Windin Hoitovihko

[Cella]

Sisarusrakkautta

Ninety-sixth

”Anna mulle se lehden loppupuoli.”
”Enhän anna, siellä on urheilu. Sitä paitsi sä luet aina vaan sarjakuvat.”
”Mitäs sitten! Mä tarviin mun jokapäiväisen Viivi ja Wagner – annoksen! Lehti tänne, et sä ole tän talon omistaja!”
”Jos ihan totta puhutaan niin et oo kyllä säkään.”

Musta tuntui, että muutettuani takaisin kotiin mun ja Rosan sovinnon jälkeen, oli maailman aika-jatkumossa tapahtunut jokin mystinen notkahdus. Yhtäkkiä aika oli loikannut taaksepäin, ja mä olin taas kaksitoistavuotias kaikkitietävä murkkuikäinen, joka tappeli isoveljensä kanssa aamupalapöydässä. Nyt kun niiden suhde oli julkistettu kaikille, Tatu oli yökyläillyt Rosan kainalossa harva se päivä, joka tarkoitti käytännössä sitä, että me asuttiin kämpässä kolmistaan. Pariskunta, sisarukset ja parhaat kaverit. Jos tässä ei ollut katastrofin ainekset kasassa, niin ei sitten missään.

Rosaa ei ilmeisesti tälläiset uhkakuvat huolettaneet – se vaan hymyili seesteisesti vaaleanpunaisessa aamutakissaan, eikä nähnyt kuinka heitin sen armasta hanipuppelia satsumalla ohimoon.

”Miksi te ees ootte hereillä tähän aikaan? Nyt on sunnuntai”, mä haukottelin kahvimukiini, koettaen samalla tunkea ammottavaan suuhun karjalanpiirakkaa. Onni tapitti mua viereiseltä tuolilta anovasti, joten heitin sille palan juustoa. Se saattoi olla säälittävä rääpäle, jolla oli kokoa liian isot korvat ja kieroon katsovat silmät, mutta se oli silti maailman mainioin kissa. Se ei totellut ketään muuta kuin mua, hyökkäili aina Tatun nilkkoihin tuolien alta, ja nukkui yöt käpertyneenä mun tukkaan kuin moottorikäyttöinen karvahattu. Se oli kattien kruunaamatonta aatelia.

”Aateltiin toivottaa sulle onnea valmennukseen, ja sit lähtee katteleen vähän huonekaluja”, Tatu vastasi, luoden nyt pöydälle kavunneeseen pikkukissaan mustanpuhuvan katseen. ”Sä et sais muuten opettaa sille tollasta, se alkaa kerjäämään.”
”Mä saan opettaa mun kissalleni vaikka mandariinikiinaa”, niiskaisin ihan erimielisyyden ilosta. ”Vai että huonekaluja! Sänkyäkö? Joko meni edellinen hajalle?”
Tatu hörähti, mutta kahvinkeittimen luona hääräävä Rosa punehtui rajusti. En tiedä mitä se oikein hienosteli, kyllä sen luulisi tietävän, että meidän makuuhuoneita erottava ainokainen seinä oli paperiakin ohuempi.

Meidän petikeskustelut katkesi kuin seinään, kun mä tajusin paljonko kello oli. Panikoituani hetken myöhästymistä, tapeltuani Tatun kanssa auton käytöstä, astuttuani kaksi kertaa Onnin hännälle ja kiskottuani tukkani hillosipulinutturalle pään päälle pääsin viimein matkaan kohti Seppelettä. Mä en tiedä mikä sadistinen demoni Annen oli vallannut sen kirjoittaessa ratsastuskoulumestaruuksien valmennusaikataulua, mutta siellä se oli vaan koreillut – mun ja Danielin kahdenkeskinen estevalkka kello kahdeksan reikäleipä marraskuisena sunnuntaiaamuna. Eli alle tunnin päästä tästä hetkestä. Jos tästä pilkkopimeässä syysaamussa ajamisesta piti jotain hyvää löytää, niin ainakaan tallilla ei olisi ruuhkaa. Vielä.

Sekin laiha lohtu valui pois kuin viinakset Artsin kurkkuun, kun mä astuin silmiäni räpytellen tallin pääkäytävän valoon. Siellä oli ihan oikeasti porukkaa. Wenla harjaili Gittaa käytävällä, Adalind viuhtoi mun ohi moikaten tilanteeseen nähden luonnottoman hilpeästi, ja Salmakin näkyi liikuskelevan Lemonin karsinan puolioven sisäpuolella. Mä, ainoa jonka itseasiassa piti olla siellä, seisoin tukka pystyssä oven edessä ihmettelemässä, mihin kaikki normaalit, unta tarvitsevat ihmiset olivat mun elämästä kadonneet. Sitten muistin, että mun koko lähipiiri oli hevosihmisiä, eikä kukaan ollut niitä koskaan normaaleiksi väittänytkään.

Windin sentään saatoin aina luottaa olevan yhtä aamuäreä kuin meikäläinenkin. Se näytti pöyristyvän puolikuoliaaksi mun astuessa harjapakkia kiikuttaen sen karsinaan ennen kuin se oli edes aamukaurojaan viimeistellyt: ruokailun häirintä kuului tamman anteeksiantamattomien asioiden listan kärkikahinoihin heti Harryn lääpinnän ja kaulakappaleellisten loimien pukemisen perään. Sainkin nautiskella niskaan liimautuneista korvista sekä jähmeästi varoittelevista takakavioista koko harjaustoimituksen ajan, ihan kuin kaikki tamman kokema vääryys olisi ollut aina mun syytäni. Kuten se tottapuhuen aika usein olikin.

Väkeä alkoi valua tallille yhä enemmän, mitä lähemmäs kello raksutti kahdeksaa. Wenu ja Sandra kävivät moikkaamassa mua juuri kun pyllistelin Windin etujalkojen suojien parissa, ja kertoivat päättäneensä tulla seuraamaan kaikkien muidenkin valmennukset omiensa lisäksi, ihan vain saadakseen kaiken mahdollisen opin irti ennen ensimmäisiä osakilpailuita.
”Koska tärkeintä ei ole voitto, vaan murskavoitto!” Wenla messusi pontevasti, ja niine hyvineen naureskeleva kaksikko lähti varaamaan paikkoja hiljalleen täyttyvän maneesin katsomosta.

Mä sain kääräistyä viimeisenkin jännesuojan tarrat kiinni menettämättä ainuttakaan raajaa, hosuin kypäräni päähän ja lähdin taluttamaan ärmyilevää knabstruptammaa pihamaalle. Me ohitettiin käytävässä karsinaa siivoava, hapannaamainen Kasper, joka näytti alkuun siltä, ettei aikonut edes murahtaa mitään tervehdyksen tapaista. Se kuitenkin muutti mielensä meidän ehdittyä jo ovelle asti, ja huikkasi karheasti perään:
”Vie se sitten pihalle saman tien kun lopetatte. Mä en ala siivoomaan sen lokeroo kahteen kertaan.”
”Kassu parka, sä taidat olla niin loman tarpeessa”, mä voivottelin olkani yli, ja vilkaisin kulmiaan kurtistelevaan tallipoikaan. ”Mehän voitais ostaa sulle tyttöjen kanssa joululahjaks vaikka… hmm… Menolippu Mombasaan?”
Kumean kirosanatulvan saattelemana mä kiskoin Windin pimeään tihkusateeseen. Mä en tiedä, muistiko Kasper että juuri mä olin ollut paikalla lauantaina sen tullessa näyttävästi ulos karaokekuningas-kaapistaan, mutta ainakin mä aioin ottaa kaiken irti kokemastani psyykkisestä traumasta.

Aamunkoin teräksenharmaassa valossa kenttä näytti autiolta, kuten mä olin odottanutkin. Daniel nyt ei ikimaailmassa kuraisi saappaitaan ja kermapeppuhevostaan verryttelemällä ulkona, ja pienoinen yleisökin pysytteli visusti sisätiloissa – mä kuitenkin tarvitsin nyt raitista, kylmää ilmaa herätäkseni kunnolla ennen tositoimiin tarttumista. En edes tiedä miksi mä olin näin äärettömän jumissa, heräsinhän mä herranjestas töihinkin aikaisemmin kuin seitsemäksi. Jostain syystä mä en ollut saanut millään unta edellisenä yönä, koska joku pieni tyyppi mun päässäni oli pitänyt repeatilla diaesitystä aiheesta ”nämä kaikki asiat olet munannut elämäsi aikana”, ja kun sitten lopulta olin nukahtanut olin nähnyt niin järjettömiä unia, että herätessä oli tehnyt mieli avata kone ja myydä aivot tori.fissä. XS-koon naisten aivot, lähes käyttämättömät. Toimivat, mutta hölisevät itsekseen. Nouto Liekkijärveltä.

Meillä alkoi olla kiire. Valmennuksen alkuun ei ollut enää kuin vartti, ja Anne oli määrännyt hevoset lämmiteltäviksi etukäteen, ettei arvokasta valmennusaikaa kuluisi perusjuttuihin. Windi oli yhä kiukkuinen kuin ampiainen jouduttuaan näin aikaisin töihin, mutta sen askel tuntui onneksi hyvältä ja elastiselta – eilinen kouluvalmennus oli ilmeisesti tömähtänyt juuri oikeisiin lihaksiin. Pidin alkukäynnit niin lyhyinä, kuin vain näin viileässä säässä raaskin, ja pyysin sitten tamman pitkään, mahdollisimman eteenpäinpyrkivään raviin. Ei mennyt kovinkaan montaa kierrosta, kun tuntuman toisessa päässä alkoi tuntua pehmeä vastus, ja raviaskel taipui pohkeiden ympärille näppärän oloisesti. Rahnutin pilkullista, tihkusateesta kostunutta säkää etukaaren edessä, ja myötäsin avuista kiitokseksi.

Olin niin keskittynyt vanuttelemaan kohmeista hevostani, etten ollut huomannut saaneeni yleisöä. Vasta kääntäessäni katseeni johtamaan ratsastusta kolmikaariselle kiemurauralle, hoksasin kolme hahmoa, jotka napottivat huput päiden suojaksi vedettyinä aidan luona. Kaksi tyttöä olivat mulle täysin vieraita, mutta Allun tunnistin heti tämän siististä tallitakista. Mun sisuskalut esittivät parin sekunnin kongatanssin, kun mä siirsin Windin käyntiin. Tiesin mistä se johtui: Allu oli ollut yhtenä päähenkilönä eriskummallisessa unessani. Se oli kävellyt siinä mua kohti käsi ojossa, yrittäen sanoa jotain, mutta yhtäkkiä kesken lauseen sen naamasta oli alkanut kasvaa lonkeroita ja koko poika oli hajonnut miljoonaksi pieneksi ravuksi. Note to self: älä katso Pirates of the Caribbeania ennen nukkumaanmenoa.

”Kato, moi! Mitä te täällä näin aikasin teette?” mä huhuilin kolmikolle, samalla kun koitin pitää Windin liikkeessä. Taivutin tammaa pienille volteille niin tiiviiseen tahtiin, että sen pää olisi varmaan kohta aivan sekaisin.
”Kahjot halus väkisin nähä Myntin ja Seppeleen ennen kun mennään isänpäiväkahveille”, Allu virkkoi vinosti hymyillen, ja kuulosti yllättävän normaalilta itseltään. Kahjot. Mä silmäsin kahta tyttöä, joista toinen hymyili ja toinen pyyhki naamaltaan punaisia hiussuortuvia. Ne olivat varmasti Allun siskoja. Nyt kun oikein katsoi, tämä hymyilevä tyttö muistutti veljeään aika paljonkin.
”Tässä on –”
”Me osataan esitellä ittemme!” hymyilijä keskeytti, ja muksautti Allua kylkeen. Mua nauratti väkisinkin, en voinut olla muistamatta mun ja Tatun hyvin samankaltaista kohtausta aamupalalla. Sisarukset kyllä vaikuttivat ihmisiin kummallisin tavoin.
”Mä olen Julianna, ja tossa on Reetta!”
”Moi vaan, mä oon –”
”Cella, joo, me tiietään, Allu on puhunut susta!” Mainittu Allu puri poskeaan, ja näytti siltä että halusi tuupata aidalla keikkuvan siskonsa naama edellä mutaan.
”Pelkkää pahaa luultavasti”, mä virnistin, ja siirsin vetkuilevan Windin takaisin harjoitusraviin. Vaikka Allun siskoihin tutustuminen olisi ollut kuinka kiehtovaa, mun oli pakko terästää ajatukset kohti tulevaa valkkaa. Danin tuntien se oli suunnilleen vetänyt Eelalla pirutteja, piaffeja ja mitälie-spagaateja jo puoli tuntia, enkä mä halunnut näyttää sen rinnalla siitä, että olin vahingossa vaipunut koomaan.

Anne astahti valtavaa kahvikuppia tasapainotellen ulos tallista, ja huikkasi mulle valkan alkavan parin minuutin kuluttua. Treenasin vielä yhdet laukannostot ympyrällä, ja annoin sitten Windille pitkät ohjat. Sisaruskolmikko katseli mua edelleen aidanlankkuihin nojaillen, ja ratsastaessani niiden luo portille kuulin Juliannan puhuvan vilkkaasti.
”… ja musta me voitaisiin ihan hyvin jäädä kattomaan Cellan ratsastusta, mua niin kiinnostaisi oikea kisavalmennus!”
”Ei voida, meitä ootetaan jo vanhuksilla”, Allu vastasi vähän turhankin terävästi, ja mulkoili Windiä melkein yhtä pahasti kuin tamma sitä.
”Mutta vai mitä Cella, et –”
”Ei me jäädä nyt Cellan kanssa tänne roikkumaan, sillä on Juli muutakin tekemistä!”

Siinä hetkessä, kun mä katsoin Aleksanterin ärtymyksen synkentämiä kasvoja, ja sen siskojen yllättyneitä ilmeitä pojan pälyillessä mua oudosti, tuntui että mä näin sen kunnolla ensimmäistä kertaa. Yhtäkkiä mä tiesin, miksi se oli ollut niin outo kaikki viime päivät, jopa viikotkin. Miksi se jutteli paljon mieluummin kaikkien muiden tallilaisten kanssa, ja kielsi lähes paniikinomaisesti kun Ada oli luullut meitä pariskunnaksi. Mä olin nähnyt tuon ilmeen aikoinaan joidenkin luokkalaisten, myöhemmin työkavereiden, ja jopa mun sisaruspuolten kasvoilla. Se ei vaan yksinkertaisesti pitänyt musta.

Ja mä ymmärsin sen. Olihan se kurjaa, koska mä olin tullut toimeen niin hyvin aina kaikkien tallilaisten kanssa, mutta mä tiesin olevani aika raskasta ja mielipiteitä jakavaa ihmistyyppiä. Kylmä möykky tuntui laskeutuvan mun mahanpohjaan, ja yhtäkkiä halusin tilanteesta kovasti pois. En halunnut ärsyttää Allua mun läsnäolollani yhtään kauemmin.

”Mun pitää mennä, ehkä me nähdään joskus vielä”, mä hymähdin vähän viileänpuoleisesti Aleksanterin hämmentyneille siskoille, ja annoin Windille pohkeita ratsastaakseni arvokkaasti pois paikalta. Mutta koska tamma oli maailmanhistorian huonoin wingman, se juuri silloin päätti alkaa teutaroida portin edessä, ja pakotti mut laskeutumaan upottavan märälle hiekalle. Lähdin kiskomaan knabstrupia ohjista lähes kovakouraisin ottein kohti maneesia, pois typerästä tilanteesta ja Allun katseen ulottuvista.

Myydään XS-koon naisten aivot. Lähes käyttämättömät. Eivät toimi silloin, kun niitä tarvitaan, ja suoltavat sellaista juttua, että aina saa olla häpeämässä. Muutenkin aika turhat kapineet, mutta käyvätpä ainakin sisustusornamenteiksi. Nouto Liekkijärveltä ja aika helvetin pian, ettei tarvitse yliajatella asioita enää yhtään enempää.

[Cella]

Aikalisä

Ninety-seventh

Cella sydän Aleksanteri.

Siinä se komeili. Satulahuoneen kulmaukseen mustalla tussilla töherretty teksti oli haalistunut, paikoin sotkeentunut, ja varmasti lähes kaikkien tallilaisten mielistä jo onnellisesti unohtunutkin. Mutta mä erotin sen valkoisesta rappauksesta kuin värisevän, tamburiinia soittavan neonkyltin, joka ilkkui mulle Reinon satulan takaa. Se lymysi piilossaan odottaen sopivaa hetkeä, jolloin voisi taas muistuttaa mua siitä, että meikäläisen elämä oli yhtä jatkuvaa parodiaa.

Miksi Allulla piti olla niin kovaäänisiä siskoja?

Tajusin kuinka kauan olin tapittanut seinän töhryä vasta sitten, kun Sussu tuli ystävällisesti kysymään tarvitsinko mä apua. Kyllä kiitos, teki mieli kiekua. Voisit esimerkiksi vaihtaa mun kanssa elämiä niin, että mun ei tarvitsisi koskaan päättää mitä helvettiä mä tekisin sen faktan kanssa, että Allu oli pississä meikäläiseen, ja että mä olin kuullut sen sen siskoilta vahingossa, ja että Allu tiesi että nyt mä tiesin, ja että mä tiesin että Allu tiesi että mä tiesin että se –
"Cella?" Sussun ääni keskeytti mun aivojen paniikinomaisen yksinpuhelun. Ääneen mä en voinut mölistä mitään siitä sörsselistä, mikä mun päässäni oikeasti pyöri, joten kehitin nopeasti jotain ihmismäisempää sanottavaa.

"Joo hehheheeh, en tarvi apua! Jumitan vaan kun niin kovasti väsyttää!" Mä olin ilmeisesti pyörinyt Aleksanterin kanssa niin paljon, että olin taantunut sen kanssa samalle sosiaalisen kyvyttömyyden tasolle. Tosin, ainakin mun hätäkommentti oli täyttä totta, enhän mä ollut nukkunut kolmeen vuorokauteen.

Miksi, voi miksi mun oli pitänyt kuulla se?

Näihin aikoihin pyöri niitä kaiken maailman tempauksia Movembereista Makeisettomaan Marraskuuhun, voisin ihan hyvin perustaa oman mielenosoitukseni joukon jatkoksi. Miehetön Marraskuu. Pitäisin kuukauden taukoa kaksilahkeisista ja keskittyisin ihan vaan itseeni – aloittaisin puutarhanhoidon ja zen-joogan ja lukisin ihania kirjoja ja liittyisin johonkin fitnessbeibeklubiin ja lopettaisin juomisen ja olisin joulun tullen ihan uusi ja fressi ihminen. Täysin ilman draamaa. Ja ilman Allua, jota mä olin niin onnistuneesti vältellyt siitä tuomionpäivästä (sunnuntaista) asti.

Miksi mä en voinut olla ajattelematta sitä?

Wenlan kovaääninen nauru raikasi portaista, ja pian tyttö loikkasi näkyviin Aurinko perässään. Tyttöjen vilkkaasta keskustelusta ainoa erottamani sana oli "ratsastuskoulumestaruus", ja se sai mut tajuamaan mikä päivä oli meneillään. Ensimmäinen osakilpailu olisi huomenna – ihan muutaman tunnin päästä tästä hetkestä mun pitäisi olla hymy naamalla ja saappaat lankattuina taluttamassa uljasta kisaratsuani yhteen miljoonista Seppeleestä starttaavista trailereista. Ei auttanut kuin toivoa, että koulurata imeytyisi maagisesti mun kovia kokeneeseen päähäni yön aikana, ja että Windi päättäisi huomenna leikkiä hevosta, eikä strutsia tai lapasta, joiden imitoinnissa se oli kehittynyt erittäin hyväksi viime viikkojen aikana.

Tyytymättömästi urahtaen suuntasin tarhoille päin kirmanneiden tyttöjen perään, alkaisihan Windilläkin työpäivä, ja jos yhtään tammaa tunsin sen vaaleat knabstrupinkintut olisivat tähän mennessä jo aivan tönkköinä kurasta. Välillä mä mietin, että ei munkaan päässä enää kovin moni toimiva aivosolu juoksennellut, kun vapaaehtoisesti raahauduin joka ikinen päivä potkittavaksi ja hevosensonnassa uitettavaksi. Termi "hevoshullu" ei ollut käynyt koskaan enempää järkeen.

Arvaukseni Windin koivista osui tuskallisen oikeaan. Mutakerroksen peittämä pilkkuponi vaikutti äärettömän onnelliselta päästessään suojaan sateelta ja tuulelta, eikä pistänyt lainkaan kapuloita rattaisiin uudelle pelastajalleen. Pikainen jalkakylpy venähti aivan yli äyräidensä, joten jouduin lähestulkoon juoksuttamaan Windin karsinalleen kaikkien edelliseltä tunnilta palautuneiden ratsukoiden lomista. Kiireessäni juoksin melkein Rotan karsinalla virnuilevan Andrein syliin – näin parhaaksi ratkaisuksi vain jatkaa matkaa kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan, ennen kuin mun traagisessa elämässäni olisi yhtään selkkausta lisää. Siinä oli kanssa 185 senttiä erittäin hyvää lisäsyytä pitää miesvapaata hiatusta vaikka elämänsä loppuun asti. Mä en tiedä oliko ne hääkellot vai hälytyskellot, jotka mun päässäni heräsi kalkattamaan aina tallin uuden venäläisvahvistuksen nähdessäni, mutta jotain erittäin epämukavaa kuitenkin. Onneksi monet muutkin tallin tytöt käyttäytyivät sen lähellä kuin himokkaat hanhet, joten mä en ollut tilanteessa yksin. Toisin kuin Allu-jutussa. Sen kanssa musta tuntui, että mä istuin orpona nopeasti uppoavassa veneessä miettimässä miten helvetissä mä tähän päädyin, kun en edes tiennyt nousseeni koko paattiin.
”Pojat on tyhmiä”, jupisin suupielestäni pikaharjatessani Windin satulankohtaa puhtaaksi. Tamma vanhana feministinä päästi myötäilevän törähdyksen.

Windin tuntilainen oli onneksi vielä enemmän myöhässä kuin me, ja tuiversi paikalle vasta kun mä olin saanut kaikki kamppeet hevosen niskaan. Mä leikin hyvää hoitajaa ja saatoin kaksikon lisäosan oville asti, mutta kun päättäväinen tuntsarityttö ilmoitti ettei tarvinnut mua enää, tartuin ilomielin tarjottuun tunnin vapauteen. Katselin Windin leveän ahterin katoamista kohti maneesia, ja käänsin oman rintamasuuntani sitten vastakkaiselle reitille. Autotallin kulmaus ei ollut kenties mikään viiden tähden hengailupaikka, mutta ainakin siellä sai olla hetken rauhassa.

Suojaisassa tupakkanurkkauksessa, kadulta ja tallilta sinkoilevien valojen ulottumattomissa, oli jo aivan pilkkopimeää. Mä kiskoin hihojani sormien suojaksi ja kyykistyin nojailemaan hilseilevään lautaseinään. Mulla ei ollut tupakkaa, ja puhelimenikin olin unohtanut yläkertaan, joten muuta tekemistä ei ollut kuin tuijottaa metsikköön jossa mustuus nielaisi joka ainoan ääriviivan. Joku saattaisi seistä alle kahden metrin päässä katselemassa mua, eikä mulla olisi hajuakaan. Se oli niin creepy ajatus, että toivoin äkisti palanneeni sittenkin lämpimän ja valoisan oleskeluhuoneen hälinään.

Mä tajusin odottaneeni Allua alitajuisesti koko ajan, kun sen kulman takaa asteleva, sytkäriä naksutteleva hahmo ei saanut mua yllättymään. Olin vaan jotenkin tiennyt sen tulevan. Allu itse ei ollut yhtä onnekas: se pysähtyi mut nähdessään ja hätkähti niin rajusti, että meinasi sytyttää pipon alta kaarteilevan tukkansa tuleen.
"Saanko taas pummia yhen?" mä raakuin karhealla äänellä saadakseni jotain sanotuksi. Olin helpottunut pimeydestä ja siitä, että toisen ilmeiden erottaminen oli tällä hetkellä lähes mahdotonta.

Tupakan sytyttämistä seurasi kiusallinen hetki. Me vaan seistiin hartiat vastakkain vettä tiputtelevan räystään alla ja tuijotettiin itsepäisesti eteenpäin. Hiljaisuuden jatkuvasta tiivistymisestä huolimatta mä olin iloinen siitä, että Allu ei ollut heittänyt jotain nuijaa kommenttia niin kuin sillä oli hermostuksissaan tapana.

Poika ehti sytyttää toisen röökin, vaikka mä en ollut edes puolivälissä omaani. Sitten, lopultakin, se selvitti kurkkuaan.
"Sori niistä mun siskoista. Ne on joskus aika... raskaita." Se oli aika neutraali kommentti näin kihisevässä tilanteessa. Vai oliko tämä edes kihisevä, kuvittelinko mä vaan? Ensimmäistä kertaa mun mieleen pälkähti mahdollisuus, että Aleksanterin siskot olivat todella vaan kiusanneet sitä, eikä niiden jutuilla ollut mitään perää. Mä olin tehnyt sitä mun siskopuolille aina, kun me oltiin pienempiä.

"Ei siinä mitään, oikein hauskoilta ne vaikutti", mä kommentoin yrittäen kuulostaa jotenkin rennolta. Allu vilkaisi mua vähän vaikean näköisenä.
"Mä tarkotin –"
"Tiiän mitä sä tarkotit."

Kun mä käänsin katseeni Alluun, jouduin napittamaan aika paljon ylöspäin, se seisoi sen verran lähellä. Jätkä tapitti takaisin, ja sen tupakka palaa käryytti tasaisen varmasti lyhyemmäksi pysähtyneissä sormissa. Mun sydänkin taisi olla pysähtynyt, tai se hakkasi niin lujaa että koko pulssi oli yhtä isoa tömähdystä. Jos mä tämän kuvittelin, niin tarvitsisin kyllä terapiaa. Tai näin-luet-ihmisiä -kurssin.

Aleksanterin painopiste nojautui vääjäämättä lähemmäs, enkä mä uskaltanut edes hengittää. Päässä vaan kohisi: mä tiedä olinko mä saamassa jonkun sairauskohtauksen, vai mitä tämä oikein oli olevinaan. Pojan sormet liikahti hiljaa, ja mun jokainen hermonpää huusi tarttumaan niistä kiinni.

Ja sitten hetki oli ohi, nopeammin kuin oli alkanutkaan. Allu astahti kauemmas, ja jopa näin pimeässä erotin aataminomenan pompahtavan sen nielaistessa. Mä räpytin silmiäni jähmettyneenä, ja koko äskeinen hassu olo hulahti mahaan kuin hyinen aalto olisi pessyt sen pois. Tuntemus kiemursi sisuskalujen seassa kuin pieni, pettynyt eläin, kun Allu imaisi tupakastaan viimeiset savut ja talloi tumpin märkään maahan.

Se tunne teki musta ilmeisesti pikkuisen hullun. Juuri kun Allu oli kääntymässä pois lähteäkseen, mä tarrasin sitä käsivarresta ja hyökkäsin sen huulille niin voimalla, että pojan tasapaino petti ja me törmättiin kumahtaen autotallin takaseinää vasten.

Se ei ollut mitään sellaista, mistä Nora Robertsin täydellisen ruusuntuoksuisissa novelleissa ihkutetaan. Se ei saanut polvia notkahtamaan eikä sydäntä muuttumaan yhdeksi onnelliseksi vetkuliksi, eivätkä lämpimät sormet kietoutuneet kenenkään tukkaan. Se oli melkein vihaista. Meidän hampaat oli kolahtaneet rajussa alussa yhteen, mutta se ei tuntunut haittaavan kumpaakaan paskan vertaa. Se ei maistunut ihanaisen romanttisilta sanoilta, vaan halvalta tupakalta, turhautumiselta ja tulikuumalta typeryydeltä. Allun kädet puristui mun selkään niin kovaa että sattui, kuin sille ei olisi riittänyt että mä olin kiinni sen rintamuksessa, vaan olisi halunnut vielä lähemmäs. Se oli niin väärin, ja samaan aikaan paras asia mitä mä olin tehnyt vuosikausiin.

Tuntui järkyttävältä irrottautua ja palata maailmaan, jossa oli olemassa vielä niinkin tuikitavallisia asioita kuin Windin hakeminen tunnilta, tai sade, joka valui mun hupusta takin sisään. Mä tuijotin adrenaliinipöllyssäni Allun olkapäätä, kun en silmiinkään pystynyt katsomaan, ja mietin että tuossa parissa sekunnissa olisi voinut kukoistaa ja kuolla yksi kokonainen sivilisaatio, enkä mä olisi huomannut mitään.

Sitten mä tein pelinaisen klassisen ratkaisun – käännyin kannoillani, ja lähdin harppomaan takaisin kohti tallia, koska en osannut muutakaan tehdä. Mitä siinä olisi voinutkaan? Puhua tunteista?? Vähän halailla??

Voi helvetti.

Miksi mä noin olin mennyt tekemään?

Tarpoessani pikimustalla pihalla mä tajusin, että mun äskeinen hetkellinen aivovammani ei ollut helpottanut tai selvittänyt yhtään mitään. Pahentanut vaan, luultavasti. Sitten pienen pieni, hysterialta pahasti vaikuttava naurahdus pulpahti mun mahanpohjasta, nousi kurkkuun, ja karkasi suusta hassuna haukahduksena.

Kauanpa oli kestänyt mun Miehetön Marraskuu.

[Cella]

Itsekkyyskoulu

Ninety-eighth

Bonnie oli saanut varsan.

Eilisaamuna Salma oli törmännyt meidän luo parkkipaikalle, silmät loistaen tummista alusista huolimatta kirkkaammin kuin koskaan, ja kertonut uutisen koko ratsastuskoulumestaruuksiin valmistautuvalle sakille. Varsa oli poika, terve ja pikkuruinen – Bonnie oli ponnistanut sen maailmaan omin avuin myöhään pimeänä keskiviikkoiltana. Salma oli kyynelehtinyt ilosta, ja niin oli aika moni muukin, kun me oltiin halattu uutta varsanomistajaa kisakamppeissamme siinä keskellä loskaista, katulampun valaisemaa pihaa.

Se oli ollut täydellinen alku ehkä maailman parhaalle päivälle.

Musta tuntui, että seppeleläisillä ei voinut mennä sinä päivänä mikään pieleen. Porukka liiteli kouluratojen poikki ja puomien yli, kannusti toisiaan niin että paluumatkalle ei ollut pihaustakaan ääntä jäljellä, eikä fiilis olisi voinut olla korkeammalla. No, tottakai huonojakin hetkiä oli, oltiin mekin Windin kanssa rymistelty yksi esteradan okseri alas ja jääty näin kovassa porukassa auttamatta sijoitusten ulkopuolelle, mutta pääasiassa meidän luminen torstaipäivä oli ollut yhtä voitonjuhlaa. Seppeleeseen lähdettiin ruusukkeet lepattaen, ja kertoipa viidakkorumpu jonkun bonganneen Annen tanssimassa pikkuruista voitontanssiakin, kun se luuli ettei kukaan nähnyt.

Tänään onni sen kun jatkui. Hoitajahaut olivat ratkenneet aamupäivällä ja nyt koko talli oli revetä liitoksistaan, kun kaikki halusivat aloittaa viikonlopun näkemällä ja juttelemalla kaikista uusista käänteistä. Kun mä katsoin kolmea, euforisen helottavanaamaista uutta hoitajaa, jotka täyttivät juuri kaappejaan ensimmäisillä tavaroilla, mä tajusin millainen itsekeskeinen kusiainen olin ollut viimeiset kaksi viikkoa. Tai, noh, oikeastaan viimeiset kaksi vuosikymmentä, mutta kuka näitä laskee. Tässä kylässä tapahtui joka päivä kaikkea jännittävää niin paljon, ettei ketään kiinnostaisi, vaikka meikäläisen elämässä olisikin välillä enemmän dramatiikkaa kuin Kauniissa ja Rohkeissa. Eikä kenenkään persettä kutittanut, jos mä olinkin mennyt ja pussannut Aleksanteri Holmaa yhden vaivaisen kerran.

Ja toisenkin. Mutta eihän kukaan laskenut.

Mä päätin tehdä ryhdistysliikkeen: siirtyä oman navan kaivelusta huomattavasti kypsempään muiden ihmisten huomioimiseen, ja aioin aloittaa missioni uusista hoitajista. Taioin parhaan rakastan-asiakaspalvelua-hymyn naamalle, ja tallasin käsi ojossa lähimmän, lyhyttukkaisen hoitajatytön luo.
”Moi! Mä olen Cella, kauheesti tervetuloa Seppeleeseen!” Pyöreät kasvot kääntyi muhun päin, ja pienet silmät räpyttivät vähän hämillään.
”Oh… Mie oon Sartsu. Oon mie täällä jo kaksi viikkoa tallannut, mutta kiitos!”
Jaahas. Tässä itsekkyysprokkiksessa taisikin olla enemmän työnsarkaa kuin olin luullut.
”Ai! Voi sori, ei olla sitten vaan törmätty. Mut jos –”
Käänsin katseeni vieraaseen blondiin ja brunetteen, jotka kuikuilivat hiukan ujon oloisina peremmälle oleskeluhuoneeseen, ja jopa mun lyhyellä matikallani osasin laskea että niitä oli kaksi. Jos hevosia oli ollut hauissa kolme…

Mun ajatukset keskeytti alakerrasta kumpuava jäätävä kiljaisu – se meinasi saada ihan kirjaimellisesti sydämen pysähtymään, ja olin säpsähtäessäni lähellä horjahtaa selkä edellä portaita alas. Osa hevosista kuului kopistelevan levottomasti, kun mä, Sartsu, ja kaksi uutta hoitajatyttöä rymisteltiin katsomaan, mikä kumma saattoi kirvoittaa niin karmean mekkalan. Mä porukan etunenässä törmäsin päistikkaa ilmoitustaululle jähmettyneeseen Inkeriin. Siirin hoitajan ilmaan pysähtynyt sormi osoitti kauhistuneen näköisenä yhtä lapuista, ja ilmeestä päätellen juuri se oli ollut syyllinen huutoon.
”Mitä...? Marraskuun hoitajahaun tulokset”, mä luin ääneen, ”Huiska ja Kuura, Harry ja Jutta, Edi ja –”
Mun suu pysähtyi kesken liikkeen kun tajusin, että olin lukenut väärin. Ja sitten tajusin, etten ollutkaan.

Britta?

”SE PASKAPÄÄ EI KERTONUT MULLE MITÄÄN!!!” Inkeri karjaisi niin lähellä mun korvaa, että koko toinen puoli päästä jäi soimaan ikävästi. Piskuinen blondi katseli vauhkona ympärilleen, kuin olisi odottanut näkevänsä parhaan kaverinsa piiloutuneena raippaämpäriin, ja saavansa siltä selityksen. Kun tuttua naamaa ei ponkaissut mistään esiin, tyttö lähti kauheaa vauhtia loikkimaan kohti yläkertaa, jupisten samalla jotakin karmeasta kostosta. Mä jäin vaan paikalleni tuijottamaan Annen käsialan pyöreää B-kirjainta lämmin olo mahassa lepattaen. Britta oli tullut takaisin.

Kun olin toipunut shokistani, ja selittänyt hämmentyneen näköisille Kuuralle ja Jutalle mitä juuri oli tapahtunut, lähdin pää pyörällä tarkastamaan miten Windi oli aloitellut omaa perjantaiehtootaan. Tamma tervehti mua luimistamalla toista korvaansa rakastavasti, ja puhisi alustensa sekaan, josta oli ilmeisesti ollut etsimässä aamiaisella eksyneitä heinänkorsia. Tyllerön viimeinen tuntilainen oli pistänyt sen moitteettomaan iltakuntoon – täplikäs karva kiilsi, jalat olivat kuivat ja varusteet roikkuivat siististi ovessa odottamassa, että konin henkilökohtainen orja (a.k.a mä) kävisi viemässä ne paikoilleen. Jäin nojailemaan karsinan ulkopuolelle tajuten, ettei Windi tainnut tarvita mun palveluksiani enää tänään.

”Mitä punkero”, supatin knabstrupin suuntaan, ja koitin kurotella sormiani hivelemään sen harjaa. En aivan ylettynyt. Tamma ei reagoinut mun sanoihini millään lailla, mutta joku muu kyllä reagoi: mun sydän meinasi lentää katosta läpi, kun naapurikarsinasta putkahti esiin pää, joka ei kuulunut yhdellekään hevoselle. Pumppuparkani onneksi se pää kurkkasi Loeken karsinasta, eikä toisesta seinänaapurista.

”Hei Cepa!” Pihla moikkasi hymyillen, ja tuuppi hellyydenkipeää ruunanrupsukkaansa pois tieltä avatessaan oven kankeaa salpaa. ”Kai säkin tuut kattomaan kun tulokset tulee?”
”Mitkä tulokset?” mä solkotin, ajatellen hoitajahakuja, joiden tulosten tiesin jo erittäin varmasti riippuvan ilmoitustaulun sekamelskassa.
”Ratsastuskoulumestaruuksien tietty! Ekojen osisten jälkeinen ranking tulee nettiin tänään.”

Sen enempää mulle ei tarvinnut kertoakaan. Suunnilleen tuupin Pihla-paran mun edellä ääriään myöten täyteen oleskelutupaan, jossa tiivis tunnelma ja pohottava glögipannu takasivat hiostavan kuuma ilmaston. Porukkaa oli niin paljon, että iso osa istui lattialla – mukaanlukien Salma, joka huomasi meidän saapumisen ensimmäisenä.
"Heei! Kivaa että tekin tulitte! Seittemältä pitäis tulla näkyviin, elii... kymmenen minuutin päästä. Ihan kohta tiietään!" Brunette viittasi sormellaan kohti Simonaa, joka hallinnoi kiiltävänharmaata läppäriä ja hölpötti samaan aikaan Claran kanssa luokkien järjestyksestä. Kuulin Pihlan vastaavan Salmalle jotain, mutta mun huomioni oli kiinnittynyt jo johonkin aivan muuhun. Näin silmäkulmastani kuinka sohvalla, Fiian ja Wenlan välissä, istui joku, jolla oli vaaleanruskeat kiharat ja pahannäköisesti haljennut huuli. Mun koko kroppaa kutitti ihan pikkuisen.

Aikaa tappakseni pujottelin lattialle majoittuneiden koipien ja villasukkien viidakon lomitse kohti glögipannua, jonka havaitsin tyhjäksi vasta päästyäni aivan sen viereen. Ei auttanut kuin kestää tämä suuren urheilujuhlan tunnelma kuivin suin. Silmäilin ympäri huonetta etsien vapaata istumapaikkaa, jollaisen havaitsin lopulta seinän vierestä Annin ja Lynnin välistä.
"Mikäs sun jalkaan on käynyt?" viimeksi mainittu uteli, seurattuaan mun ballerinamaisen toispuoleista tanssahtelua täyden lattian poikki.
"Mihin jalk – ai niin", mä hymähdin, kun lopulta pääsin könyämään istualleni. Olin suoraan sanottuna unohtanut koko koiven, jossa tuntui pikkuinen vihlaisu kun sen päälle astui huonosti. "Mä... se... pudotin eilen siellä Pappilassa kisa-arkun sen päälle."

Koitin pitää naamani peruslukemilla, kun Allun pää pompahti ylös, ja tunsin sen katseen koko huoneen poikki.
"Auts, kauheeta! Miten se sillein putosi?" Fiia hämmästeli pojan vierestä, ja nyt aika suuri osa huoneessa istujista oli kiinnittänyt huomionsa mun villasukan peittämään, aivan tavallisen näköiseen jalkaan.
"Siis ei se pahasti mennyt, ei hätää", mä naurahdin ah niin kepeästi. "Mun keskittyminen vaan jotenkin... herpaantui."
Se kelpasi ilmeisesti tallikamuille selitykseksi, koska ne kääntyivät takaisin omiin keskusteluihinsa. Mä tarvitsin kaiken tahdonvoimani ollakseni katsomatta Allua: se tiesi tasan tarkkaan mikä mun keskittymistä oli horjuttanut niin paljon, että olin onnistunut pudottamaan järkyttävän raskaan laatikon varpailleni tuntematta lainkaan kipua. Yhtä tarkkaan kuin mä tiesin olevani syy sen haljenneeseen huuleen. Vaikka Allu ei ollut suostunut kertomaan kenellekään uuden, rajumman ulkonäkönsä syytä, mä tiesin sen haavoittuneen mun pussatessa sitä ensimmäisen kerran – edes meidän Allu ei ollut niin epäonninen, että olisi joutunut SEKÄ seksuaalisesti häiriköidyksi ETTÄ hakatuksi samana iltana.

Viisarit tikittivät osoittamaan seitsemää, ja sitten hitaasti yli. Mä rupattelin Annin kanssa, jonka hymy ei aivan peittänyt sitä kuinka paljon sitä harmitti mestaruuskarkeloiden missaaminen. Sillä oli älyttömästi kiireitä, ja mä ymmärsin sen valinnan, mutta kyllä sitä kaipasi reissuihin mukaan.
"Mites kisojen jälkeen?" Anni kysäisi virnuillen, kun me katseltiin miten Simona paineli Päivitä-nappulaa kuin henkensä hädässä. "Oliko villiä juhlintaa?"

Mulle ei pälkähtänyt päähän kuin yksi ainoa asia, mikä oli tapahtunut kisojen jälkeen. Se, kuinka mä olin onnistumisen huumassa pakannut tavaroita, ja löytänyt Allun odottamasta mua tallin pihalta. Se, miten se oli katsonut mua. Se, kuinka se oli ottanut musta kiinni, ja se kuinka vahvasti se oli työntänyt mut ovea vasten, ja...

Mä taivutin jalkani ristiin etsiessäni äkillisessä epämukavuudessani parempaa asentoa. Olipa tänne yhtäkkiä tullutkin kuuma.

Sitten Simona hihkaisi riemuissaan, ja tietokoneen äsken valkoista vilkutellut näyttö täyttyi teksteistä rankingtilanteen paljastuessa maailmalle. Syntyi pienimuotoinen kaaos, kun puolet huoneen ihmisistä säntäsi kurkkimaan porkkanatukkaisen ponitytön olan yli miltä tulokset näyttivät. Hälyn turvin heitin pitkään vastustellun katseen sohvan suuntaan kohti Aleksanteria, jonka silmät valuivat juuri parhaillaan yli seinustan jolla mä istuin. Kun se huomasi mun katsovan, harhailu pysähtyi, ja kohta se napitti suoraan takaisin. Mä tunsin oloni niin hölmöksi. Hölmöksi teini-ikäiseksi. Hymyilin pojalle varkain, ja musta näytti, että se hymyili mulle takaisin.

Toisen, leveämmän ja hallitsemattoman hymyn mä piilotin hiusteni taakse, kun kumarruin muka äärettömän kiinnostuneena katsomaan puhelintani. Toivoin että kukaan ei ollut nähnyt, kuinka mä olin tyhmä teini-ikäinen, jolla oli tyhmän teini-ikäisen pieni, likainen salaisuus. Salaisuus, jota mä en itsekään aivan ymmärtänyt, ja jota mä en aikonut kertoa kellekään.
Eihän tässä nyt täysin epäitsekkääksi voinut heittäytyä ilman minkäänlaista lämmittelyä.

[Cella]

Syysmaasto

Ninety-ninth

Vedenpaisumus oli iskenyt, ja tällä kertaa ei ollut Nooaa pelastamassa meitä arkkiinsa. Tuijotin kiukkuisesti Windin karsinan ikkunassa leveinä puroina valuvia sadevesivanoja, ja harjasin samaan aikaan suurpiirteisesti tamman täplikästä karvapeitettä tuntikuntoon. Vaikka mä olin kuinka toivonut, anellut ja uhkaillut sää-ukkoa lopettamaan sateen, se oli tuntunut viimeisen parin tunnin aikana vain yltyvän. Mietteissäni irvistäen kumarruin liu’uttamaan sukaa alas Windin lihaksikasta lautasta, ja rapsutin sitä vaivihkaisen tyytyväisenä – vaikka tammassa oli kaikki jipponsa ja koukkunsa, oli yksi asia siinä ylitse minkään muun mun tuntemani hevosen. Se ei ikinä moittinut mitään säätä, oli pihalla sitten routaa polviin asti tai Sahara-tasoinen hiekkamyrsky.

Mutta mä sensijaan moitin, ja mielelläni moitinkin.

”Eikö tätä tuntia olisi voinut perua”, märisin läpimärälle pihamaalle siirryttyämme Tollon kanssa kikkailevalle Fiialle – punapää oli kelistä huolimatta ilmeisen innoissaan hienosta cremellosta ratsustaan. ”Tai siirtää maneesiin!”
”Maastotunti maneesissa?” Fiia vilkaisi mua huvittuneena, ja ponnisti itsensä tavattoman korkealla keikkuvaan satulaan.
”No niin! Oltaisiin voitu vaikka… kiristää Kasper johonkin kulmaukseen pitämään kaikenlaisia luontoääniä, niin oltais voitu kuvitella olevamme metässä!” Fiia vaan nauroi mulle, ja pohjettaan painamalla keikautti ratsunsa käyntiin kohti hitaasti muodostuvaa letkaa. Mä huokaisin, katsoin kuolaintaan pureksivaa Windiä, ja lopulta annoin periksi jupinastani ratsautuen itsekin jo nyt märkään selkään.

Mun halpis kuoritakkini ajoi asiansa ehkä kolme minuuttia. Sen jälkeen kaatosade alkoi hitaasti mutta varmasti löytää tiensä alempiin vaatekerroksiin, ja lopulta inhottavan nihkeäksi pinnaksi iholle. Windi vuoroin höristeli korviaan sateen aiheuttamille äänille, vuoroin luimisteli edelläkulkevan Vennan persuksen suuntaan, vaikkei pikkutamma ollut vilkaissutkaan meihin päin tallipihan jätettyämme. Mä hytisin satulassa, ja toivoin meidän pääsevän pian ratsastamaan käyntiä nopeampaa askellajia, jotta lihakset lämpiäisivät edes pikkuisen.

Se oli turha toivo: polut olivat niin liukkaat, että hevosten piti olla käynnissäkin tarkkana minne astuivat märkien lehtien ja alta luistavan mudan sokkeloissa. Lämpeneminen sen sijaan oli taattu: Anne pisti meidät nousemaan pitkiksi pätkiksi kevyeen istuntaan, ja tasapainottelemaan epätasaisesti askeltavien ratsujen selissä reidet ja pohkeet hapottaen. Kymmenen minuutin jälkeen mä aloin jo etsiä parempaa asentoa jalustimista, ettei maitohappojen polte saisi mua kiroilemaan ääneen.

Lopulta Anne ohjasi meidät risteyksestä isommalle tielle, jossa pääsimme ravaamaan. Windi jopa hiukan puuskutti äskeisen, erityisen rankan polunpätkän jäljiltä, joten mä annoin sen jolkottaa melko rennossa tahdissa. Kevennys tuntui staattisen pidon jälkeen makoisalta mannapuurolta.

Mun toive maneesiin sulkeutumisesta kävi toteen, vaikkakin olin vähän pettynyt äänitehosteita tarjoavan Kasperin puuttumisesta. Me olimme koko tunnin risteilleet melko lähellä tallia kaikilla pikkupoluilla, joten tuntia oli kotipihaan kaarrettuamme yhä jäljellä.
”Ja sitten reipasta ravia ja laukkaa!” Anne kailotti kentän keskellä suunnilleen vääntäen vettä Lailan harjasta. Mä ehdin jo melkein hymyillä, kunnes kuulin ohjeen loppuun. Kevyessä istunnassa. Ihan pienesti vain manasin, kun nöyränä tyttönä kohottauduin päkijöideni varaan ja annoin Windille ohjaa kiriä laukkaan. Olihan tässä tehtävä niin kuin sanottiin, vaikkakin Annen tarjoama palkinto yksityistunneista olikin vähän kyseenalainen. Pääjehun tuntien siitä olisi hauska vitsi, jos yksityistunti olisi kaiken tämän jälkeen täynnä esteistuntojen harjoittelua.

[Cella]

Äänet

The One Hundredth

Tiedättekö ne elokuvien pirut ja enkelit, jotka pöllähtää päähenkilön vierelle ja koittaa ohjata sen kaikkia päätöksiä? Mulla oli nykyään sellaiset. Toisin kuin kaikissa B-luokan rainoissa, ne eivät istuksineet mun olkapäillä kuiskuttelemassa ohjeitaan, vaan olivat pesiytyneet mukavasti pääkopan ohjaamoon metelöimään. Siellä ne huusivat ja tappelivat ja olivat kaikesta eri mieltä – ja tekivät mua samalla hitaasti mutta varmasti hulluksi.

Pirupuoli oli se, joka sai mut huijaamaan korttipeleissä, joka nauroi epäsovinnaisille vitseille, ja jonka mielestä oli aina hyvä idea ottaa yksi ylimääräinen pulla. Se oli se puoli mussa, joka sai eilen kolmen saunasiiderin jälkeen loistokkaan idean laittaa Allulle viestiä. Paholaispuolen mielestä mun olisi pitänyt vaan antaa mennä: vehtailla Aleksanterin kanssa niin paljon kuin sielu sieti, ja olla täysin välittämättä seuraamuksista. Se puoli pisteli mun päähän värikkäitä, hyvin eläväisiä mielikuvia Allusta pussailemassa mun kaulaa, ja sanomassa joitain hyvin epäaleksanterimaisia asioita mun mielikuvituksessa käydyissä keskusteluissa. Se puoli oli vallassa etenkin pimeän laskeuduttua. Paska säkä, että tähän vuodenaikaan pimeää oli noin 20 tuntia vuorokaudessa.

Enkelipuoli taas oli se, joka soitti omantunnon kovaäänisesti kalkattavaa kelloa aina kun mä kiroilin lasten kuullen, joka pakotti mut tiskaamaan vaikka en halunnut, ja joka esti mua potkimasta tyhmiä ihmisiä naamaan. Se oli se puoli, joka oli luojan kiitos saanut estettyä pirupuolta lähettämästä sitä eilistä tuhoontuomittua hiprakkatekstaria. Sen mielestä mun täytyi ottaa itseäni niskasta kiinni ja lopettaa tämä sekoilu, koska mun ja Allun kaveruus oli jotain mystistä hellyydenkipeyttä tärkeämpää. Se enkelipuoli puhui jostain helvetin syystä aina kovasti Annelta kuulostavalla äänellä.

Mutta päänsisäiset äänet eivät olleet mitään verrattuna siihen, kuinka sekaisin ulkopuolelta tulevat äänet mut saivat. Lynnin perjantaina ilmaan heittämät kuolemattomat sanat olivat putkahtaneet kutisevien näppylöiden tavoin mieleen milloin missäkin tilanteessa – Windiä taluttaessa, yöllä nukkumaan mennessä, ja kertaalleen vessassa istuessakin. Sä olet niin ihastunut. Pah. Lynn oli maailman ihanin ja kaikkea, mutta nyt se taisi nähdä vaaleanpunaisia kakkuloita sielläkin, mihin ne eivät kuuluneet. Mitä sekään mistään tiesi.

"Hoi! VARO!"
Huuto kiskaisi mut takaisin tähän päivään kuin starttipistoolin laukaus. Ehdin nähdä pitkän hopeaisen letin huiskahduksen ja leveän rautiaan kankun, ennen kuin sekä Windin itsesuojeluvaisto että mun mahtavan atleettiset refleksini potkaisivat meidät kauemmas vaaravyöhykkeeltä. Istuin syvälle satulaan ja jarrutin säikähtäneen tammani pysähdyksiin vilkuillen samalla vauhkosti olkani yli.
"Anteeks anteeks! Olin ihan ajatuksissani!" hoilotin Solttua rauhoittelevalle Adalindille, johon me oltiin juuri lähes törmätty. Maneesin toisessa päädyssä hoitsuillaan ravailevat Wenla ja Emmy kuikuilivat meitä kohti uteliaisuutta silmissään.

"Huh, ei meillä mitään hätää, ei tullut pahaa jälkeä", Ada hymyili saatuaan piensuokin seisahtumaan tasajaloin muutaman metrin päähän. "Pelästyin vaan että Solttu potkaisee teitä!"
Mä siirsin nolona Windin takaisin käyntiin, ja mupelsin vielä muutaman vuolaan anteeksipyyntöpuron. Nyt oli aika skarpata, Cella, vaikka siellä pään sisällä olisi pyörinyt kolme täysikasvuista orankia. Yksi vaaratilanne per päivä riitti aivan hyvin.

Koitin keskittyä ratsastukseen, mutta ei siitä enää mitään tullut. Parin laukkaympyrällä väännellyn vastataivutuksen jälkeen siirsin Windin kevyeeseen raviin ja siitä hiljalleen käyntiin – kerrankin liikunnan lyhyys ei haitannut, kun me oltiin saatu tatsi takaosaan ja hyvään liikkeeseen jo aivan treenin alussa. Tamma oli ollut aivan liekeissä ensimmäisistä ratsastuskoulumestaruuksista saakka, ja toivoin hartaasti saman fiiliksen kantavan meidät läpi seuraavistakin. Pakko myöntää, että menestys ensimmäisissä osakilpailuissa oli tuonut takaisin kaivatun lisäbuustin treenimotivaatioon: tavallisesti mä vietin nämä Windin tiistaiset vapaapäivät onnellisesti sohvanpohjalla jokaista hiustupsua myöten vilttien peitossa, vakuuttelemassa että täydellinen laiskapäivä teki meille molemmille oikein hyvää.

Pian oli pakolliset ja ah-niin-tylsistyttävät loppukäynnit vetkuteltu, ja mä pääsin liukumaan takaisin maan kamaralle. Olo oli jotenkin aivan tavattoman rauhaton, ja päädyinkin suunnilleen kantamaan Windin yli maneesin oven kynnyksestä, kun tuntui ettei sen tavallinen kävelyvauhti riittänyt alkuunkaan. Tamma kommentoi mun hötkyilyä nytkäyttämällä päätään, ja päästämällä sen kummallisen sylkevän äänen, jonka tuottaminen ei olisi kuulunut olla hevosille fyysisesti mahdollista. Se kuulosti joltakin laaman korskahduksen ja kalkkarokäärmeen sihinän välimuodolta, ja armas pilkkuperseeni oli oppinut sen tässä aivan parin viikon sisään. Oikein hurmaava uusi kyky.

Windi oli ulkona varusteistaan ja valmiina yöpuulle taas alta aikayksikön. Tamma ei ollut hionnut, eikä kuivan maneesin jälkeen jalatkaan kaivanneet pesua, joten mulla oli pinteleiden poisrullaamisen jälkeen hyvin vähän tehtävää. Muodon vuoksi kutittelin knabstrupia vähän harjalla, mutta kun se alkoi nyrpeillä siihen malliin että mun kaikki tervetulleisuus-pisteet oli tältä päivältä käytetty, nappasin vihjeestä vaarin ja sukkuloin ulos karsinasta kädet varusteita pursuillen.
"Hei, Robert, viittitkö..." huhuilin kuormani takaa ohikulkevalle pojalle, kun pintelirullia pitelevästä kädestä oli ote lipsumassa. Mokoma kloppi ei tuntunut kuitenkaan edes kuulevan, vaan oli harpponut kulmat synkeässä kurtussa ovesta ulos jo ennen kuin mun lause oli päässyt loppuun saakka. Silläkin taisi olla piruja päässään, eikä ollut vaikea arvata kenen muodon Robsun ikioma demoni otti. Veikkasin erästä paluumuuttajaa, jolla oli ruskea tukka ja hymy, jolla oli brittipoikaan lähtemätön vaikutus.

Pääsin ähkimään vielä kaksi askelta eteenpäin sylilliseni kanssa, mutta lopulta mun täytyi antaa periksi ja päästää pintelit putoamaan tallikäytävälle. Hakisin ne vietyäni isomman satsin perille.

Mokomat pikku kangassuirut unohtuivat kuitenkin sillä sekunnilla, kun astuin satulahuoneeseen. Päänsisäiset neuvonantajat alkoivat tanssia jonkinlaista macarenaa, kun katsoin harteikasta, neuleen peittämää selkää joka häilyi satulatelineiden edessä käännettynä ovelle päin. Hipsin viimeiset metrit telineiden luo, ja käsien ollessa varattuna pukkasin niillä notkuvaa tyyppiä vitsikkäästi lantiolla.
"Hei, meditoitko sä vai pääseekö tästä ohi?"

Mä en tiennyt miten olin odottanut Allun reagoivan – se olisi saattanut naurahtaa, tai mennä hämilleen, tai ehkä jopa sokeltaa jotain vastaukseksi jos sillä sattui olemaan harvinaisen verbaalinen päivä. Helkkari sentään, en olis välttämättä yllättynyt vaikka se olisi ottanut mun pään käsiensä väliin (ei irti hartioista kuitenkaan) ja pussata moiskauttanut keskelle naamaa, koska niin se oli tehnyt viimeksi kun me oltiin oltu kahden kesken. Mutta sitä mä en ollut odottanut, että se väisti mun kosketusta kuin musta olisi saattanut saada spitaalin, ja jäi tuijottamaan mua häkellyttävän terävästi ja räpyttelemättä suoraan silmiin.

Mä naulaannuin tästä reaktiosta hämmentyneenä paikoilleni, ja jäin tapittamaan takaisin sinisiin silmiin. Toisin kuin tavallisesti, meidän välille ei langennut hiljaisuutta, vaan Allu alkoi sylkeä sanoja suustaan kuin olisi ladannut ne mua varten valmiiksi.

"Kuule, sun pitäis lopettaa toi, ettei tuu kellekään mitään väärinkäsityksiä."

Mun ensimmäinen tuntemus oli huvittuneisuus. Ottaen huomioon, että mä olin sanonut "Hei" enkä "Ota minut tässä sinä ihana uros", Allun ylidramaattisuuden oli pakko olla vitsi. Sitä seuraava tuntemus oli paljon, paljon kylmäävämpi. Mua vastaan tapittavissa silmissä ei näkynyt yhtään sitä vanhaa tuttua Allua, jonka mä luulin tuntevani jo aika hyvin.
"Mitä väärinkäsityksiä?"
"No me ollaan kuitenki vaan kavereita, niin ettei kukaan luule muuta."

Ottaen huomioon, että olin viimeisen viikon ajatellut samoja ratoja, tuntui se Allun suusta kuultuna aika kamalalta. En tiedä mistä tämä kylmyys oli kotoisin, kun viikonloppuna kaikki oli ollut aivan hyvin. Musta pääsi ulos jonkinmoinen epäuskoinen puhahdus, ja tajusin piteleväni Windin satulaa yhä käsissäni vasta sitten, kun se alkoi täristä. Tuuppasin varusteet telineeseensä niin että rysähti, ja ajattelin kuumeisesti mitä sanoa. Mua vitutti niin paljon, että tunsin ääretöntä tarvetta keksiä comeback, joka olisi yhtä paha isku vyön alle kuin Allun sanat oli olleet mulle. Mielellään pahempikin.

Ja sitten sellainen comeback käveli kirjaimellisesti ovesta sisään.

"Andrei!" mä liversin niin epäcellamaisella äänellä, että oksensin pikkuisen suuhuni. Punakone seisahti kulmat koholla huoneen ovelle.
"Rosalla menee myöhään Kössin tuntien kanssa, oisitko voinu heittää mut kotiin?"
Andrei näytti huvittuneelta, mutta se nyt taisi olla sen perusilme aina. Mä näytin luultavasti vain punajuurelta – en olisi ikimaailmassa uskaltanut kysyä punapäistä gangsteria heittämään mua yhtään mihinkään, jos en olisi ollut täynnä tätä pöljää kiukkuadrenaliinia. Allua mä en uskaltanut katsoakaan.

"Toki", kuului hetken mietteliään hiljaisuuden jälkeen Andrein vastaus, ja kruunuksi tokaisun päälle mies liu'utti varsin häpeilemättä katseensa koko mun kropan poikki. "Mennäänkö saman tien?"

Mä koitin nielaista mahdollisimman näkymättömästi, ja käännyin sitten puolen sekunnin voimienkeräyksen jälkeen Allun puoleen. En tiedä minkä kohtauksen se oli saanut, mutta ilmeestä päätellen se olisi mielellään lyönyt sekä mun että Andrein päät kiviseinästä läpi. Ja mä hymyilin. Se oli pahin asia minkä saatoin keksiä tähän hätään.
"No, mä sain kyydin. Ja joo – lupaan etten tee enää mitään, ettei tuu väärinkäsityksiä."

Kun mä käännyin astelemaan ulos Andrein aukipitämästä ovesta pilkkopimeälle pihalle, ainoa asia mitä mä pystyin ajattelemaan oli se, kuinka tyhjältä koston saaminen tuntui. Sisusten seassa kasvoi inhottava tunne, että mä olin juuri mokannut erittäin pahasti: olo oli niin vahva, etten edes tajunnut unohtaneeni Windin pintelit keskelle tallin pääkäytävää.

Enkä sitä, että äänet mun päässäni olivat viimein hiljenneet.

[Cella]

Vientare

”Täällähän on oikeen urheilujuhlan tuntua!”
Wenlaa paremmin en olisi osannut itse sitä ilmaista. Me oltiin juuri kaarrettu perille Vientareeseen, ratsastuskoulumestaruuksien toisen osakilpailun isäntäkuntaan, eikä mun mielikuvien hiljaisesta hevospitäjästä ollut tietoakaan. Hevosten majapaikkana toimivan raviradan valaistu piha vilisi ihmisiä ja hevosia, tuttuja ja vieraita, ja kaikenkokoisia trailereita, jotka jättivät pitkiä kuraisia rantuja lumiseen maahan. Kisaodotuksen kupliva tunnelma suorastaan löi kasvoille, kun me könyttiin pitkästä ajomatkasta kangistunein kintuin ulos kirpeään ulkoilmaan.

Dani, joka näytti siltä että ampuisi itseään ennemmin jalkaan kuin viettäisi enää koskaan toista kuusituntista lukittuna liikkuvaan peltipurkkiin kolmen heppatytön kanssa, kiskoi trailerin rampin alas paljastaen sisältä Windin ja Gitan loimenpeittämät kankut. Juuri kun mä astahdin sivuovesta heinäntuoksuiseen koppiin avaamaan Windin kiinnityssolmua, kuului tuttu, kantava kailotus jostain mun takavasemmaltani.
”Cepa! Ilmotin että ollaan täällä ja sain Windin paikan numeron! Tuu niin näytän missä se on.”
Mä vilkuilin ympärilleni hämmentyneenä, ja bongasin pian Annin huiskimassa ensimmäisen jaba-rivistön edustalla. Mä en ollut edes huomannut bruneten nousseen autosta, saati ehtineen hoitaa meidän ilmoittautumiset. Täytyisipä pakottaa se kisahoitajaksi useamminkin.

Windi sai majapaikan Siirin ja Elmon välistä. Tammaa ei maisemanvaihdos hetkauttanut pierun vertaa: kaikista lajitovereistaan poiketen se kiersi väliaikaisen karsinansa yhden ainoan kerran, ja jäi sitten korvat löysässä luimussa möllöttämään paikalleen kuin kyllästynyt kampela.
”Kuule, mä voisin käydä heittämässä sen kisa-arkun autosta tohon katokseen, ja tuoda samalla letitysvehkeet. Jos letitetään harja valmiiks jo nyt, niin säästetään aamulla aikaa”, Anni tuumiskeli pilkullisten kinttujen toiselta puolelta meidän repiessä kuljetussuojia Windin jaloista.
”Mä oon sun olemassaolosta tällä hetkellä niin onnellinen että voisin pussata sut hengiltä”, mä huokailin niin kiitollisena kamun avusta, etten edes loukkaantunut kun se mätkäisi mua suojalla päähän.
”Olispa kamala tapa kuolla”, tyttö vaan jupisi, ja niine hyvineen sukkuloi ulos karsinan kapoisesta ovesta.

Kauaa me ei keretty yrmyliinin kanssa olla kahden: olin hädin tuskin kerennyt nostaa harjan tamman kyljelle, kun Lynn taapersi boksin ovelle pudottaen sylillisen heinää knabin eteen.
”Huh! Mä lähtisin ihan mieluusti jo hotellille, alkaa olla varpaat jäässä”, blondi hymähti, ja silmäili kuinka mä liu’uttelin dandyharjaa Windin lavalla.
”Meillä ei mee tässä kauaa, voisin melkein hypätä sun kyytiin kun lähet körötteleen hotlalle.”
”Kiva! Eikö Danielin seura enää maistu vai?”
”Veikkaan että se on toisin päin. Pelattiin alkumatkasta automerkki-peliä ja voitin sen niin murskaavasti, että sen miehuus taisi kärsiä.”

Lynn nauroi hersyvästi ja jäi nojailemaan väliaikaiskarsinan oveen silmäillessään avaraa, lumista pihaa. Seurasin hajamielisesti toisen blondin katsetta. Se pysähtyi hahmoon, joka hääri parkkipaikalla yhden Seppeleen vetoauton kimpussa: Allun tukka näytti keinovalossa lähes pronssinväriseltä, ja sitä nauratti parhaillaan jokin, mitä Krister oli ilmeisesti juuri sanonut. Mun mahassa kouraisi sen hymyn näkeminen. Me ei oltu vaihdettu sanaakaan melkein viikkoon, enkä mä oikein vieläkään ollut kärryillä, mitä viimeisen kahden viikon aikana oli tapahtunut.

”Mites… tuo juttu?” Lynn oli huomannut mun pysähtyneen ilmeen, ja sen ääni oli astetta lämpimämpi.
”Ei yhtään mitenkään”, mä jupisin koettaen olla kuulostamatta katkeralta mummelilta, ja irrotin silmät traikulla heiluvasta jätkästä. Kun mun katse liukui takaisin Lynniin, se pyyhkäisi yli pienessä ringissä juttelevista Pappilan ponitallin tytöistä: yksi niistä katseli parkkipaikan suunnalle vielä nälkäisemmin kuin mä äsken.
”Kuinkas nyt niin?” Lynn ei ollut tainnut huomata hesalaista hepsankeikkaa, mutta sen äänessä oli silti aitoa huolta.
”Emmä itekään tiedä. Se vaan ilmotti että me ollaan kavereita.”
Lynn silmäili mua ärsyttävän myötätuntoisesti – sillä samalla kidutusmenetelmällä se oli puristanut musta tiedot Allujutusta alunperinkin. ”Ja sit löysin sen oleskeluhuoneesta vetämästä tuhatta pakettia piparitaikinaa."

Mä en ehtinyt edes nähdä Lynnin hämmentynyttä ilmettä, kun mun ohimon vieressä suhahti äkkinäinen liike. Inkerin pää oli pompahtanut jabojen väliseinämän takaa kuin pipoon upottautunut myyrä, ja sen silmät tuikkivat pelottavan juorunjanoisesti.
”Puhutteko te Allusta?” Inkeri-pää kysyi, ilmeisesti vain muodon vuoksi, koska ei odottanut vastausta. ”Mäkin meinaan näin sen niiden taikinoiden kanssa. Se on muutenkin käyttäytyny ihan helvetin oudosti pari päivää.”
Mä silmäilin varovasti Inksun ilmeitä, mutta kaikesta päätellen se ei ollut kuullut meidän keskustelua alusta asti.
”Miten oudosti?” Lynn kysäisi mun puolesta, ja Inksu hymyili meille salaliittomaisesti.
”No, viime viikolla se halus jostain syystä palavasti nähä kuvia siitä ranskalaisesta Lionelista!”
”Mitä?!” pääsi sekä mun, Lynnin, että juuri paikalle letityslenksujen kanssa palanneen Anninkin suusta yhtä aikaa.
”Joo joo. Oon alkanu miettiä, että ehkä Allu on homo.”

Lynnin ja Annin katseet pongahtivat muhun, ja samalla kultaisella hetkellä Windin hampaat iskeytyivät kipeästi mun varomattomasti huiskineeseen käteen. Ainakin sain hyvän tekosyyn keräillä pokkaani, kun irrottelin keltaista hammaskalustoa hihastani.
”Ehkä”, Lynn hymyili Inksulle pienesti.

*

Mulla ei ollut aavistustakaan paljonko kello oli. Siitä oli varmasti ainakin kuusi tuntia, kun me oltiin saavuttu hotellille Lynnin, Annin ja Inksun kanssa. Ainakin neljä tuntia siitä, kun me oltiin tutustuttu Salman kanssa Jassuun ja Ninaan, kahteen Pappilan kisaajaan. Ainakin kaksi tuntia siitä, kun Pappilan poppoon kunnioitusta herättävä pääjehu oli komentanut käytäviltä viimeiset yökukkujat nukkumaan, ja ainakin kolme siitä, kun olin itse kömpinyt peiton alle ensimmäisen kerran, luullen naiivisti että nukahtaisin yhtä helposti kuin aina.

Tuijottelin pimeän hotellihuoneen kattoa ja kuuntelin täydellistä hiljaisuutta. Pirre oli sulkeutunut erillisen makuusopen rauhaan jo aikoja sitten, ja parin metrin päässä Salma nukkui niin hiljaa, että mun oli täytynyt kahdesti käydä tarkistamassa hengittikö se enää ollenkaan. Vaikka kroppa oli pitkästä päivästä väsynyt ja sänkykin mukava – ja vaikka olin juonut varmaan kuusi litraa vettä, ravannut koko määrän edestä vessassa, kuunnellut unimusiikkia ja laskenut lampaita – ei uni tullut. Valehtelin itselleni, että unettomuus johtui kisajännityksestä. Oikea syy oli joku ihan muu.

Huhu oli kiertänyt hotellin ylemmissä kerroksissa kuin pernarutto: Allu ei ollut ilmestynyt huoneeseensa moneen tuntiin muiden mennessä nukkumaan, ja samanlaisen mystisen katoamisen oli tehnyt se pappilalaistyttö, joka oli katsellut poikaa raviradalla. Mun mieliala oli raahautunut illan jokaisen minuutin myötä alemmaksi ja alemmaksi: mä tiesin ettei se mulle kuulunut, vaikka kaksikko olisi mennyt uudelleenluomaan sitä Titanicin lasit huurruttavaa autokohtausta, mutta en mä pääkopalleni mitään mahtanut. Toivoin että kerrankin Seppeleen viidakkorumpu olisi tehnyt hetkellisen lakon, ettei mun olisi tarvinnut kuulla koko asiaa.

Koitin saada unta muistelemalla meidän huomista koulurataa, mutta Aleksanterin naama tuntui tunkevan pohkeenväistöjen ja keskiravien keskelle kuin väkisin. Mun rinnassa kalvoi ikävä tunne, kuin jokin olisi lipsumassa mun sormieni välistä, enkä mä edes tiennyt mikä se oli. Koko maailma taisi olla ihan sekaisin, enhän mä edes tiennyt mitä mä halusin. Sitten se jotenkin iski mun tajuntaani: jos mä halusin yhtään mitään, mun täytyisi tehdä jotain ja pian.

Mä olin heittänyt peitot pois päältä, napannut avainkortin pöydältä, ja luikahtanut käytävään ennen kuin edes tiesin mitä tein. Ruskea käytävämatto tuntui karhealta paljaita jalkoja vasten, kun mä loikin pyjamashortsit lepattaen portaita alempaan kerrokseen. Käytävät olivat täysin autiot, kun mä pysähdyin lamaantuneena huoneen kaksikymmentäkaksi oven eteen ja koputin hiljaa. Sydän hakkasi kuin joku olisi jahdannut mua savannin halki, ja ainoa mitä mä pystyin ajattelemaan oli se, kuinka mahdoin näyttää meikittömänä ja pystytukkaisena joltain kynnykselle hylätyltä katulapselta.

Mitään ei tapahtunut. Mä katselin käytävän molempiin suuntiin, mutta hiljaa tönöttävät seinät eivät juuri lohtua tarjonneet. Nielaisin ja koputin uudelleen. Vilkaisin säikähtäneesti messinkistä numerokylttiä, koska tässä vaiheessahan se oli hyvä tarkistaa oliko oikealla ovella, mutta ennen kuin ehdin luoda minkäänlaista paniikinomaista pakosuunnitelmaa, ovi aukesi.

”What the – ? Cella?”
Robert seisoi ovensuussa boksereissa ja t-paidassa, ja katseli mua unesta sirkein silmin. Mun aivojeni paikalle oli asettunut jonkinmoinen hyödytön bongorumpu – se takoi kuin viimeistä päivää, mutta ainoatakaan hyvää ajatusta se ei tarjonnut tähän päättömään tilanteeseen. Millä mä osaisin selittää Robsulle, miksi mä seisoin niiden hotellihuoneen ovella keskellä yötä? Enhän mä osannut selittää sitä jumalauta itsellenikään.

Meidän tuijotettua toisiamme noin kymmenen sekuntia brittipoika näytti tajuavan jotain, ja se väisti päästääkseen mut peremmälle huoneeseen.
”Tuolla”, Robert osoitti kohti kulmassa näkyvää ovea samalla, kun sulki pois käytävältä tulvivan valon. Mun silmillä kesti hetki tottua pimeyteen, mutta päättelin, että poikien huone oli täsmällinen peilikuva meidän kämpästämme. Sängyt oli jaettu kahteen piskuiseen huoneeseen, joista toisessa mä seisoin parhaillani kuuntelemassa, miten Tappi kuorsasi ja Robert raahautui kohti omaa punkkaansa jupisten kauneusuniensa saamasta häiriöstä. Hapuilin tieni osoitetulle toiselle ovelle, ja painoin kahvan alas niin hiljaa kuin vain osasin.

Siellä Allu oli. Se nukkui kauemmalla sängyllä peitto vatsansa päällä – toinen sänky oli koskematon, Kristian taisi olla edelleen naurattamassa naisia jossakin ylemmässä kerroksessa. Hipsin viileän lattian poikki, ja hetken emmittyäni istahdin Allun patjan reunalle. Vaikka mä en koskenutkaan poikaan, ja vaikka sen silmät olivat yhä kiinni, vaistosin sen heränneen.

”Mitä sä täällä teet?” kuului uninen mumina Allun huulten välistä. Se vaikutti hämmentyneeltä, mutta yllättävän rauhalliselta; jätkä oli niin unessa, ettei tainnut tosissaan tajuta mun istuvan siinä. Mä kallistuin hitaasti kyljelleni aivan patjan reunalle.
”Tulin moikkaamaan”, mä supatin takaisin, kuin olisin juuri heilauttanut sille kättä kahvilassa enkä murtautunut sen hotellihuoneeseen katselemaan sen nukkumista kuin jokin irstas psykopaatti. Allun silmäluomet värähtivät. Hetken pelkäsin että poika saisi hepulin, tai sanoisi taas jotakin kaveruudesta ja väärinkäsityksistä (jos se sen olisi tehnyt, olisin joutunut ehkä tukehduttamaan sen tyynyyn), mutta sen suupieli nousikin pieneen hymyyn.

Me maattiin pitkään hiljaa. Mä olisin voinut alkaa haastaa riitaa siitä Pappilan brunetesta, mutta en jaksanut. Olisin voinut sanoa, että olin vain kiusannut sillä Andrei-jutulla, mutta en halunnut. Olisin voinut kertoa kaiken siitä myllerryksestä, mikä mun keskushermostossa tällä hetkellä oli valloillaan, mutta en osannut. Kun Allun hengitys alkoi jälleen syventyä, mä tajusin, kuinka kuolleena syntynyt mun suunnitelma oli ollut – kaikki mun ajattelukyky oli loppunut siihen hetkeen, kun olin koputtanut hotellihuoneen oveen ensimmäisen kerran. Mä en osannut sanoa tai tehdä mitään, enkä mä tähän voinut jäädäkään: jos meidät löydettäisiin aamulla samasta sängystä, Anne ja Pirre antaisivat meille selkään niin kovaa, että me jouduttaisiin ratsastamaan loppuelämämme pelkässä kevyessä istunnassa.

Sängyn jouset narahtivat aivan hiljaa, kun mä nousin takaisin istumaan viimeisiä ylpeyden rippeitäni keräillen. Unenpuute oli tehnyt musta näköjään väliaikaisesti aivokuolleen, koska mitä helvettiä mä olin luullut saavani tällä yövisiitillä aikaiseksi? Jos mä lähtisin nyt, voisin aamulla väittää pojille niiden nähneen unta, ja etten mä ollut niiden huoneessa koskaan käynytkään. Olin juuri nousemassa seisomaan, kun takaa kuului peiton kahahdus ja lämmin käsi tarttui mua ranteesta.

”Mihin sä meet?”
Allun ääni oli nyt paljon kirkkaampi.
”Tuu tänne.”
Poika veti mut takaisin sängylle, nosti peittoa, ja kietaisi kätensä mun ympärille hitaasti, jopa vähän kysyvästi. Sen iho tuntui melkein kuumeiselta lämmettyään paksun peiton alla monta tuntia, mutta mä olisin mielelläni ottanut vaikka lämpöhalvauksen, kun vaan sain olla siinä. Kun mä ujutin sanattomaksi vastaukseksi jalkani Allun jalkojen lomaan, poika rutisti mua niin omistavasti, että multa taisi loppua hetkeksi happi.

Tasainen hengitys tuntui mun hiuksissa lämpiminä puhalluksina, ja hetken aikaa mä luulin että Allu oli taas vaipunut uneen. Sitten mun päälaelle painettiin pieni, kevyt pusu. Mä hymyilin itsekseni pojan kaulakuoppaa vasten, mutta se hymy vaihtui nopeasti niiden pienten sähköiskujen tieltä, jotka heräsivät tuntiessani Allun kasvojen lähteneen matkaamaan hitaasti alaspäin. Seuraava pusu painettiin otsalle, sitä seuraava nenänpäälle, ja lopulta niiden antaja löysi mun odotuksesta tykyttävän suuni. Ensimmäinen oli kevyt ja ärsyttävä, kuin joku olisi kutittanut mun alahuulta höyhenellä, eikä meillä kummallakaan tainnut olla hajuakaan mitä tässä parhaillaan tapahtui. Toisessa oli jo vähän enemmän varmuutta: Allun käsi tuntui puristavan mun topin selkämystä kuin olisi kärsinyt jostain fyysisestä kivusta, ja mun pumppuparka sekoili kylkiluuhäkissään kuin vesikauhuinen eläin.

Mutta kolmannessa ei kukaan enää säästellyt mitään. Allu oli hyvä, voi helvetti kun se oli hyvä. Mun aivot tuntuivat kutistuvan onnelliseksi rusinaksi ja karkaavan korvasta, ja niiden mukana karkasi jokainen tekosyy jolla mä olin pitänyt itseni loitolla. Mä ymmärsin ensimmäistä kertaa elämässäni niitä ällöttäviä teinipareja, joiden oli pakko imutella julkisilla paikoilla kuin eivät koskaan saisi tarpeekseen toistensa nielurisoista, ja jos mun aivot olisivat olleet toimintakuntoiset olisin saattanut ymmärtää Lynnin olleen oikeassa kaiken aikaa. Allun käsi liukui mun selässä ja sai ihon nousemaan kananlihalle. Olin niin autuaan pihalla kaikesta, että olisin varmaan myynyt oman isoäitini, jos joku olisi sattunut sitä sillä hetkellä pyytämään.

Allu irrottautui mun huulista vetääkseen henkeä, jonka mä tajusin aika viisaaksi vedoksi vasta kun huomasin näkökentässäni poksuvan pieniä tähtiä. Mä tunsin oloni hengästyneeksi, ja jollain tapaa hieman nousuhumalaiseksi.
”Mites meidän kaveruus?” mä naljautin suustani sen kummemmin ajattelematta, luultavasti ihan vaan siksi, ettei tästä vaan olisi vahingossa tullut liian onnistunutta sosiaalista tilannetta. Allu naurahti mun huulia vasten (joka oli muuten aika erikoinen kokemus), ja tarttui mua niskan takaa ennen kuin vastasi:
”Ei me niin kauheen läheisiä ikinä oltukaan.”

[Cella]

Vientare

Toinen luku

Kolme ruusuketta killui hotellihuoneen seinällä heti telkan yläpuolella, niin näkyvällä paikalla, että niitä oli pakko katsoa heti herätessä. Loikoilin laiskana kankeissa valkoisissa lakanoissa ja silmäilin ilmastoinnin tahdissa hiljaa heijaavia nauhoja: ei ollut lainkaan pöllömpi tapa aloittaa päivä näkemällä konkreettinen muistutus siitä, miten saatanan hyvä ratsastaja olikaan. Melkein hävetti se paisumisen määrä, mitä mun egoni oli toteuttanut viimeisen vuorokauden aikana, mutta onneksi vain melkein.

"Virnuiletko sä eilisten tähtihetkien muistolle, vai ootko sä vaan harvinaisen hyvä aamuihminen?"

Salma, joka suhtautui omaan seinällä keikkuvaan voittoruusukkeeseensa mua huomattavasti aikuisemmin, oli noussut sängyllään istumaan ja katseli mua hymyillen.
"No en ainakaan tota aamupuolta", mä vastasin, ja könysin pystyyn tukkaa pöyhien. Siitä tuulahti kevyt eilisen hiuslakan ja tupakansavun tuoksu, joista jälkimmäinen sai mun ajatukset singahtamaan saman tien Alluun. Siinä oli toinen syy miksi virnuilla. Jotenkin musta tuntui, että se oli kokenut mun eilisen esteluokan voiton kuin omanaan, tai oli jostain muusta syystä ihan älyttömän onnellinen, sen verran innoissaan se oli illalla roskakatokseen piiloutuessamme ollut. Tai no, innoissaan oli ehkä väärä sana: jos katos ei olisi auennut suoraan tielle, ja jos ulkona ei olisi ollut noin miljoonaa astetta pakkasta, olisi meidän pussailuhetki mitä luultavimmin johtanut useammankin osapuolen vaatekappaleiden hukkaamiseen.

Mä räpyttelin silmiäni tajuttuani, että Salma oli sanonut jotain, ja kiskoin itseni eilisistä pihaleikeistä tähän hetkeen.
"Mmmh sori?"
"Sanoin, että pitäiskö mennä aamupalalle ennen kun aletaan pakkaamaan?"
Voihkaisin henkisesti ajatukselle pakkaamisesta, olinhan mä onnellisesti heitellyt puoli omaisuuttani ympäri pikkuista huonetta, joten tartuin ojennettuun mahdollisuuteen lykätä sitä hamaan tulevaisuuteen. Salma lähti edeltä kohti aulaa, kun mä jäin vielä kiskomaan housuja jalkaan hyräillen erittäin epäcellamaisesti jotain iloista kesärenkutusta, joka kuulosti vakavasti One Directionilta.

Aamupalasämpylän kuvat silmissä vilkkuen lähdin loikkimaan portaita alas kohti ruokasalia, mutta pitkälle en matkallani pötkinyt. Seuraavan kerroksen tasanteella mun kylkeeni nimittäin pamahti erittäin tarkasti tähdätty rugbytaklauksen ja halauksen hybridi, joka sai mut kiljahtamaan ja melkein kaatumaan selälleni brunettea törmääjää perässä kiskoen.

"Anni mitä saatanaa sä kohellat, mä haluaisin saada ees aamupalaa ennen päivän ensimmäistä murhayritystä!" mä kähisin sydän kurkussa jyskyttäen, kun olin hapuillut tasapainoni takaisin tarttumalla kiinni tukevasta porraskaiteesta. Mun armas kisahoitajani ei korvaansa lotkauttanut sille, että oli melkein tuupannut mut alas kolmen kerroksen edestä kivirappusia.
"No, onkos krapulaa?" se vain kysyi silmät oudosti tuikkien.
"Mit... en mä eilen juonut?"
"Ai, vaikutit niin hilpeeltä koko eilisen, luulin että olit vähän terästelly aamuglögejä. Ei sillä, en mä tuomitse."

Mä vaan toljotin tyttöä, joka katsoi mua ihan hämmentävän kiinteästi.
"Joo... öh... no, en mä, kunhan olin ilonen kun kisat suju niin hyvin."
"Tosiaan, taisitki kadota jossain vaiheessa juhlimaan sitä menestystä, kun en sua löytänyt siinä tauolla?"
Voi pyhä Sylvi, miksi se tuijotti mua noin? Miksi sitä yhtäkkiä kiinnosti mun menoni?!

"Mä, tota, mähän olin syömässä siinä tauolla. Ihan... tavallisesti."
"Aa okei, eli sä ET viettäny sitä väliaikaa pussailemassa Aleksanterin kanssa parkkiksella? Näin sit varmaan väärin, voi mua!"

Nyt oli mun vuoro tuuppia virnuilevaa Annia taaksepäin, kun Clara, Aurinko ja Pihla pompahtelivat meidän ohi iloisesti moikaten.
"Älä helvetti huuda! Mitä sä... miten... siis sä tiedät?!"
"Cella rakas, te tööttäsitte auton torvea. Se ei suoranaisesti ollu mikään agenttitasonen peiteoperaatio."
Mä en tiennyt pitikö mun itkeä vai nauraa, enkä edes sitä, mitä tuohon olisi voinut vastata. Mä olin ollut eilisen aamupäivän aivan paineissa: jotenkin kirkkaassa päivänvalossa mun ja Allun yöllinen halailuhetki oli tuntunut niin epätodelliselta ja kliseiseltä, enkä mä ollut tiennyt yhtään miten siitä kuului jatkaa. Kun Allu oli pussannut mua autossa, se paniikki oli hälvennyt kuin tuhka tuuleen – vain tullakseen kaksinkertaisena takaisin, kun poika oli painanut auton töötin pohjaan keskellä kisakansasta täyttynyttä pihamaata. Sen kyky mokailla jokaisessa tilanteessa ei vaan voinut olla enää normaalia.

Mä olin luullut että tähdet olisi KERRANKIN olleet kohdallaan, kun auton ikkunoiden takana häälyneistä uteliaista naamoista yksikään ei ollut ollut tuttu. Seppeleen draamanhimoinen jengi oli juuri kaartanut pihasta ruuanhakureissulle, ilmeisesti jättäen jälkeensä yhden ainokaisen Annin, joka nyt hymyili mulle kuin jokin ylpeä oppi-isä.
"NO KERRO JO! Mikä tää juttu on, mikset oo kertonut!?"
"Ei oo mitään isoa juttua, ja pidä se pääs kiinni nyt", sihisin, kun pari naamaa kääntyi katsomaan meitä portaikosta aukeavalta käytävältä. "Me ollaan vaan jotain... ei me tiietä itekään mitä me ollaan, niin siks en oo halunnu että kukaan kuulee!"

Anni näytti mietteliäältä tarttuessaan mua käsikynkästä ja lähtiessään verkkaisesti mun rinnalla kohti alakertaa.
"No, mä en kellekkään kerro", kamu lopulta totesi, ja rutisti mun kättä niin, että mun teki mieli hymyillä ja parkaista samaan aikaan.
"Mutta pakko kyllä myöntää, että tää on mun mielestä yks vuoden paras uutinen."

Kuivakan aamupalan, tuskastuneen pakkaamisen, paniikinomaisen kännykänetsimisen ja auttamattomasti myöhästyneen huoneen luovutuksen jälkeen me päästiin lopulta matkaan kohti hevosten majapaikkaa. Aamun hyväntuulisuuden jälkeen mun mahaan oli asettunut outo olo, jolla ei ollut mitään tekemistä hotelli Kaarnan kyseenalaisen aamiaisrahkan kanssa: kun mä olin astunut Annin kanssa ruokasaliin, mä en voinut olla huomaamatta sen Pappilan hullunpuoleisen tyttöjengin outoa reaktiota. Se tummatukkainen niistä (jonka arvoituksellisia Allu-yhteyksiä en ollut edes tajunnut miettiä kaiken muun tapahtuneen keskellä) oli näyttänyt ihan jäätävän kurjalta, ja ne sen kaverit olivat poranneet mua katseillaan koko sen ajan, kun olin kävellyt avaran salin poikki muiden seppeleläisten pöytään. Ottaen huomioon, että mä olin tässä se, jolla kuului olla se suuri salaisuus, mulla oli erityisen vahva tunne että en tiennyt ihan kaikkea mitä täällä oli meneillään.

Mutta Pappilan pimujen päänvaivat putosivat kyllä vauhdilla mun mielestä, kun näin mikä mua Windin jabassa odotti. Mä olin jättänyt tammalle sen sievän vaaleanpunaisen loimen päälle yöksi, koska olin päätellyt jabayön olevan kylmä näin pohjoisilla leveysasteilla, ja se idea osoittautui nyt maailmanhistorian huonoimmaksi. Siisti, kallis loimi oli revennyt etuosasta, kiertynyt omituisesti niin että mahasoljet pingottivat kyljellä, ja pitkä ruskea paskaraita koristi loimen takaosaa juuri sen näköisenä, ettei se lähtisi koskaan pois.
"Mitä sä oot täällä pelleillyt", jupisin tammalle, joka huiski ärtyneesti häntäänsä ruvetessani nykimään loimea oikeaan asentoon. Jos se ei olisi ollut eilen niin loistava kisakentillä, olisin kurmoottanut knabbia niin että se muistaisi sen joulunakin.

Suittuani Windin peitinkarvan pikaisesti läpi ja tarkistettuani sen kaviot, lähdin sukkuloimaan kohti varastotilaa, johon Anni oli mennyt edeltä laittamaan kisa-arkkua kondikseen. Kuljetussuojien lisäksi mun täytyisi ottaa tammalle uusi loimi – onneksi mä olin tajunnut pakata toisen mukaan. Potkiskellessani kovettuneita lumikökköjä huomasin, että Lynn nosti katseensa pakkaamastaan trailerista, ja katsoi mua silmät suurina. Sitten saman teki Robert toiselta autolta. Mä käänsin hämmentyneenä katseeni eteenpäin, ja pyyhkäisin vaivihkaa suupielet hihaani. Olikohan mulle jäänyt jotain eilistä heseketsuppia naamaan, vai miksi kaikki katselivat mua tänään noin oudosti?

Myöhemmin ajateltuna mä olisin niin mielelläni valinnut sen ketsuppinaamaisuuden, jos vertasi siihen mitä oikeasti oli meneillään. Monta asiaa tapahtui yhtä aikaa: mun puhelimeni tärisi takintaskussa, Anni heilautti varaston oven auki huolestuneen näköisenä, ja venyttelevä, etäisesti tuttu ääni kantoi mun korviin yhden Pappilan trailerin luota.

"Kyllä muakin vituttais, jos mun poikaystävä kahmis öisin vällyjen väliin kuumempia tyttöjä kuin mä."

Puhuja oli se vaalea pappilalaistyttö, jonka nimen mä muistin Oonaksi. Jollain ihmeellisen kylmällä varmuudella mä tiesin, että sanat oli osoitettu mulle, vaikka tyttö ei katsonut muhun päin eikä mulla edes ollut poikaystävää josta piikitellä. Samalla varmuudella mä tiesin juuri tulleen viestin ja Annin ilmeen liittyvän tähän samaan asiaan, vaikkei kumpikaan ollut oikeasti mun tietoisuutta saavuttanut. Joskus nämä asiat vain tiesi.
"Näiksä jo...?" Annin ääni oli varovainen, mutta mä en keskittynyt nyt siihen. Kaivoin kiireisin sormin puhelinta esiin, ja avasin Seppeleen viestiketjun, johon Inksu oli juuri pommittanut kauhean määrän kuvia saatesanoilla "Kattokaa mitä noi Pappilan tyypit oli yöllä postannu!!"

Kuvat olivat sumeita, niissä näkyi naamoja ja viinapulloja ja heilahtaneita asentoja. Se Oona oli useimmissa kuvissa pääosassa, samoin se Ellida, jonka kanssa olin vaihtanut eilisaamuna pari sanaa. Joku tumma tyttö. Seppeleen Kristian.

Mun mahanpohja keikahti. Vähän samalla tapaa kuin silloin, kun keinuessa ottaa niin kovat vauhdit etteivät ketjut riitä, ja ylös heilahtaessa tuntee ihan pienen hetken itsensä painottomaksi. Ja sitten alkaa pudota raa'asti takaisin kohti maata. Mun mielestä oli aika julmaa, että kaikkein kirkkaimmat ja selkeimmät kuvat olivat juuri ne, jotka oli otettu sängyllä makaavasta Allusta. Poika puristi sylissään tummatukkaista hahmoa, eikä yksikään monista kuvista jättänyt epäselväksi kuka kaulailtava tyttö oli.

Mun sydän jyskytti korvissa, kun mä käännyin kohti sitä Pappilan porukkaa, josta Oonan ääni oli äsken kuulunut. Se tumma ei kuitenkaan ollut niiden kanssa. Tunsin itseni ihan pikkuisen hulluksi, kun lähdin puolijuoksua kulkemaan jabojen välistä eteenpäin, käännellen vauhkosti päätäni löytääkseni jonkun jota lyödä, jota mätkiä niin kauan että mulla olisi parempi mieli.

Ja mä löysin sellaisen. Molemmat niistä, yhdessä, puhumassa suojaisassa kulmauksessa kuin olisi jakaneet isojakin salaisuuksia. Mun teki mieli mennä tarttumaan pitkänhuiskeaa tyttöä sen naurettavan kiiltävästä tukasta, repiä se kauemmas Allun luota ja huutaa sille että Allu oli mun, mutta joku rationaalinen osa aivoista tajusi etten mä voinut tehdä niin. Eihän se ollut mun. Ai saatana sentään kun mä olinkin tyhmä.

Joku muu käveli tilanteeseen, toinen niistä pappilajengin tummaveriköistä, ja kiskoi Aleksanterin petikumppanin mukanaan. Ne painelivat parkkikselle niin vauhdilla, etteivät nähneet mua lähimmän jaban reunalla, mutta Allu kyllä näki. Mä en ollut tiennyt, että aikuinen mies saattoi valahtaa niin valkoiseksi. Se vaan seisoi nilkkoja myöten lumessa ja tuijotti mua, eikä kukaan sanonut mitään. Kunnes mä aloin nauraa.

Allun ilme oli helpottunut ehkä noin kolme sekuntia, kunnes se hitaasti väreili takaisin kauhistuneeksi. Mun naurussa oli jotain hysteeristä ja hullua. Teki mieli huutaa onnittelut, Allu sen oli viimein onnistunut tekemään – nimittäin sysäämään mut hulluuden hienoisen rajaviivan yli.

"Hei kauheen kiva, te ootte kaunis pari! Sosiaaliseen mediaankin ehitte jo suhteenne julkistaa!"
Oli musta itestänikin aika creepyä, kuinka tavalliselta ja iloiselta mun ääni kuulosti. Ja myös se, kuinka normaalisti mä onnistuin kääntymään ja lähtemään suorittamaan niinkin järkevää asiaa kuin Windin lastaaminen, vaikka kaikki mun luut oli tuntuneet jäävän siihen kohtaan pihaa, missä mä olin nähnyt ne kuvat ensimmäisen kerran.

Mä en ole sellainen kohtaloon ja suuriin voimiin uskova hippiäinen, mutta oli tässä pikku hiljaa pakko ymmärtää, ettei mun ja Allun maailmoita oltu tarkotettu sopimaan yhteen. Koska eihän tän saatana sentään kuulunut olla näin vaikeeta.

[Cella]

Itsepäisyyspäivä

a hundred and third

”Are those soldiers drunk?”
“Yes.”
“So you watch this movie every year?”
“Yes.”
“And we absolutely have to watch it again right now?”
“Yes.”

Lionel vaihtoi sohvan toisessa päädyssä asentoa ja vilkaisi pitkästyneesti telkan ruudulla välkkyviä Tuntemattoman sotilaan kohtauksia. Mä tuijotin mustavalkoista rainaa epätodellisen kiinnostuneesti, ja tajusin alitajuisesti järsineeni oikean käden kynteni hermostuksissani niin nysiksi, että kaksista kynsinauhoista oli jo alkanut vuotaa verta. Mun ja Rosan kämpässä leijaili glögin tuoksu, ja Rosan, Salman ja Fiian juttelu kantautui keittiön puolelta tuskallisen iloisen kuuloisesti. Lionel liikahti tahattoman oloisesti lähemmäs mua, ja mä liikahdin yhtä sniikisti kauemmas. Tätä kivaa leikkiä me oltiin leikitty nyt viimeinen puoli tuntia.

Koska mä en todellakaan tiennyt mitä sen kanssa olisi pitänyt tehdä. Totta puhuen mä olin unohtanut koko ranskiksen olemassaolon viimeisen kuukauden aikana, enkä mä olisi kaivannut ihan näin konkreettista muistutusta, ainakaan juuri nyt. Enkä mä halunnut välttämättä käydä kiusallista keskustelua siitä, miksi mä olin torstaina pojan nähtyäni kirjaimellisesti juossut sitä karkuun.

Mä pääsin lopulta livistämään kotoa ja yllätysvieraiden luota vetoamalla siihen, että mun olisi ehdittävä sekä Seppeleeseen että Oton luo ennen kuin tulisi pimeää. Kun mä olin suunnilleen juossut eteiseen pukemaan kenkiä jalkaan, olin tuntenut kivuliaan tarkasti sen hämmennyksen, joka huokui sekä keittiössä istuvista tytöistä, että sohvalle yksin jääneestä Lionelista. Mä olin laskenut vähän liikaa sen varaan, että poika ei kielimuurin takia tajuaisi, että mä olin taas lähtenyt sitä pakoon – se saattoi olla ulkomaalainen, mutta ei sentään jälkeenjäänyt.

Kun mä ajelin plussakeleistä märällä tiellä kohti Seppelettä ja katselin ohiviuhtovien maalaistalojen lipputangoissa liehuvia siniristilippuja, mä koitin muistella, koska viimeksi mun elämässä oli ollut sellainen vaihe että ei jatkuvasti tarvinnut repiä viimeisiäkin hiushaivenia päästä ihmissuhteiden takia. Empä muuten muistanut.

Hevossuhteissa sentään sujui ihan mukavasti. Windi oli ollut hyvällä tuulella jo useamman viikon: nytkin mut nähdessään se päästi sellaisen melkein-hörähdyksen (joka saattoi olla myös tavallinen uloshengitys, mutta jonka olin ottanut vapauden tulkita hellyydenosoitukseksi), ja antoi ihan murjottamatta änkeä hyvinkehittyneen kaalinsa sisälle riimuun. Se ei vaikuttanut väsyneeltä, vaikka olin vienyt sen edellisenä iltana töiden jälkeen maneesiin hyppäämään lähes puoleksitoista tunniksi, mutta päättelin silti, että tämän päivän urheiluksi riittäisi kevyt juoksuttaminen. Sen kunto saattoi olla mammaloman jälkeisen tehokauden ansiosta huipussaan, mutta mun ei ollut.

Kentän hiekka oli paikoin lumen valkoiseksi kirjomaa, mutta en uskonut näin monen leudon päivän jälkeen pohjan olevan liian kova. Windi lompsotti tyynesti kauemmas mun keriessä takkuuntunutta liinavyyhtiä löysemmäksi, mutta pysähtyi muutaman metrin päähän jurosti tasajaloin. Ai niin. Tämän takia mä en ikinä juoksuttanut sitä.

”Noniin mammeli! Maisk maisk! Liikutaas eteenpäin!”
Windi sen kuin luimisteli mun säälittäville yrityksille. Mä kävelin muutaman askelen sitä kohti kädet koholla luodakseni painetta, mutta heti kun hellitin vähänkin, se jäi jurnuttamaan täsmälleen niin kauas, etten mä varmasti ylettänyt siihen millään. Miksi, voi miksi mä en ollut hakenut juoksutuspiiskaa?
”Windi! Nyt! Shoo! Ravi!”
Heilautin liinakieppiä kipakasti kohti tamman takaosaa ja otin samalla muutaman napakan askelen sitä kohti. Windi päästi ärtyneen älähdyksen, potkaisi pienen uhopukin taaksepäin, mutta lähti kuin lähtikin lopulta laiskaan raviin hitaasti suurenevalle ympyrälle. Mä puoliksi pikakävelin, puoliksi hölkkäsin pienempää ympyrää saadakseni tamman pysymään liikkeessä, ja vaikka olin taas liioitellut Suomen talvikelin lämpötiloja ja pukenut säälittävän ohuen tuulitakin, tunsin kuinka hiki liimasi alimmaisen t-paidan selkään jo muutaman minuutin jälkeen.

Windi lämpeni hitaasti mutta varmasti, ja laukka nousi jo huomattavasti alkuunpääsyä jouhevammin. Mäkin sain hetken hengähtää, kun knabstrup lennätteli lunta ja hiekkaa päästellessään höyryjä, eikä innoissaan edes huomannut etten mä enää pakottanut sitä liikkeelle. Kun mä kaivoin kantapäät upottavaan hiekkaan ja valmistauduin henkisesti pitelemään vastaan jos Windi innostuisi entisestään, huomasin hahmon joka oli pysähtynyt kentän reunalle katsomaan. Taas. Ihmisten täytyisi ihan tosissaan lopettaa meidän katseleminen.

Lionel oli taas tunkenut kiharoilleen sen iänikuisen karvalakin, ja muutenkin näytti valmistautuneen ennemmin Siperian sotaan kuin suojasäiseen tallivierailuun. Se näytti samaan aikaan huvittuneelta ja oudolta kun se katseli mun hiekassa rämpimisestä punaista naamaa, ja mä päättelin pikaisen silmäyksen jälkeen, että tästä tilanteesta mä en kovin smoothisti pääsisi juoksemalla karkuun. Hönkäilin Windille muutamat soo-jaat, ja kelailin löystyvää liinaa käsiini tamman hidastaessa hiljalleen raviin ja siitä käyntiin. Edes silloin, kun pilkullinen piru oli pysähtynyt täysin ja oli tukevasti mun käsissä, Lionel ei tehnyt elettäkään astuakseen kentälle.

”Enjoying the show?” huikkasin muka-vitsikkäästi, ja silmäilin sitä kuivakkaa hymyä, joka ranskansankarin naamalle kipusi. Mä tunsin oloni aivan valtavan vaivaantuneeksi, kun kiskoin Windiä perässäni ne muutamat meitä ja aitaa erottavat metrit, ja etenkin kun huomasin ettei Lionelilla ollut aikomustakaan vastata. Musta tuntui että mä olin kokenut vaivaantuneita tunteita tämän muutaman viikon aikana enemmän kuin koko aiemmassa lyhyessä elämässäni.

”I thought you were gonna hang out at our place.”
“Nah, we left right after you”, Lionel totesi, ja sen äänessä kalskahti jotain pientä terävyyttä, jonka olin huomannut siinä jo tänään aamupäivällä heti mun viileän vastaanoton jälkeen.
”Cella, are you mad at me or something?”

Siinä oli jatkokysymys, jota mä olin pelännyt, mutta jonka en toisaalta ollut olettanut tulevan esiin noin suorasukaisesti. Huomasi, että Lionel ei ollut suomalainen. Joku Perus-Pate olisi vaan murahdellut jotain hameväen mahdottomuudesta ja lähtenyt kaljalle kiukkuista eukkoa karkuun.

”Öööm… No, I’m not mad.” Siinä oli mun nobelinarvoinen, kaiken kattava vastaukseni.
”Kind of seems like it. Last time I saw you you kissed me, and now you’re running away from me like I'm some sort of a creeper.”
“Yeah, well, that’s a Finnish mating ritual. You should try and catch me when I run and then lock me into a sauna until I agree to marry you.”
Lionel ei vaikuttanut arvostavan mun suomalais-huumoripläjäystäni, mutta en mä osannut sille tosissaankaan vastata. Se asui Ranskassa, hyvänen aika sentään, olisiko mun pitänyt seistä täällä odottamassa sitä huulet töröllään? Tai olla jotenkin äärettömän iloinen kun se aina ilmestyi tyhjästä mitään ilmoittamatta?

En ehtinyt saada ajatusta loppuun asti, kun päätallin leveä ovi heilahti auki, ja Allu ilmestyi meidän näköpiiriin. Ja samalla me sen, näköaisti oli sillä lailla jännittävän kaksisuuntainen juttu. Poika katsoi mua ja Lionelia muutaman sekunnin luonnollista pidempään, eikä sen ilmeestä osannut lukea mitään – sitten se kääntyi moikkaamatta kohti tarhoja, joista mä erotin näinkin kaukaa Myntin loimiselkäisen hahmon.

”Wanna know something funny? When I came here this summer, I actually thought that you were dating him.”
Lionelin äänen kuului varmaan olla vitsikäs, mutta siinä oli jotain häiritsevää. Tumma jätkä katseli Allun loittonevan selän perään, ja vaikka mä olinkin sisimmässäni aika varma että sen pisteliäisyys oli kosto mun oudosta käytöksestä, se naurahdus jonka se päästi katsellessaan Allun kipuamista kuraiseen tarhaan sai mun piikit nousemaan pystyyn.
”Why is that so funny?”
“Well… you know… look at him.”

Mä seurasin Lionelin katsetta tarhoille, jossa Allu juuri kompuroi diivailevan Myntin perään upoten tarhan pohjan kuraan ja lantaan joka askeleella hieman edellistä enemmän. Katselin, kuinka poika sai mustanruunikon riimusta kiinni, ja lainkaan välittämättä omista juuri pilalle menneistä kengistään kumartui tarkistelemaan tammansa jalkoja ja loimea hellin ottein. Mulle tuli hieman hassu olo, enkä mä oikein osannut antaa tälle uudelle tuntemukselle nimeä.

Windi oli lopulta se, joka keskeytti venyvän hiljaisuuden pärskähtämällä tylsistyneesti, ja koittamalla suunnilleen kävellä mun yli päästäkseen takaisin talliin. Tuuppasin tammaa ryntäistä, ja pakotin katseeni tarhasta, jossa Allu tuntui nyt viivyttelevän aivan tahallaan.

"I should go", mä töksäytin Lionelille kumman asiallisella äänellä. Ranskiksen silmät siristyivät, ja mä huomasin vasta nyt, kuinka ärsyttävä tapa sillä oli ilmeillä teatraalisesti, kuin se olisi ajatellut olevansa jatkuvasti jonkin kameran kuvaamana. Muistin elävästi kuinka pöhnässä olin kesällä ollut jätkän komeudesta, mutta nyt kun alkoi katsoa tarkemmin, sen kasvot olivat jopa vähän liian kauniit. Ei miehellä kuulunut olla noin siroa nenää.

Mä en odottanut vastausta, vaan jätin Lionelin keskelle pihaa kuin nallin kalliolle (taas) lähtiessäni palauttamaan Windiä takaisin boksiinsa. Kun mä hetken kuluttua istuin autoon ja lähdin ajamaan kohti seuraavaa huollettavaa kopukkaa, mä tajusin, että jokin oli loppukesän jälkeen muuttunut. Katsoin kuinka hienosti Suomen liput liehuivat liekkijärveläisten saloissa, enkä mä kertaakaan ajatellut, miltä tuntuisi vaihtaa ne Ranskan tricolor-lippuihin ja kauniiseen tummakiharaiseen kaksilahkeiseen. Suomalaiset miehet taisi olla kuitenkin aika ihania, vaikka ne olikin joskus vittumaisia, vaikeita ja itsepäisiä juntteja.

Ja vaikka niillä olikin joskus kurasta pilaantuneet kengät.

[Cella]

#justcrazybitchthings

a hundred and fourth

Mun pää oli kipeä. Se oli ensimmäinen huomio, jonka mä tein, kun olin torkuttanut puhelimen herätystä jo kolmannen kerran. Mun pää oli kipeä, ja niin oli oikea käsikin. Mä saatoin olla ehkä lievästi krapulassa. Peiton alla oli lämmin, Onni kehräsi kerällä mun tyynyllä, ja ulkona joulukuinen puhuri ulisutti ikkunalaseja rasittavasti. Venyttelin unenpöpperöisenä kohti puhelinta, jonka näyttö vilkkui merkkinä saapuneista ilmoituksista. Hetken, aivan pienen hetken ajan olisi voinut olla ihan tavallinen sunnuntai.

Siitä hetkestä olisin pitänyt kiinni oikein mielelläni.

6 vastaamatonta puhelua

9 lukematonta viestiä 2 keskustelussa

Sebetapit
Eilen kello 22:08 Wenla: CELLA MIKÄ TÄÄ JUTTU ON
Eilen kello 22:08 Britta: ?
Eilen kello 22:09 Salma: Mikä juttu?
Eilen kello 22:10 Wenla: Siis nää pappilalaiset selittää että cella olis hakannu jonkun satulahuoneessa!!!!!
Eilen kello 22:10 Inksu: MITÖ??!!!&€?? KENET?!!
Eilen kello 22:19 Inksu: VASTATKAA

Allu
Eilen kello 22:36 Cella vastaa puhelimeen
Eilen kello 22:56 Ihan oikeesti
Eilen kello 23:33 Missä helvetissä sä oot?

Siellä nimenomaan, kiitos kysymästä. Ihan uskomatonta, että mä olin unohtanut eilisen illan, vaikkakin sitten vaan muutamaksi sekunniksi.

Mä olin hyökännyt satulahuoneessa sen Pappilan Gracen kimppuun kuin jokin vesikauhuinen hyeena. Flashbackit iskivät naamalle kuin tsunamiaalto, ja tekivät fyysisesti kipeää: tuntui, kuin kohtaukset eivät olisi oikeasti mun omasta elämästä, vaan kuin olisin katsonut illalla harvinaisen eläväistä elokuvaa.

Grace oli kävellyt suojattomana suoraan mun eteen heti sen epäonnisen hetken jälkeen, kun olin nähnyt sen Pappilan hevosen siinä järkyttävässä #GRALLU-loimessa. Joku voisi varmaan sanoa, että mulla vähän niin kuin napsahti. Mutta musta "napsahdus" ei riitä kuvaamaan edes puolia siitä mental breakdownista, jonka mä niin onnistuneesti koin nähdessäni ne tukkoon meikatut bambinsilmät – ennemmin sanoisin, että kaikki normaalit sosiaaliset säännöt, mun jäljellä olevat aivosolut ja koko henkinen elämä oli räjähtänyt käsiin kuin sirpalekranaatti.

Voi Pyhä Isä. Mä olin purrut sitä. Ei niin tehneet kuin sarjakuvahahmot.

Kun herätys alkoi sirkuttaa yöpöydällä miljoonatta kertaa, mä heilautin paljaat jalat sängyltä viileälle lattialle. Päässä humahti liian nopea ylösnousu, ja mä tajusin, että mulla saattoi oikeasti ollakin krapula. Mun epämääräisistä muistilokeroistani löytyi kuva musta poikkeamassa Seppeleen leirimökeillä edellisenä iltana, ja juomassa jotain kuvottavanmakuista likööriä suoraan pullosta. Tämä se oli kuulkaas lapset sitä kuuluisaa tosiurheilijan asennetta: hakataan vastustajista paskat pihalle ja tullaan darrassa kisaamaan. Anne ja Pirre olivat varmaan järkänneet mulle jonkin kunniavartion tallin oville.

Mä en kerennyt edes asetella pakasteranskalaispussia kipeille rystysilleni (miksei missään leffoissa ikinä näytetty että lyöminen sattuu niin saatanasti myös sitä lyöjää), kun ovikello soi. Mä katsoin jostain syystä ensimmäisenä hiekkalaatikkoaan rapisuttelevaa Onnia, kuin kissa olisi jotenkin saattanut päästää ilmoille tuollaisen mystisen pimpotusäänen. Eihän kukaan soittanut enää ovikelloja. Ellei ollut trillerin sarjamurhaaja. Tai jehovantodistaja. Joista kumpiakaan en välttämättä halunnut meille juuri nyt kylään.

Ovella rimputettiin kärsimättömästi uudestaan. Mun oli pakko raahautua avaamaan yöpukusillani, koska Rosa oli Tatulla yötä, eikä tässä oikein ollut aikaa mihinkään suureen, teatraaliseen asunvaihtoonkaan. Tuuli kiskaisi painavan ulko-oven selälleen heti kun sain lukon auki, ja meinasi iskeä kynnyksellä seisovaa lumihartiaista hahmoa naamaan.

"Mikset sä vastaa puhelimeen?? Mä luulin et sulle on käyny jotain."

Allu näytti vihaiselta. Vihaiselta ja kylmettyneeltä ja vähän pelästyneeltäkin, kuin ei olisi ihan uskonut, että oli juuri ajanut lumipyryn läpi mun oven taakse ennen kahdeksaa aamulla. Mä en vastannut: lähinnä siksi että mäkään en aivan uskonut sitä, mutta myös siksi, että tunsin olevani Allulle ihan käsittämättömän vihainen. Vaikka en ollutkaan aivan varma mistä.

Pojan silmät liikkui pitkin mun naamaa. Mä en ollut ehtinyt katsoa peiliin, mutta uskalsin veikata, ettei stadilaisten manikyyrikynsien raapimisjäljet olleet varsinaisesti kaunistuneet eilisillan jälkeen.
"Voinko mä tulla sisään?" Allu lopulta yskähti, kun hiljaisuus oli jatkunut jo armottoman kauan.
"Et."
"Mit – ? Miksen?"
"Koska mun pitäis olla jo Seppeleessä laittamassa Windiä kuntoon, eikä mulla oo aikaa tälläseen pelleilyyn."

Mun iho oli kauttaaltaan kananlihalla, koska jäinen tuuli puhkui inhottavasti mun kollarishortsien paljastamia sääriä vasten. Katulamppu väreili hämmentyneen näköisen Allun takana hitaasti vaalenevassa talviaamussa, ja musta tuntui kuin mun pää olisi täyttynyt heliumilla ja leijaillut irti hartioista. Eikä mitenkään hyvällä tavalla.

"Se pussas mua. Eilen."

Mä tiesin kenestä se puhui, vaikka nimeä ei sanottu ääneen. Allun ääni värähti aavistuksen, ja siitä näki kilometrin päähän että se oli käynyt tuntikausien sisäisen kamppailun siitä, kertoako mulle vai ei. Pienen kauniin hetken ajan mä mietin, pitäisikö mun purra Alluakin. Tapitin poikaa silmiin, se tapitti takaisin, ja mä mietin että oltiinkohan me oltu edellisissä elämissämme joitakin mummoja potkivia hirviöitä, vai miksi me oltiin ansaittu toisemme.

"No sehän on kiva. Moikka Allu."

Olin lyönyt oven kiinni ennen kuin poika ehti edes ymmärtää mitä juuri tapahtui. Tai ennen kuin ymmärsin sitä itsekään. Ei kovin täysjärkinen tapa suhtautua asiaan, mutta mä en nyt vaan pystynyt käsittelemään tätä. Ja no, ottaen huomioon että Allu oli alle 12 tuntia sitten saanut mut kiinni järsimästä toista tyttöä kuin sellaista koirien kumikanaa, taisi olla muutenkin vähän myöhäistä huolehtia erityisen tasapainoisesta imagosta. Kun kuulin oven läpi kuinka Allun askelet loittonivat portailta, auto murahti vaimeasti käynnistyessään, ja kuinka renkaat narisivat niiden kääntyessä pihatielle, mä valuin istualleni eteisen karhealle matolle. Tuijotin tyhjin silmin kiiltäviä ratsastussaappaita, jotka jalassa mun pitäisi kohta lähteä kisaamaan kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Ei tämä helvetti soikoon voinut olla totta. Ja jostain syystä se silti oli.


Seppeleen käytävät ratkeilivat liitoksistaan kaikkien vilistävien ihmisten, korskuvien hevosten ja kolisevien varustearkkujen määrästä. Porukka oli pakkautunut sisätiloihin suojaan tuiskuavalta lumelta, ja vaikka osa kisaajista majoittuikin muilla lähitalleilla, oli tunnelma silti melko klaustrofobinen. Kun mä sukkuloin ventovieraiden naamojen seassa kohti Windin karsinaa, en voinut olla huomaamatta, että mä sain osakseni asteen verran pidempiä katseita kuin kaikki muut. Tai ehkä mä olin vainoharhainenkin kaikkien muiden hyvien luonteenpiirteitteni lisäksi.

Windi vaikutti yllättävän tyytyväiseltä ottaen huomioon kaiken sen hälinän – ehkä se oli onnellinen, kun oli yhtenä kisaavista hevosista saanut jäädä sisälle tundrassa tarhailun sijaan. Aamun alluepisodi oli saanut mun pasmat sen verran sekaisin, että olin auttamatta myöhässä aikataulusta: mulla ei ollut mitenkään aikaa letittää tamman harjaa, saati sitten ajatella mitään kuivapesuaineita, joten perusteellisen harjauksen olisi pakko riittää. Oikean käden sormia vihloi, kun mä puristin kaviokoukkua nyrkin sisään. Note to self: opettele lyömään vasurilla. Tai hanki henkivartijoita jotka hoitaa väkivallan sun puolesta.

Raviluokan ratsastajat kolistelivat jo takaisin talliin tuoden kengissään noin 12 kiloa paksua, kinostuvaa lunta. Mä tajusin että mulla oli jo oikeasti kiire, Windi oli edelleen satuloimatta ja oma kisatakki hakematta autolta. Kipitin puolijuoksua hakemaan tammani varusteita (jotka oli jääneet eilisen välikohtauksen jäljiltä keskelle satulahuoneen lattiaa, saippuavetisen pesusangon viereen) ja sitten takaisin heittämään hevoselle romppeet niskaan. Mä en ollut koskaan ollut onnellisempi siitä, että Allu ei ollut meiltä lähtiessään päättänyt suunnata tallille. Musta tuntui, että nämä kisat menisivät päin seinää ilman sen lisäavustustakin.

Näin Gracen ensimmäisen kerran astuessani karsinasta Windiä perässä kiskoen. Se seisoi sen kimon hevosen rinnalla käytävällä, siistit kisapöksyt silmiä kivistävän puhtaina, ja pitkät mustelmajuovat erottuivat sen leukalinjassa jopa meikkikerroksen läpi. Mun mahassa pyörähti samaan aikaan hirveän häpeän sekä raivokkaan kiukun yhdistelmä, ja mä toivoin ihan pikkuisen että olisin kouluttanut Windin hyökkäämään käskystä tyyppien kimppuun niinkuin jonkin Pokemonin.

Grace itse ei huomannut meitä ensimmäisenä, vaan se sen vaalea kaveri, jonka kanssa mä etäisesti muistin vaihtaneeni pari sanaa kaiken sen eilisen hulluuden keskellä. Se tökkäsi kyynärpäällään kolmatta brunettea, ja niiden katseet huomatessaan mun armas purulelunikin kääntyi ympäri katsomaan mikä kohinaa aiheutti. Se säpsähti nähdessään mut, ja jäätyi katsomaan mun ja Windin hidasta lähestymistä kuin peura ajovaloissa. Koska me suunnattiin kentälle, meidän täytyi kulkea lähes suoraan hevosen ympärillä pyörivän nelikon vierestä – muita reittejä ei ovelle yksinkertaisesti ollut, ellen mä alkaisi porata uutta kulkureittiä esimerkiksi maan alle. Se blondi liikahti mua kohti, mutta se nutturapäinen piti sitä lähes eleettömästi hihasta kiinni. Mä katsoin Gracea kiinteästi, mutta ovien kohdalla käännyin vasempaan, sanomatta selvästi jotakin suurta käännettä odottaneelle porukalle sanaakaan. Juuri ennen kuin ovi sulkeutui meidän perässä, kuulin sen latinomuijan mutisevan kavereilleen:
"Helvetti miten pimee muija."

Mä en ollut päässyt kentällä edes satulaan asti, kun Inkeri ravuutti Siirin meidän luo Britta perässä hölkäten. Niiden bromancen blondi osapuoli läimäytti mua poninsa selästä kipakasti päälaelle (?!) ja alkoi papattaa suu vaahdossa.
"Cella MIKSI sä et oo VASTANNUT puhelimeen!?? Mikä se Pappilajuttu on?? Onks se totta?!"
Mä huokaisin, kun kiskaisin jalustimet yläasennostaan oikealle kohdalleen, ja koitin pidellä ohiravaaville vieraille hevosille pöristelevää Windiä paikoillaan. Mä en tulisi selviämään tästä päivästä hengissä.
"On se", myönsin jurnuttaen, koska kyllä ne saisivat sen ennen pitkää kuitenkin selville. Britta näytti lievästi sanottuna järkyttyneeltä, se ei kai ollut halunnut uskoa mokomia huhuja, mutta Inksu sen sijaan loisti kuin Hangon keksi.
"IHAN PARASTA!!!" blondi kiekui, ja läimäisi mua uudestaan päähän. Mun olisi pakko ratsautua nopeasti, ennen kuin se mätkisi mut maan sisään. "Ketä sä kurmootit?? Toivottavasti sitä vittuilijablondia!"
"Sitä Gracea. Sitä yhtä tummaa."

Inksun ilo kuoli pois silmänräpäyksessä, ja mä luulin hetken että se oli vetäissyt jonkin vierasesineen väärään kurkkuun. Britasta pääsi jonkinlainen hämmästynyt henkäys, ja se oli myös kaksikosta se, joka selvisi ensimmäisenä tarpeeksi puhuakseen.
"Siis... miks?"
Niimpä, hyvä kysymys.
"Siinä oli vähän kaikkee."

Inksun naaman värit vaihtelivat punaisesta valkoiseen kuin Puolan lipussa. Sitten se näytti yhtäkkiä niin vihaiselta, että mä ajattelin sen lyövän mua taas, tällä kertaa vähän vähemmän toverillisesti.
"Sä oot Cella ihan vitun sekasin", blondi sylkäisi raivoisasti, ja potkaisi Siiri-paran liikkeelle niin kiukulla, että poni sätkähti suoraan raviin. Mä vilkaisin Brittaa, joka vaihtoi kiusaantuneena painoa jalalta toiselle.

"Mitäs toi nyt oli? Mä luulin että kaikista maailman ihmisistä INKERI ei tuomitsis mua pienestä pappilalaisten potkimisesta."
"No joo, varmaan kestä vaan muusta... mut... ", Britan ääni hiipui pois, ja sen ilmeestä päätellen se oli sanonut omasta mielestään jo ihan liikaa.
"Mitä? Ai Grace? Onks se nyt Inkerillekin jumalauta joku pyhä rakastaja vai?"

Kun mä ratsauduin Windin kiemurtelevaan selkään, mä naurahdin kuivakkaasti omalle kommentilleni, koska vaikka maailma olikin tällä hetkellä aivan vinksallaan, ei se ihan niin sekaisin voinut olla. Jos mä en olisi ollut niin keskittynyt Windin ohjien kalasteluun, olisin saattanut huomata, että jostain syystä Brittaa ei naurattanut lainkaan.

[Cella]

T-sana

a hundred and fifth

Tallissa tuoksui edelleen pipareilta eilisen jäljiltä. Oli hiljaista, putipuhdasta, ja kaikkialle oli ripoteltu jos jonkinmoista joulukoristetta – oli köynnöksiä, kortteja, ovissa helähteleviä kulkusia sekä mistelinoksia, joiden alle kaikki estejunnut pakkautuivat kihertämään aina Kristianin kävellessä ohitse. En osannut kuvitella, että missään päin maailmaa joulutunnelmasta saisi paremmin kiinni kuin juhlapukuisessa tallissa. Paitsi ehkä Korvatunturilla.

Annin Windin karsinanoveen ripustama cellapipari (<3) heilahti laiskasti mun avatessa luukut sepposen selälleen. Kuumaa vettä läikähteli liian täyden vadin reunoilta, kun mä koitin tasapainotella tavarakuormani kanssa sisälle boksiin: olin eilen liittynyt pikkujoulurientoihin hieman myöhässä venyneen työpäivän takia, ja olin siksi auttamatta jäljessä karsinan joulusiivouksen kanssa. Koska Windi oli äsken vain vilkaissut mua ylimielisesti tarhan heinäkasaltaan, mä olin päättänyt että hyvä hetki ottaa muita kiinni oli nyt.

Vadin pesuvesi pyörteili kun mä nostin vaaleanvihreän sienen käteeni, väänsin siitä ylimääräiset vedet pois. Olin jo sen jälkeen aivan uuvuksissa. Siivoaminen oli niin raskasta. Voisikohan jo pitää tauon?

"Teetkö sä jotain katumusharjoituksia eilisen takia?"
Nostin pääni hinkuttamastani ruokakupista ja kohtasin Lynnin huvittuneen katseen. Blondi näytti siltä, että oli odottanut löytävänsä tallista pikkujoulujen jälkeisenä aamuna ennemmin itse Grinchin kuin mut siivoamassa.

"Ei ole mitään kaduttavaa! Olin ihan kiltisti! Kotiinkin menin jo yhdeltä!"
"Cella sä lähdit meidän kanssa samalla taksilla silloin kun koko Fleimi meni kiinni. Puoli viisi."

Siirsin huomioni takaisin erityisen sitkeästi ruokakipon seinämään tarttuneeseen aamupuurokökkäreeseen, ja vältin Lynnin nauravaisen ilmeen. Eilisilta oli ollut ilmeisesti vauhdikas. Tai ainakin kummallinen.

Inksu ei ollut puhunut mulle lainkaan. Siis ei sanaakaan koko pitkänä pikkujouluiltana. Eikä ollut muuten Aleksanterikaan. Vaikka Gracen kynsimät haavat mun naamasta olivat pääosin parantuneet, ja tallin keskustelunaiheet siirtyneet tuttuun tapaansa mun mielenvikaisuutta kiinnostavampiin aiheisiin, mulla oli kummallinen tunne, että kaikki eivät olleet meidän välikohtausta unohtaneet.

Mukavaksi vastapainoksi mun vihaajaklubille oli onneksi myös ihmisiä, jotka olivat viettäneet mun kanssa aikaa enemmän kuin mielellään. Se Mikaela – jonka törkeän kuolattava suokki oli muuttanut Annin talliin Oton naapuriksi – oli yllyttänyt mua vetämään spagaateja tanssilattialla, iskemään jotain seinäänjuosseen näköistä amispoikaa, ja naurattanut mua niin että olin vetänyt tequilashotin suolat vahingossa nenään ja aivastellut siitä seuraavan tunnin. Lionel taas oli pyöritellyt mua ympäri tanssilattiaa niin perusteellisesti, että mä olin tuntenut olevani se Dirty Dancingin sankaritar. Mulla oli ollut ranskiksen kanssa niin kivaa, että olin muistanut taas melkoisen tarkasti, kuinka kutkuttava viime loppukesä sen kanssa oli ollut. Mistäs syystä mä taas olinkaan ärsyyntynyt sille aiemmin?

"Cella?" Lynnin ääni oli niin korostetun kärsivällinen, että oli helppo päätellä sen odottaneen vastausta jo jonkun tovin. Mä huomasin, että olin kihnuttanut pesusienellä ruokakupin seinämän sijasta omaa kämmenselkääni.
"Mmmh?"
"Taisit ajatella eilistä? Sun pitäis puhua sille."
"Kelle?"
"No kuka vaan sut saa ajattelemaan noin huolestuttavan paljon. Se taitaa olla sulle oikeasti aika vihainen."
"Kuka?"
Mä olin aika varma, että kärsivällisen ilmeensä takana Lynnin teki mieli lyödä mun vajaata kaaliani kattilalla.
"Inksu. Ja Aleksanterikin, sehän lähti ovet paukkuen joskus siinä vaiheessa, kun Lionel nosti sut olkapäilleen."

Ahaa. Eilinen oli siis ollut vähän liian vauhdikas.

Lynnin suunnatessa takaisin töihinsä mulla ei ollut enää yhtään niin fressi ja hyvä olo kuin aamulla oli ollut – ehkä petollinen krapulakeiju oli löytänyt mut tänään vähän jälkijunassa. Tai ehkä Lynnin sanat olivat avanneet jonkin mystisen muistolaatikon, jonka olin yöllä onnellisesti unohtanut. Mä olin tainnutkin mokailla ihan kunnolla. Nyt mulla oli tarvetta katumusharjoituksille. Ja mä tarvitsin niihin kaverin. Mieluiten pilkullisen sellaisen.

Raahasin vastahakoisen Windin tarhastaan harjauspuomille, ja suitsittuani sen kapusin sen paljaaseen, talvikarvan pörhentämään selkään. Meidän olisi varmaan oikeasti pitänyt hioa viimehetken strategioita huomisia ratsastuskoulumestaruuksiaen finaalia varten, tai vaikka muistuttaa itsellemme miten päin lännensatulan kanssa kuljettiinkaan, mutta minäpä näytin persettä kaikelle mille piti tehdä ja ohjasin tammani kohti huurteisia, pakkasesta kimaltavia maastopolkuja. Olihan Windillä sentään ensimmäinen joululomapäivä.

Me leikittiin metsänpeikkoja ilmeisesti niin kauan, että koko muu maailma oli ehtinyt parantua krapulastaan ja ilmestyä tallille. Luminen piha ihan kirjaimellisesti vilisi tuttuja, ja niin vilisivät käytävätkin, kun mä koitin pujotella Windiä omalle karsinalleen pitkän lenkin jälkeen. Tamma irvisteli mun solkienavailun hitaudelle juuri varsin epäimartelevasti, kun toisesta karsinanaapurista kuului vaimea tömähdys ja hiljainen, matalaääninen mumina. Mun vatsa muljahti jostain syystä lähes ympäri. Mä en ollut valmistautunut Allun kohtaamiseen juuri tänään, mutta jotenkin mä sisuunnuin – olin varmaan saanut metsämaastossa liikaa puhdasta happea tai mun veressä oli edelleen vähän alkoholia – ja keräsin Windin suitset kasaan, kävellen reippaasti pää pystyssä suoraan Myntin karsinaan.

"Moi."
Allun ilme oli aika jäätävä. Tajusin siinä vaiheessa, että loppuun ajattelu kannatti joskus ennen kuin aloitti toteuttamaan ideoitaan – mulla ei ollut aavistustakaan mitä mä sanoisin, mitä mä tekisin, mitä mä halusin tehdä tai mitä Allu halusi että mä teen. Ja tajusin myös sen, että edellisen kerran kun me oltiin nähty, mä olin himmaillut jonkun toisen jätkän iholla, sitä edellisellä mä olin sanonut sitä paskapääksi, ja sitä edellisellä se oli katsonut kun mä hakkasin toista tyttöä satulahuoneen lattialla. Kertakaikkisen hienot lähtökohdat siis.

"Moi."
Sentään se moikkasi. Aika arvokkaasti ja sillä allumaisella kylmyydellä, mutta kuitenkin. Poika kääntyi takaisin tammansa puoleen kuin tilanteessa ei olisi mitään outoa, mutta seuraava harjanveto Myntin kyljellä lähti jostain syystä tavattoman äkäisesti. Mä vaihdoin painoa jalalta toiselle ja silmäilin Allun vahvaa profiilia, joka ei vihjannut vähääkään pojan mielenliikkeistä.

"Hmm... oliko sulla kiva ilta eilen?"
"Oli. Sullakin vissiin."

Ihana rupatteluhetki. Syvällinen ja lämmin.

Mun teki mieli alkaa vaikeaksi ja lähteä niskojani nakellen paikalta (koska mä olin nainen ja joskus mun vaan teki mieli tehdä niin), mutta jotenkin ymmärsin, että mä olin tainnut käyttää vaikeuskorttiani viime aikoina enemmän kuin oli sallittua. Allusta näki että se oli ärsyyntynyt muhun. Sen tummat kulmat heitti varjon naamalle, jonka mä tunsin paremmin kuin niin monet muut.

"Allu mä oon tainnu olla vähän hullu."
Se kattoi mun mielestä aika hyvin kaiken. En mä anteeksi aikonut mitään pyytää, ellei Allu pyytänyt ensin: se oli kuitenkin se joka oli jakanut sänkynsä Lumikin kanssa ja sitten pussannut sitä heti sen jälkeen kun mä oli kirjaimellisesti tapellut sen kanssa pää veressä. Mutta hulluuteni mä voisin myöntää.

"Niin oot."

Siinä kaikki. Ei "niin mäkin olen joten ei se mitään" tai "et tietenkään ole vaan älykäs ja upea nainen". Pelkkä "niin oot". Mua kiukutti, itketti ja vähän naurattikin samaan aikaan, koska Allu oli joskus niin perseestä.
"Mutta niin oot kyllä säkin."
Allun harjaava käsi putosi kyljelle, ja kun se kääntyi muhun päin mun piti ihan oikeasti astua askel taaksepäin. Se ei ollut Allu – Allu oli se epäonninen ja vähän puihin menevä ja söpö ja turvallinen tyyppi, joka pussasi hyvin ja kesti mun sekoilun. Se joka soitti mulle 12 kertaa peräkkäin mun ja Lumikin tappelun jälkeen. Ei se jolla silmät leimusi ja ääni värisi pidätellystä halusta karjua päin mun naamaa.

"Ahaa. Eli mä olen hullu ja paskapää. Oliko sulla muuta, vai pitäskö sun jo juosta jonkun niiden kahenkymmenen varaäijäs syliin turvaan?"
"Pitäis varmaan kun ei sustakaan saa vittu mitään irti."
"AI MUSTA E –" Allun ääni kohosi, ja sai Alexin karsinassa häärineen Sartsun katsahtamaan meitä uteliaasti. Poika nielaisi nolosti, ja jatkoi sitten lähes kuiskaavalla äänellä, joka oli itseasiassa aika paljon pahempaa kuin huuto. "Mä oon musta ollu aika saatanan selkee siitä mitä mä ajattelen."

Se loksautti kaiken paikoilleen. Mä tiesin yhtäkkiä täysin, mistä tässä oli kiikastanut monta viikkoa – miksi Allu oli välillä niin outo, miksi se ei osannut käyttäytyä mun kanssa, ja miksi kaikki tuntui menevän päin helvettiä kerta toisensa jälkeen. Se oli siitä mitä se oli huutanut mun perään sinä yhtenä jäisenä iltana, josta tuntui olevan about puolitoista ihmisikää. Ja siitä miten mä en ollut vastannut sille. Mun kaikki kiukku suli pois, ja mä katsoin silmiin, jotka oli mulle edelleen niin vihaiset. Mä olin aina nauranut kaikille typerille hömppäsarjoille ja -leffoille, joissa tunteiden myöntämisestä tehtiin niin kamala numero – mähän tunnustelin rakkauttani puolelle kylälle joka lauantai, ei se ollut niin big deal. Mutta oli näköjään sittenkin. Mun teki ihan kauheasti mieli pussata Allua, mutta jotenkin tuntui, että se olisi saattanut tossa mielentilassa heittää mut niskapersotteella lumihankeen jos sellaista yrittäisin.

"Kai sä tiiät miks mä tappelin Gracen kanssa sillon viime viikonloppuna?"
Allu räpytti silmiään, ja näytti hämmennyksissään tyhjenevän kiukusta kuin ilmapallo, josta päästettiin osa ilmasta pois. Jos se johonkin vastaukseen oli valmistautunut, niin ei ilmeisesti tähän.
"Mitä?"
"Kuulit kyllä."
Allun kulmat kohosi tiukasta kurtustaan, ja sen ilmeestä päätellen mun täytyisi auttaa se kädestä pitäen päättelyketjun perälle. Miehet.
"Kai sä tiiät miks mä olin sulle niin raivona siitä Grace-jutusta? Tai miks mä pussasin sua siellä autotallilla?"

Allu ei ollut enää vihainen. Mä jotenkin aavistin, että se tiesi jo mitä mä ajoin takaa, mutta se aikoi pistää mut sanomaan ne sanat ääneen. Mä vedin syvään henkeä, ja koitin olla keskittymättä siihen että mun päätä huimasi ja rintalastassa joku vieras elin oli saanut mammuttimaisen rytmihäiriön.

"Allu mä –"

Se jumittui kurkkuun eikä tullut ulos. Se oli kamalaa, tukehduttavaa ja ahdistavaa, ja mun päässä pyöri vaan järkyttävä ajatus kuinka Allu nauraisi mulle, tai että se halusi ottaa oman viikkoja sitten huudetun huutonsa takaisin koska mä olin ollut niin kamala. Se ei ollut edes se pahin, se R-sana, vaan vain pieni hassu T-sana, joita mä jakelin Facebookissakin kaiket päivät hauskoille kuville ja kommenteille. Ja silti se ei tullut mun suusta ulos.

"– tarviin sun apua huomenna siellä RKM-finaaleissa."

?

Aleksanteri ei tainnut pysyä kärryillä, eikä poikaparkaa voinut siitä syyttääkkään. Sen luvattua lähteä mun kisa-avuksi mä luikin pää suristen ja häntä koipien välissä ulos karsinasta, niin kauas Myntin karsinasta kuin oli fyysisesti mahdollista. Löin avoimena odotelleen rehuvaraston oven kiinni perässäni, ja kumautin pääni siitä vasten järkyttyneenä omasta sosiaalisesta kyvyttömyydestäni. Mitä? Mitämitämitämitämitä Avasin silmät tuskaisesti kuullessani vaimean yskähdyksen, ja tajusin katsovani päiväruokia mittailevaa Kasperia suoraan silmiin.

"Ooksä Kassu koskaan sanonu Sofialle että sä tykkäät siitä?"
Se kysymys oli awkwardin tilanteen arvoista ihan vaikka vaan Kasperin ilmeen takia. Poika punehtui niskaansa myöten, ja sekoitti pasmansa niin pahasti, että mittasi Gitan sankoon varmaan kolme litraa ylimääräistä kauraa.
"Mitäs helvettiä se sulle kuuluu?" kuului jämäkkä vastaus sankojen seasta, ja jurosti jupisten tallipoika käänsi mulle selkänsä mitatakseen väärin menneet ruuat uudestaan. Jokin Kassun naamalla häivähtäneestä ilmeestä kertoi kuitenkin, että vastaus mun kysymykseeni olisi ollut myöntävä.

Nyt se oli virallista. Mä olin tunnevammaisempi kuin Kasper Laine.

[Cella]

Tunnottomat

a hundred and sixth

Rakas Joulupukki.

Mä tiedän että jouluun on enää kolme yötä. Mä tiedän myös, etten oo ollut tänä vuonna kovin kiltti. Oon heitellyt ihmisiä kananmunilla, purrut, lyönyt, kiroillut enemmän kuin koko muu kylä yhteensä, kertonut rasistisia vitsejä, ollut kiittämätön ja lapsellinen ja kateellinen ja äänekäs ja lintsannut vielä tiskivuoroistakin. Mä tiedän että mä oon auttamatta myöhässä, mutta pyydän että sä kuuntelisit mua silti. Koska mulla on vain yksi toive. Mä haluaisin joululahjaksi mun tunteeni takaisin.

"Mä ja Grace pantiin."

Ai niin ja Pukki, mä pyydän jo etukäteen anteeksi sitä, että joudun toteuttamaan raa'an kaksoismurhan näin joulun alla. No hard feelings.

"Käytkö sä tsekkaamassa hevosia jos mä nappaan meille kahvit tosta huoltsikalta?"
Mä katsoin Danielia kuin se olisi juuri puhunut mulle sujuvaa mongoloidia. Katsoin niin kauan, että mies vilkaisi vähän avuttomana takapenkillä istuvaa avovaimoaan kuin tukea hakien.
”Cella?” Lynn kokeili vuorostaan. ”Hevoset? Meetkö tarkistamaan ne?”
”Ai. Joo.”
Mä nousin korkean vetoauton ovesta ja meinasin kaatua naamalleni kinostuvaan lumeen, koska unohdin miten mun turtuneet jalkani toimivat.

”Cella sano jotain.”

Lemon ja Windi käänsivät päätään mua kohti, kun mä avasin trailerin kapoisen sivuoven. Vaaleanruunikko pörähti mulle lämpimästi, mutta mun paskapääni luimisteli kohti seinää yhtä rakastettavana kuin aina – sillä oli ollut aamusta asti tavallista huonompi päivä, mä epäilin että eiliset kolme rankkaa luokkaa oli vaatineet siitä veronsa.
”Mitäs likat?” mä mumisin väsyneesti, ja kääntelin matkan ajaksi seinään ripusteltuja heinäverkkoja. Tammoilla oli kaikki hyvin. Mun auki jättämä ovi heilahteli väkivaltaisen tuulen kourissa ja sai säyseän Lemon-paran siirtelemään painoaan levottomasti. Myrsky keräili voimiaan ja hevoset taisivat aistia sen.

Mä nojasin kapeassa tilassa pääni traikun sisäseinää vasten ja suljin silmäni aivan hetkeksi. Mä en halunnut mennä takaisin autoon. Enkä Seppeleeseen. Enkä kotiin. Mä halusin vaan olla muistamatta mitään. Ainuttakaan Allun sanaa tai tekoa, olla muistamatta yhtäkään tämän helvetin sekavan syksyn tapahtumaa, tai varsinkaan tätä viimeistä vuorokautta. Tai tätä hyytävää tunteetonta tyhjyyttä, joka oli pesiytynyt mun rintalastan alle. Mä koitin muistella, miltä tuntui kun oli vielä sydän.

”Cella mä oon niin pahoillani.”

Jotenkin mä pääsin takaisin autoon, ja jotenkin me päästiin kaiken sen tuiskun ja tuiverruksen läpi perille Liekkijärvelle. Mä tajusin reagoida Lynnin kysyessä oliko kaikki kunnossa, ja olin aika yllättynyt itsekin kuinka sulavasti mä valehtelin. Jotenkin mä myös sain Windin ulos trailerista, omaan karsinaansa ja jopa riisuttua sen kaikista kuljetustoppauksistaan ilman vakavamman tason vammoja.

Tamman tankea talvikarva oli paikoin kostea: näin sen paljaalla silmälläkin kun katselin pilkullisia kylkiä omasta tutusta piilonurkkauksestani. Windin karsina oli ainoa paikka jossa mä tunsin olevani turvassa, koska sinne ei kukaan koskaan tullut, eikä Windi pakottanut mua koskaan puhumaan asioista joista mä en halunnut. Siksikin, että se ei itse osannut puhua, mutta lähinnä koska sitä ei kiinnostanut vittuakaan.
"Hei", mumisin käheällä kurkullani knabille, joka jurotteli hitaasti mutta varmasti lähemmäs. Ojensin sormeni ja rapsutin sitä ryntäästä, saaden vastaukseksi mielihyvästä rullautuvan ylähuulen. Oli lohdullista saada sormet lämpimän karvan lomaan; saada jokin konkreettinen kiintopiste tähän hetkeen, jokin joka kertoi että tämä oli oikea tilanne, vaikka mä en vieläkään tuntenut mitään.

"Sä oot täällä."

Yllättävä ääni katkaisi pitkän hiljaisuuden, jonka taustalla ikkuna oli hiljalleen tummennut mustemmaksi kuin Kössin ahteri. Se ääni oli aidompi kuin ne kummitusäänet mun päässäni, mutta silti sama. Mä hätkähdin rajusti, ja Windi taas luimisti ovelle ilmestyneelle hahmolle loukkaantuneen oloisena. Aleksanteri ei vilkaissutkaan tammaan, vaan katsoi mua hiukan pahoinvoiva kiilto silmissään. Sen kiharat oli kosteudesta tummat ja niihin oli takertunut ainakin sata isoa, sulavaa lumihiutaletta. Tyhjyys mun sisällä liikahti hiljaa.

"Cella mä vannon, mä en ikin –"
"Mä ja Lionel pantiin."

Mun säälittävä ja käytön puutteesta karheutunut ääni keskeytti sen, mikä olisi varmasti ollut hyvin valmisteltu puhe. Allu näytti siltä kuin mä olisin ampunut sitä jalkaan. Mun tunteeton sisikuntani koki siitä kylmää tyydytystä.
"Sä valehtelet."
"Niin valehtelen. Mutta tuntu hienolta eikö tuntunukkin. Kuulla tollasta."
Allu ei vastannut, joten mä nousin seisomaan. Mun jalat vapisi, ja mä toivoin enemmän kuin mitään että collegehousujen lahkeet kätkisi sen.

"Se oli vahinko Cella. Mä teen vittu mitä vaan että sä uskot."
"Sä voit lopettaa sen paskanjauhannan, mä en välitä enää."
Allun silmissä häivähti pakokauhu mun monotonisten sanojen tipahdellessa ilmoille yksi kerrallaan. Ennen kuin mä ehdin aavistaakaan, se oli harpannut mun luo ja tarrannut mua käsivarresta.
"Mä puhun totta! Mä –"

Pojan puhe katkesi samaan aikaan, kun sen selkä törmäsi kivuliaasti rysähtäen seinään. Mä en ollut mikään heikko hippiäinen, pärjäsinhän mä Windillekin meidän painimatseissa, mutta kyllä mä tiesin etten olisi ikimaailmassa saanut tönäistyä Allua noin rajusti ellei se olisi ollut täysi yllätys. Jätkä näytti kauhistuneemmalta kuin mä olin ikinä nähnyt, kun mä hyökkäsin melkein kiinni sen naamaan.
"TOTTA?!? No puhutaampa vittu sitten totta! Totta on se että mä tykkään susta välillä niin paljon että mä en saa henkeä! Totta on se että mä oon NIIN SEKASIN että mä itseasiassa luulin että tää oli TAPPELEMISEN ARVOSTA! Totta on se että mun on melkein pakko OKSENTAA kun mä katon sua, koska kaikki mitä mä enää nään on kuva SUSTA JA SIITÄ GR –"

Ja silloin mun sydän löytyi. Joulupukki, jos olet kuulolla, niin mä haluaisin palauttaa toiveeni tunteiden takaisinsaamisesta: tätä helvettiä ei voinut kestää kukaan. Tuntui kuin rautainen nyrkki olisi iskenyt pallean yläpuolelle, kaivanut tiensä liian pitkälle, ja alkanut raapia mun rintalastan sisäpintaa päästäkseen vapaaksi. Mun oli pakko haukkoa henkeä ja kompuroida kauemmas Allusta, joka oli kalvennut aavettakin valkoisemmaksi.
"Cella!"
"Mä vihaan sua tällä hetkellä niin paljon. Sä et voi tietääkään."

Mä istuin jonkinlaisessa puolikyykyssä Windin turpeen seassa ja puristin kädet itseni ympärille kuin pieni lapsi. Allu ei uskaltanut tehdä mitään – se oli hiljaa niin pitkään, että mä en uskaltanut enää vilkaista sivulle, koska mä pelkäsin sen lähteneen. Sitten lopulta, kun mun hengitys alkoi tasaantua, kuului takaa kevyt kahahdus ja mun hartialle puristui vahva käsi.
"Sä et vittu koske muhun ikinä enää." Mun ääni oli värisevä ja tukkoinen, mutta silti käsi päästi irti kuin mä olisin purrut sitä.
"Cella mä en –" Allun ääni sortui kesken lauseen, ja mun oli pakko painaa silmät kiinni, koska mä en pystynyt katsomaan sitä jos siitä tuntui pahalta. Vaikka mä olin mielikuvitellut tämän syksyn aikana varmaan 20 kertaa miltä tuntuisi ajaa sen yli autolla, oikeasti sen suru oli mulle maailman pahin asia.

Mä tiesin silloin jotain. Jotain mikä pysyisi siellä taustalla, vaikka tässä maailmassa tapahtuisi mitä vaan. Nousin ylös, ja kaikesta kivusta, epävarmuudesta, virheistä, mustasukkaisuudesta, tyhmyydestä, esteistä, ongelmista, menneistä tai nykyisistä huolimatta mä nostin kädet Allun paidan rinnuksille ja työnsin sen takaisin samalle seinälle, johon mä olin sen äsken kehottanut vähän vähemmän pehmeästi. Katsoin sitä silmiin, ja näin niin puhtaasti kuinka se ei taaskaan tiennyt mitä mun päässä liikkui. Mun sydän hakkasi ja mä tunsin niin monta asiaa samaan aikaan, ettei siitä välttämättä selviäisi pieni ihminen hengissä.

Mä löysin Allun suun, ja painauduin siihen kovempaa kuin koskaan kehenkään. Mun kädet puristi vahvaa niskaa ja lantio painui vihaisesti lantiota vasten, ihan kuin mä olisin voinut väkivalloin puristaa pois koko Gracen muiston. Allu jähmettyi alkuun täysin patsaaksi. Sitten se henkäisi mun poskipäätä vasten kiihtyneesti, kietoi kädet mun ympärille ja nosti mut puolittain syliinsä, aivan eri tavalla kuin koskaan ennen. Sellaisella tavalla josta mä tiesin, että tällä kertaa se ei päästäisi enää ikinä irti.

Koska me oltiin hulluja ja typeriä, ja me tultaisiin varmaan satuttamaan toisiamme vielä satoja kertoja. Mutta me ei haluttu ketään muuta. Silloin kun me tajuttiin se, oli jouluun enää kolme yötä.

[Cella]

Mestaruusvalkat

a hundred and seventh

7.11.2015
Hengitys syvään. Puolipidäte. Istunnan tiivistys, käden kohotus, pidäte, ja käyntiin. Kolme askelta. Pohje. Takaisin raviin. Kiitosmyötäys. Asetus oikeaan, katse johtaa, ulkopohje, ja voltti. Voltti. Huhuu Windi! Voltti. Noin. Suoristus. Uusi asetus ja katse. Sisäjalka tukee. Voltti. Noin. Ei noin. Mikä tässä unohtuu?

Alapohje. Alapohje unohtuu. Kiitos Anne.

Ratsastuskoulumestaruuksiin valmistava kouluvalmennus oli täydessä vauhdissaan. Lihakset oli lämpiminä ja vetreinä niin ratsuilla kuin ratsastajillakin, ja kaikki keskittyivät kuumeisesti omaan tekemiseensä. Se oli aika hauskaa, että vaikka samalla jengillä oltiin tuuppailtu tunneilla miljoonia kertoja, oli meininki aivan eri kun tunnin sijaan nimikkeenä oli "valmennus": porukka ei kiinnittänyt muihin ratsukoihin juuri mitään huomiota, ja hioi kulmat keskittyneessä rypyssä omia kehityskohteitaan. Mulla ja Windillä ne olivat laukkatehtävät.

Vilkaisin Seppeleläisistä kaikkein vaikeimmassa luokassa kisaavaa Fiiaa sivusilmällä, ja kuuntelin sivukorvalla mitä Anne punapäälle huuteli. Pääty-ympyrän vapautuessa mä ravuutin Windin sille pitkänä ja rentona, taivuttelin sitä kevyesti ympyrän malliin, ja nostin laukan siistillä ulkopohkeen siirrolla. Tamman myötälaukka pyörähti rullaamaan oikein mukavasti – tällaisissa tilanteissa se usein toimikin. Meidän probleema numero uuno oli se, että kisatilanteissa esimerkiksi keskilaukkaa hakiessa Windi karkasi innokkaana hyppyhevosena helposti kunnon pää-cellan-suussa estelaukkaan, ellei sitä tukenut tarpeeksi.

Laukka pyöri edelleen hyvin. Taivutin tammaa sekä ulos- että sisäänpäin, ja hain istunnalla sitä tiiviimpään pakettiin. Kierroksen jälkeen taas liu'utin sille aavistuksen lisää ohjaa, siirsin pohjetta vaikuttamaan paremmin takaosaan, ja pyysin hevosta venyttämään laukka-askeltaan kootusta muodostaan. Windi pärskäytti vihertävää heinävaahtoa ryntäilleen, ja sen korvat sojottelivat tiiviisti taakse mua kuunnellen. Tunsin sen innokkuudesta ihan pikkuisen pullistelevaa ylpeyttä.

"Cella pystympään! Jos hevoselta pyytää itsensä kannattelua, pitää tehdä itse samoin!"

Annen ääni kajahti meidän suuntaan Fiian jälkeen niin napakasti, että tuntui kuin sellainen koirien sähköpanta olisi napsauttanut mut ruotuun. Pyysin Windiä välissä raviin, suoristelin sitä poikkihalkaisijalle ja jatkoin toiselle ympyrälle ikään kuin kahdeksikkona. Nostin uuden laukan, tähän kierrokseen vasemman, ja pitelin itseäni pystyssä niin tarkasti, että olisin ansainnut työmoraalista vähintään mitalin.

Windi näytteli Annen silmien alla parastaan (<3), ja me saatiinkin sekä keskilaukasta että -ravista hyväksyvät nyökkäykset. No, ravista se ei ollut mikään yllätyskään, mun tammallani oli käsittämättömän hieno ravi kun se vaan sille päälle sattui.
"Western on tehnyt sille hyvää, se näyttää rennolta ja irtonaiselta", Anne huikkasi meille olkansa yli, ennen kuin kääntyi seuraamaan juuri keskihalkaisijalle pysähdysharjoituksiin kääntynyttä Inkeriä ja Sirpaa. Mä kätkin myhäilyni taputtamalla Windin hiestä höyryävää kaulaa – Annen kehuissa oli aina jotain erityistä spesiaalia.

Annen kommentti: Parivaljakon työskentely oli syksyn mittaan jo näyttänyt paremmalta ja rennommalta. Western oli tuonut Windin olemukseen letkeyttä, eikä tamma saanut kilareita joka asiasta, mitä tielle tuli. Cellan istunta pysyi kasassa ja käden paikka oli kehittynyt ylemmäs, jolloin hevonenkin kokosi itseään enemmän. Lähdettiin jatkamaan avo-sulku-vaihdosten kanssa, jolla saadaan kontorllia lapohin ja aktiivisuutta takaosaan. Windi kulki tämän jälkeen paremmin suorilla urilla ja tuli ohjaa vasten. Muistuttelin Cellaa käyttämään alapohjetta nopeammin, ja kisoihin ostamaan astetta pitemmät kannukset. Pallopäät ovat hyvät treeniin, mutta Windin kaltainen hevonen tarvitsee vähän terävempää apua. Cella helposti kyyristyy eteen ja menee ikään kuin lähelle hevosta. Keho saa olla pystyssä ja samassa moodissa, mitä pyydetään hevoseltakin.


8.11.2015
Ihanaa, että meillä oli aamun ensimmäinen valmennusaika! Kertakaikkisen söpöläistä! Mieli oli iloinen ja ulkona vellova märkä synkkyys suorastaan hiveli muhun lisää hyvää tuulta – Windikin oli suustaan pehmeä ja asettautui sievästi kuolaimelle sillä sekunnilla kun kosketin sen ohjaa. Mun ihanien talliystävieni hymyt valaisivat koko maneesin, ja me naureskelimme ja heittelimme toisillemme ylävitosia aina ratsastaessamme toistemme ohi. Anne ei joutunut ohjaamaan meitä lainkaan, kehui vain koko tunnin yhteen putkeen, koska me oltiin sen täydellisiä pupusia oppilaita.

Niin. Niin se meni. Miksette muka usko??

No joo. Ehkä saatoin vähän kaunistella asioita. Ehkä vähän vitutti marraskuinen jääkylmä aamu, ja ehkä vain pari kirosanaa päästin kun Windi talloi mun jalalle säikähtäessään maneesin ovea. Mutta muuten oli ihan jees. Ainakaan en ollut kaikkein kärttyisin hallissa sinä aamuna, koska mun kanssa samaan ryhmään oli valikoitunut meidän ikioma, aamuvihan kruunaamaton kuningas Robert.

Windi tuntui... no... Windiltä. Vähän kohmeiselta, koska meidän alkuverkat oli jääneet auttamatta lyhyiksi, ja koska se ei tuntunut aivan tietävän, miksi se oli raahattu töihin tähän kellonaikaan. Taputtelin tammaa lohduttavasti kaulalle samalla, kun koitin taivutella sitä vaivihkaa vielä aavistuksen vetreämmäksi. Mä en halunnut saada huutoja huonoista lämmittelyistä.

Mä en tiedä oliko Windin äkillisesti pahentuneet esteintoilut tulosta kesän jälkeen kohisten kasvaneesta kunnosta, vai oliko se vaan rakastunut hyppäämiseen uudelleen, mutta musta tuntui, että aina nähdessään mitään etäisesti raidallista tai puomin näköistä, se muuttui joksikin katujyrän ja myskihärän lemmenlapseksi. Tavallisesti se ei mua ihan kauheasti haitannut: tamma osasi kuumuessaankin aina hypätä, eikä mua syntymälaiskana ihmisenä tottapuhuen kauheasti haitannut, jos multa ei vaadittu osallistumista. Mutta totisemmissa tilanteissa, kuten kisoissa se vähän haittasi.

Valmennus alkoi luonnollisesti suhteellisen matalalle pystylle tehtävillä verryttelyhypyillä – Windi ei meinannut pysyä nahoissaan oikeaan ponnistuspaikkaan saakka, ja ottikin reilun varaslähdön ennen mun antamaa merkkiäni. Me päästiin jo jatkamaan pitkälle seuraavaan tehtävään, ennen kuin sain taivutteluilla, volteilla ja tasaisella jumppailulla tamman huomion itseeni niin ihanien puomien sijaan. Oli ihanaa toki hypätä innokkaalla hevosella, mutta jos kontrolli ja laukka pääsisivät karkaamaan noin kesken kisaradan, me oltaisiin pississä ja pahasti.

Anne ohjeisti ulkoapujen rohkeampaan käyttöön, ja siihen ohjeeseen mä tartuinkin kuin hukkuva oljenkorteen. Windin laukka alkoi hyppyjen edetessä tasaantua, eikä se muutenkaan tuntunut enää olevan niin pahasti täynnä sytytettyä dynamiittia. Sarjaestetehtävällä yhden melko rymisten alas tulleen puomin jälkeen oli mun luupäänikin kai pakko ollut uskoa, että se ei voinut kiihkoilla ihan mihin vain.

Me ei oltu tänään parhaimmassa vireessämme, mutta hyppääminen Windillä oli silti aina keskivertoa mukavampaa. Ennen kisasuoritusta pitäisi muistaa hyvät, oikein pitkät alkuverryttelyt, koska Windi kaipasi tavallisestikin aikaa kääntyäkseen oikein päin – tänään sen todella huomasi, kuinka pahasti mun avut hukkuivat matkallaan, jos hevonen vaan halusi olla ennemmin katujyrä. Jos mun keinot ei auttaisi... no, aina voisin lipsauttaa tamman aamukauroihin muutamat Prozacit, ja nauttia sitten parin tunnin ajan tasapainoisesta ja hilpeästä Windistä.

Annen kommentti:  Windi jatkoi oppimallaan linjalla: posotti kohti esteitä ja hyppäsi helposti yli. Esteiden välissä se karkasi helposti avuilta, muuttui puskevaksi ja Cellan päättämät ratkaisut jäivät helposti kuulematta. Paasasin ääneen, että kaikkia esteitä ei voi hypätä laakealla kaarella kuin oksereita, vain varmuuden vuoksi. Harjoiteltiinkin kaksois- ja kolmoissarjan kanssa, niin että sarjan väli oli 2-3 askelta, ja nyt Windi piti saada niin hyvin avuille, että sen piti koota kolmeen askeleeseen. Pyysin suuremmilla teillä Cellaa reilusti ratsastamaan ja taivuttelemaan hevosta, vaikka hakemaan vasta-asetusta välillä ja maltillistamaan laukkaa. Ulkoapujen kanssa Cella saisi olla tarkempi.


21.11.2015
Myskihärkä oli palannut.

Mä en tiedä oliko oikeasti niin, että Windi käyttäytyi nykyään valvovan silmän alla hypätessä tavallista huonommin, vai olinko mä itsekseni humputellessa vain niin höveli, etten edes huomannut sen sikailua. Taas kerran oli mun pidätteet kaikuneet kuuroille korville – oli niitä tullut ohjilta, istunnalta kuin ääneltäkin, mutta silti oltiin venytty aivan esteen pohjaan, ja nyt siniraidallinen yläpuomi kellotteli laiskasti maneesin hiekassa. Windi pyrskähteli kuumuneena, kun mä koitin saada sitä pysähdyksiin esteen jälkeen. Lopulta en jaksanut enää sen pelleilyä, vaan vetäisin tamman niin pienelle voltille, että turpa hipoi sen omaa häntää. Siinä kun yrittäisi laukata alta pois, niin saisi multa mitalin.

Meillä oli mennyt mestaruusskabojen esteluokat tähän mennessä erittäin hyvin. Mutta jos mä olin edes jollain alitajunnan tasolla odottanut ansaitsevani sillä Pirreltä joitakin kivoja pään silittelyjä tai lepsumpaa valmentamista, mä olin karmealla tavalla väärässä. Melkein päin vastoin: koska mun ryhmäkavereina toimivat Salma, joka ratsasti uutteraa Lemonia kadehdittavalla estesilmällä ja työmoraalilla, sekä Dani, joka näytti balleriina-Eelan kanssa enemmän Disneyn prinsessasadun hahmoilta kuin elävältä ratsukolta, tuntui estegurun lasersilmät porautuvan jatkuvasti mun selkääni. Tai sitten sillä ei ollut mitään tekemistä ryhmän kanssa, vaan sen, että me riehuttiin ympäri hallia kutakuinkin samalla nopeudella, voimalla ja hienokkuudella kuin höyryjuna.

"Se pidentää taas! Tiukkana vaan! Se ei ole teillä taidosta kiinni vaan hallinnasta!"
Pirren huutelu valoi muhun jonkinlaista päättäväistä kiukkua, ja perkelettä mutisten kiristin Windin laukkaa jälleen voltilla ennen esteelle suoristumista. Pitelin pakarat tiukasti penkissä, istunnan tiiviinä mutta kannateltuna, ja kädet armottomina stoppareina muodon venymiselle. Windi pörähteli joka askeleella, ja luimisti ilkeästi kun mä väänsin sen suunnilleen hampaat irvessä suoraksi esteen eteen. Mä pidin tarkkana mielessä viimeaikojen valmennuksissa suodut opit: laukka haltuun, takaosa töihin ja ponnistuspaikka kohdalleen. Tällä kierroksella mä Windin suureksi vitutukseksi jopa hieman liioittelin laukan kokoamista, ja pitelin sen tiukasti ohjan ja pohkeen välissä aina viimeisille metreille saakka. Kun alkoi tuntua siltä, ettei tamma kestäisi kerääntyvää painetta enää sekuntiakaan, mä annoin sille reilummin ohjaa, ja takaosan kerättyä ponnistusvoimaa yhden laukan verran mä ojentauduin mukaan hyppyyn.

Mikä vaan muu saattoi meidän kisasuorituksissa olla pielessä, mutta kukaan ei voinut kiistää sitä, että mun Windini osasi hypätä.

Pirren kommentti: Windi osasi olla yksi pahuksen vahva köriläs, kun se sille päälle sattui. Se piti hyppäämisestä ja saattoi joskus innostua niin, että unohti ratsukoulutuksensa miltei täydellisesti ja kävi kuuroksi avuille. Ei se tehnyt sitä mitenkään pahuuttaan, mutta Cellan suusta sitä (hulluun nauruun sekoittunutta) pahuutta välillä valui, kun pilkullinen kopukka kaahasi päättäväisesti menemään miten tahtoi.

"Se ajautuu helposti pohjaan esteille, kun se on tollainen jyrä joka vähän vaivihkaakin pidentää askeltaan. Se ihan varmasti ajattelee välillä, että mitä perkelettä tuo ihminen tuolla touhuaa kun kyllä minä tiedän, miten esteitä hypätään", huokaisin ja taputin pilkullisen kiukkukasan kaulaa. "On aika onni, että sen selässä oot sinä, joka saat tuiskastua sen perkeleen vielä tomerammin kuin tää paksupää."

Älkää käsittäkö väärin - pidin Windistäkin, mutta se oli niitä hevosia, joille kiintymystä piti osoittaa yhtä lämpimästi kuin sillä itsellään oli tapana.


16.12.2015
Pakko myöntää, että mua nauratti aika paljon mennä Danielin valmennettavaksi. Ei sillä, että mä en olisi pitänyt sitä pätevänä - mä tiesin yhtä hyvin kuin muutkin tällä tallilla, kuinka taitava mies oli. Jotenkin oli vaan niin koomista asettautua asiallisesti sen eteen kaartoon, ja tietää, että mä itseasiassa maksoin sille siitä, että se arvosteli ja kyräili mua tunnin putkeen. Sehän teki sitä ihan ilmaiseksikin päivittäin.

Windi oli lämmennyt omalla hitaalla tavallaan meidän verkatessa etukäteen kentän puolella, ja tuntui nyt miellyttävältä ja pehmeältä. Sitä harvemmin tuli ajatelleeksi, kuinka paljon se oli mennyt eteenpäin esimerkiksi kesästä, tai kuinka paljon meidän yhteistyö oli vuodessa parantunut. Kun tammaa ratsasti lähes joka päivä, eroja ei ollut niin helppo huomata.

"Cella pohje hiljaa taivutuksissa. Äläkä aseta yli. Se on Windin kanssa ihan hyvä aluksi jos se kankeilee, mutta tekee suorituksista banaaneja."
Se oli pisin sanarimpsu, minkä mä olin koskaan kuullut Danin päästävän suustaan yhtä soittoa. Se taisi olla niin elementissään, että unohti jurottaa. Mä piilotin ajatukseni ja noudatin Herra Kouluratsastajan neuvoja. Siitä ei päässyt mihinkään, että sen pienienkin vinkkien jälkeen hevonen tuntui ja näytti aivan erilaiselta.

Mä olin iloinen, että tässäkin valmennuksessa me päästiin hiomaan laukkajuttuja. Hykerryttävän laukannostopieru-episodin jälkeen me käännyttiin ensimmäisenä suoritusvuoroon: laukka rullasi eteenpäin hyvin, vähän turhan vauhdikkaasti, mutta ainakin liike lähti hyvin takaosasta. Mä kokoilin Windiä hyvin pohkeiden väliin samalla, kun odottelin Robertin saavan kolmikaariuratehtävän päätökseen ennen meidän uutta kierrosta. Knabissa syttyi nykyään joku ihan älytön into laukkaan, niin este- kuin kouluradallakin - mä toivoin, että se into suuntautuisi viimeisissäkin osakilpailuissa oikeaan suuntaan.

[Cella]

Aattoratsastus

a hundred and eighth

Leppeä joulumieli kohosi tallipihalla seisovista, talvikamppeisiin topatuista ratsukoista yhtä selkeästi kuin niiden hengityksen muodostamat höyrypilvet. Pakkanen kipristeli sormia heti, kun mä sujautin hanskan pois kädestä räpeltääkseni Windin jalustinhihnat paremmin, ja satulan jääkylmät metalliosat tuntuivat tarttuvan inhottavasti kiinni ihoon. Empä olisi näillä keleillä halunnut olla hevonen, jolle ängettiin kuolaimet suuhun.

”Hei Tappi, kiitos kun tulit!” Annen lämmin ääni kuului tallin ovelta, jossa pääjehu seisoskeli kaulaliinoihin kääriytyneenä – ilman hevosta. Mä en ollut ainoa, joka käänteli päätään kummastuneena Annen kavutessa Sartsun ja Mikaelan seuraan reen kyytiin, tai joka silmäili Kristeriä ja Elliä hevostensa selissä kuin niistä hohkaisi vastaus siihen, miksi omistajatar ei vetänyt perinteikästä aattoretkeä ratsain. Mulle tämä oli kylläkin vasta toinen aatto Seppeleessä, mutta vanhojen konkareidenkin ilmeestä päätellen tämä oli melkoisen tavatonta.

”Noniin jengi, ruvetaan järjestäytymään että päästään joskus lähtöön!” Daniel kailotti hevosletkan vetäjälle asiaankuuluvalla arvokkuudella. Mä näin Lynnin sivuprofiilista, että sitä hymyilytti.

”Mä menen Topin kanssa kärkeen, Tollo pysyy letkan viimeisenä ettei se pääse sieltä intoilemaan. Lynn ja Ransu tulee heti meidän perään, sitten Myntti, Windi siihen Myntin perään…”

Mun mahassa käänsi ihan pikkuisen, kun mä kehotin tammani verkkaiseen valumakäyntiin kohti Danielin kasaaman osaston alkupäätä, ja mä olin aika varma ettei sillä ololla ollut mitään tekemistä sen venäläisen joulujuoman kanssa, jonka Rosa oli mulle ennen lähtöä sekoitellut. Mä näin silmäkulmastani kuinka Allu vilkaisi mua parkkeeratessaan Myntin suoraan meidän eteen, mutta mä tuijotin hyvin itsetietoisesti hötkyilevän Ransun häntää. Allu oli tulossa meille tänään. Mä olin kutsunut sen. Jouluksi. Meille.

Mä olin samaan aikaan innoissani, kauhuissani ja pettynyt itseeni, kun olin tälläinen typerä kana, joka ei osannut pysyä vihaisena vaikka varmaan olisi pitänyt. Windi päästi pitkän kyllästyneen pörähdyksen, kun mä käskin sen vieläkin odottaa, ja mun teki mieli päästää vähän samanlainen huokaus. Ei jouluna kuulunut stressata. Siispä mä en stressaisi, vaan antaisin asioiden mennä ihan omalla painollaan. Koska mun ja Allun kohdallahan ne näyttivät lutviutuvat luonnostaan niin saatanan hyvin.

Aloin olla jo varma, että vuosi ehtisi vaihtua ennen kuin meidän mammuttimainen letka saataisiin kuriin, mutta lopulta Elli porukan kärjestä lähti liikkeelle kohti metsää. Windillä oli virtaa – se oli tottunut päivittäiseen touhuamiseen syyskauden tunneilla ja valmennuksissa ja kisareissuissa, ja nyt se oli saanut pari päivää ihan puhdasta lomaa. Olisi pitänyt juoksuttaa sitä ennen lähtöä, mä huomasin ajatella, kun sain vatsalihakset ja kädet särkien pidätellä tammaa vähän kauemmas Myntin hännän takaiselta vaaravyöhykkeeltä. Mun ja Allun yhteinen joulu ei välttämättä olisi ollut ihan nii hienostunut kuin mä toivoin, jos me vietettäisiin se vierekkäisissä sairaalasängyissä.

Päivänvalo vajosi hiljaa siksi siniseksi hetkeksi, jonka saattoi kokea vain muutaman minuutin ajan, ja vain pohjolan talvessa. Maisema näytti siltä, kuin joku olisi ottanut valtavan sinisen vesivärisiveltimen, ja pyyhkinyt sillä maailman ylitse. Meidän pitkä jono siirtyi lyhyeksi pätkäksi raviin – lumi pöllysi, ja sieltä täältä kuului kiekaisuja hevosten irrotellessa reippaammin. Ratsuletkan perästä kantautui vaimeasti Röllin vetämän reen kilahtelu ja jalasten kahina.

Edessä alkoi siintää hahmoja. Me rauhoitettiin hevoset käyntiin hyvissä ajoin ennen tien laidoille kerääntyneitä ihmisiä – niitä oli tänä vuonna vielä enemmän kuin viimeksi, olihan sää nyt paljon kauniimpi. Täkäläiset hymyilivät ja lapset vilkuttelivat ohikulkeville ratsukoille, jotka pian kerääntyivät yhteen sytyttämään lyhdyt pimenevässä illassa. Suuret, höyryävät hevoset, lyhtyjen tuomat valonpilkut ja suurta joukkoa katsomaan kerääntyneet ihmiset loivat aika vaikuttavan hetken. Mä tunsin jonkinlaista syvää, onnellista ylpeyttä.

[Cella]

Ikimuistoinen

a hundred and ninth

Idea tähän merkintään syntyi keväällä.

Tää biisi tuli radiosta sinä iltana, kun mä pakkasin tavaroita valmiiksi pääsykokeita varten, ja jostain syystä mulle tuli saman tien visio siitä, millainen tästä videosta pitää tulla. Sen piti olla ensin paljon pienimuotoisempi, mutta koska mä olen hieman hullu, tämä sitten kuukausien varrella vähän laajeni. Tän kanssa on kyllä saanut repiä hiuksia niin omasta kuin kavereidenkin (Lynn ja Salma <3) päistä, mutta ikinä en oo minkään tekemisestä näin paljoo pitänyt.

Tämä kappale tuotti mulle onnea - ne pääsykokeet joihin mä valmistauduin tätä kuunnellessa meni täydellisesti, ja mä sain opiskelupaikan yli tuhansien muiden hakijoiden. Toivottavasti tää tuottaa yhtä paljon onnea teidän vuodelle 2016.

Eipä siinä. Tässä tää ois.

Kiitos teille upeesta vuodesta 2015, tehdään 2016:sta vielä upeempi!

Ps, jos videon laatu on kamala, sitä saa säädettyä tuosta alareunan mutterilogosta, joskus Youtube määrittää sen koon ihan ketuilleen!

Pps.. etkö ole varma, kuka kuvissa oli kukakin? Ei hätää, spoileria klikkaamalla saat apuja

SPOILER: Click to show

Kuva 1 - Cella ja Windi tallipihalla
Kuva 2 - Cella satulahuoneessa valokuva-albumin kanssa
Kuva 3 - Sohvalla nauramassa (vasemmalta luettuna) Adalind, Fiia ja Clara
Kuva 4 - Britan lähtö - hyvästelemässä Wenla, Britta ja Inkeri
Kuva 5 - Pihla ja Loeke sekä Aurinko ja Venna Pirren tunnilla
Kuva 6 - Cellan ja Juuson matsi, Emmy ja Rosa tukena
Kuva 7 - Salma ja Lemon RKM-kunniakierroksella, katsomossa Kristian, Anni ja Kuura
Kuva 8 - Andrei ja Rotta, Robert pudonnut Harrylta, huvittunut Jutta saalistanut tamman kiinni
Kuva 9 - Ylpeä isoveli esittelemässä pikkusiskoaan Alexille - Ode, Jason ja kaksoset
Kuva 10 - Britta ja Inkeri piirtämässä sohvalle nukahtaneen Danielin naamaan
Kuva 11 - Lumisotaa Yasmin, Sandra, Simona ja Pihla
Kuva 12 - Luna ja Tuulia uittamassa suokkineitojaan
Kuva 13 - Nuotiolla vaahtokarkkeja paistamassa Sussu, Loviisa, Pipsa ja Clara
Kuva 14 - Sandra ja Wenla kävelyttämässä Gittaa kesäsäässä
Kuva 15 - Cella ja Allu kulman takana, Lynnin ja Danielin pieni herkkä hetki viedessä Ransua tarhaan
Kuva 16 - Emmy, Salma ja Fiia kyräilemässä Salmaa kiusannutta nättinokka-Soilea
Kuva 17 - Onnellinen Krister ja isomahainen (<3) Anne katselemassa tiluksiaan, Robsu ja Sartsu lähdössä kotia kohti
Kuva 18 - Kasper häiritsemässä Windin laidunrauhaa, Tuulia ja Pyry hekottelemassa aidalla
Kuva 19 - Cella ja Anni laiturilla... öh... ilahduttamassa viatonta kalastajaa
Kuva 20 - Siken satulointia - Ilona, Kuura ja Kristian
Kuva 21 - Suljettu valokuva-albumi - vuoden 2015 loppu

[Cella]

Puumanmetsästyskausi

a hundred and ten

Joulun pyhät teki ihmisistä aina vähän ällöjä. Porukka hempeili keskenään ja muisti lahjoilla, korteilla ja kauniilla sanoilla sellaisiakin ihmisiä, joiden asiat eivät minään muuna päivänä vuodesta kiinnostaneet pätkääkään. Kaikki kerääntyivät rakastettavasti yhteen – lapset ja aikuiset, mummit ja vaarit, sedät ja tädit, tyttöystävät, poikaystävät ja vanhat ystävät. Joku jopa joskus lauloi julkisella paikalla, kun kaupassa renkuttanut joululaulu oli jäänyt päähän soimaan – se oli suomalaisessa kulttuurissa vakavaa se.

Sitten tuli uusi vuosi. Jopa kapalossa tuhiseva vauva on kuullut sen iänikuisen uskomuksen siitä, kuinka vuoden vaihtuessa täytyi pussailla jotakuta, tai päätyisi koko vuodeksi katkeraksi peräkammarinunnaksi tai jotain muuta yhtä mukavaa. Se perinne aiheutti sen, että keskiyön lähestyessä kaikista maailman pariskunnista tuli samaan aikaan sietämättömiä, ja kaikista maailman sinkuista epätoivoisia, huulet töröllään naukuvia hyeenoita.

Mä en ollut tällä joulukaudella ollut yhtään ällö. Allu oli ollut meillä aattona, mutta mitään ei ollut tapahtunut. Siis mitään. Joka oli mulle ihan… fine. Ja oli meillä silti ollut hauskaa. Aaton jälkeen mä olin ollutkin aikalailla kiinni töissä: Aarno ja sen kakkosmies Harri oli suunnanneet Jenkkeihin joihinkin vuodenvaihteen isoihin estekarkeloihin, ja mä olin tehnyt tuntejani takaisin niistä tallivuoroista, jotka multa oli jääneet syksyn aikana muun muassa ratsastuskoulumestaruusreissujen takia. Uutenavuotena me oltiin keräännytty isolla Seppele-porukalla kyläkaupalle katselemaan ilotulitusta, ja ainoa jota mä olin pussaillut keskiyöllä oli mun armas valkoviinipulloni.

Ja tämä epä-ällö joulu oli ollut mulle täysin sopiva vaihtoehto. Tämän syksyn tunnevuoristoradan jälkeen rauhallinen viikko oli tuntunut samaan aikaan oudolta ja hyvältä, vähän kuin joku olisi avannut mun päässä tuuletusluukut ja päästänyt pakkasilman puhdistamaan mielen kolosissa muhineita ajatuksia. Nyt kun oli saanut vähän aikaa, musta ei tuntunut enää niin paljoa pimahtaneelta teinitytöltä, kun mä ajattelin Allua, ja se oli vapauttavaa se. Mä aloin jopa taas vähän tunnistaa itseäni.

Windi oli toinen, joka ei ilmiselvästi pahemmin välittänyt uuteen vuoteen liittyvistä kliseistä, vaan sillä oli tismalleen samat vanhat kujeet kuin ennenkin. Se oli aivan poikki ja litimärkä hiestä edelleen, vaikka me oltiin palattu Pirren (pahantuulisen sellaisen, outoa kyllä) vetämästä laukkamaastosta jo yli tunti sitten, ja siltikin se jaksoi yrittää purra mua reidestä kun mä kiskoin kosteudesta helmeilevää ja raskasta kuivatusloimea sen selästä. Mä en olisi millään tohtinut pestä tammaa – näin auringon laskettua pakkanen kiristyi silminnähtävää vauhtia, enkä mä halunnut tuottaa konille keuhkotautia – mutta ei sitä voinut omaan hikilammikkoonsakaan jättää muhimaan. Umpihangessa painelu oli ilmiselvästi purrut tammassa jokaikiseen lihakseen sellaisella teholla, että se puski jälkihikeä tuntikausia pyrähdyksen jälkeenkin.

Pesarissa ei ollut ketään, eikä se näin tammikuussa suuri yllätys ollutkaan. Knabbi sävähteli teatraalisesti mun juoksuttaessa vettä sen jaloissa, mutta asettui pian, ja antoi lämpimän veden lirua selkäänsä. Mä ajattelin ensin pelkän huuhtelun riittävän, mutta koska kunnon hiki oli varmasti irrottanut likaa iholta asti, olisi ollut haaskausta jättää otolliset pesuolosuhteet käyttämättä. Niimpä kasteltuani Windin kokonaan mä tartuin kärsineen näköiseen pinkkiin pesusieneen, töräytin siihen oikein mojovasti kirkasta hevosshampoota, ja aloin pyöritellä liukkaalla karvalla vahvoin ottein.

Huomasi että pesu tuli tarpeeseen: vaahto värjäytyi kauttaaltaan valkoisesta ruskeaksi, ja huuhdellessa meni pitkä tovi, ennen kuin vesi alkoi muistuttaa edes etäisesti puhdasta. Windi oli jämähtänyt nautiskelevaan lepoasentoon, kun mä raakkasin hikiviilalla suurimmat vedet hevosen niskasta viemäriin ennen kuin lähdin kuskaamaan sitä takaisin omaan boksiinsa pyyhekuivausta varten. Paksu, tankea talvikarva jäi pyyhkeellä pyörittelystä huvittavasti pystyyn, enkä mä malttanut olla nauramatta ihan pikkuisen ääneen, kun Windin niin arvokas olemus muistutti yhtäkkiä sähköiskun saanutta karhua.

Tamman oma fleeceloimi roikkui ovessa auttamattoman läpimärkänä ensimmäisen kuivausyrityksen jäljiltä – enhän mä nyt ollut tajunnut sitä pesun jälkeen tarvitsevani. Märkä peitinkarva alkoi tuntua jo viileältä lämmön haihtuessa koleaan tammikuun ilmaan, joten mun oli pakko kipittää kiireen vilkkaa tuijottelemaan satulahuoneen hyllyköitä, josko sieltä löytyisi joku edes etäisesti asiansa ajava loimi. Mun hyllyyn runttaamasta rumasta kasasta pilkotti niin Windin vaaleanpunaista toppaloimea kuin sadeloimen kiiltävää polyesterpintaakin, mutta ei mitään, mikä auttaisi silloin, kun karva oli jo märkä.

Mun silmät lipuivat telineellä rapsakan lämpimänä ja kuivana roikkuvaan, tummanviolettiin kuivatusloimeen, jonka mä tiesin kuuluvan Myntille. Vilkaisin käytävälle, mutta siellä ei näkynyt ketään, jolta kysyä saisiko loimea lainata – yläkerrasta vain kaikui vaimeasti radiosta raikaava junnujen lätkäkisojen selostus. Palasin korkean telineen eteen, ja hetken mielijohteesta rupesin kiskomaan paksua kangasta alas. Myntti oli ehdottomasti tallin hevosista lähimpänä Windin kokoa, eikä se ketään haitannut, jos mä tunniksi loimea lainasin. Pakkohan mun oli saada tammani kuivaksi.

Tosin se kuivaaminen olisi ollut aika paljon helpompaa, jos olisin itseasiassa saanut sen loimen alas. Vaikka mä kiskoin molemmilta puolilta, ja kokeilin kiivetä kiikkerälle jakkarallekin, paksu kangas ei liikkunut kuin sen saman kymmenen senttiä edes takaisin. Lopulta mä roikuin loimessa koko painollani kuin jokin kajahtanut kissaeläin, ennen kuin tajusin, että loimi oli varmaan tarttunut johonkin kiinni, ja menisi tällä menolla säpäleiksi.

Käännyin potkaisemaan kiukkuissani pöydän jalkaa, ja hätkähdin havaitessani silmäkulmastani oviaukossa seisovan ihmisen. Allun naamalla ollut kummallinen, jopa vähän hymyä muistuttanut ilme katosi salamannopeasti sen tajutessa että mä olin hoksannut sen, ja sillä meni puolisen sekuntia kerätä pasmansa.
”Mitä sä teet?”
”Tämmöstä loimijumppaa. Hyvää kuntoilua, suosittelen!”
Allu katsoi mua huvittuneena, mutta vähän sen näköisenä, ettei oikein tajunnut mua. Se nyt ei taas ollut mikään uutinen.
”Mä yritän saada tätä alas, törppö, Windin loimi on märkänä”, mä lopulta valaisin, ja sain Allun nyökkäämään tajuamisen merkiksi. Mä katsoin sitä, ja odotin. Sitten huokaisin. Se oli kyllä välillä niin toivoton.
”Niin että tulisitko auttamaan?”
”Ai! Joo. Sori.”

Mä väistin päästääkseni Allun koittamaan onneaan, mutta ei mennyt aikaakaan, kun poika oli päätynyt samaan umpikujaan kuin mäkin.
”Se on ihan jumissa. Kasper varmaan naulannut sen kiinni”, Allu ähisi, ja mua nauratti vähän enemmän kuin noin kuivakasta jutusta kuuluisi. Mä en ollut tottapuhuen uskonut törmääväni poikaan tänään, kun se ei ollut osallistunut hankiralleille, ja sen näkeminen oli kuin pulpauttanut pienen kuohuviinipullon korkin mun mahanpohjassa. Mä katselin pieni hymy huulilla, miten poika katosi loimenpuoliskojen väliin nähdäkseen missä kiikasti – se näytti hetken aikaa niin eläväisesti Muumien möröltä, että multa karkasi pieni hihitys.

”Nauratko sä mulle?” kysyi herra Mörön pää, joka oli tukka sähköisenä pilkistänyt takaisin näkyviin.
”En tietenkään.”
”Hyvä, koska sun täytyy auttaa. Se jää tohon yhteen ruuviin kiinni, niin nosta sä tota kangasta niin mä vedän?”

Mä tein työtä käskettyä, ja pian sorkin roikkuvan loimen sisäpuolta jollakin puukarahkalla, jota oltiin varmaan käytetty kesällä ovipönkänä. Allu tuli seisomaan niin lähelle mun taakse, että musta tuntui kuin mä olisin seissyt liian lähellä sähkökenttää – päänahassa kihelmöi kun hiuskarvat pyrkivät pystyyn, ja koko kroppa tykytti kuin aavistaen että kohta tapahtuisi jotain.
”Noniin, mä vedän”, Allun ääni mutisi suoraan mun yläpuolelta, ja mä varvistelin nostaakseni loimea irti tarraavasta telineestä. Allu kiskaisi, ja me saatiin kuin saatiinkin loimi muutama tuuma eteenpäin, mutta taas se tökkäsi siihen pahuksen ruuviin.

Me koitettiin uudestaan. Mua alkoi naurattaa, ja tietysti kun nauratti, meni käsistä kaikki voimat, enkä mä saanut nostettua loimea.
”Yritä edes!” Allu puuskahti nostellessaan tummaa kangasta niin, että me jäätiin eräänlaiseen tummanviolettiin, jalat paljastavaan telttaan. Senkin ääni värähti naurusta, mutta ainakin se kovasti edelleen yritti sitä kirottua loimea irti.
”Täällähän on aika mukavaa, jäädäänkin tänne”, mä hykersin puolivitsikkäästi, enkä uskaltanut katsoa Allua, kun se seisoi niin lähellä. Alavatsa tuntui kumman ontolta, kuin mulla olisi ollut nälkä, mutta ei kuitenkaan.

Aleksanteri pysyi hetken hiljaa, eikä enää edes nykinyt kourissa puristamaansa loimikangasta. Sitten se naurahti vähän kysyvästi.
”En mä oikein voi jäädä.”
”Mikset muka!”
”Mulla on huomenna synttärit. Mun siskot tappais mut jos mä viettäisin sen niiden hurmaavan seuran sijaan loimiteltassa.”

Nyt mun oli pakko kääntyä siinä minimaalisessa tilassa, joka jäi loimitelineen ja Allun väliin. Mä olin saattanut olla joulunpyhinä epä-ällö, mutta Allun näkeminen oli kyllä muistuttanut elävästi siitä pölhöstä olosta, jonka valtaan se mut aina sai. Mä olin mielessäni taputellut jo suht hyvin sen Grace-episodin – eihän me Allun kanssa seurusteltu, eikä kukaan ollut luvannut kellekään mitään yksiavioisuutta. Sitä paitsi, mä olin murjonut sen eukon jo kerran – jos se ilmestyisi takaisin mun elämään, mä voisin tehdä sen uudestaankin.

”Ai sulla on synttärit! Haluutko sä jotain… lahjaksi?”
Jos sitä ei ymmärtänyt flirtiksi, niin sitten ei mitään. Tosin, piti myös muistaa kenen kanssa tässä oltiin tekemisissä, joten painoin koipeni kevyesti pojan reittä vasten, koska ilmeitäkään ei tässä vähäisessä, alhaalta loimien liepeiden alta tulevassa valossa voinut oikein lukea. Allun hengitys katkesi hetkeksi kokonaan, ja mä hykertelin mielessäni tekemälleni vaikutukselle. Mulla oli varsin villi olo. Oli kuin me oltaisiin pelattu jotain kutkuttavaa peliä, jolla selvitettiin kumpi luovuttaisi flirtille ensin, kun ei enää kestäisi olemaan pussaamatta toista.

”No…” Allun äänestä kuuli, että se oli tajunnut vihjeen (praise the lord!), ja leikki nyt mukana. Siihen oli tullut jotakin sellaista hiljaista, vaarallista mataluutta, joka sai koko mun sisäisen elämän kehräämään.
”Mä täytän kuitenkin pyöreitä, että sen pitäis olla aika hyvä lahja.”

Mä naurahdin vähän hengästyneen kuuloisesti. Loimiteltassa alkoi olla vähän vaikea hengittää, tai sitten se johtui siitä, että Allun naama oli oikeasti enää sentin päässä. Mun suusta oli jo pääsemässä joku viettelevä vastaus, joka löisi tälle alati sähköistyvälle hetkelle viimeisen niitin, kun musta yhtäkkiä tuntui, kuin joku olisi läpsäissyt mua avokämmenellä takaraivoon.

”Hetkonen? Miten niin pyöreitä??”

Allu räpytti silmiään ja vetäytyi pikkuisen kauemmas häkeltyneenä siitä, miten mun pari astetta kohonnut ääneni oli särkenyt tämän kutkuttavan ja sensuellin hetken. Samalla hetkellä meidän toispuoleiseksi vetämän loimen paino sai sen viimein rojahtamaan alas, ja me paljastuttiin satulahuoneen kirkkaudelle kuin esiripun noustessa. Luojan kiitos sitä ei ollut kukaan näkemässä, me oltaisiin saatu kuulla siitä loppuelämämme.

Me ei sanottu hetkeen mitään, tuijotettiin vaan toisiamme tukat loimen hankauksen ja pakkasen aiheuttamassa sähköisessä pörrössä kuin kaksi hullua tiedemiestä. Mä laskin päässäni kiihkeää vauhtia, ja Allun ilme muuttui hetki hetkellä kauhistuneemmaksi, kun se tajusi, että tässä tilanteessa oli TAAS menemässä jotain pieleen. Eihän se ollut mitään pahaa tehnyt, mutta kai se oli jo niin tottunut mokaamiseen, että syylliseltä näyttäminen oli sen perusilme.

”Allu, minkä ikäinen sä olet?” mä sain lopulta kysyttyä vaimeasti, kun mä tajusin, ettei se koskaan ollut itseasiassa SANONUT olevansa 21 tai 22, mä olin vaan olettanut niin.
”Kakskyt”, poika vastasi, mutta sen ääni kuulosti asteen liian uhmakkaalta.
”Minkä ikäinen sä olet tismalleen, just tänään, just tällä hetkellä?”
Hetken oli hiljaista. Allun vahva leuka kiristyi niin, että leukaperien pallomaiset kohoumat nousivat näkyviin.
”Yheksäntoista ja kolmesataakuuskytneljä päivää.”
”Voi perkele.”

Mä harpoin parin metrin päähän, aikomuksena varmaan lähteä ulos, mutta tajusin unohtaneeni ihan täysin Windin loimituksen. Tuiskaisin takaisin Allun ohitse, kahmoin tuskalla ja vaivalla alas saadun Myntin loimen syliini, ja sitten kipitin suunnilleen puolijuoksua takaisin tallin puolelle. Allu tajusi ilmeisesti liikahtaa vasta, kun mä olin suunnilleen käytävän puolessa välissä, ja se hölkötti mut kiinni.
”Mä luulin että sä tiesit!”
”Sä oot teini !” mä hönkäisin, tietämättä oikein pitikö tässä nyt itkeä vai nauraa. ”Mä oon sekaantunut teiniin! Mä joudun niin helvettiin!”
Windi ei tuntunut olevan moksiskaan, vaikka olikin joutunut nakuilemaan – päinvastoin, se näytti melko tympääntyneeltä mun tömähtäessä loimi kädessä sen karsinaan hätääntynyt Allu vanavedessä.
”No en mä nyt mikään lapsi oo!” Allun ääni oli itseasiassa aika loukkaantunut. ”Ja sama ihminen mä silti oon, en mä oo ikinä väittäny mitään muuta! Ei iällä oo mitään väliä!”
”No tykkäisitkö sä musta, jos mä kertoisin, että mä oonkin jumalauta kakstoista?”
”Tykkäisin! Vaikka se tekis musta kyllä pedofiilin, mutta kyllä!”

Mun oli pakko pysähtyä kesken loimen mahasolkien kiinnityksen, koska tilanne oli niin tragikoominen, että se tuntui vähän epätodelliselta. Ja tottahan Allu puhui, ihan yhtä pississä mä olisin siihen edelleen, vaikka se olisi kertonut mulle juuri olevansa syntyjään sammakko.
”Mä joudun helvettiin”, mutisin uudestaan, ja kilautin loimen soljet kunnolla kiinni.
”Itseasiassa”, Allu henkäisi ilmiselvän rohkaistuneena siitä, että mä en ollut vihainen, ”Sä et oo virallisesti sekaantunut tässä kehenkään. Vaikka joku teini olis halunnukkin että sä sekaannut.”

Mä katsoin poikaa vähän vinosti kulmien alta. Ja taas mua alkoi naurattaa.
”Toi oli surkein ja kieroutunein ja kaunein asia mitä mulle on ikinä sanottu”, mä naljaisin, koettaen edelleen pitää pokerinaamaa. Allu näytti vähän liian tyytyväiseltä itseensä, joten mä mottasin sitä käsivarteen.
”Siitä hyvästä, että oot tehny musta puuman”, murisin suupielestäni, ja lopulta, kuudelta nälkävuodelta tuntuneen ajan jälkeen varvistauduin pussaamaan sitä suulle. Mun teinini oli niin röyhkeä, että uskaltautui sujauttamaan kätensä mun farkkuratsien takataskuihin, ja mä annoin niiden olla siellä. Koska eipä tässä kai kukaan ollut taivaaseen menossa muutenkaan.