Post by Cella on Oct 9, 2014 22:08:55 GMT 2
Windi
Se oli sitten siinä. Mä olin käynyt aamulla keräämässä kamani Kotalan tallin kaapista, palauttanut avaimen ja jättänyt yllättävän epä-haikeat jäähyväiset vanhalle tallijengille tuulisella tallipihalla. Porukka oli vielä kerran pyytänyt harkitsemaan uudelleen, ja mä olin muodon vuoksi sanonut tulevani joku päivä takaisin vaikken varmasti tulisi – kun hoitohevosta ei ollut, mua ei pidellyt täällä enää mikään. Mä olin tiennyt lähteväni siitä yhdestä sumuisesta keskiviikosta saakka, siitä keskiviikosta jolloin kuulin Rikun muuttavan Ruotsiin, eikä mieli ollut juuri heilahdellut. Ihan kiva paikkahan Kotala oli, mut ehkä mun oli aika suunnata kohti uusia seikkailuja.
Nyt tuijotin pehmeästi valaistuun, suureen karsinaan vieras harjapakki kädessä killuen. Mä en tiennyt kumpi napitti kumpaa vihaisemmin, mä kämpässään seisovaa tammaa vai tamma mua, mut sen selvittämiseen ei ollut juurikaan aikaa. Tunti alkaisi kohta, enkä mä viitsinyt vieraassa paikassa olla järjettömästi myöhässä – niinpä astuin luimivan hevosen tahtoa uhmaten sen karsinaan ja kolautin kantamukseni maahan. Suurta dalmatialaista muistuttava tamma peruutti päätään heitellen, ja oli selvästi verisesti loukkaantunut kun en pelännyt sitä kuten asiaan kuului. Huokaisin ja nappasin laatikosta harjan. Kaikkeen sitä ryhtyi, enhän mä edes pitänyt tammoista. Enkä dalmatialaisista.
~
~
Mä olen Ella-Maria Talve, Cella-lempinimen jostain jeesuksenaikaisesta inside-vitsistä ansainnut parikymppinen yksilahkeinen, ja oon täällä hakemassa Windille hoitajaksi. Kun mun edellinen hoitohevoseni, suomenhevosori Riku, muutti ulkomaille ja vanha talli jäi taakse, mun ideana oli löytää vain mukava mesta epäsäännölliseen hevosteluun. Seppele oli ollut mulla kiikarissa jo jonkin aikaa hyvän porukkahenkensä ja maineensa ansiosta, vaikka aika kaukana meiltä sijaitseekin, ja kun lähitalleista yksikään ei vakuuttanut pistin kypärän kassiin ja hurruutin autonräähkälläni Liekkijärvelle irtotunnille. Ja siihen sen oli tarkotus jäädäkin, muutamaan hassuun tuntiin. Kunnes mä tapasin sen tunnin ratsuni, kaiken sen kiukun ja pilkun, ja se tarkotus unohtu.
Mä olen olemukseltani sellainen pienikokoinen-mutta-suuriegoinen tyyppi, joka on aina vähän hukassa, ja joka ei loukkaannu juuri mistään. Nauran ja juttelen kovasti ja tutustun mun välittömyyden ja puolittain mielipuolisen huumoritajun ansiosta (…takia?) helposti uusiin ihmisiin. Oon töissä kahvilassa omalla kotipaikkakunnallani, ja haaveilen eläinlääkärin tai opettajan urasta. Haaveeksi taitaa jäädä, koulukirjat ei aivan kauheasti vedä tätä akkaa puoleensa.
Pitkä pellavanvaalea tukka, ruskeet silmät ja leveä hymy toimii mun tuntomerkkeinä, ja näytän ikävä kyllä aika paljon kahtakytä ikävuottani nuoremmalta. Käytän todella tuikitavallisia vaatteita, yleensä värikkäitä ja rentoja, enkä laiskana ja aamu-unisena kovin usein jaksa laittautua. Reiluna 150 senttisenä rimppakinttuna ei ehkä kaikkein suurimpia rehusäkkejä kannella mihinkään, mutta kaikenmalliset hevoset on pysyneet lapasessa jo kohta 15 vuotta.
Aikuisten oikeesti täällä ruudun takana istuskelee kakskymppinen… no, tosi paljon hahmoni tapainen hyypiö, joka on harrastanut niin aitoja kuin pikseliponeja vuosikaudet. Viettelen paraikaa välivuotta, joten olisi uudelle hoitohevoselle aikaa – innostuksen ja inspiraation lisäksi, tietenkin.
Windi nappasi – enkä oo edes aivan varma miksi. Oon ollut aina aikalailla ori-ihminen, mutta tää tamma teki vaikutuksen saman tien. Se on se erilaisuus, niin ulkonäöltä kuin luonteelta, kunnon persoona isolla Peellä joka merkitsee. En usko kirveelläkään että tuommosta hevosta tulee koskaan muualla vastaan, ja siks olisin jääny katumaan katkerasti jos en olis tammalle edes yrittäny hakea. Knabin taidot niin koulussa kuin esteillä sai tämmöisen jokalajinhöylän silmät kiilumaan, ja koska mä olen melkoisen kokenut ratsastaja uskon että me pelattais hienosti yhteen. Kaiken kaikkiaan mä osaisin nähdä mut ja Windin parivaljakkona - asia jota en rehellisesti voi sanoa monesta hevosesta - ja sen hankala ja ainutlaatuinen tyyli iski ja kovaa. En mä mistään joka tytön halittavista, massaan hukkuvista poneista niin välittäiskään.
Mää toivon että tää riittää tältä erää perusteluiksi. Oon myös innokas piirtelijä, ja se onkin yks pääsyistä miks Seppeleen elämä vaikuttaa niin mielenkiintoselta mahtavan hengen ja aktiivisuuden lisäksi. Onhan tää piirrettyjen tallien, ja jopa kaikkien virtuaalitallien, kermaa. Muutamia piirrosnäyttöjä tässä, tässä, tässä ja tässä (väärä otus kyllä mutta menkööt)
Onnea niin ruutanasti meille kaikillle!
~
Kun mä olin saanut Windin nimen omani perään tuntilistassa mä en ollut tiennyt yhtään mitä odottaa. Joten kun sain tamman vihdoin ja viimein kuntoon ja tunti alkoi, oli ensimmäinen mielikuva täysin tyrmistynyt. Voi luoja paratkoon, menohan oli tahmeaa kuin taapero liimasangossa: pilkullinen ratsuni teki oscarinarvoisen esityksen kuurona lapasena koko alkuravien ajan. Ihan nolotti kun en meinannut saada hevosta edes kannattelemaan itse itseään, saati sitten meikäläistä.
Tunnin edetessä pohje alkoi kuitenkin painua paremmin lävitse, takajalat toimia ja niska nousta hyvännäköisesti, eikä elämä tuntunut enää lainkaan niin synkeältä. Saimme lopputunnista jopa kehuja tunnin vetäjältä, enkä tiedä oliko koskaan mikään kehu tuntunut niin hyvältä. Varmaankin siksi, kun sen eteen oli nyt täytynyt tehdä niin tavattoman kovasti töitä.
Meidän tunti oli myös tamman viimeinen, joten sain kunnian viedä sen sisään ja laittaa iltakuntoon. Olo oli vähän ristiriitainen: pidin kovasti tallista ja menneestä tunnista, joten Seppeleeseen tulisin ehdottomasti uudelleen. Mutta Windi… siitä ei meinannut ottaa mitään selvää.
”Sä et taida antaa mitään kovin helpolla”, hymisin pilkulliselle persukselle joka oli kääntynyt mua kohti saman tien kun olin saanut tammalta varusteet pois. Pikaisen hoidon jälkeen karsinasta poistuessani sain nähdä sekunnin murto-osan verran knabstrupin korvat hörössä, ennen kuin se muisti ettei pitänyt musta lainkaan. Se pienikin pilkahdus näytti kuitenkin sen miten nätti se voi todella olla. Pystyssä olevat korvat sen rupuisen otsatukanriekaleen yllä.
”Noh, mites meni, oliko mukava koni?” isoveli kysyi istahtaessani ihanan lämpimään autoon viiletettyäni pimeän tallipihan halki.
”Oli. Jotenki... kiehtova. Ei ollu tosin mitään rakkautta ensisilmäyksellä”, naurahdin takaisin ja tungin kohmeiset sormeni lämpimän puhaltimen eteen. Tatu hymyili ja väläytti pitkät ajovalot päälle kääntyessään Seppeleen hiekkatielle ennen kuin vastasi:
”Eihän ne parhaat suhteet ikinä ookkaan.”
Kiitti ihan sikana, nyt ongelma ratkaistu!