|
|
Post by Cella on Oct 1, 2022 19:47:44 GMT 2
Äidin ikävä11. syyskuutaMä olin aina ollut hyvä matikassa. Ei Kittyä varsinaisesti voinut siitä syyttää, että se ei tullut sellaista ajatelleeksi. Ei se kai osannut ennustaa, että sen viestien aikaleiman nähdessäni mä osasin laskea sekunnissa, mikä Kanadan ja Suomen aikavyöhykkeiden ero oli, ja siten ymmärsin sen olevan hyvin ei-fine kirjoitellessaan kiivaita i’m fine-vakuutteluita keskellä syvintä yötä. Kitty ei tekstaillut keskellä yötä. Sillä oli pakkomielteinen suhde sen urheilijan tarvitsemiin kahdeksan tunnin yöuniin, ja se, että se oli yö toisensa jälkeen istunut pienen ruudun ääressä näppäilemässä mulle ajatuksiaan osoitti, että sillä ei ollut kaikki hyvin.
Yöviestit oli alkaneet avautumisesta, jollaista mä en ollut Kittyltä ikinä odottanut.
Sillä oli ihan hirveästi lautasella. Mä olin tavallaan otettu että se kertoi juuri mulle, ja iloinen että se ylipäätään kertoi jollekin, mutta samalla, no, mä olin aivan kauhuissani. Mitä helvettiä mä, jonka suurin ongelma joskus oli se että mä tekstasin väärälle ihmiselle pussailuehdottelua (sori Iiris), osasin sanoa ihmiselle joka kävi läpi eroa, lapsettomuushuolia ja vanhemman kuolemaa? Mä olin tainnut lähettää sille ensin vaan GIFin jossa koomisen paljon Tylerin näköistä cowboyta ammutaan ritsalla, saatesanoilla ‘tätä mieltä oon sut yksinjättävistä tylereista’.
Sitten tilanne taisi mennä huonommaksi – Kitty sulkeutui uudestaan. Kun mä osoitin että olin huolissani siitä, se teki sellaisen 180°-käännöksen, että skeittipiireissä sellaisesta annettaisiin temppupalkinto.
Mä en voinut olla siristämättä silmiäni, kun mun vastausviestien pikkuruiset nuolet muuttuivat sekunneissa sinisiksi, vaikka Kittyn ajassa kello oli melkein kolme yöllä. Mä en voinut olla zoomaamatta varovasti Kittyn väsyneisiin kasvoihin sen lähettäessä yritteliään pirteän ‘terkkuja multa ja Alexiinalta!!!’ -yhteisselfien Orange Woodin päivällispöydästä.
Sitten tuli tämä päivä. Tämän päivän ei olisi tarvinnut tulla.
Mä katsoin Windin karsinaan sydän raskaana. Mun tammat – iso ja pieni – olivat kääntäneet pilkulliset takaosansa melkein identtisellä tavalla ovelle päin, täysin välinpitämättöminä mun läsnäolosta. Ne hamuilivat hajamielisinä jotain turpeen seasta, jopa Piina, joka oli edelleen hyvin yksinkertaisella mammanmaitoruokavaliolla, eikä todellakaan hyötynyt turpeesta mahdollisesti löytyvistä yllätysheinistä. Se otti kuitenkin Windistä mallia kaikessa, eikä sen ilolla näyttänyt olevan rajoja, kun se sai tonkia äitinsä kanssa multaa kauniina sunnuntai-iltapäivänä.
Windi oli niin hyvä äiti, ollut kaikille lapsilleen. Mua alkoi itkettää.
Kittyn ääniviesti oli tullut tunti sitten. Kun Kitty oli tolaltaan, sen puhe taittoi tavallista vahvemmin sen kotiseutujen skottiaksenttiin. Aksentin, itkun ja nyyhkäisyistä rahisevan äänitteen muodostaman kombinaation vuoksi mä en ensin meinannut saada selvää siitä, mitä se sanoi.
Mä en tiennyt, miten kertoa Windille. Ehkä se oli ihan naurettavaa, että mä tein siitä sellaisen ongelman: ei ihmisten kannattanut projisoida eläimiin omaa tapaansa suhtautua maailmaan.
“Hei! Mie tulin kurkkaamaan vauvaa, eihän näistä meinaa saada tarpeekseen!”, Lyytin iloinen ääni rikkoi sunnuntaisen tallikäytävän rauhan ja se asettautui omaan välittömään tapaansa aivan mun kylkeen kiinni karsinan ovelle. Lyyti sanoi jotain, joko mulle, Windille tai Piinalle, mutta mun korvissa kohisi liikaa ja hevosilla oli liian kiire luimistaa, että meistä kukaan olisi kuullut, mitä sanottiin. Oltiimpa me toisemme ansaittu, yhdet epäsosiaaliset maahiset.
“Hei”, Lyyti katsoi mua nyt lähempää, kunnolla, ja kosketti mun kättä. “Mikä siul on?”
Mä vedin terävästi henkeä ja yritin räpytellä lasittuneita silmiäni. Windi vilkuili meitä epäluuloisesti ja Piina trollasi jotain äitinsä takasten välissä. Ne näyttivät niin tavallisilta.
“Mä lähden varmaan sinne Kanadaan. Käymään. Niihin mounted-kisoihin”, mä vastasin puolivillaisesti Lyytin kysymykseen ja hymyilin sille nopean rauhattomasti, vaivaantuneena niin valmiin myötätuntoisesta ilmeestä. Sitä ilmettä ei kauaa kestänyt; Lyytin kasvot valuivat hämmentyneen kautta tuimiksi.
“Mie en ymmärrä, miten niin varmaan? Manny sanoi et sie olit sille hehkuttanu, että todellakin lähette kaikki kun Vili sen kisan kerran löysi, sie olit kutsunu Mannyn mukaan?”
“Niiii”, mä huiskaisin laiskasti toisella kädellä. Se nyt oli sellaista. Mä nyt hehkutin joka toisesta asiasta että todellaki lähetään vaikka en, todellakaan, aina lähtenyt. “Kyl mä koko ajan oon halunnu, mut pitäny epätodennäkösenä että pääsisin.”
Lyytin lempeä ote mun käsivarresta muuttui melkein nipistykseksi, ja se katsoi mua toruvasti.
“Manny osti sinust innostuneena lentoliputkin!!!”
“No mä meen mä meen, ei stressiä”, mä vastasin väsyneenä, ja valuin nojaamaan päätäni karsinanoven viileään puukarmiin. Lyyti napsautti suunsa kiinni. Mä vilkaisin sitä. Melkein mutisten mä kerroin:
“Se mun kaveri siellä, se Kitty, sillä ei mee kauheen hyvin nyt. Voisin mennä moikkaamaan sitä yllätyksenä.”
Jos Lojaalius-lehden kansikuvatyttö, ihana Lyyti Maria Riikonen jotain ymmärsi, niin kaverin tueksi matkustamisen. Sen ilme ja ääni pehmenivät takaisin alkuperäiselle tasolleen.
“No, sehän on siulta ihan kaunis ajatus. Mikä sillä Kittyllä on?”
Mä pureskelin poskeni sisäpintaa, pohtien haluanko sanoa mitään toisen yksityisasioista, oli paikalla kuinka vieras ja Kittyä tuntematon kuulija tahansa. Hiljaa, Windistä katsetta irrottamatta mä vastasin:
“Sen hevonen kuoli. Se laitto tänään mulle itkusen viestin.”
Mun kurkkua kuristi, kun Lyytistä pääsi myötätuntoinen henkäisy.
“Sen hevonen oli se Tornadot. Windin eka varsa. Se oli vasta vähän yli 12.”
Mä katsoin vaikeana, kun Windin korva kääntyili. En mä tiennyt, miten mä odotin hevosäidin käyttäytyvän kun se kuuli menettäneensä kaukana asuvan lapsensa, mutta kamalalta uutisen välittäjänä toimiminen ainakin tuntui. Mä katselin kuinka vanha tamma puhahteli nuorimmaisensa kikkuraiseen varsakarvaan, ja tunsin kuinka Lyyti kiersi kätensä kevyesti mun ympärille puolihalaukseen.
“Miust tuntuu, että se Kitty arvostaa hirveästi jos meet sinne”, Lyyti sanoi lempeästi. “Ja mie oon tosi pahoillani. Myös siulle ja Windille.”
Musta tuntui että joku olisi kiristänyt mun kurkun lihakset ruuvipenkkiin, kun mä yritin pidätellä itkua Windin astuessa hitaasti meitä lähemmäs. Sen toinen korva pysyi laiskassa luimussa, mutta mun ja Lyytin ojentaessa meidän käsiä se painoi otsaansa niitä vasten, antautuen meidän kevyille rapsutuksille hiljaa huokaisten.
“Mäkin oon pahoillani, tyttö”, mä kuiskasin.
✝ Hyvää matkaa rakas Choco 2015-2022  (kuva: Cella 2015) @ Lyyti |
|
|
|
Post by Cella on Oct 8, 2022 20:44:34 GMT 2
Salma, tänään on sun ja Bonnien päivä.
Muutama vuosi sitten me naureskeltiin sille, että meidän Seppele-vuosipäivät on ihan peräkkäin. Silloin mietittiin, että ehkä joku päivä juhlistetaan sitä yhdessä - esimerkiksi silloin, kun toisella tulee kymppi täyteen. Sitten naurettiin metaforisiin partoihimme, koska kymmenen vuotta kuulosti niin absurdin isolta vuosipäivälukemalta, siihen oli silloin vielä niin pitkä aika. Virtuaalimaailma laajalti tuntee Salman ja Bonnien teidän uskomattomasta kisamenestyksestä. Moni tuntee, tietää ja muistaa sut sun kirjoittajan lahjoista; uniikista kertojanäänestä, soljuvasta ja uusia maailmoja maalaavasta tekstistä. Me Seppeleessä tiedetään sut niin monesta muustakin. Sun kyvystä tuoda uskomattomia hahmoja eloon, sun kyvystä puhkua elämää maailman moninaisimpiin pikselisiin hetkiin, ja ennen kaikkea sun kyvystä saada kaikki tuntemaan olonsa nähdyiksi, huomioiduiksi ja tervetulleiksi. Me ollaan ihan valtavan onnekkaita, kun kymmenen (!!) vuotta sitten rantauduit hervoton luovuus- ja lahjakkuusnyssäkkä selässäsi just Seppeleeseen. Jos et olisi rantautunut, meiltä olisi jäänyt uupumaan käsittämätön määrä inspiroivia tapahtumia, yllätyskäänteitä ja upeita kirjoittelukumppanuuden hetkiä. Jos et olisi rantautunut, mulla ei olisi yhtä upeaa ystävää. Kiitos että olet täällä.  Salma & Bonnie yhdessä 10 vuotta (8.10.); Cella & Windi yhdessä 8 vuotta (10.10.) ♥ |
|
|
|
Post by Cella on Dec 1, 2022 23:36:28 GMT 2
Luukku 1. pieniä hetkiä joulukuulta -tarinakalenteri Mä en voinut ostaa Windille joululahjaksi / anteeksi-että-jouduit-näin-vanhana-mun-takia-terroristin-äidiksi -lahjaksi vuoden hermolomaa Balille. Mutta 45 minuutin hermoloma pesukarsinassa? Se oli tehtävissä. Windin pää nuokkuu sen kiinnitysketjuja vasten ja mä melkein kuulen sen kehräävän rentouttaan ja tyytyväisyyttään. Mä nojaan pääni pesukarsinan kylmään kaakeliin juuri letkuhanan vieressä ja ojentelen buutsinkärkeäni niin, että saatan laiskarapsuttaa Windiä jalallani vuohisesta nousematta seisomaan. "Eikö sua huoleta kun siellä on niin hiljasta?" Iiris kysyy nostamatta katsettaan puhelimestaan. Se on piiloutunut meidän kanssa pesariin jotain Vapun tuntilaista karkuun. Oli vaikuttavaa seurata, miten se maastoutui kreikkalaispiirteiseksi heppahoitoainepulloksi mun taakse, kun lettipää hiihti boksin ohi. "Missä?" mä kysyn ja tungen Marianne-karkin suuhuni. "No tuolla karsinan suunnalla missä Piina on nyt yksin. Eikö se oo uhmaikästen, murkkujen ja muiden mulkkujen kanssa aina nyrkkisääntö, että jos äiti ei oo näkemässä, hiljasuus on aina vaarallisin merkki." Mä kohautan olkiani. "Ehkä Windi sito sen paalinaruilla kalteriin ennen kun lähti tytärvapaalleen." Iiriskin varvasrapsuttaa Windin jalkaa vähän kankeasti. "Good for you, girl." "Teidän pitää mennä. Mun pitää letkuttaa Charlien jalat." Julin ääni leikkaa ilmaa boksin suulta. Windin ketjut kilahtavat sen nostaessa ja laskiessa päätään. "Meillä on tässä vielä kesken", mä vastaan laiskasti ja laitan karkin suuhun. Julin naama alkaa rypistyä uhkaavasti. "Te ette tee mitään!! Ootte varannu tätä jo varmaan sata vuotta ja Windi vaan seisoo täällä!!" Julin desibelitason nousuvauhti tekee alueellisia ennätyksiä. Windi luimistaa. "Heppashampoon pitää antaa vaikuttaa", Iiris toteaa mun vierestä, täydellisen tyynesti Julia silmiin katsoen. Juli lähtee, raivoisan näköisenä. "Anna yks karkki", sanoo Iiris. |
|
|
|
Post by Cella on Dec 2, 2022 17:10:29 GMT 2
Luukku 2. pieniä hetkiä joulukuulta -tarinakalenteri 30.9.2022 Tänään Mä nojaan Windin melkein kuumaan selkään ja katson viestiä. Iso selkälihas mun alla laskee ja nousee taas Windin vaihtaessa painoa takajalalta toiselle, tasaisen heinänrouskutuksen toimiessa valkoisena taustakohinana mun ajatuksille. Piina höplöttää mun parempien mustien saapikkaiden nyörin päätä pienellä kaksivärisellä ylähuulellaan. Se kutittaa. "Cella? Tarviitko vielä - oho", Mannyn parrakas naama ilmestyy karsinan ovelle. "Mä oon lähössä pikkujouluihin", mä sanon, ennustaen tarkalleen mitä oho tarkoitti. Mä en irrota itseäni lämpimästä knabstrupinkyljestä, mutta käännän päätäni. Manny katselee mun poltetun oranssia, juhlavaa satiinipaitaa, joka on nyt täynnä kaksivärisiä, tankeita tarvikarvoja, ja mun toista saapasta, josta Piina on saanut vedettyä takanyörin ulos ja heiluttelee sitä nyt iloisena kuin lapsi metrilakua. "... täältä?" Manny kysyy varovasti, ja mä hautaan poskeni Windin selkäkarvaan vastaamatta mitään. Mun tekee mieli vastata Otolle, että mä tulen niiden perheen idylliselle majatalolle mielelläni viettämään huoletonta adventti-iltaa. Otto on helppo mies. Meillä on ollut tasan kaksi yhteistä yötä, mutta niinä öinä oli kivaa - ja ennen kaikkea, kaikki niiden öiden ympärillä oli kivaa. Mulla ei ollut mitään paineita, ei mitään kuormaa, eikä mitään sitoumuksia selitellä Otolle mitään siitä, jos mä olinkin pussaillut yksittäisen ex-kihlatun kanssa jossain yksittäisessä leirimökissä jonkin yksittäisen tallin 15-vuotisjuhlilla. Se oli niin helppoa ja kevyttä, että melkein itketti. "Voisitko kuvitella et palaisit Riiniksen kaa vielä joskus yhteen?" mä möläytän Mannylle, joka yhä huojuu käytävällä karsinan ovenkarmit kehyksenään. Mannylta pääsee yllättynyt, haukahtava naurahdus, joka vastaa mun mielestä melko tyhjentävästi kaiken, mitä mä vähän epäilinkin sen vastaavan. "No, me ollaan ihan hyvissä väleissä", mies tasoittelee reaktiotaan poliittisesti. "On maailmassa varmaan oudompaakin tapahtunut, mut kyl mä sanon että eiköhän se kirjan sivu oo jo nähty." Mä huokaisen sillä lailla kuin huokaistaan, kun ilmaa päästetään vain nenästä. Windi luimistaa mulle toista korvaansa, kun mä irrottaudun sen kyljestä kuin kengurunpoika äidistään. "Kiitti. Tää ei auttanu yhtään", mä sanon vinosti hymyillen Mannylle, joka näyttää, bless his heart, äkisti huolestuneelta että se on tehnyt jotain väärää. "Voitko nyörittää mun kengän uusiks?" mä kysyn. Me saadaan siitä aikaan sellainen solmuoperaatio keskellä käytävää, että Valtteri ikuistaa meidät kuvaan koivet toistemme sylissä, tallentaen sen luonnollisesti ensimmäisenä Seppeleen whatsapp-ryhmään. |
|
|
|
Post by Cella on Dec 3, 2022 16:00:29 GMT 2
Luukku 3. pieniä hetkiä joulukuulta -tarinakalenteri Mulla on darra. Eiliset pikkujoulut venyivät aamukuuteen. Mä en muista loppuillan tapahtumista ihan hirveästi; en siksi, että olisin ollut jossain käsittämättömässä änkyrässä, vaan lähinnä siksi, että asioiden muisteleminen ja jonkinlaisen kronologisen aikajanan muodostaminen sattui päähän, enkä mä siksi edes yrittänyt. Mun kurkku on kipeä, joten ainakin mä varmuudella tiesin että: a) mä olin sitten kuitenkin ottanut osinkoni sen jonkun kolmosdivarin jalkapallojoukkueen pikkujouluporukan sikarirasiasta, vaikka ei pitänyt, koska mä poltin sikaria kuin röökiä ja se käristi aina reiän mun henkitorveen, ja/tai b) mä olin sitten kuitenkin päätynyt sinne karaokekoppiin, vaikka ei pitänyt, monistakaan syistä. Mulla on darra, kurkku kipeä, ja mä olen silti tallilla. Sellaista huvia on omistaa varsa jota pitää käsitellä pitkäjänteisesti joka ikinen päivä, ettei kaikki neljässä kuukaudessa vaivalla luotu käytöspohja valu viemäröinnin mukana Liekkijärveen ja Piinasta tule joku metsittynyt minotaurus. Mun kädet on melkein paleltuneet, joten mä ennemmin näen kuin tunnen että mä yritän kiskoa Piinan riimunnarua kuudettasadatta kertaa. Pienen tamman luimuisa pää ojentuu vedon mukana, mutta jalat eivät liiku senttiäkään. Mä koitan painaa sitä lavalta, lautasilta, ja pyöräyttää sitä ympäri saadakseni edes jotain liikettä, mutta mikään ei auta. Tallipihan hanki natisee mun jalkojen alla, kun mä askellan turhautuneena paikoillani. Piinan kapeista sieraimista nousee höyryä puhauksittain ja sen sininen silmä muljahtelee irrottamatta katsetta sen suurimmasta pelosta, joka on saanut sen kasvattamaan kavioistaan juuret ikiroutaan asti. Aitan muhkean joulukoristeköynnöksen valot olivat syttyneet hämäräajastimella juuri sillä sekunnilla, kun me osuttiin pihan ympäri kiertävällä talutusharjoituslenkillä sen kohdalle. Piina ei selvästi ollut koskaan kokenut mitään hirveämpää, mikä ei ole sinänsä yllätys, koska varsassa oli muitakin yhtäläisyyksiä erääseen toiseen joulukoristeita ja -mieltä ja -ihmisiä vihaavaan vihreäsävyiseen antisankariin. "Tule nyt", mä maanittelen surkeasti. Olo on huono ja mulla alkaa olla niin kylmä, että kurkkukipu on melkein turtunut aistimattomiin. Mä nostaisin Piinan syliin kuin koiran, jos se ei olisi edelleen, käytöskouluista huolimatta, lievästi väkivaltainen ja, no, hevonen. "Mitäs te täällä?" Emmyn ääni on liian iloinen kirpeään joulukuiseen siniseen hetkeen ja tilanteeseen, jossa multa on jo kolme tallilaista tullut utelemaan, miksi me seistään paikallamme keskellä pihaa, kuin se olisi ollut joku mun aito valinta. "Nautitaan tähtiyöstä", mä murisen. Emmy kohottaa kulmiaan paksun piponsa alla ja heijaa hiljaa taaperokärryjä, jossa on ilmeisesti vienyt lastaan iltaulkoilulle. "Eikö se suostu tuleen koristeiden ohi? Mä sanoin Hannekselle että noi on liikaa. Koita sitoo sen silmät tai jotain. Tai saada sitä väistään painetta ja kääntymään, että tuutte toista kautta?" "Haluun ehottomasti nähdä, kun joku koittais sitoo Piinan silmät." Kiri astelee Paahtis narun päässä aitan toiselta reunalta. Piinan silmät muljuvat ja se näyttää uppoavan, jos mahdollista, vielä syemmälle lumeen. "Hei! Miks te täällä kokoustatte, eiks tälläsellä pakkasella ois vähän parempiakin paikkoja hengailulle?" Kirin ääni on kevyt ja humoristinen, ja se puhaltelee lämmintä ilmaa hanskattomiin, punertaviin käsiinsä. Mä päätän siinä hetkessä ostaa Kirille joululahjaksi oikein lämpimät tumput, johon on kirjailtu aforismi 'En tiedä mitä muut käyvät läpi, joten arvokkain on taito olla kommentoimatta yhtään mitään'. |
|
|
|
Post by Cella on Dec 3, 2022 20:32:07 GMT 2
Luukku 4. sunnuntai 4.12. pieniä hetkiä joulukuulta -tarinakalenteri Tietenkin Aleksanteri tulee paikalle silloin, kun mulla on vähän syyllinen olo ja toive, että se ei tulisi. Ei kai tämä olisi mun elämä ollenkaan, jos Aleksanteri Holma ei astelisi siihen jok’ikisellä vähänkin huonolla hetkellä. Mä pakkaan Windin harjoja käytävällä juuri kun Allu kopistelee lumia kengistään ja harhailee hieman hajamielisen näköisenä kohti tallin päätyä, jossa Windin karsina on. Se nostaa katseensa kengistään vasta, kun on jo melkein mun kohdalla. Se pysähtyy. “Moi?” me sanotaan toisillemme yhteen ääneen lievästi yllättyneillä, jopa odottavilla, nuoteilla. “Oot... jouluisa”, Allu sanoo ja silmäilee mun joulukuvioitua neulepaitaa. Mun reaktio on hymyillä oudosti huulet sisäänpäin, toivoen, että se on ennemmin joulumielinen hymy kuin passiivisaggressiivisen, juuri ranskanmatkalta palanneen snobitädin hymy. “Oon menossa tohon kylälle sellasiin... jouluiltamiin. Pienten markkinoiden tyyliset, tai jotkut”, mä vastaan nopeasti. Allu nyökkää. Mä en viitsi sanoa sille, että ne jouluiltamat on kaikista maailman paikoista Otto Olkinuoran perheen uuden majatalon luona, ja että mä menen Oton kutsumana. Se vaikuttaa musta tarpeettoman kivuliaalta keskustelulta tähän väliin. Tai tarpeettomalta ylipäätään: vaikka meillä oli lämmin, Allun sankarillisuuden värittämä hetki Köyriönkosken karmivan hotellin yössä, me ei oltu oikeastaan puhuttu sen jälkeen, kun mä olin kuullut Allun lähteneen samaisena yönä, taas kerran, Riinistä etsimään. Koko kuvio on absurdilla lailla kuin Windows XP:n hypnoottinen, itseään toistava näytönsäästäjä. On ihan sama, kuinka pitkään sitä tuijottaa ja kuinka lujaa toivoo, näytönsäästäjän ympäriinsä risteilevät pallerot eivät riko muottiaan ja valitse toisistaan suosikkipalloa, jonka kanssa mennä samaa rataa, vaan toistavat samaa kaavaa joka pistää ne kulkemaan pakonomaisesti ensin toisen pallon perässä, ja sitten toisen. “No?” mä kysyn hiljaisuuden pikkuhiljaa venyessä. Allu kohottaa kysyvästi kulmiaan. Sen kulmissa ja ripsissä on pieniä, sulaneiden lumihiutaleiden muodostamia pisaroita. “Mitä?” “Että oliko sulla jotain asiaa, kun tulit kerran tälle puolelle?” Allun silmät hipaisevat käytävän viimeistä karsinaa, Indin vanhaa, jossa asuu nyt se uusi ruunikko puoliverinen. Poika pudistaa päätään. “Kunhan tulin... öö, kattoon.” Mä kiristän Windin harjapussin suun hitaasti, luultavasti elokuvallisen epäileväisen näköisenä. Lopulta mä pudotan pussin oven koukkuun, heitän takin niskaan nyökäten, ja ohitan Aleksanterin melkein sen olkaa hipoen matkalla ovelle. “Allu?” mä käännyn vielä kulmassa ympäri, ennen astumista keskiovista ulos hämärtyvään iltapäivään. Allu kääntää päätään. “Musta on hienoo, jos koette et pystytte Riiniksen kaa oleen kavereita ja kasvaan niistä muista tunteista ulos, niinku sanoit”, mä sanon hiljaa. Allun naaman asento muuttuu kivettyneeksi. Mä hengitän ennen kuin jatkan. “Mä en vaan taida uskoo et se on todellisuudessa mahollista. Sulle ja mulle ei ainakaan ollu.” Mä astun ovesta ulos. Sankkenevan lumisateen pyörittämät pienet hiutaleet sulavat nopeasti mun kuumille poskille. |
|
|
|
Post by Cella on Dec 5, 2022 11:00:42 GMT 2
Luukku 5. pieniä hetkiä joulukuulta -tarinakalenteri Mä olin nähnyt Allun viestit ilmoituksista heti, kun mä olin eilen saapunut Olkinuoran majatalon naurettavan ihanaksi joulumaaksi koristeltuun pihaan. Mä en ollut saanut koko illan aikana itseäni lukemaan viestejä, saati vastaamaan niihin, koska se olisi tuntunut jotenkin perustavanlaatuisesti väärältä asialta tehdä silloin kun mä seisoin toisen miehen vieressä katsomassa joulukuoroa tai syömässä riisipuuroa. Ihan sama, kuinka ei-hekumallisissa tunnelmissa sitä puuroa siinä lapattiin. Kuitenkin tänään, toisen viestin ilmoituksen pompauttaessa myös kaikki piiloon pyyhkäistyt takaisin näytölle, mun on pakko katsoa niitä tarkemmin. anteeks.mulla on ikävä sua.
Koko viestisarja olisi varmaan ollut jonkun toisen silmään sympaattisella tavalla koominen kaikkine kirjoitusvirheineen, jollaisia edes mun kummityttö Lilian ei enää tehnyt, mutta mulle niissä viesteissä on kahdeksan vuoden paino. “Teenkö mie tän nyt oikein?” Lyytin ääni keskeyttää mun vaikeaan suuntaan menevät ajatukset tervetulleella tavalla. Mä nostan katseeni ja katson Riikosen pyllistelyä Piinan takajalkojen luona. Piinan pää on koholla ja korva kummastuneessa luimussa, mutta se on antanut Lyytin nostaa yhden jalkansa ja sivellä ja taivutella sitä hitain liikkein. “Hyvältä näyttää”, mä hymyilen pienesti ja sujautan jännittyneelle Piinalle herkun palkinnoksi. Mä olin tarvinnut jonkun avuksi, koska Piina tarvitsi kipeästi totuttelua muidenkin kuin mun käsittelyyn ja hipelöintiin. Kun mä olin miettinyt, kuka oli tarpeeksi uhkarohkea, kiltti, tai vähintään rahan tarpeessa suostuakseen siihen hommaan, mä olin päätellyt Lyytin olevan vahva vaihtoehto. Se oli kuitenkin mennyt Artsille töihin ja vielä suhteellisen vapaaehtoisesti. “Cella”, Lyyti vilkaisee mun käsissä pitämää puhelinta tuimasti Piinan mahan alta siirtyessään toisen jalan luo. Mä pelkään sen nähneen Allun keskustelun mun näytöllä, tai että se on loukkaantunut että mä en keskity kunnolla tähän Tärkeään Kasvatushetkeen vaikka sitä tähän itse pyysin. Mutta se sanookin: “Voisikkosie pliis rasvata siun kädet? Näyttää kamalilta.” Mä naurahdan kuivasti, mutta en ihan yhtä kuivasti kuin mun kämmenselät on. Pakkanen on pureskellut varsinkin etusormen ja peukalon välisen hangan punaisille rohtumapilkuille. “En mä jaksa, kyllä ne kohta taas tottuu talveen”, mä sanon leppoisasti irvistäen, ja pudotan katseeni tutkimaan kuivaa ihoa. Käden vierelle, aukinaiseen viestinäkymään Allun nimen alle on noussut pieni ‘paikalla’ teksti, joka saa mun rinnassa tuntumaan jostain syystä kuin sinne olisi muodostunut kaksi ylimääräistä sydäntä. “No, saanko MIE rasvata ne siulle?? Tekee aivan pahhaa. Miulla on hyvää rasvaa mukana." Niin mä istun Piinan harjalaatikon päällä ja annan Lyytin rasvata hiljaa onnellisena hyräillen mun vasenta kättä, samalla kun mun oikea käsi tapailee hitaasti puhelimen näppäimistöä. Mä hengitän hetken hiljaa. Lyytin kevyt käsihieronta tuntuu lohdulliselta ja hyvältä. |
|
|
|
Post by Cella on Dec 6, 2022 13:40:47 GMT 2
Luukku 6.
pieniä hetkiä joulukuulta -tarinakalenteri "Tietenkin mä lähen sun kaa Italiaan." Niin mä olin vastannut. Mannyn partakarvoja myöten vaivaantuneet kasvot olivat sulaneet ilahduksen ja helpotuksen väreihin. Olisi varmaan pitänyt tarkennuskysyä edes jotain. Vaikka, esim., että miksi mä ja miksi Italiaan. Että oliko tämä joku romantic getaway -kutsu, joka paljasti, että Manny oli vuosia kantanut salattuja tunteita, joista pitäisi ehkä puhua ennen kuin meidät suljettaisiin Finskin 10:20 Rooman koneeseen lähtöportilta A34. Että oliko tämä joku komediaelokuvien 'tule esittämään mun vaimoa mun sukujuhliin' skenaario, johon mä olin kyllä valmis, mutta johon pitäisi valmistautua. Tai skenaario, jossa Manny oli rikosringin pyörittäjä ja tarvitsi panttivangin, jotta pääsisi pakenemaan maasta. Johon mä olin myös valmis, koska rikos se kannattaa ja mä olisinkin parempi panttivanki kuin tekovaimo. Että oliko se 100% tosissaan. No, en kysynyt. No jaa, mä mietin, kun irrotan riimunnarua Windin riimusta. Kai se selviää. Mä katson kuinka ison ja pienen pilkullisen hevosen loimenpeittämät selät loittonevat musta hitaasti niiden valuessa kohti tarhan parempia, jo tampattuja kokoontumispaikkoja. Tänään Piina ei saa lumihepuleita. Ensilumien tultua se oli ainakin viikon ajan joka tarhauksella intoillut valkoisesta, kylmästä materiasta niin, että se oli yhtenä päivänä meinannut potkaista äitiään silmään. Seppeleen lipputangon siniristilippu heijaa hiljaa kevyessä pohjoistuulessa. Mun takana tallin ovelta kuuluu Hanneksen huhuilua, kun se koittaa kysyä multa, onko mulla HDMI-piuhaa kaapissani. Se yrittää laittaa tietokoneeltaan Linnan juhlia näkyviin johonkin taukotuvan projektoriin, jollaista mä en tiennyt koko tallilla olevankaan. Jos tallilaiset vaikka haluavat viettää iltaa vintillä ja katsoa pukuloistoa yhdessä, Hannes perustelee. Kaikessa satunnaisessa hörhöydessään se on kyllä ystävällinen ja aidosti tallin ilmapiirille hyvää haluava mies, mä huomaan ajattelevani. Kun Windi saavuttaa tarhan heinäkasan ja osoittaa kasan ympärillä haaveilijoille paikkansa nokkimisjärjestyksessä, mä käännyn kädet toppatakin taskussa ja lähden auttamaan Hannesta tekniikanmetsästyksessä. Kyllä mä yhden illan voin miettiä Inkerin kanssa, kuinka kuuma Jaana Pelkonen on vuoden mekossaan, sen sijaan, että mä googlettelisin ihmetellen italianlentoja tai odottaisin peukalonkynsi suussa, että Aleksanteri vastaisi mun viestiin. |
|
|
|
Post by Cella on Dec 7, 2022 22:54:31 GMT 2
Luukku 7. Kukaan maailman ihminen, jonka piti joskus vaan ottaa, painua ovesta ulos ja selvittää raivokkaasti päätään, ei voinut tosissaan väittää että piti enemmän kesästä kuin talvesta. Mikään, ei mikään, selvittänyt järjettömyyteen lipsuvaa ajatusrinkiä niinkuin pakkanen ja naamalle hönkivä lumiviima. Mitä hittoa kesällä tehtiin? Lähdettiin sisältä, jossa ahdisti, ulos jossa oli +33 astetta lämmintä ja... mitä? Hikoiltiin stressi pois seisovaa ilmaa syvään hengitellen? Hyi saatana. Mun röökikäsi tärisi vähän. Se ei yleensä tärissyt. Kaamoksen pimeässä ja lumisateen keskelläkin mä näin, että Windi värisytti sieraimiaan. Vaikka mä olin jo astellut vähän kauemmas pisteestä johon mä olin sen sitaissut, ja vaikka mä olin katsonut että tuuli kuskasi tupakansavun toiseen suuntaan, se katseli mua inhoavasti. Niin, no jaa. Windin kanssa se ei välttämättä liittynytkään röökiin. Mä en voinut uskoa, että siitä kun mä olin seurannut Aleksanterin lähtöä mun kampältä, talvitakin huppu syvälle päähän vedettynä ja hartiat kumarassa, oli vasta neljä tuntia. Maailman aikajatkumossa oli jokin madonreikä, jonka takia kello oli varmasti pysähtynyt tai kulkenut jossain vaiheessa taaksepäin: ehkä siinä kohtaa, kun mulle oli sanottu että Windi voisi mennä tuuraamaan yhdelle tunnille, testailemaan lyhyesti työntekoa ja erossaoloa jo ennen Piinan vieroitusta, tai siinä, kun mä olin tuntenut laittavani Windiä valmiiksi maailman hitaimmin, ja silti mä olin tuonut sen täydessä tuntipyntissään maneesille vievälle tielle varttia liian aikaisin. Aleksanteri sai mun pään niin sekaisin. Mä olin kuullut, että Lontoon toisen maailmansodan aikaisista pommituksista selvinneet olivat lopulta rauhan tullessa jääneet kipeästi ikävöimään pommitusten aikoja. Kai siinä oli jotain yhtäläisyyttä, haluta vaan ihan hirveästi takaisin jotain, joka oli välillä vähällä viedä joko hengen tai mielenterveyden, kumpi sitten menikään ensin. Mun käsi tärisi vielä kovemmin, kun mä tumppasin röökin aidan päälle kasautuvaan lumeen ja kävin irrottamassa Windin löyhästä ohjasolmustaan. Maneesin aukeava ovi raotti pimeyteen valoisan neliön. Mun käsi oli sujahtanut Aleksanterin hiuksiin kuin se olisi ollut mun kädelle kipsimuotisssa valettu mittatilaushansikas. Ne oli tarkalleen niin sileät ja kiharat kuin mä muistin, ja jostain syystä mä olin pystynyt ajattelemaan vaan niitä siinä hetkessä, kun mä olin suudellut Allua sen sanojen jälkeen. Mä en ollut pystynyt sanomaan mitään. Musta oli tuntunut kivuliaalta ja ihanalta samaan aikaan, että mä räjähtäisin ulospäin ja sitten romahtaisin sisäänpäin niinkuin jokin outo pieni oman aurinkokuntansa aurinko elinkaarensa päätösvaiheessa. Mä olin vaan törmäyttänyt itseni Alluun huulillani, ja edelleen Allun selän Poppelikujan puiseen keittiönkaapin oveen. Jos Allu halusi vaan olla mun kanssa, asia jota mä olin halunnut viime ystävänpäivästä asti, 296 päivää ja, no, noin 16 tuntia, miten mä muka olisin voinut siihen sanallisesti vastata? Paitsi, lopulta ehkä 10 minuutin sekaisinolon jälkeen, että 'no ollaan sitten'. |
|
|
|
Post by Cella on Dec 9, 2022 23:10:39 GMT 2
Luukku 9. Mä kuivaan käsiini tarttunutta, tumman siirappimaista satularasvaa pieneen pyyhkeeseen ja vilkaisen samalla Allun viestiä puhelimen ilmoituksesta. Mun suupieli käy pienessä hymyssä. Se kysyy jo toista päivää putkeen, lähdettäisiinkö me yhdessä tallilta. Tuntuu ihan absurdin älyttömältä, sellainen arkisen ja jokapäiväisen yhdessäolon kysymys. Näinkö Valtteri ja Jasmiina tekstasi toisilleen joka päivä? Käsittämätön tunne varmasti. Mä nostan Windin raskaan lännensatulan mun käsivarrelle ja heilautan sen takaisin paikoilleen yhteen seinän satulatelineistä. Satula kiiltelee vastalisätystä rasvakerroksesta ja mä pyyhkäisen siiven lievettä pehmeästi sormillani. Vähäinen käyttö ja kiristyneiden pakkasten vaatima satulahuoneen sähkölämmitys on kuivattaneet satulan nahkaa, ja luoja tiesi että mä ennemmin naarmuttaisin omin käsin oman ja vaikka naapurinkin auton kuin antaisin mun rakkaaseen arvoesineeseen muodostua ainuttakaan kuivumishalkeamaa tai muuta kauneusvirhettä. Mun kädet on niin rasvaiset, että mä en halua koskea näyttöä vastatakseni Aleksanterille. Se näyttää yllättyneeltä, kun mä löydän sen oleskeluhuoneesta. Se istuu Liinun ja Sisun kanssa tupapöydän ääressä, penkin päätypaikalla, ja on kääntänyt selkänsä seinustan tuolissa kahvia hörppivälle Kirille. "Mennäänkö?" mä kysyn pehmeästi, kevyesti ja vähän puolihuolimattomasti kättäni Allulle ojentaen. Kaikki huoneessa, jopa ilma ja äsken noroa pannuun tiputtanut kahvinkeitin, pysähtyy. Sisun suu käy raollaan, ja heti perään tyyppi esittää että olikin juuri halunnut ottaa käsittämättömän suuren ja kaiken huomionsa vievän kulauksen mukistaan. Kiri nostaa päätään puhelimensa takaa liioitellun hitaasti. Liinua hymyilyttää pienesti kun se kääntää katseensa lumiseen ikkunaan. Allun naamalla käy tuhat ilmettä; ensin iloinen, sitten varovainen, vaikea ja vähän ihailevan kauhistunut. Mä en ole varma, olisiko se ollut valmis meidän yhteislähtöjen julkistamiseen, mutta mä en aikonut saman salaillaan-ja-sitten-kustaan-kaikki rumban toistua kuin ystävänpäivän jälkeen. Allun käsi heilahtaa kysyvästi mun kättä kohti, ujuttaen sormenpäät mun sormien lomaan, ja sen katse siirtyy pelonsekaisesti kohti mun takaviistoon jäävää huoneen nurkkaa. Juli tuijottaa meitä jouluvalojen luomien raitojen alta silmät arvaamattomasti kiiluen kuin naali turkistarhahäkissään. "Mennään", Allu vastaa mulle tukahtuneesti, kun naali-Juli vaikuttaa kivettyneen paikoilleen. Mä en ole satavarma, kumpi nykii kumpaa ulos oleskeluhuoneen ovesta. "Mitä VITTUA!!!" Julin kaunis ja kirkas ääni aaltoilee meidän perään portaikkoon kiinni paukahtaneen oven takaa. |
|
|
|
Post by Cella on Dec 12, 2022 22:50:38 GMT 2
Luukku 12. Jo Riikan lentokentällä, lennonjohdon ilmoittaessa että Suomen päässä nouseva talvimyrsky oli perunut monia lähteviä lentoja ja tekisi luultavasti meidänkin laskeutumisen vaikeaksi, mä tiesin että mun kotimatka töistä olisi tänään vaikea. Mutta että näin vaikea. Mä, mun noin kaksikymmentä bleiseritakkista kollegaa ja tusina Balilta palanneita, ravunvärisiä turisteja seistään suut auki infotiskillä, kun meille infotaan että myrkyn paiskomat lumipaakut ovat saaneet lentokentän autohallin hälytykset laukeamaan ja siten sähköiset poistumisovet automaattilukkoon. Kaikki hallissa odottavat autot saataisiin ulos aikaisintaan seuraavana aamuna. Mun mielessä häivähtää, että mikäli Helsinki-Vantaan uudenkarheiden sähkölukkojen valitsijan sukunimeksi paljastuisi Mesi, mä en olisi yllättynyt. Kun aulan valtavan infotaulun jokaisen lähtevän junavuoron kohdalle nousee punainen 'Peruttu'-palkki, mun on pakko tarttua puhelimeen. Voi luoja, että mä toivon että olisin voinut tarttua siihen yhden kerran vähemmän. Mä tuijotan pelkääjänpaikan ikkunasta ulos säkkipimeälle motarin penkereelle, jossa pakkaslumi pöllyää vaarallisissa, kaatuvissa torneissa. Auton radio hyräilee joululaulua, ja kuski mun vieressä naputtelee rytmikkäästi rattia. Se vilkuilee mua huomattavasti enemmän kuin on hyvästä, ottaen huomioon että sen edessä aukenee historiallisen surkea ajokeli, ja sen olisi ehkä parempi keskittyä edelläajavan perävaloihin kuin mun poiskatsovaan poskipäähän. "Mä luulin että sä et halunnu olla mun kanssa enää tekemisissä", kuski sanoo melkein harjoitellun leppoisalla, arkipäiväisen jutustelun äänellä. Sen vilkuilu kuitenkin paljastaa sen kortit. "No, hädässä joskus soitellaan niillekin, joille ei muuten soittelis", mä koitan vastata poliittisesti. Mulla on epämukava olo, eikä se johdu ylikuumasta penkinlämmittimestä, jota mä en kehtaa pyytää painettavan pois. Hiljaisuus valtaa uudelleen auton. "Ootko varma että haluut että pudotan sut sinne sun tallille? Eikö kotiin ois parempi, ei nyt oo varsinainen... tallisää?" kuski kokeilee uudelleen. "Seppele on hyvä. Sinne sä ainakin varmasti osaat", mä en tarkoita pudottaa viimeistä osaa kieleltäni ihan niin pistävästi. Kuski melkein hätkähtää. Mä en halua keskustella sen kanssa mun kodista, ja Seppele on - vaikka vaarallinen sekin - paras neutraali lähialueen paikka, jonka mä keksin. Mä en olisi myrskyssä edes tajunnut, että me ollaan jo oikean rampin kohdalla. Kuski todella osaa reitin, mä en liioitellut. "Mitä sille kuuluu?" kuskin ääni ei yritä olla enää neutraali ja keveä. "Älä", mä vastaan. Mä en ole ehkä koskaan ollu niin onnellinen Seppeleen piparkakkutalomaisen maiseman ja ikkunoiden turvallisten valoruutujen tullessa näkyviin. Auto sutii, kun se kaartaa parkkipaikalle johon runsas lumisade on jo alkanut kasautua. Mä kiitän kuskia, kireästi, mutta aidosti, koska sai olla joko pyhimys tai lievästi harhainen lähteäkseen tällaiseen säähän vain työpaikalleen jumiin jäänyttä hakemaan. Niin. "Cella", kuskin paikalta kuuluu nopeasti, ennen kuin mä ehdin lyödä oven kiinni. "Mä en oikeesti kertonut kellekään." Mä katson Filippa Petersenin tummia silmiä ja täydellisesti asettuneita hiuksia. Mä en voi olla miettimättä, kuinka järkyttävän vaarallista on että se on siellä, mun seurassa, nyt kun kaikki on taas vihdoin niin hyvin. "Mee kotiin Filppu. Hanki vaikka koira tai jotain." Mä lyön oven kiinni ja painelen lumituiskun halki, palelevia käsiäni hieroen Windin karsinalle. Talli vaikuttaa autiolta näin myöhään: ei yksiäkään auton, sen kuskin, mun yhä niskassa olevan lentoemännän työasun tai mun kalpeiden kasvojen todistamiseen kykeneviä silmäpareja lähimaillakaan. Mä olen harvoin ollut siitä yhtä iloinen. |
|
|
|
Post by Cella on Dec 15, 2022 23:27:07 GMT 2
Luukku 15. Top 3 -lista yksilöistä jotka ovat VÄHITEN innoissaan Ella-Maria Talven ja Aleksanteri Holman uudelleenlöytyneestä yhteydestä: 3. Juli 2. Milla-Riina 1. Windi "Se kirjaimellisesti pyöräytti silmiään", mä henkäisen matalalla äänellä Allun poskea vasten. Allu irrottautuu musta, vilkaisee ensin olkansa yli tiukassa luimuilmeessä meitä katsovaa Windiä, ja sitten mua. "Pidätkö sä silmiä auki ja katsot heppaa kun me suudellaan?" Allu kysyy lievästi loukkaantuneena. "Sä oot se joka on kääntäny selkänsä Windille, luulis että oot ilonen että on aukinainen silmä joka valvoo." Me ollaan päädytty tuntien jälkeen pussailemaan Windin karsinaan, ihan niinkuin vanhoina hyvinä aikoina. Windi ei selvästi voi uskoa silmiään, että tähän on päädytty taas, niin monetta kertaa sen pitkän hevosenelämän aikana. Se on osoittanut mieltään meille omasta nurkastaan koko illan. "Näitkö Robertin?" mä kysyn suikattuani vielä yhden pusun Allun suupieleen. Se maistuu kanelilta ja saa mun olon oudoksi, kuin mulla olisi nälkä mutta jossain rinnan korkeudella. "Näin", Allu sanoo pienen tauon jälkeen. Robert oli hipsinyt Kosmoksen karsinalla vajaa kaksi tuntia sitten luminen huppu syvälle päähänsä vedettynä. "Kerroitko sille?" mä kysyn pehmeästi ja ujutan sormeni sen käteen. Allu vilkaisee mua kulmat koholla, ja yhdistää ilmeisesti vain telepatian avulla, että mä tarkoitan kertomista meistä. "En. Ei ollu hyvä hetki. Se näytti sellasta ilmettä että jos siitä ja tän hetken Windistä olis tehny etsi viisi eroavaisuutta -pelin, se ois ollu ainakin jollekin kaihipotilaalle tosi vaikee." Mä silitän Allun poskea nopeasti. "Kyl asiat palautuu. Ja voitte taas jutella ihan normisti", mä sanon hiljaa Allun painuneille silmäripsille. Allu nyökkää, mutta ei vaikuta vakuuttuneelta. |
|
|
|
Post by Cella on Dec 18, 2022 16:54:51 GMT 2
Luukku 19. after ride dagen efter, maanantai 19. Aleksanteri Holma oli sekä tehnyt että pilannut mun elämän viimeiset seitsemän vuotta. Hitto että oli raskasta, että elämä oli valinnut juuri sen mun siksi ihmiseksi jota ilman on ilmeisesti mahdotonta elää. Olisi valinnut vaikka Lyytin. Tai Inkerin, jonka kanssa me oltaisiin aivan hyvillä mielin voitu perustaa joku vihaisten blondien elämänkumppanuuskommuuni. Kirin lievästi huolestuneet silmät oli ainoat jota näkyi sen peiton alta kun mä keräilin kenkiäni ja aivosolujen rippeitäni mun lattiapedin ympäriltä. Se ei olisi varmasti herännyt vielä, jos mä en olisi törmännyt täysillä sen kaappiin horjahdettuani housuja pukiessani. Kännykän valo oli loistanut Kirin sängystä ainakin kolme tuntia sen jälkeen kun me oltiin palattu lievästi ankeasti päättyneiltä afterrideilta. "Ootko ok?" Kirin karhea ääni kuiskasi mun perään kun mä avasin sen huoneen oven. Antonin huoneen suunnalta kuului jotain kyseenalaisia duettoääniä, vaikka oli yhä niin aikaista, että sininen hetki viipyili Savusalontien hangilla. "Aina mä", mä vastasin, ja suljin oven perässäni. Kävelymatka tallille sujui nopeasti. Mun auto oli luultavasti hautautunut yöllä sataneeseen 30 sentin hankeen Seppeleen parkkikselle, johon se oli eilen jumahtanut korkin auettua. Mä en halunnut mennä vielä kaivamaan sitä ulos lumikiepistään, koska mulla oli juminen pää ja huono olla. Windi vaikutti lievästi yllättyneeltä mun ottaessa sen käytävälle. Seppeleen aamussa oli hiljaista, mutta mä tiesin aamutoimien olleen täydessä käynnissä ainakin kaksi tuntia. Hevosten tarhaaminen alkaisi tuota pikaa. Piina elämöi hetken karsinassa äidin kadottua näköpiiristä, mutta rauhoittui nopeasti. Se oli hyvin itsenäinen pieni tamma. Pehmeä harja liukui Windin talvikarvalla. Mua mietitytti. Mulla oli vaihtoehtona viheltää peli poikki ja kertoa Allulle, että oli aika vihdoin hyväksyä asiat ja julistaa meidän parisuhteen kuolinajaksi 18.12.2022. Tai, mä voisin ajaa Allun luo vaikka saman tien ja yrittää selvittää sen kanssa asiat kunnolla, jotta esim. Riiniksen nimen kuuleminen ei tuntuisi musta aina siltä että mun pitäisi julistaa sota jotain pientä valtiota vastaan. Mun jalat pysähtyivät satulahuoneen ovelle mun valuttua hakemaan tammojen ulkoloimia. Pitkin vaaleaa varsaloimea valunut valtava punaviiniläikkä oli yhä kostea, mutta vaikutti jo täysin imeytyneeltä ja tahmautuneelta. Riinis olisi voinut yhtä hyvin jättää jonkin käyntikortin rikospaikalleen kuten kaikkien coolien rikoselokuvien mastermindit. Mä huokaisin. Ja sisuunnuin. Windi ja Eedin Lokilta lainattuun loimeen paketoitu Piina tarhasivat pian sinisessä aamussa. Mun kädet tärisivät, kun mä raivokaivoin auton lumesta ja huudatin moottoria peruuttaakseni lumesta muodostuneen möykyn yli parkkiksen vapaaseen tilaan. Mun ei olisi pitänyt lähteä ajamaan niin kiihtyneessä mielentilassa, darrassa ja matalalla verensokerilla. Mun olisi pitänyt keskittyä tiellä pyörteilevään lumeen eikä antaa Allulle sanottavien tulevien, kiivaiden sanojen ja mielikuvitusväittelyn (jossa mä olin voitolla) vallata mun mieltä. Mun olisi pitänyt jäädä nukkumaan Kirin lattialle. Ne kaikki asiat mun mielessä häivähti. Siinä ehtii ajatella käsittämättömän monta asiaa, kun maailma hidastuu, auton renkaiden pito katoaa liukkaalla tiellä liian nopeaksi kiihtyneessä vauhdissa, ja auto rysähtää oikea etuvalo edellä Liekkijärven lemmikkitarvikekaupan edessä seisovaan katuvalopylvääseen, josta valo on juuri sarastaneen aamun kunniaksi sammunut. |
|
|
|
Post by Cella on Dec 24, 2022 0:38:19 GMT 2
Luukku 24. pieniä hetkiä joulukuulta -tarinakalenterin viimeinen kalenterin opetus: kun sulla on välittäviä ihmisiä elämässä, joulu on oikeastaan joka päivä Vahvoja särkylääkkeitä ja kuuden viikon kuntoutusjumppaohjeet toppatakin pullottavassa taskussa. "Näin pahasti sijoiltaan mennessä kuntoutus kestää aikansa, ja siihen tulisi sitoutua joka päivä." Mun aivot pilkkaavat ohjeet jakanutta, mun pään ja olkapään kuvannutta lääkäriä antamalla sen muistoversiolle naurettavan snobin äänen, jota sillä varmaan oikeasti ei ollut. "Sillä on hevosia. Voiko se.. ratsastaa tai jotain?" Aleksanterin ääni tihkuu huolta kun se puhuu mun ohi, kuin mä olisin koomapotilas enkä varsin virkeänä itse paikalla. "Hevoset ovat arvaamattomia ja saattavat aiheuttaa tällä hetkellä hyvin kriittisessä kunnossa oleville nivelsiteille liian äkillisiä kiskaisuja, eli minun on vahvasti suositeltava hevosten käsittelyä vastaan." -- Käsi mun otsalla on viileä. Se on otteeltaan kevyempi kuin Aleksanterin käsi, jota mä olen tuntenut viime päivinä. Kuin valuttaisi iholle maitoa siirapin jälkeen. "Allu soitti", Lynnin ääni on pehmeä kun se silittää mun tukkaa ja mukailee sormellaan kevyesti mun otsan pieneen vekkiin aseteltuja ihoteippejä. "Säikäytit meidät, kuule. Tulin heti kun pääsin. Päästin Allun kotiin nukkumaan, tai ainakin vaihtamaan vaatteet, se on tainnut raukka nuokkua tossa nojatuolissa sua valvomassa varmaan 48 tuntia putkeen." -- Jouluaattoaamu ei ole kunnolla edes valjennut, kun Allu kuskaa mua kohti Seppelettä. Se ei anna mun ajaa mun pään tällin takia, vaikka mä olen nukkunut parantavia unia ainakin kaksi päivää yhtä soittoa, ja eilen osoitin täydellistä omaksi itsekseni palautumista kertomalla hyvän vitsin sen ruuanlaittotaidoista. Ei siinä, en mä olisi muutenkaan voinut ajaa. Mun auto on kääritty jouluiselle peltirusetille lyhtypylvään ympärille ja mun veressä kiertää kipulääkkeitä jotka kelpaisi vaikka Mick Jaggerille. Seppeleen pihassa on joulunhiljaista. Mun koputuksen ääni kantaa yli lumisen pihan. Emmy avaa talonsa oven pitkä vaalea tukka nutturalta karkaillen. Se pysähtyy mut nähdessään ja nappaa mut sitten tiukkaan halaukseen. "Hitto sun kanssa", se ei sano muuta, viittaa vain mut sisään keittiöön, jossa sen ja sen lapsen aamutoimien jäljiltä näkyy lapsenruokapurkkeja ja puoliksi juotuja kahvimukeja. "Mä tarvin Piinan kaa apua", mä sanon Emmylle ovensuusta. Se katsoo mua ja antaa silmiensä valua mun rikkinäistä kättä kannattelevan kantositeen yli. "Siis paljon apua. Mä en pysty mihinkään moneen viikkoon, siitä tulee vielä ihan käsistälähtevä kakara." Emmy näyttää vakavalta hetken, pyyhkäisee sitten mun ohi eteiseen ja kiskoo niskaansa tummansinisen, hevosenkarvaisen takin. "Tuu", se määrää, ja mä tottelen. Jouluaaton aamuhämärässä, pakkaslumen narskuessa, me vaelletaan tarhoille. Joku on ehtinyt jo tuoda hevoset ulos, ja Windi lapsineen möllöttää rentoina ja loimitakkisina tarhan katoksen alla. "Mä tiiän et sulle ei riittäis vaa joku 'kaikki järjestyy' vastaus, kun ei mullekaan riittäis, niin mä ennemmin näytän", Emmy virkkoo ja vislaa tammatarhalaisille hiljaa. Windi raahustaa aidalle kuin ylikuormittunut äiti vanhempainvarttiin. Mä ujutan toimivan käteni sormet sen otsatukkaan ja katson suu raollaan, kun Emmy ottaa Piinan kiinni. Emmystä joskus unohtaa, niiden sen kaikkien roolien lomassa, mitä kaikkea muuta se on kuin toimistolla istuva yrityksen pyörittäjä, nopeasti ja kiireisenä käytävällä vilahtava tunninpitäjä. Se on ollut mun ystävä monta vuotta. Se on myös todella taitava hevosihminen. Ei kai siitä pitäisi tallinomistajan kohdalla olla niin vaikuttunut – mutta kun mä meinaan avata suuni ja kertoa, että Piina ei todellakaan anna kenenkään taluttaa noin toiselta puolelta portille, Emmy on jo saanut sen tekemään niin. Vaikuttumista ei varsinaisesti voi estää. "Se on hyvin käsiteltävissä. Mä pystyn ottamaan henkilökohtasesti siitä vastuuta näinä ekoina viikkoina, ja kun kevään kausi alkaa, me saadaan apua vaikka keltä muulta. Sun ei tarvi murehtia", Emmyn suusta valuu niin vakuuttavia, varman rauhoittavia sanoja, että musta tuntuu että puolet mun kivuista sulaa pois. Tallinomistaja taluttaa Piinaa pienelle voltille ja silittää sen matalaa, loimenpeittämää selkää. Piinan korvat kääntyilevät, mutta se näyttää tyytyväiseltä ja rauhalliselta. Mua alkaa äkisti itkettää. "Kiitos", mä sanon käheästi ja räpytän silmiäni huonolla menestyksellä. "Mä lupaan että me katotaan tää kyllä tallivuokraan, johonkin lähelle täyshoitoo tai –" "Nyt me ei katota yhtään mitään", Emmy keskeyttää järkähtämättömästi, kuin luvaten äänensävyllään, että se hoitaisi mut henkilökohtaisesti uudelleen sairaalaan, jos mä nyt alkaisin stressata rahasta. "Hyvää joulua, Cella", Emmy sanoo hiljaa, ja nauraa Piinan tönäistessä sitä käsivarteen.  Tämä vika luukku toimii shoutouttina ja joulupostina sulle, ihana Emmy : tälläisenä mä Emmyn (ja myös taustakirjottajan) jotenkin nään, välittävänä, reippaana, huumorintajusena mutta asioihin kunnolla tarttuvana ihmisenä joka on aina valmis auttamaan. Oon ikuisesti kiitollinen miten isossa roolissa oot pitämässä tätä meille tärkeetä tallia pyörimässä, ja ilonen siitä että ollaan saatu harrastaa näin pitkään yhdessä! Emmyn hahmo, sun luovuus ja sun kauniit piirrokset on niin osa Seppelettä, että on vaikea kuvitellakaan paikkaa ilman sua. Tämän myötä myös aivan ihanaa joulua koko Seppeleen rakas ja kaikenkarvainen sakki! Se on aivan täysi fakta, että Cella ei olis elossa enää ilman teitä, ja myös irl-minän elämästä puuttuis ilman tätä porukkaa valtava pala. Kiitos teille <3 |
|
|
|
Post by Cella on Mar 18, 2023 18:14:00 GMT 2
Wanted: Enkelille hevonen sunnuntai 19.3.
Kitty siitä oli mulle ensimmäiseksi viestin laittanut. Joskus sydäntalvella, kun huhtikuu ja lumen alta paljastunut asvaltti olivat tuntuneet yhtä läheisiltä asioilta kuin Pyryn presidentiksi hakeutuminen, se oli linkittänyt Westernweeks 2023 early bird -ilmoittautumisen saatesanoilla " Taas se tulee, pitäskö mennä jos saadaan Raicy's Angels kokoon?? 🤩 Haha, viime vuonna oli niin MIELETÖNTÄ!".
Me oltiin tekstattu varmaan kaksi tuntia, siitä kuinka todellakin vois mennä, ja kuinka todellakin oli ollut mieletöntä. Ja siitä, kuinka outoa olisi mennä puolustamaan westernin nelilajin Raicy's Angelsin tiimimestaruutta eri hevosilla, nyt, kun Windi oli jäänyt kisaeläkkeelle ja Tornadotin haudan kumpua muistolehdossa peitti kolme jalkaa lunta. Mä olin unohtanut koko asian viikoiksi. Charlotten viesti oli herättänyt mut mun vapaapäivänä aamukuudelta, koska mä olin unohtanut laittaa puhelimen äänettömälle yön ajaksi. Miks Windi oli pakko laittaa kisaeläkkeelle just kun meillä oli hyvä tiimi??? Kitty kerto kun puhuttiin Weekseille lähdöstä, eikö se olisi voinut tulla vielä yksiin kisoihin?? Lotte kysyi viestissään pikselikirjaimet kipakkuutta tihkuen. Mä muistin viime kisoista sen päättäväisen, melkein uhmakkaan ilmeen, kun se oli ratsastanut meistä ensimmäisenä tiimikisan finaalipäivän trail-radalle. Se lähtisi tänäkin vuonna voittamaan. Se on niin vanha että se varmaan hajois tomuksi jos yrittäisin siirtää sitä enää yhtään kertaa Atlantin yli, mä vastasin, toivoen että mun hyvä huumori liennyttäisi vähän sen kiukkua mua kohtaan. Lotte jätti mut luetulle. Kunnes nyt, mun köröttäessä iänikuisella pikkupaikallisbussilla Seppeleen suuntaan (mun olisi PAKKO ostaa auto tai päästä muuttamaan lähemmäs tai mä kuolisin tähän bussiin), mun puhelin värisi ja Lotten tavanomaisen suorat sanat vilkuttelivat mulle ilmoituksesta: No, sun on parempi sit löytää joku vähintään yhtä hyvä hevonen ens kuuksiNiinhän mun oli. Koska kyllähän tässä nyt oltiin lähdössä. Mä tuijotin Ailenia sen puolioven yli. Pieni pilkullinen tamma käänteli ystävällisesti höristeleviä korviaan, ja se sai mut kääntämään päätäni pohtivasti. "Mitä sä teet?" satulahuoneen suunnalta tulevan Vilin ääni ui syvällä matalan epäilyksen vesissä. Se kiiruhti askeleitaan mun vierelle ja kurkotteli katsomaan Ailenia, kuin varmistaakseen ettei mun intensiivinen katse ollut tehnyt sen hoitohevoseen reikää. "Mietin et Ailen saattais olla ihan hyvä westernkisahevonen", mä sanoin tuumivasti. "Se on", Vilin äänessä oli polleutta. "Mut ei se oo kyllä kisannu paljoa. Ja se on niin kiltti että karjalajeissa se varmaan levittäis itse maton itsensä yli että vasikalle olis parempi kävellä sen yli." Vili näytti lievästi loukkaantuneelta. "Miks sen pitäis ees olla hyvä karjalajeissa?" poika kysyi ja loksautti karsinanoven auki. Ailen asteli höplöttämään ihmisensä paidanhelmaa huulillaan. "Mietin että jos kysyisin sitä ratsuks Westernweekeille", mä kallistin päätäni. Vili vilkaisi mua terävästi. "Mitä jos MÄ haluan lähtee sillä Westernweekeille?" Mä nostin kulmiani yllättyneenä. Vili ei ollut moneen kuukauteen kysellyt mua seuraksi treenaamaan lännenjuttuja, ja mä olin nähnyt sitä tallilla lähinnä videoimassa Charlien kanssa poseeraavaa Julia, mutta se oli toisaalta ihmistyyppiä jolle fuck it -meiningillä Texasiin kisoihin lähteminen ei olisi mitenkään mahdotonta. Tai oikeastaan edes yllättävää. "Sit mun varmaan täytyy keksiä jotain muuta", mä vastasin tuumivasti, ja kaivoin kankein sormin puhelimen taskusta. Kristerille tiiätkö hyvää lännenhevosta jota voisin saada Westernweekeille lainaan -viestin naputtaminen tuntui lievästi kiusalliselta, kuin mä olisin suurisilmäinen pentu pyytämässä isukilta omaa ponia. Isukki oli kuitenkin suopealla päällä. Se pyysi käymään LiekkiVaelluksen kautta vaikka heti tänään. "Kiinnostaako tulla valitseen sun kilpailevalle tiimille hevonen?" mä virnistin Vilille. Windi ja Ailen on aseteltu nopeasti raskaiden lännensatuloidensa alle, ja pian tammat tasapainottelevat puolijäisellä metsäpolulla hokkikaviot kirskuen. "Sä meet taas sen Raicy's Angelsin kanssa? Harmi jos ei saada all-Sebe-tiimii, se ois cool", Vili pohdiskelee ja vetelee toppatakkinsa hihoja sormiensa päälle. Se virnistää itsekseen. "Ehkä käännytän Valtsun ja Jasmiinan mukaan, eikai sillä nii väliä onks sitä estesatulassa vai lännensatulassa." "Haluun kyl nähä Valtsun stetsonissa", mä virkon. "Ja sellasissa peppuchapseissa", Vili lisää. Me nauretaan Valtterille koko loppumatka LiekkiVaellukselle niin että Windin luimistuslihaksia varmaan kramppaa. Se ei hyväksy, että sen selässä viihdytään. "Tulitpas nopeasti", Krister astelee pienemmästä pihattotallista meitä vastaan juuri kun me liu'utaan hevosten selästä liukkaalle, lätsähtelevälle pihalle. "No, tätä sulle vähän ajattelin, se on ainakin toimiva ja lyhyellä varotusajalla sovittavissa sun käyttöön", Kristerin matala mörinä melkein katoaa maaliskuiseen viimaan, kun se viittoilee pihaton aidan yli matalan hiirakon selän suuntaan. "Se on Noel. Voit koeratsastaakin, jos on tarvis." Vili mun vieressä irvistää, kun hevonen nostaa päätään, ja poika tajuaa mun saavan käyttööni virkeän quarterin. Kai se tiimikisamahdollisuuksiensa puolesta oli toivonut, että Krister olisi kaivanut mulle jostain ratsuksi vanhan lattiaharjan. "Mä laitan Mannylle kuvan, pitää varottaa sitä", Vili irvistelee, ja mä hivutan itseni ja mun kyynärtaipeeseen sidotun happaman Windin samaan kuvaan tarhaavan Noelin kanssa, etualalla voitonmerkkiä näyttäen. Vilin suupielessä on pieni hymy, kun se tarkentaa ja lähettää kuvan Seppeleen whatsappiin. Mun taskusta kuuluu kilahdus. Ja toinen heti perään. Viliä naurattaa. "No?" mä kysyn. "Eedi siellä vaan kaverin puolesta kyselee, että eikai Westernweek taas tarkota, että tuot Kleopatran takas Seppeleeseen." |
|
Kiitti ihan sikana, nyt ongelma ratkaistu!