Windin Hoitovihko

[Cella]

Maastoaamu

Thirty-sixth

Perjantai-illan rilluttelut kostautui maalismaastoilun aamuna.......
Reissu meni kuitenkin ihan kivasti, vaikka joku olikin ehtinyt ikuistaa minut pahaisen piruparan
sosiaaliseen mediaan

[Cella]

Pikaromanssi

Thirty-seventh

Tänään oli ihan tavallinen sunnuntai. Keli oli viileä, kirkkaan helmenharmaa ja tuulinen, kuitenkin jo sellainen, joka vihjaili kevättä. Väki rentoutui uimahalleissa ja valmistautui uuteen viikkoon brunsseilla, autot ajelivat kiireettömän hitaasti ja kauppiaat pistelivät puotejaan kiinni hyvissä ajoin. Ihan tavallinen sunnuntai. Paitsi ettei ollut.

Pari pientä virpojaa viipotti suojatieltä mun auton editse, kun mä olin matkalla Seppeleeseen. Oli tajuttoman aikaista, en ollut saanut jännitykseltäni nukutuksi melkein yhtään, eikä kotona peukaloiden pyörittely ja kattoon syljeskely tänään onnistunut. Niimpä olin napannut Fordin avaimet ja polkaissut kohti tallia - siellä oli aina jotain tekemistä, ja ainakin olisin valmiina kun se tulisi. Nimittäin Emerens - upeasukuinen, erityisvärinen knabstrupperori, Windin siippa ja tulevan Lohikäärme Juniorin isäukko. Kyllä vain, tänään oli se päivä. Astutuspäivä.

Mä en edes tajunnut parin tunnin vierähtämistä husiessani aamutalleja Kasperin apuna ja höpistessäni keskusteluissa joista en muistanut hetken päästä mitään. Mun pääparan onneksi kiiltävä traileri kaarsi pihaan ajoissa, ja mä sain jotain järkevää tekemistä. Kipaisin nappaamaan Windin narun päähän ja talutin tammani tuuliselle pihalle juuri, kun hoikka nainen laskeskeli siltaa alas kärsimättömänä huutelevan, korkean orin takana. Se oli mahtava.

Kaikki meni mun päättömästä jännityksestä huolimatta todella hyvin. Windi leikki alkuun hiukan vaikeasti tavoiteltavaa, mutta me saatiin Annen kanssa se rauhoittumaan aloilleen. Ei aikaakaan kun Emerens oli takaisin autossaan tuoreiden heinien ääressä, ja mä taluttelin hieman hämmentyneen oloista Windiä pienellä ympyrällä.

"Kiitos kaikesta, soitellaan kun kuullaan lisää!" Anne huiskutteli autoaan käynnistelevän orin omistajan suuntaan. Mua hymyilytti hirveästi: vaikka mikään ei ollut vielä varmaa, eikä mitään huomattaisi vielä moneen viikkoon, mulla oli jatkuvasti hassu tarve hivellä Windin vatsaa.

"Noniin, se meni paremmin kuin hyvin!" punaposkinen Anne otti meidät kiinni, ja ojensi knabbitammalle leivänpalan. "Eläinlääkäri tosiaan tulee ensi viikolla vielä tarkistamaan, mutta kun tuo noin hyvin meni uskallan jo uskoa että onnistuttiin ensiyrittämällä!"

Mä vaan hymyilin onnellista hymyä, enkä voinut enää estää itseäni silittämästä hoitsuni karvaa pudottavaa, vielä niin kapeaa kylkeä.

Minun Windistä tulisi äiti.

[Cella]

Levottomat

Thirty-eighth

Perkeleet ja saatanat ja muutamat astetta omaperäisemmät ärräpäät raikasivat tuttuun ja kotoisaan tapaansa Seppeleen tallin lisäosassa. Reilussa puolessa vuodessa koko tallin kävijäkaarti oli tottunut siveettömään mölyyn, joka Windin karsinasta kutakuinkin päivittäin raikasi, eikä kukaan lotkauttanut enää korvaansakaan kävellessään ohi. Hiljaisuus olis ollut varmaan hälyttävämpää – mökä sentään kertoi että sekä koni että sen orja oli yhä elossa.

Mä ärisin ja örisin täysin reikäpäisellä tuulella olevan Windin ympärillä kumisuka kädessä, ja koitin saada edes jotain aikaiseksi. Olin naureskellut pari viikkoa aikaisemmin pirullisesti kun Clara ja Inksu oli tuskailleet shettistensä pudottavan törkeää talvikarvaansa oikein urakalla – nyt kuitenkin vahingoniloisuus oli saanut mut kiinni ja purrut persiistä kovaa vauhtia kaljuuntuvan Windin muodossa. Mä nappasin tammaa sadatta kertaa terävästi riimusta kiinni ja murisin käskyn olla paikoillaan, ja pääsin vasta sitten pyöräyttämään sukaa pitkin vaaleaa lapaa. Oliko se karvanlähdön aiheuttama kutina joka sitä niin otti pannuun vai oliko knabin aivosolut sulautuneet raskaushormonien myötä yhdeksi tiiviiksi mytyksi täyttä idiotismia, sitä en tiedä, mutta oli inhottavaa joutua jatkuvasti ihan tosissaan varomaan.

”Heip”, Sandran hiljaisen soinnikas ääni kuului karsinan oviaukolta, ja sekös Windin riemastutti. Se sai loistavan tekosyyn saada järjettömät siepit, kiskaisi itsensä takajalkojensa varaan, ja melkein kaatoi meikäläisen siinä matkalla. Mä huudahdin vihaisesti, vetäisin kaikin voimin tamman takaisin maan kamaralle, ja pakotin sen perääntymään voimakkain elein. Alkuun tilanne näytti uhkaavalta, mutta lopulta tamma puuskahti ja laski luimua päätään suoden mulle erävoiton.
”Woah… Anteeksi kauheasti, en mä –”
”Ei hätää, tää on ollu koko päivän tällästä”, mä käännyin hikeä pyyhkien Sandran puoleen, joka katseli meitä lautasen kokoisin silmin. Mua otti päähän kun mä astuin puruilta käytävän kovalle asvaltille: tuntui luovuttamiselta jättää harjaaminen kesken, mutta tottapuhuen meidän molempien oli parempi rauhottua ennen kun tuli yhtään ylimääräisiä ruumiita.

Sandran asiana oli ollut pyytää mua kaffeseuraksi tupaan, ja sehän sopi mulle. Mä seurasin pitkien kiiltavänmustien kutrien vanavedessä, ja hiljalleen Sandran ystävällisen äänen kuunteleminen hellitti mun kyrsiintymistä. Vähän piti kuitenkin metelöidä teatraalisesti kun potkin saapasta pois jalasta hoitajien huoneen ovella.
”Windi?” Rosan ei tarvinnut edes nostaa silmiään lukemastaan lehdestä tunnistaakseen älämölön lähteen.
”Jeah. Pitääkin selvittää onks meidän eläinlääkärillä valtuudet auttaa kun sieltä syntyy puoliks hevonen ja puoliks saatanan kätyri.” Rosan huulille kaartui se riemukas hymy, jonka mä aina sain kun meidän huumorintajut kolahti kierosti yks yhteen.
”Mä kun luulin että sä olit ihan vauvakuumeinen.”
”No…” mä tuumailin hetken ja rojahdin silkkiseksi kulutetulle liilalle sohvalle, enkä lopulta voinut estää pientä hymyä. ”Oonhan mää. Windi ei vaan oo mikään kovin pullantuoksuinen ja muumimammamainen äitihahmo.”
”Ja säkö kaikista maailman ihmisistä oot siitä kovin yllättynyt?”
”Hahhaha you have a point there my hairy friend.”
“Mä mikään hairy ole.”
“Oot sä vähän.”

Taukotupaan Ruusansa luota pölähtänyt Tuikku ja Sandra sai hetken päästä idean lähteä maastoon, mutta mä en viitsinyt ottaa Windin lohikäärmepäivänä riskiä ja lähteä mukaan, vaikka mieli tekikin heilumaan keväisen lämpimään iltaan. Me jäätiin kaksistaan jo Kössinsä liikuttaneen Rosamundan kanssa. Tai niin me ainakin alkuun luultiin.
”Tiiättekö mitään mistä sais kisatakkeja halvalla?” Salman ääni kuului melkein näkymättömistä tupapöydän penkiltä, ja säikytti meidät hengiltä.
”Salma! Koska sä siihen tulit?”
”Olin tässä ennen teitä. Entäs satulavöitä, tai mustia nahkaohjia?” brune kuulosti väsähtäneeltä, ja sen kevään mittaan kovasti venähtänyt kiiltävä tukka oli noussut toiselta sivulta pystyyn kaikesta haromisesta. Kädessä tytöllä oli kynä, paperia ja laskin.
”Kysäse Kristeriltä, sillä on varmasti hyviä suhteita ja tarjouksia”, Rosa ehdotti fiksusti. ”Tuliko sulle joku shoppailumania?”
”Bonnien kamppeita pitää uusia, huomasin niihin viime viikonlopun kisoihin pakatessa… Kaikki vaan maksaa niin kamalasti! Onneks Juuso lupas tuoda kohta ylimääräsiä huopia ja suojia niiden tallilta sovitettavaks, niissä ainakin säästää…” Mun aivot oli lopettaneet sanojen rekisteröinnin sen jälkeen, kun Salman suusta päässyt Juuson nimi oli aiheuttanut mun vanhalle pumppuparalle infarktin.
”Oho, aika reilua! No niillä taitaa sen verran tota tuohta ollakin, että ei parin sadan edestä tavaraa kukaan kaipaile”, Rosa kuittasi hymyillen, ja venytteli sirot kinttunsa rennosti nojatuolin käsinojan yli. Salma nyökytteli, ja oli avaamassa suutaan juuri kun mä keskeytin:
”Millon se tulee?” Ilmeisesti mun äänessä oli jotain outoa, koska mun armaista kamuistani molemmat vilkaisi mua kummaksuen.
”Kyllä sen ihan kohta –” Salman lause ei ehtinyt edes päättyä, kun ovi jo aukesi ja ihan liian tuttu, lyhyt hahmo astui sisään.
”Moro, tässä nää… ai… moi.”

Windin laukka kuljetti mua pehmeästi pitkin kentän tiivistä hiekkaa. Tamma oli ilmeisesti tajunnut itsekin ettei ollut helppoo olla vaikee, ja lopettanut jurnuttelunsa hiljalleen alkuverkkojen aikana. Mä annoin itseni rentoutua, mutta se ei paljoa auttanut: vaikka yritin pakottaa jokaisen solun keskittymään täydelliseen ympyränmukaiseen asetukseen ja ulkopohkeen asentoon, en mä saanut pyyhittyä pois äskeistä taukotuvan fiaskoa. Koska sitä se oli nimenomaan ollut.
        ”Kiitos Juuso ihan hirveesti, nää huovat on ainakin ihan tosi kauniita! Suojia pitää vielä käydä koittamassa, voi olla vähän isot…” Salman iloinen ääni oli alkanut pulputtaa onnellisen tietämättömänä siitä että kaksi neljästä huoneessa olijasta harkitsi pakoa siitä ainoasta minikokoisesta tuuletusikkunasta.
”Hei, te ette varmaan oo tavanneet ettehän? Kun Juuso lähti niin aikasin sieltä kisaillallisilta? Tässä on siis Rosa ja Cella, nekin on hoitajina täällä, ja tässä on Juuso, toinen mun ihanista kisahoitajista.”

Ja mitä tein minä? Pudotin aivoni, ojensin käden kättelyyn ja sanoin: ”Hauska tutustua.”

Mä en ollut jäänyt tarkistamaan saiko Juuso kerättyä itsensä hämmennyksestään, vaan kirmasin varustamaan Windiä ennen kun kukaan pysty estämään. Kun mä olin näyttänyt knabille vähän harjaa ja koukkua ja punkenut sen varusteisiin puolijuoksutin sen hämärtyvälle, tyhjälle kentälle. Ja täällä mä nyt facepalmasin henkisesti molemmilla käsillä ja mietin että mitähän helvettiä mä tein.
        Siirsin tamman harjoitusraviin ja me vaihdettiin suuntaa. Hain siltä kevyitä taivutteluita pitkillä sivuilla, vähän ylitaivuttaen kaulaa saadakseni sen auki, ja hetken aikaa meni oikein hyvin. Kunnes äskeinen hetki pompahti taas mun mieleen. Hitto vieköön Cella, nytkö sä rupeat valehtelemaan? Esittään sun kamuille koko loppuystävyyden ajan ettet oo koskaan tavannutkaan yhtä tallilaisista? Tottakai se olis hankala kertoa mistä me tunnettiin ja miksi mä en ollut aiemmin sanonu mitään, vaikka olin tiennyt Salman kisahoitajista jo viikkoja. Mä olin niin perhanan onnistuneesti aina vältellyt niiden kanssa kohtaamisia, ja ilmeisesti tuudittautunut siihen että voisin tehdä niin loppuelämäni. Mut tuosta ei enää ollut paluuta. Nyt mä en vois ikinä kertoa kellekään. Ei sillä että mä sitä erityisesti halusinkaan, mutta kuitenkin.

Lyhyiden loppukäyntien jälkeen mä liu’uin Windin selästä alas. Koulutreeni jäi lyhyeksi, koska pimeä laskeutui äkkiä, enkä mä jaksanut vaivautua säätämään kentän valoheittimien kanssa. Oli se kuitenkin parempi kuin ei mitään. Kun mä kiskoin jalustimia ylös kurkkasin ohjia pitävällä kädelläni pari kertaa ratsastuksen aikana piipittänyttä puhelintani.

2 uutta viestiä

Lähettäjä: Rosa
12.4.2015 20:14
Hei karkuri, lähit vauhdilla! Tuutko meille siis yöks tänään? Meillon sipsiä

Lähettäjä: [phone]…
12.4.2015 20:18
Cella mitä helvettiä?!

Mä huokaisin. Sydän tuntui semmoiselta typerältä möhköltä kun mä luin viimeistä viestiä ja silmäilin tuttua, kauan sitten poistettua numeroa. Poistin viestin yhdellä pyyhkäisyllä, ja nostin pimeässä silmäni Windin kauniiseen päähän.
”Oonko mä ihan perseestä?” kysyin tammalta hiljaa, ja vetkuttelin kaikin tavoin ettei mun tarvinnut palata talliin. Kuullessaan mun äänen tamman korvat painui rumaan luimuun, ja se kiskaisi itseään rajusti kauemmas. Mä huokaisin uudemman kerran, ja keräsin ohjat kaulalta pään yli kouraan.
”Niin mä arvelinkin.”

[Cella]

Karvapulmia

Thirty-ninth

Oh god what have I done

Tuijottelin itseäni Harjunrinteen minimaalisen “kauppakeskuksen” ikkunan heijastuksesta suu aukoen kuin monnikalalla. Olikohan tää nyt sittenkään ollut maailman paras idea?

Olin eilen saanut jokakeväisen ”nyt pistetään Talven akka täysin uuteen uskoon” –kohtaukseni, joka yleensä on päätynyt lipastossa homehtuviin salikortteihin tai käsittämättömiin vaatekaappiuudistuksiin. Tällä kertaa uhriksi oli päätyneet kuitenkin hiukset, kun alennusmyynneistä olin napannut jonkun tukkajumalan kuvalla varustetun pötkön caramel-nimikoitua sävytettä. Mä olin intoillut, hyräillen pistänyt kotona tökötin vaikuttamaan ja jäänyt odottelemaan ihanan raikasta, lämpimänsävyistä kesätukkaa. Tästä tulisi niin hyvä, mä tuumailin.

Eipä tullut. Mun pää muistutti laikukasta kurpitsaa, eikä se sävytteen keveydestä huolimatta lähtenyt kolmannessakaan pesussa, joten häntä koipien välissä oli meikäpojan luikittava tuhlaamaan rahat kylän ainokaiseen kampaamoon. Kun mun horrortukkani oli korjattu, mähän sain toisen tuhoisan idean heti perään. Mähän en oo satoihin vuosiin leikannut tätä hevilettiäni, ehkä se oli se muutos jota kaipasin?
”Jos siulla on aikaa niin ottaisin leikkauksen vielä”, mun aivot tajusivat leipäläven puhuvan omia aikojaan tukkalääkärin suuntaan. ”Saa ottaa vähän reilummin.”
”Selvä. Olisiko tästä hyvä?”
”Enemmän.”
”Eeentäs… tästä kohti?”
”Enemmän vaan.” Mä näin, miten selkeästi omaa ruskeaa polkkaansa kasvattava kampaajatyttö voi melkein pahoin, kun mallaili sormensa mun pitkiä kutreja pitkin – pysähtyen vasta olkapäiden kohdalle.
”Siinä on hyvä”, mä hymyilin. ”Anna mennä vaan.”

Sinne kampaamon lattialle se jäi, metrikaupalla meikäläisen harjaa. Istuessani autoon mulla oli vähän alaston olo, ja oli hassua pöyhiä tukkaa kun se loppuikin ihan kesken. Näpytin Lionelille Ranskaan pikaisen hätäviestin – oltiinhan me juteltu paljon talven jälkeen enkä halunnut sen saavan slaagia seuraavan kerran kun kamerat käynnistyi skypekeskustelussa – mutta tosiasiassa kaipasin nyt jonkun näkevän mut livenä, ja antavan täysin rehellisen mielipiteensä. Seppele. Sieltä mä sen saisin. Vaikka muut oisikin liian ystävällisiä, niin Eetu viimeistään töräyttäisi jonkun pottapääkommentin jos letti oli törkeä. Siihen luottaen mä naksautin avaimet lukkoon, ja ohjailin Fordin ulos parkkipaikalta kääntyen Liekkijärven viittojen suuntaan.

Tallissa ei ollut ketään. Ei suorasukaista Eetua, eikä Salmaa tai Lynniä jotka olisi keksineet jotain kaunista sanottavaa vaikka olisin vetäissyt itseni kaljuksi. Mä olin ihan häkeltynyt käytävien tyhjyydestä, kurkkasin tarhoille ja satulahuoneeseenkin, mutta ainoa havainto elämästä oli paksu tallikissa nukkumassa puhtaiden fleeceloimien pinossa. Seuraavana suuntana mulla oli luonnollisesti yläkerta, mutta mulla oli paha kutina, ettei sieltäkään löytyisi ketään.

Mun kutinat ennustivat onneksi väärin: Fiian punainen tukka läikehti väripilkkuna puunvärisessä huoneessa tytön nojaillessa keskittyneenä tupapöytää vasten.
”Heih, onhan täällä joku! Mitä kuuluu Fiiuli?”
”…Mmh? Hyvää…” tyttö ei nostanut katsettaan sekunniksikaan selaamastaan hirviömäisen paksusta, tärkeän näköisestä opuksesta. Sormissa sillä oli keltaisia tahroja paksusta yliviivaustussista, ja järkälemäinen tyhjä kahvikuppi kertoi opiskelun jatkuneen jo jonkin tovin. Mä istahdin Fiiaa vastapäätä. Jaksoin hetken aikaa olla hyvä ihminen ja olla häiritsemättä toisen opiskeluja, mutta se kävi tylsäksi.
”Arvaa mitä Fiia.”
”…Nooh?”
”Mä oon innostunu hirveesti lännenjutuista. Oon guugletellu niitä ja se vaikuttaa ihan mun jutulta, juteltiin vähän Kristerin kanssa mitä mahollisuuksia tässä on sen puolen juttujen opetteluun.”
”Mmm sehän on kiva…”
”Eikö! Mitä jos musta tuleekin cowgirl?”
”Niimpä, joo…” Mä pyöräytin pienesti silmiäni, kun huomasin että taisin puhella yksikseni.
”Kiitos kun kuuntelet mua Fiiaseni.” Punapää nosti väsyneet kasvonsa vihdoin papereistaan, ja haroi tukkaansa taaksepäin.
”Anteeks, mä vaan meinaan hukkua näihin töihin! Mulla ei oo varaa reputtaa tätä kurssia ja se professori on kamala.”
”Pidä tauko, mennään maastoon. Sielä paistaa aurinko.”
”Äh, en mä voi nyt, pakko saada tehtyä.”
”No voinko mä keittää sulle vaikka kahvia?” mä hymyilin, kun Fiia katsoi ekaa kertaa muhun, ja sen väsyneisiin silmiin tuli hämmentynyt ilme.
”Joo, se olis… Cella, missä sun tukka on?” Mä vaan virnistin ja nousin lataamaan kahvipannun ahkeralle koulupuurtajalle.
”Ei oo hevoset ainoita jotka pudottaa karvaansa näin keväisin.” Fiia oli hetken hiljaa, mutta sitten siltä pääsi iloinen hihitys.
”Ei selvästi. Se on ihana, sopii sulle ihan hirveän hyvin.”

Kun me oltiin juotu kahvimme Fiia heitti mut suunnilleen niskapersotteella ulos huoneesta saadakseen lukurauhan. Pihla oli kuulemma suunnitellut Pellan klippaamista hiukan siistimmäksi, joten sen pitäisi ainakin olla tallilla. Mä lähdin etsimään russin hoitajaa edelleen aavekaupunkimaisen hiljaisesta tallista.
”Hei jes, onhan täällä joku! Mä jo pelkäsin että mä oon unohtanu jonkun tärkeen tapahtuman”, Pihlan ääni pelästytti mut pesukarsinasta, josta ne juuri astui Pellan kanssa ulos. Tamman peitinkarvaa oli lyhennetty klipperillä hiukan siistimmäksi kaulalta ja kyljiltä, ja se näytti suorastaan leijuvan onnesta kun ei ollut jatkuvasti niin kuuma.
”Ehkä kaikki on jossain hurjissa bileissä joista meille ei oo kerrottu”, mä nauroin, ja rapsutin sievän harmaan ponin turpaa.
”Mä mietin vähän maastoon lähtöä, tulisittekste Windin kanssa mukaan?” Pihla kysyi, ja sen leveä hymy tarttui muhun nopeasti.
”Joo, tottakai tullaan. Mennään me pitämään omat bileet metsään.”

Pian me oltiin jo matkalla, molemmat ilman satulaa maleksimassa kohti auringon laikuttamaa metsää. Mä olin alkuun vähän varuillani: Windin kantoajan alku oli ollut aikamoista myllyä, enkä mä ollut yhtään varma millä tuulella se tänään oli. Se oli parin viikon ajan saanut raivokohtauksia tunneilla, kiertänyt karsinassaan ympyrää stressaantuneena ja hikoillut kuin pieni sika. Anne oli ollut huolissaan, että jos sen tiineys oli noin hankala, se pitäisi ottaa mammalomalle ja suunniteltua aiemmin. Nyt kuitenkin knabstrup askelsi tyynesti, eikä ärhennellyt yhtään edes pienemmälle Pellalle joka tallaili kipittävin askelin sen rinnalla. Mä hymyilin Windille ja käänsin hellästi sen tuulen pörröttämän harjan kaulan oikealle puolelle. Ilmeisesti myös tamman karvat olivat mun kanssa aina eri mieltä, sillä paria sekuntia myöhemmin jouhet taipuivat takaisin entiseen sekamelskaansa.

Me otettiin ravipätkä havupuiden välisellä suoralla, ja hihitettiin Pihlan kanssa hömelösti molemmat omalle hytkymisellemme paljaassa selässä. Mä rentouduin ja hengitin syvään metsän lämmintä, maatumiselta ja pihkalta tuoksahtavaa ilmaa.
”Tuo sun tukka on muuten tosi kaunis”, Pihla sanoi hiukan ujosti hetken hiljaisuuden jälkeen, ja mulle tuli tytön vilpittömästä kommentista lämmin olo. Mä hymyilin sille, mutta ennen kuin mä ehdin vastata kajahti läheisestä puusta täysin rinnoin liverretty peipon laulu.

Kesä oli alkamassa. Ja me ainakin oltiin Pellan kanssa lyhyine kesäturkkeinemme ihan valmiita siihen.

[Cella]

Harmaahapsia

Fortieth

Meidän mummi täytti tänään 75 vuotta. Meidän istuessa synttärikahvipöydässä kahdestaan muiden vieraiden silpaistua koteihinsa, muori yllätti mut yhtäkkiä toivomalla, että saisi nähdä mun hevoseni – sekä Windin että Oton. Mä olin aika ihmeissäni. Toki mummi oli ollut pienenä hevostyttö ja hoidellut lasitehtaan herrojen suomenhevosia, mutta vaikka olin vuosikausia maanitellut sitä mukaan tallille, sitä ei ollut ennen pisaraakaan kiinnostanut. Tänään se kuitenkin innostui, niimpä mä nappasin vanhan naisen kyytiin ja käänsin ratin kohti Seppelettä.

Tallissa oli vielä aika rauhallista kun me kurvattiin pihaan. Mä pyysin mummia odottamaan hetken, kun mä nappaisin riimunnarun tallista Windin tarhastahakua varten. Se oli aivan innoissaan, hihitti kuin pikkutyttö katsellessaan ympärilleen isossa, kauniissa tallissa.
”Katso, tuollahan on melkein yhtä harmaa tukka kuin minulla!”, mummi kihersi osoittaen pihalla jaloittelevan Patronin hopeansävyisiä jouhia. Ponia taluttava Emmy selvästi kuuli kommentin, sillä tuli naurussa suin esittelemään itsensä mummille. Ne saivat keskenään hetken ajan kulumaan, kun mä etsin kiroillen taas johonkin erityisen hyvään paikkaan hukkaamaani tarkoituksella piilottamaani riimunvartta.

Naru löytyi, ja pian mä huutelin jo Windiä hevostarhan portilta. Mummi ujosteli tammaa alkuun kauheasti eikä meinannut raaskia koskea siihen lainkaan - mutta kun me tehtiin pieni kävelylenkki tallin tiluksilla alkoi muori rentoutua, ja mä näin sivusilmällä ryppyisen käden ojentavan tammalle jopa pari pientä omenaa. Windi oli aivan erityisen hienosti. Mä melkein itku silmässä katselin, miten mummi sädehti ja näytti nuorentuneen hevosen lähellä kymmeniä vuosia.

Tuommoinen mustakin varmasti tulisi vanhana. Tai niin mä ainakin toivoin.

[Cella]

Koulukurssi

Forty-first

Tunti 1 - Istunta

Me tultiin Annen kanssa kurssin ensimmäisellä tunnilla siihen tulokseen, että vaikka mulle on hioutunut oikein mukiinmenevä istunta, on mulla kolme erityistä kehityskohtaa. Niihin keskitytään nyt etenkin tämän kurssin tunneilla tarkasti, niin päästään hyvään alkuun. Mun istunnan heikkouksiksi paljastui:

        KÄSI

    - Vaikka mun käsi on hyvä ja pehmeä luonnostaan, se liikkuu turhan paljon ja

    lähtee ennakoimaan hevoseen jopa liian aikaisin. Kootumpaa muotoa vaativissa

    suorituksissa käden falskaaminen on erityinen haitta, kun hevonen tulkitsee sen

    luvaksi päästää itsensä pidemmäksi.

KATSE

- Karkaa ihan mun huomaamattakin vaeltelemaan

silloin kun keskittyminen vähäänkään herpaantuu.

Ei ole suuri vaiva eikä vaikea hallita, mutta katseen

kääntyily tekee helposti painoavuista ristiriitaiset.

                      

        LANTIO                                                    
- Ehdottomasti suurin mun heikkouksista. Myötää                        

hyvin liikkeeseen, mutta tunnin edetessä "väsyy" ja                    

pääsee valumaan selän alta pois. Kun lantion asennosta                

tulee keno, se vaikuttaa heti myös jalkojen asentoon.                    

Keskivartalolihasten kestävyyden treenaaminen auttaa                 

paketin kasassa pysymiseen, joten mua löytää tämän kevään        

aikana varmasti paljon leirimökistä jumppailemasta!                 

Tunti 2 - Tuntuma

”Ihana sää”, mä huokaisin Rasmukselle, kun me astuttiin tallin varjoista häikäisevän aurinkoiselle kentälle tammat vanavedessämme. Lara kyräili Windiä minkä kerkesi, enkä kadehtinut Rassea kun se joutui järkelemäistä puokkiaan kurittamaan. Tumma tamma tanssahteli kuumempana mitä lähemmäs tuulista ja varjojen kirjomaa kenttää me asteltiin, mutta luotti omistajaansa selvästi hyvin kun ei ainuttakaan kertaa koittanut lähteä käsistä. Windi taasen oli tasaisen yrmeä itsensä – sitä ei vaan kiinnosta.

Me päästiin ratsastustunnin alkuun aika reippaastikin aikaisemmin kuin edellisillä kurssitunneilla, koska kuten Anne sanoi, tuntumaa on mahdoton oppia vain teoriassa. Mä fiilistelin lämmintä auringonpaistetta ja Windin keinahtavaa askelta, kun me aloiteltiin alkukäyntejä odotellessamme muita kurssiratsukoita kentälle. Mulla oli aika hyvä kutina tulevasta tunnista.

Anne tallaili ympäriinsä kentän keskellä, pistäen meidät saman tien töihin. Selitetty tehtävä kuulosti yllättävänkin simppeliltä mun korvaani, mutta huomasin pian miksi. Täydelliseen tuntumaan kuului niin monta pientä osasta, ettei meillä todellakaan riittäisi keskittymistä enää kiemuraisten ratsastusteiden muisteluun. Huh, ei varmaan kukaan ei-ratsastaja tajuaisi ikinä, kuinka vaikeaa on pitää ohjista oikein.

”Cella se käsi!!” Annen ääni napahti kuin ruoska meidän aloitellessa tuntuman hakemista ravissa. Mä purin huuleen ja nostin nyrkkini oikein paraatipaikalle – helkkari sentään, miten mä en voinut huomata että ne taas valui?! Windillä oli taas kastematopäivä, ja mulla alkoi olla jo hiki mun fleecen alla. Tein pohkeella koko ajan töitä saadakseni tamman työntämään takaa eteen omasta moottoristaan, jotta se tulisi itse tuntumalle, mutta se oli toivottanut mun pohkeet sinne minne aurinko ei paista. Käynnissä mä olin vielä saanut tuntuman pysymään hyvänä, mutta ravissa se oli mahdotonta tehdä yksin – pilkullinen liimasanko sai maistaa raippaa pariinkin kertaan, ennen kuin se lopulta myöntyi, ja viimein mä tunsin sormissani kuinka paine jousti ja keveni ihanan oikean tuntuiseksi.

Tunnin alussa huomasi, kuinka selkeästi toispuoleinen Windi olikaan. Olin kokenut siinä jonkinmoisen valaistuksen kurssin edellisellä suoruustunnilla, ja nyt mä hämmästelin sitä jälleen. Melkein nauratti, kun Annen ohjeen mukaan koitin ottaa ohjan yhtäläiselle tuntumalle, ja 'tyhjä' puoli tulikin vastaan vasta kun tammani kaula muistutti enemmänkin banaania.
”Ei haittaa, se kääntyminen tasoittuu!” Anne huuteli, selvästi siis monen muun ratsulla oli käynyt samoin.

Tasoittumista todella tapahtui, aika nopeastikin, joten mä sain kerättyä mukavamman näköisen suoran tuntuman. Ravissa tehtävä alkoi sujua jo kaikilta, joten porukka alkoi kerääntyä osastoon ja yksi kerrallaan nostaa laukkaa. Meidän yhteistyö laukassa sujui Windin kanssa usein oikeasti jo aika hyvin, joten mulle siirtyminen nopeampaan askellajiin oli mieluisa muutos.

Mä rentoutin lantion mukaan laukka-askeleeseen, mutta pidin käden seinämänä ettei mun esteillä hurvitteluun tottunut hoitsuni painuisi liian pitkäksi. Laukka rullasi hyvin, me saatiin Anneltakin hyväksyvä nyökkäys, joten mä sain keskittyä taas juuri oikean tuntuman hakemiseen. Laukannoston jälkeen painetta oli tullut käsiin taas enemmän, kun Windi olisi mielellään vetänyt päänsä pidemmäksi, ja mulle meni hetki etsiä se kultainen keskitie ohjan mittaan.
Me jouduttiin ottamaan pari volttia ettei kirittäisi lyhytjalkaisemman Walman häntään kiinni, ja hyvän tuntuman huomasi kyllä heti apujen perillemenon napakkuudessa. Mä hymyilin, ja suoristuksen jälkeen rapsutin knabbia kiitokseksi oikein kunnolla. Mun kutina oli ollut ihan oikeessa. Tää oli oikein hyvä tunti.

”CELLA! KÄSI!!!”

Oho. Taisin nuolaista ennen kuin tipahti.


Tunti 3 - Kokoaminen

Ajatus eteen ja korkealle. Tosi korkealle. Pohje ratsastaa askeleessa, käsi nostaa etuosaa, istunta tiivis mutta kevyt. Puolipidäte, puolipidäte. Liike ei lähde kunnolla takaa – pohje vaikuttamaan taaemmas, ratsastaa muotoa nousemaan. Selkä alkaa nousta kuin ylämäkeen. Jousto ja rapsutus kiitokseksi, vilkaisu Anneen, mitä se on mieltä. Hyväksyvä nyökkäys saadaan, myötäys avuista ja ratsastus pohkeella takaisin pitkäksi alas.

Kokoamistunti oli täydessä vauhdissa. Kentän laidalle oli kerääntynyt muutama hoitaja nauttimaan auringosta ja varmaan ihan kettuilemaan pölyssä hikoileville ratsukoille limupulloineen ja hihityksineen. Sama kuin menisi salille ja istuisi treenaajien viereen syömään sipsiä.
”Otetaan siirtymisiä, ravissa vähän lisätään välissä! Koottu muoto on hevoselle raskas pitää jatkuvasti”, Anne hoilottaa keskellä kenttää coolin näköisenä suurissa aurinkolaseissaan. Mä pyydän puolipidätteen kautta Windin raviin, saaden vastaukseksi nopean reagoinnin ja keskittyneen pörähdyksen.

Ravihommat lähtevät sujumaan hyvin, kunhan saadaan mukava tahti löytymään. Mahdotonta koota hevosta joka ei liiku eteen. Mun käsi saa jälleen vähän noottia, ja siitä sisuuntuneena mä päätän ettei se valu enää milliäkään. Mä en tiedä onko se ollut aina niin huono ja mun vanhat valmentajat eivät ole vaan huomanneet sitä, vai oliko piiruntarkka istunta päässyt löystymään lopetettuani kisoissa ja valmennuksissa juoksemisen. Tiedä häntä, mutta sen olin päättänyt, että tän kevään ja kesän aikana käsi saataisiin vakaaksi.

Taivutukset olivat sekä mun että Windin bravuuri ja ne sujuivat tälläkin tunnilla varsin hyvin. Windi tuntui vetreältä ja toimi hyvin avuilla – varmasti yksi kiitos kurssin ansiosta tuupatulle säännölliselle koulutreenille. Avot etenkin lähtivät sujumaan ensimmäisestä lähtien napakasti: tamma taipui pehmeänä tukijalan ympärille ja käytti selkäänsä ja takasiansa oikein ilman ylimääräisiä pohkeella naputteluita. Sain olla siitä taas niin ylpeänä ja rapsutella sitä niin että irtoava talvikarva vaan pöllysi.

Taivutteluissa otettiin loppuun vielä avoja ravissa. Me vaihdettiin suuntaa välissä, ja lähdettiin sitten hakemaan taivutusta uudelleen – Anne huikki kaikille ohjeita sisätakajalan apujen ajoittamiseen henkilökohtaisesti, ja se helpotti kyllä selästä käsin katsottuna hommaa huomattavasti. Parin kierroksen jälkeen tosin aloin itsekin jo hoksata Windin asennosta, milloin jalka oli lähdössä nousuun.
”Hyvä, kaikilta alkaa juju löytyä!” Anne kiekui tyytyväisenä, kun me ruvettiin pistämään viimeisiä taivutuksia aluilleen. Mä keskityin viimeiseen suoritukseen teräksenlujasti, jotta me päästäisiin lopettamaan onnistumiseen. Istunta tarkkana, pohje sisätakasen mukana, ulkokäsi asettaa pehmeästi. Windi oli jo aivan hikinen, se oli ollut oikea työmyyrä tänään, antanut ainakin 110 prosenttia itsestään.

Loppuun haettiin vielä hiukan koottua laukkaa, joka näytti kaikilla rullaavan todella hyvin, sen verran mitä muita vakoilin oman puurtamiseni lomasta. Takaosaa kun oltiin saatu kaikilla aktivoitua ja kokoamisen idea teroitettua aivoihin, ei nopeampi askellaji tuottanut ongelmia.
Verryttelyt me saatiin tehdä loppuun melko itsenäisesti. Mä otin Windille paljon pitkää laukkaa ja ravia kiitoksena hyvästä tunnista, ja saadakseni sen vielä rennoksi loppuun. Omat lihakset sen sijaan huusi hallelujaa hidastellessani käyntiin ja antaessani asteittain pidempää ohjaa tallin puoleisella sivulla.
”Onko jano”, Rosa hymyili aidan luota ja ojensi mulle kokispulloaan. Mä nappasin sen käteeni ja hulautin maailman lumoavimmalta nektarilta maistuvaa jääkylmää, mustaa juomaa kurkusta alas kunnon kulauksen.
”Rakastan sua Rosa, kiitos”, mä korahdin onnellisena ojentaessani pullon takaisin. Brunette vaan heilautti kättään, ja totesi virnistäen:
”Mäkin sua, mutta sinuna kiiruhtaisin tonne kentän keskelle, Anne näyttää siltä että se ei oo vielä done with you.”

Mutta onneksi se oli. Kiitosten ja lyhkäisten kurssin loppupuheiden jälkeen me päästiin ratsuinemme poistumaan tallin varjoon. Pesukarsinalle tulisi vuorenvarmasti melkoinen kilpajuoksu, jonka mä aioin voittaa – Windi oli kunnollisen kylpynsä ja mandariininsa ansainnut.

[Cella]

Leiri-ilta

Forty-second

”Työkalu jolla vedetään näin iiiinngg –”
”Sirkkeli!”
”Jes! Öö, tyyppi joka joikaa oikeen kovaa ja korkeelta lav – ”
”Oopperalaulaja!”
”Se jolla soitetaan kaverille, mut joka on johdolla kiinni sein –”
”AIKA!”
”LANKAPUHELIN!!”
”PYRY SANO ENSIN!!!!”

Mua nauratti niin paljon, että mä pelkäsin jo tarvitsevani vaipat loppupelistä selviämiseen. Eetu kävi kuumana viimeisen kortin taistelussa, ja Inksu kuiskutti mulle hiljaisen toteamuksen, että tän pelin loputtua kukaan meistä ei olis enää luultavasti kavereita.
”Ykstoista!” Tuulia huikkasi mun vierestä laskettuaan meidän selvittämät kortit, ja siirsi meidän iloisen punaista nappulaa eteenpäin Alias-lautaa pitkin. Me läimäistiin niin jämäkät ylävitoset, että niiden jälkikihelmöinti tuntui kämmenissä pitkään. Me oltiin aivan ylivoimainen parivaljakko tässä pelissä.

”Sit Eetun ja Britan vuoro”, Pyry totesi kihinän ja naurun yli, ja nosti tiimalasin lähemmäs. Britan pieni voihkaisu sai monet hihittämään.
”Ei kukaan haluis vaihtaa paria?”
”Älä ny, tällä kierroksella mä panostan! Mitä me selitetään…”
”Nelosia. Noni, tarkkana nyt Eetu…”
”Noniin, aika alkaa än… yy.. tee… NYT!”

Tiimalasi oli juuri ehtinyt kääntyä ja Britta nostaa ensimmäisen selitettävän kortin, kun Anne kopisteli iltahämärästä sisään lämpimään, meluisaan mökkiin. Pääpiru räpytteli silmiään valossa, varmaan koittaen laskea päässään miten mökkiin jätetystä kolmesta leiriläisestä oli yhtäkkiä jakaantunut kahdeksan. Eetu, Inksu, Rosa, Tuulia ja Luna kajauttivat niin iloisen tervehdyksen, ettei Anne voinut olla hymyilemättä.
”Hei vaan, jos te sortinsakki suvaitsisitte tulla auttamaan hevosten sisälleotossa, niin päästäisiin kaikki yöpuulle.”
”Voidaanko me sitten tulla vielä takasin tänne hengaamaan?” Luna kysyi varmasti kaikkien pohtiman kysymyksen hymyillen niin yltiösomasti, ettei siltä olisi voinut kieltää kukaan yhtään mitään.
”No kyllähän te voitte”, Anne vastasi suupieli pienesti nykien samalla kun kääntyi jo edeltä kohti ovea. ”Kunhan päästätte meidän leiriläiset ihmisten aikoihin nukkumaan, niillä alkaa touhu jo heti aamusta.”

Konit saatiin nopeasti sisään, kun taluttajia oli niin monta. Me lähdettiin Pyryn kanssa samaa matkaa tarhoille hakemaan viimeistä kierrosta, muiden laittaessa vielä tuomiaan hevosia yöpuulle. Mä olin seuraillut silmälasipäisen pojan toimintaa äsken, sen tuodessa sisälle mahtavaa, kevätfiiliksissään pörisevää Topia. En ollut halunnut kiusaannuttaa Pyryä joten en ollut sanonut mitään, mutta siinä tilanteessa oli nähnyt kuinka hyvä jätkä todella oli hevosten käsittelijänä. Se oli pitänyt ison macho-orin hanskassaan ilman mitään ongelmia.
”On kyllä mielettömän mukavaa ollut, en tiiä koska viimeksi oon ollut tämmöisessä leirielämässä”, Pyry huoahti hymyillen meidän astellessa hämärtyviä tarhoja kohti. Windin vaalea hahmo näkyi pompahtelevan tarhan portilla kärsimättömästi sen jäätyä ulos porukan viimeiseksi.
”Mietin äsken ihan samaa”, mä hymyilin, ja vilkaisin mun rinnalla kävelevää jätkää sivusilmällä. ”Vaikka on tuttua porukkaa ja tuttu talli, nii tää pieni leirifiilis tekee tästä niin ihanaa.”

Pyry jatkoi matkaa kohti takatarhaa ja siellä odottelevaa Reiskaansa, kun mä jäin nypertämään heppatarhan porttia auki kohmeisin sormin. Auringon laskettua teräksinen viileys tunki luihin ja ytimiin saakka.
”Hei tsubu, miten menee?” supatin tammalle hiljaa kun pujotin sille riimun päähän. Knabbi huiski hännällään tavallistakin lyhytpinnaisemman oloisena – sillä taisi olla jo nälkä.

Windi saisi odottaa iltakaurojaan vielä ihan pienen hetken pidempään. Mä nojasin otsaani tammani lämmintä, laskeneelta auringolta tuoksuvaa kaulaa vasten ja tunsin itseni niin käsittämättömän, sanattoman onnelliseksi. Poskissa ja vatsassa tuntui koko päivän nauramiset ystävien kanssa. Ilmassa saattoi jo kuulla kesän lähestymisen: ilta vihjaili lähestyviä, päättymättömiä kesäöitä. Öitä, jolloin kuului rakastua päättömästi, riehua parhaiden ystävien kanssa paljan jaloin ja laukata kasteisilla pelloilla niin että kyyneleet täytti silmät. Öitä, joina nukkumaan ei vain voinut mennä, koska oli niin onnellinen.
            Pehmeän kajottavalle taivaalle alkoi syttyä jo ensimmäiset tähdet. Windi pökki mua päällään kerta kerralta kovempaa, ja mua vaan hymyilytti. Rahnutin vaaleankirjavaa säkää, josta variseva karva oli viimeinen muisto voitetusta talvesta.

”Cella! Mitä sä jäit munimaan! Me mennään jo mökille, tuu nopeesti niin päästään todistaan Eetun ja Britan rökäletappiota”, Inksun naurava ääni poksautti mun onnellisen, haaveellisen kuplani kuin nuppineula. Näin hämäryydestä huolimatta, kuinka pienen blondin rinnalla kävellyt Eetu rankaisi tyttöystäväänsä kuittauksestaan rajulla painiotteella. Inkerin riehakas nauru hiljeni äkisti, kun pariskunnan varjot sulautui yhteen varsin antaumuksellisen pusun ajaksi.
”Juu, mä tuun”, huikkasin hiljaa päätä pudistellen, enkä ollut ihan varma kuuliko mua kukaan. Mä lähdin hiukan vastahakoisesti Windin lämpimästä kaulan mutkasta ja lähdin kävelemään kohti talleja neljän suuren kavion kumahtelun saattamana. Joku sammutteli tallista jo valoja, mutta meidän takana suurimmassa leirimökissä meteli yltyi kuin joidenkin vesikauhuisten viidakon eläinten konsertiksi. Alias taisi jatkua, mä hymähtelin, ja sain vahvistuksen Britan kimeästä ”EETU YRITÄ EDES!” –rääkäisystä, joka kantoi yli tilusten.

Mä nauroin hiljaa ja nostin katseen vielä hetkeksi taivaalle. Ei ehkä tarvinnutkaan odottaa kesään saadakseen yön, jolloin ei nukuttu lainkaan, vaan riehuttiin ja oltiin niin onnellisia kuin ihmiset vaan voi. Sen kaiken saattoi saada ihan hyvin tänäkin yönä.

[Cella]

Intiaanikevät

Forty-third

Kiemursin sohvalla kuin muurahaisarmeija olisi vallannut mun pöksyt. Paikallaan pysyminen ei sopinut mun pirtaan just nyt yhtään, enkä meinannut saada mitenkään hyvää asentoa. Katselin kateellisena paikoillaan onnellisina röhnöttäviä Rosaa, Emmyä ja Claraa, joilla ei tuntunut olevan mitään ongelmaa ottaa vaan rennosti näin sunnuntai-iltapäivästä.

”Mun tekee mieli riehua.”
”Älä helvetti!” Rosan parahdus sai kaikkien huoneessa istuvien katseet kääntymään bruneen huvittuneen oloisina.
”Viimeks kun sanoit noin me herättiin seuraavana aamuna krapuloissamme sen sun naapurin homoparin vaatehuoneesta.” Mä sain riemukkaan hekotuskohtauksen muistaessani talvisen tapauksen.
”Se oli kyllä hieno ilta.”
”Mä voin riehua sun kanssa”, Claran ääni kuului yllättäen nojatuolin pohjalta. Olisin voinut tanssittaa pienikokoista tirriäistyttöä ympäri, niin iloinen mä olin.
”Ihanaa! Mitä tehdään, mennäänkö heitteleen kärrynpyöriä tarhoihin?”
”Tai mitä jos…” Clara jäi tuumailemaan silmät pilkahdellen. ”Mitä jos mennään ratsastaan inkkarityylillä?”

Siitähän se ajatus sitten lähti. Teamit C & W tapasivat kentällä, jossa tammat pällistelivät meitä kuin me oltaisiin vihdoin menetetty viimeisetkin ruuvit blondipäistämme. Että tuoda ne nyt aivan nakuina kentälle? Kaikkea sitä joutui kestämään.
”Tää on kyllä pakko nähdä”, Emmy hihitti hiljaa puntatessaan mut Windin kapeaan selkään. ”Ette sitten tuu sieltä päällenne alas, mulla ei oo ensiaputaitoja.”
”Ei ei”, mä vakuuttelin, ja asettelin itseäni hyvään asentoon knabstrupin lämpimän sään taakse. Tamma lähti liikkeelle pienellä lantion paineella, ja pyrähti heti pieneen raviin tajutessaan, ettei sillä ollut suitsiakaan. Mä nauroin ääneen ohkaisiin harjajouhiin tarraten. Ilman varusteita ratsastus toi humalluttavan vapauden tunteen – ja samalla kutkuttavan jännityksen.

Walma sai hassussa tilanteessa kunnon diivakohtauksen: alkuun se ei suostunut liikkumaan milliäkään Claran kaikista yrityksistä huolimatta. Kun Emmy kipitti aidan takaa apuun, otti jurnuttava pikkuponi viimein askelen jos toisenkin eteenpäin. Hiljalleen Clarankin sieville kasvoille levisi hymy.
”Tuntuu ihan oikeesti intiaanilta!” tyttö nauroi, enkä mä voinut väittää vastaan. Kun hevosen liikkeen ja lämmön tunsi täysin esteettä, ja isoa kumppania liikutteli vain ja ainoastaan painolla ja jaloilla, saattoi hetken tuntea meidän olevan Windin kanssa yhtä ja samaa eliötä.

Hetkisen vapauttavan käveleskelyn ja ravipyrähtelyn jälkeen me jarruteltiin ratsut istunnalla pysähdyksiin. Olo oli rento kuin mikä, ja innostunutkin, kun kaikki oli mennyt niin kovin hyvin. Ei me laukkoja oltu uskallettu koittaa, mutta ehkä vielä joskus.
”Wau, tätä pitää koittaa uudestaankin”, mä huokailin riehuntapartnerilleni, joka rapsutteli poniaan yhtä harmonisen näköisenä, kuin miltä musta tuntui. Clara nosti katseensa muhun - ja hymyili sanattoman sopimuksen merkiksi.

"Minähän en oo mikään &%¤*#n intiaaniponi" - Walma

[Cella]

Sisu
Forty-fourth
eiliseltä

Nahkainen ratsastuskenkä jysähti kaapin takaseinään. Metalli kumahti niin kovaa, että sen voima täristi koko lokerorivistöä. Potkaisin kengän perään sen parin toisesta jalasta samaa kyytiä, ja seuraavana painava ratsastuskypärä koki saman kohtalon. Kiukku mun sisällä ei saanut metelöinnistä ja paiskomisesta mun odottamaa tyydytystä, tuntui vain lietsovan sen kaiken tieltään polttavia liekkejä. Heitin metallisen oven kiinni vielä niin kovaa kuin kädestä lähti, mutta sen jyrähtelevän kuminan laannuttua yläkertaan tuli hiirenhiljaista. Muutamat arat katseet seurasi mua hoitajien tuvan ovesta, mutta pysyivät hiljaa: tunsin niiden paineen mun selässäni kun lähdin laskeutumaan portaita alas talliin.

Työpäivän jälkeen mä olin jo ajatellut, että tänään oli harvinaisen huono päivä. Voi pientä ja naiivia minua, ei aavistustakaan mitä kaikkea muuta tällä päivällä oli mulle tarjota.

Ravintolan palkkaama uusi kokki oli omistajien oikea silmäterä, ties millä mösjöö lohkoperunat -palkinnoilla koristeltu mies, ja ihmisenä aivan läpimätä. Väännettyäni sen kanssa koko aamun mä hurautin tallille jo valmiiksi lievästi sanottuna uloke otsassa, ja törmäsin Rosaan. Mä sieppasin sen ja Fiian maastoon, jossa me punapään kanssa pistettiin mun paras kamuni koville – ja saatiin kuulla karu totuus siitä, kuka todella oli mun uus, niin mahtavalta tyypiltä vaikuttanut tuttavuuteni Janne. Joka kerta kun mä ajattelin sitä nyt, tuntui kuin joku olis survonut raivoisan, valkohehkuisen raudan kurkusta alas. Rosan aneltua tarpeeksi kauan mä olin luvannut etten tee mitään tyhmää, mutta tottapuhuen en ollut ihan varma oliko mulla mitään aikomusta pitää sitä lupausta. Tumput suorana seisominen tuntui helvetiltä.

Kauniina kirsikkana paskan työpäivän ja vielä paskempien uutisten jälkeen tuli suorastaan haisevan paskainen ilman satulaa -koulutunti, jota mä olin oottanut koko viikon. Mä vedin oikein kunnon ilmapääratkaisuja kun en keskittynyt, olin surkea ja hutilo ratsastaja ja perseilin puolet tunnista ratsun kaulalla. Helpon been ja aanhan pitäisi olla mulle aivan rutiiniluokat, mun olis pitänyt tällä tunnilla edustaa ja näyttää kynteni. Ne kynnet oli tänään niin tylsät, katkeilleet ja likaiset, ettei lopputunnista edes Anne kommentoinut yhtään mitään - joko se sääli mua, tai se ei enää kyennyt edes katsomaan meidän räpeltämistä.

Lukittauduin rasittavasti mua killittävien tallilaisten silmiltä pakoon Windin karsinaan, ja rupesin raakkaamaan kumisualla niin että varmasti lähtisi viimeinenkin ylimääräinen karva, joka vielä piteli kiinni. Tamma hyökkäsi louskuvine leukoineen hyvin lähelle mun kättä, mutta sai ohjanperistä nenilleen sen verran äkäisesti, ettei tohtinut yrittää uudestaan. Tänään aika harva tohti yrittää mun kanssa yhtään mitään.

        Kun Windi oli harjattu puolihuolimattomasti, mä hain äsken murjomani kypärän takaisin kaapista, ja talutin pilkullisen riemuidiootin metsän laitaan. Me oltiin tehty tänään jo se pieni maastolenkki Rosan ja Fiian kanssa, ja Windillä oli ollut tuntinsakin, mutta tottapuhuen mä en keksinyt mitään mihin mä saisin raivoni muutoin purettua. Niinpä vaalea turpa kääntyi kohti valaistua reittiä jo toisen kerran tänään.

Metsässä koitin hengittää ja laskea kymmeneen. Tuuli puuskahteli melkein yhtä äkäisesti kuin mitä mä olin, mutta aurinko pilkahteli edelleen nopeasti taivaankannella liukuvien pilvien välistä. En mä ole huono ratsastaja, mä vakuuttelin itselleni tunnustellessani Windin selkää mun alla. Olin koulutunnin epäonnistumisesta sisuuntuneena jättänyt sen jälleen paljaaksi. Enkä paska ystävä, enkä paska työntekijä. Kyllä tää tästä selkiytyisi. Windin käyntiaskel kuljetti hissukseen pehmeällä hiekkapolulla, ja joka askelella mun kireys varisi pienen hippusen kevyemmäksi.

Se tapahtui nopeammin kuin mun aivot ehti edes rekisteröidä.
        Pusikko meidän vieressä räsähti, mä tajusin fasaanin rääkäisyn kaikuvan puista, ja sitten Windi oli kadonnut mun alta. Kova maa tuli vastaan turhan nopeasti: kuului kuvottava rysähdys, ja kaikki raivona kurkussa poltelleet kuumat raudat tuntuivat siirtyvän ja seivästävän nyt mun olkapääni.

Pariksi sekunniksi mä unohdin miten hengitetään. Uusi silmitön kipupiikki värähti hartian läpi, enkä mä poltteen takia tuntenut loppuosaa oikeasta käsivarrestani. Jollain käsittämättömällä ilveellä onnistuin kuitenkin puremaan hampaat yhteen ja ponnistamaan jaloilleni likaiselta polulta. Naama kivusta vääntyen ja hengitys pätkien lähdin talsimaan meidän tulosuuntaan: sinne Windi oli näyttänyt juoksevan, jos mitään olin nähnyt maailman heittäessä kuperkeikkaa mun ympärillä. Onneksi me ei oltu ehditty kauas Seppeleestä.

Siellä Windi seisoi, ensimmäisen mutkan kohdalla tallilta katsottuna, etsimässä kevään ensimmäisiä säälittäviä ruohonkorsia. Se korahti kun näki mun tulevan, muttei onneksi lähtenyt pakoon. Helpotus löi aaltona koko kropan halki, kun nappasin terveellä kädellä tamman ohjista kiinni: pyöristyneet kyljet kohoilivat edelleen hiukan, mutta muuten tyttö näytti olevan naarmuton. Kevyellä kielen maiskautuksella sain hoitsuni käyntiin, ja lähdin kävelyttämään sitä hitaasti kotia kohti.

Jonkinmoisessa sumussa sain tamman talliin ja riisuttua siltä suitset, mutta sitten rojahdin tuttuun piilonurkkaani istumaan. Tunnustelin sormilla varovasti huutavaa olkapäätäni, ja värähdin kivusta sormen osuessa kuoppaan, jonka ei kuulunut olla siellä. Sijoiltaanhan se oli, olin mä sen jo melkein arvannut. Sama käsi oli lumpsahtanut paikoiltaan monet kerrat lentopallo- ja luisteluaikoinakin. Multa pääsi pätkivä hengähdys, kun nousin seisomaan ja taittelin Windin harjapakista sen likaisen hikipyyhkeen hampaiden väliin. Tässä hommassa kannatti olla jotain, mitä purra.
        Koukistin loukkaantuneen käden vesiautomaatin tukea vasten, suljin silmät ja laskin hitaasti kolmeen. Kiskaisin koko painoni vesikuppia vasten niin, että olka rusahti kuuluvasti ylös ja taakse. Hikipyyhe hiljensi mun parkaisun, kukaan ei kuullut hisaustakaan.

Menetin ajantajun siinä istuessani. Windi tökki mua turvallaan korvat luimussa, mutta yllättävän hellästi, ja se tuntui melkein lohduttavalta. Tunto oli palannut käteen, vaikka se yhä sykkikin kipeästi, ja kivun sekä sokin aiheuttamat kyynelvanat oli ehtyneet. En jaksanut välittää pöhöttyneestä naamastani, eipä täällä mua kukaan nähnyt. Mun piilon olisi voinut paljastaa vain, jos joku hyvin epätodennäköisesti sattuisi astelemaan reilusti peremmälle Windin karsinaan, tai vielä epätodennäköisemmin nojautuisi poikittain lankuttamaan tamman ja Tollon karsinoiden väliseinän päälle. Eli aika turvassa oltiin.

"Cella?" Niimpä tietysti. Teki mieli toitottaa tunkeutuja hevonhelvettiin coolisti edes avaamatta silmiä, mutta koska puhujan ääni oli outo, oli luomia pakko raottaa uteliaisuuden vuoksi. Vaalea tukka, liian siniset silmät. Are you fucking kidding me?! marmatin päänsisäisesti universumille, jonka yleinen vitsi olin tuntunut olevan koko päivän, mutta ääneen mä en päästänyt pihaustakaan. Me tuijoteltiin jotenkin koomisesti Juuson kanssa toisiamme silmiin sanomatta mitään, ja mua alkoi tietysti hysteerisesti naurattaa.

"Mitä?" pojan ääni oli epäilevä, ja sen ilme outo. Se katseli vähän varuillaan Windiä, joka oli ottanut jopa Windiksi tavattoman kovat pultit uudesta vieraasta. Se puhisi ja irvisteli, eikä muurautunut tavalliseen mökö-mökö-nurkkaansa, vaan seisoi pää pystyssä vaarallisen lähellä. Ehkä sekin oli yhä tavallista kireämpänä meidän fasaanikohtauksesta.
"Mitä sä täälä teet?"
"Tulin ettiin niitä suojia mitä Salma ei tarvinnukkaa."
"Ja täältä Windin karsinasta aattelit ne löytää?" mun ääni ei ilmeisesti ollut niin tympeä kuin mä olin tarkottanut, koska Juuso jäi edelleen nojailemaan ovenpieleen. Windin häntä huiski varoittavasti.

"Ooksä itkeny?" Juuso täräytti tutkailtuaan mua hetken hiljasuudessa.
"En."
"Oothan."
"En. Tää on allergiaa."
"Mille sä muka oot allerginen?" jätkän ääni oli kuivan huvittunut. "Hevosille?"
"Sulle lähinnä." Pojan suu painui siksi tiukaksi viivaksi, joksi se aina puristui kun asiat ei mennyt sen mielen mukaan. Se oli kivahtamassa jotain vastaan, mutta kun mä liikahdin se huomasi mun pitelevän rapaisen hihan peittämää kättäni tiukasti kylkeä vasten.
"Se on se sama käsi." Mä en sanonut mitään. Sinä mun ja Juuson kohelluskeväänä sama olkapää oli ollut juuri kuntoutuksen alla, joten se tiesi siitä, eikä mun auttanut väitellä.
"Sun pitää tukea sitä kunnolla."
"No mitä luulet että mä tässä teen?"
"Ei toi riitä, et sä saa sitä ite kunnol – ” Juuso oli astunut pari nopeaa askelta mua kohti tarkoituksena tulla auttamaan käden kanssa, mutta se ei Windille käynyt. Se hyökkäsi päästäen ruman örähdyksen ja iski hampaansa vaalean nuorenmiehen ojentuneeseen käteen oikein kunnolla. Juuso älähti, peruutti kompuroiden ja sai kammettua hampaat irti ranteestaan. Tamma nytkähti uudelleen kohti, mutta sen uhri oli jo ehtinyt turvaan käytävän puolelle ja paiskata oven kiinni tukkeeksi.

Juuson kalpea naama näkyi hetken häälyvän käytävällä, mutta pian vihaiset askeleet loittonivat satulahuoneen suuntaan. Windin hännänhuiskinta rauhoittui, ja se kääntyi mun puoleen. Mun päässä käväisi, että seuraavaksi se söisikin mut, täydellinen lopetus täydelliselle päivälle. Mutta tamma laski päänsä mun eteen sivuttain niin, että katseli mua toisella kauniinruskealla silmällään, ja kosketti sitten höyhenenkevyesti mun polvea kuin silittäen.

Katsoin silmät ymmyrkäisinä, kuinka tamma nosti päätään kuullessaan jälleen ääniä käytävästä ja astui seisomaan mun ja pahan maailman väliin.

Ei se ollut stressannut omaa pelästystään. Se oli suojellut mua, kun mä olin haavoittunut.

[Cella]

Kasvukipuja

Forty-fifth

Rosan kikatus kuului kirkkaasti mun korviin, vaikka tyttö pyöräili kaukana mun edellä. Sen kesämekko liehui kun se polki niin kovaa, renkaista ei lähtenyt ääntäkään koska tie oli päällystetty oranssilla karvalla. Huomasin sen, mutten pitänyt sitä mitenkään outona.
”Me myöhästytään siitä junasta!” mekkopukuinen Rosa käänsi päätään katsomaan perässään pyöräilevää meikäläistä – mutta olikin muuttunut nyt Salmaksi. En tiennyt yhtään mistä junasta tyttö puhui, mutta kuulin silti oman ääneni sanovan hassunkuuloisesti:
”Pitää pyöräillä kovempaa niin ehitään!” Niin me otettiin Salman kanssa ihan uusi vaihde esiin ja alettiin sotkea Frendien tunnarin soidessa taustalla. Musiikki oli alkuun hiljaista, mutta koveni jopa rasittavaksi. Salma ei tuntunut huomaavan rallatusta lainkaan – tytön selkä loittoni loittonemistaan, vaikka kuinka koitin kiihdyttää omaa vauhtiani.

Nytkähdin hereille. Kesti hetki tajuta etten ollut konkelin selässä Rosa-Salman kanssa, vaan jonkinmoisen viltin alla kovalla, viileällä alustalla. Koitin nousta istumaan nähdäkseni paremmin missäs sitä oltiinkaan, mutta kopsautin otsani kipeästi ilmeisesti tuolin tai pöydän alareunaan. Palasin suosiolla horisontaaliseen lepoasentooni, ja huomasin vasta sitten, että pää oli muutenkin aika kipeä. Pikkuhiljaa alkoi mieleen valua sumeita ja kapakanhuuruisia muistoja viimeisestä vuorokaudesta…

”Eikö sulle Tapani mun antamat palkat riitä kun oot ruvennu sivupisneksenä pitämään tämmöstä bordellia!?” Säikähdin kovaa, yllättävää miesääntä niin, että koitin napsauttaa itseni pystyyn kuin linkkuveitsen – päätyen jysäyttämään otsani siihen samaan kirottuun tuolinreunaan.
”Mmmrrrkele elä möykkää”, kuului tukahtunut peittoääni jostain mun yläviistostani. Sain ryömittyä tuolin alta pois ja katselin tukka pystyssä ympärilleni. Tapin huone. Kasperin punaisen fledan peittämä pää pilkotti peiton alta metrin päässä täysin liikkumatta, lienikö elossakaan, ja Tappi ja Rosa näytti punkeutuneen yhdessä Tapin sänkyyn. Artsi seisoi talliverkkareissa ovensuussa ja näytti niin käsittämättömän riemastuneelta meidän ryttyisistä juhlavaatteista ja krapulaisesta hönginnästä.
”Voi teitä nykynuoria, ei mitään kuria”, ukko virnuili, ihan kuin olisi itse kovinkin raitis ja pyhä. ”Alhaalla on kahvia, sitten kun te darrapirut… heh… kerkiätte.”

Mun seuralaiskolmikkoni alkoi heräillä kuin hidastetussa filmissä, ja rähmäisin silmin tihrustelivat sitten ympärilleen niin kuin mäkin äsken. Mä ihan yllätyin löytäessäni viikolla lääkäriltä olkapäälleni saadun kantositeen ehjänä – hatarien muistikuvien perusteella se oli toiminut illan aikana milloin kaljakassina, milloin rekvisiittana hulluissa huivitansseissa.
        ”So no one told you life was gonna be this wayyyy…” Frendien biisi surahti soimaan vaimeana jossakin peittojen seassa. Mun puhelin, äkkäsin vihdoin, se oli mun uneenikin tunkenut ja mut herättänyt. Kaivelin vilttejä raivoisasti, ja saadessani luurin käteen sen yläreuna todella vilkutti kolmea vastaamatonta puhelua. Kapula surisi mun kädessä, ja ilmoitti näytöllään että töistä soitetaan. Muhun läjähti kylmä kauhuntunne tajutessani, että mun olis pitänyt olla sorvin ääressä jo tunti sitten.
”Vastaa siihen nyt helvetti ei tota jaksa kuunnella kukaan”, Tappi örisi, ja rutisti vain hippusen peiton alta näkyvän Rosan kainaloonsa. Kuului mojova mottaisu ja poika näkyi perääntyvän suosiolla.

”Cella”, sain viimein keräiltyä viimeisetkin yön humussa tappamatta jääneet aivosoluni ja vastattua puhelimeen normaalisti.
”Tässä on Kari hei. Eikö sun vuoro ole nyt juuri meneillään? Ei kai ole sattunut mitään?” työkaverin ääni oli tympääntynyt, ravintolahommissa oli kyllä tavattoman rasittavaa jos oli vajaa miehitys, joten eipä sitä voinut siitä syyttää.
”Ei oo, mutta mä oon kuumeessa enkä pääse duuniin”, päästin teatraalisen muka-nuhaisen niiskauksen ja peitin puhelimen ettei Tapin röhönauru kuulunut linjalle. ”Oon koittanut soittaa koko aamun mutta en oo päässyt läpi, pakko levätä tää päivä.” Kummastelin itsekin miten nopeasti selitys välähti mieleen, työpaikan puhelimissa oli todella ollut koko viikon jotain häikkää. Karin ääni oli synkeän vittuuntunut, mutta ei se voinut mitään tehdäkään, joten toivotteli nasevasti pikaiset paranemiset ja paiskasi luurin kiinni. Mä huoahdin. Uuden kokin kanssa tappelua ja vuoroista lintsausta. Ei ollut Talven muijan ura tällähetkellä kovin nousukiitoinen.
”Hyvä”, Rosan ääni totesi pienen hiljaisuuden jälkeen, ja kamun pää nousi näkyviin Tapin hartioiden takaa luonnottoman hyvännäköisenä tilanteeseen nähden. Se oli ilmeisesti jaksanut pestä meikitkin yöllä kuulailta kasvoiltaan: asia, jota ei voinut sanoa meikäpojasta.
”Nyt kun kerran hankit itelles vapaapäivän, niin voitkin tulla mun kans tallille.”

Artsin piruilun täyttämän aamukahvittelun ja huonovointisen ajomatkan jälkeen me seistiin koko nelikko Seppeleen lätäkköisellä pihamaalla. Rosa oli saanut Tapilta vaatteita lainaan ja näytti epäreilusti joltain kauniilta boyfriend-mallistoa esittelevältä mannekiinilta – meikäläisen luikeron kastematokropan päällä, jossa ei ollut naisellisia kaaria mailla halmeilla, Tapin kollarit ei olisi pysyneet edes köyttämällä. Onneksi Ros oli Artsilan keittiöstä kuullut kuinka kuittasin Artsin ja Rosin olevan ihan täysin kuin Viivi ja Wagner, nauranut makeasti ja ilmeisesti siitä päätellyt mun olevan ihan hyvä tyyppi, koska ihanasti lainasi mulle verkkareita ja kenkiä tallireissua varten. Ei tarvinnut eilisessä, rypistyneessä minihameessa tulla kekkaloimaan.

”Cella!” Kristerin ääni saavutti mut jo ennen kuin ehdittiin tallin oville. Iso mies saapasteli kuuluvasti meidän luo, tutkaili mun räjähtänyttä lookkia ja kantositeessään roikuskelevaa kättä häpeilemättä, mutta päätti ilmeisesti niistä huolimatta sanoa asiansa.
”Mulla olis nytten hetki aikaa… jos sä kykenet.” Mä tiesin mitä se tarkoitti. Me oltiin Kristerin kanssa lyöty viisaat päämme yhteen ja päätelty, että Windille voisi oikein hyvin alkaa opettaa westernpuolen saloja. Olin jotain tamman kanssa saanut aloiteltua itsekseni, maasta käsin lähinnä, koska Kristerillä oli kiireitä bisneksensä kanssa – miehen kokemus ja opetus olisi kuitenkin meille tärkeintä, ja mä aion ilosta kiljuen ottaa vastaan pienetkin opit mitä mahdollista.
”Kyllä mä kykenen!” sanoin reippaana, ja nostin paketoitua käsirukkaani. ”Eikös siihen yksi käsi riitä joka tapauksessa.”

Hetkeä myöhemmin talutin Myntin lännenkamppeisiin tumpatun Windin märän, painavan hiekan peittämälle kentälle. Krister oli perusteellinen mies: me tuupattiin melkein koko kolme varttia lähinnä käyntiä, pysähdyksiä ja peruutuksia, miehen sanoin rakennettiin hyvää pohjaa ettei tulisi juostenkustua jälkeä. Yhden ohjan pysähdykset, liikkeellelähdöt sekä ohjaaminen alkoi luonnistua meiltä melkein heti, kun taas peruutukset löysin ohjin tuotti etenkin mulle harmaita hiuksia. Mä olin hitaasta temposta huolimatta ihan hikinen opetustuokion päätteeksi.
”Hyvä, siitä se lähtee”, Krister ei vaikuttanut yhtään toivottomalta, päinvastoin. ”Voitte treenata näitä itsenäisesti, samoin sitä paineen väistämistä mitä aiemminkin. Ja nyt etenkin tuota pitkällä ohjalla työskentelyä pitää Windille teroittaa, se on tottunut että vapaa ohja tarkoittaa ettei tarvitse kuin löntystää.” Krister taputti tamman pilkullista takamusta, ja näytti lähinnä huvittuneelta varoittavasti nousseesta takasesta.
”Mä koitan tehdä aikaa ensi viikonlopulle niin jatketaan. Jos vaan oppilas vielä mua jaksaa, hahhah.”

Ja kyllähän mä jaksoin. Edes alkoholimyrkytystään poteva kroppa ei haitannut enää, kun hyvillä mielin vein Windin sisään ja harjasin sen huolella. Kun tamma alkoi näyttää siltä ettei jaksanut mua enää yhtään, pompiskelin yläkertaan, jossa istuskeli sunnuntaipäiväksi harvinaisen vähän porukkaa. Salma ja Naatti viikkaili Bonskin kisa-arkun sisältöä, ja Emmy nassutti pöydän ääressä pitsaa. Ahnaasti ja blondin estelyistä välittämättä kirmasin ihanalta tuoksuvan roskaruuan osingoille.
”Hei! Mulla on kamala nälkä!”
”Ja mulla rapeli”, sanoin suu täynnä kuumaa juustoa, ja koska Emmy on mahtava ja empaattinen ystävä se sääli mua, ja leikkasi mulle toisenkin siivun.

”Näin susta Salmaseni unta viime yönä.”
”Romanttista”, tyttö vastasi lattialta rullaillessaan varmaan joskus valkoisilta näyttäneitä pinteleitä. Mä selitin suu vaahdossa psykedeelisestä unestani, mutta siinä vaiheessa kun pääsin oranssikarvaiseen tiehen huomasin että yleisöni oli tuunautunut aivan eri taajuudelle.
”Mikä on? Menikö kisat huonosti?” Salma oli mökkireissussa jännittänyt tämän viikonlopun estekisoja, ja näytti kulmiaan kurtistellessaan siltä, että joku sitä kaiveli.
”Ei, ihan hyvin”, brunette mutisi, ja me vaihdettiin Naatin kanssa kummastuneet katseet.
”No mikäs sitten hiertää?” Salma huiskaisi vähän ärtyneesti kättään, ja hetken ajattelin ettei se halunnut puhua siitä. Kuitenkin pitkän huokauksen jälkeen se vilkaisi kisahoitajaansa kuin tukea hakien, ja avasi suunsa:
”Se Soile. Törmäsin siihen kaupalla tänään, meni koko päivä pilalle taas.”
”Mikä Soile?” Me saatiin Emmyn kanssa kuulla stereona sekä Salman että Naatin suusta tarinaa parin päivän sisältä, jostain nuoremmasta ratsastajatytöstä joka oli ottanut Salman todelliseksi silmätikukseen. Mä kuuntelin silmät lautasina: ihan käsittämätöntä! Olihan tuntilaisia kaikenkarvaisia ja välillä ne rasitti tuppautuessaan kaikkialle, mutta se oli aina semmoista harmitonta. Tämä ei enää ollut, ja mulla nousi verenpaine aivan uudelle levelille kun näin kuinka paha mieli Salmalla siitä oli.
”Joo mikä lehmä!” korskahdin lojaalisti, ja kieputin penkillä lojuvaa riimunvartta käden ympärille kuin nyrkkiraudaksi. ”Pitääkö sitä mennä vähän kouluttaan?” Sieltä se tuli, Salman kasvoilla tuttu hymy. Pieni, mutta kuitenkin. Tyttö pudisti päätään kuin ravistellen, eikä selvästi enää halunnut puhua asiasta.

Me ajauduttiin Emmyn kanssa juttelemaan mökkiretken riemuista, kun Salma ja Naatti syventyi takaisin töihinsä. Meidän pitäessä hiljaista hetkeä pitsan nassuttamisen merkeissä, tarttui mun korvat pätkään tyttöjen hiljaa käydystä keskustelusta:
”Ootko puhunut Juuson kanssa, pääseekö se taas ens viikolla mukaan? Oli hassua kun se ei ollut nyt.”
”Missä Juuso oli?” Luoja siunatkoon Emmyä, joka luki mun ajatukset ja sanoi kysymyksen ääneen eikä mun tarvinnut.
”Sitä oli purrut joku hevonen pahasti viikolla. Se joutu sitä näyttämään ihan lääkäriin.”

Pitsan lopeteltuani mä olin möyrinyt takaisin talliin, käynyt nappaamassa pienen kassillisen Windin huopia ja pinteleitä mitä veisin kotiin pyykkiin, ja lähtenyt sitten hipsimään pihalle. Mulla oli nyt kaksi vaihtoehtoa: käppäillä metsän poikki Ruolampeen ja saada Tatulta kyyti kotiin, tai hypätä bussiin, jonka tiesin tulevan ihan kohta, ja huristavan aivan Juuson isän tallien editse. Mulla oli aivan ihmeellinen tarve jutella Juuson kanssa. Olo oli vähän syyllinen – olin varma, ettei Juuso ollut joutunut kahta kertaa saman viikon aikana jonkun puruleluksi, vaan vaivaavat hampaanjäljet kuului nimenomaan Windin kalustolle – mutta myös kurja pojan puolesta. Vaikka olin mielessäni hakannut jäbän tuusan nuuskaksi vasaralla miljoonia kertoja, en tykännyt yhtään ajatuksesta että sille oli oikeasti sattunut jotain.

Tuijotin tieltä pilkottavaa bussipysäkin merkkiä miettien syvästi. Se olisi niin helppoa hurauttaa sinne, istua Juuson kanssa kahvipöytään, nähdä sen helvetin pelottava isä ja hienot puoliveriset pihamaalla. Niin helppoa, ja mulla oli vähän ikäväkin sen kanssa juttelua, olin huomannut sen silloin käsiepisodin jälkeen Windin karsinassa.

Astuin pari askelta kohti pysäkkiä, mutta pysähdyin. Ja jänistin kääntyen kannoillani ja lähtien marssimaan kohti Ruolampea vilkaisematta taakse.

[Cella]

Vappuhumussa

Forty-sixth

”Fiia! Haluatko sä että mä kuolen!?”
”En mitenkään erityisesti?”
”Lopeta sit se heiluminen!!”

Fiian suupielet nytkähti pienesti, mutta punapää nojautui kuitenkin pitämään porrasjakkarasta paremmin kiinni. Mä ojentauduin tuolin päällä koko häikäisevään pituuteeni ja ripustelin loput serpentiininhännät taukohuoneen ovenkarmien ympärille, ja jäin sitten katsomaan yläilmoistani meidän työn varsin värikästä jälkeä. Me oltiin menty ulisemaan Annelle Fiian ja Rosan kanssa, että me tahdottiin koristella talli vapputunnelmaiseksi – perinteisiä ilmapalloja ja serpentiinejä ja muuta mukavaa. Vastaanotto oli ollut lämmin ja innostunut.

"Ei."
”Mut… ilmapallot – ”
”Ei. Joka vuosi niiden paperisilppujen ja pallojen kumipalasten siivoaminen jää tekemättä ja sitten niitä löytyy pitkin sohvantaustoja jouluun asti.”
”Me luvataan siivota! Heti huomenna!”
”No te kaksi ette ainakaan ole huomenna missään siivouskunnossa”, Anne nyökäytti päätään kohti mua ja Rosaa niin että pitkä ruskea poninhäntä vaan heilahti, vihjasi ilmeisesti että me oltaisiin yöllä matkalla tekemään syntiä. Me koitettiin räpytellä silmiä niin ymmyrkäisen ja viattoman näköisinä kuin osattiin, mutta revettiin itse kesken ilveilyn. Ei me sillä ketään huijattaisi kuitenkaan.

”No okei. Mut jos me saadaan joku siivoomaan?”
”Ei.”
”Kasper on lahjottavissa ja estejunnut kiristettävissä.”
”Herraisä, ei todellakaan.”
”Anneeeee.... ihan vähän vaan koristeltaisiin…. jooookooooooooo..?!”

Lopulta meidän harvinaisen lahjakas ärsyttävyys tiirikoi Annestakin esille sen pienen sisäisen vapunjuhlijan, ja me saatiin lupa koristella, kunhan se rajoittui yläkertaan. Kuten arvata saattaa se ei jäänyt siihen luvattuun ”ihan vähään”, kun Wenla, Salma ja Lunakin liittyi joukkoon ja kaikki halusivat puhallella serpentiinejä ja palloja ja heitellä huiskia. Taukotupa näytti lopulta lähinnä piñatan sisäpuolelta. Me puhallettiin Annelle kaikista hienoin ja pinkein ilmapallo etukäteis-lepyttelylahjaksi, piirreltiin siihen oikein Topin kuvia, niin ehkä me päästäisiin sillä pälkähästä.

Kello oli vasta vähän, mutta mä olin jo puuhaillut Alexin kanssa vaikka mitä. Se oli tänä vappuvaihtaripäivänä mun hoitohevoseni ja iloinen ruuna oli ollut mitä mahtavin tuttavuus. Tiirailin rautiaan tarhailua satulahuoneen ikkunasta, jonka likaisuuden kirkas kevätaurinko toi armottomasti esiin. Yksi talviuniltaan herännyt kärpänen pärisi itsepäisesti lasia vasten.

        Auringonläikässä ja Rosalta omin luvin lainatussa hupparissa oli mukava ja lämmin olla – me oltiin kastuttu Alexin kanssa aamun yllättävässä kaatosadekuurossa, ja mun omat kamppeet oli olleet niin märät että niistä oli voinut vääntää vettä pesarin lattialle. Päivä oli ollut hauska, täynnä vaihtelua, ja illaksikin oli vaikka mitä kivaa odotettavaa. Me oltiin tehty vappusuunnitelmia jäätävän isolla porukalla: mukaan oli tarttunut mun ja Rosan lisäksi Salma ja Jesse, Emmy ja Henri, Dani ja Lynn, Tappi, Kasper, Fiia sekä Pipsa. Ei mulla hajuakaan ollut mitä me keksittäisiin, mutta en uskonut että tuolla porukalla mikään voisi mennä kovin paljoa pieleen.

Käppäilin automaattisesti kohti tallin lisäosaa varmaan kuudetta kertaa tänään. Jossain vaiheessa aina olin tajunnut että aivan, Windi ei ollut tänään mun hoitohevoseni, ja kääntynyt kannoillani kohti Alexin majapaikkaa – mutta nyt tallailin perille asti tammaani katsomaan. Ode oli tullut tallille ja ottanut jo riippakiven käytävälle harjattavaksi. Knabstrup oli ilmeisesti saanut jo kuulla taitavalta hevosnaiselta kurinpalautuksen, sen happamasta naamasta ja täysin nätisti seisomisesta päätellen.
”Oot tahallasi Cella hommannut hoitsuvaihdon justiin tälle päivälle”, Odelie ähki Windin kuraisessa tarhassa möyrittyjen kinttujen seassa. Eilinen koko päivän kestänyt sade oli vetäissyt maan velliksi, ja tänään kaikki konit nautiskelivat mutahoidoistaan täysin rinnoin.
”Jos yhtään lohduttaa niin ei se sun kultapoikasikaan ollut kovin punarautias aamulla.” Ode purskahti nauruun. Se taisi osata hyvin kuvitella tilanteen.
”Katsotko tätä hetken, haen varusteet?”
”Tottakai.”

Oden huiskittua satulahuonetta kohti mä siirryin Windin pään viereen ja katselin sen pyöreää kylkeä. Toinen tämän kevään varsoista oli jo syntynyt, eikä vauvan omistavan Lynnin onnella ollut ollut pariin päivään lainkaan rajoja. Me saataisiin odottaa vielä hetki, mutta pilkullisenkin karvavauvan tulo lähestyi koko ajan.
”Hyvää vappua eukko, oot nätisti si”, mä mutisin tammalle ja rapsuttelin sitä samalla riimusta pitäen. Se pörisi ja painoi korvansa tiukkaan lituskaan. Mua vähän nauratti. Alex oli ihana ja sen kanssa päivä oli mennyt kuin siivillä, mutta kyllä Windi oli aina Windi.

Tamman tämän päiväinen hoitaja palasi tuttujen vaaleanpunasävyisten varusteiden kanssa, ja mä astuin sivummalle antaakseni tilaa varustamiselle. Annoin taskustani vähän kolhiintuneen mandariinin hämmentyneen Odelien käteen.
”Se ei sitten syö porkkanoita. Vaan näitä.” Brunette nyökkäsi, väläytti hymyn ja pyöräytti näppärästi kuoret oranssin hedelmän ympäriltä. Windi haukkasi herkun suuhunsa, ja mehu valuen pälyili meitä epäilevän näköisenä.

”Cella!” Rosan ääni huhuili yläkerran portaikosta. ”Lähetää, pitää ehtiä vielä kauppaan!” Mä käännyin toivottelemaan hyvät vaput Odelielle, rahnutin Windiä turvan päältä ihan vain koska se ärsytti sitä suunnattomasti, ja lähdin sitten simainen jännitys vatsassa kuplien kipittämään odottavaa ystävärevohkaani kohti.

[Cella]

Purkauksia
Forty-seventh

Auringonsäteiden tulikuumat kärjet rummuttivat mun niskaa armottoman varjottomalla kentällä. Rauhallinen, hidas jog kuljetti mua pitkin pölyävää hiekkaa, ja raskaat, leveät puujalustimet pitivät mun jalat tukevasti pyöristyneitä kylkiä vasten. Windi pärskähti ja teki painoavuilla pyytämällä leveän kaaren takaisin kohti kentän keskustaa. Valmistelin tamman pienellä vatsalihasten ja pohkeiden herättelyllä, ja jarrutin sen istunnalla suoraan jogista pysähdyksiin. Varmistettuani että pidätteet pitivät, siirsin jalkaa reilusti eteen ja nojasin kunnolla taakse. Melkein henkeä pidätellen odotin, kuinka knabstrup nojasi painoaan taakse, ja otti kuin ottikin sen odotetun, kysyvän peruutusaskeleen. Myötäsin saman tien kiitokseksi, ja toistin avut sitten uudelleen. Nyt peruutus lähti jo reippaammin ja jatkui useamman askelen verran – ei ehkä suoraan, mutta jatkuipa kuitenkin! Nostin suolaisen hien kirjomat kasvoni ja hymyilin riemuisasti aidan luona seisoville Kristerille ja Tuulialle.

”Hyvä!” ensin mainittu huikkasi, ja stetsonin lierin varjon alta erottui leveä vastaushymy. Oli opettajallakin tainnut olla kärsivällisyys koetuksella, kun peruutus ei ollut meinannut millään lähteä onnistumaan – Windi oli tuntunut olevan tänään kaikkea uutta kohtaan asenteella ”I’m too old for this shit” ja jollotellut vaan menemään onnellisena pitkästä ohjasta. Tuulia oli pyydetty apuun, ja me oltiin ihan todella otettu järeät aseet käyttöön, opetettu sekä maasta että selästä samanaikaisesti kuin täysin uudelleen ratsukouluttaessa. Se oli selvästi toiminut; nyt alkoi knabista saada irtikin jotain, kun se alkoi hiffata jalan paikan merkityksen.

”Ota loppuun laukkaa vielä, saat sen varmaan nyt kunnolla rennoksi”, Krister huikkasi, katsellen kelloaan siihen malliin että sen pitäisi olla jo jossain muualla. ”Ja loppuun parit onnistuneet peruutukset vielä että saadaan niistä ensi kerralla nopeammin kiinni.” Mies heilautti itsensä kumman sulavan näköisesti kentän aidan ylitse, mutta kääntyi vielä pienesti hymyillen naputtamaan hattunsa lieriä:
”Säkin, Cella, saat tolla menolla pian ratsastaa tämmöinen päässä.” Mä olin jo valmistautumassa laukannostoon, mutta hämmentyneenä Kristerin lausahduksesta se jäi niille teilleen. Tuulian ilmeestä päätellen myöskään se ei ollut ihan pysynyt kärryillä.
”Ai mitäh?”
”Stetsoni. Ei tosi westernihmiset mikään potta päässä mene.”
”No miksikäs mä olen tähän mennessä sitten mennyt?” mä vaan naureskelin, ja keräsin ohjia paremmin oikeaan käteen antaessani laukkapohkeet.
”Koska sä et ole vielä tosi westernihminen. Stetsoni pitää ansaita”, Krister huhuili kavioiden töminän yli, ja jatkoi niin hiljaa, ettei sitä oltu varmaan tarkoitettu mun korville:
”… ja koska Anne pistäisi mut sohvalle nukkumaan jos päästäisin jonkun aloittelevan murtamaan päänsä.”

Vähän myöhemmin talutin hikistä Windiä harjauspuomille. Aurinkoisesta kelistä inspiroitunut Tuulia sanoi liittyvänsä Ruusun kanssa remmiin vähän myöhemmin, kunhan olisi tamman liikuttanut, joten me jäätiin pihalle toistaiseksi kahdestaan. Autojen määrästä päätellen väkeä oli kyllä tallilla, joten rauha ei varmastikaan ollut pysyvää.
”Oos nyt!” komensin Windiä, kun se ei meinannut antaa mun pistää riimua sen kaulalle jotta saisin suitset pois. Kun pujotin kättä tamman pään ali se otti pultit, ja korvat luimussa jynttäsi mut melkein puomia päin.
”…RRKELE!” läväytin riimun naruineen omia jalkojani vasten niin että kuului uhkaava mäiskähdys, ja kun tamma oli edelleen tulossa syliin läppäisin narukiepillä värähteleville ryntäille. Luimija peruutti tasan niin pitkään kun mä sitä peruututin, ja jäi pysähdyttyään väristelemään sieraimiaan ja pää alhaalla pyytelemään saisiko tulla takaisin mun luo.

”Oho! Toimiskohan toi Bonnieen”, Salman ääni naureskeli tallin ovelta, jossa tyttö pudisteli poninsa suojista irtokarvoja. ”Aika rajun näköstä.”
”Toimii varmaan kaikkiin, kai tää on jotain yyberhienoa luonnollista hevostaitoa”, mä virnistin kun sidoin nyt niin siististi käyttäytyvän Windin puomiinsa ja sain kerralla suitset pois. En muistanut enää yhtään kuka mulle ton narutempun oli opettanut, mutta se toimi jotenkin samalla tavalla kuin hevoslaumassa johtaja vaatii itselleen oman tilan alkuun varoittamalla, sitten tuuppaamalla kauemmas.
”Haha kaippa joku voikin miettiä että mitä toi tota hevosta hakkaa, mut tottapuhuen jos menee kattomaan vapaiden hevosten toimintaa keskenään, niin ei ne johtajat siellä niitä silmille hyppeleviä kloppeja kiltisti silittele. Ei hevoset mee rikki kun niihin koskee, se on –”
” – kukkahattumammojen höpinää, että fyysinen kanssakäyminen on heti huonoa?” Salma lopetti mun avautumisen, ja aiheutti sillä meidän välille hämmentävän hetken. En muistanut, että olisin tästä asiasta tytölle aiemmin puhunut. Salmakin katsoi mua vähän oudon näköisenä.
”Joo. Se mun kisahoitaja Juuso sanoo aina samaa.”

Mä onnistuin sivuuttamaan Salman toteamuksen jonkinmoisella puheenaiheenvaihdolla, eikä brunette tuntunut mitään ihmettelevän. Mulla oli kuitenkin vähän inha olo tytön painellessa takaisin jatkamaan kevätsiivoustaan: tää Juuso-asia tulisi selvästi pompsahtelemaan esiin aina vaan, vaikka kuinka koittaisin olla kuin sitä ei olisi olemassakaan.

Siellä paha missä mainittiin. Mä olin juuri saanut kutinaansa kiemurtelevan Windin rentoutumaan lähes kesäisen kuumassa auringonläikässään, kun harteikas vaalea hahmo ilmaantui nojailemaan avoimelle ovelle. Mulla ei ollut hajuakaan mitä se teki täällä, kisahoitajahan sen piti vaan olla. Keskellä tavallista torstaipäivää tuskin olisi kovin monia ratsastuskisoja.
”Toi sun lyhyt tukka on ihan hauska”, kuului matala, ilmaan heitetty kommentti. Sain kerätä kaikki voimani etten puhahtanut: tilanne oli taas niin tyypillistä Juusoa. Ei tervehdystä, vain käsittämätön, monitulkintainen kommentti josta ei ikinä tiennyt tarkoittiko se hyvää vai ei, kuin mitään ei olisi meneillään. Mä nautin pienesti siitä että sain osoittaa mieltäni, ja esittää etten kuullut koko lausahdusta. Suin Windin lautasta niin, että kättä särki ja vaalea karva pöllysi.
”Se on tommonen vähän… hutsahtava Helinä-keiju.”
”Kuuletko sä ite ollenkaan mitä sun suusta pääsee?” Kun käännähdin ympäri mä yritin näyttää vihaiselta, mutta koska sekä jotenkin koomisen typerä kommentti, että jätkän huvittunut ilme kutitteli sietämättömästi mun kieroa huumorintajua, epäonnistuin surkeasti. Päädyin päästämään korahtavan nauruntyrskähdyksen, kulmat syvässä kurtussa kuitenkin, ihan muodon vuoksi.

Juuso jäi katselemaan ovelta, kun mä harjasin Windiä. Oli pirun hankalaa myöntää se itelleni, mutta sen läsnäolo ei tuntunut edes kovin kamalalta – ensinnäkin koska poika oli yksi maailman ainoista ihmisistä joiden kanssa olin oikeasti samalla aaltopituudella, tai ainakin olin ollut, ja toiseksi koska sain pientä tyydytystä siitä, että Juuso pysytteli jatkuvasti turvallisen kahden metrin päässä Windin purukalustosta. Raskaan westerntreenin jälkeinen hyvänlainen väsymys, ilta-aurinko ja tuttu ihminen teki hetkestä erikoisen, mutta jollain tapaa hyvän.
”Susta on tullut lehmityttö vai?” Juuso kysyi pitkän hiljaisuuden jälkeen silmäiltyään puomilla lepäävää nahkaista lännensatulaa. Mä tyydyin kohauttamaan olkiani.
”Sä vannoit aina kouluratsastuksen nimeen, sillon ennen.”

Sieltä se tuli. Silloin ennen. Mää olisin ollut ihan fine sen asian hautaamisen kanssa, oltaisiin oltu kuin ei oltaiskaan, mutta ilmeisesti luurangot oli pakko kaivaa kaapista esiin.
”Aika moni juttu on aika erilainen kun ennen, en tiiä ootko huomannut”, mä läväytin pilkallisesti. Mukava hetki oli ollutta ja mennyttä – Juusolla oli kyllä käsittämätön taito ajaa mut I-love-yousta seinähulluksi kolmessa sekunnissa. Windin herkät anturit nappasi heti tunnelman kiristymisen, ja se alkoi stepata paikallaan.
”Ooksä tosissas että taas kaivelet sen tähän keskusteluun?” Juuso näytti oikeasti vihaiselta.
”No sä olit tosissas kaivelemassa mun parasta kaveria, aika klassinen veto ellen sanoisi.”
”Puhuu Pyhä Neitsyt Maria, mitäs Aleksille kuuluu nykyään?” Mä tunsin kuinka mun silmät ja sieraimet levisi raivosta hyvin epäesteettisesti, kun Juuson suusta pääsi mun armaan eksäni nimi. Aleksi oli juuri se, jonka kanssa mä olin seurustellut pitkään ennen kuin mä ja Juuso lyötiin hynttyyt katastrofaalisesti yhteen. Tai no, ennen, ja jonkun verran samaan aikaankin. Not my proudest moment.

”Mä en voi uskoo että sä heität ton mun naamalle”, sihisin kuin Potterin Harry käärmeille puhuessaan.
”SÄ TIESIT että mä seurustelin, SÄ olit sitä mieltä että se oli ihan fine. MÄ SANOIN sulle että me erottais mutta sä päätit käydä ennen sitä köyrimässä Hannaa, ja sen jälkeen SÄ päätit käydä tyhjentämässä sielus Aleksille”, mun ääni koveni loppua kohden aika koviin sfääreihin, vaikka koitin kovasti hillitä sitä. En tiiä olinko ikinä ollut niin vihanen kellekään, varsinkin kun ekaa kertaa sain päästää parin vuoden takaiset katkeruudet valloilleen.
”Cella –”
”Turpa kiinni kun mä puhun. Hanna ja Aleksi tuli raivoomaan mulle kymmenen helvetin minuuttia ennen kun mun piti olla jäällä luistelemassa vapaaohjelmaa, mä missasin vuoroni ja menetin mun EM-karsintapaikan. Sä olit ottanu ja lähteny SAKSAAN sillä aikaa vähän RATSASTELEMAAN ISIN HEVOSILLA, että kertakaikkiaan ONNISTUNUT PÄIVÄ VAI MITÄ MIELTÄ OOT?!!”
”Cella, älä –”
”PÄÄ KIINNI!!!! MÄ oon hävenny sitä silmät päästäni enkä sanonu kellekkään mutta siinä sä vaan oot niinkun ei mitään, saatanan paskapää – ”
”Cella…” Kun mä pysähdyin vetämään henkeä välissä, ehti Juuson pälyilevät, aika kauhistuneet silmät tarkentuamun taakse. Mä kurtistelin kulmiani ja rauhoittelin hermostunutta Windiä, mutta kun Juuson silmät ei liikahtaneetkaan mun takaisesta maisemasta, mäkin käännyin ärtyneenä katsomaan.

Iho nousi kananlihalle, vaikka aurinko paistoi yhä kirkkaasti. Salman ja Fiian silmät tuijotti luonnottoman rävähtämättä, Salman satulahuopaa pudistelleet kädet pysähtyneenä kesken liikkeen ilmeisesti jo jonkun aikaa sitten. Mulla kävi mielessä muutama aloituskommentti keskeyttämään painavan hiljaisuuden, mutta ainakin Salman ilmeestä päätellen mikään mitä mä sanoisin ei pelastaisi tätä enää. Brunette puri leukojaan yhteen niin pettyneen ja vihaisen näköisenä, että mun kurkussa kuristi. Ennen kun ehdin sanoa mitään, tyttö paineli sisälle talliin melkoisin harppauksin.

Fiia jatkoi meidän killittämistä, eikä sen ilmeestä päätellen tässä käynyt mikään järkeen.
”Mitä ihmettä täällä on tapahtunut?”

[Cella]

Erotuomarit
Forty-eighth

"Noni. Te selvitätte tän typerän jutun nyt."

Me istua kökötettiin taukotuvan sohvalla niinkuin koulukriminaalit rehtorin tuomiolla - Salma keskellä, mä ja Juuso sen molemmin puolin. Rosa seisoi arvokkaasti meidän edessä rehtorin paikalla. Wenla parka oli ollut väärässä paikassa väärään aikaan ja nakki oli napsahtanut ovivahdiksi. Tähän soppaan ei tarvittu enää ketään ylimääräisiä.

"Ei mulla oo tässä mitään selvitettävää", Salma totesi viileästi, ja tuijotti tiukasti eteenpäin ettei joutunut katsomaan mua tai Juusoa.
"Onhan", Rosan ääni oli pehmeä kuin muumimamma untuvapatjalla, mutta silti se sai Salman pysymään tiukasti paikallaan. Pitkä mustanruskea suortuva oli karannut Rosan nutturasta, ja se heilahteli tytön katseen siirtyillessä mun ja Juuson välillä.
"Te kaks, alkakaas kertoo sitten."

Torstaina Juuson kanssa yhteen ottamisen jälkeen mä olin soittanut Rosalle heti, ja kertonut koko jutun pääpiirteittäin. Koska Seppeleläisten telepaattinen yhteys toi kaikki juorut kahdeksan nanosekunnin viiveellä kaikkien tietoon, olin päätellyt että se kuulisi siitä kuitenkin, ja parempi oli saada oikea versio suoraan meikäläiseltä. Olin pelännyt kuollakseni että se raivostuu siitä että olin valehdellut ja pimittänyt koko hommaa, mutta se oli turha pelko. Se oli vaan halannut mua ja ymmärtänyt mua ihan täydellisesti, vaikken mä itsekään oikein ymmärtänyt itseäni. Olin joka päivä varmempi, että me oltiinkin Rosan kanssa salaa siamilaisia kaksosia ja jaettiin samat aivot.

Enivei, Rosa se oli lopulta sisuuntunut ja pakottanut meidät kaikki samaan paikkaan selvittämään koko helvetillisen sotkun: Seppeleessä oli kuulemma tarpeeksi ongelmia aiheutunut väärinkäsityksistä ilma tätäkin. Salma ei ollut vastannut mulle koko viikonloppuna puhelimeen, eikä kuulemma vilkaissutkaan Juusoon niiden eilisellä kisareissulla. Se oli loukkaantunut kyllä ihan hyvästä syystä, kaksi ihmistä joihin sen kuuluisi luottaa oli satuillut sille omiaan ihan kirkkain silmin, mutta se ei toisaalta tiennyt koko tarinaa. En mä tiedä auttaisiko se pierun vertaa se tietäminen, mutta kaikkeni aioin yrittää.

"Joo... öö... no me tunnetaan Juuson kanssa ennestään..." jutun selittäminen jäi mun vastuulle, koska Juuso oli ilmeisesti muuttunut mykäksi. Tuntui umpityhmältä kertoa tapahtumia ääneen, se kuulosti muutenkin enemmän salkkareiden kässäriltä kuin kenenkään oikealta elämältä.
"Mää en halunnu sanoo siitä koska me ei oltu hirveen hyvissä väleissä. Tai siis joo oikeestaan, oltiin, vähän liiankin, meillä oli juttua tossa viime kev - mitä?!" Närkästyneenä keskeytin jutun, kun Juusosta pääsi ihmeellinen puhahdus.
"Ei mitää."
"Älä sitten inise väliin kun kerron."
"Sitä vaan että melkosta vähättelyä todeta vaan 'meillä oli juttua.'"

Pienen häkeltyneen hiljaisuuden jälkeen mä pääsin jatkamaan.
"Niin siis, mä seurustelin jonkun muun kanssa ja siinä oli vähän kaikkea, mut me pyörittiin Juuson kaa aika läheisesti joka päivä, ja... KERROTKO SÄ SITTEN KUN TIIÄT NIIN HELVETIN PALJON PAREMMIN?!" Juuson jatkuva puhahtelu ja tyrskähtely alkoi otta pikkuhiljaa mua pattiin. Vastaukseksi sain kuitenkin pään pudistuksen.
"Mä luistelin sillon vielä, ja kisasin kahen muun tytön kanssa viimesestä junnujen EM-karsintapaikasta. Oli kevään vikat kisat, mä olin reenamnu hulluna niihin, ja mun sillonen paras kaveri Hanna oli siellä mun tukijoukkona. Sitten", mä pidin dramaattisen tauon, lähinnä siksi että olin stooria papattaessa unohtanut hengittää. "Sitten, kun mut kuulutettiin valmistautuun omaan esitysvuoroon, Hanna purskahti yhtäkkiä itkeen isoja krokokyyneliä: sen oli kuulemma sillä sekunnilla pakko tunnustaa että se ja Juuso oli jakanu vappuna jonkun kiihkeän kotibileyön. Ja että Aleksi, se mun poikaystävä, ei ollu katsomossa, koska Juuso oli kertonu sille siitä meidän kohelluksesta kaiken."

Jopa Salma, joka oli tuijottanut itsepäisesti seinää koko tarinan ajan, kääntyi nyt suu raollaan katsomaan Juusoa. Poika ei myöntänyt, ei kieltänyt, katsoi vaan meitä vuoron perään haastavasti. Rosa näytti siltä että se sylkee jätkän päälle.
"Joten... mä missasin mun luisteluvuoron, ja menetin sit mun EM-paikankin parhaan kaverin, poikaystävän ja... ton lisäksi", päätin mun kertomuksen nyökäyttäen kohti Juusoa, joka hetken hiljaisuuden jälkeen nousi, ohitti ovella seisovan Wenlan ja lähti huoneesta sanomatta mitään.

Vähän myöhemmin me tallusteltiin Salman kanssa rinta rinnan tallin lisäosan käytävällä. Juuson lähdettyä lätkimään selvittelyt oli jääneet sille tielleen, mutta ainakin kaikki nyt tiesi mitä täällä oli meneillään. Salma ei näyttänyt enää vihaiselta, lähinnä miettiväiseltä. Mä en uskaltanut kokeilla onneani, vaan annoin sille aikaa pujahtamalla tuttuun, rivin keskimmäiseen karsinaan Windin luo. Tunsin oloni aivan rättiväsyneeksi sukiessani tamman peitinkarvan läpi nopeasti - draamailut ja niiden selvittelyt imivät aina kaikki mehut.

Me oltiin Salman kanssa samaan aikaan pihamaalla hevosinemme: kuin sanattomasta sopimuksesta me ratsauduttiin ja käännettiin tammat rinta rinnan kohti äitienpäivän auringon valaisemaa metsää. Ilmassa tuoksui maalaisromantiikkaa huokuva siansonta, jonka maanviljelijät joka kevät levitti pelloilleen. Mä en malttanut enää olla vilkuilematta Salmaa, jonka naamalle heijastui se sisäinen taistelu jota se kävi - kumpi oli tärkeämpää, meikäläisen kouluttaminen mykkäkoululla vai se tulenpalava puheenaihe joka sen kieltä kutitteli.

"Mä en voi USKOA tätä!" vierestä kuului lopulta puuskahdus, ja mä tein kaikkeni ollakseni hymyilemättä. Windi nytkäytti hampaitaan ilkeästi Bonnieta kohti, joten mä ohjasin sen suosiolla kävelemään kauemmas pienemmästä tammasta.
"Että se onkin oikeesti tollainen.... miten sä et oo sille ton vihasempi??"
"Koska se kiukku on tasottunu tässä parissa vuodessa", kuittasin kuivasti naurahtaen, "Ja koska se ei oo niin simppeliä ikinä." Salma nyökkäsi taas tuumivana, olisin voinut lyödä pääni pantiksi että mietti sen ja Jessen riitoja. Me pyydettiin hevoset raviin pehmeällä polulla, ja vaikka olo oli paljon kevyempi kun kaikki oli sanottu, taustalla muhi silti jokin outo ajatus josta en aivan saanut kiinni.

"Toivon vaan et oisit kertonu heti", Salma vielä tuumasi jarrutettuamme takaisin käyntiin.
"Joo, mäkin, anteeksi."
"Saat. Mutta mitäs me nyt tehään?" Isot, pitkien ripsien reunustamat silmät nousi katsomaan mua sen näköisinä, että nyt oli tosi kyseessä.
"Mitä me tehään Juuson kanssa?"

[Cella]

Vappuesteillä
Forty-ninth

Windi oli tänään ratsastaessa kuin vanha auto. Tiiättekö, semmoinen, joka kaasua kevyesti painaessa vain jurnuttelee ja nykii, mutta sitten kun kaasuttaa puoli milliä lisää, ampaisee kuin tykin suusta eteenpäin liimaten kuskin penkkiään vasten ja huudattaen kierroksia neljässä tonnissa. Se puhisi ja pöhisi kuin viimeistä päivää. Jos jotakin, tästä tunnista tulisi mielenkiintoinen.

Alkukäynneistä kohti rataa meinasi muodostua ensimmäinen katastrofi, kun rouva pilkku hööki innoissaan prinsessa Bonnien häntään kiinni aivan kirjaimellisesti. Huidoin katsomaan kääntyneelle Piritalle jonkinlaisen pantomiimin meinaten, että me tultaisiin jonon hännillä vähän muiden perässä, koska Windi perseili omiaan. Jälkeen jääminen ei tammalle meinannut sopia lainkaan: se koetti puskea ohjasta ja pohkeesta läpi pääporukan kannoille, ja tuloksena me seilattiin leveää polkua laidasta laitaan kuin humalaiset jotka ei pysyneet jalkakäytävällä. Tamma kuitenkin pysyi millintarkasti sen etäisyyden päässä edellä menevästä kuin mä olin päättänyt sen pysyvän. Cella 1, Windi 0.

Avoimelle alueelle pääsy teki meille hyvää, ja me otettiinkin verryttelyniitty saman tien haltuun siirtymällä isoon raviin. Mä olin ajatellut laukkailun ja ravailun purkavan Windin turhia energiavyyhtejä, mutta tottapuhuen tamman kaasukahva tuntui vain löystyvän entisestään. Korina vain kävi ja suuri vatsa hölskyi vetävän laukan tahdissa. Jarrut painuivat onneksi perille joka kerta paremmin, joten mä päätin olla ottamatta turhaa stressiä knabin innokkuudesta.

”Lynn ja Väinö lähtekääs kohti esteniittyä, ja sieltä Cella ja Windi ja Rosa ja Kössi myös. Tulen hakemaan seuraavat kolme hetken päästä, jatkakaa vaan tätä vanhaa rataa”, Pirre huuteli mun makuun aivan liian pian, ja lähti hymyillen saapastelemaan radan vartta kohti isompaa peltoaukeaa. Me oltiin Windin kanssa ehditty vetäistä vanhan maastoradan pienet lämmittelyesteet vain kerran, eikä pari extrarundia olisi ollut musta yhtään pahitteeksi.

Niityllä hypyt aloitettiin kahdesta peräkkäisestä tukista. Windin menoa rauhoitti selvästi maastoesteisiin tottuneen Väinön läheisyys – ei se edelleenkään rauhassa ollut, mutta ainakin suurin osa energiasta kohdistui nyt oikeaan ilmansuuntaan. Tukit ylittyivät meiltä melkoisen liioitelluilla leiskautuksilla, mutta sujuivat ilman ongelmia.

S-malliselle reitille ripotellut kiinteät esteet tekivät meille eniten päänvaivaa – eivät esteet itsessään, kuten eivät yleensäkään, vaan esteiden välillä kaartaminen ja niihin mahtuminen. Kun koko porukka oli kasassa niityllä ja alettiin hypätä esteitä ratana, esittelimme S-tehtävässä kaikkein… no… tyylikkäimmän suoritusvaihtoehdon ensimmäisellä kerrallamme. Windi puri puun takaa kaarrettuamme kuolaimeen kiinni ja viiletti pehmeän maan poikki vähät välittämättä mun vastaanlaittamisesta, ohittaen samalla kaikki hypätyksi tarkoitetut loput esteet.
”No johan sillä tuli kavereita ikävä”, Pirre naureskeli, eikä mun auttanut kuin naurahtaa mukana, hiukkasen kalpeana äsköisestä höykytyksestä. Cella 1, Windi 1, tuntui tamma ajattelevan pöristessään tyytyväisenä luimistelevan Elmon takana.

Rata sujui toisella kerralla jo hyvin. Windi oli hyvä hyppääjä kuten aina kentälläkin, kunhan pidin istunnalla ja ohjalla sen tarpeeksi hyvin paketissa ja oikealla reitillä. Mua vähän jännitti autonrenkaan jälkeen koivua kohti laukatessamme, mutta tällä kertaa osasin pitää knabstupin huomion itsessäni. Suoristuksen jälkeen tamma nytkäytti kokeillen, josko onnistuisi hurjastelemaan uudelleen, mutta kääntyi mun onneksi vahvalla pohkeella S-linjalle kuten kuuluikin.

Hautaesteellä me näytettiin Windin kanssa kyntemme: kun muut ratsukot painivat hermoilun ja kieltäytymisten kanssa, meiltä onnistui jo ensimmäinen hyppy hienosti. Windi oli kai kyllästynyt itsekin jo höyrypäisyyteensä, ja narskutteli kaula kaarella kuolaintaan meidän odotellessa omaa vuoroa. Rapsutin tamman kaulaa tyytyväisenä. Haudat oli mulle kovin vieras estetyyppi, ja hevosille usein hankala koska sen luonnetta ei nähnyt kauempaa kuten maasta irti nousevilla esteillä, mutta Windi oli niiden lähellä silti jäätävän kylmähermoinen.

”Viimeinen kierros ennen kun päästän teidät takaisin kohti tallia!” kelloaan vilkuileva Pirre huhuili, ja hieroskeli niskaansa väsyneenä. Toisin kuin meille, joille lauantait olivat usein juuri se päivä jolloin tallille päästiin, Pirrelle lauantaityöpäivät olivat harvinaisempia. Mä lyhentelin ohjaa jonon kärjessä, ja valmistelin pohkeella tammaani valmiina Piritan ohjeeseen.

”Cella ja Windi sieltä porukan etunenässä", odotettu merkki lopulta kuului, ja mä pyysin tamman pyörivään laukkaan suoraan käynnistä. "Näyttäkää samanlainen kuin äsken niin teillä on tämä tunti kunnialla paketissa!”

[Cella]

Jälkipuheita
Fiftieth

Isolla ratsastuskoululla käyminen on kuin eläisi jatkuvasti jättimäisessä, sekamelskaisessa ja ah niin mukavassa Rikkinäinen puhelin –leikissä.

Aina joku on kuullut jonkin mehevän juorun ja kertonut sen eteenpäin ystävälleen, joka kertoo sen puolikaverilleen estetunnilta. Sitten seuraava kaveri kertoo toisen version, jonka taas hän oli kuullut. Lopuksi tulee aina joku kummin koiranulkoiluttaja sekoittamaan soppaa omalla huomiollaan, jonka on tehnyt juorun aiheesta, ja sitten koko talli onkin aivan sekaisin mitä tässä on oikeasti tapahtunut. Ja usein ei ole tapahtunut edes juuri mitään.

Tunsin sen iki-ihanan leikin tulokset tälläkin hetkellä selkääni ruuvautuvina katseina. Olisihan mun pitänyt se arvata, että mun ja Juuson pimeä puoli olisi koko tallin – siis kirjaimellisesti kaikkien sen kävijöiden – tiedossa, mutta silti vähän huvitti kuinka paljon ventovieraiden asiat ihmisiä liikuttivat. Käänsin vaivihkaa päätäni hyvältä aidanvieruspaikaltani, ja näin kuinka oman tuntinsa alkua odottelevat C-junnulaistytöt katseli mua myrkyllisesti muutaman metrin päästä, supatellen jatkuvasti keskenään. Jäin tuijottamaan niitä takaisin niin pitkäksi aikaa, että teinit alkoivat kiemurrella kiusaantuneina, ja lopulta pakenivat häntä koipien välissä sisälle talliin. Virnistin itsekseni kääntäessäni rintamasuunnan takaisin kentälle päin. Olin jo pelännyt että olin vanhetessa menettämässä terääni, mutta onneksi luulo oli ollut väärä. I still got it.

Kentällä Windi kiikutti ratsastajaansa kuin markan lanttia jo kolmannen kerran tänään. Tavallisesti en jaksanut jäädä seurailemaan hoitsuni tunteja – muiden harjoittelun katselu oli tylsintä mitä tiesin – mutta viime aikoina tammani oli alkanut maustaa rutiinitehtäviä ihan omalla show’llaan. Mä olin ollut liian helläkätinen sen treenaamisessa viime aikoina sen kasvavan vauvamahan takia, ja nyt kerätty energiavarasto alkoi näkyä päällepäin. Sen oli huomannut mun lisäksi Kasper, jolta tamma oli eilen illalla lähtenyt käsistä sisään tuodessa, sekä kaikki tamman kanssa tunneille joutuneet tällä viikolla. Peitin pienen hymyn, kun Windi lennätti jatkolaisensa maistelemaan hiekkaa, ja ravasi häntä kaarella pöristen Annea karkuun. Olisi sääli menettää tämä jokapäiväinen komediaesitykseni, mutta pakko se kai oli ottaa knabbi höyrynpäästelytreeniin muutaman kerran viikossa.

Kun tyttö saatiin takaisin selkään ja tunti jatkui tavallisen tylsien raviympyröiden merkeissä, mä pääsin vajoamaan taas ajatuksiini. Juuso oli tehnyt klassiset juusot meidän yhteenoton jälkeen – siitä ei ollut näkynyt eikä kuulunut pihaustakaan. Muutaman viikon matalan profiilin pitämisen jälkeen se hipsisi takaisin kuvioihin kuin mitään ei olisi tapahtunut, niin se aina teki, ja se toimisi koska kukaan ei jaksaisi enää vääntää vanhasta asiasta. Mua se ei juuri haitannut. Tottapuhuen tämä koko tilanne oli mun mielestä ihan loppuunkäsitelty – ikivanha juttu jo, joka oli nyt vaan tullut pinnalle uudestaan.

Mun vierelle hipsineet Pirren estejuniorit eivät ilmeisesti olleet samaa mieltä siitä loppuunkäsitellystä – niiden maleksittua porukalla roikkumaan aidan luo erotin oman nimeni matalalla äänellä mumistusta keskustelusta. Pyöräytin silmiäni. Tallin estetytöille Juuso oli pahempaa kissanminttua kuin suklaalla kuorrutettu Kingslandin laukku, kiitos tunnetun sukunimen, ratsastustaitojen, sekä sen faktan että se sattui olemaan miespuolinen. Oli siis vaikea arvata, kumpi meistä kahdesta oli niiden versioissa tarinan pahis.

”Ja kaartoon! Kiittäkää hevosia. Siiri on ainoa joka jää seuraavalle tunnille, muut voi viedä sisään”, Annen ääni kailotti kentän keskeltä. Aidalla hengailijat syöksähtivät auttamaan hevosten kanssa: huhu hoitajahakujen lähestymisestä oli saanut kaikki kynnelle kykenevät taistelemaan pienimmästäkin mahdollisuudesta osoittaa taitonsa. Mä olin sen verran uuden polven seppeleläinen, että en ollut virallisten hoitajahakujen myllytystä vielä kokenut, ja se tuntui nyt jo aika rasittavalta, vaikka koko haut eivät olleet auenneet. Tosin, jos jotain hyvää lohikäärmeen hoitamisessa oli niin se, että aika harva ylimääräinen halusi meidän seuraan änkeä. Nytkin sain viedä pompahtelevan pilkkukuningattaren sisään aivan yksin.

Karsinassa heivasin tammalta vain satulan selästä ja naksautin suitsiin juoksutusliinan. Windillä olisi vielä yksi tunti, mutta sen energiasta riittäisi aivan hyvin lyhkäiseen juoksenteluun, joka luultavasti parantaisi sen hyppyhiiri-olotilaa edes vähäsen.
        Anne aloitteli roikkuvan harmaista pilvistä huolimatta seuraavaa tuntiaan kentällä, joten mä talutin Windin suoraan maneesille. Mun irtojuoksutushaave romuttui, kun painavan oven liukuessa syrjään näin kaksi ratsukkoa ravailemassa laajalla kentällä – Danin ja Topin, sekä Piritan ja vieraan näköisen, vaalean ruunan. Aivan, mun ja Juuson hölmöilyt painuisi unholaan alle aikayksikön, nyt kun talliin oli saapunut uusi, paljon kiinnostavampi juorun kohde. Uusi Loeke-ruuna ravasi pikkuisen kömpelön näköisesti pitkällä sivulla, eikä lotkauttanut korvaansakaan uusille tulijoille keskittyessään niin täysillä ratsastajaansa.

”Hei miekkoset, mahdutaanko me tänne päätyyn?” huikkasin korkealla ruunikon selässä kohoavan Danielin suuntaan. Me oltiin löydetty jonkinmoinen yhteinen sävel siellä mökkireissussa, ja siksi sen kanssa oli jonkun verran helpompi jutella nykyisin.
”Juu, me lopetellaankin justiin”, mies huhuili takaisin, ja Topi säesti hörisemällä flirttailevasti Windin suuntaan. Tamma vaan luimisti rumasti takaisin lähtiessään askeltamaan suuremmalle ympyrälle liinan pidetessä.
”Haha. Mun tyttö, taidat tietää ettei ukoista oo kun harmia”, naureskelin knabstrupille, kun kehotin sen laukkaan. Sitä ei tarvinnut kahdesti käskeä: tamman askel venyi venymistään, ja pian se päästeli semmoista pierupukkien säestämää laukkaa, että mä sain kaivaa kantapäät maneesin hiekkaan saadakseni sen pysymään jonkinmallisella ympyrällä.
”Tai sit se muistaa, että edellisen kerran kun sillä oli treffit jonkun äijän kanssa, se aiheutti sille ton tukalan jumppapallon”, Dani totesi tyynen analysoivasti viitaten Windin hölskyvään varsamahaan, ja niine hyvineen ratsasti hikisen Topin maneesin oville.

Windi sai juostua oikein sydämensä kyllyydestä molempiin suuntiin, ennen kuin alkaneen sateen alta sisätiloihin evakuoitunut tuntiryhmä ajoi meidät takaisin sisälle. Tamma oli saanut loimen hetkeksi selkään ja päässyt karsinaan huilimaan ennen viimeistä tuntiaan, kun mä taas olin eksynyt satulahuoneeseen etsimään jotain tekemistä itselleni turhaksi väliajaksi. Vettä hakkasi ikkunaan kuin sieltä Esterin surullisenkuuluisasta rööristä, ja mä istahdin leveän puupöydän ääreen ystävinäni saavi, satulasaippua ja Windin suitset.

Tallissa oli sateen ropinaa lukuunottamatta yllättävän hiljaista. Seuraava tuntiryhmä ei ollut vielä eksynyt paikalle, eikä vakiopoppoostakaan ollut tänään monia näkynyt. Fiialle olin moikkaillut, mutta se ei ollut edes huomannut mua kävellessään samaan aikaan kuin luki jotain, mikä uhkaavasti näytti kevään viimeiseltä tenttikirjalta. En lopulta viitsinyt keskeyttää, olin vain huvittuneena seurannut tytön menoa, ja hämmästellyt miten se onnistui pääsemään yläkerran portaisiin törmäämättä kertaakaan seinään.

”Hei”, raukea ääni sai mut nostamaan katseen lämpimässä vedessä rypistyneistä sormistani ovelle. Rosa se siellä seisoi, silmät väsyneinä ja tukka sateesta märkänä. Silläkin oli opintojen viimeinen kevätrutistus meneillään, ja se oli kovasti vannonut saavansa ne kunnialla pakettiin, vaikka mä kaikkeni aina tein vetääkseni sen pahoille teille.
”Moi. Eikö opinnot enää maistuneet vai?”
”Eihän ne ikinä”, brune naurahti, ja siirsi katseensa saaviin mun edessä. ”Mikäs sua vaivaa, pakottiko joku sut siivoomaan?”
”Ei, ite sain hetkellisen aivovamman ja kun tajusin mitä olin tekemässä oli liian myöhästä ja kaikki hihnat jo saippuassa.” Rosa naurahti, ja nappasi lavuaarin päältä toisen sienen, ahtaen hyvinmuotoutuneen takamuksensa meikäläisen tuolinreunalle. Se nappasi yhden hihnan putsattavakseen, ja me istuttiin siinä kotoisassa hiljaisuudessa. Uskokaa tai älkää, mekin osataan olla hiljaa.

Meidän harmoninen hetki keskeytyi kiivaaseen puheeseen oven ulkopuolelta. Puheääniä oli monta, mutta lopulta sisään satulahuoneeseen astui vain yksi tyttö. Noin viisitoistakesäinen, tunnistin sen yhdeksi niistä hyppääjätytöistä jotka kulki aina Piritan perässä kuin eksyneet tiput. En alkuun kiinnittänyt tyttöön kummemmin huomiota, mutta pian tajusin, että se ei hakenut satulahuoneesta mitään, toljotti vaan mua ja Rosaa.
”Öö… oliko sulla jotain?”
”Jenna sano että se oli kuullu, että sä ja Juuso ootte menny salaa kihloihin”, tyttö sai sanottua tomeralla, sellaisella ’olen-kaikkien-asialla’-äänellä. ”Onks se totta?”
Rosalta kolahti turpahihna sormista lattialle, mä taasen olin aika varma, että olin kuullut väärin.
”Jenn… eeh, mitä??”
”Niin. Sinä ja Juuso, ootteko te kihloissa.” Mä en uskaltanut katsoa Rosaa, koska mä pelkäsin että repeän niin kovaan nauruun että heitän saippuavedet lattialle.
”Jaa.. ööh… kyllä, ollaan me”, sain lopulta kakellettua kurkustani, ja innostuin improvisoimaan lisää. ”Meille on tulossa vauvakin.” Läväytin melkein silmänsä hämmästyksestä pudottaneelle tytölle leveän hymyn ja nipistin Rosaa, joka hytkyi vaarallisesti pidätellystä naurusta. Kun vaalea teini sujahti ovesta käytävään sen näköisenä, että oli räjähtämäisillään halusta kertoa jollekkin, me saatiin tukahdutettua naurunremakat viikattuihin satulahuopiin.

Pitihän tytöille nyt välillä antaa jotain juttelemisen aihetta.