Windin Hoitovihko

[Anne]

>>Windin sivu

Kannen kuva ja suunnittelu ©Cella

[Kia]

Uusia tuttavuuksia ja yllättäviä yhteenottoja
12.2.2012

Kompuroin portaat yläkertaan, suunnaten saman tien lokerikoille. Kaivoin avaimen taskustani ja työnsin sen lukkoon, kääntäen reippaasti jolloin nimelläni varustettu ovi aukesi loksahtaen. Vaihdoin vaaleanruskeat uggit tallikenkiin, viskasin parkani lokeroon ja metsästin siellä lojuvasta kangaskassista lämpimän tallihupparin. Hyvillä mielin väänsin oven lukkoon, heitin hupparin niskaan ja sujautin avaimen vetoketjutaskuun. Eilen ne kaikkien jännittämät hoitajahaut ratkesivat, vihdoin. Ja meikäläinen pääsi uuden kabstrubintamman, Windin, puunaajaksi. Minunhan oli pakko rientää heti Seppeleeseen kun sain asiasta kuulla, siinä sitten iltaa pitkin tutustelin paikkoihin ja hoitajiin, tallin käytäntöihin ja tietenkin Windiin. Tunsin olevani jo tietyllä tavalla osa tätä pientä perhettä minkä Seben porukka muodosti, hevosmiestaidotkin siinä terästäytyivät kun uusi hoitopolle testasi kaitsijansa rajoja.
Tänään olin päättänyt kurvailla mautollani tallille jo iltapäivästä, nyt ei sitten muuta kuin Windiä hakemaan. Kipaisin mustan riimunnarun karsinalta, jonka jälkeen suuntasin ulko-ovelle. Käytävällä pari minulle vielä tuntematonta kasvoa tulivat vastaan kera pienten kädenheilautusten.
"Ai Kia, säkin oot tänne jo eksyny", kuului tuttu ääni jostain takaani. Ympäri käännyttyäni huomasin Annen, joka oli useiden tallilaisten tavoin tullut tutuksi eiliseltä.
"Joo, tietenki pitää tulla tänne touhuamaan ku on aikaa", hymyilin. Pääjehu nyökkäsi ja selitti toimistotöiden taas odottavan.

Vihellellen suuntasin kulkuni vitostarhalle, jossa möllötti seitsemän tammaa. Neidit höristivät korviaan kuullessaan portin aukeavan, kaikki seurasivat tarkasti jokaista liikettäni harppoessani riimunnarua pyöritellen lähemmäs Windiä. Ehdin jo ajatella homman olevan helppo nakki, mutta prinsessa ei antanut armoa. Kirjava takamus vain vilkkui kun hevonen karautti kauas, edes kosketusetäisyydelle en päässyt. Syvään huokaisten piilotin narun selkäni taakse ajatellen, että se muka enää auttaisi pätkääkään.
Yhteistyöhaluttoman tamman metsästysretki ilman minkäänlaisia herkkuja taskussa tuntui toivottomalta ajatukselta, mutta päätin vain yrittää ilman - tämän kerran... Windi jolkotteli tyytyväisenä muiden tammojen sekaan, joten päätin hipsiä massaan huitomatta hevosia kauemmas. Ei aikaakaan kun sain napattua kiinni yllättyneen Windin vaaleanpunaisesta riimusta, tämä kun ei ollut meikäläistä huomannut neitien seasta. Napsautin narun kiinni renkaaseen, ja voitonriemuisena lähdin taluttamaan vastenmielistä tammaa portille.
"Tyttönen saa nyt kunnon harjauksen, sit pääsetki alkeistuntilaisten ihailtavaks", virnistin. Talutin Windin ulos tarhasta ja käänsin ympäri sen verran että sain portin kiinni. Verkkaisesti lähti kirjava tallustamaan vierelläni tallille, lumikerros kavioiden alla narskuen.

Kiitin onneani, ettei Windillä sattunut tänään olemaan tunteja kuin illalla. Pyöräytin tamman ympäri karsinassa ja sidoin kiinni löysällä narulla, jonka jälkeen lähdin metsästämään harjapakkia. Vaaleanpunainen pakki pisti esiin heti, eikä aikaakaan kun ennätin takaisin kopille ja laskin sen käytävälle. Pakissa minua odottivat lähes koskemattomat harjat, kaikki samaan sävyyn. Kuinka sattuikaan, kun meikäläinen niin suosii vaaleanpunaista. Poimin päällimmäisenä olevan pölyharjan käteeni, siirryin karsinan puolelle ja lähdin sukimaan Windin kaulaa rauhallisin, pitkin vedoin. Neiti ei näyttänyt erityisesti tykkäävän toimenpiteestä ja teki sessiosta kaikkea muuta kuin "tytön ja hoitsun yhteisen hoitohetken" paheksuvilla mulkaisuillaan.

Jo entuudestaan siisti karvapeite ei kovin paljon silkkisemmäksi voinut muuttua, mutta jouhet suorastaan huusivat harjaamista. Tamman karva tosiaan oli kuin loimen suojaama, mutta ihan paljain nahoin oli ulkona pärjännyt ilman sotkua. Windillä nyt muutenkin oli sen verran ohut talvikarva että tuskin erotti kesäisestä... Jouhien selvittely vei oman aikansa, vaikkei siinä lopputuloksessa moittimista ollut. Kirjavan jouhia voisi verrata vaikka vauvahiuksiin, niin ohuet ja lyhyet olivat. Harjasin hännän huolellisesti, eihän se pahitteeksi ollut että tyttönen pääsi näyttelykuntoon. Hiljaa hyräillen sormeilin kiehtovan väristä karvaa, vaikea uskoa että tämä kaunotar oikeasti oli hoitohevoseni.
Tulokseen tyytyväisenä harjasin vielä huolellisesti pään - Windin räkiessä kasvoilleni minkä ehti - ja suin jalat kertaalleen. Etujalkojen kohdalla neiti keksi tekemistä nutturani kanssa ja yritti sekoittaa jo valmiiksi löysää tekelettä pehmeällä turvallaan, saaden minut aavistaenkin kikattamaan. Kaviot puhdistuivat suht hienosti, vaikka yhden kohdalla ilmeni riuhtomista, toisen paikalleen jämähtämistä ja niin edelleen. Aina kaulan ali pujahtaessani sain nähdä niskaan painuvat korvat ja yhdessä sun toisessa tilanteessa tamma olisi mielellään tehnyt hallaa kollareilleni legojensa kanssa...
"Kyllä meistä vielä ystäviä tulee, usko pois", mumisin edes itse tietämättä uskoisiko tuohon. Ainakaan vielä.

Käytävällä ei kamalasti ruuhkaa ilmennyt lähtiessäni taluttamaan pilkullista tammaa ulos. Suuntasin suoraan maneesille perhosia vatsassani. Valo kajasti suurikokoisen rakennuksen ikkunoista, sisältä kumpusi musiikkia niin hiljaa että sitä tuskin kuuli oven läpi. Vihelsin kuuluvasti, odotin hetken ja lähdin taiteilemaan ovea auki. Ensimmäisenä silmääni pisti erittäin kaunis ratsuponi joka kaulaansa kaartaen vilkuili tulokkaita. Ponin selässä istui pirteän näköinen brunette. Tyttö kurotti lähelle mankkaa stopatakseen rytmikkään musiikin, jottei Windi säikkyisi. Tammat eivät selkeästi pitäneet toisistaan, taisi olla ensimmäisiä kertoja kun poni näki tämän uuden asukkaan. Vierelläni luimisteleva prinsessa loi ärsyyntyneitä katseita kimoon, viskasi päätään ja kuopaisi kavionsa maahan kuin härkä valmiina puskemaan. Näin ensitapaamiselta Salmaksi esittäytynyt tyttö vaikutti oikein mukavalta, samaten sponsoriponinsa Bonnie.
Ratsukon työskentelemisessä ei näkynyt enää päätä eikä häntää tammansa poukkoillessa kuin aropupu. Äh, miks mun piti tulla tänne sotkemaan... mietin tympääntyneenä.
"Pitäisköhän meidän yrittää pitää jotkut Bonskun ja Windin tutustumistalkoot?" Salma ehdotti keventäen hengästyneenä ompelukoneravin mukana. Myötäilin ajatusta ehdottaen maasta käsin-tutustuttamista, ja myöntyväisenä brune huikkasi lähtevänsä loppukäynneille maastoon - toisaalta parempi jotteivät tammat aiheuttaisi enempää sotkua. Windikin onnistui sellaisen loikan tekemään että oksat pois, Bonniesta puhumattakaan.

Windillä tuntui olevan ihan mutterit sekaisin vielä pitkään kimoponin lähdönkin jälkeen, joka ilmeni yllätyssäikkymisinä ja hermostuneena pärskähtelynä. Käynneistä tuli juuri ja juuri jotain, vähitellen volteille alkoi löytyä pyöreyttä eikä pysähtyminen tuottanut vaikeuksia. Pitihän sitä aina välillä nykiä riimunnarua... Raviin siirtyminen sai hevosessa aikaan ihme pinkeyttä, pysy nyt vain pari senttiä itseäsi matalamman hevosen askelissa kun tämä päättää lähteä kissankokoisilla harppauksilla. Kärsivällisenä hengitystäni pidättäen ohjasin energisen tamman pienelle ympyrälle tavoitteena saada se rauhoittumaan. Windi sylki vaahtoa ryntäilleen ja laski päätään. Kehuin pilkukasta roimasti tämän lyhentäessä askeltaan, ja lähdin toiveikkaana uralle. Windi tuntui yllättävän rauhalliselta ja taipui hienosti voltilla, mutta pitkällä sivulla lähti riehakkaasti tikittävään raviin. Kaviot rummuttivat maneesin hiekkaa, antoi sen nyt sitten mennä. Minulle ei notkeana tytynä tehnyt tiukkaa harppoa Windin energiaa pursuavan ravin mukana, joten miksi pidätellä? Nauttikoot sitten viimeisistä tilaisuuksistaan revitellä, ennen kuin joutuisi pääsisi alkeistuntunnin hurmaan. Jee.

Rauhoiteltuani Windiä kunnolla, alkoi tammasta irrota ihan kivaa liikettäkin vaikka luimiminen ja poukkoilu säesti sinnikkäästi mukana. Hymyillen vein hevosta volteille ja tein hetken kolmikaarista kiemurauraa, vaihtelin suuntaa sekä pidin neidin virkeänä.
Molemmille alkoi pian riittää, ah-niin-hankala-känkkäränkkä pisti oman shownsa pystyyn. Korviavihlova hirnunta tanssahteli pitkin maneesin korkeita seiniä Windin julistaessa itkupotkuraivarit alkaneeksi.
"Jaa-a, ei tää hosuminen varmaan lopu ennen ku pääset kaverien luo", huokasin. "Mennään sit talliin, ihan hyväänhän sitä kannattaa lopettaa."

Omassa, turvaisassa karsinassaan Windi jatkoi äkäilyään - vaikkakin hieman hiljaisemmassa muodossa. Happaman näköinen tamma huvitti kummasti, en minä luopuisi toivosta vaikka saisinkin sitruunaista vastaanottoa aina välillä. Kävin tamman huolellisesti läpi turpakarvoista hännänpäähän, haavojen varalta. Tuntilaisten tuloon olisi onneksi vielä aikaa, Windi saisi mussuttaa heiniään ihan rauhassa yksäreiden ympäröimänä. Eikä Bonniekaan näyttänyt enää niin paha pala olevan, pieni terävä mulkaisu vain ja se oli siinä. Saas nähä miten kävisi sitten varsinaisessa tutustumisprosessissa... Päähän jäänyttä biisiä hymisten nojasin karsinan seinään, antaen katseeni vaeltaa hevosesta toiseen. Etenkin Windin toisella puolella majaileva cremello ori pisti silmään. Täällähän kauniita hevosia on.
Havahduin ajatuksistani pikaiseen, poistuen sitten mietteliäänä karsinasta. Siistin harjat, järjestelin ne pakkiin huolellisesti ja vein pinkin ilmestyksen satulahuoneeseen, omalle paikalleen. Lähdin kipuamaan yläkertaan vieviä portaita, nyt saisi ainakin hetken levähtää teekupposen ääressä ja vieläpä hyvässä seurassa. Olin jo alussa päättänyt, että Windin kanssa en luovuttaisi vaikka rapsuttaessa painuisivat korvat niskaan ja kaulaa alittaessa uhkaisi purukalusto takinkaulusta. Kyllä meistä parivaljakko tulisi, meidät muistettaisiin aina sinä villapaitaan sukeltaneena nutturapäänä ja sen pilkullisena känkkäränkkähoitsuna. Sitten myöhemmin. Ihan varmasti.

Kia & Windi
#1

[Kia]

Kyllä mä osaan!
18.2.2014

Ennen tämän päivän tunteja raahauduin oleskeluhuoneeseen ja väsäsin tällaisen päiväkirjankannen. Kyllähän siinä aika kulki kuin siivillä, seuraavaksi huomasin olevani jo avustamassa jatkotuntilaista Windin kanssa. Itsevarma Sara piti pintansa äksypäksyn kanssa, mutta todellisuudessa jouduin seuraamaan pikkutytön touhuja tarkkaan pilkullisen tamman pistäessä hanttiin. No, eipä minusta oikein muuhun ollut kuin pitelemään riimusta tytsyn pelätessä puremia ja laittamaan varusteet kun ei tällä pituus ja voimat riittäneet. Muut vaiheet olivatkin sitten niitä "kyllä mä osaan"-hommia joissa ei hoitaja olisi saanut edes neuvoa. Tunti sujui suht hyvin, Saran äiti tulikin sitten pokerinaamana hakemaan tyttärensä juuri kun talliin päästiin.
"Kaikkea sitä näkee", mumisin sivellen Windin turpaa.

Kia & Windi
#2

[Kia]

Kevättä ilmassa... siitepölystä puhumattakaan
29.3.2014

Pujahdin lankkujen välistä tarhaan ja hipsin suoraa päätä tutun pilkullisen luo. Kiedoin käteni vahvan kaulan ympärille, tunnustelin ohutta karvaa sormieni välissä. Tunsin samettisen turvan hamuilevan päälakeani, sekoittaen jo ennestään linnunpesää muistuttavaa hiuspehkoani. Olisin voinut jäädä siihen vaikka ikuisuu-
"Aiiiiii! Windi pe*kele!" vingahdin säikähtäneenä päätäni pidellen. Johan nyt neiti kepposen keksi... Himskatti kun oli mokomalla tehokas purukalusto. "Mun heduun et niitä legojas terottele, vaikka kuinka leikillään tekisit."
Näytin kirjavalle kieltä, napsautin narun kiinni pinkkiin riimuun ja maiskautin merkiksi lähteä liikkeelle. Windi heilautti päätään painaen korvat niskaan ja olisi varmasti lähtenyt rallittamaan pitkin pihaakin heti portin avattuani, ellen olisi heti ensitöikseni ottanut kunnon otetta riimunnarusta. Päästyämme ulos tarhasta kurottauduin sulkemaan portin huolellisesti. "Siitä onki jo aikaa ku viimeks sua täällä paijailin, anteeks siitä. Nyt alkaa sit kunnon aktiivisuuskausi, ihan varmasti - ja sä saat ihan erityistä halipusimista."
Lähdin lampsimaan Windin vierellä hiekkatietä pitkin. Aurinko porotti täydeltä taivaalta saaden pilkullisen karvan kiiltämään, lukuisat pikkulinnut nuokkuivat puiden oksilla visertäen kukin omia säveliään. Pian puitakin koristaisi lehtien kirjo, nurmet muuttuisivat runsaan kirkkaanvihreiksi ja purot starttaisivat solinansa. Metsäpolut varttuivat kavionpainalluksia, vedet parin kuukauden kuluttua jo uimareita. Kesä teki tuloaan, silminnähden. Pian mekin pääsisimme laukkailemaan kilpaa auringonsäteiden kanssa...

Heti viileään talliin astuttuamme ohjasin Windin omaan karsinaansa ja kietaisin kankaisen riimunnarun löyhälle solmulle kalterin ympäri.
Lähdin saman tien metsästämään harjapakkia satulahuoneesta, jossa törmäsinkin Eetuun. Olin tutustunut kuluneena aikana muihin tallilaisiin perinpohjaisesti, mutta jotenkin tuo ruskeatukka oli jäänyt arvoitukseksi. Tämä moikkasi rohkeasti, itse lausahdin tervehdyksen niin kuin pelkäisin hänen puraisevan. Karkasin satulahuoneesta vaaleanpunainen pakki otteessani, jälleen kerran niin tyytyväisenä itseeni. Huokaisten palasin tyttösen karsinalle, laskien harjapakin maahan ja hipoen Windin lähes olematonta etuharjaa.
"Miks mun pitää olla näin... ujo. Tai no kyllähän se kommunikaatio jo suurimman osan kanssa onnistuu tosi hyvin mutta varsinki Eetu on jostain kumman syystä semmonen tapaus jolle en uskalla jutella muuta ku hiiri kissalle", mumisin. Kirjava ravisti päätään käskynä lopettaa jouhien näpräily, ties vaikka myös ilmaisten ettei ota asiaan kantaa. Vinosti hymyillen kumarruin kaivamaan pakista pölyharjan, nyt oli ajateltava muutakin kuin jätkiä.

Windi oli tänään energisempi kuin nyrpeä ilme antoi ymmärtää. Tamma pyöri kuin väkkärä ja väisteli harjaa ihan omaksi huvikseen, eipä siinä karvapeitteessä kyllä paljoa sukimista ollutkaan. Roimasti hoitajia pyöri näihin aikoihin hoidokkiensa luona, vieläpä kun oli näin upea ilma ja kaiken lisäksi viikonloppu.
Käytävältä kuului yksi toisensa jälkeen kovaäänisiä aivastuksia. Kevään tullen myös siitepöly teki näyttävän paluun pitkän talven jälkeen, joten moni tallilainen saisi kärsiä kutisevista silmistä. Itse sain olla onnellinen ettei meikäläisellä tuota riivatun allergiaa sattunut olemaan. Toki kesä toi mukanaan myös monen monta muuta huonoa puolta - hyvänä esimerkkinä ötökät. Jos ulkona sattuu ratsastamaan niin etenkin minun, ampiais- ja paarmapelkoisen, työskentelyä häiritsevät kaiken maailman jättiöttiäiset.
Windi herätti minut mietteistäni pökkäämällä vaativasti selkääni. Hymähtäen vein jouhien selvittelyn päätökseen ja vaihdoin kumisuan kaviokoukkuun. Heti vasemman etujalan kohdalle asetuttuani päätti Windi yrittää hieman muotoilla paidanhelmaani uudelleen.
Siitä puheenollen, tänään olin valinnut asukokonaisuudekseni ihan varta vasten tallivaatteiksi revityt, haaleat pillifarkut, harmaavalkoraidalliset villasukat sekä löysän, pastellinvärisen napapaidan - koristamaan viime viikolla ottamaani napakorua! Tässä tapauksessa on vastustelematta sanottava että yolo, kyllähän se oli minulle aika varmaa että tuonkin menen vielä teetättämään ennemmin tai myöhemmin.

Löysä nuttura oli tietenkin pitänyt sipaista päälaelle keikkumaan, ihan Windin iloksi. Pujahdin sitten kaulan ali, talutin, harjasin päätä, puhdistin jalkoja tai vaikka mitä, oli tammalla tapana mussuttaa oljenvaaleaa pehkoani. No, olihan meikässä sentään jotain mistä tuo änkyrä tykkäsi. Eiku.
Kaviot puhdistuivat pikaiseen, eipä niissä paljoa moskaa ollutkaan - tarhoissa ei enää lunta seisonut, eipä mutaakaan ihmeemmin. Viikonlopusta oli otettava kaikki irti, joten tänään olisi turha vetää pelkkä pieni talutusreissu. Kunhan löydettäisiin kaveri, voitaisiin mennä vaikka irtohypyttämään... Mieleeni pingahti ensimmäisenä Salma, mutta Windin ja Bonnien toimeentulo vapaana kentällä hieman epäilytti. Heitin kaviokoukun huolettomalla tähtäyksellä harjapakkiin ja suljin kannen. Päästin tyttöseni kahleistaan siksi aikaa että saisin muovailtua pääkopassani jonkunlaisen tuloksen tämänpäiväisistä tekemisistä, lukitsin karsinan oven huolellisesti ja lähdin käytäville metsästämään sopivaa parivaljakkoa.

"Moikka! Ootko jotain vailla?" kuulin aavistuksen vieraan äänen lähistöltä. Satuin vilkaisemaan Eelan karsinalle ja näin ovenpielestä kurkistavan, siropiirteisen tytön. Olikohan tämä se Kuú, joka pääsi hoitajaksi samoihin aikoihin kuin minäkin? Ainakin sekahiuksinen tyttö antoi kuvan juuri sellaisesta luonnonlapsesta ja haaveilijasta, jonka olin kuullut saaneen Eelan hoitajanpestin. Lähes sataprosenttisesti asiasta varmistuneena tokaisin:
"Mä tässä etsiskelen just sopivia heppuja mun ja Windin kavereiks irtohypytykseen." Hieman hassultahan se tuntui että Kuú oli tosiaan seuraillut meikäläisen pörräilyä jo pidemmän tovin. No mutta hyvähän se vaan oli että törmättiin, sillä liene väliä että millä tavalla.
Hetken mietittyään brunette nyökkäsi hymyillen.
"Voidaa me tulla. Mulla menee vaan hetki, harjaan vielä loppuu ja putsaan Eelan kaviot nopee", tämä huikkasi ennen kuin katosi taas karsinan uumeniin.
"Juup, tuu sit tonne oleskelutilaa hihkasee nii voidaa lähtee heti", vastasin. Käännyin kannoillani ja kompuroin portaat yläkertaan. Sohvalla istuivat Salma ja Jesse. Ihan vaan piruuttani rojahdin pulmusten väliin raajojani oikoen. Lattialla hevoslehtiin syventyneet Inkeri, Clara sekä Kirsikka tirskahtivat yksi toisensa jälkeen nauramaan, Jesse ja Salma ihan selvästi facepalmasivat sisäisesti. Ainakin ne katsahtivat toisiinsa ylitseni ja pudistivat päätään virnistäen.

Meidän edetessä hieman järkevimpiin puheenaiheisiin, nousi esiin väkisinkin Windi ja Bonnie. Niistä kahdesta ei päässyt yli eikä ympäri, kiistämättä sekä minun että Salman mieleen oli leimautunut neitien huonot välit.
"Eli ne ei oo tässäkään välissä vielä oikein edenny?" huokaisin. Salma loi minuun merkitsevän katseen.
"Eihän ne", hän selvensi vielä varmistuksena, jos en ollutkaan tajunnut silmäyksen sanomaa. "Tai no, ei ne onneks enää hyökkäile silleen miten ennen, mut selvästi muuttuu kumpiki silminnähden sitruunaisemmaks ku näkee toisensa."

Ei aikaakaan, kun Kuú ilmestyi ovensuuhun. Ponkaisin ylös sohvalta ja ravasin tytön kintereillä portaat alas. Kuú lähti hakemaan Eelaa, minä harpoin vitoskarsinalle ja nappasin sieltä Windin mukaani. Tamma harppoi pirteästi vierelläni käytävän poikki, tallipihalla Eela ja hoitajatyttönsä jo odottelivatkin. Onpas tääkin nyt erityisen kaunis tapaus, mietin katsellen, kuinka auringonsäteet leikkivät tummanrautiaalla karvapeitteellä.
"Mentäiskös me maneesii vai?" tokaisin.
"Mennää vaa, siel on ainaki roimasti tilaa", Kuú virnisti.
"Mut siellä kyllä varmaa on jo jokunen ratsukko", aprikoin. Kävimme kokeiluna vilkaisemassa maneesilla, mahtoiko rakennuksessa jo ravailla nelijalkoja hoitajineen - tokihan viikonlopun kunniaksi yksi jos toinenkin oli päättänyt mennä viileään treenaamaan. Suljimme oven ja lähdimme saman tien lampsimaan kentälle, jossa ei parivaljakkoja näkynyt.

Kia & Windi
#3

[Kia]

Pois alta!
30.3.2014

Aurinko uskalsi kurkkia vain ajoittain vaaleiden hattarapilvien takaa, mutta mieleni oli sitäkin virkeämpi. Olin päättänyt oikaista suoraan tarhan portilta maastopolulle, jota pitkin Windin kanssa tallustelimme tovin ennen talliin menoa. Pieni talutuslenkki ei tekisi pahaa ennen kunnon harjausoperaatiota ja ensimmäistä ratsastuskertaa - keväinen estekurssi lähestyi jo uhkaavaa vauhtia, joten meidän olisi Windin kanssa oltava hyppykunnossa. Meikäläisen taukoilun vuoksi emme päässeet kehittymään niin rutkasti tässä välissä kuin alunperin suunnittelin, joten nyt oli kirittävä ja hypättävä jo satulaan.
"Kurssiin on vielä ykstoista päivää plus tää, joten ehitään treenata viis", järkeilin. Windi tuskin halusi kuunnella muminaani, sille oli tärkeintä että pääsisi hyppimään. Tänään ajattelin ottaa vain kevyttä koulua saadakseni tuntuman tammaan, sitten edettäisiin päivä päivältä hiljalleen vaativampaan menoon. Vaikkei tässä kyllä paljoa päiviä ollut...
Havahduin ajatuksistani kirjavan jännittäessä yhtäkkiä lihaksensa. En ollut ollenkaan perillä tilanteesta, mutta asia valkeni nopeammin kuin osasin odottaakaan.

Kimo poni kuopi maata tarmokkaasti pienellä kaviollaan, korvat luimussa ja sieraimet laajoina. Windi lähti puskemaan Bonnieta päin höyryveturin tavoin, hapsuista häntäänsä kiukkuisesti viuhkien, levottomasti pärskähdellen. Voi kun ei oltas vielä tultu tallille... Pelonsekaisin tuntein yritin työntää Windiä kyljestä, kuitenkaan saamatta sitä ollenkaan kuulolle. Ei voinut mitään, tamman mielessä ei muuta ollutkaan kuin Bonnie. Ainoa asia näköpiirissä. Ainoa minkä se kuuli. Tai aisti. Bonnie.
Vieläkään en onnistunut tajuamaan, mikä noiden kahden välillä aiheutti niin kauhean roihun. Minkään muun hevosen kanssa ei aiheutunut tuollaista kiukkupuuskaa. No, kun varmaan tallin pippurisin poni ja ehdottomasti kitupiikein hevonen sattuvat nenäkkäin niin väkisinhän siinä jotain känää syntyy. Mutta toisaalta, neideistähän voisi tulla loppujen lopuksi vaikka parhaita ystäviä! Aina on toivoa, vaikkei kyllä näin varhaisessa tilanteessa kannata luulla liikoja. Kunhan nyt ensin saataisiin kakarat tulemaan toimeen.

Windi oli tosiaan onnistunut raahautumaan puoleenväliin pihaa pysäyttämisyrityksistäni huolimatta, ja juuri nyt tunsin itseni kirpuksi pitelemässä sonnia. Ei sillä että Wee olisi lihava tai jotain, mutta... äh, se nyt vain puski kuin punaista näkisi ja veti meikäläistä kuin pässiä narussa.
Bonnie iski hampaansa Salman villapaidan hihaan, ja tytön silmät kielivät kyynelistä. Osasin täten varoa omaakin nahkaani ja vedin pirteänoranssilla villakankaalla vuoratun käsivarren kauemmas vaahtoavasta suusta. Yritin viimeisillä voimillani puskea kiukustuneen tammani pois reitiltään, mutta Windi syöksähti turpa taivaissa lennokkaalla ravilla liki Bonskua. Nyt alkoivat keinot loppua, hurjistuneet tammat olivat jo vaarallisen lähellä toisiaan.
Bonnie veti herneen nenään Salman kiertäessä riimunnarun ponin turvan ympäri ja alkoi ravistella päätään. Keskittyminen oli herpaantunut, mutta tiesin ettei kimo jaksaisi ikuisuutta ravistella kiristävää narua turvaltaan.
Otin Windin vaaleanpunaisen riimunnarun tiukasti oikeaan käteeni ja vedin narua lavoihin, joten tamman oli pakko laskea päänsä ja hidastaa. Vasemmalla kädellä tartuin ohueen harjaan välttääkseni potkuja, muuta ei ollut tehtävissä.
"Mä vien Bonnien tuonne hankeen", Salma huikkasi pelonsekaiseen sävyyn. Vilkaisin varjoon jäänyttä sulamatonta ja melkoisen hataraa kinosta. Tuskin ehdin nyökätä, ennen kuin Windi oli jo tarpomassa lähemmäs varjossa polvenkorkuiseen lumihankeen suuntaavaa kaksikkoa.

tääpä jäi lyhyeksi.. noh, piruuttani ilmoittelen että jatkuu, piakkoin varmaan saan taas kynän käteen tän aiheen kanssa ^^

Kia & Windi
#4

[Kia]

Rakkaudesta se hevonenkin potkii
31.3.2014

kännykällä kirjoittelen tähän pätkän :b pahoittelut epäonnistuneista huulista !

Kia & Windi
#5

[Kia]

Pienien juntturoiden pieniä mietteitä
1.4.2014

Tuntien välissä meille jäi Windin kanssa yhteistä aikaa, ja siinä harjailun keskellä päätin että nyt ei tyttö meikälle nenukkaa käännä. No, sain sentään oman onnenhetkeni viimein - muttei tämä sentään ihan sellainen "hoitajan ja hoitsun herkkä hetki" ollut, vaan Windi malttoi seisahtua paikalleen siksi pariksi sekunniksi simmut tiukasti kiinni ja huitaisi sen jälkeen päänsä pois korvat tiukasti niskassa. Tamma luultavasti ajatteli minun vain tunkeutuvan turhia kuonolle. Hymyssä suin jatkoin puuhastelua, miettien että joskus tämä onnistuisi aivan kuin kuvissa. Molemminpuolisesti. Sitten joskus.

Kia & Windi
#6

[Anne]

Syysmaasto



Pihla ja Windi =)

Spessu Pihlalle!

[Cella]

Uutukainen 
First

Painelin aivot automaattivaihteella valtaisan kahvimasiinan nappuloita, sujautin toisella kädellä kaksi leivosta vastatiskatulle tulikuumalle lautaselle ja käännyin sitten ripeästi takaisin kassan eteen.
”Tässä olkaa hyvä se tekee neljäseittemänkymmentä otatteko muuta tarviitko kuitin”, paukutin fraaseja toisensa perään ja osoitin kaikille hyvän, läsnäolevan asiakaspalvelijan mallia kuikuilemalla kärsimättömästi asiakkaan olan yli ovelle. Anni oli taas myöhässä – ens vuorolistassa pitäisin kyllä huolen ettei se ole aina se, joka on vuorossa mun jälkeen. Ei mua tavallisesti haittaisi olla yhtä kymmenminuuttista ylimääräistä tutussa ja kotoisessa kahvilan hyörinässä, mutta tänään mulla oli aivan erityisiä suunnitelmia.
    ”En tarvii kuittia, kiitos”, mies vastasi katseltuaan hetken kuinka mä kärsimättömänä kiemurtelin kuin olisi vähintään pesukarhuperhe housuissa. Nyökättyäni lyhyesti nappasin käteeni rätin ja komensin meidän umpiavuttoman tettiläisen Pian hoitamaan kassaa. Mitä jos mulla olis vaikka lento Karibialle, enkä mä ehtis siihen kun joutuisin odotteleen Annia just sen ratkasevan puolituntisen? Sen pitäis maksaa mulle uus matka, miettis sitä. Tosin jos mulla olis Karibian-matka tiedossa lähtisin sillä punasella sekunnilla kun pääsisin, jättäisin sitte vaikka asiakkaat tänne yksikseen ryöstään koko puljun.
    Ulko-oven käyminen keskeytti luojan kiitos mun aivojen älyttömän hölinän, ja sai mut nostamaan katseeni toiveikkaana hinkkaamastani pöydänpinnasta. Armaan kollegani sijaan oviaukosta sisään punkeutui kuitenkin hieman huonovointisen näköinen nuorisoporukka, jonka oktoberfestilta tuoksuvat jäsenet raahautuivat tiskille ostamaan muutamaa pannullista kahvia.
”Anteeks kun oon myöhässä!” Annin ääni kajahti suunnilleen kahden sentin päästä mun korvasta ja pelästytti mut niin että meinasin singota ulos niistä pesukarhupöksyistäni. Se oli jo täysissä työvaatteissa kauniisti nyöritettyä essua myöten, joten sen oli täytynyt tulla sisään takakautta.
”Joo ei mitään, mä pääsen kuitenkin nyt lähteen!” vastasin nopsasti hymyillen ja kipitin saman tien takahuoneeseen vaihtamaan vaatteita. Anni seuraili uteliaan näkösenä perässä ja jäi kysyvänä kattelemaan kun nypin apinanraivolla umpisolmuun kiertynyttä essuani auki.
”Mihin sulla on kiire?”
”Tallille”, vastasin, ja pujottauduin lopulta yhä solmitusta essustani pois yläkautta, se kun ei ottanut auetakseen. ”Alotin uudessa paikassa.”
”Oho, missä?”
”Seppeleessä, se on tonne Liekkijärven suuntaan. Miks mä näytän tältä”, tuskailin väsynyttä peilikuvaa katsellessani, ja korjailin poninhäntää kireämmälle. Wau, paheni vaan. Avasin tukan.
”No eihän kai tallilla tarvii niin pyntissä ollakaan.”
”No mut en mää nyt sinne minkään sillanalus-simon näkösenä voi mennä ekoja kertoja, hyvän kuvan antasin.” Anni tirskahti marinalleni ja tuli auttamaan mua tennareiden nauhojen kanssa, jotka olin saanut yhtälailla hienoon takkuun.
”Sua vaa jännittää, hyvin kaikki menee. Eikä oo mitää huolta hyvästä kuvasta, sä oot tommonen pieni Lucia-neito.”
”Lucifer-neito ennemminkin.”
”Mä puhuin nyt ulkonäöstä. Luonteesta… no, pidät vaan sen todellisen minäs piilossa tarpeeks pitkään nii ne voi erehtyä tykkäämään susta ja sit on liian myöhästä”, Anni virnuili ja sai mut pärähtämään pieneen nauruun. Kun me siinä hymyiltiin toisillemme mielipuolisesti blondin kaksi aivosolua osasi laskea yhteen yksi plus yksi.
”Hetkone. Jos sä oot täällä… nii Pia on… yksin salissa?” Samalla sekunnilla kun sain lauseeni viimeisen äänteen suusta ulos, kuului oven takaa särkyvän lasin helinää. Annin naama valahti ja se paukkasi kiroten ovesta salin puolelle, kun mä taas pakenin hippusen vahingonilosesti hymyillen vastapäisestä ovesta pihamaalle ja vapaaillan viettoon.

Pian mä olin turvallisesti vyötettynä kuskin penkkiin ja hyvää vauhtia matkalla kohti Seppeleen tallia. Auton radio huusi jo nyt kovemmalla kuin tavallisesti, mutta pyöräytin volumea vielä pikkuisen ylöspäin: loogisesti ajateltuna mitä kovemmalla musiikki oli, sitä enemmän se rentoutti. Anni oli oikeessa, mua todella jännitti. Tää olisi vasta toinen kerta kun laskisin kinttuni uuteen talliin sen jälkeen kun olin ottanut Windin hoitajanpestin vastaan, enkä mä tuntenut vielä ristin sielua. Mua epäilytti vielä aika monikin asia tässä uudessa ja yllättävässä elämänkäänteessä, eikä vähäisin niistä ollut pitkä välimatka tallin ja kodin välillä. Olihan mulla auto, mutta mun Fordini ei ollut todellakaan mitään superhybridimallistoa, joka toimii mäyränpapanoilla ja kauniilla ajatuksilla, jos näin voisi sanoa. Se söi bensaa aikas paljon, ja mä tiesin että jossain vaiheessa tämä akka kiskoo yksinään kylmässä talossa purkista hernekeittoa kun rahat ei riitä bensan lisäksi enää ruokaan tai sähköön. No, se että olisiko tää hevonen ja tallipoppoo keripukin hankkimisen arvosia, selviäisi vaan ajan kanssa.

Tallin painava ovi kolahti kiinni mun selän takana kun pujahdin tuulen armoilta sisätiloihin. Jos tää kohtaus menisi kuin Strömsöössä, niin tallin käytävä olisi ollut joko aivan tyylikkään äänetön, tai sitten kaikki olisivat keskeyttäneet touhunsa voivansa katsoa ja kuiskutella kun kävelen käytävää pitkin hiukset näkymättömässä tuulessa hulmuten ja jonkun mahtipontisen musan soidessa taustalla. Tosiasiassa käytävä oli täynnä tohinaa ja ihmisiä ja märkiä loimia, eikä ketään kiinnostanut hiiren pieruakaan se, että mä olin astunut sisään. Mua nauratti mun omat älyttömät ajatukset, kun luovin itseni käytävälle kiinnitettyjen hevosten ketjujen alitse ja hymyilin tervehdyksiä tyypeille niiden ympärillä. Nyt aloin tuntea kyllä jo katseita selässäni ja melkein kuulin sen porukan päiden sisällä alkavan raksutuksen – eihän näin sunnuntaina ollut tuntejakaan, joten ton londin on pakko olla…
”Cella!” heleä ääni yllätti mut kun olin nostamassa tassuani yläkertaan vievälle portaalle. Häkeltyneenä katselin ympärilleni ja näin ruskeatukkaisen tytön käden nousseen tervehdykseen monen tallitytön rykelmän keskeltä. Salmahan se, ainoa tyttö jonka kanssa olin vaihtanut muutaman sanan perjantaisella pikavisiitilläni. Nostin kättä takaisin, ja jäin sitten awkwardina palloilemaan portaiden välimaastoon tietämättä pitäisikö mennä juttelemaan vai oliko se vaan sellainen yleinen tervehdys. Olin kuitenkin niin iloinen että Salma oli ihan itse tervehtinyt, ja se vaikutti muutenkin niin mun tyyliseltä ihmiseltä, että päätin mennä moikkaamaan koko sortinsakkia.
    ”Helou. Mitäs teille?” Saman tien kun olin saanut kysymyksen ulos suustani tunsin uskomattoman harvinaisen tunteen nousevan kaulaa pitkin ja leviävän naamalle. Punastuinko mä? Herrantsiisus. Mikä ujo piimä -kohtaus tää nyt oli, olin luullut että mun järkkymätön itsevarmuus on se asia joka koituu mulle joskus kohtaloksi. Porukan viisi tyttöä katsoi mua kuitenkin ihan ystävällisesti, jotenka sain väläytettyä vinon hermostuneen hymyn, joka vähän laukaisi mun jännitystäni. Näytti varmaan massamurhaajan psykohymyltä, mutta menkööt.
”Eipä mitään ihmeempiä, mietitään ratsastusreissua”, vaaleanruskealettinen tyttö Salman vieressä vastasi pikkuriikkisen hiljaisuuden jälkeen ja sai muut nyökkäilemään. ”Mä oon muute Helge. Cellako se oli?”
”Juu, Cella mä olen, Windin henkilökohtanen orja.”
”Aivan joo”, Salma havahtui mun viereltä ilmeisesti faktaan, ettei muut olleet tavanneet mua koskaan, ja lähti sitten osoittelemaan sormellaan nimeten jokaisen tytöistä.
”Helge, Fiia, Nadja ja Elina.”
”Okei. Tosi kiva tavata”, nyökäytin päätäni kohteliaasti ja väläytin tällä kertaa vähän onnistuneemman hymyn johon sain heti viisi vastaushymyä. Kyllä tää tästä käyntiin lähtisi.
    ”Mitäs sä meinaat tänään, haluisitko meidän kaa ratsimaan mukaan?” hattaratukkainen Elina kysäisi multa kun lähdettiin valumaan kohti yläkerran portaikkoa.
”Kiitos, mut en vielä aatellu ratsastaa tänää. Vähän hoitelen Windiä ja pistän mun kaapin kuntoon”, vastasin ja kohotin täyttä kangaskassia oikeassa kädessäni. ”Se oli surullisen näkönen tyhjänä.”
”Olispa mun kaappi tyhjä…” Fiia parahti. ”En uskalla siivota sitä kun siellä voi löytyä viis vuotta vanhaa ruokaa ja piilotettu ruumis.” Näiden lohdullisten sanojen saattelemana mun ja mun uusien tuttavieni tiet erosi kun mä jäin kaapilleni ja ne paukkasi pitkänhuiskean pojan perässä edemmäs yläkerran tiloihin.

Mun kaapinjärjestelyssä ei kovin kauaa mennyt. Muutamat vaihtovaatteet, niin kollareita kuin asiallisempia ratsastusvaatteitakin, ratsastuskengät, villasukat ja kypärä oli löytäneet paikkansa hyllyiltä ja koukuista, ja nyt tuntui jo vähän konkreettisemmalta että tämä todella oli mun kaappi. Ei se kauheasti mun näköinen vielä ollut: mä melkein odotin sitä mistä Fiia oli juuri letkautellut. Sitä että se olis kohta aivan sekaisin kun sieltä etsittäisiin kiireessä hanskan hukkunutta paria, sinne alkaisi kertyä randomeita papereita ja valokuvia ja heinänkorsia sinne pungetuista vaatteista. Ei mun järjestelmäkyvyttömyydellä siinä montaa viikkoa menisi että se siltä näyttäisi, mutta sitä mä odotin.
    Nyt tämä sai kuitenkin kelvata. Niimpä painoin lokerikon oven kiinni kolahduksen saattelemana, käänsin sen lukkoon ja nappasin avaimen taskuun. Pihalla alkoi jo hämärtää – päivät lyheni töistä päästyä niin nopeesti nykyään – joten mä päättelin että oli aika noutaa Windi sisään. Sai nähdä miten se meikäläisen tuloon tänään suhtautui, varmaan halein ja suukoin ja lämpimin hörinöin. Yeah.
    Kimeä vihellys portilta ei aiheuttanut sen suurempia korvanlotkautteluita mun hoitohevosessani. Kaikissa muissa tammoissa kyllä: ne nostelivat päätään hamuilemistaan pudonneiden lehtien läjistä, ja muutama hiippaili lähemmäskin tervehtimään tuota vierasta, narua heiluttelevaa kaksikinttuista. Huokaisin ja pujottauduin aidanraosta saalistamaan kiinni sitä yhtä pilkkupersettä jota olin tullutkin hakemaan. Se nosti päätään vasta tajutessaan jonkun lähestyvän, ja veti korvansa saman tien luimuun.
”Eläpä viitti eukko, mennään sisälle”, mutisin ilman sen suurempaa intohimoa ja nappasin kädelläni Windin turvan päältä kiinni. Se ei yrittänyt karkuun, mutta heitteli kovakouraisesti päätään mun otteessani. Riimu oli kuitenkin nopeasti kiinni ja tamma narussa jota pidin varan vuoksi niin lyhyenä kuin pystyin. Knabbi tanssahteli hetken jäykästi, mutta lähti sitten seuraamaan mun takaoikeallani kohti porttia naama jatkuvasti rumassa irveessä. Mitään se ei kuitenkaan yrittänyt, vaikka tekikin hyvin diivamaisin elkein selväksi ettei pitänyt mun läsnäolosta. Vilkaisin sen haastavasti muljuvia silmiä kun pääsimme talliin sisään ja sitaisin sen kiinni karsinan kalteriin. Sä et mua pelota, totesin tammalle mielessäni ja hymyilin sille ilottomasti. Mä kestän kyllä rumat katseet ja muutaman henkisen keskisormen.

Kiinni sitominen oli ollut hyvä idea, vaikka Windi ei mitään käsiin räjähtävää sorttia ollutkaan. Siitä hetkestä asti kun nostin ensimmäisen harjan harjapakista se kiemursi kuin viimeistä päivää väistäen kosketusta, ja sen pitkät korvat painuili luimuun moneen otteeseen. Kelit oli olleet monta päivää melkoisen kauniit joten Windi ei ollut onneksi likainen: pieni karvanlähtö hoitui ihan hyvin yhdellä pehmeän dandyharjan käsittelyllä.
    Kavioita putsatessa olin harvinaisen varovainen, enhän mä tiennyt tulisiko sieltä monosta, mutta mun huoli oli turha. Mielellään tiikerinkirjava ei kinttujaan mulle nostanut, tai ylipäätään tehnyt mitään mikä olis mua miellyttänyt, mutta muutaman yrityksen ja kunnolla lapoihin nojailun jälkeen kaikki neljä jalkaa oli tarkastettu ja kunnossa. Windi oli luovuttanut kiemurtamisensa kanssa hetken jälkeen ja tyytyi nyt vaan seisomaan mielenosoituksellisen jäykkänä ja antamaan mun tehdä hommani jotta sen ei tarvisi kärsiä mun seurasta yhtään pakollista kauempaa. Mua vähän nauratti kun irrotin riimun tamman päästä. Olipa mukavaa olla haluttua seuraa.
    Saman tien vapauduttuaan hevonen pyörähti karsinansa peränurkkaan ja jäi sinne murjottamaan mua mulkoillen. Mä päätin antaa sille tilaa, pakkasin harjat ja peräännyin käytävän puolelle.
”No, menikö hyvin?” Salman ääni kuului käytävältä, kun tämä lampsi lähemmäs. Tytöt oli ilmeisesti justiin lähössä sinne reissulleen, Salman kypärästä ja ulkovaatteista päätellen.
”Ei”, mä totesin suu vähän nykien. Katsoin karsinaan, jossa Windi näytti suunnattoman vittuuntuneelta siitä, että yhden idiootin lisäksi sen läheisyyteen oli tullut toinenkin. Sen silmistä näkyi, että se tiesi mistä me puhuttiin. Mä katselin Windiä samalla kun Salma seiso vieressä isona kysymysmerkkinä. Huomasin että tamman väritys näytti kuin joku mosaiikkitaiteilija olis ollu järkyttävässä humalassa ja käyttäny sen päätä harjotuskappaleena. Mun mielestä se oli hieno.
”…Ei mennyt hyvin?” Salma kysyi varovasti ja vilkaisi boksissaan kihisevää tammaa.
”Ei.” Mä vastasin uudestaan, mutta hymyilin tytölle vinosti. ”Mut joku päivä vielä menee.”

[Cella]

Eväshetki
Second

"Ootsä tosissas?"
Windi luimisti toista korvaansa mun kysymykselleni, ja sain vastaukseksi todistaa toistamiseen kuinka tamma kirjaimellisesti nyrpisti nenäänsä mun ojentamalle porkkanalle - jonka olin ottanut aivan sitä varten jääkaapistani mukaan. Just. Olinko mä oikeesti ottanut helmoihini sen maailman ainoon konin joka ei pidä porkkanoista, vai eikö se vaan halunnut syödä mitään mikä tuli meikäläiseltä?
"No entäs mandariini", kysyin kepeästi, ja näytin tammalle vitsillä omaksi evääkseni nappaamaani hedelmää. En ehtinyt edes älähtää kun pieni pyöreä herkku katosi kämmeneltäni pilkullisen turvan syövereihin.
"Mit... ei... helv..." Ensimmäinen ajatukseni oli puhdas järkytys. En mä nyt sitä oikeasti aikonut sille antaa. Saiko hevoset edes syödä mandariineja?! Windi massutti hedelmää hirvittävän tyytyväisen näköisenä mehu suusta tippuen, ja mä napitin sitä vierestä kuin peläten että kohta se kupsahtaa kaviot katossa maahan. Sitten kuitenkin muistin vanhan kisakaverini, jonka ponin suurta herkkua olivat olleet juuri mandariinit. Eivätkä kopukat tainneet ihan noin vaan pistelläkään poskeensa mitään niille myrkyllistä.
"Fine", lopulta tuhahdin ja taputin tammaa loimen peittämälle lavalle. Se näytti mulle saman tien hampaitaan: aika härskiä käytöstä tyypiltä, joka juuri veti meitin ruuat.
"Kai mä syön tänään sit porkkanaa."

Ei kelvannut ei

[Cella]

Arki
Third

Oli jo pimeää. Musta tuntui että about kolme sekuntia sitten oli ollut aivan kirkas iltapäivä, ja mä olin tuumaillut että ehdin hyvin pestä Windin suitset ja saan sen vielä valoisan aikaan sisään. No enpä ehtinyt: olin saanut hädin tuskin laskettua pesuveden satulahuoneen hanasta, kun ulos astuessa tuntui jo kuin joku olis sulkenut meikäläisen säkkiin. Tätä tää syksy taas oli, pussipimeitä iltoja ja ihmisiä, aikaisia kylmiä aamuja. Ja kuraisia, ilmeisimmin kaljuuntuvia koninkantturoita, tai ainakin siltä Windin suat joka harjauskerran jälkeen näytti. Ah auvoa, tätähän kaikki oli odottaneet toukokuusta saakka. Tosisuomalaiset jurotti mielellään kylmässä mudassa.
    Täällä Seppeleen mailla, kaukana kaupungista ja isojen teiden katulampuista pimeys tuntui vielä tavallistakin tiheämmältä. Mä tihrustelin loivaan alamäkeen kohti hevosten tarhaa, jossa Windi ja Hestia oli jääneet porukan viimeisiksi ulkoilemaan. Tässä synkkyydessä tammoista erottui vain niiden valkoiset osat – Windi näytti kuin joku olisi tökkinyt sen valkeaan hahmoon reikiä ja Hese-riepu oli pelkkä kasa creepysti ympäriinsä leijuvia vaaleita länttejä. En raaskinut mennä ihan vielä lähemmäs, Windi oli nimittäin ruumiittoman läikkäkasan sijainnista päätellen päästänyt toisen tamman yllättävän lähelle itseään, enkä halunnut pilata sen harvinaista, lähes sosiaalisuutta hipovaa hairahdusta. Mun hoitohevoseni näytti niin kauhean normaalilta ja kivalta, näin kaukaa ja pilkkopimeässä katsottuna, kun se rentona hamuili viimeisiä heinänrippeitä tarhan heinähäkistä. Oikein leppoisalta Peppi Pitkätossun täpläponilta. Tiesin kuitenkin kokeilemattakin, että heti kun astelisin lähemmäs tammaa se puhkuisi mun päälleni tulta ja lepattaisi pois nahkasiivillään, tai mitä nuo lohikäärmeet nyt harrastivatkaan.

”Oon koittanu tota jo, se ei toimi”, kuului miehekäs ääni mun sivustastani keskeyttäen mun toimettoman nökötyksen keskellä pihaa. Tihrustelin pimeästä lähestyvää hahmoa, joka lopulta osoittautui punanutturaiseksi nuoreksimieheksi kädessään harava, ja ympärillään suuri tupakasta aiheutuva savupilvi kuin milläkin lampunhengellä. Mä en saanut millään jätkän nimeä päähäni, eikä me virallisesti oltu esittäydyttykään, mutta olin varmasti nimen ohimennen jossakin kuullut. Olisin voinut lyödä omaisuuteni vetoa, että se oli Kasper. Tai ehkä puoli omaisuutta, voihan se olla se Jaakkokin. Ai ja sitten oli se Tappi, josta en edes tiennyt onko kyseessä nais- vai miespuolinen, mutta muistin toivoneeni ettei se ollut tyypin ristimänimi. Ai jeesus sitä oltaisiin kiusattu pienenä koulussa.
”Vaikka niitä tuijottaa kuin pitkään ne ei teleporttaa itte itteään sisään. Eikä luo itte omaa sontaansa, believe me.”
”No jos mä koitan kuitenki vielä”, vastasin suupieli nykien, päässä hyvä mielikuva Frankista tarttumassa nöyrästi talikkoon kun tarpeeksi tiukasti katsoo. Jätkä nyökkäsi kuin oltais käyty vakavakin keskustelu ja jäi vähän matkan päähän nojailemaan haravaansa. Se ei vaikuttanut erityisesti nautiskelevan mun kanssa small talkin käymisestä, mutta ilmeisesti vielä vähemmän sitä huvitti mennä sisään. Miksi, sitä en tiedä, täällähän oli kylmä kuin inuiitin pilkkipöksyissä.
    ”Kukas sä muuten olitkaan?” lopulta kysyin aivan suoraan, kun sellainen nimi-on-aivan-kielen-päällä –tunne jäi ärsyttämään.
”Kasper. Ja sää olit joku… Salla?”
”Aika lähellä, Cella”, hymyilin, ja samassa mun päässä syttyi sellainen hilpeä hehkulamppu muistaessani mistä pojan nimi oli tuttu. ”Mitäs jälkikasvulle kuuluu?”
Kasper katsoi mua pitkään, mutta ilmeisesti mun velmu ilme paljasti, koska poika päästi haukahtavan naurahduksen. Olin alkuviikosta aiheuttanut ensimmäisen hässäkkäni tällä tallilla – puoli viikkoa täällä oltuani – kun väärinkäsityksen seurauksena oli mun suusta lähtenyt juttu kiertämään Kasperin pikkuisesta salalapsesta. Onneksi olin tämmöinen nolostumiseen kykenemätön torvipää, eikä uusi isukkikaan tuntunut olevan tapahtuneesta moksiskaan.
”Pelkkää hyvää, lukuunottamatta sitä että se luulee nyt omaavansa kaks faijaa.” Mun nauruntyrskähdys havahdutti Windin ja Hestian tarhassaan, joten me lähdettiin valumaan niitä kohti: Kasper tuli nappaamaan Hestian sisälle samalla kun mä saalistin yllättävän epäyrmeää Windiä.
”Hei!” kajautin yhtäkkiä Kasperin ja Hestian perään säikäyttäen pojan ajatuksistaan, ”Osaatko auttaa mistä noi kentän valot laitetaan päälle?”
”Ootko menossa saman tien?”, vastasi vain siluettina tallin valoja vasten erottuva Kasper pienen hiljaisuuden jälkeen.
”Joo, aika pian.”
”Voin tulla laittaan.”

Pian oli Windi suitsissa, kenttä valoissa ja meitti hypotermiassa. Tiirailin koko naaman eteen vetämäni huivin reunan yli kuinka Windi ravasi ympyrällä liinanmitan päässä musta, ja pärisi ja pörisi päästessään juoksemaan. Sinänsä tää oli ollut hyvä idea, maneesissahan oli tunteja joten suuri, hyväkuntoinen kenttä oli täysin vapaana, mutta olin yliarvioinut roimasti oman kylmänsietokykyni. Suuria valaisimia vasten näkyi jonkinmoista haituvaista sadetta, tosin siitä ei osannut sanoa tuliko taivaalta vettä, lunta vai minikokoisia mummoja. Heilautin juoksutuspiiskaa Windin takajalkojen takana, ja pakotin omat, kohmeiset jalkani liikkeelle luomaan painetta.
”Ja laukka!” Windi luimisti toista korvaansa mun äänelle ja kiihdytti raviaan. Naksautin suutani ja hihkaisin laukkakäskyn uudelleen, ja tällä kertaa oikea askellaji pyörähti napakasti. Jatkoin paineen luomista kävellen omaa pientä ympyräuraani, ja täplikäs tamma pysyi laukassa hyvin.
”Jaaaaa ravi. Hop, suunta vaihtuu. Persus mukaan!” huutelin keskeltä komentoja saadakseni Windin liikkumaan paremmin. Täähän oli oikein hyvää tuntivapaan päivän toimintaa: kevyttä, mutta pääsi kuitenkin irrottelemaan.
    Otettuaan toiseenkin kierrokseen oikein kunnon laukkakurvailut mä pyytelin tamman hiljalleen pysähdyksiin ja painuin linkkuun kutsuen sen mun luokseni keskelle. Knabbi puhisteli ilmaan kunnioitettavan kokoisia höyrypilviä samalla kun naksuttelin ohjia kiinni sen suitsiin ja painoin kypärää päähäni. Notkeasti kuin pakastekalapuikko heilautin itseni aidan alimmalta lankulta Windin paljaaseen selkään ja kehotin sen käyntiin: pieni tuntuman ja tasapainon haku tekisi mulle hyvää, ja Windikin saisi tällä tavoin kunnon loppuverryttelyt. Eikä tamman hohkaava ruumiinlämpö mun kohmettuneita reisiä vasten ollut lainkaan miinusta.

Varttia myöhemmin me könyttiin talliin sisään kuin kaksi kylmettynyttä kulkukoiraa – dalmatialainen ja kultainennoutaja oikein – ja meidän parisuhteen pilkullisella osapuolella oli jo kauhea kiire ruokiensa ääreen. Mua alkoi väsyttää aivan ruutanasti, vaikka kello ei paljoa ollutkaan. Siitä huolimatta sitkeän tunnollisesti pyörittelin kumisualla Windin peitinkarvan kuivemmaksi, putsailin kaviot ja heitin kevyen loimen neidin niskaan.
”Hyvää yötä pikkuakka, nähään viikonloppuna”, mumisin hevoselle pehmeästi kerättyäni kimpsut syliini, ja sain vastaukseksi lempeän hampaiden väläytyksen. Aww. Ihmekös se Pitkätossun Peppi olikin niin pimeä, jos senkin hevonen oli tuommoinen skitsofreenikko.
    Vietyäni tavarat harkitsin pienen hetken oleskeluhuoneessa pyörähdystä, mutta väsymys vei kertakaikkiaan voiton. Olihan mulla melkein puolen tunnin ajomatkakin vielä edessä ennen kotiin pääsyä, ja aamulla aikainen työvuoro kahvilassa. Sukkuloin tuntilaisista hiljentyneillä käytävillä parkkipaikalle ensimmäistä kertaa eksymättä, punkeuduin ratin taakse ja käynnistelin auton. Samalla kun odottelin hytisten vanhan Fordin lämpenemistä katselin, kuinka kutsuvasti tallin valot loistivat pimeässä, ja kuinka Inkerin tuuhea, vaalea tukkapehko katosi tallin ovesta sisään. Hymyilin itsekseni. Viikko seppeleläisyyttä takana, tää uusi elämä alkoi asettua jo uomiinsa, ja mut oli otettu aivan ihanasti porukkaan mukaan. Seppeleen arjesta oli tullut mun arkea.
Ai mistäkö sen tiesi? Siitä että Ford-raukka tuoksahti kuin olisin salakuljettanut koko tallin takapenkille.

[Cella]

Pahikset
Fourth

Seppeleen Halloween-tempaukseen me pukeuduttiin Windin kanssa Batman Villains -teeman mukaisesti: mä kiskoin päälle laittoman määrän mustaa lateksia Kissanaisen asua varten, ja Windi sai myrkyttömällä maskeerausmaalilla itselleen Jokerin kasvot. Aivan mielettömän hauskaa oli, ja tammakin oli yllättävän yhteistyökykyinen, aina siihen saakka kun pukukisailu oli ohitse. Windi oli ilmeisesti saanut päivittäisen annoksensa hösäämistä, eikä se antanut mun putsailla sen karvavärejä aivan loppuun saakka ennen nukkumaanmenoa. Eli jos näette tarhassa vihreäharjaisen tamman, se on se meikäläisen kultamussukka.

Why so serious?

[Cella]

Hiostusta
Fifth

Käännä katse. Aseta kevyesti sisään, nosta laukka, ja tue alapohkeella laukkaympyrän muotoa. Suorista uralle. Siirrä raviin, käännä halkaisijalle. Ärsyynny, kun hevonen kettuilee kiemurtamalla kuin mato koukussa. Korjaa istunta, rentouta selkälihakset täysin mukaan harjoitusraviin. Tee puolipidäte, pyydä pohkeella lisää tempoa. Suorista uralle. Puolipidäte. Muistuta pilkullista idioottia, että sillä on takajalatkin. Avaa sisälonkkaa, ja nosta laukka.
    Windin myötälaukka pyöri luojan kiitos mukavasti, joten mäkin saatoin hetkeksi hengähtää. Oli melkosen epämukava yhdistelmä, kun varpaat ja sormet oli sellaisessa jäätymisen pisteessä että ne irtoaa jos ne johonkin kopauttaa, mutta untuvatäytteisen ihanan muhvitakin alla taas olin hiessä kuin tukeva turkulaisturisti Teneriffalla. Me oltiin jälleen täpläbitchin kanssa vallattu kenttä kaksistaan: mulla oli ollut loistava visio, kuinka Windi olis lämmennyt ihanaksi ja notkeaksi tuntiensa aikana, ja mä saisin kerätä kaikki tuntilaisten valmistelemat hedelmät tukka kultaisena auringonlaskussa kiiltäen. Tamma kun oli superhitaasti lämpenevää sorttia. Kuitenkin mun maanitellessa sitä vänkyröimään joitain muistelemiani helppoja kouluratoja, se oli taantunut joksikin ratsukouluttamattomaksi patakintaaksi. Pitää muistaa olla tän tampion kanssa visioimatta loistavia, ei se kuitenkaan toimi koskaan niin miten mä järkeilen.

Sain sisäisestä marmatuksestani huolimatta Windistä irti ihan kivojakin peräänantoa etäisesti muistuttavia pätkiä, samoin kuin nätin kappaleen avotaivutusta pituushalkaisijalla. Siihen oli hyvä lopetella, ja liu’uttelin ohjia pitkäksi samalla kun taputtelin pimeyteen höristelevää tammaa. Se osasi olla niin kelpo tuuppailukaveri kunhan loksahti ulos siitä ”näin-mä-tahmailen-ja-töhnäilen-alkeistunneilla-kun-ne-vekarat-kirkuu-selässä” –moodistaan, joka ei kuunnellut kuin teräskylkien läpi tunkeutuvaa pohkeiden paukutusta. Oli uskomattoman vaikeaa, kun mä olin viimeisen seitsemän vuotta opetellut ratsastamaan niin paljon istunnalla kuin mahdollista, ja sitten istun kopukan selkään joka on seitsemän vuotta opetellut sulkemaan lapsosten päätöntä selässä heilumista pois.
”Hyvinhän sä vastaat kuhan vaan haluat”, mumisin kaulahuivini läpi kylmään ilmaan samalla kun Windi asteli vetävin käynnein kaartoon. ”Nyt vaan pitää saada sut aina haluamaan.”
    Kun kopsuteltiin peräkanaa tallin lämpimään valoon, mä huomasin kuinka hiessä mun ratsuni oli kylmyydestä huolimatta. Oltiin tehty alle puolen tunnin treeni juurikin edeltävien iltapäivän tuntien takia, joten sen oli täytynyt tehdä töitä aika paljon enemmän kuin mistä mä annoin sille krediittiä. Voi väärinymmärrettyä paholaisponia.
    Hikisten, valkealla karvalla rusehtavien läikkien takia mä talutin knabin suoraan pesukarsinaan. Tää puoliksi kurainen, puoliksi pakastinta muistuttava syksy ei ollut pesuhommille mitään suurinta sesonkiaikaa – joko vaivalla kuuratut ponit näyttäis tunnin päästä täysin samalta kuin ennen tai aamulla tarhassa olis vastassa aika kylmänjähmeitä, jääpuikkoja kasvattavia tyyppejä – joten mä yllätyin vilpittömästi kun pesari oli meidän saapuessa varattu.
    ”Kato Kösmö, romanttista, sun tyttöystävä!” Rosan heleä ääni kuului jostakin purkkien ja sankojen sekamelskasta Kössin järkälemäisen takamuksen takaa. Multa pääsi kovaääninen nauru ennen kuin ehdin estää: tästä tilanteesta ei saisi enää vähemmän romanttista, paitsi jos toinen koneista nyt nostaisi arvokkaasti häntäänsä ja pieraisisi. Hikisyyttään höyryävät, raivoissaan luimivat kopukat ja niiden pakkasen ansiosta geenimuunneltuja tomaatteja muistuttavat kaksikinttuiset orjat eivät oikein tehneet rakkausmiljöölle puitteita.
”Ehanaa, niiden suhde on aika pitkällä kun jo suihkutellaankin yhdessä”, virnuilin kun napsautin Windin ketjuihin käytävälle odottamaan vesikarsinan vapautumista. Rosan ihanan aito nauru kuului etäisesti jostain puoliverisen mörön takajalkojen luota, ja hymy huulilla mäkin ryhdyin riisumaan tammaltani kamppeita.

Mä en vieläkään ihan ymmärtänyt miten me tultiin Rosan kanssa niin hyvin juttuun, ja jäin miettimään sitä nytkin laskiessani Windille pesuvettä valmiiksi. Me oltiin aivan erilaisia, eikä yleensä tuommoiset ylihilpeät kansikuvatytöt tulleet juttuun mun kanssa. Enkä mä niiden. Siihen oli monta syytä: aa, sellaiset yleensä ärsyttivät musta hengen pihalle, bee, mun makuun ne esittivät ja yrittivät ihan liikaa, ja cee, ne yleensä ottivat mut aivan liian tosissaan ja päätyivät pitämään mua törkeänä roskaväkenä. Rosasta olin oppinut kuitenkin huomaamaan että siinä oli niin paljon enemmänkin kun se silee pinta, ja välillä riemukseni kuulin aivan samantapaisia törkyjuttuja sen suusta kun se ei ehtinyt estää itseään.
    ”Halloota, vajositko koomaan?”, tytön pehmeänvihertävät kauriinsilmät pomppivat mun näkökenttään poksauttaen pienellä neulalla mun lomalle karanneen ajatuskuplani. Puistelin itseni ajatuksistani, ja huomasin Rosan irrotelleen Kössin pesukarsinan ketjuista. Se ei tuntunut hätkähtävän vaikka olin jäänyt lagaamaan ja tuijottamaan sitä, oli varmaan niin tottunut.
”Kysyin et tuutko ylös kun ootte valmiita? On sikana porukkaa tänään täälä”, Rosa ystävällisesti toisti kun tajusi etten ollut juurikaan kuunnellut. Mä vaan nyökkäsin hymyillen, ja väistin sitten hikisen pilkkukasani kanssa kun hilpeä brunette lähti viemään hoitomörriään paikoilleen. Noniin. Bath time!
    Oli ollut hyvä idea laskea lämmin vesi sankoon, sillä Windi ei tuntunut juuri välittävän juoksevasta vedestä. Välittiköhän se tosin mistään? Muusta kun meikäläisen telepaattisesta murhaamisesta ja mandariinien syömisestä. Kastoin sienen ihanan kuumaan veteen ja sivelin sillä tamman hikisen karvan läpikotaisin – mitään saippuointeja ynnä muita hifistelyitä en nyt jaksanut, mainitsemastani kuralampi-pakastin –aikakaudesta johtuen. Nopean, perusteellisen kastelun jälkeen hoidin kuivaukset hikiviilalla ja karhealla pyyhkeellä, ja talutin sitten Windin omaan boksiinsa odottelemaan iltaruokia. Kipaisin vielä varustehuoneeseen ja kääräisin tamman tortillaksi paksuun fleeceloimeen, ihan niitä pieniä jääpuikkoja välttääkseni, ja sain rintasolkia kiinnittäessäni väistää nälkäisenä välähtävää talttamaista purukalustoa. Vai niin. Kiitos Cella rakkaani kun pidät minusta aina niin huolta, niinkö. No ole hyvä vain.

Tutkailtuani hetken huolestuneena hoitsuni varusteiden halkeilevaa nahkaa päätin rahdata väsyneet luuni vintille ja oleskeluhuoneeseen. Voisin rasvata ne vaikka huomenna, tammalla ei ollut tuntejakaan. Ehtisi kuivua eikä olisi jonkun tädin byysat aivan mustassa tervassa.
    Vintissä mua vastaan pöllähti kahvin lämmin tuoksu ja kauhea määrä naamoja. Osa katsoi mua melkoisen uteliaasti, mutta suurin joukko oli tuttuja ja no… ei ehkä turvallisia, mutta etäisesti tasapainoista muistuttavia tyyppejä. Britta ja Inksu hihittivät vierekkäin sohvan nurkasta ja tutkivat parhaillaan niiden bromancen blondin osapuolen puhelinta, Rosa selaili lehteä tupapöydän ääressä vierellään Fiia ja Pyry, ja Salma näkyi juttelevan Jesselle peremmällä huoneessa. Yläkerrassa oli niin ihanan lämmin, että mä maltoin kuoriutua fleecestäni ja hakea sitten kahvia. Samalla sekunnilla kun persukseni kosketti penkkiä Rosaa vastapäätä, kiljaisi Britta Inkerin puhelin kädessään:
”Eiii ihana romanttinen Eetu!” Koko huone hiljeni. Inksu raukka punehtui samansävyiseksi kuin meitsi oli ollut pakkasessa ja näytti siltä että koitti kovasti puukottaa Brittaa kyynerpäällään. Toista tyttöä kuitenkin vain nauratti, ja niin alkoi naurattaa kaikkia muutakin. Nolostuksensa alla Inksunkin silmät pilkahtivat, ja mua hippusen nuorempi tyttö näytti jotenkin kamalan onnelliselta.

Mä syvennyin episodin jälkeen kuuntelemaan Fiian ja Pyryn juttelua, ja annoin ajatusteni hetken harhailla. Tällä tallilla olin alle kahdessa viikossa tainnut törmätä enempään draamaan kuin missään ikinä aiemmin: sekä kirjaimellisesti törmännyt paikalle tapahtumiin, että vaistonnut jotain olevan meneillään. Mulla oli suhteellisen hyvä kyky ollut pienestä asti huomata kun jotain on tapahtunut, näin ihmissuhdetasolla, vaikka kyseiset tyypit ei edes juttelisi toisilleen. Tällä tallilla se kyky oli kuitenkin mennyt jo aivan sekaisin; kuka oli toisen lapsi, kuka jonkun entinen säätö ja nykyinen vihamies, ja ketkä oli parhaita kamuja jolla oli väärinkäsityksiä harva se hetki. Kun porukassa henkilö A tykkää henkilöstä B, ja henkilö C onkin henkilön B salattu, kauan kadoksissa ollut serkku, sanoo jopa meikäläisen draama-aisti itsensä irti. ”Liian sekavat työlosuhteet.”
    Frendien tunnarin pirahdus mun verkkarintaskussa teki pikkuisen tauon sekä huoneen puheensorinaan, että mun aivojen yksinpölötykseen. Kaivelin nakkisormin kännykän taskusta ja ähkäisten vastasin isoveljeni Tatun puheluun.
”Voitko lukee ne viestis. Tarviitko sitä kyytiä”, Tatu töksäytti heti linjan auetessa taustaäänenään auton tasainen hurina. Mun Fordilla ei oltu aamun liukkailla paljoa ajettu kun en saanut aikaiseksi vaihtaa talvirenkaita, joten Tatu oli toiminut mun vastentahtoisena chauffeurina.
”Sorry, joo tarviin.”
”No sit pikkuhiljaa se persus pihalle, oon oottanu tässä varmaan kymmenen minaa.” Kummasti tuli Talven akkaan taas vipinää, kun samaan aikaan puhelua lopettaen keräilin kamppeeni ja kulautin aivan liian kuuman kahvin huiviin yhdellä huitaisulla. Moikkailin kaikille pikaiset heit ja lähdin puolijuoksua portaita alas ja kohti pihaa.

”Hei Cella oota!” Fiian ääni kantautui tallin ovelta kun olin saavuttamassa valot päällä hurisevaa punaista autoa. ”Voitteko heittää mutkin kotiin, asun matkan varrella.” Mä nyökkäsin, mutta tajusin ettei tyttö varmaan sitä näin kaukaa nähnyt, joten viitoin kädelläni sen hyppäämään kyytiin. Punapää kiiruhti pihan poikki ja ahtautui Tatun työvaatteiden sekaan takapenkille.
”Moi, ja kiitos kauheesti”, Fiia hymyili Tatulle taustapeilin kautta. ”Kyytihommat meniki solmuun, ja on aika kylmä kävellä. Asun siinä koulun vieressä.”
”Joo ei mitään, sehän on ihan saman kadun varrella mitä ajetaan”, Tatu vastasi yllättävän epäyrmeästi ottaen huomioon miltä se oli puhelimessa kuulostanut. ”Mitäs, ooksä käyny tuolla kauan?”
Mä tungin jääkylmät sormeni reisieni alle ja koitin purra huultani etten kuitannut mitään. Wau Tatu, aika smooth. Kas kun ei ’käyksä usein täällä’.
”Oon”, Fiia kuitenkin vaan naurahti, ”Kuutisen vuotta.”
”Oho, kunnioitettava taival.”
”Alkaahan se olla joo. Voit jättää mut tohon risteykseen!”
    Fiian noustua kyydistä ja meidän vaihettua tapaankuuluvat kiitoskyydistänähäänhuomennajeepuspus –tervehdykset ovi lämähti kiinni, ja Tatu nosti jälleen kytkintä. Mä jäin napittamaan sitä tiiviisti harjoittelemallani rasittava pikkusisko –ilmeellä, ja vähän ajan päästä pitkä jätkä alkoi kiemurrella.
”Mitä?”
”Mitäs toi nyt oli? Jätkä joka ei puhu heiloilleen ees kun ne tulee sun oven taakse, vaan pistää äitinsä lähettään ne pois.” Tatun suupieli nyki, se tiesi aivan hyvin olevansa kranttu ja melkoisen ylimielinen tyttöjutuissa.
”Mitä sä nyt ootat et mä vastaan. Mulla on heikkous punapäihin.”
Mä puhahdin, käännyin suoraksi penkilläni ja jäin katselemaan vauhdilla ohittuvia, pimeässä loistavia ikkunoita.
”Sit sä et kyllä pysy housuissas kun esittelen sut Kasperille.”

[Cella]

Äkäpussit
Sixth

Meillä oli tänään huono päivä. Tai no, tarkemmin sanottuna mulla oli tosi huono päivä ja Windillä normaali windipäivä, mutta joka tapauksessa me luimuiltiin yhdessä ja välteltiin kaikkea mahdollista sosiaalista kontaktia. Mun tullessa tallille iltapäivällä mä kirmasin hoitsuni karsinalle ja varustin sen suunnilleen vauhdissa matkalla kohti pihaa – en halunnut ottaa riskiä, että joku viaton tallilainen sattuisi mun kohdalle ja yrittäisi aloittaa keskustelua. Mä olin nyt sellaisella tuulella, että jos joku edes hengittäisi mun lähellä ärsyttävästi luultavasti syöttäisin sen pilkulliselle tutkaparilleni.

Kiristeltyäni satulavyön ponnistin knabstrupin selkään ja ohjasin sen kohti valaistun reitin kyltein merkittyä polkua. Windi vetkutti hetken moittien varmaan mun kireyttäni, mutta asettui sitten kopsuttamaan rennosti eteenpäin. Se tuntui jo heti alkuun paljon vireämmältä kuin koskaan kentällä, varmaan ovelana kettuna tiesi ettei sitä metsässä vaadittaisi tekemään töitä.
    Musta tuntui tyhmältä olla kiukkuinen. Sitten alkoi kiukuttaa entistä enemmän, kun tunsi itsensä tyhmäksi. Mulla oli näin huonoja päiviä todella harvoin – en mä normaalitilassakaan ollut positiivinen ja hilpeä kuin Teletapit nousuhumalassa, mutta ei mulla yleensä ollut jäätävää tarvetta mennä kyläkaupan eteen potkimaan mummojakaan. Tänään oli, ja vielä ilman mitään järkevää syytä. Eilen illalla oltiin vietetty kivaa iltaa Rosan, sen veljen Dmitrin, Fiian ja Emmyn kanssa Liekkijärven yöelämässä, kaikki sujui töissä hyvin eikä tässä ollut tapahtunutkaan mitään mistä pitäisi olla vittuuntunut kuin pieni käpy. Käsittämätöntä.

Jos tuntee mut tarpeeksi hyvin, tietää, että mä tarvitsen pahantuulisena aina tappelukaverin. Kun jotkut purkaa kiehuvaa oloaan esimerkiksi musiikkiin tai lenkkeilyyn, mun on pakko saada vastustaja jonka kanssa vääntää höyryt pihalle. Pitkään se vastustaja oli joku perheenjäsen. Tarkemmin sanottuna isoveli Tatu, koska vietettyäni kolme kuukautta arestissa haukuttuani kiukkupäivänäni isäpuolen ”aivottomaksi kusiluudaksi”, opin olemaan päästelemättä porukoille niitä pahimpia sammakoita. Myöhemmin verbaalisen nyrkkeilysäkin virkaa ovat saaneet toimittaa parit poikaystävät – kavereideni kanssa kun en oo halunnut koskaan rähistä – mutta kun viimeisinkin siippa oli jäänyt menneen talven lumiksi olin jäänyt vaille tyyppiä, joka mun kanssa tarpeeksi tyydyttävästi vaahtoaisi. Siks voitte vaan kuvitella kuinka mielipuolisella tavalla terapeuttista oli madella Windin kanssa vain käynnissä pitkin mutaista metsää ja kirota toisiamme telepaattisesti alimpaan helvettiin.

Metsäpolun mutkan takaa alkoi kuulua iloisten ihmisäänten sorinaa. Mä olin niin keskittynyt Windiin etten tajunnut niiden lähestymistä ennen kuin ne olivat juuri ja juuri näköetäisyyden ulkopuolella. Iski paniikki: vaikka pää oli jo vähän tuulettunut mä en oikeasti halunnut jutella kellekkään. Varsinkaan kellekään kivoista ja hauskoista seppeleläisistä, jotka ei ansainneet saada kuonoonsa kahdelta epävakaalta aikapommilta.
    Niimpä tein tosimiehen hätäratkaisun ja yllätin tammani täysin kääntämällä sen rivakasti pois polulta ja suoraan pusikon lävitse metsikköön. Jos me ollaan täällä hetki hiljaa, niin tyypit ratsastavat vain ohi ja me päästään jatkamaan rauhassa raivopäiden ristiretkeämme, mä järkeilin.
”Öö… Cella? Mitä te sielä teette?” Pahus, miten ne huomas meidät? Vaikka oltiin niin hyvin maastouduttu tänne tasaisenruskeaan, lehdettömään metikköön kirkkaanliiloine varusteinemme ja valkoisine pilkkukarvoinemme. Suljin sekunniksi silmät ja käännyin sitten katsomaan polulle, jossa Emmy ja Britta tapittivat meitä kummastuneina.
”Ööööhh… siis… Windi pelästy jotain ja loikkas pois polulta”, sepitin nopsasti naama punertaen, ja aavistelin että tiikerinkirjava kamuni potkaisi mulle henkisen hokkikengän kuvan otsaan. Hyvä syyttää sitä, joka ei osaa puhua.
”Eikä, eikai sattunut?” Emmy kauhisteli Patronin selästä silmät ymmyrkäisinä, ja tarkasteli mua selvästi putoamisen merkkien varalta.
”Eiei, ei vaan ehitty vielä rämpiä takasin. Jatkakaa vaan matkaa, nähään tallilla.”
”Eikä mitä”, Britta sanoi hymyillen. ”Nyt kun törmättiin nii tulkaa meidän kaa!” Mä jäin katsomaan odottavia tyttöjä suutani aukoen. What the hack, hauskaahan siitä varmaan tulisi, enkä mä tuntenut itseäni enää yhtään niin pahapäiseksi. Nyökättyäni kehotin Windin luovimaan tiensä takaisin polulle, ja kun tytöt hölöttivät mua ajan tasalle keskustelunaiheestaan mä hymyilin pienesti tamman luimuun painuneille korville.
Eiköhän me ehittäisi tapella ihan kiitettävästi vielä tallillakin.

Älkää puhuko meille

Tekti ja kuva täyttä tunnelmaa! Ihana syysmeiniki kuvassa =)

[Cella]

Tyttöilyä
Seventh

”Nonii, miltä mä näytän?”
Mä käänsin päätäni laiskasti kohti ovelta kuuluvaa kysymystä, ja samoin tekivät Britta ja Inksu tupapöydän äärestä. Arvelin, että myös Kasper omassa nurkassaan mun näkökenttäni ulkopuolella ainakin vilkaisi kysyjää, vaikken voinut olla siitä varma. Tummatukkainen, meille pyörähtelevä kysyjä vilkaisi punapäistä poikaa, mutristi hitusen tyytymättömästi huuliaan, ja käännähti sitten peilaamaan itseään ikkunan heijastuksesta.
”Mä luulin että nää oli vaan kaverin kanssa nää kahvittelut?” Inksu hämmästeli hitusen huvittuneena, ja löi pelikortin pöytään jo melkoiseksi mereksi muodostuneeseen korttikasaan. Mä en ollut ihan vakuuttunut tiesikö niistä kumpikaan Britan kanssa mitä ne pelasi, olivat varmaan tunnin läiskineet kortteja päämäärättömästi ja pulisseet kaikkea muuta.
”Niin nää onkin, mut en mä ihan myyrän näkösenä halua silti mennä”, Rosa vastasi ja huomasi peilikuvassaan ilmeisesti jonkin pienen vian, kun alkoi pöyhiä hiuksiaan niin maan mahdottomasti. ”Enkä mä oo laittautunu juuri yhtään.”
Se oli totta, tytöllä ei ollut meikkiä nimeksikään, ja asunakin vain siisti punainen arkineule ja pillifarkut. Mä käännyin hymähtäen takaisin kännykkäni puoleen. Vaikka mulla olis saman verran meikkiä kuin pienellä transvestiitilla, en silti näyttäis yhtä hehkeältä.

”Mut sanokaa nyt, voinko mä lähtee näin?”
”Voit voit! Toi paita on ihana, sopii sulle!”
”Tietysti, oot tosi sievänä.”
”Niimpä, tosi nättinä mut et liian juhlavana!”
Mä kaivauduin kolmen tytön keskustelun jatkuessa syvemmälle nojatuoliini ja koitin kovasti kadota näkymättömiin Samsungini taakse. Olin ollut aina niin huono tällaisissa jutuissa, vaikka tyttömäinen olinkin. Yleensä kun mun parhaat koulukaverini tulivat mun luo kyselemään ovatko ne kauheasti lihoneet ja rupsahtaneet, mä vaan vastasin ”oot”. Se toimi aina – eivät sen jälkeen kyselleet multa typeriä.
”Cella?” Rosan pehmeä ääni saavutti mun korvat hetken jälkeen, ja mä keskeytin mun Instagramin päättömän selailuni.
”Noo…?”
”Sano nyt jotain, näytänkö mä ihan hyvältä?”
”Oot oikein viehkeä naikkonen Rosalie, mutta et aivan meikäläisen tyyppiä.”
”Hehhehhe, oikeesti!”
Mä laskin puhelimen kokonaan syliini ja tarkastelin bruneten päästä varpaisiin.
”Neuleesi punainen sävy sopii tummiin piirteisiisi, klassinen mutta hillitty hiustyyli sekä meikki tekevät oikeutta luonnolliselle kauneudellesi, mutteivat anna kuvaa että korostaisit itseäsi liiaksi”, pulputin sivistyneesti, ja jostain kaikille selviämättömästä syystä ruotsalaisella aksentilla kuin paraskin taidekriitikko. Monokkeli vaan puuttui. Kun Rosa jäi hieman hämmentyneenä katsomaan mua, nousin tuolista seisomaan ja päätin mahtipontisen arvioni sanoihin:
”Plus sun peräosasto näyttää ihan savuavan hotilta noissa pöksyissä.” Kasperin suunnalta kuului hälyttävästi kahviin tukehtumisen ääniä ja Inksu repesi niin täysin, että sen ja Britan pöljä korttipeli meni vielä enemmän sekaisin. Mäkään en pystynyt pitämään enää pokkaa - Rosa ja Britta tapitti mua niin järkyttyneinä, että voisi kuvitella että olisin vähintään kasvattanut toisen pään ja se pää olisi huutanut niille hävyttömyyksiä saksaksi.
”No mitä? Ei multa tollasia kannata kysellä”, mä tyrskähtelin, ja lopulta tapittajatkin sulivat leveään virneeseen. ”Hyvältä sä näytät.”
    Mä vilkaisin kelloa. Huomasin, että tässä oli auttamatta aika lähteä hakemaan sitä toista hottisperää sisään tarhastaan jos aikoisin saada sen hyvään kuosiin ennen sen tunteja. Kiskottuani kahisevan tuulitakin ylleni suuntasin portaisiin, lähdin loikkimaan niitä alas, ja pidättelin hymyä kuullessani juuri ennen oven sulkeutumista Rosan huolestuneen äänen pohtivan:
”Pitäiskö mun sit vaihtaa vielä housut?”

Mä hankasin ähisten knabstrupin vaaleita koipia esiin komean mutakuorrutteensa alta, kun Salma pöllähti keikkumaan karsinan ovelle.
”Mitä teet?” tyttö kysyi sellaisella äänensävyllä, että sillä oli mielessä mulle vaihtoehtoista tekemistä.
”Otan tässä aurinkoa ja nautin elämästä, kiitos kysymästä!” vastasin ääni paksuna kaikesta kaksin kerroin roikkumisesta päähän valuneen veren takia, ja virnistin tytölle käsivarteni alta. ”Hau kän ai help juu?”
”Anne sano että ne lähtee miniponituntilaisten kaa maastoilemaan tunnin loppupuolikkaaks, niin maneesi on jonku aikaa vapaana.”
 Salma jäi odottamaan, kun mä ähisin Windin tamppaavien jalkojen seassa tuskaisesti. Sain vihdoin kaiken kuivuneen mudan irti takajalan vuohisesta, joten könysin suoraksi hankalasta asennostani. Silmissä näkyi tähtiä ja jouduin ottamaan knabin kyljestä tukea kun veri hulahti takaisin muuhun kroppaan – tsiisus, kauankohan mä oon tossa oikein kyyristellyt?
”Niin aattelin vaan olisitteko lähteny mun ja Bonskin seuraks puoleks tunniks hyppimään?”
”Voi ei, olis ollu niin kiva!” puhahdin ihan vilpittömästi harmissani kun kaivoin kaviokoukkua Windin ihkupinkistä harjapakista, ”Mut tää pyörii tänään kahella tunnilla jo, niin ehkä pitää tänään jättää väliin.” Salma ei ehtinyt kuin avata suunsa vastaukseen, kun Inkerin ääni kajahti satulahuoneen suunnalta:
”Salma! Kuulin et maneesissa ei –”
”Joo, just sanoin Cellalle! Mennäänkö hyppäämään?” Inksu asteli meidän luo, ja Windi näytti siltä että se räjähtää kohta kaikesta siitä ylimääräisestä ihmisläheisyydestä. Taputtelin tammaa huvittuneena, ja kumarruin nostamaan sen etukavion putsausta varten.
”Mennään tottakai! Ei niitä Sirpan hyppyjä voi oikein hypyiks sanoo, mut voidaan vaikka limbota niiden sun ja Bonnin esteiden ali.”
”Hei! Kuulin et meette hyppäämään!” Eetun ääni kuului vuorostaan ovelta, ja olin aika varma että me huokaistiin Windin kanssa samanaikaiseksi. Oliks seppeleläisillä joku oma telepaattinen kanava tai jotain? Aikansa pyörittyään niiden aivot virittyi samalle taajuudelle, ja niiden ei tarvinnut enää käyttää esimerkiks puhelimia tai sanoja? Se selittäis pirun monta asiaa.
    Kolmikko jäi porisemaan siihen Windin karsinan eteen samalla kun mä lopettelin harjaamisen, ja kun Salma ja Eetu katosi laittamaan kopukoitaan kuntoon, jäi Inksu venailemaan mua käytävälle.
”Kai sääkin nyt tuut?”
”Ois kiva, mut Windillä on tänään kaks tuntia, ja –” mä aloitin pakatessani harjapakkia, mutta en saanut tilaisuutta selitellä pitkään.
”Eiks se mee vaan jossain alkeisella?” blondi kysyi, ja auttoi ottamalla täpötäysistä käsistäni Windin ulkoloimen, ”Kyllä se niiden lisäks jaksaa sua parikytä minuuttia hyppyyttää!”
”Ei välttämättä jaksa”, mä sanoin silmät pyöreänä, pullistin mahaani ja taputin sitä mojovasti. ”Oon keränny massaa talvee varten.”
”No niin läski”, Inkeri parahti naurunsekaisesti, ja työnsi hihittelevän meikäläisen ulos satulahuoneesta.
”Ainaki saat tulla nosteleen puomeja!”

Kolmea maneesia kiertävää ratsukkoa oli mahtava katsella. Mulla ei ollut paljoa hommaa, lämmittelyesteen nostamisen jälkeen en juuri tehnyt muuta kuin katselin ja korjailin Siirin satunnaisesti pudottamaa ristikkoa. Inksu oli varma että se oli ponin maha joka aina otti kiinni, ja blondin hiljainen kiroilu sai etenkin huipputukevan poikaystävän Eetun nauramaan makeasti.
    Salma ja Bonnie ja Eetu ja Alex sen sijaan ponnailivat kahta estettään niin sulavasti, että niitä jäi katsomaan melkein väkisin, kuin hypnoosissa. Esteet eivät kamalan korkeita olleet niilläkään, Salman sanoin palauttelevaa treeniä viikonlopun kiireistä, mutta kapeita ne olivat ja melko haastavilla reiteillä. Mun alkoi tehdä hirvittävästi mieli hyppäämään kun niitä katselin – niin paljon, etten tiennyt miten päin olisin.
”Tuut nyt vaan, käyt hakemassa se Windi tähän nyt vartiksi, se rakastaa tätä!” Inksu huikkasi mulle pääty-ympyrältä. Mistä se tiesi mitä mä ajattelen? Olinko mäkin tietämättäni jo sillä Seben aivo-kanavalla?? Hei, kaikki, pois mun päästä!
”Joo, se saa vaan purkaa energiaa ennen alkeistuntia, ja sä saat ton kuolaa valuvan, esteitä himoitsevan ilmees kuriin”, Salma nauroi, ja taputti molemmin käsin raviin tanssahtelevaa kaunista ponitammaansa.
”Ootteko sitä mieltä?” mä henkäisin kuin lapsi jouluaamuna, ja saatuani nyökkäykset vastaukseksi kiiruhdin kauheaa kyytiä talliin.

Windi lähes unohti olla yrmeä, niin yllättynyt se oli kun tohotin sille varusteet ja ihanaiset, vaaleanpunaiset suojat päälle noin kolmessa ja puolessa nanosekunnissa. Naksautin kieltäni ja innosta hihitellen lähdin taluttamaan tammaa kohti maneesia ja siellä odottavia esteitä – en tiennyt milloin viimeksi olin ollut yhtä jännityksissä, tai yhtä kovassa palossa päästä hyppäämään.
”Nyt mennään nopeesti, mä kuulin että sä tykkäät hypätä”, supisin pilkulliselle perässälaahautujalleni, ja käänsin idioottimaisesti hymyillen kasvot kohti maneesin valoja. Kujersin ohikulkevalle, ventovieraalle miehelle Ned Flanders –tasoisen ’heipä hei ja woodelidoo’-moikkauksen, työnsin pinkkiin verhoutuneen ja niiden ansiosta kovin katu-uskottavan Windin hammaskaluston kauemmaksi, ja kehotin tamman sitten reippaampaan askellajiin. Mä en sitä enää nähnyt, mutta tummatukkainen mies pysähtyi katsomaan meidän perään, pudisteli hiljaa päätään jääkylmässä räntäsateessa ja jatkoi sitten matkaansa mutisten yrmeästi:
”Naiset.”

Wohoo näin hienosti me sit mentiin!