Windin Hoitovihko

[Cella]

Linssiludet
Sixty-sixth

[Cella]

Polte

Sixty-seventh

Kuuma. Oli niin pirun kuuma.

Päätä kivisti, kun en ollut törppönä juonut tarpeeksi vettä vääntäessäni aamutalleja tässä paahteessa. Nyt aurinko oli vetänyt harmaat verhot eteensä, mutta kuumuus oli ja pysyi — raskaat pilvimassat roikkuivat painostavina niin matalalla, että jos Nuutti kapuaisi Lailan selkään, pojan pää varmasti uppoaisi niiden hattaraisiin syvyyksiin. Tiirailin karsinan kapoisesta ikkunasta taivaalla vellovaa harmautta. Voi kumpa ne pirauttaisi edes pienen sateenpoikasen, tämä helvetin Goalainen kasvihuone -tunnelma alkoi viikon jälkeen käydä pikkuisen vanhaksi.

Niin niin, ei saisi valittaa kun on kerrankin lämmin. Mutta koska olen ytimiäni myöten perinteinen suomalainen, valitan silti.

Nousin ähkäisten slaavikyykystäni Windin karsinan pahnoilta, ja leyhyttelin epätoivoisesti t-paitaani saadakseni vähän viileyttä nihkeälle iholle. Katsahdin Pirittaa, joka nojaili oveen mittaillen silmillään pientä Tornadottia.
"Hyvä että sä aloittelet hitaasti sen käsittelyä", meidän esteguru lausahti, ja hymähti Windin näyttäessä pelottavinta mörköilmettään vauvansa takaa.
"No joo", mä naurahdin, ja rahnutin nukkaista varsakarvaa kevyesti, "Tiiän ettei tätä ihan vielä tarvisi alottaa. Mut laskin yhteen, että jos tällä on oriin uhma ja Windin geenit, niin aikasin alotettu harjoittelu on ainoa säälittävä tsäänssi siihen että kukaan tulee koskaan selviämään tän kanssa hengissä."

Pirre naurahti hilpeästi, ja jäi katselemaan kuinka sivelin pienen täpläpään karvaa sormieni päillä. Jätkä ei ollut käsittelystä moksiskaan — eipä touhu sille mitään juuri opettanut, lähinnä totutti ihmisen läheisyyteen, ja siihen että sitä koskettiin paikkoihin joita se vaistomaisesti varoi. Kehuin oria lyhyen ensiharjoituksen lopuksi, ja peruutin karsinasta käytävälle päästääkseni miniäijän kiusaamaan äitiään.

Kaikkien maailman hevosoppaiden kirjoittajat olisi kääntyneet haudoissaan, jos ne olisi nähneet mut tallilla iloisenvihreissä flipflopeissani. Mutta mä olisin päätynyt itse sinne hautaan lämpöhalvauksesta, jos olisin joutunut tunkemaan tassuni coretexeihin, joten tallietiketti ei ollut tänään aivan päällimmäisenä mielessä. Läpsyttelin tyytyväisenä hymyillen pitkin viileää betonikäytävää, ja katselin tallin mukavan rauhallista, tuntilaisvapaata menoa.

Windi jälkikasvuineen oli päässyt pari päivää sitten muuttamaan takaisin pikkupuolelle, ja pikkuherra Tornadotin elämän alkutaival oli pyörähtänyt mukavasti käyntiin. Tosin me oltiin kerrankin löydetty Windin kanssa asia, josta oltiin yhtä mieltä: se, että eläinlasta ihkuttamaan tunkevat ihmisvyöryt pitäisi kieltää lailla.

Ensimmäisenä päivänä se oli ollut musta oikeastaan hauskaa, pääsinhän mä tuoreen äidin siivellä huomion keskipisteeksi. Mutta kolmen päivän silkan hälinän ja lässytyksen jälkeen olin uhonnut Salmalle istuvani aitan portaalle kivääri kädessä.

Nyt elämä oli onneksi asettunut takaisin rauhallisiin uomiinsa. Paitsi mulla ja Windillä tietenkin, olihan meidän elämässä yhtäkkiä uusi ja hämmästyttävä kippurahäntäinen orilapsi.

"Hei Cella!" Ilonan ääni tervehti mua yllättäen toimiston ruuhkaisesta ovensuusta ja heilutteli kädessään keltaista, mainoslapulta näyttävää paperia. Mä pysähdyin kummissani, ja kuikuilin pidemmälle pääjehun paperitöiden ja keksipiilojen pyhäkköön, josta kuului tavattoman paljon mökää. Ilonan takaa Clara ja Pihla näyttivät tutkivan toista, tosin sinistä paperiliuskaa Annen olkapään yli.
"Helou. Mitäs täällä duunataan?"
"Kisoja!" Pihla ehti vastata ennen muita, ja ojensi mulle sinisen paperinsa, jonka otsikkoon oli taiteiltu hyppäävä ratsukkologo. Seuraestekilpailut elokuussa, lappunen hehkutti, löpisten lyhyesti asialliset infot ennen kuin avautui viivastoiksi, joita osallistujien nimet tulisivat koristamaan. Ilonan kädessä liehuva keltainen paperi oli samanlainen, mutta toitotti koulukisoista.

"Me mennään laittaan nää ilmotustaululle, netissä on jo mainos niin pääsee osallistujat pistään nimiään", Clara selitti innoissaan, ja silitteli kisalappua kuin peläten sen menneen epäsiistiksi. "Näitä ennen tulee harjotuskisat ja valmennuksetkin!"
"Pääsette tekin Windin kanssa vähän kisamakuun", Anne hymyili mulle tyttöjen takaa, tietäen selvästi että tämän viikonlopun kenttäkisojen missaaminen oli ollut mulle iso harmi. Pientähän se oli siihen verrattuna, että mä pääsin touhuamaan koko kesän Tornadotin kanssa, mutta se mun ikuisen kilpahenkinen sielunpalanen himoitsi päästä kisakenttien humuun.
"Huippua", mä hymyilin, koettaen epäonnistuneesti peittää poreilevaa innostustani.
"Täytyy varmaan alottaa maltillisissa luokissa näin pitkän tauon jälkeen. Ettei lähetä ihan mopolla moottoritielle."

Pihla lätki juuri koulukisalistaa alakerran odottelutilan ilmoitustaululle, kun Aleksanteri ja Emmy hipsivät kurkkimaan meidän touhuja. Mua yllätti nähdä, miten yleensä niin kovin coolia ulkokuortaan varjelevan Aleksanterin silmissä välähti kuumeinen kiilto, kun se lukaisi sanan 'kilpailu' seinän esitteistä. Ilme oli kuitenkin poissa nopeammin kuin oli tullutkaan, ja tummien silmien vilkaisusta päätellen mun katselu ei ollut jäänyt huomaamatta.

"Hei mahtavaa! Kotikisoissa on aina niin hyvä tunnelma", Emmy hymyili tiiraillessaan kisalistoja lähempää. Luokkia oli aika mukiinmenevä määrä, mä osasin kuvitella, kuinka lähialueen runsaista hevospiireistä valuisi porukkaa paikalle varmasti aika reippaasti. Ilona oli aikomuksissa sanoa jotain, kun odottelutilasta kentälle johtava ovi heilahti auki, ja kuuman ilman löyhähdyksen saattelemana sisään kopisteli kolme turhankin tuttua naamaa. Ruskamäkeläiset.

"Katos vaan", se vaalea ja lipevä poika katsoi meitä kaikkia vuoron perään hymyillen vinosti kuin jokin Bossin miesmalli. Benjaminko sen nimi oli? Se sen punatukkainen, Seppeleessäkin kohua aiheuttanut kaveri oli vaan puhtaasti yllättyneen näköinen, ja yhdellä vaalean tukkapehkon alta napittavat räpsysilmät näytti melkein ilahtuneelta katsoessaan suoraan muhun. Penelope. Jes.

Mä ihmettelin ihan tosissani, miten ilma meidän kahden porukan välillä ei jähmettynyt kuutioksi ja kolissut maahan. Tilanne oli jotenkin saman tien kilpailuhenkinen, vaikka me oltiin vaihdettu tasan kaksi sanaa. Jos me elettäisiin elokuvassa, tähän väliin olisi kuulunut eeppinen dancebattle.

Salma oli ihan varmasti kertonut Emmylle siitä, kuinka ruskisjengi oli naureskellut seppeleläisten olevan nipottavia ja keskinkertaisia, mutta muusta nelikosta en tiennyt yhtään, kuinka kärryillä ne oli tilanteesta. Toisaalta mä halusin kovasti uskoa, ettei Liekkijärvellä ollut sellaista ponikirjojen talli vastaan talli -meininkiä, ja että Ruskamäen poppoo oli ihan samanlaista kuin me, ja me voitaisiin olla kaikki kavereita — toisaalta taas joku tyypeissä mätti niin pahasti, että oli jotenkin helppo kuvitella ne puhumassa meistä pahaa.

"Me tultiin osallistumaan kisoihin", Penny kehräsi keskeyttäen venähtäneen hiljaisuuden, ja killitti edelleen mua hämmentävän tarkasti. Mä olin nähnyt sitä viikon aikana pariinkin otteeseen Lumpeiden tilalla Juuson kanssa, niistä oli kai tulossa ihan oikea pariskunta. Siitä päätellen, miten omahyväiset silmät lipui mua pitkin arvostelevasti, pysähtyen huvituksesta siristyen mun varvassandaaleihin, Juuso vanha mölypää oli varmasti kertonut sille, että meillä oli ollut joskus jotain. Tyttö nosti katseensa kuitenkin nopeasti, ja hymyili sydämellisesti koko poppoolle.
"Siinon lista, kirjottaa saa itse", Emmyn äsken niin nauravainen ääni kalskahti hurjalta, ja mä olin siitä niin ylpeä kun Pennyn irvikissavirne hyytyi monella asteella. Pitikin muistaa olla ikinä suututtamatta Emmyä.

Me väistettiin, kun tyylikäs, pitkänhuiskea kolmikko asteli ilmoitustaulun eteen tutkailemaan vielä tyhjää listaa.
"Eikö teistä kukaan osallistu oman tallin kisoihin?" Benjaminin ääni oli huvittunut, vaikkei siinä mun mielestä ollut mitään hauskaa.
"Tottakai osallistuu, me laitettiin ne justiin seinään, kukaan ei oo ehtinyt laittaa nimeensä." Ruskamäkeläiset vaihtoi muka kovin salavihkaa katseet keskenään: juuri sellaiset, että niillä on jokin inside-vitsi, ja ne hädin tuskin pystyi olemaan nauramatta. Mun kulmat kohosi kiukkuisesti, ja tunsin Ilonan mun vierellä muuttuneen yhdeksi isoksi kysymysmerkiksi. Tytöllä ei tainnut olla hajuakaan, keitä ovesta pölähtäneet tyypit oli, saati miksi tunnelma huoneessa oli niin kovin kiihkeä.

Benjaminilla ja kumppaneilla ei kauaa mennyt tuhertaa nimensä paperille, suurimpien luokkien viivoille tietenkin, ja pian ne jo kääntyikin hiljalleen kohti avointa ulko-ovea.
"Törmäillään taas", Penny sirkutti olkansa yli mennessään, ja tuntui kuin muistavan jotain pysähtyessään juuri ennen kynnystä. "Eikö oo hauskaa kun me kisataan samoissa luokissa, Cella?"
"Ei kisata", mun huulilta plumpsahti, ennen kuin ehdin tajuta sen kuulostavan pahalta meidän kannalta. "Windi sai justiin varsan, me palataan asiaan kevyesti."
Benjamin Pennyn vierellä tyrskähti ivallisen naurahduksen, jonka ei tainnut olla tarkoitus ulottua mun korviin saakka:
"No sepäs sattu sopivasti..."

Jos mun kulmat olisi kohonneet enää yhtään korkeammalle, ne olisi pudonneet mun pään yli maahan. Ton kommentin myötä mun kummastelu tota porukkaa kohtaan hyppäsi ihan uudelle levelille.
"Anteeks mitä?"
"Eipä mitään. Kisapäivänä nähdään!" Ja niine hyvineen kopla katosi näkyvistä kentän laitaa myöden, ja niiden naurunpyrskähdykset kaikui odotustilaan vielä pitkän matkan päästä. Enemmän kuin sopivan dramaattisella hetkellä kaikki nämä hikipäivät voimiaan kerännyt taivas repesi, ja ukkosen jyly tärisytti Pöystinvuoren huippua kuin kiukkuinen jätti.

"Öö... Anteeks?" Aleksanteri oli ensimmäinen meistä, joka sai puhekykynsä takaisin, ja se katsoi meitä sen näköisenä kuin ei ihan tietäisi pitäisikö sen suuttua vai ei.
"Mutta keitä helvettejä noi oikeen oli?"

[Cella]

Heinähetki

Sixty-eighth

Meidän ihanaan, auringontäyteiseen leiripäivään auetessa pieni vapaa-ajan palanen, mä pujahdin muiden katseilta salaa varsalaitumelle. Napattuani sekä Windin että sen pojan riimuihin ohjasin kaksikon aurinkoiselle peltotielle, ihan vaan nauttimaan heinäkuun lämmöstä ja pienestä rauhallisesta hetkestä. Oli vaikea uskoa, miten nopeesti Tornadot kasvaa hurlutti päivä päivältä isommaksi pojaksi: sille riimussa kulkeminen oli nykyään aivan jokapäiväistä peruskauraa, ja jalkojaankin se nosteli pyynnöstä kuin vanha tekijä.

Olin siis vain iloinen, kun kuulin tallille palattuani Fiian hipsineen salaa meidän perään, ja napanneen meistä muutamia kuvia mun tietämättä. Nyt mulla olisi aina ikuistettu muisto näistä miniäijä-ajoista silloinkin, kun jätkä itse olisi jo suuri ja kalskea esteorhi.

[Cella]

Familia 

Sixty-ninth

Tatulla oli kuusitoistakesäisenä jonkinmoinen cool rebel-vaihe, jolloin se hullaantui aivan täysin tatuoinneista. Se säästi kaikki kesätöistä vääntämänsä markat, ja syksyllä sitten istahti Harjunrinteen ainoan pikkuruisen tatskapuljun nahkatuoliin – hakkauttamaan ihoonsa ikuisiksi ajoiksi suurin kaunokirjaimin sanan Familia, perhe. Muistan ikuisesti kuinka polleana se oli tullut sinä iltana kotiin käsivarsi rasvattuna ja kivuliaasti punoittaen, ja näyttänyt mulle ihkaensimmäisen tatuointinsa kysyen mitä tykkäsin. Mä olin toljottanut mustekirjaimia suu auki, vilkaissut Tatua, ja purskahtanut niin paskaiseen räkätykseen että isobroidi piti mulle mykkäkoulua seuraavan kuukauden.

Toisin kuin moni varmasti luuli, mä en nauranut koska tatuoinnissa olisi ollut jotain vikaa, en suinkaan. Totta puhuen se oli hieno, sopi velipojalle, ja siinä näkyi ammattilaisen kädenjälki. Mutta teksti, voi se teksti. Jos tiesi mitään meidän perheestä – meidän hervottomista riidoista, holtittomista vanhemmista, lukuisista isäpuolista ja rasittavaakin rasittavammista uusiosisaruksista – ei voinut kuvitella, että kukaan ottaisi semmoisen katastrofin kunniaksi yhtään minkäänlaista tatuointia, ellei sitten puhdasta ironisuuttaan.

Siitä oli vierähtänyt jo vuosia, ja sen koommin isoveljen hihaa koristamaan oli leimattu monta uutta kuvaa. Mutta nyt sen seistessä lyhythihaisessa paidassaan mun edessä Windin boksin ulkopuolella, Familian muita haaleammat kirjaimet erottui pistävästi mun silmään. Tuijottelin itsepäisesti koristeellisia koukeroita, välttäen ihan tahallani katsomasta Tatua silmiin. Se pystyisi kuitenkin taas syyllistämään mut tekemään niin kuin se halusi.

”Ei se voi tulla meille, ei se oo mun kämppä vaan Rosan! Sitä paitsi sullehan se soitti, niin sun homma majottaa.”
”Älä ny jumalauta jaksa, sä tiiät minkä kokonen mun luukku on. Teillä on sentään tilaa, ei ne mun sohvalle mahdu.”
”Ne? Kuka sieltä mutsin lisäks on tulossa?”
”No… hmm… Ami tulee varmaan kanssa…”
”Voi helvetin kiva, nyt ne ei ainakaan tuu punkkaan meille! Menkööt mummille.”
”Joo, koska nehän on niin huippuväleissä. Pakko sun on niitä kuitenkin nähä, meni ne mihin vaan.”

Mä en jaksanut enää vääntää, käännyin vaan karsinaan päin, jossa Tornadot teki äitimuoriaan hulluksi teroitellessaan puhkeavia hampaitaan sen kankkuihin. Pikkumies oli kasvanut niin hirveää vauhtia että ihan sydäntä särki – ei tosin kovinkaan tasaisesti, vaan kohlo takapää tuntui olevan etupään kanssa aivan eri paria, kuten noilla hevoslapsilla tuppasi välillä olemaan. Windiä ei lapsensa aikuistuminen vaikuttanut hirveämmin harmittavan, päinvastoin. Nytkin se killitti mua aamulla sen suiruun harjaan nypertämäni letin takaa anovalla please-help-me –ilmeellä, kun sen jälkikasvu paineli pöristen ympäri seiniä.

Tatu selvitti kurkkuaan mun vieressä, saaden mut sulkemaan silmät ärtyneenä. Mä en olisi jaksanut tätä nyt millään. Meidän armas mammamme oli suvainnut soittaa esikoiselleen semmoisen kevyen puolentoista vuoden radiohiljaisuuden jälkeen, ilmoittanut saapuvansa iltapäivällä kotikulmilleen ja haluavansa nähdä meidät molemmat. Mun mielestä pelkkä mutsi olisi ollut ihan tarpeeksi, mutta ilmeisesti sen kylkiäisinä tuli mua kaksi vuotta nuorempi siskopuoli Samira, alias Ami, joka teki tilanteesta vielä astetta helvetillisemmän.

”No joo, enivei. Ne tulee tähän joskus neljän jälkeen”, Tatu sai murahdeltua vaikeana, kun ei saanut multa vastausta.
”Tähän? Miten niin tähän?”
”Mulla on töitä, sanoin että ne löytää sut täältä Seppeleestä. Niin oo sitten valmiina.”
Olin luvannut itselleni olla käyttämättä väkivaltaa sisarusriidoissa sen kerran jälkeen, kun olin neljätoistavuotiaana murtanut Amin sievän pienen nenän, mutta tällä hetkellä teki suunnattoman paljon mieli rikkoa se lupaus.
”Siis sä vaan tuuppasit ne mun harteille sanomatta mulle mitään?” Koitin vangita ääneeni sen kaiken murhanhimoisuuden mikä mussa möyrysi, mutta Tatun itsetyytyväisestä ilmeestä päätellen epäonnistuin.
”Jep. Mut mun pitää nyt sinkasta Ruolampeen, viet ne nyt sit mihin viet, soittelen illalla. Ja turha näyttää tollasta ilmettä, Cella. Et sä sun perheen näkemiseen kuole.”

Mistäs se sen tiesi, saatoin kuollakin. Jouluna Ami oli käynyt mummilla ja silloinkin heittänyt mua rosollikulholla otsaan: jos sillä sattuisi tällä visiitillä olemaan jotain vaarallisempaa käsissä, ei kävisi meikäläiselle hyvin. Ja ihminen saattoi ihan hyvin potkaista tyhjää ihan vaan kuuntelemalla meidän mutsin juttujakin, sanokaa mun sanoneen.

Jäin jupisemaan itsekseni Windin harjapakin päälle, kun Tatu kolisteli ovesta pihalle. Harjailin Windin pintelipatjoja saadakseni ne puhtaaksi edes suurimmista irtokarvoista ja nostin välillä kasvoja paistattelemaan pitkän harmauden jälkeen ikkunasta siivilöityvässä auringonläikässä. Käytävässä ei kuulunut mitään muuta kuin kuin päättäväinen harjasten kahahtelu kangasta vasten. Kesä oli tuntunut olevan hiljainen – leirillä elämää oli ollut kuin pienessä kaupungissa, mutta muuten väki oli hajaantunut reissuilleen ja kesätöihinsä. Eipä muakaan ollut mitenkään laittoman paljoa näkynyt, mä olin joka päivä Juuson isällä huhkimassa hiki hatussa, ja ratsastamassa vähintään kolme tai neljä hevosta päivässä. Sieltä päästyä ei kovin usein mieli halaja enää toiselle tallireissulle.

Mutta tämä viikko oli ollut ihan erityisen hiljaista, ja siihen oli aivan muu syy kuin villit kesämenot. Siinä missä mun biologinen perhe oli mun vastentahtoisuudesta huolimatta hetkellisesti kasvanut, oli mun seppeleperheeni menettänyt kaksi tärkeää, kaikille rakasta jäsentään. Britta ja Eetu oli lähteneet.

Harjailin patjoja niin ajatuksiini vaipuneena, etten edes huomannut Salman saapumista. Se oli ilmeisesti sanonutkin jotain, ainakin siitä päätellen miten huvittuneesti se katsoi mua kun vihdoin havahduin sen läsnäoloon.
”Terve!” brunette naureskeli sydämellisesti mun lagailulle ja rahnutti heti tervehtimään kolistelleen Bonnien turpaa. ”Mitä sä niin kovasti mietit?”
”Brittaa”, mä huokaisin, taitellen pintelipatjan mun sylissäni paketiksi. ”Ja meidän äitiä. Se tulee käymään pitkästä aikaa.”
”Ai! Kiva”, Salma tuuppasi mua kevyesti, ja mun tehtyä tilaa istahti ison harjalaatikon toiselle reunalle. Pakin kansi narahti varoittavasti – sitä ei oltu taidettu suunnitella kahden aikuisen ihmisen istuimeksi.
”Ei kyllä ole kiva”, mä naurahdin kuivasti, ”Se on sekasin kun seinäkello, ja varmaan täällä vaan hakemassa rahaa kun taas yks miesystävä lemppasi tai jotain.” Salma tutkaili mua varovasti, muttei kysynyt mitään, josta mä olin hyvin kiitollinen. Mun teki mieli ruikuttaa hieman Amistakin, olisin totta puhuen voinut kirjoittaa kirjan siitä, mikä kaikki siinä heitukassa oli pielessä, ja jopa Tatusta joka oli jättänyt mut susien syötäväksi, mutten jaksanut. Ruikuttaminen oli joskus tarpeen, mutta yllättävän raskasta hommaa.

”Mennäänkö irtojuoksuttamaan tyttöjä?” Salma kysyi lopulta tovin hiljaisuuden jälkeen, aistittuaan selvästi sillä yliluonnollisella empaattisuudellaan, etten juurikaan halunnut puhua. ”Kenttä on vapaa, ja aurinkokin paistaa näin kerran vuodessa.” Mä nyökkäsin, ja kiepautin Windin riimun käsiini pääni yläpuolisesta koukusta.

Bonnie lähti kuin raketti Salman käsistä sillä siunaaman hetkellä, kun tyttö kilautti riimunnarun irti. Windillä kesti hiukan kauemmin tajuta mitä tässä nyt oikein kuului tehdä, mutta tajutessaan vapautensa se kaahotti pukitellen pienemmän lajitoverinsa perään. Me pyrähdeltiin Salman kanssa monen päivän sateen jäljiltä raskaalla hiekalla kiekuen kuin jälkeenjääneet intiaanit, kun tammat meinasi jatkuvasti jarrutella maistelemaan aidanvierustalta puskevaa heinää. Vaikka Windin askel oli pidempi, se alkoi jäädä vääjäämättä teräskuntoisen Bonnien vauhdista. Sen kanssa oli treenattavaa, jos me aiottaisiin selvitä hengissä alkusyksyn valmennuksista ja kisoista, ja sen huomion huikkasin Salmallekin.

Parinkymmenen minuutin jälkeen Windi oli hiestä märkänä, vaikka Bonnie paineli edelleen häntä viuhkalla pitkin kentän laitaa. Meitä nauratti Salman kanssa, kun mun pilkkupöksyäni alkoi väsyttyään kiukuttaa, ja se otti uudeksi tavoitteekseen yrittää näykätä Bonnieta joka kerta sen ravatessa ohitse.
”Hei”, Salma huikkasi varjostellen silmiään paisteelta. ”Kukahan toi on?”
Niin mä kuin hevosetkin käännyttiin kuikuilemaan pihalle päin, jossa sulavalinjainen musta Audi rahisutteli renkaitaan. Auto oli hienompi kuin kenenkään tallilaisen, ainakaan en ollut sitä koskaan nähnyt. Painauduin linkkuun irrottamatta katsettani kulkupelistä, ja kuulostelin miten Windin askeleet lähtivät tulemaan luo kentän päädystä.

Audin ajovalot sammuivat samalla hetkellä, kun mä sain naksautettua narun kiinni Windin riimuun. Kuulin etäisesti, miten Salma kirosi taustalla jahdatessaan hippaleikistä innostunutta Bonnieta, mutta keskittyminen mulla oli suunnattu vain yhteen paikkaan. Mustasta autosta nousi kaksi hyvin tuttua, hyvin vaaleaa ja ruskettunutta hahmoa hiuksiaan pöyhien. Huoahdin tammani hikistä kaulaa vasten, ja huulta purren lähdin astelemaan kentän portille.
Perhe on pahin, niinhän sitä sanottiin.

[Cella]

Pokerinaamat 

Seventieth !!

”Nostan kolme.”
”Mä korotan.”
”Sulla mitään oo! Bluffaat taas!”
”No senhän sä näät vaan kattomalla, Cella pieni.”

Mulkoilin kulmieni alta Jaakon pientä kareilevaa hymyä, ja sitten omien likaisten sormenpäiden välistä virnuilevia kolmea jätkäkorttia. Mä en aikoisi kolmannella kerralla peräkkäin langeta Seppeleen tallimestarin bluffiin, en vaikka henkiriepu olisi siitä kiinni.
”Mä maksan”, virkoin täysin ilmeetöntä naamaa tavoitellen ja työnsin viimeisenä pelimerkkinäni toimivan avaimenperän pöydän keskelle. Jaakon silmät siristyivät. Tunnelma oli vähintään Vegasin armottoman, glamourinhohtoisen kasinohulinan veroinen, tallivintin kiikkerän, kahvitahraisen tupapöydän sijaan.

”Kolme jätkää”, mä levitin korttini pöytää vasten miehen näkyville ja jäin haastavasti hymyillen odottamaan niiden aiheuttamaa reaktiota. Jaakon silmät liikkui korttien päällä hitaasti, ja pieni voitonriemu ehti läikähtää mun jännittyneenä hakkaavassa pumppuparassani – vaikkakaan ei pitkään. Suurien kourien leväyttämiin viiteen iloisenpunaiseen herttakorttiin ei ollut paljoa nokan koputtamista. Jaakko nojautui tuolillaan taaksepäin, hymyillen maireammin kuin se kuuluisa hyvinruokittu kollikissa.
”Väri. Ai että Cella sun kanssa on mukava pelata, mähän oon kohta voittanu kokonaan vapaan aamun! Vieläkö sun kantti kestää yhen erän?”

Mä en ehtinyt vastata mitään terävää, koska juuri silloin ovi kolahti auki paljastaen takaansa väsyneen näköiset Pirren ja Lynnin. Kaksikko seisahtui kynnysmatolle, jääden häkeltyneenä silmäilemään meidän viattomia ilmeitä ja pöydälle levinnyttä korttipakkaa.
”Mitä te täällä vielä teette? Tiiättekö te paljon kello on?” Pirre pöyristeli, naputellen ranteessaan killuvaa siroa kelloa samalla.
”Mä oon pakomatkalla, koska emäntä ei tykänny uudesta vaaleensinisestä vaatemallistosta, jonka loin päivällä pudottamalla Lukan siniset housut valkopyykkiin. Ja Cella välttelee kotiaan koska sen äiti on siellä.”
Pirreltä pääsi huvittunut tyrskähdys Jaakon selostuksesta. Estevalkku jäi seuraamaan, kuinka mä jaoin vastustajalleni uudet kortit nopealla ranneliikkeellä, ja sitä hymyilytti meidän totiset uhkapelureiden elkeet.
”Kaikkea säkin Jaakko työajallasi teet.”
”Kyl tää kato lasketaan työasiaksi, meidän panoksena on talliaskareet”, Jaakko valaisi Pirreä viisaalla äänellä, samalla kun nosti pöydän pakasta kaksi korttia. ”Cella taitaa tykätä siivoomisesta kovastikin, ku ei oo kertaakaan halunnu voittaa.”

Muutamaa minuuttia myöhemmin mä talsin vintiltä alas jälleen muutamaa Jaakolle kuuluvaa askaretta rikkaampana. Typerät uhkapelit. Jos mä koskaan pelaisin rahasta, häviäisin satavarmasti vaatteetkin päältäni.

Lynn lompsi pitkin käytävää muutaman metrin mun edellä, ilmeisimmin matkalla kohti kotia ja omaa sänkyä. Kirin nopealla pyrähdyksellä välimatkan umpeen, ja säikäytin ajatuksiinsa vaipuneen blondiparan kesken leveän haukotuksen.
”Sori, hah, ei ollu tarkotus pelotella”, mä virnuilin, ”Piti vaan tulla vielä utelemaan, että miltäs se Tollo nyt näytti?”
Me oltiin törmätty nopeasti vähän aiemmin kentän luona, Pirren ja Lynnin viedessä Tolloa maneesiin kokeiltavaksi.
”Jokasta karvaa myöten jalostetulta kisahevoselta, mikä se onkin”, Lynn virkkoi pienesti hymyillen, tehden pienen välistopin Sentin karsinalle. ”Mutta kyllä siitä vielä hevonen saadaan, Pirre jos joku sen metkut osaa silottaa.”

Mä jäin nyökyttelemään myöntelevästi kun Lynn hyvästeli Senttinsä pienellä suukolla. Kun blondi kääntyi takaisin käytävään päin, se antautui toiseen, edellistä vieläkin suurempaan haukotukseen. Ei sitä voinut kyllä väsymyksestä moittia, hertti sentään, siinä oli nainen jota saattoi meikäpojan kaltainen sohvankuluttaja vaan ihailla. Danin lähdön jälkeen Lynn oli painanut töitä suunnilleen 27 tuntia vuorokaudessa.
”Mut hei, kuinkas Windi”, Lynn havahtui kysymään, kun me lähdettiin talsimaan taas hitaasti ovea kohti. ”Se ei näyttänyt kovin… innokkaalta sillon aiemmin.” Mun nyökyttely vaihtui aika nopeasti pään pudisteluun. Lynnin ilmaus oli kaunistelua kovimmasta päästä – mun ja Windin alkuillan koulutreeni oli ollut luultavasti fyysisesti kivuliasta katseltavaa.
”Mä oon ratsastanu puuhevosilla jotka tulee avuille paremmin”, mä vaan naurahdin seisahtuessani ovelle, josta Lynn oli astumassa ulos tihkusateeseen. Blondi katsahti muhun, ja sen suurissa silmissä oli pehmeyttä joka paljasti sen nähneen mun vitsailun läpi.
”Isot takapakit ottaa aina aivoon, ja raskaasti ottaakin”, mutisi ystäväni myötätuntoisesti kiskoessaan huppua paremmin kutreilleen. ”Mutta Windi palautuu nopeesti – varsinkin, kun kohta teillä on taas aikaa panostaa ihan vaan teihin kahteen.”

Meidän sanottua hyvät yöt mä valuin vielä takaisin Windin karsinalle, jossa Tornadot jo makoili turpa alusia viistäen. Jätkä havahtui kuin tikanpoikanen sillä sekunnilla, kun loksautin oven salvan auki, ja kompuroi kapeille koivilleen.
”Ei hätää Tomppeli, tulin ottamaan sun mammalta vaan loimen pois yöksi”, mä kuiskutin, ja raaputin pehmeän harjan alta niin että kynnenaluset mustuivat entisestään. Orilapsen pitkät korvat kuulosteli mun ääntä, ja kapea pilkullinen turpa töni mun käsivartta rasittavasti.

Lynnin sanat muistui mun mieleen, kun kliksuttelin Windille treenin jälkeen heittämääni kuivatusloimea auki. Me oltaisiin pian taas kaksin: parin päivän päästä Tornadot vieroitettaisiin emästään, ja hoitajaelämä palautuisi normaaleihin uomiinsa treenailuineen kaikkineen. Mä odotin sitä enemmän kuin olisin ikinä uskonut. Ei sillä, varsa-aika oli ollut ihanaa, aivan ainutlaatuinen tilaisuus päästä käsittelemään, kouluttamaan, oppimaan ja seuraamaan Tornadotin kasvua. Mutta astutuksesta, eli aivan alkukeväästä asti, oli kaikki Windin kanssa tehty pyörinyt sen lapsensaamisen ja -kasvatuksen ympärillä. Siksi mä odotin tätä seuraavaa vaihetta – kun taas olisi vain minä ja Windi.

Viikkasin fleecepintaisen loimen siististi oven päälle, ja nappasin käteeni suan jolla pyöritellä tamman karva vielä kertaalleen lävitse. Tomppa menetti mielenkiintonsa muhun varsin nopeasti, ja jäi hamuilemaan äidiltään jääneitä heinänkorsia lattialta. Seurailin suuriläikkäisen pikkuorin liikkeitä sivusilmällä, samalla kun liu’uttelin pehmeitä harjaksia Windin lautasilla. Mun hoitovarsani lähtö ei ollut ainoa muutos, mitä alkava elokuu oli tuomassa Seppeleeseen; pian maailmaan putkahtava uusi karvavauva kasvatti Eelan vatsaa päivä päivältä, hoitajahaku ja yksi vapaa karsina aiheutti jos jonkinmoista kohinaa tallin käytävillä, ja Pirren suunnitelmista oli liikkeellä suuria huhuja, vaikkei kukaan tiennyt varmasti mitä esteope oikein aikoi. Vanhojen seppeleläisten lähdöstä ei ollut talli vieläkään kunnolla toipunut – Jessen, Britan ja Eetun tyhjyyttään loistavat lokerot roikkuivat tallitunnelman päällä kuin tukala peitto. Mä laskin harjaavan käteni huokaisten, ja jäin nojaamaan Windin kohoilevaan kylkeen. Seppeleessä muutokset tulivat äkkiarvaamatta, voimakkaina kuin hurrikaani: mullistukset iskivät kuukausien rauhallisen tallielon keskelle heittäen hetkessä kaiken päälaelleen.

Jaakko selvitteli kurkkuaan käytävässä Windin puolioven toisella puolen, ja mä ymmärsin vihjeen lähteä pikkuhiljaa kotiin. Tallimestarin täytyi laittaa luukut kiinni ja tarkistaa paikat kaikkien lähdettyä, ja mä taisin olla viimeinen joka sitä täällä piteli.
”Muista Cella sitten”, mies hymyili mulle ovelasti astuessani loimi kainalossa karsinasta, ja esitti mulle ontuvan pantomiimin joka esitti ilmeisesti pokeriluuseria tekemässä aamutalleja samalla, kun Jaakko itse nukkui makeasti. Mä vaan pyöräytin silmiäni mahdollisimman pokalla, jättäen herran esittämään näytelmäänsä nelijalkaiselle, vielä vähemmän kiinnostuneelle yleisölleen.

Astuin ulos satulahuoneen ovesta, ja jouduin vetämään takkini paremmin kiinni suojautuakseni kolealta ilmalta. Sade oli lakannut, mutta oli silti pimeää – paljon pimeämpää, kun tähän aikaan oli ollut keskikesällä. Talsin lätäköitä väistellen kohti parkkipaikkaa ja hengittelin syvään raitista, elokuulta tuoksuvaa ilmaa.

Paljon oli jo muuttunut pienen ajan sisällä. Mutta en pystynyt karistamaan sitä kummallista kutinaa, että vielä enemmän tulisi muuttumaan.

[Cella]

Melkoista 

Seventy-first

Mä olin ollut reilun viikon poissa. Viikon.

Siinä välissä kun mä olin ollut helisemässä estetilan kilpakonien uusien treeniaikataulujen kanssa, oli Seppeleessä viidakkorumpu ehtinyt soittaa mulle jos jonkinmoista, välillä jopa huvittavan järjetöntä uutista. Tallipihalla oli ehtinyt juosta kuulemma ainakin järkälemäistä mutanttihevosta, Eelan uutta vauvelia, norsua, syyskauden tuntilaista, krapulaista ja nykyisin rengastettua Pirittaa, vierailevaa Danielia, lähtevää Tornadottia ja Väinöä, sekä Kasper, jolta oli yhden suurisilmäisen tuntilaislikan mukaan lähtenyt vähintään käsi irti sen otettua verinen kaksintaistelu uuden jättiläiskopun kanssa maanantaisessa aamunkoitteessa.

Siksi mä en ollut jotenkin yhtään yllättynyt, kun astuessani hilpeästi vihellellen Windin karsinaan mua vastaan töllöttikin Siken nappisilmät. Ehkä tallin mullistuksiin ja hulvattomiin tapahtumiin vaan tottui, samalla tapaa kuin Game of Thrones -fanit tottuivat näkemään kaikkien lempihahmojensa potkaisevan tyhjää. Kolmannen kerran jälkeen ei vaan jaksanut enää lentää järkytyksestä persiilleen.

Tovi siinä vierähti pyöriessä pitkin käytäviä kuin pieru nahkahousuissa, ja ihmetellessä oliko Windillä lainkaan uutta karsinaa vai oliko vieraileva norsulapsi pistellyt mun silmäteräni poskeensa. Lopulta tamma löytyi Myntin ja Loeken välistä, pääkäytävän uudesta osasta, yhtä tympääntyneen näköisenä kuin aina.
”Hei Cella”, Pihlan ääni kuului Loeken leveän läsipään takaa, ja pian hiukan nuoremman bruneten hymyilevä naama kurkisti näkyviin. ”Me ollaan naapureita nykyään!”
”Niimpä näytään olevan, kiva homma! Meikäläisellä meni kyllä hetki löytää tähän, en ees tienny koko karsinan vaihdosta”, nauroin mä, samalla kun pujahdin harjapakin kanssa yrmyni uuteen kämppään.
”Juu, ei sitä varmaan muuten olis siirrettykään, mutta lisäosasta tehtiin ikäänkun yksityisten puoli”, Pihla valaisi mua, saaden mut nyökyttelemään hömelösti Windin kyljelle.
”Ja siellä se tyhjä karsina… siihenhän saadaan uus yksäri ihan muutaman päivän päästä!”

Saatuani harvinaisen energiseltä tuntuvan Windin edustuskuntoon, ja maaniteltuani Pihlaa tuloksetta meidän kanssa maneesiin treenaamaan, nappasin ohjat tammani kaulalta ja sukkuloin sen ulos karsinasta. Oli kummallista lähteä ovesta ilman, että sitä piti tuuppia kiireesti kiinni Tornadotin takia, ja vielä kummallisempaa oli kävellä tässä päässä käytävää.

Tuntui kurjalta haaskata näin kaunis elokuinen päivä hallissa ratsastukseen, mutta koska kenttä olisi vielä tuntikaupalla täynnä hihkuvia estejunnuja, eikä maastossa treenaamisesta tulisi kuitenkaan mitään, oli maneesi ainoa vaihtoehto. Jo kahden päivä päässä kalenterissa kummittelevat harjoituskisat kuumottelivat harvinaisen kovasti: meillä loppuisi aika auttamatta kesken, eikä Windin kunto saati meidän yhteistyö ollut vanhassa terässään varsomisen ja pitkän treenivapaan jäljiltä. Onneksi olin sentään ajatellut kerrankin omaa nokkaani pidemmälle ilmoittaessani meidät kaikkein pienimpiin luokkiin. Vaikka se egon päälle oli ottanutkin.

Ratsauduttuani narahtelevaan, kipeästi rasvausta kaipaavaan satulaan ihanan vilpoisessa maneesissa aloitin työnteon lähes saman tien. Siirtelin pohkeellani tammaa käynnistä raviin ja takaisin, hakien siihen parempaa tuntumaa kierros kierrokselta. Koitin olla stressaamatta liikaa sitä, kuinka vetelältä knabin takaosa edelleen tuntui, ja keskittyä ennemmin siihen hyvään yrittämisen meininkiin mikä sillä oli meneillään. Vaikka loma ei ollut tehnyt välttämättä hyvää meidän kummankaan lihaskunnolle, mielet olivat ainakin pitkän levon jälkeen täydessä terässä.

Hyvien verryttelyjen ja taivuttelujen jälkeen lähdin muistelemaan vanhaa helpon ceen kouluohjelmaa, ja ratsastamaan sen mukaan. Windi ei liikkunut ehkä täysin puhtaasti, mutta se keskittyi ainakin täysillä, ja sen askeleessa tuntui innokasta potkua mun istuntaani vasten.

Hätkähdin keskittyneestä transsistani, kun leveä liukuovi jyrähti raolleen – livauttaen sisään kaistaleen kirkasta auringonvaloa sekä lettipäisen Emmyn.
”Hei, Cella, täällähän sä ootkin! Annella on vartin päästä kuulemma yhen yksäripaikanhakijan tapaaminen, tuutko tsekkaamaan tyypin?”

Mun pidätelty nauru hytkytti mua satulan takakaarta vasten, kun pidättelin hikisen knsabstrupin käyntiin. Jossain päin tallia Annen pää varmaan poksahti, kun Seppeleen viidakkorumpu oli alkanut näin syksyn kunniaksi toimia täydellä tehollaan. Pakkohan se oli kuitenkin nyökätä innokkaana odottavalle Emmylle, ja parin voltin jälkeen hivutin tammalleni pitkät ohjat.

Oli tämä tallielämä välillä melkoista.

[Cella]

Heinähatut

Seventy-second

Heinähattujen maastoretken alkajaisiksi päästiin ratsastamaan perinteinen, riemukas laukkasuora. Tällä kertaa meillä oli odottamatonta yleisöä....

" painaa jalkani märkää sammalta
koivunlehtiä suuhuni suljen
hiljaisuus tuntuu niin kauniilta
täysin pelotta metsässäin kuljen

niityn laita on hyvä näin vallata
sieltä katsella voin minun maata
vois sarvillain kuninkaan kruunata
mikään ei hetkeä häiritä saata

silloin metsästä yllättäen kajahtaa
säikkyy jokainen kehoni sauma
mitä kummaa sieltä nyt porhaltaa
ulvoen kuin hyeenalauma?

katson hievahtamatta kun peltoni poikki
jylistää kymmenpäinen villi
sarvettomat nuo olennot ne hyppi ja loikki
onko se kauris, kenties gaselli?

taas katoaa kummat vieraani
jäänyt laukastaan muisto vain hieno
palaa hiljaisuus ujosti seuraani
valtaa sorkkani helpotus vieno "

Me ei uskaltauduttu Windin kanssa uimaan asti, mutta tultiin mukaan ihailemaan kuinka Liekkijärven aallot löivät rantaan...

[Cella]

Awkward 

Seventy-third

”Helvetissä on ihan oma syvyytensä sitä äijää varten, joka on keksiny kiinteet kaulakappaleet.”

Rosa kuunteli mun manaamista liikauttamatta eväänsäkään karsinan oven luota. Bruneten huulilla kareileva vahingoniloinen hymy oli lähes huomaamaton, mutta mä tiesin sen olevan siellä – se nautiskeli täysin siemauksin näytöksestä, jonka loppuhuipennuksessa mä koitin epätoivoisesti kiskoa ohutta sadeloimea Windin paksun kallon yli tulematta itse paketoiduksi samaiseen rättiin.

Vihdoin liukas kangas solahti luimujen korvien yli, ja mä pääsin peruuttamaan kauas tammani leveän hammashymyn ulottuvilta. Se käänsi vihaisesti puhisten ahterinsa meihin päin, joten päätin kerrankin ottaa vinkistä vaarin ja poistua rouvan kämpästä mukisematta. Rosalle päätäni pudistellen viikkailin kostean loimen käsivarrelleni roikkumaan: mulla ei ollut hajuakaan miksi mun oli ollut ylipäätään pakko tapella koko takkia Windin niskaan, kun äsken tallipihaa rummuttanut sadekuuro oli ollut lyhyempi kuin vastaheränneen Kasperin pinna. Kai mä olin kerrankin yrittänyt olla hyvä ihminen, kun tammapolo oli yleensä porukan ainoa nakuilija, oli sitten iskeneet millaiset monsuunisateet tai uudet jääkaudet tahansa.

”Wau, sen sennuratsastaja ei tuu sua kyllä kiittelemään kun ton noin suututit”, Rosa virkkoi hitaasti, ja pällisteli suurin silmin kiukkuisena karsinaansa kiertävää Windiä. Mä vaan kohautin olkiani ja lysähdin istumaan tutulle tontilleni harjapakin kannelle. Se ei ollut enää yhtään niin nautinnollinen istumapaikka karsinajärjestyksen muututtua – pääkäytävällä röhnöttäessä oli aina jonkun kompastuskivenä tai tuomitsevien katseiden kohteena.

Rosa oli pian sujahtanut takaisin Kössinsä uuteen karsinaan, joka sijaitsi onneksi edelleen melkein meitä vastapäätä, ja mä jäin tyynesti putsailemaan hoitsuni harjoja seinään nojaillen. Kuulostelin tallin suhteellisen rauhallista äänimaailmaa, jonka keskeytti vain Myntin satunnaiset vinkaisut Windin purkaessa veetutustaan seinänaapuriinsa. Tästä hetkestä voisi napata kuvan ja liittää sanakirjaan merkitykseksi ilmaisulle tyyntä myrskyn edellä. Mua ihan kauhistutti ajatus huomisesta, kun hoitajahaut ratkeaisivat, ja innosta halkeavat uutukaiset ja kaikki niiden kahdeksankymmentä kannustavaa kaveria valtaisivat taas käytävät. Mä en juuri ollut tajunnut kaipailla Saksassaan edelleen heiluvaa Danielia, mutta nyt ikävä iski kovaa – kukaan ei märissyt hoitajahauista tai töykeillyt rasittaville ihkuttajille yhtä hyvin kuin se.

Talliin alkoi valua hiljalleen ihmisiä, kun illan viimeinen tunti lähestyi. Windin ratsastaja sennutunnilla oli onneksi tuttu nainen, joten mä uskalsin päästää sen paholaisen pesään (=armaani karsinaan) itsekseen. Täytyi kyllä olla vähän kyseenalainen tyyppi senkin, jos joka tunnille oikein pyytämällä pyysi tätä pilkullista patakinnasta, mutta hei, meikäläisellä nyt viimeisenä oli varaa ketään tuomita.

Olin saanut hinkkailtua puhtaaksi eniten käyttämäni harjat, mutten jaksanut nousta, joten päätin jäädä odottelemaan Rosaa. Tylsistyksissäni selailin puhelimestani Tatulta tulleita valitusviestejä: jätkä oli kehittänyt itselleen kunnon kesäflunssan ja käyttäytyi nyt kuin iso vauva. Se yritti jatkuvasti maanitella mua niille hoivaamaan sitä, mutta meikäläisen sisarusrakkaus ei riittänyt sairaanhoitajan hommiin, ei niin millään.

”Rosa…” mä huhuilin nurkkakarsinaan, aikeissa näyttää kamulle Tatun tähän mennessä parhaan rutinaviestin, mutta mun ajatus keskeytyi vaalean hahmon saapastellessa keskiosan ovista sisään. Se kääntyi saman tien selin suunnaten kohti satulahuoneen päätyä, ja ensimmäisellä vilkaisulla luulin sitä auttamatta Juusoksi. Poika oli kuitenkin harteikkaampi, eikä pukeutuminen tai kävelytyyli vaikuttaneet lainkaan tutuilta.
”Kuka toi on?”
Rosan pää putkahti puolioven yli kuin sieni syysmaasta, ja kaula pitkällä se kuikuili mun osoittamaan suuntaan. Se katseli tutkivasti vaaleaa poikaa, joka parhaillaan litistyi suunnilleen seinää vasten väistäessään kikattavaa tuntilaistyttöjen rivistöä.

”No jopas sattui, sulla onkin ollut miesrintamalla tavallista hiljasempaa”, Rosa virnuili, saaden mut pyörittämään silmiäni niin että näin melkein aivoni toiselta puolelta.
”En mä sillä senkin irstas eukko, vaan kun en oo nähny tota koskaan ennen.”

Meidän katsellessa mysteerimies oli saavuttanut käytävän pään, ja kuullessaan vilkkaasti juttelevien Salman ja Pipsan äänten lähestyvän pikkupuolelta se livahti häthätää toimiston avoimen oven taakse piiloon, luullen ilmeisesti että kukaan ei nähnyt. Vilkaisin Rosaa hämmentyneenä, ja sain vastaukseksi sirojen olkapäiden kohautuksen:
”En mä oo kyllä varma, mutta veikkaisin että se on se uus yksityinen.”

Kun häntäänsä huiskiva Windi oli saatu ratsastajansa kanssa kentälle, loimet oli saatu kuivumaan ja harjat paikoilleen, me kavuttiin Rosan kanssa peräkanaa yläkerran hulinaan. Oleskelutuvassa oli kuuma kuin hornassa, kun helteen lämmittämät kattotiilet olivat hohkanneet huoneen päällä päiväkaupalla, mutta se ei porukkaa selvästi haitannut. Ihan sydämessä läikähti nähdä niin monia rakkaita, ruskettuneita ja hymyileviä naamoja kesän keikutettua porukkaa hajallaan milloin missäkin; huoneen lattian oli vallanneet Inkeri ja Tuulia, puupenkit taas Pihla, Sandra ja Fiia, Lynn tuumiskeli jotain ilmoitustaulun värikkäiden lappusten edessä, ja sohvankulmiin linnoittautuneet Emmy ja Aleksanteri vaikuttivat kumpikin kovin syventyneiltä puhelimiensa katseluun. Tömäytin itseni kahden viimeksi mainitun keskelle, jossa näytti olleen juuri sopiva cellankokoinen aukko.

”Heii ihana nähdä kaikki!” Rosa sirkutti, liihotellen ympäri huonetta halailemassa kaikkia, kuten varmaan asiaan kuului. Mä en jaksanut moista kierrosta tehdä, joten jäin vain pussailemaan Emmyä, joka tosin leikki hieman vaikeasti tavoiteltavaa. Aleksanteri mun toisella puolella näytti kiusaantuneelta kaikesta iholle painuvasta väenpaljoudesta, muttei ollut ollenkaan niin sosiaalisesti kömpelön oloinen kuin alkukesästä. Ehkä se alkoi jo tottua meidän häsäämiseen.

Kun isoimmat kuulumiset oli vaihdettu, siirryttiin puhumaan – kaikki tuttuun ja ah niin mukavaan tapaan toistensa päälle – Seppeleen asioista. Etenkin näistä perinteisistä riitti jutunjuurta: hauista, vanhojen lähdöistä, viikonlopun kisoista, törttöilleistä tuntilaisista, ja kaikesta muusta maan ja tallin yläpuolisen taivaan välillä. Saatiin me Rosan kanssa selville uuden, meidän vakoileman yksityisenkin identiteetti. Robert, paluumuuttaja Briteistä.

”Ainoo, mikä mua näissä uudistuksissa vähän harmittaa on se kun meidän pikkupuoli-posse hajotettiin”, mä niiskaisin puolitotisesti, ja väistin kun lattialla pänttäämiseen kyllästynyt Inksu ahtoi pienen sievän takalistonsa mun ja Emmyn väliin.
”Mitä, eikö me ollakaan kivoja naapureita?” Pihla nauroi pöydän äärestä, ja vinkkasi mulle silmää kääntäessään matikankirjansa sivua.
”Ootte! Olin vaan niin tottunut siihen, että pystyin huuteleen Pipsalle ja halaileen Salmaa vaikka liikkumatta karsinasta ulos ollenkaan… Mut teistä tulee varmasti vielä paremmat halailukaverit!”
Mä hihittelin kierosti, ja ihan kiusallani korostin sanojani käpertymällä Aleksanterin, meidän toisen seinänaapurin käsivarteen kiinni. Mä melkein kuulin kuinka poikaparan pasmat meni sekaisin, ja kuinka veri kohisi sen päähän muiden tyrskähdellessä mun levottomalle huulenheitolle. Oli nyt herraisä sen aikakin jo tottua meidän huumoriin, miten se muuten tulisi syksystä selviämään?

Hetki keskeytyi oven aukaisuun – ja koska karmajumalien mielestä mun asioiden sotkeminen oli aivan parasta viihdettä, Juuso kopisteli sisään juuri kun mä olin historian hulluimman tyttöystävän tavoin takertuneena Aleksanterin kylkeen. Tulokas moikkasi kaikille matalalla äänellä ja mulkaisi muhun paljonpuhuvan katseen ennen kuin asteli Lynnin rinnalle tutkimaan ilmoitustaulun miljoonia lappuja.

”Well… this is awkward”, Inkeri hihitti mun korvanjuuresta, ja sai mut pyrskähtämään tahattomasti. Pienen hetken mun teki mieli paljastaa, että meidän kaulailu oli pelkkää huulenheittoa, mutta lopulta puristin Aleksanterin kättä yhä itsepäisemmin. Mitäpä se Juusolle enää kuului ketä mä halailin, tuntui mun pieni turhamainen puoleni myhäilevän tyytyväisenä.

Keskustelu ei ehtinyt edes käynnistyä uudelleen, kun ovi heilahti taas. Salma potkiskeli ovensuussa saappaitaan, ja hymyili porukalle lämpimästi.
”Hei tyypit, kattokaas kuka tuli pohjolaan kesälomareissulle!”

Lionel ei ehtinyt astua edes esiin, kun mun aivot oli yhdistäneet jo kenestä Salma puhui. Se oli tosin silloin jo myöhäistä: mun vitsikkäänä alkanut rutistusote Aleksanterista oli sohvan ahtauden takia jäänyt sen verran jumiin, ettei siitä lähdetykään ihan noin vain. Tuttu tumma kiharapää astui kulman takaa esiin, ja hymy leveni levenemistään ilahtuneiden tervehdysten raikuessa. Ranskanihmeen silmät lipuivat iloisten naamojen yli, pysähtyen meikäläiseen, jonka teki kovasti mieli vain kaivautua sohvatyynyjen väliin ja kuolla pois. Ehdin nähdä varsin selvän silmien siristymisen sekä vilkaisun mun ja liikennevalon tavoin punaisesta vihreäksi muuttuneen Aleksanterin välillä, ennen kuin Lionel kääntyi takaisin muihin päin vastaamaan johonkin sille osoitetuista miljoonista kysymyksistä.

Mä ravistin itseni irti poikaparasta vieressäni. Inkerin naurunhytkähdykset tekivät vaikeaksi pitää helakan naamani peruslukemilla, eikä sitä ainakaan helpottanut blondin nojautuminen kiinni korvaani ja sieltä kuuluva hiljainen kuiskaus:

”Joo, otan ton äskösen takasin. This is awkward.”

[Cella]

Omenavartalot 

Seventy-fourth

Istuessani loppukesän nurmella hevostarhan pientareella ja tuijotellessani kaikessa rauhassa jaloittelevia hevosystäviäni mä olin kuin suoraan jonkin hyperidyllisen ponikirjan sivuilta reväisty. Jos ei otettu lukuun pientä krapulanpoikasta ja palttiarallaa neljääkymmentä kerrosta ripsaria, jotka mä olin kummallisessa laittautumisinnossani sutinut nassuuni – niitä ei Nummelan ponitallilla varmaan hirveästi arvostettaisi. Mutta muuten olo oli raukea, ja hetki niin kovin harmoninen. Kaikki oli hyvin ruiskukansinisen taivaan alla.

Tallin suunnalla raskas ovi kolahti kiinni, saaden mun pään kääntymään laiskasti tarkistamaan tulijaa. Häikäisevän paisteen takia en nähnyt kunnolla lähestyvää hahmoa, mutta pian Lionelin erittäin tunnistettava, hymyilevä naama heitti varjon mun kasvoille. Kiharapään istahtaessa ähkäisten mun viereen mahassa tuntui mukava läikähdys, kuin pieni, lämmin eläin olisi heittänyt siellä kuperkeikkaa. Helkutin komea, suklaasilmäinen ranskalaisorhi hymyilemässä mulle, ja räpsyttelemässä niitä järkyttävän epäreilun pitkiä ripsiään. Mä aloin pitää tästä ponikirjasta aina vaan enemmän.

”Isn’t it supposed to be cold in here?” Lionel virkkoi matalalla äänellään varmaan kuudennenkymmenennen kerran tämän viikon aikana, siristellen samalla kohti häntiään huiskivia hevosia. Sen ymmärrykseen ei vaan meinannut mahtua, että Suomessa oli oikeasti joskus kesä.
”Aren’t you supposed to wear a beret and have a baguette up in your sleeve?”
Pojan nauru oli niin tarttuva, että pian mäkin hymyilin nuijasti itsekseni.
”Aren’t you supposed to be drunk all the time?”
“Who says I’m not?”
“Well, that would explain a lot.”

Me oltiin saatu hyvin, hyvin erikoisen ensikohtaamisemme jälkeen puhuttua väärinkäsitykset selviksi, ja sen jälkeen olikin pari päivää vierähtänyt mukavasti porukalla hengaillessa. Pääasiassa Lionel oli Salman vieraana, kuten kuuluikin, mutta esimerkiksi eilen ne oli Salman ja Jessen kanssa parkkeeranneet takalistonsa Rosan sohvalle, ja istuneet meidän kanssa iltaa pikkutunneille saakka.

Lionel ei ollut tyhmä, mä tiesin että se oli jo huomannut mun välttävän tilanteita, jossa me jäätäisiin kahdestaan: olisi hienoa sanoa, että syy siihen oli mun ylikehittynyt siveellisyys, mutta sitä mä nyt en olisi uskonut itsekään. Päinvastoin, ottaen huomioon kuinka helppo Lionelin kanssa oli olla, kuinka hurmaava, ei-suomalainen (ja ennen kaikkea kuinka heeeelvetin kuuma) se oli, mä en uskonut pystyväni olemaan ottamatta sitä päästä kiinni, ja pussaamatta ranskisraukkaa keskelle suuta. Kuten talvella olin hienosti onnistunut tekemään. Sitä paitsi, jos me vietettiin yhdessä liikaa aikaa, mulla oli iso riski olla viikon päätteeksi siihen aivan lätkässä, jolloin sen lennähtäessä takaisin rohisevien ärrien luvattuun maahan mun olisi pakko liittyä Inkerin Erosuklaan Suurkuluttajat ry:hyn ja paisua Windin kanssa samaan painoluokkaan. Ja sitä mä en aivan välttämättä toivonut.

Mutta tässä hetkessä ei ollut mitään sellaista. Me katseltiin hiljaisuuden vallitessa suurimpaan tarhaan, jossa harmaa Harry-tamma hivuttautui metri metriltä lähemmäs yksinään aidan luona rikkaruohoja imuroivaa Windiä. Mä hymähdin. Ystävällinen puokkipolo tulisi saamaan kuonoonsa mun kaviovaimoltani jo kolmannen kerran sinä aikana, kun mä olin istunut tässä. Ainakaan sitä ei yrittämisen puutteesta voinut moittia.
”She’s just like you”, Lionel nauroi kädellä silmiään varjostaen, kun seurasi Windin sanattomasti kiroilevaa häntää, ja sitä yhtä ainoa tiukkaa mulkaisua joka sai Harryn perääntymään nöyrästi.
Mua nauratti.

Auringon kuumentama paljas iho nousi kananlihalle astuttuamme tallin kiviseinien väliseen viileyteen. Nättinokka-Soile jengeineen käyttäytyi kuin pimahtaneet pulut Lionelin kävellessä käytävässä ohi, ja vaikka fanituksen kohde itse hymyili tytöille ystävällisesti, mä annoin silmieni pyörähtää oikein kunnolla. En voinut käsittää, miten pojasta oli voinut kasvaa niin normaali, kun hameväen silmissä se oli paras asia maan päällä sitten Jeesus-lapsen. Musta olisi ainakin tullut aivan sietämätön.

Nähdessäni Annin harjaamassa uutta, uljasta hoitohevostaan keskikäytävällä, mä en voinut vastustaa kiusausta pelmahtaa sen eteen Lionelia hihasta raahaten. En sanonut sanaakaan, nautiskelin vain niistä kolmesta ja puolesta sekunnista, joka oli pisin aika koko meidän ystävyyden aikana, kun tyttö oli jäänyt sanattomaksi. Brunette räpsytteli silmiään, käsi unohtuneena Lailan kyljen päälle, ja vilkuili mun ja ranskansankarin väliä sen näköisenä että alkaisi ihan kohta nauraa.

”Jaahas… ööh… moi! Mä oon Anni, oon –”
”Se on ranskalainen, se ei puhu suomea.”

Toiset kolme ja puoli sekuntia. Anni katseli hämmentyneen näköistä Lionelia päästä varpaisiin, ja mä yritin olla näyttämättä näyttelykoiran ylpeältä omistajalta. Joka oli vaikeaa. Lopulta kamu tyrskähti, mutisi jotain sen suuntaista kuin ”oot sä kyllä kans”, ennen kuin pyyhkäisi kättään housuihinsa ojentaen sen sitten esittäytymiseen.
”Hi, I’m Anni, a friend of that weird little midget.” Sitten ne nauroi molemmat mulle makeasti. Ei ehkä se bondaustapa mitä mä olin toivonut, mutta menköön.

Meidän turistua hetki kolmistaan Lionel paineli etsimään Salmaa, ja Anni viimeisteli Lailan harjauksen pölyharjan suihkauisulla. Heti sen saatua lempeän jättiläisen kämppäänsä, mä kiskaisin bruneten perässäni satulahuoneeseen piiloon, sillä Kasper aloitteli näillä näppäimillä hevosten sisäänottamista, enkä mä halunnut nakitusta yhteenkään riimunvarteen.

”No hei, kerros nyt, miten on alkanut?” mä kysäisin heti meidän päästyä satulatelineiden luo nojailemaan, valmiina näyttämään kiireisiltä heti, kun joku kysyisi. Mun silmät osui yhden huovan kulman alta pilkottavaan Cella sydän Juuso tekstiin, jonka alle oli joku taiteillut aivan tuoreen, reilusti edellistä tummemman Cella sydän Aleksanterin. Voi hyvää päivää. Mulla meni Annin höpinän alku aivan ohi, kun mä kummastelin uutta ei-niin-hienotunteista graffitia. Muthan tunnettaisiin kohta paikallisena Babylonin porttona, vai mikä se Raamatunajan heitukka olikaan, eikä muutenkin tapauksesta järkyttyneeltä vaikuttanut Aleksanteri nyt ainakaan toipuisi tästä koskaan.

”Ootko sä nähnyt niitä muita uusia hoitajia?” Anni kysäisi havahduttaen mut päänsisäisestä ihmettelystäni. Mä pudistin päätäni.
”En oo, kuullu vaan. Se yks niistä oli tölvässyt jotain Rosalle tänään aiemmin, mä en oikein tiiä mikä juttu se oli.”
”Just!” Anni kummasteli, hypistellen Lailan telineestä roikkuvaa satulavyön solkea, kääntyen sitten muhun päin. ”Kuulin muuten että meitä sanotaan nyt A-pentueeksi, siks kun alettiin kaikki aalla ja ollaan uusia ja ihmeellisiä.”
”Hah! Joo, mäkin kuulin sen. Jonkun nerokkaan ja hulvattoman mielen keksintö sekin.”
”Mä kuulin että sä olit keksinyt sen.”
”Kateellisten panettelua. AA-kerho ois ollu myös hyvä, mutta veikkaan että Annella ois sanansa sanottavana siihen.”

Me saatiin höpöteltyä hyvä tovi ihan rauhassa, ja se tuntui hyvältä niin pitkän ajan jälkeen. Mä olin huippuiloinen Annin pääsystä hoitajaksi, se oli mut yksiä vanhimpia ja parhaimpia hevostelukavereita koko mun elämän varrelta. Se oli niitä ihmisiä, että vaikka olisi monta kuukautta välissä edellisestä tapaamisesta, sen kanssa pystyi jatkamaan siitä mihin oli jäätykin.

Me hätkähdettiin ja ihan unohdettiin näyttää touhukkailta, kun satulahuoneeseen paukahti joku meidän takaa. Onneksi se ei ollut Kasper vaan Robert, joka pysähtyi töksähtäen ja jäi toviksi palloilemaan kantapäilleen tietämättä pitikö tässä moikata vaiko ei. Siinä oli kanssa ihmeellinen heppu : meidän pari päivää sitten käyty keskustelu oli sujunut yhtä mukavasti kuin juoksuhiekassa pyöräily, mutta silti mun ihmistutka sanoi sen olevan pohjimmiltaan tosi hyvä tyyppi. Ehkä se ei vaan uskaltanut puhua mulle, kun pelkäsi joutuvansa mun kanssa sydämen sisään satulahuoneen seinäkirjoitukseen, niinkuin jo kaksi ennen sitä.

Mä en ehtinyt edes esitellä Annia ja Robertia, kun Kasper paukkasi ovesta sisään melkein törmäten kynnyksellä toisen pojan selkään. Se puhisi ja kiroili hiljaa, muistuttaen kiukkuissaan hämmentävän paljon jättimäistä punajuurta, jolle joku oli iskenyt peruukin päähän. Mä en pitänyt siitä faktasta, että se napitti suoraan meikäläiseen.

”Cella mitä sä pelleilet??!?” Mä katsoin kolmea odottavaa silmäparia häkeltyneenä. Noin 90 prosenttia ajasta mä olin kyllä syypää kaikkeen, mitä sattuikin, mutta nyt mulla ei rehellisesti sanottuna ollut hajuakaan mistä mulle kiihkottiin.
”Ne omenat, mistä sä oot ne varastanu?! Saarisen puista vai?? Jos tää sun kirahvis saa ähkyn niiden takia, mä en todellakaan aio talutella sitä pitkin pihoja yhenkään paskakakkaran toivossa!!!”
Mä olin pudonnut kärryiltä siinä vaiheessa, kun olin kuullut sanan ’omenat.’

Kassu johdatti meidät Windin karsinalle, jonka edustalla Aleksanteri piteli hyörivää tammaa riimusta kiinni. Jätkä muuttui hiukan kummallisen näköiseksi mut nähdessään, mutta mä en ehtinyt keskittyä kuin yhteen kriisiin kerrallaan – mulla ei ollut aavistustakaan mitä täällä oli meneillään.
”Neiti on hyvä ja katsoo”, Kasper, joka oli muuttumassa jo hiukan terveemmän näköiseksi, puhahti tuohtuneena. Mä kurkistin Windin avoimesta karsinanovesta sisään, ja vaikka en tiennyt mitä oikeastaan odotin näkeväni, niin en ainakaan sitä.

Lattia oli täynnä punertavanvihreitä syysomenoita. Niitä oli ainakin kahden kukkurallisen kottikärryllisen verran; ne pursuilivat ruokakupin laitojen yli ja kieriskelivät turpeen seassa peittäen lähes koko karsinan etuosan lattian.
”Onks tää joku vitsi?” ähkäisin epäuskoisena, siirrellen katsettani kaikissa mun ympärillä seisovissa tallilaisissa. Clara ja Tuulia näkivät meidän kummallisen parveilun käytävän toisesta päästä saakka, ja kiiruhtivat katsomaan mikä torikokousta keräsi ympärilleen.
”Nuohan pitää kerätä pois, ei tommonen määrä oo hyväksi!” Tuikku kauhisteli, ja katseli sitten ympärilleen. ”Onko tää ainoo karsina, jolle on käyny näin?”
Clara sipsutteli läpi karsinarivistöjä, ja löysi kuin löysikin kaksi boksia, jotka olivat kokeneet saman kohtalon, kaksi lähinnä keskikäytävän ovia. Kasper puhisi kuin höyryjuna, ja kiukkuissaan tömisteli hakemaan varastosta pari isoa jätesäkkiä omenoiden keräämistä varten.

Mun ja Annin kumarrellessa omppuja säkkiin, mä odotin jatkuvasti kuulevani jostain naurunpyrskähtelyä, joka paljastaisi tämän olleen jonkun tallikamuni käytännön pila. Sitä ei kuitenkaan tullut.

Viidentoista hevosteluvuoden jälkeen olin jo luullut nähneeni tallielämässä aikalailla kaiken – enkä olisi ilmeisesti voinut olla enempää väärässä.


~

ps. Kaikki kunnia meidän Lynnille ihan parhaasta otsikkoideasta. Pus.

[Cella]

Lammella

Seventy-fifth

Me lähdettiin Annin ja tammojen kanssa talutteluretkelle metsään — kuuma intiaanikesän sää ja pitkä hölkkäpyrähdys sai meidät kuitenkin ryytymään paljon nopeammin kuin oltiin suunniteltu. Pysähdyimme vilvoittelemaan pikkuruisen lammen rantaan, joka lepäili peilityynenä Pöystinvuoren kainalossa. Rantakivillä lekotellessa ja uittaessa varpaita lämpimässä vedessä oli vaikea uskoa syksyn todella tekevän tuloaan.

[Cella]

Kaukokaipuuta

Seventy-sixth

Sinne se meni. Lionel. Lähti viikonloppuna lipettiin nopeammin kuin lähestyvän teinidraaman vainunnut Kasper, ja jätti meikäläisen napottamaan Suomenmaalle kuin nalliparan sille kuuluisalle kalliolleen. Mä en ollut ehtinyt puhua sen kanssa sen huippusalaisen Ruskamäen saunalle murtautumisen jälkeen, enkä töiden takia ollut päässyt edes saattamaan sitä lentokentälle. En mä aivan saapas ollut, tottakai mä olin tiennyt että sen lähdön aika tulisi eteen, mutten ollut odottanut sen tuntuvan näin paljon pahemmalta kuin viimeksi. Taisi olla Talven akka pahemmin pississä kuin oli pelännytkään.

Tuijottelin satulahuoneen pölyisestä ikkunasta mollottavaa syysaurinkoa niin kiukkuisesti, että olisi voinut luulla sen paisteen loukanneen mua henkilökohtaisesti. Valo siinteli pulleiden, kirkkaanpunaisten pihjalanmarjaterttujen väliköistä, ja sai Windin ohjat kiiltelemään satularasvoissaan kuin eksoottiset ruskeat käärmeet. Anne oli tullut äsken pöyristelemään mulle hoitsuni suitsien pahasti halkeillutta nahkaa, ja mä olin silmät suurina arvellut niiden vain tykänneen kyttyrää parin viikon takaisesta kuivasta intiaanikaudesta. En ollut siinä aivan rehellinen: suitset eivät edes olleet ne oikeat, uudemmat Windin suitset, joiksi pääjehu niitä luuli, vaan kuluneet varasuitset jotka olin ottanut käyttöön hukattuani oikeat ah niin huolettomasti kesäkauden riennoissa. Mutta ei hätä ollut luultavasti sen näköinen: aika varmasti paremmat suitset löytyisi sieltä mystisestä mustasta aukosta, jota mun kaapiksikin kutsuttiin, kunhan vaan saisin aikaiseksi raivata sitä vähän. Vuoden aikana sinne kertynyt roinakukkula huojui nykyään jo melko uhkaavan näköisesti aina kun oven avasi, ja alkoi olla niin korkea, että joku paikallinen kylähullu voisi majailla siellä kenenkään huomaamatta.

Tavallisesti mä pidin varusteiden rasvaamisesta, mutta juuri tänään en olisi jaksanut mitään ylimääräistä. Huiskin hihnoihin öljyt niin vauhdilla, että valtaosa tahnasta oli mun itseni päällä, ja jätin osat kuivumaan pyyhkeen päälle verenhimoisilla uhkauksilla varustetun "älä koske" -lapun viereen.

Oli Windin vapaapäivä, ja mulla oli meidän varalle suunnitelmissa tehokasta hyppytreeniä ennen tuntien alkua. Päätin kuitenkin poiketa nopeasti yläkertaan ennen urakoinnin aloittamista. Se mun "poikkeaminen" tiedettiin: treenauksen aloitus venähti aina mun jumiutuessa juttelemaan jollekin, eikä se siksi ollut koskaan hyvä idea. Tein sen silti joka ikinen kerta.

"Hei Cepa", Fiian lämmin ääni oli ensimmäinen, joka tuvasta kuului mun riuhtoessa ovensuussa pohkeeseeni jumiin jäänyttä saappaanvartta väkivalloin irti. Punapään lisäksi Salma, Lynn, Inkeri, Sandra, Anni ja Clara olivat asettautuneet koulusta tulleiden tallilaisten laukkujen, saksankirjojen ja rypistyneiden monisteiden sekamelskan keskelle, ja näyttivät viettävän varsin mukavaa ja kiireetöntä tiistai-iltapäivää. Mun ahdettua ahterini muutenkin jo täydelle sohvalle, ja Inksun jatkaessa keskeytynyttä tarinaansa johon liittyi hämmentävän paljon tekopartoja, mä vasta huomasin yhden muunkin tallilaisen piileskelleen lehtensä takana tupapöydän nurkassa. Robertista näkyi hädin tuskin vaalea hiustupsu. Se näytti vielä tavallistakin stressaantuneemmalta, ja oli ilmeisesti ottanut asiakseen muuttua ajatuksen voimalla näkymättömäksi.

"Mites Cella, millon se Lionel lähti?" Sandran ääni kuului Inksun tarinan päätyttyä Annin kovaäänisen naurukohtauksen yli, ja sai mut nykäisemään katseeni irti Harryn omistajasta. Huoneen naisväen uteliaat silmäparit kääntyivät katsomaan meikäläistä, enkä mä voinut vastustaa kiusausta, vaan heitin kämmenselkäni otsaani vasten, ja henkäisin väräjävästi.
"Oh, kaksi päivää sitten! Voi kuinka ma kaipaan rakkaintain, tunnen elämäni palon hiipuvan", huokailin teatraalisemmin kuin pahimmankaan romanssinäytelmän sankaritar, ja huoneesta kuului hiljaista hykerrystä.
"Kas, hän vain minut jätti, matkasi merten halki, vaihtoi armaansa Shakespearen Viljamiin —"
"Väärä maa, Cella rakas", Fiia huomautti ystävällisesti pöydän äärestä nostamatta katsettaan hetkeksikään kirjastaan. Mä häkellyin keskeytyksestä niin, että aivan unohdin riutuneen ranskattaren aksenttini.

"Ai mitä että?"
"William Shakespeare on Briteistä. Ei Ranskasta."
Tämä valaiseva tiedonjyvänen piti mut hiljaisena pari tuumailevaa sekuntia, kunnes Lynn erehtyi kysymään olinko jutellut Lionelin kanssa sen lähdön jälkeen, ja mä heittäydyin takaisin rooliini entistäkin intohimoisemmin.

Mun improvisoitua traaginen kertomus, jossa Lionel oli liian kiireinen soittamaan kaikelta gondolisoutelultaan ("Jälleen, väärä maa" t. Fiia) ja härkätaisteluiltaan ("Mä ostan sulle Cella karttapallon joululahjaksi"), mulla oli jo huimasti parempi fiilis. Muiden naureskelu ja keveä huulenheitto tarttui nopeasti: jopa Robert omasta nurkastaan päästi pienen naurunpyrskäyhdyksen, vaikka yrittikin epätoivoisesti naamioida sen aivastukseksi. Ainoa mun uunituoretta huolettomuutta varjostava seikka oli Salman kulmien alta muhun luotu katse, joka tuntui läpivalaisun tavoin näkevän mun vitsinvääntelyn läpi, ja tietävän tarkkaan kuinka paha mieli mulla oikeasti olikaan ranskalaispojan lähdöstä.

Millaistakohan oli olla noin hyvä ja myötätuntoinen ihminen, mä tuumailin itsekseni, kun bruneten suuret silmät kääntyivät viimeisen huolestuneen vilkaisun jälkeen takaisin varustemainoksen taakse. Varmaankin ihan helvetin rankkaa.

Siinä vaiheessa kun Inkeri oli kulmat irstaasti kohoillen ilmoittanut olevansa vapaaehtoinen varapussailupartneri, jos muhun iskisi sietämätön hellyydenkipeys (tässä kohti Robert oli vetänyt teetä väärään kurkkuun), mä päätin että oli aika suunnata kohti Windin kämppiä ennen kuin homma äityisi aivan täydelliseksi hepuliksi. Pistettyäni ponin kamppeisiinsa ja kurmootettuani sitä aikani sen väkivaltaisesta pohkeenmaistelusta, talutin ärmynaaman tuuliselle, Emmyn ja Kurbuksen kuluttamalle kentälle.

Alkuun meidän touhusta ei meinannut tulla hevonhelvettiä. Se ei johtunut teknisistä pulmista — Anastasia, Alexin uudenkarhea hoitajatyttö hoiti esteenrakentajan hommansa mallikkaasti — vaan meidän hirvittävän riitasointuisesta rytmistä. Tuntui kuin me oltaisiin tahallaan yritetty loikkia puomien yli jossain sekavassa kaanonissa. Cella ensin, Windi sitten.

"Se vaikuttaa että se tulee vähän... hmm... jäljessä?" Nastia arvioi varovasti kasatessaan kakkospystyä, josta me oltiin kolisteltu suunnilleen läpi. Voi pyhä Pietari ja pihisevät pöksyt, meillä oli seuraestekisat edessä aivan pian, eikä me päästy yli edes kolmen esteen säälittävästä radasta?

Emmyn ja Kuutin lähtiessä koettamaan onneaan mä nostin Windillä uudelleen laukkaa kentän ulkolaidalla. Tamma toimi aivan hyvin: kuunteli, vastasi istuntaan, pysyi mukavan napakassa paketissa ohjan ja pohkeen välissä. Mutta joku esteille mennessä mätti. Asetin knabin turpaa sisäänpäin kaartaessani sen esteitä hipoen pitkälle sivulle, ja annoin sille sitten reilusti ohjaa. Lisäsin laukkaa niin reippaasti kuin aidatulla alueella uskalsin, ja niin me jymistettiin esteiden ohi hiekka pölisten.

Ja sieltä se tuli. Windin korvat nousi höröön, ja satulan alla tuntui pieni, kuuma läikähdys — tunne siitä Windistä, johon mä olin esteillä tottunut.

"Nosta Nasu vähän esteitä!" mä huikkasin kiireisen hengästyneenä, kuin hetkenä minä hyvänsä tammani hyvä fiilis lipuisi karkuun kuin vesi sormien välistä. Tummatukkainen tyttö katsoi meitä kysyvästi — jos ei puolimetriset onnistuneet, miksi korkeammat menisi yhtään sen paremmin? Mun nyökättyä kannustavasti se kuitenkin toimi, ja pian puomit notkuivat kannattimillaan asteen ylempänä.

Kehotin knabstrupin voltin kautta radalle, ja suoristin sen ensimmäisen siniraitaisen esteen eteen. Keskittyneenä, kieli keskellä suuta pidin pohkeet kiinni, ja perseen penkissä varoen tarkasti nostamasta sitä ennen aikojaan. Ponnistuskohta läheni. Windin askeleeseen tuli ruutia, mitä mä en ollut kevään jälkeen siellä kunnolla tuntenut, ja se ojentautui ylimpien puomien yli helposti, kuin olisi suorastaan nauranut niin pienille risuille sen tiellä. Mä koitin kovasti olla virnistämättä kaartaessani korahtavaa tammaani toiselle esteelle. Kyllä se paskiainen vaan osasi, kunhan jaksoi vähän yrittää.

Loppuhyppelyt sujui jo paremmin, vaikkei tosin aivan niin hyvin kuin olisin toivonut. Kun Windi oli parkkeerannut peränsä ansaitsemiensa herkkujen eteen ja tuntilaiset alkoivat hiljalleen vallata pääkäytävän sopukoita, mä pakenin pihalle takinkauluksia pystyyn nykien. Mulkoilin keltaisena hymyilevää aurinkoa, joka suvaitsi näyttäytyä pilvenlonkien takaa tietysti taas heti meidän tultua kentältä sisään. Se oli tehnyt saman nyt jo kolmena päivänä putkeen: eilen olin silpaissut kauniista säästä inspiroituneena kävelylenkille Windin tuntien ajaksi, ja saanut niskaani sellaisen sadekuuron, että olin joutunut vaihtamaan talliin palattuani valehtelematta kaikki vaatteet pikkareita myöten. Oli kaksi asiaa mihin mä en tällä pallolla enää luottanut: tequilashotit ja Suomen sää.

Mä olin ajatuksissani vaeltanut pihan halki kohti autotallia, jonka kulmalla siinteli savupilveen verhoutunut tuttu olkapää. Aleksanteri näytti tavallista jurommalta mut nähdessään, mutta ojensi kuitenkin askiaan mun pummatessa jälleen paheellista hermotupakkaa. Poika itse oli imaissut sätkänsä loppuun, ja näytti olevan kahden vaiheella silpaisisiko takaisin talliin, mutta sytytti hetken tuumailtuaan uuden. Me oltiin pitkään hiljaa, tuijoteltiin vaan alkusyksyn tuulen riepottamaa metsänreunaa, eikä katsottukaan toisiimme päin.

"Ei oo kyllä ollu mikään maailman paras päivä", mä huoahdin. Varauduin luonnollisesti Allun tuttuun, tyyneen vastaushiljaisuuteen, mutta sain yllättyä niin että epäilin korvien irtoavan päästä. Tupakan filtterin takaa nimittäin pääsi häkellyttävän terävä tuhahdus:
"Aijaa, eikö oo enää ranskalainen tyttöystävä lohduttamassa?" Mun pää kääntyi melkein akselinsa ympäri kääntyessäni katsomaan tummaa poikaa, jonka vahvat leukaperät oli nyt puristuneet tiukasti yhteen — aivan kuin se olisi yrittänyt väkivalloin estää uusien sanojen pääsemistä ilmoille.

"Tyt— Lionelia vai? Ei se oo tyttömäinen!"
"Jooh, ei mitään."
"Mikäs sua nyt niin risoo?"
"Ei mikään."

Silmäilin hetken pojan profiilia, mutta käännyin sitten kummastuneena takaisin nojailuasentooni. Siihenkin oli tainnut iskeä se syyskiukku, joka jo niin monet tallilaiset oli saanut valtaansa. Rosankin. Kämppiksen ajattelu sai ikävän muljahduksen tuntumaan mahanpohjassa — se oli käyttäytynyt viime viikot aivan sekavasti, vältellyt mua ja parina aamuna mun hipsiessä sen huoneeseen lainaamaan kenkiä, olin löytänyt kamun leveän sängyn tyhjänä, nukkumattomana. En osannut vaimentaa sitä ikävää koputusta takaraivossa, joka sanoi Rosan olevan mulle jostain vihainen. Ja nyt mä sitä, sen neuvoja ja piristyskykyä vasta tarvitsinkin.

"Kaikki on ollu jotenkin ihan kummia", totesin ääneenkin, lähinnä itselleni. Aleksanteri ei osoittanut eleelläkään kuulleensa mun sanoja.
"Pitäs vaan sanoo niille että nyt pää pois sieltä perseestä, tai —"
"— tai Lionel tulee ja lyö niitä käsilaukulla?"

Mun suusta pääsi yllättyneen ja äkäisen sekainen älähdys, ja katsoin silmät suurina miten Allu polki lähes puolikkaan röökinsä maan pintaan ja lähti sanaakaan sanomatta harppomaan tallia kohti. Mä en ollut koskaan ennen kuullut sen ilmoittavan noin raakoja mielipiteitä — herttinen, mä en ollut kuullut sen ilmoittavan minkäänlaisia mielipiteitä — ja niissä kalskahti taustalla jotain, mistä mä en ihan saanut kiinni. Se taisi olla mulle edelleen vihainen siitä halailu-seinäkirjoitus-jupakasta. Joka oli ihan ymmärrettävää.

Aleksanterin kadottua rakennusten nurkan taakse mäkin tumppasin tupakkani, joka oli alkanut yhtäkkiä maistua erityisen pahalta. Lepuutin hetken päätäni auringon lämmittämää lautaseinää vasten, ja katselin tuulessa heiluvien puiden muodostamia huikeita varjoleikkejä. Dani tulisi pian läpiratsastamaan Topia, näin pikkulinnut oli mulle sirkuttaneet, joten mäkin lähdin laiskasti raahaamaan kinttujani loivaa mäkeä ylös.

Ehkä taidokkaan kouluratsastuksen katselu saisi ajatuksia muualle tästä katastrofivyyhdistä, edes pikku hetkeksi.

[Cella]

Kilpasiskot

Seventy-seventh

Mä olin niin takussa.

Kun kello oli soittanut kukonlaulun aikaan, mulla ei ollut aluksi aavistustakaan, mikä kumman syy saattoi olla tällaisen sadistiherätyksen arvoinen. Lopulta blondimielen pölyisistä sopukoista pulpahti hehkulamppu: hei, nythän oli koittanut kauan odotettu seuraestekisojen päivä. En tiedä oliko syy jännityksen takia vähäisiksi jääneissä yöunissa, vai olinko perjantain tuparikekkereissä tappanut viimeisetkin toimivat aivosolukkoni, mutta olo oli yhtä virkeä ja elinvoimainen kuin lasiin läjähtäneellä leivosella.

Meni vartti, ennen kuin tajusin yrittäväni kiskoa ratsastussukan sijasta jalkaani hattua, ja vielä toinen mokoma jumittaessa tukka pystyssä kahvinkeittimen edessä pää tyhjää lyöden. Loin haikean katseen toisen, yhä kiinni olevan makuuhuoneen oven suuntaan, jonka takana Rosa veti edelleen sikeitä. Se ei ollut osallistunut päivän ensimmäiseen luokkaan, ja sai siksi jäädä vielä tunniksi kotiin nukkumaan.

Kun mä olin hulauttanut kurkusta alas painoni edestä kahvia ja napannut olalle kisakampekassini – jonka olin luojan kiitos pakannut jo eilen illalla, muuten mulla olisi saattanut olla kisatakin tilalla poncho ja pariton sukka – pääsin viimein käynnistelemään autoa kohti Seppeleen kisa-areenaa. Varhaisen aamun ilma oli kirpeä, mutta kovin kaunis: mummi tapasi kutsua tällaisia hetkiä ’omppuaamuiksi’. Taivaanranta oli värikäs, ja paksu usva lepäili sänkipeltojen päällä ojennellen hentoja sormiaan tien puolelle. Hymyilin raukeasti kauniille maisemalle, joka sai jopa tämän tallukkaisen tuppukylän näyttämään hieman mystiseltä ja arvoitukselliselta.

Mä en tiedä kumpi sai pahemman sydänkohtauksen, mä vai meidän seinänaapuri rouva Penttilä, joka tupsahti äkkiarvaamatta sumusta suoraan mun auton eteen. Löin jarrun pohjaan niin voimalla kuin vain kykenin, ja tuijotin veret seisahtuneena ilmeisimmin aamuisesta sauvakävelylenkistä nautiskelleen rouvan kauhistunutta naamaa, joka lähestyi auton nokkaa vääjäämättä. Uskollinen Ford nytkähti pysähdyksiin vajaan metrin päähän tädin toisesta sauvasta. Mä puhautin pidättämäni hengityksen helpottuneena pihalle, ja hymyilin anteeksipyytävästi ratin takaa kirkkaanpunaiselle, tuulipukuiselle hahmolle. Rouva Penttilä tunnisti mut, näytti siltä kuin sen nenän alle oltaisiin tuotu juuri jotain hyvin pahanhajuista, ja lähti sitten happaman näköisenä sauvomaan tien poikki osoittamatta eleelläkään kiinnostusta meikäläisen hyvinvointia kohtaan.

Olisin mä voinut olla jarruttamattakin, tuumailin äreänä, kun lähdin liikkeelle äskeistä huomattavasti varovaisemmalla vauhdilla. Mokoma kiittämätön kanttura.

Muistellessani lämmöllä kauppareissua, jolla me oltiin Rosan kanssa kuultu äskeisen hilpeän täti-ihmisen kutsuvan meitä ”siksi meidän päädyn lepsokaksikoksi, tiedäthän Alma, ne jotka varmasti käyttävät huumeita”, olin lähes huomaamatta kurvannut perille määränpäähäni. Noustessani auton penkiltä valoisaan tallipihaan, tunsin ihanan jännittyneen väristyksen juoksevan selkäpiitä pitkin, ja viimeisten unihiekkojen karisevan silmistä. Piha näytti suorastaan epätodellisen vilkkaalta ottaen huomioon, että oli sunnuntai ja kello hädin tuskin seitsemän: ilmoittautumisia varten pystytettiin parhaillaan suurta, valkoista telttaa, ihmisiä sinkoili sinne tänne rajaamassa katsomoaluetta ja rakentamassa ensimmäisen luokan rataa, ja suuria kirjavia trailereita peruuteltiin, purettiin ja parkkeerattiin joka puolella pihamaata. Imin keuhkot täyteen ihanaa kuhinaa, ja sukelsin kisakassi hartialla keikkuen virran vietäväksi.

Kävin teltalla hoitamassa ilmoittautumisen, hakemassa kilpailijanumeroni ja muut tarvittavat paperisotkut, ja tallailin sitten tyytyväisenä kentän laitaan. Mulla ei ollut mikään kiire: mun vuoro oli järjestyksessä vasta luokan puolivälin tienoilla, ja olin muutenkin varannut reilusti aikaa Windin kuntoonlaittoon. Silmäilin hetken aikaa joitakin seuran takkeihin pukeutuneita tyyppejä, jotka mittailivat parhaillaan esteiden etäisyyksiä, ja kohottelivat hartioitaan kummastuneen oloisina. Niiltä taisi olla jotakin hukassa.

Puuhajolppien ahdinko unohtui nopeammin kuin ehdin sanoa ”kolmoissarja”, kun virtaviivainen, kiiltävä ja varsin tuttu auto pujotteli trailereiden välistä. Mä olin ihan unohtanut, että Juusokin tulisi, viikonlopun kisoista ei ollut ollut työpaikalla törmäillessä mitään puhetta. Totta puhuen mä olin ihan unohtanut, että se edes oli millään tavalla yhteydessä Seppeleeseen, ei se kisahoitajan roolissa juuri muiden kanssa kommunikoinut kuin Salman.

Me moikattiin mun mielestä aivan tuikitavallisesti Juuson kanssa sen sukkuloidessa mun ohi pikkupuolen oville, mutta silti pojan kannoilla sipsuttava Penelope mulkaisi mua kuin mä olisin vähintään rikkonut sen avioliiton. Hillitsin hinkuni näyttää blondille persettä, tai tehdä jotain muuta yhtä kypsää, ja käännyin vain (toivottavasti) coolin näköisesti katselemaan takaisin kentälle päin. En mä ihan tuntenut ansaitsevani joka kerta sellaista pisteliäisyyttä – mun ja Juuson juttuhan oli niin vanha, että oli varmaan jo muumioitunut kuvaannollisessa haudassaan. En mäkään tytöstä erityisemmin pitänyt, mutta se nyt ei johtunut millään tasolla Juusosta, vaan lähinnä siitä että Penny oli omituinen, bimbo nauta — ja Ruskamäkeläinenkin vielä kaiken päälle. Silti en olisi jaksanut yhtään tämmöistä yläasteikäisten tyttötappelua.

Mulla on ilmeisesti jonkinlainen lääketieteellisesti selittämätön tauti, jonka takia en voi olla koskaan ajoissa. Kaikesta siitä huolella suunnittelusta ja ajan varaamisesta huolimatta mulle meinasi tulla kiire: heitin Windin vaaleaan karvaan Miracle Groomit, letittelin pahasti ruostuneilla letityskyvyilläni sen hännän, kiroilin hetken valkoisessa kisahuovassa koreilevaa sinappitahraa (olin halunnut harkkakisojen buffetista hodarin, mutten jaksanut nousta satulasta, joten karma ilmeisesti kosti laiskuuden), ja päädyin lopulta hinkkaamaan Groomia myös huopaan. Kirmailin edestakaisin kuin päätön kana, ja sain likaa myös niin kovasti suojelemilleni ratsastushousuille, joita en koskaan ymmärtänyt pukea vasta sen jälkeen kun hevonen oli kunnossa. Siksi en osannut olla kauhean pahoillani, kun satulaa kurkotellessani Piritta yllättäen tarttui mua käsivarresta.

"Radan rakentamisessa on ollut vähän ongelmaa, ensimmäistä luokkaa on siirretty alkamaan vähän myöhemmin", esteope virkkoi, ja vaikka olin suoraan sanottuna helpottunut lisäajasta, en voinut olla huomaamatta Pirrelle hyvin tavatonta huoliryppyä tämän kulmien välissä.
"Aijaa? Mikäs siellä mättää? Ei kai mitään vakavaa?"
"Ei toivottavasti. Ilmeisesti... noh, ne ei löydä puomien kannattimia."
"Täh? Ai yksiäkään!? Niitähän on siellä pitäjän kopissa niin paljon, että ne vyöryy päälle kun sen oven avaa?"
Pirre hieroi niskaansa päätään pudistellen.
"Ei ole enää. Joku lähti hakemaan Simorasta lainaan kannattimia, että saadaan radat kasaan. Anne on aivan hermona, seuran pääpamput syyttää sitä estekaluston laiminlyönnistä."

Piritta ei juuri muuta ehtinyt sanoa, sen täytyi kiiruhtaa infoamaan kaikkia ensimmäisessä luokassa starttaavia tästä ihmeellisestä sekaannuksesta. Mun kuljettaessa Windin satulaa sen karsinalle, en voinut muuta kuin pudistella päätäni epäuskoiseksi. Jos tämä tavaroiden katoaminen olisi ollut ensimmäinen ihmeellinen juttu joka Seppeleessä oli sattunut tässä kuukauden sisään, ei mun mieli olisi ehkä raksuttanut näin ylikierroksilla. Mutta ei ollut ensimmäinen. Eikä ikävä kyllä toinenkaan.

Mun jätettyä varusteet odottamaan Windin oven päälle, suuntasin pihamaalle, jossa aamun niin kirkas taivas oli kerännyt suojakseen kerroksen ikävän synkeää pilvimassaa. Vilkuilin ympärilleni, ja bongasinkin pian siisteihin kisakamppeisiin pukeutuneet Inkerin ja Wenlan kentän kulmauksesta. Harppaisin tyttöjen vierelle samaan aikaan, kun sirkeästi hymyilevä Salma saavutti meidät parkkiksen suunnalta.

"Heippa! Tulin vähän etuajassa, halusin tulla kannustamaan teitä ennen omia luokkia! Miten te siinä vielä ootte?"
"Luokka myöhästy, eikä me voida ees vielä kävellä rataa kun esteet ei oo valmiina", Inkeri valaisi Salmaa kireällä äänellä, ja selosti tytölle saman, minkä Piritta oli mulle äsken kertonut.
"Ei oo totta!" Salmakin pöyristyi, ja katsahti silmät suurina kohti pientä koppia, josta kannattimia oli löytynyt vaikka minkämallista aina kun niitä oli tarvittu. "Ei kai ne oo voinut itsekseenkään sieltä pois kävellä?"
"Ei niin", Wenlan ilmeestä näki, että tyttö koitti päässään yhdistellä omituisia tapahtumia toisiinsa kuin palapelin palasia. "Ei oo kivaa sanoo näin, mutta musta tää vaikuttaa vähän sabotaasilta."

Lainakannattimet saapuivat, ja homma pääsi etenemään. Mä kävin kävelemässä melko simppeliltä tuntuvan neljänkympin radan, harjasin Windin huolella, ja vein tamman maneesiin järjestetylle lämmittelyalueelle verryttelemään kun kisojen aloituskuulutukset alkoivat kaikua kentän suunnalta. Mun kisaratsuni tuntui vireältä: oli aivan oma hommansa saada se keskittymään laadukkaaseen työntekoon vieraiden hevosten sijaan, varsinkin kun omassakin vatsassa alkoi pulputtaa tuttu, odottava jännitys.

Verkkahypyt sujuivat meiltä ilman ongelmia. Näytin Inksulle peukkua sen taluttaessa Siirin maneesiin, vaikka tytön perässä halliin seilaavan Pennyn olisin voinut jättää mieluusti kuvasta pois. Mun ravuuttaessa kuolainta pureskelevaa Windiä voltilla kuulin ruskamäkeläisten tyttöjen kotkottavan kovaan ääneen siitä, kuinka eivät olleet taatusti hypänneet näin pientä rataa sen jälkeen, kun olivat täyttäneet kymmenen. Tunsin kuinka kiukkuinen puna levisi kaulalta kasvoille, ja vaikka kuinka yritin olla välittämättä, annoin tammalleni huomattavasti kipakammat laukkapohkeet kuin se oli ansainnut. Yhtäkkiä mun jano voittaa luokkani oli kasvanut kolmesataakertaiseksi.

Meidän järjestysnumero lähestyi. Jalkauduin mukavasti vertyneen Windin selästä maneesin ovilla, ja kävelytin tamman kenttää kohti kuikuilemaan muiden luokkalaisten suorituksia. Hevosten ja ihmisten sekamelskasta löysin nopeasti Seppeleen jengiä, jotka olivat saapuneet kannustusjoukoiksi muille kisaajille. Kaikki olivat selvästi ajan tasalla aamuisesta radanrakennuskatastrofista.

"Mä en vaan voi ymmärtää!" Emmy juuri paasasi kädet siistin kisatakin taskuissa. "Kuka tommoista tekee? Seppelehän voi menettää tollasista 'jekuista' oikeuden pitää kisoja!"
"Eikö tässä käyny joku muukin juttu pari viikkoo sitten?" Anni laskeskeli, selvästi täysin pihalla olevaa Rasmusta sivistäen.
"Parikin juttua..." Fiia mumisi synkästi, muttei ehtinyt jatkaa kun stressaantuneen näköinen pyöreä nainen pyrähti samalla hetkellä ulos meidän takana olevasta ilmoittautumisteltasta, törmäten lähes Windin kylkeen.

"Niin niin, etkö sinä kuullut, iso lohko papereista puuttuu!" nainen paasasi puhelimeen niin kiihtyneesti, ettei tainnut edes huomata kuusisataakiloista pilkullista kaakkia edessään. "Ne olivat minulla juuri äsken, osoitin yhdelle tulijalle paikan, mihin sai jättää trailerin, ja siinä välissä joku oli käynyt sekoittamassa paperini aivan täysin... on sähköisenä tietokannassa osa, onneksi, muuten olisi mennyt koko kisojen järjestäminen uusiksi kun mistään ei olisi rekisteriä... Mutta kyllä tämä vaikuttaa... niin... yritän palauttaa mitä pystyn..."

Me vilkaistiin ringissä toisiimme, ajatellen kaikki tismalleen samaa, kun yleisö ratkesi arvaamatta taputuksiin. Kaiutin katsomon reunalla heräsi eloon:
"Hieno suoritus Anna Pyykköseltä Darianilla! Seuraavaksi radalle numero 15 Hannele Koivu hevosellaan Pyrennee Patriot, valmistautuu 16, Ella-Maria Talve ja Whirlwinded Dot!"

Kaikki katsoivat hämmentyneinä toisiaan, minä muiden mukana, ennen kuin älysin kuulutuksen puhuneen meikäläisestä. Välillä unohdin itsekin, että mulla oli oikeakin nimi.

"Pitää mennä", suhahdin salaliittomaisesti tallikavereilleni, kun ratsauduin poukkoilevan Windin selkään. Kohotin kulmiani merkitsevästi puhelimeensa kajattavaan tätiin päin, joka näytti kiivaasti yrittävän saada selville, kuka sen paperit oli anastanut.
"Oottakaa tässä, mulla ei mee kauaa. Ja hei, wish me luck!"


Radan päätyttyä jolkotellessamme ulos kentältä yhtenä hengästyneenä massana, en ehtinyt juuri muita kuikuilla, kun Salma jo pärähti meidän eteen.
"Sehän meni tosi kivasti!! Hei... mitä nyt, mihin sä viet mua?"
Rahtasin Salman toisessa ja Windin toisessa kädessäni takaisin Seppeleläisten tukikohtaan, jossa sama porukka seisoi edelleen päät yhdessä.

"Eikai se voi olla taas Ruskamäkeläiset?" puhahdin heti jengin luo päästyämme ilmoille ajatuksen, joka oli ennen rataa pulpahtanut päähäni. "Niitä on täällä, Penny on käyny aukomassa turpaansa mulle jo pariinkin kertaan."
"En usko, puhuttiin siitä äsken", Fiia pudisteli päätään varman kuuloisena, ja osoitti Inksua, joka oli ilmeisesti mun radan aikana palannut verkka-alueelta. "Inksu sano, että ne istuu edelleen maneesissa ja sirkuttaa keskenään, ne ei olis ehtiny viemään mitään tässä välissä. Sitä paitsi, eikai ne kisoja sabotoi, joihin ne ite osallistuu?"

Multa oli mennyt loppu ohi korvien, koska mun huomion oli kiinnittänyt yksi aitaan nojaileva katsojamiekkonen, joka hymyili mulle lämpimästi. Mun hymyillessä hämmentyneenä takaisin, se kääntyi kävelemään poispäin, jolloin mun katse kiinnittyi herran farkkujen takataskuosastolle — ei siitä perinteisestä, cellamaisen pervosta syystä, vaan siksi että pöksyissä oli iso, iloisenkirjava paikka, sellainen joka lätkäistiin rikkinäisiin housuihin kun ei haluttu ostaa uusia. Mun päässä naksahti jokin kohdalleen sen nähdessäni, vaikken millään meinannut saada ajatuksesta kiinni. Mitä paikatut housut muka mulle kertoisi? Sen lisäksi, että hymyilijä-mies oli erityisen pihi ja muotitiedoton?

Yhtäkkiä, juuri ennen kuin miehen selkä katosi katsojajoukon taakse, kiinnitin huomioni aaltomaisesti kirjailtuun, vielä ehjään taskuun paikatun kaverinsa vieressä.

Silloin sytytti.

Kesäiset hevosvarkaat. Ne, jotka eivät jääneet kiinni, ja jotka jättivät jälkeensä yhden ainoan jäljen — aaltokuvioisen, farkuista repäistyn kankaanpalan Gitan hampaiden välissä.



(Ks. Tämä)

[Cella]

Shokkitiloja

Seventy-eighth

Olisi luullut, että mysteerin selvittäminen olisi ollut vähän... noh, jännittävämpää.

Istuin Windin karsinan ruokakuppinurkkauksessa Netflix puhelimen näytöllä pyörien. Karsinan virallinen asukas puhahteli alusiinsa ja käänteli kapoisia korviaan luurini kaiuttimesta vaimeasti kajahteleville musiikkipätkille ja naurunremakoille. Tamma valui jatkuvasti pikkuisen lähemmäksi mun majailunurkkaani, mutta aina kun ojentauduin rapsuttamaan sitä, se vetäytyi irvistellen taaemmas. Fine, mä ajattelin kun ojentelin koipiani parempaan asentoon. Leikkikööt vaikeasti tavoiteltavaa.

Frendien loppurallatuksen kajahdettua minitelkkaristani mä pistin luurin lukkoon ja haukottelin makeasti. Helmenharmaa päivä karsinan kapean ikkunan takana oli muuttunut musteensiniseksi illaksi, eikä tallista kuulunut enää kuin muutaman mattimyöhäisen tallihengarin puheäänet. Mä olisin voinut ihan hyvin lähteä kotiin, mutta jokin pieni tuntemus piteli mua täällä – Danin keuhkottua iltapäivällä satulahuoneesta kadonneista kankikuolaimista, mulle oli tullut kiukkuisen päättäväinen tunne, että tämä sai olla viimeinen pisara. Mystisen sabotoija-näpistelijän oli pakko käydä tallissa muiden kävijöiden seassa keskellä kirkasta päivää, koska tarkat hälytysjärjestelmät kytkettiin öisin päälle, ja se ei ollut mukava ajatus ollenkaan. Jos tänä iltana sattuisi vielä jotain, mä olin kiven kovaan päättänyt olevani paikalla.

Nousin kankeasti puutuneille jaloilleni, ja ryhdyin kiskomaan Windille pesun jälkeen heittämääni kuivatusloimea sen korkeasta selästä. Jos mä jotain en ollut kesällä kaivannut, niin sitä, kuinka pitkään pesariin täytyi jonotella kuraisten tuntien jälkeen. Tänään Windi oli sentään päässyt pesulle ensimmäisten joukossa, toisin kuin naapurin Myntti-rouva, jonka kanssa Aleksanteri kuului vasta nyt loiskuttelevan pitkän tallikäytävän toisessa päässä.

Windi ei osoittanut minkäänmoista mielenkiintoa mua kohtaan, kun käärin kosteudesta raskaan loimen käsivarrelleni ja pujahdin mytyn kanssa käytävälle. Käytävä oli autio, ja – mun onneksi – Anneton. Rouva Omistaja oli väsyneen kuuloisena kehottanut mua lähtemään kotiin sen jälkeen, kun olin tunti sitten sherlock-puuskassani luullut satulahuonetta järjestelevää Jaakkoa rikospaikalle palanneeksi varkaaksi, ja säikäyttänyt tallimestarin puolittain hengiltä kiukkuisella poliisikarjunnallani. Siksi hipsin käytävän poikki hyvin matalalla profiililla – en halunnut että Anne luulisi mun jääneen tahallani nuuskimaan ympäriinsä ja uhmanneen sen suoraa pyyntöä. Mitä mä taisin nimenomaan juuri tehdä.

En ollut ehtinyt edes levittää loimea kuivumaan, kun joku tömisteli jo kiihtyneen kuuloisesti mun takaani huoneeseen. Mä säikähdin niin, että taisin pompata muutaman tuuman ilmaan: aivojen asettuminen mysteerimoodille, ja koko päivän johtolankojen etsiminen sai jokaisen hermonpään hyvin varautuneeksi. Siksi en ollut varma, olinko äärimmäisen helpottunut vai lievästi pettynyt, kun rymistelijä paljastui vain Aleksanteriksi.

"Hei, mihis sä Mynden jätit? Ettekö te just ollu pesarissa?" kummastelin mä, ja käännyin takaisin ikävästi taittuneen, raskaan fleecekankaan puoleen. Vaikka jätkä ei koskaan ollut osoittanut erityisiä supliikkimiehen piirteitä, se oli jopa Alluksi yllättävän pitkään ääneti. Käännyin takaisin, ja katsoin suoraan tavattoman tummilta näyttäviin silmiin lievästi kalvenneessa naamassa. Miehenpuoli näytti siltä, että yritti kovasti sanoa jotain, muttei osannut ilmaista itseään.
"Mitä? Oikeesti Allu sä olet vähän creepy, sano nyt."
"Mies... ikkunassa... helvetti kun säikähin..."

Mahassa muljahti kuin olisin lipsahtanut yhden portaan yli kapeissa rappusissa. Ottaen huomioon, kuinka raivoisasti olin koko päivän odottanut pääseväni kurmoottamaan rosvoja, ja kuinka rohkeasti olin viattoman Jaakonkin kimppuun hyökännyt, oli olo melko hutera kun oli oikeasti tosi kyseessä.

"Mikä... mikä mies?"
"Kattoo pesukarsinan ikkunasta sisään, joku ihan vieras!"
"O-ootko nyt ihan varma ettet nähny omaa heijastustas?"
"Cella mä en oo ihan vajaa."

Sitten tuli meikäläiseen vauhtia. Pinkaisin hölmistyneen Aleksanterin ohi niin nopeasti, että kuulin Windin loimen tippumisesta kielivän kahahduksen vasta kun olin jo huoneesta ulkona. Pamahdin suoraan pesukarsinaan, jossa vesi yhä lorisi viemäriin Allun ja Myntin jäljiltä. Tummassa ikkunaruudussa ei näkynyt mitään muuta kuin kaakeliseinän heijastus, mutta mä en suoranaisesti ollut siitä yllättynyt: jos Aleksanteri oli nähnyt tirkistelijämiehen, oli tirkistelijämies myös nähnyt Aleksanterin, eikä siihen tarvittu kovin montaa aivonystyrää että ymmärsi lähteä karkuun jäädessään niin selvästi kiinni.

Heti kun Allu oli saapastellut mun perään, mä pikakävelin sankarin elkein pimeälle pihamaalle katsomaan näkyikö siellä liikettä. Se sankarillisuus otti pienen kolauksen, kun lähestyessämme tallin kulmausta jättäydyin taaemmas ja käytin Allua häikäilemättä ihmiskilpenä – mulla ei ollut minkäänlaista tarvetta saada ketään hullua hyökkäämään kimppuuni silloin kun sitä vähiten odotin. Kulmaus oli kuitenkin täysin autio, ja niin oli muukin piha. Huokaisten mä jäin katselemaan pesukarsinan valoa hohtavaa ikkunaa. Taaskaan en tiennyt, ollako pettynyt vai helpottunut.

"Mä vannon, että tässä oli joku", Allun ääni oli samaan aikaan häkeltynyt, kiihtynyt ja vähän puolustelevakin, kuin mä olisin sanattomasti väittänyt sen keksineen koko jutun. Mä vakuutin pojalle uskovani sitä aivan täydellisesti. Me jäätiin katselemaan toisiamme kummastuneina, eikä selvästi oikein tiedetty mitä tehdä tai sanoa. Mulle välähti mieleen kummallinen ajatus: miten mä olinkaan tässä taas Aleksanteri Holman kanssa, kaikista maailman ihmisistä. Me ei oltu mun tietääkseni edes kauhean läheisiä, monta kuukautta meidän ystävyys oli toiminut niin, että mä pummin Allulta röökiä ja se jurotti. Ja nyt parin viikon sisään me oltiin päädytty kaiken maailman tempauksiin keskenämme kerta toisensa jälkeen.

Meidän pyörittyä etsimässä jonkinlaista konkreettista vihjettä uunituoreesta stalkkeristamme ("Hei, tässä lasissa on sormenjäljet!! Ai.. ei mitään.. se onkin linnunkakkaa.") ja kehiteltyämme versioita siitä, mitä kummaa se mahtoi touhuta ("Ehkä se luuli että se on tyttöjen suihkuhuone?") , oli rakettiryhmä Cellanterin (Aleksellan?? Ei, ei tää toimi, Allun on pakko vaihtaa nimeään) myönnettävä tappionsa ja painuttava takaisin sisälle tallin lämpöön. Pimeyden jälkeen kirkkaat loisteputket kirvelivät silmiä. Kasper ohitti meidät iltarehukärryineen, ja näytti olevan äkeissään siitä, että me roikuttiin vieläkin sen tiellä.

"No... meidän on pakko kertoo Annelle... Tää voi liittyä niihin tavaroiden katoomisiin", mä totesin lannistuneena, enkä odottanut kovin innolla pääjehun reaktiota, varsinkaan jo aiemmin sattuneen kankikuolainten joukkopaon jälkeen. Sain onneksi houkuteltua Allun hoitamaan kertomisen, koska Anne olisi luultavasti tykännyt kyttyrää meikäläisen naaman näkemisestä sen ovensuussa.

Harteikkaan hahmon kadottua toimiston ovesta mä puikahdin tuntilaisten odottelutilaan rauhoittelemaan pyörivää päätäni. Meno alkoi suoraan sanottuna käydä vähän kammottavaksi, vieraat miehet tuijottelemassa pimeistä ikkunoista. Vilkuilin automaattisesti olkani yli odottelutuvan ikkunoihin, kuin odottaen näkeväni sieltä napittavat silmät.

"Hei Selleri, mitä sä täällä kökötät?"
Jo toisen kerran tunnin sisään meinasin ponkaista ulos housuistani säikähdyksestä, kun Inkeri tallusteli huoneeseen Robert vanavedessään. Ensiksi mainittu kiikutti käsivarrellaan ilmeisesti jonkun Siirin tuntilaisen unohtamaa varakypärää, jota oli tuomassa paikalleen.
"Emmämitää", pulautin suustani säikähtäneenä, ja sain osakseni varsin kummastuneet katseet kummaltakin tallilaiselta. Ennen kuin ne ehti edes kysyä, mun itsehillintäni petti, ja mennä pajatin koko tämän päivän sattumusten sarjan kankisuitsista ikkunakurkkaajaan asti. Mun pysähtyessä viimein vetämään henkeä Inksu näytti tavattoman vakavalta, ja Robert taas siltä kuin mun kertomuksessa olisi ollut yhtä paljon järkeä kuin Viidakon Tähtöset -ohjelmassa.

"Ei hel... siis mä kuulin noista kangista kyllä", Inksu aloitti suu niin tiukkana viivana, että huulia hädin tuskin erotti, "Mutta en tosta miehestä! Mikä sitä vaivaa, voiko se olla se joka varas —"
"Taasko täällä on mysteerien selvittäjät vauhdissa?" Daniel oli lampsinut sisään keskeyttäen Inkerin lauseen ilottomasti hymyillen. Mies jäi nojailemaan ilmoitustaulun seinustalle kädet puuskassa, ja silmäilemään huvittuneesti hymähdellen taulussa päällimmäisenä komeilevalle westerntunnin kutsulle. Mä tiesin, että se ei pitänyt lännenratsastusta oikeana "ratsastuksena", vaikkei se sitä suoraan sanonutkaan – olinhan mäkin saanut stetsoni päässä kulkiessani useammankin puolivitsillä heitetyn lehmityttö-kommentin osakseni.

Ääneen mä en ajatuksiani osoittanut, kohautin vain harteitani Danin mysteerikommentille. Inksun mainitessa sille ikkunan miehestä tummatukkainen nyökkäsi, eikä näyttänyt hämmästyneeltä. Oli kuulemma ollut toimistossa puhumassa Topin treeniaikataulusta kun Allu oli tullut tapauksesta kertomaan.

"Mutta oli täällä nuuskimassa ympäriinsä vaikka presidentti Obama, ette te sille mitään voi tehdä", Dani kommentoi vähän kärkkäämmin kuin oli varmaan tarkoittanutkaan: sitä taisi ottaa tavaroiden katoilu yhtälailla päähän kuin Anneakin. "En ymmärrä, miks kaikkea pitää aina lähteä itse selvittämään. Hei jee, kuvittellaan että ollaan jumalauta Tallijengi ja laukataan pelastamaan maailma. Tää on poliisiasia."

Mä en ollut ihan varma, naurattiko mua enemmän mielikuva Danielista Tallijengissä, vai ärsyttikö mua se että se puhui meille kuin isä pienille lapsilleen, kun ei totta puhuen ollut mua edes paljoa vanhempi.
"Ei me mikään Tallijengi kuvitella olevamme, mutta onhan tässä nyt selvästi jotain mätää!" mä intin takaisin, en ehkä kaikkein parhaalla tavalla jos halusin korostaa kypsyyttäni. Dani kohotti vaan kulmiaan, hymyili mulle kuin lapselle joka väitti kivenkovaan nähneensä yksisarvisen ja totesi pehmeästi:
"Juu, niin on niin. Hyvä että on ainakin mielikuvitusta." Ja niine hyvineen seilasi ovesta naurettavan tyylikkäissä ratsastuskamppeissaan.

Me katsottiin Inksun kanssa kouluratsastajan perään yhtä hoomoilasina molemmat.
"Kutsuko se meitä käytännössä... Pollux-tytöiksi?" Inkeri puhahti puolittain hihittäen, ja sai vaivaantuneen näköisen Robertinkin hörähtämään pienen naurahduksen. Muakin alkoi väkisinkin hymyilyttää, vauhdikkaan päivän jälkeen ei jaksanut ottaa mitään vakavasti.
"Sitä vaan ärsytti, kun se ei kehtaa itse osallistua meidän Mysteeriagentteihin", mä pyrskähdin nauru mahassa kuplien, ja niin me lähdettiin hymy huulilla astelemaan hiljalleen kohti kotia.

Mutta vielä, ennen kuin lähdin Inksun ja Robertin perään pidemmälle talliin, mä kiiruhdin sanaakaan sanomatta takaisin ilmoitustaulun luo, ja raapustin salassa Danielin nimen westerntuntilistan viimeiselle vapaalle osallistujaviivalle.

Siinä oli sille vähän mielikuvitusta.

[Cella]

Elomaasto

Seventy-ninth

Kahdet askelet kajahteli päättäväisen kuuloisina betonipinnasta, kun me Sandran kanssa harpottiin pitkin pääkäytävää. Maastoreissuun lähtö oli edessä aivan pian, ja meidän matka kävi kohti tuntimopojemme karsinoita. Iloisesti rupatellen me käveltiin edemmäs, kunnes hätkähdyttävän eriskummallinen näky sai mut pysähtymään kuin seinään, vetäen Sandran hihasta viereeni.

"Mit —"
"Shh! Kato!"
"... Woah! Mitä täällä tapahtuu?"
"Tässä on jotain mätää. Pitäiskö hälyttää Anne?"

Pysähdyttävä näkymä ei ollut enempää eikä vähempää kuin Windi, joka oli ennenkuulumattomalla tavalla ujuttanut kapean päänsä puoliovensa yli, ja höristeli nyt korviaan käytävän puolella uteliaasti tulijoita kohti. Hetki oli hämmentävä ja hieman pelottavakin. Joka ainut päivä ennen tätä tamman karsinan oli tunnistanut siitä, että sieltä ei taatusti kurkkinut kukaan ulos — vastassa oli aina vain jaardin levyinen, muhkurainen ja pilkukas persaus. Napitin Windiä epäuskoisena. Sen silmät olivat kirkkaat ja sieraimet värisivät pienen äänettömän hörähdyksen.

"Ehkä se on... ööh... hyvällä tuulella." Sandra supatti mulle suupielestään.
"Tai ehkä alienit sieppasi sen ruumiin eikä osaa soluttautua niin vihamieliseen ympäristöön. Mitä?" kohautin olkiani kun mustatukkainen kamuni katsoi mua kieroon.
"Todennäkösempää se oli kun sun teoriasi."

Mutta ei auttanut, maastotunnin alkuun oli alle vartti, ja tamma oli saatava kuntoon. Mä harjasin ja varustin sen varovaisemmin kuin pommiryhmäläinen työssään, peläten että kohta se nostaa päänsä todeten "just kidding" ja syö mut yhtenä suupalana karvoineni päivineni. Pelkoon ei kuitenkaan ollut aihetta. Windi pällisteli mun puuhia näyttäen rennolta ja tyytyväiseltä. Liiankin tyytyväiseltä mun makuuni. Ehkä se oli saanut vihdoin valmiiksi sen meikäläisen salamurhan, jota se oli tuntunut aktiivisesti suunnittelevan viimeiset yksitoista kuukautta.

Multa meni täysin ohi maastoreissun alkupuoli, kun olin niin keskittynyt ihmettelemään hoitsuni persoonallisuushäiriötä. Windi ei edes ärmyillyt letkassa meidän eteen asettuneelle Bonnielle, joka oli yleensä sille pahempi punainen vaate kuin korvapuustit Inkerille. Knabstrupin askel oli rento, eikä sillä tuntunut olevan mitään tarvetta lähteä mukaan Bonan värikkäisiin sätkyihin.

Pihaton jälkeen nostaessamme laukkaa mä vihdoin uskalsin rentoutua. Jos kerran todella oli käynyt niin uskomattomasti, että Windillä oli kuin olikin hyvä päivä, olisi typerää jättää siitä nauttimatta. Istuin syvälle narisevaan satulaan ja katselin ympärillä hiljalleen viilenevää loppukesän metsää.

Ojensin tammalleni reilusti ohjaa sen ponnistaessa viimeisen kapoisen ojan yli, ja annoin sen sitten jäädä pitkään, rentoon raviin. Annen käsi nousi ja tuulenviri kuljetti osaston takaosaan asti käskyn siirtyä käyntiin. Järvi kimalteli kauniina meidän vasemmalla kädellämme, ja hiljaisempi askellaji oli kirvoittanut iloista keskustelua ratsastajien välillä. Katselin Windin kapeiden korvien välistä, miten Bonnie kehitti Salmalle jos jonkinmoisia tasapainoharjoitteita loikkimalla pitkin polkua kuin kilahtanut kaniini, ja sätkähtäen sitten hälyttävän lähelle Windiä. Knabstrupissa tapahtuva muutos tuli kuin verho olisi vedetty sivuun: ylähuuli vetäytyi hampaiden päältä, ja pitkä hammaskalusto napsahti auktoriteettisesti sirpakan ponineidin suuntaan.

Hyvin nopeasti Bonnie kipsutti pikkukavionsa kauemmas. Windin korvat jäivät kuitenkin niille paljon luonnollisempaan luimuasentoonsa, ja polun kaartaessa takaisin metsän sisuksiin rahnutin tamman harjantyveä huokaisten.

Oli se hyvä tuuli ihan mukavaa niin kauan kuin sitä kesti.

[Cella]

Ukkospilviä 

Eightieth !!!

Me opittiin tänään kantapään kautta, mitä kirjaimellisesti tarkoittaa sanonta "salama kirkkaalta taivaalta."

Koko monenkirjava sortinsakki, joka oli ilmoittautunut Kasperin ideoimaan tallialueen varkaidenvastaiseen yöpartiointiin, kirmasi nyt takit päidensä päällä tallin suojaan. Kauniin kirkkaan aurinkopäivän jälkeen taivas oli täysin varoittamatta revennyt, ja pommitti nyt meidän agenttipoppootamme marmorikuulan kokoisilla vesipisaroilla ukkosen jylyn täristäessä rakennusten perustuksia. Kuikuiltuamme hetken uhkaavanviolettia taivasta räystään suojista, katsoimme parhaaksi suojautua hetkeksi talliin sisään – kuuro menisi kyllä ohi, eikä luultavasti saalistamamme varaskaan pistäisi suunnitelmiaan täytäntöön tällaisessa myräkässä.

”No, tähän yöhönhän sopikin vähän lisää jännitysmomenttia”, Anni hymähteli liukuessaan karsinan ovea pitkin lattialle istumaan – koko rohkea joukkomme oli asettautunut odottelemaan myrskyn laantumista pääkäytävälle ja ruotimaan kiinniottotaktiikkaansa siltä varalta, että rosmo jäisi yön aikana kiikkiin. Mä seurailin katseellani portaita kapuavia Fiiaa ja Tappia, jotka oli lupautuneet hakemaan kastuneille kavereilleen yläkerrasta teekupposet ja muutamia vilttejä. Mä välttelin tahallani Annin tutkailevaa, vähän huolestunutta katsetta, koska mä tiesin mitä se kovasti halusi kysyä. Anni taisi olla täällä ainoa, joka tiesi mun kammoavan ukkosta. Se ei ollut sellainen asia, mitä tykkäsin kovasti mainostaa.

Ennen kuin kamuni ehti avata suutaan, sähköinen, inhottava tunne juoksi mun päänahasta koko kropan halki, ja puoli sekuntia myöhemmin mahtava jyly kumusi suoraan tallin yläpuolisista pilvistä. Valot ympärillämme räpsähtivät pariin otteeseen, ennen kuin lepattivat auttamatta sammuksiin. Pari säikähtänyttä huudahdusta kajahti käytävillä istuvien suista, ja Tappi kuului kompastuvan yläkerran äkillisessä pimeydessä, kiroillen kaatuneita teemukeja.

Mä kiiruhdin omasta hakkaavasta sydämestäni huolimatta tarkistelemaan hoitohevoseni voinnin, kuten kaikki muutkin kaksijalkaiset suuntasivat tekemään. Tamma erottui sähkökatkoksen aiheuttamassa pimeässä vain vaaleana, stressaantuneena pyörivänä hahmona, joka piirtyi kauhuelokuvamaiseksi siluetiksi aina salaman välähtäessä kirkkaiden ikkunaruutujen takana.

”Noniin muori, ei hätää”, mä mumisin niin tyynellä äänellä kuin vain osasin ja sujahdin puhisevan ystäväni karsinaan sisään. Seisoin Windin vierellä läpi pahimman myrskynpuuskan, ja rauhoitin itseäni kuunnellen käytävän puolelta kaikuvia tuttuja, ystävällisiä, jopa nauravaisia ääniä. Hymähdin itsekseni silmät kiinni, laskien samalla käteni värähtelevälle lavalle. Tästä yöstä ei tulisi ainakaan jännitystä puuttumaan.