Kesäleiri 2014 28.7.-1.8. Maksutopikki

[Sandra]

// Kehystarina tulee vielä, kun vain saan toteutetuksi..

Tuntimaksu - Leikkitunti



"Leikkitunnilla pääsin jo toista kertaa iki-ihanan Sentin selkään. Aijemmasta koulutunnista rohkaistuneena päätin mennä ilman satulaa, ja vaikka lähellä oli, se ei kostautunu putoamisilla. Oma tasapainoni heitteli kyllä huolestuttavasti välillä, joka johti kaikennäköisiin horjahteluihin, mutta ninjamaisesti pysyin selässä. Suuri kiitos kuuluu Sentille, joka kyllä varmaan kummasteli selässä hieman ärsyttävästikkin välillä keikkuvaa otusta. Sekä tietysti Pirrelle, joka kärsivällisesti jaksoi säätämistäni. Pikaiset anteeksipyynnöt olisi varmaan paikkeilla myös kanssa ratsastajille jotka saivat tarkasti pitää minua ja Senttiä silmällä, kun en välillä itsekkään tiennyt minnepäin mennä. Oli kyllä aivan mahti tunti!"


Lisämaksu



"Pakolliset poseerauskuvat ihanan leirihoitsuni Hypen kanssa. Oli kyllä paras leiri, ja vaikka välillä oli hieman ikävä tutumman Ariston selkään - joka on paikoitain yhtä paha sähläri kuin minä, teki kyllä hyvää ratsastella myöskin muilla ihanuuksilla. Kaikein hauskuuden keskellä taisin kyllä oppiakkin jotain, ainakin toivon niin. Tästä on hyvä jatkaa!"

// Tää kehystarina oli mulle uskomattoman vaikee toteuttaa monista yrityksistä huolimatta. Tein nyt Annen luvalla Kian kehystarinan..

Mars, töihin!

"Eikä! Olisit vaan pitänyt suus kiinni", Clara ähki minulle. Heitin hänen suuntaansa anteeksi anelevan katseen, vaikka itsekkin soimasin itseäni. Mutta mistä minä olisin voinut tietää, että juuri silloin kun valittelin tylsää, ohi kävelisi julmaakin julmempi Anne. Armoa antamatta hän marsitti koko leiripoppoon tallia kuuraamaan, toteamalla vain:
"Kyllä Kasperkin välillä lomaa tarvitsi." Siihen nainen oli vastaukseksi saanut epätoivoista niskojen nakkelua ja epämääräistä mutinaa. Anne ei ollut kuulevinaankaan, kun hän luetteli listan tallitöistä, jotka pitäisi olla seuraavaan ratsastustuntiin mennessä tehtyinä. Inkerin kommentti: "tosta listasta vois kirjottaa vaikka kirjan", oli töiden määrää hyvin kuvaava. Tai sitten, olimme vain laiskoja heppatyttöjä jotka pitivät vain ratsastuksesta ja jotka olivat tottuneet saamaan kaiken valmiina eteensä, kuten (kenties tavallista pirteämmän) mörtsi Kasper heitti, kun ohitti meidät.
"Me muutenkin aina tehään Kasperin työt", puhina jatkui vielä tallissakin, kun olimme siirtyneet tappion myöntäneinä karsinan siivoukseen. Oikeastaan itse puuhailin ja auttelin tallissa mielelläni, vaikka tässä tapauksessa ulkona paistoikin aurinko ja siivoukseen kuluvan ajan voisi käyttää fiksumminkin.

Vaikka kuinka yritin siivota karsinan toisensa jälkeen nopeasti, suunnitelma ei toiminut käytännössä. Joka kerta kun olin aikeissa lopettaa, näin uuden kikkareen siellä, ja toisen täällä. Tiedostin jopa sen, että olin turhan pikkutarkka, mutta en silti voinut sille mitään. Hevoset olivat kuitenkin kesällä suurimmaksi osaksi aikaa ulkona.
"Hei Sandra, en tiedä huomasitko, mutta oot käyny kohta jokasen alusen kymmenen kertaa läpi. Eikö se ois jo hyvä?" Emmy huomautti virnistäen karsinan ovelta. Hymyilin hänelle takaisin.
"Niin kai.."
"Hei tyypit, tuutteko peseen ulos varusteita?" Loviisa huikkasi tallin suulta. Kahdesti ei tarvinnut kysyä, sillä halusin hetkeksi ulos kuumuuteen tallin viileydestä (niin oudolta kuin se saattoikin kuullostaa). Ulos oli jo kannettu monta ämpärillistä vettä, joka sai minut hieman epäilemään, että mihin sitä olikaan tarkoitus käyttää. Pidin kuitenkin suuni kiinni, vaikka pistinkin merkille muutaman leiriläisen pahaa tietävän virnuilun. Istahdin puupenkille vältellen teräviä tikkuja.

Alkuun työnteko sujui mallikaasti, mutta kun aloimme kyllästyä, oli pakko keksiä jotain viihdettä.
"Mä tiedän, ollaan sillai, että kuka saa nopeiten purettua, puhdistettua ja sitte kasattua suitset!" Salma ehdotti.
"Joo, ja jos jaetaan joukkueisiin niin sit voittaja joukkue voi vaikka määrää häviäjät tekeen jotain extraa", Clara jatkoi. Nopeasti säännöistä päästiin yhteisymmärykseen ja joukkueet saatiin jaettua. Koska Lynn oli kadonnut jonnekin, joukkueista olisi tullut epätasaiset. Niinpä auliisti jättäydyin kisasta ja ryhdyin tuomariksi. Se sopi varsin hyvin varsinkin minulle, sainhan kerrankin luvan kanssa olla pilkunviilaaja.
"Okei, paikoilla valmiit HEPP!!" Jouduin pidättelemään naurua oikein kunnolla, niin hulvattomalta kisailevat porukat näyttivät. Saippua roiskui sinne tänne, välillä myös vihollisten ja minun päälle.
"Pipsa, kaikki osat pitää irrottaa! Ja Inksu, tossa on vielä tahra", huomauttelin hymyillen. Tämä puuha sopi mulle erittäin hyvin, vaikka itse sanoinkin. Lopulta voittaja joukkue selviytyi, ja he päättivät kastella toisen joukkueen perusteellisesti. Minäkin jouduin tulilinjalle, ja kohta tallipihan valtasi riemukkaan kiljahdukset. Häviäjät eivät vapaaehtoisesti suostuneet kastumaan, joten siitä vasta sota syttyikin. Erittäin kostea sellainen. Anne ei vaikuttanut tempauksesta kovinkaan innostuneelta, mutta lopulta hänkin myönsi, että ainakin varusteet olivat tulleet puhtaiksi - ja me siinä sivussa.

[Jusu]

Tuntimaksu: Tiistain koulutunti

Eilispäivän istunta-aiheinen koulutunti ei enää juurikaan lihaksistossa tuntunut, eikä maastolenkki Huiskan alkulenkin innokkaasta etupainoisuudesta huolimatta ollut jättänyt sen enempää kolotusta käsiin. Arvelin kuitenkin, että tämä päivä koettelisi runsaaseen ratsastukseen tottunutta kehoanikin eri tavalla. Aamun estetunti oli ollut haastava. Kepeästi kuumeneva Hestia oli osoittautunut jokseenkin samantyyppiseksi ratsuksi kuin entinen kilpaponini Indi, mutta paljon erojakin havaitsin niiden kahden välillä. Pidin Hestiasta, mutten vielä tuntenut sitä niin hyvin, että ratsastaminen olisi ollut yhtä vaivatonta kuin Indin kanssa huonoimmillaankin. Niinpä olin saanut hikoilla estetunnilla, ja pian hikoilisin aivan taatusti lisää.

Minulle oli määrätty ratsuksi Reino. En ollutkaan aiemmin ratsastanut pilkullisella ruunalla, mutta olin kuullut, että se osasi olla jähmeä ja jääräpäinenkin. Se vaatisi siis taatusti aivan erilaista ratsastusta kuin herkkä Hestia. Ja kun aiheena oli vielä kokoaminen ja askelpituuden säätely, tiesin jo etukäteen pääseväni tekemään tosissani töitä Reinon kanssa.

Reino oli suloinen. Harjasin sen ja ehdin vähän rapsutellakin ruunaa, ennen kuin oli aika satuloida ja siirtyä kentälle. Aurinko se vain jaksoi porottaa. Toivoin, että olisin muistanut laittaa vielä yhden kerroksen aurinkorasvaa vaaleuttaan hohtelevalle iholleni ennen ratsastusta, mutta nyt oli tietenkin liian myöhäistä.

Reinosta kuumuus teki vetelän ja haluttoman. Se olisi selvästi ollut mieluummin missä tahansa muualla kuin helteisellä kentällä. Minulla oli hiki jo alkuverkassa, jonka aikana sain todella patistaa hevosta eteen. Halusin sen vastaavaan pohkeeseen viiveettä, mutta ainakin alkutunnista sain kyllä räpsiä raipallakin saadakseni aikaiseksi reaktion. Pikkuhiljaa Reino tuntui myöntyvän siihen, että pohkeeseen täytyi reagoida. Se alkoi tuntua energisemmältä huomattuaan, ettei pääsisi laistamaan hommista tällä tunnilla. Sen raviin tuli uutta pontta ja minä sain keskittyä muuhunkin kuin eteenratsastukseen.

Käyntityöskentelyssä Reino oli jo skarpimpi. Pidin visusti huolen, etten missän vaiheessa niin sanotusti jättänyt käsijarrua päälle. Kaikki eteenratsastus olisi ollut turhaa, mikäli olisin samalla kädelläni estänyt Reinoa liikkumasta. Reino oli taatusti ratsastuskouluhevosena tottunut reippaaseen kädellä ratsastamiseen, mutta minä halusin jättää sen tekemättä. Siinä olikin keskittymistä, sillä Reino tuntui hitaalta ratsastaa istunnalla ja olisi ollut niin helppoa ryhtyä mukamas "korjaamaan" sitä kädellä, kun Anne käski lyhentää sitä. Toisaalta ruuna myös herkistyi istunnalle koko ajan, vähä vähältä. Kyllähän jähmeää ruunaakin sai koottua istunnan avulla. Hiki kyllä tuli ja keskivartalo hyräili jo Hoosiannaa.

Kun Reino eteni energisesti ja ennen kaikkea säilytti sen energian silloinkin, kun sen askel lyheni, olin enemmän kuin tyytyväinen. Sinä hetkenä moni palanen tuntui loksahtavan kohdalleen. Sehän oli ihan miellyttävä perusheppa, kun sitä ei tarvinnut patistella etenemään!

Laukassa homma kuitenkin levisi hetkellisesti käsiin. Reinon laukka tuntui kummallisen kömpelöltä ja vetelältä. En osannut mukautua siihen yhtään niin helposti kuin esimerkiksi eilen Hestian laukkaan.

Minulta meni hetki huomata, mistä oli kyse. Oli käynyt niin, että ulkokylkeni oli painunut hieman kasaan, mikä puolestaan oli tehnyt lantioni asennosta vinon ja jopa jarruttavan. Pienellä, mutta jonkin verran keskittymistä vaativalla korjauksella oli suuri ero. Kun korjasin lantioni asentoa ja istuin suorassa, Reinokin suoristui ja löysi tasapainon. Edestä se oli avoin, mutta sen ei ollut väliä. Työskentelymuoto oli viimeinen asia, johon koin tarvetta puuttua siinä kohti, kun muussakin piisasi vielä tekemistä. Niinpä ratsastin kuten aina omille oppilaillenikin paasasin: turha nypläys pois, keskittyminen oikeisiin asioihin. Laukka alkoi rullata paremmin ja pian Reino oli laukassa yhtä hyvin säädeltävissä kuin muissakin askellajeissa.

Lopulta se ikään kuin solahti itsestään pyöreäksi laukassakin, ja minun oli vaikea olla katselematta onnellisena sen niskaa. Olin kuitenkin ratsastusurani aikana saanut siitä paheesta Annelta niin usein sapiskaa, että tänään en suinkaan aikonut suoda hänelle sitä iloa, että pääsisi jälleen näpäyttämään samasta vanhasta asiasta.

Reino oli siitä hassu hevonen, että suunnan vaihtuessa sen kanssa sai jälleen tehdä kaiken työn aivan alusta asti uudestaan. Ilonaihe oli kuitenkin se, ettei siinä enää kestänyt likimainkaan yhtä kauan kuin ensimmäisellä kerralla. En tiedä, olisiko kuntoni edes kestänyt toista aivan samanmoista rupeamaa siinä paahteisella, pölyävällä kentällä... Loppuraveissa tunsin olevani vähintään yhtä vetelä kuin Reino oli ollut alkutunnista. Onneksi Anne ei enää sanonut mitään, vaikka kevennykseni ei ollut aivan sotilaallisen säntillistä; katsoi vain vähän pahasti. Olisin saattanut virnistää pahoittelevasti, jos olisin jaksanut.

"Reinohan on ihan hyvä nyt", Anne totesi kuitenkin vapauttavasti. "Sun seilaileva kätesikin pysyi melkein ruodussa ihan näitä sun loppuhaahuiluja lukuunottamatta."
Ai niin, se käsi. Se paha, paha vasen käsi. Siihen en ollutkaan muistanut keskittyä, kun oli ollut muutakin mietittävää. No, ehkä sen korjaaminen oli tapahtunut alitajunnan ohjaamana.

Hartiat ja poskipäät palaneen punaisina ja pää nestehukasta humisevana valuin vihdoin alas hikisen ratsuni satulasta. Se, joka toisi minulle nyt vesipullon, saisi osakseen ikuisen rakkauteni ja palvontani. Reino hieroi kutisevaa silmäkulmaansa hartiaani, kun laahustimme tallin ihanaan viileyteen.