Windin Hoitovihko

[Cella]

Kisaväsymystä

Eighty-first

Leveääkin leveämpi haukotus venytti mun muutenkin hyvinkehittynyttä suutani ja sai leukaluuni niksumaan ikävästi. Rapsutin raukeasti niskaani, jota kisapaidan merkkilappu oli kutitellut rasittavasti koko päivän, ja tihrustin iltapäiväauringossa kylpevää, pakkailevia kisavieraita vilisevää tallipihaa. Koulukisat oli saatu kunnialla päätökseen – istuin parhaillani Emmyn ja Annin välissä tallin seinustalle rahdatulla penkillä, silitellen hajamielisesti sylissäni lepäilevää sinivalkoista voittoruusuketta. Kaikissa neljässä luokassa ratsastamisen ja pitkän tuloksista stressaamisen jälkeen saatoin hyvällä omallatunnolla antaa itselleni luvan rentoutua hetkeksi. Päivä oli ollut kaikkien odotusten vastaisesti erittäin onnistunut. Niin ratsastuksellisesti, kuin varkauksien vähäisyydelläänkin.

”Sano Kassu mitä tahansa, tänä yönä mä en aio jahdata ketään muuta kun Nukkumattia”, mä sokelsin, kun toinen haukotus avasi mun montun niin suureksi, että Anni olisi saanut varmasti työnnettyä päänsä sinne ilmaan minkäänlaista ongelmaa. Olen tosin hyvin kiitollinen, että se ei tehnyt niin. Emmy nyökytteli mun vierellä, ja sai tartunnan mun haukotustaudista. Sillä oli takana kaksi yötä tallin tiluksilla partiointia takana, niinkuin mullakin – ja se riitti taatusti haukotuttamaan ketä vaan.

”Joo sama täällä. Empä usko että ens yönä tapahtuu yhtään enempää kun edellisinäkään”, Emmy virkkoi, pitäen pienen tauon pinteleiden käärimisessä tutkaillakseen porukkaa, joka koitti tapella riehaantunutta suurta ruunikkoa sisään traileriin.
”Vähempää ei voi ainakaan tapahtua. Paitsi jos on yhtäkkiä meidän huomaamatta tullut maailmanloppu.”

Niinpä niin: viimeisen kahden vuorokauden ainoa edes etäisesti actiondekkaria muistuttava hetki oli ollut se, kun minä ja Rosa oltiin tylsistymistä vastustaaksemme hiivitty pelästyttämään ulkovahdissa kyyristellyt Tappi. Rohkea vahtiurhomme oli kiljunut kuin koulutyttö, juossut sokkona paetessaan päin ränniä, ja yrittänyt lopulta mätkiä Rosaa sotilaallisesti taskulampulla päähän.

Vaikka hetki oli ollut rajattoman hulvaton, ei se korvannut täysin sitä faktaa, että oikeasta sabotööristä ei ollut kuulunut rasahdustakaan – ei yöpartioiden aikana, eikä edes tänään kisapäivän hulinassa, johon varmasti kaikki olivat olettaneet mysteerirosmon iskevän seuraavaksi. Kankikuolaimia ei ollut kuulunut takaisin, mutta mitään uuttakaan ei oltu viety. Koko porukka alkoi olla vahvasti sitä mieltä, että Salma oli ollut viime yönä oikeassa tuumatessaan, että häirikkö oli säikähtänyt jäätyään nalkkiin ikkunoista kurkkimisesta.

”Se tietää, että me ollaan sen jäljillä, ja että me ollaan nyt varuillamme”, Salma oli tuumannut kuin metsien viisas nainen meidän istuessa omalla vahtivuorollamme satulahuoneen suuren ikkunan edessä. ”Siksi se pitää varmaan jonkin aikaa matalaa profiilia.”

Kukaan ei varmasti voinut väittää olevansa erityisen harmissaan näpistelyjen taukoamisesta, vaikka kaikkein mieluisimmassa skenaariossa syyllinen olisikin jäänyt lopullisesti kiikkiin. Olihan myös ihan mahdollista, että rosvo-Roope oli säikkynyt Allun naaman nähdessään niin pahasti, ettei uskaltaisi enää ollenkaan astua ryövärinjalallaan Seppeleen maille. Siihen toiveeseen oli hyvä jättää rikosmietintäni – olin aivan liian univelkainen ja kisatäpinäinen jaksaakseni ajatella noin kimurantteja teorioita.

Tallipiha alkoi hiljetä trailereista ja vieraista hevosista, eikä pian kuulunut juuri muuta kuin Annin putsaamien harjojen kahahtelu, ja tarhoilta Oton pörähtely ruunan kysellessä kuulumisia kaikilta jotka sattuivat sen lähelle. Anne oli luvannut armaalle vatipäälleni yhden oritarhan lainaan, johon se pääsi odottelemaan luokkien jälkeen, että laittaisin Seppeleessä kaiken kuntoon. Silmäilin kiiltävää mustaa hahmoa, joka ujelteli jonkun tamman perään epätoivoisemmin kuin humalainen bootycaller. Hymyilin itsekseni, kun otin mukavamman asennon aurinkoisella, suorastaan kuumalla seinustalla. Ruunanrupsukka ei tainnut aina muistaa, että häneltä uupui tätä nykyä pari olennaista asiaa mitä nuo karva-ellit poikaystävästään toivoi.

Satulahuoneen ovi kävi, ja pian Rosa liittyi meidän Syysauringon Palvojien pieneen ja sekavaan seurakuntaan. Brunette pyllähti maahan penkin viereen ähkäisten, ja nosti nätin naamansa lämpöä kohti.

"Inkeri siellä pitää voitonpuhettaan yläkerrassa, kuuluttaa että ylipaino on ylivoimaa ja että hänen ja Sirpan luulis tollaisellä tähteydellä ansaitsevan Ahmedin pizzerialta sponsorisopimuksen", parempi puoliskoni kertoi meille naurua äänessään, ja sai meidän koko penkkirivin hörähtämään hekotukseen. Inksu oli kaikkien suureksi onneksi palannut hyvin nopsasti omaksi itsekseen lihavuussyndroomansa jälkeen, ja oli kiitänyt kentällä tämän päivän kiistattomasti kirkkaimmaksi tähdeksi: tallin kääpiöpari oli pokannut helpossa ceessä kirkkaimman pystin kaikkien isompien ja notkeampien lajitovereidensa turpien edestä, ja beessäkin liitoravannut mahtavasti kakkossijalle, vain parin prosentin kymmenesosan päähän musta ja Windistä.

"Haha, Inksu on paras", Emmy hihitti naurunkyyneliä pyyhkien. Kun me jäätiin tyrskähtelemään mielikuvalle, jossa Ahmedin sponsorilogo olisi klipattuna Sirpan laakeaan kankkuun, ovi kävi uudelleen, ja me kuikuiltiin toistemme yli kurkkimaan josko sieltä saapuisi tähtiratsastaja itse. Saimme kuitenkin pettyä ja karvaasti, sillä näkyviin seilasi Juuso, perässään Penelope verhottuna niin tiukkoihin farkkuihin, että niihin ahtautumisen oli täytynyt viedä tunteja. Bonnie tahi kukaan Ruskamäeltä ei ollut startannut tämän päivän kisoissa, joten niiden oli täytynyt olla vain katselemassa. Penny huomasi meidät ja sipsutti Juuson vierelle kuin olisi kasvanut sen lonkkaan kiinni (joka ei haittaa mua lainkaan, ehei, sukissani ei ole häivääkään mustaa, ja olen sisäisesti paremmassa tasapainossa kuin feng shui-opas, ommmmmm). Tyttö huiskautti hiuksiaan, vilkaisi meitä uudelleen kuin varmistaakseen että me kuunneltiin, ja määki sitten naurettavan kovalla äänellä: 
"Ihme ettei tänään varastettu mitään! Onneks Ruskamäki on niin turvallinen, vai mitä, sinne kun ei oo kertyny yhtään tätä.. hmmm... huonompaa väestöö niin ei tuu myöskään rikollisuutta!" Juuso kuului mutisevan jotain, mutta parivaljakko alkoi olla jo sen verran kaukana matkalla parkkipaikalle, että sanoja ei erottanut. Mä pyöräytin silmiäni niin mojovasti, että vähän hämmästyin kun siitä ei lähtenyt ääntä.

"Tuo Penny on kanssa yksi syylä", kirskuttelin hampaideni välistä, ja nappasin yhden Lailan harjan jota Anni ei ollut ehtinyt vielä puunata. "Se ei taida tajuta, että me ei tosiaankaan olla ainoo talli, jossa tää häirikkö on käynyt."
"Se ei taida tajuta yhtään mitään, kun sen housut on estäneet verenkierron pääsyn aivoihin asti", virkkoi Anni lojaalisti, ja sai mut röhkäisemään onnellisen naurahduksen. "Mä en muuten oo ihan perillä vieläkään tästä, ketä nää Ruskamäkeläiset ees on?"

Mä olisin ollut hyvinkin vapaaehtoinen haukkumaan Ruskista Annille seuraavat puoli tuntia, mutta ennen kuin pääsin vauhtiin Rosa henkäisi hilpeän kuuloisesti, ja läpsäytti sirot kätensä yhteen.

"Hei, unohin ihan sanoa, ilmotustaululla oli kyselyä ryhmätunnista Ruskamäelle, jos olis innokkaita lähtijöitä. Siellähän vois ainakin sitten... kattella vähän paikkoja." Me toljotettiin Emmyn ja Annin kanssa brunettea ymmyrkäisinä siitä, että se oli saattanut pantata meiltä tällaista tiedonmurusta.
"Niin..." Rosa katseli meitä hämillään. "Niitä tais olla ihan pari paikkaa enää jäljellä, et —"

Meidän kolmikko sinkaisi pystyyn ja kohti satulahuoneen ovea niin nopeasti, että Anni kompuroi jaloissaan lojuneeseen harjapakkiin ja mä omissani kyhjöttäneeseen Rosaan. Listalle viimein tömisteltyämme totesimme Rosan puheet tosiksi: Ruskamäkeen ryhmätunnille kutsu oli jo täksi keskiviikoksi, ja listan alla sopivasti kolme viivaa vapaana. Emmy virnisti meille olkansa yli.
"Tätä ei tarvi varmaan kauaa miettiä, eihän?" blondi arvioi, kohotti taulussa roikkuneen kuulakärkikynän ja rustasi kaikkien nimet siistillä käsialalla Fiian nimen alle.

Suurin osa kisakansasta oli painellut koteihinsa suihkuun ja sunnuntai-illan viettoon. Muakin ajatus houkutteli, mutta edessä oli vielä paljon tehtävää: Windin lettien purku ja kevyt kävelytys oli edelleen tekemättä, koska mulla oli ollut kiire pistämään Ottoa kuntoon viimeisiin luokkiin, ja omakin ruuna oli vietävä kotiinsa pöperöiden ääreen. Huokailin teatraalisesti tyhjälle käytävälle laahautuessani hämmentävän kiiltävissä saappaissa kohti Windin karsinaa – välillä antaisin mitä vaan, jotta mulla olisi armeijallinen komeita pieniä miehiä, jotka tekisi likaiset ja tylsät työt mun puolesta.

Kammattuani Windin harjan auki jättäen ne sieville laineille, nappasin selvästi väsyneen tamman riimuun ja talutin pihamaalle. Karsinan oveen kiinnittämäni ruusuke jäi heilumaan kevyesti meidän jäljessä, ja mua hymyilytti niin ettei korvatkaan meinanneet suupieliä pysäyttää. Windi oli päräytellyt meidän been luokassa sellaisia pätkiä, etten ollut ikinä nähnyt: askelissa oli ollut lentoa ja rentoutta, jollaista me oltiin haettu kissojen ja koirien kanssa siitä asti, kun tamman kanssa vajaa vuosi sitten aloitin. Eipä olisi voineet parempaan aikaan löytyä.

Johdattelin tähtitammaani tarhojen ohi kohti leirimökkien viereltä alkavaa maastopolkua, kun me törmättiin kameransa kuvia selailevaan Fiian. Huikautin tytölle kättäni, ja vastaukseksi sain hymyn ja yllättävän välähdyksen, kun punapää ikuistikin meidän loppukävelyt arvaamatta filmilleen.

"Heeei!" älisin loukkaantuneena, suojaten automaattisesti punakkaa naamaani käsilläni, vaikka tiesin kuvan tallentuneen jo aikoja sitten. "Kiva kuva varmaan! Ooh, valkonen hiestä kihartuva kypäräkampaus, näytän Mozartilta." Fiia vain nauroi makeasti, ja lähti jaloittelemaan meidän rinnalla kohti keltaisen lehtikerroksen peittämää polkua.

"Mitäs Elmo, joko se on selviämässä kisoista?" puhkaisin parin minuutin hiljaisuuden, joka oli syntynyt Fiian tutkaillessa kameraansa ja mun rahnutellessa Windiä meidän tallaillessa eteenpäin. Lehdet ja kuivat risut ratisivat meidän alla, Windin alla sattuneesta syystä hieman enemmän kuin mun ja Fiian.
"Juu! Kävi muuten hassu juttu, yks tyttö Ruskamäeltä lyöttäyty meidän seuraan kun olin jäähdyttelemässä sitä, niinkun sä nyt", Fiia naurahti huolettoman kuuloisesti, mutta siitä näki että se oli odottanut kiihkeästi päästä kertomaan jollekin. Mä en ehtinyt kuin näyttää pöyristyneeltä, kun Fiia kiiruhti jo jatkamaan.
"Se oli joku... Viveka kai? Viviksi sitä sanottiin. Se oli kiva, jutteli kauheesti."

Kamuni tuntui vaistoavan musta huokuvan sanattoman epäuskoisuuden sanan "kiva" kohdalla, koska se vilkaisi mua huvittuneena.
"No joo, kyllähän ne taitaa olla aika kilpahenkisiä... mutta mistäs sitä tietää, pohjimmiltaanhan ne voi olla ihan huippua porukkaa, vaikka samanlaisia kun sebeläiset." Musta pääsi ivallinen puuskaisu, ja siirsin kättäni Windin lavalta harjalle haromaan auki leteistä jäänyttä pikkuista takkupesäkettä.

"Joo, no, epäilempä vahvasti." Nostin katseeni Fiiaan, joka katseli mua uteliaasti, ja iskin ovelasti silmää. "Mutta keskiviikkonapa se varmaankin selviää."

[Cella]

Selityksiä 

Eighty-second

Olkapäässä sykkivä kipu sai mut vetämään niin terävästi henkeä, että ilma päästi sihahduksen kulkiessaan hampaiden välistä. Fiia irvisti mulle anteeksipyytävästi, mutta jatkoi edelleen Icepowerin levittämistä aristavalle alueelle: kylmägeelin imeytyessä hartia tuntui ensin hyvin lämpimältä, sitten hyvin kylmältä, ja lopulta se jätti jälkeensä kumman kihelmöivän tunteen. Pistely peitti melkein alleen sydämen sykkeen tahdissa tykyttävän kivun. Melkein.

Olin niin keskittynyt omaan tukalaan olooni, etten edes huomannut portaista lähestyviä ihmisääniä ennen kuin niiden omistajat tömähtivät sisään huoneeseen. Robert ravisteli vesipisaroita kuoritakkinsa hartioilta, ja Anastasia hipsi kynnyksen poikki sukkasillaan, varoen samalla astumasta kenkien mukana kulkeutuneisiin lätäkköihin. Molemmat tulijat pysähtyivät kuin seinään nähdessään Fiian ja mun penkillä kyyristelevät, hiljaa kiroilevat hahmot. Syntyi hetken kysyvä hiljaisuus, jota katkoi vain kylmägeelituubin turahdukset Fiian puristaessa väkeväntuoksuista tahnaa kämmenelleen. Robert sai suunsa auki ensimmäisenä.

”Mitäs sulle on käyny? Windikö?”
Koitin nyökätä, mutta samaan aikaan Fiia tökkäsi erityisen kipeään kohtaan, joten päädyin vain näyttämään tuskaiselta, pakkoliikkeistä kärsivältä peikolta. Ilmeisesti poika puhui kuitenkin sujuvasti ratsastusvaivaisten koodikieltä, koska ymmärsi yskän.
”Näyttää pahalta.” Mä purin poskeani odotellessani suosiolla, että Sisar Hento Valkoinen sai hommansa loppuun ja kylmägeelipurnukan korkin kiinni, ennen kuin puhuin.
”Joo, sillä on joku helvetin raivopäivä, mut mä päätin mennä silti ratsastaan. Joka oli loistoidea kuten näkyy”, naurahdin kuivakkaasti, ja säpsähdin heti perään koska liikahdus oli herättänyt olkapäässä pieniä kipristeleviä tähtiä. ”Se otti hatkat yhestä mörkökulmauksesta, sinkos koko kentän poikki ja lopuks päätti että meikäläinen sopii paljon näppärämmin uudeksi aidantolpaksi kuin sen selkään.”

Olin salaa iloinen siitä, että Robert ei nauranut. Ottaen huomioon, että pari viikkoa sitten kun se oli pudonnut Harrylta maastossa, mä olin nauranut niin kauan että olin saanut hikan ja ottanut putoamisen vielä videollekin. Joten sillä olisi ollut kyllä täysi oikeus antaa samalla mitalla takaisin. Jätkä taisi olla aika paljon parempi ihminen kuin mä.

Anastasia auttoi mulle mukin tiskikaapin ylähyllyltä, ja kaatoi sen ystävällisesti täyteen kiehuvan kuumaa kahvia. Istahdin sadepisaroilla kirjotun ikkunan eteen, ja katsahdin nyreästi pihamaalle: kello oli hädin tuskin neljä, mutta paksut harmaat pilvimassat saivat maiseman hämärtymään kuin iltamyöhällä. Vasta katsellessani kirkkaasta lasista heijastuvaa peilikuvaani huomasin poskipäähäni hiljalleen muodostuvan syvänvioletin mustelman – mun oli täytynyt lyödä se kaikessa putoamistohinassa aidanpienaan, enkä ollut huomannut koko asiaa kun olkapää oli jäänyt rysäyksessä väliin paljon pahemmin.

Kosketellessani varovaisesti silmän alle noussutta pinkeää ja kuumottavaa vammaa, kaikui lokerikkojen luota jälleen uusia ääniä. Ne viipyilivät kaapeilla yllättävän kauan, ilmeisesti vaihtoivat vaatteitaan, mutta pian punaposkinen Rosa lipui sisään taukotupaan Anni vanavedessään. Brunetet vaistosivat ilmeisesti heti huoneen lievästi vaisun ilmapiirin, koska niiden juttelu katkesi kuin seinään – näin heijastuksesta, miten molempien päät kääntyilivät hämmentyneinä paikallaolijasta toiseen.

”Mit – Cepa mitä sä oot taas koheltanut?” Koska mun mustunut naamavärkkini oli ollut edelleen käännettynä ikkunaa kohti, eikä käsikään ollut mitenkään eriskummallisessa asennossa, oli Annin arvaus yllättävän osuva. Ajattelin ensin esittää loukkaantunutta, ja väittää että mitään en ollut ikinä tehnyt, mutta se nyt olisi ollut aivan turhaa hapenhaaskausta.
”Windi harjotteli cellanheiton olympialaisiin”, virkoin kuivasti, siemaisin kahviani, ja irvistin, koska olin unohtanut kuinka kuumaa se oli. Palanut kitalakihan tästä vielä puuttui. ”Se alkaa olla siinä aika lyömätön.”
”Ai säkö sen rikoit?” Rosa hämmästeli nyt, ja koska koko huone oli varmasti odottanut kovin erilaista vastaanottoa, kaikki kääntyivät katsomaan tyttöä.
”Minkä?”
”Anne taivasteli pihalla, että taas se sabotaasiukkeli on iskenyt, kun kentän aidan yks lauta oli poikki. Mutta sähän siihen sit oot rysähtänyt!” Mä suljin silmät kuin rukoillen voimaa kestää tämä päivä loppuun, ja tunsin hyvin kummallista tarvetta nauraa. Ainahan siitä vitsailtiin, että kun kunnolla putoaa niin lennetään kentän seinistä läpi – mutta mä olin ilmeisesti nyt todella tehnyt niin. Ei ihme että käpälää vähän kolotti.

Keskustelu oli tuskin ehtinyt kunnolla startata uudelleen, kun Daniel jo tömisteli joukon jatkoksi kimaltelevia pisaroita tukastaan ravistellen, ja saaden Annin muuttumaan vähän kummallisen näköiseksi. Ilmeisesti kolea ja kostea syyssää sai kaikki kaipaamaan kahvikupposta ja lämmintä sohvanmutkaa.
”Anne käski sanoo että C-sennut menee maneesiin, ei oo meinaan ihan tihkua enää toi sade… Jesus, Cella, mitä sun naamalle on tapahtunu? Näytät Tauskin.. no, keltä vaan naisystävältä ikinä”, kuului nuorenmiehen kannustava kommentti, joka sai mut nakkelemaan niskojani ikävin seurauksin. Olkapää muistutti varsin terävästi olemassaolostaan, ja vaikka koitin piilottaa kipuirvistykseni, se ei jäänyt Rosan tarkoilta silmiltä näkemättä:
”Sun pitää mennä lääkäriin! Sä oot tullu sieltä selästä alas tosi kovaa, ja eikö toi oo se sama olkapää mikä on menny monta kertaa sijoiltaan? Siellä voi olla joku oikeesti rikki.”
Mä huiskaisin keskustelunaiheen pois kuin ärsyttävän kärpäsen, ja näin heijastuksen kautta kuinka Rosa vaihtoi Fiian kanssa merkitsevän katseen. Kyllä mä tiesin että tästä pitäisi mennä lääkäriin, mutta tiesin myös, kuinka kiltit valkotakkiset sedät pistäisi mulle taas yhden lähetteen magneettikuviin, joita mun vakuutus ei edelleenkään kattanut eikä mulla ollut niihin muuten varaa. Mulla ei ollut oikein mihinkään varaa tässä kuussa, kun olin yltiöinnoissani päättänyt, etten missaa Seppeleen centered riding –kurssia, vaikka se mun budjetin reilusti ylittikin.

Voisinkohan myydä joitain elimiäni mustassa pörssissä? Vaikka osan maksasta, siitähän voi aika vaarattomasti luovuttaa? Tosin tällä juomismäärällä kukaan tuskin maksaisi siitä kymppiä enempää.

Mun uppoutuessa ajatuksiini huone tyhjeni hiljalleen. Wenla kävi huikkaamassa muutaman hoitajan avustamaan sennutunnille, Dani suuntasi kahvin ryystettyään kotiin, ja Anni livahti pian perässä laittamaan Lailaa kuntoon seuraavaa tuntilaista varten. Windi juoksisi vielä hetken omilla tunneillaan, joilla se ei ollut toivottavasti ehtinyt luoda yhtään enempää käsipuolia mun seuraksi. Mua harmitti tamman käytös, kun sen kanssa oli mennyt viime aikoina niin hyvin. Harmitti myös ulkona hakkaava, masentava sade, sekä särky, jonka mä arvelin vain pahenevan parin seuraavan päivän aikana kun kaikki mustelmat ja ruhjeet ehtisivät muodostua huippuunsa.

Mutta enemmän kuin mikään muu mua harmitti se, kuinka Rosa, jonka kanssa mä olin jäänyt nyt kaksin tupapöydän ääreen, hätkähti omaa viestiääntään, nappasi puhelimen tiiviisti syliinsä ja vilkaisi mua säikysti kun luuli että mä en nähnyt. Mä suorastaan tunsin, miten kiukku synkensi mun ilmeen paljon mustemmaksi, kuin puoli naamaa peittävä sinelmä olisi yksinään pystynyt, ja pureskelin taas poskeani estääkseni vihaisia sanoja pääsemästä ulos. Tämä ei siis ollutkaan loppunut. Rosa oli maailman huonoin valehtelija, ja se tiesi sen itsekin, mutta silti se oli ilmeisesti päättänyt että mun sulkeminen ulkopuolelle oli tärkeämpää kuin kiinnijääminen. Joku olisi voinut sanoa, että mä olin vainoharhainen, mutta jos tiesi millaisia me tavallisesti oltiin – kuinka me tehtiin kaikki yhdessä lukuunottamatta ehkä vessakäyntejä, ja niidenkin jälkeen kerrottiin toiselle puoliskolle viimeisen viisiminuuttisen kohokohdat – ymmärsi kyllä että tekstiviestien salailu kertoi jonkin olevan pielessä. Kun Rosan luuri piipitti toiseen otteeseen mä ponkaisin seisaalleni, ja tömistelin toisen pelästyksestä välittämättä suoraan alakertaan. Ei Windi enää kauaa tunnillaan viipyisi.

Siinä vaiheessa, kun sateessa kastunut sennuratsastaja viimein kopisteli talliin luimuilevaa Windiä kiskoen, mä olin jo uinut hyvin synkille vesille. Mitä enemmän ajatuksia pyöritteli päässä huonoina päivinä, sitä pahemmilta ne vaikuttivat, ja vaikka mä tiesin että yksin päänsä sisällä kiukuttelu oli tyhmää eikä auttanut ketään, en mä oikein osannut lopettaakaan.

Mun viimeinenkin toivo katosi, kun sennutäti ilmoitti ettei ehtinyt edes riisua ratsuaan tunnin päätteeksi. Mä kolkautin karsinan salvan auki, ja marttyyrinä huokaillen astuin boksiin sisään: Windi näytti edelleen vihaiselta, mutta ei liikahtanutkaan kun tappelin satulan alas lähinnä vasemmalla kädellä, tai edes kun sörkin ainakin viisi ylimääräistä minuuttia kankeiden turpahihnojen parissa, kun en saanut niitä millään auki. Jo ennen kuin sain nostettua ensimmäistäkään sukaa tamman harjapakista, tuntui että olin aivan uuvuksissa. Olin vaan niin väsynyt tähän päivään.

Kyykkiessäni pinkin laatikon edessä käytävällä, näkökenttääni ilmestyi pari kuraisia kengänkärkiä naapurikarsinan puolelta. Nostin katseeni. Aleksanteri kahisteli Myntin loimea oven päälle roikkumaan, eikä tuntunut huomaavan mua hyvään toviin. En ollut alkuun aivan varma välttikö se tahallaan katsomasta mua – Allu oli ollut mulle vähän omituinen jo muutaman päivän, mutta en ollut vetänyt siitä suurempia palkokasveja nenään, koska sillä nyt tuntui olevan sellaisia epäsosiaalisuuden puuskia harva se tunti. Kuitenkin nyt, kun tunsin olevani muutenkin väärinymmärretty, en jaksanut yhtään ylimääräistä kiukuttelijaa samaan soppaan.

”Hei”, mutisin lopulta lattianrajasta, kun Allu ei tuntunut kääntyvän sitten millään. Huomasin olleeni varsin väärässä siitä, että se olisi muka tiennyt mun läsnäolosta: poika sätkähti kuin sähköiskun saaneena, ja havaittuaan mut muutaman metrin päässä muuttui vähintään yhtä oudon näköiseksi kuin Anni äsken yläkerrassa Danin nähtyään. Mikä kaikkia vaivasi?

”Öh… moi”, kuului hiljaa mokellettu vastaus, ja Allu jäi katsomaan mua hämmentävän räpyttämättömin silmin. Mulla oli taas sellainen selittämätön tunne, joka silloin tällöin Seppeleessä iski: tunne, kuin olisin lukenut hyvää kirjaa mutta yhtäkkiä huomannut skipanneeni välistä luvun tai kaksi, enkä olisikaan enää aivan perillä miten juoni oli tähän pisteeseen loikannut. Kun me oltiin katseltu toisiamme hetki kiusaantuneessa hiljaisuudessa, Aleksanteri ilmeisesti viimein rekisteröi näkemänsä, koska muuttui hiukan häkeltyneeksi.
”Mikä sun silmään on osunu?”
Pahus, olin jo ehtinyt unohtaa koko mustelman.
”Fiialla meni hermo ja se anto mulle selkään”, virkoin vinosti hymyillen, kun en jaksanut enää selittää viidettä kertaa samaa tippumistarinaa. Allua ei hymyilyttänyt. Mä halusin kovasti pakoon oudosta tilanteesta, ja astahdin jo kumisuka kädessä kohti Windin karsinaa, kun poika nytkähti eteenpäin kuin estäen mun kulun.

”Ooksä puhunu sen… pienen pojan kanssa?” kysymys livahti jätkän suusta kauheaa vauhtia, kuin Allu olisi ajatellut että jos se sanoo asiansa tarpeeksi nopeasti, sitä ei lasketa sanotuksi.
”Mit – Kenen pojan?”
”Sen… joku kymmenen vee, se yks hoitajapoika, en mä tiedä sen nimeä.”
”Jasonin?” mua ärsytti etten pysynyt enää yhtään kärryillä, ja se, että Allu tuntui välttelevän mun silmiä kuin niiden mustelmainen eriparisuus olisi saattanut tarttua katsekontaktista. ”Tottakai mä oon puhunu sen kanssa, sitä kaveria on aika mahdoton vältellä.”
”Niin mutta nyt? Ootko puhunu sen kanssa nyt lähiaikoina?” Mä jäin vaan ällistyneenä toljottamaan. Seurasin vierestä, kuinka Aleksanteri katseli epätoivoisesti Windin karsinaan, kuin olisi tosissaan toivonut tamman syövän sen että se pääsisi pois tästä tilanteesta.

”Oon – siis en mä just nyt – mikä sua vaivaa?” Vihdoin mä sain Allun katsomaan mua, varmaan auttoi että kuulostin turhautumisesta sekopäiseltä. Koko huono päivä tuntui latautuvan nyt kiemurtelevan nuorenmiehen niskaan. ”Kysy sitten jos on saatana jotain oikeesti kysyttävää, äläkä änkytä niinkun joku koulunäytelmässä panikoitunut pikkulapsi.”

Aleksanterin ilme muuttui ensin tyrmistyneeksi, mutta sitten pojan naamalle suli täysin viileä ja rauhallinen naamari. Mä melkein näin, miten sen silmien takana ovi pamahti kiinni, lukiten visusti taakseen sen mitä ikinä se oli halunnutkaan sanoa.
”Ei mitään. Sori”, kuului karhea vastaus, Allu peruutti askelen verran, ja käännähti sitten suoraan Myntin karsinaan. Seurasin kuohuksissani esimerkkiä, ja tömistin oman hoitsuni boksiin kumisuka vain sormenpäissä keikkuen. Vedin vasemmalla kädellä pari kömpelöä harjanvetoa pitkin pilkullista kaulaa, mutta kurkussa kuristava kiukku sai harjan hervahtamaan kyljelle.

Peruutin selän karsinoiden väliseinää vasten ja valuin istumaan puhtaalle turvepatjalle. Siinä mä istuin hiljaa, harja väärässä kädessä, ja itseeni suuttuneena kumautin takaraivoni seinään – tietämättä, että saman seinän toisella puolella joku toinenkin teki sillä hetkellä tismalleen samoin.

[Cella]

Syysblues

Eighty-third

Olin jo unohtanut kuinka pimeää olikaan se pimeys, joka laski Seppeleen maille syksyisin. Tuntui että maneesista tulvivan valon ulottumattomissa mustuus kurotteli koleita, pitkiä sormiaan voittaakseen viimeisetkin valonsäteet, ja peittääkseen kellankarvaisen syysmaiseman alleen paremmin kuin jättimäinen viltti. Mä istua kökötin pikkupuolen kynnyksellä höyryävä teemuki kourien lämmikkeenä, ja koetin siristellä pimeyden läpi näkyisikö maneesin suunnalta jo elonmerkkejä, jotka vihjailisivat illan toisiksiviimeisen tunnin päättyneen. Kuikuillessani lämpimältä ja valoisalta tallikäytävältä märälle, mutaiselle ja synkälle pihalle tuntui kuin seisoisi kahden täysin erilaisen maailman rajalla.

Pihalla ei näkynyt ketään, joten päättelin Annen pitävän estekunnujaan kiireisinä vielä tovin. Leikittelin collegehousujen taskussa pullottavalla särkylääkepurnukalla, jonka olin alkuviikosta saanut lääkäriltä olkapään kipuun – melkein yhtä tyhjän kanssa ne tabut olivat, mutta koska mikään ei ollut poikki ja magneettikuviin ei päässyt, niin niihin vain oli Talven muidun tyydyttävä. Rullailin hajamielisesti purkin auki ja pudotin valkoisen tabletin kämmenelleni. Vanilijatee, jolla huuhdoin lääkkeen alas, sai sisuskalut hehkumaan lämpöä.

"Vieläkö käsi on kipeä?"
Robert oli astunut ulos tammansa karsinasta, ja katseli mua nyt pää kallellaan. En yllättynyt pojan läsnäolosta, olinhan mä kuunnellut sen juttelua Harrylle jo hetken aikaa. Oli aika herttaista, kuinka ne kävivät keskenään oikeasti pitkiäkin keskusteluja.
"Ei oikeestaan", mä vastasin hymyillen vinosti. "Keksin uuden leikin, jossa naukataan pillereitä myös silloin kun ottaa päähän tai kun on yltiötylsää."
"Semmonen leikki on jo olemassa, sen nimi on 'Huumeongelma'", virkkoi Robert ja sai mut nauramaan.
"Voi perse! En oo vaan sit päässy leikkimään sitä omina ala-asteaikoina." Kömmin kankeasti jaloilleni, kun sateiseen mustuuteen auennut kirkkaankeltainen neliö kieli maneesin oven liukuneen auki, ja tuntiratsujen kookkaat siluetit lähtivät keinumaan kohti tallia. "Vaikka oon kyllä aika varma, että meidän sillonen kässänopettaja oli päässy sitäkin enemmän."

Windi päästi pitkän päristyksen pyörähtäessään ympäri karsinassaan, ja ravisteli talutusmatkalla harjaansa valuneet sadevedet niskastaan kuin jättiläismäinen dalmatialainen. Tamman punaposkinen estetuntilainen autteli neidon riisumisessa epätodellisen innoissaan – jos on hoitajana hevoselle, joka on luonteeltaan yhtä miellyttävä kuin Lordi Voldemort, se on aina pieni ihme – joten me saatiin hepo unikuntoon todella nopeasti. Koska olin niin hämmentynyt siitä että joku itseasiassa piti Windistä (ja koska olin lisäksi vähän lääkepöllyssäkin), en tajunnut edes kiittää tyttöä sen pujahtaessa käytävän puolelle ja kohti satulahuonetta palauttamaan paikalleen tuntiratsunsa siististi paketoidut varusteet.

Meidän jäätyä kahden tammani kanssa jäin nojailemaan tuttuun, lämpimään kylkeen silmiäni raukeasti räpytellen. Olisin voinut jättää sen odottamaan iltaheiniään ja painua yläkertaan hulluttelemaan muiden kanssa, mutta jokin piteli mua siinä. Eipä sillä, ei näinä päivinä tuttua hulluttelua ollut kauheasti kuulunutkaan: koko tallin oli vallannut jonkinlainen hiljainen melankolia, joka tihkui flunssan karhentamista äänistä ja pitkien koulupäivien väsyttämistä asennoista. Sabotaasimysteerin ratkeaminen oli ravistellut porukkaa yllättävyydellään, mutta sen maininkien laannuttua tunnelma oli laskenut lähes yhtä synkänsävyiseksi kuin ulkona vellova taivas. Onneksi uudet hoitajat aloittaisivat näinä päivinä, ehkä ne valaisivat meihin vanhoihin pieruihinkin vähän eloa.

Piirtelin etusormellani kuvioita Windin vaaleaan karvaan ja tuijottelin ikkunaa, jonka lasia pitkin kaksi pulleaa pisaraa kisaili näkymättömiin. Muistelin kesää. Koulujen tuomenkukkien tuoksuista päättäjäispäivää, ja sitä yötä kun me oltiin juostu Rosan kanssa paljain varpain puistossa ja koitettu juottaa sorsille skumppaa. Juhannuksen latotansseja, Tornadotin honteloa kirmailua sen päästyä äitinsä kanssa ensimmäistä kertaa laitumelle, ja sitä hevosten uittoreissua, jolloin Sandraa oli pistänyt ampiainen.

Muistelin kesäleirillä hepulointia silloin, kun hiljaisuuden oli pitänyt koittaa tuntikausia sitten. Salman jäätäviä ratsastushanskoista jääneitä rusketusrajoja, Kasperin palanutta nenänvartta, ja häästressiä potevaa Pirittaa, joka oli pistänyt meidät huhkimaan helteessä niin että suolainen hiki valui ylähuulelta suuhun. Auringossa lämmennyttä siideriä, Amerikan reissua, ja sitä kuinka linnut loilottivat aina vaan, kun kipsutti valoisassa aamuyössä baarista kotiin.

Muistelin kesäkuun sadepäiviä, kun Britta oli vielä täällä. Ja Windin rajattoman valtavaa vauvamahaa, kuinka se oli keinunut tamman ravatessa puolelta toiselle kuin sillä olisi ollut oma elämä.

"Hoi, Cella, tuutko mun kanssa ylös?" Taakse hiipinyt ääni sätkäytti mua niin voimakkaasti, että Windinkin polvet notkahtivat.
"Jeesus!"
"Aika lähellä, mutta voi mua sanoa ihan Lynniksikin", blondi hymyili mulle puolioven luota väsyneen oloisesti. Se oli tainnut olla Sentin kanssa karanteenitiloissa koko päivän. Mä keräilin lattialle kasatut harjat, vastaten samalla myöntävästi tytön kysymykseen, ja pyyhkäisin vielä pehmeäksi hyvästiksi hoitohevoseni pehmeää kaulaa.

Katselin kuinka pieni rypäs silkinhienoa, lyhyttä kesäkarvaa irtosi tamman iholta tehdäkseen tietä karkeammalla talvikarvalle, ja tuumin, että kesä taisi olla ohi.

Ja niinhän se olikin.

[Cella]

Kouluvalmennus

Eighty-fourth

Jos mulla oli iso ego, niin niin oli kyllä Windilläkin. Välillä ihmettelin, miten me mahduttiin yhdessä yksistäkään ovista sisään. Tamman silmissä helpon C:n ratsastaminen oli sille suorastaan loukkaavan helppoa, ja se näytteli mulle henkistä keskisormea lähes koko alkuvalmennuksen ajan. Kuten oli näyttänyt koko harjoituskisatkin.

Kun valmennus oli alkamaisillaan, mulla oli hyvinkin varautunut olo. Meidän harjoituskisat olivat tosiaan menneet vähän miten sattuu, eikä Windi luonnollisesti ollut viikkokausien lomailun jälkeen aivan parhaimmassa terässään: tamma tuntui yhä kankeanpuoleiselta, ja sen jaksaminen loppui usein kesken vähänkin kokoamista vaativissa tehtävissä. Siksi oli mukava kuulla Annelta heti alkuun ystävällisiä sanoja, nimittäin meidän ravitehtävät olivat kuulemma harjoituskisoissa olleet paikoin vallan onnistuneita. Näistä sanoista piristyneinä lähdin keräilemään alkuverkkailevan tammani ohjaa hiljalleen tuntumalle.

Siinä missä mun mielialani koheni tunnin edetessä, mun ratsuni tuntui turhautuvan jatkuvasti enemmän. Windin mielestä näin helpoille tehtäville ei kannattanut juuri korvaansa lotkauttaa eikä kaviota hiekasta nostaa: melkein kuulin, kuinka tamma loksahti siihen moodiin, jossa se puksutti läpi kaikki helpot alkeistuntinsa. Saisin pistää kintut ja pakarat toden teolla käyttöön, jos aikoisin tyllerön herättää tämän valmennuksen puolella.

Anne oli yhtälailla kiinnittänyt huomiota Windin jäykkyyteen, ja siihen me pääosin tällä tuokiollamme keskityimme. Vasta siirtyessämme pidemmälle ravi- ja laukkatehtäviin sain Windin kaulaa auki ja tuntuman tasaiseksi molempiin ohjiin: se oli suurin konkreettinen merkki takapakista, jota olimme mammaloman aikana tehneet, sillä ennen tamman etuvartalo oli notkistunut avuille hyvinkin nopeasti, kun vain löysi oikeat nappulat. Parempi kuitenkin myöhään kuin ei milloinkaan. Laukkaa venytellessä tuntui Windin oma moottori viimein heräävän, ja vaikka sieltä ei mitään puhdasta muotoa löytynytkään, oli liikkeessä jo sitä tuttua, mukavaa muovailtavuutta ja elastisuutta.

Tehtyämme useita voltteja ja ympyröitä molempiin suuntiin pyysi Anne mua nostamaan jälleen oikean laukan ja nousemaan kevyeen istuntaan. Ja mähän tein työtä käskettyä. Tuntui melkein huvittavalta laukata pitkää kevyttä laukkaa koulutunnilla, mutta se vaikutti hoitavan hommansa toivotulla tavalla – Windikin taisi häkeltyä tuuppailuun tulleesta vauhdikkaasta käänteestä, koska unohti totaalisesti aiemman jurnuttelunsa. Pidättäessäni tammaa ja ohjatessani sitä kentän kulmissa tunsin, kuinka mun apujani vastassa tuntui nyt paljon enemmän painetta. Saatuaan tilaa selälleen knabstrup oli alkanut käyttää sitä oikein, ja työnsi nyt kunnolla takaosastaan asti. Mä hymähdin itsekseni, kun pohkeiden polttelusta välittämättä pysyttelin kevyessä istunnassa vielä yhden ympyrän. Anne oli kyllä yksi velho, miten se oli osannut tuonkin aavistaa.

Saatuani huomautuksen istunnastani, huomasin yrittäneeni itse hieman liikaa, ja unohtaneeni rentoutua. Päästettyäni jännitteet reisistä ja alaselästä, ja istutettuani kankut lähemmäs hevosta, tapahtui Windissä jokin maaginen muutos: en tiedä johtuiko se istunnan paranemisesta, vai siitä, että me oltiin siirrytty jo hiomaan haastavampia taivutuksia (Annen mukaan vähän molemmista), mutta tuntui kuin se tuttu, vireä ja osaava tamma olisi herännyt jonkinasteisesta koomasta. Sen niska nousi silminnähtävästi, enkä ollut edes huomannut hevosen painavan ohjaa vasten, ennen kuin ylimääräinen paine katosi.

Siitä eteenpäin sujuikin meno huomattavasti sutjakkaammin. Mä en tiedä pitikö tässä huvittua vai ärsyyntyä, kun tamma joka ei alkutunnista viitsinyt ravata edes kunnollista ympyrää, taipui nyt mun ulkopohkeeni ympärille siistiin avotaivutukseen kuin vettä vain. Harjoitusten saatua haastetta Windi oli löytänyt itsestään sitä tuttua ruutia. Vaikka en tohtinut vaatia hoitsultani pitkiä taivuttelupätkiä, koska ne vaativat lihaksistolta melko paljon, ne lyhyetkin väläytykset osoittivat että kyllä täällä yhä osattiin taukoilun jälkeenkin.

Mä en osannut estää hymyäni, kun lihakset hellinä pyysin knabstrupin käyntiin ja taputin sen nihkeälle kaulalle mojovat kiitokset. Täytyisiköhän tässä sittenkin mennä rustaamaan osallistumista seurakisojen helppoon beehen?

[Cella]

Ratatunti

Eighty-fifth

Miksi?

Miksi mun oli pitänyt saada idea käydä salilla juuri eilen?

Mä en edes pidä saleilusta.

Mä olin kokenut hetkellisen onnentunteen tajutessani tänä aamuna (heti sen jälkeen kun en ollut päässyt lihaskivuiltani vessanpöntöltä ylös) että oli mun vapaapäiväni – mun ei edes tarvinnut kyetä mihinkään. Se tunne oli ikävä kyllä loppunut lyhyeen, kun Rosan kauniilla käsialalla raapustettu ”RATAESTETUNTI kello 19” oli erehdyttävän tarkasti iskostettu tämän päivän ruutuun. Tuskaisesti voihkien mä olin törröttänyt siinä kalenterin edessä hyvän tovin, ennen kuin oli ollut pakko hyväksyä tämä kova kohtalo. Pirren tuntiahan mä en jättäisi väliin.

Ähistyäni sitten itseni Windin satulaan alkuillasta, mun tavoitteet illalle olivat aika matalalla. Tavoite yksi: älä putoa, niin kuin kahdella edellisellä Pirren tunnilla. Koska sen maastossa vesiesteeseen lentämisen jälkeen oli ollut jo tarpeeksi vaikeaa olla saamatta mitään hiekankyntäjä-lisänimeä. Tavoite kaksi: pääse yli edes yhdestä esteestä. Koska… no… eikös se ole tämän lajin tarkoitus?

Pirre ja Windi olivat kuitenkin tänään yksimielisiä siitä, että mua ei päästettäisi niin helpolla. Windi tuntui kutakuinkin yhtä kevyeltä ohjailtavalta kuin höyryjuna, ja Piritan suunnalta sanallinen ruoska pisti mut kuosiin kypärän nupista kantapäähän saakka. Mä en ollut uskaltanut sanallakaan nurista mitään mistään lihasjumeista, vaan salaa lämmitellyt ja venytellyt hampaat irvessä pahimpia lukkoja auki. Niin kai pitäisi oikeasti tehdä ennen joka ratsastusta, mutta toisaalta, niin kai hammaslankaakin pitäisi käyttää päivittäin. Ei sitä silti kukaan tehnyt.

Hammaslangat lähti mielestä aika äkäiseen, kun tunnin tehtävä alkoi. Mua innostutti ihan hurjasti kuulla, että me harjoiteltaisiin uusinnan ratsastamista tällä samaisella tunnilla – semmoisen hiomiset oli jääneet multa kyllä pitkäksi aikaa pölyyntymään lihasmuistin syvimpiin lokeroihin.

Me aloitettiin perusradan ratsastussa osissa, jotta ne painuisi paremmin mieleen. Siinä mun ja Windin ongelmat oikeastaan alkoivat – mä en kertakaikkiaan pystynyt pitämään pitkiä aikoja pohjeapuja yllä, koska tuntui että jalkojen lihakset syttyi jokaisella ponnistelulla tuleen, ja mä päädyin polttelua väistäen taipumaan jatkuvasti vähän vinoon. Mun matoilu otti Windiä päähän, eikä se todellakaan tullut kunnolla avuille. Ei siinä, en mäkään olisi tullut.

”Ottakaa kutos-seiska-linja uudestaan!” Pirre huuteli uskomattomalla kärsivällisyydellä meidän vedettyä suoraksi tarkoitettu esteväli aivan uudenlaiseksi S-mutkaksi. Ratsastuslihasten lämmetessä pahin vääntely alkoi jo hellittää, mutta paljon jäykemmältä olo yhä tuntui normaaliin verrattuna. No, hammasta purren ja suomalaisella sisulla, tästä rataharjoituksesta olisi paljon hyötyä syksyä varten.

Keskityin erityisesti istuinluihini ja pehmeään ohjasotteeseen, kun nostin uudelleen laukkaa kutosokserin päädystä. Vaikki kivisti, pidin pohkeet kannustavasti kiinni knabin kyljissä aina ponnistuspaikalle saakka, ja kutosen ylitettyämme tuijotin niin keskittyneesti yli seiskan keskikohdan, että voisi kuvitella pelkän tahdonvoiman jo riittävän.

”Paljon parempi!” Pirre huhuili mun helpotukseksi, kun Windi jäi nakkelemaan kiukkuissaan niskojaan mun pidätteille. ”Edelleen, suorempaakin teiltä on nähty. Sitä pohjetta ja istuntaa käyttöön vaan reippaasti. Jes, Rosa seuraavana sieltä!”

Tunti eteni tehokkaaseen tapaansa, pian pääsimme hyppäämään rataa kokonaisuudessaan. Kahteen kertaan me käytiin Windin kanssa koluamassa kentän kulmauksia raivoisan pomokeskustelun merkeissä, mutta kun rataan otettiin korkeutta ja vauhtia jatkuvasti enemmän, alkoi molempien keskittyminen pureutua enemmän asiaan. Kiukuttelustaan ja jähmeydestään huolimatta Windillä oli aina se sisäänrakennettu hyvä työmoraali, kun tuli esteisiin.

Meidän lähtiessä viimeiselle kierrokselle koko radan ympäri, mulla oli kova motivaatio saada hyvä päätös taisteluntäyteiselle tunnille. Armas aisaparini koetti ryöstää itseään käsistä jo ennen ensimmäiselle esteelle suoristumista, mutta mä otin ohjat napakasti takaisin haltuun – nyt mentiin meikäläisen säännöillä, ei Windin.

Rentoutin alaselän laukan rytmiin, ja suoristin tamman suuren rungon ykkösesteen edelle. Yksi, kaksi… ja yli mentiin niin että heilahti. Windi ponnisti hieman liioitellen – oltiinhan me Pirren kanssa yhteisymmärryksestä jätetty korkeutta aika paljonkin meidän maksimista tauon ja alkutunnin tahmeuden takia – mutta rytmi säilyi edelleen oikein hyvänä. Kakkospysty sujui ongelmitta, ja sen jälkeen reilu U-käännös takaisinpäin kolmosen sarjaesteelle. Vaikka mä en ehtinyt lyhentää knabin laukkaa aivan riittävästi, ja me ajauduttiin hiukan liian lähelle sarjan b-osaa, me suoriuduttiin siitäkin kunnialla. Rahnutin nopean kehun etukaaren eteen, ja käänsin katseeni seuraamaan nelosesteelle vievää linjaa. Kyllä tämä kivaa hommaa oli, sitten kun sujui.

Uusintarata ratsastettiin suoraan perusradan perään tässä viimeisessä vaiheessa, ja Pirre huikkaili tervetulleet muistutukset vielä toisen radan estejärjestyksestä. Annoin Windille ohjaa, ja siirsin pohjetta aavistuksen taaksepäin vaikuttamaan paremmin takaosaan – uusinnan puolella sai vähän revitelläkin.

Lopulta me laskeuduttiin hiekkaan kahdennentoista esteen paremmalla puolen, takana lopulta vain yksi ainoa pudotus, joka sekin tuli uusinnassa yhtätoista edeltäneen kaarteen venähdettyä. Mä olin tavattoman tyytyväinen, vaikkakin fyysisesti aivan poikki, ja taputtelin Windin nihkeää kaulaa niin että ohjat hölskyi. Pirrekin väläytti meihin päin aina niin reippaan hymynsä, ennen kuin päästi koko tunnin kalpealta näyttäneen Robertin näyttämään kynsiään samaiselle, meidän juuri tahkoamalle radalle. Esteope nyökäytti hyväksyvästi, ja kutsui meidän suoritusta ”työvoitoksi”, kääntyen sitten tarkkailemaan Robertia.

Työvoitto. Sitä paremmin en olisi osannut sitä itse kuvailla.

[Cella]

Syysvaellus

Eighty-sixth

Viimeinen kokonainen vaelluspäivä oli uskomattoman kaunis. Anni, joka oli ottanut vaelluksen aikana varmasti ainakin 700 kuvaa, kävi ikuistamassa mut ja Allun kun me oltiin
pistämässä tammojamme yökuntoon pitkän päivän päätteeksi. Siitä otoksesta tuli jostain syystä mun lempikuva koko reissusta.

[Cella]

Rysäys

Eighty-seventh

”Tässä koko tuppukylässä on tasan kahdet liikennevalot niin eiköhän me osuta niissä kummissakin punasiin.”

Mä vilkasin sivusilmällä ratin takana haukottelevaa Annia ja virnistin sen sanoille, ennen kuin käänsin kasvot takaisin kohti kullankarvaista syysaurinkoa. Valiomyrsky my ass, keli oli kauniimpi kuin viikkokausiin – ehkä pientä tuulen puhkumista lukuunottamatta – ja auringon näyttäytyminen sai munkin alamaissa madelleet olotilat nostamaan päätään. Ottaessa huomioon, että me oltiin saatu eilen kuningasidea lähteä paikalliseen yksille (ja että mun ja Annin ”yksille lähteminen” päätyi lähes poikkeuksetta siihen että mä heräsin tequilanhuuruisena ja eiliset ripsarit yhteen liimautuneena Annin ja Jirin sohvalta), oli suorastaan rikos kuinka hyvä olo mulla olikaan.

Samaa ei välttämättä voinut sanoa mun rattia kärsimättömästi naputtavasta kamustani. Se huokaili tuskaisesti ja kuikuili aurinkolasiensa takaa tietä, joka kiemurteli näkymättömiin pienen metsäkaistaleen taakse: seuratessani tytön katsetta huomasin kyseisen tien olevan se, josta käännyttiin Seppeleeseen. Me oltiin kyllä matkalla tallille, mutta ennen sitä oli tehtävä pakollinen välilasku meillä, tarkemmin sanottuna mun vaatekaapillani. Veikkasin, että Anne ei arvostaisi kovinkaan paljoa, jos ilmaantuisin asiakaspalveluhommaani eilisissä baarikuteissa näyttäen Amsterdamin ilolinnulta.

”Onneks Seppeleeseen on taas kiva mennä”, Anni virkkoi, ja näytti takana nurisevalle autoilijalle hävytöntä käsimerkkiä tämän tööttäillessä valon vaihtumista.
”Tiiän mitä tarkotat”, mutisin hiljaa, ja kaivelin kiihkeästi kotiavaimiani laukun pohjalta. ”Mulla alkaa loppua ideat lohduttavista asioista mitä voi sanoa.”
Sentin menetys oli ollut järkyttävä kolaus Seppeleen talliporukalle, ja oli ollut kamalaa katsoa koko viikon ajan ystävien kyyneleisiä kasvoja tai murheisille naamoille taiottuja tekohymyjä. Mulla oli paha mieli muiden puolesta, mutta Sentti ei ollut mulle henkilökohtaisesti lainkaan tuttu hevonen: mä en ollut käynyt sen selässä enkä hoitanut sitä kertaakaan, Lynnin kautta vain siihen törmännyt ja rapsutukset heittänyt. Koko viikon mieltä oli kalvanut pieni inhottava tunne, kuin mä olisin tullut kuokkimaan vääriin hautajaisiin.

”Eihän se ihan heti unohdu, eikä tietenkään pidäkään, mutta eilen oli ihanaa kun alko huomata että elämä alkaa palata ennalleen”, mä analysoin henkevästi imeskellessäni onnellisena salmiakkikarkkia, joka laukun pohjalta oli löytynyt. Puheeni taukosi hetkeksi, kun tajusin ettei möykky ollutkaan salmiakki, ja mun piti pärskiä se suusta ulos.
”Tai siis, jotenkin tallilla on nyt sen… tapauksen jälkeen pitäny vaan istua ja koko ajan miettiä mitä on sopivaa tehä tai sanoa. Se ei oo erityisesti mun juttu. Siks en oo kovin kotonani kirkossakaan.”
Annin epätoivoinen leikkiyskänkohtaus ei ihan naamioinut sen nauruntyrskähdystä. Mä katsoin sitä silmät viattomina renkuloina.
”Mitä? Kyllä mä käyn kirkossa!”
Vastaukseksi sain vain hyvin merkitsevän katseen.
”Häh! Törkeää epäuskoa! Mä olen harras kristitty!”
”Mä en oo kertaakaan meidän vuosikausien kaveruuden aikana kuullu sun sanovan mitään kirkollista.”
”No, en mä väittänykkään että mä oon hyvä kristitty..”
”Vai niin.”
”Mä pidän sielustani huolta, toisin kuin sä pieni darrapiru. Have fun in HELL!”
”No niin Neitsyt Maria”, Anni pyrskähti, ja ohjasi auton eturenkaat mun rahisevalle kotikadulleni. ”Soukempaa suuta tai saat raahata siveellisen persees kävellen Sebeen.”

Ihan hetken kuluttua mä kolistelinkin kantamusteni kanssa meidän kuistin paria porrasta ylös. Jeesus-lapsi oli selvästi kuullut mun hartaan saarnani Annille ja palkinnut mut, koska mä olin kerrankin löytänyt avaimeni – tavallisesti soitin aina Rosan avaamaan oven, mutta koska oli perjantai, se olisi koulussa, eikä se taatusti ollut arvellut mun tulevan näin aikaisin jättääkseen vara-avainta tavalliseen piiloonsa.

Yllätys oli suuri, kun kuulin heti eteisessä Rosan naurun kaikuvan asunnossa. Meinasin ensin huikata heit, mutta kun sama tuttu ääni jatkoi höpinäänsä, päättelin tytön olevan puhelimessa – pujahdin suoraan omaan huoneeseeni pois häiritsemästä, ja heitin reippain ottein kasaan jotain ryönäkampetta talleilua varten. Olin jo suuntaamassa takaisin kohti ulko-ovea ja autossa odottavaa Annia, kun tajusin, että jos Rosa oli kerran kotona, sekin saattaisi haluta tallille. Tassutin sukkasillani lattian poikki kämppikseni raottuneelle makuuhuoneen ovelle ja avasin sen apposelleen hymy huulilla kareillen.

Se teko oli yksi mun elämäni huonoimmista päätöksistä. Ja se on paljon sanottu se, niitä on sentään paljon.

Lakanoita, kummallisesti asettuneita raajoja ja paljasta ihoa. Sitten paljon, hyvin paljon kiljuntaa, karjuntaa, sätkintää, ja raju tömähdys kun peittoon sotkeentunut Rosa putosi sängyltä pois mun näkyvistä. Pedille yhä jäänyt kookkaampi hahmo kiskoi lakanaa päänsä päälle, ymmärtämättä ilmeisesti että jätti toisen, hieman kriittisemmän alueen tällöin suojattomaksi.

”OH MY FUCKIN – MIT – EI – ROSA SÄ NIIN MAKSAT MUN TERAPIAN!” mä olin niin shokissa etten pystynyt liikkumaan, olin vain heittänyt kädet eteeni peittämään edes jotain tästä näystä, johon olisi kuulunut neonväreissä välkkyvä K18 -varoituskyltti. Sinne meni ne kristilliset siveyspisteet, häiritsevä kuva oli nimittäin piirtynyt mun verkkokalvoille kuin kirveellä veistämällä.
”Sun ei pitänyt tulla vielä kotiin!” kamun tumma, hapsottava tukka ja säikähtäneet silmät olivat nousseet näkyviin sängyn laidan takaa, ja se piipitti jostain syystä ihan hirvittävän pelästyneellä äänellä. Mä lähdin peruuttamaan ulos ovesta mokeltaen jotain anteeksipyynnöntapaista, ja olin melkein saanut oven kiinni, kun huomasin peittoa edelleen pelastuslautan tavoin puristavassa miehekkäässä käsivarressa jotain, mikä kiinnitti mun huomioni. Ihossa kiemursi tatuointeja, jotka mä olin taatusti nähnyt jossain ennenkin: kiertyvä köynnös, silmämäinen kuvio, ja kyynärvarressa suuri kaunokirjaimin leimattu teksti. Vaikka en nähnyt sinne asti, tiesin yhtäkkiä täysin kirkkaasti, vailla epäilyksen häivääkään mitä tatuoinnissa lukisi. Familia.

”Tatu.” Mun ääni oli kumman matala, ei yhtään mun oma ääneni. Se osa Rosan naamasta joka näkyi, valahti kuolemankalpeaksi, ja mun omat sisuskaluni tuntuivat päättäneen tahtovansa muuttaa asumaan mun jalkapohjiini.
”Cella –” Rosan aneleva ääni kantautui mun kohiseviin korviini, mutta mä olisin ennemmin kuunnellut sillä hetkellä vaikka liitutaulua raapivia kynsiä. Painuin pihalle ja kohti siellä odottavaa autoa niin nopeasti, etten oikein ehtinyt edes rekisteröidä tehneeni niin.

”Mikäs sulla kesti, iskikö se krapula sittenkin?”
”Aja.”
Annin virne valahti hyvin nopeasti, ja se jäi katsomaan mua hämmentyneenä.
”Mit –”
”AJA!”
Mun karjahdus sai tyttöön liikettä, ja pian auto murahti kuuluvasti kaasupolkimen alla. Meidän paahtaessa pihasta kadulle mä katsoin sivupeilistä, ja näin kuinka meidän takana mun parhaaksi kaverikseni luulemani henkilö kompuroi portaat alas mun perään – kääriytyneenä liian isoon paitaan, jonka mä päättelin kivuliaan varmasti kuuluvan mun veljelleni.

Tuijotin Windin nimikylttiä sen satulatelineessä mitään näkemättä. Mulla ei ollut aavistustakaan kauanko mä siinä olin ollut: Anni oli istunut hetken mun kanssa, mutta kun musta ei ollut saanut mitään irti, se oli luovuttanut ja lampsinut hakemaan Lailaa sisälle. Mun sisuskalut olivat palanneet reissultaan, mutta ilmeisesti matkan varrella joku oli täyttänyt ne kivillä: mulla ei ollut ikinä ollut niin alkukantaista tarvetta pistää tavaroita paskaksi kuin juuri nyt oli. Vaikka yritin, en keksinyt yhtäkään järkevää, sanoiksi puettavaa syytä miksi tai mistä mä olin niin vihainen, mutta sitä mä tottavie olin. Niin vihainen, että olin ylittänyt tavanomaisen raivoan-keuhkoni-ulos huippukohtani, ja päätynyt mittaamattomalle, mustaakin mustemmalle vihan maaperälle, jossa ilmaisua ei vaan enää ollut.

Knabstruptamma oli säyseämpi kuin muumikuvioinen uunikinnas hakiessani sitä tarhasta – sillä oli aina hyvät vaistot, ja nyt se selvästi tiesi että mun kanssa pelleily tällä hetkellä olisi saattanut olla hengenvaarallista. Sidottuani Windin karsinan seinämään nappasin kumisuan nihkeää kämmentä vasten, ja aloin pyörittää pöllyävää karvaa niin että hauis kramppasi. Fyysinen homma ei ehkä suoraan sanottuna helpottanut oloa, mutta ainakin se selkeytti päätä: nyt pystyin sentään keskittämään ajatuksia ilman, että ne nostivat sappinesteet suuhun. Pidetään Cella pimennossa, ja bylsitään toisiamme salaa, niinkö? Cella on niin tyhmä, hahhhahhaa, ei se tajua. Cella on vajaa, ei kerrota sille, Cella on epäluotettava, töykeä, yhdentekevä —

”Mites se huominen? Mennäänkö me oikeesti sinne Robertin kisoihin?”
Olin aika varma, että silmäni olivat kierossa kun katsoin karsinalle ilmestyneeseen Alluun. Mun päähän ei mahtunut, että maailmassa oli yhä olemassa puheenaiheita, jotka ei liittyneet mun henkilökohtaiseen katastrofiini: mulla meni aivan ohi, mitä poika sopotti joistain kisoista, joistain ihmisistä, jostain kyydistä, enkä mä ollut päässyt kärryille vielä silloinkaan, kun se lopetti puhumisen.
”Cella? Ootsä ihan okei?”
Huomasin, että sen äänessä oli varovaisuutta. En voinut olla ajattelematta suorilla, että se oli tiennyt Rosan salaisuuden koko ajan, eikä vaan ollut halunnut kertoa mulle. Niin kuin kukaan muukaan. Mutta ei mulla ollut silti mitään syytä suuttua Allulle, ei se sen asia ollut kertoa, vaikka se olisikin tiennyt. Sitä paitsi, me oltiin vasta saatu välimme paikattua mun edellisen tarpeettoman raivarin jäljiltä, niinkin kypsällä ja perisuomalaisella tavalla kuin leikkimällä ettei sitä ikinä tapahtunutkaan.

”Joo”, oli ainoa asia jonka sain sanottua ääneen, vielä oudommalla ja matalammalla äänellä kuin aiemmin. Kuulostaisin pian Morgan Freemanilta. Allu katsoi mua hassusti, ja todella, todella pitkään. Mä huomasin ajattelevani, miltä tuntuisi tunkea sormet sen kiharoihin. Mun päässä kulki sillä hetkellä paljon outoja ajatuksia.

Allu päätyi samaan ratkaisuun kuin Annikin, nimittäin hivuttautumaan sitkeän mutta tuloksettoman yrittämisen jälkeen takavasemmalle mun karmivasta seurastani. Windin westerntunnin ratsastaja tuli, me satuloitiin tamma yhteistuumin tallin vanhoihin länkkäkamppeisiin, ja mä talutin tamman ulos tallista – viimein niin kovasti lupailtu myrsky keräili voimiaan puhkumalla pihamaan puita lähes vaakatasoon, ja Anne kailotteli karsinoihin tunnin siirtyneen maneesiin. Näin silmäkulmastani kuinka Rosan Mustang kaarsi tallipihaan. Käänsin näylle selkäni, ja puristin Windin ohjasperiä niin että Anne joutuisi luultavasti kaivamaan ne irti mun kourieni ihosta.

Ne oli jo kokeneet kuinka helppoa multa oli salata asioita. Nytpä kokisivat kuinkahan helpolla mä antaisin anteeksi.

[Cella]

Maailmanparantajat

Eighty-eighth

Mä olin taas pujahtanut sisään yksärisiiven ovesta. Väärästä ovesta.

En ollut tottunut Windin uuteen karsinapaikkaan vieläkään, ja sain varmaan kymmenennen kerran lähteä luovimaan tallin toista ääripäätä kohden mojovasti kiroillen. En päässyt kuitenkaan kuin pari hassua askelta eteenpäin, kun kumma hahmo mun silmäkulmastani sai mut seisahtumaan tasajaloin kuin paraskin kouluratsu. Käänsin päätäni ja räpytin silmiäni, mutta kuvajainen ei kadonnut minnekään.

Olinkohan mä tulossa hulluksi? Mikä muu selitti sen, että mä näin Ransun karsinassa ilmiselvän itseni, yhtä selkeänä kuin olisin katsonut outoon, itsekseen liikkuvaan peiliin?

Sillä oli mun huppari, mun hiukseni, se jopa hyräili samaa biisiä mitä mä olin lauleskellut tunti takaperin. Vilkaisin olkani yli. Olinkohan mä piilokamerassa?

"Hei", lämmin ääni kuului kaksoisolentoni suunnalta, harvinaisen tuttu ääni kaiken lisäksi. Blondi oli kääntänyt nyt kasvonsa suoraan muhun päin, niin että sain onnekseni todisteen siitä, etten ollut joutunut mihinkään klooniohjelmaan tai Inceptioniin tai Perjantai on pahin-tyyliseen kehonvaihtoskandaaliin. Naama ei ollut sentään mun.
"Mä lainasin sun hupparia kun tuli kauheen kylmä, se oli siinä kahvihuoneen penkillä. Toivottavasti ei haittaa, voin kyllä pestä tän."
Se oli Lynn.
"Ei, ei haittaa, samoissa paskahommissa se on mullakin ollut", mä sokelsin. "Sun tukka!"
"Kääk! Ransun pirulainen varmaan syönyt latvat!" Lynn hymyili vitsikkäästi, ja veti suan suuren harmaan orin kyljen poikki. Mä jäin niin uuden, lyhyen kampauksen pauloihin, että unohdin hetkeksi mihin olin ollut menossa.

"Hei, ootko menossa ratsastaan? Mä aattelin lähtee pitkästä aikaa maastoon, kun on niin kiva keli, tuutko mukaan?" sain lopulta ajatusteni punaisesta langasta taas kiinni, ja sain Lynnin mietteliään näköiseksi. Se rahnutti Ransun säkää, ja panssarivaunun kokoinen kisaratsu nojasi nautiskellen kosketusta vastaan.
"No joo, tottahan me voidaan tulla. Jos mennään rauhaksiin, me ollaan vielä toisillemme vähän vieraita."

Eipä aikaakaan kun Ransu ja Windi keinahtelivat rinnakkain kohti metsää ja pudonneiden lehtien peittämiä polkuja. Taivas näytti aivan tavattoman siniseltä oransseja ja keltaisia puidenlatvoja vasten, ja ilma oli raikas ja kirpeä, elohopea tuskin ylitti viittäkään lämpöastetta. Sormiin tuli ohuissa kesäratsastushanskoissa jo kylmä, mutta mieli oli silti parempi kuin moneen päivään: olin ollut niin keskittynyt Windin treenaamiseen ja mammalomalta palautteluun, etten ollut ottanut lainkaan aikaa maastoilulle, enkä juurikaan edes länkkätreeneille, vaikka niitä verisesti ikävöinkin. Tämä tuli todella tarpeeseen.

Me puhuttiin Lynnin kanssa ummet ja lammet niin Vänrikinmäestä, viikonlopun vaelluksesta, kuin Sentistäkin. Hevoset piti meitä kiireisinä minkä kerkesivät – Windi oli tavattoman onnessaan saamastaan miesseurasta, vaikkei sillä ollut kiima-aika lähimaillakaan, ja sekös Ransu-herraa ilahdutti. Se esitteli uudelle tyttöystävälleen jos jonkinmoista levadea ennen kuin Lynn sai sen kuriin.

"Ihan tosi nätti toi tukka muuten, jos en ehtiny sanoa", mä virkoin pienen hiljaisuuden jälkeen, jonka aikana me oltiin vain katseltu pihlajamarjojen kimpussa syöksähteleviä tilhiä. "Totta puhuen katoin ensin että sä näytit ihan multa, nyt kun meillä on molemmilla lyhyet tukat."
"Et taida olla ainoo joka teki saman erehdyksen", Lynn hykersi naurua pidätellen, kun mä taittelin Windin harjajouhia ojennukseen. "Dani kertoi eilisestä."
Mulla ei raksuttanut heti, mistä blondi puhui, mutta hetken päästä koin valaistumisen. Danielin eilinen kaulailu kävi yhtäkkiä täysin järkeen, kun sen yhdisti Lynnin uuteen tukkaan – eihän jätkä sitä ollut mitenkään selittänyt, lentänyt vaan mut nähdessään kirjaimellisesti perseelleen. Rävähdin niin kovaan nauruun, että mun kohtauksiini tottumaton Ransu-rukka säpsähti.

"Voi helvetti! Olisit nähny sen ilmeen! Se pelkäs kuollakseen että teen sille jonkun irstaan halailijasedän maineen!"
"Joo se oli kotonakin kun joku murtunut aviorikoksen tehnyt", Lynn hekotti niin että silmät valuivat. "Kun mä pidättelin naurua se luuli että oon ihan raivoissani! Selitti vaan että 'Eih siis rakas, en mä Cellaa missään nimessä halailisi, en mä edes katsele sitä, uskothan?!'"
"MMMITÄ?!" mä rääkäisin, ja hölskyin naurusta niin että Windi huokaili teatraalisesti. "Ei katsele?! Enkö mä ole siitä nätti vai?"
"Kiusasin sitä ja kysyin samaa", Lynn virnuili. Voi kun olisin voinut olla eilen Vänrikinmäellä kärpäsenä katossa, katsomassa Danin tuskailua. "Se sopersi jotain että oothan sä ihan mukavan näköinen mutta silti. Voi miespolo, kerrankin yritti tehdä jotain romanttista ja sekin meni pieleen."
"Vai että mukavan näköinen", pyrskähdin muka-loukkaantuneena kun ohjasimme hevoset auringossa kylpevän sänkipellon laitaan. "Vaariverkkarit ja keitetyt perunat on mukavan näkösiä. Annan sille tukkapöllyä kun nään sen. Voi mitä juonia me voidaankaan Lynn punoa, voidaan vaihdella vaikka paikkoja jos toista ei huvita mennä töihin. Oonkin aina halunnut kaksosen."

Lynnin hykerrellessä mä keräilin Windin ohjia paremmin, valmistautuen siirtämään tamman nopeampaan askellajiin. Mun ratsastuseurani seuraavat sanat saivat kuitenkin ravipohkeet jähmettymään kesken liikkeen, ja kivun jysähtämään rintaan kuin joku olisi lyönyt musta ilmat pihalle:
"No ettekös sinä ja Rosa oo melkein kaksoset, eihän se mitään niin uutta ole."
"Rosa ja mä ei olla väleissä, se on kuksinu mun veljeä viikkotolkulla ja valehdellu mulle."
Mun ääni oli pelottavan normaali, kuin mä olisin kertonut harjanneeni hampaat tänä aamuna, ja sanat tulivat suusta ennen kuin olin ehtinyt edes päättää halusinko sanoa ne vai en. Olin tunkenut koko asian pois mielestä, asunut viikon mummin luona ja pitänyt itseäni kiireisenä hevosten kanssa päivät pitkät, jolloin koko sotku oli painunut taka-alalle. Lauantaina Robertin kisoissa olin päättänyt, etten avautuisi kellekään seppeleläiselle aiheesta: koska tallikaverit tunsi meistä molemmat, ne olisi jääneet meidän riidassa ikävään välikäteen. Se oli pääsyy. Toinen, lapsellisempi syy oli mun pelkoni, että kerrottuani ne olisivatkin Rosan puolella.

Laskeutui syvä, järkyttynyt hiljaisuus. Nauru haaltui pois Lynnin silmistä, ja tytön suu loksahti raolleen. Mä katselin takana levittyvälle pellolle, johon oli juuri laskeutunut puhtaanvalkoinen joutsenpariskunta: ne taisivat valmistautua pitkälle matkalleen kohti etelää.

Lynn avasi suunsa sanoakseen jotain, mutta sanat kuolivat huulille kun metsästä kuului iloista puheääntä. Mutkan takaa keikahteli tasaisessa ravissa ensimmäisenä näkyviin Tollo, sitten Venna ja peränpitäjänä Bonnie. Ratsastajakolmikko hihkaisi äänekkäät "pruut" nähdessään meidän ratsastavan vastaan, ja pysähdyimme kaikki jonkin matkan päähän toisistamme. Ransu kiihkoili uusista ystävistään hetken, mutta asettui sekin paikoilleen.

"Hei! Mihin ootte matkalla? Me aateltiin kierrellä vähän erilaisia maastoreittejä mutta multa alkaa ideat loppua", Salman nauravainen ääni kuului Bonnien selästä tutulta paikaltaan, ja tyttö rapsutti poninsa hopean tavoin kiiltävää harjaa. Tammassa ei näkynyt vielä minkäänlaista merkkiä Skotlannintuliaisestaan, mutta eipä sen vielä kai kuulunutkaan näkyä. Sponsoriratsastajansa ainakin hehkui sulaa onnea.

"Me... öö, me oltiin menossa maastoesteille päin. Ihan vaan kattelemaan."
"Oo, sitä en aatellukkaan! Voidaanko me liittyä seuraan?" Mä silmäilin kolmea ratsukkoa: Kristiania korkealla Tollon selässä näyttämässä tyylikkään pitkästyneeltä, hymyilevää Salmaa, joka taatusti teki kaikkensa saadakseen uudempia hoitajia viihtymään, ja Aurinkoa, joka moikkasi mulle pienellä nyökkäyksellä.
"Toki!" mä lupasin normaalia ääntä tavoitellen, ja kehotin Windin uudelleen liikkeelle. Salman ilmeestä näki, että se huomasi keskeyttäneensä jotain, mutta mä en aikonut keskustella Lynnin ja mun aloittamasta aiheesta tänään yhtään sen enempää.

Pian meidän letka kiemurteli kohti maastoesterataa hiljaisen puheensorinan soljuessa. Windi yrmyili, kun se oli joutunut näin suureen ja sosiaaliseen seuraan, mutta leppyi vähän kun pääsi laukkaamaan toisen pellonvieruspätkän joukon kärjessä. Ensimmäisten kiinteiden esteiden pilkottaessa näkyviin hevosissa tapahtui sävähtävä muutos, kuin yhtäkkiä kaikkia olisi pistänyt samaan aikaan jokin suuri ja energinen herhiläinen.

"Hei! Tuolla on mun kaulahuivi!" Salma hihkaisi yhtäkkiä, ja osoitti estevajan oveen näkyviin ripustettua punaista kangasta, joka keinahteli kevyessä tuulessa. "Se varmaan jäi tänne sieltä maastoestetunnilta, en muistanu että otin sen pois! Olipa onni."
Brunette jalkautui, ja ohjasi kimoaan lähemmäs pientä varastohökkeliä. Mä tunsin poskessani Lynnin merkitsevän katseen, ilmeisesti vihjaamassa ettei kamuni ollut unohtanut meidän keskeytynyttä puheenaihetta, mutta mä katselin itsepäisesti muualle. Kristian ja Aurinko vilkuilivat kiinnostuneena kiinteitä esteitä, he eivät varmaan olleet täällä radalla asti käyneetkään.

Salman terävä, säikähtänyt henkäisy säpsähdytti mut katsomaan takaisin vajalle päin. Tyttö ei ollut päässyt huivilleen asti, mutta oli jo hyvin lähellä. Yhtäkkiä ilman mitään näkyvää syytä se peruututti Bonnien hipihiljaa taaksepäin, takaisin meidän luo.
"Mitä nyt, etkö sä saanut sitä irti?" Aurinko kysyi kummissaan, ja katseli huivin iloista liikahtelua koukussaan.
"Ei..." Salma kuiskasi, ja huomasin vasta sitten kuinka kalpea se oli. "Siellä.... siellä liikkuu taas joku."

Se sai mahassa jysähtämään pahemmin kuin tahaton Rosa-kommentti puoli tuntia aiemmin. Aurinko näyti yhtäkkiä hyvin valppaalta, kuin olisi vasta herännyt kunnolla kuullessaan seikkailun kutsun, mutta mussa se herätti kertakaikkiaan raivoisan kiukun. Oliko ruskamäkeläiset taas kehdanneet raahata eväsretkensä meidän maille? Jos löytäisin ne sieltä, raahaisin ne saatana soikoon korvasta kotiin.
"Jumalauta", sihahdin, ja Salman heiveröisestä estoyrityksestä välittämättä jalkauduin Windin selästä ja tömistin muut kannoillani suoraan oven eteen.
"ETTEKÖ TE VITUN SYÖPÄLÄISET OSAA RYYPÄTÄ MISSÄÄN MUUALLA KUN SAATANAN ESTEVAJASSA?!" karjuin ja läimin ovea, joka oli edelleen jyhkeällä munalukolla kiinni. Ei se ollut tuntunut niitä viimeksikään estävän. "JOS MÄ –"

Mutta mun mylvintä loppui kuin seinään, kun pikkuriikkinen, kauhistunut miukaisu kuului suoraan mun jalkojen juuresta. Vaaleanpunainen nenä tuli näkyviin raosta oven alta, sitten likaraitainen otsa, ja lopulta kokoa liian suuret, vaaleanpunasisustaiset korvat.
"Oih", Lynn kuiskasi, ja kyykistyi mun taakse ojentaakseen sormiaan aralle otukselle. "Se on kissanpentu."
"Se on kesäkissa. Joku on hylännyt sen", Salma supatti kiukusta värisevällä äänellä, ja näin kuinka kyyneleet nousivat tytön silmiin laihan pikkukissan astellessa varovasti nuuhkimaan Lynniä. Munkin kurkkua kuristi inhottavasti. Maailma oli niin epäreilu paikka.

Pieni punavalkopilkkuinen karvaturri alkoi kehrätä pontevasti saadessaan hellyyttä, ja se tuntui entistä pahemmalta. Miten kukaan saattoi jättää tuommoisen oman onnensa nojaan?
"Mitä me tehdään?" Aurinko kysyi silmät suurina. "Viedäänkö me se Annelle tallikissaksi?"
"Meille sitä ei voi ottaa, vaikka ihana oliskin", Salma virkkoi, "Jente luulisi sitä kivaksi uudeksi leluksi."
"Mä otan sen", sanoin hiljaa, ja katsoin kuinka pikkumies puski mun jalkaani kuin ei ikinä olisi nähnyt niin ihanaa säärtä. Muut katsoivat mua samaan aikaan sekä vähän hämillään että ilahtuneena, paitsi ehkä Kristian, joka näytti kuin ei olisi tiennyt millaisten kahjojen kanssa sekin nykyään pyöri. Kääräisin rääpäleen syliini, johon se jäi värisemään jännittyneenä ja höyhenenkevyenä.

"Mennään", mä sanoin, ja huomasin hymyileväni ja kyynelehtiväni pikkuisen samaan aikaan.
"Pitää tarkistaa pääjohtaja-Windillä, hyväksyykö se uuden perheenjäsenen. Perheenjäsenen, jonka nimi on Onni."


~

Loppu perustuu tositapahtumiin, mun enoni oli löytänyt sunnuntaina niiden pihasaunaan piiloutuneen pikkukissan, joka oli selvästi hylätty kesäkissa jostain läheiseltä mökiltä. Se pikkujätkä sai hyvän kodin sieltä enon luota, ja nyt se on reipas ja terve ja onnellinen kissa. Sen nimeksi tuli Onni. Kirjotin tämän nyt oikean elämän Onnin kunniaksi.

[Cella]

Vuosi

Eighty-ninth

Mun ja Windin vuosipäivän aamu valkeni pikkupakkasesta rapsakkana ja maalauksellisen kuulaana. Ehdin konkeloida moikkaamaan tyttöä ennen töihin lähtöä, kun aamu-usva viipyili tarhoissa, eikä aurinkokaan ollut vielä täysin hereillä.

My baby

[Cella]

Puolikkaat 

Ninetieth
eiliseltä

 

Hieno päivä. Olin herännyt siihen, että mummin raskaskehyksinen taulu putosi niskaan puoli kuudelta aamulla, aiheuttaen mulle puolittaisen sydäninfarktin ja mitä luultavimmin solisluun murtuman. Aamutahmeassa suihkussa olin vetäissyt sheiverillä järkyttävän kipeän palkeenkielen sääreen, ja kaapin vihoviimeiset aamumurot oli jääneet syömättä, kun niihin kaadettu maito oli hapantunut kökkäreiksi. Olin tömistellyt eteiseen aikeena painua tallille, vain löytääkseni Onnin pissaamasta lempitennareihini. Pipo oli hukassa. Avain katkesi pyörän lukkoon. Ja kun olin sitten alistunut kohtalooni ja lähtenyt kävelemään, oli alkanut sataa.

Erittäin, erittäin hieno päivä.

Märät kellanruskeat lehdet tarttui kengänpohjiin kuin pikaliimalla kyllästettyinä, ja näytin luultavasti pakkoliikkeiseltä kun joka toisella askelella koitin ravistella niitä irti. Huokailin, kiskoin tallirepun olkainta paremmin paikalleen, ja siristelin silmiäni vasten naamalle vihmovaa harmaata tihkusadetta. Vasta näin päivänvalossa sen näki kunnolla, mitä lokakuun viimeinen viikko oli sateineen ja tuulenpuuskineen maisemalle tehnyt: puut oli riisuttu lähes täysin paljaiksi värikkäistä lehdistään, ja nyt rungot kohosivat vasten valkoista taivasta alastomina tummina luurankoina. Tienvierustat olivat pullollaan huurteesta valkoisia heiniä ja törröttäviä kuivia korsia – sekä koirankakkakasoja, jotka tosin huomasin vasta kun olin astunut suoraan sellaiseen.

Mutta pieni paska kengänpohjassa ei tuntunut enää miltään, eihän tässä koko helkatin syksyssä ollut muuta ollutkaan. En ollut juuri muuta tehnyt kun juossut pitkin maita ja mantuja naama nurinpäin, ja liikuttanut töissä hormonipiikkisiä kilpahevosia niin että perskannikoita kivisti. Mua oli vaivannut jo viikon inhottava tunne, että musta oli syksyn myötä pudonnut pois iso palanen. Että olin enää puolikas siitä vanhasta Cellasta, joka oli ollut ainakin omasta mielestään joskus ihan hauskakin, ja joka oli remunnut Seppeleen sohvalla kuin kotonaan. Säälittävä puolikas. Eihän se ollut mitään.

Ajatuksiini vaipuneena meinasin kävellä ohi siitä pienestä risteyksestä, joka kääntyi Seppeleeseen johtavalle oikopolulle. Sen varrella tietä vierusti suuret saarnit, joiden pudottamat lehdet muodostivat maahan niin paksun puhtaankeltaisen patjan, että siinä piti aivan kahlata, eikä nähnyt lainkaan minne kinttunsa asetti. Ehkä astuisin vahingossa jonkun vesikauhuisen siilin syyspesään, tulisin purruksi ja potkaisisin tyhjää täällä keskellä metsää.

”Windii…”

Hah, ihan kuin mulla olisi niin hyvä tuuri. Negatiivinen ajattelu oli kyllä välillä niin vapauttavaa. Toisin kuin positiivinen, se vaan ärsyttää kaikilta hampaatkin suusta. Keep calm and carry on my ass. Kaikki positiiviset ajattelijat saivat mun puolesta mennä lappamaan perunamuusia suuhunsa nopeammin kuin ehtivät niellä.

”Wiiindii!”

Tallipihallakaan ei näkynyt ketään, kaikki olivat varmaan valmistautumassa jo riemusta kiljuen huomiseen Halloween-tapahtumaan. Mäkin olin ollut kutsun ilmestyttyä niin innoissani, että olin pöksyt täpisten kirjoittanut nimeni osallistujalistalle kaikkeen mahdolliseen. Mutta nyt… no, halusin kyllä mukaan, mutta pelkäsin myrkyttäväni koko kestit onnettomalla puolikkuudellani, ja saavani kaikkien vihat niskaani pilaamalla parhaan Halloweenin evör. Sitten kaikki muistaisivat mut ikuisesti Cella the Party-Pooperina, ja ajaisivat mut soihduin ja talikoin maanpakoon.

”Windi kiltti, tule nyt tänne tule!”

Hetkonen. Oman navan murehtimisesta irrottautuminen oli vaikeaa, mutta edes mä en pystynyt hengailemaan itsekeskeisyyden kuplassani kun kuulin jonkun kaipaavan armasta hoitohevostani noin palavasti. Kääntelin päätäni paikantaakseni äänen lähteen, ja pian hoksasin isojen tammojen tarhan edessä palloilevan pyylevänpuoleisen hahmon. Tytöllä oli kädessään Windin riimu, ja se huhuili jo hieman epätoivosta säröilevällä äänellä tarhailevan knabstrupin suuntaan. Mun paukapääni ei korvaansa lotkauttanut heinäkasaltaan, vaan pakotti tuntilaisensa kumartumaan lankkujen välistä ja rämpimään pidemmälle upottavan mutaiseen tarhaan.

Jäin seuraamaan etäisesti kiinnostuneena tätä jännitysnäytelmää. Aina kun lyyli oli pääsemäisillään kosketusetäisyydelle, Windi nosti laiskasti päänsä ja harppoi vetävin askelin ulottumattomiin. Se osasi näytellä melko täydellisesti osansa niin, ettei olisi muka edes huomannut sitä saalistavaa tyttöä, mutta sen vilkuilevista silmistä ja pirullisesti huiskivasta hännästä näki tamman tekevän asiat vaikeaksi aivan tahallaan. Tyrskähdin huomaamattani vieraan tytön ahdingolle, kun tämä kompuroi kerta toisensa jälkeen hevosen perään. Windi oli aika mainio ollessaan paskapää.

”Tarviitko apua?”
Tyttö säpsähti mun huikkaamaa kysymystä, ja käänsi kuumotuksesta ja turhautumisesta punakat kasvonsa mua kohti. Se ei ollut tainnut huomata mutajuoksunsa yleisöryntäystä.
”Öö… no… se ei anna itteään kiinni”, tyttö sopersi, ja tarpoi luokseni aidalle housunlahkeet mudasta raskaina. Pimu oli arviolta yläkouluikäinen, vaalea ja vahvaleukainen. Se katsoi mua aika varovasti, eikä sitä siitä voinut syyttää – sanotaanko vaikka näin, että mun lempinimeni tuntilaisten keskuudessa ei ollut ”Cella the Avulias-ja-Lempeä.”

”Saanko koittaa?” kysyin hymynkare huulilla, ja ojensin käteni kysyvästi kohti riimua. Tyttö ojensi sen, ja katsoi kuinka mä kapusin tarhaan sisään. Se tapitti mua kuin suurta mestaria – odottaen varmaan näkevänsä spektaakkelimaisen luonnollisen hevostaidon esityksen, kuinka hevonen saadaan kiinni heittelemällä ilmaan suunnilleen kauniita ajatuksia, hevosmietteitä ja mehiläisen siitepölyä.

Hengitin syvään, ja päästin mahtavat montyrobertsmaiset taitoni valloilleen.

”WINDI TÄNNE JA VÄHÄN SAATANAN ÄKKIÄ, JOS EI ALA IHRA KOHTA LIIKKUA NIIN PISTÄN SUT JOULUKINKUKSI SENKIN LUUSKA!”

Windin pää nousi vieterin tavoin maasta, ja niin nousi kaikkien muidenkin hevosten lähimmän kuuden hehtaarin säteeltä. Tamma tunnisti mun karjunnan saman tien, käänteli hetken korviaan, ja maiskautti sitten kavionsa irti kurahoidostaan keinahtaen käyntiin meitä kohti. Ei aikaakaan, kun tamma pärisi riimussaan korvat luimussa, ja mä ojensin narua tuntilaistytölle.

”Ole hyvä. Tuu kysyyn jos tarvit vielä apua. Ja hei, putsaa hyvin toi kura vuohisista, ettei pukkaa riviä”, taputin tyynesti Windin loimen peittämää kankkua ja hymyilin sen narun päässä töllöttävälle tytölle, joka ei näyttänyt tietävän pitikö sen itkeä vai nauraa. En jäänyt tarkistamaan kumpaan se päätyi, vaan heilautin itseni takaisin pihan puolelle, ja itseeni tyytyväisenä painelin sisälle talliin. Päivän hyvä työ tehty. Ehkä tämä karma lähtisi tästä kääntymään.

Olin ollut väärässä tulkinneeni koko tallin tyhjäksi vakiokävijöistä: Seppeleen sydänveri vaikutti valuneen yhteen samaan paikkaan, nimittäin yläkerran taukohuoneeseen. Sen kuuli jo portaita noustessa, tosin äänet kuulostivat tavallista hiljaisemmilta, asiallisemmilta. Olinko mä unohtanut jonkun hoitajakokouksen?

Kokoukselta se vaikuttikin, kun heilautin oven auki. Kokoukselta, josta mä olin ainoa myöhästyjä, ja ainoa, jota oltiin odotettu. Silmäsin läpi kaikki mua kohti kääntyneet tutut naamat: Emmy, Sandra, Allu. Salma. Anni. Tuulia ja Robert. Ja Rosa. Siellä penkillä Piritan vieressä, joista viimeksi mainitulla oli naamallaan varsin kauhistuttava opettaja-ilme.

”No niin sä tulit, me jo vähän odotettiinkin”, Pirre aloitti keskustelun, joka oli katkennut kuin seinään mun tultua sisään. Mä katsoin hämilläni olkani yli: mahtoivatko ne puhua jollekin mun takana huoneeseen tulleelle, koska mä en tietääkseni ollut suunnitellut mitään tapaamista? Katsoin kaikkia huoneessaolijoita, joista suurin osa tuijotti itsepäisesti lattiaa. Kun tavoitin Annin silmät, tyttö muodosti huulillaan sanat ”koitin soittaa”, saaden mut entistä enemmän ymmälleen. Sitten seinään nojaillut Robert liikahti, ja paljasti takaansa vielä yhden penkillä istuvan henkilön. Tatu siellä puristi kahvimukiaan ärtyneen näköisenä. Mun kaikki elintoiminnot taisi pysähtyä hetkeksi.

”Tää liittyy siihen tiistaiseen”, Pirre sanoi tarpeettomasti, koska mä olin kyllä jo laskenut yhteen yksi plus yksi. Mun ja Rosan tiistainen kohtaaminen ei ollut ollut nättiä katsottavaa, ja se oli aiheuttanut nillitystä aiheesta teidän-on-pakko-sopia-riitanne-ja-olla-taas-kavereita. Mä katsoin Rosaa, ja mua vitutti kuinka se näytti taas sitä haavoitetun eläimen ilmettään. Mua vitutti se, että mua kohdeltiin kuin mä olisin tässä nyt se ylireagoiva ja lapsellinen, kuin olisin suuttunut jostain ihan pikkumaisesta. Mutta eniten vitutti se, että kaikki olivat liittoutuneet näin epäreilusti mua vastaan ja ajaneet mut ansaan: kaikki nämä naurettavan kauniit ja tilanteeseen varautuneet ihmiset vastaan yksi läpimärkä, nurkkaan ajettu Cella, jolla oli koirankakkaa kengässään.

”No niin, mitä jos kaikki soppaan liittymättömät poistuisi ja antaisi hetken rauhaa”, Pirre ohjeisti, ja se sai jähmettyneeltä tuntuneen huoneen heräämään eloon. Kaikki keräsivät kiireen vilkkaa tavaroitaan, ja kipittivät yksi kerrallaan ovesta ulos. Se toisaalta helpotti mun oloa, koska hetken mä olin pelännyt että kaikki huoneessa olleet olivat istuneet siellä mua vastassa, mutta toisaalta herätti paniikin. Kun me jäätäisiin tänne kolmisin, meidän olisi pakko käydä keskusteluja, joita mä en halunnut käydä.

Allu oli viimeinen huoneeseen jäänyt, se keräili Myntin suojia, joita oli ollut putsaamassa ennen keskeytystä. Mä tapitin poikaa anovasti niin kauan, että sen oli pakko katsoa muhun – yhtä ääneti kuin Anni äsken pyysin sitä jäämään. Allu nytkähti pysähdyksiin epäröinnin vallassa, näyttäen hetken siltä että jäisi oikeasti mun tueksi, mutta Pirren terävän hoputuksen alla oli jätkän murruttava ja luikittava anteeksipyytävästi irvistäen portaikkoon. Mä jäin aivan yksin.

”Sä myös”, sähähdin Piritalle, joka suljettuaan oven Allun perässä jäi huoneen sisäpuolelle. ”Tää ei kuulu sulle mitenkään.”
Pirre näytti loukkaantuneelta mun tarpeettomasta töykeydestäni, mutta ehtisin pyytää siltä anteeksi myöhemminkin. Kahvan kalahduksen saattelemana sotatantereelle jäi vain me kolme. Sydän hakkasi kuin Nälkäpelissä konsanaan – kenties vain yksi tulisi selviämään tästä huoneesta ulos.

Kuulin Rosan vetävän värisevän henkäyksen, ja sitten tyttö alkoi puhua. Sen ääni oli oktaavia korkeampi kuin tavallisesti, ja sanoja tuli kuin patoluukut olisi avattu: se puhui rakkaudesta, parhaista ystävistä, sen ja Tatun jutun alusta, pelosta, katumuksesta, häpeästä, pahasta olosta. Se pyysi anteeksi sata kertaa, pyysi mua palaamaan kotiin, pyysi ymmärtämään. En tiedä kauanko Rosa puhui, mutta jossain vaiheessa mä huomasin, että mun kiukku ei enää kasvanut. Se kupli mahanpohjassa tätä tilannetta kohtaan, mutta ei Rosaa. Eikä Tatua. Vain tätä tilannetta. Pian Rosa hiljeni. Mä pureskelin poskeani kaikessa hiljaisuudessa, ja tunsin kuinka suuhun tulvahti metallinen maku. Tiesin, että Rosa ja Tatu vaihtoi katseita mun selän takana.

”Muistatko”, sanoin lopulta sillä kumman paksulla äänellä, joka oli tullut tutuksi tämän kuukauden aikana, ”Kun Dmitri oli täällä, kuinka sä vannotit mua etten mä ikimaailmassa sekaantuis siihen?” Ilma huoneessa kiristyi, jos mahdollista, vielä pahemmaksi.
”Ei se ollut sama asia…” Rosa mutisi, mutta sen ääni ei ollut enää yhtä varma. Nyt mä käännyin lopulta katsomaan sitä, katsoin oikein kunnolla.
”Se on tismalleen sama asia! Se on sun veli! Et sä voi oottaa että mä luotan suhun iha – ”
”En mä ootakkaan! Mä en vaan kestä että sä vihaat mua!” Rosan parkaisu keskeytti mun hyvin vauhtiin lähteneen paasauksen kuin seinään.
”EN MÄ VIHAA SUA! TÄÄ ON VAAN NIIN PASKAA!” Lauseen viimeinen sana katosi melkein kuuluvista, kun mun ääni petti. Mahassa kiehunut kiukku nousi polttamaan ensin kurkkuun, sieltä silmien taakse, ja lopulta mä purskahdin niin raikuvaan itkuun etten ollut varmaan päiväkoti-iän jälkeen parkunut niin. Sitten itkuun pillahti Rosa. Se ei ollut meiltä mitään sivistynyttä saippuaoopperoiden nyyhkytystä, vaan hallitsematonta, koko kehoa ravistelevaa itkua, joka pisti rään tirsumaan nenästä ja naaman vääntymään karmean näköiseksi. Tatu näytti järkyttyvän sydänjuuriaan myöten meidän yhtäkkistä kohtausta.

”Mä oon niin pahoillani!” Rosa ulisi nyyhkytyksensä lomasta, ja kyyristyi peittämään kasvot käsillään. ”Me vaikka erotaan jos sä haluat niin! Ei enää ikinä nähdä!”
”En mä halua että te erootte!” ulvoin mä takaisin, välittämättä Tatun pöyristyneestä ilmeestä. Jos tilanne ei olisi ollut niin kauhea, se olisi saattanut olla aika koominen.
”Etkö?” Rosan silmät nousi takaisin näkyviin käsien takaa, ja sen äänessä kuului varovainen toiveikkuus.

Mä pudistin päätäni. Me katsottiin toisiamme – katsottiin niihin turvonneisiin itkuisiin silmiin muutama sekunti täydellisessä, värähtelevässä hiljaisuudessa, ja hypättiin sitten niin lujaan halaukseen, että siitä olisi varmasti mustelmat muistona vielä viikkojen päästäkin.
Ja niin vain, siinä pienessä hetkessä, mä olin taas kokonainen.

[Cella]

Boys

Ninety-first

Ne olivat mystisiä olentoja, jotka toisaalta muistuttivat kovasti meitä, mutta toisaalta eivät ollenkaan. Niitä oli kaiken kokoisia ja muotoisia: oli klassisia ja siistejä, vahvoja ja hurjia, isoja ja turvallisia. Ne olivat karvaisia ja usein kovaäänisiä, ne pitivät urheilusta ja videopeleistä ja läimivät toisiaan aina typerästi selkään. Pienenä niistä tarttuvia pöpöjä pelkäsi kuollakseen, viisitoistakesäisenä taas sellaiseen olisi halunnut kasvaa kyljestä kiinni. Ne olivat raivostuttavia ja käsittämättömiä, mutta ei niitä ilman osannut elääkään.

Ne olivat poikia.

Tavallisesti mä olin hyvinkin miesrotua rakastava yksilö – jonka todisti myös mun satulahuoneen seinäkirjoitusten kruunaamaton kuninkuus – mutta joinain päivinä mä vaan niin osasin samaistua Inkerin eilisiin sanoihin. Miehet tuo vaan ahdistusta ja muuta hirveetä, älkää ikinä koskeko niihin. No, hirveestä en tiedä, mutta kyllä miehet ajoi välillä hulluuden partaalle. Ainakin hevosmiehet. Ja ainakin, kun koko tallillinen sellaisia parveili rintaansa röyhistellen yksäripuolen edustalla, ja tuijottelivat pikkukäytävällä liehuvaa hahmoa kuin sonnit uutta porttia.

"Mitäs tuolla tapahtuu?" Emmy, joka oli juuri astellut meidän luo posket ulkoilmasta punaisina, kysäisi nyökäten päällään kalabaliikin suuntaan.
"Tänne asteli kaunis Salli ja nyt siitä tietää koko talli", mä runoilin nyrpeästi, ja nykäisin hoitohevoseni rastaharjaan takertunutta kampaa tarpeettoman äkäisesti. Windi huomasi sen, ja kääntyi käytävän ketjut kilisten esittelemään mulle vinoja keltaisia leegojaan. Tiesin ettei sitä ollut sattunut, taisipa hymyillä ihan periaatteesta.
"Oho! Kuka on Salli? Uus hoitajako?"
"Robertin työkaveri, tullu katteleen Harrya", mä jupisin nyppiessäni takkuja sormillani. "Pitää pyytää Annea ostaan kohta kanootti, että päästään soutelemaan kaiken ton kuolan yli mitä jätkät on erittäneet."

No, se oli ehkä vähän liioittelua, oli meidän pojilla sentään jotain ylpeyttä jäljellä. Mutta kummasti oli tallin kaksilahkeinen väestö kokenut tarvetta seilata pikkupuolen ohi milloin mistäkin syystä: Aleksanteri oli naapurikarsinasta hakenut varmasti ainakin kymmenen "satulahuoneeseen unohtamaansa" tavaraa, Jason taas oli yhtäkkiä liimautunut pakaroistaan Topin karsinan eteen "odottamaan ratsastamassa olevaa Dania." Kristian nojaili coolin näköisenä rehuhuoneen seinustaan, suorassa näköyhteydessä Miss Latinan kanssa. Tosin se näköyhteys oli silloin myös Robertiin, joka vilkuili Kristianin paljaita käsivarsia kuin ne olisivat loukanneet häntä henkilökohtaisesti. Pojat oli niin outoja.

"Aivan, Anni sanokin että Harrylla ratsasti joku", Emmy virkkoi äärettömän huvittuneena, ja ojensi mulle pakista kumisuan ennen kuin ehdin edes pyytää. "Kiva että pojat tykkää. Ehiksä tavata sitä?"
"Joo, satulahuoneessa äsken."
"No, millanen Salli oli?"
"Ärsyttävän kiva."

Emmy katseli hetken hiljaisuuden vallassa, kun hinkutin pinttynyttä keltaruskeaa läikkää Windin lavassa.
"Miten voi olla ärsyttävän kiva?"
"Siten vaan. Jos näyttää Victoria's Secret -mallilta, pitää olla ilkeä ja pinnallinen, että me tavalliset pulliaiset voidaan vihata ja jupista hyvällä omallatunnolla. Se on yleisesti tunnettu sääntö!"
"Jos en Cellaseni paremmin tietäis, sanoisin että oot mustis kun et ookkaan enää poikien suosikki", Emmy irvaili saaden mut puhahtamaan.
"En ole! Hahhah! Enkä minä oo koskaan kenenkään suosikki ollut!" Paiskasin harjapakin napakasti kiinni ymmärrettyäni, että kävin Windin vaalean karvan ikitahroja vastaan jo kauan sitten hävittyä taistelua. Emmy katsoi mua kulma pienesti koholla:
"Taidat vaan olla, yhden ainakin." Mä leikin että en kuullut.

Windi sai jäädä ansaitsemaansa iltarauhaan paketoituna somaksi vaaleanpunaiseksi fleeceloimi-caltzoneksi, kun mä hipsin muihin hommiin. Ottaen huomioon, kuinka paljon mä nillitin aiheesta "mulla ei ole ikinä aikaa mihinkään", mulla oli kyllä erittäin paljon aikaa hengailla Seppeleessä. Tänäänkin olin pyörinyt täällä varmaan kuusi tuntia: auttanut Windin tuntilaisia, käynyt pällistelemässä estetuntia, hengaillut oleskeluhuoneessa, ja ehtinyt tutustua uuteen sponssiratsastaja Adalindiinkin. Okei, se ei kilometrin mittaisine seireenikutreineen suoranaisesti ollut helpottanut mun tämän päivän naamakiukkua, mutta kiva se oli ollut tavata. Sillä oli hauska tyyli puhua kaikki pakolliset löpinät mahdollisimman nopeasti alta pois, eikä jäädä jahkailemaan. Mä pidin siitä.

Kun mä olin avittanut Salmaa näyttämällä miten olin hieronut Windin jalkoja sen mahankasvatusaikana, olin jo ihan valmis lähtemään kotiin. Kello lähenteli kymmentä illalla, mutta tallissa sorisi puhe kuin keskellä kirkasta päivää – viimeisen tunnin päättyminen yhdeksältä oli muuttanut Seppeleen arkirytmin täysin. Kyyristyin asettamaan käyttämäni linimentit takaisin satulahuoneen kaappiin, ja kun käännyin ympäri, kukapa muukaan mua katseli vastaan kuin se ihanainen Salli kaikessa komeudessaan.
"Me ollaan lähdössä, oli hauska tavata kaikkia", tummaverikkö virkkoi keinahdellessaan mun luo käsi ojossa. Se kävelikin kauniimmin kuin juntti-suomalaiset. Vilkaisin Robsua, joka hymyili mulle hämillisesti.
"Joo, niin oli", sain sanottua, ja niine hyvineen Salli seilasi takaisin käytävään. Katsoin tiiviisti Aleksanteria, joka näkyi seisomassa vähän matkan päässä vessan oven luona. Vaikka olin osannut aavistaa pojan kääntävän päätään ohikävelevän Sallin perään – olihan sillä helvetti soikoon silmät – silti mun teki mieli heittää sitä jollain. Yhtäkkiä olin kovin tietoinen omista Adidas-verkkareistani, joiden toisessa reidessä komeili pitkä, heinänvihreä, Windin lahjoittama kuolaraita.

Hetken pelkäsin ajatelleeni ääneen, sen verran tarkasti Allun silmät kääntyi kohtaamaan mun katseen. Mutta se katse kääntyi pois kuin sähköiskun saaneena, ja jätkä lähti kävelemään musta poispäin paljon nopeammin kuin oli luonnollista, jättäen mut vuorostani töllöttämään tyhmän näköisenä.

Mistäs hyvästä tuo nyt tuli? Allu oli käyttäytynyt oudosti koko päivän – ei, korjaus, kaksi päivää, siitä asti kun oli nukkunut Halloweenyön mun kyljessä tiiviimmin kuin pussieläinvauva äidissään. Se oli kadonnut mun vierestä aamulla nopeammin kuin pieru Saharaan, ja nyt pyörinyt kaksi päivää kaikkien jaloissa jonkinlaisella päättymättömällä walk of shamella. Ihmeellistä touhua, pakkohan siltä oli kysyä mikä sitä vaivasi.

"Allu! HOI, ALLU!"
Poika pysähtyi epävarmasti horjahtaen vasta kun mun kieunta alkoi kerätä kiinnostuneita katseita, eikä se pystynyt enää pokalla väittämään ettei muka kuullut.
"Oliko mun vierestä niin kamalaa herätä, että pitää juosta pakoon", virnuilin pojalle muka-vitsikkäästi, vaikka sanojen takana piirtyikin pieni ärtymys. Allu haroi tuskastuneena maitokahvin värisia kikkuroitaan, ja katseli edelleen ennemmin sitä reiden kuolaraitaa kuin mun naamavärkkiäni.
"Ee... ääh... sori. Ja siis ei. Ollu kamalaa. Tai siis", annoin pojan keräillä pasmansa ihan rauhassa, vaikka mua vähän huvittikin. "Nolotti vaan kun silleen änkesin. Ja on ollu kiirettä."
"Joo oon huomannut. Kiirettä nostella puomeja huonosti", mä letkautin, mutta huomasin Allun valahtaneesta ilmeestä että se ei ollut ollut hyvä sanavalinta, ilmeisesti ylpeyttä jomotti edelleen. Kiirehdin jatkamaan.
"Ja katella ihanaisia latinonaisia."

Ei. Eieieieiei. Ei sitä ihan ensimmäistä mieleen tullutta asiaa pidä aina sanoa ääneen. No, nyt Allu ainakin katsoi muhun, ja sen ilme näytti lientyneen.

"Khm... niin että... ei tarvii juoksennella karkuun enää, sä olit oikein hauska patjanjakokaveri", totesin karheasti, koittaen saumoa tilanteen hieman järkevämmäksi vielä viimeisillä voimillani. Nyt Allu jo hymyili leveästi.
"Okei. No, oon mäkin kauheempien eukkojen vierestä herännyt."

Mua nauratti, ja siihen oli musta hyvä päättää tämä varsin kummallinen keskustelu. Kättä huiskauttaen harppaisin muutaman askeleet portaisiin, ja painelin hakemaan takkiani kotiinlähtöä varten. Lokerikoilla kuitenkin lähes törmäsin kenkiään vaihtavaan Lynniin.

"Mikä toi ilme on?" kamu kysyi huvittuneena, hätkähdyttäen mut ajatuksistani.
"Mikä ilme?"
"Sä hymyilit!"
"Enkä hymyillyt!" Vängersin kaappini ovet auki, ja kahmoin tavarat kainalooni pikavauhtia välttääkseni blondin tietäväisenä myhäilevän ilmeen.
"Voi, sä hymyilet! Mä näin!"
"En hymyile!! Persees hymyilee!!"

Niin ontuvaan puolustusargumenttiin en olisi osannut itsekään vastata mitään.



~

//ps 100. merkintä Windin päiväkirjassa! Yeaah partyyyy

[Cella]

Estevalmennus

Ninety-second

Jahas. Tänään mentäisiin sitten kovaa.

Windin kiima oli huipussaan meidän estevalmennuksen pitopäivänä, ja mä olin aika huolissani siitä, kuinka pahasti se vaikuttaisi meidän suorituksiin. Tamma tuntui alkuverryttelyssä onneksi ihan tavalliselta ja hyvältä, askel jopa vähän kimmoisammalta kuin tavallisesti. Silti en saanut päästäni sitä, kuinka se oli nostellut häntäänsä kaikelle mikä liikkui, ja ailahdellut tunneskaalan laidasta laitaan ainakin kuudesti tämän kahden päivän sisään. Se oli niin paha miehenkaipuussaan, että pelkäsin sen alkavan katsella kohta muakin sillä silmällä.

Windi ei kuitenkaan hötkyillyt lainkaan muista hevosista, ja me päästiin kunnialla valmennuksen asiaan. Anne esitteli meille rakentamaansa rataa: se alkoi kolmoissarjasta, kaarteli eri puolilta kenttää, ja päättyi okseriin. Seitsemän estettä, neljä tehtävää. Lähdimme harjoittelemaan tehtäviä yksittäin, kolmoissarja etunenässä.

Sarjaesteet olivat meidän yksi vahvuuksista: Windi oli luonnonlahjakkuus askeltensa rytmittämisessä, ja mä olin jo aikaisessa vaiheessa oppinut olemaan selässä hiljaa ja sörkkimättä sen tasapainoa keskellä suoritusta. Tämä päivä ei ollut poikkeus, me pääsimme koikkelehtimaan kolmoissarjan paremmalle puolelle ilman epäröinnin häivääkään. Toistaiseksi rata pysyi todella matalana, joten edes pikkuinen vinous joka jäi viimeiselle, kaarevalla linjalla sijaitsevalle esteelle, ei niinkään hidastanut. Otin seuraavalla kierroksella ulkopohkeen aktiivisemmin mukaan, saadakseni kaarteen kokonaideksi. Sen onnistuttua saimme Annelta jopa pienen kehunpoikasen sarjan tasapainoisuudesta.

Yksittäiset tehtävät sujuivat meiltä vallan mukavasti. Windissä oli jotain sellaista tasaista eteenpäinpyrkivyyttä, jota oli helppo lähteä venyttelemään ja vanuttelemaan esteille sopivaksi. Tamman askeleet klikkasivat ponnistuspaikkojen kanssa täsmälleen kohdilleen, ja mulla alkoi ihana onnistumisen kuplinta poreilla vatsanpohjassa.

Meidän ongelmat alkoivat okserilta. Kuten tavallista, Windi alkoi hötkyillä kolmisen askelta ennen estettä, nähdessään sen olevan peruspystyä pidempi, ja valmistautua jo jonkinlaiseen liioiteltuun loikkaan. Mä olin osannut varautua tähän ratkaisuun, mutta vaikka pidin istuntaa tiiviinä satulassa ja ohjia päättäväisellä tuntumalla, lähti ponnistus aivan liian kaukaa. Tasapainoni heilahti yllättävästä suunnanmuutoksesta.

"Ratsasta oikein isolla R:llä!" Anne huikkasi meidän kaartaessa kevyessä ravissa uuteen yritykseen. Este ei ollut pudonnut, oli Windillä sen verran pomppua sen korkeuteen nähden, mutta muuten suoritus oli ollut yhtä tuuleen kusemista. Keräsin ohjia ja iskostin päättäväiset laukkapohkeet nyt jotenkin painavammalta tuntuvan Windin kylkiin. Jospa ei tarvitsisi odottaa kolmatta, vaan jo toinen kerta sanoisi toden.

Rataa suorittamaan lähti täysin eri hevonen kuin tunnin alussa mulle oli satulan alta moikkailut. Windi tuntui kovalta, ja vaikka tamma oli hyvin vertynyt, se tuntui vastaavan kaikkiin apuihin pienellä viiveellä. Tein temmonvaihteluita ravissa esteiden välissä, samalla kun odottelin meidän vuoroamme. No, eteenpäinpyrkimystä oli ainakin, vaikka olisikin vähän kuumanpuoleista. Radalle lähdettiin, jospa tämä kovapäisyys lientyisi, kunhan saataisiin tuntumaa pidempään tehtävään.

Nostimme laukan. Suoristin Windin päädyn kautta ensimmäiselle kolmoissarjalle: vaikka tamma tuntui vahvalta kättä vasten, se pysyi suhteellisen siistissä laukassaan, joten me mahduimme esteväleihin tasaisen varmasti. Ennen okseria tein napakoita puolipidätteitä, hillitsemään tamman tarvetta lähteä etuilemaan. Paria askelta ennen ponnistuspaikkaa asetin ohjaa hiuksenhienosti vasemmalle, valmistamaan laukanvaihtoon esteen päällä, katsoin reippaasti jo kohti seuraavaa estettä, ja ulkopohkeella tukien ojentauduin mukaan hyppyyn.

Ilokseni huomasin hypyn lähteneen tällä kertaa täysin oikeasta kohdasta. Tunsin vasemman etusen laskeutuvan johtoon onnistuneen laukanvaihdon merkkinä, ja nojauduin jo taakse valmiina laskeutumiseen. Jokin meni kuitenkin pieleen: vasen laukka ei lähtenytkään rullaamaan, vaan oikea johti edelleen askelta vastalaukassa. Puolipidätteen kautta ehdin vaihtamaan laukan sileällä, juuri ennen suoristumista kolmannelle pystylinjalle. Vaihto sekoitti rytmiä kuitenkin sen verran, että valuimme puoli askelta liian lähelle ensimmäistä pystyä kolauttaen sen komeasti kumahtaen maneesin hiekkaan.

"Mitäköhän tossa tapahtui?" ihmettelin Emmylle ääneen ravatessani radan ratsastettuani muiden odottajien seuraan. Sandra oli lähtenyt vuorostaan radalle, ja niiden meno Ariston kanssa näytti alkutunnin vaikeuksien jälkeen todella sujuvalta.
"En tiiä", Emmy kohautti olkiaan, ja herätteli Kurbusta taivuttamalla sitä pari askelta uralla. "Mutta kyllä se vaihto ens kerralla onnistuu!"

Mä napitin Windin sekaisia, hiekanruskeita harjajouhia, kuin odottaen niiden sanovan jotain valaisevaa, mutta havahduin sitten ratsuni äänekkääseen pärskähdykseen. Keräsin luuni parempaan ryhtiin, ja ihan vain tuntumaa saadakseni pyysin tamman lyhyeen laukkaan ensimmäisen sarjan sivustalla. Totta mooses se tällä kertaa onnistuisi.

[Cella]

Taikakoulussa

Ninety-third

Halloweenin pukukisaan osallistumisessa mulla välähti tänä vuonna loistava visio (Windin mielestä tosin vähemmän loistava, mutta koskas siltä on mitään kysytty?) Toteutus oli melko veristä taistelua, mutta lopulta onnistui änkeä tamma toppaloimeen ja suitsiin kiinnitettäviin syöksyhampaisiin.....

Pukukisassa esiintyivät siis Cella & Windi, alias Timon ja Pumba!

Tadaa!

Hakuna matata


~

Syksyn varmasti viimeinen hereilläoleva kärpänen sinkoili luokan ikkunalasia vasten päättäväisesti pöristen, ja sai monen keskittymishäiriöisen silmät harhailemaan. Mä olin yksi niistä. Professori Kristerin jollotus 1700-luvun naistensatuloista olisi yhtä hyvin voinut olla pelkkää kohinaa – tavallisesti mä pidin ratsastuskausien historiasta, mutta siitä asti kun me oltiin siirrytty opiskelemaan barokkiaikaa ja sen suuria taikakeksintöjä, suurin osa mun tunneista oli kulunut kuola poskella valuen. Vilkaisin oikealle viereisessä pulpetissa istuvaa Tuuliaa, joka tuntui olevan ainoa tuntiin keskittyjä koko luokassa. Keltainen kaulahuivi kenossa ja lähes yhtä kullankarvainen tukka pergamenttia viistäen Puuskuponineiti raapusti muistiinpanoja imien sisäänsä professori Kristerin jokaisen sanan. Jos mä pyytäisin oikein nätisti, saisinkohan kopsata Tuikun merkinnät tunnin jälkeen?

Kellon äänekäs pirahdus oli varsin tervetullut ääni. Tuolit raapivat lattiaa, kun Puuskuponit ja Luimuiset nousivat asemistaan ja lähtivät valumaan kohti yläkertaa suuren salin lounaalle. Rosa putkahti esiin parin Puuskuponin välistä luokan toiselta puolelta (meidät oli erotettu kaikissa luokissa, koska me kuulemma häirittiin tunteja, can you believe that ?!), ja tarttui napakasti meikäläistä käsikynkästä.
”Mulla ei oo aavistustakaan mitä tällä tunnilla puhuttiin!” kamu totesi hilpeästi, kun me kavuttiin Suureen Portaikkoon. ”Mitä sulla on seuraavana?”
”Mulla onn… ruuan jälkeen hyppytunti, ja sit taikapuomien kaksoistunti Pohjelikkojen kanssa”, mä muistelin, ja vilkutin ohikulkiessani Saappaankärjen pöydässä istuville Annille ja Fiialle. Kotitontut oli pistäneet parastaan: pitkät tupapöydät notkuivat ihania sapuskoja, ja mulla oli jo karmiva nälkä.
”Oo, mahtavaa, mullakin on nyt hypäri! Tosin sit on Taikaeläinten hoitoa, kuulitko jo, että Gitta-lohikäärmeellä on taas ollu huonoja päiviä? Se sytytti eilen Wenlan hihan palamaan. Oho!” Rosan puhemylly taukosi meidän istuttua omaan pöytäämme, sen nähdessä suuren, harmaan pöllön odottamassa meitä kääritty sanomalehti kynsissään.
”Päivän Ponimus on jo tullut!”

Niine hyvineen tyttö katosi suuren taikaratsastuslehden taakse, mun alkaessa kahmia lautasta täyteen lohipiirakkaa ja perunoita. Haarukoidessani ruokaa suuhun vilkuilin Ponimuksen etusivun otsikoita, jotka välkkyivät ja vilkuttelivat muhun päin. Ohoh, itsetaluttavat suitset oli tarjouksessa kautta maan. Ne olivat mun suuri haave, jota varten olin säästänyt vähäisiä pennejäni jo monta kuukautta. Ei enää koskaan ensiluokkalaisten taluttelua räntäsateessa!

Mun ajatus katkesi yhtä nopeasti kuin alkoikin, kun keskelle mun mehevää ruokalautasta mätkäistiin iso koepaperi, johon oli taituroitu yläkulmaan suuri, punainen J-kirjain.
”J?!?!” Pipsa, joka paperin oli mulle läväyttänyt, puhisi kiukkuisena kuin Kalkaros ennen aamukermakaljaansa. ”Sain karvanmuutosten kokeesta J:n! Jalustimessa roikkujan! Huonoimman arvosanan mitä on! Professori Elli vihaa mua…” Brunette lysähti epätoivoisena mun vierelle, ja kahmaisi mun lautaselta lihapullan. En tavallisesti jaa ruokaani, mutta tämä oli hätätapaus – J oli paha juttu.
”Älä murehdi, sain mäkin vaan R:n”, Rosa, joka oli laskenut lehtensä, lohdutti. ”Ravissa hölskyjän. Elli on tiukka kaikille!” Nämä sanat tuntuivat lohduttavan Pipsaa, joka otti itselleen oman ruokalautasen nyt hieman iloisemman näköisenä.

Suurin osa muista koululaisista paineli tunneilleen, minä ja Rosa kohti Luimuisten oleskeluhuonetta. Kävellessämme Kingslandin viitat kahisten huurteisen pihan poikki näimme kentällä professori Piritan pitämässä tuntia Pohjelikoille, sekä tilustenhoitaja Kasperin, joka kiiruhti taikasauva ojossa kohti tammatarhaa. Sieltä nousi pahaenteisen tummia savuhahtuvia – ilmeisesti lohikäärme-Gitta oli taas aiheuttanut pienen nurmikkopalon.
”Tunnussana?” Aitan vintille johtavat tikkaat vääntyivät kiipeyskelvottomiksi, ja niille oli vastattava oikein, mikäli mieli ylös oleskeluhuoneeseen.
”Piparisuklaa!” Rosa heläytti, ja tikkaat palautuivat tukeviksi itsekseen. Kiivetessäni edellä tikkaita ylös kuulin Rosan mutisevan alapuolellani: ”Mistä vetoa että kaikki tunnussanat on aina Annen keksimiä…”

Me riisuttiin viitat päästyämme aitan kotoisalle, taialla laajennetulle vintille, johon oli Luimuisia varten sijoiteltu pehmeitä tyynyjä, korkeita hyllyllisiä hevoskirjoja, sekä tyttöjen ja poikien makuusalit. Luimuisten huispauskapteeni Kristian kiinnitteli juuri jotakin huoneen suurelle ilmoitustaululle.
”Hei”, poika huudahti meidät nähdessään, ”Rosa ja Cella, hyvä kun oottekin siinä. Huomenna kuudelta yhet ylimääräset harjotukset, että ollaan ihan vireessä viikonlopun Saappaankärkipelissä.” Tummat silmät tarkkaili meitä haastavasti, vähän kuin olisi odottanut vastaväitteitä, mutta niitä se ei saanut.
”Ja arvostaisin, jos tällä kertaa kumpikaan teistä ei hankkiutuis jälkkään treenien ajaksi.” Me vaan virnisteltiin Rosan kanssa toisillemme, vastattiin arvokkaat ay ay captainit, ja pujahdettiin sitten Kristianin ohi valtaamaan parhaimmat ja pehmeimmät istumapaikat.

Rosa ja pian meidän perässä huoneeseen astunut Wenla aloittivat erän kiihkeää velhoshakkia. Mä taas kaivauduin koululaukkuni syövereihin: Artsilan voimilta suojautumisen essee ei kirjoittaisi itse itseään.

[Cella]

Taivuttelua

Ninety-fourth

Windi käänteli korviaan, kun jumppailin ohkaisiin ratsastushanskoihin kohmettuneita sormiani saadakseni veren kiertämään. En ilmeisesti vieläkään suostunut uskomaan että syksy oli todella täällä, koska talviratsastusvarusteet lepäilivät yhä edelleen pölyisessä laatikossaan kesäsijoillaan – ja siitä jukuripäisyydestä sai kärsiä nyt koko ruumis. Hytisin liian kesäisissä vaatteissani syystuulen puhkuessa jälleen kentän yli, ja keräilin ohjia paremmin kouriini. Kohta helpottaisi, Anne ei tunnetustikaan antanut yhdenkään ratsastajansa lähteä tunniltaan ilman muutamaa vuodatettua hikipisaraa.

Aiheena tänään oli taivuttelut ja asetukset. Sen kuullessani olin yhä varmempi, että olin tehnyt oikean ratkaisun ilmoittaessani meidät tälle koulutunnille: Windin suurin ongelma vauvaloman jälkeen oli jäykkyys, jota nimenomaan nämä taivuttelut helpottaisivat. Ratsastin pohkeella reilummin eteen, jotta saisin tamman heräteltyä alkukäyntikoomastaan kunnolla tähän päivään ja tekemisen meininkiin. Ensimmäinen tehtävä oli jo alkamassa.

Käännettyäni Windin keskihalkaisijalle tarkistin istuinluut tasaisiksi alle ja pohkeet sopivasti askeleeseen kiinni. Päätin asettaa ensimmäiseksi oikealle: hivutin oikeaa ohjaa hieman sivuun, tuin liikettä oikealla pohkeella, ja pidin liikkeen jatkuvana vastakkaisilla avuilla. Windin käynti hiljeni asteen verran sen keskittyessä pyyntööni, ja tuskastuttavan hitaasti mutta varmasti se asetti päätään oikeaan suuntaan. Parin askelen jälkeen kiitin myötäämällä, ja suoristin hevosen huolellisesti rennoille avuille.

Toisella yrityksellä ratsastin paremmin istunnalla eteen, otin kättä selkeämmäksi, ja siirsin vastapohjetta aavistuksen taaemmas vaikuttamaan takaosaan. Suurta eroa se ei tehnyt, mutta ainakin oli parempi mieli kun olin edes yrittänyt ratsastaa kunnolla. Anne oli eri mieltä. Ratsastin kuulemma jopa liikaa, nyt piti keskittyä vain perusratsastukseen ja apujen selkeyteen. Hengitin syvään ja koetin uudelleen. Kun on vuosikaudet yrittänyt ratsastaa mahdollisimman paljon, oli hankala antaa muiden osa-alueiden vain olla, ja keskittyä pelkkään asettamiseen.

Ravitehtäviin mennessä oli sekä ratsastaja että ratsu lämmennyt paremmin, ja homma alkoi lutviutua. Raviaskeleessa oli hieman vaikeampi istua, ja siten vaikeampi keskittyä tasapainoisiin apuihin, mutta yritin parhaani. Keskellä kenttää asettelu oli paljon haastavampaa kuin uralla, sillä seinän antamaa tukea ei ollut, ja kaikki hevosen kaipaama kiintopiste täytyi tulla ratsastajasta.

Taputtelin Windiä vuolaasti, kun odottelimme vuoroamme kiemurauran ratsastukseen. Jälleen Anne oli tuonut esiin ylitaivuttelun tuomat edut Windin kanssa, ja se oli saanut koko tammaa hieman paremmin auki: liioitelluista taivutteluista oli tämän takia juuri tullutkin meidän yksi vakiotehtävistämme verryttelyissä. Lähdimme kolmikaariselle aivan erilaisena ratsukkona kuin tunnin alussa – kylmettyneen ja tahmean sijaan vertyneenä ja lämmenneenä – ja Windin rennossa ravissa oli mukava istua. Ensimmäisen kaaremme asetus pääsi hieman karkaamaan ja koko hevonen taipumaan yhdeksi banaaniksi, mutta huolellisen suoristuksen jälkeen toisella kaarella oli homma toinen. Ilokseni allani polkeva knabstrup tuntui yritteliäältä ja paljon vastaanottavaisemmalta kuin yksissäkään muissa koulutreeneissä tällä kaudella – edistystä saatettiin tehdä hyvin pienin askelin, mutta sitä tehtiin kuitenkin jatkuvasti. Se nosti motivaatiota, ja kummasti nostikin.

[Cella]

Ensilumi

Ninety-fifth

”Siellä on varmaan viistoista astetta lämmintä, meidän kulmalla kukkii melkein krookukset ja linnutkin pimahti ja alko taas laulaa. Voisko joku kertoa sille sää-ukolle että nyt on marraskuu?”


Näin mä olin manannut tasan kaksi päivää sitten, kun olin hikoillut kuin pieni sika liioiteltujen vaatekerrosteni alla. Tämä mainittu sää-ukko oli ilmeisesti kuullut sanat ja vetäissyt muutamat cumulus-pilvet väärään sieraimeen, koska nyt, aika lailla tasan 48 tuntia myöhemmin taivaalta leijaili alas valkoisia, talvelta tuoksuvia lumihiutaleita kylmän pohjoistuulen riepottelemina. Niitä oli tanssahdellut pihan poikki jo eilen, mutta mä en ollut suostunut laskemaan niitä märkiä, saman tien sulavia rättejä lumeksi. Mutta nyt se oli pakko uskoa. Hienoinen kerros uutta lunta sai kuraisten tarhojen pinnat näyttämään tomusokeriin kastetulta mutakakulta, ja kirpsakka keli sai Soltun ottamaan mahtavia pierupukkispurtteja ympäri uutta hienoa laiduntaan. Jos kuunteli oikein tarkkaan, saattoi kuulla hiljaista huminaa, joka ponitarhan asukeista lähti niiden kasvattaessa iloisina kolmen metrin paksuista talvikarvaansa. Siiri tosin ei olisi tarvinnut välttämättä yhtään ekstraa: Inkeri oli esitellyt alkuviikosta kykyään saada hoitsunsa mahakarvat letille, vaikka kaikille olikin vähän mysteeri miksi se oli sitä edes kokeillut.

Windi nyt ei taas tehnyt mitään hauskaa, näytti vaan vittuuntuneelta kun sen ruokaan leijui jotain naurettavaa valkoista riitettä. Mä seisoskelin muumikumpparit routaan juuttuneina pihamaalla ja tuijottelin tammatarhan loimiselkäisten tyyppien käyskentelyä. Toisin kuin VR joka ikinen vuosi, yksikään tammoista ei vaikuttanut yllättyneen siitä, että Suomeen tuli todella joskus talvi. Eipä sillä, olivathan ne lunta ennenkin nähneet.

Se ajatus sai tajunnassa välähtämään, kuin olisin muistanut jonkin elintärkeän, unohdetun asian. Niin kuin olinkin. Maailmassahan oli joku, joka ei ollut ennen nähnyt lunta: jolle tämä oli elämän ensimmäinen ensilumi. Nimittäin Tornadot.

Tornadot, joka lähtisi tällä viikolla uuteen kotiinsa. Eikä mihinkään parin kilometrin automatkan päähän, vaan valtamerien taakse Kanadaan. Enkä mä näkisi sitä enää. Yhtäkkiä mulle tuli kauhea kiire.

”Mä haluan mennä käymään pihatolla!” töräytin saman tien tömistettyäni oleskeluhuoneen ovesta sisään. Kumpparit eivät olleet mitään maailman lämpöeristeisintä kenkälajiketta, enkä mä tuntenut muutaman minuutin ulkoilun jälkeen vasemman jalan varpaitani enää ollenkaan. Kömmin vastaväitteistä välittämättä sohvalle suunnilleen Pihlan päälle istumaan, ja änkesin pakastenugettivarpaani Annin kylkeä vasten lämpeämään. Brunette huusi kalmaisesta kosketuksesta kuin palosireeni.
”No mee! Voit ehtii vielä ennen pimeetä”, Tuulia hymähti pöydän äärestä, kun meidän varvasnahistelu oli päätynyt siihen, että Anni vahvempana tuuppasi mut sohvalta alas.
”Menisin, mutten osaa sinne”, jupisin kovalta lankkulattialta, ja ojentelin paleltuneita ulokkeitani nyt kokeilevasti Robertin suuntaan. Poika vetäytyi taaksepäin kuin ei olisi osannut kuvitella kamalampaa kohtaloa kuin mun varpaitteni kosketus.

”Et… et osaa pihatolle? Oothan sä siellä ollut?” Käänsin katseen takaisin Tuikkuun, joka katsoi mua nyt hämillään glögimukinsa yli.
”En mä kyllä itseasiassa ole – ”
”Et oo ollut pihatolla?” Emmykin puuttui keskusteluun tupapöydän päästä.
”En m – ”
”Miten joku on voinut olla vuoden Seppeleessä eikä oo käynyt pihatolla!?”
”Mä –”
”Ja sä kutsut itteesi Liekkijärveläiseksi!”
”…”
”Ei käynyt pihatolla… kaikkee sitä…”

”Heip! Mistäs täällä puhutaan!” Sandra tupsahti ovesta sisään sulamattomia lumihiutaleita korpinmustassa tukassaan, ja hiljensi huoneen helpottavaksi hetkeksi. Hyvin lyhyeksi sellaiseksi.
”Cella ei oo ikinä käyny pihatolla!!”
”I swear to God”, mä keskeytin uudelleen alkavan kohinan kuuluvalla äänellä, ”Mä pidän teistä kovasti, mut jos te mölähdätte vielä yhenkin pihattokommentin, mä joudun turvautumaan väkivaltaan!”
”Ei mutta oikeesti, pitäähän meidän se sulle näyttää!” Fiia henkäisi, ja keräsi muutamia kannattavia nyökkäyksiä ympäriltään.
”Mennään vaikka saman tien, niin ehitään tunneiksi takasin!”

Ja niin me pantiin tuumasta toimeen. Elmon tuuhea häntä keinahteli huurteisen metsän siimekseen meidän edellä tiennäyttäjänä, perässä jolkottivat Loeke, Netta, Aristo ja Kuutti punaposkisine ratsastajineen. Porukka suhtautui pihaton esittelyyn niin suurella hartaudella, että tunsin olevani osa jonkin myyttisen kultin ristiretkeä.
”Se lähtee Kanadaan?!” Emmy järkyttyi, kun mä oli selittänyt tytöille mistä tämä äkillinen tarve pihattoneitsyyden menettämiseen oli syntynyt. ”Ihan outoa! Jotenkin aatteli, että se olisi aina tossa metsän takana!”
”Sanoppa muuta”, mä virkoin vähän haikeasti, ja mietin pientä koikkeloivaa Tornadotia, joka alkusyksystä oli muuttanut mammansa luota omilleen. Kaikista hyvistä aikeistani huolimatta en ollut käynyt kertaakaan sitä katsomassa, kysellyt vain koulutusta jatkaneelta Annelta sen kuulumisia.
”Tuleekohan siitä joku mieletön kilpahevonen?” Pihla mietiskeli hiukan haaveellisella äänellä, saaden mut naurahtamaan. Oli kovin koomista ajatella sitä äitinsä nisällä roikkunutta ötökkää minkäänlaisena suurena ja aikuisena, tosissaan otettavana hevosena.

Parin ravipätkän ja yhden Ariston tarjoaman action-hötkyily-paniikki-kohtauksen jälkeen alkoi puiden välistä pilkottaa kaistale jykevää puuaitaa.
”Saammeko esitellä… Liiiiieeekkijärven pihattooo!” Clara selosti, elehtien kapoisilla käsillään mahtipontisesti kuin suurikin gaalajuontaja, ja jalkautui meistä ensimmäisenä lätäkköiselle hiekkapihalle. Pihattorakennus oli simppeli, paljon pienempi kuin olin kuvitellut, ja isot tarhat polveilivat puiden siimekseen tönöstä poispäin. Tunnistin saman tien Tuulian valkoisen Rosa-ponin, ja Seppeleestä muuttaneet Pellan ja Taigan, mutta muut meitä napittavat asukit olivat mulle aivan vieraita. Tai olivat siihen asti, kun Windin pää nousi korkeuksiin sieraimet laajenneina, ja punamullan sävyisen tallin avoimelta ovelta kuului terävä hirnahdus.

Mä en olisi tunnistanut nuorta knabstrup-oria ilman Windin vahvaa reaktiota. Tamma havaitsi esikoisensa jo kaukaa, vaikka esiin tullut hevonen ei näyttänyt ulkonäöltään yhtään siltä koveraturpaiselta, pitkäjalkaiselta orilapselta, jota mä olin odottanut. Se oli niin aikuinen, suuren ja sopusuhtaisen näköinen hevonen, vaikkakin nuoruuttaan yhä kapearyntäinen ja hieman lihakseton. Talutin Windin lähemmäs aitaa: kaksikko ojensi turpansa niitä erottavan esteen yli, ja imivät toisiinsa sitä tuttua turvallisuutta niin luonnollisen näköisesti, että mun hengitykseni pakahtui pieneksi hetkeksi.

”Ne muistaa toisensa”, Sandra hymyili vähän matkan päästä, ja rapsutti toiselle aidalle tervehtimään tullutta Pella-muoria. Mä nyökkäsin hiljaa, ojentaen oman käteni Tornadotin haisteltavaksi. Nyt se sitten lähtisi. Siitä tulisi jonkun muun hevonen.

”Lähetäänkö takaspäin, aurinko alkaa jo laskea?” Emmy hoksasi. Päivän lyhyys tuntui valoisan syksyn jälkeen kummalliselta: kello ei ollut vielä edes puolta kolmea, mutta auringonvalo alkoi jo siivilöityä oranssinsävyisenä matalalta puiden yltä.
”Joo, lähetään. Tänään on hei illalla Liekkipubissa taas karaokeilta, voisi mennä sinne poikkeemaan”, Fiia tuumiskeli ääneen kääntyillessään Elmon selässä. ”Ilahdutetaan Anne ja mennään rapelissa huomisiin mestaruusvalkkoihin. Mitä mieltä ootte? Cella nyt on ainakin mukana.”

Mä hätkähdin irti Tornadotin pehmeästä turvasta ja käännyin takaisin kavereitani kohti.

”Mikäs siinä! Mä kyllä laulan vasta useemman tuopin jälkeen”, virnuilin, ja annettuani Windille vielä pienen hetken poikansa kanssa ponnistin tuttuun, narisevaan satulaan.

Kun me keinahdeltiin poispäin pihatolta, lumisade tuntui tihenevän, enkä mä enää kääntynyt katsomaan taakse jäänyttä oria. Tämä lumi olisi alkavan talven ensimmäinen – ja tämä hetki mahdollisesti sen ja mun yhteisen tarinan viimeinen.