|
|
Post by Cella on Nov 3, 2014 20:03:09 GMT 2
Nukketeatteri
Eighth
Halloween 2014
”Minen kyllä ymmärrä tätä halloweenhöpötystä. Eihän se ole eres suomalaista! Suomessa on pyhäinmiestenpäivä, sillä sipuli. Tulee kunnioittaa menetettyjä viemällä kynttilöitä haudoille, enkä mie ole koskaan eläissäni…” Mä kuuntelin nöyränä plikkana mummin jorinointia sen olohuoneen pehmeällä matolla istuen, ja koitin kovasti olla nauramatta. Mun mummini oli mahtava – se oli terävä, hauska, hyvä kokki ja elänyt aivan mielettömän elämän – mutta joissain asioissa se oli vanhanaikainen kuin faaraon tohveli. Ihmiseksi, joka iPhonellaan lähetteli mulle kesken mun lakituksen whatsapissa niitä kakkaläjä-hymiöitä, sillä oli aika vahvat mielipiteet muutamasta kurpitsasta ja kummituksesta. ”No me viedään sut Tatun kanssa kyllä haudoille kynttiläiltaan huomenna, älä sitä epäile.” ”Mutta silti”, mummi puhahti, ja kurtisti ennestäänkin pienten ryppyjen peittämää otsaansa. ”Ei kaiken tarvitse olla niin kuin Ameriikoissa! Ja ne puvut! Nuoret tytöt verkkosukissa ja rintaliiveissä laittaa kypärän päähän, olevinaan palomiehiä!” Mummeli oli nojatuolissaan päässyt vauhtiin, joten en mää raaskinut sitä keskeyttää. Suupieli pikkuisen nykien mä vedin suuren laukkuni lähemmäs itseäni, ja tunnustelin olihan vetoketju varmasti visusti kiinni. Jos mummi näkisi, millanen määrä lateksia mun laukkuun piilotettuun halloweenasuun kuului, se jättäisi mut perinnöttömäksi. Suukotettuani vanhan naisen otsaa ja luvattuani kuudennen kerran hakea sen huomenillalla kynttilöitä viemään, kiiruhdin mummin talosta ulos kadulle. Siellä Rosa odottelikin jo lämpimässä autossaan. ”Heyy, mitäs mummille kuului?” brunette kysäisi kun olin ahtautunut kyytiin, ja me oltiin suunnattu kokka kohti Seppeleen halloweenkekkereitä. ”Ehti haukkua mulle kaiken halloweenhumputuksen ja Vain Elämää –sarjan, ja sit ruokkia mut ylitsepääsemättömään ähkyyn, joten aika tavallista. Nyt, näytä mulle sneakpeak sun asusta!” Niin puheenaihe vaihtui mummista tulevaan iltaan, sen osa-alueisiin ja tapahtumiin – ja niistä vasta juttua riittikin. Halloweenriehunnan kaksi ensimmäistä vaihetta meni ohi kuin hujauksessa. Pukuratsastuksessa musta tuntui kuin oisin päätynyt vanhojen tansseihin all over again – nyt tosin mekkojen kimalluksesta ja tyyppien kauneudesta hihkumisen sijaan porukka intoili siitä, että Pyry näytti kuin olisi saanut ruttotartunnan. Jokaisen pukeutuneen ratsukon esiintulo aiheutti samanlaisen riemun yleisössään, ja sain kyllä ulvoa naurusta niin, että naapurikunnissa varmaan annettiin jo susivaroituksia. Lyhtymaastoilun jälkeen koko iso porukka kopisteli ihanan lämpimään tupamökkiin kohmeisia sormiaan hieroskellen. Sää oli suosinut tänä perjantai-iltana, mutta lämpimäksi kukaan ei voinut oloaan kuvailla parhaalla tahdollakaan. Mökkiin siirtymisestä alkoi myös halloweenjuhlan itse juhlintaosuus. Pöydät notkui kauhuteemaisia ruokia ja kyseenalaisen näköisiä juomia, musiikki soi ja jengi jakautui pieniin porukoihin istuskelemaan, kuitenkin ympäriinsä liikuskellen. Mä pääsin vihdoinkin tutustumaan loppuunkin talliporukasta: muun muassa aina hymyilevään esteopeen Pirittaan, superystävälliseltä vaikuttavaan Tuuliaan, hiljaisempaan mutta mukavaan Nuuttiin, ja moniin muihin. Melkein koko talli oli mukana näissä kekkereissä, eikä meno jäänyt kakkoseksi parhaimmillekaan mökkibileille! ~ Monta tuntia myöhemmin mä makasin makuupussissani kuunnellen siskonpedissä mun viereisillä patjoilla nukkuvien Salman ja Rosan unista tuhinaa. Mun kroppa oli aivan voimaton kaikesta nauramisesta, mutta pää kävi aivan ylikierroksilla, joten unenpäästä kiinni saaminen ei ollut helppoa. Ei siinä, olihan illan ja yön aikana tapahtunutkin vaikka ja mitä. Herkkujen napostelun, myrkkyboolin litkimisen sekä yleisen hölinän ja naureskelun lomassa me oltiin ehditty kertoilla kaikenkarvaisia kummitustarinoita (jotka useimmiten karkasivat täysin käsistä ja muuttuivat järkyttäviksi parodioiksi), lämmittää saunaa (jossa pojat heitti aina liikaa löylyä) ja julkistaa pukukisailun voittajat, joiksi oli äänestetty melko kirkkain äänimäärin luurankotytöt Clara ja Walma. Kauhuleffakin ehdittiin pyörittää, tosin mä, Tuulia ja parit muut tytöt taidettiin katsella enemmän omien kämmentemme pohjia kuin itse rainaa. Anne lupasi suupieli nykien hommata ensi vuonna illan elokuvaksi Shrekin – ellei sekin oisi meille vähän liian jännittävä. Leffan päätyttyä vasta riehunta repesikin. Porukkaa kirmaili kummittelemassa ja hihittelemässä ympäri Seppeleen tiluksia pitkälle aamuyöhön, ja oli sitten syy merkillisessä boolissa tai superhyvässä porukassa, mutta kukaan ei meinannut malttaa mennä nukkumaan. Rosan ja mun idea lähteä halloweenjatkoille Liekkijärven hulppeaan yöelämäänkin oli kaatunut siihen, ettei me raaskittu lähteä ja ottaa riski, että missattaisiin mitään talliporukan tapahtumia. ”Hyvä”, oli Inksu todennut meidän tehtyä päätöksemme, ja silmäillyt sitten meidän halloweenasuja kuin olisi kasvattanut suurenkin kukkahatun päähänsä. ”Olis sen jälkeen kummasti kasvanu Seben asiakaskunta keski-ikäsillä miehillä.” Mulla ei ollut hajuakaan paljonko kello oli – ajantaju oli kadonnut illan edetessä aivan täysin. Aloin hapuilla puhelintani pimeässä tarkistaakseni asian, ja tökkäsin vahingossa mun pääpuolessa nukkuvaa Fiiaa naamaan. Punapää murahti uneliaasti ja käänsi kylkeään, muttei onneksi herännyt. Puhelinkin löytyi kierähdyksen seurauksena, Fiia oli nukkua puksuttanut onnellisena sen päällä. ”Cella?” Kuiskaus kuului selkeänä hiirenhiljaisessa huoneessa lähes heti, kun olin napauttanut puhelimeni näyttöä ja sokaistunut sen kirkkaudesta. Silmät tihrussa koitin hahmottaa kuka mua mökissä kaipaili, mutta kännykän valosta aiheutunut valkea neliö pompahteli mun näkökentässä. ”Mitä?” supisin takaisin, ja havaitsin liikettä oven lähistöllä, missä Inksu ja Eetu pitivät majaa. ”Ootko hereillä?” kuiskailija kysyi. Nousin kyynärpäideni varaan nähdäkseni ovelle paremmin. Inksuhan se siellä häiriköi. ”Veikkaisin että oon.” ”Tuu mun kaa pihalle, mullon idea!” ”Nytkö? Ootsä tosissas?” ”Veikkaisin että oon.” Naurahdin hiljaa Inkerin osuvalle comebackille, ja könysin sitten niin äänettömästi seisomaan kuin kahisevalta makuupussiltani pystyin. Pieni blondi oli jo sukkuloinut Eetun ylitse, saanut takin päälleen ja avannut ulko-oven, kun mä lähdin pomppimaan mökkituvan keskeltä talloen matkalla ainakin kuusi nukkuvaa tallikamuani. Kouluratsastajaksi mä olin kyllä melkoisen koordinaatiokyvytön köntys. Tarkisteltuamme ettei kukaan tallilaisista herännyt meidän liikehdintään ja kuiskutteluun, me sukellettiin lähes turhankin lämpimästä mökistä jäätävän kylmälle tallipihalle. ”Mä aattelin että nyt tehään kunnon halloweenpila, pukeudutaan ja herätetään kaikki pelästyttämällä”, Inksu alkoi selittää ideaansa ovela salaliittolaisilme naamallaan. Se johdatteli mua selvästi hiljalleen kohti talleja: ”Tallin toimistossa Annella on ainaki tosi paljon vanhoista halloweenkemuista jääneitä naamareita ja asuja, käydään kattoon sieltä! Jos löydettäis jotain oikein mehevää.” Tallin ovi avautui narahtaen. Anne ei ollut laittanut täksi yöksi hälytyksiä sun muita päälle, tietäen että halloweenin viettäjiä pyörisi yölläkin tallin liepeillä, ja että joillain meistä oli yöpymistarvikkeet ja vaihtovaatteet omassa kaapissa. Hevoset kopsuttivat kurkkimaan puolioviensa yli odottavan näköisinä: ne tiesivät aamiaisajan olevan pian, vaikka pihalla olikin yhä säkkipimeää. ”Ei laiteta valoja, ettei mökissä kukaan huomaa”, Inksu sanoi, ja normaali puheääni tuntui kaiken kuiskailun jälkeen kauhean kovalta. Tyttö naksautti taskulampun päälle, ja sukkuloi sitten käytävää eteenpäin kunnes pysähtyi toimiston ovelle. ”Jää sä tähän käytävälle vahtiin, en haluu että kukaan tulee pilaamaan. Ja pidä tätä”, Inksu tuuppasi kädessään pitelemänsä puhelimen mun taskuun, ja katosi sitten silmät innosta kiiluen koluamaan toimistosta kaikkea tarpeellista meidän yllätystä varten. Mä jäin hymyillen oven toiselle puolen kuuntelemaan, kuinka tyttö ähisi siirrellessään tavaroita ja kurotellessaan hyllyille. Veikkasin, että tässä oli kyse lähinnä Eetun säikyttämisestä puolikuoliaaksi: pariskunnalla oli ollut kauhea väittely kauhuleffan aikana siitä kumpi pelästyi helpommin. No, oli syy mikä tahansa, tää oli kyllä kutkuttavan jännittävää. Hetken päästä mä kyllästyin seisoskeluun ja lähdin vaeltelemaan tallikäytävälle, jota valaisivat vain ovien päälle sijoitetut hätäuloskäyntivalot. Huomasin mun jalkojen kuljettavan mua Windin karsinalle, joka oli yllättävän helppo tunnistaa pimeässäkin. Se oli se, josta ei kurkotellut yhtäkään ystävällisenä ja uteliaana katselevaa päätä. ”Moro typy, kuis hurisee?” mumisin tervehdyksen nurkassa erottuvalle knabille. Se puhisteli hetken ärtyneenä, mutta laahautui sitten lähemmäs ovea mua katsomaan. Se oli siltä aika paljon. Taisi olla jääkuningatar sulamaan päin – tai sitten se käveli unissaan. ”Hengaan tässä sun kaa kun oottelen että Inksu löytää ettimänsä, toivottavasti sopii”, supisin pilkulliselle tammalle hiljaa, ja katsoin kun se nuuhki välinpitämättömänä mun sormia. Sen mielenkiinto lopahti muhun melko nopeasti, ja se alkoi kuikuilla korvat hörössä mun ylitse kohti vastapäisessä karsinassa seisovaa Kössiä. Windi oli ollut niin ihmeellinen nyt pari päivää: se ei ollut käynyt kuumana pelkästään tallin oreja kohtaan, vaan myös ruunia, ihmismiehiä, kollikissoja, miehenpuolta muistuttavia puita ja kaikkia mahdollisia heppitirehtöörejä kohtaan, eikä sillä kaiken järjen mukaan pitäisi olla kiimakaan meneillään. Nytkin Kössi sai sellaisia katseita, että ei tainnut ruunanrupsukka tietää, mitä menetti. Mua vähän nauratti kun hipelöin tamman harjaa samalla kun se pörisi hyvin epä-windimäistä soidinlauluaan. Ehkä tää oli vaan joku rakkaudenkaipuuvaihe. Mun naureskelu ja ajatusten virta katkesi ulkoa kuuluvaan, vaimeaan kolahdukseen. Mä katsoin kummastuneena ovelle, mutta kun muuta ei kuulunut pudistelin päätäni ja pistin äänen tuulen piikkiin. Eihän Inksu tai kukaan mökeistä mahdollisesti heränneistä tallilaisista tuolla ovella olisi, täähän oli kaikkein kauimpana mökeiltä katsottuna. Inkerin puhelin rikkoi seesteisen hiljaisuuden, ja aiheutti mulle suunnilleen sydänhalvauksen pirahtaessaan soimaan. Multa pääsi pieni iloton naurahdus, kun kaivelin mölisevää luuria taskun pohjalta. Täähän oli kuin parhaastakin kauhuleffasta: miljöönä halloweenyö ja pimeä talli, epämääräiset kolinat ja keskellä yötä soiva puhelin. Mä taisin sitten olla se bimbo blondi, joka aina kuoli ensimmäisenä. ”Eetu soittaa”, luin näytöltä hiljaa ääneen saatuani puhelimen käteeni, ja huhuilin sitten Inksulle tämän puhelimen soivan. Käytävältä ei kuulunut vastausta, mutta sen sijaan mun takana olevalta ovelta kuului jälleen töminää. Tällä kertaa kaikki käytävän hevosetkin kääntyivät katsomaan ovelle. Nekin oli kuulleet jotain. ”Inksu? Eetu soittaa sulle jo toista kertaa, kannattaa tulla vastaamaan ettei tuu ryppyjä rakkauteen!” Mä olin avannut lukossa olevan oven, ja nojailin nyt sen karmiin tuijotellen pimeään, tyyneen yöhön. Fuck this, ajattelin mä. Inkerillä oli ainoo taskulamppu, joten mä napsautin valot talliin nähdäkseni pihalle edes vähän. Hevoset kolistelivat karsinoissaan yllättyneinä äkillisesti syttyneistä valoista, ja mä käänsin silmiäni räpytellen katseeni takaisin pihalle. Meinasin saada toisen sydänkohtaukseni viiden minuutin sisään. Juuri ja juuri tallin ovesta tulvivan valon vaikutuspiirissä kentän aidan vierellä seisoi hahmo. Se oli ihan selvästi ihminen, mutta siinä oli jotain vääristynyttä – aivan normaalin näköisessä vartalossa oli kiinni hyvin nukkemainen pää. Mä lamaannuin kauhistuksesta niin pahasti, etten saanut edes lataamaani kiljaisua ulos suusta. Luojan kiitos mun aivot pian rekisteröi mitä oli tapahtunut, ja mun sydänriepu lähti taas liikkeelle. ”Hyi helv… Inksu! Toi on friikein asu mitä oon koskaan nähny, et sä tossa voi ketään pelästyttää! Ne ei herää siitä koskaan”, mä sanoin säikähdyksen ja siitä seuranneen jäätävän huojennuksen takia hiukan kimeällä ja hengästyneellä äänellä. Inksu liikahti asunsa sisällä muttei sanonut mitään: nukkemaskin takaa oli varmaan vaikea puhua, se näyttikin kovin aidolta. ”Tuu nyt, mennään toisesta ovesta, tää oli lukossa. Ja katotaan joku muu puku, joku valkonen lakana kummituksen asuun on ihan riittävä! Kellä helkatilla on ollu tollanen nukkeasu, hyi että…” ”Cella?” Mä käännyin ääntä hätkähtäen ympäri, ja jäin napittamaan mun takana valoisalla käytävällä seisovaa Inksua silmiin. ”Mää etin sua, luulin että oot jo lähteny mökkiin kun et ollu siinä toimiston eessä! Haha kato mitä löysin, tällänen hevosnaamari, tää on varmaan niin hyv… öö… Cella? Onks kaikki hyvin? Ja kelle sä puhuit?” Mä voin vaan kuvitella miltä näytin. Tuntui kuin mun koko alaruumis olisi puutunut ja että kaikki veri mun ruumiista olis pudonnut lattian läpi ja kaivautunut Kiinaan. Mä en uskaltanut kääntyä katsomaan edelleen auki olevasta ovesta kentälle päin, en millään. ”Mä… öö… mä”, sanat tuntui suussa puurolta ja päässä kohisi. Jos Inksu oli tossa, niin se… ”Tuu nyt, kohta alkaa porukka herätä!” Inksu puhahti kärsimättömänä, yhä yhtä innoissaan kuin ennen toimistoon luikahtamista. Se ei tainnut edes tajuta, että sen partner in crime alias meitsi oli taantunut kalpeaksi vihannekseksi kauhusta. En ehtinyt edes älähtää, kun Inksu asteli mun ohi, ja vetäisi mun pitelemän oven kiinni. Sulkeutuvan oven raosta ehdin nähdä vilauksen täysin autiosta, marraskuun huurruttamasta kentästä. Ei ihmisiä, ei nukkeja. ”Nonii, sit reippaasti! Ota sä tää naamari, mä otan tän. Hihhi, haluun niin nähä kaikkien ilmeet!” Inkeri hihkuili, ja paineli jo puolessa välissä käytävää kun mä sain koipeni ja aivoni liikkeelle. ”J-joo", puhahdin hiljaa, ja kiiruhdin toisen perään niin nopeasti kuin pääsin. "Niin mäkin haluan.” Hyytävää Halloweenia koko Seppeleen porukalle! (näin kolme päivää myöhässä tämä nyt tuli, köh köh)
Pst, ennen kun kukaan menettää yöuniaan nukkemiehen takia, niin kyseinen tyyppi selvisi aamulla olleen yksi sebeläisistä, joka oli kuullut mun ja Inkun juonet ja päättänyt jekuttaa jekuttajia. Arvaatko jo kuka? |
|
|
|
Post by Cella on Nov 4, 2014 11:15:19 GMT 2
Ravia
Ninth
Windi näytti aamupäivällä lyhyessä ravi-irrottelutreenissä, että miten sitä lisättyä ravia oikein mennäänkään
Testailin vähän erilaista piirtotyyliä, oon kyllä aikas tyytyväinen!
|
|
|
|
Post by Cella on Nov 9, 2014 23:56:15 GMT 2
Safari
Tenth
Tunsin olevani suuri tutkimusmatkailija. Viidakon tiheän, eksoottisen aluskasvillisuuden sijaan olin maastoutunut taukotuvan sohvatyynyjen väliin, saaden sieltä esteettömän näköyhteyden kohteeseeni. Mulla oli kuulokkeet korvilla ja puhelin kädessä, vaikken kuunnellut tai katsellut mitään – ne olivat rekvisiittaa, jotka mahdollistivat loistavan tarkkailupaikkani. Kohteeni liikahti, muttei paennut. Se ei kiinnittänyt huomiota tarkkailijaansa ja hyvä niin, en tahtonut säikyttää sitä tiehensä. Mulla oli kiikarissa nyt niin erityisen hieno yksilö. Mua niin kiinnostava kohde oli lajiltaan homo sapiens viilipyttis – oma tieteellinen nimitykseni rauhalliselle, järkevälle ihmismiehelle. Tämä äärimmäisen harvinaisen lajin edustaja istui tupapöydän ääressä, omissa maailmoissaan silloin tällöin hymähdellen. Mua oli aina kiehtoneet viilipyttymäisen rauhalliset ihmisyksilöt: ne eivät käyttäytyneet tai puhuneet lainkaan kuten reikäpäiden alalahkoon kuuluvat ihmiset, joita meikäläinen itsekin edusti, ja musta tuntu, että niiden tyynen pinnan alla kyti niin paljon enemmän kuin ne maailmalle näyttivät. Viilipytyillä yksilöillä tuntui olevan myös meille reikäpäille täysin tuntemattomia kykyjä, kuten käyttää ideat aivojen kautta ennen kuin ne pistetään toteutukseen. Tämä tarkkailemani homo sapiens viilipyttis edusti kaiken lisäksi vastakkaista sukupuolta, jolle mainitsemani erityispiirteet olivat vielä harvinaisempia. Oli vaikea uskoa, että me oltiin samaa eläinlajia. Ja vaikeaa oli uskoa sitäkään että mä, vasta kovin aloitteleva ja keskittymiskyvytön tutkimusmatkailija, olin saanut tällaisen tilaisuuden tarkkailla tätä yksilöä luonnollisessa elinympäristössään. Kohteeni liikahti jälleen. Se raapi nenäänsä ja hymyili itsekseen syvällä ajatuksissaan. Yksilö vaikutti mukavalta. Päätin lähestyä. ”Hei Nuutti” ”Mmmh?” ”Mitä puuhaat?” Pitkä poika kohotti katseensa, ja tuntui vasta muistavan mun olevan huoneessa. Mua nauratti, ei Nuutti, vaan oma tumpelo keskustelunaloitukseni. Mitä puuhaat. Jätkällä on lehti kädessä ja sen silmät liikkuu sivuja pitkin, mitäköhän se mahtaa tehdä? Metsästää terroristeja? ”Öö… mä luen”, Nuutti vastasi matalalla äänellään ja hymyili ystävällisesti. ”Mitä itse?” ”En oikein mitään”, vastasin reippaasti ja ponkaisin istualleni röhnöasennostani. ”Lähe mun kaa maastoon.” Nuutti näytti niin hämmentyneeltä ja yllättyneeltä, että voisi luulla että olin juuri pyytänyt sitä mun tulevien lasteni isäksi. ”Ai… nyt? Mä?” Räpytin vastaukselle hitaasti silmiäni tietämättä mitä sanoa, mutta Nuutti-poika sai kaikkien onneksi itse pasmansa kasaan. ”Siis joo, lähetään vaan, Zetaa ja Lailaa onkin nyt opetettu pysyyn jonkunmoisia aikoja erillään”, jätkä lopulta vastasi, ja katsoi mua hyväntahtoisesti. Mä napitin takaisin ja hymyilin. Wau, ei ihan kuka vaan viilipyttis-yksilö lähtisi lähes tuntemattoman reikäpään kanssa maastoilemaan. Rohkeaa. Mä en kuitenkaan kyseenalaistanut, sainhan maastoseuraa, vaan heilautin kevyen syystakkini niskaan: ”Kiva. Kakskyt minuuttia, etupiha?” ”Kuulostaa hyvältä.” Mä huomasin tehneeni meille homo sapiens reikäpäättis-lajin edustajille hyvin tyypillisen virheen: en ollut miettinyt ideaani loppuun asti. Me oltiin tavattu tammoinemme noin 22 minuuttia myöhemmin etupihalla (kaksi minuuttia sovittua myöhemmin kiitos Windin kyvyn tehdä täysin päinvastoin kuin toivoin), hymyilty ontuvasti ja puhuttu säästä (joo lunta on ja märkää on) ja ratsauduttuamme oltiin suunnattu kohti metsän siimestä. Nuutti vaikutti aivan yltiösymppikseltä tyypiltä, mutta meillä oli ongelma. Meillä ei ollut mitään puhuttavaa. Lyhkäisen ravipätkän jälkeen mä aloin miettiä puheenaihetta, aivan mitä tahansa jolla täyttää hiljaisuuden. Aamuisessa metsässä oli nimittäin tosi hiljaista, ainoa ääni joka kuului oli kavioiden narskahtelu painavaan suojalumeen. Nuutti ja Laila meidän vierellä kulkivat harmonisesti: ne näyttivät kuin ne kuuluisi tähän valkoisenkirjavaan hiljaiseen metsämaisemaan, liikkuivat rauhallisen tasaisesti, ja poika antoi valtavan isolle tammalleen pehmeitä ja rauhallisia apuja. Nuuttia hiljaisuus ei tuntunut vaivaavan lainkaan, eikä sen varmaan pitäisi muakaan niin kauheasti kaivella. Olin vaan jotenkin niin tottunut muiden hulivilien seuraan, jossa juttu ja läppä lensi vaikkei olisikaan mitään järkevää sanottavaa. Me oltiin niin kauhean erilaisia, etten keksinyt yhtäkään puheenaihetta. Me oltiin kuin oikeesti eri lajia. ”Perkele kun mulla ei oo vieläkään talvinakkeja autoon”, mölähdin lopulta, kun en voinut enää pidättyä puhumasta. Nuutti katsahti mua sivusilmällä, mutta purskahti sitten ilahtuneeseen nauruun. ”No se on kyllä paha, toivottavasti ei tuu pian liukasta. Ja nyt kun mainitsit nakit, mulle iski nälkä.” Mun törppö ja mihinkään liittymätön aivopaukku rikkoi jään, ja niin me alettiin hiljalleen jutella. Nuutin rauhallinen ja pohdiskeleva olemus oli stressannut mua, mut se selvästi ymmärsi huumorin päälle, joten mäkin saatoin hiljalleen rentoutua. Ei se nyt mua varmaan aivan seinähulluna pitäisi, vaikka päästäisin oman itteni valloilleen. Tai no, ehkä en liikaa päästä, en mä nyt halunnut sitä kuoliaaksi säikyttää. ”Meen tänään vielä töihin, ja ennen sitä käymään isoisällä isäinpäiväkahvilla, siks oon näin aikasin liikkeellä”, höpisin pojalle, kun meidän ratsut keinutti meidät metsästä pienelle aukealle. Niitty näytti hassulta: valkoisten lumirantujen välistä kaartuili raikkaan vihreää heinää. ”Entäs sä? Onks sulla isäinpäi – ” Mun lause keskeytyi, kun Nuutin tasaisen rauhalliseen ratsastukseen tuli muutos. Se jarrutti äkisti Lailan pysähdyksiin, ja tarrasi kädellään mua olkapäästä jotta mä tekisin samoin Windille. Tiivistinkin nopeasti istuntaa, ja mun pirteä pilkkuhevoseni viskaisi päätään ärtyneenä. Se pysähtyi Lailan rinnalle. ”Mit –?” ”Shh!” Nuutti näytti kummalliselta ja katsoi eteenpäin tielle. Mä olin pudonnut kärryiltä ja pahasti olinkin. Aikoko se murhata mut tänne metsään? Oh great, hiljasemmissa tyypeissä oli aina se riski, että ne haluaa murhata sut metsään. ”Kato!” Nuutti lopulta sanoi hiukan hermostuneesti hymyillen, ja osoitti vähän ohi tieltä metsän laitaan. Siellä laidunsi valtavan kokonen uroshirvi, sen sarvet varmaan Windin jalan mittaiset. Se nyhti puusta lehtiä kyömyn turpansa syövereihin, eikä näyttänyt että olisi huomannut tulijoita. Laila Nuutin alla oli havainnut sarvipään ja höristeli nyt korviaan sieraimet suurina, mutta Windi ei tuntunut onneksi tajuavan. Tai sit sitä ei kiinnostanut. ”Se… se on ihan mieletön! En oo koskaan nähnyt”, mä sopersin niin hiljaa kuin pystyin, vaikka etäisyys meidän ja hirven välillä oli melkoisen pitkä. Lailaa oli alkanut jännittää vieraan, ison otuksen läsnäolo, eikä Nuutti ehtinyt edes vastata mulle kun se keskittyi pitämään suuren tamman hiljaa. Toisen, niin rauhallisen hevoskaverin kiemurtaminen tarttui Windiinkin, joten me käännettiin tammat kohti meidän tulosuuntaa aivan turvallisuussyistä. Mä käännyin satulasta katsomaan vielä kerran hirveä kohti - siellä se ojenteli valtavaa päätään saman puun luona. Hymyilin itsekseni, ja siirsin sitten kirahvina sipsuttavan tammani raviin. Nuutti seurasi perässä, ja nopeasti Lailan pitkät askeleet saavutti meidät. Poika katsoi mua aivan pokalla, mutta silmät pikkuisen vilkkuen: ”Tommoseen törmätessä ei paljoa lohduttais ne talvinakit.” Me kopisteltiin metiköstä Seppeleen pihaan paljon aiottua aiemmin yllättävän muuttujan takia, mutta oltiimpa saatu tammat ainakin hetkeksi ulkoilemaan. Kun heilautin itteni alas selästä huomasin, että tallille oli hiljalleen alkanut valua porukkaa. Epätavallisen hiljaista oli yhä, mutta näin Salman ja Jessen päiden keikkuvan parkkipaikan suunnalla, ja ruskeatukkaisen pään sulkevan tallin oven takanaan. ”Noo, millainen oli maastoreissu?” Emmy kysäisi heti kun ovi aukeni, ja blondin vieressä seisova söpö, Lunaksi muistamani tyttö kääntyi myös meitä katsomaan. Me kopisteltiin neljästä ihmiskengästä ja kahdeksasta rautakengästä kunnioitettava määrä pakkautunutta lunta käytävälle, vilkaistiin Nuutin kanssa toisiimme ja hymyiltiin sitten odottavalta näyttäville tytöille. ”Ai meidän reissu?” aloitti Nuutti rauhallisella äänellään. ”Aika… hirveä”, mä päätin, ja siihen me jäätiin hekottelemaan ontuvalle jutulle kuin kaksi vajaamielistä. Koska vaikka me saatettiin olla eri lajia, me totta helkkarissa oltiin samaa maata. |
|
|
|
Post by Cella on Nov 11, 2014 23:14:08 GMT 2
Pahapari
Eleventh
”Jos sä teet noin saatana soikoon vielä yhenkin kerran, mä –”
Windiä kiinnosti mun uhoaminen kutakuinkin yhtä paljon kun salaatti lihavaa jenkkilasta: se painoi korvansa luimuun, lyttäsi teutaroivalla peräosastollaan meikäläisen melkein seinään, ja tallasi samalla puolet mun oikeasta jalkaterästä hokkikenkänsä pehmoiseen syleilyyn. Mun näkökenttään välähti punaisia kipukuvioita ja tuuppasin tammaa kupeesta melko voimallisesti.
Seuraava mun suusta päässyt lause oli sen verran julkaisukelvoton, että korvasin tässä siitä kaikki pahat sanat sanalla ’koira’.
”Koira! Voi koira sun koiran kanssa, etkö sä koira tajua että KOIRA MÄ JÄÄN ALLE SENKIN KOIRAN KOIRAAMA KOIRA!”
Vihdoin Windi väisti päätään heitellen, ja mä pääsin pelastautumaan 500 kiloisen lohikäärmeen ja seinän välisestä ansastani. Me jäätiin tuijottaan toisiamme murhaavasti parin metrin etäisyydeltä. Tamma oli ollut aivan järkyttävän vaikea koko päivän, mä olin joutunut kuoriutumaan jo hupparistanikin kun harjaushetkestä alias vuoden vapaapainimatsista oli puskenut niin pahasti hiki pintaan. Ja sen pitäis olla vielä ihan kohta tuntikunnossakin. Onnea vaan sille joka saa sen tunnille.
Käytävältä, hyvin läheltä meitä kuului askelia. Noniin, se tästä nyt vielä puuttukin, että joku täti isossa kukkahatussa ja raamatunkuva otsassa tulee kurkkimaan karsinaan ja pöyristelemään mun hevosrakasta kielenkäyttöä. Kenkien kopina pysähtyi kuin pysähtyikin Windin karsinan eteen, mutta pää joka kurkkasi sisään ei ollut jonkun tätimoonikan, vaan Kasperin.
”Ai. Mä jo luulin että täällä tapetaan jotain kun kuulu semmonen maailmanlopun meteli”, punapää mutisi, ja näytti kiusaantuneelta mun ja Windin hullunkiiltoisista katseista.
”Ei yhtää mahotonta. Huomenna voi hyvin olla että Windiä ei salaperäisesti löydy mistään ja meitsi huitelee kaupungilla uudessa pilkullisessa talvitakissa.” Näin ensikertaa koko Seppeleaikanani, että Kasperin naama levisi aidosti huvittuneeseen hymyyn:
”Vähän turhan Cruella DeVil –tyylistä.” Mä puhahdin jonkinlaisen kuivan nauruntapaisen, nappasin paholaisponin kiinnitysnarun niin lyhyeksi kun sain, ja hyökkäsin takaisin taisteluun – aseinani dandyharja ja kaviokoukku.
”Eiks teijän hoitajien pitäis peittää noi kultamussukat pusuihin ja rakkauden määrään eikä uhkailla tehä niistä takkeja?”
”Mun ja Windin parisuhde ei perustukaan rakkauteen, siks meillä on niin hauskaa”, mä virnuilin, ja kuin korostaakseen mun sanoja tamma tuuppasi mut kyynärpää edellä päin sen metallista juomakuppia.
Pian käytävältä kuului uudet, tällä kertaa terävämmät askeleet, jotka jälleen pysähtyi meidän kohdalle. Mä nostin katseeni suitsien kankeista soljista ja näin mustatukkaisen, mua ehkä hippuriikkisen nuoremman tytön nojailemassa ovenkarmiin kalliisiin Kingslandin kamppeisiin verhoutuneena.
”Onks tää Windi? Miten se ei oo vieläkään valmis?” tyttö narisi kyllästyneellä äänellä, ja sai saman tien meikäläisen verenpaineen nousemaan. Huomasin että Kasper oli jossain vaiheessa luikahtanut karkuun, joten mä en voinut delegoida tytön harhauttamista sillekään.
”On tää Windi, ja sori, sillä on ollu aikas huono päivä. Mä oon Cella, Windin hoitaja”, mä hymyilin vinosti, ja yllätin kaikista eniten itteni sillä kuinka kohteliaana pysyin vaikka tyttö katsoi mua kuin juhlapöytään tuotua löllyvää aladobia. Mustatukka vaan tuhahti ja jäi katselemaan kynsiään samalla kun mä tappelin viimoisetkin varusteet tammalle niskaan, irrottelin sen köysistään ja lopulta ojensin sen ohjat ratsastajalleen. Kiittämättä tai muutenkaan mitään sanomatta tyttö nappasi ohjat, kääntyi kannoillaan, ja lähti raahaamaan venkoilevaa knabbia kohti maneesia. Mä katsoa napitin viileästi loittonevien hahmojen perään, niin laatutakin selkämyksen kuin korkean ja pilkullisen persauksen, ja hymyilin ilottomasti. Siinä vasta kaks jotka ansaitsee toisensa.
Puolisen tuntia myöhemmin me istuttiin kuin sienet rivissä maneesin katsomossa: mä, Salma, Emmy, Britta ja Tuulia. Salma oli tiennyt, että viimesellä tuntiryhmällä oli tänään esteitä, ja niin me oltiin lotisteltu mutaisen pihan halki hyppääjiä katsomaan. Me natustettiin Britan repusta löytynyttä suklaalevyä ja oltiin keskitytty johonkin ihan muuhun kuin pyörivään tuntiin. Parin penkkirivin päässä nökötti vaaleatukkainen, ehkä arviolta 15-vuotias poika, joka oli luonut monenmoisia katseita Brisuun ja Tuuliaan päin. Mä, Emmy ja Salma vaan virnuiltiin toisillemme: oli poika söpö, mutta meitä jo jonkun verran nuorempi. No mutta, mehän voitaisiin alkaa puumiksi jo näin nuorella iällä?
”Menkää juttelemaan sille!” Salma kumartui mun yli supattamaan Tuulialle.
”No eikä mennä! Sehän voi olla jonkun tuntsaajatytön poikaystävä!”
”Tai ton pojan”, mä pistin väliin suu täynnä suklaata, ja nytkäytin päälläni Aristolla ratsastavaan nuoreen jätkään. Kukaan ei noteerannut mua.
”No ei olis kyl kaikki muumit kotona siinä parisuhteessa, toi poika on kuolannut tohon portaalle jo pienen laatokan kun on katellut tänne!”
Mä olin jo ajautunut aivoineni keskustelun ulkopuolelle, olin nimittäin kiinnittänyt huomioni kentälle. Windi näytti liikkuvan kamalan jäykästi. Siristin silmiäni nähdäkseni paremmin maneesin toiselle laidalle: toki, tammalla oli huono päivä, mutta en ollut ikinä nähnyt sen luupäisyyden heijastavan sen askellajeihin. Kun ratsukko tuli meidän ohi mä katsoin tammaa tiiviisti. Sen turpa oli omituisen takana, ja se rikkoi koko ajan laukasta töksöttävään raviin. Prinsessa Musta mun hoitohevoseni selässä punoitti kiukusta ja harmista. Mä nytkähdin myötätunnosta kun se napautti uudessa laukannostossa Windiä raipalla lautaselle, ja saikin vastaukseksi melko kipakan pukin.
”Pilvi, otappa Windi käyntiin. Ja anna se raippa tähän mulle”, Annen kärsivällisessä, ystävällisessä äänessä särähti terävyyttä, joka kuului katsomoon saakka. Nyt kaikki muutkin meidän kanaorren tytöt oli kääntyneet katsomaan kentälle, jossa Anne käveli päätään viskovan Windin vierellä puhuen samalla tämän ratsastajalle hiljaiseen ääneen. Mä ymmärsin kyllä miksi tätä Pilviä kiukutti: se vaikutti melkoisen hyvältä ratsastajalta, mä vaan näin jo näin lyhyen yhteiselon ja näin pitkän matkan päästä, että se ratsasti Windin tyylistä hevosta aivan järkyttävällä tavalla väärin. Ja tamma taisi olla sellaisella tuulella, ettei se antanut anteeksi piiruakaan. Naksautin kaksi suklaapalaa erilleen ja pujautin niistä toisen suuhuni samalla, kun käännyin takaisin tyttöjen puoleen. Olisi luullut, että sekä Windin että ratsastajatytön aiemman käytöksen jälkeen niiden epäonnistuminen olisi tuntunut musta makeammalta. Eipä tuntunut.
Tapahtumasta ei mennyt kauaakaan, kun Anne jo kehotteli tuntilaisiaan aloittelemaan itsenäisen loppuverryttelyn. Me noustiin ja lähdettiin valumaan hiljalleen talliin, ja Pilvilläkin tuntui olevan jo melkoinen kiire pois. Tytön naama alkoi näyttää hälyttävästi siltä, että kohta sen pää irtoaisi ja sinkoaisi maata kiertävälle radalle.
Mä ehdin hädin tuskin käydä heittämässä takin pois ja hakea Windin harjat varustehuoneesta, kun punoittava Pilvi riuhtoi säpsyvän, silmiään pyörittelevän tamman jo mun luokseni.
”Mä… pidän… huolta… etten mä enää IKINÄ joudu ratsastamaan… tollasella… järkyttävällä, aivovammautuneella kusipääaasilla!” Tytön ääni värisi raivosta, ja nousi loppua kohden lähes kirkaisuksi. Salma oli ulostautunut mun takaani Bonnien karsinasta, ja painoi rauhoittavasti sormensa mun nyrkkiin painuneen käden päälle. Se sai mut hengittämään syvään, ottamaan Windin nahkaohjat vastaan, ja hymyilemään kohteliaasti:
”Tee se. Hyvää illanjatkoa!” Pilvi tuijotti mua ja Salmaa sen näköisenä että haastaa meidät kohta nyrkkitappeluun, mutta lähti sitten kannat kopisten painelemaan ulos tallista.
”Huh mikä tyyppi!” Salma huoahti, kun Pilvi oli kadonnut ovesta, josta muut tytön ryhmäläiset vasta astelivat sisään. ”Tollasia tavatessa oon niin onnellinen ettei mun tarvii jakaa Bonskia kenenkään kanssa.”
Windi oli yhä aivan sekopää, muttei onneksi hikinen, joten mä sain sen laitettua yökuntoon melko näppärästi. Tai no, ainakin näppärämmin kuin kuntoon ennen tuntia. Väistelin jälleen steppaavia jalkoja, työntelin pois kiukkuisesti irvistävää turpaa ja kiroilin satulavyötä avatessa – mutta saatuani tamman kuntoon astelin hymyillen sen ruokakipolle, paloitellen sille kaksi mehukasta, iloisen oranssia mandariinia, ihan vaan sille lahjaksi.
Koska se saattoi olla aivovammautunut kusipääaasi. Mutta se oli mun aivovammautunut kusipääaasini.
Tätä en vaihtaisi |
|
|
|
Post by Cella on Nov 14, 2014 15:05:05 GMT 2
Hashtag
Twelfth
Hieno idea!!! =)  |
|
|
|
Post by Cella on Nov 20, 2014 23:03:00 GMT 2
Hartiavoimin
Thirteenth
Tältä se paljonpuhuttu ilo toisten auttamisesta sitten vissiin tuntui. Takalisto ja varpaat oli umpijäässä, kenkä oli juuttunut kohmettuneeseen mutaan, talikko oli varmaan kasvanut mun käteen kiinni ja pannuun otti pahemmin kun sitä Ice Agen oravaa. Antoi olla viimenen kerta kun mä yritän olla kiltti kellekkään, universumi selvästi rankaisi mua siitä. Paskaa vaan ropisi niskaan – aivan sananmukaisessa merkityksessä. ”Ops, sori taas!” Fiian tukahtunut tyrskähdys kuului sen suun eteen vetämän kaulahuivin läpi kun mä pudistelin talikkovapaalla kädelläni ponien lantakakkaroita pois pipostani. ”Ehkä mä vaan kävelen lähemmäs kottikärryjä, tää mun sihti ei oo aivan parhainta luokkaa.” ”Joo pliis kävele!” mä korisin jäätävän pakkasilman pahoinpitelemästä kurkustani, ja vilkaisin piponi reunan alta punatukkaista ja –nenäistä tyttöä. Se oli jollain kierolla tavalla tyytyväisen näköinen kun mä kaivelin yhtä maagisesti tiensä mun kauluksen sisään löytänyttä lantapalloa, mutta käänsi katseensa nopsasti takaisin routaiseen maahan kun huomasi mun katsovan. Mä arvasin! Ei tainneet olla vahinkoja nämä kaksi viimeistä harhaheittoa jotka päätyi hauskanoloisesti meikäläisen niskaan. Tuuppailin yliuteliaita Pellaa ja Sikkeä kauemmaksi jotta pääsin esteettömästi työntämään kärryjä edemmäs tarhaan, ja hymyilin juonikkaasti punapään kyyristelevälle selälle. Tää kostetaan Fiiaseni, tää kostetaan. Oltiinko me Fiian kanssa menetetty järkemme ja lähdetty vapaaehtoisesti siivoamaan tarhoja lumisateeseen? Ei suinkaan. Kuten lähes kaikki paha mitä Sebelässä tapahtuu, myös meidän orjuuttaminen talikkohommiin pystyttiin jäljittämään siihen yhteen uskomattomalla oveluudella työtä välttävään miehenpuoleen – Kasperiin. Palataampa hetki ajassa taaksepäin. Mä olin saapunut tallille hyvin tavattomasti jo aikaisin aamulla, varmaankin innostuneena harvinaisesta vapaapäivästä. Koska oli myös Windin vapaa, mä olin päättänyt viedä tamman hyppäämään. Sen kanssa mulla oli syttynyt pitkästä aikaa hirvittävä into hyppäämiseen, kiitos sen, että puomien lähettyvillä tamma oli parhaimmillaan. Niimpä mä olin rahdannut pilkullisen jättibulldoggini maneesiin – ensimmäistä kertaa mun nähdäkseni täysin tyhjään sellaiseen – ja lähtenyt lämmittelemään sitä sekä tasaisella että pienillä ristikoilla. Windi imi tavalliseen tapaansa hyvin esteelle, koordinoi askeleensa hienosti lähestymisessä ja sitä rataa. Mä olin aivan hengästynyt sekä adrenaliinista että hyppyreenistä jo ensimmäisen vartin jälkeen, kun jalkauduin satulasta nostamaan puomeja ylemmäs. Oisin voinut jatkaa sitä koko päivän! Me oltiin treenaamassa melkoisen pitkään. Yksikään sielu ei eksynyt maneesiin meidän seuraksi koko sen reilun tunnin aikana, enkä mä voinut olla ottamatta hyötyä niin yyberharvinaisesta tilanteesta. Pitkää rataa en jaksanut yksinäni rakennella, mutta me hypättiin niitä kahta mun pykäämää estettä milloin mistäkin suunnista ja vaikka millaisilla korkeuksilla. Windi ylitti itsensä kyllä aivan täysin, se oli täysillä vedetyn treenin jälkeen oikein höyrynnyt pakkasessa ja pöristellyt uupuneena kun mä kiittelin sitä kaikin tavoin mitä keksin. Olin harjannut tamman huolella, päässyt ensimmäistä kertaa levittämään lämmittävää linimenttiä sen kinttuihin ja muutenkin ottanut kaiken irti siitä, että eukko oli purkanut kaikki höyrynsä pihalle maneesissa. Viedessäni loimeen käärittyä knabbia tarhaansa olin törmännyt juuri tallille saapuvaan Rosaan, brunette oli napannut mut kohmeisiin kouriinsa ja raahannut seurakseen teelle. Taukotupaan vaeltaminen oli ollut ensimmäinen virhe, joka johti meidän tämänhetkiseen kurjuuteemme. Teen ja sohvannurkan lämmöllä oli nimittäin punatukkainen, ovela vartija. ”Hei tytöt”, kuului varjoisasta nurkkauksesta Kasperin ääni heti, kun me oltiin painettu ahterimme pehmeisiin sohvatyynyihin. "Mä tarvisin vähän apua tänään.” Kasper oli saanut jo pari viikkoa sitten Annelta hommakseen siivota hevosten tarhat lannasta ennen kuin lunta tulisi kunnolla. Jätkä oli tietysti lykännyt tätä epämieluisaa hommaa aina tähän aamuun asti, kun uutisissa alettiin povata iltapäiväksi melkoista lumisadetta. Punapään armon ajat olivat siis ohitse, ja se tuli siksi pyytämään meiltä, pyhän hyvyyden enkeleiltä helpotusta taakkaansa. ”Ei”, me vastattiin Rosan kanssa yhteen ääneen heti sanan ”siivota” kohdalla, ja käännyttiin takaisin teemukien ääreen. ”Oikeesti. Jumalauta tän kerran? Nostelen teille puomeja hamaan hautaan asti?” ”Mulla on opiskelujuttuja tänään ihan sikana, oon vaan nopeesti käymässä”, Rosa livisti vastuusta pahoittelevasti olkiaan kohauttaen ja sai Kassun silmät kääntymään muhun. Perkele! Koulukirjat oli ollut mullekin ekana päähän pilkahtanut tekosyy, nytkö piti paineen alla keksiä uusi. ”Ööööhh… mullakin on… menoa. Tosi kiireellistä, puhhuh”, mölisin epämääräisesti kuppiini, ja välttelin Kasperin pistävää ilmettä. ”Mitä menoa muka?” ”Mitäs se sun persettäs kutittaa?” ”Kutittaa kovastikin, kiitos kysymästä.” Jostain tästä hienostuneesta sananvaihdosta Kasper löysi jotain, mistä oli mahdollista tulkita mun suostuvan auttamiseen. Niimpä päästiin takaisin tähän hetkeen ja ponitarhaan, missä mä toisen Kassun paikalle kiristämän viattoman, Fiian, kanssa lappasin sontaa kärryyn minkä hartiasäryiltäni kerkesin. Tosin Fiia oli heitellyt sitä itseään varmaan enemmän meikäläisen niskaan kuin siihen kärryyn. Yrittäisi edes osua, tai kävellä lähemmäs for god's sake. ”Kassu tulee”, Fiia huikkasi vähän matkan päästä, ja sai mut pysäyttämään kohmeista maata ronkkivan talikkoni. Tyttö vaelsi mun vierelle puhallellen lumihiutaleiden täyttämään ilmaan isoja höyrypilviä. Mä tunsin luissani kuinka kovasti me molemmat toivottiin että se tulisi käskemään meidät tauolle, tai jopa päästämään pälkähästä. Me oltiin siivottu hirveellä tahdilla. ”Mitä, vieläkö te siivootte sitä?” Kasperin ääni kuitenkin sanoi, ja se asetteli talikon maahan sytyttääkseen röökin. ”Miten kauan voi mennä yhessä ponitarhassa? Yrittäkää ees, naiset” Me katsahdettiin Fiian kanssa toisiimme, tartuttiin kukkuraisiin talikkoihin, ja lähdettiin astelemaan raivoisan kostonhimoisesti hymyillen kohti portilla hämmentyneenä tönöttävää Kasperia. Sanotaanko vaikka näin, että sillä hetkellä Fiian sihti parani – suorastaan maagisesti. |
|
|
|
Post by Cella on Nov 25, 2014 23:15:10 GMT 2
Rapamäessä
Fourteenth
Maanantai. Maanantai.
Mä kirosin tätä päivää ääneen painottaen sitä kuin mun arkkiviholliseni nimeä, samalla kun pudottelin kaupan hyllystä tavaraa ostoskoriin. Nää oli näitä yksinelämisen riemuja: jääkaappi ei täyttynyt itsestään, eikä kukaan mystisesti ilmestynyt ovelle ja tarjoutunut käymään kaupassa vaikka olisit kuinka kipeä ja pahantuulinen. Ja tänään mä olin todella kipeä ja pahantuulinen. Olin napannut jonkun vuosisadan flunssan sinä Kolmen Talikkosoturin – mun, Fiian ja Kasperin – siivousiltapäivänä viime viikolla, ja siitä saakka maannut kotona sairaslomalaisena. Yksi kaikkien ja kaikki tarhojen lantakakkaroiden puolesta, vai miten se menikään.
Napattuani kylmähyllystä jauhelihapaketin lähdin vyörymään täyden korini kanssa kohti kassoja. Käsivarttakin kivisti, olin polttanut siihen tennispallon kokoisen kirkkaanpunaisen palovamman kiehuvalla kahvilla tänä aamuna, heti sen jälkeen kun olin menettänyt toisen lempikorviksistani kylppärin viemärille. Puhisin ajatuksiini vaipuneena kiukkuisena, ja ansaitsin siten kassajonon mummelilta säikähtäneen katseen. Syytän kaikesta maanantaita. Olen Karvinen.
”Kiitos ja oikein hyvää tiistaipäivän jatkoa!” kassaneiti liversi lähtevän asiakkaan perään, ja alkoi sitten latoa seuraavan ostoksia hihnalta. Mikä… Tiistai? Pahus soikoon, tämä flunssa ja saikulla rötköttäminen oli tainnut sekoittaa mun pollan pahemmin kun luulinkaan. No, oli tiistai yleensä vähän parempi kun maanantai, ehkä tää alkaisi tästä sujua. Näin mä tuumailin, ja kumarruin nostamaan ostoskoriani vain huomatakseni, että yksi jugurttipurkki oli poksahtanut ja peittänyt kaikki mun ostokset ihanaiseen, metsämansikan tuoksuiseen tahmaan.
Tiistai. Tiistai.
Pudotettuani pullottavan ostoskassin kotiin ja napattuani evästä mukaan, mä lähdin köröttämään kohti Seppelettä. Tiet oli täynnä harmaita, sulavia lumikökköjä, oltiinhan nyt oltu plussan puolella jo monta päivää. Toivoin enemmän kuin mitään muuta, että aivan kaikki lumi ei taas sulaisi. Joulukuussa täytyy olla lunta.
Paha tuuli mun epäonnisesta aamusta hellitti otettaan saman tien, kun astuin sisälle tuttuun talliin. Täällä kaikki oli niin kuin pitikin: keskipäivän tyhjentämät, hajanaisten heinänkorsien koristamat käytävät, telineissään hevosilta tuoksuvat loimet, hiljainen puhelimen pirinä avoimesta toimiston ovesta, sekä kukkuraisten kottikärryjen takana Kasperin hapan naama. Punapää murahti mulle lyhyen tervehdyksen ja pakeni sitten mahdollista sosiaalista tilannetta Sentin karsinaan. Mua hymyilytti, mutta jätin jätkän rauhaan. Mä saisin kerrankin hoitaa Windin kaikessa rauhassa käytävällä, enkä halunnut hukata siitä mahdollisuudesta hetkeäkään.
Pian luistelinkin jo sulavasta lumesta liukkaalla pihalla kohti hevosten tarhaa. Kopukat näytti hauskoilta talvisen kirkkaanharmaassa valossa: ne riekkuivat vilpoisesta säästä innostuneina tarhassaan niin, että tarhan hiekkapohja tuli aina vaan enemmän näkyviin lumen alta. Kaikkein lämminverisimmät edustivat iloisenvärisissä loimissaan, ja ponitarhalaisista suurin osa näytti muuttuneen talven ajaksi pieniksi chewbaccoiksi.
”Noniin apina mennään sisään!” kailotin nuhaisella äänelläni tarhan portin saavutettuani, enkä jotenkin edes tajunnut hämmentyä siitä, että Windi oli lähtenyt kävellä vetkuttamaan mua vastaan heti mut nähdessään. Vasta kun olin naksauttanut knabin kiinni pysähdyin tuijottamaan sen yhtä, vain yhtä luimuun painunutta korvaa ja tyytyväisyydestä värähteleviä, lumisia turpakarvoja. Mitä tämä nyt oli, oliko se huumattu? Tai peräti… hyvällä tuulella? Ennenkuulumatonta.
Vietyäni Windin talliin kiinnitin sen käytävälle ketjuihin harjausta varten – olin halunnut tehdä niin jo vaikka kuinka pitkään. Käytävällä tamma ei päässyt hyörimään ja näykkimään, sen ympärillä oli hyvin tilaa, eikä sitä haitannut kiinniolo kuten joitain vetopaniikkisia hermokääpiöitä. Tällaisella vilkkaalla tallilla ja tällaisen persoonan kanssa ajastus oli vaan lähes mahdoton, Windin molemmat päät kun oli hengenvaarallisia varomattomille ohikulkijoille. Siksi me oltiin pysytelty karsinan puolella aina tähän, harvinaisen hiljaiseen aamupäivään asti.
Mun pilkullinen kamuni vietti itselleen hämmästyttävän hyvää päivää, ja sen kanssa oli mielettömän rentouttavaa puuhailla. Siihen ei tuntunut heijastuvan mun oma huono päiväni lainkaan – päinvastoin. Eihän se mikään pussailtava päivänsäde ollut vieläkään, mutta se antoi mun puunata itsensä oikein kunnolla: alkuun kumisualla ja pölyharjalla, sitten harjakammalla ja kaviokoukulla. Pistimpä löytämäni kuivashampoonkin vaikuttamaan muutamaksi minuutiksi tamman koipien ja mahanalusen pinttyneisiin läikkiin. Olo oli kuin Tehotytöllä, vaikka tosin vähän aivastelevalla sellaisella.
”Heii Cella! Onhan täällä joku!” Emmyn hihkahdus hätkähdytti mut, kun ajatuksissani hipsuttelin Windin ryntäästä löytämääni pikkuruista, sydämenmuotoista täplää. Siitä tuli nyt mun uusi lempitäplä.
”Täällähän mää”, hymähdin, ja komensin hiljaiseen ääneen tavallisen urpoilunsa aloittanutta Windiä. Nappasin pehmeän harjan harjapakista, ja aloin sukia pitkin vedoin vaahdottunutta kuivashampoota irti karvasta. Se näytti tehonneen kivasti, pinttyneet läikät oli vaalenneet selvästi jo ihan pienessä vaikutusajassa.
”Ootko lähössä ratsastaan?” Emmy kysäisi, ja heilautti samalla kättään juuri tallille pyrähtäneelle Britalle.
”Een, oon kipeenä vieläkin niin otan rauhassa.”
”No voi kurja.”
”Heei mitäs täällä juonitaan? Puh, on ollu järkyttävä päivä”, Brittakin oli pölähtänyt paikalle yläkerrasta, ja silmäili nyt pää kallellaan kun viimeistelin kuivashampoon poisharjausta. ”Mitä… mitä toi on? Onks Windillä nyt jo vesikauhukin?”
Mä päästin iloisen naurunkorinan kun vilkaisin oikeasti aika huolestuttavalta näyttävää vaahtoa joka tarttui Windin karvasta.
”Se selittäis aika paljon sen persoonasta, mut tää on kyl vaan kuivashampoota! Meni hermo näihin pinttyneisiin ruskeisiin läntteihin,” vastasin, ja irrottelin valmiin ja putipuhtaan tamman kiinnikkeistään. Britta katsoi mua kun aikoisi kertoa mulle ettei Joulupukkia ole olemassa, tarttui mua olkapäästä ja huokaisi silmät pilkahtaen:
”Cella… kai sä tiedät että noiden ruskeiden täplien kuuluu olla siinä? Se on Windin väri.”
Kun mä olin rahdannut tammani vielä hetkeksi pihalle ja kurmoottanut Brittaa sen hupaisasta vitsistä, me kammettiin itsemme yläkertaan. Porukkaa oli edelleen vähän, mutta osa porukasta oli jo löytänyt tiensä töistä ja koulusta tallille. Mä, Emmy, Britta, Luna ja Wenla istuskeltiin vähän turhankin lämpimässä taukotuvassa, ja ihmeteltiin kaikki hassua yhteensattumaa. Meillä oli kaikilla ollut todella huono päivä.
”Läksyjä ja kokeita on enemmän kun ikinä…” Wenla valitteli ja hieroskeli niskaansa. ”Meidän pitäs keksiä nyt jotain kivaa tekemistä. Hitsi kun pulkkamäkeen taitaa olla liian vähän lunta.”
”Kuka niin sanoo?” mä olin saanut kaalini ylös kaulahuivieni kätköistä kuullessani sanan ’pulkkamäki’.
”Olis törkeen hauskaa!” Luna nauroi ääneen, ja oli pompannut jo puolittain seisomaan valmiina lähtöön. ”Tarvitaan vaan pulkka, oisko tallilla?”
”Tai joku joka toimii pulkkana… Muumeissa Pikku-Myyllä on se hopeatarjotin?” Britta tuumaili ääneen.
”Kiitos Britu, tallilta ei varmaan löydy pulkkaa mutta hopeatarjottimia on nurkat pullollaan”, Emmy puhisi huvittuneena, ja sai väistää Britan lentävää lapasta. Brunette heittäjä itse nousi seisomaan virnuillen, saalisti tumppunsa sohvan takaa, ja veti sitten takkinsa vetoketjun kiinni:
”No? Mennäänkö me?”
Ja me mentiin. Anne oli pidätellyt urheasti naurua kun oli opastanut meidät varastolle josta saattaisi löytää mäenlaskutarvikkeita, ja lähtenyt takaisin paperihommiin mutisten jotakin ’ikuisista lapsista’. Pulkkaa me ei löydetty, mutta liukureita vaikka yllin kyllin, joten suunta kävi kohti tallin takana nousevaa loivaa mäkeä.
Täysi katastrofihan meidän idea oli, mutta ainakin sai nauraa niin kovasti että naama edellä kaatuessa meni nuoskalunta suuhun. Meidän mäki oli vähän liian loiva ja aivan liian vähäluminen ollakseen sopiva pulkkamäeksi, mutta pienillä liukkailla pätkillä päästiin liukureilla melko kovaakin. Me ahtauduttiin pitkään, kahden hengen liukuriin kaksin pikkuruisen Lunan kanssa, ja vedettiin lähes kaikilla laskuilla loppumatka kylkimyyryä, kun meidän alusta törmäsi hiekkaan.
Kun harmaa marraspäivä alkoi painua hämäräksi, me lähdettiin viimein hiippailemaan takaisin talliin tumput ja pipot täynnä pieniä suojalumen paakkuja. Kun saalistin Windiä tarhastaan valmistautumaan illan tunneilleen, mä huomasin kuinka mun luminen, kylmettynyt naama suorastaan kivisti siitä kaikesta nauramisesta. Huomenna olisi päällä vähintään keuhkokuume, tuberkuloosi ja musta surma – mutta oli kyllä sen arvoinen, mahtavasti loppua kohden parantunut maanantai.
Perhana sentään. Siis tiistai.
|
|
|
|
Post by Cella on Nov 30, 2014 17:59:31 GMT 2
Himotreenaajat
Fifteenth
Mulla oli hirvittävä hinku päästä flunssan pakottaman tauon jälkeen treenaamaan - ja kovaa. Mä olin päättänyt että tänään me painetaan kunnon koulutreeni, jossa peräosan lihakset huutaa halleluujaa, hiki virtaa ja Eye of the Tiger raikaa! Vähintäänkin!
Winski oli mun kanssa eri mieltä. Olipas yllättävää, me kun toimitaan yleensä kuin sama mieli?! Hehhe. Sitä alkoi ketuttaa kun mä alkulämpän jälkeen aloin saman tien vaatia siltä ihan kunnolla - kun mä tiesin että se kerran osasi. Mä en joustanu senttiäkään vaikka se kuinka kampes vastaan. Ja jos mä jossain osaan pitää jöötä niin koulusatulassa.
Tamma ei kauaa venkoilla jaksanut, ja lopulta se tekikin taas aivan mielellään töitä. Me tehtiin paljon taivutteluja ja siirtymistä, etenkin laukannostoja sekä myötään että vastaan, ja mä sain pöyristellä oikein olan takaa kuin paljon lennokkuutta knabbi saikaan kerättyä kun takaosasta asti painoi kunnolla.
Loppuun ainakin nääin isot kiitokset ja hempeää halailua! On se vaan niin perkeleen hieno
|
|
|
|
Post by Cella on Dec 3, 2014 22:29:39 GMT 2
Uskomaton
Sixteenth
Pakkanen oli muuttanut maailman teräkseksi. Maisema oli kauttaaltaan kova ja kylmä kuin metalli – niin taivas, maa, kuin huurteiset puutkin. Elohopean humahdettua ison viivan alapuolelle sää oli kuitenkin myös muuttunut: aurinko oli heitellyt ensimmäisiä kalpeita säteitään viikkokausien harmauden jälkeen. Nyt se oli kuitenkin laskenut, ja vaan epämääräisen mallinen kuu möllötti taivaalla. Henkäisin syvään jäisen liikkumattomaan ilmaan, ja hytisin pikkuisen lyhyessä hameessani. Ihan kohta kehtais jo lähteä kotiin.
”Palaako?” Mä pudistelin päätäni mun näkökentän sivusta tarjotulle röökiaskille kääntämättä katsetta joulukuisesta taivaanrannasta. Kysyjä nojautui mun viereen kahvilan takakuistin kaiteelle, ja jäi tuijottelemaan horisonttiin samaan tapaan kun mä. Meidän takaa sisältä kaikui iloinen musiikin jytke, mutta mä lähinnä peittelin haukotuksiani hihaan.
”Työpaikan pikkujoulut ei oo kauheen rajuja näin keskiviikkosin”, Kari vitsaili kuivakkaasti, ja imas savua keuhkoihin. Mä puhahdin jonkunlaisen naurahduksen kalisevien hampaideni välistä. Tottahan se oli, ei mitkään superbileet, mut oli mulla ollut ihan kivaa työkavereiden kanssa iltaa viettäessä. Veronicassa oli töissä niin paljon vanhempaakin väkeä, muun muassa kuudenkympin paremman puolen saavuttanut omistajapariskunta, niin en mää nyt ehkä mitään beerbongeja tai märkä t-paita –skaboja odottanutkaan. Toisin kun Rosan pikkujouluissa, joihin olin saanut kutsun pari päivää sitten. Niistä tulis sillä porukalla varmaan aivan käsittämättömät.
”Noo, ehkä ei, mut ymmärrän kyllä ettei kahvilaa kannata viikonlopuks pistää kiinni tämmösen takia”, totesin väsyneenä. Pitkä aamuvuoro oli vaatinut veronsa vieläkin äkäisestä kuumetaudista toipuvaisesta meikäpojasta. Kari nyökkäsi, tumppas tupakan kesäisin terassin virkaa toimittavan kuistin pylvääseen, ja piilotti tumpin pieneen lumikasaan. Se avasi mulle oven sanaakaan sanomatta, ja mä puikahdin kahvilan tervetulleeseen lämpöön.
About puolituntisen vierähdettyä, kun oltiin ehditty kumota lisää glögiä, meidän ylin pomo Jukka alkoi pohjustella puhettaan joulubonuksesta – jokavuotisesta parin sadan euron kannustuksesta, joka jollekin työntekijälle annettiin. Koko firma jo tiesi että bonuksen saisi tänä vuonna Kari, siitä oli ollut puhetta jo lokakuun paikkeilla. Koko väki hiljeni kohteliaasti kuuntelemaan omistajan pölinää.
”Krhm… Tämän vuoden erityissuuren bonuksen saajasta ei ollut minun ja Ailan mielessä epäselvyyttä. Ahkera työntekijä, josta ollaan saatu pelkkää hyvää palautetta meidän asiakkailta. Muun muassa sanat ’rempseä’, ’näppärä’ ja ’loistava asiakaspalvelija’ on tulleet palautteissa esiin…”
”Ahaha, en osaa kuvitella ketään muoria kuvailemassa Kartsaa ’rempseäksi’”, mä repeilin Annille, ja joku huoneen takaosasta hyssytti.
”… henkilö on ollut tärkeä tekijä siinä, että meidät äänestettiin vuoden yritykseksi, ja on vain oikein että hänkin saa siitä voittoa. Nyt Jaanan muuttaessa tämä henkilö on myös vahva seuraajaehdokas vuoropäällikön virkaan…”
”Ei hele, jos Kari tekee meidän vuorolistat mä oon aina jossain perjantaiyön tiskissä”, Anni narisi hiljaa, ja sai mun suupielen nykimään.
”… tämä henkilö on kaikkia hauskuuttanut, kaikille tuttu, tiskikoneen satoja kertoja korjannut tehonainen…”
”Nainen?” me älähdettiin Annin kanssa yhteen ääneen, osaamatta enää pitää ääniä kovin matalina.
”…Ella-Maria Talve, onneksi olkoon!”
Loppuaika pikkujouluissa meni yllätyksen ja valtavan hämmästyksen takia multa aivan ohi. Mä kättelin nihkeitä käsiä, halailin ja hymyilin leveästi kuvissa – ja puristin näpeissäni saamaani litteää kirjekuorta, mun bonustani. Olin iloisesti yllättynyt, mutta myös ihan kamalan vaivaantunut. Suu pölisi itsekseen jotain kivoja ja kerrankin soveliaita asioita, mutta aivojen paikalla soitti pieni apina tamburiinia. Tulis nyt se kyyti pian, tätä piti päästä sulattelemaan.
Mun toiveisiin vastattiin, kerrankin, reeneistä päässeen velipojan merkeissä. Vielä noin viidennensadannen kiittelykierroksen jälkeen mä pääsin hyvästelemään työporukan ja pakenemaan Karin myrkyllistä ilmettä pihalle ja siitä paikalle pöristävään autoon.
”Oliko helmet pirskeet? Mä meen käymään viel Ruolammella, toivottavasti sullei oo kiire”, Tatu totesi ilmoitusluonteisesti ja kaarsi auton kohti tuttua tietä. Niin, sekin vielä, mun isoveljeni oli alottanut työt uudelleenauenneella Seppeleen naapuritallilla Ruolammella. Kaikkee sitä näkikin kun vanhaks eli. Tatu oli täyspäivänen hevosmies ja mä olin rikas.
”Onks kaikki ok?” kuskinpenkiltä lopulta kysyttiin varovasti, kun mä olin ollut itelleni tavattomasti niin kamalan hiljaa. Mä nyökkäsin ajatukset vieläkin pyörien, ja käänsin katseen pimeydestä meidän etuoikealla hehkuviin valoihin, jotka paljasti ison rakennuksen sijainnin. Seppele. Sitä tässä nyt tarvittiin.
”Joo. Pudota mut tähän.”
Mun nilkkureiden kiilakorkojen kopina oli ääni, joka ei sopinut yhtään tallin käytävälle. Mä olin pujahtanut takaa suoraan tallin lisäosaan välttääkseni turhat törmäilyt uteliaiden katseiden kanssa. Oli kuitenkin niin myöhä että talli oli hiljainen, pääkäytävältä kuului vaan Inksun ja Eetun puheensorinaa ja kottikärryjen rytmikästä kolahtelua. Tyyppien ilmeet olis kyllä olleet näkemisen arvoiset, mut toisaalta en halunnut kuulla vuosikaupalla vitsailua siitä kuinka Cella tuli tallille minihameessa.
”Hei typy”, sipisin hiljaa Windin karsinan saavutettuani. Tamma luimuili heinäverkkonsa äärellä, ja mulkoiltuaan hetken palasi ruokailunsa pariin. Mä hymähdin ja käänsin sitten rapsutukseni viereisessä karsinassa huomiota kerjäävään Bonnieen.
Olo oli vieläkin vähän hassun ylikierroksinen pikkujoulujen yllätyksen johdosta. Mä kaivelin kupruuntuneen kirjekuoren mun takkini sisältä ja silmäilin sitä kuin pelkäisin sen räjähtävän. Paljonkohan tässä oli? Jos laskettaisiin se yhteen mun säästötilille talletettujen lahjarahojen, ja uutta autoani varten säästämäni fyrkan kanssa, niin paljonko rahaa mulla oikein olisi?!
”Näillä kuule lennetään vaikka yhessä Thaikkuihin talveksi”, mä vitsailin Windille, joka oli mustasukkaisena könynnyt ovelle ja ärissyt Bonnien kauemmas. Tosiasiassa mua jännitti. Ei mahdollinen ylennys, tai se mitä kaikkea rahalla tekisin. Vaan koska jos tässä kuoressa oli tarpeeksi, mulla oisi ensi kertaa varaa siihen asiaan, mihin jo monta vuotta oli rahanpuute ollut se yksi ja ainoa este. Siihen asiaan, mistä oltiin juteltu niin Salman kuin Pihlankin kanssa ihan muutaman viikon sisään, siihen jokatytön pieneen haaveeseen. Jos tässä olisi tarpeeksi, enempää tekosyitä ei sen lykkäämiseen enää olisi. Se tilaisuus olis nyt.
”Mitä luulet Winkula, pitääkö mun avata tää?” mumisin tammalle ja kutittelin sen huulta saadakseni sen lerputtamaan suutaan hauskasti. Windin kanssa siinä oli vaan riski menettää sormensa. Se ei välittänyt mun hipelöinnistä, vaan ojenteli päätään vaativasti kohti suljettua kuorta, kuin se olis ymmärtänyt mitä mä kysyin. Sen mielestä tää piti avata.
Ja niin mä avasin. Nakkisormin nypelsin liimakuoren auki, ja ujutin varovasti kuoresta vaaleanharmaan sekin. Tuijotin numerolukua mun nimeni alla pari sekuntia järkähtämättä, ja tunkaisin ohuen paperin sitten takaisin kuoreensa. Mä käännyin katsomaan Windiä silmiin, ja mun suu levisi riemuisaan hymyyn. Tammasta mä en luopuisi, mutta tää muuttaisi melkein kaiken muun.
Mä ostaisin oman hevosen.
HM1 |
|
|
|
Post by Cella on Dec 5, 2014 19:15:31 GMT 2
Ensisilmäyksellä
Seventeenth
Suka kahisi Windin tuuhentunutta talvikarvaa pitkin niin hiljaa, että se hukkui auttamatta muihin käytävän ääniin. Mä harjailin sitä kiireettömästi, pitkin vedoin, ja nautiskelin siitä ettei tamma kohdistanut tällä kertaa kiukkuaan muhun tai mun yli pyörimiseen.
”Cella!” Britan ääni vaati mun alaviistostani vaikka kuinka monennen kerran. Mua hymyilytti. Käännyin katsomaan yleisöäni – Brittaa, Inksua, Eetua ja Wenlaa – ja tunsin oloni Jeesukseksi opetuslastensa keskellä. Kaikki rötkötti jonkinlaisessa slaavikyykyssä tai istuma-asennossa käytävän reunamilla, ja napitti mua ylöspäin oottaen mun puhuvan.
”Niin Brittaseni?”
”Kerro jo, sun on pakko kertoa!”
”Ei kai tässä mikään pakko ole”, taivastelin raivostuttavasti, ja pelkäsin hetken että tyttö tukehduttaa mut parsimaansa satulahuopaan.
”ON PAKKO! Et sä voi kiusata ja olla kertomatta!”
”Ihan totta”, Wenukin myönteli ja nojautui uteliaana eteenpäin istumallaan harjalaatikolla. ”Kerro siitä hevosesta.”
Mä vain jatkoin hymyilyäni, ja pujahdin ketjujen alta tammani toiselle puolelle. Vasta kun nelikko aloitti kauhean vaativan metelin mä nostin kädet pystyyn nauraen, ja suostuin muka niin alistuvasti selittämään kaiken – tosiasiassa mä olin koko päivän halunnut kuollakseni päästä kertomaan jollekin.
”Okei okei, herrantsiisus! Kaikkihan tapahtu siis älyttömän äkkiä…”
” Mä istahdin läppärin ääreen, nautiskellen kiireettömästä aamusta ja vapaapäivästä, johon ei pitkästä aikaa ollut buukattuna mitään pakollista toimintaa. Avasin aamutakkuilevalla koneellani Facebookin etusivun – ilmoituksia oli monia, etenkin tykkäyksiä ja kommentteja mun eiliseen päivitykseen, jonka olin kirjottanut iloissani saamastani muhkeasta joulubonuksesta. Ei se tietenkään mikään ”hell yeah I’m rich bitches” –tyylinen ollut (”Cella se oli sanasta sanaan noin”, huomautti Inksu), vaan pääpaino oli siinä päätöksessä, että mä olin ostamassa hevosen. Selailin kommentteja hymyssä suin, jotkut oli onnitteluja bonuksesta, jotkut Sebeläisiä intoilemassa hevospäätöksestä. Hörppäsin kahvia ja kelasin sivun ylälaitaan, jossa koreili vielä yksi pieni punainen ilmoitus. Kappas, joku on laittanut mulle viestiäkin.
Jouduin ihan laskemaan mukin käsistäni kun luin erikoista viestiä. Mun Facebook-kavereissa oli yksi keski-ikäinen rouva, joka oli kisannut mun kanssa monta vuotta samoissa aluekoulukisoissa mahtavalla friisiläisorillaan Gaulilla. Nainen oli ottanut muhun yhteyttä mun päivityksen perusteella, ja kauppasi mulle nyt Gaulin varsaa, omaa 6-vuotiasta kasvattiaan: se oli vastaruunattu, lahjakas, iso, ystävällinen ja komealiikkeinen friisiläisherra, nimeltään Otto. Mun eka ajatus olis ollu hylätä suoralta kädeltä kaikenmaailman facetyrkyttäjät, ja saada se ilo itse selailla hevosten myynti-ilmoituksia ihan rauhassa, mutta joku siinä jäi kutittelemaan alitajuntaan – mä olin aina rakastanut friisiläisiä, niiden herkkyyttä ja näyttävyyttä, ja Anke oli aina vaikuttanut taitavalta hevosnaiselta, josta en uskonut että se kaupittelisi mitään läpimätää klenkkajalkaista hullua. Mä googletin viestissä annetun osoitteen, ja löysin tiedon että talli oli alle tunnin ajomatkan päässä. Ainahan voi käydä kattomassa, mä tuumailin, eihän siinä mitään menetäkkään!
Alle kaksi tuntia myöhemmin mä istuin jännityksestä kippurassa auton pelkääjänpaikalla, yllättävääkin yllättävämmässä seurassa – kuskinpaikkaa kansoitti nimittäin Daniel. Nuorimies oli pöllähtänyt mua vastaan Seppeleen käytävässä, kun olin kirmannut sinne hakemaan kypärääni mahdollista koeratsastusta varten. Se oli kysynyt varmaan ihan kohteliaisuuttaan mihin mä niin kauheesti tohelsin, mut mä ah niin harkitsevaisena möläytin sille kutsun tulla mukaan. Järkeenhän se sinänsä kävi, Danilla oli kokemusta hevosten ostamisesta ja katsastamisesta paljon enemmän kun mulla, se tiesi varmasti mitä piirteitä hyvästä kouluratsusta piti katsoa tarkimmin, ja muutenkin kahdet silmät ja aivot hoksaisivat enemmän kuin yhdet.
Mä en tiiä kumpi oli yllättyneempi mun ideasta, Daniel vai mä itse, eihän me oltu koskaan puhuttu tallilla paria sanaa enempää. Olin satavarma että jätkä kieltäytyy kohteliaasti ja vetoaa Topin liikuttamiseen tai vastaavaan, mut hetken pällisteltyään se nyökkäsi. Ja nyt me istua nökötettiin tässä, kuunneltiin radiota ja mä olin selittänyt sille ummet ja lammet tästä Otosta, joka meidän roadtripin kohteena oli.
”Toivottavasti siinä ei oo mitään koiraa haudattuna”, Daniel virkkoi ja kurtisti kulmiaan kun edellä ajava pikkuauto jarrutteli omia aikojaan.
”Mitä meinaat?”
”Jos se on oma kasvatti ja on jo kuusvuotias, niin sen ei oo luultavasti ollu tarkotus alunperin myydä sitä. Ja kuusvuotiaana on aika sinänsä myöhään ruunata, plus että sen hinta on hämmentävän pieni puhdasrotusesta, hyväkuntosesta ja koulutetusta friisiläisestä.”
Mä en voi rehellisesti väittää ettenkö oisi miettinyt samaa, etenkin hintapuolta. Nyt kun sen kuuli vielä Danin suusta, se kuulosti juuri siltä että Otto oli joku sekopäinen riehuja, jota on viimeisenä vaihtoehtona koitettu rauhoittaa ruunaamalla, eikä sekään ole tehonnut.
”Nii, oot oikeessa”, mä vaan virkoin, mutta vaihdoin sitten puheenaihetta. En halunnu mennä paikan päälle negatiivisin oletuksin. ”Kiitos muuten kauheesti kyydistä, mä voin kyl ajaa takasinpäin.”
Dani vaan naurahti, ja vilkas mua sivusilmällä.
”Ei pahalla, mutta Lynn on ainoo blondi jonka kyytiin mä uskallan mennä. Ja siihenkin meni aika kauan.”
Anke oli meitä vastassa tallipihalla. Nainen näytti täysin samalta kun muistin, vaikkei me mitään läheisiä oltukaan. Me käteltiin, myyjäehdokas kyseli kohteliaasti kuulumiset, mut lähti sitten johdattamaan meitä kohti tarhoja.
”Otto on täälläpäin, se tarhailee tammojen kanssa. Hyvin pärjää laumassa, pärjäs orinakin, Anke selitti samalla kun johdatti meitä pienen lumikerroksen peittämien tarhojen sivuitse. Mä tunnistin Gaulin eräästä oritarhasta, se oli yhtä hieno kun aina ennenkin. Sit me käännyttiin kulman taakse oikeen tarhan eteen, ja siellä – ”
”Hei kaikki! Mitä te täällä nökötätte? CELLA miten meni hevosen kattominen?” Salma ilmestyi tallin pääpuolelta hymyillen kuten aina.
”SHH! Se kertoo just! Persus penkkiin ja kuuntele.” Salma häkeltyi Inksun nopeasta vastauksesta sekunnin ajaksi, mutta nappasi sitten sangon, käänsi sen väärinpäin ja istui sen päälle kääntyen katsomaan mua odottavasti. Sain uuden opetuslapsen, hehhe. Pudotin harjan laatikkoon ja kaivelin sieltä harjakamman, samalla järjestellen keskeytyneitä ajatuksiani. Mihis mä jäinkään…
” Anken viestissä lähettämät kuvat ei ollu tehny Otolle oikeutta. Se seiso aidan vieressä korvat hörössä, korkeena, komeena ja kiiltävänä. Se oli täydellinen siromman ja barokkilaisen friisiläistyypin välimuoto, ja niin kauhean miehekäs ja hieno. Mä menin tutustumaan siihen lähemmin saman tien, unohtaen kuunnella mitään mitä Anke selitti. Ruuna puhkui hiljaa ja ystävällisesti mun ojennetuille sormille, ja mä ajattelin että sulan siihen maahan pieneksi lätäköksi. Sitä tunnetta ei voinu sanoin kuvailla, se tuntu yhen ainoon minuutin yhdessäolon jälkeen mun omalta.
Koeratsastukset ja irtojuoksutuksessa askellajien esittelyt ei muuttaneet mun mieltä – mä halusin ton ruunan. Se oli herkkä, isoliikkeinen ja notkea, mutta melkoisen anteeksiantamaton pienellekin virheelle. Danikin kävi selässä, ja se sen yllättyneen hyväksyvä nyökkäys kerto kaiken tarvittavan – ”
”Hetkonen, Dani? Mitä se tekee tässä tarinassa?” Salma katteli meitä vuorollaan silmiin ymmyrkäisenä.
”Niillä on Cellan kaa salasuhde”, Eetu vastas tytölle täydellisellä pokerinaamalla.
”Täh?!”
”Et sä voi Salma tulla keskellä tarinaa mukaan ja sit kysellä pöljiä. Dani oli mukana neuvonantajana”, Britta järkeili, ja kieli keskellä suuta viimeisteli satulahuovan ompeleet.
”Aa… Sori”, Salma virkkoi valaistuneen näköisenä. ”Jatka vaan.”
” Mä en meinannut millään uskaltaa kysyä Ankelta siitä, mistä me oltiin Danin kaa autossa puhuttu. Mitä jos se vastaisi, että Otto tosiaan on täyspäiväinen lohikäärme? Mulla oli sellainen jo, pilkullisena ja pienemmässä mittakaavassa, en mä tarvinnut toista. Pakko se oli kuitenkin tarkistaa. Anke otti parhaillaan Ottoa kiinni kentältä pörräämästä, ja se vakavoitui kun mä olin esittänyt mun huoleni.
”Joo, minä arvelinkin että se ihmetyttää”, nainen aloitti. ”Pitää ymmärtää, että Otto ei oo ikinä ketään ihmistä satuttanut, se on ystävällinen kun mikä. Mutta sillä on sama homma kun isällään, väärän ihmisen kanssa se on… mahdoton.”
”Miten niin mahdoton?”
”Ei aina, mutta silloin tällöin se tekee sellaisia… tempauksia. Se on kerran rikkonut karsinansa oven täysin säpäleiksi, se on kymmeniä kertoja lähtenyt käsistä ilman syytä, orina se pääsi mystisesti meidän yksityisomistajien kalliiden huipputammojen tarhoihin ja pisti ne paksuksi… se on tullut meille järkyttävän kalliiksi.”
”No miksi sä tahdot sitten myydä murheenkryynin eteenpäin?” Daniel kysyi taustalta hiukan terävästi.
”Gaul, Oton isä, oli kasvattajallaan samanlainen. Minulla oli epäilyni kun ostin sen, mutta se osoittautui paremmaksi ostokseksi kuin kukaan, se on se mun elämäni muuttanut hevonen. Se ei meille tultuaan, oikean ihmisen luo päästyään, ole tehnyt pahojaan enää koskaan. Mä toivon että Otolla kävisi samoin, vaikka olenkin viivytellyt myymistä niin pitkään kuin mahdollista. Se on mahtava hevonen.”
Ei ollut siis lohikäärme, eikä klenkkajalkakaan. Me juteltiin Danin kanssa sivummalla hetki, mut mä olin jo päätökseni tehnyt – mä en löytäisi toista myytävää hevosta pitkään aikaan, joka kolahtaisi näin kovaa. Mä olin myyty, ja niin oli pian Ottokin. Nimittäin mulle. ”
”SÄ OSTIT SEN!” Inksu sinkosi jaloilleen innosta, ja sai Windin pyörittämään silmiään.
”Koeajalle aluksi, mutta kyllä.”
”Koska se tulee?”
”Kahen viikon päähän järjesty kuljetus, saan sen aika täydelleen joululahjaks, hahha!”
”Ethän sä silti meitä ja Windiä jätä, vaikka sulla onkin sitten oma täydellinen projektiorhi?”
Mä laskin käden Windin lämpimälle lavalle. Se oli ollut alkuun aivan pöyristynyt, miten se oltiin kehdattu tuoda keskelle näin yltiösosiaalista tilannetta, mutta lopulta alistunut kohtaloonsa. Hymyillen puin sille suitset päähän ja irroittelin sen ketjuistaan. Me ehdittäisiin hyvin maastolenkille ennenkun se joutuisi seuraavaan tuntilaishullunmyllyynsä. Ihan vaan me kaksi.
”En”, mä vastasin lopulta hymyillen esitettyyn kysymykseen, ja kieputin sormeani Windin harjaan. ”Mie en lähe teijän luota kulumallakaan.”
Leidiis änd tsentlemen, I present you - Costello van Angemard alias Otto. Meidän seikkailuja voi pian seurailla Ruolammessa. HM2 |
|
|
|
Post by Cella on Dec 21, 2014 22:31:51 GMT 2
Harmiton
Eighteenth
Mä olin tänään jotenkin omituisen hyvä ratsastaja. Jokainen urheilijaihminen varmaan tietää sen hassun päivän tai hetken, kun on yhtäkkiä paljon parempi kuin yleensä - juoksu kulkee kovempaa, pallo pysyy kädessä paremmin tai refleksit ovat terävämpiä kuin koskaan ennen. Sellainen päivä mulla oli, ja kun Windin ravi nieli maneesin hiekkapohjaa, musta tuntui että se oli mun muotoiltavissa kuin ilmapalloeläin klovnin kourissa. Tottakai mä sitä sitten vähän egoilinkin maneesin reunalle kerääntyneelle pienelle yleisölleni. Hei, näin hyvii me ollaan! Hetki myöhemmin jarruttelin tamman käyntiin keskihalkaisijalla. Olo oli onnellinen ja hassun leijaileva, niin hyvän ratsastuksen, Rosan ja Salman antaman uskomattoman joululahjan, alkaneen joululoman ja Oton lähestyvän saapumisenkin ansiosta. Kiittelin Windiä isoin taputuksin kun ohjailin sen kaartoon. Tää se oli elämää. "That was awesome!" Lionelin ääni kuului hallin reunalta saman tien kun mun päkiät tärähti maahan. Mä käännyin ääntä kohti, ja jouduin taas oikein muistuttamaan itseäni miten hengitetään, kun jäin napittamaan Salman ranskalaiskamua silmiin. Miten joku voi olla noin perkeleen hyvännäkönen. "On a scale from one to ten you were like... a damn nine and a half!" poika jatko kuohuamistaan, ja katteli mua ja hikistä tammaa silmät suurina. "No what the hell we're a ten!" Jätkä purskahti nauruun mun protestistani, kirskautti maneesin painavan oven auki, ja jäi siristelemään sisään puuskahtavassa talvituulessa kun me kuljettiin sen ohi ulos pihalle. "Yeah. You are indeed." Tallin lämmössä mä pyörittelin Windin peitinkarvan läpi kumisualla niin, että talvikarva pöllysi ja kättä särki. Lionel huiteli muihin maisemiin, mutta heti ranskiksen lähdettyä Windin ovella roikkui seuraava pahalainen. Mun ei tarvinnut edes katsoa Salman nättiä naamavärkkiä tietääkseni että se virnuili pahemmin kuin Irvikissa Liisalle. "Olipa vaikeeta arvata kenen seuraan Lionel lähti kun se katos mun kannoilta", tyttö kommentoi painavaan sävyyn ja hipelöi hoitsuni ovessa roikkuvia kamoja. "Sun pitäis olla tarkempi sen kadottelussa, ei se yksin pärjää baskereineen ja patonkeineen täällä pohjolassa." Salma ignoorasi täysin mun murjoman hyvän ranskalaishuumorin ja jatkoi mun killittämistä. "Mitäs jos se tykkää susta? Se puhuu susta aika paljon." Mä käännyin katsomaan brunea silmiin. Salma oli mahtavaakin mahtavampi tyttö, mutta sillä ei ollut selvästi hajuakaan mitä tässä oli meneillään. Mä olen aika paha flirttailemaan ilman kummempaa tarkoitusperää, ja niin oli selvästi Lionelkin. Tää oli meille harmitonta ja hauskaa ajanvietettä, etenkin kun me ei välttämättä nähdä ikinä enää kun se Suomesta lentää takaisin Mona Lisa -landiaansa. Mä tiesin sen, Lionel tiesi sen, ja olin aika varma että Jessekin tiesi sen. Se oli niin tarkka Salmastaan, että jos se ei olisi mun lailla tajunnut Lionelin olevan jokaisen hameväkeläisen pyörittäjä, se olisi ajat sitten vetänyt ranskanpojan les pantalonsseistaan eli pöksyistään Seppeleen lipputankoon. Mä selitin tämän Salmallekin, ja vaikka tyttö näytti epäileväiseltä, se ei väittänyt vastaan. Me saatiin yhteisvoimin Windi iltakuntoon - tamma oli hyväksynyt Salman oikein hyvin, tyttö oli varmaankin tullut jääkuningattarelle tutuksi pyörittyään niin paljon naapurikarsinassa. Oli kiva saada apua, jota ei tarvinnut koko aikaa suojella henkensä uhalla Windin aseilta. Kun kaikki oli lisäsiivessä kunnossa, me kavuttiin Salman kanssa vintille hoitajien huoneeseen. Huone oli täynnä ihmisiä ja joulukoristeita: ihana tunnelma oikein lävähti vastaan sisään astuessa, ja tuntui erityisen kivalta kun joulunalusviikon hulinoissa tallille oli päässyt paljon vähemmän. "CELLA!" sohvalta kuului Rosan ääni saman tien kun astuin näköpiiriin. Sohvalle oli kertynyt aika paljon tallin porukkaa, kaikki yhden puhelimen ympärille, ja niistä jokainen katsoi nyt muhun jotenkin pelottavan hilpeänä. "....Nooo?" "Inksu löysi puhelimestaan kuvia perjantain pikkujouluista! Sä oot näissä aika stara." Mua nauratti väkisinkin, vaikka pieni ääni mun pään sisällä sanoi että nyt pitäisi pelottaa. Rosan järkkäämät pienet joulut oli olleet kyllä maineensa mukaiset, ihan huippukekkerit. Sen verran mitä muistan. "Uskallanko mä ees kattoa?" "Uskallat, haha, kato nyt tätäkin!" Niimpä mä rojahdin tyynesti Rosan päälle, ja jäin sen ähinästä välittämättä katselemaan esitettäviä kuvia. Tosiaan, meitsi komeili monessa kuvassa - yhdessä oltiin mä ja Britta, yhdessä mä, Pyry ja vähän epäinnokkaan näköinen velipoika Tatu, ja yhdessä mä ja Inksu, jolla oli poski täynnä jälkiä mun kirkkaasta huulipunasta. "No mää aattelin aamulla että kuka mua on rusikoinut, mut Cepa se vaan on pussaillut", puhelimen omistaja nauroi, ja pyyhkäisi sivuille paljastaen uuden kuvan, jossa mä en enää onneks edustanut. "Oon raju rakastaja", mä virnuilin ja nousin epämukavan möykkyiseltä (sorry Rosbe) istuimeltani hakemaan kahvia. "Heei mä en muistanu että Lionel oli siellä?" kuului ääni sohvalta mun takaviistosta heti perään. "Joo, se oli nopsaan käymässä." Mä kumarruin mukini kanssa kurkkaamaan kuvaa Britan olkapään yli, ja jouduin katsomaan kyllä uudemmankin kerran tarkistaakseni, ettei vanhat silmät valehdelleet. Lionelin kanssa kuvassa olin, surprise surprise, mä. Pojan kädet tiukasti mun ympärillä, ja sen naama... Aivan mun kirkkaassa huulipunassa. Eikä vaan posket, niinkun Inkerillä oli ollut. "No johan ny, Cellura on ollu ihan joulumielellä, hahhaha!" Mä tiesin taas katsomattakin, että Salman kauriinsilmät oli kääntyneet muhun. Mä en kattonut niihin, vaan käänsin päätä sen verran, että näin pöydän ääressä Danin kanssa pölisevän Lionelin. Poika huomas mun katsovan, ja jäi hymyilemään mulle pieneksi hetkeksi liian pitkään. Mä käänsin katseen pois ja tein epäonnistuneen yrityksen hautautua kokonaan kahvimukiin. Kevyttä, tarkotuksetonta, hassua flirttiä. Se oli ihan harmitonta. Olihan? |
|
|
|
Post by Tuulia on Dec 23, 2014 21:11:01 GMT 2
Laaman joulupusu Harvinaisen lepposa Windi sai Celleriltä joulupusun kun kavio ei huitonut mustelmavaaran uhalla eikä hampaatkaan välkkyneet edes tonttulakin pakkolaitossa =D Onnittelut Cellalle mahtavasta suoriutumisesta joulukalenterin luukussa 12 ja lepposaa Joulua laaman kanssa! T. Tuikku-tonttu |
|
|
|
Post by Cella on Jan 11, 2015 1:17:26 GMT 2
Luciakulkue
Nineteenth
"Mä näytän kyllä kuumemmalta kuin koskaan." Britan silmät kääntyi muhun, eikä se oikein voinut olla naurahtamatta. Valkoinen kaapumekko mun toppatakin päällä sai mut näyttämään vakavasti hormonikoukkuun jääneeltä raudanpumppaajalta, jonka hupun aiheuttama selkäkyttyrä ja helman alta pilkottavat omat riisitikkujalat kruunasi makeasti. "Haha joo, Eetukin just valitti olevansa Muumimamma." "No tämmösenä Quasimodona sovin varmaan sit hyvin joukkoon. Sääli ettei olla Eetun kaa etujoukoissa, olis yleisölle ollu huvitusta." "Voi kuule, riitätte te naurun aiheeks letkan viimesinäkin." Kuunneltuani pari vitsiä mun upeasta juhla-asustani kapusin kiemurtelevan kulkueratsuni selkään. Windi ei ollut, kuten tavallista, kovinkaan valoa ja lämpöä hönkivällä tuulella, eikä ympäri tallipihaa lunta pöllyttävä hurrikaaninpoikanen ainakaan helpottanut asiaa. Olin kerrankin ollut ajoissa, ja kaduin sitä kovasti - muiden järjestäytymisen odottelu tuntui kuudelta nälkävuodelta, kun jouduin koko ajan tappelemaan knabstrupperia parempaan ruotuun muiden perään. Lopultakin valokuvat oli räpsitty, ja matka saattoi alkaa. Tallin ulkovalaistuksessa meidän kulkue ei ollut päässyt oikeuksiinsa, mutta meidän kiemurtaessa illan sinertämään, joulukuiseen metsään, veti näky mutkin hiljaiseksi. Mut, joka yleensä ei osannut käyttäytyä lainkaan hartaissa ja vakavissa tilanteissa, kuten kirkossa. Lyhdyt, ihanat tallilaisten ylleen ripustelemat koristeet, sekä Lucian kynttilät hohtivat ihanasti ja sai lumen kimaltamaan himmeästi ympärillään. Näky oli niin hieno, että ihan kurkussa kuristi. Mua ei edes haitannut, että Windin känkkäilyn takia meillä ei voinut olla ihania valokoristeita niinkuin monilla - mä en ajatellut päättää päiviäni ennenaikaisesti kuristumalla valokaapeliin. Näky oli muutenkin loistelias, sellainen, joka sai itselle lämpimän tunteen olevansa jossain tärkeässä mukana. Kylään kiemurtaessamme me kajautettiin perinteinen Lucian laulu Tuulian ratsastaessa ensimmäisenä talojen väliselle kadulle. Väkeä oli enemmän kuin mä oisin ikinä ajatellut: hevostapahtumat oli tällä alueella selvästi isossa arvossa. Kaikenikäiset katsojat hiljentyivät, räpsivät puhelimellaan kuvia, ja muutaman vanhemman rouvan suut liikkuivat meidän laulun tahtiin. Pienestä pysähdyshetkestä mä en erityisesti nauttinut - Windi oli niin levoton, ja iso väkijoukko sai sen tuntumaan kuin jännitetyltä jouselta. Ohjailin tammani suosiolla hiukan kauemmaksi, ettei kukaan innokas pikkulapsi vaan sattuisi lähelle ja jotain pääsisi sattumaan. Kauempaa porukka näytti kuhisevalta ja valoisalta mehiläispesältä, Tuulia kaiken keskellä valkoisissaan, kasvot hehkuen kun lapset ihailivat Rosa-ponia. Tuulia oli ilahtunut lähes kyynelten partaalle kuullessaan pääsevänsä Luciaksi letkan kärkeen, ja hän hoiti hommaansa antaumuksella. Mua hymyilytti. Alkumatkan hartaan hiljaa edennyt porukka oli takaisin tullessa rennompi ja puheliaampi kylästä lähtiessä. Kiemursimme hiljaa puiden välissä lyhtyjen heittäessä pitkiä varjoja polulle, ja metsä ympärillä oli aivan hiljaa. Toinen pieni pysähdys aivan kivenheiton päässä takaisin tallilta yllätti mut, ja jäin katselemaan kuinka muutamat jalkautuivat selästä, kiikuttaen pieniä ruokakoreja puiden siimekseen. Liikutus sai mun silmät räpsymään - lahja talvessa värjötteleville metsän eläimille oli Salmalta aivan ihana idea, ja valontuojien vaellukselle upea lopetus. ~~
Katrilli
Tummuus kohtaa vaaleaa,
saa vastakohtaa tanssittaa,
nousee jalka, liihottaa,
jo ratsut valtaa kamaraa,
kun parit hiekkaa rummuttaa,
voi kaiken täysin unohtaa.
Jo laukassansa askeltaa,
nuo kaksi mustanpuhuvaa,
on toinen paha, varokaa,
joka kantaa naista upeaa,
eikä toista mielestänsä saa,
kun poika tummaa taivuttaa.
On kaksi laista joutsenen,
kaksi vaaleutta säteillen,
niist' toinen tanssii raivoten,
parin vastapuolta kiusaten,
mut toinen laukkaa iloiten,
yhteistyössä yli sanojen.
Yhä tummuus kohtaa vaaleaa,
saa vastakohtaa tanssittaa,
laskee jalka, odottaa,
jo ratsut tahtoo lopettaa,
kun parit hiekkaa rummuttaa,
voi kaiken täysin unohtaa. |
|
|
|
Post by Cella on Jan 11, 2015 1:18:14 GMT 2
Aattoilta
Twentieth
Mä tiesin tasan tarkkaan missä mun laskettelulasit ja toppahousut tällä hetkellä oli. Ne makoili tyytyväisinä mun makkarin laatikostossa, jossa pidin mun urheilukamoja – tiesin sen, koska olin nähnyt ne juuri tänään noukkiessani toisiksi paksuimpia pökiäni mukaan illan maastoa varten. Kaipasin niitä nyt, kun käsittämätön ilmastokatastrofin poikanen tuiskutti lunta ja jääkiteitä pain naamaa saaden mun silmät vetistämään. Lumisokeana myyränä oli lähes mahdotonta saada teutaroivaa Windiä astumaan puolittaistakaan askelta suoraan. Päätäkin kivisti, kun siskopuoli Ami oli heittänyt aamulla kiukustuessaan mua rosollikulholla ohimoon.
Mutta mikään ei haitannut mua tänään. Ei arktiset olosuhteet, ei sekopäinen suku, eikä se etten ollut tuntenut mun varpaita viimeiseen varttiin. Antoi tuiskuttaa vaan, nyt oli joulu.
Musta ei ehkä ihan hevillä sitä uskoisi, mutta mä olen ehkä yksi maailman kovimpia jouluihmisiä. Eilen illalla en meinannut saada unen päästä kiinni kun odotin jouluaamua niin kovasti, ja tänään olin herännyt jo ennen Artsilan työnarkomaania kukkoakaan katsomaan Joulupukin kuumalinjaa ja juomaan glögiä niin paljon että mahaan koski. Joulu oli vuoden ihaninta aikaa mun mielestäni, ja aattoinen ratsastusoli hauska uusi perinne siihen lisättäväksi.
Ratsukoiden pitkä letka kiemurteli hämärtyvän metsän lomassa, lyhdyt syttyen yksi kerrallaan. Ratsastus itsessään ei ollut mitään maailman miellyttävintä – sen lisäksi, että yläkerran ukko päätti heittää meille tänään lunta koko vuosikymmenen joulujen edestä, piti murehtia ja jännittää jatkuvasti, räjähtäisikö mun stressaava ratsuni käsiin seuraavassa hetkessä. Mutta tunnelma, se oli kaiken arvoista. Ja vaikka mulla oli ollut alkuun kova hinku päästä jouluisen reen kyytiin, jossa Pyry tälläkin hetkellä istui taljojen ja vilttien alla, olin mä halunnut jakaa tämän meidän ensimmäisen jouluperinteen Windin kanssa. Kuului siihen perinteeseen mun muksahtaminen hankeen tai ei.
Laukkapyrähdys laukaisi mun jännitystä huomattavasti, ja matkan lopun osasin nauttia kyydistä ja vain hengittää syvään tätä hetkeä. Vauhtia ei loppumatkasta ollut yhtään vähempää – Alex pyrähteli Eetun alta sekä koilliseen että kaakkoon samanaikaisesti villiten muita ympäriltään, ja joulunajan parhaat naurut tarjosi Sirpaltaan kinokseen hulahtanut Inkeri.
Lopulta lumisen ja punaposkisen joukkion jalkauduttua tallipihalla ja vietyä poninsa bokseihinsa alkoi tunnelma jälleen rauhoittua, ja yksi kerrallaan joulunviettoon poistujien myötä talli hiljeni. Hyvästeltyäni loimitetun Windin mä kirmasin pihalle Britan, Tuulian ja Claran perään, ja kaappasin kaikki tytöt kerralla kainaloon ennen kuin ne ehti estää.
”Mahtavaa joulua tytöt. Nyt sikavauhdilla kotiin, mä en aio jättää mitään riskiä sille, että joku kehtais alottaa kinkun ilman meikäläistä.”
|
|
|
|
Post by Cella on Jan 11, 2015 1:21:29 GMT 2
Lupauksia
Twenty-first
Vuodenvaihteen tunnelmointia, reilun viikon myöhässä kiitos teknisten pulmien ja meikäläiseen iskeneen kauhian laiskuuden.  Noo, nuorihan tämä vuosi vasta on, hyvin vielä sopii.
Klikkaa linkkiä kuvan alla! |
|
Noo, nuorihan tämä vuosi vasta on, hyvin vielä sopii.
Kiitti ihan sikana, nyt ongelma ratkaistu!