|
|
Post by Cella on Apr 15, 2022 18:23:20 GMT 2
Team spirit
Westernweek  Kittyn kanssa ilo oli katossa, kun toisena joukkuekilpailupäivänä alkoi meillekin ropista vähän pisteitä, eikä Lotten tarvinnut kantaa yksin koko joukkuetta koko viikkoa. Cella-tädin tämän viikon opetus: jos joskus perustat joukkueen, perusta se sellaisen yleisonnellisen ja pienistä voitoista innostuvan ihmisen kanssa kuin Kitty |
|
|
|
Post by Cella on Apr 17, 2022 14:50:38 GMT 2
Kolme hetkeä
13.-15.4.2022, USA, TX
Westernweek Olihan se koomista. Mun pää alkoi löytää alkukisojen rimanalittamisesta sen huvittavankin puolen, kun olin saanut vähän vettä, unta ja Kittyltä riistettyjä kuminauha-korkki-pöytälätkäerien voittoja maanantain pettymysten jälkeen. Me siristeltiin Kittyn kanssa pilkullisten otustemme selästä isolle tulostaululle, johon pian, viimeisen ratsukon poistuttua valtaisalta kentältä (sen valtavuus ei vieläkään ollut lakannut ihmetyttämästä mua), iskeytyisi toisen kisapäivän reiningin tulokset. Windi hikoili mun alla. Tulostaulu heräsi eloon ja rullasi rankingin näkyviin. Kahtena viimeisenä, nollalle pisteelle; Kitty Loop - Tornadot sekä Cella Talve - Whirlwinded Dot.Musta pääsi ensimmäinen tyrskähdys, sellainen joka tulee vain nenästä ja kuulostaa räkäisyltä, kun yritti pidätellä naurua suu kiinni. Kitty vilkaisi mua juuri kun mä nostin käden suuni eteen suitsimaan kaikkia ulos pyrkiviä lisä-ääniä. Kittynkin naama vääntyi. Sen syvältä kumpuava ensimmäinen naurahdus oli mulle liikaa, ja meidän naurut karkasi Texasin aamuilmaan kuin se nautalauma, jota me ei oltu saatu edellisenä kisapäivänä kuriin. Me naurettiin kuin hyeenat. Mahaan sattui. Choco, joka oli fiksu ja ihana terapiahevonen, pysyi täydellisen paikallaan Kittyn ulvoessa ja näytti lähinnä huolestuneelta. Windi ei ollut yhtä tasainen, se nosti päätään ja siirteli painoaan levottomasti, kun mä hytkyin sen selässä hepulin viedessä kaikki voimat. "Me ollaan *tyrsk* Windin kanssa menossa WRJ Championsiin *hih tyrsk* mutta täällä mä en saa sitä edes kääntymään", mä sopersin naurun lomasta. "Mun hevonen saattoi feikata ontumista, ettei sen tarvitse osallistua", Kitty pyyhki naurunkyyneleitä silmistään ja sai mut nauramaan vielä kovemmin. Charlotte katsoi meitä parin metrin päästä, ja näytti mielessään jo soittavan kivoja valkotakkisia setiä meitä hakemaan. --------------- Kisaviikon keskimmäisenä päivänä, meidän välipäivänä, mä olin kylmäämässä Windin jalkoja kun se windien rakentavaan ja rauhalliseen tapaan ilmaisi, että se tahtoisi omaa tilaa ja rauhaa. Kättäni hieroen mä toteutin sen toiveen ja painelin Kittyn ja Alexiinan kanssa markkina-alueelle. Westernweekin markkinat oli uskomaton paikka. Se oli kuin joku merirosvojen vakiosatama väreineen, kaikenlaisine ihmisineen ja villeine tuotteineen (elävä biisoni, anyone?), vain ilman ammuskelua. Etelävaltalaisessa arvomaailmassa oli kyllä asioita, jotka saisi mun puolesta kumittaa pois maailmankartalta, mutta yhdestä jutusta mä aikalailla pidin. Mun, Alexiinan ja Kittyn kävellessä kujakadun poikki kaikki miehet nyökäyttivät meille ja koskettivat stetsoninlieriään kunnioittavaan tervehdykseen. Mä ostin kummitytölle Lilianille ihanan lastenkokoisen, turkoosin stetsonin (joka todennäköisesti huvittaisi Lynniä ja ajaisi kouluratsastus-on-ainoaa-ratsastusta -Danielin hulluksi) ja Windille vaaleanpunasävyisen naruriimun. Riimukojulla mun mahanpohjasta vähän otti ja mä jäin muusta porukasta jälkeen, kun mä näin että Windin naruriimulle oli myynnissä mätsäävä, minikokoinen varsariimu. Mä nostin sen käteeni varovasti kuin pikkulinnun, kuin mä saattaisin vahingossa saada vahinkovarsan jostain jos mä osoittaisin liikaa tunnetta ja kiinnostusta vauvakokoista riimua kohtaan. Kitty tuli takaisin etsimään mua ja löysi mut lamaantuneena pikkuriimu kädessä. Se virnisti. "En taidakaan olla ainoa jolla on lapsihaaveita", se virkkoi kaivellen samalla vesipulloa laukustaan. "Mitä?" mä kysyin hajamielisesti ja laskin pienen, söpön riimun takaisin telineeseen. Kitty pudisti päätään ja hymyili mulle lämpimästi: "Kyllä sä voit ostaa sen. En kerro kellekään." ---------- Aikaero ei antanut mun nukkua viralliseen herätykseen asti edes täällä, vaikka mä paahteella ja täysillä maratooni-kisapäivillä uuvutin itseni totaalisesti joka ikinen päivä. Aamu vasta sarasti ja tallialueella oli hiljaista, kun mä hipsin Windin luo kolmannen kisapäivän auetessa. Näin varhain aamulla Texasissa oli jopa vähän viileää. Mun paljaat käsivarret nousivat kananlihalle. Mä huomasin Windissä jotain eroa heti silloin. Ei se tehnyt mitään erikoista, jurputti korvat luimussa karsinassaan niinkuin aina, mutta jokin siinä kertoi että se oli virittynyt ja virkistynyt -- ei yhtään samanlainen lehmänhenkäys, kun kahtena ensimmäisenä kisapäivänä. Mä ruokin ja harjasin tamman huolella, ja olin varustanut sen juuri kun talli täyttyi muiden hyörinästä. Windi louskautti leukojaan äkäisesti kohti Alexiinan Citruksen karsinan kaltereita. Mä hymähdin. Olin oikeassa, sen vanha terä oli palannut. "Mulla on hyvä fiilis tästä päivästä", mä mietiskelin Lottelle lämmittelykentällä. Lotte kohotti vähän kulmiaan, ja jopa hymyili."Ehkä teidän voittosuora alkaa tästä", Lotte virkkoi osittain kannustavasti, ehkä osittain sarkastisesti, siitä ei aina ihan tiennyt. Mutta se oli oikeassa. Me voitettiin Windin kanssa sinä päivänä kahdesta luokasta kultaa kotiin, ja kolmannesta vähän hopeaa siihen kylkeen. Se oli hyvä päivä. |
|
|
|
Post by Cella on Apr 22, 2022 22:40:55 GMT 2
Voittajien tunti sunnuntailta 17.4.
Westernweek (final)
Oliko Kiri todella sanonut, että se oli lyönyt Aleksanteria?Se oli suurin kysymys mun pään sisällä koko lauantain ja sunnuntain välisen yön. Mä pyörin mun kapealla majoitusmökin hetekalla hikiset lakanat hikisiin reisiin takertuen ja kuuntelin apposen avoimista ikkunoista Texasin yössä hiipivien kojoottien ulinaa. Mä olin samaan aikaan todella ärsyyntynyt itselleni (ja kaikille koti-Suomessa, paitsi ehkä jollekin Kristalle) siitä, että A) me oltiin saatu tällainen hirveä soppa kasaan, rikossyytteineen ja väkivaltoineen ja B) että mä olin mennyt soittamaan lauantaina Suomeen, vaikka mä olin koko alkuviikon onnistunut niin vaikuttavasti sulkemaan kotona odottavan kaaoksen pois päästäni. Nyt mun piti tärkeää finaalia edeltävänä yönä käsitellä sitä, että tämä koko sotku ei ollutkaan vaan dematerialisoitunut maapallon ilmakehään samaa tahtia kuin mun menolennon pakokaasut. Niin kuin mä olin vähän toivonut. Kenttä Atlantin ylittävässä videopuhelussa lauantai-iltana oli ollut uskomattoman huono, ja Kiri oli selvästi ollut järkyttynyt tai muuten sekaisin. Mä olin itse puhunut sen päälle, enkä varmasti kuullut sen lausetta kokonaan. Ehkä Kiri EI ollut sopertanut ’ anteeksi Cella oikeesti en mä tarkottanut lyödä Aleksanteria’, vaan ’anteeksi Cella oikeesti en mä tarkoittanut syödä Aleksanterin kanssa’? Se oli ihan mahdollista, ehkä se ajatteli että mä olisin tosi mustasukkainen syömiseen liittyvissä asioissa. Ehkä se oli ’tarjonnut vyötä Aleksanterille’? Tai sillä oli ’myötä(häpeä) Aleksanterista’? Siitä sitä ei voisi syyttää, itse kullakin oli. Puhelu oli katkennut ja mun koko puhelinverkko hävinnyt kuin pieru Saharaan (tai mikä ikinä tämän Texasin loputtoman aavikon nimi on), enkä mä ollut saanut selvyyttä Kirin sumuiseen, sekavaan lauseeseen tai oikein MIHINKÄÄN, mitä Seppeleessä sinä yönä oli meneillään. Kaikki mun uudet puheluyritykset, kaikki whatsapp-viestit, kaikki savumerkit jäivät leijumaan ei-lähtevään, ei-kenttää -tilaan. Mulla oli paha, todella paha fiilis että kun se kenttä tulisi takaisin, kaikki olisi vielä huonommin kuin aiemmin. Ja mulla oli paha fiilis, että oli mun syy että Kiri oli raahattu korvasta (kirjaimellisesti) tähän koko sotkuun mukaan, oli jätkä sitten sanonut lyöneensä, syöneensä tai myyneensä Aleksanterin. Oli ironista, että vaikka mä en nukkunut, mä meinasin nukkua pommiin. Mä en kai ollut ymmärtänyt että sunnuntaiaamu tulisi myös silloin, kun yötä ei käyttänyt oikein. Lopulta finaalista hermostunut Lotte tuli rähisemään mut ylös sängystä varttia ennen joukkuekisan finaaliverkkaan lähtöä. Se oli aivan absurdi päivä. Finaalipäivän auetessa meidän joukkue oli toisina, kahdeksan pistettä Kittyn, Lotten ja Alexiinan miesväen joukkueen perässä, ja kolmospaikalta finaaliin lähtevä Colorado Cowboys läähätti meidän niskaan vain kahden pisteen päässä. Kisa saattoi kääntyä käytännössä vain parissa luokassa päälaelleen. Tiukasta kisasta hermostunut Lotte oli tavallistakin piikikkäämpi (”ompa kätevää, Cella, ettet tarvii vesipulloa kun otit noin paljon nestettä silmäpusseissa mukaan!!!”) ja Windillä oli helteestä maha löysällä. Mä juotin tammaa verkka-alueella (en niistä silmäpusseistani) ennen meidän suorituksia ja koitin kuikuilla samalla suurelle areenalle. Tyler oli suorittamassa ensimmäistä reining-ohjelmaa. Sillä meni todella hyvin. ”Hitto”, Kitty, kannustava tyttöystävä, manasi mun vieressä katsoen miehensä taululla vilahtavat, ihan todella korkean riman asettavat pisteet. Tyler ravuutti hikoilevan Happy Hiccupin meidän vierestä pienesti hymyillen, ja kosketti Kittylle stetsoninsa lieriä. ”No, Lotte on seuraavana”, Kitty irvisteli Tylerin mentyä ohitse. ”Voitto olis niin mahdollinen, mutta ai vitsi, meidän pitäis saada miehiä parempia pisteitä käytännössä joka luokassa. Tää on liian jännittävää.” Mä en ymmärrä, miten mä en saanut aivoaneurysmaa sinä päivänä. Mä jännitin niin että pidätin hengitystäni minuuttikaupalla, ja tuijottelin Lotten, Alexiinan ja Kittyn suoritusten pisteiden rullaamista taululta kuin ne olisi Eurojackpotin numeroita ja mulla olisi mahdollisesti voittava kuponki. Se oli meidän voittokulkua, ei sitä voi kieltää. Ja siltä se tuntui selässäkin: Windi oli rento, varma ja terävä oma itsensä, enkä mä tiennyt miksi mä olin epäillyt, ettei meillä olisi rahkeita viedä tätä päätyyn asti. Lotte ja Karma sekä minä ja Windi vedettiin kaksoisvoitto finaalin vaikealta trail-radalta, ja se pykäsi meidät pisteissä miesten tiimin rinnalle ja ohi. Tyler veti kovia pisteitä kahdessa luokassa ja Raicy voitti koko viikon viimeisen cuttingin – kaikki tämä, mutta se ei riittänyt pitämään miehiä meidän kannuksissa kiinni. Raicy sai ykköspaikaltaan vain katsoa taakseen ja nähdä vaimonsa ja tyttärensä Raicy’s Angelsin valkeissa paidoissa heti kintereillään – piste-ero ei kaventunut, ja me tiedettiin kuinka kisassa oli käynyt ennen kuin kovaääniset sen virallisesti jylisivät kuumaan, kuivaan ilmaan: ”The Westernweek team competition final scores are out, and the first place goes to the lovely, divine Raicy’s Angels with an impressive total score of 331,75!” Se oli jotenkin outo parituntinen; Kitty hyppimässä ja heiluttamassa mun kättä (??) Raicy kommentoimassa jotain kuivakkaasti ja Lotte pistämässä takaisin, jostain revityt sitruunalimonadipullot ja iso tiimikisan ruusuke kiinnitettynä nolostelevan Tomfordin tukkaan. ”Onnea joukkuevoittajille”, ystävällinen, mulle vieras ääni huuteli meidän palkintojenjaon jäljiltä parveilevan porukan laidalta. Stetsonpäinen, kisapaitainen hahmo piteli käsissään hopeantiikerinkirjavaa oria, jonka suitsiin oli kiinnitetty ei yksi, ei kaksi, vaan neljä yksilökisan muhkeaa ruusuketta. Oriparka näytti siltä, että se ei jaksa kantaa päätään kaiken menestyksensä painosta. Alexiina hihkaisi ja puikahti heti kättelemään onnittelijaa lämpimästi. He selvästi tunsivat ennestään. ”Upea”, Lotte supatti mun vierestä Lottelle harvinaisen hyväksyvästi katsoen harmaata, törökorvaista oria. Jopa satavuotiaalla Windillä meni pasmat sekaisin lähistölle tulleesta uudesta alfaklopista, ja se hörisi matalasti mun selän takaa. ”Kuka toi on?” mä supisin Lottelle takaisin. ”En tiiä, kysyin siltä nimeä, mutta se vaan nosti häntää vastaukseksi”, Lotte irvaili. Mä pyöräytin silmiäni. ”Sen ihminen, törppö.” ”Se on Deadwood Rangersilta. Toinen iso westerntila. Ne tekee äidin ja isän kanssa yhteistyötä usein, niiltä taitaa nytkin tulla joku sinne meidän Westernpäivään.” Mä olisin halunnut venyttää sitä palkintohumun hetkeä ikuisuuksiin kuin purukumia. Meillä oli kuitenkin edessä melkein koko Pohjois-Amerikan mantereen läpäisevä automatka kohti Orange Woodia, joten Windi oli hoidettava ja omaisuus pakattava Kittyn traileriin ennen pimeää. Tuntui oudolta, tyhjältä, hyvältä ja pahalta samaan aikaan istua kuopalle painuneelle autonpenkille pitkän viikon päätteeksi. Mä en olisi halunnut päästää ajatuksiani vielä pois tästä pienestä ilon hetkestä, lepotauosta järkyttävän kevään keskellä, mutta Kirin puhelu ja kaaos kotirintamalla puski mun päähän kuin huonosta tulvaportista. Mä hieroin silmiäni väkivaltaisesti ja Kittyn radion mukana lallattelu tuntui särkevän mun päätä. ”Mä en tiedä miten mä uskallan enää koskaan mennä takasin”, mä lopulta puuskahdin Kittylle sen intoillessa meidän tulevasta viikosta. Se vilkaisi mua kuin mä olisin vitsaillut. ”Pakomatkalla vai?” se nauroi, mutta vakavoitui kun näki että mua ei naurattanut. Mä tuijotin lasittuneesti läpi tuulilasin, yli laakean, vain muutamien hassujen talojen pilkuttaman tasangon. ”Mitä sä oot mennyt tekemään??” Kittyn ääni oli yhtäkkiä hirveän painava. Mutta ei painavampi kuin mun olo. Mä en ollut uskaltanut lipsauttaa mitään tiimilleni koko viikkoon mua kotona vainoavasta syytteestä ja mun omista lavastusteorioista, koska mä pelkäsin että ne ei uskoisi mua ja pudottaisi mut porukasta pois silkkaa epäilystään. Mutta nyt mä kerroin. |
|
|
|
Post by Cella on Apr 28, 2022 22:56:02 GMT 2
Hen Party 22.4.2022 Orange Wood Ranch, CA liittyy tähän tapahtumaan Ranchin tarhojen edustalla, pienen pienellä maakaistaleella jolle aurinko pääsi paistamaan koko päivän, oli kevätnurmikko jo alkanut vihertää. Sillä pikkuisella lämpimällä pläntillä me Kittyn kanssa makailtiin (tai siis mä makailin ja Kitty teki jännehyppyjä, se oli niin uuvuttavaa seuraa välillä) sen kunniaksi, että meidän iltapäivän vastuuaikatauluun oli tullut yllättävä aukko. Meidän oli pitänyt lanata lumien alta paljastunut kenttä sunnuntain Westernpäivän arvolle sopivaan kisakuntoon, mutta lanaa vetävä traktori ei ollut lähtenyt käyntiin. Thomas oli raapinut jykevää niskaansa moottorinromun edessä sen verran pitkään, että me oltiin kyllästytty, ja keksitty parempaa tekemistä. Kuten taukoilu. Kitty ei ollut edes hengästynyt kun se lopetti koikkelehtimisensa ja painoi itsensä syvään slaavikyykkyyn mun viereen. Mä siristelin auringossa ja katselin mun vieressä hiekkaa kuopsuttavaa vaaleaa kanaa (se oli saanut maahan jo melkein itsensä kokoisen montun) ja tunsin, että Kitty katsoi mua. "Ei oo pakko vastata josset haluu", Kitty nosti valmiiksi käsiään pystyyn kuin puolustukseksi, vaikkei se ollut edes aloittanut kysymystään. Mä nielaisin huokaukseni ja se jäi ikäväksi kuplaksi mun kurkkuun. Oli ollut ilmiselvää, että tämä hetki tulee: me ei oltu puhuttu mun Suomeen paluusta ja siellä odottavasta murheenkryynivyyhdistä sen jälkeen, kun mä olin siitä ajomatkalla lähes viikko sitten Kittylle avautunut. Oli ollut maailman kahdeksas ihme, että Kitty oli kestänyt utelematta näin pitkään. Ehkä sen omat kokemukset lain kouran kanssa oli tehnyt siitä näissä asioissa sensitiivisen. "Ne tyypit jotka sieltä tänään tulee... onks joku niistä osa sitä... sun ongelmaa?" Kittyn kysymys sai mut vilkaisemaan nopeasti kelloa. Juuri näillä minuuteilla seppeleläisten lento laskeutuisi Whitehorsen kentälle, ja illansuussa ne olisivat täällä. Salma, Manny ja Vili odottaisivat ensin hevosensa ruumakuljetuksesta ja pakkautuisivat sitten autoon muutamaksi tunniksi. Kukakohan oli lähtenyt niitä vastaan? Varmaan Dewn. "No... ei kai", mä hain päästäni Kittylle rehellistä vastausta. Jos mä olisin selostanut sille kaiken, ( "joo siis Manny on itseasiassa Aleksanterin paras kaveri ja kerran se sai nenäverenvuodon ja Allu sai päähänsä että mä aiheutin senkin, ja Vili on ihan uusi ihminen mutta nyt jo hankkiutunut yhteisiin ongelmiin itse päädemoni Julin kanssa että en tiedä yhtään millaisella mielellä se sieltä tulee, haha good times!!!"), se olisi mennyt varmaan rikki. Kitty oli urheasti koittanut pysyä alkuperäisessä tarinassa mukana, vaikka koko tapahtumahimmelissä oli vilissyt hirveästi sille vieraita ja vierasperäisiä nimiä, mutta jossain kohtaa meidän univajeisen automatkakeskustelun keskellä se oli jo mennyt sekaisin ja luullut, että Aleksanterilla on kaksi Julie-nimistä siskoa. " Salma ei oo ainakaan ollut koskaan elämänsä aikana osa kenenkään ongelmaa", mä lopulta vastasin poliittisesti. "Paitsi ehkä jonkun jonka mielestä Bonnie kiiltää liikaa ja sattuu silmään." Hiljaisuus laskeutui, vaikka Kittyn rauhattomasta tavasta nousta ensin seisomaan ja palata sitten kyykkyyn mä tiesin että sen teki hirveästi mieli kysyä lisää. "Ehkä toi kana vois vaihtaa mun kanssa paikkaa", mä katselin taas hellästi vaaleaa kanaa joka sitkeästi jatkoi kuopsutustaan. "Mä voin mennä sen kuoppaan makaamaan ja se voi lähteä mun sijasta tutkimusvankilaan." Kitty naurahti kuivasti. "Te näytättekin vähän samalta. Blondit, ja sillein." Mä olin juuri ottanut kanan syliin (se kysyi vaan hiljaa pot? kun mä tartuin sitä mahan alta) ja vein sen lähemmäs Windin loma-ajan tarhaa. Windi tuli epäilevän näköisenä lähemmäs ja pysähtyi korvat kyllästyneessä luimussa useamman metrin päähän musta ja kanasta. Se oli niin done mun juttuihin välillä. "Hei Windi, tässä on sun uusi hoitaja", mä sirkutin pilkulliselle tammalle ja nostin kanaa suorille käsivarsille kuin uutta leijonakuningasta. "Jos teillä on aikaa kaikkeen tällaiseen niin on varmasti aikaa myös varusteiden pesuun", Raicyn matala ääni leikkasi ilmaa ja mä meinasin pudottaa säikähdyksestä kanan omaan päähäni. Kun mä laskin linnun maahan, se jäi odottavaisena pyörimään mun jalkojen juureen. Kai se halusi, että sitä nostetaan uudestaan. "Kitty, Alexiinalla oli satulahuoneessa hommaa kädet täynnä, menehän auttamaan", Raicy murahti, ja Kitty teki mukisematta lähtöä. Se kuitenkin vilkaisi jo muutaman askelen jälkeen olkansa yli. "Ai Kitty vaan? Eikö Cellalle ole hommaa?", se kysyi. Raicy näytti mietteliäältä. "Cella saa luvan nimetä tuon kanan. Ja vaikka sen toisenkin, nämä uudet joita äiti ei ole suostunut nimeämään. Kuulemma annamme kanoillemme niin kamalia nimiä, että hän ei halua puuttua tähän, mutta kyllä ne nimet tarvitsevat." Raicyn puhe painui loppua kohden hiljaiseksi jupinaksi. Kittyn koko naama loksahti hämmennyksestä. Mua nauratti. "Miksen mä saa nimetä kanaa!!" Kitty protestoi. "Koska huhu kertoo että oli alunperin sinun ideasi nimetä se yksi Sausageksi. Siitä Emily on vieläkin tuohtunut. Ja Cella on meidän kunniavieraamme." Kitty irvisteli ja muodosti mulle Raicyn selän takaa isolla suullaan sanan lellikki. Raicy hymyili mulle vinosti partansa alta. "Ei kiirettä. Kerro sitten, kun olet keksinyt." Proudly presenting: Raicy's Angel Number Five (kavereiden kesken Femma; ruskea vasemmalla) "Koska pitäähän meidän murskavoitosta olla täällä ranchilla ainakin yhden kananelämän ajan muistutus, ja sitäpaitsi sillä on valkoinen asuste niinkuin meidän joukkueellakin!!" ja Cella Junior (vaalea) "Koska miks ei." 18:45
Agi päästi pitkän hirnunnan Alaskanlahdelta puhaltavaan merituuleen heti, kun pääsi ulos traileristaan. Windi ravasi häntä viuhkana pitkin tarhansa sisälaitaa ja hirnui takaisin: olihan siitä nyt jännittävää nähdä kotikaverinsa täällä.
"Huh, pitkä matka", Salma pyyhki kiiltävää tukkaansa väsyneiltä kasvoiltaan ja koitti pidätellä matkan jäljiltä aivan pöljäksi heittäytynyttä Agia. Arktik, joka parhaillaan peruutti trailerista Mannyn käsissä ei näyttänyt juuri sen rauhallisemmalta.
"Ihana nähdä", Salma lopulta hymyili mulle ja halasi mua pikaisesti (juuri sen verran, että me ei kuristuttu yhteiseksi kebabrullaksi yhä pyörivän Agnethan riimunvarteen).
"Sähän oot melkein ruskettunut", Manny totesi mulle vinosti katsoen mun Texasin paahteessa pisamaistunutta naamaa.
Viljami näytti kahden muun takana vähän vaikealta. Mä en ollut vastannut mitään sen anteeksipyyntöviesteihin sen jälkeen, kun ne oli jäänet Julin kanssa kiinni yöratsastuksestaan.
"Hei", Vili astahti eteenpäin kun Manny ja Salma lähtivät viemään hevosiaan. "Ollaaksme cool?"
Mä tutkailin vaalean pojan ilmettä. Se näytti vaan ja ainoastaan pahoittelevalta, ei sellaiselta 'olen-nyt-salaa-Julin-kätyri' -pahoittelevalta.
"Meinaatko lähteä täällä sellasille salaratsastuksille ja nolata meidät?" mä kysyin silmiä siristäen samalla, kun liikahdin irrottamaan viimeisenä, maailman kärsivällisimpänä kuljetusautossa odottavaa Ailenia.
"En", Vili vakuutti leukaansa vähän nostaen.
"Entä meinaatko koskaan lähteä Windin kanssa luvatta yhtään mihinkään?" jatkoin, kun Ailen kopisteli alas ramppia. Vili taisi olla vähän jetlaginen, se ei meinannut tajuta liikkua Ailenin takaosan tieltä pois.
"En", Vili sanoi nyt aavistuksen kauhunsekaisesti. Nyt mä hymyilin.
"No, muut asiat ei mua kauheesti kiinnostakaan. Sit ollaan cool." Vili puhkesi vähän helpottuneeseen hymyyn ja otti vastaan Ailenin narun, jota mä ojensin sille.
"Varo Cella Junioria", mä sanoin lopuksi olkani yli juuri liikkeelle lähtevälle pojalle. Se hätkähti ja nosti nopeasti jalkaansa niin, ettei pullea, yli-innokas kana jäänyt väliin.
"Cel – " Vili katsoi naama rutussa kanan perään. "Onko ne nimenneet täällä kanan sun mukaan??"
"Ei, vaan mä nimesin sen itseni mukaan, tietenkin."
"No hei", Vili puhahti ja lähti mun perään kohti Ailenin westerntalliin laitettua lainakarsinaa.
"Tietenkin." |
|
|
|
Post by Cella on Apr 30, 2022 17:44:06 GMT 2
Haaveet ja aaveet 28.4. kuoleeko 20-vuotias tamma jos sen varsottaa
Ystäväni Google ei ymmärtänyt mun kysymystä. Se tarjosi mulle ensimmäisenä jotain lemmikkien krematoriopalvelu TassuMuistoissa -tarjoussivua, kuin mä olisin etsinyt tuollaisella lauseella vinkkejä siihen kuoleman hoitamiseen, enkä sen ehkäisemiseen. Näppäimistö valaistui kun mä pyyhin hakukentän ja koitin uudestaan. when is a mare too old to have a foalNyt hakutuloksia tuli enemmän. Mä pureskelin kärsinyttä peukalonkynttäni ja availin erilaisia hevoslääketieteellisiä faktasivuja. Ilmeisesti tamman hedelmällisyys alkoi heikentyä, ja siten kantavaksi tuleminen vaikeutua noin 16-vuotiaasta eteenpäin, ja vanhemman tamman lisääntymiselimistön kunto piti tarkistuttaa eläinlääkärillä ennen astutusta. Mutta muuten kaksikymppisyys ei ollut hevoselle varsinaisesti terveen kantamisen este, varsinkaan, jos se oli kantanut jo nuorempana terveitä varsoja. Kuten Windi oli. Mä en ollut saanut Kanadasta palattuani ajatuksiani irti siitä yhdestä keskustelusta, joka oli käyty Westernpäivän tohinassa. Mä olin taluttanut Windiä pois aamupäivän Apua, hevoseni puree -klinikalta, kun me oltiin kirjaimellisesti törmätty etäisesti tutunnäköiseen hahmoon pilkullisen hevosen kanssa. ”Hey”, mä olin jotenkin oivalluksesta innostuneena avannut suuni. ”I’ve seen you before. You attended Westernweeks, with your silvery leopard stallion.” Windin äkillisestä läheisyydestä innostunutta hevosta rauhoittelevalla naisella meni selvästi hetki hoksata, että mä puhuin sille. Se käänsi stetsoninvarjostaman katseensa muhun ja sen silmissä pilkahti tunnistava ilme. ”Ah, yeah, with TomTom. I mean, he’s not mine, unfortunately, I just work for the ranch that owns him. You were in Alexiina’s team in the team competition, right? Congratulations on your big win.” Mä hymyilin vinosti. ”Congratulations to you, I mean, you didn’t really leave any of the trophy money for the rest of them, did you.” Naista nauratti. ”Yeeah, winning is pretty easy for Tommy. He is our golden boy, we’re gonna spoil him to death.” ”I don’t blame you”, mä hymähdin. ”He’s available for breeding, y’know”, nainen iski mulle puolivitsikkäästi silmää ja nyökäytti päätään Windin suuntaan. ”Your mare is feisty, I watched you on the arena. She and Tommy would make a perfect appaloosa-spotted baby.” hevosen astutus pakasteillakuinka paljon maksaa eläinlääkäri hevosen astutus pakastetullimaksu hevosen pakasteetKiri luikahti tallikäytävän kulman takaa lähes suoraan mun taakse juuri kun mä olin googlettanut can you camouflage horse semen as something else so you dont have to pay toll.”Sinuna välttäisin Eediä, se etsii sua verenhimoisesti kun Kleopatra oli taas puskenut rikki yhden tarhan lankun”, mun rakas liittolais-Kiri valaisi mua. Mä huiskaisin kättäni puolihuvittuneesti ja vedin Kirin Windin karsinaan mun perässä. ”Mä pärjään Eedin kanssa. Katso”, mä näytin Kirille kuvaa ryhdikkäästä, colorado ranger–appaloosa -tuplarekisteröidystä TomTom -orista. ”Mä saatan olla hullu mutta mä ajattelin teettää Windillä tästä varsan. Mulla on nyt meidän Westernweekin palkintorahat, siis, Texasissa liikkuu lännenkisoissa vähän isommat dollarit kun Suomessa, voin kertoa. Niin mulla ois varaa tilata tästä pakasteet.” Kiri ei näyttänyt vaikuttuneelta. Joko se oli sitä mieltä, että siinä meidän kanssa samassa kopissa manailevan ja luimivan Windin solukkoa ei kukaan järkevä ihminen haluaisi tähän maailmaan lisää, tai sitten sillä oli tosi paha kaihi eikä se vaan nähnyt kuinka hieno mun näyttämä ori oli. ”Tota”, Kiri aloitti vähän varovasti. ”Eiks sulla oo tässä… ihan tarpeeks lautasella muutenkin?” Mä purin huuleni sisäpintaa ja pujotin puhelimen unelmaorikuvineen piiloon farkkujen taskuun. ”On. Mut ehkä siks just. Pitää olla jotain kivaakin oottamassa tunnelin päässä, muuten sekoaa”, mä perustelin, nyt vähän laimeasti. Kiri näytti myötätuntoiselta ja musta tuntui pahalta kun mä katsoin sen yhä keltaisten mustelmien kirjomaa kättä. Saadakseni jotain puuhaa hiljaisuuden venyessä mä pujotin riimunnarun Windin naruriimuun. Ainakin se pääsisi kävelylle, vaikkei lasta saisikaan. ”Sitä paitsi ei tää rikosjuttu varmaan etene enää mihinkään”, mä yritin vielä lisätä huolettomasti kun mä avasin karsinan ovea. ”Mulla on alibi yhdelle pääpäivälle, eikä tässä oo käynyt mitään uusia käänteitä. Eiköhän tää ala olla ohi.” ”Mä kuulin että Juli lopetti”, Kiri sanoi hiljaa. Mä meinasin päästää yllätyksessäni irti koko Windistä, kun me oltiin jo käytävän puolella. ”Viime viikolla. En oo varma, mutta niin täällä puhutaan. Se oli kuulemma huutanut täyttä kurkkua toimistossa.” Se ei käynyt järkeen. Mikään siinä ei käynyt yksiin Julin muuten röyhkeän… no, olemassaolon kanssa. Eihän se koskaan lähtenyt tai väistänyt missään tilanteessa, ei vaikka sille tehtäisiin päivänselväksi, ettei sitä kaivattu. Tai silloin varsinkaan. Me katsottiin Kirin kanssa toisiamme ja peilattiin toistemme naamoilta ne tuhat pään sisällä juoksevaa kysymysmerkkiä. ”Ja mulle tulee viestejä, jossa kehotetaan hankkiin asianajaja. Tuntemattomasta”, Kiri myönsi vielä hiljempaa. Se vilkaisi takanaan olevan Indin karsinan suuntaan kuin peläten, että Milla-Riina kuuntelisi vesilasi seinää vasten meidän jokaista sanaa. ”Että… ikävä kertoo mut tää ei oo vielä ohi.” Mä en ehtinyt vastata Kirille, kun satulahuoneen ovi kävi ja joku käveli käytäväsuoran päätyyn. Se on jännä asia, jos rakastaa jotain ihmistä kuusi vuotta ja pitää sitä elämänkumppaninaan, sen läsnäolon vaan tuntee jonain pienenä liikahduksena navan takana tai outona rauhana pään sisällä, vaikkei sitä järjellisin, virallisin aistein olisi vielä havainnutkaan. Niin, mä tiesin että se oli Aleksanteri joka oli kävellyt esiin, ennen kuin mä edes käänsin päätäni. Kiri katsoi Allua, se oli mennyt täydellisen kalpeaksi. Allu katsoi mua, sitten Kiriä, ja sitten puoliksi taakseen kun joku vielä satulahuoneen syvyyksistä esiin astumaton puhui sille. ” – ja siis Lailan kamoista ei oo mikään muuttunut, se on jopa vähän koomis –” Ruskea tukka näytti niin tutulta, vaikka se oli lyhentynyt vuosien aikana. Aikuisempaan, siistimpään leikkaukseen, ei lyhyeksi-lyhyeksi niin kuin mulla. Tuntui että oli taas vuosi 2017, kaikki oli tavallaan niin samanlaista, vaikka Aleksanterilla oli keltamustelmainen leuka, Kirillä keltamustelmainen käsi, ja Annilla sormuksenmuotoinen, muuta ihoa vaaleapigmenttisempi jälki vasemmassa nimettömässä. Aleksanteri katsoi puheensa keskeyttänyttä Annia, ja sitten mua. Anni katsoi Aleksanteria, sitten Kiriä, ja sitten mua. |
|
|
|
Post by Cella on May 5, 2022 16:17:16 GMT 2
Crazy
WRJ-tarinakilpailut viikon takaa
Roan Ravine Ranch
1st place - Cella Talve (VRL-08526) - Whirlwinded Dot VH14-010-0043
Horse crazy, that’s what they called us.
It was a joke to them, their favorite joke all through junior high, yet they didn’t understand how exhausting and predictable that joke was.
Whinnying at us at the hallway? Weird, but okay. Accusing us of smelling like sh*t, as if we came straight from the stables to that morning biology class? Obviously, we didn’t, but okay.
Trying to provoke us by telling us they will make smoked ham out of the horses we love? One time I just lost it and told one of the smoked-ham-ooh-I’m-such-an-original-thinker-with-this-joke -kids that I would make smoked ham out of something in his pants but unfortunately it was so small it would get lost on the smoker. I think I got sent to the principal’s office for bullying him after that.
Horse crazy, that’s what they called us. Yet they knew nothing about how crazy we really can be. Like, ‘fly your 20-year-old mare across the planet for western riding competitions’ -crazy.
As I see the sturdy wooden fences surrounding Roan Ravine Ranch, and the snow-capped mountains in the horizon, I realize that we are, once again, so very far from home. I feel my rein-free hand shake a little against my thigh, even though the Canadian spring sun feels warm on my back. I’m not sure whether it's competition jitters, excitement, or just the jet lag and the enormous amount of coffee I had this morning, but something moves around in my gut like a small, vibrating animal.
I squint my eyes in the sun and see the previous rider approach the last obstacle on the trail – the gate. I touch my mare’s warm, spotted skin just in front of the saddle. She makes an impatient noise and gives a nearby horse an ugly look. She knows we’re next, she can sense it from the way I act.
The crowd cheers to the latest finishers and I guide my mare out of the warm-up area. As the previous pair walks past us, all smiling and young and puffed up after their success, I’m suddenly very aware of the shot of cortisone on my knee and the gallon of cooling ointment slapped around my mare’s hind legs. This is not an easy sport, and we’ve been around it for years. It leaves a mark.
Yet, here we are, once again. My mare, my beautiful mare, waits on my mark as excitedly as she did years ago. As I’m in the spotlight with her, in the middle of the big competition arena, I realize that the animal in my gut is happiness.
Horse crazy, that’s what they called us. And, I mean, were they wrong?
|
|
|
|
Post by Cella on May 17, 2022 11:29:50 GMT 2
Petturit sunnuntai 15.5.
Seppele Cup
Mä luulin että mä olin tulossa Seppeleen toimistoon keskustelemaan Windin astutusasioista ja allekirjoittamaan erinäisiä jos-varsa-perii-äitinsä-luonteen-emme-ole-kasvattajana-siitä-vastuussa –papereita, mutta ilmeisesti mut oli vauvahaaveiden varjolla huijattu interventioon. Mikä muu selittäisi sen, että mua vastassa istui hyvin vakavan näköinen Hannes, hyvin kyllästyneen näköinen Emmy ja hyvin, no, itsensä näköinen Hanski Appelgren. Mut valtasi heti paha fiilis, että tämä interventio liittyi mun ja Aleksanterin pusuun Hanameiden gaalaillassa. Sen pusun oli nähnyt melkein puolet Ruotsissa olleista seppeleläisistä, joten kuka tahansa oli saattanut kannella omistajistolle. Mä kiikutin katsettani puolihätääntyneesti Emmyn ja Hanskin välillä, kun Hannes asteli hiljaa sulkemaan toimiston oven mun takana. Viimeksi kun mä ja Allu oltiin yhdessä, talli oli ollut vielä Annen, joten mistä mä tiesin jos tallin sisäisten suhteiden politiikka olikin muuttunut ja nykyään kanssatallilaisen suuteloinnista joutui jalkapuuhun. Tai vähintään kuuntelemaan Hanskin pitämän suuteluterveysvalistuksen. “Onko tää joku interventio musta ja Allusta?” mä möläytin ilmoille suoraan, ennen kuin kukaan johtoportaasta ehti avata suutaan. “Koska ei me olla nyt puhuttu tällä viikolla, ei meillä oo vielä mitään mistä pitäis olla huolissaan.” Emmy kohotti kulmiaan. Mä jäin hetkeksi miettimään omaa sanavalintaani – mikä freudilainen lipsahdus oli sanoa ei oo VIELÄ mitään?? Hannes rykäisi kiusaantuneena kurkkuaan ja mä ymmärsin kaikkien ilmeistä, että ne ei tienneet musta ja Allusta mitään. Puheenaiheen vaihto, Cella. “Vai onko tää taas Julista? Vai siitä Kleopatran omistajasta, mä oon aika varma, että se sanoi että voi maksaa lehmän heinät? Jos tää on mun tupakoinn – “ “Onko normaalia, että noin nuorella tytöllä on noin monta aihetta mahdolliseen interventioon?” Hanskin ääni oli terävä, vaikka sillä oli suu täynnä pöydällä olevasta pitkosta leikattua pullaa. Hannes oli nostanut kätensä dumbledoremaisen lempeästi pystyyn keskeyttäkseen mut. “Ei hätää, Cella, et ole ongelmissa. Me pyydettiin sinut tänne lähinnä pyytääksemme – ei, kannustaaksemme – sinua osallistumaan Seppele Cupin kilpailuihin.” “ Miksi?” mä kysyin tyrskähtäen. Mä ja Windi oltiin hyviä omissa jutuissamme, mutta, no, ne jutut ei varsinaisesti olleet niitä mitä mitattiin Seppele Cupissa. Emmy näytti pöydän ääressä kärsivältä. “Kuten mä olen Hanneksellekin monta kertaa sanonut”, vaalea tallinomistaja selvästi yritti pitää äänensä rauhallisena. “Kaikki osallistuvat cupiin ihan oman harkintansa mukaan, emme painosta ketään. Cella, tiiän että ootte painottunu länn –” “Meistä vain olisi tärkeää, että omat tallilaiset tukisivat oman tallin sarjakilpailua, ja huomasimme että sinun nimesi ei ollut osallistujalistassa”, Hannes keskeytti Emmyn iloisesti ja katsoi mua toiveikkaasti. “Olisitko... harkitsemassa osallistumistasi?” “No...” mä mietin miten ilmaista itseni murskaamatta tukkajumala-Hanneksen jostain syystä muhun ja Windiin liittyviä cup-unelmia. “En?” Emmy nyökäytti Hanneksen takana ja tuntui tyytyvän mun vastaukseen, mutta mies ei luovuttanut. Se viittoi nyt kohti sohvaan uponnutta Hanskia. “Hannele tässä juuri kertoi, että Windi ja sinä olette pitkäaikainen parivaljakko, ja että te olette yksi ratsukko jonka hän laittaisi mielellään edustamaan Seppelettä”, Hanneksen äänessä oli haikailevaa imartelua, mutta Hanski itse ei, Hanneksen harmiksi, ollut saanut taktiikanvaihdoksesta kertovaa käsikirjoitusta eikä osannut pelata mukana. “Ei”, Hanskin teräksinen ääni keskeytti. “ Sanoin, että jos tahdot tehdä tallin ratsukoilla ja tuntihevosilla vaikutuksen niihin teille naureskeleviin tuttaviinne, minun yksi valintani esteluokkiin olisi se pilkullinen. Se on varma ja innokas hyppääjä. Tytöstä en sanonut mitään, tuolla on kurinalaisuutta, kunnioitusta ja käsien joustoa vähemmän kuin pellolla kasvaneella hunnilla.” Mua olisi varmaan viihdyttänyt Hanskin solvaus, jos pieni pistos Hanneksen puolesta ei olisi syntynyt mun mahanpohjaan naureskelevien tuttavien kohdalla. Tottakai mä olin kuullut (ja itsekin ladellut) niitä juttuja Hanneksen kyvyttömyydestä johtaa tallia, mutta en ollut koskaan ajatellut, että Hannes saattoi perhepiirissä, kaveriporukassa tai hevosympyröissä kuulla samanlaisia, jopa tylympiä juttuja ihan päin naamaa. Nyt tämä keskustelu alkoi käydä paremmin järkeen: ei kyse ollut varsinaisesti musta ja Windistä, Hannes vaan halusi todistaa jollekin, että sai siipensä suojissa olevia tallilaisia aktivoitumaan ja (hyvällä onnella) myös pärjäämään kisakentillä. Sillä taisi olla paineet saada ensimmäinen Seppele Cupinsa onnistumaan. Mä irvistin pahoittelevasti. Jos Hannes oli ahdingossa, mä en halunnut kuulostaa kusipäältä ja suoraan kieltäytyä, koska rehellisesti sanottuna musta tuntui a) pahalta sen puolesta ja b) että mä olin sille aika paljon velkaa, kun se oli juuri maksanut mun reissun Yhdysvaltoihin kisaamaan. Mutta minkä mä sille mahdoin; rehellisesti olisin ottanut ennemmin sen Hanskin suuteluvalistuksen kuin joutunut kisaamaan taas enkkulajeissa. “Sori, mutta me ollaan Windin kanssa niin vahvasti painotuttu lännenpuolelle, että meillä ei ois oikeesti paljoa annettavaa niissä kisoissa. Ei me olla menty koulua tai esteitä yhdessä varmaan vuoteen.” Ottaen huomioon, että Hanski oli juuri todennut mun ratsastavan kuin hunni, ja että se oli tunkenut taas suunsa täyteen pullaa, se olisi voinut olla tässä kohtaa tyytyväisenä hiljaa. Ei ollut. “Höpsis”, Hanskin suusta lensi muruja s-äänteiden kohdalla. “Olettehan olleet minunkin tunnillani vuoden sisään. Ja se tammasi juoksee kokeneiden koulu- ja estetunneilla joka viikko, se ei ole ruosteessa, vaikka sinä olisit.” Mä mulkaisin Hanskia, mutta se ei nähnyt. Hannes tuijotti mua edelleen toiveikkaan odottavasti. “No –” mä koitin viivytellä ja liu’utin puhelinta pois farkkujen taskusta. “Ainakin mun pitää varmistaa... öö... Kristeriltä. Se on mun valmentaja, se voi olla sitä mieltä että tälläiset Kupit häiritsee meidän westernkisoihin treenaamista.” Emmy katsoi mua huvittuneesti, se olisi nähnyt mun bullshitista läpi Liekkijärven keskustasta asti. Mä hain valikostani, jostain yli kahden kuukauden takaa mun ja Kristerin viestiketjun, ja naputin sille epätoivoisen viestin. Mä luotin, että Krister ymmärtäisi mun vihjeen, tai vähintäänkin olisi vetämässä jotain vaellusta ja vastaisi kolmen päivän viiveellä, jolloin olisi liian myöhässä. Tänään ei kuitenkaan edes Kristeriin voinut luottaa. Petturuudesta katkeroituen mä katsoin sen vastauksen, jonka se oli juuri tässä kohtaa päättänyt osata pikakirjoittaa ryhmyisillä sormillaan alle kolmessa minuutissa. Mä purin poskeani ja pakotin itseni hymyilemään irvistävästi. Tekosyyt alkoivat valua vähiin. Vastahakoisesti, itseäni veltosti pään sisällä tsempaten mä nyökkäsin. En mä varmaan vaihtelun vuoksi estekentälle joutuessani kuolisi. Hannes oli liian iloinen mun suostumisesta. Mun poistuessa toimistosta, juuri ennen kuin ovi sulkeutui mun takana, mä kuulin sen sanovan Emmylle jotain joka kuulosti pahasti sanoilta loistavaa, seuraavaksi soitetaan Emmanuelille. Windi oli herkkähermoisella päällä. Mä rahtasin sen ulos puomille, koska siitä lähti hirveät määrät kevätkarvaa – se kutisi ja luimi mulle koko harjauksen ajan, ja musta lähti puolihuvittunutta, puolikireää tuhahtelua kelatessani päässäni toimiston keskustelua. Mä keksin jälkikäteen todella monia hyviä vuorosanoja, joilla olisin voinut välttää kisoihin joutumisen, mutta se taisi olla nyt myöhäistä. Ja ihan itse olin ne sanat ‘no, voin mä sitten osallistua’ sanonut. Viljami ja joku vaalea tyttö raahautuivat meidän luo tarhoilta päin sangot kädessä juuri kun mä olin heittämässä satulaa (YLEISsatulaa !!!) Windin pilkulliseen selkään. Ehkä ne raukat oli epäonnistuneet koko tallin yhteisessä kuka-pelkää-työvuorossa-olevaa-Inkeriä -leikissä, tai sitten ne teki jotain leirimaksujen vähennyksiä työnteolla. “Hei, oot ottanut väärän satulan!” Vili huikkasi mulle virnistäen välittömään tapaansa ja osoitti Windin selässä luonnottoman pieneltä näyttävää yleispenkkiä. “Piti mennä ja osallistua Seppele Cupiin nii pitää kai tämmöisessä istua edes kerran”, mä irvistin takaisin. “Hei, siistiä!” Vili ei selvästi saanut kiinni asian negatiivisesta puolesta, se oli innoissaan kuin kultainennoutaja. “Mekin osallistutaan cupiin, Jasmiina kans.” Tämä osoitettu Jasmiina antoi mulle jonkinmoisen puolihymyn. “Otan osaa”, mä vastasin ja irrottelin Windin naruriimun kaulalta, jossa se oli odottanut suitsimisen ajan. Mä en ehtinyt taluttaa tammaa kovin montaa askelta, kun Vili astui äkisti lähemmäs ja tuijotti lamaantuneella ilmeellä Windin toista kylkeä. Iso vandaalikaiverrus Windin yleissatulan kauniissa siivessä näkyi edelleen, vaikka sitä oli yritetty tummalla nahkarasvalla tasoitella huomaamattomaksi. Vili koski etusormellaan rosoista J-kirjainta. “Tekiks se oikeesti tän?” Vili kysyi multa, nyt hyvin hiljaa. Mä en vastannut, katsoin vaan poikaa ja se katsoi mua, pitkän tovin. Jasmiina vaihtoi vähän matkan päässä painoa jalalta toiselle. Köhäisin vähän kurkkuani ja nappasin Windiä kuolainrenkaasta, kun tamma meinasi ruveta käyttämään mua päänsä rapsutuspuuna. “Tulkaa nostaan mulle puomeja”, mä osittain määräsin, Vilin kysyvästä ilmeestä välittämättä, ja käänsin cup-ratsuni kohti kevätaurinkoista kenttää. |
|
|
|
Post by Cella on May 17, 2022 17:32:00 GMT 2
Ilon päivälauantai 21.5.
Seppele Cup
ks. tämä Toista meistä vielä kiinnosti kisapäivän pöhinä, kiiltävät kouluaidat ja vielä kiiltävämmät kilpakumppanit.
Toista ei. |
|
|
|
Post by Cella on May 29, 2022 15:01:50 GMT 2
Odottavan aika 198. Mun peukalon kynsinauha vuoti verta. Se teki niin aina välillä. Kun mulla oli stressiä, mä purin sitä jäystämällä peukalonkynttäni, vaikka siinä ei ollut enää mitään jäystettävää. Ja tällä viikolla mulla oli ollut todella paljon stressiä.
Mä selasin puhelinta istuessani toinen pakara puutuneena puujakkaralla Windin karsinan edessä. Peukalon verenvuoto kasvoi samassa tahdissa kun eläinlekurin odottamisen tuoma ahdistus. Veri jätti punaisia raitoja puhelimen näyttöön. Windi luimisti mulle ovensa yli, kun mä nousin kankeasti ja pudistin farkkujani harjanputsauksesta jääneestä pölystä. ”Pärjäätkö tässä jos meen hakeen laastarin?” mä kysyin Windiltä, ihan kuin se ei olisi pärjännyt kahtakymmentä vuotta elämästään vallan mainiosti ilman mun läsnäoloakin. Mulla oli aito pelko selkänahassa, että juuri nyt, kun mä olin käyttänyt ison lohkon rahoistani amerikoista tuotuihin pakasteisiin ja kun Windin varsa oli tulossa juuri mulle, Windi pyörtyisi omia aikojaan tai takertuisi omaan heinäverkkoonsa tai jotain, joka estäisi tulevan siemennyksen. Kun katsoi mun elämää taaksepäin saattoi päätellä, että juuri mulla saattoi olla sellainen tuuri. Windi ei vastannut, joten sen liikehdintää epäluuloisesti silmäillen mä lähdin valumaan kohti toimiston ensiapupakkausta. Toimiston ovi oli kiinni, ja käytävällä oven edessä odottivat täysin ilmeetön, kasvoistaan päivettynyt Inkeri ja olisimpa-missä-tahansa-muualla -ilmeinen Eedi. ”Oota vuoroasi”, Inkerin sähähdys leikkasi ilmaa, kun mä olin koputtamassa toimiston oveen. Mun käsi jäi heijaamaan ilmaan ja mä kohotin pienemmälle blondille kulmiani. Eedi Inkerin selän takana pudisti mulle hienoisen varoittavasti päätään. ”Mä tarvin vaan laastarin”, mä totesin ykskantaan, olettaen että ensiapulaukun nappaaminen ei olisi niin pitkä toimenpide, että vaatisi jonossa odottamista. ”Tarviit kohta kaks, jos et oota vuoroasi.” Mä olin arvioinut, että olin vuosien varrella suhteellisen tottunut Inkeriin ja sen raivareihin, mutta ehkä Inkeriin ei vaan voinut tottua. Ehkä se oli kuin sellainen bengalintiikeri, jonka joku ihmisrukka naiivin harhaisesti luuli kesyttäneensä lemmikiksi, ja joka sitten söi sen ””kesyttäjänsä”” kun se nukkui. Mä asetuin odottamaan selkä toimiston vastapäistä seinää vasten huokaisten äänettömästi. Hiljaisuus oli painava. Inkerin vihaisuus, mistä syystä tällä kertaa johtuikaan, väreili ilmassa metrien päähän lähteestään. Eedi vältteli kiusaantuneena mun katsetta ja tuijotti nurkassa häärivää pikkuista hämähäkkiä. Jo se After rideilla käyty keskustelu Eedin ihastuksesta ja Aleksanterin liian toverillisesta käytöksestä olisi tehnyt ihan riittävän kiusallisen ilmapiirin – mutta tiesikö Eedi, että mä tiesin niiden pusustakin? ”Miks te ette mee sisään?” mä rikoin hiljaisuuden, kun olin aikani arvioinut Eedin vältteleviä ilmeitä. ”Hannes siellä käy myyntipuhelua”, Inkeri sylki viimeisen sanan suustaan niin pilkallisesti, että sen kantama iva varmasti pisti Hannesta fyysisesti rintaan oven läpi. ”Kun se lopettaa, mä meen kertomaan sille miten vitun pitkän oikeusjutun se saa eteensä hevosvarkaudesta ja petoksesta, ja että mä tuun vainoamaan sitä siihen asti kun mä kuolen. Ja vähän sen jälkeenkin. Eedi tulee todistajaksi.” Mä räpäytin silmiäni hitaasti. Mä ymmärsin yleensäkin vain noin 30% siitä, mistä Inkeri milloinkin oli tulistunut, mutta nyt en sitäkään vähää. Hiljaisuus jatkui. Inkerin hengitys oli kiihtynyt ja mä olin lievästi huolissani, että se ryskäisi toimiston ovesta läpi. ”Eläinlääkäri tulee tarkistamaan Windin tänään, kun sillä alkoi kiima”, mä sanoin ohjatakseni edes osan Inkerin energiasta toiseen puheenaiheeseen. ”Jos kaikki on tässäkin kohtu-ultrassa ok, se keinosiemennetään samalla kertaa. Sit varpaat ristissä että siemennys ottais.” Eedin naama kävi läpi melkoisen kavalkadin ilmeitä. Se näytti yllättyneeltä, sitten iloiselta, sitten siltä että se sanoisi jotain – varmasti varsa-aihe olisi sen omasta tilanteesta johtuen jotain, josta se olisi jutellut vaikka koko päivän. Sitten se muuttui epävarmaksi, ja lopulta jäi ilmeettömänä katsomaan samaa nurkkaa kuin äsken. Se taisi tulla tulokseen, että mun kanssa se ei keskustelisi edes varsoista. ”Vittu jee”, Inkeri puhahti ja vilkaisi mua sivusilmällä. ”Mä en sit hoida sitä saatanan sikiötä.” Mun suupieli nousi vähän. ”Mun tuurilla sitä ei voikaan astuttaa tai joku menee pieleen ja sieltä tuleekin varsan sijasta sammakko.” ” Sun tuurilla?” Inkerin raivokas rintamasuunta kääntyi uhkaavasti kohti mua. Mä napsautin suuni kiinni. Olisi vaan pitänyt odottaa hiljaa ja uhrata Hannes. ” Sun tuurilla?? Joo, yhyy, voi Cellaa ja Cellan huonoa tuuria, raukka saa vaan varsoja ja sponssattuja kisareissuja ja olla joku Hanneksen oma Seppele Cup Chosen One ilman mitään meriittejä joilla ansaita se.” Myrkky valui Inkerin sanoista ja se nojasi vihaista naamaansa lähemmäs mua. Mun naama oli lähinnä pöyristynyt. ”En mä mitenkään saa varsaa, ihan maksan siitä niinkun normaalit ihmiset”, mä pidin jalkani maassa, vaikka selviytymisvaisto käski astua kauemmas. Inkeri oli aivan saatanan arvaamaton kun se suuttui, ja mä olin sohaissut sitä ilmeisesti johonkin arkaan kohtaan. Mä en tiedä edes miksi mä yritin puhua sille järkeä, kun mä tiesin ettei sitä kiinnostanut faktat silloin kun se tunsi kokeneensa vääryyttä. ”Enkä mä myöskään ollu mikään erityisvalinta cupiin, Hannes taisi pyytää erikseen kaikkia pitkään ratsastaneita jotka ei ollu ilmottautunu; mua, Mannya, Eediäkin ratsastaan Röstin?” Mä ehdin vain katsoa Eediä, odottaen että se vahvistaisi mun sanat, kun Inkeri alkoi sylkeä: ”AI KAIKKIA PYYSI!!! JÄNNÄ ETTEI PYYTÄNYT MUA, VAIKKA SILLÄ OLISI OLLUT MAHDOLLISUUKSIA KYSYÄ JOKA SAATANAN PÄIVÄ!! VARMAAN EI PYYTÄNYT KUN TIESI ETTÄ SE AIKOO MYYDÄ MUN OMAN PONIN MULTA ALTA!!!” Mä kuulin hevosten hätkähtelevän huutoa lähikarsinoissa, niiden asvalttilattiaa raapaisevat kaviot ja yhden varoittavan protestipotkun. Mä kuulin myös toimiston oven aukeavan ja Hanneksen pörheän pään kurkistavan ulos. Mä suljin silmäni nanosekunniksi, kuin sanattomaan rukoukseen vähän hitaalla kulkevan tallinomistajan puolesta. Mä tavallaan arvostin sen tahtoa tasoittaa ja ratkaista kaikkia tallin konflikteja kun sellaisia kuuli, mutta juuri nyt se olisi oman turvallisuutensa vuoksi voinut olla minuutin pidempään sisällä. ”Inkeri – ” Eedi aloitti varovasti. Kun Inkeri kääntyi kohti Hannesta, hitaasti ja tuhoisasti kuin minikokoinen sotasukellusvene, mä otin sen vihjeenä painua helvettiin koko tilanteesta. Laastarit unohtaen mä lähdin painumaan Windin karsinaa kohti. ”Mitä siellä – ” Vili kurkisteli käytävällä kohti toimiston äläkkää Ailenin tyhjä riimu käsissään, ja Sisu, yksi uusista hoitajista jonka kanssa mä olin törmännyt heti Hanameiden jälkeen, seisoi suurisilmäisenä pojan takana. ”Paetkaa kun voitte”, mä sanoin nopeasti, ja molemmat kääntyivät hämmentyneenä mun perään. ”Onks joku vaaratilanne?” Sisu kysyi olkansa yli katsoen, kun mä heitin riimua Windin päähän. ”No… Hannekselle ehkä”, mä vastasin vinosti ja kopistelin tammani kanssa ulos sunnuntain aurinkoon. Puhelin surahti mun taskussa. Mä en ehtinyt kaivaa sitä ulos, kun Vili tarttui mua hihasta. ”Onks toimistolla joku – ” poika näytti hermostuneelta, kun se piti pienen punnintatauon. Mä huomasin nyt vasta, että se näytti todella väsyneeltä ja huonosti nukkuneelta. ” – joku joka liittyy Juliin?” ”Ei?” mä pysähdyin niin nopeasti katse Vilissä, että Windi törmäsi turpa edellä mun hartiaan. Sisu pysähtyi meidän toisella puolella. ”Miten niin? Miks olis Julista, Juli on lopettanu?” Vili näytti vaikealta. ”Se soitti mulle tiistaina, nyt cup-viikonlopun jälkeen, kun se oli näkemässä – ” Vili hengitti syvään ja päätti ilmeisesti olla sanomatta sitä, mitä ensin aikoi. ”Musta vaan tuntuu et jotain on tapahtunut.” Mä katsoin Viliä epäluuloisesti kun se irrotti kätensä musta ja mä sain liu’utettua puhelimen taskusta. Mä katsoin Viliä ja Sisua, ja ne katsoivat kysyvän odottavasti takaisin. Vilin sanat olivat saaneet mun sykkeen nousemaan. Inkerin kaunis ääni kiiri tallista pihalle asti ja sai Windin kääntelemään korviaan. ”Voi hitto”, mä puhahdin, ja suljin eläinlääkärin viestin valitakseni toisen numeron. Mua melkein harmitti, että mulla oli Julin numero edelleen kuukausien takaisten hyvien välien ajalta tallennettuna. Lähtevän puhelun ensimmäinen tuuttaus soi luonnottoman kovana mun korvissa. Rauhallinen ja stressitön ympäristö? Windin astutuksesta ei tulisi mitään. |
|
|
|
Post by Cella on Jul 11, 2022 22:36:49 GMT 2
Kesähedonisti
Cellan kesän pikatarinoita Cella melkein katuu sitä, että on mennyt ottamaan vastuulleen pilkullisen varsasikiön ja Normaalin Aikuisen Ihmisen viikkotyömäärän. Ei celloja oltu luotu sellaiseen normaaliuteen ja vastuuseen. Cella miettii edellisiä kesiä, kuinka se lillui nestemäisenä hedonismimöllykkänä typeristä, huolettomista kesänautinnoista toiseen; kuinka se käveli juhannusyönä bensiinintuoksuisen motarin varressa liftaamassa Hangon kesäjuhlille, suuteli söpöä festariportsaria, yllytti lukiokavereita varastamaan sen laiturin pienimmän purjeveneen. Ajeli Aleksanterin kanssa niiden yhteisellä, pinkillä kesäskootterilla maitohorsmien ja paarmaparvien läpi Liekkijärven hiekkateitä. Sitten se miettii tätä kesää, kuinka lähes kaikki muut pääsivät lähtemään Norjaan, Lofoottien jylhien vuorien ja kirkkaiden vuonovesien äärelle, mutta Cella on yhä täällä. Cella on täällä, peukalo stressipureskelusta verillä ja jalat työkengistä rakoilla, kuuntelemassa eläinlääkärin kesäsijaisen kertomusta siitä kuinka varsan asennosta johtuen sen sukupuolta ei voi arvata vaikka yrittäisi. Cella on täällä, ja sillä on ikävä Aleksanteria. se kesäeläinlääkäri kävi, kaikki ok, Cella on kirjoittanut Aleksanterille aamulla. Allu on nähnyt viestin, mutta ei vastannut mitään. Sillä on tiukka kisapäivä meneillään, Cella selittää itselleen. Se, että se on Milla-Riinan kanssa ulkomailla, ei vaikuta mihinkään. pyry tuli tänään mun kaa samaa matkaa laitumille, Cella kirjoittaa Allulle uuden viestin. yritin jutella sen kaa miten iitan astutus ja se orin hyppäys meni mut se näytti siltä että ennemin adoptois hanneksen ja inkerin yhteisen lapsen kun analysois mulle hevosen rakastelutekniikkaaCella heijaa hiljaa puhelin kädessään ja katsoo ilta-auringossa kultaiseksi värjäytyvää tammojen kesälaidunta. Windin hahmon erottaa muista lomailevista tammoista vastavalossakin: sen öttiäisiä häätävä häntä on kuin tekniseen huippuunsa viritetty mekaaninen piiska. tsemppii kisoihin, laita jotain kuvia kun ehit, Cella laittaa vielä loppuun, ja hengähtäen tunkee puhelimen shortsiensa taskuun. Windi nostaa päänsä ruohotupostaan ja vaeltaa kohti laitumen aitaa vahvasti pöristen. Sen korvat on asetettu lämpimään perustervehdykseen - litteään luimuun - mutta se selvästi kaipaa rapsutusapua levenevän kylkensä kanssa. Cella pujottaa kapean kätensä laidunaidan raosta ja tekee työtä pyydettyä. Cella ennemmin näkee kuin tuntee varsan liikkeen. Vaalea, ratsastushanskan rusketusrajan koristama käsi lepää yli kymmenen sentin päässä kohdasta, jossa Windin kylki pulpahtaa varsan potkun voimasta, mutta silti potkun voima tuntuu fyysisesti Cellan kaikissa raajoissa. Eikä se sillä hetkellä kadu vastuuttomien kesiensä taaksejäämistä enää ihan niin paljon. |
|
|
|
Post by Cella on Jul 28, 2022 21:20:09 GMT 2
Hikilakanat
Kuivunut hiki tuntui inhottavana kelmuna selässä ja sai ihon kutisemaan autonpenkkiä vasten. Se hiki muistutti mua jatkuvasti tavasta, jolla mä olin herännyt aamulla kuumissani, sotkeutuneista lakanoista, pää aivan sekaisin siitä, missä mä olin. Mä olisin halunnut pestä sen hien pois suihkussa, mielellään kunnon karhunkielellä ja saippuavillalla, mutta ei mulla ollut ollut sellaiseen luksukseen aikaa. Hitto kun olin mennyt lupaamaan Vilille, että mä opettaisin sille tynnyrinkiertoa just tänään.
Vahva käsi puristi juuri mun polven yläpuolelta, ja liukui siitä liioitellun hitaasti ylöspäin. Matala ääni sanoi mulle jotain, mutta mä en saanut selvää, niin kovaa veri mun korvissa kohisi –Ei. Mä cringe-irvistin lujaa ja puristin rattia niin että sain ajatukset yön kiusallisesta takaumasta takaisin lievään, tykyttelevään kipuun lastoitetussa sormessa. Ne takaumat täyttivät mun pään aalloittain, yllättävinä kuin sähköiskut talvisesta metallikaiteesta, vaikka mä yritin sekä kuvaannollisesti että fyysisesti ravistaa niitä korvasta ulos. Aleksanteri oli yksi viimeisiä ihmisiä, jonka mä halusin nähdä ensimmäisenä tallin pihaan tullessani, joten tietenkin se oli mua vastassa. Poika katsoi mua osittain ilahtuneena ja osittain vinosti, pidellen samalla mopokypärää oudosti sivuttain itsensä takana kuin vetäen sitä piiloon mun astuessa autosta ulos. "Mä luulin että sä oot New Yorkissa", se sanoi mulle ilman turhia moikkauksia. Me oltiin viestitetty alle vuorokausi sitten, kun Allu ei ollut saanut unta ja mä olin ollut seitsemän tunnin aikaeron päässä valmistelemassa paluulentoa Suomeen. Me oltiin pelattu viestien välityksellä En Ole Koskaan -leikkiä. Seitsemän vuoden tuntemisesta, yhdestä kihlauksesta ja muutamasta seurusteluyrityksestä huolimatta mä en ollut ennen tiennyt, että Aleksanteri ei ollut koskaan elämässään maistanut berliininmunkkia. "Tulin yöllä. Tänään meen höykyttämään Vilistä uuden tynnyrikierron mestarin", mä vastasin meidän lähtiessä kävelemään rinta rinnan kohti vehreiden koivujen kehystämää tallirakennusta, niin lähekkäin että meidän hihat hipoi toisiaan. Mun teki vähän mieli tarttua sitä kädestä, mutta musta tuntui että sellainen rohkea yritys olisi rikkonut meidän uuden dynamiikan. Tai että se olisi tuntenut mun käden viipyilevän hikisyyden ja arvannut siitä, mitä oli meneillään. Allu hymähti. Se taisi olla ajatuksissaan, koska se käveli mun kanssa päätallin oville vaikka Ruttu asui ihan muualla. Windistä oli muovautunut hehkuvan odottavan äidin sijaan hyökkäilevä hinaajalaiva. Se oli valtava jo nyt, vaikka varsan tuloon oli viikkoja, ja se oli massavan keskiruumiinsa takia entistäkin ärtyisämpi. “Vieraanvarainen mamma”, Aleksanteri tuumasi katsoessaan Windin karsinaan, joka oli täynnä suhteettoman leveitä kylkiä. “Sen lapsilla on aina tuolla sisällä tollanen kuuskytneliöinen kolmio avokeittiöllä ja saunalla.” “Mä kuvittelen sen kissan kokoisen kersan vaan leijumaan lapsivedessä niinkun avaruudessa”, mä vastasin. Nojauduin karsinan oveen rapsuttamaan tamman rupuista otsatukkaa, vaikka olin samalla tavalla saanut viime viikolla tämän lastan sormeen. “Muistakko kun se odotti Tornadotia? Se eläinlääkäri kävi kolme kertaa tarkistamassa että oliko sittenkin kaksosraskaus, kun se teki niin valtavaa mahaa.” Me katsottiin hikistä äitihevosta pitkä tovi. Lopulta Aleksanteri liikahti. “Jos näät Antonia niin sano sille että mulla on asiaa.” Mua kylmäsi ja mä pysähdyin paikalleni kuin joku olisi valanut mut kiveen. Sanoja karkasi mun pinnallisen hengityksen mukana, vaikka mä en oikeastaan ajatellut sanoa niitä. “Miks mä näkisin Antonia?!? En mä nää Antonia, katon yleensä ihan eri suuntaan jos se tulee!!” Allu katsoi mua ihan ansaitun kummastuneesti, mutta ei sanonut mitään. Mä tiesin mistä se oli tullut. Sen ajatuksen siemen oli istutettu kaksi päivää sitten: mä olin ollut satulahuoneessa rasvaamassa Windin suitsia ja Anton oli ollut pakkaamassa Sylvin tavaroita Power Jump -matkaa varten. Se oli kurotellut pitkänä ukkona jotain kaikkein korkeimmalta varustehyllyltä, kun sen paita oli noussut ja paljastanut kaistaleen kesänruskettamaa kylkeä ja vatsaa. Ja ilmeisesti se oli riittänyt. Voi luoja. Raskasta hengitystä, lakana rullautumassa jalan alla. Mä jätin Windin ketjuihin keskelle käytävää ja lähdin pesemään naamaani kylmällä vedellä. Salma käveli vessan avoimen oven ohi kilpasatulahuopa käsissään. Mä käännyin sen perään – mun oli pakko kertoa jollekkin, muuten ajatus ei ehkä koskaan jättäisi mua rauhaan. Salma oli kai tervehtimässä mua kuin normaali ihminen. Se ei kuitenkaan ehtinyt edes hengittää, kun mä täräytin: “Mä näin unta Antonista.” Salma räpytti kauniita kauriinsilmiään. Äkisti hymy valaisi sen koko naaman. “Ei vitsi, miten sattuikin!” se sanoi jotenkin ilahtuneemmin ja ei-dramaattisemmin kuin mun mielestä tilanteeseen sopi. “Mäkin näin unta Hanneksesta! Ollaan unisamiksia!” Oli mun vuoro räpyttää kiusaantuneesti silmiä. Mä en todella, todella halunnut kuvitella, että Salma oli nähnyt samanlaista unta Hanneksesta. “Ei, kun –” mä ähkäisin. “Näin siitä unta.” Viimeisen sanan kohdalla mun kulmakarvat nousi niin, että ne heitti ylävitosen hiusrajan kanssa. Salma näytti hämmentyneeltä. “Niin, kyllähän sitä unissa kaikkea seikkailee”, Salma yritti sanoa sympaattisen kannustavasti vaikka se ei selvästi ymmärtänyt mitä mä tarkoitin. Salman kanssa tämmöisestä puhuminen oli kuin puhuisi holokaustista muumille. “Mekin Hanneksen kanssa värjättiin Sense mustaksi, hih!” Kun Antonin ääni kuului mun selän takaa, mä ajattelin että mun käsiin ei palaisi tunto koskaan. “Ootteko nähneet Allua? Sille oli eksynyt Norjan reissusta Sylvin loimia, tarvisin ne...” Antonin ääni hiljeni asteittain hämmentyneeksi mutinaksi, koska Salma hymyili sille innostuneesti ja mä tuijotin sitä silmät kauhusta suurina. Jos mä olisin fyysisesti kykenevä punastumaan, mä olisin punastunut siinä hetkessä hehkuvan liikennevalon väriseksi Lämmin hengitys mun vatsalla, kylmät väreet kaikkialla. ‘Sulla on ihana syntymämerkki täällä’, Antonin ääni kuului kuin kaivon pohjasta. Mulla ei edes ollut syntymämerkkiä!!! Unet teki ihmisen psyykelle kummia, mä mietin, kun katsoin ilman vastausta poistuvaa Antonia asteen liian pitkään. Pääkäytävältä kuului huutoa, kun joku raasu yritti ohittaa ketjuihin unohtunutta sotalaiva-Windiä. |
|
|
|
Post by Anne on Aug 15, 2022 20:39:22 GMT 2
Muistoja keväälle 2022 Inkeri ja tehostetut tammataluttelut tarhoihin. |
|
|
|
Post by Cella on Aug 18, 2022 0:39:04 GMT 2
18.8.2022 (tarvittaessa voit zoomata klikkaamalla kuvaa, se aukeaa uuteen välilehteen. huom: sarjakuva on kahdessa erillisessä kuvalinkissä)   Kokeneen emän kanssa asiat tapahtuu nopeasti ja... no, antiklimaattisesti. Äidillä ja tyttärellä (ja jännittyneellä uudella omistajalla) kaikki hyvin <3 |
|
|
|
Post by Cella on Aug 18, 2022 20:02:19 GMT 2
(very) proudly presenting
D o t o r m e n t adot [noun]: a small round mark; a spot, a speck(la) tormenta [noun]: Spanish for storm, a blizzard; also to torment someone
 Vastaan myös nimiin Metta tai Piina. Jos vastaan. |
|
02207
Uusi ihmettelijä
Posts: 7
|
Post by 02207 on Aug 21, 2022 19:43:25 GMT 2
|
|
Kiitti ihan sikana, nyt ongelma ratkaistu!