Windin Hoitovihko

[Cella]

Westworld

prologi

Krister oli tehnyt tästä vähäpuheinen cowboy -jutusta ihan oman taiteenlajinsa. Koska mies edusti sekä lehmipoikien turhia lörpöttelemätöntä kerhoa että juroudestaan tunnettua suomalaisten kansakuntaa, oli odotettavissa, että vanhemmiten se menettäisi puhekykynsä kokonaan harjoituksen puutteen vuoksi.

Mä olin ollut siivoamassa ponitallin satulahuonetta, kun partaäijä oli kopistellut buutsinkantansa mun viereen ja lätkäissyt ruskeasävyisen, sileydestään päätellen vastatulostetun lehtisen mun käteen. Mitään sanomatta, luonnollisesti. Vilkaisin Kristeriä vähän uteliaasti ja laskin Eikon satulahuovan takaisin sen kummallisen, horjuvan kamavuoren päälle, jota mä olin alkanut raivoisasti purkaa kun olin tajunnut sen estävän täysin mun pääsyn Arktikin varustearkulle.

”Mikä tää on?” mä mutisin ja pälyilin epäilevästi paperinivaskan tyyliteltyä kansikuvaa ratsukon siluetista. Krister nyökäytti valaisevasti leukaansa ilmeisesti merkkinä siitä, että mun piti kääntää sivua.

”Tervetuloa Orange Wood Ranchille lännenratsastusleirille…” mä luin huomaamattani ääneen ja pysähdyin.

”Orange Wood Ranchille? Eikö se oo se, mihin Windin varsa lähti?”

Kristerin punertava parta liikkui vähän merkkinä jostain oudosta hymystä, mitä se sitten ikinä tarkoittikaan. Mä katsoin miestä hetken odottaen jotain verbaalista vahvistusta, turhaan, ja siirsin sitten silmät takaisin leirilehtiseen. Ilmeisesti Anne oli jollain ranchin postituslistalla Tornadotin kasvattajana, ja siten tämä lännenhenkeä huokuva kutsu oli päätynyt ensin toimiston tietokoneelle ja lopulta Annen ja Kristerin kautta mun käpäliin. Mä nypersin seuraavan sivun auki ja katselin alustavaa leiriohjelmaa, joka sisälsi kaikkea pitkistä westerntreeneistä hevosenkäsittelyyn ja mustangiretkiin. Pienet kuvat leiritiluksista näyttivät siltä kuin joku olisi pausettanut ja photoshopannut kantrimusiikkivideon.

”Heinäkuun toisella viikolla alkaa”, mä totesin, nyt lähinnä itselleni. Sen verran olin jo saanut tilanteesta kiinni, etten enää odottanut Kristerin osallistuvan tähän keskusteluun.

”Ootteko jo niin kyllästyneitä muhun että lähetätte mut maitojunalla Kanadaan?”

Pieni värinä tuntui mun sydänalassa, enkä uskonut sen tällä kertaa olevan liian suuren aamukahvimäärän aiheuttama rytmihäiriö. Westernleiri kuulosti tilaisuudelta, jota mä en ikinä omassa elämänpiirissäni saisi. Arktikin westernkoulutus oli junnannut paikoillaan jo pitkään, koska mulla ei ollut tarpeeksi aikaa olla pitkäjänteinen ja johdonmukainen. Eikä ne sanat nyt suoranaisesti kuvanneet mun persoonaa vaikka aikaa olisi ollut sammioittain. Mä tuijotin pitkiltä tuntuvien sekuntien ajan kuvaa pölyisestä stetsonista, joka oli mun silmissä ehkä esteettisin asia koskaan, mutta lopulta laskin kutsun samaan pinoon kymmenien varustekatalogien ja ratsastuslehtien kanssa, jotka olivat keränneet irtokarvoja pienen lipaston päällä jo viikkoja.

”Kaikki kuulostaa siistiltä, mutta toi veisi mun kaikki kesälomapäivät, ja me ollaan suunniteltu että mentäis Allun kanssa johonkin reissuun. Ei olla ehitty kunnolla viettää aikaa yhessä moneen kuukauteen, en mä voi siitäkin perääntyä.”

Krister kohotti kulmaansa mun loppua kohti oudolta kalskahtavalle äänelle. Se näytti jopa aavistuksen pettyneeltä muhun katsoessaan leirikutsua, joka näytti jo nyt maastoutuvan paperinkeräystavaran joukkoon. Mä käännyin takaisin ponien varusteläjän puoleen, jota kohtaan mä olin kokenut syvää ärtymystä jo useamman viikon. Alun perin mä olin ryhtynyt siivoamaan ja järjestämään Arktikin tavaroita, joka oli huomattavasti helpompaa nyt kesällä, kun joku ponituntilainen ei sotkisi kaikkea samaan kuntoon vartin päästä. Kun olin saanut homman alkuun, koko satulahuoneen kaoottisuus oli alkanut ottaa mua päähän niin paljon, että olin laajentanut mun harvinaisen siivousinnon koskemaan muidenkin ponien kamoja. Mä en ymmärtänyt, miten niin uusi ja Annen mukaan ”isoksi ja toimivaksi” suunniteltu satulahuone oli jo nyt siinä kuosissa. Joka paikassa riippui ponikokoisia toppaloimia, jotka olivat todella pop tämän puolentoista kuukauden helleaallon aikana, ja mä olin toissapäivänä viettänyt kolme varttia etsimällä Arktikin suitsia. Ne löytyi lopulta linimenttikaapista, jos joku halusi tietää.

Mä olin syventynyt siivoamiseen jo useamman minuut, kun huomasin, että Krister oli edelleen paikoillaan meidän ”juttutuokion” jäljiltä. Se katsoi mua vähän tuimasti ja seuraili, kuinka mä irrottelin Arktikin suojia toisistaan ja heitin ne lattialle harjausta ja pesua varten.

”Mitä?” mä kysyin jo valmiiksi puolustelevaan sävyyn. Krister nyökäytti taas päätään leiriesitettä kohti, ja avasi ensimmäistä kertaa suunsa:

”Mieti asiaa.”

Niine hyvineen äijä lähti. Mä jäin katsomaan sen perään yhtä Arktikin suojaa roikottaen, ja ainoa ääni koko kesäisessä tallissa oli suljettua ikkunalasia vasten törmäilevän kärpäsen sitkeä surina. Mitä mietittävää tässä muka oli? Mulla oli poikaystävä – tai, kihlattu – jonka kanssa me haluttiin tehdä romanttinen reissu, koska meillä oli mennyt päin helvettiä jo jonkun aikaa. En mä voinut vaan karata Kanadaan viikkokausiksi ratsastelemaan auringonlaskuun leveässä lännensatulassa, paijailemaan villihevosia ja painimaan puumien kanssa vuorenhuippujen heittämien varjojen katveessa.

Nostelin Arktikin putsausta kaipaavat suojat, irrotetut kuolaimet ja satulahuovat syliin. Poistuin satulahuoneen kaaoksesta kaikuvaan käytävään, jonka Pyry oli lakaissut aamulla puhtaaksi heinistä, turpeesta ja kavioiden kuljettamista hiekkapaakuista. Ulkona paistoi aurinko. Mä olin jo asetellut yhdelle seinustalle paikan, jossa voisin pestä varusteita ja hyvällä tuurilla ruskettua samaan aikaan.

Mutta ennen kuin mä olin saanut ensimmäisiä kuolaimia kastettua pesusoikkoon, mä hiivin takaisin tallin puolelle, nappasin westernleiriesitteen eksyneiden papereiden pinosta ja taittelin sen huolellisesti ratsastushousujen taskuun. Ihan vaan kaiken varalta.

[Cella]

Westworld
"Hi there, rookie"
8.7.2018

Joskus asioiden oli parasta vaan antaa järjestyä omalla painollaan. Etenkin jos omasi yhtä tuhoisat tilastot asioiden aktiivisesta selvittämisestä kuin meikämandoliini. Ei sillä että kukaan olisi erityisesti tarvinnut esimerkkiä, mutta olin kerran tainnut yrittää ratkaista mun ja Allun parisuhdekriisiä puremalla Gracea käteen.

Siispä; mitä tehdä kun oma kihlasormus hiertää, työt tuntuu olevan ainoa järkevä asia elämässä ja kotikommuunissa elämä oli yhtäkkiä muuttunut painostavaksi kuin Poppelikujan ullakolla asuisi mun lisäksi toinenkin paha henki?

Silloin lähdetään Kanadaan.

Asiat oli edenneet aika haipakkaa tahtia siitä lähtien, kun Krister oli iskenyt mulle Orange Wood Ranchin esitteen käteen. Mä olin yhtenä hikisenä intiaanikesän yönä selaillut netistä halvimpia lentolippuja ja laittanut Allulle viestin, että mua ei heinäkuussa paljoa näkyisi. Sitten mä huomasinkin jo olevani Annen toimiston ovella kysymässä huolestuneena, pitikö Arktikin nyt mennä passikuviin.

Kaksi viikkoa järjestelyjen jälkeen koitti lähdön hetki, ja siitä lähdöstä noin kolme ja puoli vuosisataa kestävät lento ja automatka kuljettivat mut ja Arktikin täysin uudelle mantereelle, ranchille, joka avautui valtameren, vuorten ja valtavien havupuiden välissä kuin lännenelokuvan kulissit. Kerrankin musta tuntui stetsoni päässä siltä, että mä kuuluin tähän maisemaan, sen sijaan että mua katsottiin samalla tavalla kuin sitä Liekkijärven omaa kylähullua joka on ripustanut sen pyörän täyteen käkikelloja.

Mä olin luullut tulleeni etuajassa leirin alkuajankohtaan nähden, koska olin halunnut varata Arktikille ainakin yhden yön toipumisaikaa sen elämän ensimmäisestä lennosta ennen kuin sen pitäisi ryhtyä tositoimiin. Mutta heti kun Raicy, Orange Woodin isäntä joka oli meidän valtavan ystävällisesti poiminut lentokentältä, oli auttanut mut ulos suuren kuljetusauton pelkääjänpaikalta, mä näin kuistin olevan jo lähes täynnä iltaa istuvia ihmisiä. Kaikkien silmät olivat kiinnittyneet saapuneeseen autoon ja siitä nyt kuuluvaan vaativaan kolinaan, jonka Arktik aiheutti ilmoittaessaan, että sen matkustuskärsivällisyys oli virallisesti päättynyt.

”Otetaampa poni ulos niin saatte molemmat vähän illallista”, Raicy totesi matalalla, miellyttävällä aksentillaan, jota mä en oikein osannut sijoittaa mihinkään. Ei sillä, että mä pahemmin aksenteista olisin mitään tiennytkään. Mun katse oli jumittunut leveälle, kolonialismin aikaiselle kuistille, jossa useampi ihminen edelleen katseli takaisin silmiään ilta-auringossa siristellen. Nopealla vilkaisulla useampi oli suunnilleen mun ikäisiä, mutta vaaleatukkainen, auton saavuttua seisomaan noussut nainen sekä tämän vieressä istuvat kaksi miestä vaikuttivat vanhemmilta.

”Teillä oli laidunmajoitus, eikö niin?” Raicy varmisti availlessaan luukkuja jotka piilottivat Arktikin vielä uudelta ympäristöltä. Mun jumiutuneilla aikaeroaivoilla meni hetki ymmärtää, että mies puhui hevosen majoituksesta, eikä ollut pistämässä mua nukkumaan keskelle laidunta.

”Juu”, vastasin hajamielisesti, ja käänsin päätä parahiksi nähdäkseni sen vaaleatukkaisen naisen lähteneen kuistilta ja lähestyvän meitä nyt hymyssä suin. Vasta nyt mä tunnistin naisen Alexiinaksi, ja vaikka me ei koskaan oltu kasvokkain tavattukaan, mä koin jotain tietynlaista tuttuutta naisen kanssa – yhdistihän meitä Windin varsa.

”Sä olet varmasti Cella” Alexiinan lämpimästä äänestä päätellen tuttuuden tunne oli molemminpuolinen. ”Mä olin hyvin iloinen, kun sain teiltä Seppeleestä yhteydenoton, että sä tulet osallistumaan meidän leirille. Vaikka Windi ei nyt mukaan tullutkaan.”

Pieni vino hymy häivähti pitkin sieviä kasvoja, kun nainen vilkaisi kopista paljastuneita eestiläisiä poninkankkuja. Mä hymyilin vastaukseksi ja kapusin sivuovesta ottamaan Arktikin ulos. Päätään nykien ja kiireisin askelin poni porskutti ulos trailerista, pyörähti akselinsa ympäri melkein sotkeutuen omiin jalkoihinsa ja kajautti pitkän ”olen täällä!!!” -hirnunnan tiedoksi kaikille näillä pituusasteilla asustaville. Mä pyöräytin silmiäni, vaikka olinkin samalla vähän helpottunut. Liian rauhallisesti lennoltaan palannut Arktik oli musta ollut varma merkki siitä, että joku rahtari oli menettänyt sen sekoiluun hermonsa ja syöttänyt sille sangollisen Xanaxia.

”Windi jäi viettämään kesälomia, me tultiin tämän raakileen kanssa vähän treenaamaan. Se tarvitsee sitä, kun sen koulutus on ihan perustasolla vielä.” Mä esittelin Arktikia Alexiinalle, mutta ori oli liian tohkeissaan malttaakseen nuuhkaista leiriemäntänsä tarjottua kättä.

”Hi there, rookie”, Alexiina sanoi orille pehmeästi, ja viittoi sitten kädellään mua seuraamaan. Mä nykäisin uusien ärsykkeiden ja tuoksujen määrästä suunnilleen halvaantuneen poniorin mukaani, ja kiiruhdin vaalean, nopea-askelisen hahmon perään. Me ohitettiin pari vapaana juoksentelevaa kanaa, joista Arktik oli täysin pöyristynyt, sekä muutama laiduntava hevonen, joista mä tunnistin quartereiksi ainakin kaksi lihaksikkaiden takaosiensa ansiosta. Jos herkässä teini-iässä oleva Arktik saisi vartalokompleksin tällä leirillä, koska sen tasapaksut eestiläisgeenit eivät mahdollistaneet tuollaista hevosmaailman Kardashianien pyllyä, mä toivoin että Anne olisi valmis maksamaan sen terapian.

”Täällä herraseurassa me ajateltiin, että Arktik viihtyisi”, Alexiina pysähtyi lopulta lankkuaitaisen tarhan eteen, josta maa vietti hieman syvemmälle laaksomaiselle niitylle. Muutama hörökorvainen hevonen nosti päätään ruohikosta, ja mä olin varma, että Arktik vetäisi mun kämmenet vesikelloille ennen kuin me saataisiin siltä kuljetussuojat pois. Sitä ei onneksi tapahtunut, vaan pian me seurattiin, kuinka huiskuhäntäinen pohjoismaalaisvahvistus ravasi tutustumaan ja selvittelemään asemaansa uusien laiduntovereidensa kanssa.

Ja sitten olikin mun aika tehdä samoin muiden leiriläisten kanssa. Mä toivoin, etten jäisi arvojärjestyksessä ihan viimeiseksi, että mut päästettäisiin edes joskus muiden mukaan syömään aamupalaa.


--

Eli Westworld-otsikolla olevat tarinat kertovat Cellan ja Arktikin seikkailuista Kanadassa Orange Wood Ranchilla. Siellä vietetään heinäkuusta noin kolmisen viikkoa treenaamassa ja leireilemässä ja elämässä kunnon lännenelämää. Näitä tarinoita voi tulla vähän ripotellen, koska helle ja pitkät työviikot ei kauheasti kannusta istumaan koneella, mutta kirjoitellaan sitten vaikka takaisinheittoja pitkin syksyä!

[Cella]

Westworld
What you doin' up, citygirl
10.7.2018

Pienestä suklaanruskeasta kanasta pääsi yllättynyt kot?, kun mä kävelin sen ohitse varhaisaamun kajossa kylpevällä Orange Woodin pihamaalla. Olisi hienoa väittää, että mä olin tähän aikaan jalkeilla silkkaa ahkeruuttani ja ranch-henkisyyttäni, mutta todellisuudessa mun sisäinen kello oli yhä ajastettu suomalaiseen päivärytmiin, eikä se antanut mun vielä kolmantenakaan leiripäivänä nukkua yli viiteen. Vartin tuijottelu leiriaitan kattoon oli riittänyt ja mä olin ymmärtänyt, että uudelleen nukahtamisesta oli turha haaveilla ja että yhtä hyvin saatoin nousta ylös. Kerrospunkka oli natissut kovaäänisesti mun kavutessa alas, kuin se olisi halunnut vasikoida koko tilalle mun karkaavan, mutta mun alapuolella majoittuva Lauren ei liikahtanutkaan peittonsa alla. Olin aika varma, että nainen oli hereillä, mutta se ei sanonut sanaakaan mun pukiessa päälle ja livahtaessa ulos ovesta. Se ei ollut siitä kiinni, etteikö me oltaisi haluttu puhua toisillemme, vaan me molemmat ymmärrettiin että kontakti olisi särkenyt aamun uneliaan rauhan.

Laaksolaidun aukeni mun edessä kuin impressionistitaiteilijan utuinen maalaus. Aamutaivas sai vuoret näyttämään vaaleanpunaisilta, ja vasta nousuaan tekevä matala aurinko teki hankalaksi tunnistaa, mikä laiduntavista silueteista kuului Arktikille. Mä vislasin optimistisesti ja sainkin hevosten päät nousemaan ylös ruohikosta, mutta eestinhevonen ei tehnyt elettäkään jättääkseen oman plantaasinsa ja tullakseen mun luokse. Mä en ottanut itseeni, vaan kapusin istumaan tukevalle lankkuaidalle rapistellen samalla tupakka-askia farkkutakin taskusta. Mä en ollut ymmärtänyt, että täälläpäin ei myyty niin mietoja ja mukavia tupakoita kuin mihin mä olin tottunut, vaan lähikylän pölyisen röökihyllyn vaihtoehdot rajottuivat lähinnä vahvan Marlboron pienempään ja isompaan askiin. Aamun ensimmäinen henkonen filtterin läpi sai mut yskimään.

"That's bad for you, y'know?"

Normaali puheäänikin kuulosti hyvin riitasointuiselta aamun hiljaisuudessa. Mä käänsin päätäni jokseenkin loukkaantuneena siitä, etten ollut ainoa aamuvirkku koko universumissa, ja näin Samuelin ja Isacin taluttavan hikisiä hevosiaan pitkien lännenohjien päässä kohti laidunta. Suunnilleen mun ikäiset jenkkipojat ei olleet alkuleirin aikana liikkuneet mihinkään ilman toisiaan, ja musta tuntui, että ne elivät sellaisessa sienisymbioosissa kotona Louisianassakin.

"So is judging people but here you are", mä vastasin tyynesti, laitoin tupakan näyttävästi huulteni väliin ja tein kaikkeni etten yskisi ja pilaisi mun coolia vastausta. Samuelista pääsi matala nauru. Sen naurussakin oli etelävaltojen aksentti.

"Aren't you a sassy one first thing in the morning", Samuel hörähti ja päästi quarterinsa irti laitumen portilta. "What you doin' up this early, citygirl?"

Mä pyöräytin vähän silmiäni lisänimelle, jonka olin ansainnut kahtena edellisenä leiripäivänä ollessani leirikahdeksikosta ehdottomasti surkein sekä lassoharjoituksessa että ensimmäisessä tutustumisessa karjanajoon. Mua oli itseänikin huvittanut se, pakko se oli myöntää, koska muilla leiriläisillä taisi olla kaikilla edes jonkinmoista kokemusta karjalajeista. Ja muilla oli myös hevoset, jotka eivät nähneet lehmää ensimmäistä kertaa koko elämässään. Seurattuaan parin tunnin ajan, kuinka mä sotkeuduin omaan lassoköyteeni ja jouduin huijaamaan Arktikia saadakseni sen edes kymmenen metrin päähän vasikasta, Samuel ja Isac olivat rakastavasti nimenneet mut citygirliksi. Kaupunkilaistytöksi.

Vitsihän se oli ja hyvällä ne sitä tarkoittivat. Ihan pikkuisen teki silti mieli valaista niille, että mä olin kotoisin Liekkijärveltä, joka oli landempana kuin ne oli ikinä edes nähneet, ja jossa viime vuoden urbaanein tapahtuma oli se kun Tappi ajoi kyläkauppaan autolla iänikuisten ravikärryjen sijaan. 

"Couldn't sleep, you?" Mä vilkaisin Isacia, joka pyyhkäisi hikeä tumman stetsoninsa lierin alta. Ei kai ne nyt vielä olleet ehtineet treenaamaan?

"Wanted to give these two some exercise before the day starts, they get so damn energetic."

Eli olivat. Samaan aikaan Raicyn auto näkyi kauempana kaartavan pihalle, ja mies hyppäsi ulos isojen rehusäkkien kanssa, jotka oli ilmeisesti jo joskus aamuneljältä käynyt jostain hakemassa. Miten mä olin päätynyt johonkin vampyyrien leirille, jossa kukaan ei nukkunut?

Mä rapistelin röökiaskin uudelleen taskustani, ja ääni sai vihdoin Arktikin kiinnostuksen heräämään niin, että se jaksoi kömpiä mua kohti pienet korvat toiveikkaassa hörössä. Samuelin ääni kajahteli nyt kauempaa pihalta, jossa se oli ilmeisesti yhyttänyt Raicyn juttukaveriksi, mutta Isac oli jäänyt nojailemaan samaan aidanpienaan jolla mä istuin. Se katseli huvittuneena, kun mä kampasin sormillani Arktikin paksua harjaa siistimmäksi samalla, kun poni hamuili venyvällä ylähuulellaan mun röökiaskia.

"I keep telling him that he should quit but he's so addicted", mä sanoin haudanvakavalla naamalla Isacille nyökäten ketjupolttajalta näyttävän Arktikin suuntaan. "He thinks smoking makes him look cool."

"Yeah, well, you're not exactly setting a good example, are you."
"I'm a terrible mom, I know."

Isac hymyili vinosti mun kommentille. Mä hymyilin takaisin.

Poika katseli aidalta, kun mä jatkoin Arktikin karvan sukimista siistimmäksi. Poni tuntui niin rennolta ja onnelliselta laitumellaan, että en raaskinut ottaa sitä sisälle. Mäkin tunsin itseni rennoksi ja enemmän omaksi itsekseni kuin pitkään aikaan. Mun oikea elämä Suomessa ja sen murheet ja solmut tuntuivat täällä oudolta rinnakkaistodellisuudelta, jolla ei ollut oikeasti väliä.

"I should head to the showers", Isac selvitti kurkkuaan hiljaisuuden jälkeen ja irrottautui aidalta. "See you at breakfast. Citygirl."

Mä pyöräytin silmiäni uudelleen. Tänään meillä alkaisi leiritunneilla trail-harjoitukset, joissa Arktik oli osoittautunut kotipuolessa erinomaiseksi. Kyllä ne näkisivät, mitä me kaupunkilaiset osattiin.

[Cella]

Savupatsaita

jatkoa Inkerin tarinalle

Kun mä aloitan kertomaan viime yöstä, mun on ehkä käytettävä kuvailussani niinkin omaperäistä fraasia kuin "kaikki tapahtui niin nopeasti".

Koko mun Suomeen paluu oli tapahtunut nopeasti, jos totta puhuttiin. Elämä ja arki olivat jatkuneet tismalleen samasta pisteestä, kuin mihin mä olin ne jättänyt lähtiessäni melkein kuukaudeksi toiselle puolelle maapalloa. Kuin Netflix-sarja, jonka mä olin painanut pauselle käydäkseni vessassa, ja nyt vertauskuvallisen rakon tyhjennyttyä käynnistänyt uudelleen. Aika Kanadassa – mustangiretket, kevyt vuoristoilma ja se luissa asti tuntuva outo huolettomuus – olivat nyt niin etäisiä muistikuvia, että epäilin vähän keksineeni koko matkan päästäni.

Mutta jos mun arki oli ennen reissua tuntunut siltä, että mä olin jatkuvasti kiipeämässä perse edellä puuhun, se ei ollut mitään verrattuna siihen, mitä elämällä oli suunnitelmissa tulevaa varten. Koska pian se ei olisi enää tavallista kiipeämistä, vaan mun perse kuultaisi näyttävästi Suomen korkeimman kuusen latvasta ja tallentuisi NASAn satelliittikameraan.

Mä istuin Seppeleen oleskeluhuoneen tupapenkillä ja hörpin varmaan viidettä kahvikupillistani sinä päivänä. Näin myöhään illalla kahvin juominen oli aina huono idea, mutta mulla oli vaihteeksi jetlag ja mä olin tehnyt Arktikin kanssa niin raskaan treenin, että rentouttava kahvihetki oli ansaittu. Mä olin siis juuri kävellyt ponitallin käytävillä, ripustellut vihellellen varusteita sen seinille ja kasaillut reissun jäljiltä pyykistä tullutta tavaraa Arktikin varustearkkuun. Mä olin oikein kiinnittänyt huomiota siihen, kuinka ponitallissa vallitsi vielä raukean kesäinen tunnelma ovien retkottaessa auki ja karsinoiden asukkien viettäessä vuoden viimeisiä kesäöitä ulkoilmassa.

Mulla oli ollut enää puoli kuppia kahvia mukissani, kun ulkoa kuului huutoa. Jostain meistä tuvassa istuvista vanhoista pieruista pääsi paheksuva kielen naksautus. Syksyn tunnit olivat taas pyörähtäneet käyntiin, ja tänä vuonna kontrasti kesän laidunaikojen rauhaan oli entistäkin suurempi tuntilaismäärien kasvettua ja Seppeleen suosion räjähdettyä kukoistukseen. Alkeiskurssilaisten ilonkiljahdukset ja esteteinirykelmien korvia särkevät naurunremakat eivät siis suoranaisesti tällä viikolla enää hetkauttaneet.

Kuului toinen, melkein sireenimäinen huuto. Mä vilkaisin hajamielisesti ulos ikkunasta ja Pyrykin nosti vähän yllättyneenä päätään pöydän toisella puolella.

"Noh!" poika virkkoi tasaiseen tapaansa. "Jossain palaa."

Ja mä naurahdin.

Minuuttia myöhemmin Inkeri juoksi ylös ja sen paniikinsekainen huutoääni määräsi meidät kaikki ulos tallista sillä sekunnilla.

Kaksi minuuttia myöhemmin mä juoksin oudossa sumussa päätallin portaita alas, tuntien hätääntyneitä tönäisyjä sekä selässäni että hartiassani, ja muljautin nilkkani astuessani viimeiseltä rapulta huonosti alas.

Kolme minuuttia myöhemmin mä olin jo unohtanut nilkkakipuni. Me seistiin kaikki sillä tutulla pihamaalla, missä me oltiin seisty ihan tavallisina hetkinä niin monina, tavallisina päivinä, ja tuijotettiin mustaa savupatsasta, joka nousi pienen, sievän ponitallin sisuksista. Liekkejä ei ensin näkynyt, vain se valtava, musta savumassa, joka pyörteili ja kierteli ja kohosi kohti taivasta kuin jättimäinen elävä käärme. Humina ponitallin sisällä voimistui. Mulla oli edelleen puolillaan oleva kahvimuki kädessäni.

Kuten mä sanoin, kaikki tapahtui nopeasti.

Ei mennyt kuin muutama sekunti, kun kuumuudesta pirstaloituvan ikkunalasin ääni kiiri yli sen epäuskoisen ja hätäisen kohinan, joka pihalle kerääntyneistä ihmisistä lähti. Kun ensimmäinen, hehkuva liekki tuli näkyviin katon takaa, nuollen rakennuksen muotoja kuin hengenvaarallinen silkkivaate, piha räjähti täyteen toimintaan. Kristerin ääni jymisi ohjeita lähitarhojen paniikissa teutaroivien hevosten turvaamiseksi. Inkerin nopea ja hengästynyt selostus kuului pitävän hätäkeskuksen tyyppejä ajan tasalla palon leviämisestä. Britan sievä naama ilmestyi mun näkökenttään, ilmeisesti se halusi mua mukaan hakemaan hevosia turvaan.

"Mä olin just ponitallissa", mä sanoin tyypertyneenä Britalle, samalla kun sain jalkani liikkumaan sen perään kohti ruunatarhaa.
"Tää on uskomatonta", Brittakin myönsi suuret kauriinsilmät selällään, ja juoksi Kristerin jälkeen portista sisään nappaamaan Rottaa riimusta. Savun haistaneet hevoset olivat liian levottomia ja meitä liian vähän: oli toivoton ajatus, että jokainen hevonen oltaisiin saatu kiinni ilman naruja ja portin heilahtaessa selälleen. Pääasia oli, etteivät ne jääneet loukkuun, jos palo lähtisi leviämään tarhoihin. Ne eivät juoksisi kauas kotoaan, ja kuten Inkeri sanoi, lähialueella kaikki tunsivat Seppeleen hevoset ja osaisivat ottaa ne kiinni.

Kun ponitallia lähimmät tarhat oltiin saatu tyhjiksi, tilanne näytti pienen hetken siltä, että tästä selvittäisiin. Liekit näyttivät madaltuneen, palokunta oli matkalla, eikä yksikään hevonen tai ihminen ollut vahingoittunut. Se autuas, toiveikas hetki kesti ehkä neljä sekuntia.

"Missä Robert on!?" Inkerin ääni viilsi jälleen kokoon kerääntyneiden ihmisten korvia ja sai kaikki vilkuilemaan ympärilleen.

"Se oli varmasti yläkerrassa, kun tulin sinne!"

Mulla oli utuinen muistikuva Robertista yläkerran tuvassa, mutta ei aavistustakaan siitä, oliko se ollut siellä vielä kaiken alkaessa. Ylipäätään se hetki, kun olin juonut rauhassa kahviani päätallissa, tuntui nyt ihan absurdilta. Nyt Inkerin ja Britan hätäillessä ja tuijottaessa kiiltävin silmin kohti käryävää ponitallia mulla nousi ikävä pala kurkkuun – mä tiesin ettei Robert olisi niin tyhmä, että se menisi lähellekään palavaa rakennusta. Mä tiesin sen, ja silti mä pelkäsin sitä.

Ja kun olin saanut päähäni yhden ihmisen puuttuvan, mä tajusin, että niin saattoi puuttua hevosiakin. Savumäärän sumentamilla silmilläni mä kuikuilin kohti tammatarhaa, jota me ei oltu ainakaan vielä evakuoitu, ja näin Windin ehjänä, joskin virittyneenä muiden tammojen joukossa kerääntyneenä suojamuodostelmaan outoa uhkatilannetta vastaan. Mutta Arktik oli ollut yhdessä evakuoiduista tarhoista. Mä tajusin etäisesti, että ensimmäinen paloauto kaarsi pihaan, kun mä lähdin juoksemaan kohti pihattotarhaa ja autotallia, johon me oltiin nopeasti pelastetut tarhalaiset sijoitettu.

Mun sydän tykytti ja omaatuntoa soimasi niin että sattui, kun mä laskin päässäni tuttuja hevosenpäitä. Charlie, Pancho, Aristo. Ei Arktikin pientä, valkopäistä hahmoa. Millainen hoitaja mä oikein olin, kun en epäuskosta ja hädästä lamaantuneena ollut edes tarkistanut, oliko Arktik tallessa?? Mä olin nähnyt sen meidän avatessa ruunatarhan portit. Se ei ollut juossut eikä näyttänyt paniikkiselta kuten moni muu, joten mä olin vaan olettanut jonkun saaneen sen kiinni.

"Arktik!!" mä huusin metsään päin, joka oli suoraan vastakkaiseen suuntaan riehuvasta palosta. Sinne mä olisin juossut, jos olisin hevonen.

"Mä voin etsiä sun kanssa", Pyryn ääni pelästytti mut niin, että mun sos-tilassa oleva keho meinasi huitaista sitä naamaan. "Ne jotka pääsi irti ei oo varmasti menneet kauas, ne vaan halus suojaan."

Mä puristin Pyryn käsivartta kiitollisena ja huusin Arktikin nimeä toisen kerran. Tällä kertaa se peittyi kovemman äänen alle: puolet ponitallin katosta rysähti sisään, ja paljasti tulimeren, joka oli syönyt rakenteita sisältä päin. Musta pääsi pieni parahdus. Oranssit liekit heijastuivat Pyryn silmälasien linsseistä ja saivat pojan näyttämään vaaralliselta.

Me oltiin huhuiltu ja etsitty kadonnutta osaa hevosista vain hetki, kun Salma liittyi meidän seuraan.

"Mun on pakko auttaa. Pakko tehdä edes jotain."

Sen soperrus kuulosti tukkoiselta, kuin se ei olisi tiennyt ollako peloissaan vaiko itkeä tallin kohtaloa. Mä ymmärsin Salmaa. Palon ja savupatsaiden tuijottaminen sai aikaan niin avuttoman ja epätoivoisen olon. Hevosia etsiessä tuntui, että edes jokin asia tässä oli vielä meidän käsissä.

Ei mennyt kuin varttitunti, kun me löydettiin Arktik puiden välistä sieraimet laajoina ja korvat pystyssä mun tuttua ääntä kohti. Sen takaa rapistelivat esiin Punkku ja Lasse, eikä kukaan pojista aiheuttanut meille vaikeuksia kiinniottaessa siitä huolimatta, että vaikuttivat hieman säpsyiltä. Mä juttelin Arktikille hiljaa saatuani sen riimusta kiinni, ja sivelin loppukesän pimenevässä alkuyössä sen kroppaa ja jalkoja vammojen varalta. Toisessa etujalassa tuntui pitkänoloinen mutta pinnallinen naarmu, jonka poni oli varmaan itse potkaissut siihen juostessaan liekkejä pakoon, mutta muuten se oli täysin kunnossa.

"Mä en voi uskoa, että tää tapahtuu", mä sanoin Salmalle, Pyrylle ja vähän hevosillekin varmaan kuudennen kerran, kun me asteltiin taas tallin pihapiiriin ja nähtiin palomiesten kirkkaat suojavarusteet tavallisen näköisen talliväen seassa. Päästin Arktikin melkein hellästi irti pihattotarhaan, jossa oli nyt enemmän väkeä kuin siellä oli koskaan ollut. Mä en olisi halunnut katsoa tulipaloa, joka oli nyt ahmaissut kitaansa paahteisen kesän jäljiltä rutikuivat aidanpienat ja lähestyi vääjäämättä maneesia. Mutta mun oli pakko katsoa. Se ei mennyt pois, vaikka ei katsonut.

Kun me palattiin pihalle, mä näin Robertin seisomassa muiden joukossa Inkerin raivosan huudon kohteena, naama nokisena kuin se olisi juuri aloittanut yllätystyöt hiilikaivoksessa. Mä katsoin tilannetta silmät yllätyksestä räpsyen, koska olin todella jo uskonut Robertin ehtineen lähteä kotiin ennen palokriisin syttymistä. Edes häkämyrkytyksen ja hätästressin alaisina mun aivoilla ei mennyt kovin kauaa yhdistää pisteitä Robertin pitelemästä satulasta ja noin vihaisesta Inkeristä toisiinsa.

Se oli mennyt palavaan talliin pelastamaan tavaroita. Mä koin itseni yhtäkkiä kaikkien tunteiden määrästä niin uupuneeksi, etten edes jaksanut kutsua Robertia niillä kaikilla painokelvottomilla nimillä, jotka se ansaitsi. En jaksanut edes puhua.

Palomiesten huudot kaikuivat pihalla, kun ne yrittivät saada nyt maneesin saavuttanutta paloa kuriin. Me kaikki pihassa seisovat oltiin täysin hiljaa. Mä en tiennyt enää yhtään, kauanko aikaa oli kulunut, mutta palo oli ehtinyt tehdä valtavia tuhoja. Joku informoi seppeleläisten viestiryhmään tapahtuneesta kaikille, jotka eivät olleet paikalla. Kaikki jotka olivat paikalla pysyivät siellä hievahtamatta, vaikka kukaan ei voinut tehdä mitään.

"Mä olin just ponitallissa", mä sanoin kymmenettä kertaa hiljaa. Kaikki ihmiset käsittelivät kriisitilannetta vähän eri tavoin. Mun tapaan joistain ihmisistä tuli papukaijoja. Pyryn ja Kristerin tyyliset ihmiset muuttuivat kriisinhaltijoiksi, joita ilman me oltaisiin varmaan kaikki hiillytty käristemakkaroiksi tänä iltana. Inkerit suuttuivat kaikelle ja kaikille. Salmat kokivat syvää surua. Annet yrittivät ajatella järkeviä käytännön järjestelyjä, vaikka koko niiden elämäntyö kirjaimellisesti paloi poroksi niiden edessä. Roberteista tuli satulaarakastavia aivottomia umpihulluja.

Kello tikitti pikkutunneille, eikä kukaan osannut vieläkään lähteä. Hiljalleen se oli ohi. Savu nousi edelleen synkkinä demonipilvinä tummalle yötaivaalle kuin kutsuen kaikkia satojen kilometrien säteellä katsomaan Seppeleen tragediaa.

Aamuyöstä, kun mä lähdin uupuneena kohti autoa, mä olisin kipeästi halunnut koskettaa Windiä ja Arktikia ja varmistaa että ne oli kunnossa. Ne pysyttelivät kuitenkin molemmat laumansa turvissa kaukana aidoista. Mä kompastelin kävellessäni loivaa alamäkeä kohti parkkipaikkaa, ja olin aika varma, että mua ei pitäisi päästää raskaan ajoneuvon rattiin.

Kun mä istuin autoon, pulleat vesipisarat läiskähtivät tuulilasiin. Pian viileä, syksyä henkivä sade rummutti auton kattoa ja kasteli ympäristön ensimmäistä kertaa moneen viikkoon.

Mä en voinut olla ajattelematta sitä. Jos sade olisi tippunut taivaalta vain muutamaa, paria tuntia aiemmin, oltaisiinko me voitu säästyä tältä kaikelta?

[Cella]

Etäpesäkkeet

Hassu juttu tulipaloista: toisin kuin luulisi, niiden suurin vaara ei piillyt siinä kuinka nopeasti ne saattoivat levitä ja polttaa kaiken tieltään. Pahimpia olivat todellisuudessa kaikkialle leviävät etäpesäkkeet. Alkuperäisestä palosta nouseva yksi pieni kipinä saattoi leijailla kauaskin, ja kyteä uudessa kolossaan pitkään ennen kuin roihahti täyteen mittaansa. Etäpesäkkeistä syntyvät palot saattoivat olla tuhoisampia kuin alkuperäinen palo oli koskaan ollut.

Ja siinä missä Seppeleen palo oli ollut yksinäänkin järkyttävä ja tuhoisa, se oli lisäksi jättänyt kyteviä etäpesäkkeitä meidän kaikkien elämiin. Me ei vaan välttämättä huomattu sitä heti.

Kaikki olivat tallilla. Kuten eilenkin. Koko ydinporukka oli kerääntynyt paikalle riippumatta siitä, asuiko lähellä vai kaukana, oliko lukenut uutisen aamulla vai seurannut ponitallista leviäviä liekkejä tallipihalla koko sunnuntaiyön. Tällä hetkellä sillä, oliko nukkunut lainkaan, oliko oksentanut kaikesta hengitetystä savusta rajusti koko aamun tai oliko naamassa tavallista vähemmän kulmakarvoja, ei ollut merkitystä. Seppeleessä oli oltava.

Jos jotain hyvää tästä katastrofista oli syntynyt niin se, että tapaus oli sitonut koskettamansa ihmiset tiiviimmin yhteen kuin ehkä koskaan. Läpi sunnuntain ja maanantain ihmiset halailivat toisiaan ja hevosiaan aidon onnellisina siitä, että kenellekään ei sattunut mitään, ja antoivat omistaan jotta kaikki tavaransa ja varusteensa menettäneet ponit pärjäisivät arjessa. Se oli jotenkin kaunista. Jos hevoset olivat laumaeläimiä, niin olivat hevosihmisetkin.

Myös Susineva-Talve -residenssissä suorastaan haistoi sen väliaikaisen rauhan, jonka iso yhteinen vastus oli meidän kaikkien välille luonut. Mun ja Danielin lähtiessä Seppelettä kohti Lynn oli koskettanut miehensä käsivartta ja antanut mulle termosmukissa kahvia mukaan. Se ei kuulostanut paljolta, mutta se oli: Lynn oli itse myöntänyt, että asiat eivät olleet Danielin kanssa hyvin, ja meidänkin välillä oli vielä selvittämätön eripura sen keskustelun jäljiltä, mikä me oltiin käyty mun palattua Kanadasta. Yhteen hiileen puhaltaminen oli ehkä tässä tilanteessa vähän raju vertauskuva, mutta jokin sanaton sopimus ja aselepo oli solmittu, kunnes tästä selvittäisiin.

Kun Daniel näki omin silmin Seppeleen tuhojen laajuuden, sen ilme synkkeni yhtä mustaksi kuin ne hiiltyneet tukiparrut siinä kohtaa, missä maneesi oli ennen seissyt.

"Mun pitää mennä puhumaan Annelle, kysyä mitkä tunnit se haluaa että mä tällä viikolla pidän", mies virkkoi synkästi pienen kirosanatulvan jälkeen. Mä en ymmärtänyt, mistä Anne oli saanut sen tahdonvoiman ja energian hoitaa asiat niin nopeasti. Maanantain tunnit pyörivät tuikitavallisesti, kuin viikonlopun villein ja vaarallisin tapahtuma olisi ollut se, että Makia aivasti Aleksanterin päälle.

"Mä ymmärrän, tarpeeksi tappiota tämän takia tulee ilman sitäkin, että koulu laitettaisiin kiinni järkytysajaksi", Daniel järkeili mun pohdittua asiaa ääneen. "Se että ei ole maneesia..."

Mä en tykännyt Danin maailmanloppua enteilevästä äänensävystä. Meidän erkaantuessa ovella mies käski mua laittamaan Windin kuntoon ensimmäisille tunneille – enkä mä kyseenalaistanut sitä, vaikka tamma ei tavallisesti niitä tunteja juossut. Tällä viikolla mentäisiin lonkalta, niillä hevosilla joita oli, ja joiden varusteet ei olleet siroteltuna tuhkaksi pitkin Liekkijärven metsiä.

Kun mä kiskoin Windin harjauspuomille, mä näin siellä olevan ruuhkaa. Jutta harjasi Harrya pitkin vedoin, ja Robert nojaili seinään niiden edessä, lippis syvälle palovammoilla olevan naaman päälle vedettynä. Inkeri oli sitonut Onnin puomin päätyyn niin kauas Robertista kuin mahdollista, ihan kirjaimellisesti, sillä osa riimunnarusta näytti kiertyvän lähinnä ilmaan puomin vieressä. Niiden välissä Alviina letitti Lassen harjaa (miksi?) ja Fiia notkui muuten vaan puomin luona puhumassa jollekin uudelle kasvolle, jota mä en tuntenut. Se, mitä mä mainitsin aiemmin laumaeläimistä, tuntui pätevän. Kukaan ei halunnut olla tällä hetkellä yksin.

Mä tulin paikalle ilmeisesti vähän kesken keskustelun, enkä ollut ehtinyt kuin kieputtaa Windin narun vapaaseen paaluun ja nostaa kaviokoukun käteeni, kun Alviinan ponteva ääni kuului Onnin selän yli mun korviin.

"Mä kuulin, että vakuutusyhtiö ei myönnä korvauksia Annelle, ennen kun ne saa selville mistä se tulipalo lähti."

Ärtymys sai mun nytkähtämään niin, että kaviokoukku lipesi Windin kinttuun pakkautuneesta sorasta ja tökkäsi mua käteen. Alviina oli uskomaton. Yllättävää, että juuri se oli ehtinyt ensimmäisenä tallipaloa kiertävien puheiden Graalin maljan äärelle.

"Ei kai sentään", Fiia onneksi sanoi paljon kiltimmin, kuin mä olisin ilmaissut. "Annella on varmasti tosi hyvät vakuutukset, jotka kattaa ja turvaa just tälläset tilanteet."

"Varmasti on", Alviina kohautti olkiaan kieputtaen Lassen harjaosiota pitkän noidansormensa ympärille. "Mut vakuutusyhtiöt on tarkkoja. Ei ne joudu korvaamaan, jos se syy on jonkun toisen. Niin kuin ponitallin rakentajan."

Alviina piti pienen tauon, kuin antaakseen sen sanojen upota meidän hitaisiin mieliin.

"Tai tuhopolttajan."

Mä en halunnut myöntää sitä, mutta Alviinan sanoissa oli perää. Tatu oli kerran ajanut peurakolarin, eikä vakuutus ollut suostunut korvaamaan ennen kuin sieltä oli käynyt asiantuntija tarkistamassa, täsmäsivätkö lommot Tatun tarinaan. Ne olivat oikeasti etsineet peurankarvoja auton keulasta, ennen kuin pitkin hampain myönsivät, ettei velipoika ollut sepittänyt juttua päästään ja antoivat rahat.

Jutta vilkaisi Robertiin samaan aikaan ja samalla ilmeellä, kuin mä vilkaisin Inkeriin. Huolestuneena. Alviina näki sen sanojen purevan, ja näytti siltä, kuin joulu olisi tullut kuukausia etuajassa. Fiia näytti vain pahoinvoivalta. Mä en osannut edes kuvitella, miltä siitä, Pipsasta, Loviisasta, Lynnistä tai muista Seppeleessä kasvaneista tuntui, kun mustakin tuntui niin pahalta. Mitä jos Seppele ei pääsisikään tästä jaloilleen?

"Mut millä ne sen palon syyn enää todistaa", Inkeri protestoi, ja viittoi epämääräisesti kädellään vähän kaikkea. Me kaikki tiedettiin sen tarkoittavan laajoja, mössöisiä raunioita päätallin toisella puolella.

"Ei ponitallista oo jäljellä enää mitään, mitä tutkia! Luuleeks ne, että raunioiden seasta löytyy vaan joku mystisesti säilynyt, edelleen kuuma tukankiharrin tai lappu 'Minä sen tein t. Pekka Pyromaani'?"

Kaikki naurahtivat ilottomasti, paitsi Robert, jonka huumorintaju oli ilmeisesti palanut kulmakarvan mukana. Mä nostin kumisuan Windin harjapakista ja aloin pyörittää sillä tamman lapaa niin, että rento lihas pyörähteli paineen alla. Vaikka mua vitutti ja ahdisti niin, että veri ei kiertänyt, ainakin Windillä kiertäisi.

"Sille palolle oli varmasti luonnollinen selitys", Fiia sanoi lopulta pienen hiljaisuuden jälkeen.

"Mitä jos se oli Turo."

Robertin matala jupina sai meidät kaikki pysähtymään kuin peili-leikissä. Se uusi hoitaja Fiian vierellä (Kajo nimeltään, ehkä?) näytti vähän hermostuneelta seuratessaan meidän ilmeitä. Mitähän sekin mietti; ehkä kolme päivää hoitajauraa takana kun talli paloi alta, ja nyt vanhemmat hoitajat sepittelivät salaliittoteorioita harjausalueen hämyisissä nurkissa. Tervetuloa vaan Seppeleeseen.

"Robert –" Fiia aloitti varoittavasti.
"I'm not saying it was him, I'm saying what if. I mean", Robertkin viittilöi epämääräisesti ympäristöä, "Ihan sattumaako se on, että uusi tyyppi tulee vastuuseen ja samalla viikolla puolet tilasta palaa maan tasalle?"

Mä ymmärsin sen pointin kyllä, koska siitä huolimatta, että tulipalo oli tuonut meitä läheisemmiksi, se herätti myös ihan valtavasti kysymyksiä. Ja kysymykset synnyttivät epäilystä. Ne epäilykset toivat esiin ensimmäisen tulenaran etäpesäkkeen, joita palo oli ympärilleen kylvänyt – Inkeri näytti kasvavan jokaisen Robertin sanan myötä kokoa, niin vihainen se oli.

"Mikä helvetti sua vaivaa", blondi sähisi pian niin yhteenpurtujen hampaiden välistä, että sanoista ei meinannut saada selvää. "Ei tollasta voi vaan HEITTÄÄ ilmoille! Ensin sä teet sen tempauksen sen tulipalon aikana ja nyt tää?!"

Sähinä yltyi huudoksi, ja Robert näytti vetäytyvän lippiksensä sisälle kuin vihainen kilpikonna. Taktiikka, minkä se oli ilmeisesti oppinut Allulta niiden yhteiselon aikana. Kiva että pojat jakoivat hyödyllisiä elämäntaitoja keskenään.

"Onneks sulla on nyt ees toispuoleinen naama mätsäämään sun toispuoleisia aivoja."

Mä olin hyvin onnellinen että olin saanut Windin valmiiksi juuri ennen Inkerin loppukaneettia, sen verran arkaan paikkaan kommentti näytti osuvan. Mä osoitin Fiialle äänettömästi jotain satulan hakemisesta, ja vähin äänin kävelytin Windin pois paikalta ennen kuin jotain muuta syttyisi tuleen.

"Tää palo on tehny meidät hulluiksi", mä mutisin tammalle, joka ei tuntunut olevan kireästä tunnelmasta moksiskaan, kunhan hinkutti päätään mun käsivarteen. Mä en ehtinyt ottaa montakaan askelta, kun mun perään lähtenyt Alviina pitkine säärineen saavutti mut.

"Oota hetki", se sanoi mun makuun vähän määräävällä äänellä. Mä toivoin että se olisi ymmärtänyt, että vaikka se oli pystynyt kertomaan mulle siitä vakuutusjutusta ilman että mä pyöritin silmiäni toiseen ulottuvuuteen, se ei tarkoittanut että mä halusin alkaa sen vakinaiseksi rupattelukamuksi.

"Mä kuulin että sä olit ollut siinä porukassa, joka löysi Lassen kun se karkasi sillon tulipaloyönä. Halusin vaan sanoa kiitos. Että se on kunnossa."

Se ei todellakaan ollut odotettavissa. Mä pysäytin Windin nykäisten, ja katsoin epäilevästi mua reilusti korkeammalla heiluvaa Alviinan naamaa. Se ei näyttänyt kitkerältä eikä ivalliselta, eikä sen silmät olleet laajentuneet sellaiseen petollisen viattomaan ilmeeseen, josta saattoi odottaa kauniiden sanojen kääntyvän kohta mua vastaan. Se näytti melkein nololta. Mutta päättäväiseltä.

"Siis –" mulla meni hetki kerätä pasmani. "Moni hevonen juoksi sitä tulta pakoon, enkä mä ollut ainut joka niitä etti ja palautteli kotiin. Tottakai me haettiin Lassekin. Ei siitä tarvi kiittää."

"Tarvii siitä", Alviina hymähti, melkein hyväksyvästi, ja kääntyi sitten kannoillaan palatakseen harjapuomin joukkion luo.

Mä jökötin paikoillani katsoen sen perään, kunnes Windi alkoi louskutella leukojaan kyllästyneenä.

Mä en ollut varma, oliko tähän mukavaan uuteen tuntemukseen luottamista, vai polttaisinko mä vain näppini uudessa etäpesäkkeessä nimeltä Alviina Akviliina.

[Cella]

Tulenruokkija

Isohan se oli. Siitä ei päässyt mihinkään. Ei ollut väliä, yrittikö alle tunkea koko tallin paksuimman huovan, kolme vessapaperirullaa, kumiveneen ja jenkkipatjan Annen ja Kristerin aviosängystä, LiekkiVaelluksesta lainattua lännensatulaa ei saanut Arktikin selkään istuvaksi.

Poni pyöritteli korviaan, kun mä taiteilin erikoissatulavyön niin tiukalle kuin oli fyysisesti mahdollista, ja seurasi odottavasti kun mä arvioin työn tulosta katseellani. Kyllä penkki saattaisi selässä pysyä, jos Arktik ei hengittäisi seuraavaan tuntiin ja Merkurius olisi tänään taivaankannella juuri oikeassa asennossa. Mä huokaisin syvään ja katsoin kelloa levottomasti. Mulla ei todellakaan ollut keskittymiskykyä ja energiaa tällaiseen, ei juuri tänään.

Satulan sopivuutta oli pakko kokeilla ponin liikkuessa, joten mä johdatin Arktikin jalkaisin pienelle kävelylle. Vaikka tämä satula oli tällä hetkellä huomattavasti parempi vaihtoehto kuin Arktikin oma, joka oli viikonloppuna muuttanut muotoaan hiiltyneeksi kökkäreeksi, mä en antaisi pikkuorin pilata selkäänsä vain muutamien tuntien takia. Samalla kun mä tarkkailin etukaaren liikkumista Arktikin askelten tahdissa keinuvan sään päällä, mä kuikuilin ohikulkevan tuntilaisrykelmän ilmeitä ja eleitä.

Tiesivätkö ne? Eivät varmaankaan, niin arkipäiväisiltä ja iloisilta ne näyttivät.

Siitä asti, kun mä olin aamulla katsonut puhelintani, mua oli riivannut sietämätön rauhattomuus. Ja nyt se tarttui Arktikiin. Ori ei meinannut pysyä karvahousuissaan mun taluttaessa sitä kohti metsäpolkua, ja liian leveä satula sen selässä narahteli varoittavasti.

Mä olin niin keskittynyt ponin teutarointiin, etten ensin huomannut Robertin ja Harryn tulevan meitä vastaan. Me satuttiin napit vastakkain tismalleen siinä kohtaa, missä ponitalli oli seissyt, ja missä sen jäänteet nyt sirottautuivat meidän ympärille kuin maailmanloppuelokuvan lavasteet.

"Ooksä nähny sen?"

Mä töksäytin kysymyksen Robertille vähän hengästyneenä ja muistamatta, että mun piti olla sille vielä näreissäni koska se oli meinannut tulipalostuntillaan jättää jalkavaimonsa Aleksanterin hyvin onnettomaksi leskeksi. Ja mut sitämyöten Allun yksinhuoltajaksi. Robert näytti häkeltyneeltä ja Harry vain harrymaisen leppoisalta, joten mä päättelin, että ne eivät tienneet mistä mä puhuin.

Mun sormet tärisi pikkuisen, kun mä kaivoin puhelimen farkkujen taskusta ja napautin esiin lehtilinkin, joka oli kummitellut mun päässä koko päivän. Tungin luurin Robertin käsiin, jotta se sai itse lukea, ja jäin posken sisäpintaa pureskellen seuraamaan pojan ilmeitä.

"Ratsastuskoulun tulipalo suunniteltu tuhopoltto", Robert luki lööpin ääneen ja katsahti muhun nopeasti. "Is this for real?"

Mä nyökkäsin vakavasti ja poika jatkoi lukemista. Arktik nyki pitkiä lännenohjiaan malttamattomana, mutta mä hädintuskin huomasin sitä. Robertin parhaillaan lukema artikkeli pisti kaikki pahimmat tallipalosta pyörineet huhut paperille ja koko maan nähtäville: Lynn oli eilen kotona vahvistanut, että henkilökunnan palaverissa oli paljastettu vakuutusyhtiön todella pidättävän rahoja palon syyn epäselvyyden vuoksi. Jos aiemmin oli ollut olemassa pieni huoli, että vakuutus todella näkisi tilanteen hämäräperäiseksi, nyt se huoli oli kuusinkertainen.

"On huomionarvoista tuoda esiin, että suuressa osassa epäilyttävistä omaisuusvahingoista kyse on henkilökohtaisesta sabotaasista tai petoksesta", Robertin ääni kohosi turhautumisesta loppua kohden. "Kas kun ei kirjottanut suoraan, että joko joku vihaa Seppelettä ja otti elämäntyökseen polttaa sen, tai sitten Anne tuikkas sen tuleen ite. Onks Anne nähnyt tän jo?"

Mä siirsin katseeni vähän välttelevästi Arktikin satulaan, joka oli jo nyt keikahtanut aivan vinoon.

"En tiiä. Mä en halunnu olla se, joka kaiken tän keskellä kaataa sille lisää paskoja uutisia." Mun vastaus meni Robertilta ohi: se katsoi kulma (huom. yksikkö) kurtussa artikkelin viimeistä kappaletta.

"Toimittaja on saavuttanut artikkelissa mainitut tiedot haastattelemalla henkilöä tallin sisäpiiristä." Pienen sulatteluhetken jälkeen Robert selasi takaisin artikkelin yläreunaan niin antaumuksella, että mä pelkäsin mun kosketusnäytön puolesta. "Kirjoittaja Valtteri Sammas. Who the hell is that?"

"Se on se kesätoimittaja, joka oli täällä sillon paloyönäkin", mä muistutin Robertia, jonka ilme oli täysin tyhjä. "Sellanen vaalea, pitkätukkanen. Se yritti haastatella meitä?"

Se ei sanonut sitä, mutta mä näin että Robertilla ei ollut mitään muistikuvaa koko toimittajasta. Musta tuntui, että jätkä sulki välillä tahallaan kaikki aistinsa, kun sen ympärillä tapahtui jotain.

Robert ojensi mun puhelimen takaisin, ja hiljaisuuden vallitessa me vilkaistiin molemmat palaneita ponitallin raunioita meidän edessä. Musta tuntui, että vaikka tuli oli sammunut ja savu hälvennyt, kenenkään ei annettaisi vielä aikoihin unohtaa meidän polttavaa tragediaa. Ei ainakaan, mikäli se oli Valtteri Sammaksesta kiinni.

[Cella]

Päivitellään nyt päikyn kansikuvaan myös Arktikin nimi, onhan poika ollut menossa mukana jo kohta pari vuotta! Se on vaan ihan jäänyt. Eli jos tämän sais alotusviestiin niin jee (en pysty itse muokkaamaan)

[Anne]

22.9.2018 Maastoestetunti




Nuoret ja tasapainottomat poniherrat suoriutuivat kohtalaisen hyvin, muutamia kompuroimisia lukuunottamatta. Inksu ja emmy odottavat vuoroaan ja Inkeri alkaa pikkuhiljaa tuntea Onnia kohtaan lämpimiä tunteita <3

Spessu Inkerille ja Emmylle!

[Anne]

Arktik villintyi maneesissa... taas

[Cella]

Kun ei osaa enää edes viheltää 

sadasseitsemäskymmenestoinen

Tuijotin homssuista turkoosia riimua. Se jollain tavalla loukkasi mua ihan vain olemalla olemassa, roikkumalla ujon kevätauringon läikässä, tismalleen siinä missä ennen oli roikkunut Harryn kolme kokoa isompia, täydellisen kiiltäviä kilpavarusteita. Turkoosin riimun parina oli rusehtavaoranssipilkkuinen huopa, tai se oli saattanut joskus olla punainen, ja mä mietin kuinka sen paikan entisten varusteiden omistajan herkälle, pedantille britti-iholle olisi noussut kauhuisia kananlihanyppylöitä ihan vaan sen eriparisuuden näkemisestä. 

Satulahuone oli vähän liian täynnä, niin kuin aina, mutta ei sillä lailla sekaisin kuin ihan vastikään muuttunut paikka on. Se oli muuttunut pikkuhiljaa sinä aikana kun mä olin ollut pois. Kiusallista huomata, että elämä jatkui vaikka mä en ollut täällä. Koirankorvainen hoitovihko repsotti avoinna mun sylissä, syyttävät kirjaimet oli jääneet paikoilleen siihen missä mä olin lopettanut lukemisen ja siirtynyt tuijottamaan rikollisen vääränlaista turkoosia riimua.

29/7/2019 Windi läpiratsastettu laidunloman jäljiltä. Oli kankea ja paksu mutta kyllä se selkeesti nyt taas osotti kuuntelun merkkejä. Tarvii läpiratsastusta säännöllisesti, jos sit tämä alkava tuntikausi menis paremmin kun kevät meni…. Cella ilmeisesti käy nyt harvemmin lentämisen takia? Voiko luottaa että se tekee ees kerran kuussa vai pyydetäänkö joku muu?

15/8/2019 Kengät vaihdettu Windille kevyempiin, voidaan vaihtaa takasin lännenratsastukseen sopiviin vahvempiin kenkiin jos tulee tavoitteellisempaa treeniä. Onko joku saanut Cellaa kiinni? Tai nähnyt sitä?

        ^ kävi alkuviikosta nopeesti kai harjaamassa ja tarkistamassa kamat, en ehtinyt sille puhua. kysykää allulta mitä se meinaa?

            ^ allun vastaus oli about: ”öö.. jaa-a…” et ei kukaan kai oikein tiiä

1/10/2019 Varpu länkkäreiden sennutunnilta lupautu ratsastaan Windin yhen lisäkerran viikkoon, oli innoissaan! Cellalle ilmotettu viestillä, oli ilmeisesti ok kun ei vastannut.

10/12/2019 Olisikohan ok jos osallistun Windillä joulunajan tapahtumiin? : ) Etuajo-oikeus taitaa olla virallisella hoitajalla, mutta mulla ei ole Cellan numeroa että voisin kysyä osallistuuko se… - Varpu

3/1/2020 HUOM! Cella saatu kiinni, sillä on sellanen tilanne että se on sijotettuna puolet työajasta Lappiin, tekee nyt paljon Lapin lentoja, mutta hoitaa hommia kyllä kun on vaan etelässä =) – Salma

21.1.2020 KUKA SAA CELLAN KIINNI?! Ja kuka on ollut niin tyhmä että on antanut sen ottaa kaikki Windin kisapaperit     kotiin/Allulle/Lynnille/mystiseen piilopirttiin?!! Ei voida tarkistaa eikä hoitaa mitään lisenssiasioita eikä ilmottautumisia kun papereita ei oo missään!!

29.2.2020 Kuka kirjottikaan edellisen on hyvä ja rauhottuu. En tiiä papereiden sijainnista mut kyllä nää hoituu. 

(+Huom! Windillä ollut pieni naarmu säteessä, tullut tarhassa, tarkkaillaan asiaa.)

Mä suljin vihon ja heitin sen huolimattomasti muiden kirjasten päälle. Tallissa oli aavemaisen hiljaista, joka varmaan kuulu asiaan kun koko maa oli maailmanlaajuisen viruksen takia lockdownissa ja kaikki tunnit ja yhteisötoiminta oli peruttu. Mä mietin puolilla aivoilla, mitenkähän Salma ja Emmy selviäisi tuoreina tallinpitäjinä tästä vyyhdistä, jossa käytännössä koko ratsastuskoulun tulonlähde oli sammutettu määräämättömäksi ajaksi samalla ylitsepääsemättömällä tavalla kuin lavuaari tulpataan. Toinen puoli aivoja mietti, olisinkohan mäkään saanut oikeastaan olla täällä.

Mut oli lomautettu, luonnollisesti, koska lähes kaikki lennot oli peruttu, ja siksi mä olin jäänyt pitkästä aikaa Etelä-Suomeen. Mä en pystynyt olemaan neljän seinän sisällä oman pääni kanssa, en sen jälkeen kun Aleksanteri oli täysin ilmeettömänä ja selityksiä vaatimatta tuonut mulle mun tavarat. Vaikka Seppeleeseen tulo tuntui aika kuormittavalta, oli mun pakko tehdä se.

Tuntui aivan sairaan oudolta. Musta tuntui että mä leijuin pari milliä tallikäytävän yläpuolella, kun kuljin kohti pääovia. Tuntui kevyeltä, vieraalta, hysteeriseltä, turvalliselta, hyvältä, huonolta. Kaikkea vuoron perään. Tuntui että aloittaisi kaikkea alusta. Joku, joka pelasi Simsiä hahmonaan minä, oli resetoinut koko pelin: nyt mulla ei ollutkaan enää kihlattua, eikä samanlaista työpaikkaa, eikä samanlaista tallia jossa tunsin kaikki ihmiset ja hevoset, eikä edes samanlaista kotia. Puolet mun elämästä mä asuin kämppiksenä jonkun elämäntapa-wanderlustaajan ja hampaattoman saamelaistädin kanssa suomineidon päälaella. Siellä oli ollut talvella niin paljon lunta, että mun oli pitänyt soittaa palokunta kaivamaan Daisy ulos pihatosta. Lähimmät palomiehet oli Inarissa. Niillä kesti kolme tuntia päästä paikalle.

Mä olin ollut ihan sairaan huono hevosenhoitaja aiemmin, siinä ennen resetointia -elämässä. Ja aika sairaan huono ystävä. Ainakin kaikista huonoin kihlattu, kirjoitan sen tähän nyt mustaa valkoisella. Oon Aleksanterille ainakin sen velkaa, että se saa kirjallisella todistuksella voittaa Kenelle Cella oli eniten perseestä -kilpailun. Se poika rakastaa voittaa kilpailuja.

Miten pitää olla, kun koko elämän saa aloittaa uusiksi?

Mä pääsin Windin tarhan laitaan, katselin kun aurinko paistoi ja ihmettelin kuudetta kertaa tänään, kuinka kevät täällä etelämpänä jo oli. Mä nostin peukalon ja etusormen kielen juureen ja koitin vislata tamman mun luo sille vuosien varrella tutuksi tulleeseen tapaan. Sormien välistä pihisi ilmaa joka kuulosti säälittävän tuberkuloosipotilaan huokaisulta. Mä hymähdin, hieraisin sormiani ja kokeilin uudestaan.

Vihellys ei lähtenyt yhtä kovana kuin parhaina päivinä, mutta se sai tarhan hevoset nostamaan päitään. Mun kurkkua kuristi ihan pikkuisen, kun katsoin Windin kirjavaa hahmoa sen tuijottaessa mua korvat uteliaina. Sen pää oli kuin kivestä veistetty, ja vielä aika kaukana, mutta mä halusin uskoa että se näytti oikeastaan vähän ilahtuneelta.

[Cella]

Ihan kuin aikuiset ihmiset

sadasseitsemäskymmeneskolmas

Muistatteko vielä, kuinka sanoin kokeneeni voimakasta puhtaalta pöydältä aloittamisen mentaliteettia viime viikkoina? No, sille puhtaalle pöydälle alkoi kertyä aika nopeasti tutun ja vanhan näköisiä vertauskuvallisia pölykasoja ja mainoslehtiröykkiöitä muistuttamaan ystävällisesti siitä, että asioiden siivoamista pöytäliinan alle isoksi muhkuraksi ei laskettu vielä puhtaaksi pöydäksi.

Siinä mä istuin Windin keinuvassa käynnissä hieroen hiljaa jomottavaa käsivarttani, johon yksi iloisen tammani huippuunsa hiottu hammashyökkäys oli päässyt iskemään mun ammattimaisen karatepuolustuksen porsaanreiästä. Tässä mä olin, pehmeässä satulassa, kädessä jälleen uusi kuunsirpin mallinen purema-arpi, pää liian hatara keskittymään kunnolla ratsastukseen koska Aleksanteri Holman kanssa käsittelemättä olevat asiat tekivät mun aivosoluista ringissä salsaavia kuplapäitä.

Oli siis taas mikä tahansa hetki sitten kesän 2015. Olisi voinut kuvitella, että olisin saanut sen jälkeen uusia ongelmia, mutta mikään ei ollut muuttunut.

Paitsi maneesi. Tämä uusi, joka oli rakennettu palaneen tilalle, oli kyllä upea. Tai siis toista vuottahan se oli jo käytössä, mutta mä en ollut ratsastanut täällä kuin ehkä kerran sen jälkeen.

Pyysin Windin raviin ja täydellisen kimmoisa hiekka sen kavioiden alla kahisi hiljaa. Oli lähes aavemaista olla yksin isossa maneesissa, jossa kaikki pienet äänet heijastuivat hallimaisista seinistä ja katsomon puuosista. Puolipidätin energiseltä ja aavistuksen kovasuiselta tuntuvaa pilkkupäätä ja otin sen kahdeksikolle reilusti muodostuneen kaviouran sisäpuolelle. Mun vatsalihaksia ja sisäreisiä poltteli pitkän tauon jäljiltä ennen kuin Windin takajalat oli piirtäneet edes toisen kasin kokonaan hiekan pintaan.

Pikkuoven kalahdus kuului voimakkaana tyhjässä maneesissa. Päätyseinään muodostui pieneksi hetkeksi verkkokalvoja polttelevan kirkas kevätauringon ruutu, jonka sisältä Emmy pujahti sisään kaulahuiviaan viiman puremille poskilleen puristaen.

Oli outoa nähdä Emmyä. Ei erityisesti siksi että se oli Emmy, vaan koska me oltiin oltu Emmyn kanssa aika hyviä kavereita ja sitten yhteydenpito oli mun tallimaailmahorroksen aikana hiipunut. Mä hidastin Windin käyntiin ja me katsottiin Emmyn kanssa toisiamme pitkään silmiin.

Kaverin näkeminen pitkän ajan jälkeen on pahinta. Mulla oli kolme vaihtoehtoa, millä keskeyttäisin hitaasti venyvän hiljaisuuden, ja kaikki niistä kuulosti mun päässä toistaan typerämmiltä. Mutta joku näistä olisi valittava, ellei me haluttu vain tuijottaa toisiamme siihen asti, että lopulta alkava kevätallergia muuraisi meidän silmät umpeen:


Vaihtoehto 1. ”Sä olet sitten nykyään tallinomistaja”. Mä oletan, että se tiesi sen jo.

Vaihtoehto 2. ”Sun tukka on kasvanut”. Oli suuri riski että vastaus siihen olisi 'ai no just leikkasin siitä viime kuussa 50 senttiä huonoja latvoja pois' ja sitten me oltaisiin molemmat hirveän kiusaantuneita.

Vaihtoehto 3. ”Mitä kuuluu?” Se jos mikä asetti toisen tosi ikävään tilanteeseen, koska siinä ajassa kun ei oltu nähty toisiamme, oli jo kuulunut niin paljon eri juttuja, että unohtaisi kysymyshetkellä kaiken ja vastaisi lopulta jonkun sieluttoman ’ihan hyvää’.


Päädyin kuitenkin vaihtoehtoon 3. Emmy katseli mua pää ihan hieman kallellaan, ja onneksi emmymäiseen tapaan ei ollut yhtään laimea ja sieluton vastatessaan:

”Suht paskaa just tällä hetkellä, stressaa kun koulu pitää pitää toistaseks kiinni. Estevalmennusrenkaan alkaminen on onneks kiva, sitä ei oo ainakaan karanteenin takia peruttu.”

Se katseli mua hetken.

”Kiva että oot täällä taas.”

Mua huojensi, enemmän kuin oisin uskonutkaan. En ollut tiedostanut kuinka alitajuinen kynnys mulla oli ollut siihen liittyen, että pelkäsin Seppeleen väen pitävän mua kauheana ja vihaavan mua salaa mun tasaisesti kasvaneen laiminlyöntirekisterin takia.

”Kiva olla”, mä hymyilin.


Mun viedessä Windiä takaisin kämppäänsä, mä kaivelin toppaliivin taskusta äänettömällä olleen puhelimen. Oli outoa, että viikkojen jälkeen Allun whatsapp-keskustelu oli taas kaikkein ylimmäisenä. Sen pikkuruinen pyöreä kuvake oli joku ehkä kasiluokalla otettu kuva siitä pörrötukkaisena pojannaskalina, maailmanhistorian lihavin marsu sylissään. Mä katsoin meidän viimeisiä viestejä edelliseltä illalta, kun Allu oli ilmoittanut että se haluaisi puhua.

Ja että se ei ollut varma, rakastaako se mua.

Oli outo tunne, että yksi lause voi tuntua pahalta kahdella täysin päinvastaisella tavalla. Musta tuntui pahalta, jos se koki että se saattoi sittenkin rakastaa mua vielä. Meillä oli ollut tosi vaikeaa, ja mä en kaikesta huolimatta halunnut Allulle mitään muuta kuin pelkkää hyvää. Ja mä en todellakaan ollut sille pelkkää hyvää.

Ja sitten toisaalta. Tuntui kauhealta, että oli mahdollisuus että se ei rakastanut mua enää ollenkaan.

Viimeiset viestit oli multa, joissa sanoin että voidaan puhua huomenna. Koska eilisen huomenna oli tänään, eikä Allu ollut vastannut siihen mitään, mä koitin imaista rohkeutta ja energiaa ympäröivästä ilmasta ja luonnosta (en Windistä, koska en halunnut sellaista rohkeutta ja energiaa) ja näpyttelin ehdotuksen:

”Oon nyt Seppeleessä ja laitan Windin kuntoon, nähäänkö ABC:lla kahvilla vaikka illemmalla? Jos siellä ois hyvä jutella?”

Olin aika ylpeä itestäni, kun pistin puhelimen pois ja pyöräytin Windin löyhillä ohjilla karsinassaan oikein päin. ABC olisi täydellinen, neutraali ja tarpeeksi julkinen paikka, että me ei voitaisi aiheuttaa mitään suurta draamanäytelmää. Ja kahvimuki oli pakollinen kiusallisissa tilanteissa, olisi jotain mitä näprätä ja hörppiä ja tuijotella, ja pahassa tilanteessa pahanmakuinen huoltsikkakahvi olisi aihe mitä haukkua yhdessä, vaikka muusta ei pystyttäisi puhumaan.

Riisuin tammalta varusteet ja nappasin sen harjanyssykän ovelta, johon olin sen jättänyt. Windi oli pienen testaamisen jälkeen ilmeisesti todennut, että minä olin edelleen minä – maistuin edelleen minulta ja huusin edelleen yhtä kauniissa sopraanossa kuin ennen – ja tämän tiedon saatuaan menettänyt mielenkiintonsa. Mä sain siltä ilmeisesti luvan harjata sen selän kiharaisen, satulanmallisen painauman ja vuohiskuoppien hiekat kadoksiin, koska se ei edes irvistellyt mun suuntaan toimenpiteen aikana. Ehkä se alkoi tulla vanhaksi.

Puhelin värähti mun taskussa. Unohdin jo hetkellisesti laittaneeni Allulle viestiä ja mulle tuli yllättävän kuuma toppaliivissäni kun näin sen nimen odottamatta mun näytöllä.

”oon ylökerrassa. tuu tänne vaikk kun oot saanu windin valmiiks.”

Ei. Miksei se voinut kunnioittaa ABC:ta mun upeana valintana neutraaliksi neuvottelumaaperäksi? Miksi mä olin jo myöntänyt että olin tallilla? Mä olisin tarvinnut iltaan asti aikaa valmistautua, sulatella ja pohtia, mistä ihmeestä Aleksanteri voisi vielä haluta puhua, kun muutama viikko sitten se ei halunnut kuulla multa sanaakaan.

Mä olin lamautunut harja ja puhelin kädessä hetkellisesti Windin karsinan eteen, ja sen lievästi väkivaltainen pääpusku havahdutti mut tähän maailmaan. Mua hermostutti ihan hirveästi, kun palautin harjan pussiinsa. En välttämättä muistanut edes lukita Windin karsinan ovea, kun lähdin hiipimään kohti yläkertaa.

Allu oli yksin, se seisoi yllättävän rennon näköisenä kahvinkeittimen vieressä ja katsoi kun se tippui. Se oli hippusen liian kauan katsomatta muhun kun ovi aukesi ja se kuuli askeleita, aivan murto-osan liian pitkään niin että oli läpinäkyvää, että se yritti vaikuttaa välinpitämättömältä ja coolilta. Mä nyökkäsin sille hiljaa ja istuin tupapöydän ääreen, katuen sitä heti perään, sillä nyt mä jouduin juuri pelkäämälläni tavalla istumaan siinä ilman mitään mitä pyöritellä, katsella ja hypistellä sinä aikana kun Allu keitti kahvia ja sai olla aktiivisen näköinen. Kiemursin vaivaantuneesti.

”Kiva – ” Allun ääni oli niin karhea puhumattomuudesta, että se kuulosti tulevan Darth Vaderin maskin takaa. Se keskeytti häkeltyessään samasta huomiosta, selvitti kurkkuaan ja sen niska punehtui. ”Kiva ku suostuit juttelemaan.”

”Mmm”, mä vastasin valaisevasti, ja katsoin hiljaisen kärsimättömyyden kasvaessa sietämättömäksi Allun hidasta toimintaa kahvimukien kanssa. Mun teki huutaa sille, että ei sitä sokeria tarvitse jumalauta rakastella sille lautaselle, ja että miten voi olla, että sitä kahvia just nyt läikkyi pöydälle, ja ETTÄ EI SITÄ TALOUSPAPERIA TARVITSE JUURI NYT ETSIÄ KAAPEISTA JA SITÄ LÄIKKÄÄ KUIVATA, mutta mä hillitsin itseni, koska mä olin menettänyt Aleksanterille kiukutteluoikeuteni ainakin vuodeksi. Koska kukaan ei vielä tiennyt, pystyttäisiinkö me olemaan ehkä joskus vielä tekemisissä, tai jopa kavereita, parisuhdeoikeuden valamiehistö ei ollut vielä kertonut tarkkaa aikajanaa sille, kuinka pitkän ajan päästä saisin edes hellästi ja hyväntahtoisesti piikitellä Allua.

Lopultakin Allu istui mua vastapäätä, antoi mulle täydellisesti mun maun mukaan tehdyn kahvin (mustaa, mustempaa, mustinta ja vahvinta) ja jäi sitten hiplaamaan omaa mukiaan. Se oli tosi pitkään hiljaa. Musta ihmisen, joka itse pyysi mua juttelemaan, olisi pitänyt aloittaa se puhuminen. Eihän puhelimellakaan soittaessa se soittaja vaan voinut olla hiljaa ja odottaa, että ehkä sillä vastaajalla olisi joku tarina juuri kielen päällä.

”Sä oot täällä”, Allu sanoi, ja pieni intonaation nousu loppua kohti osoitti sen kysymykseksi. Mä tiesin että se tarkoitti, että ootko nyt pidempään täällä, vai lähdetkö kohta takaisin Lappiin. Mun lentoreittien raju muutos ja se, että mun oli pitänyt vuokrata osa-aikaisesti kämppää Suomen vastakkaisesta päästä, oli tainnut olla naula mun ja Allun arkkuun. Mä tiesin, että Aleksanteri ei ollut koskaan ymmärtänyt sitä. Tiesin siksi, että olin tarkoituksella ollut kertomatta siitä mitään.

”Joo”, mä vastasin pehmeästi. ”Mut lomautettiin. Voi olla etten mee enää koko keväänä. Lappiin siis. Tai mihinkään.”

Allu nyökkäsi. Se näytti jotenkin niin pennulta, kun se katsoi alaspäin ja sen kiharat valui painovoiman vaikutuksesta naamalle. Hillitsin automaattisesti liikkeelle lähteneen käteni, etten pyyhkäissyt suortuvia hellästi sivuun.

”Mä ihastuin johonkin toiseen”, mä sanoin arvaamattomasti sisältä nousseessa rehellisyyden puuskassa täsmälleen samaan aikaan, kun Allu murahti:

”Mä en halua ottaa sun sormusta takaisin.”

Sitten me tuijotettiin toisiamme, Allun ilme hiljalleen koveten kun mun lause upposi sen mieleen, ja mun rohkeuden rippeiden hiljalleen jättäessä mun kehoa. Eihän sillä kai enää mitään väliä ollut, eli miksi mä olin sen möläyttänyt nyt. Mutta nyt se oli ulkona, ja musta alkoi tuntua, että ei tässä mitään enää menettänytkään. Mä olin aika väsynyt kantamaan kaikkia näitä juttuja yksin.

”Mä saatoin ihastua meidän yhteen lentäjään, kun se ihastui muhun ja tunnusti sen mulle." Mä puhuin hitaasti, kun en ollut ikinä sanonut niitä asioita itsellenikään ääneen.

"Joskus viime kesänä. Se oli ihan hullua. Musta oli tuntunu että me ei nähä koskaan ja meillä ei oo enää mitään yhteistä, siis sulla ja mulla, kun sulla oli koulua ja uudet kaverit ja mä tulin aina väsyneenä jostain 14 tunnin lennolta ja sitten se toinen oli yhtäkkiä siinä ja mä olin sen mielestä maailman coolein ja se oli ihan humalluttavaa.”

Mä jatkoin ennen kuin ehtisin katua että aloitin.

”Ja me pussattiin. Kaks kertaa. Ekan kerran lentojen välissä Roomassa, ja mulla oli sen jälkeen ihan kamala olo enkä uskaltanut kertoo sulle enkä vastannu sen viesteihin enää. Tokan kerran yksissä illanistujaisissa, ja sillon se paska osukin tuulettimeen. Meidät nähtiin, ja koska meillä on tosi tiukka politiikka työpaikan sisäsistä suhteista, niin jotenkin tilanne oli yhtäkkiä se, että mut oli siivottu maailman persreiän syvimpään kolkkaan tekeen pelkkiä Lapin lentoja, josta saa vähemmän rahaa ja etuja, ja se lentäjä ei saanut kun varoituksen, varmaan koska mä olen nainen ja se mies niin se nainen on vielä tässäkin maailman ajassa aina se joka on kätevämpää pistää pois, vaikka molemmat – ”, mä keskeytin pudistelemaan päätäni ja vedin värisevän henkäyksen sisään.

”Mä häpesin niin sairaasti ja musta tuntu niin hirveeltä että en voinu kertoo sulle enkä kattoo sua ja mua ahdisti koska ei se ollut sussa se ongelma että mä en välttämättä vaan ikinä halua naimisiin vaikka haluisinkin olla sun kanssa ja mä oon niin pahoillani, kun musta tuntu vaan että se kihloihin meno muutti kaiken ja mä panikoin ja – ”

Taukohuoneen ovi aukesi ja Inkeri ja joku mulle vieras nuori naisihminen seisoi ovella. Mun itseensä sotkeutuva, jatkuvasti kiihtynyt puhe katkesi hämmentyneenä ja Allun pää kääntyi ovelle päin jäykästi ja hitaasti kuin kaikki tämä mun tunnustaminen ja purettu taakka olisi tehnyt siitä fyysisesti painavamman.

”Ai… öö”, Inkeri katsoi vuorotellen mua ja Allua, jotka istuttiin vastakkain pöydän ääressä. Sitten se naurahti.

”Sori. En oo vaan koskaan nähnyt teitä noin. Istumassa yhessä ihan kun aikuiset ihmiset.”

Mä hörppäsin kahvikupistani liian kuumaa kahvia ja mietin, että ABC:lla tällaista maailman pahimpaan aikaan tullutta keskeytystä ei olisi tapahtunut.

[Cella]

Holmamafia

sijoittuu hubertuslauantaille

Sille ei ollut suoranaisesti vedenpitäviä todisteita, mutta mulla oli kutina että Aleksanterin siskot ei pitäneet mua enää perheeseen adoptoituna kunniajäsenenä. Se päätelmä oli mahdollisesti peruja siitä, että petin niiden kultamussukkaveljeä monta kuukautta tuossa vuosi takaperin. Tai siitä, että kun olin kuukausi sitten törmännyt yhteen niistä siskoista Kallassa, se oli juossut mun perään huutaen raamatullisia solvauksia ja aiheuttanut mulle post-traumaattisen stressin kaikesta perheenjäseniin ja supermarkettien kapeisiin käytäviin liittyvästä.

En siis suoranaisesti hyppinyt ilosta kun löysin Windin karsinasta Julianna Holman.

Toivo siitä, että Juli ei ehtinyt havaita mua ja mä voisin vielä pötkäistä pakoon, oli menetetty ennen kuin ehti syttyäkään – meidän katseet lukkiutui toisiinsa varmemmin kuin vuoristoradan turvavyöt, ja ne vyöt köyttivät mut paikoilleen siihen karsinan ovensuuhun. Julin ilme oli täysin tutkimaton, mutta mun ei ollut vaikea kuvitella kuinka se saisi samanlaisen hermoromahduksen kuin isosiskonsa aiemmin ja heittäisi mua Windin suolakivellä kostoksi veljensä kunnian viemisestä.

Kumpa mulle osoitettu kuolinsyytutkija ymmärtäisi riisua tämän muhkean toppatakin ennen kuin piirtäisi mun kylmänkankean ruumiin kalkkiääriviivat tallikäytävään, koska olisi noloa näyttää viimeisessä muotokuvassaan paksulta.

”Ai”, Juli kommentoi rikkoen hiljaisuuden.
”Aattelinkin että saatan nähdä sut, Cella. Mitä kuuluu?”

Mun lähes kramppiin asti kiristyneet hartiat höltyivät vähän hämmennyksestä. Mitä kuuluu? Tuntui epäloogiselta, että joku joka vihasi mua tarpeeksi vaaniakseen mua mun hoitohevosen tulisessa pesässä (en ollut käynyt Seppeleessä yli kahteen viikkoon, kauanko Juli oli täällä kykkinyt??) kykenisi tyynesti kysymään multa kuulumisia. Oliko se vaan niin paatunut, jopa tehnyt tätä ennenkin? Jos tarkemmin ajatteli, en ollut koskaan kuullut hiiskaustakaan Aleksanterin muista ex-tyttöystävistä, saati siitä, missä ne olivat nykyisin.

”Mä –”, korisin käytön puutteesta karhealla äänellä ja vilkaisin Windiä kuin tukea anoen. Tamma näytti puoliluimuisalta ja epäkiinnostuneelta, värisytti vain hieman ärtyneesti kylkilihastaan jota Juli kömpelösti harjasi pääharjalla.

Miksi se harjasi sitä??

Juli katsoi mua pitkään, kun en pystynyt jatkamaan, ja sitten… se hymähti. Vähän huvittuneesti, jopa hellästi.

”Hei”, se sanoi niin pehmeällä äänellä, että se oli varmasti ansa.

”Mä kuulin mitä Madden kanssa tapahtu, siellä kaupassa. Madde on… no, sillä menee Allun asiat aina tunteisiin. Tai oikeestaan sillä menee kaikki tunteisiin. Se oli siitä jälkikäteen oikeestaan aika pahoillaan, me kaikki ollaan, kun kyllä me tiedetään et ei toisten suhdesotkuihin oo kellään muulla asiaa vaikka kuinka olis toisen puolella.”

Meni yllättävän kauan, ennen kuin Julin sanat ja vilpitön äänensävy pääsi mun ajatusten hengenvaara-hälytyksen läpi. Se ei tainnutkaan vihata mua, se oli jopa pahoillaan mun puolesta. Ehkä se ei ollut täällä alkujaankaan mua varten, ehkä se vaan… oli sattumalta harjailemassa Windiä?

Niin että, edelleen outoa, mutta ainakaan en ollut saamassa välittömästi turpaan.

”Ai”, sain vaan suustani, ja katsoin kun Juli kaiveli melko rennon oloisesti kaviokoukkua harjalaatikosta.

”Eli… sun mielestä mä en ole – ” käytävän päädyssä ketjuihin sidottu, mulle vieras suomenhevonen päästi pitkän kiljunnan sensuuripiippaukseksi niille hävyttömille termeille, joita Madde oli musta käyttänyt.

Julin naurahdus kumpusi matalalta, kuin syvältä elämänkokemuksen ja suvaitsevaisuuden lammesta.

”Musta olisi aika jeesus-syndroomaista kutsua ketään noin, kaikki tekee virheitä ja kukaan ulkopuolinen ei tiedä koko tarinaa. Ihmissuhteet on saatanan vaikeita ja sekavia joskus.”

Mä katsoin Julin aikuistunutta ja nenäkoruistunutta naamaa ja koitin olla paljastamatta mun omalla naamalla kuinka huvittavaa oikeastaan oli, että se 16-vuotias perheen vauva, jonka mä olin tavannut kun me Allun kanssa lyötiin hynttyyt yhteen, puhui mulle nyt ihmissuhteista ja ymmärryksestä kuin se Pocahontasin kaikkitietävä esiäiti.

Tapahtumien ottama käänne sai mut rentoutumaan sen verran, etten voinut olla enää kysymättä:

”Juli, mitä sä teet Windillä?”

”Mä sain sen Hubertusratsastukseen”, se vastasi kainalonsa alta kasvot loistaen samalla kun koitti nojata Windin lapaan saadakseen sen nostamaan etujalkansa ylös. Windi tuijotti haastavasti seinää ja törrötti sitkeästi kaikilla jaloillaan kuin ei olisi koko elämänsä aikana niitä kyennyt nostamaan. Parin epätoivoisen yrityksen jälkeen Juli sovelsi kaviokoukun harjaosalla jotain vuohisen rapsuttelua, kuin ei olisi missään kohtaa muuta yrittänytkään, saati kiusallisesti epäonnistunut, ja nousi sitten täydellisesti aseteltu tyyni ja ammattimainen ilme naamallaan pystyyn. Se muistutti siinä hetkessä Allua niin sympaattisen paljon että mun sydänonteloa pisti.

”No, me taidetaan sitten mennä kakspäällä?” mä vastasin vähän vinosti hymyillen, ja katselin kun ymmärrys upposi Juliin.

”Mitä?” Juli kaiveli hieman tuohtuneena housuntaskujaan, kaivoi puhelimen esiin ja työnsi mun naamalle näytöllä killuvan viestin.

"Moi Juli! Tosiaan, puhuttiin siitä meidän Hubertusratsastuksesta, tällä hetkellä vapaana on sulle sopivista tammoista esimerkiksi Windi ja Lyyli. Niistä jommallakummalla voisit tulla mukaan! :--) – Salma Seppeleestä", mä luin ääneen ja vilkaisin perään viestin aikaleimaa. Se oli lähetetty ehkä tuntia ennen sitä, kun mä mattimyöhäisenä ilmoittauduin Hubertukselle ja vein hoitajan kyynärpäätaktiikalla Windin välistä. Juli ei ollut vastannut viestiin ja varannut kumpaakaan tammoista, ja siksi Salma ei ollut muistanut laittaa korjausta, että Windi ei ollutkaan käytettävissä. Juli hieraisi hieman turhautuneena naamaansa, kun mä näytin sille Hubertuksen osallistujalistan jossa Windi oli laitettu ilmiselvästi mun nimen perään. Se toipui takaiskusta kuitenkin nopeasti.

”Onneks tulin sit hyvissä ajoin”, se puhisi ja keräili kimpsunsa lähteäkseen tarkistamaan Salmalta oikean ratsunsa.

Mä katsoin Windiä ja se katsoi mua. Sitten mä käännyin vielä kannoillani katsomaan käytävällä etenevän hahmon perään.

”Hei, Juli!”

Juli kääntyi, ja niin kääntyi uteliaasti pari muutakin Hubertukselle valmistautuvaa hoitajaa, joista kaikki oli mulle tuikituntemattomia. Sydänontelossa tuntui jo toinen pisto muutaman minuutin sisään, ja mä yritin lohduttaa itseäni, että se oli varmasti vain alkava veritulppa, eikä mitään niin lällyä kuin joku vanhojen aikojen ikävöinti.

”No?” Juli hoputti vähän ärtyneenä siitä, että sen oli mun takia laitettava toinen ratsu kuntoon ja nyt mä viivytin sitä entisestään.

”Kiva että juteltiin. Säikähdin vähän kun –” multa pääsi pieni naurahdus mun äskeisen paniikin takia,
” – luulin ensin että ootit mua Windin luona raivoissaan ja valmiina kostamaan verisesti Allun puolesta.”

Julin kanssanaurahdus tuli pikkiriikkisen liian hitaasti:

”Jos mä haluaisin kostaa, mä tulisin tietysti sun kotiin. Kun mä tiiän, missä sä asut.”

Niin nuorin Holman mafiasiskoista käänsi mulle selkänsä ja paineli toimistoon. Ja mulle jäi ihan vähän sellainen olo, ettei se ollutkaan niin esiäitimäisen zen ja ok mun ja mun tekojen suhteen, kuin se antoi olettaa.

[Cella]

Erolapset

175.

Sanoivat ihmiset mitä tahansa Lynn Melinin ja Daniel Susinevan avioliiton kariutumisesta, sen syynä ei ainakaan voinut olla yhteisten harrastusten ja mielenkiintojen puute. Ainakaan siitä päätellen, millaista kollektiivista intohimoa ne osoittivat mun elämään puuttumista ja mun sisustusvalintojen vihaamista kohtaan.

Ne oli siis palanneet. Ihan yhtäkkiä. Daniel ensin, se vain viikko sitten käveli ulko-ovesta sisään kun mä olin pelkkiin vesimelonikuvioisiin pikkareihin pukeutuneena keittämässä kahvia Vänrikinmäen keittiössä. Käytännössä kaikkeen meidän yhteiselon aikana tottuneena se ei vaivautunut edes peittämään silmiään tai hätkähtämään, kun mä puolialastomana ja säikähdyksestä puolikuolleena kiljuin ja heitin sitä mukilla.

”Tämä on mun talo. Miksi mun olisi pitänyt soittaa kellekään ja kertoa, että olen tulossa omaan talooni?” Daniel ihmetteli, kun mä olin huutanut sille, miksei se ollut varoittanut tulostaan.

”Ja mistä sä olet Cella raahannut meidän olohuoneeseen tollaisen hirveän keltaisen tuolin?”

Vähän sama tapahtui pari päivää myöhemmin Lynnin kanssa. Siinä kohtaa mä olin tietenkin tajunnut laittaa jo vaatteet päälle, mutta säikähdin silti hirveästi, kun se kolisteli eteisestä mun eteen. Lynnkin säikähti, mutta sitten sen kasvot suli hymyyn ja se otti mut niin tuttuun ja ihanaan halaukseen että nauroin ääneen. Me ei oltu nähty kuukausiin, mutta yhtäkkiä tuntui kuin sitä välissä kulunutta aikaa ei olisi ollutkaan.

Kunnes Lynnin takaa astui esiin Lilian, joka oli tyyliin jotain seitsemäntoistavuotias nykyään, ja se ilmoitti että mun instagram oli niin nolo, että sen oli ollut pakko ottaa sen äidin puhelin ja lopettaa Lynnin käyttäjällä mun seuraaminen.

Oli todella outoa asua taas yhdessä. Mä hautauduin mun yläkerran kortteeriin, joka tuntui yhtäkkiä kamalan pieneltä, kun olin tottunut käyttämään koko talon tyhjiksi jääneitä huoneita kuin omiani. Mutta muuten se outous ei ollut negatiivista. Dani ja Lynn ei olleet kiusallisia tai ärtyisiä toistensa seurassa, ja oli aika mukava juoda aamukahveja taas Lynnin kanssa yhdessä niin kuin ennen vanhaan. Lynn oli ostanut tulppaanejakin meidän kahvipöytään, väripilkuksi kevätauringon laikuttamaan keittiöön. Ja kantanut vaivihkaa mun keltaisen tuolin piiloon kellariin.

Positiivinen uutuudenviehätys niiden paluusta hävisi kuitenkin siinä vaiheessa, kun mä sain kokea erolapseuden varjopuolen. Yhteisvanhemmoinnin. Se kasvatuskeino, kun molemmat vanhemmat istuvat pöydän ääreen sua vastapäätä kuin kuulustelevat poliisit, ja sanovat että ne haluavat jutella, on tehokas – mutta se on EXTRAtehokas, jos ne vanhemmat ovat eronneet. Kuin sanaton viesti että tämä on kuule nyt niin vakavaa että jopa me ollaan yhdistetty voimamme.

Niin, Dani ja Lynn istuivat mua vastapäätä naamat vakavina tänä aamuna. Mä katsoin niitä ja laskin kahvikuppini hitaasti pöydälle.

”Cella kuule”, Lynn aloitti varovasti ja vilkaisi sitten Daniin. ”Me haluttais vähän kysellä sulta, että miten sä voit.”

”Hyvin?” mä vastasin niin epäilevällä äänellä, että se epäilys tuntui venyttävän sanan jokaista kirjainta.

”Kun… me ei suoraan sanottuna ihan odotettu, että sä asut täällä edelleen. Ei sillä, että meillä olisi jotain sitä vastaan!” Lynn sanoi kiireisesti. Daniel näytti siltä, että sillä saattoi olla vähän jotain sitä vastaan.

”Sillä vaan että… sä et taida olla kauheasti kehenkään yhteydessä, ja me luultiin... tai että, sähän olit lomautettuna hetken aikaa, eikö? Ja asut täällä yksin. Ja me ollaan kuultu, että sä et käy tallillakaan juuri yhtään enää. En tiedä, johtuuko se Allusta tai jostain muusta, mutta me ollaan vaan vähän huolissamme. Ettet oo jotenkin… syrjäytymässä tai jotain.”

Multa pääsi naurahdus, joka kuulosti mun omaankin korvaan aika hermostuneelta. Oliko Lilian kannellut mun huoneessa olevasta kolmen litran viinilaatikosta? Siitä boksin hanasta oli vaan kätevämpi lorottaa suoraan kahvimukiin täydennystä, kuin pullosta!!

”Mulla on kaikki ihan hyvin”, mä sain väkinäisesti sanottua. Venkoilin tuolissani, halusin tästä keskustelusta pois.

”Teen nyt kolmipäivästä lyhyempää viikkoa, eli käyn kyllä töissä. Ja voin tulla vaikka tänään tallille heti mukaan, kun Dani menee vetämään sitä kurssia! Katsokaa kun kyllä mä poistun välillä kotoa!”

Lynn näytti siltä, ettei mun heikot vakuuttelut olleet riittävästi hälventämään sen huolta. Daniel sen sijaan näytti siltä, että se oli valmis ottamaan sen pienenkin voiton, että mä lähtisin talosta ulos, ja se nousi pöydästä ponnekkaasti.

”Hyvä. Jos tuut kyydillä, niin lähtö kahdenkymmenen minuutin päästä.”


Kevätauringon syövyttävä kirkkaus särki mun päätä jo siinä vaiheessa, kun mä vasta astuin Danin autosta ulos Seppeleen pihalla. Hevoset oli ulkona, yksi mulle vieras poni kellotteli rennon näköisenä kyljellään kuivassa kohdassa tarhansa keskellä ja vähän kauempana tammatarhassa Laila ja Windi kävelivät laiskasti rinnakkain, kunnioittavan turvavälin säilyttäen. Mä siristelin silmiäni väkivaltaisesti ja koitin tunnistaa ihmisiä, jotka tallipihan toisella laidalla liikkuivat.

”Mä meen hakemaan Windiä”, mä sanoin Danielille, vain huomatakseni, että mies ei ollut enää mun vieressä vaan paineli jo ainakin kymmenen metrin päässä kohti maneesia.

Windin ilmeestä ei juuri voinut kertoa, oliko se iloinen mun näkemisestä, ärtynyt sen aurinkokylvyn keskeytymisestä vai vatsavaivainen, mutta ainakin se antoi ottaa itsensä helposti kiinni. Joskus olin saattanut olla ihminen, joka kevään ensimmäisistä lämpimistä päivistä innostuneena toi hoitoponinsa ulos hoitopuomille harjattavaksi, mutta se ihminen oli jäänyt jonnekkin vuoteen 2016. Raahasin laiskasti kävelevän hevosystäväni tallin kiviseinien hämäriin kuin valoa pelkäävä luolahiisi. Windi pärisi pyörähtäessään karsinaansa, ja heti päästessään riimustaan se kaarsi kaulaansa rapsuttaakseen kiivaasti loimen peittämää, huomattavan pyöreää kylkeään.

”Onko mamma ollut vähän hyvällä ruualla?” mä mutisin tammalle hiljaa. Windin ilmeestä päätellen mä saisin sen puolesta olla todella huonolla ruualla ja kuolla pois. Tamman jaloissa oli harmaita, kuivuneita mutaraitoja ja sen karva oli kulunut ja pyörteillyt rumaksi sen hännän tyvessä, jota se oli ilmeisesti hinkannut jotain aidantolppaa vasten.

Liu’utin käteni rauhallisesti ohuen ruskean harjan alle. Windi katsoi mua toisella kalpealla silmällään ja piti korvat luimussa, mutta näykkimisen tai uhoamisen merkkejä se ei osoittanut. Silitin hiljaa lämmintä, vahvaa kaulaa ja hengitin. Se oli tuttua. Se oli Windi. En edes tiedä, kuinka kauan mulla oli tuntunut se paino rintalastan päällä, mutta siinä hetkessä se paino tuntui kevenevän vähän.

”Cella.”

Olin jo tottunut siihen, kuinka aina kun nimeni sanottiin ääneen siihen liitettiin sellainen lievästi yllättynyt nuotti, joka syntyy kun puhuu ihmiselle jota ei näe ikinä missään. Emmy katsoi mua käytävältä ja näytti väsyneeltä. Mä kahistelin Windin loimi sylissäni käytävälle. Puolioven toiselle puolelle päästyäni näin Emmyn valtavan, painovoimaa vastaan taistelevan raskausmahan.

”Oho. Oot vielä yhtenä kappaleena”, multa lipsahti, ja Emmy siristi aivan aavistuksen silmiään. Se selvästi teki tietoisen, vaikean päätöksen olla vastaamatta jotain tapaan 'ooooh, en ole edes huomannut että en ole vieläkään synnyttänyt, tämä kun on niin luonnollinen tila!!' ja sen sijaan hymyili mulle pienesti.

”Juu. Windin varsakin varmaan syntyy ennen tätä.”

Mun tietoisuudella meni tosi pitkään rekisteröidä lauseen merkitys. Ehkä se johtui siitä, että olin samaan aikaan vielä keskittynyt Emmyn mahaan ja lisäksi sen takana käytävälle astelleeseen punatukkaiseen naisihmiseen josta tuli Iron Maiden -paitoineen ja hoikkine jalkoineen vähän mieleen laulaja Sanni.

Windin varsa. Mä muistin etäisesti viestin Salmalta, jossa kerrottiin Windin astutuksesta. Mutta sehän oli ollut vasta viime viikolla? Vai viime kuussa? Mulla oli jaksoja viimeisiltä kuukausilta, joissa aika sulautui yhdeksi mössöksi: se aika, jonka mä kulutin katsomalla Ruotsin Paratiisihotellia ja syömällä Gifflar-puusteja sängyssä oli vain yhtä samaa loputonta päivää. Mä tiesin kyllä että Windi oli kantavana. Mä en ollut vaan jotenkin... osannut iloita siitä?

”Se näyttää ihanalta”, mä sanoin vaisusti ja annoin Emmyn päätellä itsekseen puhuinko Windistä vai kehuinko todella normaalisti sen mahaa.

”Mun on pitänytkin puhua sulle”, Emmy sanoi madaltaen ääntään jotenkin virallisesti, ja mä seurailin hajamielisesti sen olan yli kuinka mun-mielestä-Sanni rullaili pitkiä pinteleitä kauempana tallikäytävällä.

”Tilanne oli tässä talvella se, että me otettiin Windille apuhoitaja. Se oli… hyvä ratkasu. Moni muu tuntihevonen hoituu kun itsestään, vaikka hoitaja ei olis paikalla, koska monet tuntilaiset tykkää laittaa poninsa kuntoon. Mut useimpia Windin karsinaan meno ei suoranaisesti houkuttele, niin me ollaan tarvittu apua sen kanssa niinä päivinä kun sä et ole täällä.”

Mä nyökkäsin. Se ei ollut musta mitenkään yllättävä asia kuulla. Mä en ollut mitenkään tunnetusti hyvä jakamaan asioita jonkun kanssa, mutta tiesin kyllä, että se oli Windille paras ratkaisu. Emmy näytti vähän oudolta ja tarkkaili mun naamaa.

”Mä tiedän että sä et oo ollut ihan oma ittes sun ja Allun eron jälkeen”, Emmy sanoi, nyt vähän kovemmalla äänellä kuin musta oli tarpeen. Punatukka-Sanni nosti katseensa pinteleistä ja katsoi mua tutkivasti.

”Mutta älä anna teidän välien tulla Windin hoidon tielle, tämän apuhoitajaratkaisun pitää toimia.”

Musta tuntui äärettömän tarpeettomalta ottaa Allun ja mun ero puheeksi tässä oudossa yhteydessä. Miten Aleksanteri liittyi apuhoitajaan mitenkään?

”Niin että”, Emmy vaihtoi painoa jalalta toiselle ja näytti siltä, että ei muuta halunnut kuin toimistoon päiväunille paksun vatsansa viereen. ”Laittakaa se toimimaan, vaikka olisi vähän outoa. Se oli kuitenkin ainoa, joka on osoittanut mitään halua hoitaa Windiä.”

”Siis”, mä räpytin silmiäni. ”Kuka oli?”

Emmy katsoi mua pahoittelevan näköisenä.

”Allun sisko. Julianna Holma.”

[Cella]

Lapsenlikka

176.

“Se hölkkää ihan laiskasti.”
”Ravaa. Hepat ei hölkkää, ne ravaa.”
”Hmm. No mutta kun toi ei oo oikeaa ravia, vaan tuollaista paksukainen-on-lähtenyt-ekaa-kertaa-elämässään-juoksemaan -meininkiä, niin eikö silloin voi sanoa hölkkää? Sen maha sitä paitsi hölskyy. Hölskyy – hölskää – hölkkää. Niin. Ihan oikea sana mun mielestä.”
”Äiti on sanonut, ettei ketään saa sanoa paksukaiseksi. Mutta se kyllä hölskyy. Miksi se hölskyy?”
”Kai se varsa siellä mahassa heiluu hölkän tahdissa”

Tätäkö mun elämä nyt oli?

Mä suljin silmät kärsivästi aurinkolasien takana. Jos aidalla roikkuvat Juli ja Lilian olisivat olleet normaaleja ihmisiä ja pysyneet yhtäjaksoisesti enemmän kuin puoli sekuntia hiljaa, Windin juoksuttaminen aurinkoisella, talven lumien alta sulaneella kentällä olisi voinut olla ihan rentouttavaa. Jos me oltaisiin oltu tamman kanssa kaksin, mä olisin saattanut arvioida, että Windin ravissa oli pienestä löysyydestä huolimatta hyvää rytmiä ja se vastasi hyvin ääniapuihin. Nyt mä kuitenkin arvioin vain, kumpi aidalla kaakattajista olisi helpompi sulloa luutakaappiin, jos ne jatkaisivat tyhjänpäiväistä hölkkäanalyysiaan mun kuuloetäisyydellä.

En tiennyt, mitä oli tapahtunut, että musta oli tullut joku tallin virallinen lapsenvahti. Tai siis, tiesin. Mutta ei se reilulta tuntunut.

”Huomenta”, mä olin sanonut Lynnille aamulla meidän valoisassa keittiössä, ja tullut vahingossa aloittaneeksi tämän kaiken.

”Urggh”, oli Lynn vastannut ja painanut kapeita sormenpäitään silmilleen.

”Nyt olis Cella tosi hyvä hetki kertoa, jos se sun viini on seissyt siinä lämpimässä fermentoitumassa jonkun kaksi vuotta, koska myrkytyskeskukseen pitäis soittaa mahdollisimman nopeasti.”

Mä katsoin buranapakkausta sormeilevaa ystävääni huvittuneena. Eilen illalla Lynn oli tullut maailmaa piiloon mun huoneeseen ja viihtynyt siellä monen tunnin ja monen ””kahvimukillisen”” ajan. Mä olin päätellyt jo ensimmäisen mukin jälkeen Lynnin kasvoille nousseesta punasta, että sen yksinhuoltajapäiviin ei selvästi kuulunut mitään säännöllistä laatikkoviinin kanssa rentoutumista. Mutta mikä mä olisin ollut sitä estämään, kun se halusi ottaa vielä toisen mukin, ja sitten vielä puolikkaan. Me oltiin puhuttu ja naurettu Lilianin nukkumaanmenoaikaan saakka, ja musta oli tärkeintä, että Lynn oli näyttänyt paljon paremmalta ja vähemmän ahdistuneelta mun huoneesta poistuessaan kuin se oli sinne tullessaan.

Nyt Lynn ei näyttänyt erityisen hyvältä. Kerroin sen sille ja se heitti mua voimattomasti tyhjällä buranakääreellä.

”Miten sä olet noin hilpeä”, Lynn raakkui ja nousi kaatamaan itselleen kahvia puolillaan olevasta pannusta. ”Ei mene tasan onnen lahjat, sä joit puolet enemmän sitä litkua kuin mä! Ja silti mulla on meistä se huono olo tänään, kun mulla olis lapsi vietävänä tallille.”

Sen ilmeestä näki, että se sai kesken kahvin kaatamisen idean josta mä en tulisi tykkäämään. Ja niin se saikin.

”Lilian!” Lynn huikkasi olohuoneen suuntaan. ”Iloisia uutisia! Teillä on tänään Cellan kanssa oikein kummitäti-kummilapsi -päivä!”

”Lynn…” mä sanoin paniikinsekaisen varoittavasti, mutta kuulin jo pienen ihmisen askeleiden äänen lähestyvän vaarallisesti keittiötä.

”Mä lupasin, että se pääsee Seppeleeseen tänään”, Lynn sanoi hiljaa samalla irvistäen. ”Oo kiltti. Se ei oo yhtään tiellä, se on tosi tottunut tallilla oloon. Mä en nyt vaan pysty kaikkiin tuttuihin tai Danielin valmentajapersoonaan. Enkä aurinkoon.” Lynnin ääni oli lempeä, mutta samaan aikaan se työnsi mua aika järkähtämättä kohti eteistä. Mun hiljaista jupinaa ei juuri kuultu, kun Lilian osoitti iloaan uudesta talliseuralaisesta ja Lynn tarkisteli tyttärensä tallirepun sisältöä.

”Sun lapsi”, mä marisin vielä viimeisen kerran, kun Lilian oli jo hilpaissut ovesta aurinkoiselle pihalle lähtöä odottamaan.

”Sun viini”, Lynn sanoi, ja työnsi pienen vaaleanvihreän tallirepun mun syliin.


Lynn oli oikeassa, Lilian osasi käyttäytyä oikein asiallisesti. Pihalla se ei malttanut pidätellä intoaa: se pyrähteli pienet keltaiset kumpparit lompsuen juoksuaskelia kohti tallia, mutta kun me päästiin hevosten läheisyyteen, se siirtyi kävelemään täydellisen rauhallisesti. Toimiston avoimen ohi kävellessämme mä näin Emmyn selän tietokoneen ääressä.

”Huomenta!” mä huikkasin ja seurasin samalla sivusilmällä karsinoihin kurkkivaa Liliania.

”Cella!” Emmy huikkasi, ja nousi vaivalloisesti mahansa kanssa ylös tietokonetuolista. ”Hyvä että oot siinä. Julikin on täällä tänään, sä voisit opettaa sille kuinka Windiä juoksutetaan.”

Ja niin mä tein itselleni lupauksen, etten enää koskaan tulisi toivottamaan kenellekään huomenta.

Mulla oli yhtäkkiä paapottavana räkänokkainen kummilapsi ja keltanokkainen apuhoitaja. Ne oli vähän koominen kaksikko talliseuraksi, se oli pakko myöntää. Juli odotti meitä Windin karsinalla ja tervehti meitä uudessa hoitajanroolissaan jotenkin äärettömän tärkeästi ja asiallisesti. Julista huomasi, ettei se ollut tottunut lapsiin: se puhui Lilianille kuin aikuiselle, joka oli kummallista seurattavaa, mutta Lilian itse tuntui olevan siitä mielissään. Lilian ulottui Julia suunnilleen lonkkaan asti, mutta silti lapsella oli vanhempiensa perintönä jo paljon enemmän ymmärrystä hevosista kuin mun vasta-aloittaneella kakkoshoitajalla.

Ei se siis suoranaisesti ihmetyttänyt, että niillä oli niin paljon puhuttavaa hevosmaailman ihmeistä.

Mä juoksutin Windiä vielä hetken varmistaakseni ettei Julin tarvinnut menettää juoksutusneitsyyttään aivan kaoottisen ja raskaushormoneissaan sekoilevan tamman kanssa. Sitten mun oli pakko keskeyttää aidalla norkoilevan kaksikon yhä jatkuva keskustelu hölskyvistä varsoista.

”Juli, tuu tänne keskelle. Toivottavasti seurasit ees vähän.”

Mä en ollut erityisen innoissani opettajanroolista, mutta ymmärsin kyllä, miksi Emmy halusi Julin oppivan. Juli kävi vasta alkeistunneilla, eikä sitä ihan huoletta voinut päästää ratsastamaan itsenäisesti, mutta maasta käsin se voisi liikuttaa Windiä viimeisille tiineysviikoille asti.

”Noniin”, mä tyrkkäsin juoksutusliinan ja -piiskan Julin käsiin. Nuorempi Holma näytti kivistävän paljon isoveljeltään ollessaan hämmentynyt ja jännittynyt – sen kulmakarvat rypistyivät samalla tavalla, suu raottui, ja otsalle putoavat hiukset taipuivat aivan identtisesti – mutta Holma-klaanin kunniakoodin mukaisesti se ei ääneen myöntänyt jännitystään. Tyttö otti välineet multa ja jäi odottamaan ohjeita.

”Piiska ei oo hevosen lyömistä varten. Sen pitäis lähteä liikkeelle ja kiihdyttää ihan sillä, että huitaset kevyesti sen takapäätä kohti ja annat ääniapuja. Noin, hy – pidä liina kireellä.”

Juli onnistui saamaan Windin liikkeelle kevyellä piiskan heilautuksella ja maiskutuksella, mutta hämmästyi sitten itse onnistumisestaan niin, että meinasi pudottaa koko liinakerän kädestään. Mä seurasin Julin touhuja sen vieressä muutaman kierroksen. Näytin sille, miten hevonen pysäytettiin ja kuinka siltä pyydettiin enemmän liikettä luomalla painetta, ja lähdin sitten hivuttautumaan kohti kentän laitaa. Juli oli niin täydellisesti uppoutunut juoksuttamiseen, ettei varmaan edes tajunnut, että mä en enää ollut apupyörinä sen rinnalla.

”Mä tykkään kyllä enemmän ratsastaa”, Lilian antoi kommenttinsa koko juoksutustouhulle, kun mä palasin sen viereen. Mä en vastannut, olin niin keskittynyt olemaan tyytyväinen siihen, miten hyvin Windi käyttäytyi Julin kanssa. Se oli kyllä järkevä hevonen.

”Niin mäkin”, sanoi matalahko ääni takaviistosta. Mä säpsähdin vähän: pääsiäisen kunniaksi tallilla oli niin hiljaista, että jotenkin ehdin välissä unohtaa tämän olevan julkinen paikka, jossa voi olla muitakin ihmisiä. Manny käveli hitaasti mun viereen aidalle ja hymyili Lilianille.

”Sun?” mies kysyi, ja nytkäytti päätään kohti pientä tyttöä, joka koitti tasapainoilla kentän aidalla kuin jumpparekillä. Mä nauroin aidosti ja sain ilmeestä päätellen miehen vähän nolostumaan. Eihän se mua tuntenut, joten mistä se olisi tiennyt, onko mulla suurperhe kotona odottamassa.

”Kummityttö”, mä vastasin vaan vakavoiduttuani, vaikka musta tuntui edelleen koomisen absurdilta, että joku ikinä erehtyisi pitämään mua äiti-ihmisenä.

Manny nyökkäsi ja jäi mun viereen seuraamaan Windin ravailua.

”Arktikilla on huomenna kengitys”, se rupatteli hetken päästä hiljaa. Se vaikutti sellaiselta yleissympaattiselta tyypiltä, sellaiselta, joka ei olisi nytkään kauheasti halunnut jutustella, mutta teki niin kohteliaisuudesta tai välttääkseen minkäänlaista kiusallisuutta.

”Se on helppo poni kengittää”, mä hymähdin ja muistelin lämpimästi ihmisrakasta ex-hoitoponiani. Mä olin jatkamassa juttua, kun Lilian huudahti lapselle ominaiseen tahdittomaan ja rehelliseen tapaan:

”Hei, miksi noi kaksi tuijottaa! Haluaisiko ne kentälle ratsastamaan?”

Me käännyttiin Mannyn kanssa vilkaisemaan olan yli. Musta tuntui äkisti aavistuksen heikolta, ehkä se oli sittenkin se eilisiltainen fermentoitunut viini.

”Joo. Varmaan haluais vaan kentälle”, mä vastasin Lilianille nielaisten ja nostin kokeilevasti kättäni vilkuttaakseni Punkkua ohjista pitelevälle Aleksanterille ja sille punatukkaiselle Sannin näköiselle naiselle, jotka molemmat katsoivat varsin tiiviisti mun, Mannyn, Lilianin ja Julin muodostaman porukan suuntaan.

[Cella]

(Salaliitto)teorioita

177.

Teoria: kaikki hevosihmiset ovat henkiseltä ja emotionaaliselta kypsyydeltään jälkeenjääneitä.

Ei se meidän vika tietenkään ole. Se alkaa siitä, kun meidät päästetään pieninä, jumpparistikon korkuisina saparopäinä meidän ensimmäiseen ponikerhoon, jonka ensimmäisellä tunnilla opetetaan että hevosten kanssa ei saa näyttää innostusta, kiukkua, jännitystä tai mitään tunnepuuskia, koska hepat aistii sen ja sitten luultavasti tapahtuu jotain kauheaa. Kymmenen vuotta myöhemmin me istutaan terapeutin sohvalla aivan ihmeissämme siitä, miten me ei uskalleta näyttää tunteita normaalisti, vaan kyykitään taukotuvan heppalehtien ja teemukien takana piilossa inhimilliseltä kanssakäymiseltä koska muuten varmaan, niin, tapahtuu jotain kauheaa.

Sitten se jatkuu, kun viisitoistakesäisinä ainoa oman tasoinen koulutunti on perjantaisin seitsemästä kahdeksaan, joten me ollaan aina ne ainoat jotka ei pääse rinnakkaisluokan Vilin kotibileisiin, koska me ollaan tallilla. Koska kaikki muut saivat jo Vilin bileissä kokea alta pois ne elämän ensimmäiset hävettävät sekoilut, ihmissuhdekriisit ja kuolaiset, kömpelöt pusut, meidän pitää ottaa ne kaikki kiinni näin 26-vuotiaina ja sekoilla muiden hevosihmisten kanssa.

Tämä oli toki vain mun teoria. Mutta koska kahdella edellisellä tallireissulla mä olin todistanut Mannyn piiloleikkiä, Inkerin maailman ilmeisintä mykkäkoulua ja Aleksanterin hermoromahdusta seurannutta yritystä kieltää sisartaan käymästä tallilla - puhumattakaan mun omasta äärettömästä epäkypsyydestä jota todistin päivittäin - mä sanoisin että se oli aika osuva teoria.

Siksi mä istuin Windin karsinan edessä pienellä jakkaralla ja odotin. Mä olin päättänyt kasvaa vihdoin (ainakin yhdessä asiassa) aikuiseksi. Mun ja Allun oli korkea aika olla normaaleissa väleissä.

En mä odottanut että meistä tulisi jotain kavereita. Mutta mä olin jotenkin valaistunut, kuin joku korkeamman älykkyyden olento, kuinka naurettavaa oli että mun moikatessa Aleksanteria tallipihalla se vain paineli karkuun ja alkoi pommittaa siskoaan viesteillä jossa se käski Julia poistumaan mun seurasta välittömästi. Meidän erosta oli joku kaksi vuotta. Mä tunsin Allun tarpeeksi hyvin tietääkseni, että se ei kuuna päivänä vain selvin päin toteaisi mulle, että Cella, olen antanut sinulle anteeksi. Ainoa tapa ratkaista tilanne oli ruveta olemaan sen seurassa normaali. Mä aioin olla sille ihan aggressiivisen normaali.

Ongelma oli, että Allun piti olla paikalla että mä pystyin olla sille aggressiivisen normaali.

Mä olin nyt neljä päivää roikkunut tallilla siltä varalta, että Allu saapuisi paikalle ja mä pystyisin tekemään jonkun aloitteen. Windi taisi kaivata takaisin niitä aikoja, kun mulla oli ollut harva se päivä lentoja toiselle puolelle maailmaa, enkä ollut jatkuvasti syynäämässä ja letittämässä rusetteja sen luiruun, kevätallergiaiseen häntään. Nyt se tönötti vasta siistityt korvat luimussa karsinassaan mun selän takana, kun mä harjasin käytävän puolella sen jännesuojia puhtaaksi.

Mun puhelin värisi. Pieni kuvake näytöllä näytti liekiltä, en ollut nähnyt sitä koskaan ennen.

”Mitä..?” sanoin itsekseni ääneen. Avasin ilmoituksen vain nähdäkseni sen olevan viesti. Tinderissä.

Otto:
Voin tuoda teille ruokaa
Ja onneks olkoon! Koska sun hepan laskettu aika on (vai miksi sitä hevosilla sanotaan?)

”Mitä??” sanoin uudestaan puhelimelle.

”Mitä?” kuului vastaus vinottain Windin karsinaa vastapäätä olevasta karsinasta. Karsinan oven raosta kurkkasi se punatukkainen Sanni, se jota Manny pakoilee, se hapuili juuri kypäränsä lukkoa kiinni ja oli ilmeisesti ollut jo hetken aikaa siellä karsinassa laittamassa hevosta valmiiksi. Mä en tiennyt vieläkään sen oikeaa nimeä, Manny ei ollut kertonut, vaikka olikin myöntänyt tuntevansa sen.

Sannilla oli kyllä uskomaton kyky olla paikalla niinä hetkinä, jotka ei olleet mulle erityisen hyviä: ensin kun Emmy ilmoitti mulle Windin apuhoitajasta, sitten kun Allu juoksi mua karkuun ja nyt, kun mä puhuin yksin ääneen mun puhelimesta löytyneelle Tindermiehelle, joka lupasi mulle ruokaa ja tiesi jotenkin maagisesti että Windi odottaa varsaa.

”Sä mutiset aika paljon itseksesi”, Sanni hymähti mun hämmentyneelle ilmeelle huvittuneesti. Se vetäisi ärtyneesti pitkiä punaisia suortuviaan pois kypärän hihnan välistä ja koitti naksauttaa kypärää uudelleen kiinni.

”Mä – ” mä aloitin. ”Mulle tuli viesti Tinderissä. En tiennyt että mulla on Tinder.”

Sanni pysähtyi kesken liikkeen ja nauroi vähän yllättyneesti.

”Miten ei tiedä, että on Tinder?”

Siis, kyllä mä tiesin. En vaan ollut muistanut, ennen kuin nyt. Pari viikkoa sitten, silloin kun me juotiin viiniä kaksin Lynnin kanssa mun huoneessa, me oltiin sovittu yhdessä että me ladataan Tinder. Mun mielestä se oli yhteinen sopimus, mutta Lynnin mielestä ei, koska se keskustelu oli mennyt näin:

”Siis nyt hitto, Lynn!! Me ollaan viehättäviä nuoria ihmisiä! Nyt me lopetetaan tämä vanhojen miesten perään haikailu ja etsitään uudet, meidän pitää ladata Tinder!” minä sanoin.

”Enhän mä nyt mitään Tinderiä lataa”, Lynn naurahti vähän hermostuneesti. ”Mulla on pieni tytär eikä aikaa millekään systemaattiselle parinvalinnalle.”

Mulle oli tullut siinä välissä hepuli siitä, että Lynn käytti termiä systemaattinen parinvalinta kuin joku solubiologi, sitten mulle oli tullut hikka siitä hepulista, ja jossain siinä hepulin ja hikkaamisen lomassa mä olin todella ladannut sen Tinderin. Olin käyttänyt sovellusta ehkä kaksi minuuttia ja ilmeisesti pyyhkäissyt oikealle tämän yhden pariehdokkaan, joka nyt nosti päätään mun inboksista kuin innokas voikukka keväisestä sementistä.

”Mä… en tiedä”, mä myönsin Sannille ja katsoin ihmeissäni vieraan näköistä viestinäkymää mun puhelimen näytöllä.

”Voiko… sori, en tiiä ootko sä koskaan käyttänyt tätä mut…” madalsin ääntäni vähän ja ojensin puhelinta poispäin itsestäni. ”Voiko se mies jotenkin nähdä mut tästä tai… tietää missä mä olen?”

Sanni katsoi mua kuin mä olisin juuri taitellut itselleni foliosta hatun.

”Ei kai sen enempää kuin joku sun instaseuraajakaan”, se sanoi.
”Mut, miten se voi tietää Windistä? Se sanoo… jotain ruuasta ja että koska hevosen laskettu aika on?”
”Ehkä oot sanonut siitä jotain sun biossa.”
”Missä?”

Sanni oli avannut jo karsinan oven ja valmistautunut ottamaan nätin tammansa pihalle, mutta se varmaan sääli mua vähän koska se seisahtui ihan huomaamattomasti huokaisten ja ojensi kapean kätensä.

”Näytä.”

Oli outoa antaa puhelimensa vieraalle ihmiselle. Mä en tiedä oliko Sanni itse kokenut Tinderin käyttäjä tai toimiko se jonain avustavana Amorina/IT-tukena sen kavereiden käyttäessä sovellusta, mutta se tuntui tietävän mitä se etsi.

”Täällä on sun oma profiili, se mitä muut näkee kun ne miettii että haluaako swaipata sut oikeelle”, Sanni opetti. ”Täällä lukee…”

Sanni lopetti puhumisen, veti huuliaan yhteen kuin pidättäisi naurua ja näytti mulle mun omaa profiilia. Siinä oli ihan kiva kuva musta, viime kesältä, mä nauroin siinä suu auki. Tekstinä kuvan alla lukee:

Ella-Maria, 26.
Mulla on viimeisillään raskaana oleva hevonen joten jos tykkäät ruuanhimoisista tytöistä joilta saattaa saada spontaanisti turpaan saat tällä swaippauksella niitä kaksi.

Mä voihkaisin hiljaa ja Sanni ei meinannut pystyä pidättämään nauruaan.

”Mun puolustukseksi, mä olin juonut puoli tonkkaa viiniä”, mä kiskaisin puhelimen punapäältä takaisin jotta mä saatoin äkkiä poistaa lievästi poliisijutun alulta kuulostavan profiilitekstin.

”Pääseekö tästä ohi.”

Aleksanterin ääni oli monotoninen. Se jonotti mun, Sannin ja Sannin ohjista pitelevän, puolittain käytävän puolella olevan hevosen muodostaman käytäväsulun edessä, että se pääsisi kulmassa olevaan Punkun karsinaan. Mä ponkaisin pystyyn ja suunnilleen paiskasin mun Tinderiä hehkuvan puhelimen Windin harjakoriin piiloon, saaden sekä Sannin että Allun katsomaan mua oudosti.

”Tottakai, kyllähän tästä saa kulkea!” mä henkäisin aavistuksen vähemmän normaalisti, kuin olin monta päivää suunnitellut. Sanni kohotti mulle vain kevyesti kulmiaan, kun Allu ohitti meidät tuohtuneen hiljaa.

”Mitä –” mä astuin varovasti Punkun karsinan puoliovelle katsomaan, kun juuri sisään mennyt Aleksanteri kaiveli tavaraa ruunan harjalaatikosta hartialinja silminnähden kireänä. Sillä oli uusi kevättakki joka istui sille todella hyvin.

”Mitä sulle kuuluu?”

Allun liike hidastui kuin se ei voisi uskoa, mitä se kuuli.

”Kuulin että Seppeleestä lähetään taas Tie Tähtiin -kisoihin. Sääli, että Windi on paksuna”, mä rupattelin vähän hermostuneen kuuloisesti, mutta rupattelin kuitenkin. Katsoin Allun selkää. Se oli ollut aloittamassa Punkun harjaamista, mutta pudotti nyt harjan takaisin laatikkoon.

”Mun pitikin just lähtee taluttelemaan tätä”, poika jupisi hiljaa, pujautti näppärästi riimun tumman hevosen kapeaan päähän ja lähti uhmakkaasti tulemaan kohti puoliovea, jonka edessä mä seisoin.

Ei sitten, häivähti pikkumainen ajatus mun päässä. Jos siitä on niin kamalaa puhua mulle, niin antaa olla. Vihataan ja vältellään toisiamme sitten maailman hamaan tappiin asti. Voin mennä Mannyn kanssa pitämään taukohuoneeseen PakoiluKerhoa.

”Ai”, sanoin ääneen, ja työnsin väkisin pikkumaiset ajatukset päästä ulos. Me ei päästäisi tästä koskaan yli, jos tätä ei nyt normalisoitaisi.

”No mehän tullaan sitten mukaan, Windi kaipaakin vähän jaloittelua.”

Allu katsoi mua kuin mä olisin hullu, se puri leukojaan yhteen sillä aikaa, kun mä kiepautin kärttyisen Windin riimunnarun päähän. Sen ylpeys ei antanut periksi muuttaa suunnitelmaansa, kun se juuri oli sanonut menevänsä taluttelemaan, joten se painoi vahvan leukansa rintaa kohti ja lähti taluttamaan Punkkua rivakasti kohti ovea. Mä nykäisin urahtelevan Windin vähän vähemmän rivakasti liikkeelle ja lähdin ex-kihlattuni perään.

Muistin hakea puhelimeni Windin harjakorista vasta seuraavana päivänä.