Windin Hoitovihko

[Anne]

Tää mamma tykkää hypätä!






Eräänä sunnuntaipäivänä Pirre oli valvomassa hyppelöitä maneesissa. Windillä riitti intoa, 40-senttiset lämppäriesteetkin mentiin huikeilla ilmavaroilla =D

Spessu Cellalle!

[Cella]

Haha, sikana kiitoksia Anne ihanasta sepsusta!! ♥ Miten voikaan näyttää ihan meidän touhulta :')

Talviunia
Twenty-second

Kuuma aurinko lämmitti mun ruskettuneita kesäsääriä. Bikinien päälle heitetyn hulmuavan kesämekon helma kutitteli ihoa, samoin pikkuiset hiekanjyväset varpaiden välejä. Pikkuinen viilentävä tuulahdus heilautti suolaiset, auringon valkaisemat hiussuortuvat mun kasvoilleni, ja lasten iloisten vesileikkien kirvoittama kirkuminen sai mut nauramaan heleästi. Jalkoja rytmitti menevä, välimerentuoksuinen kesähitti…

”Lunta sataa ja kaikkia vituttaa”, Eetu lainaili Kummelia repäisten mut onnellisesta kuplastani takaisin raakaan todellisuuteen. Lämpö mun talvikalpeissa, riisitautisen näköisissä kintuissa olikin odotustilan huutava patteri. Rantahiekan jyväset jalkapohjissa paljastui Windin karsinasta kenkään tunkeneiksi likaisiksi puruiksi, lämmin tuulahdus viimaksi, joka puhalsi ilmeisesti pysyvästi auki jäätyneestä ulko-ovesta. Korvia hellinyt kesämekon suhahtelu vaihtui kankean toppa-asun kahinaan, rantabailubiisi Arttu Wiskarin Sirpaan, eikä mun flunssakierteen runnomasta kurkusta pääsevää korinaa voinut parhaalla tahdollakaan kutsua kovin heleäksi kikatukseksi. No, tukka oli ainakin oikeasti suolainen, kiitos pipokauden. Ja lapsetkin kirkui – kauhusta, kun törmäilivät karsinoissa vaanivaan Kasperiin.

Todellisuudesta lannistuneena ja pitkästä työpäivästä uuvahtaneena mä seurailin sivusta, kuinka Team Eetu änd Inkeri potkiskeli ja tuuppi odotustilan kurnuttavaa limuautomaattia, joka oli hetki sitten nielaissut niiden viimeiset kolikot. Jonkun pienen tuntilaisen odotteleva äiti katseli meitä alta kulmien kuin jotain historian pahimpia vandaaleja, ja sai mut hymyilemään pienesti. Kaikilla pariskunnilla on omat yhteiset mielenkiinnonkohteensa, Inkulla ja Eetulla se oli ilmeisesti tavaroiden hajottaminen.
”Ota sä takaa kiinni niin kaadetaan se”, minikokoinen Inksu sai juuri murahdettua, kun sisään rynnivät kaksi hahmoa keskeytti niiden mission. Huolestuneen näköinen Emmy raahasi käsikynkässään naamaansa pitelevää Rosaa – brunen sormien välistä valui verta.
”Mitä on käy -?!”
”Kössi”, kuului vastaus paksulla äänellä, ennen kuin mä olin saanut ees kysymystä loppuun. Rosa paineli Emmyn heittämää jääpussia nenälleen. ”Hujautti sen läskin kallonsa ylös kun mä seisoin reitillä. Perkeleen koni, se on ollu taas koko viikon naama nors –”, Rosan ääni hiipui varovasti sen huomatessa sivusilmällä penkillä istuvan tädin tuijottavan meitä ihan avoimen järkyttyneesti.
”Suuren maanisäkäsnaaraan hännänalusella?” mä sanoin avuliaasti, mutta sain vastaukseksi vain tukkoisen korahduksen. Samalla kun Emmy avitteli kiroilevaa kamuaan istualleen penkille, sylkäisi juoma-automaatti sisuksistaan kahden tilatun sijasta viisi kokispulloa, ja aiheutti sillä huoneen pariskunnassa riemukkaan hihkunnan.

Kun me oltiin saatu Rosa paikkailtua ja piristettyä sitä kommentoimalla että sen turpea nokka tasoitti sen viehättävyyttä reilummaksi meille tavallisille maallikoille, mä lähdin vihdoin rahtaamaan itseäni kohti Windin karsinaa. Vuodenvaihteen jälkeen alkanut uusi homma kahvila-ravintolan vuoropäällikkönä oli hurjan mukavaa, palkka oli parempi ja virallisia työtunteja vähemmän, mutta vastuu toisten vuoroista oli väsyttävää puuhaa tottumattomalle. Kiirettä oli pitänyt uusia asioita opetellessa, mutta nyt saisi alkaa keskittyä taas hevoshommiin. Onneksi mulla oli kaikesta arjen ja talven rasitteista huolimatta Windi.
        Tamma törrötti tutussa nurkassaan, naama tutusti sillä mainitulla hännänalusella. Sörkkäisin hiukan väsyneellä liikkeellä sen irvistävän pään sivuun, ja kumarruin availemaan fleeceloimen rintasolkia. Me oltiin ilmottauduttu yhdessä Seppeleessä alkukeväästä pidettäviin kilpailuharjoituksiin, ja mulla oli aikomus aloittaa niihin treenailu hyvissä ajoin. Odotin kisailuja jo innolla – oli hassua huomata, kuinka rennon syksyn ja talven jälkeen kaipasikin tavoitteellisuutta ja kisapäivän hulinaa.

Heitettyäni loimen odottamaan oven päälle aloin harjailla pehmeää talvikarvaa pitkin, hitain liikkein. Mua väsytti suunnattomasti ajatus siitä, että mun pitäisi vielä varustaa tää pilkullinen yrmykissa ja viedä se tunniksi pyörimään tupaten täyteen maneesiin, saatika jäisen viiman riepottelemalle kentälle. Mun harjaava käsi valahti voimattomana kyljelle. Eihän tästä tulisi mitään.
        Suin Windin vaivalloisesti loppuun, mutta sitten heitin harjapakin kiinni. Istahdin laatikon päälle selkä seinää vasten kaikkien piiloisimpaan nurkkaan, kääriydyin Windin ihanaan, irtokarvantäyteiseen fleeceloimeen, ja ummistin silmäni lämpimässä pesäkolossani. Välittämättä Windin järkyttyneestä 'no nytkö se jäi tänne asumaan' -ilmeestä mä tein oloni mukavaksi, ja rentoutin pääni vasten tamman ruokakupin laitaa. Hymyilin kuunnellessani kuinka tamma alkoi toivuttuaan hamuilla heiniään, ja kuinka naapurikarsinassa Salma lauleskeli Bonnielle sokerista poppibiisiä luullessaan ettei kukaan kuullut.

Huilaisin tässä ihan pienen hetken. Ehtiihän sitä treenata huomennakin.

HM3

[Cella]

Haalarihommia
Twenty-third
keskiviikolta

”Sä oot ostanu… pilkkihaalarin?”
Mä puhahdin ärtyneesti Tatun kommentille, kun pyörähtelin eteisen peilin edessä ihaillen aamulla saapunutta ostostani. Se oli täydellinen – Mountain Horsen musta toppahaalari, joka piti vettä, tuulta ja kylmyyttä samalla hengittäen hyvin, ja jonka alaosassa oli vahvat mokkaiset kokopaikat ratsastukseen. Tää oli niin nappiostos, joka ikisen pohjoismaisista talvista kärsivän hevosihmisen unelmien täyttymys.
”Ratsastushaalarin”, mä korjasin tyynesti. ”Ah, niin hyvän tuntunen! Hyvä tää vyö vyötäröllä, ei näytä ihan barbababalta. Kuvittele, tää ois tilattuna melkein neljäsataa euroo, mut löysin facen hevoskirppikseltä tän sadallakahellakympillä.”
”Aika paljon pilkkihaalarista”, Tatu vaan kommentoi monotonisesti, ja lappasi mun sohvapöydän ääressä makaronilaatikkoa suuhunsa. Hillitsin intohimoisen tarpeeni heittää broidia naulakossa nököttävällä kahvakuulalla.
”Olin kyllä ajatellu ton makaronilaatikon itelleni illaks.”
”Hyvää olikin”, Tatu nousi sohvalta vieden tiskit koneeseen, ja nappasi sitten paksun hupparin ylleen. En kiusallanikaan aikonut huomauttaa sille, että sillä oli ketsuppia ylähuulessa.
”Tarviitko kyydin tallille, Enni varmaan oottelee mua jo ruokikselta takasin?”
”Joo kiitos, nappaan vaan tavarat.”
”Mut hakeen en sit tuu.”
”Tuut kuitenkin.”

Tatu pudotti mut Seppeleen lumiseen pihaan, ja jatkoi sitten matkaansa kohti Ruolammen työmaataan. Ruolammen tallin ajattelu sai mussa aina juoksemaan sellaiset ikävät kärsimättömyyden väreet – sinne mun ensimmäisen oman hevosen Oton olis pitänyt kotiutua jo yli kuukausi sitten. Sen tulossa oli mennyt kaikki päin honkia mikä vain voi, ja pitkä viivästyminen teki pahaa mun muutenkin jännittyneelle mielelle. Olin ehtinyt muuttaa mieltäni ja sitten muuttaa sen takaisin jo ainakin kuusi kertaa.
”Miten kukaan voi tehä näin isoja päätöksiä elämässä”, mä olin marissut Emmylle pari päivää sitten. ”Vaikka naimisiin meno, ihan kamalaa. Sitä ukkoa ei ihan noin vaan voi palauttaa kasvattajalleen jos se onkin ihan perseestä.”
”Voihan sen”, Emmy oli todennut tyynesti. ”Mut hevosessa on se hyvä et se ei tuu perään vaatimaan sen varsojen huoltajuutta, eikä se suutu jos käyt koeratsastamassa uutta heti seuraavana päivänä.” Me oltiin naurettu niin päättömästi, että Kasper oli meinannut soittaa ambulanssin.

Nyt mä päätin työntää Oton pois mielestä – sen murehtiminen ei parantanut mitään, se tulee kun on tullakseen. Nautiskelin uuden haalarini kahinasta ja lämmöstä kun talsin läpi Seppeleen kirkkaan pihan. Kello oli yli neljä, mutta yhä oli valoisaa. Kevät teki tuloaan vääjäämättä.
        Kävin pudottamassa vaihtovaatteet kaappiin, morottamassa oleskeluhuoneessa röhnöttäviä tallikavereita, ja pompin sitten kapeat portaat alas kaksi kerrallaan. Windi oli tällä hetkellä tunnilla, sen mä tiesin, joten mulla olis hyvin aikaa käydä läpi sen sekasortoista varustearkkua ja siivota sieltä turhat pois. Käännyin portaista vihellellen kohti satulahuonetta, mutta pysähdyin äkisti, kun näin sivusilmällä tuttuja hahmoja lisäosan käytävässä. Windi se siellä viskoi päätään Annen käsissä, kalpean näköinen kolmekymppinen nainen takanaan.
”Windi heitti Kaisan selästään kolme kertaa heti tunnin alkuun, se ei uskalla enää nousta selkään”, Anne mutisi mulle synkästi matalalla äänellä, ennen kuin ehdin kysyä mitä oli meneillään. Anne oli yleensä yksi ainoita, joita Windi totteli mukisematta, mutta nyt tamma pyöri sekopäistä puoliympyrää ja sen älykkäät silmät muljuivat haastavasti.
”Viittitkö mennä vielä hetkeksi ratsastamaan sillä? Se ei saa oppia että huonolla käytöksellä pääsee pälkähästä ja takaisin talliin.” Annen helpotukseksi mä nyökkäsin saman tien: vaikka Windillä ratsastaminen, kun se oli tuolla tuulella oli yhtä mieluisaa kun viisaudenhampaiden poisto, mä tiesin ettei sen kiukuttelua saanut vahingossakaan palkita.
”Kiitos Cella”, Anne huokaisi, ja suuntasi satuloimaan Humua Windin sijaiseksi. ”Laita turvaliivi.”

Annen kanssa käytyä keskustelua seurasi kaksikymmentä minuuttia puhdasta taistelua. Kentän kovanpuoleiseen pintaan jäi syviä rantuja kun Windi pokkuroi ja pukitteli, ja teki ravisäntäilyjen päätteeksi kierähtäviä äkkipysähdyksiä. Jopa mä olin välillä helisemässä tasapainoni kanssa ja tuntui että mitä tahansa apuja käytti, sai tamma raivokohtauksen. Lopulta turvauduin jopa raipan napakkaan käyttöön, vaikka se oli mulla hyvin harvinaista.
”Sä et perkele saa mua alas täältä, yrität vaikka aamuun asti”, ärisin hampaideni välistä kun koitin saada pahapäisen tamman edes muutamaksi askeleeksi suoraan käyntiin. Huulilla maistui suolainen hiki, ja sydän pamppaili jännityksestä. Tyhmähän tässä olisi, jos ei olisi tervettä pelkoa vihaista hevosta kohtaan.
        Lopultakin Windin vastaantaistelu alkoi hellittää. Se oli yhä kireä, mutta vastasi jo paremmin pohkeeseen ja siirtyi siististi käynnistä raviin ja takaisin.
”Hyvä tyttö, näätkö, ei ollut niin hirveää”, mä hengähdin helpottuneena, kun tamma taipui siistille ympyrälle ilman minkäänlaista vastustelua. Mä en tahtonut koetella onneani enempää, vaan hyvän suorituksen jälkeen kiitin knabbia myötäämällä ohjista reilusti, ja ohjaamalla sen loppukäynneiksi talviselle metsäpolulle. Vaikka polun valot paljastivat Windin korvien pysyvän tiukassa luimussaan, mua hymyilytti. Tämä oli se, miksi mä pidin hankalista hevosista – tämä adrenaliini, ja tunne, että mä pystyin just johonkin mihin kuka vaan ei pysty.

Talliin palattuamme mä riisuin läpimärältä Windiltä varusteet, ja kiikutin ne vauhdilla satulahuoneeseen. Kun olin napannut harjat mukaan ja kirmannut nopsasti yläkertaan kuoriutumaan hionneesta haalaristani, sai hengästyneen näköinen Rosa mut kiinni:
”Cella sun puhelin on soinu varmaan kakskyt kertaa! Toivottavasti ei oo sattunu mitään.” Mä koettelin yllättyneenä taskujani, ja huomasin vasta sitten, ettei mulla ollut puhelinta mukana. Haalari yhä nilkoissa mä kompuroin kaapilleni ja nappasin vilkkuvan puhelimeni. Se oli soinut ilmeisesti taukoamatta koko meidän lyhyen ratsastuksen ajan – puheluita oli niin Tatulta, Annilta kuin Enniltäkin. Mulla oli inhottava puristava tunne, että Tatulle oli sattunut jotain, miksi muutenkaan Ruolammen väki soittelisi mulle niin kuumeisesti.
”VIHDOINKIN CELLA MIKSI SÄ ET VASTAA PUHELIMEEN!” Annin ääni kailotti niin kovaa heti yhden hälytyksen jälkeen, että mun piti nostaa luuria kauemmas korvalta.
”Mä olin ratsastamassa jäi puhelin kassiin, mitä on sattunu??”
”…vaan seiso täällä kun mä tulin tallille, ja kun Tatu tuli tallille niin sekin oli ihan järkyttyny et se on tuotu vaan mitään sanomatta, ja koitin soittaa sulle…” Annin pulinasta ei saanut mitään tolkkua, varsinkin kun kaiuttimeen puhaltava tammikuinen tuuli rätisytti puolet sanoista puuroksi.
”Mitä sä selität, mikä seiso missä?” Anni kuului naurahtavan pienesti vetäessään henkeä, ja totesi sitten iloisesti puhelimeen:
”Otto. Sun hevoses. Se on täällä.”

[Cella]

Tammimaasto
Twenty-fourth

Lukiossa meiltä kysyttiin kerran, mikä meidän mielestä oli turhin kuukausi - minkä poistaisi vuodesta, jos pystyisi. Melkein kaikki vastas marraskuun. Kurjaa ja kylmää, ei mitään tapahtumia, talvi edessä. Mut mä vastasin tammikuun. Musta ne tuntui aina vuoden pisimmiltä päiviltä - joulun ilot oli ohi, pahimmat kevätkiireet käynnistyi, seuraavaan odotettavaan asiaan eli kesään tuntui olevan ainakin kahdeksantoista ja puoli valovuotta. Mutta tämä tammikuu oli hujahtanut ohi ihan yhtäkkiä, töissä ja hevostellessa. Nyt oli jo tammikuun viimeinen päivä, huomenna käännettäisiin kalenterista helmikuun lehti. Taas yksi lehti vähemmän kesään.

Nämä oli mun ainoat istuntaan liittymättömät ajatukset meidän maastoreissulla. Keskityin kovemmin kuin ylioppilaskuunteluissa Annen ohjeisiin, ja venyttelin ja hioin asentoani parhaaksi mahdolliseksi. Suojalumi narskui hevosten kavioiden alla, kun meidän letka ravasi siistissä osastossa läpi Liekkijärveä ympäröivien metsien.

"Mä tykkään istuntatreeneistä", tunnustin melkein metrin verran matalammalla keikkuvan Inksun pään suuntaan, saatuamme Annelta luvan jäädä keventämään. Kevensin lähellä Windiä, ja testailin välillä pikkusormella oltiinko tuntuman päässä yhä kuulolla. Tamman suippo korva kääntyi saman tien mua kohti, odottaen ohjetta. Mä hymähdin ja rapsutin tyttöä satulan etukaaren alta.
"Njoo, nää on hyödyllisiä. Mut piru vieköön kun pitää keskittyä", Inkku vastasi, ja asetteli Sirpaansa oikealle seuraamaan polun kaarretta. Blondi oli oikeessa, istuntarääkkien jälkeen oli pers- ja vatsalihasten lisäksi töötissä usein myös pää. Istunta oli semmoinen, että jos vähänkin ajatukset karkaavat, niin niin karkaa usein käsi, jalka tai ryhtikin.

Ravityöskentelyä oli pitkät pätkät: Anne selvästi oli tuumannut sen läpi, että ravi oli istunnalle haastavin askellaji. Kunnon harjoitus tulisi vaikka vähä koittaisi luistaakin. Venyttelin jokaisilla välikäynneillä jalkani pitkäksi jalustimesta, ja pyörittelin töistä jumittavat hartiat pudottaen ne sitten paikoilleen rentoina. Huomasin, että syvien keskivartalonlihasten käytöstä tuli ihan huomaamattakin hiki toppatakin sisällä, nollakelien liukastaessa tietä.

Pian kalpea talviaurinko kutitteli meitä, ja laukkasuora häämötti edessä. Kaikki näyttivät hymyileväisiltä ja tyytyväisiltä, ja superhuolellisissa istunnoissaan porukka oli kuin hienon ratsastuslehden kansikuvasta. Mä keräsin hipun verran Windin ohjia, ja hymyilin siristelevästi lumen kirkkaudessa. Eihän sitä tälläisessä porukkamaastossa voinut koko aikaa piitata täydellisestä ohjan astekulmasta. Esimerkiks nyt. Nyt laukataan.

[Cella]

Turvallaan

Twenty-fifth

"Windin loimi on auki", Nadja huomasi yhtäkkiä. Me oltiin matkalla ottamaan kuvia ponitarhalaisista, jotka pöllöttivät hauskasti pakkasen innostamina ympäri hankea.
"Eih, niin onkin." Windin vaalea, pinkkiloiminen hahmo erottui tavalliseen tapaansa kuningaspaikalta heinien luota. Loimen pitkä vatsaremmi oli auennut, ja roikkui ikävän näköisesti tamman jalkojen välissä.
"Mee vaan edeltä, mä käyn pistään sen uudestaan ettei se kompuroi", mä mutisin, ja kiiruhdin aidan viereen samalla tammaa huikkien. Mä en kyllä sen luo jaksaisi tarpoa.

Pilkullinen tutkaparini löntysti mun luo aidalle hitaasti ja kyrsiintyneen näköisenä, mutta löntysti kuitenkin. Mä kapusin aidan pienalle ja kurottauduin tarttumaan avonaiseen, ristikkäiseen vatsaremmiin tarttuneeseen hihnaan. Keikuin aidan päällä kuin telinevoimistelutunnilla, mutta en millään jaksanut käyttää aikaa aidan ali pujotteluun.
"Hyvä tyttö, miten sä oot tän oikein saanu..." mä mutisin setviessäni kiertynyttä hihnaa lukkoonsa. Yhtäkkiä vähän matkan päässä poniporukka sai jälleen uuden riehuntakohtauksen - ne kirmasivat vauhtiin villisti pukitellen, pöllyttäen lunta ympäriinsä. Ja koska mulla ja Windillä ei koskaan mene mikään niinkuin Strömsöössä, tai edes Salkkareissa, tammani villiintyi ponien menosta ja hypähti lennokkasti sivulle, vetäen hihnassaan roikkuvan meikäpojan alas aidalta suoraan naama edellä hankeen.

Tästä ei seurannu mitään hyvää...

(erilaisella piirto-ohjelmalla pelleilyä)

[Cella]

Myrskyvaroitus

Twenty-sixth

”Aivan törkee sää!” mä puuskahdin pöyristyneenä tömistellessäni oleskelutilaan, keskelle häkellyttävän isoa ihmislaumaa. Pudistelin höttöistä lunta pois piposta, harteilta, kauluksen sisältä, suusta ja korvista, ja nautiskelin ihanasta helpotuksen aallosta joka mun ylitse löi nyt kun olin vihdoin perillä. Auton luistellessa ja tömähdellessä eteenpäin päämäärättömästi tossa kamalassa lumimyräkässä, oli ehtinyt pariin kertaan käydä mielessä että tässäkö tämä mun villi elämä nyt sitten oli.
”Älä! Oltiin lähössä Fiian kaa maastoon kun oli ihan kirkas keli, mut kun päästiin metsän reunaan niin puff!” Salma puhisi, ja haroi tummia, myräkän kastelemia hiuksiaan kuivemmiksi. Mä nyökyttelin, ja kuoriuduin lumisista ulkovaatteistani. Mulle oli käynyt ihan samoin, kas kun aurinko ei ollut paistanut kun kotona kömmin autoon sisään ja lähin hyvillä mielin ajelemaan kohti Seppelettä. Ja puolessa matkassa se iski - joku aivan käsittämätön ilmastonmuutos, myrskytuuli ja niin sankka lumipyry, että oli yksi ja sama ajoiko autoa silmät kiinni vai auki.
”Aivan karmeeta, oli kolme kolaria käyny jo pelkästään matkalla meiltä”, mä kerroin, ja lysähdin patterin eteen lattialle istumaan. ”Se alko niinkun mikäkin muumisade.”
”Mikä muumisade?” Daniel ihmetteli pöydän äärestä suu täynnä leipää.
”No juu nou, muumeissa kun ihan siniseltä taivaalta tippuu muumipapan nenälle yksi pieni pisara, ja sit yhtäkkiä sitä vettä tuleekin jumalauta ruudun täydeltä.”
”No ompa epärealistista. Eihän lasten saa antaa tommosta kattoa.”
”Sinäpä sen sanoit.”

Anne keskeytti meidän päättömän sananvaihdon saapumisellaan ja synkän näköisellä ilmeellään.
”Pitänyt soitella kahden seuraavan tunnin ratsastajat läpi ja kertakaikkiaan kieltää tulemasta”, nainen huokaisi ohimoitaan hieroen. ”En mä anna niiden ottaa riskiä ja lähteä tunnin takia ajamaan tuonne. Kai kaikki hevoset on sisällä?” Viimeiset sanat oli osoitettu pörrötukkaiselle tytölle, joka istui Danin vieressä, ja johon mä en ollut törmännyt kuin ihan ohimennen aiemmin.
”On ne”, vastasi tyttö ja hymyili Annelle rohkaisevasti. ”Eikä tää myräkkä ikuisesti kestä, hyvin teit kun peruit.” Anne nyökkäsi pienesti hymyillen, ja katsahti huolestuneen oloisesti tuvan pikkuista ikkunaa. Nopeesti katottuna näytti että se olisi täysin lumen peitossa, mutta tosiasiassa siellä pyrytti niin sankasti ettei maailmassa vain ollut muuta kuin valkoista.
”Parempi varmaan jos tekin soittelette kotiväellenne ja harrastuksiin johon teillä olisi menoa”, brunette totesi lopulta hetken syvän hiljaisuuden jälkeen, ja käänsi katseensa ikkunasta huoneessa istujiin.
”Me ollaan täällä vielä jonkin aikaa.”

Me aloitettiin Salman, Britan ja Inksun kanssa korttipeli aikamme kuluksi, ja muutkin valuivat viihtymään pieniin porukoihinsa. Anne istahti tupapöydän ääreen juttelemaan erään vanhemman naisratsastajan kanssa, joka oli ollut edellisellä tunnilla ja jäänyt myrskyn saartamaksi. Hurjistunut tuuli ulvotti välillä oven takaisen heinävintin nurkkia, ja kuulosti aavemaiselta taukotuvan vaimean puheensorinan taustalla.
        ”Uuno”, mä ilmoitin virnuillen viimeinen kortti kädessäni, samalla kun Britu tappeli kasaan käsissä pitämiään kymmeniä sekaisia pelikortteja. Taustalla Annen puhelin pirahti soimaan, mutta mä en kiinnittänyt siihen suurempaa huomiota. Vasta kun me lopeteltiin meidän peliä ja mä nouseskelin kankeasti lattialta lähteäkseni Windin luo, mun korviin kantautui hälyttävä pätkä puhelinkeskustelusta:
”… vaan muutamia nuoria, mekin ollaan myrskyn ympäröimiä. Puhuit onnettomuudesta, kuinka paha se on?” Annen ilme ei paljastanut mitään. Yhä useampi huoneessa alkoi hiljentyä seuraamaan outoa keskustelua, tai ainakin sitä pientä osaa joka me siitä kuultiin.
        Ei mennyt montaakaan minuuttia, kun tallin pää laski kännykkänsä pöydälle, ja kääntyi hiukan kalpean näköisenä huoneeseen. Syvään hengähtäen nainen kaivoi taskustaan avainnipun ja heitti sen pöllämystyneen näköisen Danielin käsiin niin, että odottava hiljaisuus katkesi sen kilahdukseen.
”Mit –”
”Traktori”, Anne sanoi hämmentyneelle jätkälle, ja alkoi pukea toppavaatteita päälleen. ”Te otatte Eetun kanssa traktorin. Muut, mun mukaan. Nyt.”

Mulla ei ollut hajuakaan mitä oli tapahtumassa. Anne oli haudanvakavalla äänellä komentanut kaikki pukemaan tuhdisti päälleen ja laittamaan hevoset ulkokuntoon – kun juuri äsken oli pitänyt palopuheen kuinka kaikkien piti pysyä sisällä turvassa. Kukaan ei kuitenkaan ollut sanonut poikittaista sanaakaan, sillä nyt oli tosi kyseessä, sen kaikki ymmärsivät. Jopa ilmeisesti Windi, joka antoi mun pistää itsensä kuntoon ennätysvauhtia.
        Kun avasin tallipihalle vievän oven, tuuli meinasi heittää mut selälleen. Windi kiljaisi eikä meinannut suostua astumaan kynnyksen yli helmikuiseen helvettiin – eipä sitä voinut siitä syyttää.
”Mitä on tapahtunu!?” karjuin tuulen kohinan yli jotta Anne kuulisi, samalla kun loikin yhdellä jalalla hötkyilevän Windin perässä päästäkseni sen selkään. Salma Bonniella, Britta Hypellä, Fiia Elmolla, Emmy Patronilla, Rosa Kössillä sekä se mulle puolituntematon brunette Eelalla näyttivät ilmestyvän kuin tyhjästä mun viereen, kun sakeassa sateessa kaikki metriä kauempana oli näkymättömissä.
”Selitän matkalla, kaikki selkään heti!”
”Entäs muut?”
”Pikkuponeilla ei pääse eteenpäin tässä myrskyssä, Inkeri ja Clara jäi oottamaan puhelimen ääreen hätäkeskuksen ohjeita.” Ne sanat vain jäivät leijumaan jälkeen, kun Anne hoputti Humun puolittaiseen raviin kohti myrskyn silmää.

Onnettomuus Liekkijärven jäällä. Se oli syy meidän käsittämättömään ristiretkeemme, niin Anne selitti kun hitaasti mutta varmasti etenimme halki painavan, kinostuvan lumen.
”Joku moottorikelkkaharrastaja lähti päivällä jäälle ajelemaan”, Anne huuteli olkansa yli meille, kun me puskettiin päät alhaalla tuulta vasten. ”Kun myrsky yllätti se oli ajanut sulaan ja pudonnut puolittain jäihin, nyt sekä mies että kelkka on jumissa siinä avannossa. Kuski oli saanut soitettua itse hätänumeroon, mutta apuun matkalla ollut ambulanssi meni ja rysähti penkkaan siinä vanhan työväentalon edustalla. Dani ja Eetu lähti hinaamaan ambulanssia, ja meidät pyydettiin hätäkeskuksesta ettimään sitä jäihin pudonnutta, koska me päästään hevosella paremmin jäälle kuin autolla.”
”Järkevää. Paitsi se kelkkailija. Asteet on ollut viikon plussalla, mitä se ajattelee kun otti kelkan jäälle?” Rosa pudisteli päätään ihan mun takana.
Anne hymähti, ja vilkaisi meitä tavalla, joka laukaisi mukavasti turhankin jännittäväksi muuttunutta tilannetta:
”No ajatteleeko se juur mitään. Kyllä te tiiätte, suomalaiset miehet.”

Jollain ihmeellisellä yliluonnollisella kyvyllä Salma tiesi, että me oltiin tultu järven rantaan. Mä en tiennyt edes oliko maailmassa mitään muuta jäljellä kuin Windin korvat ja mun ystävien äänet, jotka kuului luonnottomasti tyhjyydestä.
”Inksu soitti ohjeita, keskuksesta oli saatu jäljitettyä se puhelu. Singnaali lähti jossain tästä suoraan kohti saarta”, Britta kailotti porukan perältä, ja sai Annen nyökkäämään reippaasti. Niin me lähdettiin kompassin johdattamana askeltamaan lumen natisuttamalle jäälle.
        Musta tuntui että matka jään poikki kesti tuntitolkulla. Mä annoin Windin valita askeleitaan melko vapaasti, se varmasti tiesi paremmin missä jää kantoi.
”Tuolla! Tuolla ne on!” Salma huudahti kun tuuli vaihtoi äkisti suuntaa paljastaen mustan möykyn jäällä alle kymmenen metrin päässä. Me jalkauduttiin hyvissä ajoin tietäen sulan leviävän jatkuvasti, ja kierrettiin niin lähelle kuin millään uskallettiin.
”Me tultiin auttamaan teidät ylös! Ootteko te kunnossa?!” mä kailotin tuulen läpi ikävästi jään ja kelkan välissä retkottavalle miehelle. Vastausta en saanut.

Me alettiin toimia salamannopeasti. Anne sitoi Humuun ja Elmoon köydet, joilla saataisiin siirrettyä kelkka pois puristamasta kuskiaan – kunhan saataisiin köydet kiinni kelkkaan.
”Jonkun täytyy ryömiä sulan reunalle”, Anne sanoi varovasti. ”Minä en pakota ketään missään nimessä, koska tämä voi olla vaarallista. Mutta kevyempinä –”
”Mä meen”, Fiia sanoi rohkealla äänellä, ja asteli ottamaan köydet käteensä. Mun sydän hakkasi kuin viimeistä päivää kun sidoin yhden köyden Fiian vyötäisille – kun Fiia ottaisi miehestä kiinni ponien vapauttaessa sen kelkan alta, me saataisiin vedettyä molemmat vahvemmalle jäälle. Tai jos huonosti kävisi, molemmat pois jäävedestä.
”Oo varovainen", mä sipisin, ja alois rullata köyttä hiljalleen pidemmäksi kun punatukka alkoi hivuttautua lähemmäs avantoa.
”Hyvin tää menee”, mä vakuuttelin itselleni ja sivelin lohtua etsien Windin kaulaa. ”Me voidaan pelastaa ton miehen henki.” Pyyhkäisin paakkuuntunutta lunta pois tamman otsatukasta, raaputin sitä varovasti, ja käännyin takaisin katsomaan henkeäni pidätellen, kuinka hiljalleen etenevä pelastajan hahmo oli enää metrin päässä moottorikelkan sarvista.

Ja silloin jää Fiian alla rusahti.


To be continued...

[Cella]

Myrskytuulia

Twenty-seventh
Jatkoa tästä

Rosa haukoi henkeään mun korvan juuressa, kun Fiian epäselvästi erottuva hahmo nytkähti alaspäin jään pettäessä. Punapää sai kuitenkin pidettyä painopisteensä vahvemmalla jäällä – ilmeisesti jään läpi oli solahtanut vain sen vasen käsi.
”Kaikki hyvin kaikki hyvin!” tuuli kuljetti tytön äänen meidän korviin. Varovasti Fiia kierähti kauemmas pettäneestä kohdasta, hivuttautui vielä hippusen lähemmäs jäästä puolittain törröttävää kelkkaa, ja kieputti sitten kylmettynein sormin köyden sen ohjaustangon ympärille.
”Hyvä, eka vaihe onnistunut.” Mä en uskaltanut vielä huokaista Rosan mukana – Fiian piti vielä ryömiä avannon toiselle laidalle, ottaa tajuttomasta kuskista kiinni kun ponit vetää kelkan pois painamasta, ja sitten meidän pitäisi saada äijä ylös jäistä ja turvassa sairaalaan. Kumpa voisikin sanoa että pahin oli jo ohi, mutta ei se tainnut olla.

Fiia pääsi ryömimään miehen luo nopeasti ja turvallisesti. Meidän loppu poppoo ei hukannut hetkeäkään: Emmy syöksähti Annen luo ohjaamaan kelkkaan köytettyjä Humua ja Elmoa, muita hevosia pitelevä Britta näpytteli kiivaasti Inksun numeroa saadakseen seuraavia ohjeita ja mä, Salma sekä ruskeatukkainen Eelan ihminen valmistauduttiin kiskomaan Fiia ja kelkankuljettaja pois heikoilta jäiltä.
”Vetäkää… nyt!” Fiia kailotti Annelle ja Emmylle myräkän ulvahtaessa uhkaavasti, ja siitä merkistä naiset lähtivät taluttamaan poneja poispäin sulasta. Kaviokkaat yllättyivät kun köysi otti vastaan, ja suuren moottorikelkan paino jäi niiden varaan, mutta jatkoivat taluttajiensa suostuttelemina vakain, varovaisin askelin.
        Köysi hevosten perässä ei ollut ainoa joka kiristyi, sillä ponien kiskoessa rutisevaa kelkkaa, oli sitä ajanut mies vapautunut ja roikkui nyt Fiian köyden varassa. Me tarrattiin kaikin voimin kämmeniä rikkovaan naruun ja alettiin kiskoa. Hetken näytti kuin meidän ponnistelusta ei olisi mitään hyötyä, mutta hiljalleen tajuton mies liukui avannosta jäälle, ja kaksikko pääsi köyden tuella vahvemmalle alustalle.
”Mä oon muuten Cella”, puhisin hampaideni välistä pörrötukalle, kun Salma kiirehti Fiiaa ja miekkosta vastaan niin lähelle sulaa kuin uskalsi. Onneksi brunette arvosti tilanteen ironiaa ja naurahti kuivakkaasti: ei ollut kaikkein tavanomaisin tilanne tehdä uusia ystäviä, kun kiskoi posket vastakkain hypotermistä miestä ylös jäistä keskellä vuosisadan lumimyrskyä.
”Juu, me ei ollakaan törmätty vielä kunnolla. Mie oon Kuú.”

Mä tunsin olevani Greyn anatomiassa, kun hektinen tohina tajuttoman miehen ympärillä käynnistyi. Britta huuteli hätäkeskuksen ohjeita ja me toteutettiin niitä kiireesti: katsokaa hengittääkö, testatkaa pulssi, onko kummallisessa asennossa olevia raajoja, onko mitään millä saadaan lämpimäksi. Ukko luojan kiitos hengitti, ja vaikka pulssi tuntui hypotermian takia heikosti, se kuitenkin tuntui. Rosa kiskoi Kössin yltä fleecevuorisen ratsastusloimen, johon miehen saisi käärittyä, ja me yritettiin parhaamme mukaan Emmyn kanssa repiä äijältä sen märkiä, kylmyyttä hohkaavia ajohousuja pois jalasta. Se oli helpommin sanottu kuin tehty: tajuton miekkonen ei paljoa apuja antanut, ja jäävedestä pakkaseen nousseet vaatteet olivat jähmettyneet niin koviksi, että oli kuin eivät olisi kangasta ollenkaan.
”Kyllä on kaikkein epäromanttisin hetki missä oon alkanu miestä riisumaan.”
”Cella, ei nyt.”
”Sori.”

Viimeinen Inksun meille välittämä ohje oli päästä pois jäältä ja etsiä suojaa. Kun kuski ei ollut välittömässä hengenvaarassa, oli parempi että me jäätäisiin suojaan, josta ambulanssihoitajat pääsisi miehen hakemaan.
”Däni ja Eetu oli saanu ambulanssin ainakin penkasta, ne oli nyt matkalla Seppeleeseen, josta Inksu ja Clara lähtee ohjaamaan niitä meidän luo”, Britta huusi meitä aina vaan kovemmin pahoinpitelevän tuulen yli. Lumisade oli onneksi harventunut, ja eteensä näki jo jopa viitisen metriä.
”Sieltä käskettiin soittaa heti kun ollaan suojassa.”
        Anne keksi heti paikan jonne mennä – uimarannan talveksi suljettu kioskimökki. Emmy ja Rosa lähtivät edeltä saadakseen ovet auki meidän saapuessa, Annen päättäväisenä ohjeena rikkoa vaikka ikkuna jos tarve vaati. Jäistä nostettu mies oli kirjaimellisesti köytetty satulaan Annen taakse, ja Humun ruumiinlämmön lämmittäessä osoitti tajuihinsa palaamisen tervetulleita merkkejä.

Rantamökki ei ollut varmasti kuin muutaman hassun asteen lämpimämpi kuin ulkoilma, mutta se oli kuiva ja suojasi tuulelta. Kaapeista löytyi ensiapupakkauksen foliomainen lämpöviltti, johon me mies käärittiin ja jonka alle me jokainen vuorotellen käperryttiin lämmittämään kylmettynyttä omalla ruumiinlämmöllämme.
”Täältä käsketään kysyä, onko potilaalla tuntoa jaloissa?” Britta huikkasi pöydän viereltä, jossa oli ottanut jälleen suoran yhteyden Seppeleeseen.
”Milläs se testataan, ei tää oo tarpeeks tajuissaan vielä että vastaa?” Mun silmään jättimäistä ulkoavaruusmakkaraa muistuttava foliorulla räpytteli silmiään ja mumisi silloin tällöin, muttei kovin selkeäsi. Koitin kovasti pidätellä naurua – huomasi, että aloin mennä hevottomaksi kun jännitys laukesi. Britta välitti kysymyksen linjalle, ja muuttui hetken radiohiljaisuuden jälkeen hämmentyneen näköiseksi:
”Öö… täältä kysytään onko kellään sytkää?”
”What?? Tuikataanko me ukko tuleen?” Salma kysyi, ja mun levottomasta suusta pääsi korahtava naurahdus.
”Ainakin lämpiäisi.”
”Daijut, sitä pidetään vähän matkan päästä jalkapohjasta, jos hermosto toimii se nytkäyttää automaattisesti kuumuudesta poispäin.” Se kävi järkeen, ja onneksi Rosan takin uumenista löytyi kuin löytyikin pinkki coltti. Mä hiippailin läpimärän Windin luo, ja hieroskellessani sen lapoja lämpimiksi jäin katselemaan kuinka Anne tappeli takkuilevan sytyttimen kanssa miesparan paljaan jalan vierellä. Kaikkea sitä näki kun vanhaksi eli, mä supisin mielessäni pienelle tammalleni.

Kuskin refleksit onneksi toimivat, ja pian meille kerrottiin ambulanssin olevan jo aivan lähettyvillä. Meidän helpotusta huokuva porukka alkoi valmistella ratsujaan paluumatkaa varten: ne pärisivät ja pyörivät ihmeissään ujeltavasta myrskystä, ja kummallisesta ihmistalosta johon ne oltiin otettu suojaan.
        Ei mennyt kuin viitisen minuuttia, kun punahaalariset ensihoitajat laukkasivat ovesta sisään Inksu ja Clara perässään.
”Onks se ihan kunnossa nyt?” Inkeri ihmetteli hiljaa kun sukkuloi mun ja Windin vierelle, ja kuikuili samalla uteliaana minkämoisen tyypin ympärillä ambulanssimiehet hääräili.
”Tulee olemaan”, vanhin hoitajista vastasi mun puolesta, ja kääntyi sitten puhelemaan rauhalliseen sävyyn paareille nostetulle miehelle. Loukkaantuneen puheessa alkoi jo hiljalleen olla tolkkua, ja silmät tarkentuivat ympärillä oleviin ihmisiin paljon paremmin kuin äsken.
”Tämä naisväki tässä pelasti teidän hengen”, ensihoitaja kertoi hiukan hämmentyneen näköiselle miehelle, samalla kun lähti kärräämään tätä kohti pihaa ja odottavaa ambulanssia. Potilas käänsi hitaasti katseensa, ja kovin ponnistuksin nosti yhä kylmästä sinertävän kätensä tarttuen lähimpänä seisovan Fiian käteen.
”Mulla… mä lähdin ajamaan vaikkei enää pitänyt, mulla on perhekin”, mies horisi tuskin kuuluvalla äänellä. Se katsoi meitä kaikkia silmiin sellaisella ilmeellä, että mulla juoksi kylmät väreet pitkin selkää. Mies tuntui kasaavan ajatuksensa kun paarit lähtivät taas liikkeelle, ja sen siniset huulet kaartui hymyyn.
”Kiitos.”

Ambulanssi pääsi turvallisesti matkaan, ja me takaisin tallille. Vähän myöhemmin Anne kävi kertomassa meille jokaiselle, että kaikki oli kääntynyt parhain päin: kelkkakuskin ruumiinlämpö oli saatu nousemaan normaaliksi ja myräkkäkin oli illaksi hellittänyt otettaan. Mieletön, tuikitavallisena alkanut päivä oli muuttunut seikkailuksi, ja nyt taas päättyi talviseen talli-iltaan joka oli kuin yksi satojen joukossa.
”Mun piti tänään vaan ratsastaa Bonnie, ja mennä sit kotiin syömään suklaata ja kattomaan Netflixiä”, Salman ääni kuului naapurikarsinasta, jossa se oli käärimässä lämpöpinteleitä Bonan arvokkaiden kinttujen ympärille. Mä olin hieronut Windin kumisualla niin perusteellisesti kuin vaan ikinä osasin, käärinyt sen yltäpäältä fleeceen ja rohmunnut sille rehuvarastosta kourallisen herkkuja iltakaurojen sekaan. Tamma ansaitsi palkintonsa, se oli ollut tänään kertakaikkiaan mahtava keskellä kaikkea myllytystä. Ei me ihmiset oltu ainoita, jotka oltiin pelastettu tänään jonkun henki.
”Tiiän mitä tarkotat, tää tuntuu ihan epätodelliselta”, vastasin Salmalle, ja jäin odottelemaan tyttöä käytävän puolelle. Nyt kun adrenaliini oli hellittänyt, mä huomasin olevani aivan uuvuksissa. Tuntui että harjapakin kantaminen oli maailman suurin tehtävä.
”No, ainakin voidaan rastittaa ’pelasta jonkun henki’ pois meidän bucket listilta”, brune naurahti yhtä uupuneesti, ja suukotettuaan poniaan ulostautui mun luo hiljentyneelle käytävälle. ”Ei tätä kyllä joka päivä jaksaisi, toivottavasti ei heti huomenna tarvii lähtee pelastamaan ketään palavasta talosta.”
”Eikä mitä”, mä vastasin ja nappasin tytön kainaloon.
”Kyllä mä oon aina valmis auttaan penkkaan rysähtäneitä komeita palomiehiä.”

[Cella]

Jäävaellus
Twenty-eighth

Windiä jännitti kun koko vaelluksen ajan sitä seurasi jään alla joku hassu pilkullinen tyyppi

[Cella]

Lööpeissä

Twenty-ninth

"Mä näytän joltain helvetin umppalumpalta."
"Eii, ihan kauheeta, miksei kukaan oo kertonu että mun ruskeet housut leventää noin paljon!"

"Hei, mua ei ees näy koko kuvassa!"

"Mun hiukset on kauheet."

"Mä sen sijaan oon kuvassa kaunis ja ihana kuten aina", Eetun myhäily keskeytti tyttölauman hälyn. Poikaan kohdistunut tyynyhyökkäys käynnistyi juuri, kun mä konkkasin oleskelutupaan toppahousujani kiskoen.

"Mistä te puhutte?" mä hämmästelin huvittuneena, kun lätkäpojan avunhuudot sekoittui sanomalehtipaperin hillittömään rapinaan.

"Se meidän lehtijuttu julkastiin tänään", Salma hymyili, ja pelasti paikallislehden etusivun sekamelskan keskeltä ojentaakseen sen mulle. Mä suoristelin sivun kämmenellä, nostin sen muidenkin nähtäväksi, ja silmäilin juttua hymy huulilla. Pari lumimyräkän jälkeistä päivää oli tallilla tottavie vilahtaneet melkoisessa tohinassa, kun näin pikkuisella paikkakunnalla sana meidän seikkailusta oli kiirinyt.

"Täähän on tosi kivasti kirjotettu juttu", totesin mä, ja tiirailin puolittain nauraen niin kauheasti kohistanutta kuvaa artikkelin alla. Ei kukaan siinä tainnut näyttää itseltään, mäkin olin kalpeana kaula pitkällä kuin mikäkin jääkalkkuna. "Mahtavaa mainosta Sebelle."

"HEI!" huudahti Inksu rakkaan iphonensa ääreltä sohvalta ja heilautti kättään merkkinä tulla katsomaan. "Me ollaan Iltasanomien sivuillakin!! Kansallisissa uutisissa!"

"Eikai siellä oo samaa kuvaa", kuului ensimmäinen huumorinsekainen nurina pöydästä.

"On tietysti..."

"Hyvä", vihdoin tyttöjen koston alta pelastautunut Eetu mietti pontevasti nyökäten, ja valmistautui velmun näköisenä pakenemaan ovesta. "Saa koko Suomi tietää kuinka kauniita ratsastajapoikia Liekkijärveltä löytyykään."

[Cella]

21

Thirtieth

Mä olin vanha. Luulin kuulevani jatkuvasti otsaryppyjen uurtumista ihoon ja tekolonkkien kumeaa kolinaa kävellessäni loskaista, autojen harmaannuttamaa tienpiennarta pitkin. Kaksikymmentäyksi kuulosti ikänä pitkältä ja vaikealta, paljon pahemmalta kuin yhdeksäntoista tai kaksikymmentä. Se kuulosti siltä, että juu tähän mennessä sulla pitäisi olla kaikki funtsittuna ja aviomies ja mukula matkalla maailmaan. Vähintään. Koira ja asuntolaina olisi kanssa hyvät, mutta niihin sentään annettiin armoa kahteenkytäkahteen saakka.

Muhun pari päivää sitten iskenyt ikäkriisi oli alkanut, kun mä olin katsellut intopiukeena Helmiä ja sikoja, ehkä yhtä lempparileffaani ever, ja olin tajunnut että se oli ilmestynyt 12 helvetin vuotta sitten. Ja kun mä olin nähnyt Fiian löytävän itseltään harmaan hiuksen. Ja kun mä olin instagramia selaillessani tajunnut että mun pieni ja rasittava, rääkyvänä kakarana muistamani serkku tanssi vanhojentansseja, ja kutakuinkin joka kolmas mun vanhoista luokkakavereista odotti vauvaa. Okei, se taisi mennä jonkun muotivillityksen piikkiin, mutta ahdisti yhtäkaikki: mun omassa päässä mä olin vieläkin 16 ja jännitin yhä ohittaa poliisiauton siideri kädessä.

”Ooh, varma kevään merkki, täällä on kuivaa asvalttia!” Britan ääni kuului pari metriä mun ja Emmyn jäljestä, ja vilkaistessani näin sen kyykkivän jonkin mun silmään banaanikärpäsen kokoisen vaalean tieläntin vieressä. Se saattoi toki johtua mun huononevasta ikänäöstä ja luultavasti orastavasta harmaakaihistakin.
”Wau”, Emmy vastasi kuivasti ja tömisti eteenpäin vaivaantumatta pysähtymään. Blondin uskollinen auto oli jättänyt meidät tienvarteen kun siitä oli puhjennut rengas, ja autopulmista osani saaneena ymmärsin täysin tytön kyrpiintymisen. Me oltiin soiteltu Seppeleen porukalle varmaan miljoona kertaa, mutta koska hevosihmisten ilmeinen ammattitauti oli kykenemättömyys vastata puhelimeen, ei auttanut muu kuin lähteä nöyränä poikana kävellen kohti tallia. No, jos jotain hyvää piti löytää, niin ainakin tämä helpotti mun kahdenkympinkriisiäni: eka päiväni 21-vuotiaana oli tasan yhtä tavallinen ja epäonninen kuin mikä tahansa päivä vuoden tai pari nuorempana.

Kaikesta kenkiin kerrostuneesta mudasta ja märästä lumesta huolimatta me päästiin lopulta tallille. Emmy sukkuloi suoraa päätä talolle etsimään Kristeriä renkaanvaihtoavuksi, mutta me Brisun kanssa tömisteltiin mihinkäs muuallekaan kuin Seppeleen hoitajien oleskelutilaan.
”ONNEEAAAA!” kajahti huoneesta oven auettua, ja mua törmäili halaamaan vaikka kuinka monta tyyppiä. Tunnistin ensimmäiseksi Salman paksun tukan mun poskea vasten, sitten Inksun vanilijamaisen ominaistuoksun. Pyryn onnitteluhalaus oli varovaisempi ja lempeämpi, kun taas Eetu rutisti multa palttiarallaa kolme ja puoli kylkiluuta poikki.
”Kiitos”, mä hymyilin hengästyneenä niin että poskia särki. Olo oli hetkessä lämmin ja sellainen onnellinen kuin syntymäpäivänä kuuluukin. Halauksilla oli kyllä maaginen voima.
”Toin mä kakkuakin.”

Porukka veti mutakakut naamaansa hujauksessa, antoi mulle ihania pieniä lahjoja ja niin hulvattomia omatekemiä kortteja, että mä olin sekä liikutuksen että naurun kyyneleet silmissä jatkuvasti. Pian jengi alkoi kuitenkin jo hajaantua omiin hommiinsa, kun mä taas jäin sohvalle näpyttelemään vastausta Rosan viestiin. Se olis ollut valmis juhlimaan mun kanssa aamukymmenestä saakka, ja nimitteli mua nyt luopioksi kun en ollut päässyt edes kotiin saakka, saati laittautumaan. Mua vähän pelotti mitä tää ilta toisi tullessaan, kun me kaks päästäisiin vauhtiin.
”Noo, miltäs nyt tuntuu, vanheneminen?” Piritta kysäisi latailemansa kahvipannun luota kun me oltiin jääty kaksin.
”Hyvältä nyt. Aamulla oli kyllä jo ikäkriisinpoikanen.”
”Älä edes alota! Paljonko sä täytitkään?”
”Kakskytyks.” Pirre katsoi mua sellaisella ilmeellä, millä mallimittaisia katsotaan kun ne valittaa olevansa dieetillä.
”Sä oot niin nuori vielä! Sulla ei oo mikään edes alkanut, vaan kaikki on edessä”, Pirre vaihtoi opettajaäänensävylleen, jonka kummutessa ei auttanut kuin istua hattu kourassa ja kuunnella. ”Sulla on tulossa opiskelijaelämää, rakkauksia, työkavereita, itkua ja naurua. Hyviä ja huonoja tyyppejä, lapsia, eläimiä, menestystä… Häitä, vaikka monia jos siltä tuntuu.” Pirre naurahti omalle kommentilleen, ja kaatoi mullekkin kahvia isoon ”BLONDI” –mukiin jonka olin justiinsa saanut Eetulta vitsikkääksi lahjaksi.
”Se on ihan totta, ja mä tiiän sen kyllä. Tuntuu vaan et vuodet vaan hujahti tästä johkin, ja että oon ihan jäljessä kun kai mulla pitäis olla jotain hajua elämästä tähän mennessä”, mä avauduin tavalliseen puolitotiseen tapaani, kun nappasin ison mukin käsien väliin.
”Kuule Cella, voin kertoo salaisuuden, että ei kellään aikuisellakaan melkein ikinä ole hajua yhtään mistään. Me säädetään sitä mukaa kun tehdään niinkun kaikki muutkin.”

Vähän myöhemmin mä loikiskelin portaita alas talliin kahvin jälkimaku suussa kipristellen. Piritta oli antanut mulle lähtiessä hyvän elämänohjeen kuin suurikin Gandhi, ja sitä mä lähdin nyt toteuttamaan suuntanani satulahuone ja Windin karsina.
”Aina kun musta tuntuu elämä vähän liian suurelta ja hankalalta, mä lähden hyppäämään tai maastoon, oikein kunnon vauhtia hakemaan”, esteope oli sanonut. ”Koska kun mä tunnen sen vauhdin ja voiman, musta tuntuu kuolemattomalta. Ja jos on kuolematon…”
”… ei paljoa pikku ongelmat tai vanheneminen miestä nakerra”, mä olin päättänyt lauseen naisen puolesta – tuntien itseni suuresti valaistuneeksi.

Harjattuani Windin ja saatuani synttärilahjaksi komean kuvan sen purukalustosta vasempaan reiteeni mä talutin sen sulalle, selvästi vastikään lanatulle kentälle. Tamma esitti säpsyilevänsä tuulta ja lumesta sulaneita lätäköitä, mutta mä en antanut sen häiritä. Kehotin knabin lähes heti pitkään raviin, ja lähdin ratsastamaan sitä pohkeen ja ohjan väliin.
”Heei, joko on kenttäkausi avattu? Mahtuuko mukaan?” Jesse ja Salma hevosineen kopsuttivat tallipihan puolelta näkyviin, ja näyttivät yhtä varustautuneilta hyppäämiseen kuin mekin. Mä huikkasin myöntävän vastauksen, enkä antanut toisille hevosille irvailevan Windin välikiukuttelulle lainkaan sijaa nostaessani sillä pyörivän laukan.
        Elina oli niin ystävällinen, että tuli meidän puomiennostelijaksi vapaasta tahdostaan. Mulla oli rento ja turhista ajatuksista puhdistunut olo, kun mä katselin Jessen ja Tollon sujuvia hyppyjä lämmittelypystyn ylitse. Windi kävi taas kuin kello, heti siitä saakka kun oli nähnyt ensimmäisen esiintulleen puomin, enkä mä estellyt sen innokkuutta lainkaan. Esteitä tuli lisää, niistä tuli toinen toistaan korkeampia ja mä vain annoin Windin painaa menemään. Se ponnisti kovaa, hyppäsi puhtaasti, ja kaarsi esteväleillä välillä niin tiukasti että kohmeinen hiekka vain lensi – mua ei haitannut, vaikka tallin yhdet parhaimmat hyppääjät katseli meitä ja piti meitä varmaan täysin tekniikattomina. Eikä meitä kumpaakaan Windin kanssa vaikuttanut kiinnostavan vaikka esteiden korkeudet paukkui meidän molempien maksimirajoilla.
Koska mun suonissa virtasi adrenaliini, ja mä tunsin vihdoinkin sellaiseksi kuin juuri tänään kuuluikin: eläväksi ja nuoreksi. Kuolemattomaksi.

[Cella]

Jalkapallona
Thirty-first

It's gonna hurt in 3... 2... 1...

[Cella]

Hän
Thirty-second

Kaikilla meillä on heikko kohta. Jotain joka jostain syystä pääsee aina meidän ihon alle, jotain josta me ei päästä millään irti. Joskus se on jotakin pienempää, kuten joillain joku luonteenpiirre, jollain leveä takamus, jollain tupakka tai kahvi. Tai sitten jotain todella suurta joka vaikuttaa ihan kaikkeen, jopa maailmanhistoriaan – Napoleonilla se oli valta ja Klonkulla se oli sormus. Jopa puolijumala Akilleella oli se helvetin kantapää.

Ja mulla se oli kaikessa kliseisyydessään ja järjenvastaisuudessaan yks ainoa kakslahkeinen. Juuso.

Me tutustuttiin sen kanssa pari vuotta takaperin, hevosjutuissa. Se oli entisen olympiaesteratsastajan Aarno Lumpeen vanhin poika ja huippulahjakas hyppääjä itekin – ja mun mielestä niin raivostuttava ja täynnä itseään kun joku vaan voi olla. Me käytiin samalla tallilla, eikä mennyt kauaa kun koko tallin väki tajusi ettei me tulla yhtään toimeen. Me tapeltiin ja väiteltiin kaikesta mitä keksittiin, vaikka ihan siitä että oltiin oltu samassa huoneessa liian kauan. Se oli muille niin mukava ja huumorintajuinen ja heti seuraavassa hetkessä mulle aivan pelle, se otti mua pannuun.

Sitten joku muuttui. Me tapeltiin edelleen, mut jostain syystä mä aloin oikein oottaa niitä matseja. Huomasin että olin jotenkin pettynyt jos Juuso ei ollut tallilla, tai että kello oli viisi aamulla ja me oltiin juteltu facebookissa koko yö. Kesää kohti me alettiin pyöriä enemmän ja enemmän yhessä, ratsastettin, naurettiin, juteltiin ja taas ratsastettiin. Mutta kuten mihin tahansa tragikomediseen romanssiin kuuluu, me ei voitu olla yhdessä – mulla oli poikaystävä ja Juuso oli lähössä koko kesäksi Saksaan sen faijan hevostutulle töihin. Mä olin siinä vaiheessa ihan valmis jättämään kaiken, koska mä olin vaaleanpunaisissa kakkuloissani vakuuttunut, etten mä halunnut mitään muuta kuin Juuson.

Tuli se päivä, ainoa asia josta mä en koskaan puhu. Voisi kuvitella että mä oon vaan dramaattinen kun sanon niin, mutta mä menetin sinä päivänä ihan kaiken. Sen kääntyessä illaksi musertunut mä osti menolipun Britteihin, lähti karkuun, hautasi koko typerän äijän mielessään muutaman metrin syvyyteen ja tanssi sen haudalla. Koska se oli kaikki sen syytä. Mä pysyin rapakon takana karkuteillä pari kuukautta, ja kun mä palasin kuulin että Juuso oli jäänyt pysyvästi Saksaan. Se sai pysyä haudattuna ja hyvä niin, mä jatkoin elämää ja korjasin kaikki mun sotkuni mitkä vaan pystyin. Löysin Seppeleen ja mahtavia kamuja ja hevosenkin, ja kaikki oli taas hyvin.

Lukuun ottamatta sitä pientä seikkaa, että pelkästään mielessä haudatut tyypit saattaa palata kummittelemaan. Ja niin mulle kävi.

”Mitä helvettiä sä teet täällä?”
”Saksa alko kyllästyttää, tulin kotiin. Mitä sulle kuuluu?”
”Kuulu vitun hyvää mutta eipä kuulu enää.”
”Kiroilusta päätellen oot mulle jostain vihanen.”
”Ootpas viisas kun itse selvitit.”
”Cella, älä viitti, mä tulin tänne sua varten.”
”Juuso, haistappa vittu, oisit ollu tulematta.”

Mulla juoksi kylmät väreet kun mä muistelin eilistä keskustelua. Huomasin vasta nyt, että lämmittänyt kevätaurinko oli painunut mailleen ja me oltiin Windin kanssa ihan kohta takaisin Seppeleen pihassa – tamman paljas selkä keikahteli mun pakaroiden alla, ja se laiskotteli käynnissään oikein urakalla huomattuaan, että sen ratsastaja oli lähtenyt henkiselle tripille Narniaan. Olin ajatellut pienen maastolenkin tuulettavan mun vaarallisen sekavilla vesillä uiskentelevaa pääkoppaa, mutta metsien hiljaisuus oli antanut mulle vielä vaarallisemman tilaisuuden ajatella. Helkatti sentään, mä olin vielä pahempi sekasorto kun lähtiessä.

Eilen oli ollut ihan tavallinen, keväinen ilta. Mä olin mennyt kentälle juoksuttamaan Windiä, koska me oltiin Annen ja Fiian kanssa huomattu sen jostain syystä kiukuttelevan selkäänsä, ja tahdoin antaa sille satulattoman vapaapäivän. Mä kävelin omaa pientä ympyrääni Windin juostessa ja kaikki oli ollut ensin normaalisti: yhdellä kierroksella aidan vierus oli täysin hiljainen, seuraavalla mun silmät oli havainnut tallin ovelle ilmestyneen tyypin. Olin siristellyt tunnistaakseni vieraan näköisen pojan, ja mun kielen päällä oli pyöriskellyt jo kohtelias ”Hei, etsitkö sä jotain”, mutta oli jäänyt sanomatta kun tyypin henkilöllisyys oli läimäissyt mua naamaan. Mä en ollut tuntenut semmoista kauhunhetkeä koskaan, en edes Halloweenina kun Eetu oli järkyttänyt mut hengiltä sillä nukkeasullaan. Pariin sekuntiin en ajatellut mitään muuta kuin sitä, että kaikki mun luut ja sisuskalut tuntuivat valahtaneen kentän kohmeaan hiekkaan.

”Ooksä vihanen siitä kisapäivästä? Mä kuulin mitä sillon tapahtu. Oon pahoillani, mä –”
”Älä.”
”Mä koitin soittaa, mut Hanna –”
”Älä.”
”Mä kuulin vasta kun mä tulin takas ja sä olit vaan lähteny koko helvetin maasta, ei se päivä –”
”ÄLÄ PUHU MULLE SIITÄ VITUN PÄIVÄSTÄ! SÄ ET OLLU TÄÄLLÄ!”

Windin kavioiden ääni tallipihaa vasten havahdutti mut taas ajatuksista, eikä kyllä hetkeekään liian aikasin. Liu’uin alas paljaasta, pilkullisesta selästä ja rauhoittelin tammaa joka irvisteli painonsiirron vihlaisetessa sen selkää. Joku jumi siellä varmasti oli, mutta se nyt oli helposti ratkaistavissa. Kerrankin joku ongelma joka oli.
        Taluttelin Windin kipakasta illtailmasta sisään talliin, mutta me ei ehditty pötkiä kovin pitkälle.
”Mitä te vakoilette, aikuset ihmiset?” mä nauroin Rosalle, Emmylle, Salmalle ja Fiialle, jotka tukki koko käytävän kurkistellessaan kulman taakse toiseen käytävään.
”Anne juttelee jonkun pojan kanssa, me koitetaan selvittää että onks se joku uus täällä”, Emmy sipisi, ja viittoi mua lähemmäksi. Mäkin hipsin kurkkaamaan, mutta koska mulla oli käsivarressa kiinni 500-kiloinen hyypiö jolla on rautakengät, ei mun liikehdintä ollut kovin sulavaa.
”Hei tytöt, tulkaa moikkaamaan”, Annen äänestä kuului hymy kun me jäätiin kiinni, eikä meidän auttanut kuin siirtyä yhtenä miehenä kulman takaa esiin. Mä en alkuun nähnyt Rosan pään takaa mitään, mutta kun vihdoin pääsin siirtymään mä todella, todella toivoin etten olisi. Siinä se seisoi Annen vieressä, liian lyhyenä, liian vaaleana, liian sinisillä silmillä niin kuin aina. Miksi? Varmaan siksi että mun elämä oli joku aivan järkyttävä parodia.
”Tytöt, tässä on Juuso, se tuli vähän tutustuun talliin. Me ollaan Juuson isän kanssa vanhoja tuttuja”, Anne sanoi, ja laski tuttavallisesti kätensä jätkän olalle. Juuso moikkaili kohteliaasti tytöt läpi, ja jäi katsomaan mua silmiin niillä sen helvetin huskynsilmillä, jotka mä olin onnellisesti unohtanut. Annen ääni kuului etäisesti mun korvien kohinan lävitse:
”Hän on miettinyt vähän Liekkijärven hevosjuttuihin palailemista. Niin olkaas ihan parhaimmillanne!”

”Et sä voi Ella olla mulle ikusesti vihanen.”
”Ei kukaan sano mua Ellaksi, sä tiiät sen kyllä.”
”Mä sanon miks haluan.”
”Voitko sä nyt vaan lähtee.”
”Voin. Mut mä oon tosissani, mä muutin takasin ihan pysyvästi. Me nähään täällä kyllä vielä.”
”Miten niin täällä?”
”Saa nähä.”
”Et oo helvetti tosissas.”
”Mullakin oli ikävä sua.”

[Cella]

Kisapäivä
Thirty-third

Esteharkkakisojen päivä valkeni kesää huokuvan aurinkoisena. Talli kuhisi jännitystä ja paljon kuhisikin - olihan paikalla melkein koko Seppeleen vakiopoppoo ja lisäksi muutamia ratsukoita muilta lähitalleilta. Osa väestä valui hiljalleen kohti katsomoa, ja loput kiskoilivat päälleen siistimpiä kisakamppeitaan. Vaikka kyseessä olikin "vain" harkkakisat, oli tunnelma kuin mistä tahansa isommista kinkereistä.

Mun ja Windin kasikympin luokka sujui paremmin kuin varmaan kukaan oisi odottanut. Puhdas rata ja kolmas sija sieltä paukahti, eikä mun hymy tainnut radalta ulos ravaillessa pysähtyä edes korviin. Metrin luokassa kuskin laskuvirheen takia me kolautettiin alas kahden peräkkäisen pystyn ylimmät puomit, mutta se ei jaksanut mua kauaa vaivata. Windin päästyä ansaitsemiensa herkkujen ääreen, me jäätiin vielä Britan, Ennin, Salman ja Rasmuksen kanssa tallin aurinkoisimmalle seinustalle syömään kesän ensimmäisiä jätskejä.

Illalla oli valkoiset kisabyysat ruohotahroissa ja jädeläikissä, mutta oli sen arvoista!

Hei me lennetään!

[Cella]

Sarjoja
Thirty-fourth

Meillä oli Windin kanssa takana todella huono päivä. Mulla oli valehtelematta käynyt ainakin kolmesti mielessä etsiä Pirre käsiini ja ilmoittaa ettei me päästäkkään estetunnille, koska meidän yhteistyöstä ei tänään vaan tullut mitään, mutta lopulta hinku mun kovasti odottamalle tunnille voitti. Taluttaessani sitten raivokasta tammaa kohti maneesia kipeät hampaanjäljet pohkeessa toivoin kovasti ettei me pilattaisi toisten tuntia meidän sekoilulla – ja ettei tunnin päästä maneesin seinässä olisi uutta cellerinmallista oviaukkoa.

Sarjaesteet on yksi mun ihan lempparijuttu esteillä, ja ihan parasta lähestymisharjoittelua tämmöiselle jolla siihen rutiini on vielä vähän haussa. Windi piristyi tapansa mukaan sillä sekunnilla kun näki esteet, ja vaikka olikin hyvin jäärällä tuulella liikkui kivasti eteen verryttelyssä ja lämppäesteellä.

Rakastin Pirren tunneissa sitä, että alkuhömpötyksiin käytettiin mahdollisimman minimaalinen aika, ja tekemistä oli paljon. Niin oli tänäänkin, tositoimiin lähdettiin lähes heti kun konit oli saaneet pomppulihaksensa aktivoitua.
”Cella istu hyvin lähellä satulaa!” kuului Pirren ohje kentän keskeltä, kun me saatiin ohjeeksi lähteä porukan ensimmäisiksi kuuden esteen tiiviille jumppasarjalle. Se oli hyvä ohje, mutta mulla meni silti hyvä tovi ennen kuin sain tammani laukkaan minkäänlaista järkeä edes sileällä. Sillä ei ollut tänään kärsivällisyyttä eikä nöyryyttä sitä tavallista pientä hippustakaan.
        Meidän ensimmäinen yritys oli yksinkertaisesti haiseva häpeäpilkku. Windi rymäytti mun kaikista pidätteistä huolimatta itsensä aivan liian pitkäksi paria askelta ennen ensimmäistä estettä: koska ensimmäinen lähestyminen meni päin persiitä, meillä ei ollut pientäkään mahdollisuutta mahtua mitenkään päin sarjan kapeisiin innariväleihin. Sarja näytti meidän jäljiltä siltä että pari Isiksen jäsentä olisi käynyt siellä pamauttelemassa, ja kyllä oli meikäläisellä kirosanoissa pidättämistä.

Ensimmäisestä eeppisestä failauksesta sisuuntuneena mä johdatin Windin uudella kierroksella jo paljon parempaan suoritukseen. Siitä oli hyvä jatkaa paremmilla mielin seuraaviin tehtäviin: kaksois- ja kolmossarjoihin. Ne olivat jo selvästi jumppaa korkeampia ja oikein houkuttelivat hyppäämään. Selvästi Windiäkin, se kaarteli niiden ympärillä kuin haaskalintu.
        Kaksoissarja sujui meilta oikein mukavasti, alun katastrofi painui jo mukavasti mielestä pois kun homma alkoi sujua. Jostain syystä meille oli helpompaa hypätä sarja niin päin, että okseri oli sarjan ensimmäinen ja pysty toinen osa – vaikka Windi venyikin puhtaisiin hyppyihin molemmista suunnista, osui tasapaino ja ponnistuskohta toisesta suunnasta paljon paremmin.

Kahden erilaisen radan hyppääminen oli ehdottomasti mun lempikohta tunnista, olihan rata hyvän mittaisena ja sarjapainotteisena kutkuttavan haastava. Mun ratsuni nosti laukan pienestä hipaisusta jälleen joukon ensimmäisenä. Laukkuutin sitä hetken rennommaksi sileällä, ja nyökättyäni Pirrelle ohjasin innokkaan tamman metsikön päätyyn ja suoralle linjalle jumppasarjan eteen. Sarja osoittautui pituutensa tähden jälleen meille hankalimmaksi: kaksi viimeistä estettä kolahti alas, kun hyppypaikka valui niissä liian lähelle. Hyvä rytmi löytyi onneksi jälleen kaksois- ja kolmoissarjoille, eivätkä ne tuottaneet meille lainkaan päänvaivaa.
        Viimeisellä radalla meidän akilleenkantapää jumppasarja oli luvassa kahteen otteeseen eri suunnista, eikä mulla ollut siitä kovin hyvä kutina. Kuitenkin yksittäisen possupystyn jälkeen kaartaessamme päätyyn kohti pitkää sarjaa löytyi Windiltä oikein mukava, lyhyempi laukka, jolla me osuttiin ponnistuspaikalle just eikä melkein. Nousin päkiöilleni antaakseni tammalle tilaa hypätä, ja istuin mahdollisimman hiljaa etten järkyttäisi hyvin lähtenyttä suoritusta sen keskellä. Neljä, viisi, kaikki kuusi estettä menivät kuin menivätkin puhtaasti, ja kevyillä mielin mä ohjasin Windin kaksoissarjalle.

Pieni laukanvaihtomoka ennen kolmoissarjaa aiheutti meille yhden pudotuksen viimeisellä radalla, mutta mä olin aivan hurjan tyytyväinen kuinka hyvin me pärjättiin haastavalla tunnilla. Pirrekin kehaisi, että oli mukava nähdä miten vain yhdessä tunnissa näkyi meidän suoritusten nousujohteisuus.

Laskeutuessani tamman selästä häikäisevässä kevätauringossa hölkötellyn loppuverkan jälkeen en saanut hampaistakaan enää kuin yhden vaivaisen kerran. Taisi siis onnistunut hyppely tehdä hyvää pilkulliselle pahattarellekin!

[Cella]

Ratarallia
Thirty-fifth

”Possupysty… niin Pirittaa”, mä naurahdin Salmalle, kun me aikaisina lintusina kuljeskeltiin maneesiin pystytettyjen esteiden seassa kyräilevät tammat perässä laahaten. Hallissa ei ollut vielä ketään muuta, Pirrekin oli huiskinut vielä talliin hoputtelemaan muita ratsukoita, joten meillä oli hyvää aikaa ottaa käsitystä tunnin radasta. Musta oli älyttömän kivaa päästä hyppimään ihan kunnon ratoja aina estetunneille, omiin pomppuväkerryksiin kun harvemmin jaksoi paria kolmea estettä enempää rakennella.
”Haha! Se on ihan sen tuotemerkki”, Salmakin hihitti, kun se kiristeli Bonnien vyötä katsellen iloisen vaaleanpunaraitaisia puomeja. ”Taitaa olla lämppäestekin, kun on jätetty noin matalaksi.”
”Hyvin arveltu, niinhän se on”, Pirren ääni kajahti meidän takaa, ja heti perään painava liukuovi aukesi lopun porukan astellessa sisään.
”Ootteko kaikki ehtineet tutustua rataan? Ennen kun nousette selkään, niin kävellään rata vielä…”

Tunti lähti Pirren tapaan tehokkaasti käyntiin. Alkuverryttelyt ja –hyppelyt vedettiin turhia vetkuilematta, vaikka keskityttiinkin huolella pariin radan kinkkisimpään esteeseen. Windin kanssa mulla ei onneksi ollut huolen häivää, sen varmuutta ei hätkähdyttäneet vesimatot tai pitkät trippelit. Se nyt ei olisi kieltänyt, vaikka yhtenä esteenä olisi ollut elävä hai.

Itse radan hyppäämiseen päästiin sujumaan mukavan jouhevasti. Odottelua tuli enemmän kuin sarjaestetunnin ihanan pienellä ryhmällä oli tullut, ja se ei meinannut sopia Windin pirtaan sitten yhtään. Se tuntui kuumalta ja se painoi käteen hirveällä voimalla.
”Cella, taas näyttäisi pätevän sama kun viime tunnilla!” Pirre huikkasi kun meidän vuoro tuli, ja sen harjaantunut silmä näki heti ettei me toimittu kovinkaan harmonisesti. Mä painoin persuksen kiinni penkkiin tiukasti laukkaa myötäillen, ja pakotin lantiota hidastamalla Windin palaamaan parempaan tahtiin. Nyökkäsin Pirrelle keskittymiseni lomassa merkin että me oltiin valmiita, ja kaarsin tammani ulkopohkeella kohti ensimmäistä estettä.

Meidän monen viikon lähestymistreenit ei olleet menneet hukkaan: ponnistuspaikat lähtivät löytymään kivasti heti ensimmäisellä kierroksella. Ensimmäiset kolme estettä meni meiltä oikeinkin jouhevasti. Windiä ei ainakaan joutunut potkimaan eteenpäin, päinvastoin, jos se olisi saanut valita meidän vauhti olisi ollut aikas hurjaa. Mulla oli hieman etsinnässä sopiva esteistunta, jossa olisin samalla tarpeeksi lähellä satulaa, mutta kuitenkin jalustimilla kevyenä ja tasapainossa.
        Rata kaarteli ja kierteli esteiden väleistä, mutta mulla ei onneksi tullut hankaluuksia muistaa esteiden järjestystä. Annoin Windille ohjaa viidennen esteen jälkeen, jotta me saatiin kaarteesta hyvä, etenevä laukka ennen trippeliä. Ennen kuin suoristin sen esteen eteen kokosin sitä kevyesti istunnalla, ja valmistelin puolipidätteellä laukan vaihtumiseen. En irrottanut katsettani trippelistä, ja ojentauduin mukaan hyppyyn tuntiessani Windin takajalkojen voiman aloittavan ponnistusta. Vaihdoin asetuksen esteen päällä ja pidin pohkeet hyvin kiinni. Windi laskeutui hyvässä tasapainossa, ja kaartaessamme sarjaesteen takaa kuin höyryjuna vaihdoimme laukan radan loppuosaan sopivaksi.

Seuraavalle perusradalle mä rohkaistuin ottamaan ihan reilunkorkuiset esteet. Windillä tuntui olevan virtaa ja vauhtia, enkä mä uskonut että toinen turvallisen matala rata äsköisen puhtaan jälkeen meitä kovin paljoa kehittäisi.
        Toinenkin rata sujui todella hyvin, viimeisen kaksoissarjan yhtä pudotusta lukuunottamatta. Windi oli yhä kuuma ja räjähtelevä, mutta pysyi mukavasti ohjan ja pohkeen välissä radalla, joten mulla ei ollut siitä enää murhetta. Ravuutin tammaa hetken rennoksi ja taputtelin sitä kovasti jäädessämme odottelemaan viimeisenä hyppääviä Salmaa ja Bonnieta suorittamaan ratansa loppuun.

Uusintaratatehtävä oli mulle iloinen yllätys, en ollut lainkaan odottanut aikatyyppistä tehtävää. Pirren selittäessä muuttunutta, lyhyempää uusintarataa mun kisaajanaivot alkoivat raksuttaa kuin itsekseen etsien reittejä niiden väleillä, syynäten kaikkia pieniä oikaisuja joilla saisi pari sekuntia nipistettyä ajasta.

Uudessa tehtävässä esteet laskettiin alkuun taas matalammiksi ja mukavammiksi, jotta kaikki saisivat hyvän tatsin muuttuneeseen rataan. Muita ratsukoita oli ilo seurailla, kun kaikki ottivat linjoilla pikkuisen enemmän riskejä ja antoivat ratsuille enemmän pohjetta, ja keksivät nokkelia kaarteita lyhyemmille reiteille. Kun Wenla ja Gitta pompottelivat maaliviivan ylitse, mä keräsin Windin ohjat hyvällä fiiliksellä. Tästä tulisi hauskaa!

Mä kehotin Windin saman tien astetta reippaampaan laukkaan, ja sillehän se sopi. Pidin kuitenkin tarkkaan huolta ettei se venynyt liiaksi – olihan uusintaradalla lähes joka välissä tiukkoja kaarteita ja käännöksiä. Possupystyn ylitettyämme mä asetin vasempaan ja käänsin tamman ulkopohkeella maneesin kulmaa hipoen kymppiokserin eteen. Meillä oli hyvä meno päällä, ja annoin tamman painella loivan kaarteen yhdelletoista paljon vapaammin.
        Sarjalle osasin nyt katsoa meidän tahdin paremmin, ja otin jo kaarteen aikana askelesta pois roimasti senttejä istunnalla. Windi ei meinannut ottaa pidätteitä kuuleviin korviinsa – mä oikein tunsin mun kohta kolme varttia vastaan pitäneissä, kipeissä käsissä kuinka tamman kierrokset painelivat mittarin punaisella sektiolla. Mulle riitti sen hötkyily – hampaat yhteen purren, ja Pirren ohjeet mielessäni nostin ohjan korkealle ja painoin takamuksen satulaan vetäen vatsalihaksilla niin kovaa karkaavaa laukkaa vastaan, ettei knabilla ollut muuta mahdollisuutta kuin lyhentää itseään. Me ehdittiin kuin ihmeen kaupalla sarjalle, jokseenkin vinosti mutta kuitenkin. Me laukattiin maaliviivan yli hikisinä kuin pienet porsaat.

”Siellä pistettiin Windi ruotuun”, Pirre tuli kommentoimaan suupieli nykien meille tunnin jälkeen, kun me rauhoiteltiin menoa jo käynnissa ja esteitä alettiin keräillä pois.
”Hah! Joo, huomasitko, en tappanu laukkaa ottamalla kädellä taakse? Muistin mitä sanoit.”
”Huomasin hyvinkin, aina kiva huomata ettei mun yksinäiset hölinät mee teiltä täysin ohi. Se on kyllä melkonen innostuja.”
”No on”, mä naurahdin naiselle, ja taputtelin pörisevän ja porisevan tamman kaulaa. ”Mutta ennemmin mä otan yhden tämmösen kun sata nöyrää ja eteenpäinpotkittavaa makkaraa.”