Windin Hoitovihko

[Cella]

Valokuva
Osa 1/3







~~



Tää saa hiljalleen jatkoa kesän mittaan, kunhan saan piirreltyä!
Tässä ekassa pätkässä seikkaili Cellan lisäksi Kasper, Fiia, Emmy, Salma ja Inkeri

[Cella]

Likapyykkiä

a hundred and twenty-five

Mä tuijotin Elliä niin pöyristyneenä, että olisi voinut luulla sen juuri mätkineen mua kädessä pitelemällään kumisualla päähän.

”Miten niin ei??”
”Ihan siten niin. Ei. Nou. Njet. Intte.”
”Mut… miksi?? Annathan sä Kasperinkin käyttää sitä!”
”Se on siksi että Kasper on luotettavampi ja vastuuntuntoisempi.”
”Okei, hahhah, oonko mä jossain piilokamerassa?? Ton oli pakko olla vitsi.”

Elli huokaisi tuskaisesti ja taputti vierellään kärsivällisen näköisenä odottavaa Salla-tammaansa kaulalle. Mä vilkaisin mun melkein-kaima-hevosta äkeästi, kuin olisi ollut sen syytä että sen omistajatar oli kohtuuton, ja pyyhkäisin hiusten alta helteen takia hikoavaa niskaani kärsimättömällä liikkellä. Koin jonkinlaista syvää taantumusta leikki-ikäisen tasolle, ja kuvittelin jo itseni kirmaamassa pihan poikki kantelemaan Annelle, kuinka Elli kiusaa pieniä puhtoisia hoitajatyttöjä. Jätin sen lopulta tekemättä lähinnä siksi, että kun Anne hoksaisi että tarkoitin pienellä ja puhtoisella mua itseäni, se luultavasti nauraisi itsensä ennenaikaiseen hautaan.

"Elli se on PAINEPESURI", mä yritin vielä. "Mikä on muka pahinta mitä me voidaan sillä tehdä??!"
"Mistä teistä tietää. Suihkutatte jonkun alkeistuntilaisen alas satulasta?"

Tahattomasti ääneen tyrskähtäminen ei luultavasti auttanut mun olen-vastuuntuntoinen-ja-voit-luottaa-minulle-painepesurisi -imagon kanssa, mutta mielikuva vesisuihkun voimasta maahan kellahtavasta alkeis-palleroisesta oli ihan liian hauska. Elli mulkaisi mua jonkinlaisella perseilyyn kyllästyneen pomon ilmeellä, ja käänsi sitten kieltään naksauttaen Sallan kentän suuntaan. Mä jolkotin sitkeästi perään.

"Nyt on vihdoista viimein hyvä ilma! Mä saisin kaikki Windin loimet pestyä ja ne vois kuivua ulkona!"
"Ei."
"Se säästäis sitä talossa olevaa pesukonetta –"
"Ei."
"Mut Annekin –"
"Ei."
"Mä pesen Sallankin loimet! Ja huovat!"

Mun edellä keikkuva punatukkainen pää pysähtyi niin äkisti, että mä melkein kävelin päin selkää, johon se oli kiinnittynyt. Elli harkitsi muutaman hartaan sekunnin, kaivoi lopultakin taskustaan varaston avaimen, ja heitti sen mulle olkansa yli kääntymättä tuumaakaan meikäläiseen päin.

"Sallan suojat sitten kanssa", punapää ilmoitti asiallisesti, ja muuta virkkomatta talutti kimonsa nurkan taakse näkymättömiin.

Pakko myöntää, että jäätävän kokoisen painepesurimörssärin raahaaminen ulos varastosta, saati sen letkujen äheltäminen kiinni tallin hanoihin, ei ollut mikään maailman helpoin nakki. Varsinkaan kun alla oli tässä älyttömässä kuumuudessa paahdettu (eheh) koulukurssin ensimmäinen päivä, joka oli aikalailla vienyt mehut jokaikisestä lihaksesta mitä mun surullisesta rimavarresta löytyi. Nytkin, vaikka päivän kuumin hetki oli selvästi jo mennyt, eikä aurinko porottanut enää korkealta, mä tunsin olevani aivan hapoilla ja läpimärkä hiestä saatuani viimein pesurin aloilleen harjauspuomien viereen. Kiskoin ylikasvaneen tukkani yltiörumalle hillosipulinutturalle pään päälle, ja pyyhin kutittavia hikikarpaloita otsalta lähes yhtä nihkeään paidanhelmaan. Missä oli sateinen ja vähäluminen kesäkuu silloin kun sitä kerrankin tarvittiin?

Mä en ollut saanut raahattua kuin kaksi Windin loimista puomien läheisyyteen, kun ensimmäiset seppelekansan jäsenet ehtivät jo pällistelemään mun touhuja.

"What the hell is that?" Robert ihmetteli pesuria huvittuneena, tökäten sormellaan tyhjän letkukelan vipua kuin olisi odottanut sen käynnistävän jonkin salaisen heittoistuimen. Brittipojan perässä pihalle valunut Alviina varjosti silmiään käsillään ja vilkaisi jätkää sivusilmällä hyvin paljonpuhuvasti.

"Etkö sä oo ennen nähny painepesuria?"
"Painepesuri? Näyttää siltä että joku olis risteyttänyt imurin ja golfkärryn ja ollut vaan 'ooh this is a great invention!'"
"Loimiako sä peset? Tarviitko apua?" Alviina siirsi nyt katseensa muhun, jättäen Robsun analyysin omaan arvoonsa. Mä vilkaisin pitkää tyttöä silmiäni siristellen. Musta tuntui, että se oli koko ajan valmiina tekemään jotakin: eilen, kun mä olin onnessani mussuttanut hillomunkkia oleskeluhuoneessa, se oli parsinut Ransun pinteleitä, ja viime viikolla mä olin löytänyt sen aamutallien aikaan satulahuoneesta kirjoittamassa muistiin Pirren seuraavien kisojen lähtöjärjestystä. Mä todella toivoin, että sen ylimaallinen tehokkuus oli vain jotain ohimenevää alkuhuumaa, koska muuten mun olisi ehkä pakko muiluttaa se Suomen itärajan yli ja jättää sinne.

Mutta avulle mä en koskaan sanoisi ei. Sitä paitsi, se vaikutti aika pirun mainiolta tyypiltä, vaikka saisikin Annen jossain vaiheessa huomaamaan kuinka laiskoja sen kaikki hoitajat olikaan Alviinan rinnalla.

Pian paineella suihkuava vesi kohahti Windin sadeloimen kovapintaista kangasta vasten, aiheuttaen sellaisenkin maailmanlopun äänen, että lähikoivun linnut pyrähtivät pakoon. Mutta voi pyhä lehmä sentään miten se toimi. Kuran ja siitepölyn jättämät raidat sulivat veden alta pois silmien edessä, eikä mennyt kauaa, kun Alviina availi mulle jo seuraavaa loimea pestäväksi. Roiskuva vesi oli jo kastellut tytön harmaan paidan, mutta se ei tuntunut olevan moksiskaan.

"Mä voisin oikeastaan liittyä seuraan, Harrylla on myös muutama likainen loimi", Robert tuumasi mun sammutettua pesurin hetkeksi. Robertin käsitys likaisesta oli luultavasti kolme Frankin kimotäplän kokoista pölyläikkää loimen helmassa, kun taas Windin kohdalla kuvaus "vaaleanpunaisesta loimesta" oli saanut tuntilaisilta vastaukseksi "ei siellä ollut kuin harmaita", mutta mitäpäs se mua haittasi. Kun pesuri oli kerran saatu rahdatuksi pihalle, niin käytettiin sitten kunnolla.

Pian Alviina levitteli Harryn puolijoukkueteltan kokoisia loimia toisille puomeille, ja mä annoin pesurinletkun Robertille. Mä jäin nojailemaan auringon lämmittämään seinään juuri vesiroiskeiden ulottumattomiin, ja katselin hajamielisesti ympärilleni kuunnellen samalla Robertin innokasta sepustusta Harryn täydellisen värisestä lapsosesta. Ilta-aurinko alkoi värjäytyä keltaisemmaksi, ja jotkin kultaisena loistavat pikkuhyönteiset tanssivat puiden välistä siivilöityvissä säteissä. Kauempana laitumia täplittivät tuttujen hevosten hahmot, Windin vaalea karvapersus selvästi etäämmällä muista, ja Wilman ja Neten nauru kaikui yli tilusten punapäisten tyttöjen taluttaessa ponejaan pihan poikki. Vaikka mulla ei mikään loma ollutkaan, niin tuntui aika ihanan kesäiseltä.

Pesuvuoro vaihtui jälleen, ja niin siirtyi puheenaihekin uudesta varsasta muihin uusiin kuvioihin. Ja niitähän riitti. Anne ja Krister olivat täysin vaaleanpunaisiin potkupukuihin käärityn nyyttinsä pauloissa, ja Emmyn samankaltaisiin nyytteihin liittyvät uutiset olivat ravistelleet koko tallia. Danin, Lynnin ja Topin lähtö kohti Saksanmaata lähestyi, ja huhu kiersi, että uusi hevonen olisi tulossa majailemaan Topin paikalle siksi aikaa.

"Mä kuulin että se on joku Pirren ratsutettava."

Allu oli hipsinyt painepesurin luoman metelin turvin meidän luo niin huomaamatta, että sen puhuessa mun korvan juuressa mä sain melkein neliraajahalvauksen.

"Aijaa!" Robsu nosti katseensa kiinnostuneena. "Eli oikein estehevonen!"
"Niitä näkee kyllä ihan tarpeeks töissäkin", mä puhahdin samalla kun suuntasin suihkun Windin talven tohinoissa likaantunutta toppaloimea kohti. "Se on ihan hullun hommaa, se niiden treenaaminen, me ollaan nyt kesän kisakauden alla ihan helisemässä. Onneks Aarno tulee viikon reissustaan huomenna, se pistää ne lomapojatkin ruotuun."

Allun ilme muuttui radikaalisti – vähän niinkuin se olisi vetänyt kokonaisen kalapuikon väärään kurkkuun, mutta ei kehdannut yskiä, joten päätyi naama violetinsävyisenä esittämään että kaikki oli okei. Te ootte kaikki tavanneet Allun, eikö niin? Te siis tiedätte sen siitä huokuvan olemuksen kun se on tehnyt jotain pahaa/vajaaälyistä/tyhmänrohkeaa, ja sen, kuinka helppoa se on puristaa siitä ulos.

"Mitä?" mä kysyin vähän pistävämmin kuin oli tarkoituskaan, ja sammutin painepesurin huminan. Alviina ja Robert katsoivat mua kysyvästi, mutta mä vain tapitin Allua silmiin.
"Mitä mitä? En mä sanonut mitään", mun ihanainen poikaystäväni totesi ah niin keveällä äänellä, ja tuijotti samalla maata kuin pesuvedestä muotoutunut pieni lätäkkö olisi kertonut sille juuri maailman kiehtovinta tarinaa.

"Aleksanteri. Mitä sä oot tehnyt."
"En mitään!"
"Should we leave you guys alone or –" Robert aloitti vähän vaikeana, mutta mä keskeytin sen törkeästi.

"Etkö sä kestä kuulla kenenkään Lumpeen perheenjäsenen nimeä vai?? Helvetti sentään Allu, ei mulla ja Juusolla oo ollut mitään kummallista –"
"En mä sitä!" Allu älähti, muuttuen nanosekuntia myöhemmin sen näköiseksi, että olisi sittenkin halunnut tarttua siihen selitykseen. Mä suljin suuni niin että napsahti. Allu huokaisi ja sen aataminomena pompahti sen nielaistessa.

"Mä... siis... ME oltiin Madden kanssa sillon viime viikonloppuna ulkona, muistatko? Joo... niin se halus väkisin viedä mut... sellaseen tanssipaikkaan." Mä tuijotin Allua ymmärtämättä miten sen ja sen siskon juomareissu liittyi mihinkään.

"Tanssipaikkaan? Eli Fleimiinkö?"
"Ei. Tai siis!" Toinen kerta minuutin sisällä, kun Allu ilmiselvästi toivoi kaunistelleensa totuutta, mutta oli mölähtänyt liian aikaisin. My boyfriend, ladies and gentlemen.

"Mutta eihän täällä oo mitään muuta kun pikkupubeja ja Fleimi ja –" mun ihmettely päättyi melkoisen nopeaan hengenvetoon ja sitten sihinään, josta itse lordi Voldemortkin olisi ollut ylpeä.

"SÄ OLIT STRIPPIBAARISSA?!!!!"

Allu antoi mun puhista hetken äkäisenä kuin Windi satulavyönkiristyksessä, mutta nosti sitten varovaisesti kätensä.
"Voit suuttua siitä vähän myöhemmin, tää juttu jatkuu vielä."
"Wau, tää varmaan vaan paranee loppua kohti!!!" mä ivailin, mutta jäin kuuntelemaan kädet puuskassa. Allu mietti hetken.

"Siinä oli vähän kaikkea, mutta mä en kyllä oikeesti kattellut niitä tanssijoita! Madde juotti mut aika tilttiin. Sit mä menin röökille."

Tässä vaiheessa Allu meni niin kiinni jääneen pojankoltiaisen näköiseksi, että mun olisi varmaan tehnyt mieli halata sitä, ellen olisi halunnut lyödä sitä lapiolla päähän.
"Röökille", mä toistin monotonisesti, hakien ääneeni sellaista Frozenin Elsa-kuningatar-tason jäisyyttä.
"Joo... ja sitten mä näin Juuson." Allu hieroi niskaansa, ja mä töllistelin sitä edelleen silmiä räpäyttämättä. "Ja mä vähän puhuin sille. Ja sitten se... öö... paljastukin Juuson isäksi."

Mä olin aika pitkään hiljaa sen jälkeen. Vilkaisin mun takaviistossa seisovaa Alviinaa, kuin olisin tarvinnut siltä todisteita siitä että mä olin kuullut oikein, mutta tytön ilme ei kertonut mitään. Ja miten olisikaan, eihän sillä varmaan ollut hajuakaan edes siitä, kenestä me puhuttiin.

"Sä puhuit siis Aarnolle", sain lopulta suustani. Elsa-kuningatar oli äänestä jo kaukana poissa, mutta mun yllätyksestä kohonnut falsetti tavoitteli kyllä vahvasti muita Disney-hahmoja, kuten Mikki Hiirtä. Allu vaan nyökkäsi.
"Kuinka tuubassa sä oot jätkä ollut, sehän on yli viiskymppinen?!? Miten se olis VOINUT olla Juuso?!" Allu pysyi edelleen hiljaa.

"Mitä sä sitten sanoit sille?"
"En mä... oikein muista."
"Allu!"
"No en oikeesti! Mutta jotain... että se viettää illat strippibaarissa. Ja että sen nimi on Seppeleen seinässä..." Jätkä veti henkeä ja näytti pienen hetken uhmakkaalta – ja vähän ylpeältäkin. "Ja että sä oot mun tyttöystävä etkä sä piittaa siitä."

Mä suljin silmät ihan pieneen rukoukseen, ja samalla kaivaakseni muististani sen, miksi kummassa olikaan väärin lyödä ihmisiä.

"Sä siis menit ynisemään yhelle Suomen kovimmista ratsastuskihoista, joka sattuu olemaan myös mun pomo, että mä oon jotenkin sun reviiriä?" Mä käännyin muuta sanomatta takaisin loimien puoleen, puhallellen samalla jotain kotikutoisia zen-hengityksiä, ja olin käynnistämässä pesuria uudelleen kun Allun ääni porautui vielä kerran mun päähän.

"Niin ja Cella... mä en ehkä pääse juhannuksena sinne mökkireissullekaan."

Mä näin omatunnossani pienen pienen vilahduksen Ellin naamasta, kun mä käynnistin painepesurin täydelle teholle ja töräytin suihkulla armaan poikaystäväni kumoon tallipihan hiekkaan.

[Cella]

Kesälaitumia

a hundred and twenty-six

Annen toimiston suljettu ovi kohosi mun edessä uhkaavasti kuin Nurmengardin portit. Mä istua napotin käytävällä sen ulkopuolella kuin yksi Kassun jähmeistä Star Wars –figuuriukoista (seriously, Kassu, me tiedetään niistä) ja kuuntelin vaimeana oven läpi kuuluvaa Annen ja rehuntoimittajamiehen keskustelua. Mun paljaiden käsivarsien iho oli noussut kananlihalle, vaikka ihan totta puhuen se ei johtunutkaan täysin kauhunsekaisesta jännityksestä, vaan siitä, että auringon lämmön jälkeen tallin kiviseinien vilpoisuus tuntui kalsealta. Silti, se sopi hyvin tilanteeseen.

Mä en taaskaan tiennyt miksi Anne oli kutsunut mut luokseen. Ottaen huomioon, että pääjehu oli jättänyt vauvan syntymisen takia ohjat Ellille ja Kassulle, ja tuli itse tallin puolelle hoitamaan vain tärkeimpiä asioita, tilanne vaikutti aika vakavalta.

Mä pidin itseäni suhteellisen hyvänä ihmisenä (älkää yhtään naurako!!!), mutta siihen nähden mä olin joutunut kyllä vähän turhan monta kertaa jos jonkinlaiseen puhutteluun Seppele-aikanani. Oli ollut viime vuoden kevät, kun me selviteltiin Salman ja Juuson kanssa meidän väärinkäsityksiä. Puoli vuotta myöhemmin siinä samaisessa huoneessa me oltiin ruodittu mun, Rosan ja Tatun välejä Pirren ja kumppaneiden käskystä. Pari kuukautta takaperin mä olin kuunnellut korvat punoittaen Annen tilitystä siitä, kuinka mun ja Allun milloin missäkin karsinassa tapahtuvat muhinointisessiot aiheuttivat elinikäisiä traumoja alkeiskurssilaisille. Joten kyllä, mulla olikin vähän aihetta huoleen, jos mä olin munannut jälleen jotain.

Toimistosta kuului vaimea tömähdys. Mä toivoin hartaasti ja täysin itsekkäistä syistä, että Anne siellä parhaillaan purki pahinta tarvettaan kurmoottaa jotakin siihen rehumies-parkaan, ja päästäisi mut silloin helpommalla.

”No siinä on kyllä tuomiotaan odottava ihminen jos mä olen koskaan sellaista nähnyt.”

Ääni kuului aika yllättäen mun oikealta puolelta, ja kun mä nostin pääni, huomasin sen tulevan sitäkin yllättävämmästä lähteestä. Andrei katseli mua korkeuksistaan, toinen suupieli nousseena pieneen hymyyn. Se hymy ei ollut enää yhtä uhkaavan itsevarma tai huvittunut kuin ennen, se oli vain hymy.
”Ja sä oot tainnut sellasia jonkun verran nähdä”, mä töräytin ajattelematta sen kummemmin loppuun, ja vilkaisin sitten pahoittelevasti punapäisen korston suuntaan. Se ei onneksi pahastunut yhtään, nauroi vain.

”Niinkin vois sanoa. Mitä pahaa sä oot tehnyt?”
”Tietäiskin. Ehkä se on siitä, että mä pahoinpitelin Allun perjantaina painepesurilla. Tai siitä että Elli sai mut eilen kiinni kiroilemasta Windille kolmella eri kielellä keskellä pääkäytävää.”

Andrei nauroi matalasti, mä vilkaisin sitä kulmieni alta ja hymyilin. Mä huomasin ajattelevani sitä huomattavasti eri näkökulmasta nyt, kun Rosa oli avannut mulle niiden perheen hurjia taustoja: vaikka mulla ei ollut ollut mitään sitä vastaan ennestäänkään, oli pakko nöyrästi myöntää että mullakin oli ollut vahvoja ennakkoluuloja etenkin sen ja Inkerin jutun alettua. Nyt mä vain varoin vakaasti tuijottamasta sen toista jalkaa, jolle se ei selvästi vieläkään voinut laskea kunnolla painoa.

”Kelpaako neidille seura kun odottelet?” Andrei lopulta kysyi, kun hiljaisuutta oli jatkunut hetken aikaa. Se katsoi tiiviimmin silmiin kuin muut mun tuntemat ihmiset, kääntämättä katsettaan hetkeksikään pois. Se saattoi olla yksi syy siihen, että ihmiset piti jätkää niin uhkaavana.
”Toki”, mä vaan nyökkäsin, ja tein varovasti tilaa kun iso äijä kyykistyi lievästi sanottuna vaivalloisesti mun viereen rikkinäisillä jaloillaan.

Vierähti hetki jo toinenkin: Andrei puhui jotain Rotasta, mutta mä olin palannut hajamielisissä ajatuksissani takaisin siihen, mitä mua toimistossa odottaisi. Ei kai se oikeasti voisi olla siitä painepesurijupakasta? Me oltiin Allun kanssa kuitenkin tehty sovinto heti sen jälkeen ja lähdetty yhdessä kotiin. Se kiroilu ei ainakaan voinut olla syynä, Anne oli itsekin kuullut miten joka toinen mun Windille sanoma sana tämän puolentoista vuoden aikana olisi pitänyt sensuroida pommikuvioin ja pääkalloin, jos me oltaisiin sarjakuvahahmoja.

”Miks te täällä kykitte?”

Juuri paikalle tömistäneen Inkerin äänessä oli kummastuneisuuden lisäksi pieni häivä terävyyttä, kuin se olisi ollut valmis leimahtamaan raivoon jos tilanne sitä vaati – me ei oltu Andrein kanssa ilmeisesti mikään maailman ensimmäinen kaksikko, jonka arvaisi löytävänsä viettämästä piknikiä kaksistaan keskellä tallikäytävää.
”Anne kutsu mut sen toimistoon ja Andrei on mun asianajaja”, mä irvistin, ja Inksu rentoutui silminnähden. Mua vähän hymyilytti.
”Oho. Se on aina kamalaa”, Inksu naurahti, ja kyykistyi kolmanneksi meidän riviin. ”Kun Anne kutsu mut talvella tarjotakseen mulle Tirkkua toiseksi hoitsuksi, mä olin varma että se erottaa mut ja pistää vähintään jalkapuuhun varottavaksi esimerkiksi muille.”

Juuri näiden kannustavien sanojen noustua ilmoilla kuului toimistosta tuolinjalkojen raapivaa ääntä lattiaa vasten, ja ovi aukeni päästäen rehukauppiasmiehen ulos mun pettymykseksi edelleen yhtenä kappaleena. Anne astui äijän perässä ja silmäili meidän varsin epätasaista, lattianrajassa möllöttävää kolmikkoa.
”Anteeksi Cella että jouduit odottamaan”, Anne virkkoi, ja viittasi mut sisälle. Mä nousin ja astelin yli kynnyksen, ja kuulin juuri ja juuri Inksun mutiseman "Lykkyä tykö", ennen kuin Anne sulki oven pahaenteisesti heti mun kannoilla.

”Noniin”, Rouva Omistaja totesi tulkitsemattomalla äänellä kävellessään tietokoneensa ääneen. ”Jutellaampa vähän. Istu alas.”

Ja mähän istuin.

***

Tuntia myöhemmin mä nojailin laitumen aitaan ja katselin miten paikoin jo aika hyvin kynitty heinikko sekä hevosten hännät pyörteilivät tuulessa. Mun pääkoppa tuntui siltä, että sinnekin oli korvasta päässyt pieni puhuri mylläämään paikat sekaisin, mutta onneksi aika hyvällä tavalla. Mä tunsin koittamattakin taitellut, tärkeät paperit mun lahkeista käärittyjen kollareiden taskussa kuin ne olisi hohkanneet kuumuutta.

Mä huhuilin Windiä aidalta, kuten aina, ja se vain luimisti ja käänsi persettään muhun päin, kuten aina. En edes enää tiennyt miksi vaivauduin. Ainoa tammalaitumen majoittuja joka reagoi muhun mitenkään oli Harry, joka lähti tulemaan kohti porttia vetävin askelin, pöristen samalla kuin vastaukseksi mun huhuiluun. Kuten aina. Se taisi nykyään luulla, että senkin nimi oli Windi.

Mä olin osannut kuitenkin varautua tähän. Moikkasin isoa harmaakorvaa ja sen kaunista tyttövauvaa, joka oli koikkinut jännittyneenä äitinsä pitkien hirvenaskelten perässä, ja lähdin sitten sukkuloimaan laitumen epätasaisen pohjan poikki kohti vaaleaa, pilkullista hahmoa. Windi lotkautteli korviaan hyönteisistä ärtyneenä, ja jatkoi laiduntamistaan kuin ei olisi huomannutkaan mun saapuneen.

”Moi eukko”, mä hymisin, ja näytin sille pehmeää dandyharjaa jonka olin kuskannut mukanani tallista. Oli Windin vapaapäivä, joten ei ollut mun mielestä tarpeen keskeyttää sen mukavaa laiduntamista vain harjauksen takia, kun harjat pystyi kuljettamaan mukana.

Kaikkein helpointa se ei ehkä ollut: Windi pisti mut jolkottamaan perässään, kun se päätti että kymmenen metrin päässä olikin paremmat ruohoapajat, ja välillä se huitoi hampaat ojossa kohti kylkiään, joita sitkeät, kuumasta päivästä innostuneet paarmat natustelivat lounaakseen. Mutta mukavaa laitumella oli: pidemmät, hevosille kelpaamattomat kasvit kutittelivat nilkkoja, aurinko helotti ja lämpimät hevoset tuoksuivat kesältä. Mä nypräsin sormillani vihreitä ruohotahroja, joita Windi oli hankkinut valkeisiin karvoihinsa piehtaroidessaan, ja päätin ihan suosiolla olla stressaamatta niistä ennen kuin olisi aivan pakko.

Liu’utellessani harjaa pitkin Windin kankkuja näin sen peräpään yli, miten laidunta lähestyi kolme kaksijalkaista hahmoa. Yksi oli selvästi Lynn, auringossa hohtavasta vaaleasta tukasta päätellen, ja yksi Anni, joka kailotteli Lailan nimeä saaden Harryn lähtemään pöristen peräänsä. Yksi hahmoista oli poika, jolla ei ollut riimua tai narua mukana – Lynnin rinnalla kävelystä olisin päätellyt sen Danieliksi, jos se ei olisi ollut huomattavasti kapearakenteisempi ja pukeutunut hihattomaan paitaan, mitä Dani ei tekisi kuin kuolleen ruumiinsa yli. Varjostin silmiäni käsilläni, ja mulle tuli hassu tunne, että poika näytti ihan Lionelilta. Mutta eihän se voinut olla. Vai... voiko?

”Unbelievable!”
Pojan tultua lähemmäs ja hymyiltyä mulle niin vallattoman tutusti, ei ollut epäilystäkään siitä, eikö Suomi olisi juuri saanut maaperälleen yhden ranskanvahvistuksen. Mä nauroin niin kovaan ääneen että Windi säpsähti, ja kirmasin halaamaan Lionelia niin että poikaparka meinasi kaatua selälleen auringossa kuivahtaneeseen hevosenläjään.

”What are you doing here?!!” mä en edes kiinnittänyt huomiota siihen että huusin edelleen, niin iloinen mä olin.
”Lionel tulee meidän talovahdiksi kesäksi”, Lynn hymyili sellainen pilke silmäkulmassaan, että tämä oltiin taidettu jättää tarkoituksella yllätykseksi.
”Ihan mahtavaa!” mä karjuin edelleen, ja Lionelin värähtävästä ilmeestä päätellen taisin tuhota sen toisen tärykalvon. ”Siis tää päivähän on täynnä hyviä uutisia!”

”Mitä muita hyviä uutisia on muka tullut?” Anni, joka oli saanut Lailan kalasteltua riimuun, talsi hevonen perässään nyt meidän luokse. Mä yritin pitää ilmeeni huolettomana ja vaatimattomana, kun kaivelin taitetut, nyt jo kulmasta hieman rypistyneet paperit tytölle käteen. Lynn kurkki uteliaana sivusta, ja Lionelkin, vaikka ei luultavasti ymmärtänyt yhtään mitään mitä niissä sanottiin.

”Mut… mä en tajua?” Anni kurtisti kulmiaan papereiden takana. ”Tässä on joku lomake… ja päivämääriä?”

”Eikä mitä vaan päivämääriä”, mä kihisin paljastuksenhalusta ja rapsutin hajamielisesti mun olan taakse hakeutuneen Windin turpaa. ”Ne on kisapäiviä. Westernkisoja. Ja kilpailuluvan anomus. Annen mielestä mun ja Windin pitää alottaa meidän kisaura tänä kesänä.”

Mä nautiskelin seuratessani miten uutinen upposi mun kamuihini, ja miten niiden ilmeet kirkastuivat ilahduksesta. Nappasin Annia käsikynkästä kiinni niin innoissani, että tärkeät paperit meinasivat lennähtää kesätuulen matkaan.

”Niin että… mulla on varmaan kohta taas kisahoitajan tarvetta. Ihan vaan siltä varalta, että kiinnostaa.”

[Cella]

Viimetingassa

a hundred and twenty-seven
eiliseltä

Tiedättekö sen, kun joka maaliskuussa päättää kivenkovaan, että TÄMÄ on se kesä kun häikäistään kaikki rantaleijonat olemalla biitsillä teräksisessä kesäkunnossa? Päättää, että NYT mulla on motivaatiota, ja aion treenata niin, että kesäkuussa mun kuumilla vatsalihaspalikoilla voi vaikka raastaa juustoa?? Ja kuinka sitten ensimmäisenä kunnon hellepäivänä katsoo peilistä sitä tyyppiä, joka on puolet PAKSUMPI kuin kuntokuurin aloittaessa ( mitä sekin on???), ja yrittää paniikissa ennen rantalomaa juoda kaksi päivää pelkkää Nutrilettin avokado-heraitu-vihreätee-vinkuheinä-smoothieta – vaikka tietää, että sen korjaava vaikutus on kutakuinkin yhtä hyvä kuin jos laittaisi rakkolaastarin raajarikolle?

Mulle oli käynyt vähän niin. Ei kirjaimellisesti kesäkuntomielessä (vaikka, no, mullekin oli siunaantunut pari vähän pehmeämpää paikkaa, kiitosta vaan kovasti siideri-illat kamujen kanssa ja The Sipsisyksy 2015), vaan hyppäämismielessä. Kun loppukeväästä Seppeleen ilmoitustaululle oli lätkäistynyt peräti kolmien juhannusviikolla vietettävien seurakarkeloiden infolappuset, jokin kunniannälkäinen pieni petoeläin mun sisuskaluissa oli päättänyt, että niihin me treenattaisiin vähintään yhtä lujaa kuin Rion olympialaisiin, ja näytettäisiin kaikille närhen munat.

Päivän se motivaatio oli tainnut kestää. Sitten mä olin unohtanut koko kisat ja keskittynyt jälleen voiko-lännensatulassa-istua-väärinpäin -kokeiluihin, Windin täplien laskemiseen, ynnä muuhun mun elämälle välttämättömään toimintaan.

Nyt mä tuijotin mun ja Windin kuvajaista maneesin peilistä niin äreästi, että olisi luullut heijastuvan ratsukon ymmärtävän oman parhaansa ja ryhdistäytyvän. Windi kalisutteli kuolaimiaan kyllästyneenä, ja myös vähän ärtyneenä siitä, että olin tullut kiskomaan sen tarhasta treenaamaan ennen kuin se oli saanut edes aamiaistaan.

"Musta kaks tuntia ennen luokkien alkua on ihan hyvä aika alkaa treenata estekisoihin?"

Mun yksinäinen satulassa mokellus ei ilmeisesti ansainnut edes korvan lotkautusta vastaukseksi. Me oltiin edellisen päivän koulukisoista taidettu selvitä silkalla tuurilla – ja sillä, että mulla oli edelleen kivuliaassa lihasmuistissa Danielin parin viikon takaisen koulukurssin opit – mutta mun ja Windin edellisestä yhteisestä hyppykerrasta oli kyllä niin syntisen pitkä aika, että tuuriin tuskin oli tänään luottamista. Musta tuntui, etten mä osannut pitää enää englantilaisia ohjiakaan oikein.

Joku itseriittoinen tipi laulaa sirkutti täyttä huutoa maneesin seinän toisella puolella, kun mä nostin Windillä laukan. Kesäaamu oli valjennut valtavan kauniina ja tuntui lämpenevän nopeasti: keskipäivän jälkeen viimeisissä luokissa voisi olla kentällä jo aika kuumat paikat. Laukan vauhdin tuoma ilmavirta tuntui jo nyt mukavalta paljailla käsivarsilla, ja mä olin aika varma, että kun tulisi aika pukea kisapaita päälle, se olisi noloilla hikilänteillä ennen kuin ehtisin ensimmäistä luokkaani aloittaa.

Windi ponnahti kevyesti mun rakentaman säälittävän lämmittelypystyn yli ja ravisti päätään laskeutumisen jälkeen. Mä olin antanut sen ajautua taas liian lähelle estettä: etenkin radalla, kun tamma kuumenisi ja sen askel pitenisi, se tulisi olemaan ongelma. Niimpä mä laukkuutin knabin pääty-ympyrän kautta halkaisijalle hyppäämään esteen yli uudelleen, nyt toisesta suunnasta ja pystymmällä istunnalla. Tällä kertaa laukka-askel osui just eikä melkein oikeaan kohtaan. Mutta sekään ei riittänyt: meidän epäonneksi juuri Windin ponnistaessa maneesin liukuovi rämähti auki, ja säpsähtävän tamman hyppy jäi hätiköidyksi. Ylin puomi tömähti hiekkaan lähes ääntä päästämättä.

"Mä... Sori, mä... en aatellut että täällä on ketään! En tajunnut viheltää!"
Pipsa seisoi ovella Sikkeä ohjista pidellen, ja puhui nopeasti ja korkealta kuin olisi pelästynyt mun ja Windin läsnäoloa pahemminkin.

"Ei mitään!" mä vaan naurahdin, ja pidätin tammani kevyeen raviin. "Viime sekunnin treenailut ennen kisoja, tarvittiin peilejä."

Pipsa ei vastannut, seisoi vain yhä avoimella ovella sen näköisenä, kuin olisi halunnut jättää Siken siihen ja juosta tilanteesta karkuun niin nopeasti kuin pääsi. Mä pidätin Windin käyntiin.

"Pipsa? Onks kaikki ok?"

Bruneten silmissä näkynyt tunnistamaton ilme katosi, kuin olisin läimäissyt tytön hereille valveunesta.

"Joo, mä en vaan tiennyt että täällä olis ketään!" se virkkoi uudelleen, naurahtaen vähän hengästyneesti – ja pienen epäröinnin jälkeen sulki viimein raskaan oven perässään. Mä jumituin tuijottamaan omituisesti käyttäytyvää tyttöä hetkeksi, mutta en ehtinyt sen kummemmin udella asioita, kun maneesiin alkoi valua väkeä: Anne ja joitain seuran patuja rajaamaan verryttelyaluetta, pari talkootyöläistä hakemaan lisää puomeja radanrakennukseen, sekä ensimmäisen luokan ratsukoita lämmittelemään. Parin onnistuneen verkkahypyn jälkeen mä päättelin, että kyllä tässä oli jo kusi sukassa jos oli ollakseen, eikä meidän suoritukset enää tämän aamun aikana mitenkään loistokkaiksi muuttuisi. Niimpä mä laskeuduin satulasta ja ohjasin kevyesti hionneen knabstrupin pihalle kirkkaaseen auringonpaisteeseen, jossa useat tutut seppeleläisnaamat jo nautiskelivat kisa-aamun hulinasta.

"Joko kuudenkympin luokka alko?? Lupasin kattoa Allun radan!" mä huohotin Robertille ja Inkerille pari tuntia myöhemmin, juostessani Windin ohjat käsivarrella ja samalla paitaa napittaen kentän laidalle. Hestia ja Wilma laukkasivat parhaillaan radalla ensimmäisen kirjava häntä ja jälkimmäisen leiskuvan punainen tukka taisteluviirien lailla hulmuten, ja joku pyylevä täti-ihminen riisui parhaillaan seuran hupparia päältään valmistautuessaan omaan vuoroonsa. Ottaen huomioon, että mun saappaat tuntuivat sulavan yhdeksi kiiltävän mustaksi lammikoksi siinä kuumuudessa, oli huppari kyllä melkoista liioittelua ennestäänkin.

"Juu, just alko, me ollaan yllättäen vikoina lähtövuorossa", Inksu puhisi nyreänä vastaukseksi, ja taputti hajamielisesti vierellään tönöttävän Tirpan lapaa.

Ihmissyöjähevosen kanssa kulkemisessa oli aina se hyvä puoli, että ihmiset raivautuivat pois meidän tieltä yllättävän vikkelästi. Nytkin mä sain ihmis- ja hevosvilinässä esteettömän pääsyn aitiopaikoille Robertin viereen. Robsu nojaili uuteen, tummapuiseen kentän aitaan sen näköisenä, ettei ollut aikonut tänään esittääkään olevansa millään tavalla hevosiin liittyvä ihminen: vaaleat khakishortsit ja kalliin näköiset aurinkolasit olivat ilmeisimmin ihan okei varustus, kun ei itse kisannut.

Inksu ja Robert uppoutuivat takaisin johonkin etäisesti kiinnostavalta kuulostavaan keskusteluun, ja mä nypersin mun kyseenalaisilla letityskyvyillä väännettyjä lettisykeröitä Windin kaulalla parempaan kuosiin. Allu kuulutettiin radalle, ja mä käännyin katsomaan kentälle päin kuten ylpeän ja kannustavan tyttöystävän kuului. Nappasin aidanpienalta Robertin auringossa lämmenneen kokispullon röyhkeällä oman käden oikeudella itselleni, kuunnellen nautiskellen sen korkin päästämää sihahdusta. Helle janotti, ja mä olin unohtanut oman pulloni autoon.

"Ainiin!! Onkos Jortikan Konsta soitellut??"

Inksun sanojen aikaansaama pyrskähdys sai kolat lentämään mun sieraimista. Hiilihapot kirvelivät nenässä niin, että silmiä vetisti, tai sitten se oli se naurukohtaus jonka kouriin mä olin armottomasti joutunut.

"Kuka HELVETTI on JORTIKAN KONSTA?!!" Mä olin suoraan sanottuna luullut ensin, että se oli jotain näitä Inkerin vitsejä, joissa ei kukaan pysynyt kärryillä, mutta Robertin ilme kertoi toista tarinaa. Se oli epä-hienovaraisin "don't you dare tell her!!!"-katse, jonka mä olin ikinä nähnyt. Paha vaan Röbölle, että Inkerin suuta ei suljettu edes niittipyssyllä, saati sitten pienellä katseella.

"Me tavattiin se baarissa", Inkku hymisi mulle niin perkeleen tyytyväisen näköisenä itseensä, että mun kiinnostus heräsi entisestään. Blondi oli juuri jatkamassa, kun kovaääninen surahti päälle katsomosta kaikuvat hajanaiset aplodit peittäen.

"Kiitos Aleksanteri Holma ja Mythril Dagger! Seuraavana Emily Daukes ja Kurbus, valmistautuu Inkeri Johansen ja Pickpocket's Trinity!"

Mä todella toivoin, ettei Allu pyytäisi multa mitään tarkkaa rata-analyysiä, koska tajusin katsoneeni sen koko ratsastuksesta ehkä yhden hypyn.

"Rööbärt voi kertoo loput", Inksu heilutti vaaleita kulmiaan ratsautuessaan Tirpan selkään ja kadotessaan portin tienoilla hyörivään sekamelskaan. Robsu vilkaisi mua sen verran äkäisesti, että mä päättelin sen(kin) katseen olleen omistettu Inksulle, mutta koska uhri oli paennut paikalta kohdistettiin se nyt seuraavaksi parhaaseen kohteeseen.

"No, kuka on Jortikan Konsta?" mä kysyin uudestaan, siemaisten uuden, pitkän hörpyn kokiksesta. Robertin ilme muuttui puhtaan järkyttyneeksi, kun se tajusi pullon olevan sen.
"Anna se!" poika ärähti ja kiskaisi mun kädestä pullon, jota en ollut ehtinyt sulkea kunnolla, läikyttäen tumman läikän tietysti suoraan vaaleiden sortsiensa keski-etumukseen. Jo toisen kerran kahden minuutin sisään limonaadit lensivät mun nokasta kauniissa kaaressa. Ihmisten pitäisi ihan tosissaan alkaa varoittamaan etukäteen tehdessään jotain hupaisaa.

"Eikä se oo kukaan... just some random guy..." Röbö murisi muutaman valitun kirosanan jälkeen, ja loppua kohden sen jupina hukkui ympäristön ääniin. Mun suupieli nyki niin pahasti, että mä pelkäsin sen lähtevän irti.

"Onko meidän Robertilla poikaystävä!!"
"No!!??! Why does everybody –"
"Eli ON!!! Mut jos te meette naimisiin, älä pliis ota sen sukunimeä!"
"Cella!!!"
"Ihan sua vaan ajattelen! Robert Jortikka kuulostaa huonolta aikuisviihde-elokuvalta."

Hitaasti ihkauuden punaisen sävyn löytäneen Robertin onneksi kuudenkympin luokka kuulutettiin päätökseensä, ja mun piti alkaa valmistautua kasikympin läpikävelyyn. Törkkäsin onnellisesti hymyillen Windin ohjat brittipojan käteen: Robsu näytti hetken siltä, että saattaisi työntää ne mun kurkusta alas kuolaimineen päivineen, kunnes vilkaisi nahkanarujen toisessa päässä uhkaavana kohoavaa knabstruppia, ja meni yksinomaan huonovointisen näköiseksi.

"Pidä sitä hetki. Se söi justiin, ei se käytä sua kuin korkeintaan hammastikkuna", mä lohdutin iloisesti, ja liityin muiden kasikympin ratsastajien aaltoon kohti paahtavan kuumaa hiekkakenttää. Mä tajusin, että kaikesta valmistautumisesta huolimatta mä en ollut ehtinyt vilkaistakaan ratapiirrosta.

Ai mitenkö meidän kisat meni? Metrin luokka oikein kivasti. Kasikymppi taas... no, sanotaanko näin, että kun me ensimmäisen okserin jälkeen mentiin ja rysäytettiin LÄPI ja vielä VÄÄRÄSTÄ ESTEESTÄ, mä voin vannoa että näin Pirren nousevan ja lähtevän katsomosta varaamaan itselleen hautapaikkaa epäonnistuneiden esteopettajien kryptasta.

[Cella]

Juhannusheila 

a hundred and twenty-eight

Huiska pärskähti. Mä haukottelin. Ilma oli tyyni ja lämmin kuin linnunmaito (kuten mummi sanoisi, ja mä pyörittelisin silmiäni koska se ilmaisu olisi saanut kuolla sukupuuttoon jo 1800-luvulla) ja se lämpö yhdistettynä satulan narinaan ja suomenhevosen keinuttavaan käyntiin tekivät muutenkin väsyneen matkalaisen hereilläpysymisestä äärettömän hankalaa. Mä olin nukkunut koko mökkiviikonlopun aikana yhteensä ehkä tunnin. Kombo, jossa yhdistyi ratsastus, tanssiminen, vauhdikas Seppelejengi ja valoisat kesäyöt oli vienyt musta mehut ihan tavattoman huolellisesti, vaikka mä olin ennen pitänyt itseäni yökukkumisen lyömättömänä suomenmestarina. Ehkä mä olin tulossa vanhaksi.

"Voih, tallipiha näkyy, nyt tämä ihana reissu loppuu!" Salma huokaisi haikeasti, kuin sille ei muka riittäisi että oli juuri katsellut meidän kuluneita naamavärkkejä noin viisikymmentä tuntia putkeen.
"Kiitos kaikille ihan parhaasta juhannuksesta!!"

Salman huikkaus käynnisti sellaisen koko letkan mittaisen kiittely- ja ihkutuskuoron, että metsikönreunassa oli hetken aikaa enemmän rakkautta kuin Disney-prinsessojen deittipalvelussa. Mä kannoin korteni kekoon ynähtämällä jonkin positiiviselta kuulostavan äänteen samalla, kun uusi haukotus naksutteli mun leukaperiä.

"Väsyttääkö?" Wenla hihitti mulle kapoisen Ariston selästä, mutta sen ivailu osui pian omaan nilkkaan, kun mun haukotus tarttui ja sai toisenkin blondin vilkuttelemaan kitarisojaan.

"Jep. Mutta sillein hyvällä tavalla", mä analysoin hartaasti ja katselin sirkein silmin tuttuja tarhojen aitoja jotka ympäröivät meidät molemmin puolin.

"Tiiän mitä tarkotat", virkkoi Wenu. "Tämmöstä hauskanpidonjälkeistä mukavaa raukeutta. Se on varmaan tää kesä. Talvella ja syksyllä väsymys on sitä että vaan nälättää ja vituttaa eikä jaksa nostaa ees peittoo päältä."

Mä vilkaisin Gitan hoitajaa huvittuneena kypäräni lipan alta.
"Näin on! Viisaita sanoja Wenla Grenholm.”
"Älä kuulosta noin hämmästyneeltä. Mä oon viisas nainen."

Moikkailtuaan (vielä kahdeksannen kerran) toisilleen meidän juhannusjengi hajaantui tallipihalta kaikki omiin suuntiinsa: purkamaan huomattavasti menomatkaa kevyempiä reppujaan, harjaamaan ratsujaan ja matkaamaan kohti kotia ja omia sänkyjä. Mä sen sijaan liu'uin Huiskan romuluista kylkeä pitkin alas kaikessa rauhassa ja hymyilin hahmolle, joka nojaili tallin aurinkoista seinustaa vasten. Allu hymyili takaisin, ja se näytti jotenkin vielä ruskeammalta kuin meidän lähtiessä. Ehkä se oli vain maannut selällään keskellä paahteista tallipihaa koko nämä kaksi vuorokautta, kun ei ollut tiennyt mitä muutakaan tehdä ilman mua.

"Moi! Kiitos kun tulit hakeen", mä pussata moiskautin poikaa suulle, ja ansaitsin sillä heti kannustavan hyi hitto -huudon meidän juuri tallista astuneelta ykkösfanilta Jasonilta.

"Tottakai. Oliko kivaa?" Allu hymisi suu täynnä mun tukkaa, kun mä olin onnellisesti ripustautunut halaamaan sitä kuin läheisriippuvainen koalavauva. Oli ollut hassua viettää juhannus ilman sitä.
"Oli. Väsyttää", mä vaan mumisin sen paitaan. "Pitää mennä päästään Huiska vapaalle."
"Mee sitten, mä ootan tässä", Allu sanoi naurua äänessään, kun joutui kampeamaan mut irti itsestään melkein minuutin jälkeen, kun mä en ollut vieläkään liikkunut. "Mulla on sulle sitäpaitsi yllätys."

Huiska oli palkittu porkkanoin ja suittu tarhailukuntoon alta aikayksikön. Pääkäytävällä oli ihanan hiljaista: en väitä, ettenkö rakastaisi niitä räkää hihaansa pyyhkiviä alkeispalluroita, tai Pirren "mä oon niin kapinallinen kun pukeudun vaan mustaan Kingslandiin" -estemurkkuja (koska mä rakastin, täysillä), mutta tuntien kesäloma oli kyllä silti elämän parasta aikaa. Kahden kuukauden vapaus talutusvastuista, joiden takia mä löytäisin hiekkaa päänahastani ja nenäonteloistani vielä vuoden 2021 itsenäisyyspäivänäkin, sekä niistä Windin satulanetsintäpartioista, kun joku näyttelypuudelin aivokapasiteetilla siunattu sennutäti oli taas laittanut sen vahingossa Harryn kisa-arkkuun. Kaksi kuukautta, jonka aikana Windin elämän pilaaminen ja sen tavaroiden hukkaaminen oli mun ja yksin mun täysipäiväisellä vastuulla!

Allu odotti siinä, missä oli luvannutkin, ja pian mä laahasin väsyneitä koipiani sen perässä kohti parkkipaikkaa. Tupakansavun mieto tuulahdus kantautui mun nenään, kun jätkä sytytti röökinsä meidän asteltua tarpeeksi kauas tallista.

"Etkö sä mee moikkaan Windiä?" Allu kysäisi suupielestään, ja mä pudistin väsyneesti päätäni.
"Ei jaksa. Huomenna sen kuitenkin nään, kun lähetään viemään niitä sinne laitumelle."
"Siitä puheenollen..." Allu pysähtyi äkisti, ja kääntyi kannoillaan mua kohti. Mä katsoin sitä etäisen uteliaana, olettaen että se jatkaisi aloittamaansa lausetta, mutta poika vaan napitti mua odottavasti silmille taipuvien kiharoidensa takaa. Noin hyvällä tuulella mä en ollut nähnyt sitä moneen viikkoon – tai ainakaan sen jälkeen, kun se oli kuullut Lionelin suomivisiitistä, ja päättänyt että mököttämällä MULLE se varmasti saisi ranskiksen hyppäämään lähimpään AirFranceen ja kipittämään takaisin patonkien luvattuun maahan.

Mä en pysynyt ihan kärryillä, kun Allu hetken jälkeen osoitti sormellaan sivulle. Aivot unenpuutteesta hitaalla mä käänsin päätäni, ja jäin katselemaan meidän vasemmalla puolella odottavaa menopeliä – ainoaa, mikä hiljaiselle parkkikselle oli pysäköity.

"Se on... skootteri?"
"Niin on! Se on meidän käytössä tän kesän!" Allu touhotti, ja irrotti kaksi kypärää punaisen mopedin penkistä. Mä räpytin silmiäni. En tiennyt mitä mä olin odottanut, kun Allu oli sanonut että sillä oli yllätys: siinä oli kuitenkin mies, joka oli ostanut mulle rummunpärinöitä päästelevän sound machinen joululahjaksi.

"Juli täytti eilen 18 ja pääsi heti inssistä läpi!" Allu selosti avuliaasti huomatessaan, että mulla ei vieläkään leikannut. "Se ei tarvii tätä enää!"
"Kai sä Allu tiedät että myös meillä on ajokortit? Ja itseasiassa myös ihan autot?"
"Juujuu! Mutta tällä me päästään ajelemaan paremmin sinne laitumille kattoon Windiä ja Myntsää!"

Viimein mun armaan poikaystäväni ajatuksenjuoksu valkeni mulle, ja mä astahdin katsomaan skootteria lähempää. Se oli itseasiassa aika siisti. Ja pakko myöntää, että kesäiset skootteriajelut alkoivat kuulostaa pirun kivalta.

"Voi miten hyvä idea", mä virkoin ääneenkin, ja Allun jo vähän huolestuneeksi ehtinyt ilme kirkastui taas.
"Tää on sulle", se sanoi lämpimästi, ja ojensi mulle kivan, harmaasävyisen mopokypärän samalla kun itse uhrautui tunkemaan kuuppansa siihen toiseen, äärettömän epä-eroottiseen munapääpottaan. Se oli tosirakkautta jos jokin.

Mä olin jo nostamassa koipeani kiivetäkseni Allun taakse skopan selkään, kun mun mahanpohjassa häilähti hassu tuntemus. Ihan kuin mä olisin alitajuisesti tiennyt, että nyt oli jossakin jokin vinksallaan. Vähän samalla tavalla, kuin joskus kävellessään yksin kadulla on yhtäkkiä aivan varma, että joku on lähtenyt seuraamaan, vaikka taakse vilkaistessa ketään ei näy. Semmoisista tuntemuksista tuntee olonsa aina ihan höpertyneeksi, mutta niitä on vaikea karistaa.

"Oonkohan mä nyt unohtanut jotain?" mä tuumin ääneen, mutta Allu oli juuri murauttanut skootterin käyntiin, eikä kuullut. Palloilin pari sekuntia päkiöilläni, mutta lopulta annoin tuntemukselle periksi, ja Allulle huikaten lähdin pikakävelemään takaisin kohti tallia. Ehkä mä olin jättänyt väsymyskoomassani juomapulloni satulahuoneeseen? Tai lukinnut Huiskan tarhansa sijasta Annen toimistoon?

Pysähtyessäni keskelle tallipihaa tunsin itseni pöljäksi. Huiska ei suinkaan ollut toimistossa massuttamassa hyllystä löytyneitä rehutilauskaavakkeita, vaan seisoi tammatarhassa höristelemässä korviaan aidan yli ihan niin kuin pitääkin. Raavin niskaani, ja yritin savustaa sen typerän maailmanlopun tuntemuksen järkikeinoin pois sisuskalujen seasta, johon se oli tehnyt kiemurtelevan pesän. Nyt olisi Talven akan parempi painua nukkumaan, ennen kuin viimeinenkin blondiruuvi putoaisi päästä.

Mä olin juuri kääntymässä takaisin parkkipaikkaa ja mun skootterisankariani kohti, kun mun silmiin pisti Gitan ja Harryn rinnatusten seisovat hahmot. Tammat tuijottivat korvat pystyssä ja sieraimet suurina samaan suuntaan kuin Huiskakin, ja jopa Harley oli jämähtänyt paikoilleen, kuin joku olisi viimein löytänyt kauan etsityn kaukosäätimen ja pistänyt koko varsan pauselle. Jatkoin silmäilyäni. Myös Eela oli pysähtynyt ja tuijotti kaukaisuuteen. Samoin Laila. Ja Windi...

Ei. Missä Windi oli? Mä pyöräyttelin vauhkosti päätäni, kunnes tajusin seurata kaikkien lähitarhojen hevosten katseita ja käännähtää 180 astetta akselini ympäri.

Mun pumppuparka jätti ainakin kolme pysähdystä väliin.

Mä säntäsin juoksuun kohti tallia samaan aikaan hätäisesti huutaen, ja törmäsin kipeästi päin raskaita pariovia, jotka eivät auenneet tarpeeksi nopeasti mun vauhdilleni. Käytävällä oli edelleen hiljaista, mutta mä avasin äänijänteeni toivoen, että edes joku, kuka tahansa olisi kuuloetäisyydellä:

"WINDI ON PÄÄSSY RANSUN TARHAAN!!!! TULKAA NY PERKELE JOKU AUTTAMAAN!!!"

Portaista kuului kiireistä töminää, ja samaan aikaan kun Pihla, Tuulia ja Alviina pelmahtivat tukat hulmuten yläkerrasta, Pyry potkaisi auki rehuhuoneen oven, jossa oli kädessään olevasta kallistuneesta ämpäristä päätellen ollut sekoittamassa iltarehuja.

"Mit – Siis Windi...? Miten??" Tuulia sopersi silmät ymmyrkäisinä, samaan aikaan kun Alviina selvisi alkupöyristyksestään ajan tasalle ja nappasi kaksi riimunnarua ovenpielestä.

"EMPÄ EHTINYT KYSYÄ!!!!" mä jostain syystä huusin edelleen, ja käännyin sitten ympäri singoten juoksuun kohti toista oritarhaa, jossa harmaa ja tiikerinkirjava hahmo pönöttivät sulassa sovussa kuin tilanteessa ei olisi ollut mitään kummallista. Meidän lähestyessä Windi pingahti kireään raviin pää ylhäällä – se selvästi tajusi itsekin, että ei ollut aivan siellä missä sen piti, ja päätti nyt vältellä selkäsaunaa kirmaamalla karkuun. Ransukin nosti valtavan päänsä heinäkasaltaan, ja seurasi hämmentyneenä uuden tyttöystävänsä esimerkkiä, vaikka ei ilmeisesti aivan tiennytkään miksi kaikki juoksevat.

"Ota sä Ransu!" mä huikkasin hengästykseni lomasta Alviinalle, joka urheilullisempana ja puolet pitkäjalkaisempana oli juossut mut helposti kiinni. Me pujahdettiin aidan pienojen väleistä sisälle tarhaan, jossa kielletyt rakastavaiset hölköttelivät pöristen kohti kauimmaista nurkkaa.

Pyry, Tuulia, Pihla sekä hälinän parkkipaikalta havainnut Allu kiirehtivät mukaan kiinnisaamisoperaatioon, ja miehittivät tarhan reunat jotta hevoset eivät pääsisi multa ja Alviinalta lipettiin. Etenkin Pyryn naamasta kuvastui jännitys: Ransun pienen nosturin kokoinen hahmo juoksemassa innostuneena päin ei ollut kieltämättä se kaikkein miellyttävin tilanne jossa olla näin kauniina juhannussunnuntaina, eikä Windikään suoraan sanottuna mitään lämpöä ja rakkautta hönkinyt meitä kohtaan meidän sormien tavoitellessa sen riimua.

Hetken sekasorron jälkeen Ransu luovutti. Se yritti laiskasti kääntää päätään Alviinan ojentamien käsien tieltä, mutta tällä kertaa hoitajatyttö oli hoitohevostaan nopeampi. Windi jatkoi hippaleikkiä kovaäänisesti päristen vielä hetken orin jäätyä kiinni, mutta lopulta Pihla sai otteen hyvin tutusta vaaleanpunaisesta riimusta. Mun kädet tärisivät adrenaliinista ja ärtymyksestä, kun mä naksautin narun kiinni tamman päitsiin.

"Sä painut koni nyt jäähylle", mä murisin knabstrupille, ja retkensä jäljiltä hikeä tippuva hevonen lähti vallan nöyrästi mun perään ohjatessani sen ulos juhannusheilansa tarhasta.

Pihla oli käynyt hälyttämässä Annen ja Kristerin päärakennukselta paikalle hyvin pian meidän lyhyen mutta jännittävän hetken jälkeen, eikä mennyt kauaa, kun Pirrekin marssi ovista sisään kannat kopsuen. Mä olin olettanut estemaikan olevan kiivastunut, tai vähintäänkin harmissaan silmäteränsä pikku seikkailusta, mutta sen saapuessa Windin karsinalle sitä lähinnä nauratti.

"Ransu on ok, ei naarmuakaan", Piritta virkkoi, ja kietoi tukkaansa ponnarille jopa Pirreksi harvinaisen hyväntuulisen näköisenä. "Sen aidassa oli yksi lankku haljennut, mutta onneksi se nuija ei ole tajunnut karata siitä itse. Windi on vähän skarpimpi, se on tajunnut että tästähän pääsee sisään."
"Ja ne ei kauaa ehtineet olla, mä vasta vähän aikaa sitten vein Ransun ulos kun olin harjaamassa sitä puomilla", Alviina tuumasi. "Jopas ne tekemistä itselleen keksivät!"

Mä sivelin Windin yhä kosteaa selkää, ja tuijotin epäuskoisena ovella naureskelevaa porukkaa. Miten niistä kukaan muu ei tuntunut laskevan yhteen yksi plus yksi?? Tamma plus ori?? Kukat plus mehiläiset??!!

"Mutta eikai ne oo voinu... tehä mitään?? Tai siis ei kai Windi oo kiimassakaan?" mä lopulta purskautin mun huoleni esiin, ja kuin huomaamatta liu'utin käteni selältä tamman kyljelle. Ihan kuin mä olisin odottanut sen kasvattavan kymmenessä minuutissa sellaisen pienen taivaankappaleen kokoisen mahan, mikä sillä oli ollut Tornadotia odottaessaan.

"Ei, ei ne olisi ehtineet", Pirre sanoi lohduttavasti, ja Windikin huokaisi kuin kyllästyneenä mun tohottamiseen. "Ja sitä paitsi, Ransu on niin vajaa, ettei se varmaan edes tajunnut että sen tarhassa oli oikea tyttö." Sen kuullessani multakin pääsi lopulta vähän koiran haukahdukselta kuulostava helpottunut nauru, ja mä nojasin kuumottavan otsani Windin kaulaan.

Se tästä kesästä nyt vielä olisi puuttunutkin: pilkullinen, hirvenjalkainen, ihmisiä päivätyökseen pureskeleva vahinkolapsi.

[Cella]

Kesäkintut

a hundred and twenty-nine

Mistä tietää, että viettää parhaillaan elämänsä mahtavinta hevoskesää?

Palamisen jäljiltä kesivistä olkapäistä ja kypärän alla hionneesta tukasta. Silkkisen kesäkarvan vihreistä ruoholäikistä ja auringossa kuivuvien puhtaiden loimien tuoksusta. Ratsastushanskojen jättämistä rusketusrajoista ranteissa. Paarmanpuremista, joita on kaikkialla.

Seurakisoista pokatuista ruusukkeista karsinanovessa. Juhannusreissulla hukatuista aurinkolaseista. Ilman satulaa ravaamisesta kipeytyneistä pakaroista ja nauramisesta kipeytyneistä poskista. Takiaisista hännissä. Talviturkista, joka oli heitetty jääkylmään järviveteen ilosta kiljuen.

Kesälaitumille valmiista kengättömistä kavioista, ja mustelmista, joista kukaan ei tiedä, mistä ne ovat tulleet.

psst... Tein tästä myös tekstillisen version, joka olisi kiva saada Windin päiväkirjan kanneksi, jos vaan onnistuu! Linkki siihen tässä

[Cella]

Koulukurssi

[Cella]

Metsämaasto

[Cella]

Maastoestemurjotusta
a hundred and thirty-two
Osallistuminen Seppeleen tuotoskisoihin

Joskus vaan ottaa päähän. Joskus ottaa päähän oikein kovasti. 

Ja joskus ottaa päähän niin paljon, että pitää oikein tehdä lista kaikesta, mikä elämässä sillä hetkellä hiertää...

Ilo-Cellan positiivinen kisapäivä

eli

Eniten Vituttaa… Maastoestekisa -edition

Se, että kaikkien maailman heppakinkereiden on aina alettava ennen kuin Artsilan virkaintoinen kukko on edes ehtinyt päästää aamupieruaan

Pingviinipuku päällä muiden juustoaivojen kanssa tallipihalla hikoileminen olikin just sitä, mitä mä halusin tehdä tänä kesäaamuna kello 5:00


Se, että Windi taatusti merkkaa kalenteriinsa kisapäivän, jotta voi pistää parastaan paskaisuuden suhteen

Mä löysin sen kankusta tänä aamuna jäätävän ruohotahran, joka oli muodoltaan ilmiselvä pentagrammi. HELVETTI PENTAGRAMMI. Enkö mä ole aina sanonut että se kaakki on saatanan kätyri!?


Verryttelyalueella perseessä kiinni ravaajat

Jos sä et ymmärrä, että mun konin hännän punainen rusetti ei ole ihku kisakoriste, on ihan ansaittua että luonnonvalinta tulee korjaamaan sut parempaan talteen.


Keeping Up With the Kardashians -ohjelma

Ei liity sinällään mihinkään, mutta näin siitä vilauksen kisoja edeltävänä iltana, ja vituttaa vieläkin.


Se, että nämä kisat selostaa joku muu kuin Anne

Kuka toi pellehermanni on? Ja mikä tärkeempää, kuka saatana on antanut sen mikrofoniin patterit??


Tantat kilpailuissa – Se, miten niitä on aina vähintään 80% osallistujista, ja se miten ne kutsuvat itseään omien hevostensa "mammoiksi"

JOS SÄ ET OLE SYNNYTTÄÄ PUNGERTANUT PIENTÄ HEVOSTA MAAILMAAN NOIN KYMMENEN VUOTTA SITTEN, SÄ ET OLE SEN SUN KAAKKISI ÄITI!!!!!


Tantat kilpailuissa part 2 – Se, miten ne parveilevat ympäri tallia lohduttelemassa toisiaan siitä, etteivät ne taaskaan mahtuneet viimekesäisiin kisaratsastushousuihin

Tää talli on juuri nyt täynnä ulkoisesti rumia, mutta sisäisesti niin helvetin kauniita ihmisiä.


Tantat kilpailuissa part 3 – Se, miten ensimmäistä kertaa kisoihin osallistuva tätimoonika luulee nyt olevansa ammattilainen, joka voi tulla pätemään mulle mun kisanumeron asettelusta

Meneppä, Irmeli, helvettiin siitä määkimästä.


Se, että mä tajuan mun pinkkien pikkareiden loistavan valkoisten kisapöksyjen läpi kirkkaammin kuin viinasiepon silmät vironlaivalla sen JÄLKEEN, kun me ollaan jo startattu radalla

Jos mun kevyestä istunnasta lisätään kuva seuran sivuille, mun on pakko vaihtaa nimeä ja muuttaa Ruotsiin.


Sääennusteet – se ja sama mitä se Poudan Pekka siellä lupailee, koska kun on ulkokisat, niin aivan jeesuksenvarmasti sataa kissoja, koiria ja pieniä mummoja

Se on ihan okei, että tähän banketin ponnistuspaikan tilalle on muodostunut yks helvetin lintujärvi.


Se, että loppusuoralla Windi päättää omaksi ilokseen heittää kunnon kuupääpukit, ja kalauttaa kaulansa suoraan päin mun etuhampaita

Ks. yllä kohta pentagrammeista ja saatanan kätyreistä.


Se, että mun jalkalihasten radan jälkeisestä maitohappoisuudesta päätellen huomisen kävelytyyli tulee olemaan niin sulava ja viehkeä, että meidän seuraavia maastoestekekkereitä sponsoroi peräpukamavoide

Tätä tuskin tarvitsee kellekään tuon värikkäämmin selittää.

(banneri tulossa)

[Cella]

Pokemonkouluttajat

a hundred and thirty-three
Eiliseltä

Olisi voinut luulla, että lähes kahden viikon ihanan loman jälkeen Windi olisi ollut vähän hyväntuulisempi.

Mä olin olettanut viime sunnuntaina hakevani laitumelta hevosen, jolla olisi tyytyväinen, levännyt olemus, pulska lomamaha ja samanlaista uutta puhtia kaikkeen mahdolliseen kuin ylipirtsakoilla, aurinkolasien pandamaiset rajat ilmeisesti pysyvästi naamalleen ruskettaneilla opettajilla oli joka elokuu. Sanomattakin taisi olla selvää, että mä olin ollut väärässä. Rennon kesä-ellin sijaan mä olin joutunut kipsuttelemaan Arselan laitumilta Seppeleeseen paarmanpuremista paiseisen raivo-raijan paljaassa selässä. Sen raijan naama oli näyttänyt kutakuinkin yhtä rakastettavalta kuin se WhatsAppin punainen mörköemoji.

Eikä se tunnelma ollut tässä viikossa yhtään ainakaan parantunut. Nytkin Windi murjotti perse meihin päin pää karsinannurkassa, ja oli ignoorannut mua totaalisesti viimeiset kolme tuntia. Mun kävi jo valmiiksi sääliksi sitä kengittäjää, joka oli tulossa vajaan tunnin päästä. Windi ei tainnut olla sen lempiasiakas niinä harvoina hyvinä päivinäänkään.

"Siis tää Pokemon Go hyppii silmille kaikkialla!" Anni puuskahti mun vieressä, jossa se istua napotti selailemassa puhelintaan ja syömässä mansikoita siitä säälittävästä rasiasta, josta oli joutunut maksamaan pienen talon verran Liekkiksen ABC:lla. Mä kurkkasin sen sylissä lepäävää puhelimen ruutua, jossa koreili kuva jostain hämmentävän onnellisen näköisestä pokemonmetsästäjästä.

"Ehkä me ollaan vaan liian vanhoja, kun ei ymmmärretä sen hienoutta", mä tuumasin, ja varastin pikkurasian pohjalta yhden mansikan.
"Ei se taida olla iästä kiinni, Jirikin paineli eilen pitkin peltoja aivan onnessaan jonkun saatanan bulbasaurin perässä."
"Mä toivon että Allu ei koskaan ees kuule tosta pelistä, se olis varmaan meidän suhteen romantiikan loppu."

Me vaivuttiin taas harvinaiseen hiljaisuuteen, jonka katkaisi välillä vain tuulen ikkunaa vasten heittämien suurten sadepisaroiden ropsahdukset ja Annin mansikanmussutus. Ei meillä ollut edes mitään oikeaa syytä istua Windin karsinan lattialla keskellä sateista keskiviikkopäivää: mä olin jäänyt siihen jumittamaan odotellessani Windin kengittäjää, ja kun Anni oli löytänyt mut se oli jäänyt suustaan kiinni ja jumittunut lopulta sekin. Mä katselin tuskaisena ihanaisen hoitohevoseni yhä meitä kohti pyllistävää häntää. Se oli taas niin järkyttävillä takuilla, ettei niin luirusta hännästä olisi uskonut sellaista saavan.

"Voiskohan sieltä löytää jonkun pokemonin joka vois haastaa Windin häntätakut", mä tuskailin ääneenkin, ja sain Anninkin vilkaisemaan hiekanruskeita jouhia. Niiden takkuisuus ei ollut mikään harvinainen juttu: järjestään lähes kaikki tuntilaiset jättivät kylmästi koskematta Windin häntäalueelle, sattuneesta syystä, ja mun oli pakko nöyrästi myöntää että mä en vaan joka päivä jaksanut nyrhiä sitä selväksi yksinäni. Suan kiskominen häntätakkujen läpi sattui käsiin. Ja usein Windin takaosan lähellä heiluminen päättyi sattumaan kaikkialle muuallekin.

"Ehkä sä voit kouluttaa Windi-pokemonin harjaamaan ne itse", Anni mietti ryppy kulmien välissä kuin olisi ollut haudanvakavissaan.
"Hyvä idea! Windi, valitsen sinut!" mä kailotin karsinan hiljaisuudessa kuten muistin siinä sarjassa aina kaikkien tehneen, ja heitin Windin pilkullista kankkua pokepallolla (mädällä mansikalla). Anni pyrskähti nauruun. Windistäkin se oli niin hauskaa, että se käänsi kaulaansa ylettääkseen hymyilemään mulle leveää hammashymyä, ja yritti jopa taputtaa mua toverillisesti olalle takakaviollaan.

Mä en ymmärtänyt miten se ei ollut useamman ihmisen lempieläin, tuo riemukas olio.

"Mä jo ajattelin että Windi täällä nauraa yksinään", Jutan huvittunut naama kumartui hetkeä myöhemmin kurkkaamaan karsinan puolioven yli meidän piiloluolaan. Me moikkailtiin Annin kanssa tyttöä yhtenä soraäänisenä stereona.

"Mä etsin itseasiassa Robertia, ootteko te nähneet sitä?"

"Joo, se juoksi kauheeta kyytiä Harryn kanssa kohti maneesia tossa vajaa tunti sitten", Anni muisteli. "Ei pysähtynyt ees moikkaamaan. Kai sillä oli kiire."
"Tai sitten se kriiseilee vieläkin siitä homojupakasta", tuumasin mä. "Mä en kyllä vieläkään ymmärrä, miten siitä tuli niin iso juttu, että joku ajattelee että Robert on miehiin päin?!"
"Eikä vaan joku", Jutta mutisi, ja muuttui sitten hassun näköiseksi kuin ei olisi tarkoittanut sanoa sitä ääneen. Me katsottiin Annin kanssa sitä kummissaan kuin kaksi kenopäistä koiraa.

"Niin se Kristian", mä huoahdin kun tajusin, mitä Jutta meinasi. "Sitäkään ei oo kyllä näkynyt, mitähän siinäkin OIKEESTI tapahtui..."

Jutta muuttui vaikeamman ja vaikeamman näköiseksi mitä pidemmälle mä puhuin, ja katsoi mua jotenkin vinosti. Lopulta mä hiljenin.

"Mitä?"
"Häh? Ei mitään?"
"Jutta..."

Mä silmäsin brunettea jotenkin äitimäisellä ilmeellä, ja se vaihtoi painoa jalalta toiselle kuin kahden vaiheilla. Lopulta se puuskahti:
"No voi helkkari! Te ette kuullu tätä sitten multa! Mut tää vaivaa mua."
"Kakista ulos nyt vaan!"
"Nokun... mä kuulin... Tai siis joku oli kuullu Allun paljastamassa Robsulle, että sekin on salaisesti homo."

Anni veti mun vieressä mansikan väärään kurkkuun, enkä mä hämmennykseltäni tajunnut edes läimiä sitä avuliaasti selkään.
"Mitä?"
"Niin. Se oli ehdotellut Röbölle yksärisiiven käytävässä, että haluais olla sen... öö... rauhoittava kani?"

Jokainen muista maailman tyttöystävistä olisi tässä vaiheessa voinut nauraa helpottuneesti, koska oli niin absurdi väite, että niiden siippa olisi sanonut jotain noin päätöntä. Mä taas järkytyin sydänjuuriani myöten. Olisi niin oppikirjanmukaista Aleksanteri Holmaa selittää aivan puissa joistain terapiakaneista keskellä tallia, että mä näin sen tilanteen päässäni kivuliaan elävästi.

"Mä olen aika varma, että Allu ei ole homo", Anni korisi vedet silmistä valuen, kun oli lopulta saanut köhittyä marjan ulos henkitorvestaan. "Kuka tollasta selittää??"
"Mä lupasin etten sano", Jutta sanoi lojaalisti, mutta ilmeisesti jokin mun ja Annin ilmeissä muutti sen mielen.

"No... se sano kuulleensa sen omin korvin. Alviina siis."

Mä en ehtinyt suutani avata, kun keskikäytävän ovista tömisteli sisään Windin kauanodotettu kengittäjä vettä tippuen. Vaikka ison äijän naama oli yhtä synkeä kuin ulkona roikkuvat pilvet, Jutta näytti ilahtuvan sen saapumisesta, ja luikahti pois paikalta helpottuneena saatuaan syyn päättää hankalaksi kääntynyt keskustelu. Mun hermonpäitä kutitti kummallisesti, kun mä tervehdin yrmeää kenkämiestä, ja aloin huiskia Windiä kääntymään jotta saisin sen riimuun. Mulla oli vahva deja vu siitä, että mä olin aiemminkin kuullut Alviinan nimen jossakin tällaisessa ikävässä yhteydessä. Jotenkin en vaan saanut aivan kiinni siitä, miksi se menisi sellaista tekemään.

"Jahas. Eli kokonaan uudet kengät", kengittäjä latoi monotonisesti, enkä ollut ihan varma oliko lausahdus kysymys vai vain yksinkertainen keino rikkoa hiljaisuus. Windi luimisteli miehen päälleen kietomalle suojaessulle rumasti, ja Anni ilmeisesti otti vihjeestä vaarin ja pakeni yläkertaan kun vielä kykeni tekemään sen yhdessä palassa.

"Jep. Se oli kokonaan kengättä nyt muutaman viikon, kun oli lomaa tunneilta, mut meillä on kisat tulossa viikon päästä niin tarvitaan taas vähän rautaa", mä pölisin luultavasti paljon pidemmän vastauksen kuin kengittäjä olisi halunnut saada, samalla kun vääntelin Windin käytävän ketjuihin niin tiukkaan ristikiinnitykseen kuin sain. Tamma huiski hännällään varoittavasti, ja steppasi takaosaansa edestakaisin 90 asteen kulkurataa. Kengittäjä katseli knabstruppia myrkyllisesti, kuin olisi vielä harkinnut voisiko kieltäytyä tamman palvelemisesta, mutta huokaisi lopulta ja kyykistyi avaamaan suuren työkalulaatikkonsa. Sieltä nousi jos jonkinkokoista vasaraa ja naulaa, sekä Windin kiiltävät, tuliterät hevosenkengät – knabin kaviolle sopivaksi kavennetut, takajalkoihin sliding-kengät reiningluokkien tehtäviä varten.

"Pidätkö siitä kiinni taas", kengittäjä pyysi tylsästi, ja mä tein työtä käskettyä. Ujutin keskisormeni ja peukaloni nopeasti tamman hammaslomiin niin, että sen leukaluu jäi ikään kuin nalkkiin mun käteen. Se oli ainoa keino, jolla Windin sai pidettyä aloillaan. Vasaraa heilutteleva mies vilkaisi meitä kuin tarkistaen homman valmiuden, ja kumartui vasta sitten nostamaan pilkullisen etusen tukevasti jalkojensa väliin.

Windin toinen, hämäävän ihmismäinen silmä tuijotti mua niin julman näköisenä, että mun piti ihan nielaista. Mä en ollut ihan varma tämän Windi-pokemonin kyvyistä, mutta mä veikkasin ettei hammaslomaote paljoa persettä kutittaisi jos se päättäisi esim. sytyttää mut tuleen.

Ensimmäinen kavio oli melko nopeasti valmis: kengittäjä oli ensimmäisen kertansa jälkeen viisastunut, ja tajunnut naputella kengät mahdollisimman oikean muotoisiksi jo ennen itse kengitystä säästääkseen aikaa. Mä päästin Windin pään hetkeksi pois nalkistaan, ja tamma heitti sen heti ylös turhautuneena kohteluunsa. Mä kuulin kengittäjän mutisevan kirosanoja partaansa. Ja askelia, jotka kielivät jonkun kävelevän pikaisesti toimiston editse kohti satulahuonetta.

"Robert! Hei ROBERT!"

Sekä Windi-parka mun edessä että brittipoika useamman metrin päässä hätkähtivät. Röbön blondi tukka oli kosteudesta tummentunut, joten ne oli tainneet juuri palata treeneistään Harryn kanssa. Vähän vastahakoisesti jätkä asteli meidän luo, ja pysyi viisaasti useamman jalanmitan päässä niin raivoisan näköisestä Windistä kuin raivoisan näköisestä kengittäjästäkin.

"What?" Robert kysyi lopulta uhmakkaasti, ja risti kätensä jo valmiiksi puuskaan, kuin odottaen jälleen kerran yhtä sateenkaarisaarnaa. Mä en ollut miettinyt ihan loppuun asti tätä keskustelua, koska en ollut varma halusinko pohtia mun poikakaverini salaista mies- ja terapiakanifantasiaa kengittäjän kuullen.

"Öö, Allu on kuulemma käyny vähän... puhumassa sulle?"

Robsun ilme valahti huvittavan samannäköiseksi, kuin Jutan naama varttia aiemmin. Ehkä hevosenhoitajat ja -omistajat alkavat vanhemmiten muistuttaa toisiaan.

"Hmm... joo, niin kävi."
"Mitä siinä oikein oli? Kun mä kuulin aika mielenkiintosen version."
"Pidätkö tyttö taas kiinni."

Mä en edes kääntänyt katsettani Robertista, kun nappasin taas sormeni Windin suupieliin saaden sen pöristämään kiukkuisesti sieraimiaan. Vasaran kilkatus kavioluuta vasten katkaisi lyhyen, kiusallisen hiljaisuuden, joka oli syntynyt meidän välille.

Ja josta jotenkin onnistui tulemaan vielä kiusallisempi.

"Moi, mitäs täällä! Voih, hih, Windi on tainnut tehdä jotain pahaa!"

Mä en tiedä, oliko Alviinalla jokin kuudes aisti, vai oliko se asentanut meihin kaikkiin mikrosirut, jotka hälyttivät aina kun oli draamanainekset kasassa. Yksärisiivestä se taas koikki paikalle meikäläisen mittaisine koipineen, ja hymyili niin kirkkaasti, että osasin kuvitella sen harjaamassa hampaitaan Ransun kimokiiltosuihkeilla. Me käännyttiin katsomaan sitä kaikki, niin mä, Robert, kengittäjämies kuin Windikin, ainakin sen verran kuin leukanalkistaan pystyi päätään kääntämään.

Mä vilkaisin Robertia, ja näin miten sen koko olemus oli synkentynyt, kun se katseli Ransun näennäisesti niin viatonta hoitajaa. Mä tunsin sillä hetkellä syvempää yhteenkuuluvuutta pojan kanssa kuin koskaan ennen.

[Cella]

Uneton
a hundred and thirty-four

Mun räpyttämättömät, tikkuisilta tuntuvat, tuntiakaan unta saamattomat silmät tuijottivat huoneen lautakattoa yhä silloinkin, kun herätyskello pirahti sirkuttamaan varmaan omasta mielestään ilahduttavaa käynnistystä uuteen päivään. Mä löin hälytyksen hiljaiseksi ennen kuin se oikein ehti alkaakaan. Tai no, en lyönyt, vaan suljin sen pyyhkäisemällä hellästi näyttöä. Se ei ollut lainkaan yhtä tyydyttävää, kuin jos olisin saanut heittää koko surisevan paskakapulan ikkunasta, mutta koska mulla ei ollut todellakaan rahaa uuteen luuriin, mä päädyin heräämään niinkuin sivistyneet ihmiset konsanaan.

Kahvipannu haisi kuolemalta. Mä olin ilmeisesti edellisenä aamuna unohtanut vanhat purut suodatinpusseineen laitteen sisään, ja nyt ne muistuttelivat olemassaolostaan varsin viehkeällä tavalla. Traagisesti huokaisten mä jätin kahvit keittämättä, ja rojahdin istumaan puutuolille, jonka pinta tuntui viileältä pyjamasortsien alta paljastuvia reisiä vasten.

Jos mä kuolisin töissä unen- ja kahvinpuutteeseen tämän päivän aikana, mä toivoin, että Allunperkele ymmärtäisi syyttää itseään ja rypeä tunnontuskissaan koko loppuelämänsä. Tai ainakin pitäisi sopivan kymmenen vuoden suruajan, ennen kuin edes harkitsisi uutta tyttöystävää.

Niin. Tai poikaystävää.

Turhautuneena mä painoin kämmenet silmille ja hieroin niin, että silmäluomia vasten tanssi punaisia kuvioita. Mä olin vatvonut ja hinkannut Allun ihmeellistä toimintaa päässäni yön pitkinä tunteina niin paljon, ja käynyt päässäni niin monia mielikuvituskeskusteluja, etten tiennyt enää mikä oli oikeasti tapahtunut ja mikä mun oman kuupan tuotosta. Oliko Allu todella homo, ja mä joku sen partatyttöystävä? Se oli musta niin absurdia että teki mieli nauraa. Koska ei niin nyt vaan tapahtunut. Ja samaan aikaan se käyttäytyi niin järkyttävän nuijasti, ja todistaja toisensa jälkeen tuli kertomaan mulle mitä kaikkea mun siippani on huudellut pitkin tallikäytäviä. Se sai mut tuntemaan itseni niin typeräksi.

Ja kaiken muun hyvän lisäksi mä podin ihan karmeaa omaatuntoa siitä, että ajattelin Allusta niin, ja että olin käynyt avautumassa siitä vielä Lionelillekin. Vaikka Mallaspurossa käyty teetä ja terapiaa -hetki oli ollut ainoa mukava ja helpottava asia viimeiseen viikkoon, mä en voinut olla ajattelematta, että jos ALLU menisi rutisemaan meidän ongelmista jollekin SEN entiselle kesäheilalle, mä heittäisin kaiken sen omaisuuden isoon kekoon ja tuikkaisin tuleen.

Jumituin ympyrää kiertäviin ajatuksiini hiljaiseen keittiöön niin pitkäksi toviksi, että meinasin myöhästyä töistä. Vaikka sen päivän saldo olikin niin onnistunut, että olisi ehkä ollut parempi jäädä menemättä.

Kun mä olin onnistunut keräämään huudot Lumpeiden tallimestarilta hukattuani yhden tamman liikutuskalenterin, ja saamaan paskahalvauksen tajuttuani pistäneeni kahdelle muutaman kymppitonnin arvoiselle konille väärät ruuat (joka mun tuurilla johtaisi kahteen muutaman tonnin arvoiseen suolisolmuun), mä olin aivan täysin valmis jättämään kaikki vastuutehtäväni ja lukittautumaan loppuvuodeksi kotiin. Kun lopulta istuin autoon karmivan kooma-aamun jälkeen, halusin lähteä Seppeleeseen ratsastamaan Windin läpi suunnilleen yhtä paljon, kuin halusin hankkia söpön pikku kimppakämpän yhdessä Alviinan ja Pappilan Gracen kanssa. Kuitenkin se, että meidän ensimmäiset westernkisat odottivat viikonloppuna, painoi vaakakupissa niin paljon, ettei auttanut muu kuin painaa leuka rintaan ja nostaa kytkintä.

Windi odotteli mua tarhassaan niin hyväntuulisen näköisenä, että teki ihan pahaa mennä pilaamaan sen päivä olemalla itse iloinen kuin krapulainen Kasper. Tamma paineli pienen tihkusateen halki mun luo portille, ja mä olin väsymyksissäni niin herkässä tilassa, että nyyhkäisin pienesti sen osoittaessa hellyyttään melkein höristämällä toista korvaansa (melkein <3). Nappasin kolhon, pilkullisen pään riimuun, ja pujottelin sitten hevonen perässäni ulos portista ja sisätilojen suojaan.

No, eipä se päivä siitä suoranaisesti parantunut. Mun pää tuntui rikkinäiseltä hissiltä, jonka jokainen ohje muulle ruumiille jäi jostain syystä jumiin kerrosten väliin, ja siksi koko Talven eukko liikkui tallissa kuin joku kehostaan irtautunut vainottu sielu. Windin harjaaminen oli yhtä kipua, ihan kirjaimellisesti: mä tunnuin vaipuvan jatkuvasti jonkinlaiseen miniatyyrikoomaan, josta mut herätti joka kerta ilkeät hampaat käsivarren lihassa. Pinteleiden laitosta ei tullut mitään, ja joku munapää oli rytännyt Windin westernhuovan märkien ulkoloimien sekaan, joten sitä oli aivan turha kuvitella käyttävänsä tämän päivän puolella. Jos jotain positiivista piti löytää, niin ainakin mä olin onnistunut välttämään sekä Allua että Alviinaa koko reissun ajan. Muita ihmisiä taas... not so much.

"Cella, onko kaikki ok?"

Pipsan ääni kiiri mun korviin, kun mä kyhjötin syvässä slaavikyykyssäni Windin harjapakin luona. Mä nostin katseeni. Tytön aidon huolestuneesta ilmeestä päätellen se ei arvostanut tilanteen ironiaa – nimittäin sitä, kuinka vasta pari viikkoa sitten me oltiin oltu tismalleen samassa tilanteessa, mutta osat olivat olleet päinvastoin.

"Jeah." Mun irvistävä hymy-yritys näytti luultavasti mahahaavaisen marsun avunpyynnöltä. "En nukkunu vaan yhtään viime yönä."
"Hmh, se on kamalaa", brunette virkkoi empaattisesti, ja väisti, kun mä nousin irrottamaan Windin ketjuistaan. "Mulla oli vähän sama ongelma tuossa... alkukesästä."

Mä vilkaisin Pipsaa parhaillaan kiinnittelemäni kypärän lipan alta. Mä en ollut koskaan saanut selville, mikä tytön oli vetänyt niin pahasti alamaihin, ja hetken vaikutti siltä kuin se aikoisi kertoa. Kuitenkin vain hetken: pian Siken omistaja puisteli aavistuksen päätään, ja käänsi aiheen taas meikäläiseen.

"Ratsastamaanko sä oot menossa? Se voikin auttaa muuten huonona päivänä."
"Yritys ois ainakin, koitan ilman satulaa saada vähän tuntumaa", mä hymyilin Pipsalle vinosti nykäistessäni Windin liikkeelle, ja tällä kertaa mun hymy oli ilmeisesti vähän rauhoittavampi. Pahin epäilevä ilme suli kamun kasvoilta pois.

"No, hyviä ridailuja vaan sitten!"

Pipsan kannustuksen saattelemana mä hölkötin vastahakoinen Windi perävaununani sateen läpi vilpoisaan maneesiin. Oli melkoisen säädön takana potkia itseni ensin katsomon laidan päälle ja siitä korkeaan, paljaaseen selkään, kun kukaan ei ollut punttaamassa, mutta ihme kyllä se onnistui. Ilmeisesti tämän päivän onnikiintiö oli ladattu kaikki siihen pieneen toimenpiteeseen.

Windin paljaan selän lihasten liike tuntui esteettömästi mun istuntaa vasten, ja mä tunnustelin sitä tyytyväisesti hymisten. Pitkästä aikaa ilman satulaa ratsastaessa juuri se välittömyys hevoseen oli kaikkein mukavin tunne.

Me ei ehditty edes alkukäyntejä kävellä, kun maneesin raskas ovi kolisi sivuun, ja Harryn valtava pää huojui näkyviin kuin hörökorvainen pilvenpiirtäjä. Jutta roikkui harmaan tamman suitsissa, ja Robert kiipesi mun ihmetykseksi kentän sijasta katsomon puolelle. Pian mulle valkeni miksi: ilmeisesti Hartsalla oli tänään kevyempi päivä, ja Jutta hoitaisi liikutuksen juoksuttamalla.

"Moi, me varataan pieni ympyrä tästä päästä!" Jutta ilmoitti touhukkaasti, ja alkoi vastausta odottelematta keriä liinakieppiä pidemmäksi. Mä vilkaisin katsomossa istuvaa Robsua, ja sain sen kiinni katsomasta mua oudosti. Tajusin vasta nyt, että se oli katsonut mua oudosti jo kahdesti aiemminkin: parkkiksella kun me oltiin ajettu samaan aikaan Seppeleen pihaan, ja äsken sen kävellessä ohi mun ja Pipsan sananvaihdon aikana. Käänsin katseeni pois pojasta, ja kehotin Windin jogiin päästäkseni toiseen päähän pois Jutan ja Harryn tieltä. Ja pois Robertin katseen alta, joka huusi jatkuvaa sanatonta muistutusta siitä, miksi mä olin pyörinyt koko yön unettomana sängyssäni.

Mä päätin pitää ratsastuksen tänään lyhyenä, lähinnä siksi, että mä en yksinkertaisesti voinut keskittyä mihinkään. Muutaman side pass -treenin ja laukannoston jälkeen mä suunnilleen heitin ohjat pois näyttäen henkistä keskisormea kaikille loppuverkkojen kirjoittamattomille säännöille, ja pian liu'uin jo kiiltävää, hädintuskin lämmennyttä knabinkylkeä pitkin takaisin maan kamaralle. Windi näytti hölmistyneeltä siitä, että treeni oli ollut niin säälittävän lyhyt, ja mä tunsin itseni maailman huonoimmaksi hoitajaksi.

Me asteltiin maneesista ulos sateeseen, Windi korvat luonnollisessa tilassaan päätä vasten ja mä jälleen pyöriviin ajatuksiini uppoutuen. Alaspäin viettävä maa oli niin pehmeää, että Windin kaviot liukastelivat kamaran antaessa periksi hevosen painon alla. Mä en ollut ehkä koskaan halunnut niin kovasti kotiin.

"You look like you need three months of sleep. Or three bottles of tequila. Or both."

Robert oli seurannut meitä ulos maneesista, ja kulki nyt kädet taskussa ja tukka kosteudesta otsalle liimautuen melkein meidän rinnalla. Mä en sanonut mitään, mutta huokaisin paljonpuhuvasti etenkin pojan "or both" -idean kohdalla.

"Hmm.. jos sä kaipaat jotain pientä piristystä, mä oon lähössä meidän mutsin kanssa tänään kattomaan yhtä hevosta", Robert jatkoi pienen hiljaisuuden jälkeen, kun me oltiin ehditty jo melkein tallin oville.
"Hevosta?? Aikookse –"
"God no. Se halus vaan mennä kattoon, just for fun. Se omistaja on joku sen vanha tuttu."

Mä pysähdyin tallin räystään alle, ja Windi kolautti nenänsä ikävästi mun hartiaan kuljettuaan niin lähellä. Mä silmäilin Röbön ilmettä, melkein valmiina kieltäytymään, mutta lopulta mä aloin miettiä, mikä mua muka kotona odotti. Sänky, jossa mä en taaskaan saisi unta, ja saatanalta haiseva kahvinkeitin.

"Joo", mä vastasin päättäväisesti, ilmeisesti yllättäen Robertin, joka oli tainnut tarjoutua viralliseksi cellanpiristäjäksi lähinnä muodon vuoksi. Eipä se mua juuri haitannut.

"Mä tuun teidän mukaan."

[Cella]

Löytö

Jatkoa edelliselle

Oli hassua, miten paljon mua piristi pelkästään ajatus pääsystä pois Liekkijärven kuvioista – vaikka se olisikin vain pariksi tunniksi. Robert silmäili mua huvittuneena, kun suihkin Windin sileää kesäkarvaa läpi niin kiireisin vedoin, että tamma pörisytteli sieraimiaan pöyristyneenä mun käytöksestä.

"Calm down, ei meidän äiti oo lähtenyt edes kotoa vielä", brittipoika venytteli Windin karsinanovea vasten, ja silmäili pääkäytävän hiljaista menoa. Mä kuopsutin parhaillani knabin kavioita puhtaaksi niin että hiekka lensi.
"Mähän olen ihan calm", puhisin pää alaspäin, kyykkien Windin takajalkojen luona niin matalalla, että tukka viisti turvetta. Robert ei sanonut mitään – katsoi mua vaan kuin epäilisi mun mielenterveyttä, ja kaiveli parkatakkinsa syviä taskuja jossa puhelin oli juuri pärähtänyt soimaan.

"Hey, Miksu", poika vastasi nostettuaan puhelimen korvalleen lähes vilkaisematta näytöllä vilkkuvaa soittajaa. Mä vilkaisin hattaratukan ääntä kuuntelevaa Robertia kulmieni alta samalla, kun tuuppasin Windiä väistymään päästäkseni sen toiselle kyljelle.
"Sorry, can't, me ollaan just lähdössä meidän mutsin ja Cellan kanssa kattomaan yhtä hevosta."

Linjalta jopa mun korviin raikuva "MITÄ?!?!" olisi varmaan kuulunut halki Liekkijärven ihan ilman puhelimiakin. En olisi halunnut olla Robertin vasen tärykalvo sillä hetkellä. Huudahdusta seuraava epäselvä, kiihtynyt kalkatus sai Windin kääntelemään korviaan.

"For Christ's sake, ei kukaan YRITÄ mennä mihinkään ilman sua! Tää oli vaan tämmönen extempore idea!" Robert lopulta kivahti luuriin, ja Mikaelan puhe kuului tasoittuvan taas tavalliselle levelille. Mua huvitti katsella Röbön ilmeiden vaihtelua ja ennustaa niistä keskustelua, josta mä en kuullut puoliakaan. Lopputulos oli kutenkin varsin selvä:

"No tule mukaan sitten. But hurry up, mum's gonna be here soon."

Puhelimesta kuului ilahtunut huikkaus, ja Robertin ilmeestä päätellen sen teki samaan aikaan mieli sekä hymyillä että pyörittää silmiään. Ja ennen kuin luuri ehti takaisin taskuunsa Miksun päätettyä puhelun, se pirahti uudelleen, ja tällä kertaa Robert viittoi mut irroittelemaan Windin kiinnityksestään.

Oli aika lähteä.

Robertin äiti Maria oli pienikokoinen ja niin näpsäkän nuorekas sekä luonteeltaan että ulkomuodoltaan, että oli vaikea uskoa sillä olevan aikuisia lapsia. Se istui ratin takana rennosti ja hölpötti takapenkillä mun vieressä istuvalle Miksulle (joka, by the way, oli pölähtänyt Seppeleen pihaan niin nopeasti Robertin puhelun jälkeen, että mä epäilin sillä olevan joku salainen teleportti kotonaan) elehtien käsillään samalla niin, että mua vähän hirvitti henkeni puolesta. Näin sivupeilin kautta miten Robsu huokaili ja heitteli varoittavia katseita äitinsä suuntaan, kun tämä vitsaili kovaäänisesti Robertin lapsuudenaikaisesta hingusta kipsutella ympäri taloa äitinsä korkokengissä. Miksu ulvoi naurusta miksumaisen estottomasti, ja munkin oli pakko myöntää, että alituiseen tihenevästä sateesta huolimatta mun mieliala lähti hiljalleen nousuun.

Me oltiin perillä noin puolentoista tunnin ajomatkan ja yhden väärästä liittymästä kääntymisen (nyt tiedettiin, keneltä Robert on perinyt kartanlukijaskilssinsä) jälkeen. Kun me noustiin ulos autosta vieraan, siistin tallin lätäkköiselle pihalle, Mikaela kysyi Marialta, mitä me oikein tehtiinkään täällä – kuin olisi nyt vasta tullut ajatelleeksi sitä.

"Minä tykkään tehdä tätä aina silloin tällöin", Maria virkkoi huvittuneesti availlessaan sateenvarjoaan, ja lähtiessään tarpomaan kohti kenttää, jolla suuri hevonen ravaili vaalea nainen selässään.
"Tämä on niinkuin ikkunashoppailua. Mutta hevosilla."

Enempää me ei ehditty jutellakaan, kun kentän laidalla seissyt nuori naisihminen tarpoi jo tervehtimään meitä: tuttavallisesta moikkauksesta päätellen tämä oli juuri se Marian tuttu, katsottavan hevosen omistaja.
"Moi, mä olen Heidi", nainen kätteli meidät nopeasti, ja meidän nuorison mutistua nimemme huiski meidät perässään kentän suuntaan. "Täällä se on, edelliset katsojat sitä juuri koeratsastaa!"

Kentän hevonen oli hienoliikkeinen puoliverinen, perusruunikko ja peruskiltti ruuna, jota kohtaan mun mielenkiintoni lopahti aika äkkiä. Sen tyyppiset hevoset eivät olleet koskaan sytyttäneet mua, vaikka niiden ravi olisi kuinka hienoa. Ilmeisesti Miksu oli samaa maata: tytön laventelinsävyinen pää alkoi kääntyillä mun vieressä levottomasti jo parin minuutin jälkeen, ja ilmeisessä tekemisenpuutteessaan se lopulta päätyi tähtäämään timantinkovan ihmistutkansa muhun. Esitin etten huomannut Linnanmäen katseen poraavan mun sivuprofiilia, vaan jatkoin itsepäisesti nyt laukkaan siirtyneen ruunikon tuijottamista.

"Alluko sut on saanut noin pahalle tuulelle?" Miksu supatti mulle salaliittomaisesti, samalla kun Harringtonit, Heidi ja koeratsastavan muikkelin kentän laidalla odottava aviomies uppoutuivat kiihkeään keskusteluun kouluratsujen vuohiskarvojen pituuksista tai jostain muusta yhtä tärkeästä. En vastannut.

"Etkai sä Cella rakas tosissasi luule, että se heiluttelee sateenkaarilippua?"

Mä vilkaisin Miksun täydellisen symmetrisesti rajattuja silmiä (miten se tekee sen???) hämmentyneenä, ja pudistin päätäni automaattisesti. Tytön puhahduksessa oli jotain kummallista turhautumista, jota Miksussa ei yleensä koskaan ollut, kuin se olisi halunnut ottaa mua ja Allua korvista kiinni ja ravistella niin kauan kuin me järkevöidyttäisiin ja alettaisiin elää normaalia parisuhdetta. Kuten se varmaan vähän halusikin.

"Cella, sä tunnet Allun niin hyvin, että sun luulis jo ymmärtävän ettei sen kaikkia pölhöjä juttuja saa ottaa tosissaan!" Miksu hymyili mulle lempeästi, ja sen sanat upposi mun unta ja kahvia ja mielenrauhaa kaipaavaan sieluun kuin vesi janoiseen kukkamultaan.

"Sun pitää puhua sille. Koska Aleksanteri ei ole homo. Mun heterotutka on pettämätön."
"Mä uskon sen."
"Naura vaan. Mutta lupaa, että puhut sille!"
"Tottakai mä puhun."
"Hyvä! Sitten mennään kattomaan noita hevosia!"

Miksu kiskaisi mut mukaansa niin yllättäen, että mä vannon että mun puoli ruumista meinasi jäädä matkasta.

"Mä en kyllä vieläkään tiedä, miks hevosten kattominen on kaikkien mielestä ratkaisu kaikkeen", mä nurisin, kun kiskoin kumisaappaani maiskahtaen ylös upottavasta kurasta.

"Mä tuijotan kaakkeja puolet vuorokaudesta, ja ihan kirjaimellisesti työkseni. Luulis että mun elämä olis sitten ihan helvetin zen."
"Nyt Talve lopeta se ulina, hevoset ilahduttaa aina. Kato nyt vaikka totakin!"

Nätti, kuperapäinen rautias tamma keinahteli meitä kohti sadeverhon läpi. Se hörisi meille, vaikka ei ollut koskaan meitä nähnytkään, ja kurotteli aidan yli kaulaansa kuin ei ymmärtäisi, miksi me seistiin niin kaukana eikä annettu sille sankokaupallla rakkautta. Mun mahassa tuntui pieni hellä läikähdys, ja mä astelin tamman pään viereen rapsuttelemaan sitä sadeloimensa reunan alta.

"Se on mun oma kasvatti", Heidin ääni kuului vähän matkan päästä, josta se käveli meitä kohti Robert vierellään. "Sekin on itseasiassa myynnissä. Hiljaisessa sellaisessa, sillä teetetään vielä varsa loppukesästä. Tänäänkin illalla tulee joku katsomaan."
"Miten sä raaskit tämmöisestä luopua?" mä ihmettelin, kun katselin miten sievä tamma pörähteli omistajalleen iloisesti, kuin olisi kertonut tälle jotain hyvää juttua.

"En mä meinaa raaskiakaan... mutta aika ei anna periksi, ja tälle mä haluan kyllä kodin jolla on aina aikaa", Heidin äänessä oli rahtunen haikeutta, kun se rahnutti kasvattiaan otsasta.
"Näin hyväluontoinen ja vielä vähän harvinaisempi rotu, knabstrup kun on, niin luotan ettei hyvistä ottajista ole pulaa."

"Knabs –" mä henkäisin hiljaa, ja käännyin katsomaan aidan yli nyökkäilevää tammaa, kuin olisin jotenkin nähnyt harhoja, ja se olisikin koko ajan ollut pilkullinen. Mua takaisin ystävällisesti killittävä pää pysyi tasaisen ruskeana.

"Juu. Sillä on spotted blanket -kuviointi tuolla loimen alla piilossa. Hieno kuin mikä."
"Cellalla on perversio pilkkuihin, vaikka se ei ees tietäisi että niitä on", Robert mutisi hiljaa, ja jatkoi katselemaan muita hevosia seuraaviin tarhoihin, Miksu vanavedessään.

"Mikä sen nimi on?" huusin vielä Heidin perään, kun tämä käveli takaisin kohti kenttää. Nainen käänsi sateen läpimäräksi kastelemaa päätään, ja hymyili mulle.

"Daisy. Sen nimi on Daisy."

Paluumatkalla mulla oli paljon mietittävää.

Windi käyskenteli pehmenneessä tammatarhassa Harryn turpa lähes kiinni luirussa hännässään, ja mä nojailin aitaan katsellen niiden menoa pienesti hymyillen. Harringtonit olivat pudottaneet mut takaisin Seppeleeseen: sinne oli jäänyt sekä mun auto että puolet mun muusta irtainomaisuudesta, ja koska sade oli viimein lakannut, mä olin jäänyt pihalle hengittelemään raikastunutta ilmaa. Vesi toi kaikki kesäiset tuoksut esiin lähes kaksinkertaisina.

Mun olo oli jotenkin keventynyt reissun aikana, kuin roikkuvat, raskaat sadepilvet olisi väistyneet mun päänkin sisällä. Mä puhuisin Allulle. Tämä oli ihan hölmöä ja lapsellista, ja me naurettaisiin tälle sattumukselle parin viikon päästä niin, että tarvittaisiin joitain aikuiskokoisia vaippoja. Varmoin ottein mä nostin puhelimen taskustani valitakseni Aleksanterin numeron, kun mun huomion kiinnitti älyluurin yläreunassa heilutteleva uusi kuvake.

Mulle oli tullut sähköpostia. Kukaan ei ikinä laittanut mulle sähköpostia.


Lähettäjä: [e-mail]
Vastaanottaja: [e-mail]
Otsikko: Wyvern Draft

Hei!
Toivottavasti et pahastu, että lähestyn sinua tällä tavoin, sain Marialta yhteystietosi.

Asiani koskee Daisya, hevosta, jota katselit tallillani. Tammasta on tehty muutamia ostotarjouksia, mutta ne eivät ole olleet aivan etsimääni. Huomasin kuitenkin tänään sinun kiinnostuksesi, joten ajattelin koettaa onneani ja tulla kysymään, olisitko kiinnostunut tarjoamaan Daisylle kotia?

Ymmärrän, jos hevosen ostaminen ei ole tällä hetkellä sinulla kiikarissa, mutta uskon, että pääsisimme hyvään sopimukseen ostohinnasta. Minusta on tärkeintä, että Daisy pääsee hyviin, siihen panostaviin käsiin.

Tässä vielä linkki tamman sivuille hevosrekisterissä, mikäli haluat tutkia tarkemmin.

Terveisin, Heidi N.


Mä tuijotin Samsungin näyttöä sydän hakaten kuin maratonin jäljiltä, ja piti aivan ottaa aidasta tukea, sen verran kova häkellys pisti pään huimaamaan. Mulle tarjottiin juuri hevosta. Omaksi. Mä olin niin imarreltu, että mun ego saattoi pikkuisen ratketa saumoistaan.

Napautin kylmällä sormenpäälläni auki Daisyn rekisterisivun, ja silmäilin tamman tietoja. Kahdeksanvuotias, kisannut menestyksellä niin esteillä kuin koulussakin. Isä Snipe Rhett.

Emä Wyome Hexen.

Pienet pikselikirjaimet saivat mun koko sisäisen elämän keikkaamaan, kuin mä olisin juuri rappuja laskeutuessani astunut ohi portaasta. Mä nostin katseeni, ja silmäilin suu raollani kauempana huiskivaa pilkullista hevosta, joka parhaillaan varoitteli muita pysymään etäällä heinäkasastaan.

Mulle tarjottiin juuri knabstrupinhevosta, jonka emä oli Wyome Hexen.

Mulle tarjottiin juuri Windin siskoa.

[Cella]

Navigaattorinapinaa

a hundred and thirty-six
Eiliseltä

Mä ajattelin kirjoittaa aikani kuluksi kirjan. Sen nimeksi tulisi "Älä tee näitä asioita, kun sinulla ja hevosellasi on elämänne ensimmäiset westernkisat joita varten olette treenanneet noin puolitoista vuotta".

No joo, nimike voisi olla napakampikin, mutta siitä tulee niin upea menestysteos, ettei kukaan edes huomaa jos kannessa on parikymmentä ylimääräistä sanaa. Tämän bestsellerin voi hankkia omaan kirjahyllyynsä kaikkien Tuire Kaimion ja Monty Robertsin opuksien rinnalle luultavasti jo aivan lähiaikoina, olinhan mä kirjoittanut viisi lukua jo käytännössä valmiiksi:


Luku 1. Älä hanki kisoja edeltävinä päivinä fiksaatiota toiseen hevoseen, jota on satuttu tarjoamaan sinulle omaksi, ja joka sattuu olemaan kisahevosesi sisko. Yhteensattuma on niin mieletön, että alat epäillä täysin omaa vakaumustasi kohtalon olemassaolemattomuudesta – se saattaa myös vaikuttaa keskittymiseesi niin, että unohdat kokonaan treenata trail-luokkia varten.

Luku 2. Älä hanki kisoja edeltävinä päivinä draamaa, joka liittyy siihen, että poikaystäväsi saattaa olla enemmän kiinnostunut siitä sukupuolesta, jota sinä ET päätoimisesti edusta. Asia itsessäänkin on niin kovin päätäsekoittava, että se jättää kisasuunnitelmat vaarallisesti varjoonsa – mutta kun siihen lisätään vielä se, ettet ehdi puhua kyseiselle poikaystävälle asiasta ennen kisapäivää yrityksistä huolimatta, on aika taattua, että luokkia lähtee ratsastamaan melkoinen ilmapää.

Luku 3. Älä jätä kisahevostasi tarhaan yöksi ennen kisoihinlähtöä. Se on sadankolmenkymmenen prosentin varmuudella yltä päältä kirjaimellisessa paskassa, vaikka olisit hinkuttanut sitä Miracle Groomilla koko eilisillan. Samoin ovat luultavasti myös kisavarusteet ilman mitään näkyvää syytä.

Luku 4. Älä jätä kertomatta kisahoitaja/hovikuvaajallesi, että se lähtee kyseisille heppakesteille mukaan. Se saattaa suuttua kun soitat sen ovikelloa yllätyksenä kuudelta aamulla, ja räpsiä kostoksi kuvia joissa lastaat uljasta kisakoniasi kolmen kaksoisleuan voimin. Se saattaa unenpöpperyyksissään myös unohtaa pakata pintelit mukaan.

Luku 5. Älä valitse kartanlukijaksesi Inkeriä.


"Siis mä vannon että mun navigaattori käski kääntymään tästä rampista!! Mikä perse tätä vaivaa!" Inksun mölinä täytti koko vetoauton pienen sisätilan, ja sai mut ja Annin vaihtamaan kärsivät katseet. Mä käänsin kevyttä rattia pehmeästi, tarkistaen peileistä että traileri pysyi mukana, ja hidastin vauhtia kohti risteystä jotta takapenkki saisi karttansa päivitettyä uuteen reittiin.

"Tee U-käännös", ilmoitti mekaaninen naisääni.
"Pää kiinni! En tee! Kyllä täältä on pakko päästä", Inksu ärisi ja naputti luuriaan niin, että mä pelkäsin sen sormen tulevan pian iPhonesta läpi. Mä kääntelin päätäni hetken kuin pimahtanut pöllö, ja arvoin sitten meidän karavaanin kääntymään oikealle, johon osoitti avulias kyltti "Huikko 7 km". Mulla ei ollut pienintäkään aavistusta, missäpäin maailmaa oli Huikko. Olisi nyt ollut edes Huikka, olisi ollut jotain odotettavaa seitsemän kilometrin päässä.

"Ollaanko me edes lähellä??" mä tivasin turhautuneena, ja vilkaisin auton kelloa. 10:03. Meidän olisi pitänyt olla jo perillä ja laittamassa Windiä kuntoon.
"Tai edes oikeella aikavyöhykkeellä?" Anni jupisi vieressä, ja selaili järkkäriään tylsistynein sormenliikkein.
"Ollaan ollaan älkää raivotko! Kyllä tää tästä!"
"Tee U-käännös."
"Inkeri jos me ollaan myöhässä reiningluokista sä matkustat paluumatkan Windin kaa kopissa!"
"No ei me olla! Tossa tulee risteys, siitä oikeelle! TOISELLE OIKEELLE!"
"NO MINNE HELVETTI??! TÄÄ ON VASEN??"
"EI TÄNNE! EI! MIKÄ PERKELE ON HUIKKO??"
"Tee U-käännös."
"PÄÄ KIINNI!!!!!"

Lopultakin, kahden muun pikkuristeyksen ja navigaattorinaisen erittäin väkivaltaisen vaimentamisen jälkeen me kaarrettiin kisapaikan pihaan. Kultahuisku oli maineikas talli, eikä syyttä – siistit, suuret tilukset antoivat aika mahtavat puitteet mun ja Windin ensimmäisille yhteisille kisoille ulkomaailmassa, ja kentän hyvin organisoitu alue kioskeineen osoitti, että täällä oli taidettu järjestää ennenkin kisat poikineen.

"Oho!" Annikin ihmetteli jo positiivisemmalla äänellä äreän matkan jälkeen, ja hypähti meistä ensimmäisenä ulos autosta. Se kirmasi loistavan kisahoitajan merkiksi saman tien availemaan ramppia mun uljaalle all-around hevoselleni, kun mä ja Inkeri vielä puhistiin itseämme ulos autosta. Mä hengittelin sisään vastaan tömähtävää ihanaa westerntunnelmaa, jota loivat niin kymmenet stetsonpäiset ihmiset kuin kaiuttimista paljon enkkukisoja railakkaammin raikaava kantrimusiikki. Inkeri silmäili ohikulkevan naisen kannuksellisia buutseja huvittuneena, ennen kuin totesi:

"No täällä te ainakin sovitte joukkoon!"

Kuten aina silloin kun on myöhässä aikataulusta, loppukin aika tuntui lipsuvan sormien välistä ja harppovan isoja loikkia lupia kyselemättä. Onneksi Windi on suhteellisen nopeasti paketoituna hienoon satulaansa ja turpahihnattomiin suitsiinsa, ja me päästiin verryttelemään ensimmäisenä koittavaa reiningluokkaa varten.

Syvässä nahkaisessa satulassa oli lapsellisen helppoa unohtaa kaikki murheet. Tuskailu siitä, pitäisikö mun ostaa Daisy, painui jonnekin kentän hiekkaan kavioiden alle. Edelleen vaivaava muisto tavattoman kärkkäästä Pyrystä tilittämässä meille ihmisten lokeroinnista, kuin me tehtäisiin sitä päivittäin ihan silkkaa typeryyttämme ja ilkeyttämme, katosi kesätuulen mukana kuin puusaunan lempeä savu. Windi rentoutui nopeasti uudesta paikasta huolimatta, ja alkoi hiljalleen venyttää kaulaansa pitkistä ohjistaan nautiskellen parempaan lännenmuotoon. Kaunis kesäpäivä lämmitti pienempää verryttelykenttää, ja isommalta kentältä kuului iloisia ääniä ja jalkojen töminää katsomon täyttyessä hiljalleen. Mä rapsutin Windiä, ja katsoin vähän hämilläni yhtä keski-iän ylittänyttä miestä, joka hymyili mulle leveästi mustan quarterinsa selästä ravatessaan ohi. Sellainen käytös olisi ollut enkkukisoissa pöyristyttävää. Siellä kanssakilpailijoita sai vain kyräillä voitonhimoinen kiilto silmissä, ja jos ne olivat mahdollisesti parempia, sai kirjoittaa hevostallinettiin ilkeitä kommentteja ratsastajan housuista.

"Tässä on kisanumero", Anni herätti mut mietinnöistäni niin äkisti, että melkein kävelytin Windin suoraan sitä päin. Suuri numero 16 kiinnitettiin tamman paksuun huopaan molemmille kyljille.

"Teidän pitäis ottaa laukkaa, eikö reining oo pääasiassa kokonaan laukkaluokka?" Inksu huolehti taustalla aidalla istuessaan niin asiantuntevasti, että sai mut, Annin ja Windinkin katsomaan itseään huvittuneesti.
"Mitä?" blondi kysyi, ja heilutteli iloisesti kääpiöjalkojaan. "Navigaattoreista mä en ehkä tiedä mitään, mutta ratsastuksesta kyllä. Uskokaa tai älkää."

Niimpä mä otin valmentaja Johanssenin neuvosta vaarin, ja nostin Windillä laukkoja niin pysähdyksistä kuin peruutuksistakin. Laukka pyöri mukavasti molempiin kierroksiin, ja sai knabin venyttelemään kaulaansa entistä rennompana, joten mä päätin että tämä riittäisi lämmittelyksi tältä erää. Meillä oli edessä monta luokkaa, joten oli turha väsyä ennen ensimmäistäkään. Nappulat toimivat. Kaikki tuntui hyvältä.

"Katokin sitten, ettet ota mitään kamalia keskittymiskaksarikuvia", mä varoittelin Annia ratsastaessani tukijoukkojeni ohi matkalla kohti suurempaa kenttää. Mun suonissa kohisi ihana adrenaliini, jota mulla oli ollutkin vähän ikävä. Suoristelin rakastavasti Windin pitkäksi venähtänyttä kesäharjaa, ja istuin syvälle keinahtelevaan satulaan rentoutuen vielä toviksi ennen H-hetkeä.

"En tietenkään ota", kamu vannoi silmät pyöreinä kavutessaan Inkerin perässä katsomoon, mun ja Windin asettuessa valmiuksiin areenalle lähtöä varten.

Mutta tietenkin se otti.


--

Kultahuiskun kisoistahan meille napsahti päälajista reiningistä niin voittajan sinivalkoinen kuin toiseksi tulleen sininen ruusukekin. Lisäksi me tuotiin kotiin voitto western horsemanshipistä sekä neljäs sija western ridingista! Ei huono alku yhtään, jos saa sanoa 

[Cella]

Reiner
a hundred and thirty-seven

Viikonlopun westernkisoista mestarikuvaaja Annin kameraan tallentui useampi sata kuvaa – joista noin kaksi kolmasosaa ei koskaan tule näkemään päivänvaloa, koska mä näytin niissä Shrekin fotogeeniseltä lähisukulaiselta. Mutta loppujen joukossa oli aikamoisia helmiä. Kuten tämä räpsäys meidän reiningin voittoon johtaneesta sliding stopista.

[Cella]

Liskodisko

Viimeiseltä leiriyöltä

Lakana takertui ja kiertyi ahdistavasti kiinni mun hikiseen ihoon. Käänsin kylkeä leirimökin narisevalla patjalla varmaan kuudettatoista kertaa viimeisen vartin sisään, ja huokaisin teatraalisesti hiljaiselle huoneelle. Oli niin kuuma, että Haades oli helvetissään siitä taatusti kateellinen – kaksi peräkkäistä suorastaan tropiikkimaisen helteistä ja kosteaa päivää oli lämmittänyt saunamökin sisätilat nimensä arvoiseksi pätsiksi, jossa nukahtaminen oli vain kaunis ja utuinen haave.

Mä olin mennyt jo sekaisin laskuissa siitä, kuinka monta kertaa Clara ja Sandra olivat hipsineet mökkituvan poikki valuttelemaan kylmää vettä iholleen, ja siitä montako kertaa Inkerin sängystä oli välähtänyt kännykän luoma valokeila kohti kattoa. Mäkin kaivelin oman luurini myttääntyneiden lakanoiden seasta, ja siristin silmiäni sen näytön kirkkauden lävähtäessä varoittamatta naamalle. Digitaalinen kellotaulu luurin yläkulmassa näytti puolta kolmea. Musta tuntui, että tämä yö oli jatkunut ikuisuuden.

Olisi ollut liioittelua sanoa, että mökin lattia olisi tuntunut paljaita jalkoja vasten erityisen viileältä, mutta ainakaan se ei hohkannut lämpöä kuten kaikki muu tässä ympäristössä. Mä kuulin, kuinka joku mun unettomista leirikavereista nosti pään tyynyltään katsoakseen mun perään tassutellessani ulko-ovelle, mutta kukaan ei sanonut mitään. Ovi aukesi sopivan äänettömästi. Mun hiestä märkä iho huusi onnellista hoosiannaa, kun muutamaa astetta viileämpi ulkoilma löyhähti sitä vasten, ja mun piti toden teolla vastustaa kummallista tarvetta mennä istumaan paskaiseen, puolittain täyteen sadevesitynnyriin. Oli niin pimeää, että mä kompuroin oikein tunteella astuessani mökin pieneltä terassilta polulle – keskikesän valoisat yöt olivat tulleet ja menneet kuin juhliin piipahtanut kuokkavieras.

Mun jalat lähtivät johdattamaan mua kuumuutta karkuun erittäin tuttuun suuntaan, vaikka mä en ollut suunnitellut lähteväni mökin kynnysmattoa pidemmälle. Tammatarhan hiljaa nuokkuvat hevoshahmot putkahtelivat näkyviin yön nostattaman usvan seasta kuin jossain fantasiaelokuvassa, niin hienoina, että mulla meni ihan kylmät väreet. Yöilmassa oli aina jotakin pientä taikuutta, joka sai kaiken tuntumaan vähän suuremmalta, vähän jännittävämmältä ja vähän dramaattisimmalta kuin arkisessa päivänvalossa.

No, ei ehkä taikuutta, mutta jotain ylimääräistä tähän ilmaan oli imeytynyt, kun se sai jopa Cella Talven aivot pohtimaan jotakin noin filosofista ja henkevää.

Windi seisoi lähimpänä aitaa, ja se oli myös ensimmäinen joka huomasi lähestyvän ihmishahmon. Se terävöityi puoliksi torkkuvasta asennostaan, ja puhalsi ilmaa sieraimistaan saaden muutkin tammat höristelemään korviaan mua kohti. Mä kapusin aidanpienojen välistä tarhan puolelle, ja odottelin sitten kärsivällisesti että Windi tuli itse mun luokse – siinä meni tovi jos toinenkin, koska se oli mustasukkaisena hevosena vetänyt herneenpalon sievään sieraimeensa siitä, että mä olin hylännyt sen lällytelläkseni Hestiaa koko leiriviikon. Lopulta pilkullinen ruho kuitenkin keinahti askelen mua kohti, väristellen lihaksiaan karkottaakseen mun silmälle näkymättömiä hyönteisiä, ja mut saavutettuaan se tuuppasi mua kipeän rakastavasti kylkeen.

En ole ihan varma, kauanko mä seisoin siinä nojaillen Windiin ja nypräten sormillani auki sen niskatakkuja, koska vähän unimaisen nopeasti mun päässä hypähtelevät ajatukset sumensivat ajantajua. Jatkuvasti tihenevä sumu ja maaseudun kesäyön täysi hiljaisuus sai mut tuntemaan oloni seesteiseksi, mutta myös kovin yksinäiseksi. Tunnustelin peukalollani pyjamashortsien taskussa puhelimen muodostamaa kohoumaa, ja tunsin miten mun ajatukset kiihdyttivät vauhtiaan yhteen tiettyyn suuntaan. Päättäväisen mielentilan pulpahtaessa mun sisuskaluista mä kaivoin rakkaan älyluurin käteeni ja näppäilin numeron ulkomuistista kuin kolmetoistavuotias teinityttö.

Allu vastasi puhelimeen kuin olisi tuijottanut sitä herkeämättä viimeiset kolme vuorokautta. Meidän suhteessa taisi olla kaksi kolmetoistavuotiasta teinityttöä.

"Onks joku hätänä??" Tuttu ääni linjalla kuulosti yllättävän skarpilta. Allukaan ei ollut tainnut nukkua silmäystäkään tänä yönä.

"Ei ei", mä rauhoitin. "Mä halusin vaan soittaa. Ja jutella. Kun meidän varmaan pitäis."

Siinä oli kyllä lause, joka voittaisi Vuoden Aliarvoinnin palkinnon, jos sellaista jaettaisiin. Muutaman viikon ajan paisunut homoskandaali oli purkautunut oikein näppärästi juuri silloin, kun Allu oli pudottanut mua tälle leirille. Me oltiin tapeltu autossa, kun mun pinna oli lopulta räjähtänyt käsiin. Mä olin lähtenyt ovet teatraalisesti paukkuen autosta, Allu oli juossut mun perään, ja me oltiin karjuttu toisillemme joitain järkeenkäymättömiä lauseita keskellä tallipihaa kunnes Pirre oli tullut ystävällisesti ilmoittamaan, että muutama Liekkijärven terveyskeskuksen koomapotilaskin oli herännyt meidän kohtaukseen. Allu oli ei-leirille-osallistuvana passitettu matkoihinsa, ja siinä kaikki. Nimittäin ihan kaikki: ei tekstaria, ei puhelua, ei savumerkkejä, eikä kryptattuja Windin karvaan kaiverrettuja salaviestejä koko viikkona. Mä en halunnut myöntää, kuinka paljon mua kyrsi se, ettei Allu ollut edes yrittänyt ottaa yhteyttä, vaikka mä olinkin käytännössä riidan aloittanut.

Joten joo. Meidän varmaan pitäis puhua.

"Ai. Okei. Joo", oli Allun verbaalisesti erinomainen vastaus. Sen terävöityneestä äänestä kuuli, että se oli noussut seisomaan, ja ainakin otti tämän puhelun tosissaan.
"No... niin..." mä selvitin kurkkuani, ja rapsuttelin edelleen mun edessä huojuvaa Windiä. Mun teki vähän mieli kavuta sen paljaaseen selkään aidanpienalta, mutta koska se ei ollut mikään pystyynkuollut terapiaponi, eikä mulla ollut muuta kuin kypärätön pää ja supervoimamainen taipumus tapaturmiin, jätin väliin.

"Meidän pitäis varmaan puhua kasvokkain", sain lopulta ulos pienen hiljaisuuden jälkeen, kun en vieläkään ollut saanut muodostettua hyvää lausetta. "Voisitsä ajaa tänne?"
"Mitä?" Allun ääni kohosi hämmästyksestä. "Seppeleeseen? Nyt? Cella kello on kolme yöllä."
"Niin?"

Tuli hetken hiljaisuus, ja sitten linjalta alkoi kuulua kahinaa, joka paljasti Allun alkaneen pukea päälleen.
"Kai mä sitten tuun", mun poikaystäväni matala ääni kulkeutui näkymättömiä puhelinsignaaleja pitkin mun korvaan. "Oo siinä jossain hollilla. Mä en aio tulla koputtelemaan yhteenkään mökkioveen."

Allulla kesti jotenkin aivan älyttömän kauan, tai sitten mun ajantaju teki taas tepposiaan. Kun lopulta Windin pää kohosi höristelemään korviaan usvan seasta kuuluville askelille, mulle oli ehtinyt tulla jo kylmä kaiken sen mökissä hikoilun ja kieriskelyn jälkeen, mutta silti mä en tiennyt yhtään miten mun kuului aloittaa tämä keskustelu.

Onneksi Allu ilmeisesti tiesi. Ihme kyllä.

"Mä en ole homo", se töräytti saman tien astuessaan mun eteen, eikä mun sen jälkeen tarvinnut sanoa hetkeen yhtään mitään. Allu selitti Alviinasta ja siitä väärinkäsityksestä, jota oli tarkoittanut puhuessaan samoista leireistä ja terapiakaneista sellaisella monologilla, että se oli taatusti harjoitellut sitä ajomatkallaan tänne. Mä katselin sen naamaa sen puhuessa – huolimatta siitä miten kauan sitten tämäkin keskustelu olisi pitänyt käydä, nyt sen edetessä mun rintapieliä puristi ahdistus.

"Joten", Allu päätti lopulta sanottuaan pari valittua kirosanaa Alviinasta, ja katseli mun ilmettä tutkivasti. "Ymmärräthän sä nyt, että mä en oikeesti ole miehiin päin? Mä vannon terapiakanin kunniasanalla!"

Allu ei tainnut huomata sitä vähän liian pitkään taukoa, joka seurasi, eikä sitä että mun hymy ei ylettynyt aivan silmiin asti.

"En mä pohjimmiltani niin koskaan aatellutkaan. Tää on vaan niin... hullua."

Mun sanat sai pojan koko olemuksen rentoutumaan helpotuksesta niin, että se teki ihan kipeää. Se astahti mua kohti jonkinlaisessa alkavan halauksen asennossa – mutta jostain syystä mun refleksi oli astua taaksepäin, aivan Windin kylkeen kiinni. Allu pysähtyi kuin mä olisin yhtäkkiä kumauttanut sen päin rautamuuria.

"Allu kun tää on liian hullua."

Sen silmissä näkyvä vähän paniikinomainen häivähdys oli vähän liian tuttu.

"Mut... mä luulin että sä halusit selvittää ton? Ja me selvitettiin?" Allun ääni kohosi hieman hiljaisessa yöilmassa, ja sai Windin heiluttamaan korviaan. Mä sain tamman tavallisesti niin murhanhimoisesta olemuksesta nyt jotain kummallista turvaa.

"Allu ei se, ootko sä homo, oo ollu missään vaiheessa se ongelma", mä sanoin, yllättäen Allun lisäksi itsenikin.

"Ongelma on se, että mä en perkele vieköön varmaan kahteen viikkoon antanu periksi ja vaan kysynyt sitä sulta iteltäsi, luotin suhun ja meidän suhteeseen niin vähän. Me ei ikinä kysytä mitään..." mun ääni hiipui jotenkin voimattomaksi loppua kohden, kuin mua olisi fyysisesti väsyttänyt edes puhua kaikesta meidän kohelluksesta.

"Mut... miten sä siitä mulle oot vihanen?! Et sä voi mua syyttää siitä että sä et kysynyt??" Allu tuntui hermostuvan hetki hetkeltä enemmän, ja se nojautui aidan yli jo vähän hyökkäävän näköisesti. Mä katsoin sitä pitkään, ja sitten multa pääsi naurahdus.

"En mä oo sulle vihanen! Tai no, vähän, koska mä oon meille molemmille vihanen. Me ollaan keitetty ihan älytön soppa kaikesta, mut aina vikaa on ollu molemmissa." Mua samaan aikaan pelotti ja kutkutti se, miten tyyneltä ja järkevältä mun kaikki sanat kuulosti, vaikka mun sydän takoi kylkiluita vasten kuin heikkopäinen.

"Oli tää juttu, jonka sä hoidit alun perin huonosti ja mä pahensin. Oli juusojupakkaa ja lioneljupakkaa, jotka mä hoidin alun perin huonosti ja sä pahensit. Oli ne ratsastuskoulumestaruudet..."

Sitä mä en pystynyt sanomaan loppuun, enkä ainakaan pystynyt väittämään että se olisi ollut jotenkin mun vika. Oli aika uskomatonta, miten mä vieläkin kannoin alitajuista kaunaa siitä Allun yhden yön hairahduksesta, vaikka sen päälle oli rakennettu monen onnellisen, tapahtumarikkaan kuukauden edestä muistoja. Allu näytti samaan aikaan tuskaiselta ja siltä, ettei sekään oikein uskonut että heitin Grace-kortin päin sen pläsiä.

"Cella..."
"Älä, en mä siitä halua puhua. Mut ymmärräksä mitä mä tarkotan? Kaikki on meillä aina niin helvetin vaikeeta, enkä mä tiiä jaksanko mä tällästä enää."

Allun silmissä käväisi puhdas kauhu sen kuullessa mun täysin rauhallisella äänellä pudottelemat sanat, mutta sitten se meni täysin ilmeettömäksi. Se oli paras viileän välinpitämättömyyden maski, jonka mä olin nähnyt, ja se vuorostaan kauhistutti mua.

"Eli mitäs nyt? Säkö meinaat, että tää ei tästä paremmaks muutu, vai?" kylmä-Allun ääni oli jotenkin kumea, ja se vetäytyi fyysisestikin musta kauemmas.
"No, mä luulin sen syksyn jälkeen jo, että muuttuis, mutta tässä taas ollaan."
"Syksyn. Eli sen helvetin RKM-finaalin. Sähän et halunnu puhua siitä."
"En mä haluukkaan, mut –"
"Mä oon pyytäny sitä anteeks varmaan kolmesataa kertaa! Kerro mitä muuta mä voin tehä?!"
"Sehän siinä on, kun ei me voida tehä enää mitään."

Tuli taas hiljaista. Windi vaistosi lähestyvän katastrofin tuoman painon ilmassa, ja vaihteli painoaan jalalta toiselle mun selän takana. Allun koko olemus huokui epätoivoa ja sitä, että se ei ymmärtänyt ollenkaan miksi mä olin tämmöinen, ja musta tuntui että mä näytin ihan täsmälleen samalta.

"Eli mitä nyt?" Kysymys nousi ilmoille toistamiseen. Musta tuntui kamalalta, että se kysyttiin multa, niinkuin mä olisin ollut ainoa jota tämä päätös koski.

"En mä tiedä."
"Haluutko sä erota?"
"En. Tai siis –"
"Mitäs sitten? Pitää jotain taukoa? Tauko on vaan kaunisteltu sana sille että nyt erotaan mut sit kumpikaan ei vaan tiedä että saako jatkaa elämässä eteenpäin."
"Ai sä oot jo jatkamassa eteenpäin. Kiva."

Mun sydäntä puristi, ja se hakkasi kuin olisi ajatellut mun olevan hengenvaarassa. Mua ei itkettänyt, ainakaan vielä: olin muutenkin niin kaukana omasta itsestäni kaikessa siinä järkevästi ajattelussani, että mä suoraan sanottuna huolestuin tajusinko mä ihan täysin mitä oli tapahtumassa.

"Eli... jos me ei voida jatkaa näin..."
"... niin ehkä me ei jatketa ollenkaan."

Se oli niin absurdia, se Allun kamala ilme ja se, miten mä vieläkin tönötin siinä, Windin kaulalla, tumput suorina kuin joku maahan juntattu shortsipukuinen puutarhatonttu. Vuoden Aliarvointi -kilpailun toiselle sijalle olisi noussut ilmaus, että sillä hetkellä, kun Allu kääntyi äänettömästi pois ja lähti kävelemään parkkipaikalle, mun kurkkua kuristi. Ennemmin mun koko ruumis kiertyi rullalle kuin märkä pyyhe – mä tunsin itseni hirveäksi, tunnevammaiseksi, yksinäiseksi idiootiksi.

Mitä mä olin tehnyt?

Katsoin Windiin kysyen sen äänettömän kysymyksen, ja valuin sitten voimattomilta jaloiltani istumaan usvan kastelemaan hiekkaan. Koska mökkiin oli aivan turha palata. Musta tuntui, että mä en nukkuisi enää koskaan.