18.-19.10.2014 Ketunmetsästys -viikonloppu

[Salma]

Sunnuntai

”Sä hävisit shetlanninponille!”
Kiljaisuni kajahti mukavasti riitteisellä raviradalla. Hevoset höristelivät korviaan, kuopivat kylmää maata etukavioillaan ja höyrysivät ilmaan. Aurinko paistoi oranssina ohuen, huurteisen näköisen pilviverhon takaa kaukana pellon takana. Jesse näytti maansa myyneeltä.
”Teknisesti katsoen mä kyllä VOITIN sen nopeudessa”, hän käänteli käsissään omasta luokastaan saamaansa ykkösruusuketta ja finaalin kakkospaikkaa. Tollo hänen jalkojensa välissä jauhoi tyytyväisenä leukojaan ja näytti väsyneemmältä kuin sirkusaasi. Olimme kiertäneet hevosia (pääasiassa uudelleen juossutta Tolloa) jäähdytelläksemme raviradan ympäri ja palasimme juuri lähtöpaikkaan, jossa muut seisoskelivat.
”Teknisesti ottaen, niin niin”, nauroin. ”Tollo-parka joutuu sietämään yhtä kakkosruusuketta sen sadan neliön palkintohuoneessa.”
”Ne voi perustaa Bonan kanssa ihan hyvin juosseiden kerhon”, Jesse kettuili rakastavasti minun ja Bonnien neljännestä sijasta.
”Säkin pääset sinne kohta mukaan”, pahastuin leikisti. ”Voit olla kunniajäsen, ihan hyvin selästä tipahtanut.”
Jesse nauroi ja iski minulle silmää.

”Sirpa kipitti kaameesti”, Inkeri hekotteli tikkujalkaisen poninsa selästä lähtöalueella. Hän taputti kaksin käsin Siirin paksun harjan peittämää kaulaa. Sinivalkeat ruusukkeet heilahtelivat tuulessa ponin pyöreän pään molemmin puolin.
”Näytti vähän aikaa siltä, että sä tiput”, punaposkinen Pipsa liittyi puheeseen katsellen ratsukkoa Siken korvien välistä. Vuoniksen pystytukkaan oli punottu pitkä rimpsu pihlajanmarjoja. Harja näytti hurjan kauniilta, mutta Pipsa joutui pujottelemaan pakoon Siken kanssa muiden hevosten hamutessa kiihkeinä pulleiden punakylkisten marjojen perään.
”No joo, arvaa vaan! Menin tossa finaalissa loppumatkan ilman jalustimia!” Inkeri henkäisi innostuneena.
”Sikke oli kyllä oikee tykki”, minä vakuutin ihastuneena. Pipsa ja Sikke olivat kisanneet samassa luokassa minun kanssani.
”Mä olin takuuvarma että ei se ainakaan Bonaa ohita”, Pipsa ihmetteli.
”Bonita on poni”, Jesse selitti tärkeänä. ”Ei ponihevoset voita kilpailuja.”
Minä nousin seisomaan jalustimille ja pukkasin Jesseä kaikella rakkaudella käsivarteen niin, että hän oli horjahtaa satulasta.

Artsi veti tupakkaa sormet tummina ja posket lommolla. Hän seisoi vapaa käsi taskussa katsomon ylätasanteella ja patsasteli joka suuntaa vartioiden kuin kukko. Mielikuvaa vahvisti hänen pystyssä seisova tumma tukkapehkonsa. Artsin vieressä jäpitti ruskettuneen ja työtätehneen näköinen Tappi, jonka päässä oli syvälle niskaan vedetty musta lippalakki. Yllätyskorttina serkkuparin vieressä seisoi Kasper vähän haahuillen, ihan kuin ei olisi ihan tiennyt, mihin porukkaan kuului. Kasperin punainen tukka loisti Artsin ja Tapin rinnalla kuin räävitön pikkumekko iltapukujuhlassa.

Rosa, jonka alla Kössi pureskeli tympääntyneenä ruskeaa syysruohoa, nosti salaillen kätensä tervehdykseen. Pojat katsomossa terästäytyivät. Kaksi kättä nousi tervehtimään tiukassa armeijatahdissa – ja kolmas käsipari painui kiusaantuneena takin taskuihin. Kasper kumartui solmimaan repsottavien kenkiensä nauhoja, kunnes tajusi piilottaneensa juuri kätensä ja vei ne nauhoille keljuuntuneen näköisenä. Hänen otsansa punehtumisen näki radalle asti.

Pienikokoinen, pystytukkainen Ros, joka kuului tietääkseni Artsilan vakioporukkaan, auttoi kauempana loimittamaan hevosia. Kisapyrähdyksen jälkeen etenkin herkkäkarvaisimmat olivat alkaneet kuopia huolestuttavasti ja kalistella kuolaimiaan saadakseen huomion ennen paleltumista. Bonnienkin päälle Ros oli käynyt heittämässä karvaisen viltin pinosta, jonka oli kasannut rataa kiertävälle aidalle. Viltti lämmitti kivasti jalkojani ja oli ruskeanaan vaaleankiiltäviä karvoja.

”Höhö, tuo kimo konihan on kuin jättikokoinen Börje”, Artsi kuului äkkiä nauraa röhöttävän katselupaikaltaan. Loin nopean silmäyksen ympärillemme: ainoa kimohevonen oli Bonnie. Tuntui oudolta, että Artsi kiinnitti minuun huomiota. Olin kuullut hänestä lentäviä juttuja niin paljon, että niistä voisi kirjoittaa kirjan.
”Tää koni luultavasti voittais sun Börjen mennen tullen”, heläytin uskaliaasti takaisin. Ravitallin kuninkaiden suunnalta kuului epäuskoinen tyrskähdys ja sitten räjähdysmäinen nauru. Fiia ratsasti lähemmäs kasvoillaan väreillen piilotettu hymy.
”Vautsi, Salma pistää Artsille kampoihin!” hän sanoi. Hihitys purkautui hänen huuliltaan yhtenä puuskana. ”Börje on tosin Rosin hevonen.”
Kaikeksi onneksi vähän matkan päässä vilttipinoa kantava Ros näkyi vain vilkuttavan minulle silmää. Huh, helpotus!

Aurinko paistoi edelleen valkean pilviverhon takana.

[Luna]

Humut, Ica ja Luna seikkailemassa

Katselin Ica ja Solttua tai no vain Solttua, se oli upea ja näytti (yllätys, yllätys) kovasti Humulta vaikka oli pikkasen tummempi ja siltä puuttui otsata tähti ja no Humu oli ihanampi mutta se oli vain minun mileipide. Jännittyneenä saimme tietoomme vihjeet ja jäimme hetken tutkimaan kartaa vaikka osa ratsukoista kiiti jo matkaan.
"On takoja märkä tääl, hyistä vettä joka sääl" luin ääneen. Ica mietti minäkin mietin. Hetken päästä Ica osoitti sormellaan kartassa olevaa pallukkaa. Katsoin tyttöä ja karttaa. Asia valkeni kun luin sinisen pallukan kohdalla olevan teksitin "sepän lampi", Ica olet nero.

Humut kulkivat nätisit ja minä ja Ica rupattelimme niitä näitä, muutaman rastin olime jo löytäneet mutta vielä oli yli puolet jäljellä.
"Pauhaa ja puhisee, autot yläpuolella suhisee, mä en keksiiiii" valitin Icalle.
"Ei tule minullekaan mieleen, tiedätkö sinä Solttu" Ica kysyi leikkisästi, pieni ori heilautti päätän kun tietämättömyyden merkiksi ja naurahdimme Ican kanssa. Ica otti kartan esille ja etsimme katasta. Kumpikaan ei tuntunut keksivän niin rupesimme turhantumaan kunnes...
"Liekkikosken silta" huudahdimme yhteen ääneen ja nauroimme taas. Siiryimme Humujemme selkään ja lähdimme menemään.

"Laukataanko kohti ravitallia?" Ica uteli.
"Eikö sinne pitäisi ravata, mutta joo" vastasin.
"hehe" sanoi Ica ja pyysi Soltun laukkaan. Solttu laukkasi minun ja Humun edellä vaikka mummo-tamma päättikin jossain vaiheessa että sehän on retken ohjaaja. Humu laukkasi minkäjaloistaan pääsi mutta ei pärjännyt nuorelle ja nopealle Soltulle. Hidastimme hevosia ja Sollttu hidasti nätisi mutta Humun oli ihan pakko pinnistää vielä Soltun ohi, höpsö mummeli. Taputin Humun hikistä kaulaa ja päästin hieman ohjaa. Humu pörähti. Solttu hirnahti ja sai vastauksia artsilan hevosilta, ravitalli näkyikin jo.

Lähdettiin kaivokselta Sebeen jonne Humun voisi jättää ja Ica suuntaisi pihatolle, sitten pitäisi jaksaa raahautua metsästymajalle mutta tulisihan siitä kivaa.
Kiitokset mahtavasta tapahtumasta!

[Nadja]

Ketunmetsästysviikonloppu

19.10.2014

Elettiin ketunmetsästysviikonlopun toista päivää. Eilinen oli kulunut hauskoissa tunnelmissa ketunhännän metsästyksen ja iltaohjelman parissa, ja olin toki itsekin ollut mukana illanvietossa ja auttelemassa metsästyksessä kilpailevia, vaikken itse vielä metsästykseen osallistunutkaan. Yöksi olin tietenkin jäänyt monien muiden tapaan metsästysmajalle, ja koska nukkumaanmeno oli valunut reilusti keskiyön toiselle puolelle, nyt aamulla talli oli täynnä enemmän ja vähemmän väsyneitä Sebeläisiä. Ilo ei siltikään ollut vielä ohi, sillä pian olisi vuorossa laukkakisat Artsin raviradalla, joihin olin ilmoittautunut Taigan kanssa. Tiedä sitten oliko tuo järkevää, olinhan ratsastanut tammalla vain kerran ennen tätä päivää, ja silloinkin vain melko nopeasti kokeillut kaikki askellajit kentällä. No, kohta se nähtäisiin.

Ratsastimme Emmyn, Claran ja minulle jo hieman tutummaksi tulleen Helgen kanssa ravitallille rauhallisesti käynnissä ja ravissa, jutellen samalla eilisestä ketunhännän metsästyksestä.
- Mitenköhän Patron jaksaa nää laukkakisat kun se joutu eilenkin olemaan siinä metsästyksessä? Emmy ajatteli ääneen silitellessään samalla hoitsunsa kaulaa. Patron tosiaan vaikutti ehkä hiukan vaisummalta kuin yleensä, muttei kuitenkaan hälyttävästi.
- No totta kai se jaksaa, se on superponi! Helge tsemppasi Emmyä.
- Hei siinä sulle idea pukuratsastukseen, Superman Patron! tirskahdin huvittuneena.
- Haha, mulla kyllä on jo asu, mutta ehkä ens vuonna sitten, tyttö hymyili.

Pian huomasinkin jo verrytteleväni Taigaa raviradalla kahdeksan muun ratsukon kanssa, jotka kilpailisivat isojen ponien luokassa. Meillä ei ollut paljoa aikaa, joten taivuttelin tammaa vähän ja testasin kaasun ja jarrun olevan kunnossa ensin ravissa, ja myös hieman laukassa. Salman ratsastaessa Bonalla ohitseni väläytin naiselle hermostuneen hymyn, johon sain vastaukseksi kohotetun peukalon. Bonnieta emme kyllä voittaisi, olihan tamma todella reipas tapaus. Luokassamme oli mukana toki muitakin varteenotettavia kilpailijoita, enkä aikonut lähteä koittamaan rajoja uuden ponituttavuuteni kanssa. Tänään pidettäisiin hauskaa, ei jahdattaisi voittoa verenmaku suussa.

Lähtömerkin kuuluessa selvänä napautin pohkeet Taigan kylkiin. Ponit selkeästi tajusivat mikä oli homman nimi, joten toista kertaa minun ei tarvinnut Taigaa käskeä, kun se ampaisi matkaan rinta rinnan muiden kanssa. Kilometri ei ollut pitkä matka, joten annoin tamman kulkea niin lujaa kuin se jaksoi ja halusi, enkä säästellyt sen voimia. Bona ja Patron ampuivat heti kärkeen, kun minä jäin Taigan kanssa joukon keskivaiheille laukkaamaan. Ja kyllä Taiga-mummosta vauhtia lähti, poninhännällä olevat hiukseni hulmusivat ilmavirran lyödessä vasten kasvojani ja poni allani paineli täyttä vauhtia eteenpäin. Taisi Taiga matkan varrella pari ilopukkiakin heittää, mutten huomannut niitä juuri lainkaan keskittyessäni olemaan törmäämättä muihin.
Loppujen lopuksi Patron kuitenkin hyytyi ja tippui aivan häntäpäähän, kun taas Sikke ja Elmo kävivät loppusuoralla kovan kamppailun kärkipaikasta. Me Taigan kanssa tulimme kolmanneksi viimeisiksi, mutta poni sai silti hurjan paljon kehuja ja ratsastaja iloisen naaman. Kyllä kannatti osallistua, vaikka aluksi vähän hirvittikin miten tässä käy!

Finaalissa hurrattiin Siirin shettisvoimalle ja Inkerin tyylikkäälle ilman jalustimia ratsastukselle. Shettisratsukko voitti jopa ison puoliverisen Tollon, ja Jessen naamasta kyllä näki shettikselle häviämisen häpeän.

Ratsastaessamme porukalla takaisin pimenevässä syysillassa tunsin huiman onnen aallon pyyhkäisevän ylitseni. Tunnelma oli katossa ratsastajien jutellessa toisilleen innokkaina kisojen kulusta ja allani talsi tyytyväisenä ihana pörröinen poni. Kuinka olinkaan pystynyt elämään hetken ilman tätä, ajattelin, kun Wenla keskeytti haaveiluni. Käännyin hymyillen vastaamaan tytön esittämään kysymykseen hengitykseni höyrytessä ulos kylmään ilmaan.


Kiitos kivasta tapahtumasta! (:

[Pyry]

"Kaikuu äänes sun, kun sen lausun. Tällä timanttia, hiiltä, kultaa. Tosiasiassa vaan multaa."
Salma pohdiskeli hetken.
"Voiskohan se tarkoittaa louhosta? Se olisi ainakin fiksusti metsästysmajankin lähellä."
Pyry kohotti olkiaan.
"Sä täällä olet pidempään pyörinyt, näytä tietä vain!"
Ratsukot lähtivät ravitallin pihalta.
"Sinne on muutama kilsa matkaa, siinä on pari hyvää suoraa, voidaan mennä vähän reippaammin", Salma iski silmää.
Pyry katsoi kimon ponin selässä istuvaa hieman jännittyneenä, mutta nyökkäsi sitten. Kaksikon (tai siis nelikon, eihän hevosia sovi unohtaa!) suunnistusreissuun oli kuulunut useampi ravipätkä, matkalla Artsilaan Bonnie oli innostunut laukkailemaankin. Salmaa nauratti ponin kiire ja Pyryn primitiivisen kauhistunut reaktio, toki vasta sen jälkeen kun tämä oli varmistanut pojalta, ettei hän ollut liiaksi pelästynyt vauhtia. Reino tuntui tietävän minne ratsukot olivat matkalla ja oli pidentänyt askeltaan kuin mikäkin tähtijuoksija. Aluksi vauhdin lisäys oli tuntunut selkään pahalta, mutta Reinon ravatessa tasaiseen tahtiin korvat hörössä eteenpäin, Pyrykin oli saattanut hetkeksi rentoutua ja nauttia kyydistä. Hän oli iloinen, että Salma oli lähtenyt seuraksi suunnistukseen. Bonnien ratsastajaa ei tuntunut haittaavan rauhallinen tahti eikä Pyryn alla hiljaa kävelevä Reino onneksi lähtenyt ponin ajoittaiseen apua-metsässä-rasahti-nyt-tulee-kuolo -sohellukseen. Nuoret olivat jutelleet koko matkan, molemmilla oli kokemusta kisakentistä, tosin eri vinkkelistä katsottuna. Rauhallisesta vauhdista huolimatta vaikutti siltä, että he ehtisivät hyvissä ajoin suunnistuksen loppuun. Viikonloppuun kuuluisi vielä ankaraa juhlintaa metsästysmajalla ja laukkakisojen seuraamista. 
Salma keskeytti Pyryn pohdiskelut.
"Tässä on hyvä hiekkatie edessä, otetaanko vähän ravia?"
Pyry hymyili Reinon selästä.
"Mennään vain!"

Kiitos paljon kivasta tapahtumasta! Ja jee, onneksi hevosmiestaidot on hallussa vaikka ratsu ei välillä olisikaan.

[Wenla]

Ketunmetsästys 18-19.10.2014 

Lauantai 

"Eli jos me ollaan käyty nyt ykkönen, kutonen ja seiska, niin ois varmaan järkevä käydä seuraavaks vitosella. Jos tietäis vaan mikä se on," selitin kiivaasti parikseni valikoituneelle Loviisalle, joka istui Fränkenstainin selässä noin kaksikymmentä senttiä mua korkeammalla. Frank lerputti alahuultaan maassa ja näytti yhtä rennolta kuin meidän isä sunnuntaiaamuisin, toisin kuin minun allani tanssiva Gitta, joka tuijotti jokaiseen mahdolliseen ilman suuntaan josko sieltä pomppaisi pieni vihreä mies, joka söisi poneja päivällisekseen.
"Annappas sitä karttaa tähän käteen... Jos sisällä haluat ratsastaa, niin tänne tulla kannattaa. Myös kuumaa juomaa saat, jos haluttaa. Mutta sebehän on aika kaukana täältä?" Loviisa mietiskeli ja tuijotti mua pistävästi lasiensa takaa. Kohautin olkiani ja rypistin huuliani.
"Niin ja Arselassakaan ei oo maneesia ja siellähän me äsken käytiin, onko tässä lähellä muita talleja?" ihmettelin. Ilma oli sopivan kirpeä ja metsä hiljainen. Seisoimme keskellä ratsastusreittiä Arselasta pohjoiseen, vai olikohan se etelään? Anyway, me ei oltu nähty vielä ketään matkamme varrella, lukuunottamatta Kössin ja Patronin takapuolia sekä Rosan ja Emmyn toistensa kanssa riiteleviä hiuspehkoja kanervapensaan takaa. Mutta sitä ei laskettu.
"On Ruolampi, mutta se on lopettanut ja ihan eri suunnassa lähempänä Seppelettä. Paitsi hei! Simora, niin tietenkin! Eli luullakseni me ollaan kutakuinkin tässä ja Artsila on tossa. Simora on tossa, joten jos me kuljetaan tätä reittiä suunnilleen suoraan eteenpäin, niin meidän pitäis päätyä Simoraan. Että ei kun mars matkaan," Loviisa huitoi etusormeaan villisti ympäri karttaa ja lopulta rypisti sen hienon ja kiiltävän takkinsa taskuun. Kannustimme hevoset raville, ja yllättäen Lovvun ja Frankin johdolla pääsimme lönkyttelemään kohti Simoranakin tunnettua, mulle uppioutoa paikkaa.

Gitta ravasi rennosti eteenpäin, eikä äskeisestä hötkyilystä ollut tietoakaan. Yritin asettaa ponia molemmille puolille ja jumppailla muutenkin taivutuksien muodossa. Lovvu näytti tekevän samoin Frankin kanssa. Mulla oli ylläni tummanpunainen ratsastustakki, jonka olin löytänyt kaupungissa käydessäni kirpputorilta, about parisen viikkoa sitten. Olin näyttänyt vähän turhankin viralliselta se päälläni, mutta tallille päästyäni sulauduin joukkoon helposti, sillä lähes kaikilla oli jonkinmoinen kisatakki yllään. Valkoiset ratsastushousut, jotka olin kappini perukoilta löytänyt lähes käyttämättöminä sekä mustat nahkasaappaat, mitkä olin hankkinut kuukausi sitten kenkien käydessä heiman yllättäen pieniksi.
"Tuolla se on! Otetaan käyntiin kohta!" Loviisa ilmoitti reippaasti ja soi minulle leveän hymyn.

Illalla metsästysmajalla sattui ja tapahtui kaikkea, mitä yleensä keskenkasvuisten teinien bileissä tapahtui. Löytyi porukasta onneksi pari aikuistakin, mutta kukaan ulkopuolinen olisi tuskin ikäeroa huomannut. Sen verran lapsenmielisiksi teineiksi hekin uskalsivat sinä iltana heittäytyä. Saunassa rampattiin reippaaseen tahtiin ja uskaltauduinhan minä sinne itsekin seuranani kunnon lössi seben varhaisaikuisia, kuten esimerkiksi Inkeri, Pihla, Sandra, Britta, Loviisa. Yöksi metsästysmajalle jäi jos jonkilaista ja ikäistä porukkaa, ja juttu luisti pitkälle puoleenyöhön, ja arvasimmekin porukalla, että jok'ikisellä olisi huomenna toinen toistaan komeammat silmäpussit.

Sunnuntai 

Gitta oli aivan nukuksissa, kun kävelimme porukalla kohti Artsilaa ja - iik i'm so innostunut - laukkakisoja. Musta tosin tuntui ettei tällä energialla voitettu etanaakaan, mutta hälläväliä. Tärkeintä ei ollut voitto vaan murskavoitto, eikun siis reilu peli. Muut hevoset eivät näyttäneet juurikaan pirtsakoimmilta, mitä nyt edellä menevä silakka Patron ja takanamme sipsutteleva lihapulla Walma esittelivät upeita hyperloikkiaan. Metsä tuoksui raikkaalle sateisen yön jälkeen ja mä yritin lahnaponin kyydissä rentoutua ja olla jännittämättä.

Verkattaessa poni oli jo piristynyt ja vilkuili muita poneja kuin tietäen, että nyt oli tosi kyseessä ja muista oli mentävä ohi. Yritin ottaa rennosti ja jumpata ponin lihaksia, jotta se olisi mahdollisimman rento iste tulikokeessa. Otin myös muutaman reippaamman laukkapätkän, joiden aikana Gitta innostui tossissaan ja heittikin muutaman happy-pukin. Ennen starttia kävin hörppäämässä lasin vettä ja tarjosin ponisellekkin juotavaa. Lopun aikaa ennen kisaa yritin kävellä reipasta käyntiä, kuluttamatta kuitenkaan liikaa energiaa ja toisaalta yritin myös pitää lihakset lämpiminä.

Asetuimme isompien ponien kanssa lähtölinjalle ja silmäilin kiivaasti muita kilpailijoita. Taiga, Hestia, Sikke, Elmo... Oh my good. No, lähtömerkki meni ja tuli, ja jotenkin yhtäkkiä päädyimme johtopaikallekkin. Seuravaaksi olimme jo pussissa, josta pääsin kuitenkin kirimään Nadjan ja Taigan ohi. Lopputuloksissa olimme kuudensia, mihin olin enemmän kuin tyytyväinen. Loppuverkkasin rauhallisesti ja juttelin muiden kanssa siinä samalla. Gitta näytti tyytyväiseltä itseensä, vaikka emme kärkipalleille yltäneetkään.

Finaalissa me alkulohkossa tippuneet kiljuimme kilpaa kukin omalle suosikillemme. Minä veikkasin innoissani Brittaa ja Hypeä, jotka jäivät valitettavasti kuudensiksi. Voiton vei nakkijaloillaan Siiri, selässään hihkuva ja säteilevä Inkeri, joka pääsi lällättelemään kolme kertaa isommalle Tollolle sekä kermakarkin ratsastajalle Jesselle. Btw, Jesseä taisi vähän ärsyttää, kun vielä Salmakin rupesi mollaamaan häntä. Ilkeitä tyttöjä täällä Seppeleessä.

Kiitos mahtavasta tapahtumasta!

[Pihla]

Olipas Kasper keksinyt hankalia vihjeitä. Pohdimme arvoituksia yhdessä Claran ja Walman kanssa.
”Hei tuon täytyy olla se vanha louhos!” Clara tajusi ja osoitti sormellaan viimeistä vihjettä.
”Totta, ravataanko pätkä?” kysyin. Clara nyökkäsi ja siirsimme pikkuponimme raviin. Tai ei Pella ehkä niin pieni ollut. Onneksi olin lyhyt ja pystyin vielä ratsastamaan urhealla ponillani. Pella oli toden totta rohkea!

Louhoksella äänet kaikuivat todella hyvin. Paikka oli autio. Vain kauempaa takaamme kuului iloista puheensorinaa. Muutkin olivat nähtävästi keksineet vihjeen. Tulijat olivat Emmy ja Rosa uljailla ratsuillaan. Kieltämättä Kössi oli aika komean näköisenä Rosan alla. Minulle tuli heti mieleen vaativamman tason kouluratsukko. Puvut olivat niin upeita! Itsellänikin oli hieno takki, jollaista en ollut paljoa ennemmin pitänyt. Vain pari kertaa kouluratsastuskisoissa lyhyen ajan.
”Moikka!” Rosa huudahti nähdessään meidät.
”Moi, tekin löysitte tänne,” naurahdin.
”Jep, totta kai me löydetään!” Emmy jatkoi nauraen.

Pikkuhiljaa rastit alkoivat yksi toisensa jälkeen. Pian olimme saavuttaneet kaikki paikat. Hankalin taisi olla neljäs vihje, jota etsimmekin tavallista kauemmin. Ratsastimme vielä metsästysmajalle. Paikalla oli jo muitakin ratsukoita. Ilta alkoi hämärtyä, joten oli jo aikakin.
”Huhhuh, onpas pimeää!” Clara huudahti ja nousi satulasta alas.
”Jep, ihmettelin juuri samaa,” myönsin.
”Sitä se syksy tuo tullessaan, pimeyttä,” Salma naurahti vähän matkan päästä.

Siirryimme metsästysmajalle juhlimaan. Paikalla oli bändi ja buffet. Tunnelma oli ihana ja kaikilla oli todella hauskaa, tai siltä se kuulosti. Suurin piirtein kaikki nauroivat ja pitivät tunnelmaa yllä.
”Ketkä lähtee saunaan!” kuului huuto. Moni nousi innoissaan ylös hakemaan saunatarvikkeita. Myöhemmin myös minä uskaltauduin saunomaan hetkeksi, kun osa porukasta oli jo lähtenyt kuivattelemaan. Saunassa pohdin, miten mahtava päivä oli ollutkaan ja seuraava päivä oli vielä samaa, kun laukkakisat alkaisivat aamusta. Harmi, että Pella oli jo niin vanha, etten viitsinyt tammalla enää kisata.

[Fiia]

Läsähdin oleskeluhuoneen sohvalle koko viidenkymmenen kilon elopainollani ja huokaisin raskaasti.
”Mä olen poikki”, julistin tupaten täynnä olevalle huoneelle. ”Heitätkö mulle teekupin, Rosa kiltti! Tai siis älä heitä.”
Tyttö naurahti ja teki työtä käskettyä. Linimentistä ja koko päivän ulkona olosta kohmeiset sormeni tuntuivat sulavan höyryävän kupillisen ympärille. Hörppäisin teetä ja olin polttaa kitalakeni, mutta täytyi tunnustaa, että harvoin oli tavallinen Earl Grey maistunut niin hyvältä kuin juuri nyt.

Takana on mahtavan hauska, mutta raskas viikonloppu. Aikaisin lauantaiaamuna olin taiteillut hiukseni nutturalle, kiskonut ylleni vastapestyt valkoiset housut, kisatakin ja lankatut saappaat. Tallilla Elmo oli saanut kunnon kiillotuksen ja häntäänsä ranskalaisen letin, selkäänsä uuden tummansinisen satulahuovan ja päällensä edellisiltana puhdistetut varusteet. Metsästysmajalle olimme ratsastaneet muiden seppeleläisten kanssa kuin hautajaissaatossa: tuskin koskaan olivat ratsastajat istuneet niin ryhdikkäästi ja tahti ollut maastossa niin rauhallinen. Hevoset olivat käyttäytyneet mallikelpoisesti, Elmokin hölkännyt menemään pikkusievää ravia kaula kaarella. Ne varmasti aistivat, että luvassa oli jotain erikoisempaa.

Metsästysmajalta olimme päässeet lähtemään itse suunnistukseen. Minä olin napannut parikseni Britan, joka oli puhdistanut vaalean Hypen korvista kavioihin saakka ilmeisen kovalla vaivalla. Ensimmäisen rastin olimme löytäneet Kasperin vihjeen avulla helposti – olimme antaneet hevosten ravata ja laukata rennosti ja nauttineet menosta. Sen jälkeen homma oli mennyt hitusen vaikeaksi. Toisen rastin ohitse olimme kävelleet ties kuinka monta kertaa, ennen kuin osuimme oikealle kohdalle. Täytyi myöntää, että siinä vaiheessa niin meitä kuin hevosiakin jo hermostutti – näinköhän joutuisimme vaeltelemaan metsässä pimeäntuloon saakka. Onneksi sentään keli ollut puolellamme, eikä rasteja tarvinnut etsiskellä sateessa vaan kirkkaassa, kuulaassa syyssäässä.

Muut rastit olivat löytyneet mikä helpommin, mikä vaikeammin. Vanhaa louhosta Elmo ja Hype olivat jostain syystä pelänneet ja Simorassa olimme harhailleet hyvän aikaa, ennen kuin rasti osui silmään, mutta kaiken kaikkiaan meillä oli hauskaa. Hevoset olivat saaneet juosta sydämensä kyllyydestä ja minä ja Britta olimme ehtineet jutella kaikenlaista maailman menosta. Oli ollut hupsua mutta jokseenkin hauskan juhlallista maastoilla kisavermeet päällä. Olimmekin Britan kanssa vitsailleet, miten jokaisen pudonneen tunnistaisi mutaisista housuista kilometrin päästä: parasta siis pysytellä tiukasti hevosten selässä.

Illalla olimme syöneet, juoneet, juhlineet ja tanssineet yöhön saakka. Tunnelma oli ollut katossa, buffet runsas ja makoisa ja paikallinen bändi – nimestään huolimatta – oli onnistunut soittamaan yllättävän sopusointuisesti. Yöksi olimme jääneet metsästysmajalle, ja kuten arvata saattaa, ei siitä nukkumisesta niin kauheasti mitään tullut. Aamulla ei kuitenkaan ollut auttanut kuin raahautua takaisin Seppeleeseen, hoitaa hevoset uudelleen paraatikuntoon ja lähteä vielä kerran metsän poikki Artsin ravitallille, jossa oli luvassa laukkakisat.

Ja millaiset kisat ne olivatkaan! Ilmassa oli ollut isommankin urheilujuhlan tuntua, kun hevoset olivat painelleet pitkin etusuoraa minkä kavioista lähti. Elmo oli ollut ihailtavan tosissaan – ruuna oli muuttunut melkein vaikeaksi pidellä, kun olin lämmitellyt sen kunnolla ja kertonut sille, että pian saisi päästellä. Isojen ponien ryhmässä Elmo oli laukannut hienosti toiseksi. Sikke oli ollut aivan liekeissä ja vienyt voiton, mutta Elmosta oli huomannut, miten se janosi revanssia. Ja sen poni olikin saanut finaalijuoksussa, jossa se oli ottanut vetoapua Tollolta ja pinkonut sen perässä korvat luimussa ja hampaat irvessä. Kun lopputulokset oli saatu painotettua, olimme sijoittuneet kolmanneksi – ja voiton oli vienyt Siiri, kaikista Seppeleen poneista. Elmo oli ollut tyytyväinen itseensä ja pärskinyt korvat hörössä koko kotimatkan.

Tallilla ruuna olikin saanut sitten kunnon hoidon venytyksineen ja linimentteineen. Vasta siinä vaiheessa, kun loimitettu poni oli jäänyt karsinaansa heinille ja minä olin saanut varusteetkin hoidetuksi, adrenaliini oli haihtunut ja olin huomannut, miten paljon jaloissa tuntuikaan. Eikä ihme – olinhan viikonloppuna viettänyt satulassa huomattavasti enemmän tunteja kuin yleensä.

Ja nyt sitten istuin oleskeluhuoneen sohvalla ja nautiskelin teetäni viikonloppuun äärimmäisen tyytyväisenä.
”Kuvitelkaa nyt, Siiri on nopein poni koko Seppeleestä”, Inkeri naureskeli kymmenettä kertaa. ”Siiri, mun kebabrulla!”
”Ensi vuonna uusinta”, vinkkasin Inksulle silmää. ”Me ainakin aiotaan treenata koko ens kesä.”
Näinköhän treenattaisiin, mutta täytyi kyllä sanoa, että aina säännöllisin väliajoin kunnon kiitolaukka teki hyvää kenelle tahansa – niin henkisesti kuin fyysisestikin. Olin varma, että sen voimalla jaksaisin pimenevää syksyä vielä pitkälle.



(OK tähän asti)

[Eetu]

Rauhallinen iltapäivä. Ruskaan värittäytyneet puut, riisuuntuneet koivut, ikivihreät havut. Hevosten kavoiden kopina, lämmin hörähdys. Silkkinen karva, pehmeä turpa. Punaiset posket, hymyyn piirtynyt suu. Kisatakki, valkoiset housut. Peilinkiiltäviksi hangatut saappaat. Kiilteleviä kannuksia, lyhyitä raippoja. Röyhelöä, blingblingiä. Tiukkoja nutturoita, hulmuavia hiuspehkoja. Odottava tunnelma, väenpaljous. Pohjelihasten virittäytyminen, ponnistus. Taputus kaulalle, pärskähdys. Perhoset vatsassa. Puristus rinnassa, hymy ystävälle. Vuorotellen metsän siimekseen karauttavat ratsukot, raudoitetut kaviot vasten pehmeää pohjaa. Kannustavat huudot, varmuutta edustava nyökkäys.

TRRRRT lue: tämä on se ääni, jolla kaikissa ohjelmissa porukka palautetaan maan tasalle.

Mua murhaavasti tuijottava suomenhevonen oli syödä mut ja Alexin jo ties monettako kertaa. Odelie hymyili mulle rohkaisevasti syöjäkoneensa selästä, mutta mä en ollu kovin vakuuttunut. Joo, olihan se urheellista antaa mun ratsastaa ketunhännän metsästyksessä Alexilla ja ottaa ite joku hevonen Simorasta, mutta kai siellä olis ollu joitakin selväpäisempiäkin tapauksia kuin se hullu, joka kuopi parhaillaan maata. Ja aiemmin se oli esitellyt mulle viiltävää purukalustoaan, eikä kertakaan riittänyt. Se oli jopa yrmeämpi kuin Kössi tai Alex pahimpina päivinään. Ja jos toi oli sen perusluonne, mä en tosiaankaan halunnut tietää, millanen se oli huonona päivänään. Onneks mun ei tarvinnutkaan.

”Ei Iivu teitä syö, se on vaan vähän omalaatuinen”, Ode totesi kuin lukien mun ajatukset. Me seisottiin lähtöviivalla, Alex steppaillessa allani hermostuneesti. Se halusi jo mennä.
”Juu, ei toki syö, muuten vaan toi mielenvikanen otus yritti salamurhata sutkin jos mä en olis varottanu sen hyökkäyksestä”, vastasin kuivasti, virnistäen varulta perään. Odelie kohotti kulmaansa mulle, muttei kerennyt onneksi sanoa muuta, kun meidät lähetettiin matkaan.

”On takoja märkä tääl, hyistä vettä joka sääl”, Odelie luki ensimmäisen vihjeen jo kolmatta kertaa. ”Tän on pakko olla Sepän lampi!”
”Sunhan se pitäis tietää, oot asunu tällä paljon kauemmin ja samoillu metiköissä varmaan muutaman kerran”, totesin antaen Alexin venyttää käyntiaskeltaan. Iivari ei vakuuttanu mua vieläkään – se mulkoili mua ja Alexia murhanhimoinen pilke silmissään, korvat tiukasti niskassa. Juroa jurompi suomalainen.

Alexin askeleet kumisivat metsässä tavoitellen keskiravia. Sillä oli ilmeisesti menohaluja, mutta mun oli pideltävä sitä, ettei ihan hulluiksipäiviksi koko homma menisi. Sporttinen Iivari pysyi yllättävän hyvin meidän perässä, ja Odelie näytti kuin tehdyltä sen selkään. Paitsi musta kyllä tuntui, että olin joskus kuullut, että tosta reikäpäästä pitäis tulla Jasonin oma poni. Emmä kyllä sitten yhtään tiiä.
”Hei, tuolla se on!” Odelien hihkaisu katkaisi mun ajatuksenjuoksun, kun siirsimme hepat käyntiin leimataksemme metsästyskortin turvallisesti. Ode hyppäsi kepeästi alas Iivun selästä ja merkkasi meidän kortin, nousten sitten yhtä ketterästi takaisin selkään. Kieltämättä tummatukka oli välillä hieman, no tuota, miten sen nyt ilmaisisi... Tota, jep, täydentäkää lause vaan itse.

Vaikka itse sanoinkin, oltiin me kyllä Oden kans nopeita. Rastit löytyivät kuin vettä vaan, etenkin kuin yksi rasteista oli Simora, eikä Artsin ravitallinkaan arvaaminen ollut vaikeeta. Mä kyllä kieltämättä sain aika arvioivia katseita ja jonkun letkautuksen edellämainitun tallin johtajamiekkoselta, mutta en mä siitä itteeni ottanu – nauroin vaan ja vastasin neutraalisti takaisin. Ihan turha mun olisi sille ukonrähjälle mitään yrittää. Tai mistä mä oikeastaan tiesin, minkä ikäinen se oli, sen verran kaukaa tän ylipäällikön näin.

Ylitettyämme maaliviivan hehkuimme molemmat iloa. Musta oli ainakin ollut tosi viristävää ja erilaista kisata näin, erityisesti hoitohevosen omistajan kanssa, kun tuo meni jollakin toisella hevosella. Pienine oikkuineen Odelie oli kyllä huipputyyppi. Tosin, saisi se vähän äkkiä pullauttaa sen beibinsä, jotta ne hormonit palaisivat ihan normaalille tasolle... Ihan kaikkien edun mukaisesti. Niin äidilliseltä se taas näytti, että mä tökkäsin naiselle Alexin ohjat ja kiittelin kiiruhtaen paikalta poistuvan tyttöjengin perään.

Metsästysmaja oli tupaten täynnä populaa. Paraikaa soi Syksyn sävel, Kuparisten Gepardien esittämänä. Mä istuin pitkässä pöydässä Inksun vieressä, työntäen suuhuni buffettipöydän antimia. Mulla ei ollut mitään moitittavaa ruuasta tai tunnelmasta – ei mulla oikein ollut ideaa, kuinka tän illan olisin voinut paremmin viettää. Pidätin herrasmiesmäisesti röyhtäykseni ja vilkaisin sivusilmällä Inkeriä, joka juuri papatti jotakin vieressäistuvalle Elinalle. Hetken mielijohteesta vetäisin tytön kainalooni, kuiskaten tuon korvaan jotakin, johon hetken epäilyn jälkeen myöntävän vastauksen.

Eikä aikaakaan, kun mä ja Inkeri reivattiin keskellä majaa ihan olan takaa. Meidän hullusta ideasta innostuneet, muutamat seppeleläiset liittyivät joukkoon, ja pian täytimme majan tyhjän osion kreisibailaten. Mä näin ilon Inksun silmissä, tunsin oman iloni koko kropassa. Tää oli ihan huippupäivä, eikä paljon paremmaksi voisi enää muuttua.

Kiitos upeasta tapahtumasta!

[Daniel]

Muiden katseiden ulottumattomissa
Ketunmetsästys-viikonloppu 2014

Kiitokset tästä rakkaudentäyteisestä hevostapahtumasta

[Clara]

Panostus kuvaan taas 6/5 mut menköön tän kerran

[Britta]

Fiia ja Elmo sekä Britta ja Hype samoilevat sänkkärillä.

Kiitos ihanasta tapahtumasta ja anteeksi Fiialle, kun sain sut ja Elmon näyttää tolta! :'--D



(OK tähän asti)

[Nuutti]

Ketunmetsästys


Kiitos huipusta tapahtumasta!

[Jesse]

Ketunmetsästystä olikin odotettu jo siitä asti, kun tallilla alkoi liikkua sana siitä, että se järjestettäisiin. Heti, kun ilmoittautumisia otettiin vastaan, laitoin nimeni listaan. Ja pienen painostuksen jälkeen (kiitos Salma) listasin itseni Tollon kanssa myös laukkakisaan. Jos hevonen ei pysyisi käsissä, niin sitten mentäisiin ainakin kovaa.
Puhelimeni pirisi ja kurotin sen lattialta käteeni.
”Joo..” huokaisin unisena puhelimeen.
”Jesse, missä sä oot?! Tunti aikaa ketunmetsästykseen!” kuulin Salman äänen luurin toisessa päässä.
”Voooi hitto.” kirosin ja hyppäsin ylös sängystä. ”Mitä mä laitan päälle?”
Puhelimen toisesta päästä kuului naurua. Pengoin vaatekaappiani, kun Salma vihdoin lopetti nauramisen.
”Sekö oli ensimmäinen ajatus mikä sulla tuli mieleen? Sun pitäis olla hevosen selässä tunnin päästä, eikä miettiä sun vaatteita..”
”Hmm, mut..”
”Nyt ei mitään muttia, laita vauhtia hei.” Salma hoputti ja lopetti puhelun.
Seisoin vaatekaapin edessä ja huokaisin. Sitten rupesin penkomaan kaappia ja etsimään itselleni vaatteita. Hiuksetkin piti vielä laittaa…

Kello oli 20 vaille, kun saavuin Seppeleen pihaan. Juoksin talliin ja huomasin ilokseni, että Salma oli ottanut Tollon sisälle. Hain nopsasti Tollon kamat karsinan luokse ja laitoin hevosen kuntoon pikavauhtia. Sitten vielä oma kisatakki niskaan ja pihalle muiden kanssa odottamaan lähtömerkkiä. Ulkona meille jaettiin metsästyskortit, johon rastien merkintöjä kerättiin. Olin luvannut suunnistaa Salman kanssa, mutta alkumatkasta sovimme isomman porukan kanssa lähtevämme yhtä matkaa kohti ensimmäistä rastia.

”Tästä se lähtee.” Salma totesi hymyille, kun odottelimme lähtömerkkiä.
”Heti ekan rastin jälkeen kaasu pohjaan ja karataan tältä porukalta” ehdotin.
”Hei, ei saa olla liian kilpailumielinen. Jesse sä voit huomenna sitten laukkakisassa ottaa liian tosissas, mut jos tänään otetaan vähän rennommin?”
”Mä vaan ajattelin, että kerettäis muita ennen metsästysmajalle, jos ollaan nopeita. Mutta anything for you my honey, voit olla Bonan kans vaikka kärkenä.” sanoin ja hymyilin. Väistätin Tolloa vähän lähemmäs Bonnieta ja kumarruin antamaan Salmalle suukon.

Matkaan lähdettyämme annoimme hevosten kävellä hetken ja tottua ratsastajien iloiseen pulinaan ja jännitykseen. Suurin osa hevosista käyttäytyi hyvin, mitä nyt Tollolla oli ilmeisesti kuusenneulasia pöksyissä, kun se ei olisi malttanut kävellä millään. Menimme sitten alkumatkan ihmeellistä hölkän ja kävelyn sekamelskaa.
”Noniin, eka vihje on ihan selvä. Se on tässä lammella. Anne vielä sano, että se ois tässä ihan lähellä ja helppo löytää.” joku meidän porukasta totesi.
”Tuolla!” Salma huikkasi ja käänsi Bonnien kohti rannassa olevaa, isoa kiveä ja sen vieressä seisovaa henkilöjä. Saimme kaikki ratsukot merkinnät kortteihimme. Lukaisin toisen vihjeen, mutta minulle siitä ei ollut mitään hyötyä. Minulla ei ollut mitään hajua, mitä paikkaa vihje tarkoitti.
”Joko luit sen vihjeen?” Salma kysyi tullessaan vierelleni. Hän otti kartan esille ja tutkaili sitä.
”Joo. Mutta turha kysyä multa minne pitää mennä.”
”Niimpä tietysti. Ootas.. Neulaset tuoksuu, tiet risteävät. Metsä kutsuu.. Mutta metsästysmaja on kans metsässä.” Salma mietti.
”Mutta metsästysmajalle meni vaan yks tie, eikö?” kysyin.
”Joo, niin mehän lähettiin polkua pitkin pois majalta. Okei, jos mennään vaan eteenpäin tästä? Männikköön?” Salma ehdotti.
”Joo, naiset ensin.” vinkkasin silmää Samalle. Tyttö hymyili ja käänsi Bonnien kohti männikköä. Porukka oli jo vähän hajaantunut, sillä osa oli päättänyt lähteä toisille rasteille ensin. Lähdimme ravilla liikkeelle.

Seuraavat rastit löytyivät melko helposti. Minä en kyllä tajunnu vihjeitä, tai no Artsin ravitallin vihjeen tajusin heti, mutta muut jäivät Salman arvailujen varaan. Välit etenimme ravissa ja laukassa. Tollo ja Bonnie nauttivat pitkästä maastosta ja reippaasta vauhdista. Rastipaikoilla ne saivat aina levähtää, kun tutkimme seuraavia vihjeitä.
”Sä oisit kyllä ollu niin pihalla ilman mua” Salma naureskeli, kun suuntasimme takaisin metsästysmajalle täysien metsästyskorttien kanssa.
”Ehkä, mut onneks mulla on sut, niin ei tarvii seikkailla metässä koko yötä.”
”Sepä se oiskin. Muut kuuntelee bändiä, niin Jesse yrittää löytää vielä kakkosrastia! Hih!” Salma kikatti.

[Kuú]

Viileä, talvea enteilevä, mutta vielä syksyisen kostea tuuli liehutteli Eelan otsatukkaa, jonka olin jättänyt auki. Muun harjan olin letittänyt pitkin kaulaa ja solminut loppuun punaisen rusetin. Ihan vain, koska se näytti kivalta ja siksi toisekseen, koska tamma oli tavallista kipakammalla päällä, kiskonut päätään, niin että äsken mainittu letti oli melko epätasainen ja minun sormeni hellät jouhien pureuduttua ihoon. Näykkimisuhkailuja raudikko ei sentään harrastanut. Nyt kaikki vaikutti taas asteen paremmalta, sillä edessä olisi pitkä ja maastoilun täyteinen viikonloppu. Ketunmetsästystä, kettuystävällisesti suunnistuksen muodossa. Olin lyöttäytynyt yhteen Nuutin kanssa ja Nuutti saattoi tuntea metsät jopa paremmin kuin minä. Tästä tulisi jännittävää.

Kiipesin Eelan selkään sen tanssiessa sivulle, eteen ja taakse, laskeuduin rauhallisesti alas ja juurrutin itseni satulaan. Hieno viikonloppu ei kaivannut selästä tuiskahtamista ennen aikojaan ainakaan.
"Joko mennään!" huikkasin Nuutille, joka oli varustanut kaverikseen Huiskan. Tamma näytti iloiselta ja haisteli tuulta turpakarvat heilahdellen.
"Jep!" Nuutti vastasi ja pyysi Huiskaa eteenpäin. Tamma lähti liikkeelle innokkaasti, muttei ollut mitään verrattuna Eelaan. Siro ratsuni oli niin tohkeissaan maastoilusta ja erityisen jännittävästä ilmapiiristä, ettei tiennyt mihin suuntaan olisi askeleensa sovittanut. Niimpä se nosteli jalkojaan ja kulki jonkinlaista sivuttaista ympyrää, kunnes hypähti pienen loikan käänsi takapäänsä melkein Huiskan tielle. Suomitamma pärskähti, muttei ottanut nokkiinsa. Nuuttia nauratti, mutta tiesin, että minun olisi pitänyt hallita ratsuni paremmin. Jos Huiska olisi ollut joku muu, ei Nuuttiakaan välttämättä naurattaisi.
Pidin pohkeet lähellä tamman kylkiä ja istuntani tiiviin rentona. "Mie voin kertoa, että ihan eteenpäin ollaan menossa."
Nuutti siirsi Huiskan edellemme Eelan tanssiessa paikoillaan. Se sai Eelan järjestämään jalkansa ja kiirehtimään laumakaverinsa jälkeen.

Metsä tuoksui syksyltä. Kuuntelimme kavioiden painalluksia pehmeää maata vasten, ruskeaan taittuvien ruskaisten lehtien rapinaa ja jossai kauempana hirnuvaa hevosta, jolle Eela vastasi. Huiska tyytyi päristelemään ja ehdottelemaan ravia.

Kevensimme reippaassa ravissa leveää metsäpolkua pitkin.
"Sepänlampi, Sepänlampi", Nuutti sanoi.
"Me saatetaan olla aika hyviä tässä", Nutti jatkoi. "Me molemmat tyyliin asutaan täällä."
Nuutti tarkoitti Liekkijärven metsiä ja niinhän se oli. Pojan äänessä tai olemuksessa mikään ei kuitenkaan viitannut ylimielisyyteen. Molemmilla oli ymmärrys siitä, että metsässä, hevosten kanssa ja elämässä yleensäkään kaikki ei aina mennyt ennakkoajatusten mukaan.

Eela kulki reippaasti eteenpäin, polun muuttuessa kapeammaksi Huiskan perässä ja äkkiä tupsahdimme kuusten oksien alta pienen lammen rantaan. Hevoset vaikuttivat hieman hölmistyneiltä, ne seisahtuivat vähän töksähten. Maa niiden jalkojen alla jousti vähän ja ilma tuoksui hyvin kostealle.

Nuutti hyppäsi Huiskan selästä, kahlasi rantaveteen ja poimi seuraavan vihjeen.
"Neulaset tukoksuu, tiet risteävät. Oranssin metsän kutsu sua kutsuu." Nuutti hymähti vähän ja katsoi muhun.
Vihjettä pureskellessani Nuutti napsautti merkin korttiimme, kahlasi rantaan ja heilautti itsensä takaisin Huiskan selkään. Huiskakin katsoi kysyvästi minuun ja kurkotteli sitten lampeen. Nuutti antoi sen juoda hiukan ja sillä välin vastaus oli muodostunut meidän molempien mielissä.
"Meidän pitää mennä tohon suuntaan", osoitin lammen toiselle puolelle, jossa polku sukelsi taas metsään. Eela vaihtoi painoa jalalta toiselle ja heilautti päätään.

Olimme juuri päässeet takaisin metsään, joka hiljalleen muuttui kuusikosta männiköksi. Silloin kettu juoksi tien yli, muutaman kymmenen metrin päässä.
"Näitkö?" kysyin.
Nuutti nyökkäsi ja hymyili.