Windin Hoitovihko

[Cella]

Jälkipelit 

a hundred and eleven

”Maailmanmestaruuden voittaminen on rankkaa.”

Mä havahduin Annin ääneen, ja tajusin jollain etäisellä aivolohkon tasolla, että se katseli mua sirkein silmin jotenkin kummallisesti alhaaltapäin. Toinen aivolohko tajusi, että mä olin kokonaan nihkeän hikikalvon peittämä, ja että mä olin potkinut ilmeisesti mun peittonani toimineen toppatakin rumaan ryttyyn jalkojeni alle. Mulla ei ollut hajuakaan missä mä olin, mutta onneksi Annilla näköjään oli.

”Mmhh mitä? Mitä kello on?”
”Varttii vaille kymmenen.”
”Miks sä oot hereillä?”
”Rytmi on aika tiukassa kun herää joka aamu kukonlaulun aikaan heittään meidän jätkät ulos.”

Mulla meni oikeasti aika huvittavan kauan miettiessä minkä takia Anni muka heitteli Jiriä ulos, ennen kuin mä tajusin että se puhui hevosista. Nousin kummallisen kovalta pediltäni jumiutunutta niskaa hieroen ja silmäilin ympärilleni. Me oltiin nukuttu Lynnin ja Danin saunassa – Anni alalauteella ja mä ylhäällä, ja kuorsauksesta päätellen vielä pari muutakin sankaria pukuhuoneen puolella.

”Onks toi Tappi?” mä hönkäilin siristellen hiekkaisilta tuntuvia silmiäni kohti ruskeatukkaista möykkyä, joka rohisi aika miehekkäästi ovesta näkyvällä penkillä. Mun suussa maistui tuhkakupilta, ja Annin ilmeestä päätellen hengitys tuoksahti teemaan sopivalta.
”On joo.”
”Koska se tänne tuli?”
”Emmätiiä, Fiialle se oli soitellut ja ilmesty jonkun kaverinsa kyydillä.” Mulle tämä selvitys oli ihan tarpeeksi riittävä, joten mä kohottauduin vähän huterasti jaloilleni.
”Missä Jiri on? Ja miks me ollaan saunassa?”
”Kai meillä oli täällä jotkut henkevät keskustelut. Ja Jiri lähti jo vähän aikaa sit taksilla heittään konit ulos.”
”Oikeestiko? Wau. Tollasen kaa pitää mennä naimisiin.”
”Tarkotus olis.”

Ulko-oven avaaminen saunan kosteankuuman jälkilämmön jälkeen oli karmiva kokemus. Mä olisin kiroillut, mutta jokainen sana taisi jäätyä matkallaan äänihuulista suuhun. Mikaelalla, joka oli nukkunut yhdellä pukkaripenkillä, ei ollut samaa ongelmaa:
”LAITTAKAA NYT JUMALAUTA SE OVI KIINNI TÄNNE KUOLEE!” Me toteltiin nopeasti, eikä sitten auttanut kuin juosta sen absoluuttisen nollapistekelin läpi rinne ylös kohti kodikkaana odottavaa taloa.

Keittiöstä löytyi muita aamuihmeitä häärimästä: Salma ja Lionel istuskeli vähän väsyneen, mutta muuten oikein fressin näköisinä pöydän ääressä, ja Lynn kaateli kaksikolle kahvia.
”Huomenta! Me mietittiinkin mihin te katositte”, talon emäntä virkkoi lievästi karhealla äänellä, ja nosti kysyvästi kahvipannua.
”Ei me oikein itekkään tiedetä”, mä raakuin vastaan, ja silmäilin rakosellaan olevia puuovia. ”Jäikö kaikki yöksi?”
”Kutakuinkin”, Lynn vastasi, ja istahti sitten itse pöydän ääreen, kun me ei osoitettu suurta intohimoa kahvia kohtaan. Joku pieni hälytyskello soitteli mun sisällä, ei päässä, vaan itseasiassa mahanpohjassa. Koko illan, yön ja jopa aamun pikkutunnit oli tuntunut ihan selvältä, että mä nukkuisin Allun kanssa sen maailmanmestaruusyön, mutta eipä sitä ollut herätessä näkynyt. Olikohan tässä käynyt jotain, mitä mä en muistanut? Mua vitutti suunnattomasti se, kuinka mun muisti lähti täysin lomalle aina kun mä join.

Vähän vastahakoisesti mä tartuin Lionelin ja Salman kyytitarjoukseen kohti Seppelettä – niiden piti lähteä liikkeelle ajoissa, koska Lionel suuntaisi taas illalla kohti croissanttien luvattua maata. Mulla möyrähti syyllinen olo mahassa siitäkin (krapulan piikkiin tämä uusioherännyt omatunto), etten mä ollut ehtinyt pyöriä pojan kanssa paljoa yhtään koko sen pitkän loman aikana. Niimpä olin sitä kohtaan koko automatkan aivan yltiöystävällinen, Salman ilmeestä päätellen jopa vähän epäilyttäväksi asti.

Seppeleessä oli niin järkyttävän kylmä, ettei nenän kautta pystynyt hengittämään ollenkaan. Purevan pakkasen takia jok’ikinen tallin koni, jopa chewbacca-karvaiset ponit, oli saaneet värikkäät takit ylleen, ja pari paksunahkaisinta riekkui kirkkaasta kelistä riemastuneina ympäri tarhaansa. Windi ei, yllätys yllätys, kuulunut tähän iloiseen joukkoon, jolkotti vaan karkuun nähdessään mut ja näytteli rumia hampaitaan niin että huurteiset turpakarvat heilahteli. Aluksi mä ajattelin ihan kiusallani vaikka lassota sen sisään ja kiduttaa sitä pakottamalla sen mun seuraan, mutta loppujen lopuksi sen jättäminen tänne jääkauden kitaan tuntui sata kertaa loistavammalta kostolta. Mä vilkutin tammalle vittumaisesti, ja hymisin astetta liian itsetyytyväisenä sen hämmentyneelle ilmeelle kun mä katosinkin talliin – ilman sitä. Excuse me, vuosisadan hoitaja coming through.

Mun kosto kuivui surkeasti kasaan, kun mä tajusin ettei tallissa ollut mitään tehtävää. Kello oli niin epäinhimillisen vähän (no, melkein 11, mutta oli se tilanteeseen nähden vähän), ettei tallilla näkynyt melkein ketään, eikä mitään varusteitakaan ollut järkeä alkaa pesemään ellei niitä halunnut alkaa sulattelemaan hiustenkuivaajalla syväjäästä ennen seuraavaa ratsastuskertaa. Niimpä roikuttuani hetken Humua harjailevan Lunan riesana mä lopulta nielin ylpeyteni ja raahauduin takaisin tarhan portille.
”Jos sä et tuu nyt mä lähen kotiin ja käsken Kasperia jättämään sut yöksi ulos”, mä marisin Windille, ja se toden totta keinahti tuhisten käyntiin mua kohti. Välillä oli aika freakyä, kuinka paljon se ymmärsi.

Aamupäivä vierähti itseasiassa kumman mukavasti, kunhan loimienriisumisrumba oli saatu hoidettua. Mä harjasin Windin oikein perusteellisesti – en muista olinko ponivuosien jälkeen kertaakaan harjannut hevosta niin monella eri harjalla – siistin sen harjan, ja lopulta jopa rasvasin kaviot, vaikka se olikin varmaan yhtä tyhjän kanssa. Edelleen tavallista kipakamman oloinen Piritta kävi ilmoittamassa mulle, että mä näytin eilisine meikkeineni ja rohtuneine huulineni Draculan morsiamelta, ja mä vastaukseksi harmittelin sitä, ettei tallilla ollut mitään pieniä C-junnuja, joita olisi voinut mennä pelottelemaan krapulanaamallani. Pirren poistuvien askelten vihaisuudesta päätellen mun huumorivastaus ei ollutkaan ollut kauhean hauska, ja mä saisin luultavasti odottaa seuraavalle estetunnille ratsuksi Kasperin käytäväluutaa.

Allu tuli tallille vasta reilusti iltapäivän puolella, kun aurinko oli jo lähtenyt laskuun, ja vakioporukasta rohkeimmat pakkasenuhmaajat olivat suunnanneet loppiaismaastoon. Mä olin juuri vessassa valuttelemassa kylmettyneille näpeilleni lämmintä vettä, kun pipon alla valkoisiksi jäätyneet tutut kiharat ohitti rakosellaan olevan oven.

”Allu hei!” mä kiiruhdin hahmon perään, ja se pysähtyi niin nopeasti, että mä meinasin juosta suoraan sen selkään. ”Mihin sä yöllä katosit?”
”Mitä?” pojan äänessä oli väsymyksen karheutta, ja naamalla oli sama lagaava ilme josta tänään oli tunnistanut kaikki ne, jotka olivat eilen juhlineet pikkuleijonien kultaa astetta innokkaammin.
”Viime yönä. Mä olin ihan tulossa sun viereen nukkuun.” Se oli aika lällysti ilmaistu, mutta mä pelkäsin että jos mä olisin ruvennut heittämään mitään villimpiä sanavalintoja, olisin hoitanut Allu-paran ennenaikaiseen hautaan.

”Mitä?”
Joskus musta tuntui, että nää keskustelut menisi paremmin jos mä kävisin ne yksin.
”Tätä."
Mä varvistin ja pussasin aivan pihalla olevaa poikaa ensin kevyesti, sitten huomattavasti vahvemmin. Me peruutettiin satulahuoneen puolelle, mä ujutin kädet jätkän paksun takin alle, ja painauduin sen ympärille niin tiukasti, että mä huomasin Allun hengityksen katkeavan hetkeksi yllätyksestä. Jotenkin kummasti mulla ei ollut enää yhtään kylmä.

”No voi jumalauta, hankkikaa tekin jo huone.”

Kassun mölinä sai meidät maiskahtamaan irti toisistamme niin, että siitä äänestä olisi kaikki maailman viemärinavaajat kateellisia. Tallipoikaa ei juuri naurattanut katsoa, kun Allu koitti pöllämystyksissään kerätä tasapainonsa, mutta mua kyllä nauratti. Ehkä se tuosta ymmärsi.

[Anne]

Talvimaasto =)



Cepanderi ja Windi rennolla länkkärimaastolla Liekkijärven rantamaisemissa. Taustalla vilkkuu talvikunnossa oleva tanssilava.

Spessu Cellalle!!

[Cella]

Kiitos Anne, toi spessu on täydellinen! Rento ja kaunis, tulin tosta kamalan onnelliseksi. Tykkään tästä koko vuodenajasta tän kuvan myötä enemmän!

Vauvoja

a hundred and twelve

Kolmetoista päivää, kahdeksan tuntia ja neljäkymmentäkuusi minuuttia. Niin pitkään mun elämässä oli nyt mennyt kaikki siihen kuuluisaan putkeen ja vähän jopa nappiin. Töissä sujui ja vapaapäiviä ropisi, hevoset oli kivoja, ihmiset oli kivoja, rahaa oli ja hiuksetkin oli saavuttaneet jonkun maagisen tilan jossa ne olivat aina hyvin. Olin välttänyt sitkeän talviflunssan, Robert ei ollut mulle enää vihainen, eikä Inkerikään. Allunkin kanssa meni maan mainiosti, mutta se ei varmaan ollut kellekään mikään uutinen, sen verran monta kertaa me oltiin jääty kiinni kesken meidän mehevien muhinointituokioiden. Ja kaiken muun hyvän päälle mä olin eilen päässyt toista kertaa eläissäni todistamaan ihmeellistä tapahtumaa nimeltään syntymä (joka oli toim. huom. aika paljon ällömpää kuin esim. telkassa annetaan olettaa, mutta silti aika mielettömän huikeaa).

Niimpä niin. Hyvin siis menee. Jopa vähän pelottavan hyvin. Kun on koko elämänsä tottunut olemaan rutiköyhä puuroaivo, jonka miesasiat on aina enemmän tai vähemmän viturallaan ja jonka hevoset ei koskaan toimi niin kuin pyydetään, ei voi väittää etteikö olisi vähän hälyttävää kun kaikki meneekin yhtäkkiä erinomaisesti. Mulla oli pieni epäilys, että mä olin jonkin universaalin salaliiton kohteena: kohta joku yläkerran ukkeli taatusti hekottaa partaansa että ”Just kidding” ja pudottaa mulle kolmen miljoonan euron veromätkyt ja parantumattoman nenäsyylän. Koska se olisi jotain mitä mulle voisi hyvinkin tapahtua.

Windi haukotteli niin leveästi, että rumat, pitkät hampaat vain vilkkuivat ja kiinnitysketjut kilisivät. Sitä katsoessa alkoi itseäkin haukotuttaa, ja pian mä jollotinkin monttu auki keskellä rauhallista pääkäytävää ja hieroin (onneksi vielä syylätöntä) nenääni. Liu’uttelin kumisukaa laiskasti tamman pilkullisella selällä, enkä viitsinyt vaivautua edes esittämään olevani siinä hommassa erityisen ahkera tai keskittynyt – mun huomioni oli kiinnittynyt aivan toisaalle. Nimittäin päätykarsinassa, Myntin jalkojen juuressa nukkuvaan alle vuorokauden ikäiseen koipeliiniin.

"Äh, harmittaa niin hitosti, oon sit tyyliin just lähteny tallista kun se on alkanu varsoa", Anni jurputti Windin pääpuolessa, jossa se rahnutteli raukean tamman pilkullisia korvia samalla Myntin jälkikasvua katsellen. "Olittekste täällä myöhään?"
"Oltiin me aika, ootettiin että jälkeiset tuli normaalisti ja sit vasta painuttiin nukkuun. Mä olin kotona joskus ennen puoltayötä", mä vastasin, ja haukottelin uudelleen kuin tahattomaksi tehokeinoksi jännittävän illan kertomukseen. Anni nyökkäsi, ja hymähti nuokkuvan Windin päästämälle huokaisulle. Mä olin aika varma, että joku oli huumannut mun hoitohevoseni kun se oli noin hempeällä päällä, mutta en valittanut. Olipahan se ainakin helpompi satuloida.

"Missäs se Myntin mukula on! Se on kuulemma ihan tän päivän tähti", Inksun tarmokkaat askeleet kajahtelivat lähemmäs toimistopäädyn suunnalta, ja Lynn seuraili lyhyempää blondia odottava ilme naamallaan. Kaksikko pysähtyi viimeisen karsinan ovelle, ja pian ilman täytti samanlaiset huokailut ja ihastelut, jotka oli kaikuneet tallissa koko päivän.

"Voih, hevoslapset on kyllä niin käsittämättömän ihania! Tulee kauhea vauvakuume", Lynn hymyili päänsä alusilta nostanutta pikkuotusta kohti, ja pysytteli hienotunteisen kaukana epäluuloisena pälyilevästä Myntti-mammasta. Inkerillä ei ollut samanlaista hillintäkykyä, vaan blondi roikkui puolioven yli kuin olisi kiven kovaan päättänyt pudota karsinaan naamalleen.

"Pitääkin varottaa Dania", tyttö virnuili irstaasti, ja pudottautui lopulta takaisin käytävän puolelle lähes törmäten takanaan ketjuissa möllöttävään Windiin. Knabbi ei juuri korvaansa lotkauttanut, kai se oli niin euforisen onnellinen siitä, että tällä kertaa maailmaan pyllähtänyt varsa ei ollut millään tavalla sen vastuulla.

Mä jätin tytöt vahtimaan Windiä siksi aikaa, kun itse kiiruhdin hakemaan ratsastuskamppeet yläkerrasta, ja palatessani oli varsan ympärillä parveileva jengi kasvanut kahdella. Pyry seisoi hymyillen taaempana, varoen visusti astumasta kosketusetäisyydelle Windin pilkullisesta ruhosta, ja Allu näytti nypeltävän karsinanoven salpaa auki hämmentyneenä kaikesta siitä ylimääräisestä huomiosta, jonka sai osakseen uuden eliön paapojana.

"Cella! Allu väittää että se pysy muka ihan coolina ja vakaana koko varsomisen ajan, onks se totta?" Anni heitti mulle suupieli nykien nähdessään mun lähestyvän, ja sai Allun vilkaisemaan mua vinosti.

"Toki! Jos on coolia ja vakaata saada aivohalvaus siinä vaiheessa kun Mynde alko ponnistaa", mä vastasin tyynesti, ja monesta suusta pääsi hersyviä tyrskähdyksiä. Allukin hymähti, vaikka se pujahtikin karsinan turviin piiloon tavattoman nopeasti.

"Mä niin arvasin!" Anni leukaili ja katseli Allua kiusoitteleva ilme silmissään. "Se on tehny täällä vaan hengitysharjotuksia ja kiljunut ja pitäny Mynttiä kaviosta koko homman ajan."
"Joo, se kiljuminen oli aika häiritsevää. Hyvä tietää tässä vaiheessa ettei tota voi ottaa mukaan synnytykseen."

Allun ilme puolioven toisella puolella oli näkemisen arvoinen. Se alkoi punoittaa hitaasti mutta hälyttävästi, kuin olisi ollut tukehtumassa johonkin – luultavasti sylkeensä tai pakoa yrittäneeseen sieluunsa tai muuta vastaavaa alluille tyypillistä. Sen silmät tapittivat ensin tyypertyneinä mua suoraan silmiin, ja sitten liukuivat varovasti katsomaan mun trikoopaidan peittämää, turvallisen litteää mahaa.

Mulla meni hetki käsittää mihin poikaparan mielikuvitus oli ehtinyt juosta, ja oli mun vuoro tukehtua ylimääräiseen ilmaan kun sain ajatusketjusta viimein kiinni.

"Allu!!! Idiootti! Se oli vitsi!!"

Inksun naurulla ei meinannut olla loppua kun Aleksanteri sai vedettyä taas henkeä ja kun sen ilmeestä katosi se pakokauhuinen minustako-isä –sivujuonne. Kohta muakin jo nauratti, sitten Pyryä, Annia ja Lynniä, ja lopulta Alluakin, kun sekin ilmeisesti havahtui muistamaan jotain olennaista niiltä ihmisen biologian tunneilta, joita ei oltu vietetty vetämällä nokosia. Mä irrottelin yhä vähän hervottomana päätäni pudistellen Windin ketjuistaan, ja lähdin taluttamaan tammaa kohti kenttää ennen kuin kukaan ehtisi alkaa spekuloimaan kuinka onnistunut mun ja Allun hypoteettisesta rakkauden hedelmästä tulisi, ja tuottaisi samalla Allu-pololle ikuiset traumat.

Tämän ylivertaisen hyvän tuurin olisi parempi jatkua jumalauta ikuisesti, koska nämä ihmiset kyllä ajaisi mut muuten ennenaikaiseen hautaan.

[Cella]

Hankirallit

a hundred and thirteen

Hyvää uuttavuotta –toivotukset raikasivat pakkasenpureskelemalla tallipihalla, kun mä kipitin parkkipaikalta kohti tallia iso reppu olalla keikkuen. Mä liityin iloiseen kuoroon heiluttelemalla lapasiani ilmassa, ja halailemalla pikaisesti Pihlaa ja Fiiaa, joita en ollut kaikissa välipäivien riennoissa nähdä sitten aattoratsastuksen. Suuri osa oli ottanut jo vuoden ensimmäiseen maastoon saamansa ratsut ulos, joten mä olin (yllätys yllätys) selvästi muista jäljessä. Naama pakkasesta punoittaen mä kirmasin talliin sisään, jossa Windi odottikin lähes yhtä myrtyneen näköisenä kuin ne kaikki eilen uudenvuodendieettinsä aloittaneet, pelkkiä salaatinlehtiä mussuttavat täti-ihmiset.

Mä en heittänyt tammalle satulaa selkään, mutta kääräisin ratsastusloimen kätevästi niin, että kangas ylettyi lämmittämään myös mun reisiäni. Me oltiin viimeiset tallista ulostautujat, mutta onneksi jengi ei ollut käsittämättömän pitkää aikaa joutunut odottelemaan – Krister keskeytti osaston asettelunsa hetkeksi puntatakseen mut selkään, ja pian meidän letka lähtikin pujottelemaan kohti lumisia maastopolkuja. Laajat höyrypilvet nousivat kymmenistä eri hengityksistä kohti pistävänsinistä taivasta, ja aurinko kimalsi pakkashangella niin kirkkaasti, että silmiä piti siristellä enemmän kuin kauneimpana hellepäivänä.

Lumi oli kevyttä kuin untuva, ja se pöllysi kavioista jo pelkässä käynnissä. Kylmä sää sai posket lähes tunnottomiksi, ja aina leveämmillä polunpätkillä meidän rinnalla ratsastavan Sandran pitkät silmäripset olivat huurtuneet aivan valkoisiksi.

Pian me pujoteltiin jälleen aurinkoon lumen painosta notkuvien puiden oksien välistä, ja laukkapelto aukeni edessä. Pirre pidätteli helpon näköisesti kuumana tanssivaa Eelaa samalla kun opasti väkeä jakaantumaan tasaisemmin koko pellon leveydelle, ja hitaammassa askellajissa pysytteleviä pysymään tietyssä reunassa. Mä en tainnut edes kuunnella ohjeita loppuun, niin ihana kutkuttava tunne nousi rintaan, kun tiesi pääsevänsä laukkaamaan.

Syke nousi melkein kivuliaaksi, ja mä otin paksuilla hanskoilla hyvän otteen Windin ohjista. Pirre nosti laukan ensimmäisenä, ja enemmän tai vähemmän hallitusti kaikki sen jälkeen. Ensimmäiset askelet olivatkin ainoat jotka pysyivät säyseinä – hevosten ja ratsastajien innostus kasvoi kuin lumivyöry, ja pian me oltiin yhtä pukittelevien, kiljahtelevien ja jylistävien hahmojen massaa.

Silmät vetisi vauhdista ja askelten rummutus tärähteli Windin selkälihaksiin suoraan mun pakaroiden alle. Mun teki mieli huutaa ilosta, mutta en tehnyt niin. Ei mun tarvinnut.

[Cella]

Revontulet

a hundred and fourteen

Lynnin tullessa mua ja Windiä vastaan meidän iltaisen estetreenin jälkeen taivaalla läikkyi aikamoisen upea valoilmiö. Sillä sai kaksi blondiakin hiljaiseksi.

[Cella]

Helmenharmaassa
a hundred and fifteen

Raikkaassa helmikuisessa aamussa oli hyvä jatkaa vähän talviunilla olleita westerntreenejä. Rennon ja innokkaan tamman kanssa oli mahtavaa tehdä töitä.

[Cella]

Talvenkesyttäjä

a hundred and sixteen

"Mä tiedän sun salaisuuden!"

Mun parhaillaan nostama siniraidallinen puomi lipesi aika pirun kipeästi jysähtäen suoraan varpaille, kun viereen pelmahtanut Anni säikytti mut melkein ulos nahoistani. Bruneten ilmeessä ei ollut häivääkään pahoittelua mun kumartuessa hieromaan lyttääntynyttä jalkaparkaani. Ihan vain senkin takia mä otin aikani ennen kuin vastasin sen hälyttävän innokkaalta kuulostaneeseen ilmoitukseen.

"Sen että mä oon pihistäny Bonnien ökykallista kimoshampoota viimesen puoli vuotta?"
"Ei."
"Sen että mä tanssin aina suihkun jälkeen alasti verhot auki että meidän naapurin mammaa ottais päähän?"
"Hyi Cella. Mut ei sekään."
"No sit mä en kyllä tiedä mistä sä puhut."

Anni tarttui hiekkaan pudonneen puomin toiseen päähän ja auttoi mua kohottamaan sen ylimmille metallisille kannattimille.

"Aijaa? Sit taisin kuulla väärin kun Allu sano että sä olit niillä yötä viime torstaina."

Puomi karkasi mun käsistä uudestaan, mutta tällä kertaa mä sain onneksi kinttuparkani pois välistä. Annin virne oli niin leveä, että periaatteessa vain Jokerin ja Irvikissan jälkeläisen olisi pitänyt saada sellainen aikaan, ja tytön kulmakarvat kohoilivat villisti.

"Siis mitä! Tekö vaan juoruilette mun selän takana!" mä puuskahdin puolittain tuohduksissani ja nostin kovia kokeneen puomin paikalleen, saaden lopulta valmiiksi sen pienen pystyn minkä Pirre oli mut kiristänyt rakentamaan estejunnuja varten. Ja aivan kreivin aikaan: maneesin ovi liukui vaimeasti jyristen auki, ja ensimmäiset tuntilaiset taluttivat ratsunsa räntäsateesta sisälle halliin.

"Tottakai", Anni vastasi syytökseen hilpeästi, ja sen kulmat kohosi entistä korkeammalle. "No, tapahtuko mitään?"
"Ai, eikö bestis-Allu kertonu mitään meheviä yksityiskohtia?"
"Älä jaksa!"
"No en", mä murahdin kun me kavuttiin katsomon puolelle seuraamaan tuntilaisten ratsautumista, mutta en voinut estää suupieltä värähtämästä salaa kohti korvaa.
"Ja no joo kyllä me –" mä vilkaisin sivusilmällä ovelle, josta pari pyylevää poniäitiä oli juuri astunut meidän taakse katsomaan kullannuppujensa esteharkkoja. "– pelattiin shakkia aika myöhälle yöhön."

Luojalle kiitos kamuista jotka ymmärsi mun häiriintyneitä metaforia, ja jotka tiesi että mä osasin pelata shakkia suunnilleen yhtä hyvin kuin keskiverto satsuma. Jos Annin innostuneet kulmat olisi kohoilleet enää yhtään ylemmäs, ne olisi pudota humpsahtaneet sen päälaen yli takaraivon puolelle.

Siinä vaiheessa kun mä olin saanut kerrottua Annille kaiken olennaisen (shakkitermistön käyttäminen alkoi olla aika läpinäkyvää, ja jossain vaiheessa paheksuvasti mulkoilevat äiti-ihmiset olikin siirtyneet istumaan meistä kauemmas) estetunti oli jo täydessä vauhdissa. Pirre kailotteli parhaillaan ohjeita Windin lettipäiselle ratsastajalle, joka tuntui olevan helisemässä tamman laukannoston kanssa. Mä en tiennyt mitä knabbi oikein perseili, mutta eipä kukaan kai koskaan tiennyt.

"Mitäs täällä niin kiihkeesti puhutaan?"
Britan ääni kuului Annin olan takaa hyvin pian sen jälkeen, kun vetoisa tuulahdus oli kielinyt katsomon oven käyneen. Tyttö seisoi reilun metrin päässä meistä pipo ja sen alta pyörteilevä tukka sateesta tummuneina, Inkeri ja Miksu rinnallaan.
"Cellasta ja Allusta", Anni vastasi maireasti, ja kolmikon ilmeet muuttuivat melko radikaalisti. Mun pitäisi oikeasti hankkia kavereita, joiden kulmakarvoilla ei ole omaa, pervosti liikkuvaa tahtoa.

"Voih, te ootte kyllä söpöjä", Miksu hymähti keinahdeltuaan mun viereen kentän laitapaikalle ja tuotuaan mukanaan jonkun pirun hyvän hajuveden tuoksun. "Kai te nyt jo ootte virallisesti yhessä?"
"No ei", mä naurahdin vähän vaikeasti. "Ei me olla puhuttu mistään sellasesta. Ja seurustelu pilaa aina kaiken."
"Amen to that!" Inkeri kannatti mua Annin toiselta puolelta, ja yritti samaan aikaan heilauttaa säärensä rennosti kentän laidan päälle nojaamaan. Sen jalat oli siihen liian lyhyet. Britan nauru oli lievästi sanottuna räkäinen.

"'Pilaa aina kaiken' , joo, koska nythän teillä on menny kaikki niin perkeleen putkeen?" Anni hytkähti pidätellystä naurahduksesta, ja mä tunsin sen tietäväisen katseen pistävänä mun poskessa.
"Se on tainnu kesyttää sut ihan täysin, sä et vaan kestä myöntää sitä. Kun se joku päivä kysyy sulta tosta seurustelusta niin sä oot ihan mukana."
"Okei, ootko sä tavannu Allun? Mä näin sen kerran putsaamassa Myntin kavioita omalla etusormellaan, koska se ei kehdannu kysyä kaviokoukkua lainaan."
"No, sit sun täytyy kysyä siltä."

Mun onneksi juuri sillä hetkellä Windi päätti pyyhkiä ratsastajallaan pystyesteen edustan hiekkaa, ja mä sain hyvän syyn paeta saalistamaan tammanpaholaista kiinni.

Tunnin päätteeksi sekä hiekkainen tuntilaistyttö että Windi näyttivät siltä, että saattaisivat sylkeä jonkun naamalle ilman sen kummempaa syytä. Lettipään äiti tuli hakemaan tytön ihan karsinalta pitäen, enkä mä ollut kovin yllättynyt siitä, ettei tämän tunnin päätteeksi manguttu lupaa jäädä harjailemaan vielä hetkeksi. Eipä sillä että sitä Windin kanssa muutenkaan tapahtuisi kovinkaan usein.
"Eikö tänään huvittanu tehä hommia?" mutisin kaltereitaan kalistelevalle tammalle kiskoessani satulan sen korkeasta selästä. Varusteiden alla oleva karva oli painunut ja paikoin kihartunut, mutta ei lainkaan hikinen. Windi se osasi vältellä työntekoa jos vaan halusi.

Myntti päästi naapurikarsinassa kimakan kiljahduksen, kun Windi oli tylsistyneenä onnistunut ujuttamaan louskuvat leukansa väliseinän yli toisen tamman iholle. Mä päästin molemmat ahdingosta irrottamalla knabin kiinnityssolmustaan, ja sain kiitokseksi saman tien mua kohti käännetyn leveän takaliston. Pienen hetken harkitsin kurmoottaa tamman takaisin ruotuun, mutta lopulta vaan luovutin ja peruutin pois karsinasta. Joskus toisen huonoa päivää täytyy vaan kunnioittaa.

Kun mä kohottelin poisvietävää satulaa oven päältä käsivarrelle, mä unohduin katselemaan Myntin karsinassa turvetta nuuhkivaa orivarsaa. Joyeusen reipas olemus muistutti mua vääjäämättä siitä illasta, kun se syntyi – niistä monesta hiljaisesta tunnista, jotka me oltiin Allun kanssa vietetty kykkien Myntin karsinan lattialla, ja siitä typerästä olosta joka mut oli saanut valtaansa kun mä olin nähnyt Allun tukemassa hellästi Myntin päätä. Anni taisi olla oikeassa. Helvetti mä vihasin sitä, kun ihmiset oli oikeassa.

Mä kaivoin puhelimen verkkarintaskusta ja pysähdyin tuijottamaan sen näyttöä. Tämä olisi ollut miljoonasti helpompi keskustelu käydä silloin perjantaiaamuna, kun me oltiin herätty toistemme kyljestä, mutta koska me oltiin ikuisesti universumin lempikohde, meidän aamu ei ollut ollut kovin rauhaisa. Allun siskot oli herättäneet meidät rämpyttämällä ovikelloa kuin kuolemanvaarassa, ja mä olin liukunut pois paikalta jossain "VAI NIIN ALEKSANTERI HIHHIH TÄMÄNKÖ TAKIA SÄ ET VASTAA PUHELIMEEN" ja "VOI IHANAA CELLA TERVETULOA SUKUUN" huudahdusten välissä. Ja sen jälkeen me ei oltu taas kommunikoitu keskenämme juuri ollenkaan. Koska se oli ilmeisesti mun ja Allun bravuuri.

Napautin "Soita"-painiketta kevyesti sormen päällä, ja tunsin jostain syystä sydämen sykkeen aika monissa sellaisissa paikoissa, joissa sen ei kai tavallisesti kuulunut tuntua (kuten korvanlehdissä ja kurkussa). Samaan aikaan kun luuri mun korvassa tuuttasi ensimmäisen kerran, havaitsi vapaa korva vaimean, tutun soittoäänen pirahtavan soimaan jossain lähistöllä.

"Moi?" Allun ääni oli häkeltynyt, kuin se yllättyisi joka kerta kun joku soitti sille. Niinkuin se varmaan yllättyikin.
"Moi. Ooksä Seppeleessä, ihan kun –"
Mä olin kävellyt käytävää eteenpäin kohti toimistopäätyä, ja nyt Allu astui nurkan takaa lähes suoraan mun eteen. Me katsottiin toisiamme silmiin ja puristettiin molemmat edelleen puhelinta typerästi korvalla, vaikka varmasti jollain tasolla ymmärrettiin ettei niitä tarvittu enää.

Tästä hommasta tuli yhtäkkiä kuusisataa kertaa hankalampaa. Mä kun olin ollut henkisesti jo ihan täysin valmistautunut vanhaan kunnon "Alakko oleen?" -puheluun.

"Joo... mulla olis sulle asiaa", mä sain rikottua vähän venähtäneen hilaisuuden. Mun ääni värisi vähän, ja mä toivoin hartaasti että sitä ei huomannut. Allu ei sanonut mitään – se näytti siltä että se odotti joitain järkyttäviä uutisia, tai vähintäänkin raivokohtausta. Mua vähän nauratti.
"Mulla oli kivaa torstaina."

Allu räpytti silmiään astetta luonnollista nopeammin, ja rentoutui sitten silminnähden.
"Mullakin."
Mä vedin henkeä. Kyllä se pitäisi nyt kysyä, kun mä olin sen kerran päättänyt. Mun pää tuntui siltä, että se oli paisumaisillaan kaksinkertaiseksi, mutta mä todella toivoin että se ei oikeasti tekisi niin. Allu ei välttämättä haluaisi seurustella jättipään kanssa.

"Mä mietin nyt vaan... että mitä me ollaan?"

Allu ei ollut kovin suurieleinen tyyppi, mutta kun sen tunsi, siitä yleensä näki suhteellisen helposti mitä se ajatteli. Nyt koko poika oli täysin tutkimaton.
"Tai siis, olisko susta mahoton ajatus että me seurusteltaisiin?"

Allun suu raottui, ja se näytti jotenkin täyttyvän: toivottavasti jostain hyvästä tunteesta, eikä esimerkiksi kauhusta. Mä huomasin että olin unohtanut hengittää. Allun vastauksessa tuntui kestävän vuosisata.

Ja lopulta sitä ei ehtinyt tulla ollenkaan. Salma paukkasi toimiston puolelta innostuneesti hymyillen, käveli meidän välistä, ja lätkäisi tilanteesta onnellisen tietämättömänä iloisensinisen lapun meidän viereiselle ilmoitustaululle.

SEPPELEEN JA PAPPILAN YHTEINEN HIIHTOLOMALEIRI

Mä tuijotin hilpeinä paperista vilkuttelevia kirjaimia ja kuulin etäisesti, että Salma sanoi meille jotain. Mun koko kroppa oli mennyt jonkinlaiseen typerään tyhjyystilaan, ja mä tunsin yhtäkkiä ihan hirveää tarvetta kaivaa kuoppa, ryömiä sinne ja kuolla pois.

Vilkaisin Allua, ja näin että se katsoi jo mua, nyt ilme täynnä kymmentä eri tunnetta. Pappila. Mä tiesin että Allukin tiesi, mitä se tarkoitti.

Tai ketä.

[Anne]

Saatiin kirjelähetys Orange Wood Ranchilta! <3 <3

[Cella]

Suihkunkaipuu
a hundred and seventeen
tiistailta!

Allusta pääsi hassuja ääniä. Se ei ollut kuorsausta, mutta jotain unituhinaa kuitenkin: jotain unissaan puhumisen, raskaan hengityksen ja satunnaisten röhkäisyjen (<3) sekoitusta. Siihen puhinaan mä heräsin, silmät melkein umpeen rähmiytyneinä ja koko kroppa puutuneena eilisestä lentokoneessa vietetystä pitkästä päivästä.

Venyttelin itseäni vähän kauemmas Allusta, josta hohkaava ruumiinlämpö sai olon peiton alla lähes tukalan kuumaksi. Mä en ymmärrä niitä pariskuntia jotka väittävät nukkuvansa jossain helvetin lusikassa yöt läpeensä, eihän siihen pysty erkkikään. Suljin silmät uudestaan, nautiskellen siitä erittäin vähäisestä omasta tilasta jonka olin saanut vallattua kapean poikamiessängyn toisesta laidasta, ja päätin jatkaa unia vielä ihan pienen hetken. Olisin voinut lyödä päästäni vetoa, ettei kello ollut vielä edes paljon.

Onneksi en lyönyt, mä pidän mun päästäni toistaiseksi juuri siinä missä se on. Mun puhelin pörisi yksinään lattialla viestin merkiksi, ja sai mut raottamaan vastentahtoisesti silmiäni uudelleen. Näyttö kertoi raa’an totuuden; kello oli juossut pitkälle iltapäivään keltään lupaa kysymättä. Hieroin silmiä tuskaisesti ja harkitsin hetken Allun herättämistä ihan vaan että voitaisiin kärsiä yhdessä, mutta en lopulta raaskinut. Sen kiharat oli levällään tyynyllä ja suu oli valunut rentona raolleen, ja se näytti jotenkin niin pieneltä. Mä nousin hiljaa ylös ja varastin tyynesti Allun kaapista puhtaan hupparin jonka mä saatoin heittää kotimatkalle päälle, mulla kun oli mukana vaan rinkallinen reissussa likaantuneita rättejä. Ja sitä paitsi, miksi helvetissä poikaystävä hankitaan jos ei siksi, että siltä voi viedä vaatteita??

Poikaystävä. Se oli kyllä typerä sana. Mutta sellainen mulla kai nykyään oli. That's right people, mä olin varattu nainen, ja se oli itseasiassa aika kivaa.

Koska tämä mainittu poikkis oli yhtä urvelo käymään kaupassa kuin mäkin (<3), enkä odottanut löytäväni sen jääkaapista juuri muuta kuin valon ja käpristyneen suolakurkun, pujahdin kaikkine kamppeineni ulos ovesta ilman aamupalaa. Mun oli pakko päästä kotiin suihkuun ja vaihtamaan vaatteet, ja ennen kaikkea moikkaamaan Rosaa jolta oli pitkin aamua tullut vihaisia viestejä kun en ollut yöllä ilmoittanut olevani yhtenä kappaleena Suomen maaperällä. Ja tietysti moikkaamaan Onnia, joka oli Rosan kertoman mukaan loukkaantunut sydänjuuriaan myöten siitä, että mä vain julmasti hylkäsin sen viikoksi jonkun ulkomaanreissun takia, ja kostanut mulle sitten pissaamalla mun vaatekaappiin. Kissat oli kyllä hienoja eläimiä.

Auto oli jääkylmä, mutta starttasi kiltisti pakkasyössä seisoskelusta huolimatta. Taivas oli niin pistävän sininen ja alkukevään aurinko niin kirkas, että silmiä vaan vetisti kun yritin tihrustaa ulos pölyisestä tuulilasista. Mutta ei valittamista: aika harva asia oli niin ilahduttava kuin ensimmäiset lämmittävät aurinkopäivät ja kuivat läikät asvaltissa pitkän talven jälkeen. Huomaamattani mä aloin hyräillä radiosta soljuvan Eppu Normaalin tahtiin, ja naputella kohmeisilla sormillani rytmiä kylmää rattia vasten.

Hetken mielijohteesta mä käännyin rapaisesta risteyksestä kotisuunnan sijaan vasemmalle kohti Seppelettä. Jos mä menisin nyt kotiin, mä olin aika varma että jumahtaisin jetlageistäni uuvahtaneena vaan sohvan pohjalle, enkä saisi lähdettyä moikkaamaan Windiä vaikka kuinka suunnittelisin. Ja mä en ollut kuitenkaan nähnyt mörkötammaani yli viikkoon! Pikainen visiitti sen vapaapäivän kunniaksi mahtui ihan hyvin mun aikatauluun juuri tähän väliin – hevosenkaipuu voitti suihkunkaipuun, ainakin tällä kertaa.

Olisi kauhean kiva sanoa, että kaipuu oli molemminpuolinen, mutta se olisi niin lihava valhe, ettei se välttämättä mahtuisi edes mun suuresta suustani ulos. Mun ilmestyessä tarhan portille Windi luimisti niin syvään, että se näytti korvattomalta. Sen olemuksesta päätellen mun vaatekaappiini olisi tämän viikon aikana halunnut kusaista useampikin eläin, jos siihen vaan olisi ollut mahdollisuus.

"Mitä akka, mulla oli sua vähän ikävä! Tuu tänne niin mennään sisään!"

Ilmeisesti mun mölinät ei knabstruppia juuri lepyttäneet, sillä se ei osoittanut minkäänlaista aikomusta liikuttaa ahteriaan meikäläisen vuoksi. Harry kyllä liikutti: se keikahteli aidan luo jäätävissä toppavarustuksissaan, ja puhisteli mun käsille ilahtuneen tervehdyksen. Rapsuttelin Robertin ison tamman turpaa, ja katselin miten Windi luimisteli ja muljautteli silmiään mustasukkaisuuksissaan niin, että näytti hätkähdyttävästi joltakin eksoottiselta liskoeläimeltä. Huokaisin. Kai se oli pakko rämpiä auringon pehmentämän tarhan poikki liskotammaa hakemaan.

Mun suunnitelmiin – johon kuului paljon harjaamisen iloa ja vielä enemmän tallin sisätilojen lämpöä – tuli muutos, kun mä näin sen jumalattoman karvamäärän mitä Windin talviturkki pontevasti puski irti iholta. Koko tamma suunnilleen pöllähteli kun sitä taputti kyljestä, ja sitä kutitti ilmeisesti niin paljon että sen tavallisestikin kehityskelvoton pinna oli puolet lyhyempi. Sen kahden minuutin aikana joka meni kulkiessa tammatarhalta pihan harjauspuomeille mun sydänkäpyseni oli ehtinyt napsutella leukojaan sekä kolmen mun sormen että mun hihan tuomioksi.

Aurinkoisella harjauspuomilla kävin kumisukineni ja magicbrusheineni karvanlähdön kimppuun kuin vampyyri pahaa-aavistamattomaan uhriinsa. Windin venkoilu loppui kuin seinään, kun mä aloin runttaamaan ja pyörittelemään sukaa niin että isoja karvapyörteitä vain leijaili: tamma ojensi päätään vaikeaan asentoon ja rullasi huultaan onnessaan kutinansa helpotuksesta. Mä sen sijaan kiroilin, suin kädet hapoilla, pyyhin hikiseen otsaan tarttuneita karvoja ja kiroilin sitten vähän lisää, ihan vaan varmuuden vuoksi. Vaikka varpaat oli tennareiden kumikärjissä jo aivan kohmeessa, muu kroppa hikoili vaatekerrosten ja auringon alla ihan kiitettävästi. Salma kävi ohimennen halaamassa ja kyselemässä reissusta, mutta saadessaan vastaukseksi vain yskintää ja karvatuppojen syljentää se taisi ymmärtää tulla myöhemmin takaisin.

Viimein loputon karvavyöry alkoi edes vähän hidastua. Kuoriuduin tuskastuneena takistani ja irrotin Windin vetosolmustaan, äärimmäisen onnellisena siitä että pääsisin kotona suoraan suihkuun. Talutin knabbitammaa kiireettömästi lumen ja sulavien lätäköiden kirjoman pihan poikki ja katselin raukeasti hymyillen Seppeleen aurinkoisia tiluksia. Oli kyllä ihanaa olla kotona.

Onnellinen ja autuas hetki katkesi hyvin tuttuun tapaansa Windin toimesta, kun tamma kumartui kihnuttamaan itseään mun selkään kaataen mut melkein naamalleni keskelle pihaa.
"Mee nyt helvettiin siitä!" moosestin isoon ääneen, ja huiskin päätään heittelevän hevosen kunnioittavan matkan päähän. Mun näkökentän ulkopuolelta kuului pieni naurahdus.

"Teillä on kyllä aina ihan omat juttunne", Pyry hymyili nyökäten Windiä kohti, ja kolautti käsissään pitelemänsä kottikärryt maahan. Poika oli jo työn touhussa, vaikka se oli ollut varmasti vähintään yhtä väsynyt kuin mä eilen illalla laskeutuessamme viikon reissulta. Eikä se edes tarvinnut silmäpusseille omia kottikärryjä, joita mä tunsin kovasti kaipaavani.
"Kaippa niinkin voi san –" mä käännyin kesken puhinani juuri parahiksi nähdäkseni Windin valmiina tormaamaan uudestaan mun selkään. Jos tallilla oli jo tuntilaisia, ne oppivat muutaman uuden mehukkaan pahan sanan joiden ansiosta päästä jälki-istuntoon.

"No, ainakin se saa tuon pois systeemistään ennen tuntia!" Pyry lohdutti myötätuntoisesti hymyillen, ja nappasi kottarit uudelleen kouriinsa.
"Sillä on tänään vapaapäivä, luojan kiitos, se söis taas jonkun sennun päivälliseks ja käyttäis jotain jatkolaista hammastikkuna."
"Hah! No onhan sillä silti ainakin parin tunnin päästä se westerntunti jonka lupasit pitää."

Mä tuijotin Pyryä pari sekuntia ennen kuin aivot ottivat keskustelun kiinni ja tajusivat mikä päivä oli. Luojalle ja Buddhalle ja Zeukselle ja kaikille vastaaville kiitos Pyryn olemassaolosta – mä olin unohtanut koko halvatun trail-tunnin kaikessa tässä reissuhuumassa.

Mä en taitaisi päästä koskaan sinne suihkuun.

[Cella]

Kevätpelto
a hundred and eighteen

Hiljalleen lumen alta paljastuvalle sänkipellolle oli hyvä mennä treenailemaan ilta-auringon tarjoamassa valossa. Windi toimii taas erittäin hyvin,
ja oli ihanaa päästä tekemään oikein kunnon laukkatehtäviä kun kerrankin oli ruhtinaallisesti tilaa.

[Cella]

Tammaongelmat

a hundred and nineteen

Joka kevät sama riemu........ ja sitä riemua taas puoli vuotta putkeen.........

(Kuvasta kaikki kunnia jollekkin hauskalle tyypille internetin syövereissä joka sai mut naurahtamaan)

[Cella]

Prosenttilaskuja
a hundred and twenty

Juuson näkeminen Seppeleen pihamaalla oli vähän niin kuin löytäisi karvan ruuastaan. Se ei suoranaisesti pistänyt silmään eikä häirinnyt ketään, mutta kun sen kerran huomasi, ei voinut olla tajuamatta ettei se lainkaan kuulunut sinne. Vaikka jätkä oli pukeutunut ihan normaaleihin vaatteisiin ja puuskuva kevätviima oli heittänyt sen melkein valkoisen tukan ihan helvetilleen, sen kyllästyneen tyynestä olemuksesta huokui se, että tässä oli tyyppi joka oli syntynyt vähän isompiin piireihin. Mä en tainnut olla ainoa joka huomasi sen: kihertävä tuntilaistyttökolmikko pukkaili toisiaan kyynärpäillään, ja osoitteli häpeilemättä sormillaan paikallisen pikkujulkkiksen suuntaan. Yksi niistä meinasi mun riemuksi jättää päänsä sulkeutuvan oven väliin, kun se yritti kurkotella tuijottamaan Juusoa mahdollisimman pitkään.

Ja tietysti joku muukin oli bongannut vaalean muukalaishahmon. Mun vieressä talsivan Allun naama oli jäykistynyt kuin joku olisi juuri pistänyt sitä luuydinneulalla, ja se näytti unohtaneen miten kävellään ihmismäisesti. Mun teki ihan pikkuisen mieli tönäistä se kumoon. Siihen asti en onneksi ehtinyt, koska Juuso oli juuri lähtenyt astelemaan meitä kohti kuin me oltaisiin oltu juuri ne ihmiset joita se oli odottanut.

"Salma oli soittanu mulle", Juuso töräytti tapansa mukaan pahemmin tervehtimättä kun me oltiin päästy kuuloetäisyyden päähän. Mä olin ehtinyt jo toivoa, että me voitaisiin vain ohittaa poika lyhyellä tervehdyksellä (etenkin sen Allun viikontakaisen, vähän pahalta kuulostaneen Juuso-kuulustelun takia), mutta ilmeisesti se toive oli aika haudata.

"Mitäköhän asiaa sillä on?" Juuso jatkoi odottamatta pahemmin vastausta, ja mittaili samalla hajamielisesti Allua haljunvärisillä silmillään.
"Nykyajan puhelimissa on sellanen hieno ominaisuus, että niihin voi vastata, vois auttaa tohonkin ongelmaan", mä totesin kuivasti, mutta kun mun kuittaukseen ei tartuttu, jatkoin.
"Se löysi Bonnielle uuden kisahoitajan, sellasen Oonan. Siitä se varmaan halus kertoa."

Koska mä en ollut odottanut Juuson erityisesti yllättyvän tästä uutisesta, eihän siitä ollut näkynyt hiustupsuakaan Seppeleen mailla tämän vuoden puolella, oli mulla hämmästyksessä hillitsemistä kun koko mies muuttui yhdeksi mustanpuhuvaksi kiukun pilveksi.
"Ai mut on noin vaan korvattu vai? Ja ajateltiin kertoo puhelimessa?"
Mä en ehtinyt edes kerätä itsestäni esiin mitään selitystä kahdesta kisahoitajasta, kun Salma kipsutteli sievänä hopeaisena hileenä kiiltelevän Bonnien selässä aitan kulman takaa Adalind ja Solttu rinnallaan. Bruneten huulilla ollut nauru vaimeni sen nähdessä meidän hyvin epäloogisen kolmikon siinä keskellä pihaa, ja kulmat nousivat hämmennyksestä Juuson äkeän katseen alla.

"Nytpähän voit ite kysyä", mä livautin suustani, ja nappasin sankarillisesti Allua hihasta paetessani sisälle talliin. Jos mä jotain olin tämän vuoden aikana oppinut niin sen, että mun ei kannattanut olla lähimaillakaan kun jossakin oli mahdollisuus draamaan.

Se olikin Seppeleessä helpommin sanottu kuin tehty. Varsinkin keväisin. Musta tuntui, että lumien sulaessa jokin universumin mystinen pyörä nitkahti liikkeelle ja asioita alkoi tapahtua tiiviiseen tahtiin: oli Pappilan ponitallilaisia, Wenun ja Tuulian jäätävää välirikkoa ja uusia yksityisiä. Annen väistyessä hiljalleen äitiyslomalle ja hoitajahakujenkin pouhutessa kuumana tuntui, että koko tallin pakka oli pistetty uusiksi taas noin vain parissa viikossa.

Mutta onneksi Windi oli aina oma tuttu itsensä. Sen yrmyyteen saattoi luottaa kuin peruskallioon: nytkin mun pupumussukkani murjotti pilkullinen ahteri tuulta vasten suunnattuna ja kainaloihin asti kurassa yhdellä tammatarhan heinäkasoista, ja mulkoili samaan aikaan Ellin uutta Salla-tammaa sen näköisenä, että siron kimon kiiltävä olemus oli siitä rasittavin asia maailmassa. Windi oli jopa hyväksynyt Harryn samalle kasalle syömään nyt, kun sillä oli uusi kohde mitä vihata enemmän.
"Katotaanko että nyt kun Humu jätti pomon paikan auki niin joko Windistä tai Gitasta tulee sellanen teinileffojen paha-cheerleader-kuningatar?" mä vitsailin Allulle kömpiessäni rapaiseen tarhaan, mutta se ei tarhan portin räpeltämiseltään vaivautunut arvostamaan mun hyvää huumoriani.

Huuhtaistuani isoimmat paakkuuntuneet kuraraidat Windin kintuista pesukarsinan puolella, mä kiskoin hyvin epäinnokkaan tamman takaisin pihalle. Harjauspuomien seinustalle ei tuullut, ja kun aurinko lämmitti, alkoi olla jo melkoisen kesäiset tunnelmat. Moniväriset krookukset puskivat sitkeästi tallin rapatun seinustan juurelta kaikkein aurinkoisimmissa kohdissa, ja koivukujan koivuissa oli vilinää kun linnut rakentelivat pesiään. Kevät oli mun mielestä aivan parasta aikaa.

Kutiseva knabstrup ei meinannut malttaa pysyä paikoillaan sen vertaa, että sain harjapakin auki, vaan se kanaili omiaan ja hirnui tuuleen niin pitkiä ja kimeitä huutoja että mun piti suojata korvat käsilläni. Sitäkin kevätti ja kunnolla, ja se oli harvinaisen rasittava.
"OLE NYT SAATANA!" ärjäisin sille lopulta, kun se urheana nisäkkäänä hätkähti minikokoista, äänetöntä nokkosperhosta niin, että tuuppaisi mut peräosallaan kumoon tallipihan tomuun. Se tehosi, niinkuin aina – pienen ylpeän luimistuksen jälkeen Windi asettui paikoilleen, ja keskittyi lähinnä riimunnarunsa järsimiseen.

Mä kyykin juuri sukimassa vielä suihkutuksesta kosteita vuohisia, kun Allun jalat asteli tallista mun näköpiiriin. Mä päättelin että loput mun poikaystävästäni oli seurannut jalkojen perässä, enkä siksi jaksanut nostaa katsetta kysyessäni:
"Viittitkö antaa mulle siitä pakista sen pienemmän sienen, täällä on vielä kuraa?"

Allu ei taaskaan vastannut, eikä sientä ilmestynyt sievästi mun käteni ulottuville. Mä nostin katseeni etäisesti ärtyneenä, mutta kun mä näin Allun vastavalon varjostaman naaman häilymässä mun yläpuolella, huomasin että nyt ei tainnutkaan olla mun vuoro olla ärtynyt.

"Mikä se Juuso-juttu on?"

Mä olin kai alitajuisesti varautunut siihen kysymykseen, koska en pudottanut harjaa yllätyksestä, enkä säpsähtänyt kyykystäni niin että olisin lyönyt pääni Windin kylkiluihin. Olin varautunut tähän jo varmaan siitä asti kun Allu niin oudosti oli tuonut Juuson esiin edellisviikolla, sen verran tyytymättömän näköisenä se oli puheenaiheen silloin jättänyt. Eipä varautuminen näköjään ollut auttanut – vastausta mulla ei ollut vieläkään.

"Mikä juttu?"
"No teidän. Eikö teillä oo joku tausta? Teistä jotain koko ajan sipistään." Allu näytti uhmakkaalta, kuin olisi päättänyt nyt viimein saada asioita selville, mutta samaan aikaan siltä että se oli vihainen itselleen siitä, että se kysyi. Suoraan sanottuna mäkin olin vihainen, mutta se ei suoranaisesti liittynyt mitenkään Juusoon.

Allu oli ärsyttänyt mua aalloittain siitä asti, kun se oli paljastanut hakeneensa salaa eläinlääkikseen. Älkää ymmärtäkö väärin, mä olin siitä ihan hirveän ylpeä, ja aika häkeltynytkin sen kunnianhimosta. Mutta mä olin 90 prosenttisen ylpeyden lisäksi ehkä myös 10 prosenttisen katkera. Jos se pääsisi kouluun, se saisi elämään uuden kiintopisteen – sille tulisi opiskelukavereita, bileitä, tapahtumia, tenttejä ja harjoitteluviikkoja kaiken entisen lisäksi, ja mä... mä vaan lappaisin kalliiden kisahevosten kallista paskaa ja nysväisin Rosan nurkissa siinä missä ennenkin.

No, ehkä 80 prosenttia ylpeä ja 20 prosenttia katkera.

"Ei meistä mitään sipistä, Lumpeet nyt vaan sattuu oleen ainoot julkkista muistuttavat koko kunnassa", mä koitin kuitenkin vastata mahdollisimman sivistyneeseen sävyyn käsillä olevaan keskusteluun, ja työntää muut ärsytykset mielestä. "Ne on niinkun Liekkijärven omat Kardashianit."
"Mutta kyllähän se jotenkin liittyy suhun eikö liitykin?"

Mun puhelin pirahti soimaan kreivin aikaan. Mä en ollut edes huomannut puristavani edelleen Windin vuohista kourassani, ennen kuin mä tarvitsin sen käden vastaamista varten.
"Cepa ootko sä koska tulossa tallille!" Annin ääni kailotti luurista heti kun mä sain pyyhkäistyä sen harjauspölystä likaiselle korvalleni. Mä huomasin miettiväni missä vaiheessa aluksi moikkaaminen oli poistunut kaikkien mun kamujeni normaalista puheesta.
"Täällä mä oon harjauspuomilla nyt."
"Hoo, hyvä! Anne kävi kyselemässä sua äsken, käski pyytää sut käymään niiden talolle heti kun pääset."
Mun mahassa muljahti pikkuisen. Anne aika harvoin kyseli ketään ihan noin varta vasten.

"Mun pitää mennä puhuun Annelle", totesin mua kulmiensa alta vilkuilevalle Allulle kun tungin puhelinta takaisin taskuun.
"Mut –"
"Kato Windiä sen aikaa."

Ja niin vaan mä lähdin harppomaan tallipihan poikki, ja tunsin selässäni miten Allu katsoi äkäisesti perään. Annin puhelun ansiosta mä olin onnistunut väistämään vielä kerran sen hankalan Juuso-keskustelun mikä meidän olisi varmaan pitänyt käydä jo viikkokausia sitten – ja Allukin tajusi kyllä mun pikaisen paon syyn. Mä taisin olla maailman huonoin tyttöystävä kun koin sen kiusaamisesta salaista tyydytystä. Olisipa sillä ainakin mietittävää siellä yliopistobileissään ja hienoissa tenttisaleissaan.

Onneksi mä olin ainakin 70 prosenttia ylpeä ja vaan 30 prosenttia katkera.

[Cella]

Muuttolinnut

a hundred and twenty-one

Hyvin suomalaiseen tyyliin epätasainen, kolea kevät kääntyi täydeksi kesäksi ihan parissa hassussa yössä. Me tavattiin Windin kanssa taluttelulenkillä eräs lämpimästä kelistä erityisen paljon nauttiva tyyppi. Varsin ystävällinen joutsenherra tuli tekemään tuttavuutta rantaan, ja Windikin alkujärkytyksestä toivuttuaan uskalsi lähestyä isoa, kuvankaunista siivekästä.

[Cella]

Satulasaippuaooppera 

a hundred and twenty-two

Mä jouduin ihan aikuisten oikeasti kiristämään hampaitani etten älähtäisi ääneen, niin tuskallista katsottavaa se oli. Mun rakastani kohdeltiin kaltoin. Krister ratsasti sillä niin julman huolettomasti, kiusasi sitä kilisevillä cowboy-kannuksillaan eikä yhtään kunnioittanut sen hienostuneen kaunista olemusta. Enkä mä voinut tehdä mitään, seistä vaan kentän laidalla ja katsoa mulle niin tärkeän asian piinaavaa murtamista.

Ai Windistäkö mä niin kamalasti huolehdin?? Älkää naurattako. Tällaisen erityisrakkauden ansaitsi näinä päivinä vain yksi asia, ja vaikkakin sekin kärsi parhaillaan Kristerin alla, se ei ollut hevonen. Se oli Windin tuliterä, täydellisen pehmeänahkainen lännensatula.

Ja ennen kuin kukaan pyörittelee siellä silmiään, niin sanompa vaan tämän: se on hienoin satula mikä on koskaan maan päälle tehty tummanruskeassa pinnassaan ja sen nuppiin istutetuissa pronssiupotuksissaan. Plus se maksoi kolme kertaa enemmän kuin mun auto.

Niimpä niin, tämä oli ollut se syy mun parin viikon takaiselle SKK:lle (Seppeleläisen Kovimmalle Kuumotukselle), alias sille, kun Anne oli lähettänyt viestin että haluaa jutella mun kanssa henkilökohtaisesti. Mä olin istunut Annen ja Kristerin keittiössä sävyisämpänä kuin ruustinna ripityksessä, potemassa huonoa omatuntoa jokaisesta puolentoista vuoden aikana missatusta talutustunnista ja kaikista oudoista Google-hakusanoista (koska God knows mitä kaikkea Anne tietää), kun pääjehu itse oli tömistellyt olohuoneesta ja lyönyt mulle varustekatalogin nenän eteen.

”Windi tarvitsee omat westernvarusteet, ei se voi ikuisesti kulkea lainasatulassa”, se oli virkkonut, ja niin me oltiin selattu kuvastoa ja kauhisteltu törkeimpiä kisavarusteiden hintoja. Paria päivää myöhemmin joku Kristerin varustebisnestuttavuus oli tuonut pakullaan muutaman satulan sovitettavaksi – ja siitä tämä rakkaustarina sitten lähti.

”Hyvältä tuntuu, sekä hevonen että satula”, Krister mörähti tyytyväisen kuuloisena kentän puolelta, ja nojautui taaksepäin saaden Windin pudottautumaan säyseästi käyntiin. Tamman pilkulliset kyljet kohoilivat kiivaasti, vaikka kaksikon työskentely ei ollut näyttänyt päällepäin erityisen raskaalta.
”Tekee hyvää kun tunnit loppuu kohta, saadaan kesällä keskittyä vaan länkkään”, mä kommentoin kirmattuani kentälle ja jäätyäni kävelemään kaksikon rinnalle. Krister nyökkäsi mutta pysyi vaiti, korjasi vain tihkusateen kastelemaa stetsoniaan paremmin päähänsä ja seisautti Windin huolellisesti keskelle kenttää. Tamma piti korvansa laiskassa luimussaan, mutta ojentautui kuitenkin hinkuttamaan päätään mun rintaa vasten osoituksena siitä, että sen mielestä mun seura ei ollut tänään ehkä ihan kaikkein kamalinta. Mä rapsutin hellästi pientä pilkkurypästä knabin silmien välissä, ja Kristerin jalkauduttua siirryin vaivihkaisesti sipaisemaan satulan tummaa nahkasiipeä varovasti. Näinkö oikein, oliko siinä erotettavissa pienen pieni vaalea naarmu??

Krister ei tavalliseen tapaansa jaksanut kovin pitkäksi aikaa jäädä louskuttamaan leukojaan meidän kanssa, vaan bootsit tömisten mies katosi sisätiloihin sateelta suojaan. Mä päätin seurata esimerkkiä: pieni, utuinen tihku oli yltynyt lähes huomaamatta viimeisen viiden minuutin aikana, ja nyt kosteus tuntui tunkevan luihin ja ytimiin. Windikin näytti windeille tavattoman onnellista naamaa päästessään katon alle kuivaan ja lämpimään, ja karsinaan pyörähdettyään tamma ravisti itseään kuin jättimäinen koira, niin että kumea hölskyntä vaan kuului.

Koska töissä suunnilleen puolet kermaperseisistä estehevosista oli napanneet jonkin vuosisadan kevätyskän oltuaan noin kaksi sekuntia ilman loimea, Windikin sai tänään nauttia prinsessakohtelusta paikoin kosteaan selkäänsä heitetyn viltin muodossa. Jätin tamman nautiskelemaan päiväheinien jäämistään hyvillä mielin: se, miten tamma rentoutui ja sen koko olemus muuttui kivemmaksi hyvän westernhumputtelun jälkeen, sai mun mielialan aina kohenemaan. Raskas, hieno satula käsivarrella tasapainotellen suuntasin kulkuni satulahuoneeseen – jos kevään sateisista sunnuntaipäivistä piti jotain hyvää löytää, niin ainakin ne oli täydellistä aikaa varusteiden huollolle talven jäljiltä.

Joku muukin oli saanut saman idean. Satulahuone oli täynnä hoitajaihmisiä, lattioilla ja pöytätasoilla vaarallisesti keikkuvia pesuvateja, sekä kaikenmallisia purnukoita, ja ilmassa leijui valjasrasvan mieto tuoksu.

”Cella! Liitytkö hikipajaan?” Mikaela virnuili leveän patterin päältä, jossa se istui sen näköisenä, ettei ollut heilauttanut sormeaankaan yhdenkään varusteen puhtauden hyväksi. Anni pastellitukkaisen tytön jaloissa näperteli taitavin sormin Lailan suitsien parissa, ja saman pesuvadin ääressä Sandra parhaillaan väänsi ylimääräisiä vesiä omasta pesusienestään. Allu ja Pyry olivat jossain syvällisessä miehisen yhteisymmärryksen puuskassaan tehneet oman tukikohtansa satulatelineiden viereen, ja lähellä ulko-ovea Inkeri hinkkasi Tirpan satulaa niin pahantuulisen näköisenä, että jos se olisi ollut sarjakuvahahmo, sen pään päälle olisi piirretty hyvin paljon pääkalloja ja ukkospilviä. Sillä oli myös musta satularasvatahra otsassaan.

”Voisin liittyä”, mä vastasin, ja laskin kantamani arvokkaan satulan kiukku-Inkerin viereen hellemmin kuin olisin laskenut oman lapseni. ”Tää on niin uusi ettei vielä pestä tarvii, mutta rasvata voisin.” Anni huokaisi kuin ylirasittunut äiti, se oli kuullut mun satulaintoilua riittävästi koko elämänsä tarpeisiin, mutta muilta länkkäpenkki keräsi asiaankuuluvan ihailevat silmäykset.

Puheensorina jatkui mun istuutuessa viileälle lattialle. Pyry ja Allu vaihtoivat hajanaisia sanoja sen verran hiljaa etten kuullut mistä ne puhuivat, Mikaela selosti äänekkäillä naurunpyrskähdyksillä maustettua tarinaa perjantai-illastaan, ja Sandra manasi harmistuneena huomenna koittavaa maanantaita ja taas yhtä loputonta kouluviikkoa. Mutta Inksu mun vieressä oli tavattoman hiljaa.
”Hei”, mä aloitin keskustelun varovasti, pukaten samalla pienempää blondia toverillisesti kyynärpäällä. Inksu vilkaisi mua kulmiensa alta vaikeasti tulkittavalla ilmeellä, kuin se ei olisi ollut ihan varma olisinko mä sopiva ja oikeutettu raivostumisen kohde vai en, mutta mun onneksi se päätyi ilmeisesti jälkimmäiseen. Se huokaisi vastaukseksi jonkinlaisen moin tapaisen, ja jatkoi sitten jalustinhihnan rasvaamista vaitonaisena.

Mäkin sain työn alkuun, pyyhkäisin pieneen kärsineeseen sieneen kiiltävää rasvaa, ja lähes naurettavan varovasti aloin sivellä sitä uutuuttaan nariseviin satulan osiin – ei sillä, että ne olisivat erityisesti rasvausta tarvinneet.

Porukka alkoi vähentyä hiljalleen mun edetessä satulan osissa alaspäin. Sandra joutui viimein myöntämään vetkutelleensa tallilla tarpeeksi kauan, ja antamaan periksi kotona odottavalle, kevään viimeiselle koekirjapinolle, ja Pyry lähti herättelemään kämpillään laiskottelevaa kollega-Kasperia iltatallin tekoon. Mä tarkkailin Inkeriä sivusilmällä vähän huolissani – ei ollut sen tapaista olla noin ääneti, ei vaikka sillä olisikin huono päivä.

”Mikä mättää?” mä kysyin hiljaa, Mikaelan vahingossa Annin päälle keikauttaman vesisangon aiheuttaman hälinän turvin. Inksu ei nostanut katsettaan, kohautti vaan olkiaan terävästi, ja veti suunsa niin tiukaksi viivaksi että koko tyttö näytti huulettomalta.

Mä seurasin katseellani Annia, joka hypähteli pesuveden kastelemilla housuillaan keskellä lattiaa, ja Allua, joka kohottautui parhaillaan nostamaan pesemänsä Myntin satulan omalle paikalleen. Poika hymyili mulle vinosti kääntyessään takaisin huoneeseen päin, ja se näytti niin hyvältä naama epäreilun päivettyneenä ja tukka taakse harottuna, että mun oli pakko lähettää sille korni lentopusu. Se sai Inkerin päästämään jonkinlaisen alkavalta ykäämiseltä kuulostavan äänen. Mä virnistin blondille varkain – ei meidän tuntema Inkeri varmaan sittenkään ollut myynyt koko sieluaan, jos se edelleen pystyi ällöttymään seurustelijoiden imelyydestä.

Tallikäytävän puolelta asteli sisään kaksi hahmoa, Fiia ja joku ruskeatukkainen likka, jonka sievät kasvonpiirteet toivat mulle mieleen jonkinlaisen fantasiaelokuvan haltian. Muut huoneessa olijat moikkasivat kaksikkoa samanlaisella uteliaalla kulmankohotusilmeellä minkä tunsin omalle naamalleni kivunneen, joten tuttavuus oli selvästi uusi muillekin.

”Tässä on Randi, sai Sallan hoitajan paikan sillon pari viikkoa sitten”, Fiia esitteli huvittuneena tunnistettuaan nopeasti meidän hyeenamaisen tiedonnälkäiset ilmeet. Randi nosti kättään ja tervehti kaikkia hymyillen varovasti, kuin vähän kokeillen ilmapiiriä ympärillään.

Mä olin juuri avaamassa suutani tervehdykseen, kun huoneen vastakkaisella seinällä pihan puoleinen ovi heilahti auki niin vauhdilla, että se törmäsi lähimpänä istuvan Inkerin hartiaan. Blondi ponkaisi seisaalleen sadatellen niin mojovaan ääneen, että mä kiskaisin itseni käsieni varassa metrin verran taaksepäin, ihan vaan oman turvallisuuteni vuoksi. Sadattelu loppui kuitenkin kuin seinään. Ei siksi, että Inksu olisi leppynyt tavallistakin nopeammin, vaan siksi, että se näytti tukehtuneen omaan kiihtymykseensä nähdessään kuka oven oli avannut.

Rosa seisoi tukka sateen takia märkinä suiruina yhä selällään heiluvan oven edessä, ja näytti hätkähtävän sitä, kuinka moni silmäpari sitä huoneessa tapitti. Sen silmät näyttivät stressistä tummentuneilta ja vielä suuremmilta kuin tavallisesti, kun se pälyili varovasti ympärilleen. Mä unohdin ihan täysin piteleväni Windin täydellistä satulaa – se liukui lattialle vaimeasti tömähtäen, kun mä nousin Inkerin viereen seisomaan, ja jotenkin vaistomaisesti otin blondia hihasta kiinni. Rosan silmät kääntyi meihin, ja se muuttui ihan kokonaan ilmeettömäksi.

Oikeasti aikaa ei mennyt varmaan kuin muutama hassu sekunti, mutta voi hyvänen aika miten pitkiltä ne sekunnit tuntuivat. Tunnelma ei olisi voinut olla painostavampi, vaikka joku olisi heittänyt vanhan, märän maton meidän kaikkien päälle – näin sivusilmällä, kuinka Randi vilkuili ihmeissään vuorollaan jokaista huoneessa olijaa, ja me vaihdettiin Annin kanssa nopeat, paljonpuhuvat katseet.

”Mitä helvettiä?” Inkeri sähisi hiljaa hampaidensa välistä, ja mä tiesin tasan tarkkaan, että se yleiseltä kuulostanut kysymys ei koskenut millään tavalla äsken paiskattua ovea. Ja niin tiesi Rosakin. Mun parhaaksi kaverikseni luulemani tyyppi vilkaisi mua kuin olisi pienen hetken ajan toivonut saavansa multa tukea, mutta sitä me en osannut antaa. Mä en ollut sille vihainen, ainakaan kauhean. Mä olin viime viikot lähestulkoon asunut Allulla, ja silloin harvoin kun olin käynyt kotona, Rosa ei ollut siellä. Se oli käyttäytynyt koko kevään niin oudosti, se ei ollut yhtään sellainen rakastettava ja aurinkoinen kamu, jonka kanssa mä olin viime kesänä muuttanut yhteen, ja jonka kanssa me oltiin monta yötä valvottu nauraen tai nukuttu sylikkäin kuin pienet sopulit. Se oli pelästyttänyt mut niillä sen jutuilla sen perheestä ja Andreista, ja siitä koko järkeenkäymättömästä kuviosta miten Andrei olikin sen setä. Mä en ollut vihainen – mä en vaan ollut varma tunsinko mä koko ihmistä sittenkään lainkaan.

Inksu astui uhmakkaan askelen eteenpäin, ja mä kiristin otettani sen harmaasta neuleesta. Juuri kun näytti siltä, että Seppeleen satulahuone tulisi näkemään toisen ärhäkän kissatappelun puolen vuoden sisään, Anne tulla tömisti pyylevä vatsa edellä, selkäänsä pidellen ovelle jumittuneiden Fiian ja Randin takaa huoneeseen sisään.

”Jaahas, mikäs torikokous täällä on? Rosa, hyvä kun olet siinä, käytkö nappaamassa Kössiltä ötökkäloimen pois, se ei taaskaan anna Kasperin koskea.” Annen kuuluva, niin tavanomaisen hyväntuulinen ääni tuntui murtavan huippuunsa virittyneen jännitteen, ja kuulosti kuin koko huone olisi vetänyt henkeä ensimmäistä kertaa pariin minuuttiin. Rosa siirsi katseensa Anneen, rekisteröi tallinomistajan sanat muutaman sekunnin viiveellä, ja pujahti sitten ulos huoneesta astetta luonnollista nopeammin. Anni ja Miksu tarttuivat uudelleen pestäviin varusteisiin, ja hämmentyneen näköiset Fiia ja Randi hipsivät etsimään hoitohevostensa suitsia vielä hämmentyneemmän Aleksanterin takaa. Annen silmät pyyhkäisivät yli huoneeseen ripotelluista pesusoikoista ja varusteiden kappaleista, pysähtyen sitten muhun ja Inkeriin.

Mä tajusin vasta siitä meidän käsiin pistävästi kohdistetusta katseesta, että mä puristin edelleen Inkerin hihaa rystyset valkoisina.

[Cella]

Aikuiset

a hundred and twenty-three

Mä tiedän, että rutisen aika paljon siitä, kuinka vanha mä olen. Siitä, että pitää käydä töissä ja olla vastuullinen. Siitä, että sukulaisten leikkimieliset "no onkos sulla Ella-Maria poikaystävää" -kommentit olivat kuin varkain kääntyneet "on siinä pakko olla jotain vikaa kun se ei ole aviomiestä löytänyt" -kuiskutteluiksi.
Siitäkin mä joskus marmatan, kuinka aikuisena aika menee yhtäkkiä niin kamalan nopeasti. Ja siitä, että mikään ei enää koskaan tule tuntumaan niin jännittävältä, kuin alaikäisenä salaa pussisiiderille karkaaminen kymmenen kilometriä tunnissa kulkevan skootterinrähjän selässä.

Mutta tänään mä olin päättänyt ottaa kaiken ilon irti mun aikuisuudesta. Mä haistatin pitkät kaikelle turhalle draamalle, kurjille ihmisille ja stressaaville painolasteille, joita mua ei enää yksinkertaisesti kiinnostanut vatvoa. Söin jäätelöä suoraan paketista aamupalaksi JA lounaaksi, koska kukaan ei ollut kieltämässä. Sammutin puhelimen, luukutin Eppu Normaalia täysillä Allun stereoista ja tanssin alusvaatteisillani ympäri pientä kerrostaloboksia. Istuin parvekkeella auringonläikässä ja poltin tyhjäksi Allun "salaisen" piiloröökiaskin niin vauhdilla, että alkoi pyörryttää. Sitten juoksin läheiselle pikkukioskille ostamaan uuden askin, koska aikuisena voi tehdä niin.

Aurinko alkoi taittua jo oranssinsävyiseksi ja kadota vastapäisten kerrostalojen taakse, kun mä vihdoin suostuin pukemaan päälleni ja lähtemään auvoisesta vapaapäivänvietostani ihmisten ilmoille. Uskollinen vanha Fordini käynnistyi hurahtaen, ja pian vanhojen kesärenkaiden laittoman sileäksi kulunut pinta rahisutteli pihatien soraa. Koska oli niin hieno keli, käänsin rattia toiseen suuntaan kuin yleensä Seppeleeseen suunnatessani – tämmöinen ilta suorastaan huusi valitsemaan pidemmän kiertotien, ihan vain huvikseen. Pilottilasit nenällä keikkuen kruisailin Liekkijärven kyläkaupan vieritse, ohi siitä isosta pubin terassista, johon paistoi aurinko kellon ympäri. Mä bongasin Mikaelan ja Robertin terassilta, aivan kaiteen vierestä juttelemasta päät yhdessä – tööttäsin kaksikolle auton torvea, ja seurasin riemuissani kuinka Robsu hätkähti niin, että läikytti kaljaansa sekä omalle valkoiselle paidalleen että Miksun farkuille. Ihan oikein niille, mokomat keskiviikkojuopot.

Seppeleestä ei juoppoja löytynyt, mutta punaposkisia tuntilaislapsia ja kotkottavia tuntilaislasten äitejä ja isiä sitäkin enemmän. Mä en meinannut kirjaimellisesti mahtua ovista sisään tuntien välin luoman ruuhkan takia – ilmeisesti joku C-junnu oli peruututtanut tuntiratsunsa poikittain käytävälle.

"Mitä täällä tapahtuu?" Oona, yksi uusimmista hoitajanaamoista oli tullut mun perässä ovitukoksen luo, ja koitti kuikuilla mun tavoin matalalla keikkuvien kypäräpäiden yli melskeen aiheuttajaa. Gittahan se siellä näkyi jurnuttavan takapuoli Lassen karsinanovessa kiinni, aika helvetin tyytyväisen näköisenä itseensä, samalla kun sen ehkä metrin mittainen ratsastaja yritti kiskoa ponia omaan karsinaansa.
"Gitta viihdyttää väkeä", mä vaan ehdin virnistää Oonalle, ennen kuin Wenlan vaalea pää marssi päättäväisen näköisenä väen halki ja antoi silmäterälleen sellaisen kurinpalautuksen, että pari meidän edessä seisovaa vanhempaa suojasi lastensa korvat käsillään. Siitä ei mennyt kuin sekunti, ja ihmisruuhka oli liuennut kuin voinappi puuroon.

Mä ehdin parahiksi Windin karsinalle kertomaan sen C-junnulle (hämmentävän hyväntuuliselle sellaiselle, ottaen huomioon että se oli viettänyt edellisen tunnin Windin kanssa), että tamma jatkaisi estetunnille, eikä siltä tarvitsisi ottaa kamoja pois. Tyttö oli juuri kadonnut ponnari liehuen kavereidensa luo, kun Pirre tuli ilmoittamaan, että mun äskeiset ohjeet olivat olleet täyttä soopaa.

"Estejunnuista moni pois tänään. Mahatauti", estemaikka sanoi kulma koholla, kuin olisi olettanut mun erityisesti ilahtuvan tästä tiedonjyvästä. "Joten Windi sai nyt kevennetyn työpäivän!"
Niine hyvineen Piritta paineli pitämään tuntiaan, jättäen mut killittämään täysissä toimintatamineissa tönöttävää knabbiani ja miettimään mitä sen kanssa nyt kuului tehdä. Windi killitti takaisin valjujen ripsiensä lomasta, kuin olisi ollut jo valmiiksi kyllästynyt kaikkeen mitä mulla saattaisi olla ehdotettavana.

Ovi kävi, ja Allu tömisteli sisään tuoden perässään suunnilleen Australian maanosan edestä hiekkaa. Mä en halunnut edes tietää, missä se oli oikein möyrinyt. Poika nosti mulle kättään kuin olisi yllättynyt mun näkemisestä: se oli lähtenyt aamulla töihin ennen kuin mä olin herännytkään, ja tullut sieltä ilmeisesti suoraan tallille. Mä heilautin sormiani jonkinlaiseen vastausmoikkaukseen.

"Maasto?"
Mun kysymys ei oikeastaan edes kuulostanut kysymykseltä, mutta sanaakaan sanomatta Allu käännähti ja lähti noutamaan Myntin satulaa. Koska ilmeisesti me oltiin jo niin vanha pariskunta, että me ei tarvittu enää kokonaisia virkkeitä kommunikoimiseen.

Pian tumma ja tiikerinkirjava tammantakamus keinahtelivat rinnakkain metsän siimekseen me selässään. Vaikka me ei puhuttu mitään, ei voinut sanoa että ympärillä olisi ollut erityisen hiljaista: linnut säksättivät ja sirkuttivat kuin henkensä hädässä, kaviot massahtelivat yhä eilisestä sateesta märkään hiekkaan, ja naapuripellolla isäntä hurruutteli pelloilleen lannoitetta niin, että koko lähitienoolla tuoksahti pehmeän lantainen aromi. Näytti jo ihan kauheasti kesältä, puiden vaaleanvihreät lehdet ja jossakin sairaan korkealla liitävien pääskysten pikkuruiset siluetit sen varmasti tekivät. Mutta iltailma tuntui viileältä jopa pitkähihaisen läpi – öiden koleus muistutti siitä, ettei se kesä ollut täällä aivan vielä. Mä kehotin Windin raviin pysyäkseni lämpimänä, ja kuulin Myntin ja Allun seuraavan meidän esimerkkiä.

Ravipätkän jälkeen me ei jaksettu olla enää hiljaa. Me puhuttiin Allun työpäivästä (joku päiväkotilapsi oli lyönyt sitä nokkamukillaan, ja se nauratti mua vähän liikaa), voikukista (ne olivat musta kamalan kivoja), ja siitä, kenen kuului kuolla seuraavaksi Game of Thronesissa (yksimielinen ääni Ramsay Boltonille). Me ei puhuttu niistä eläinlääkiksen pääsykokeista, jotka oli rassanneet molempia koko kevään, eikä draamoista, joihin me ei (kerrankin!!!!) mitenkään liitytty. Se oli oikeastaan aika pirun mukavaa.

Vasta polun kaventuessa huomattavasti mä tajusin, että me oltiin jossain vaiheessa astuttu pois merkityltä maastoreitiltä. Mun suuntavaisto ei soittanut tavanomaisia hälytyskellojaan: me oltiin edelleen tutussa ympäristössä, en vaan ollut tarkalleen varma, mihin tämä tietty polku oikein johti. Allu hoksasi saman, mutta seuraili mua silti kiemurtavalla kinttupolulla. Juuri kun mä ajattelin, ettei jatkuvien vadelmapensaiden ja koivunrunkojen takaa löytyisi yhtään mitään, maasto aukeni: me oltiin tupsahdettu Artsin raviradalle, kummallisesti toisesta sivusta ravitallilta katsoen.

"Varmaan me ollaan kuljettu jo tänne asti", Allu ihmetteli, ja katseli ympärilleen laajalla, nopeasti hämärtyvällä rata-alueella. Mä ohjasin Windin pöheiköstä radalle ja tunnustelin kuinka sen kaviot upposivat tiiviiseen hiekkaan. Takasuora aukeni suoraan meidän edessä. Vaikka mä en ollut itse mikään nopeusurheilija, enkä tiennyt raveistakaan juuri mitään, sai hiljainen, leveä ja täydellisen tasainen suora munkin sydämen rummuttamaan pari ylimääräistä tahtia.

Allu pysäytti Myntin meidän viereen, ja jäi katselemaan samaan suuntaan. Windi steppasi hiljaa paikoillaan – se tiesi jo, mitä mä halusin.

"Otetaanko kisa?" mä vilkaisin haastavasti kiharatukkaista poikaa mun vierellä. Se katsahti muhun yllätyksen, innostuksen ja kauhun sekaisella ilme-cocktaililla.
"Ei kai me nyt voida!"
"Ei sitten. Jos sä kerran pelkäät että sä häviät..."

Allua oli niin helppo yllyttää. Melkein pelottavan helppoa.

Ne yritti saada meistä varaslähdön, mutta mä en ollut tyhmä. Eikä Windi hidas. Kun Allun silmät välähtivät ja se käänsi Myntin suoralle antamatta mitään varoitusta, me oltiin heti niiden kannoilla – Windin vahva takapää sinkosi meidät matkaan kuin valkoruskeakirjavan luodin, ja me oltiin kiritty Allun ja Myntin rinnalle muutamassa sekunnissa. Tummanruunikko tamma kiristi tahtiaan huomatessaan haastajansa. Mun mahanpohjasta otti kuin vuoristoradassa, enkä mä nähnyt vettä vuotavilla silmilläni melkein mitään. Mä en tiedä huomasiko se sitä itse, mutta mä kuulin Allun nauravan ääneen.

Tammojen kaviot nielivät hiekkaa niin että jylinä kävi. Pariin otteeseen Myntti sai kirittyä turvanmitan edelle, mutta me noustiin aina pian takaisin rinnalle ja jopa vähän ohi. Mä puristin pohkeet niin kovaa yleissatulan siipiä vasten, että oli ihme ettei Windi taipunut keskeltä mutkalle. Suoran loppu alkoi lähestyä vääjäämättä.

ZZAP!

Radan valojen rävähtäminen päälle sai mun sydämen suunnilleen pysähtymään. Mä kiskaisin Windin pysähdyksiin jonkinlaisen puolipiruetin kautta, ja aikalailla samaan aikaan mun oikealla puolella Allu ja Myntti uursivat rataan melkoiset jarrutusjäljet. Windi pärski ja korisi kuin kovakin kilpahevonen, ja mä siristelin silmiäni kirkkaassa valossa nähdäkseni kuka ne oli sytyttänyt.

Sitä ei tarvinnut kauaa arvailla.

"ENKÖ MÄ OLE PERKELE SANONUT TEILLE PONIPRINSESSOILLE ETTÄ MUN RADALLE..." Artsin kaunis ja kirkas ääni kajahteli yli tilusten, kun herra radanomistaja itse rymisti meitä kohti pelkissä isoissa kalsareissa ja kumisaappaissa. Mussa häivähti pieni lapsenomainen hinku karauttaa Windillä hirveää vauhtia karkuun, mutta en halunnut riskeerata sitä mahdollisuutta, että äijä kantoi jotain kivääriä kalsongeissaan.

".... MEIKÄLÄISEN LEIPÄTYÖTÄ, SAATTE SAATANA TULLA AAMUSTA LANAAMAAN TÄMÄN RADAN JA –"
Artsi pysäytti möyhkäämisensä hetkeksi, ilmeisesti vetääkseen välillä henkeä. Mä olin hieman kateellinen siitä syvän violetin sävystä, jonka Artsi oli saanut kehitettyä naamalleen – mies mulkoili meitä kuin jokin vesikauhuisen bulldogin ja munakoison rakkauden hedelmä. Sen ilmeestä näki että se tunnisti mut niiltä muutamalta kerralta, kun olin Tapin ja Rosan kanssa Artsilassa hengaillut.

"Jumalauta", ukko lopulta vain murahti, ja kääntyi takaisin kohti tallejaan viittoen meidät peräänsä.
"Te lähette pennut nyt kotiin, täällä on kohta pimeääkin... päätöntä touhua..."

Mä keinautin Windin varovasti käyntiin Artsin perään, ja Allu, joka oli näyttänyt muumioituneen kauhusta siihen paikkaan mihin valonheittimet olivat syttyneet, seurasi perässä.

Mun sydän hakkasi edelleen kun mielipuoli hurjastelun jäljiltä, ja hitaasti mutta varmasti adrenaliini sai hillittömän naurukuplan nousemaan mun mahasta kohti kurkkua. Mun teki ihan järjettömästi mieli irvistää Allulle yhä jupisevan Artsin selän takana, mutta en tehnyt niin.

Koska sillä lailla aikuiset käyttäytyvät.