|
|
Post by Cella on May 14, 2015 19:19:41 GMT 2
Hatunnosto
Fifty-first
Kuuma hiki liimasi farkkupaidan kiinni selkään, kun liu'uin auringon lämmittämää nahkasiipeä pitkin maahan. Windi lonksutteli puhisten turpahihnattomia suitsia, jotka olivat taas Myntiltä lainassa, ja senkin kainaloita ja kaulaa kirjoi tumma hiki. Rahnutin tamman säkää suuren lännensatulan nupin alta leveästi hymyillen: meidän reiningtreeni oli mennyt tänään paremmin kuin koskaan. Oli onnistuneet niin laukanvaihdot kuin meitä ikuisesti vaivaavat peruutuksetkin, ja satulassa oli tuntunut välillä että tässähän ratsasti oikealla lännenratsulla.
Hyvin mennyt treeni olisi ollut ihan riittävä pitämään mut hyvällä tuulella monta päivää, mutta Kristerillä oli vielä mulle suunniteltuna toinenkin yllätys.
"Tässä", karhea ääni mun selän takana sanoi, ja mun kääntyessä näin ojennetussa kädessä vaaleanruskean, lähes beigensävyisen stetsonin.
"Mit -"
"Tämä on sulle. Lännenratsastus on muutakin kuin pelkkä tapa ratsastaa, ja sä olet selvästi päässyt siitä jyvälle. Oot ansainnut stetsonisi." Mulla ei ollut aavistustakaan mitä sanoa, pöyristyneenä ja jotenkin liikuttuneena pyörittelin pehmeää nahkalieriä sormissani.
"No, mitä ootat, pistä päähäsi", Krister hymyili vinosti, ja keikautti omaa, elämää nähnyttä hattuaan silmiltään. "Ensi tunnille tulet se päässä, niin aletaan tehdä susta lännenratsastajaa päästä varpaisiin."
Olin pesaissut Windin nopeasti, mutta iltatoimien sijaan vein tamman vielä hetkeksi tarhaan jaloittelemaan. Päivä tallusti jo illassa, ja ilma oli vilpoinen ja raikas sateen jäljiltä. Oranssi aurinko oli tervetullut näky monen harmaan päivän jälkeen.
Hiekkatarhan pohjasta nousi ryppäittäin sitkeitä, keväänvihreitä ruohonkorsia. Windi hamuili niitä niin tyynen näköisenä, etten raaskinut hakea sitä vielä pois, vaikka olin suunnitellut meidän olevan vain hetken. Kapusin aidalle istumaan ja menetin ajantajuni katsellessani onnellisena laiduntavaa hevosta.
Näitä pitkiä, valoisia iltoja olisi kyllä tulossa vaikka millä mitalla - mutta nämä ensimmäiset pitkän talven jälkeen tuntuivat aina kaikista makeimmilta.
  |
|
|
|
Post by Cella on May 18, 2015 19:47:06 GMT 2
Ramppikuumetta
Fifty-second
”Tulisko siitä vaikka… Windarlina? Jos se on tamma?” ”Tai Whirly Emperor orista, siinä olis molempien vanhempien nimiä?” ”Joo, toi on hyvä! Tuleekohan siihen kasvattajanimi?” ”En tiiä? Tai joku pilkkusana tai pilkkuaihe, kun Windinkin nimessä on se Dot.” ”Hah, se olis ihana! Seppeleen Spotlight.” ”Tai Seppeleen Panthera!” ”Seppeleen Freckle!” ”Seppeleen Virgule!” ”Seppeleen Ihosyöpä! Mitä, liittyy siihenkin pilkkuja.” Kesä lähestyi huumaavaa vauhtia, ja niin lähestyi Windin poksahtamispäiväkin. Me oltiin Emmyn kanssa muurauduttu vastakkaisiin sohvannurkkiin syömään sipsiä ja pölisemään tulevasta knabbivauvasta. Mä olisin voinut puhua tästä aiheesta vaikka kolme tuntia putkeen jos joku vaan jaksoi kuunnella – D-Dayn lähestyminen oli ihan kauhean jännittävä asia. Samaan aikaan en malttanut odottaa varsan tuloa, kun taas toisaalta pelotti niin että perse meinasi irrota. Mitä jos varsominen ei menisikään hyvin? Mitä jos mä rikkoisin sen hontelon pikkuotuksen? Todennäkösemmin Windi rikkoisi meikäläisen kun saisi pienen lisäannoksen mammahormoneja. ”Uu, sain oikein suuren!” Emmy esitteli Manhattan-pussista kalastamaansa isoa perunalastua ja rouskautti sen suuhunsa. ”Ooh”, virkoin suupieli nykien, ja venyttelin raukeasti niin, että mun koivet oli melkein toisen blondin suussa. ”Pitäisköhän meidän tehä jotain järkevääkin tänään?” Olin tullut tallille hyvissä ajoin, onnellisena lämpimästä kelistä ja tilille vihdoin kilahtaneesta palkasta. Me oltiin saatu heinäkuorma purettua ja pahimmat kohuttaneet juorut puitua isolla poppoolla, ja siinä välissä olin lähtenyt naapuriin liikuttamaan Ottoa. Kun olin tallaillut takaisin, olin ihmetellyt miten melkein kaikkien paikalla olleiden vakiopoppoolaisten kulkupelit oli maagisesti kadonneet pihamaalta: syy paljastui satulahuoneen oven auetessa siihen täydelliseen kaaokseen, jota myös toimiston edustaksi kutsuttiin. Hoitajaehdokkaita, jännittyneitä kokelaita, kurssilaisia, uusien hevosten pällistelijöitä ja muuten vaan hengailijoita parveili ympäriinsä, jokainen tavallinen hengaaja tuntui viettävän ”tuo-kaksisataa-kamuasi-tallille” –päivää. En enää yhtään vähätellyt kokeneempien sebeläisten pöyristelyä hoitajahakujen kohinasta – mä olin ollut baaritappeluissakin jotka oli rauhallisempia kuin ison puolen käytävä tällä hetkellä. No ei, ehkä liioittelin, mutta olin silti luovinut porukan lävitse pää alhaalla ja paennut yläkertaan. Hyökättyäni taukotilaan turvaan pamauttaen oven teatraalisesti kiinni perässäni olin jäännyt nojaamaan siihen kauhistuneen näköisenä. Emmy oli nostanut katseensa lehtensä yli, ja hymähtänyt huvittuneena. ”Eka hoitajahaku sun aikana?” ”Jep.” ”Tänne mahtuu evakkoon. Mulla on sipsiäkin.” Me oltiin vietetty pari tuntia oikein mukavasti piilossamme, mut tottapuhuen mulla alkoi olla jo vessahätä, ja halusin ehtiä notkua Windin kanssa kaksistaan ennen kuin mun tarvitsisi ruveta suojelemaan sille määrättyjä tuntilaisia hengelläni. ”Käy hakemassa se sun Kurppasi niin keksitään jotain", mä nousin upottavilta tyynyiltä sulavasti kuin välilevynpullistumasta kärsivä mummo. Mulla menisi hetki takoa päähäni nämä hevosmuutokset - ja etenkin se että tutut ihmisnaamat pyöri eri hoitsujen kanssa - mutta kaikki uudet tulokkaat oli kyllä paljastuneet superhienoiksi eilen kun Clara oli niitä mulle esitellyt. Monet muuttuvat hevoset tarkoitti vääjäämättä muutoksia tallin kaksijalkaisissakin, ja mua hirvitti ajatus että joku mun parhaista tallikamuista saisi niinkin typerän idean kuin lopettaminen. Mutta semmoisia tyhmyyksiä ei ollut onneksi tullut vielä puheeksi. ”Mä oon liikkunut sen kaa jo päivällä, meillähän ois juossu tähän aikaan fanit jonossa perässä”, Emmy totesi, vilkaistuaan ensin pahasti mun suusta päässyttä lempinimiehdokasta. Tytöllä oli pointti, se oli pakko myöntää, joten jouduin kohtaamaan alakerran myllerryksen yksin. Päästyäni portaiden edustan tukkineesta härdellistä silkalla oveluudella (huutamalla ”tuolla se uusi poni menee!”, jolloin koko jengi kirjaimellisesti rynnisti mun osoittamaan suuntaan yhtä älykkäinä kuin kepinheittohuijaukseen langennut koira) pääsin viimein Windin karsinan luo. ”Hei läski”, tervehdin iloisesti, saaden lähes yhtä hilpeän luimistuksen ja persuksen käännön vastaukseksi. Tunkeuduin boksiin niistä välittämättä ja kaivoin dandyharjat esille. ”Mites täällä sujuu?” Suin pitkin vedoin kiiltävältä kaulalta alas lavalle ja siitä pyöreälle kyljelle. Varsomiseen oli melkein kuukausi aikaa, ja tamma näytti jo nyt siltä että oli nielaissut Siirin kokonaisena. Sen jalatkin tuntui hiukan lämpöisiltä, ihmekös kun tuommoista massaa joutui liikuttelemaan. ”Heitetään näihin linimentit ja pintelit nii on mukavampi mennä tunnilla…” mutisin lähinnä itselleni, kun sivelin harjan kärjellä takajalan vuohista alas. Jalka nousi melko kipakasti maasta siirtäessäni käden jalan sisäosalle. Ainakaan äidiksi tuleminen ei ollut tamman luonnetta tylsyttänyt. Kun Annelle oli huikattu tieto Windin kuumottavista koivista ja linimentit saatu vaikuttamaan, mä harpoin joustavin askelin satulahuoneeseen hakemaan pinteleitä säärien tueksi ja suojaksi. Huoneen pehmeän nahan tuoksu ja niin kovin kodikas sekasortoisuus oli musta yksiä tallilla käymisen ihanimpia asioita, mä ajattelin, kun pyllistelin pintelikorin luona äskeisen sadekuuron raidoittaman ikkunan edustalla. Taisin olla läpikotaisin satulahuone-ihminen. Mun ajatukset ja Kaija Koon hyräilyt keskeytyi kuin seinään, kun mun takavasemmalta kuului pieni kolahdus. Käänsin päätäni ja kuikuilin käytävälle päin – sielläkään ei näkynyt ketään, nyt kun tallissa oli tuntien ajaksi hieman rauhoittunut. Käännyin juuri takaisin tuumien, että ääni oli varmaankin tullut pidemmältä tallista, kun pienen pieni niiskautus kuului aivan selkeästi jostain läheltä. ”Haloo?” huhuilin satulatelineille, jotka ei yllättävää kyllä mulle vastanneet. Nousin hiljaa kyykystäni, ja hipsin kuivumassa roikkuvien loimien luo. Vetäessäni kahisevaa, painavaa kangasta sivuun, pieni hahmo koitti vetää jalkansa pois näkyvistä. ”Jason? Mitä sä jätkä täällä teet?” mä huoahdin hymyillen väkisinkin. Mä pidin Jasonista aivan hurjasti, vaikken muuten suuri lapsi-ihminen ollutkaan, ja tottapuhuen olin helpottunut että niiskutus oli kuulunut Oden jälkikasvulle. Mielessä oli jo välähtänyt että nyt se huoltovajan juoppo oli könynnyt paremmille apajille asumaan. ”Mä… mä vaan… täällä on rauhassa kaikilta tytöiltä!” Jasonin ääni oli kiukkuinen, jopa puolusteleva. Huomasin vasta sitten, että pieni poika näytti maansa myyneeltä. ”Onks kaikki hyvin?” ”On.” Katsottuaan mua hetken itsepäisesti sen kuori alkoi kuitenkin horjua. ”Meillon vaan… meillä on luokan kaa kevätjuhlanäytelmä.” ”Ja sua jännittää se niinkö?” Jason mulkaisi mua niin tiukalla ’nainen, mua ei jännitä koskaan’ ilmeellä, että painoin suuni suppuun hippusen huvittuneena. ”Ei. Vaan siinä näytelmässä on semmoinen supersankari joka lentää lavan poikki ja halusin olla se, mut…” Jasonin vihreisiin silmiin tulvahti kiukun kyyneliä, ja mä tajusin että sillä taisi olla oikeasti aika paha mieli. Vilkaisin epävarmana olkani yli ovelle, mutta käytävällä ei edelleenkään näkynyt ystävällisiä kasvoja, jotka olisi voineet tulla tukijoukoiksi. Mä en aina oikein handlannut tätä lohduttamisen jaloa taitoa. ”Mutta… mitä? Saiko joku muu sen roolin?” ”Sitä ei jaettu vielä, mut meidän luokan Ville halus myös olla supersankari. Ja se sano… se sano että mä en voi olla supersankari, koska supersankarit ei oo nössöjä jotka ratsastaa. Ja sitten kaikki nauroi.” Mun mieli synkkeni Jasonin puolesta. Tuon oli pakko olla kova kolaus, varsinkin kun pojalle Huiska oli niin rakas. ”Ihan typerää puhetta, Villestä ei todellakaan saa tehdä supersankaria”, sanoin mä lojaalisti, ja Jason nosti silmänsä muhun toiveikkaasti. Se oli aina niin täysi osa porukkaa, että oli välillä vaikeaa muistaa sen olevan vielä pieni poika. ”Tottakai supersankarit voi ratsastaa. Kaikissa elokuvissakin sankareilla ja sotureilla on hienot hevoset”, mä jatkoin päättäväisesti, hakien ääneeni jotain aikuismaista auktoriteettia mitä siitä hyvin harvoin löytyi. ”Ja ratsastus ei oo nössöä. Kato vaikka Dania, tai Eetua.” ”Dani on cool. Ja niillä on nätit tyttöystävät”, Jasonin ilme alkoi kirkastua silmissä. ”Nimenomaan. Säkin oot cool.” ”Mutta se Juuso ei ole, koska se oli sulle niin ilkeä. Äiti sanoo aina että mies joka on naiselle ilkeä on heikko.” Mua kosketti pojan uhmakas ääni, eikä pidätelty hymy enää pysynyt mun naamalta poissa. ”Sun äiti on ihan oikeassa”, virkoin, kun autoin jo omaksi hurmaavaksi itsekseen palautuneen pojan lattialta pystyyn. "Ja susta ei ikinä tule heikkoa miestä.” Kun olin luvannut Jasonille ainakin viisi kertaa tulla näyttäytymään niiden koululla ja esiintyä sen tyttöystävänä että Ville saisi nenilleen, mä ja kauan etsityt pintelit päästiin viimein takaisin Windin luokse. Sain pitää kiirettä niiden käärimisessä, seuraava tuntilainen oli jo malttamattomana varusteiden kanssa käytävän puolella. ”Hei! Jos oot lähössä niin heitäkkö mut kotiin!” Emmy huikkasi pidemmältä käytävältä, kun taputtelin Windin lautasta sen estetuntilaisen taluttaessa sitä kohti kenttää. ”Joo, tottakai.” ”Mitä sä noin hymyilet?” Kiskoin ohutta takkia päälleni samaan aikaan, kun me astuttiin ovesta kentän edustalle, keväisen sateen raikastamaan ilmaan. Koko tallissa pyörinyt kaikenkarvainen joukkio oli nyt siirtynyt notkumaan kentän aidoille varmasti Annen suureksi iloksi, ja pihalla kävi melkoinen kuhina. ”En mä mitään”, kohautin olkiani, ja kaivelin autonavaimia lökäreiden taskusta. Toivottavasti Emmyllä ei ollut kiirettä, koska mun teki kovasti mieli heseruokaa. |
|
|
|
Post by Cella on May 20, 2015 9:46:16 GMT 2
SotasillaFifty-third
 Kesäisesti hymyilevän auringon kunniaksi mä päätin viedä Windin puomille ja pestä sen oikein kunnolla. Fiia lähti mun apulaiseksi suureen urakkaan - mutta me ei ehditty edes pesusientä saippuoida kun meidät jo yllätti sotahuutoa karjuvat, kylmällä vedellä aseistautuneet Eetu ja Jason. Siitä alkoi vuosisadan vesisota, jolle ei toista päätä meinannut tulla. Ainakin tuli Windi puhtaaksi. Ja kaikki pesijätkin siinä samalla. |
|
|
|
Post by Cella on May 21, 2015 22:52:39 GMT 2
Tuulitukat
Fifty-fourth
 //Maailman kahdeksas ihme: meikäpoika piirsi käsin!! Piirrosinspi on huipussaan, niimpä päätin ottaa mallia näistä Seben käsilläpiirtämisvirtuooseista ja koittaa vieläkö ihan aito lyikkäri ja tussi pysyy kädessä. Ei ne kyllä meinannu pysyä.. (Maailman yhdeksäskin ihme samassa kuvassa, Windillä korvat hörössä) |
|
|
|
Post by Cella on May 26, 2015 14:52:09 GMT 2
Minions Fifty-fifth Mun mielestä hevosharrastuksessa parasta oli… no, tosi moni asia. Käytin superlatiiveja enemmän kuin yksikään kielioppipoliisi sallii, mutta kun oli niin kovin vaikea laittaa järjestykseen, mistä kaikista hyvistä jutuista mukamas piti eniten. Musta parasta oli varhaiset, kirkkaat ja kiireettömät kesäaamut tallilla, kun kaste tuoksui ja oli koko ihana päivä edessä – mutta toisaalta myös ratsastuksessa onnistumisen tunne oli vertaansa vailla. Parasta oli laittaa maastossa kylmettyneet sormet lämpiämään kaulaa vasten paksun harjan alle, sekä se hetki kun sitkeä kuivunut kura alkoi vihdoin irrota karvasta kumisuan pöllytyksellä. Ja koska mulla oli omituinen perversio satularasvaa kohtaan, sen vahvaa tuoksua ja sen jäljiltä notkeaa nahkaa, sillä läträäminen oli myös parasta. Ja ihan paras juttu oli myös nämä hetket, kun me saatiin Salman ja Rosan kanssa pikkupuoli kokonaan itsellemme. ”Siis… mikä se oli?” ”Ruskamäki. Se on talli tuolla rannassa, Artsilta vielä eteenpäin.” ”Nevö hööd.” Me oltiin päästy puhumaan taas vaikka ja mistä hevosenhoidon lomassa, ja se näissä hetkissä se hienous olikin. Juuri nyt kuumin aihe oli Salman ja Nuutin tapaamat ihmeelliset tyypit maastoesteradan varastolla, jotka selittivät monen monta kummallista asiaa, jota tänä keväänä oli sattunut. ”Ja ne siis vaan… surutta mökkeilee siellä? Vajassa?” Rosa oli keskeyttänyt pöyristyksissään Kössin harjaamisen kokonaan, ja roikkui ruunan karsinan ovella käytävän toisella puolen. Kössikän musta persus oli kääntynyt saman tien ovelle päin, ja häälyi nyt bruneten takana suurena kuin valokuvan taustakangas. ”Niin mä ymmärsin! Enkä tajua, en oo ikinä eläissäni nähny ketään niistä tyypeistä, vaikka ne on about meidän ikäsiä, eikä tää nyt niin kovin iso paikka ole.” ”Ihan älytöntä. Siis jos Annelle soitettais että ME perseiltäis jonkun toisen tallin tiluksilla, sehän hakis meidät korvasta kotiin ja pistäis juoksemaan junnujen taluttajina tuomiopäivään asti”, mä mutisin heittäen käyttämäni kumisuan harjalaatikkoa kohti, epäonnistuen tähtäyksessäni. Salma ja Rosa näytti luvattoman huvittuneilta siitä, että talutustunneilla ravaaminen oli pahin rangaistus minkä mä keksin. ”Niimpä… ja jotenkin…” Salma oli tullut Rosan tavoin karsinan ovelle, ja mä näin tytön sivuprofiilista kuinka sen tummat kulmat kurtisteli huolestuneesti hyvin epä-salmamaiseen tapaan, ”Joku niissä tyypeissä jäi vaan vaivaamaan.” Me oltiin saatu pian hinkattua läpi niin Ruskamäki-kohutus kuin hevosemmekin, mutta kellään ei ollut kiire mihinkään. Mä kalastin taskustani huulirasvana käyttämäni bepanthenin ja taputtelin sitä sormenpäälläni Windin sieraimia ja silmiä reunustaviin vaaleanpunaisiin kohtiin, jotka hiukan helottivat pitkän aurinkopäivän jäljiltä. Kirjavana olemisen hyvä puoli oli se, että ainakaan vaaleanpunaista, helposti palavaa ihoa ei ollut kovin paljon – toisin kuin Tollo-raukalla, joka luultavasti muistuttaisi jättimäistä rapua kun Kasper hakisi sen tänään sisään. ”Juusooko ei oo sen väännön jälkeen näkyny?” Rosa kysyi uteliaisuutta äänessään pienen hiljaisuuden jälkeen. Mä en oo aivan varma kummalle se oli osoitettu, mutta koska mulla oli kädet täynnä hommaa saadakseni pilkkuärmyn hampaat irti hihastani, sai Salma hoitaa vastaamisen. ”Ei… ja nyt kun Naattikin lopetti, vähän pelottaa että onko mulla taaskaan yhtäkään kisahoitajaa.” ”Naattiko lopetti?! Auts… teille tulee vähän kiusallisia kisamatkoja.” ”Niin, jos tulee. Juuso on kyllä muutenkin aina naama nurinpäin, että ei entisestä kovin paljoa voi huonommaksikaan mennä.” ”Meidän pitäis parittaa Juuso ja se sun nirppanokka-Soile”, mäkin astelin karsinan oven sisäpuolelle roikkumaan virnuillen, kuin oisin saanut hyvänkin idean. ”Ehkä nekin olis vähän paremmalla tuulella jos sais vähän –” ”Hyvää keskusteluseuraa, joo niimpä!!” Rosa keskeytti mun villeille vesille karanneen huulenheittoni ja laajenteli silmiään merkitsevästi kohti paria palttiarallaa yksitoistakesäistä tyttöstä, jotka oli majoittuneet rehulan eteen erittäin kantavan kuuloetäisyyden päähän. Mä en ollut edes nakeroita huomannut, mutta ne oli kyllä huomanneet meidät – ne vilkuili meitä ja hihitteli korvat punoittaen, olivat varmaan tajunnut mun kuittauksen todellisen merkityksen. ”Mä en oo tavallisesti kovin lapsi-ihminen, mutta noissa kimuleissa on ainesta”, mä myhäilin tumman ja vaalean pienen pään kadottua kulman taakse. ”Ai miksi? Koska ne nauroi sun jutulle?” ”No... niin.” ”Se vaan kertoo karun faktan että niistä ei tuu koskaan kunnon kansalaisia, kuten ei sustakaan.” Mä vaan sukelsin putsaamaan Windin kavioita, ja esitin etten kuullut moisia perättömiä syytöksiä. Pian Rosan oli lähdettävä kotiin ja Salma paineli reippaana tyttönä poninsa kanssa treenailemaan, kun mä taas pujotin Windille suitset päähän ja talutin sen maneesin vierustan viheriöivälle ruohomatolle. Mulla oli ollut kaunis ajatus treenailla tammalla tänään hiukan koulua, mutta suorastaan kuuma aurinko ja täydellisen kaunis päivä oli saanut hikisen treenin vaikuttamaan todella vastenmieliseltä idealta. Sitä paitsi, tämän viikon jälkeen hevosmamma jäisi viralliselle mahankasvatuslomalleen, joten oli menoa syytäkin jo keventää vähän. Windi upotti turpansa autuaana raikkaanvihreään kevätruohoon, ja mä umpilaiskana kapusin sen paljaaseen selkään. Taluttaminen olisi vaatinut seisomista, ja se nyt oli aivan liian raskas ajatus. Mä käänsin naaman kirkasta aurinkoa kohti nautiskellen, ja tunnustelin knabstrupin lihasten värähtelyä sen karkottaessa iholtaan kesän ensimmäisiä öttimöttiäisiä. Tunsin Windin sään laskevan mun alla kun se nosti päänsä nurmikosta. Raotin pienesti toista silmääni nähdäkseni, kuka meidän rauhaa kehtasi häiritä näin rauhaisana hetkenä. Se tallissa kihertänyt tyttökaksikkohan se siinä, katseli mua ylöspäin silmät sirkeinä ja hymyillen kuin hangon keksit. ”Moi! Saadaanko me tulla sun kanssa?” ”Ai kun me seistään tässä ja Windi syö?” ”Niin. Me tykätään hepoista, eikä meillä oo tekemistä ennen tunteja.” ”Öö.. no… kai te saatte…?” ”Kiva! Mä olen Jasmin ja Emppu on mun paras kaveri”, pieni kiharapäinen blondi viittoi tummakutrista kaveriaan kohti. Mä toljotin niitä silmät räpsyen – pitikö mun nyt muistaa niiden nimetkin? Vaaleampi kaveruksista näytti isoine silmineen hiukan siltä, miltä Lynn olisi voinut näyttää pienenä, ja tummalla tytöllä oli samanlainen pieni nenä ja naurettavan täydelliset huulet kuin Rosalla. ”Selvä”, mä totesin ykskantaan, ja setvittyäni pitkät ohjat kunnolla käteen suljin silmät uudelleen ja nojauduin nautiskellen taaksepäin. ”Ai niin, ja muuten”, kommentoin raukealla äänellä, kun kuulin kuulin tutun, ilmaa louskauttavien hampaiden äänen ja säikähtäneen henkäyksen, ”Windi sitten puree.” Tytöt oli niin intopiukeana saamastaan kunniatehtävästä syöttää kuningatar Windille voikukanlehtiä, että niiden puheesta ei tullut ollenkaan loppua. Ne tuntui tietävän ihan kaiken tallilla ja ylipäätään kaupungilla tapahtuvista asioista – ne hölisi mulle niin kyläkaupan tädin sairastumisesta kuin jostain niiden koulun pojasta, ja osasivatpa kertoa mulle tarkan lukumääränkin, kuinka moni oli tähän mennessä käynyt jättämässä Annelle hoitajahakemuksensa. Niitä oli neljä. ”…ja meidän viimeinen yllinkoe oli eilen, siinä kysyttiin…” Mä huokaisin, ja surutta annoin ajatusteni lipua muualle. Yksitoistavuotiaiden sielunelämä ei ollut mua kaikkein liikuttavimpia puheenaiheita, mutta mitä vähemmän kiinnitin tyttöihin huomiota, sitä enemmän ne olivat musta innoissaan. Lapset oli kyllä niin kummallisia. Mä havahduin hetken päästä siihen, että ympärille oli tullut huolestuttavan hiljaista. Kun mä avasin silmäni, näin molemmat tättähäärät kädet puuskassa katsomassa mua odottavasti. ”Mitä?” ”Mä kysyin, että etkö sä tunnekin sen Juuson? Sen esteratsastajan?” mini-Rosan ääni oli pelottavan aikuismainen. ”Juu, tunnen.” Tottakai ne sen tiesi, mokomat taskukokoiset tietopankit. ”Okei, mä nään sen aina meidän lähellä.” ”Niin, se asuu siinä tallilla”, mä hymähdin, ollen ihan satakymmenenprosenttisen varma, että tyttö tarkoitti Juuson isän tilan aluetta. Mini-Rosa katsahti kuitenkin kaveriinsa tyhjällä ilmeellä. ”Asuuko Juuso muka Ruskamäessä?” Mä olisin varmaan keikahtanut alas Windin selästä, ellei se olisi ollut halkaisijaltaan suunnilleen pienen planeetan luokkaa. ”Juusonko oot muka nähny Ruskamäessä?” ”Juu-u, Jasminkin on!” sekä mini-Rosa että mini-Lynn nyökytteli vieretysten kuin sellaiset tuulilasien lelukoirat. ”Se hakee semmoisella isolla mustalla autolla sieltä aina jonkun tytön.” Mä en ollut kahteenkymmeneen elinvuoteeni kuullut kertaakaan tästä Ruskamäestä, ja nyt se oli yhtäkkiä pompsahtanut esiin kaksi kertaa tunnin sisään. Ja mä en pitänyt siitä yhtään. |
|
|
|
Post by Cella on May 29, 2015 22:37:12 GMT 2
Tuhlaajapoika Fifty-sixth Talliin oli laskeutunut suorastaan uninen hiljaisuus – oli niin äänetöntä, että korvissa vain soi pitkän hälinäpäivän jälkeen. Kasperin iltaheinäkärryn metallinen tärähtely kaikui jo vaimeasti isolta puolelta, se ajoi Seppeleessä samaa asiaa kuin yökerhojen valomerkki. Toukokuun – ja koko kevään – viimeinen perjantai oli nilkuttamassa kohti loppuaan, ja mukava perjantai se olikin ollut. Töissä oli ollut pitkästä aikaa hyvä päivä, kun meidän paskapääkokki oli saikullaan, ja asiakkaat pääosin kesälomaa ja valmistujaisia juhlistavia yltiöhilpeitä (lue: yltiöisot tipit jättäviä) tyyppejä. Tallilla taas kaikki oli ollut mun saapuessa hyrskynmyrksyn ja heikunkeikun, kun kaikki kesälomasta pistoksissa olevat koululaiset ja hoitajahakujen huipentumista jännittävät kokelaat oli vallanneet käytävät. Tottahan munkin nyt oli pitänyt käydä tuloksia kurkistelemassa, vanha kyttääjämummo kun olin, ja nyt olin siitäkin hommasta aivan ajan tasalla. Illan tuntien jälkeen mä olin aloittanut kamikaze-mission nimeltään Windin venytteleminen, joka olisi ollut hullun hommaa jo ennen tätä tamman puoleen kallistunutta jäätävää painoylivoimaakin. Urakka oli kuitenkin mennyt Windin luonteen ja kaikkien fysiikan lakien vastaisesti oikein hyvin, tamma oli tainnut todella nauttia kevyestä verryttelystä, jota sai turpeille mammasäärilleen. Nyt mä vain kuljettelin pehmoista vuohenkarvaharjaa laiskasti pitkin pilkullista kylkeä. Käsiä hapotteli venyttelysession jäljiltä – knabin koivet painoi enemmän kuin miltä näyttivät, varsinkin kun se ei itse heilauttanut turpakarvaansakaan niiden nostamisen eteen. Kuulostelin raukeana tallin rauhaa. Kasperin kärrykin oli hiljentynyt, jätkä oli tainnut painella ulos iltaröökilleen, joten mitään muuta ei kuulunut kuin kotoisan hiljaista puhinaa ja heinien rouskutusta. ”Mä kuulin jostain, että hevosen valkosen karvan kellertäviin laikkuihin auttaa, kun laittaa niihin ketsuppia.” Mun lausahdus kuulosti hassulta ja kovalta kimpoillessaan tallin kiviseinistä niin pitkän hiljaisuuden jälkeen. Kössi nosti vastapäisestä karsinasta jykevää päätään, ja sen kyljistä näkyi kuinka se huokaisi syvään. Kyllä tuokin idiootti tyhmenee päivä päivältä, nyt se puhuu itsekseen, se tuntui tuumivan. ”Tai tuhkaa. Aattele nyt, kuka niitäkin on tajunnu koittaa? Lätkimpä tästä ketsuppia konin kylkeen”, höpöttelin laiskalla äänellä rapsutellen samalla kynnelläni Windin lautasen juuri sellaista ärsyttävää pinttynyttä likaläikkää. Hiljaisuus ympärillä jatkui, Windin jauhavat leuat vain pysähtyivät hetkeksi sen kuulostellessa mun puhetta. ”Salma, mä puhun sulle.” Pieni äänetön tauko, ja sitten Bonnien karsinasta alkoi kuulua vaatteiden kahinaa. Salman päälaki tuli näkyviin ensimmäisenä väliseinän takaa, sitten kurkisti suuret nätit silmät. ”Tiesitkö sä koko ajan että mä oon täällä?” tytön ääni oli hitusen nolo, mutta siitä kuulsi myös pieni huvittunut hymy koomista tilannetta kohtaan. ”Tiesin, mulla on ihan sellainen erityinen Salma-vaisto.” Mun suupieli nyki aikas pahasti. ”Mitä sä oikeen duunaat?” ”Oon Jesseltä piilossa.” ”Ahaa, joo, en mä tuomitse! Jokasella pariskunnalla on ihan omat leikkinsä!” ”Ei sitä! Kun se yrittää pakottaa mut laittamaan jotain hoitavia silmätippoja!” Siihen loppui mun naurunpidätyskyky. Yritin sitkeästi vielä puristaa huulia yhteen, mutta hekotuksenpirulainen pärähti niiden välistä ilmoille kuin väkisin. Salma katseli vähän loukkaantuneena mun hohotusta, ja kieputti sormiaan Bonnien silkkiseen harjaan. ”Voi mikä hirviö Jesse! Jos se koittaa vielä vaikka peitellä sut nukkumaan mennessä, niin soita poliisit!” ”Eikun Cella oikeesti!” Salmakin alkoi nauraa vaikka se kovasti koittikin sitä estää. ”Mun silmät on hirveen herkät, ja se on hyökkäilly jostain nurkan takaa koko päivän sen putelin kans – SHH!!!” Kuullessaan askelia käytävästä Salma katosi karsinan laidan taa niin vauhdilla, että mahonginruskea tukka vaan heilahti. Mä kurkistin agentisti karsinan puolioven yli pidemmälle talliin, mutta sliipatun urheilijanuorukaisen sijaan näkökentän ohitti parransängen kasvattanut, röökinkäryinen pikkumyy. ”Reitti selvä, se oli vaan Kasper”, mä supatin Salmalle salaliittomaisesti kun könysin raskasta harjapakkia raahaten ulos Windin karsinasta. Tytön noustessa pystympään epäluuloisesti pälyillen, mä nypin avuliaana kamuna pois muutaman sen tukkaan kaikessa tohinassa eksyneen heinänkorren. ”Maastoutumiseen sää oot ainakin näköjään panostanut ihan kunnolla.” Hetkee myöhemmin me käppäiltiin pihamaalla Salman kanssa rinnatusten – tyttö oli kyllästynyt piileskelyyn, ja päättänyt jo suunnata autolle, johon Jessekin varmasti kohta eksyisi. Me ihan hätkähdettiin, kun myös kotia kohti lähtevä Sandra kolautti satulahuoneen ulko-oven auki, ja astahteli hymyillen meidän vierelle: ”Tapasitteko jo niitä uusia hoitajia?” ”Tytöt juu, Olivian ja Ilonan, vaikutti ihan hirveen kivoilta”, mä virkoin tyytyväisenä, ja potkiskelin pikkukiveä meidän maleksiessa autoille päin. ”Niin vaikutti, ja onneksi se Oliviakin oli tuttu jo sieltä mökkireissusta.” ”Mä näin sen Myntin pojan, mutta ihan vilaukselta…” Salma totesi, ja kohautti sitten olkiaan meidän uteliaille ilmeille. Ei ollut siis tainnut saada jätkästä paljoa selville. ”Se jääköön siis arvotukseksi”, Sandra virkkoi vinosti hymyillen, kun pysähtyi availemaan pyöräänsä lukostaan. ”Mut Annen haukansilmän ohi ei kyllä pääsis kukaan kelvoton tai huono tyyppi.” Sandran häippäistyä jopoilemaan kotia kohti, mä jäin vielä Salman seuraksi parkkikselle odottelemaan sen silmätippasoturia. Ilta oli ihana: vaikka matalalta paistava aurinko heitteli pihaan jo pitkiä varjoja, jotka sai paljaat käsivarret kananlihalle, oli valoisaa ja linnutkin jaksoivat sirkuttaa aina vaan. Kaikkialla oli aivan käsittämättömän vihreää, koivukujan puut etenkin näytti taustavalon kanssa kuin suoraan jostain keijusadusta repäistyltä. Omenapuiden kukat loivat ilmaan makeaa, humalluttavaa tuoksuaan. ”Tekee mieli laulaa lurauttaa Suvivirsi”, mä tunnelmoin silmät kiinni, nojaten Fordin yhä auringon jäljiltä lämpimään konepeltiin. ”Älä pliis laula”, Salma hihitti, mutta hengitteli sekin syvään tuoksuvaa ilmaa. ”Mitä sulla on suunnitelmissa huomenna Pipsan juhlien jälkeen? Toivottavasti ois kerrankin muuallakin juhlijoita kun Seppeleen vajassa.” Salma naurahti, ja oli avannut suunsa vastaukseen, kun kummallinen jumputus keskeytti tytön ajatuksen. Kumea auton basson jytke kuului kauan ennen kuin sininen bemari lipui näkyviin. Se ei muuten ollut kovinkaan eksoottinen näky, mutta kun kyseinen reggaerekka vilkautti keltaista vilkkuaan ja kaarsi Seppeleen soraiselle pihatielle, oli mun ja Salman ilmeissä varmasti näkemistä. Auto pysähtyi ihan tallin liepeille, vähän matkan päähän meistä, ja oli aivan täynnä. Mä en kuollaksenikaan tunnistanut kuskia tai sen vieressä tölkki kädessä kikattelevaa tyttöä, mutta jotain meidän ikäisiä niiden oli pakko olla. Mä vilkaisin Salmaa kysyvästi samaan aikaan, kun se vilkaisi mua. Ja kun me käännyttiin takaisin ja oltiin lähdössä astelemaan lähemmäs autoa ja kysymään mitäköhän ne mahtoi Seppeleen pihasta etsiä, kömpi takapenkiltä ylös naureskeleva Juuso. Pojalla oli joku juttu kesken vielä autossa istuvien kanssa, mutta läimäistessään naureskellen auton oven kiinni se hoksasi meidät, ja näytti suorastaan hätkähtävän. Se ei ollut tainnut olettaa törmäävänsä kehenkään. ”Suakin näkee!” Salman ääni oli yllättävän pehmeä siihen nähden, kuinka huonosti meidän kolmen viimeisin tapaaminen oli mennyt. Juusolla oli kyllä käsittämätön kyky siihen, että vaikka kuinka perseestä se oli, sille ei jaksanut kukaan olla kauaa vihainen. Ei siksi, että se olis hellyyttänyt anteeksiantoon, vaan lähinnä koska oli todella turhauttavaa vihoitella ihmiselle joka ei ottanut sitä tosissaan. ”Joo, sori, on ollu menoa.” ”Selvästi”, Salma hymähti nyökäten autossa kihertävää popitusporukkaa kohti. ”Ketä noi on?” ”Ette te niitä tuntis”, kohautteli Juuso vaan olkiaan raivostuttavasti. ”Onks Penelopekin kyydissä?” Se lipsahti mun huulilta, vaikka ei todellakaan ollut tarkoitus. Kyllähän mä olin saanut heti selville, kuka se mun minioneiden mainitsema ruskamäkeläistyttö oli aina Juuson kyydissä – totta puhuen oli ollut älyttömän ihanaa huomata, kuinka vähän se oli mua hetkauttanut. Mun ja Juuson juttu oli kuitenkin antiikkisen vanha, vaikka olikin sen paluun myötä pompsahtanut hetkellisesti pinnalle. ”Ohan se”, Juuso silmäili mua kulmat koholla, ei varmaan edes jaksanut yllättyä, että pikkukaupungin hevostytöt tiesi taas kaiken sen naisasioista. ”Se on kiva tyttö. Ja muutenkin kivaa porukkaa, kun on noihin ruskamäkeläisiin tutustunut.” ”Aijaa”, Salma melkein hymyili, kun kuikuili uteliaasti autolle päin. ”Kyllähän ne vaikutti ihan… hauskoilta!” ”Hah, ne ei kyllä sano teistä samaa”, Juuso naurahti kuivasti, jopa karun kaunistelemattomasti. ”Niiden mielestä Seppeleläiset on nipoja ja huonoja ratsastajia.” Mä voin vannoa, että tunsin kuinka ilma fyysisesti kylmeni meidän ja auton välillä. Edes meikä ei keksinyt mitään sanottavaa siihen, niin pöyristynyt mä olin. Jopa herttainen ja rakastettava Salma oli jäätynyt teräksenkovaksi. ”Vai niin”, brunette sai napautettua terävästi, ja ne kaksi pientä tavua paljasti niin kovin paljon muuta rivien välistä jos kuunteli tarkasti. This means war, se kuiskutti. ”Mä meenkin tästä kattomaan mihin se Jesse jäi.” Salman selän loitotessa me jäätiin Juuson kanssa tuijottelemaan toisiamme vähän lisää, oikein kunnon Kauniit ja Rohkeat –tyyliin. Pojan kulmat oli huvittuneella koholla, ihan kun se ei olisi tajunnut itse mikä tuossa tilanteessa oli mennyt pieleen. ”Indiana Jones muuten soitti, se haluaa sen hatun takaisin”, poika kuittasi ilmekään värähtämättä notkauttaessaan päätään mun stetsonia kohti. ”Aika kovaa tekstiä äijältä, jolla on Miley Cyruksen nahkarotsi.” Juuso tiesi varmasti itsekin, ettei sen tyylikkäässä takissa ollut mitään vikaa, kunhan halusin saada viimeisen sanan. Blondi hymyili mulle vinosti, ja oli sanomaisillaan jotain, kun taustalla jumputtavasta autosta kuului kimeä kiekaisu: ”Juuso, tuu jo!!” Juuso nyökkäsi mulle jäykästi, ja totteli luultavastikin Pennyn kutsua poistuessaan takaisin kohti autoa. Mitä ikinä se oli ollutkaan tullut jengeineen hakemaan, oli selvästi unohtunut meihin törmätessä. Katselin sivusta, kun bemarin renkaat pölläyttivät tallipihan tomua, ja auto kurvasi koivukujalta isolle tielle. Jos jotakin, niin tästä kesästä ei ainakaan tulisi tylsää. |
|
|
|
Post by Cella on May 30, 2015 15:41:22 GMT 2
Juhlapäivä Fifty-seventh  Ihanaa kesälomaa Seppeleen jengille! |
|
|
|
Post by Cella on Jun 1, 2015 20:40:07 GMT 2
Takaisku Fifty-eighth Antakaas kun mä kerron teille vähän meidän työpaikan kokista. Sen nimi on Patrick – se on pitkä, suomenruotsalainen, tummatukkainen ihmisperse, joka näkee itsensä maailman tärkeysjärjestyksessä jumalasta seuraavana. Se tuli meille talvella töihin, ja on aiheuttanut tulonsa jälkeen lukemattomia kohtauksia: milloin on mennyt huutamaan pää punaisena ruuastaan valittaneelle viattomalle asiakkaalle, milloin sekoittanut kaikkien työvuorolistat mennessään omin lupineen sörkkimään takahuoneen vuorotaulua. Se oli pomojen mielestä oikea kultakimpale, olihan sen superhyvä, uusittu ruokalista vetänyt kaksinkertaisen määrän asiakkaita edelliseen verrattuna, joten ne ei suostuneet sanomaan sen pelleilystä ikinä mitään. Patrick oli aiheuttanut mulle miljoonia harmaita hiuksia ja oli se hommannut mulle yhden virallisen varoituksenkin, kun pomot oli kimpaantuneet mulle karjuttuani niiden niin rakkaalle kokille kaikkien edessä. Ja tänään se sitten ansaitsi meikäläiselle potkut. Koko tilanne oli mennyt ohi niin nopeasti, että se tuntui sumuiselta, epätodelliselta unelta. Mä olin kävellyt keittiön heiluriovesta sisään tuomaan kasipöydän tilausta, kun olin nähnyt Patrickin huutamassa kasvot sentin päässä yhdestä tarjoilijatytöstä. Tyttö oli huutanut vastaan, ja väittely oli jatkunut sen verran kiihkeästi, että mä olin kerrankin päättänyt olla puuttumatta. Olinhan mä sen varoituksen jälkeen jo vannonut, etten antaisi enää tuon kokinretkun päästä mun ihon alle. Sitten tarjoilijatyttö oli kuitannut jotain, Patrick oli hurjistunut, ja valehtelematta ottanut ja sylkäissyt tarjoilijaparan paidalle. Siinä vaiheessa oli meikäläiseltä palanut käpy. Ja mä huusin. Ai että kun mä huusin. Mä olin karjunut sille sen käsittämättömästä käytöksestä niin, että salin puoleltakin tarjoilijat kirmasi takahuoneeseen tarkistamaan mökän lähteen. Patrick huusi takaisin, ja riita äityi äitymistään, kunnes mies lopulta hymähti mulle kuin kiukuttelevalle pikkulapselle, ja käänsi mulle selkänsä kesken mun puheen. Sitä sen ei olisi kannattanut tehdä. Mun kiukku leimahti sen vähättelystä niin, että aivot lakkasi toimimasta – tartuin vain avoimesta kennosta törröttävään isoon kananmunaan, ja sinkosin sen kokin takaraivoon niin että mossahti. Mä tiesin jo ennen kun mun pommini oli saavuttanut kohteensa, että tää ei ollut yhtään hyvä juttu, mutta siinä kiukkutilassa se ei ollut juuri liikuttanut. Mä en tiedä, kuka meidän pomoille soitti, mutta ne oli alta aikayksikön paikalla, eikä niitä ilmeisesti taaskaan kiinnostanut selvittää kenenkään muun kantaa kuin Patrickin. Ne oli katselleet mua pettyneesti, niin kuin MÄ olisin ollut se kaiken pahuuden kulminoituma tässä huoneessa. ”Sun olisi Cella varmaan parempi pakata tavarasi, ja olla toistaiseksi palaamatta töihin”, oli omistaja virkkonut viileällä äänellä pitkän keskustelun päätteeksi. Se yksittäinen lause oli piirtynyt mun aivoihin kuin taltalla hakkaamalla. ”Ette te voi sitä erottaa! Se vaan –” oli joku mun työkavereistani protestoinut, mutta pomo oli viittonut sen hiljaiseksi. ”Tässä on tarpeeksi painavia syitä tehdä mitä vaan. Eikä tämä ole irtisanominen, Cella vaan… jää vaan toistaiseksi sivuun… selvittelyjen ajaksi.” Patrickin ilmettä katsoessa tuntui kuitenkin, että takaisin ei ollut tulemista. Nyt mä vaan istua möllötin autossani Seppeleen parkkipaikalla tuijottaen tuulilasista ulos. Mä en muistanut mitään ajomatkasta tallille, jotenkin ratti oli vaan kääntynyt automaattisesti tänne, eikä kotiin päin. Kun suonissa ei enää kiertänyt valkohehkuinen viha, alkoi kylmä paniikki valua selkää pitkin kuten kananmuna oli valunut Patrickin niskassa vain pieni hetki sitten. Shit. Shitshitshitshitshitshitshit. Mä olin saanut potkut. Aloin hakkaamaan päätäni rattiin kuten aina kaikissa elokuvien turhautumiskohtauksissa tehtiin, mutta siitä nyt ei tullut hullua hurskaammaksi – löin vaan naamani vahingossa tööttiin ja pelästytin puolikuoliaaksi auton editse kävelleet kaksi tuntilaistyttöä. Mitä perkelettä mä nyt tekisin, ilman töitä? Millä mä kaiken maksaisin? Mulla oli kämpän vuokra, auto, puhelinlaskut ja hevonen. Mä olin ostanut Oton vain ja ainoastaan siksi, että mulla oli joulubonuksen ja ylennyksen myötä ollut tarpeeksi ylimääräistä. Nyt se imi rahaa enemmän kuin kaikki mun muut menot yhteensä, mutta en mä voinut siitä luopuakaan. Haittaisikohan Enniä, jos muuttaisin ruunan karsinaan asumaan, kun mulla ei olisi varaa enää kämppään? Kyllä mäkin varmaan oppisin syömään Race Mixiä. Yli tunnin autossa jumittamisen jälkeen mä päätin, että oli pakko kerätä itseni ja mennä ulos. Maleksin suorilla suurimmalle hevostarhalle, ja tihrustaessani tihkusateen lävitse erotin Windin muumimaiset muodot tarhan kauimmaisessa kulmassa – yksin, kuten aina. En jaksanut millään lähteä kalastamaan yrmyä heti sisään, vaan jäin nojailemaan aitan punaisiin hirsiin päässä suristen. Oli tässäkin sitten alku kesälle. Niin uppoutuneena omaan ketutukseeni en alkuun edes huomannut, etten ollut yksin. Vasta vaimea tupakan lemahdus ja silmäkulmasta erottuva liikahdus osittain kulman takaa paljasti Aleksanterin olinpaikan: tiesin, että jätkäkin oli huomannut mut, vaikka katselikin itsepintaisesti muualle. ”Hei”, mä korahdin huutamisesta karheutuneella äänellä, ja sain pojan nostamaan päänsä tupakka huulesta roikkuen. ”Voinko pummaa yhen?” Kitkerä savu poltteli tottumatonta kurkkua, ja pystyin pidättelemään rankan yskänkohtauksen vain vaivoin silkalla tahdonvoimalla. Aleksanteri ei toden totta poltellut mitään vihreitä light-röökejä, mitä mä baari-illan tumussa silloin tällöin maistelin. Tihkukuuro alkoi laantua, mutta se oli ehtinyt raikastaa ilman monta astetta viileämmäksi. Me oltiin saatu molemmat jo kääryleemme kiskaistua, mutta nojailtiin edelleen aitan takaseinään tarhailevia hevosia katsellen. Suussa maistui aivan sonnalta tupakan jäljiltä, eikä mun ja Aleksanterin välistä hiljaisuutta voinut parhaalla tahdollakaan kutsua luontevaksi, mutta muualle lähteminen houkutti vielä vähemmän. ”Tiiätkö, joskus mä vaan tykkään hevosista niin paljon enemmän kun ihmisistä.” Mun kuivakka kommentti sai pojan vilkaisemaan mua kulmiensa alta sen näköisenä, että pitäisikö sen kohteliaasti kysyä jotain mun elämältä turpaan saaneesta olemuksesta, mutta päätti luojan kiitos olla kysymättä. Se hymyili vaan vinosti, ja sanaakaan sanomatta kaivoi ruttuisen askin taskustaan tarjoten mulle toisen tupakan. Myntti tuli hetken päästä vihjailevasti kihnuttamaan itseään meidän läheiseen tolppaan, joten Aleksanteri paineli sen kanssa sisälle. Mä jumitin vielä hetken hiljaa aloillani, mutta vislasin sitten kuuluvasti saadakseni Windin huomion itseeni. Kaikki tarhailevat tammat nostivat päänsä, ja pienen harkintahetken jälkeen pari niistä lähti lyllertämään mua kohti. Kukaan niistä ei tietenkään ollut Windi. Mä huokaisin kuuluvasti, ja lähdin tarpomaan pehmeässä hiekassa loivaan alamäkeen kohti pilkullista ärmättiä. Kohta Windi juosta jolkotti jo mun ympärillä löysän liinan päässä. Se oli jäänyt nyt mammalomalleen, ja kevyt liikuttelu oli tästedes kokonaan mun vastuulla. Tamma liikkui mahan vaivalloista keinahtelua lukuunottamatta todella hyvin ja reippaasti – siitä oli pakko olla iloinen sen alkuodotuksen kaikkien vaivojen jälkeen. Mä hengittelin syvään ja uppouduin tasaisten raviaskelten rytmiin. Kaikki tulisi olemaan hyvin, kääntyisi parhain päin. ”Cella! Sun piti olla ilta töissä! Taasko lusmusit!” Rosan iloinen huhuilu pisti arkaan paikkaan, juuri kun olin saanut itseni jonkinmoiseen tyyneen zen-tilaan. Vain yksi vilkaisu kentän laidalla hymyileviin Rosaan ja Tuuliaan sai tyttöjen naamat venähtämään. ”Cella? Mikä on?” Tuulian äänestä kuului huoli. Tyttöjen askelet kirivät lähemmäs kentän hiekkaa pitkin. ”Mä sain potkut.” Lopussa mun ääni romahti pieneksi piipitykseksi, ja kyyneleet tulvahti yli äyräiden. Se tärähti tajuntaan jotenkin vasta nyt, kun sen joutui sanomaan ääneen. Mä en ollut ikinä saanut potkuja. Se tuntui kamalalta. Tytöt näytti säikähtäneiltä, kun mä, joka en ikinä itkenyt, sain semmoisen meltdownin keskellä kenttää. Windi sotkeutui taustalla juoksutusliinaansa, ja mä pyyhin silmiäni nikotellessani rakkaille ystävilleni koko tarinan tämän päivän katastrofista. Oli pakko olla niille kiitollinen, että ne ei nauraneet edes kertoessani kananmunasta. Kyllä mä ainakin olisin. ”Voi Cella…” kultainen tukka painui tiukasti mun poskea vasten, kun Tuulia rutisti mua oikein lujasti. Se helpotti, mun oli pitkässä halauksessa jotenkin helpompi hengittää. ”Mut mä en tiedä mitä mä teen, mulla on hevonen ja vuokra maksettavana…” ”Kyllä se jollain hoituu, muutat vaikka mun luo!” Rosan ääni oli hellä, mutta päättäväinen. Mä nostin silmäni Tuulian olkapään yli Rosaan, odottaen näkeväni sen vinon hymyn kun se olisi koittanut tuollaisella vitsillä keventää tunnelmaa. Hymyä ei kuitenkaan näkynyt. Se oli aivan tosissaan. |
|
|
|
Post by Cella on Jun 6, 2015 16:48:44 GMT 2
Tynnyrit Fifty-ninth  Mä olisin keksinyt huomattavan monta mukavampaa tapaa viettää aurinkoista, toiminnantäyteisen klinikkapäivän jälkeistä lauantai-iltaa, kuin väännellä möhömahaista knabstruptammaa sadevesitynnyrien ympärillä hikisellä kentällä. Mutta kun Krister käskee, niin minä pomppaan. Tarkoituksena oli vetää rauhallinen, verryttävä lännentreeni mammalomailevalle Windille, mutta mamma itse oli aiheesta eri mieltä. Se oli kyllästynyt lomailuun, ja siihen että kaikki kohteli sitä kuin särkyvää leluponia, joten se päätti että jos tynnyreitä kierretään, niin sitten kierretään kunnolla! Oliviakin vaelteli Sentin luota kentän laidalle, ja sai räpsäistyä meidän vauhdikkaasta menosta monta hyvää kuvaa. |
|
|
|
Post by Cella on Jun 8, 2015 15:07:04 GMT 2
Muutos Sixtieth
eiliseltä Pahvilaatikkojen horjuvat pinot muodostivat kiemuraisia labyrinttejä Rosan avaraan kämppään. Niiden mutkissa oli myös hyviä piiloja, johon kukaan ei osannut kurkistaa – ihan siltä varalta jos halusi paeta laatikkojen kantamista hetkeksi. Kuten mä tein nyt. Muuttoavulle tarkoitettuja viinirypäleitä napsien ja partaani hykerrellen mä kuuntelin eteisestä kaikuvaa ähinää ja kolinaa muun porukan jatkaessa ahkerana urakkaansa. Rosan pää ilmestyi kurkkaamaan suurimman laatikon takaa ilman pienintäkään varoitusta. Mä hätkähdin melkein rypäleet pudottaen, ja hyökkäsin äkkiä hypeltämään lähintä laatikkoa koittaen näyttää kiireiseltä: tajusin hetken esiinnyttyäni, että laatikko oli väärin päin eikä siinä ollut pienintäkään kohtaa josta sen saisi auki, joten annoin suosiolla periksi. Koitin hymyillä Rosan tuimalle ilmeelle viattomasti. ”Pidin tässä vaan vähän taukoa…” ”Ai oven auki pitämisestä? Juu, sulla on kyllä päivän rankin työ.” ”Muuttaminen on henkisesti raskasta, Rosamundaseni. Saako olla rypäle?” Niinpä niin, me oltiin Rosan kanssa pistetty tuumasta toimeksi, ja käynnistetty Operaatio Köyhä-Cella-Muuttaa-Rosan-Nurkkiin-Haisemaan oikein toden teolla. Olin jättänyt ihanalle pienelle poikamiesboksilleni hyvästit pari päivää aiemmin, kun olin käynyt pudottamassa avaimeni vanhalle vuokraemännälle. Se oli ollut rankinta mitä olin pitkään aikaan joutunut tekemään – olihan kämpässä kauhea määrä ihania muistoja, ja sen jokainen repsottava nurkka mulle niin tuttu. Niin no, siis rankinta siihen saakka, kun olin itseasiassa joutunut kantamaan kaiken roinani siitä kämpästä ulos omin pikku kätösin. Alkuviikosta me ei oltu vielä tiedetty, että me todella aiottiin ryhtyä tähän. Potkuja seuraavana aamuna herätessäni kaikki oli tuntunut jotenkin huvittavalta – enhän mä nyt oikeita potkuja saisi yhden kananmunaepisodin takia? Sehän oli hupaisa juttu, vaikka paperilla varmaan näytti pahalta, ja meidän pomot oli kuitenkin huumorintajuista sakkia ja ymmärtäisi kyllä tempauksen paremman puolen. Tietysti niiden piti silitellä Patrickin egoa vähän ja näyttää, ettei sen pahoinpitely jäänyt rangaistuksetta, mutta kun antaisin pölyn laskeutua ja pyytelisin hattu kourassa anteeksi, niin saisin varmasti vanhan duunini takaisin. Ensi vuoden pikkujouluissa me naurettaisiin tälle kaikki makeasti. Se ajatus oli kuitenkin menettänyt pohjansa melkoisella rysäyksellä keskiviikkona, kun Anu, yksi työntekijöistä, soitti kyselläkseen mun kuulumisia. Se oli varovasti ilmoittanut, että hiukan huonolta näytti mun palaamisen mahdollisuudet: Patrick oli keuhkonnut selvittelyssä naama punaisena, että jos minä (suora lainaus taisi olla ”se hullu blondi ämmä”) tulee koskaan tänne takaisin, hän vaihtaisi työpaikkaa. Puhelinlinjalla oli ollut pitkään hiljaista. Kummankaan ei ollut tarvinnut sanoa ääneen sitä päivänselvää faktaa, että pomot valitsisi tähtikokkinsa meikäläisen yli aina kun oli mahdollista. Mutta elämä jatkui. Mä silmäilin ympärille uudessa kodissani, sen kauniissa vaaleissa pinnoissa ja Rosan kädenjäljessä, joka erottui sisustuksen klassisesta tyylistä selvästi. Nyt me asuttiin virallisesti yhdessä. Mä en ollut aivan varma, mitä tästäkin seuraisi. ”Tää on kyllä törkeen nätti kämppä”, mä huokaisin katsellessani mun uuden huoneeni vinokattoa ja isoa ikkunaa. Rosa vilkaisi mua hymy suupielessään. ”Sä oot notkunu täällä about puoli vuotta putkeen, ja nyt sä sen huomaat.” ”Köyhyys on tuonut mussa esiin boheemin, kauneutta rakastavan hipin.” ”Ois voinu kyllä tuoda esiin myös raavaan, ruumiillista työtä rakastavan raksanaisen”, Tatun kuivakka ääni kuului ovensuusta, jossa se asetteli juuri mun sänkyä poikittain jotta se mahtuisi sisään. Britta ja Nuutti sääti samaa huonekalun toisessa päädyssä. ”Ois tullu tääkin kuorma kannettua aika paljon nopeemmin.” ”Äläs nyt”, Britta naureskeli Tatulle, ”Habailihan Cella sentään sisään noi viinirypäleet.” Kaikki neljä hekottelivat kuittaukselle makeasti. Mä vaan puhahdin ja tarrasin laatikkoon, johon oli mun vinolla käsialallani rustattu ’ Kenkiä’. ”Teinä kattoisin kelle vinoilisin - mulla on kuitenkin Windi joka syö ihmisiä karvoineen päivineen.” Pari tuntia myöhemmin me oltiin saatu kaikki laatikot sisään, ja kestittyä meidän loistava muuttoapu kiitokseksi. Nuutti ja Britta ilmoitti lähtevänsä kiireettömän sunnuntain kunniaksi kohti Seppelettä, ja me päätettiin Rosan kanssa lähteä mukaan – vaikka meillä olisi ollut palttiarallaa miljoona ja yksi akuutimpaa asiaa tehtävänä muun muassa muuton ja illalla alkavan Amerikan matkan saralta. ”Onneksi me ollaan sentään suunnilleen pakattu”, Rosa naurahti, viitaten meidän edellisen illan sekoiluun kun oltiin loikittu ympäri Rosan – tai siis nykyisin kaiketi meidän – kämppää kaikkein hulluimpiin ja rumimpiin mahdollisiin turistiasuihin sonnustautuneina. Olin koittanut lahjoa Rosaa pukemaan lentokoneeseen sukat sandaaleihin ja mahdollisimman kirkkaan vyölaukun, mutta se ei jostain syystä ottanut haastetta vastaan. Tallilla hyöri kourallinen tuttua porukkaa, kuten aina sunnuntaisin. Ketään muita Jenkkeihin lähtijöitä ei kuitenkaan enää näkynyt, vaikka Salma tiesikin kertoa, että moni oli käynyt pyörähtämässä aiemmin. ”Teillä tulee varmaan aivan mahtava reissu”, Salma sanoi lämpimästi Bonan karsinasta mun harjaillessa Windiä meidän puolella. Tamma oli hankkinut niinkin kivan harrastuksen tukalassa olotilassaan kuin viileät mutakylvyt, nytkin sitä sai raakata kumisualla oikein kunnolla. ”Luvatkaa ottaa paljon kuvia.” Mä vilkaisin Salmaa olkani yli, ja näin ettei tytön hymy ylettynyt aivan silmiin asti. ”Luvataan. Ihan paskaa että sä et lähe mukaan”, mä murahdin, päätellen että siitä brunetin harmistus oli peräisin. Salman naurahduksessa oli pikkuisen enemmän pirteyttä, kuin äsken. ”Haha! Veikkaan että teillä tulee kuules aika loistava reissu kuitenkin.” ”Varmana tuleekin. Mut ei se ilma sua oo ihan sama asia.” Salman ilme näytti vähän liikuttuneelta, ja mä käänsin katseen takaisin Windin rapaiseen lapaan. ”No”, Salman äänestä kuului hymy pienen hiljaisuuden jälkeen. ”Voit lievittää ikävää ostamalla mulle huikeen tuliaisen.” Mä nappasin knabbitammani riimuun ja me lyllerrettiin yhdessä pihalle. Mammalta oli vähän veto pois eilisen vauhdikkaan treenin jäljiltä, joten mä päätin vain talutella sitä hetken, saisi sekin vähän liikkua pelkän tarhailun lisäksi. ”Hei! Koska se teidän lento lähtee?” Ilonan ääni kantoi kentältä, jossa tyttö juoksutti kultaista Ediä. Tyttö hymyili siristellen kirkkaassa auringossa. ”Parin tunnin päästä nousee kytkin lentokentälle!” ”Wau, hauskaa reissua!” Me ei oltu Ilonan kanssa ehditty vielä sen kummemmin tutustua, mutta se oli jotenkin niitä ihmisiä, joiden kanssa tuntui helposti että oli tuntenut ne aina. ”Kiitos! Pitäkäähän te talli pystyssä!” Me jaloiteltiin Windin kanssa puolisen tuntia pienellä metsäkaistaleella maneesin takana. Vaikka sää oli lämmin, kova tuuli puri hupparin lävitse ja sai pilvet juoksemaan taivaalla kuin nopeutetussa filmissä. Tammalle virkistys oli selvästi tervetullut: se oli hikoillut oikein urakalla nyt mahankasvatuksensa loppusuoralla, ja mun alkoi käydä sitä jo vähän sääliksi. Jos toukokuun puolella olin jo naureskellut sen muistuttavan planeettaa, niin nyt en enää tiennyt millä adjektiivilla sen kokoa kuvailisi. Sen maha tuntui vastustavan kaikkia fysiikan lakeja. Kuskattuani tamman helpottavan vilpoisaan talliin, jäin vielä rapsuttelemaan sen hienopiirteistä päätä hetkeksi. Olisi hassua olla näkemättä sitä viikkoon. ”Tee Kasper mahdollisimman hulluksi”, mä ohjeistin pilkullista tammaa ja väistin sen punkiessa ahneesti tarkistamaan oliko sen ruokakaukaloon teleporttautunut kauraa. ”Äläkä pure ketään, ketä mä en purisi. Ja sinä”, liu’utin käden kaulalta pyöreälle vatsalle, jossa tiesin pienen koipeliinin kasvavan. ”Uskallatkin poksahtaa kun mä olen toisella mantereella.” Mun kättä vasten tuntui pikkuruinen, mutta kipakka liikahdus, ja Windin pää heittäytyi ylös sen tuntiessa saman. Mä hymyilin. Äitiinsä oli ainakin öttiäinen tulossa. Suukotettuani Windiä jotenkin ihan hömelön haikein mielin – mä olin kuitenkin lähdössä viikon huippureissulle, en sotimaan Syyriaan – astahdin tyhjälle pikkupuolen käytävälle. Rosa olisi varmaan yläkerrassa, täytyisi kalastaa se mukaan matkalla kotiin. Puolitoista tuntia lähtöön. Mihinköhän niistä halvatun laatikoista mä olin passini laittanut? |
|
|
|
Post by Cella on Jun 15, 2015 22:46:36 GMT 2
Lännenmaasto Sixty-first
”Noniin eukko! Sun ensimmäinen virallinen westerntunti! Ootko innoissasi?” Otin vapauden tulkita hännän ärtyneen huiskauksen ja niskaan liimautuvat korvat myöntäväksi vastaukseksi, ja jatkoin vihellellen tyllerön varustamista. Myntin tarvitessa omia vermeitään me oltiin saatu lainaksi joku tallin oma, vanha länkkäsatula, joka taisi olla kyllä suunniteltu vähän raskastekoisemmalle ratsulle. Nyt Windin mahan muuttaessa kokosuhteita satula istui kuitenkin oikein mukiinmenevästi, varsinkin kunnon huovan kanssa. Tästä me saatiin siis oikein hyvä väline loppuraskauden treeneihin, syksymmällä Windi juniorin saavuttua voitaisiin ehkä katsella tammalle omiakin varusteita. Toistaiseksi piti pärjätä lainakamppeilla – ja opetella värkkäämään tämän mystisen rintaremmin kanssa.
Meidän astellessa helmenkirkkaan taivaan alle, alkoi mulla tuntua mahanpohjassa iloinen kutina kuten aina ennen westerntreeniä. Sujautin tassuni suureen, raskaaseen puujalustimeen, ja taputtelin korviaan kääntelevää Windiä, joka seisoi muiden keskellä kuin kokenut lännenelokuvien appaloosa konsanaan. Olin siitä jotenkin ihan kauhean ylpeä. ”Ihan mahtavaa, että Windikin alkaa käydä näillä tunneilla!” Emmy hymyili Myntin selästä kuin mun ajatukset lukien. ”Se on päässy treenaamaan näitä lännenjuttuja nyt niin paljon sun kanssa, että sehän on kohta parempi kun nämä vanhat konkarit!” Mua nauratti, me oltiin kyllä todella panostettu näihin juttuihin kevään aikana. ”Se on kyllä, ja jotenkin ihanaa huomata että sekin tykkää tästä”, mä rahnuttelin Windin säkää tamman stepatessa ja hiukan kärsimättömästi paikallaan. ”Vaikka välillä epäilen että se soittaa kohta eläinsuojeluyhdistykseen, kun sen kamala hoitaja ei vie sitä enää ikinä hyppäämään.”
Me asetuttiin letkassa heti hiukan äreän Kristerin ja sinkoilevan Alexin taakse. Mä pidin koko ajan hiukan silmällä kokeneemman lännenmiehen eleitä ja istuntaa – se istui todella syvällä satulassa, vapaa käsi rennosti reidellä, ohjaskäsi kannateltuna korkean nupin yläpuolella. Mies ei näyttänyt tekevän yhtään mitään, mutta silti Alex pysyi luotisuoralla linjalla, ja asettui itselleen hämmentävän nopeasti kulkemaan hötkyilemättä. Siinä olisi mulle tavoite ratsastuksen eleettömyyteen, mä tuumailin. Rima oli aika pirun korkealla.
Windi pyrähti mun pohkeesta reippaaseen raviin, ja mä mielikuvittelin lantioni kumiseksi välikappaleeksi mun ja hevosen välille – joustava kuin mikä, mutta pysyi kasassa myödätessään liikkeeseen. Ei mennyt montaa askelta, kun sain jo rytmistä kiinni ja istuttua alas mukavaan, leveään satulaan.
Windin ravia sai kannustaa reippaasti eteenpäin, sitä ei selvästi valtaisan mahan ja lämpimän kelin ansiosta huvittanut ihan kauheasti juoksennella. Tamma venytteli kuitenkin rentona kaulaansa ja päästi pitkiä pärskähdyksiä merkkinä siitä, että se kuunteli ja oli hyvillä mielin. Taputin pilkullista kaulaa ja rentouduin itsekin.
Olisin hyvin voinut kuvitella itseni osaksi cowboy-joukkoa, joka ratsastaa halki preerian meidän nostaessa laukkaa orastavien, vihreiden peltojen keskellä. Aukealla puhaltava tuuli kirvoitti veden silmiin, ja Windin laukka pyöri kuin pehmeäksi öljytty ratas. Mä ikävöin hieman stetsoniani, jonka kanssa fiilis olisi ollut vielä käsinkosketeltavampi, mutta ehkä kypärän valinta muiden kanssa maastoiluun oli ollut kuitenkin parempi vaihtoehto.
”Ja kääyntiin!” tuuli vei osan Kristerin kailotuksesta, mutta hyvin turvavälein varustettu joukko löysi kyllä oikean askellajin nopeasti. ”Edessä on silta, kaikki hevoset ovat siitä menneet, mutta joitain se aina jännittää. Ratsastakaa rauhassa mutta varmasti, suomenhevoset tuskin ainakaan turhia murehtivat.”
Krister ratsasti Alexin suoraan sillan eteen, niin että ruuna tuskin edes ehti tajuta mitä sen piti tehdä. Sen pää kavahti ylös kavioiden kumahtaessa sillan pintaan, mutta Krister istui niin raskaasti alas ajaen rautiasta eteen, ettei muuta reittiä ollut kuin jatkaa yli. Windi ojensi kaulaansa kummastellen puupintaa, muttei muuten edes hidastanut leveille lankuille astuessamme. Koko konkkaronkka pääsi yli ilman ongelmia, ja Krister näytti tyytyväiseltä kehottaessaan jenginsä jälleen raviin.
Windi jolkotti tyytyväisenä Humun rinnalla, kun tie leveni ja me mahduttiin kulkemaan pareittain. Tuulia hymyili suomalaistammalle, ja näytti luontevalta istuessaan lännensatulassa vain yhtä kättä käyttäen. ”Nää on kyllä niin mukavia, rentoja tunteja”, tyttö hehkutti ja rapsutti rautiaansa karvaa. Alex meidän edellä keinahti käyntiin, ja me tehtiin samoin – Windi pörähtäen tyytyväisenä, kuin olisi ollut Tuikun kanssa samaa mieltä. |
|
|
|
Post by Cella on Jun 15, 2015 22:47:25 GMT 2
Jetlag Sixty-second
Enemmän kuin mitään muuta olisin halunnut tehdä rosat ja kaatua naama edellä, kengät edelleen jalassa sänkyyn meidän laskeuduttua kotiin melkein viidentoista tunnin matkustamisen jälkeen. Massachusettsissa kello olisi kymmenen aamulla, mutta Suomessa oli jo iltapäivä – aikaeroon lisättynä lentokoneen ahtaassa penkissä vietetty uneton yö, sekä vauhdikkaan reissuviikon aikana kerätyt univelat muodostivat aika mehevän väsymyskombon, jonka ansiosta tuntui kuin olisi kolmen promillen laitamyötäisessä. Jollain ilveellä mä sain kuitenkin pideltyä silmäni auki niin kauan, että kiehautin itselleni ämpärillisen vahvaa kahvia, ja kaiveltua tallihousut lentokonetarroin koristellusta matkalaukustani. Mä olin päättänyt pysyä hereillä iltaan saakka. Muuten en saisi rytmiäni kuntoon varmaankaan ikinä. Olin ehkä hiukan hullu, kun hyppäsin pyörän selkään siinä olotilassa — mutta jos aioin vältellä nukkumattia vielä muutaman tunnin, oli pakko kehittää jotakin tekemistä. Mun suuntani oli selvä: Seppele oli ainoa paikka, jonka vuoksi uhraisin kaikki ne vastaantulijat, joiden yli mahdollisesti huristelisin nukahdettuani istualleni satulaan. Kesäiset maalaistiet olivat kuitenkin kaikkien onneksi hiljaisia. Ei näkynyt kyläläisiä, ei jokakesäisiä mökkiläisiä, eikä edes poliisisetiä, jotka olisi voineet pidättää mut tankojuopumuksesta mun rymytessä ajoittain aika reilusti penkan puolella. Vilpoinen keli ja mustana ja märkänä kiiltelevä asvaltti selkeyttivät hiljalleen mun puuroista päätäni. Suomineito osasi olla välillä melkoinen bitch, se oli sanottava. ”Tässä teille idiooteille tervetuliaisiksi vähän jääkylmää sadetta, että teitä varmasti ketuttaa mahdollisimman paljon palata reissusta kotiin.” Niin että tattista vaan. Ympärillä aukeavat laitumet kielivät, että aloin lähestyä Liekkijärven hevoshuudeja. Ruskeankirjavat lehmät laikuttivat pientä ruohoisaa kaistaletta mun vasemmalla puolellani, ja järven pinta kimmelsi kauempana peilaten taivaan syvän harmaita sävyjä. Tuomet ja syreenit puskivat kukkiaan pienten puutupien pihoissa, joita ohittelin rämisevällä Helkamallani. Mä tunnelmoin tuttua maisemaa sotkiessani loputtoman tuntuista tietä eteenpäin. Vaikka reissaaminen oli kuinka kutkuttavaa ja upeaa, oli koti aina koti. Seppeleen suoran auetessa mäntyjen takaa mä lopetin tyytyväisenä polkemisen, ja annoin pyörän rullailla koivukujan päähän. Mä en tajunnut edes hämmästellä kesätauon jälkeensä jättämää hiljaisuutta maanantaisella pihamaalla, kun heitin kulkupelini huolettomasti seinää vasten ja kipitin puolijuoksua kentänpuoleiselle ovelle. Leväytin luukut auki niin vauhdilla, että lähimpänä ovea majaileva Tollo kuului hätkähtävän monta askelta taaksepäin – ohitin kyräilevän orin parilla hassulla harppauksella, seisahtuen niin kovin tutun, vaaleanpunaisen huovan koristaman liukuoven eteen. Älykkäät, pitkäripsiset silmät muljahtivat katsomaan mua. Toinen pitkä puikulakorva nousi hieman tiukasta takakenostaan, ja kapea pää ojentautui vähän lähemmäksi ovea: tamman olemus oli rento, vaikkakin epämukavan suuri ja pyöreä. Se oli edelleen erittäin, erittäin paksuna. ”Hei tyttö”, sipisin hiljaa hymyillen yrmeälle pärställe, joka mua karsinasta katseli. Puolittain nukkuvilla aivoillani kesti hetki tajuta, että karsinan ovi ei aukeaisi ellen ensin avaisi sen salpaa. ”Sulle on tarttunut vähän kesäkiloja tässä viikon aikana.” Windi ei arvostanut mun väsynyttä huumoriani, mutta antoi mun sivellä ja rapsutella itseään pitkästä aikaa ilmaan mitään vastaväitteitä. ”Heei! Mä ajattelinkin että kuulin sun äänen!” Pihla oli onnistunut hiippailemaan meidän taakse aivan varkain, ja brunette ojentautui rutistamaan mua hankalasti puolioven ylitse ennen kuin edes ehdin vastata. ”Ihanaa nähdä, miten teidän reissu nyt sitten meni? Teijän pitää kertoo kyllä kaikki!” ”Hah, siinä vois mennä tovi jos toinenkin! Ihanaa nähdä suakin. Mitäs Pellalle kuuluu?” Mä hymyilin takaisin aurinkoisille kasvoille, ja huomasin ajatusteni harhailevan takaisin Windiä rapsuttaviin sormiini. Pihla räpytti silmiään hieman hämmentyneenä. ”Pel… Siis… tarkotat varmaan Loekea?” ”Öö, juu… Mitä mä sitten sanoin?” Pihla katsoi mua hetken painavasti, mutta sitten tytöltä pääsi iloinen hihitys: ”Cella, mee nukkumaan.” Mutta mä en aikonut mennä, en aivan vielä. Nappasin Windin hetkeksi kanssani kentälle, ilman satulaa jälleen kerran, koska tamma olisi luultavasti pistänyt mut solmuun jos olisin koittanut vyöttää sen hyvinkehittynyttä keskivartaloa minkäänmoisiin varusteisiin. Pihla tuli valkopäisen ruunanrutjakkeensa kanssa meidän seuraksi, ja niin me tuuppailtiin ratsujamme pitkiksi ja rennoiksi raukeassa hiljaisuudessa. Pienemmän ratsukon suunnatessa kohti maastopolkuja mä ja pöhisevä pilkullinen partnerini poistuttiin takaisin talliin. Pikaisen sukimisen jälkeen mä jäin nojailemaan lämmintä kylkeä vasten silmät petollisesti lupsuen – kello alkoi olla jo niin, että voisin ihan kohta polkaista kohti kotia, jossa pääsisin pesemään matkan pölyt pois ja lopulta kömpimään kauan kaivattuun sänkyyni. Se pyörämatka oli vain aivan ylitsepääsemätön ajatus. Riuhtaisin itseni takaisin unen rajamailta, ja ravistelin itseni kauemmas lämpimästä hevostyynystäni, joka oli ollut myös hyvin lähellä haukata ison palan oikeasta kyljestäni. Jättikuppi kahvia yläkerrassa voisi antaa sen tarvittavan buustin, jolla pääsisin kotiin asti. Kyllä, sitä tässä nyt tarvittiin. Tuvassa istuville Salmalle, Lynnille ja Sandralle mun riutuneen, väsyneen naamavärkkini näkeminen oli hiukan häiritsevän iloinen asia. Tytöt huudahteli hilpeitä tervehdyksiä ja teki mulle tilaa sohvalle laukoen samalla miljoonia kysymyksiään, joista jokainen meni samaa vauhtia toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. ”Rankka reissu vai?” Lynn nauroi kun musta ei saanut irti kuin epämääräistä örinää. ”Niinkin vois sanoa. Pliis sanokaa et täällä on kahvia tai kokista tai mitä vaan, missä on kofeiinia ynnä muita piristeitä.” Saatuani valtavan Nalle Puh –mukillisen höyryävää kahvia mä sain kerrottua tytöille pääkohdat meidän matkasta, ja maristua asiaankuuluvasti meidän älyttömän mittaisesta lennosta kaksine välilaskuineen. Sandran ja Salman alkaessa selostaa kotopuolen viikon kuulumisista, alkoi mun silmien räpäytykset kestää kerta kerralta pikkuisen pidempään, eikä aikaakaan kun luomet painuivat kokonaan kiinni. ”Cella? Ei kannata siihen nukahtaa”, Sandran pehmeä ääni kuului jotenkin kummallisen kaukaa. Pienen pieni osa mun aivoista tajusi, että sanoissa on pointtia, mutta kun olo oli niin kovin mukava, ja pitkään vastusteltu väsymys silitteli jo mun selkää kuin äidin lämpimät sormet. ”Eiei, mää vaan lepuutan… silmiä”, oma takkuinen ääneni vastasi, kun käpersin päätäni paremmin sohvan selkänojalle. Olin erottavinani pienen, hellän kosketuksen Salman kohottaessa kallistuneen kahvimukin mun sormistani, ennen kuin unen pehmeästi keinuttava laiva nappasi mut kyytiinsä, tuudittaen mut mukanaan makeimmille vesilleen. |
|
|
|
Post by Cella on Jun 16, 2015 23:34:55 GMT 2
Herätyksiä
Sixty-third Digitaalisen herätyskellon punaiset numerot hohtivat pimennysverhon siunaamassa hämärässä. 7:58. Painoin silmät takaisin kiinni, mutta tiesin jo niin tehdessäni, etten saisi enää unta. Olo oli virkeä ja hyvin levännyt, olinhan mä ehtinyt nukkua melkein kaksitoista tuntia yhteen menoon. Venyttelin oikein autuaasti narahtelevalla sängylläni ja silmäilin ympärilleni – purkamaton matkalaukku tönötti siinä mihin olin sen eilen jättänyt, ja iloinen aurinko koitti kovasti kurkistella sisään harmaiden verhojen väliköistä. Ikkunan takaa kuului linnun liverrystä ja satunnaisten aamuvirkkujen autojen hurahtelua, mutta sisällä kämpässä oli hiirenhiljaista. Rosa nukkui vielä. Heiluttelin varpaitani ihanan raikkaita, puuvillaisia kesälakanoita vasten ja tuijottelin kattoon. Olisin voinut nousta, mutta en nähnyt siihen mitään hyvää syytä. Ruokaa ei kuitenkaan olisi: me oltiin raidattu kaapit tyhjiksi ennen Jenkkeihin lähtöä, ettei täältä kävelisi mitään viikonvanhaa sapuskaa vastaan kun tultaisiin kotiin. 8:04. Mulla alkoi olla tylsää. Olisi kuitenkin ilkeää herättää Rosa, olihan sekin aivan poikki reissun jäljiltä. Instaa tai faceakaan ei voinut selailla, koska mun Samsungini oli päättänyt kosahtaa toisena matkapäivänä, ja nyt mulla oli käytössä jokin ennen kristusta keksitty simpukkaluuri. 8:07. Fuck this. Kyllä se oli nukkunut jo ihan tarpeeksi. ”Rosaaaa!” mä huhuilin, tietäen että meidän sängynpäätyjen välisen ohuen seinän läpi tyttö kuulisi mun mölinän oikein hyvin. Odotin hetken, mutta vastausta ei kuulunut. Koitin uudestaan, tällä kertaa säestäen rumpusoololla, jonka sain kolisutettua tyhjällä muovipullolla sänkyni päätyyn. ”ROSAA! Mennään tallille!!” Ei vieläkään mitään. Siinä oli pelottavan sikeäuninen nainen. Heikompi olisi varmaan jo luovuttanut, mutta mä vain otin paremman asennon, nappasin hyvän otteen uudesta rumpukapulastani, ja aloin loilottaa Kirkaa niin kovaa, että rivitalon toisessakin päässä kuultiin satavarmasti. En ollut saanut edes ensimmäistä kertosäettä loppuun, kun rähjääntynyt Rosa riuhtaisi mun huoneen oven auki sen näköisenä, että sytyttäisi mut mielellään tuleen. ”MITÄ LUULET TEKEVÄS!?” ”Ai, sä oot hereillä”, mä huikkasin hilpeästi ja könysin ylös sängystä. ”Meillä ei oo mitään ruokaa, käydään syömässä ennen kun mennään tallille.” Rosa toljotti mua hiukan vesikauhuisen näköisenä, mutta huokaisi lopulta ja hieroi silmiään oikein pitkän kaavan mukaan. ”Okei. Mut sä saat kyllä ajaa, helvetin kiekukaula.” Kun me oltiin vaihdettu vermeet ja tehty välietappi Ahmedin pizzerialla, kurvasi Rosan auton renkaat Seppeleen pihaan. Mua ei yllättänyt yhtään se, että piha ei juuri väkeä pursuillut: ne joilla oli töitä tänä kesänä olivat sorvin ääressä, ja ne joilla ei… no, eivät todellakaan olleet jalkeilla tähän aikaan. Rosakin oli virkistynyt saatuaan murua rinnan alle, joten mä sain suostuteltua siitä itselleni maastoseuraa. Me saatiin varustettua meidän känkkäränkät käden käänteessä pikkupuolen rauhassa, ja pian Kössi ja Windi keinahteli rinta rinnan kodikkaiden leirimökkien editse kohti metsää. ”Koskakohan toi nyt mahtaa posahtaa?” Rosa silmäili mietteliäästi Windin äärimmilleen pingottunutta mahaa. Mä en ehtinyt aivan heti vastata, kun mun piti vääntää tamman pää kauemmas härnäämästä muutenkin hyvin mustanpuhuvaa lajitoveriaan. ”Ei hajuakaan”, puhisin mä, ”Annekin sitä vähän jo tuskaili, toi ötökkä oli kuiteski arvioitu syntymään ennen kesäkuun puoltaväliä!” Rapsutin Windin pilkullista säkää sen venytellessä rentona kaulaansa. Ihan kiusallaan taisi pitää takasensa ristissä ja varsan mahassaan, tammahan ei tunnetusti tehnyt mitään niin kuin sanottiin – oli sanojana sitten meikä, Anne tai luontoäiti. Me päästiin leveämmälle hiekkatielle, joka johti kohti Pyöstinvuorta, ja kehotettiin siinä hevoset raviin. Rosa sai pidellä oikein kunnolla kiinni, kun Kössi heitteli kipakoita ötökkäkiukkupukkejaan. Mä taas pistin Windin hommiin – ratsastin oikein urakalla pohkeella askelen mukana jotta sain sen hyvin tuntumalle, ennen kuin nostin sillä rullaavan laukan. Olin lueskellut Ameriikoissa yhtä puolivahingossa löytämääni kirjaa, jossa oltiin kerrottu keinoista nopeuttaa synnytyksen käynnistystä. Siinä oli mainittu hikitreenin olevan yksi parhaita apureita. ”Ja siinä sanottiin myös hieronnasta, ja tulinen ruoka ja kyykkääminenkin on kuulemma auttanut joitain”, mä valaisin Rosaa itsetyytyväisellä äänellä, kun me hidastettiin hevosia käyntiin jylhän, komeana polun vieressä kohoavan kallion kohdalla. Brunette vilkaisi mua hytkyen pidätellystä naurusta. ”Oisin kyllä maksanu maltaita, että oisin päässy näkemään sut nenä kiinni ihmisäitien synnytysoppaassa.” Toimivat kikat tai eivät, ainakin treeni meni perille. En ollut ikinä nähnyt Windiä niin läpimärkänä hiestä kuin silloin, kun talutin sen talliin lenkin jälkeen – ei muuta kuin mamma suoraan pesariin ja vettä niskaan. Letkutettuani rusehtavat hikivedet tamman karvalta ja kuivattuani sen suurpiirteisesti pyyhkeillä, mä talutin väsähtäneen, loimitetun hoitsuni tarhaan kavereidensa sekaan. Sitten mun suuntani kävi kohti yläkertaa, tarkistamaan josko vähän järkevämpi kellonaika olisi tuonut lisää jengiä talliin. ”Vieläkö siellä on kamala valekesä?” Emmy kysyi multa sillä sekunnilla, kun mä olin puolittain astunut taukotilan ilmakehään. Blondi retkotti sohvalla vilttiin kääriytyneenä Ilonan ja Pipsan välissä, ja katsoi mua kärsivästi. Mä naurahdin. Valekesä oli hyvä termi – pihalle katsoessa näytti kesältä, kukkineen ja sinisine taivaineen, mutta hyvä jos lämpötila kohosi yli kymmenen asteen. ”Vielä. Bonnie siellä jo vähän sinertää”, mä virnuilin, ja istahdin tupapöydän ääreen Aleksanteria vastapäätä. ”Tää on niin tämmöstä”, Ilona parahti Emmyn viereltä, ja käpersi sekin kinttunsa viltin lämpöön. ”Kun mulla on vapaapäivä niin on kylmä kun Alaskassa, mutta katotaanko, kun huomenna alkaa työputki niin johan helteet iskee!” ”Missä sä oot töissä?” mä ojentauduin uteliaana katsomaan brunea, jonka tukka oli koottu kadehdittavan muhkeaksi nutturaksi pään päälle. ”Siinä kirkon viereisessä kahvilassa!” ”Eikä! Mäkin oon kahvilassa töissä”, mä hymyilin, mutta häkellyin sitten itsekin tajutessani, ettei se pitänyt paikkaansa. ”Tai siis niin… Olin.” Pipsa, Ilona ja Aleksanteri kääntyi kaikki katsomaan mua vähän kummissaan, mutta Emmy pysyi edelleen kärryillä. ”Ai nii, voi hitto. Ootko hakenut nyt mitään töitä?” ”Jätin vaan kyläkaupan taululle lapun, muuta en oo ehtinyt”, mä mutisin, ja koputtelin Samsungini takakuorta kiinni pantuani akun paikoilleen. Olin ottanut puhelimen mukaan pidettyäni sitä yön laturissa – elättelin edelleen toivoa, että kapulan oikosulku johtui maan vaihtuessa seonneesta liittymästä, ja nyt takaisin Suomessa se heräisi henkiin aivan tavallisesti. ”Hah, en mä ees kehtaa kirjottaa mun CV:tä. ’Hei olen Cella, eikä minulla ole koulutusta. Osaan kiroilla kuudella eri kielellä. Minulla on työkokemusta tasan yhdestä paikasta, ja sieltäkin sain potkut koska pahoinpitelin ihmisiä kananmunilla.’” Aleksanterilta pääsi pöydän toiselta puolelta korahtava naurahdus, se taisi ajatella että mä vitsailin. Voi kumpa oisinkin vitsaillut: pieni ahdistus alkoi taas hipsiä pitkin selkärankaa, kun koko sotku palasi kerralla mieleen. Reissun päällä sen oli saanut niin onnellisesti unohtaa, mutta nyt oli aika herätä takaisin typerään todellisuuteen. Havahduin itsesäälistäni, kun luuri mun sormieni välissä värähti ja alkoi piipata raivokkaasti ilmoittaen kerralla kaikista niistä viesteistä ja häppeningeistä, jotka se oli missannut tämän viikon aikana. Multa pääsi iloisen yllättynyt kiljahdus – se oli toden totta herännyt kuolleista! Ei enää ikinä kaameaa simpukkakapulaa. ”Mitää… ’Sinulla on yksi uusi vastaajaviesti’”, mä naureskelin selaillessani ilmoitusten tulvaa leveällä kosketusnäytöllä. ”Hahaa! En tiennyt että kukaan jättää oikeesti mitään vastaajaan”, Pipsa hihitti. ”Mä en tiennyt että mulla ees oli semmonen”, mä virnistin, ja napautettuani viestissä lukevaa vastaajan numeroa nostin luurin korvalleni. ” Sinulle on yksi uusi viesti”, mekaaninen naisääni ilmoitti langan toisessa päässä. Kuunneltuani silmiäni pyöritellen vastaajarobotin hölinät kolmella kielellä viesti lähti vihdoin rullaamaan. Se oli jätetty perjantaina. ”Tässä on Aarno Lumme iltaa.” Matalan, viileän miesäänen kuuleminen loksautti jotain mun mielessäni, mutta mulla meni muutama sekunti yhdistää se. Oh shit. Koko puhelin meinasi livetä mun käsistäni, kun mä ymmärsin kuka siellä oikein höpisi. Juuson faija. Juuson helvetin pelottava, helvetin rikas huippuratsastajafaija. ”Sääli etten saanut sinua henkilökohtaisesti kiinni. Näin ilmoituksesi kyläkaupan seinällä, ja tunnistin nimesi. Jos oikein muistelen, niin olit ainakin joskus ihan kohtalainen hevosten käsittelijä.” Kun nauhalle laskeutui lyhyt hiljaisuus, mä kuulin oman pulssini kohinan korvissani. ”Meille vapautui toukokuussa tallityöntekijän paikka, eikä siihen olla saatu tarpeeksi pätevää täyttäjää. Otat yhteyttä ja tulet käymään, niin nähdään mihin susta on – jos on yhtään mihinkään, homma on sun."  |
|
|
|
Post by Cella on Jun 19, 2015 20:53:53 GMT 2
Juhannustaika Sixty-fourth Aamun vesisateen maahan taiteilemat lätäköt kirjoivat metsäpolkua. Penkat tursuilivat horsmien, lupiinien ja koiranputkien armeijoita, ja yhden kesämökin pihasta kaikui iskelmäradion vaimeat sävelet. Edellä pyöräilevän Rosan ja sen tarakalla keikkuvan Emmyn tukat olivat edelleen märät, koska tytöt oli äskeisellä uimarantapysähdyksellä käyneet extempore-uinnilla kastamassa talviturkkinsa. Ilta suorastaan kutsui olemaan villi kesälapsi: juttelemaan tuntemattomille, juomaan auringossa lämmennyttä siideriä, tanssimaan kengät kädessä valoisassa aamuyössä, ja olemaan hölmö ja rakastunut. Oli perinteisiä puukkojuhlia vaille täydellinen suomalainen juhannus. ”Ihanaa, kun kerrankin on juhannuksena lämmin!” Salma hihkui pyöränsä selästä, huiskien sirolla kädellään auringonläikässä tanssivien kultaisten pikkuhyönteisten suuntaan. Tyttöä paljon korkeammalla, kuninkaallisen näköisen Eelansa selässä Kuú nyökkäili yhtä lailla hymyillen, ja sulki silmänsä imiessään tunnelmaa sisäänsä. Mä vilkaisin olkani yli katsomaan, pysyikö porukan peräpää yhä vauhdissa mukana. Pysyihän ne: Tuulia ja Pyry hoitohevosineen talsivat muutaman metrin meitä jäljessä, näyttäen täysin uppoutuneilta omaan keskusteluunsa. Meidän pienen, sekalaisen porukan suunta kävi kohti Liekkijärven tanssilavaa, jossa vietettiin tänä iltana juhannusaaton juhlaa. Tallilla notkujia ei ollut tarvinnut kahta kertaa käskeä, kun Anne oli vihjannut paikalla olevan myös parkki hevosille mahdollisia ratsain tai kärryin saapuvia varten. Osa oli halunnut lähteä pyörillään, mutta mä olin noukkinut Windin tarhastaan jollottelemasta ja pistänyt sen edustuskuntoon – en halunnut sen viettävän keskikesän juhlaa yksinään, oli se kuinka punkero tahansa. ”Kuis te kaksi ootte vaan hevostelemassa, ettekä jossain festareilla riehumassa? Nythän on sentään jussi!” Tuulia huikkasi katsoen mua ja Rosaa vihjailevasti hymyillen. ”No me oltiin menossa yksiin mökkijuhliin, mutta meidän sisar hento valkoinen sai idean, että hän ei voi mennä mihinkään koska Windi tarvitsee sen kätilökseen”, Rosa pyöritteli silmiään meikäläistä kohti aiheuttaen meidän kanssamatkustajissa hilpeän naurukohtauksen. Mä vain kihnuttelin Windin kapeaa, paljasta säkää mun reiden edessä. Se oli totta – en mä olisi voinut nauttia mistään juhannusriennoista kunnolla, kun olisin vain miettinyt mitä mahtoi tapahtua pikkupuolen vitoskarsinan hämärissä juuri sillä hetkellä. Tosin nyt huoli tuntui suorastaan typerältä. Mä olin viimeiset kolme päivää kuikuillut itsesuojeluvaistottomasti Windin takajalkojen edessä ja kurkkinut tamman mahan alle etsien kirkkaita vahatippoja, löystyneitä lihaksia tai mitä tahansa vihjettä varsomisen käynnistymisestä. Siitä kyykkimisestä en ollut saanut mitään muuta irti kuin kipeät reidet. Tylleröllä ei ollut näköjään mitään kiirettä puskea vauvaansa maailmaan. Me käännyttiin isommalle tielle tanssilavan viitan suuntaan, ja hälinästä päätellen alettiin olla hyvin lähellä päämääräämme. Musiikkia jumputtava auto ohitti meidät, ja Emmyn ja Rosan kohdalla avoimista ikkunoista kajahti kuuluva vislaus hohottavan naurun saattelemana. Sekä tumman että vaalean tukkapehkon takaa nousi kuin yhteisestä merkistä päättäväinen keskisormi. Tanssilavan ympäristö näytti ihanalta. Sinne tänne oli tuotu koristeeksi nuoria, sorjia koivuja, ja keskellä hiekkapihaa kohosi perinteinen juhannussalko nauhoineen ja kukkineen. Leveistä avoimista ovista kaikuva tömistys ja polveileva musiikki kertoivat, että lavalla oli todella tänään tanssia. Mä jalkauduin leveästä, pilkullisesta selästä alas niin vauhdilla, että päkiät tärähtivät ilkeästi, ja nappasin tiukasti kiinni ohjasperistä tammani hermostuessa kikattaville, kesämekkoisille lapsille. ”Siis… täällähän on ihan kaikki!” Salma henkäisi ihastuksissaan silmäillessään pihalla risteilevää, iloista kesäkansaa. Se oli ihan totta, täällä oli kaikki. Meidän jättäessä Kuún, Pyryn ja Tuulian kanssa hevosemme hevosparkkia hoitavalle ryhdikkäälle miekkoselle, tunnistin puomiin kiinnitetyt Ruolammen hevoset Väiskin ja Laran. Niiden huomaamisesta ei kulunut kuin muutama sekunti, kun jo kuulin kyseisten kopukoiden omien ihmisten äänet meidän takaa. ”Heeei, täällähän on tuttuja!” Anni hymyili kuin se Naantalin kuuluisa aurinko napatessaan mut kainaloonsa, ja Rasmus käppäili perässä yhtä hyväntuulisen näköisenä. ”Tulkaa, me ollaan menossa tonne kojulle ostaan vohveleita!” Herkkujen kanssa oli hyvä istahtaa aurinkoisen piknikpöydän ääreen ja tutkailla juhlapaikan hälyä. Salma spottasi Artsin ja Rosin istumasta viltillä vähän matkan päässä nurmikolla, ja Jason ja Odelie paineli jätskikiskaa kohti niin päättäväisesti, ettei huomanneet meidän vilkuttelua. Jopa pari Ruskamäkeläistä näkyi sukkuloivan kesäasuisten ihmisten seassa, mutta niitä me välteltiin ihan tarkoituksella. Rosa ilmoitti lähtevänsä moikkaamaan jossain lähimailla seikkailevaa Tappia, ja mä pujahdin vaivihkaa tarkistamaan Windin vointia kyläkaupan varjoon. Tammalla oli kaikki hyvin, se mulkoili mua kyllästyneenä kun taas tulin kanaemon lailla hiplailemaan sen pullistunutta kylkeä. Olin tyytyväinen että olin ottanut sen mukaan: näin sekin pääsi vähän ulkoilemaan, vaikka olin tänään aiemmalle pitkälle maastoretkelle päättänyt lähteä Oton selässä. Ja kuten Anne oli mulle sanonut, kannatti liikkua loppuun asti niin paljon kuin vain pystyi, siten neiti pysyi hyvässä kunnossa ja jaksaisi varsomisen haasteet paremmin. ”Sekö ei oo vieläkään varsonu?” Mä nostin katseen, ja siristelin silmiäni kohti hevosparkin vieressä seisovaa jätkäkolmikkoa. Juuso oli yksi niistä, käprytteli röökiä niiden kahden uuden ruskamäkeläisen sielunveljensä kanssa. Vaikka niillä oli kaikilla shortsit jalassa ja kesäiset, värikkäät t-paidat niskassaan, niistä kukaan ei näyttänyt kuuluvan iloisiin maaseudun kesäjuhliin. ”Ei oo ei”, mä hymyilin puolittain mua häpeilemättä arvioiville kolmelle silmäparille. ”Kuuliksä jo uutisen?” ”Kuulin juu”, Juuso hymähti, ja talloi tupakannysänsä huolellisesti kesänvihreään nurmikkoon. En ollut ikinä ennen nähnyt sen polttavan. ”Tervetuloa remmiin vaan. Maanantainako sä alotat?” ”Jep.” ”Ukko laittaa sut varmaan tulikokeeseen heti ekana päivänä, varaudu vaan.” Ruskislaiset vilkuili vuoron perään Juuson ja takaisin muhun tietämättä mistä me puhuttiin. Kesäinen tuulenvire pöllähti meidän sivulta, ja sai puomilla lepäilevien hevosten hännät hulmahtamaan samaan tahtiin. Mä hymyilin pienesti, kun puhuri jätti Juuson tukan aivan vituilleen. ”No mutta, pitäähän sun uutta työtä varmaan juhlia”, Juuso tokaisi pienen hiljaisuuden jälkeen, ja kavereidensa hämmästykseksi asteli mun luo tarjoten käsivarttaan. ”Mä oon aivan helvetin huono tanssimaan, mut saanko silti luvan?” **** Ilta hujahti ohi kuin silmänräpäyksessä. Mä olin tanssinut kinttuni kipeiksi milloin Juuson, milloin jonkun maatilanisännän kanssa, ja mulla oli ollut hauskempaa kuin aikoihin. Meidän koko remmi oli lopulta palannut tallille yhdentoista maissa, ja hoitanut hevosensa yöpuulle. Windi oli jäänyt tyytyväisen ja rennon oloisena rouskuttamaan heinäjämiään, kun me oltiin Rosan kanssa sammuteltu valoja pikkupuolen käytävästä. Vaikka mä olin kuinka uhonnut, ettei mua saisi mikään nukahtamaan tänä ihastuttavana kesäyönä, olin sammahtanut kuin saunalyhty Rosan viereen heti, kun meidän laittama leffa oli lähtenyt pyörimään. Siksi olin aivan pöllämystynyt ja pihalla kaikesta, kun heräsin puhelimen sointiin vaatteet edelleen päällä, mun olkaa vasten tuhisevan Rosan pitkä tukka mun naamalla. Kasper soittaa, näyttöni vilkutti. Olin siis tainnut nukkua puksuttaa aamuun asti. ”Cella, missä sä oot?!” Kasperin hengästynyt ääni kuului heti kun linja aukesi, mun ehdittyä hädin tuskin nostaa luuri korvalle. ”Kotona tietysti, enkä tuu auttamaan sua aamutalleissa Kassu. Nyt on juhannus.” ”… täällä on nyt jotain, Windin hännän alla, ja se on helvetin outoo!” ”Kasper se on ammatinvalintakysymys jos sua inhottaa hevosen ulosteet.” Kassun äänessä oli kuitenkin jotain hassua, joten mä nousin istumaan sängylle vitsailusta huolimatta. Rosakin kuului hierovan silmiään mun takana, sekin oli herännyt mun puheluun. Brune nosti herätyskelloaan nähdäkseen sen paremmin, ja kun mä vilkaisin sitä, näin että kello oli viisi aamuyöllä. Jo ennen kuin kuulin Kassun sanat, mun sydän jätti yhden jännittyneen pysähdyksen väliin. ”Eikun Cella, nyt vittu oikeesti! Musta tuntuu että Windi varsoo!” Jatkuu... |
|
|
|
Post by Cella on Jun 20, 2015 12:18:42 GMT 2
Juhannustaika Osa 2 Rosalta olisi lähtenyt kortti, jos juuri tänä kesäyönä Liekkijärvelle olisi eksynyt poliiseja todistamaan meidän päätöntä kaahausta kohti tallia. Mä en olisi ikimaailmassa kyennyt ajamaan kaikelta jännitykseltäni – pelkääjän paikalla istuminenkin oli siinä ja siinä. Istuin etukenossa penkkiäni puristaen ja tuijotin ulos ikkunasta, jonka ohitse vilahteli tuttuja rakennuksia ja vihoviimeisiä keskikesän riennoista palaavia juhlijoita. ”Ei sillä oo hätää, kaikki menee ihan hyvin”, Rosa vilkuili mua vähän huolissaan, kun mun suusta valui hiljainen kirosanojen puro. Mä hengittelin syvään, ja lopulta multa pääsi hermostunut nauru. ”Joo, kyllä mä tiiän. Jotenkin vaan… vaikka tätä on oottanu koko kevään, niin en oo näköjään pohjimmiltaan ihan tajunnut että sieltä jättimahasta tulee oikeesti varsa.” Oli hämmentävän valoisaa, vaikka mun kirjoissa oli vielä yö. Loikkasin kasteiselle tallipihalle ennen kuin Rosa oli ehtinyt edes pysäyttää autoa kokonaan, ja juoksin kentän sivustaa myöten lisäosan ovelle kovempaa kuin olin ikinä juossut. Tallissa seisoi vaikka ketä. Kasper, Krister, Anne… mun hölköttäessä niiden luo karsinan eteen näin, että jopa Windi seistä törötti boksissaan. Tamman jalat olivat harallaan ja pilkulliset kyljet kohoilivat kivuliaasti. Mä katsoin Anneen kysyen sanattoman, kauhunsekaisen kysymyksen. Olin luullut, että varsominen oli suhteellisen nopeaa puuhaa käynnistyttyään – ja että saapuessani talliin täällä olisi uusi tulokas jo suunnilleen kömpimässä bambinjaloilleen. ”Se ei ole alkanut vielä ponnistaa”, Anne sanoi tyynellä äänellä, ja mua rauhoitti sen Windiä tarkkailevien silmien huoleton ilme. ”Cella, nappaa se riimuun, Elli on varmasti saanut jo aitan varsomiskarsinan avatuksi.” Yhdistettyjen aittakarsinoiden pohjalla oli paksu, puhdas turvepatja, seinustalla vesiämpäreitä ja pino puhtaita pyyhkeitä. Saman tien mun irrottaessa riimun Windin päästä se päästi pitkän urahduksen, ja hitaasti kuin uppoava laiva kallistui polvilleen ja siitä kyljelleen. Mä polvistuin tamman kapean pään viereen, ja tunsin silittäessäni kuinka sen sydän hakkasi vasaran lailla kylkiluita vasten. ”Eläinlääkäri ajoi justiin pihaan!” Rosa huudahti kiihtyneenä pöllähtäessään paikalle, tuoden hienoisen tupakansavun häivähdyksen perässään. Sitäkin taisi jännittää enemmän kuin kuvankaunis naamavärkki antoi ymmärtää. Konitohtorin saavuttua alkoi tapahtua. Mä katselin silmät ymmyrkäisinä, miten kokeneet kädet vetivät kumihanskat kyynärpäihin saakka, ja painelivat tottuneesti vatsan päältä selvittääkseen varsan asennon. Kun Windi päästi pitkän korahduksen aloittaessaan ponnistamisen, mulle tuli hassu kehosta irtautumisen tunne. Tuntui, että juhannusjuhlissa tanssimisesta oli muutaman tunnin sijaan vähintään ihmisikä. Musta tuntui että mä pyörryn, mutten voinut irrottaa silmiäni jotenkin alkukantaisen voimakkaasta, tärkeästä tapahtumasta. Ensin näkyviin liukuivat pikkuruiset, vahvan kalvon peittämät etukaviot, sitten pikkuruinen pää painautuneena niiden väliin kuin Teräsmiehellä. Oli uskomatonta, kuinka pieni, elävä olento vain putkahti siihen aitan pehmustetulle lattialle, liikahdellen hiljaa jännittävää maailmaa kokeillen, ennen kuin puski päänsä päättäväisesti kalvopussinsa lävitse. Mulla juoksi kylmät väreet pitkin selkää, ja olo oli pakahtunut, kuin olisin pudonnut juuri suoraan selälleni Windin satulasta. Tosin hyvällä tavalla. Suukotettuani tammani turpaa mä peruutin ulos karsinasta, antaakseni sille tilaa nousta ja tervehtiä jälkikasvuaan. Pilkullisen, käsittämättömän pienen otuksen möyrintää katsellessa kaikki murehtiminen valui musta hiljalleen pois, ja aloin hymyillä kuin heikkopäinen. Me halattiin Rosan kanssa pomppien ja hihkuen kuin yhdeksänvuotiaat, enkä voinut enää estää itseäni kaivamasta puhelinta housuntaskusta, ja selaamasta seppeleläisten viestiryhmää esille. Vilkaistuani vielä kerran hellyttävää, pitkiä jalkojaan kummastelevaa koipeliinia, mä annoin näppäinten laulaa. WINDI PULLAUTTI PIENEN HEVOSEN!!!!!!!!Voi kumpa maailmassa olisi olemassa isompi caps lock. SE ON POIKA!!!! Tervetuloa maailmaan pikkumies
o. Tornadot
syntynyt 20.6.2015
i. Emerens e. Whirlwinded Dot |
|
Kiitti ihan sikana, nyt ongelma ratkaistu!