Windin Hoitovihko

[Anne]

Perustuu ylläolevaan tarinaan. Cella moikkaamassa Noelia!

[Cella]

Penkinlämmitin

Perjantai 29.9.

Ratsastuskoulun alkusyksy oli hevosenhoitajalle sekä vuoden parasta että rasittavinta aikaa. Se oli totuus, jota puolustaakseen Cella olisi ollut valmis istumaan puutarhatuoliin julkiselle paikalle “Prove me wrong” -kyltin kanssa.

Ei ollut toista tallin veroista paikkaa viettää idyllistä, aurinkoista ja kirpeää syyspäivää. Kesän epämääräisen rutiinittomuuden, jatkuvien kisamatkojen ja ristiin menneiden laidunlomien jälkeen oli mukavaa, kun parhaita tallikavereita näki taas lähes joka päivä, ja syyskuussa taukohuoneessa porisi jatkuvasti lämmin keskustelu ja vielä lämpimämpi kahvipannu. Pistävät ötökät oli kadonneet, mutta pahimman loska- ja muta-ajan kuorruttamien vuohiskarvojen kanssa ei tarvinnut vielä taistella. Hitaasti ruskan sävyihin taittuvaa taustaa vasten sai upeita kuvia itsestä ja hoitsuystävästä. Inkeri oli helteiden päätyttyä siedettävämpi.

Toisaalta syksy tarkoitti myös sen valtavan, intoa puhisevan, uudenkarhean ja hämmentyneen uusien tuntilaisten massan ilmestymistä Seppeleen käytäville. Se massa sisälsi kiilusilmäisiä keltanokkia ja tallia vaihtavia konkareita kaikissa kuviteltavissa olevissa ikäryhmissä ja muodoissa. Ne olivat ihania, iloisia, ja aina tiellä. Tallilla piti viikon jokaisena päivänä olla joku päivystävä hoitaja, tai mielellään kymmenen, koska jos silmä vältti, joku uusista oli ehtinyt palauttaa Susun satulan lainaraippojen ämpäriin ja/tai ojentaa kyynärvartensa suoraan Windin suun eteen (miksi ne teki niin???).

Tai, kuten tänään, ehtinyt sekoilla tuntien varaussovelluksen kanssa niin, että Windi piti varustaa Latviassa matkaavan Siriuksen sijaiseksi illan viimeiselle estevalmennustunnille kolmen minuutin varoitusajalla.

Cella vaihtoi painoa puutuneelta istuinluulta toiselle maneesin katsomon kovalla penkillä. Se nosti katseensa puhelimensa näytöltä, ja vilkaisi pikaisesti kentälle, jossa Windi hyppäsi illan viimeistä okseritehtävää. Tamman lähestymisessä oli vireyttä, ja ratsastaja sen selässä taputti pilkullista kaulaa näyttäen tyytyväiseltä sijaisratsuunsa. Windin tuntikalenteria oli kevennetty täksi syksyksi jo reilusti, kuin hitaana laskeutumisena kohti eläkepäiviä. Se näytti rouvalle sopivan.

Seuraavana tulevan Abriannan hypyt eivät enää kiinnostaneet Cellaa. Se kiemursi parempaan asentoon sylissään lepäävän Windin viltin alla, ja siirsi keskittymisensä takaisin puhelimeen. Ulkona ujeltava piiskatuuli oli saanut tunnin siirtymään maneesiin. Perjantai-iltana katsomossa ei juuri tungosta ollut. Neljän teini-ikäisen vakkarituntilaisen porukka istui kaksi riviä Cellan alapuolella, ja antoi välillä teinimäisen pistäviä ja asiantuntevia kommentteja hyppääjien ratkaisuista.

Maneesin pikkuovi kävi, ja jysähti tuulenpuuskan avustamana tarpeettoman kovaa kiinni. Kentän keskeltä Hanski kääntyi kyrpiintyneen näköisenä katsomaan tulijaa. Aleksanteri astui näkyviin katsomon puurakenteen takaa: sen korvat punoittivat vapaana pyörteilevien kiharoiden alta, ehkä nolostuksesta, tai sitten se oli viettänyt juuri enemmänkin aikaa ulkona viuhtovassa tuulessa.

Allu pysähtyi nähdessään katsomosta sitä pällistelevät teinit – ja Cellan. Cella nosti kättään kysyvään moikkaukseen. Aleksanteri näytti tekevän valintoja; se vilkaisi vasta jäähdyttelyraveihin siirtyviä ratsukoita, ja astahti sitten katsomon portaalle kohti penkkiriviä, jota Cella ylhäisessä yksinäisyydessään hallitsi.

“Emmy pyysi hakemaan Pinjan, kun toi sen ratsastaja käy täällä vasta ekaa viikkoa”, Aleksanteri kertoi Cellalle ilman suuria tervehdyksiä. Cella nyökkäsi, ja levitti syliinsä myttäämäänsä Windin vilttiä viereensä Allulle istuinalustaksi. Allu katsoi vaaleanpunaista vilttiä kuin se olisi lattiaa “Lattia On Laavaa” -leikissä. Hitaasti se istahti viltin reunalle, niin kohteliaan etäisyyden päähän kuin niin huonosti levitetyllä viltillä oli mahdollista.

Cella ja Aleksanteri tuijottivat kentällä suoritettavaa, harvinaisen epäkiinnostavaa loppuverryttelyä hiljaisuuden vallitessa. Cellan teki mieli vilkaista Aleksanteria. Kun Allu oli elokuun alussa tarjoutunut auttamaan Cellaa muutossa, Cellasta oli tuntunut, että ehkä se apu oli oliivinoksa, rauhantarjous, jokin alkupamaus sellaiselle normaalimmalle ajalle, jossa ne voisivat puhua toisilleen kahvihuoneessa ja jossa Cella voisi soittaa Allulle matalan kynnyksen eläinlääkärikonsultaatioita, kun Piina epäilemättä tulisi saamaan turpaansa joltain härkkimältään tarhakaverilta. Muuttopäivä oli ollut outo, mutta myös kiva. Cella oli ajatellut sitä monena päivänä muuton jälkeen. Cella oli moikannut Allulle tallikäytävällä pariinkin otteeseen syksyn aikana, ja sekin oli mennyt ihan hyvin. Mutta kaksin maneesin penkillä istuminen ja kasuaali rupattelu? Se oli ehkä vielä liian korkealla vaativuustasolla tässä pelissä.

Aleksanteri henkäisi aloitteellisen kuuloisesti, mutta puhalsi sitten keuhkonsa tyhjiksi ilman sanoja. Maneesin oven takaa kuului vihellys, ja isompi ovi liukui auki paljastaen ikkunan tuuliseen syysiltaan. Rasmus ja Josefina taluttivat kaksi varustettua ja viltitettyä puoliveristä maneesiin, ja nostivat kättään ei-yllättyneen näköiselle Hanskille. Ilmeisesti tämä oli tavallista maneesin laina-aikaa ruskamäkeläisille.

“Ootko sä käynyt vielä auttamassa sen Rasmuksen hevosen kanssa?” Aleksanteri avasi vihdoin suunsa aiheella, jonka pari saapumisellaan hyvin tervetulleesti tarjosi. Cellan asento rentoutui, ja se alkoi huojentuneena kertoa käynneistään Ruskamäen mailla. Aleksanteri nyökkäili jäykästi Cellan äänelle, ja seurasi silmillään, kun Josefina ja Rasmus hevosineen luovivat maneesin toiseen päätyyn niin, että tunnin loppu ei häiriintynyt.

Koska kyseessä oli Aleksanteri, se ei ollut kauhean hyvä kysymään jatkokysymyksiä jotka auttaisivat keskustelun tekohengittämisessä pidemmäksi, ja hiljaisuus laskeutui pian uudelleen. Niin painavan hiljaisuuden keskeltä saattoi hyvin kuulla kahden rivin päässä istuvien teinien äänet, vaikka ei edes yrittänyt salakuunnella.

“Kiva, että noi ratsastaa taas yhdessä, ehkä ne sai kriisinsä selvitettyä”, Teini numero 1 virkkoi sellaisella tekokeveällä äänellä, jolla droppaillaan vain polttavia tiedonjyviä, josta haluaisi kuollakseen saada lisäkysymyksiä. Teinit 2, 3 ja 4 käänsivät päätään puhujan suuntaan kuin tottelevaiset pöllöt.

“Ai mitä? Onko unelmaparilla ollut joku kriisi??”

Tiedonjyvän pudottanut Teini Yksi päästi yllättyneen äänen.

“Ai miten sä et oo kuullut?? Jusu ja Rasmus oli eron partaalla kesän aikana, tai tyyliin hetkeks eroskin, Jusu muutti jopa pois täältä välissä! Kaikki siitä puhu, että jääkö Rasmus nyt yksin pyörittään sitä uutta tilaa!”

Cella ja Aleksanteri vilkaisivat toisiaan samalla, kun teinit henkäilivät hämmentyneinä. Cellaa risoi, kuinka Ykkönen käytti Josefinan lempinimeä, kuin ne istuisivat harva se päivä puhumassa toisilleen suhteidensa kipukohdista ja punomassa toisilleen ystävyysrannekkeita. Cella tiesi, että ei pari ollut missään vaiheessa eronnut, vaikka Josefina oli töidensä takia pitänyt vielä toista asuntoa vanhassa kotikaupungissa. Vaikka Rasmus ei ollut mitään avautuvaa sorttia, olisi se eroaikeiden kokoisista muutoksista sentään Cellalle sanonut.

Olisihan?

“Mä en kestä, aina kun mä oon iskällä kesän niin mä missaan kaikkee tällästä!!” Teini Nelonen nurisi, ja kurottautui katselemaan pääty-ympyrällä verkkailevaa pariskuntaa tarkemmin. “Nyt ne näyttää ihan sopuisilta? Ehkä ne on jo sopineet. Mistä niillä oli kriisi??”

Teini Ykkönen, Kaiken Tiedon Haltija, nojasi pahaenteisesti eteenpäin puhumaan kavereilleen.

“No mä en tiiä oikeesti, mutta oli jotain puhetta, että Rasmus vissiin petti Jusua.”

“Hyi!” oli välitön reaktio Teini Kakkoselta. “Toivottavasti ei, pettäjät on ällöttäviä!!”

Enää Cella ja Aleksanteri eivät vilkaisseet toisiaan, vaan tuijottivat tiukasti eteenpäin.

“Jep, pettäjiltä pitäis –”, Teini Nelonen oli ilmaisemassa sopivaa rangaistusta rujolla käsiliikkeellä, mutta Cellan ääni keskeytti pantomiimin:

“Hoi! Tollanen juoruaminen on rumaa ja haittaa oikeita ihmisiä, eikö teillä oo jotain muuta tekemistä??”

Yksi kerrallaan teinit 1–4 katsoivat taakseen, ja hetkeen ei kuulunut kuin piiskaavan tuulen humina seinissä. Ne näyttivät närkästyneiltä, mutta eivät uhonneet vastaan: Cella ei ehkä ollut erityisen pidetty tuntilaisten keskuudessa, eikä sillä ollut epävirallisia fanikerhoja kuten Eedillä ja Valtterilla, mutta ihminen joka oli pysynyt hengissä Windin kanssa lähes kymmenen vuotta oli ilmeisesti monen mielestä ansainnut jotain kunnioitusta.

“Mennään”, Teini Ykkönen sanoi viileästi seurueelleen, ja hitaasti nuoriso nousi ja lähti laskeutumaan katsomon portaita. Teini Kakkonen vilkaisi olkansa yli uudelleen Cellaa, antoi katseensa valua hitaasti Aleksanteriin, ja lopulta alas siihen pieneen ilmatilaan kaksikon välissä, jota ei varsinaisesti voinut sanoa tilaksi ollenkaan.

Salpa kalahti auki, kun teinit saavuttivat maneesin oven. Pieni, kiihtynyt henkäisy kuului hädin tuskin katsomoon:

“Huomasitteko?? Ne - “

Avatusta ovesta vinkuva tuuli kantoi mukanaan lopun lauseesta, mutta jo sen alku oli saanut Cellan niskan jäykistymään.

Kun Cella otti vastaan Windin ohjia sen selästä liukuneelta ratsastajalta, ja pelasti sen ratsastajan käden Windin suun edestä (? ??), se katsoi autuaan tietämättömänä ympyrällä ratsastavaa Rasmusta ja mietti, että olisi oikeastaan voinut uhrata sen juorujunan alle ja pelastaa itsensä.

[Cella]

Sanoja, jotka alkaa ensi-

torstailta 19.10.

Ensilumi satoi, kun Cella haki Windiä sisään pimeästä, huurteisesta tarhasta.

Joku sanoisi, että ei se ollut mikään ensilumi. Että jos Cella joskus heräisi samaan aikaan kuin ensimmäiseen tallivuoroon tulevat työntekijät, se olisi nähnyt tällä viikolla jo ainakin kaksi samanlaista, hiljaa tanssivaa lumisadetta, joka ei vielä jättänyt pysyvää tomusokerointia kylmään maahan.

Mutta Cellalle ja Windille se oli vuoden ensilumi.

Cellan mielestä lumi oli ihanaa. Windin mielestä lumi oli henkilökohtainen loukkaus joka teki hänen päivittäisestä tarhailustaan tarpeettoman kylmää ja ikävystyttävää touhua. Tamma purki loukkaantuneisuuttaan hoitajaansa tavalla, jonka vain windit (ja eliöt jossa on väh. 50% windiverta) osasivat. Cella googletti, saiko ensikertalaisena lievemmän tuomion hoitohevosensa hylkäämisestä pakkaseen.

Oli myöhä. Cella oli toivonut saavansa hommansa valmiiksi ainakin puolta tuntia aiemmin, mutta Windin sirkustelu oli vienyt tavattomasti aikaa. Paljaat sormet olivat tunnottomat puhelimen jääkylmää näyttöä vasten, kun Cella yritti selvittää seuraavan bussin aikataulua tallin nurkalla.

Cella näki aitan kulmalta kävelevän Aleksanterin, ennen kuin Aleksanteri näki varjoissa seisovaa Cellaa. Tallipihan lamppu heitti oudon keltaista, toispuoleista valoa Allun kasvoihin, jotka näyttivät niin syviin mietteisiin vaipuneilta, että Cella ei melkein raaskinut keskeyttää sitä.

Melkein.

“Ootko autolla?” Cellan ääni leikkasi luonnottomasti iltaa, joka oli rauhoittunut taianomaisen hiljaiseksi lumisateen alettua. Aleksanteri pysähtyi hätkähtäen, tarkensi katseensa Cellaa piilotteleviin varjoihin, ja nyökkäsi.

“Oisitko voinu heittää mut kotiin? Myöhästyin edellisestä bussista.”


Aleksanteri käänsi auton lämmityspuhalluksen niin kovalle, että se peitti alleen hiljaisen myöhäisillan radioselostuksen. Lumihiutaleet sinkoilivat pimeydestä auton ajovaloihin kuin massaharhaiset yöperhoset, ja saivat tuulilasin näkymän muistuttamaan vanhaa Windows-näytönsäästäjää.

“Nätti ensilumi”, Cella sanoi hiljaa kaivautuen mukavaan, hitaasti lämmittyvään penkkiin. Aleksanteri ei sanonut Cellalle, että ei se ollut mikään ensilumi.

Vanhan kyläkoulun keittiön ikkunasta tulvi lämmintä, kutsuvaa valoa, kun Aleksanteri pysäytti auton tyhjäkäynnille Cellan ja Iiriksen kodin eteen. Iiriksen hahmo pyörähti ikkunan edessä. Sen suu liikkui, ja tummat kiharat heilahtivat kun se käänsi päätään puhuakseen jollekulle ruudun ulkopuolella. Cella huokaisi. Iiriksen kanssa eläminen oli toistaiseksi ollut varsin kivaa ja toimivaa – mutta se, kuinka paljon Iiris kasvatti riskiä törmätä Riinikseen tai Juliin minä tahansa vuorokaudenaikana, oli pitkä miinus.

“Ootko menossa Hubertusratsastukseen viikonloppuna?” Cella kysyi venyttääkseen hieman hetkeä, kun sen pitäisi astella kotinsa ovesta sisään ja kuunnella, kuka Iiriksen piraijakavereista nauraisi hinkuen niiden keittiössä.

“Joo”, Aleksanteri vastasi ääni karheana, ja rykäisi. “Siis... Joo. Tuun Maagilla.”

Cellasta se oli hieman tarpeeton lisäys. Se avasi turvavyönsä, ja loksautti pelkääjänpaikan oven auki. Kylmää ilmaa pyörteili sisään mukavasti lämmenneeseen autoon. Allun takki kahisi sen kääntyessä katsomaan Cellaa, ja se kysyi:

“Tuutko sä?”

“Ehkä. Jos saan auton toimimaan, toisin kun tänään.”

“Mä voi kyllä hakea sut, jos, siis, jos haluut tulla.”

Cella hymyili vähän silmillään, ja antoi katseen liukua auton sisävalon valaisseiden Allun kasvojen yli. Sen huulet näyttivät kevyesti rohtuneilta, sillä tavalla, kuin ne monilla rohtuvat ensimmäisten öiden kylmetessä.

Sillä tavalla kuin ne olivat rohtuneet silloin, kun ne olivat pussanneet ensimmäistä kertaa, Cella huomasi muistavansa.

Cellan oli pakko kääntää katseensa – kutsumatta vyöryvät muistikuvat ensisuudelmasta tuntuivat niin polttavilta, että Cella pelkäsi ajatusten näkyvän sen naamasta päällepäin. Muistossa väikkyi lumisade ja niin tiukka ote, että siinä oli jotain suorastaan vihaista.

Cella ehti ajatella, että mitenköhän niillä pareilla meni nykyään, joiden ensisuudelma ei ollut ollut vihainen. Olivatko ne yhdessä edelleen? Jos eivät, oliko tämä vaihe niille helpompaa?

“Mulla on ikävä sua”, Cella sanoi sylissä lepääville käsilleen, joita oli kääntynyt katsomaan etsiessään Aleksanterin suuta turvallisempaa kiintopistettä. Aleksanteri oli niin hiljaa, että Cella ei ollut varma, hengittikö se edes. Kuuliko se edes.

“Kiitos kyydistä”, Cella tönäisi ovensa kunnolla auki ja astui lokakuisen pimeään iltaan.

Kävellessään kohti ovea Cella painoi oudolta tuntuvaa rintalastaansa takin läpi ja toivoi, että Iiris tai sen piraijat osasivat antaa sydämenpysähdykselle ensiapua.

[Cella]

Huutava turvemöykky

maanantai 12.8.

Oli Tummat yöt -vaelluksen jälkeinen maanantai. Seppeleen yläkerrasta kuului Julin kiljunta.

Aika tavallinen maanantai siis, oikeastaan.

Cella oli tullut tallille tarkistaakseen kylmiltään pitkään vaellusviikonloppuun päätyneen Windin kunnon ja palauttamaan sen sitten takaisin laidunlomalleen. Knabstruprouva oli tietenkin kestävämpää tekoa kuin 80% maailman terässilloista: se ei näyttänyt olevan moksiskaan mittariin äkisti kertyneistä vaelluskilometreistä, ennemminkin sitä tuntui haittaavan nolliin painunut sosiaalinen akku ja se, että Cella oli ilmestynyt sen ovelle ja halunnut sivellä, hivellä ja kävelyttää sitä viimeisen tunnin ajan. Cella oli ymmärtänyt yskän ja painunut yläkertaan taputettuaan ensin pilkullista lautasta tyytyväisen kuuluvasti.

Taukohuoneessa oli väkeä. Ehkä kaikki muutkin olivat valuneet paikalle tarkastaakseen vaellushevosiaan ja -tavaroitaan, joita paluuiltana ei jaksanut purkaa paikalleen. Isoa kahvimukia lievästi sanottuna riskialttiisti polvellaan tasapainotteleva Valtteri jutteli Riinikselle sohvalla, Inkeri söi kolmioleipää tupapöydän ääressä, ja Juli, Lyyti ja Aleksanteri järjestelivät lattialla jotain epämääräistä kuivumassa olleiden vaellustavaroiden kasaa. Kasasta törrötti satulalaukkujen hihnoja ja riimunnarujen päitä kuin myyttisestä käärmeen pesästä.

Allun katse nousi ensimmäisenä, kun Cella huikkasi kuuluvat heit ja saapasteli kahvinkeittimelle.

”Hei Cella, siekin kuulemma lähdet kohta viemään tämän viikon laidunlaisia?” Lyyti sanoi suhteettoman iloisesti, ottaen huomioon, että Juli sen vieressä paiskoi naama nyreänä laukkuja sivuun ja osui vähän väliä Lyytiä käsivarteen. Tilanteesta näki kilometrien päähän, että oikeastaan varustekasan purkamistehtävä oli annettu Julille, ja Allu ja Lyyti oli (ensimmäinen luultavasti pakotettuna, toinen hyvyyttään) istuneet auttamaan.

”Joo, juon vaan kahvin”, Cella vastasi jostain syystä jo suu täynnä kahvia, kuin se olisi kuollut siihen paikkaan, jos olisi odottanut hörppäämistä lauseen loppuun asti. ”Liinu laitteli ryhmään viestiä että sekin on tulossa tuomaan Whinnyä tänään, niin lupasin oottaa sitä.”

”Kivaa, mennään sitten yhessä!” Lyyti touhotti, ja otti samalla vihreän, solmulle taittuneen riimunnarun sitä raivoturhautuneesti nykineen Julin käsistä.

”Mä en YMMÄRRÄ miks mun pitää jäädä tänne kunnes saan tän valmiiksi kun oisin voinut tulla laitumille mukaan, osaisin tuoda vaikka AGIN”, Juli nurisi Cellan korvia rasittavalla äänellä, ja paketoi toisen riimunnarun tahallaan surkeasti.

”Koska Emmy on nero ja sä oot ansaitulla jäähyllä siitä laukkakisasta.”

Cella ei oikeastaan tiennyt, mikä sisäinen kaaospeikko sitä heräsi riivaamaan ja sai sen sanomaan niin – ehkä sillä oli vain tylsää, kun sen puhelin oli laturissa.

Monta asiaa tapahtui samanaikaisesti; jos Juli oli ollut aiemminkin pahalla päällä, nyt sen silmät lähtivät käytännössä pullistumaan ulos sen päästä; Valtteri voihkaisi hiljaa sohvalla ja pudotti pään luovuttavalla eleellä taaksepäin suoraan selkänojalle; Riinis irvisti, ja jos tarkkaan kuunteli, Aleksanterista saattoi kuulla hiljaiset sanat ei taas.

Cella nojasi keittiön tasoon ja seurasi suurella kiinnostuksella, kun Juli räjähti.

”Mä en tehnyt mitään väärää!! Mähän sanoin TUHAT KERTAA että Pupu LIUKASTUI!!! KAIKKI muut näki sen paitsi ehkä sä ja joku Krister, vai mitä Valtteri???”

Julin äkillinen huomionkääntö yllätti Valtterin. Se vastasi pelkällä epäuskoisella naurahduksella, johon olisi yhtä hyvin voinut asettaa käännöstekstitykset 'sä et voi luulla, että mä oon niin tyhmä että osallistuisin tähän mitenkään'. Julin emolevy ei lukenut sellaisia tekstityksiä, joten se jatkoi tuijottamista hurjistuneen odottavasti. Lopulta niskaansa niksauttaen se käänsi katseensa Riinikseen. Punainen tukka kasvojen edessä vaan heilahti, kun Riinis huokaisi rasittuneesti:

”Mä en oikeesti jaksa puhua siitä laukkakisasta enää hitto koskaan, sitä puitiin varmaan kakstoista kertaa viikonlopun aikana. Siitä ei oo varsinaisesti videotarkistusta saatavilla niin voisko sen antaa olla?”

”Mistä laukkakisasta te vouhaatte?” Inkeri kysyi pöydän äärestä laiskalla äänellä, kuin se katuisi jo valmiiksi, että kysyi. Se oli yllättävä kysymys, Inkeri ei yleensä osoittanut piiruakaan kiinnostusta tällaisille solmuille. Ehkä silläkin oli puhelin laturissa.

”Vaelluksella oli niittylaukkakisat ja mä olisin ollut NELJÄS mutta mut HYLÄTTIIN koska Cella on ihan kateellinen!!” Juli ehti kiekua, ennen kuin kukaan muu ehti väliin. Cella tuhahti, mulkaisi Julia, ja löi lähes tyhjentyneen kahvimukinsa pöydälle.

”Mäpä näytän. Tää muki voi olla mä, tää, öö, korppu voi olla Valtteri ja Sirius jotka meni meidän edellä…” Cella selosti, ja siirsi korpun Windi-mukin viereen, ja vilkaisi ympärilleen, lattiaa myöten.

”Ja tää turvemöykky voi olla Juli.”

”Vaikuttaa henkilökohtaselta”, naurahti Riinis.

”Mä EN OO turvemöykky!!” huusi Juli, mutta Cella ei kuunnellut kumpaakaan.

”Valtteri ja Sirius oli menny just meidän ohi, niin mä otin Windiä tällein, vähän sivuun, että saadaan laukata omalla linjalla ja kytätä jos me voitais painella vielä ohi. Sit JULI – ”, Cella lähti siirtämään painokkaasti tummanruskeaa möykkyä tupapöydän pinnalla, lähes vinottain kohti Cellan ratsukkoa esittävää Windimukia, ” – päätti yhtäkkiä pelata sikaa ja yritti sieltä Siriuksen takaa kiilata meitä, tuli niin kylkeen kiinni että mun oli pakko pidättää reilusti ja mennä niiden takaa, ja siinä tietty meni aikaa. Mä tulin sit reilusti Julin jälkeen maaliin, mut Krister oli nähny maaliviivalta, että Juli leikkas, niin se hylkäs sen heti siihen paikkaan.”

”Ja siitä alko huuto”, Valtteri lisäsi avuliaasti ja hörppäsi mukistaan.

”Mä EN leikannut!! Etin hyvää paikkaa niinku kaikki ja sit Pupu vaan liukastu jonka takia päädyttiin niin teidän lähelle!!!” Juli ulisi uudelleen.

”Onneksi ei sattunut mitään”, Lyyti sanoi kuunneltuaan huolestuneen näköisenä koko tarinan. ”Oliko teillä muuten kiva vaellus, mie kattelin vähän kateellisena kaikkia kuvia mitä näin?”

Oleskeluhuoneessa nousi hiljainen no oli joo ja oli.. kiinnostavaa ja nyt on kyllä paikat kipeinä -mutinoiden kakofonia. Juli sen sijaan ei ollut antanut periksi:

”Mun mielestä Kristerin ei pidä olla mikään tuomari kun se on Cellan VALMENTAJA, se suosii sitä!!!”

”Mä en tajuu miks te riitelette kun ette te ollu ees voittamassa”, Inkeri virkkoi painavasti nostamatta edes katsettaan leivästään, ja se hiljensi Julin. ”Miks kukaan jaksaa huutaa neljännestä paikasta.”

Lyyti vilkaisi varovasti Julia, jolla oli selvästi vaikeus valita, millä asteikolla räjähtäisi vastaukselle.

”Pitäskö meidän lähteä viemään niitä tammoja?” Lyyti kysyi Cellalta hiljaa. Se kohottautui samaan aikaan jo seisomaan.

”Joo. Joo”, Cella vastasi ja laski mukin tiskialtaaseen. ”Se Liinu on ihan varmasti jo alhaalla.”

[Cella]

Rakas Windi

❣  Cella & Windi 10 vuotta! ❣
10.10.

Toivottavasti toinen kymppi on vähintään yhtä hyvä.