|
|
Post by Cella on Jan 23, 2022 12:36:28 GMT 2
Uutta elämää
178. (taustatietoina: pikkujouluropetuksen ja uuden vuoden ropetuksen lisäksi eilinen extempore-ropetus discordissa.
Hannes oli ostanut uudet ajastettavat sähkölukot kaikkiin oviin. Lukot jumittuivat, osa tallilaisista jäi jumiin sisään, osa ulos pakkaseen. Daniel teki paljastuksen.) Julianna Holmalla oli uskomaton lahja ohjata mikä tahansa keskustelu, esimerkiksi keskustelu Windin kengityksestä, siihen kuinka se oli uutenavuotena viettänyt kuuman yön NHL-pelaaja hunkkis-Jessen kanssa. Mä huokaisin ja annoin sen äänen vaipua tasaiseksi valkoiseksi kohinaksi taustalle, koittaen keskittyä niin rautaisesti Windin kyljessä olevan pinttyneen keltaisen tahran putsaamiseen, ettei mun tarvitsisi rekisteröidä taas kerran kiilusilmäisesti kuvattuja yksityiskohtia Jessen ihanasta tavasta pussailla kaulaa. ”Mun siskot käyttäytyy niin oudosti joskus kun yritän puhuu näistä asioista, siis Jessestä ja muista miesjutuista, niin ei kerrota Allulle”, Juli sanoi kiireesti lopuksi. ”Mitä jos ei kerrota Cellallekaan”, mä sanoin kärsivästi, yrittäen pyyhkiä muististani mielikuvia jotka Juli oli sinne väkivaltaisesti maalannut. Juli naurahti kuin olisin tosi vitsikäs, ja rojahti roikkumaan Windin karsinanoveen puhelintaan räpläillen. ”Mä oon miettinyt jos laittaisin sille jonkun hauskan ja vähän flirttailevan viestin instassa. En mä sen kanssa mitään juttua halua eikä se onnistuiskaan kun se asuu ihan eri maassa, mutta se vois olla hauskaa…” Mä olin lopettanut kuuntelemisen. Olin valvonut koko yön miettimässä edellisiltaa ja Hanneksen hankkimien sähkölukkojen aiheuttamaa kaaosta tallilla. Tai, en varsinaisesti niitä sähkölukkoja, vaan lähinnä kaikkea mitä mä olin suljetussa tilassa päässyt kuulemaan. Daniel oli saamassa toisen lapsen, jonkun toisen muikin kanssa. Jonkun ei-lynnin. Oli olemassa positiivisella tavalla elämää muuttavia hetkiä, ja sitten sellaisia hetkiä, jotka ravisteli hereille ja poksautti mukavan elämänkuplan yhtä hellästi kuin jäykkäkouristus. Daniel ja Lynn oli olleet instituutio. Mä olin tiennyt että ne oli eronneet, jo aikaa sitten, mutta nyt tuntui että mä en ollut oikeasti tiennyt että ne oli eronneet. Että mitä se tarkoitti, että se oli lopullista ja ohi. Että ei se ollut sellainen jännä hiatusvaihe jonka kun sinnittelee niin ne palaavat yhteen. Olin soittanut eilen uutisen kuultuani Lynnille, kuullut sen väsyneen äänen ja vielä väsyneemmät yritykset vakuutella että se ymmärsi tätä järkiratkaisua ja että Daniel oli hyvä isä, ja mä olin saanut jonkun valaistumisen. Jos jopa DANIEL ja LYNN olivat jatkaneet elämäänsä, ymmärtäneet että niiden vanha elämä ei ollut tulossa takaisin, niin mitä mä oikein tein? Mä olin pistänyt elämän pauselle, jäänyt odottamaan mun pikku ullakkohuoneeseen Poppelikujan päähän että kaikki tulisivat takaisin; Robert, Fiia, Lynn, Dani, Aleksanteri, mun työt, mun ratsastustaidot. Mä revin aikani kuluksi pikku palasia mun vanhasta elämästä mistä ikinä niitä sain, esimerkiksi kaatamalla glögiä Aleksanterin päälle. Haittasiko mua edes oikeastaan sen ja Eedin uusi juttu, jos se edes oli oikea juttu? Vai tiesinkö mä vaan että Aleksanterilta mä saan aina jollain keinolla reaktion, huomiota, jotain millä saada sinne horroskotelooni lohtua ja todisteita siitä, että se mun vanha elämä oli yhä täällä. Vaikka se ei ollut. Lähinnä sain todisteita siitä että osoitin vakavia syrjäytymisen ja kusipäisyyden merkkejä. Juli oli lopettanut puhumisen ja katsoi mua, kun mä ajatuksissani nostin Windin harjapussista saman harjan varmaan kolmannen kerran. Mä huomasin että se odotti multa jotain reaktiota. Mä naurahdin toivoen että se ei ollut esittänyt kysymystä, mutta kulmien kurtusta päätellen reaktio oli väärä. ”Kysyin että mitä mieltä oot, onko parempi laittaa instassa vai snäpissä Jesselle viestiä? Snäpissä toisaalta vois laittaa jotain… hmm… seksikkäämpää kun se kuva katoaa heti”, Juli pohti posket punottaen. Mä vain kohautin harteitani stooalaisesti, koska Luoja itse tiesi että ihan mitä tahansa mä sanoisin Julille, se ei kuuntelisi mua ja syyttäisi mua sitten kuitenkin jos asiat menisi odottamattomalla tavalla. Juli murjotti mun epämielenkiinnolle samalla kun mä kiilasin Windin kohloa päätä riimun sisään. Mä katsoin tamman löysää luimuilmettä, huomaten että sen pilkullinen naama näytti jo aavistuksen ikääntymisen merkkejä, sellaisia mitä sillä ei ollut seitsemän vuotta sitten. Miten mä en ollut huomannut niitäkään? Mä vedin vanavedessäni Windin ja Murjottavan Juliannan tallipihan kepeään pakkaseen. Juli maleksi metrin päässä mun takana ja oli nyt vaipunut Jesse-ajatuksiinsa äänettömästi ja yksityisesti (luojan kiitos). Mulla oli ajatuksena viedä Windi maastoon kävelemään, mutta Juli pysäytti mut ranteesta kiskaisemalla ennen kuin me oltiin päästy edes tallin kulmalle. ”Ai saatan– ” mä aloitin kättäni hieroen, mutta Juli osoitti innostuneena eteenpäin. ”Kuka tuo komea tyyppi on??” Hannes ja toinen, harteikas ja suunnilleen mun ikäinen miesihminen kävelivät viistosti meitä kohti, katsellen lumisissa tarhoissa kuopsuttavia hevosia päin. Ne pysähtyivät juuri kuulomatkan ulottumattomiin. Juli oli ratketa liitoksistaan. ”Olispa se uusi hevosenomistaja täällä! Voi, toivottavasti ei vaan joku sähkömies, joka tuli vaan täksi päiväksi ottamaan ne Hanneksen hullut lukot pois”, Julin ilmeet muuttuivat sekunnin välein, kun se keksi uusia skenaarioita päässään komean miehen identiteetiksi. ”Ehkä se on asianajaja ja paleltunut Inkeri haastaa Hanneksen oikeuteen”, mä pohdin kuivasti, eikä Juli, joka oli kuullut multa vain osan eilisillan tapahtumista, tajunnut mitään. ”Ne on tulossa tänne, esitetään että me ollaan tekemässä jotain!!” Juli puhisi, ja kiskoi mua lähemmäs tallin seinustaa. ”Me ollaan tekemässä jotain!? Viemässä Windiä??” mä puhisin takaisin, ja jäin katsomaan kun Juli kyykki tallin päädyn syvän lumikasan edustalla kummallisesti. ”Siis… mitä sä nyt olet leikisti tekemässä?” mä kysyin varovasti, kun Juli syväkyykkäsi ja tunki koko sielullaan lähemmäs maata peittävää pakkaslunta. ”En oo tietenkään varma, mutta voi olla että uusi mies ei viehäty tytöistä jotka esittää olevansa yllätyspissalla keskellä pihaa.” Juli päästi nenästään halventavan törähdyksen, ja se viittoi nyt lumisella tumpullaan hankea kuin olisin hidas ja kaikki tässä sen soidinleikissä olisi ilmiselvää. ”Mä oon just pudottanut mun korvakorun johonkin tähän”, Juli sanoi painokkaasti ja vilkaisi mun ja Windin ohi Hannesta ja mysteerimiestä. Mä vilkaisin myös, ja samaan aikaan mysteerimies otti suoran katsekontaktin ja hymyili pienesti. Se käänsi päänsä takaisin Hanneksen puoleen, mutta parin sekunnin päästä katsoi uudestaan. ”Se – ” Juli änkytti hiljaa ”Katsoi suoraan sua.” Julin kunniaksi voi sanoa, että se oli ainakin niin aito ja häpeilemätön, ettei se edes yrittänyt peittää vihreänä valuvaa kateutta äänestään. Mä kohautin harteitani. En jaksanut esittää asiaankuuluvaa tekovaatimattomuutta ( ”no eihän se nyt varmasti MUA katsonut, sinua varmasti, minä kun oon tällainen mynnähtänyt vanhapiika!!!”). Käännyin yhä kyykkivän Julin puoleen, joka näytti nyt kumman mietteliäältä. Huomasin, että Julin takana lumikinoksen paksuimmassa kohdassa oli ilmiselvä perseenjälki, kuin joku olisi tömähtänyt siihen epäonnisella puolivoltilla, suoraan oleskeluhuoneen ikkunan alla. Mä siristelin kohti kirkkaanharmaata taivasta ja yläkerran ikkunaa, pohtien kuka hitto sieltä oli hankeen hypännyt, kun lumessa narskahteleva askelpari ja vieterin lailla ryhdikkääksi sinkoava Juli paljastivat miesten lähestyvän. ”Päiviä”, Hannes tervehti pehmeällä äänellään, näyttäen melko lailla täysin palautuneelta ja normaalilta eiliseen hikoilevaan kriisi-Hanneksen verrattuna. Sen verran mitä Hanneksesta tähän mennessä tiesin, se vaikutti sellaiselta elämäntapaonnistujalta, että sen oli varmaan pakkokin palautua nopeasti huonoista valinnoistaan. Ei se muuten olisi kestänyt itseään. ”Otto Olkinuora”, sanoi mysteerimies matalalla äänellä ja kätteli ensin mut ja sitten Julin. Mut valtasi pieneksi hetkeksi ihan validi pelko, että Juli ei päästäisi miehen kädestä irti ollenkaan, mutta onneksi se piteli kiinni vain aavistuksen epäilyttävän pitkään. Lähemmäs tultuaan Otto näytti harvinaisen tutulta, vaikka sillä oli persoonalliset kasvot: vähän epäsymmetrinen leuka ja niin tummat ripset että maailman kaikki ihmiset varmaan kadehtivat sitä. ”Otto tässä on käymässä vähän yhteistyömerkeissä”, Hannes sanoi ja hieroi iloisesti käsiään yhteen. ”Oton perhe on perustamassa, mites sen sanoitkaan, maalaishenkistä majataloa ihan tähän lähelle. Eivät aio pitää omia hevosia, mutta jos vierailla on haluja ratsastukseen, kärryttelyyn tai rekiretkiin, niin hiotaan tässä sopimusta jolla vieraat saa näitä palveluita Seppeleestä hyvään hintaan!” Juli, jonka naama oli aavistuksen venähtänyt sanaparin ”Oton perhe” kohdalla, kuvitellen varmaan kauniin vaimon ja katraan villejä lapsia, piristyi kummasti kun Otto tarkensi: ”Joo, siis äiti ja isä ja veli sitä eniten aikoo pyörittää, tämä on niiden toinen majatalo. Sitä rakennetaan vasta, yrittävät saada huoneet valmiiksi ennen Liekkijärven kevätmarkkinoita.” Oton jotenkin kiusallisen tiivis katse jäi taas muhun kiinni, ja mä tajusin kun salamaniskusta mistä mä tunsin sen. ”Otto, 28,
Mussa on 50 % kissaihmistä, 50 % suuntavaistottomuutta, 50 % rakkautta Weetox-muroihin ja 150 % huonoutta prosenttilaskuissa”Otto oli se mun ainoa mätsi, jonka olin saanut lyhyen ja tehokkaan Tinder-urani aikana. Me oltiin vaihdettu muutama hauska viesti, mutta koska koko sovellus oli ollut musta ahdistava ja täynnä Liekkijärven mopojonneja jotka yrittivät väittää sovelluksessa olevansa yli 20-vuotiaita, olin poistanut sen sanomatta minkäänlaisia hyvästejä mun ainoalle keskustelukaverilleni. Tunnistikohan Otto mut? Ainakin se katsoi mua niin tiiviisti ja vähän hymyillen, että ainoat vaihtoehdot oli, että a) kyllä tunnisti, tai b) Windi oli taas pyyhkinyt heinäkuolansa mun poskeen. ”On kyllä niin hienoa, että Liekkijärvelle tulee uusia yrittäjiä, ihan uutta elämää!” Hannes intoili, ja lähti taluttamaan Ottoa tallin suuntaan. Tammikuinen tuulenvire kantoi Hanneksen pontevan äänen mun korviin vielä metrien päästäkin, ja mä kuulin sen puheesta pätkiä joka kuulosti epäilyttävästi sanoilta voimakiviä ja voisi asetella asiakkaiden tyynyille.
|
|
|
|
Post by Cella on Jan 28, 2022 14:55:57 GMT 2
Milla-Riina ja minä 179. Ei mua ja Milla-Riinaa olisi varmaan kukaan väittänyt kavereiksi, kun ei me oltu koskaan varsinaisesti tutustuttu, mutta jotain kummallista elämänpolkujen yhteneväisyyttä me oltiin keskenämme löydetty. Meidän suhdemuoto oli ehkä jossain etääntyneen sisarussuhteen, kahden naisen mafiakartellin ja mänty-tatti-symbioosin välimaastossa. Se toimi niin, että joskus Milla-Riina nakitti kaikella yksärinomistajan asemansa ja yleisesti jännittävän henkilökuvansa tuomalla arvovallalla jonkun nuoremman hoitajan tekemään mun talutusvuorot, jos mä sivulauseellakaan vihjasin että mua ei huvittanut. Se myös lainasi mulle Indin riimuja ja satulavöitä, kun Windin vuosia tuntilaisten kourissa kituneet kamppeet hajosivat tomuksi käsiin. Vastavuoroisesti mä pummasin sille tupakkaa ja väitin kirkkain silmin tallin johdolle, että ihan varmasti se oli yksi estejunnu, jotka oli tehnyt Inkerille pränkin ja lukinnut sen rehuhuoneeseen, vaikka ihan varmasti ei ollut. Aina joskus Milla-Riina ilmestyi Windin karsinalle Indin vastapäisestä boksista ja sanoi tervehtimättä jotain sellaista kuin ' tuu tsekkaamaan Hanneksen planeettahousut' ja sitten me katseltiin yhdessä tallikäytävällä hihhuloivaa Hannesta ja niitä housuja ja mietittiin, mistä ihmeestä sellaisia edes saa. Ennen kaikkea se toimi niin, että mä tiesin Milla-Riinan tehneen joitain paskoja temppuja Mannylle ja Inkerille, ja Milla-Riina tiesi mun tehneen joitain paskoja temppuja Aleksanterille, mutta kumpaakaan ei oikeastaan kiinnostanut se toisen mahdollisesti paska persoonallisuus eikä kumpikaan kysynyt niistä tempuista yhtään tarkemmin. Tänään mä olin röökillä, kun Milla-Riina tuli jäätäviin kaulahuivipinoihin ja toppavaatteisiin kääriytyneenä tallille. ”Mihin sä oot jättäny sun hiukset?” Riinis raakkui mulle sellaisella äänellä, että olisi luullut sen uineen viskissä koko vuoden. Mä hieraisin mun ennätyslyhyeksi kynittyä tukkaa, jonka mä olin repäissyt ja leikkuuttanut kaksi päivää aiemmin, kun mulla oli mennyt hermo melkein lapaluille venähtäneen takkupesän selvittelyyn. ”Ne ryöstettiin”, mä niiskaisin. ”Mihin sä oot jättäny sun… elinvoiman?” mä katselin kummastuneena Milla-Riinaa, jonka olin tottunut näkemään, no, aika upeana, ja joka näytti nyt viktoriaaniselta aaveelta. ”No pirun Manny”, aave raakkui. ”Tartutti mulle sen kamalan taudin vaikka mä yritin vaan auttaa sitä.” Milla-Riina ojensi sormiaan mun puolikasta röökiä kohti, haluten ilmeisesti henkosen. Mä annoin röökin sille vaikka epäilinkin sen tämänhetkisen keuhkokapasiteetin kestävyyttä ja pelkäsin että se kuolisi siihen mun käsiin. Imaistuaan filtteripäätä Milla-Riina tarjosi natsaa mulle takaisin, mutta mä kohotin kulmiani torjuvasti ja rapistelin askista uuden. ”Ei kiitos, mä en halua mitään sun ja Mannyn kuppaa.” Koska Milla-Riinalla oli sen mystinen keuhkokuppa ja ulkona 20 astetta pakkasta, me ei viivytty hengittämässä raitista filtteri-ilmaa kauhean pitkään. Mä kysyin Riinikseltä sisälle tarpoessa ystävällisesti, miksi se oli tullut kuppaisena tallille, ja se kähisi mulle jonkun jännitystarinan jossa se oli pyytänyt Aleksanteria ja Eediä ratsastamaan Indiä sen sairastelun ajan, mutta koska Allu oli tullut heti puoliksi päälleen Indin selästä alas, se oli omistajanrakkaudessaan kokenut pakottavaa tarvetta tulla itse katsomaan mitä sen tamman kanssa kohlattiin. Multa meni täysin ohi loput Milla-Riinan höpinästä (jotain siitä että ei se olisi ratsastuskunnossa moneen päivään ja että tämä oli vain tarkastuskäynti ja plaaplaa), koska mun suuhun oli noussut pienen lusikallisen verran happoa kuullessani että ratsuttajiksi oli pyydetty kaikista maailman ihmisistä tehokaksikko Allu & Eediä. Musta oli vähän säälittävää, että pariskunnalla oli nyt joku yhteinen hoitohevonenkin. Jos me oltaisiin Allun kanssa vaikka jaettu Myntti silloin meidän kulta-aikoina, me oltaisiin revitty toisiltamme silmät päästä. Tai pussailtu Myntin karsinan nurkissa toistemme naamat muhjuksi. Sen vaihtoehdon mä sulloin nopeasti siihen älä käsittele näitä mielikuvia koskaan -arkkuun mun mielen perukoilla. ”Oisit voinu pyytää muakin. Mä tuun harvoin päälleni alas”, mä sanoin aavistuksen nyreänä, vaikka tosiasiassa mä tiesin Allun olevan sen verran hyvä, että missä ikinä se oli lentänyt olisin luultavasti lentänyt mäkin. Milla-Riina katsoi mua vähän uteliaana. ”Mä luulin että sä ratsastat vaan westernlajeja.” Ehkä yliherkkään ja riitaahaastavaan mielentilaan äkisti pudonneena mä löysin lauseesta jonkun sanattoman vihjauksen, että westernratsastajat oli jollain tavalla alempaa ratsastajatasoa. ”Joo, totta, jos mut olisi saatukin Indin selkään mä en olisi osannut kuin huutaa JIIHAA ja ampua mun revolverilla maneesin kattoon”, mä irvistelin. Milla-Riinaa nauratti. ”Noh, chillaa, lähinnä ajattelin että sua ei kiinnosta kun ei oo hevonen jolla on samat tavotelajit. Oisitko sä halunnu liikuttaa Indin jonain päivänä?” ”En.” Milla-Riina katsoi mua vinosti. ”Mun oli vaikea ajatella pyytäväni ketään, jota mä en oo nähnyt aktiivisesti ratsastamassa”, se virkkoi, ihan neutraalisti, mutta mä otin äkkilähdön suoraan puolustuskannalle. ”Kyllä mä oon ratsastanut, ei aina vaan oo motia eikä aikaa! Kyllä sä tiiät millasta se on!” ”Ilmottaudu kisoihin”, Milla-Riina ehdotti, kuin se olisi ollut maailman yksinkertaisin juttu. ”Mulla se auttaa, kun motivaatio puuttuu. Kyllä se viimeistään siinä kohtaa löytyy, kun kisat on seuraavalla viikolla ja alkaa aidosti pelätä että ratsastaa niin huonosti että ryskää tuomaripöydän päältä. Tai – ” Milla-Riina jäi hakemaan mun äskeisiä sanoja ” – ampuu sitä tuomaripöytää revolverilla.” Niine hyvineen punapää taputti mua jotenkin kamumaisen lohduttavasti olalle ja raahasi sitten sairaat luunsa kohti Indin karsinan luona odottavaa Allua ja Eediä. Mulla ei ollut mitään hinkua liittyä siihen iloiseen joukkoon, vaan painelin äskeisestä keskustelusta nousseiden happojen ja huurujen voimalla suoraan satulahuoneeseen hakemaan Windin lännenvarusteet. Ehkä ne todella oli aika pyyhkiä pölystä. Jos mä olin laskenut päässäni jonkun yltiöpessimistisen arvion, montako valovuotta mulla ja Windillä menisi päästä takaisin edes jonkinlaiseen vireeseen, mä olin unohtanut laskea yhtälöön mukaan sen faktan että Windi rakasti kaikkea westerniin liittyvää. Mä olin rahdannut tamman ulkokentälle, jossa oli kinoksittain lunta ja kova pohja, mutta koska sillä oli lännensatula se vain pörisi innoissaan ja kahlasi tomerasti alkukäyntiuraa pakkaslumeen. Kuunnellessaan mun pitkillä lännenohjilla ja pohkeilla luomia paineapuja sen pilkulliset, talven myötä vähän pörröiset korvat kääntyilivät, ja se pysähtyi ja peruutti auliisti heti kun mä siirsin painoa riittävästi taakse. Mua hymyilytti vähän. Ehkä, ehkä Milla-Riinan ajatus kisoista ei ollut aivan kauhea. Windi hikosi kuin pieni sika jo puolen tunnin jälkeen, kun mä olin piirtänyt sillä hankeen laajoja ympyröitä hitaassa reininglaukassa. Yhdet pitkät jäähdyttelykäynnit valaistulla maastolenkillä ja yhdet tamman loimitukset myöhemmin mä istuin ylösalaisin käännetyn sangon päällä satulahuoneessa ja selasin puhelimella WRJ:n kisakalenteria peukalonkynttäni puoli-innostuneena järsien. All around -lajeja ja reiningiä helmikuussa. Se tulisi kyllä sairaan nopeasti. Joku paukkasi ovesta sisään kannat kopisten, ja mä nostin katseeni puhelimesta. Saapuja oli Inkeri, joka mutristi suutaan nähdessään kuinka mä olin vallannut huoneen kaikki tasot leviteltyäni Windin lumessa ja hiessä uitetut huovat ja pintelit kuivumaan. Mä laskin katseen takaisin kalenteriin ja huikkasin: ”Hyvä, Inkeri, sä varmaan tiiät sun miehen aikatauluista parhaiten; oiskohan Kristerillä kuukauden sisään aikaa pitää mulle ja Windille tuntia?” Tuli yllättävän hiljaista. Mä olin kuittaillut Inkerille sen ja Kristerin uudestavuodesta varmaan kaksikymmentä kertaa, ja aina Inkeri oli sanavalmiille ja häpeilemättömälle sielulleen ominaisesti antanut tulla samalla mitalla takaisin (yleensä päätyen brutaalisti siihen, että mitäs vittuilin kun eipä mullakaan näkynyt olevan ketään ketä pussailla). Nyt se oli mennyt ihan hiljaiseksi, vaikka mun vitsikään ei ollut mitenkään parhaasta päästä (myönnän). Vähän kummastuneena mä nostin pääni tarkastaakseni, kuuliko se mua edes. Inkeri katsoi mua laajoin silmin, osittain kauhistuneena ja osittain sen näköisenä, että tappaisi mut siihen paikkaan niillä Windin levitetyillä pinteleillä. Sen takana, ilmeisesti muutaman askelen sen perässä ja mun huomaamatta satulahuoneeseen saapuneena, seisoi Manny. Ja. Anne.Idiootti. Idiootti idiootti idiootti, mä soimasin itseäni päässäni. Katso AINA loppuun asti ketä huoneessa on ennenkun puhut typeriä!!!Mä olin vasta muutama päivä sitten päätellyt (kiitos Aleksanterin päättömän kiemurtelun), että Manny ei tiennyt Inkerin uuveejuhlista ja ainakin Allun mielestä se asiaintila piti pitää sellaisena. Mä en ymmärtänyt, miten italiaano oli välttänyt tallin mehevimmän uutisen, mutta ehkä se oli pahimman huhumyllyn aikaan ollut niin kuolleena kotona sen ja Riiniksen yhteisen taudin kanssa, että se ei ollut katsonut edes puhelinta. Anne sen sijaan… no, mä arvelin, että kukaan ei ollut halunnut olla se, joka kertoo Annelle. ”Niin… nää täällä on ne entisten hevosten satulat, varmaan ne mitä Emmy teille kauppasi!” Inkeri puhui vähän luonnottoman kimeästi, jatkaen asiansa parissa kuin mä en olisi avannut suutani ollenkaan, ja hetken aikaa näytti että se voisi toimia. Manny oli kuitenkin jäänyt katsomaan mua hämmentyneenä. ”Miks Krister on Inkerin mies?” sen ääni oli painava. Kaikki mahdolliset hätäselitykset vatkasi mun päässä kuin pesukoneen maksimilinkouksella. Mä naurahdin, koittaen saada siitä oikein viattoman ’hupsu juttu!’ naurahduksen (en tiedä miten se onnistui, en tiedä miltä sellainen kuulostaa). ”Ah, tyhmä juttu joka jäi mulla päälle, me kiusattiin Seppeleen tyttöjen Whatsapp-ryhmässä että ehkä Inkeristä ja Kristeristä voi tulla pari nyt kun iso ikäero on muotia, Inkerillä on heikko kohta partoihin, ja Krister on taas vapaa mies." M ä irvistin. "Sori, Anne." Niin äkkiä keksityksi valheeksi, mä mietin, se oli yllättävän hyvä. Ei ollut mitään Seppeleen tyttöjen Whatsapp-ryhmää. Inkeri näytti siltä, että se pidätti hengitystään. Anne vaan nyökkäsi, ei vaikuttanut erityisen iloiselta että sen avioero oli hupiaiheena meidän chatissa, mutta ei erityisen yllättyneeltäkään. Manny näytti siltä, että sen mielestä se oli paskin vitsi jonka se oli koskaan kuullut, mutta koska se tunsi meidän juttujen tason, se taisi pitää sitä tarpeeksi mahdollisena totuutena. Kohta kolmikko kääntyi katselemaan satuloita ja keskustelemaan toisilleen ihan normaaliin sävyyn. Ehkä, ehkä mun hätäselitys piti sen verran vettä, että Inkerin ei tarvitsisi tappaa mua ainakaan tänään. |
|
|
|
Post by Cella on Jan 30, 2022 21:16:42 GMT 2
Passport, please 180. Mä hieroin päätäni Emmyn puhuessa ja tunsin eilen niin kovalla vaivalla selättämäni krapulan ujuttautuvan takaisin. ”Mä en ymmärrä”, mä sanoin liioitellun hitaasti toivoen, että Emmy ottaisi vinkistä vaarin ja mukauttaisi puheensa mun kemiallisesti pilatuille aivoille sopivaksi. ”Mitä meinaat, että Windillä ei ole nyt passia?” Emmy näytti siltä, että se ei osannut ilmaista asiaa yhtään yksinkertaisemmin. ”No, sitä”, se kohautti harteitaan. ”Se on päivitettävänä. Windin varsa rekisteröitiin ja Windi sai kortisonia polviinsa, ne molemmat pitää kirjata siihen passiin näkyviin. Sen passi meni joulukuussa päivitykseen eikä oo vieläkään tullut takasin.” ”Me... me lähdetään y-li-huo-men-na”, jos mä olisin sanonut viimeisen sanan yhtään painavammin, se olisi painunut maapallon kuoren ja ytimen läpi ja puskenut toisessa päässä ylös yllättämään jonkun australialaisen geologin. Mulla nousi hiki selkään, kun mä ajattelin millaisen summan mä olin jo käyttänyt omista rahoista Windin lentolippuun Aurora Weekseille Kanadaan, vaikka olinkin saanut mummilta ja Danielilta (<3) reissuun sponssia aikaisena synttärilahjana. Miksi mä en ollut ottanut siihen lippuun sitä peruutusturvaa?? Koska se olisi maksanut huikeat viisi euroa lisää?? ”Mä olen koittanut soitella rekisterikeskukseen. Ne on luvanneet mulle monta kertaa, että paperit ehtii takaisin tammikuun lopussa”, Emmy lopetti lauseen levittelemällä näyttävästi käsiään kuin korostaakseen papereiden ei-ehtimistä, tai sitten esitelläkseen ettei tämä ollut hauska piilokamera ja se ei piilotellut heppapassia hihassaan. ”Mun pitää mennä, Lulun lapsenvahti on jo yliajalla. Voithan sä Cella koittaa itse vielä soittaa sinne rekisteriin. Vielä on pieni mahollisuus, että se passi ehdittäisiin toimittaa vaikka suoraa lentofirmalle ennen kun Windin pitää ylittää raja, eikö Aurora Weeksien eka viikko oo vielä Suomen puolella?” Emmyn ääni nousi kuin se olisi esittänyt kysymyksen, mutta ei se suoranaisesti jäänyt mun vastausta odottamaan. Huikkasi vaan ’ moi Kiri mukava nähdä’ kahvihuoneen sohvalla istuvalle, meidän keskustelua hiirenhiljaa kuunnelleelle hahmolle mennessään ja paineli portaikkoon. Mun teki mieli hukuttautua mun vauvan ammeen kokoiseen kahvimukiin. Mä katsoin sitä Kiriä (en ollut oppinut sen nimeä vielä Lyytin juhlissa, mutta nyt opin) ja se katsoi hyvin myötätuntoisesti takaisin. Musta oli outoa yhdistää päässäni meidän perjantain ensikohtaaminen, jossa me tanssia pyörittiin villisti ja uitiin kurkkua myöten skumpassa, tähän seuraavaan, jossa oltiin kurkkua myöten jossain aivan toisessa kellertävän kirkkaassa nesteessä. ”Help me”, mä raakuin Kirille karheasti. En mä oikeasti ollut ihan varma, miten Kiri mua saattoi auttaa, mutta kiltisti se tuli mun mukaan kun mä raahustin alakertaan. Sillä aikaa kun Kiri etsi mulle netistä hevosten passiviranomaisen puhelinnumeroa, mä sain jo päivän toisen raivopaniikin, kun en löytänyt Windin matkavarustearkkua mistään. Mä päätin, että jos se arkkukin olisi jumalauta lainassa jossain Suomen sisäministeriössä, tai päätynyt tuhkaksi pikkutallin tulipalon mukana, mä en lähtisi koko reissuun. ”Onko se tuo?” Kiri kysyi varovaisella äänellä kun mä riehuin pintelihyllyn luona. Mä käännyin vauhkon toiveikkaana katsomaan osoitettuun suuntaan ja näin tutun arkun hautautuneena ison ensiapupakkauksen ja varmaan sadan pesusta tulleen, puolittain viikatun satulahuovan alle. 1/2 päivän kriiseistä ratkaistu. 2/2 tilasto olikin hankalampi saavuttaa. Kirin laittaessa rekisterikeskukseen ohjatun puhelun kaiuttimelle pöydälle, satulahuoneessa helähti ensimmäisen hälytyksen jälkeen metallinen naisääni: ”Olet soittanut VRL:n Hevosrekisterikeskukseen. Puhelinvaihteemme ovat avoinna arkisin kello 10–18. Lauantaisin ja sunnuntaisin puhelinvaihde on suljettu. Kiireellisissä asioissa ole hyvä, ja ota yhteyttä päivystävään eläinlääkäriin tai hätätilanteessa yleiseen hätänumeroon 112.””Millanen ihminen soittaa hädässä ensimmäisenä Hevosrekisterikeskukseen ja tarvii tämän ohjeen”, Kiri mietti, mutta mä en kuunnellut puhistessani ja kriiseillessäni Windin papereiden kohtaloa. Kuinka helppoa olisi salakuljettaa paperiton hevonen Venäjän läpi Kanadaan? Mistä vetoa, että Evgeni tietäisi. Mä jatkoin puhisteluani Windin karsinalle ja Kiri puolijuoksi huolestuneena perässä. Mä kysyin siltä, pitikö Windin nyt mennä uusiin passikuviin. Väliaikaista pikapassia varten, tai jotain. ”Onko hevosten passissa kuva?” Kiri kysyi. En tiennyt, vaikka olinkin Arktikin hevospassia pitänyt ihan omissa pikku kätösissänikin. ”Ehkä pitää”, Kiri pohti ja katsoi karsinassaan heinää syövää Windiä. ”Sitten se pitää kouluttaa niin että se tietää olla hymyilemättä, tiiätkö, siinä passikuvassa.” Voi Kiriä, mikä ihana puhtoinen mieli. Huomasi, että se ei ollut vielä koskaan tavannut Windiä kaikessa hyvin ei-hymyilevässä kauheudessaan. Windi taisi kuulla saman, koska se näytti meille niin hirveää naamaa heinäverkoltaan, että jopa mä olin seitsemän yhteisen vuoden jälkeen aika vaikuttunut. Tallikäytävän ulko-ovi kävi, ja tulija toi ulkoa mukanaan taivaalta hiljalleen tupruttavaa lunta. Luminen Manny ei näyttänyt ihan yhtä hirveältä kuin Windi äsken, mutta aika surkealta kuitenkin. Ehkä se oli niitä ihmisiä, jotka kärsi kamalista kahden päivän krapuloista. ”Manny!! Mitä tiedät hevosten passeista!” mä kajautin ja Manny meinasi säikähtää hengettömäksi. ”Miks kysyt?” se kysyi toivuttuaan vähän karhealla äänellä. Se katsoi mua vinosti, ja mä mietin, olikohan se ärsyyntynyt mulle kun se oli saanut tietää että se mun perjantainen hätävale Inkeristä ja Kristeristä oli täyttä sitä itseään. Paino sanalla kun se oli saanut tietää, eipä Inkerin ja Kristerin kaulailut vol. 2 Lyytin juhlissa olleet varmaan jääneet keltään näkemättä. ”Aurora Weekseille lähtö ylihuomenna ja on byrokraattisia ongelmia”, mä jupisin. Manny muuttui tapahtuman läheisyydestä muistuttaessa hienoisen vihreäksi. ”No, en osaa auttaa”, se totesi ei-Mannymaisen ankeasti. ”Kysy Allulta”, mä käskin tomerasti. Ei mulla todellakaan ollut mitään auktoriteettia komennella Mannya, mutta mulla ei ollut nyt aikaa hieroa sen niskoja tai tehdä sille päivällistä voidellakseni sitä kohteliaasti mun pyyntöä varten. Allu saattaisi olla melkein-eläinlääkärinä paras ja ainoa vaihtoehto joka tiesi jotain heppapassien päivittämisestä, ja koska Manny ja Aleksanteri oli aina niin buddy-buddy, varmastikaan siltä kysyminen ei ollut Mannylle sellainen ongelma kuin se mulle sattuneesta syystä oli. Mannyn muutenkin tummat silmät synkkeni niin että mä ajattelin sen suuttuneen mulle. Se avasi suunsa kuin täräyttääkseen mulle jotain, mutta sulki sen. Hiljaisuuden aikana Windi tunki kapean sakaalinpäänsä karsinanovensa yli kihnuttaakseen sitä mun käsivarteen, ja mä nostin alitajuisesti Kirille hattua siitä, että se ei juossut karkuun kun luimiva tamma siirtyi haistelemaan sen hihaa. ”Mä – ”, Manny aloitti, mutta näytti muuttavan mielessään lauseensa suuntaa. ”Mä en aio kysyä Allulta mitään. Sun varmaan kannattaisi, yhtä sun toistakin asiaa. Kuten vaikka Lyytin juhlien jälkeisestä yöstä.” Manny paineli pois ennen kuin mä ehdin vastata mitään. Sen tavallisesti rento kävelytyyli oli jotenkin vääristynyt kuin koko maailma olisi samaan aikaan sekä painanut sen pettymyksestä kumaraan että suututtanut sen ääriviivat ulospäin. Mua turhautti sen anti-avuliaisuus eikä mun aivokapasiteetti meinannut stressissä riittää sen kryptisiin viittauksiin. ”Mitä ihmettä siellä juhlissa kävi yöllä?” mä kysyin Kiriltä olkani yli, jospa se yhtenä juhlavieraana olisi voinut valottaa asiaa. ”No, kaikkea ja vähän enemmän”, Kiri vastasi poliittisesti. Mä hymyilin sille ja tukahdutin halun taputtaa sen kättä kuin lempeä ja kannustava kuvisopettaja ja sanoa, että elä huoli, ei täällä tällaista aina ole. Kun en mä viitsinyt Kirille valehdella. P.s. Windille järjestyi 45 päivän väliaikainen passi Kanadaa varten suunnilleen kuuden minuutin puhelulla maanantaiaamuna. Että se koko sunnuntain stressaaminen oli lopulta täysin turhanpäiväistä. |
|
|
|
Post by Cella on Feb 1, 2022 12:42:23 GMT 2
Aurora Weeks ensimmäinen viikko, 1.2.-7.2.2022
Whïtewood - McPhee Ranch, Kirkas, Finland  maŋŋebárga – tiistaiMe ei oltu edetty varmaan kahtasataa kilometriäkään kohti pohjoista, kun meidän piti pysähtyä jo neljättä kertaa. ”Nyt nopeesti sitten”, mä huokaisin ratin takaa Inkerille, joka lähti kipittämään liukkaan, pienen parkkialueen poikki kohti Teboilin vessaa. Inkeri oli nurunnut autoon nousustaan asti liian aikaista lähtöä ja sitä, miksi mä en ollut voinut käydä lastaamassa Windiä kyytiin ensimmäisenä ja vasta sitten hakea ihmiskyytiläiset kotoaan, kun se olisi antanut muille puoli tuntia lisää uniaikaa. Mä, jonka pinna oli myös lyhyenä, koska myös mä olin herännyt aamuneljältä, selitin sille kuusi (6) kertaa kuinka typerää olisi ollut näillä liukkailla luistella hevoskopin kanssa ympäri Liekkijärven pikkukatuja keräämässä nukkumatteja kyytiin. Nurina ei kuitenkaan loppunut, joten kun ajomatkaa oli takana vasta kymmenen kilometriä, mä vedin jarrut pohjaan ABC:n liittymässä, tömistin teatraalisesti sisään, ja hain Inkerille valtavan kahvin. Se jos joku ajaisi pois sen traagisen väsymyksen ja, ennen kaikkea, pitäisi Inkerin hetken hiljaa. Se kostautui, koska vaikka Inkeri piristyi kahvista, niin piristyi sen rakkokin. Nyt kolmannella vessapysähdyksellä puolentoista tunnin sisään mä aloin harkita, että laittaisin Inkerin matkustamaan koppiin Windin kanssa. Siellä olisi sille hyvät, imukykyiset aluset. Annoin kuitenkin Inkerille meidän monien toveruusvuosien kunniaksi vielä yhden mahdollisuuden. Ja hyvä niin: ilmeisesti suurin osa jumbokahvista oli jo ehtinyt solahtaa blondin läpi, koska matka alkoi sujua jouhevammin. Inkeri ja Manny istuivat takapenkillä hiljaa kuin kirkossa. Mä en tiennyt, oliko ne taas joistain syistä X ja Y tulisessa mykkäkoulusodassa keskenään. Salma sen sijaan oli ymmärtänyt roolinsa, roolin joka sille oli langennut sillä hetkellä kun se oli istahtanut apukuskin paikalle, ja yritti väsymättömästi keksiä jutunjuurta tai hauskoja automatkapelejä, jotta kuski (minä) ei nukahtaisi. ”Mitä ootatte Auroroilta eniten?” Salma kysyi iloisesti rapistellen samalla matkakarkkipussiaan. ”Varmaan westernjuttuja”, mä pohdin samalla, kun jarrutin varovasti edessäolevan rekan pöllyttäessä lunta. ”Me tarvitaan Windin kaa kipeesti ja nopeesti tatsia taas, ja on tosi kiva päästä uusien tyyppien silmien alle ratsastaan. Sit, pakko myöntää, että kutkuttelee aika paljon ne pohjolan magiajututkin.” ”Muakin!” Salma innostui, mutta samaan aikaan takapenkiltä Manny kummasteli: ”Miks te tarviitte nopeesti tatsia westerniin?” Mä irvistin vähän. ”Mä ilmotin meidät jo yksiin westernkisoihin. Kuun lopussa, pariin luokkaan. Se oli Milla-Riinan idea, se sano että mikään ei anna yhtä paljon motivaatiota treenata, kun lähestyvä deadline ja ittensä häpäsemisen pelko.” Autoon tuli hiljaista. Takapenkki oli jähmettynyt M-nimen pudotessa mun suusta: Inkeri ja Manny näyttivät siltä että tekivät parhaillaan mielessään ristinmerkkiä vastamanaukseksi. ”Noh, sittenhän teillä on varmasti paljon hyötyä näistä tunneista täällä”, virkkoi varovaisen positiivisesti Salma, joka ei varmaan koskaan eläissään ollut tehnyt mitään niin valmistautumatonta ja hullua, kuin osallistunut treenaamatta virallisiin jaoksen kilpailuihin. 16 pysähdystä ja yksi eksyminen. Se oli meidän lopullinen yhteispysähdyssaldo, sen tuhannen ja kahdenkymmenen kilometrin päivämatkan aikana. Ei ollut siis mikään ihme, että meidän sakki oli vihoviimeinen, joka illan pimetessä pääsi perille Whïtewoodin pihamaalle. gaskavahkku – keskiviikko
Ensimmäiset viikot kaamoksen murtumisen jälkeen aurinko näytti kummalliselta. Me ratsastettiin jo kolmatta tuntia, aina vaan pohjoisempaan: Michael oli johdattanut meidän hevosletkan ulos tallipihalta aamun sinisen hetken ollessa vielä hyvin syvän sininen, ja aurinko oli salavihkaa noussut meidän kiertäessä ensimmäisen lähitunturin juuren ympäri avoimelle aapasuolle. Tai no, ””noussut””. Aurinko kellotti suurena ja punertavana vain aavistuksen horisontin yläpuolella, kuin se ei olisi viitsinyt edes vaihtaa pois oranssinpunaisesta pyjamastaan päivän ajaksi ja vain odottelisi, koska pääsisi takaisin nukkumaan. Lähes silmän kantamattomiin jatkuvalla aapasuolla ei ollut samanlaista moottorikelkkojen tamppaamaa kulkureittiä kuin alkumatkasta, ja hevosten vauhti hidastui selvästi hangen syvetessä. Windiä se ei tuntunut haittaavan. Se vanha ämmänkäppänä joka oli luiminut mulle aamuyöllä Seppeleestä lähdettäessä oli muuttunut joksikin nuoreksi pörheileväksi prinsessaksi, joka hörisi nyt iloisesti pakkasilmaan ja jonka turpakarvoihin oli kiteytynyt kylmän ja hengityksen yhteistaideteoksena pieniä kristallisia jääpuikkoja. Pakko myöntää, että mullakin oli suunnattoman hyvä olo. Mä olin kerrankin pukenut tarpeeksi päälle (yleensä en ajatellut mokomia, lähdin vain ratsastamaan pelkissä kuluneissa farkuissa, ja kärsin sitten loppuillan helottavan punaisiksi ja aroiksi paleltuneista reisistä), joten mulla oli mukava, lämmin ja kuiva olo. Lännensatulassa oli uskomattoman mukava istua, jopa nyt, kun siihen ei ollut juuri tuntumaa tuhansien toppahousukerrosten läpi, ja tunturien möykyttämää horisonttia katsellessa saattoi hyvin konkreettisesti kokea olevansa kaukana kotimaisemista. Sekös piristi mieltä. Michael opasti jonon alkupään laukkaan, ja Windi puri kuolaintaan innoissaan. Mun mielessä ehti häivähtää ajatus, että luojalle kiitos siitä että se oli kokenut ja aina käsissä pysyvä hevonen, kun Windi heitti pienen ilopukin ja paineli sitten laukalla lajitovereidensa perään. Syvä hankipätkä tuntui jatkuvan loputtomasti, ja mä olin sekä mun mummohevoseni että laukan viimassa jäätyneen naamani puolesta iloinen, kun pienten korpipuiden tihentyessä suon laidalla Michael ja Magia näkyivät nousevan takaisin kantavan moottorikelkkauran päälle. Windi oli hengästynyt ja höyrysi lämpöä, mutta se vaikutti yhä hilpeältä ja jaksavaiselta eikä tuntunut olevan moksiskaan siitä että se oli painellut juuri täysillä pisimmän laukkasuoran jonka kumpikaan meistä oli eläissään nähnyt. Taputtelin tamman kaulaa niin että läiskyi. Me noustiin pieni matka ylämäkeen, ylös tunturia, ja Michael tiedotti kuuluvaan ääneen että enää olisi kierrettävä tämä tunturinhuippu toiselle puolelle, ja oltaisiin perillä meidän kahden päivän vaelluksen puolivälietapilla. Michaelin ilmaus oli mun mielestä tulkittavissa niin, että me oltiin melkein perillä. Sitä se ei kuitenkaan tarkoittanut: tunturin kiertäminen ei ollut mikään helppo ja nopea homma, ja tosiasiassa me lähdettiin laskeutumaan rinnettä kohti alavampia majoitusmaita vasta selvästi illan puolella. Pilkkopimeä oli laskeutunut jo tunteja sitten, kun me lopulta pysähdyttiin sievien metsästysmökkityylisten majoitusmajojen luo. Sekä mä että Windi oltiin uskomattoman väsyneitä, Windi lepuutti ylirennosti takajalkaansa kun mä kiskoin raskasta lännensatulaa sen selästä. Mä olin juuri juottamassa tammalle pumpusta nostamaani jääkylmää pohjavettä, kun pihalta kuuluva hihkunta ja äänet kiinnitti mun huomion. Kun mä juoksin ulos, mä näin upeimmat revontulet mitä ihmiskunnan historiassa oli ehkä koskaan nähty. Vaikka reissun nimi olikin Aurora Weeks, mä en ollut suoranaisesti uskaltanut odottaa revontulia, eihän se kenenkään retken järjestäjän käsissä ollut miten maailman napojen magneettikentät käyttäytyivät. Mutta nämä. Mä olin nähnyt aiemmin vain vihreitä, haaleita ja hiljaa kiemurtavia revontulia, mutta näissä hehkuivat kaikki spektrin värit. Ne leiskuivat, ei sitä muulla sanalla kuvata voi. Mulla jäi pala kurkkuun kun mä seurasin niitä, ja taivaalle tuijottaessani yhden revontulikaaren yläpuolella välähti valkea, kapea viiva, joka katosi ennen kuin arvasinkaan. Tähdenlento. Pitikö nyt toivoa? Mun ajatus välähti kurjaan viime vuoteen, jota mä olin kuluttanut nyhväämällä sängyssä ja huutamalla naapurin lapsille kuin kitkeröitynyt sotaveteraani. Puristin äkkiä silmät kiinni. Hyvä pyrstötähti, toivon että tästä vuodesta tulee onnellisempi, mä lähetin toiveeni, ihan tyytyväisenä että kukaan muu ei voinut kuulla ja nauraa sen kliseisyydelle. duorastat – torstai
Toinen vaelluspäivä valkeni yhtä hienona kuin ensimmäinenkin, mutta mun päivää varjosti huoli ja syyllisyys. Koko alkumatkan mä tunsin analysoivani Windin käyttäytymistä täikamman tarkkuudella. Se ei ollut kiukutellut mulle yhtään aamulla varustettaessa, ja nyt se askelsi huomattavasti rauhallisemmin kuin eilen alkumatkasta. Oliko se liian väsynyt? Olinko mä sittenkin ottanut meille liian ison palan purtavaksi kun olin halunnut pitkälle vaellukselle? Mä luulin, että olin tarkistanut ilmoittautuessani vaellusten kilometrimäärät ja pitänyt aivan ilmiselvänä että Windi jaksaisi, mutta ehkä en ollut ottanut huomioon tunturi-Lapin korkeusvaihteluita, umpihangessa kulkua ja Windin ikää. Se oli kuitenkin 20! Ja juuri ollut varsalomalla! Vain muutama kuukausi sitten! Ei sen kunto voinut olla vielä entisissä tasoissaan! Toisen päivän reitti tuntui lyhyemmältä, ja ehkä se olikin, koska pysyttelimme pääasiassa moottorikelkan jäljessä eikä hitaampia umpihankipätkiä tullut kuin pari. Yllättävän pian olimme jo näköetäisyydellä siihen tunturiin, jonka juurta pitkin me oltiin kuljettu eilen heti Whïtewoodista lähdettäessä. Tunnistin sen, koska se näytti muihin tuntureihin verrattuna aivan toispuoleiselta, kuin kaatuva, valtava aalto olisi jähmettynyt kiveksi tuhansia vuosia sitten ja kasvoi nyt jäkälää täällä suon laidalla. Windi pörisi hiljaa, ja kompuroi ihan aavistuksen kavionsa tökätessä huonosti lumeen. Tunturin ylärinteestä, puurajan jäätyä taakse, avautui hieno näkyvä jo näin kahden aikaan iltapäivällä laskevan punaisen auringon ja lähituntureiden siluettien suuntaan. Michael osoitteli meille kaikkia tuntemiaan paikkoja (”Tuo tunturi tuolla on Áhpesduoddar, siellä mie vien kesäisin eräryhmiä, siellä on näyttävä köngäs”), ja mulle oli näin etelänvetelänä hyvin vaikea olla vaikuttumatta siitä, miten kaikella ja kaikilla ympäristössä oli nimi ja merkitys. Oli mun mielestä suorastaan valehtelua, miten meille näytetyissä Lappi-filmeissä ja mainoksissa puhuttiin tutkimattomista ja villeistä paikoista, autioista erämaista, vaikka todellisuudessa paikalliset oli nimenneet, tunteneet ja kulkeneet niitä alueita jo vuosisatoja. Meidän kaarrettua alas tunturista ja takaisin Whïtewoodin talleille mä testailin maanisesti Windin jalkojen lämpöjä ja hieroin sitä kumisualla niin, että lopulta tamma ilmoitti hampaillaan että jo riittää. Sujautimpa sille vielä vähän ylimääräistä ruokaakin palautumisen nopeuttamiseksi. Vähän väsynyttä olemusta lukuunottamatta tammassa ei tuntunut olevan mitään vikaa. Ehkä mä heijastelin jotain omaa ikäkriisiäni Windiin. bearjadat – perjantai
Voin kertoa, että väsynyt Windi oli kauimmainen asia mun mielessä, kun mä istuin hämärässä lávvussa, niskavillat pystyssä ja aistit terävöityneenä suitsukkeiden tuoksulle, Michaelin soittaessa rumpuaan. Alkuun se soitto ei ollut kuulostanut juuri miltään mun korvaan. Omatehty rumpu soi eri lailla kuin musiikinluokkien kehärummut, ja alkuun vaikutti siltä, että Michaelilla oli vaikeuksia saada rytmistä kiinni. Tai sitten, mä ojensin itseäni, rummutustyylin kuuluikin olla niin eksentristä, etten vaan ymmärtänyt sitä. Alun jälkeen rummutus oli alkanut kuitenkin kiihtyä, elää, ja siihen oli liittynyt Michaelin laulu, ja musta tuntui harvinaisen kummalliselta. Me tuijotettiin Inkerin kanssa Michaelin soittoa suut raollaan niin transsissa, että Jámpan piti kakistaa kurkkuaan kolme kertaa ennen kuin sai meidän huomion ja me tajuttiin ottaa kortti sen tarjoamasta pakasta. ”Voimaeläimesi”, saamelaispoika muodosti suullaan ääneti, ettei häirinnyt Michaelin soittoa. Mä käänsin vähän pelikorttia isomman kortin ympäri. Ilves. Huomasin, että mun läpi kävi kevyt tyytyväinen tunnereaktio. Sitä en tiennyt, oliko se jokin mun korkeamman version tapa vahvistaa, että tämä oli oikea voimaeläin, vai olinko vaan pelännyt että mun sielua kuvaisi joku ei-cool eläin kuten joku nuijapää, ja se tunne oli vaan lapsenomaista helpotusta. Mulle tuli ilveksestä mieleen ääretön itsenäisyys, johon kyllä kieltämättä samaistuin. Lisäksi mulla tuli jostain syystä ilveksestä mieleen talvi, joka oli mun lempivuodenaika, vaikka olihan ilveksiä tietenkin ympäri vuoden. Mulla tuli mieleen myös feminiinisyys. Miksi? Ehkä kaikista kissaeläimistä tuli feminiininen yleisviba. ”Minkä sait?” Inkeri rahisteli mun korvaan, ja näytin. Se nosti kulmiaan ilmeisen vaikuttuneena, mutta ei näyttänyt omaa korttiaan. Ehkä sillä oli nuijapää ja sitä hävetti. Michaelin soitto loppui kuin seinään, kuin se olisi katkennut kesken rytmikierron. Se tuntui länsimaalaiseen musiikkiin tottuneelta oudolta, mutta se jännittävä olo joka soitosta oli jäänyt kihelmöimään, kertoi kyllä että tämä ei ollut mitään tavallista musiikkia. Eikä sen sen takia tarvinnut mukautua tavallisen musiikin muottiin. ”Tiesitkö”, mä sanoin matalasti Inkerille, ”että monet Lapin shamaanit otti kärpässieniä, jos niillä oli joku tosi vaikea tehtävä ja niiden piti ottaa vaikka yhteyttä joihinkin henkiin. Ne syötti kärpässieniä porolle, ja kun poron elimistö suodatti sienistä ne myrkyllisimmät osat, niin ne shamaanit joi sen poron kusen jossa oli jäljellä enää ne hallusinogeenit ja pääsi sit oikein humahtamalla rajan yli.” ”Pitää paikkansa”, sanoi matala ääni meidän takaa, ja mä hätkähdin. En ollut tajunnut, että Michael oli tullut hiljaa meidän taakse lávvun reunoja kiertäen. Mies katsoi meitä sillä lailla tutkivasti kuin mun mielikuvissa Dumbledore aina katsoi Harrya. Mun teki vähän mieli pyytää anteeksi: mikään ei olisi ollut musta juntimpaa, kun päästä tällaiseen tapahtumaan ja sitten vähätellä toisten kulttuuriperinteitä ja väittää sitä joksikin huumetouhuksi, ja mä pelkäsin että Michael luuli mun tarkoittaneen sitä niin. Päinvastoin, shamanismi oli ollut musta aina kiinnostavaa, ja se sienifakta oli musta vain mielenkiintoinen nyanssi jonka olin jostain lukenut. Tai jonka olin mahdollisesti kuullut Allulta, se oli saanut kuulla kaikkia huikeita eläinfaktoja eläinlääkiksessään. Michael ei näyttänyt olevan kuitenkaan moksiskaan, ennemmin jopa innoissaan, kun sai jakaa tietoaan oikein vanhan liiton shamanismista. ”Ennen kaikkea, mie ajattelen”, mies kertoi meille katsoen johonkin kauas telttarakenteisen seinän ulkopuolelle, ”että siinä oli kysymys shamaanin ja poron yhteydestä, ennemmin kuin siitä käytännön asiasta, että poron elimistö suodatti sienien myrkyt paremmin.” Michael jäi tuumaamaan hetkeksi, ennen kuin jatkoi: ”Shamaanit oli ennen vanhaan niitä, joiden luo tultiin kaikkialta Lapin kylistä, missä asiassa ikinä apua tarvittiin. Joskus ne asiat oli hurjia ja vaikeita ja tämän maailman ulkopuolella, ja siihen piti keksiä keinot.” Sitten miehen ilme meni hauskaksi. ”Mutta, sen mie sanon, että miun ei oo tarvinnu vielä sieniä meidän Kikalle syöttää.” Oli outoa astua lávvusta ulos päivän päätteeksi, ihan kuin olisi unohtanut että se tavallinen, maallinen lumimaisemakin oli tässä todellisuudessa. Mulle luettu suomalainen horoskooppi, Karhua ja Mäyrää, oli tietyiltä osin osunut muhun, osin taas ei. Hypistelin hiljaa kuparista susisolkea, jonka olin saanut päivän lopuksi, kuvaukseksi mun Amerikan alkuperäiskansojen kuunkierron mukaisesta horoskoopista. Hymähdin. Mun horoskoopeissa vilisi paljon cooleja eläimiä.
lávvordat – lauantai
Mä olin ollut ihan väärässä, Windi ei ollut mennyt rikki pitkällä vaelluksella. Mä toivoin itseasiassa näin jälkiviisaasti, että olisin ollut edes ihan pikkuisen oikeassa ja Windi olisi lepopäivän jälkeen ihan pikkuisen väsyneempi, koska tamma tamppasi energisesti jaloillaan meidän aloitellessa westerntuntia yli 30 asteen pakkasella eikä meinannut välittää tuon taivaallista selästä annetuista ohjeista. ”Noniin”, virkkoi Charlotte Center kääntyessään meidän puoleen. Mä olin avannut ennen tuntia Charlottelle meidän jo vuosien taakse venyvää westernin treeni- ja kisakokemusta (jättäen vähän vähemmälle kuvailulle viimeisimmän pitkä tauon), joten se oli antanut meidän tutkia trail-rataa ja lämmitellä sillä aikaa, kun se selitti lajien kanssa vieraammille perusapujen ja varusteiden eroja westernin ja enkkuratsastuksen välillä. ”Näin kylmällä on paras alottaa jollain, jossa tulee lämmin, eikö?”, meidän nuori ratsastusohjaaja virnisti vähän, ja osoitti nopeuslajeista tuttuja pujottelukeppejä ja tynnyreitä, jotka oli juntattu tukevasti hankeen. Mä keräsin pitkiä, päästä avoimia westernohjia käteeni, ja olin ihan valmis aloittamaan. Windin äitiysloman kankeuttamat kyljet ei ainakaan (kirjaimellisesti) hidastaneet meidän menoa. Ensimmäinen pujottelutehtävä oli meille ehdottomasti tämän päivän sudenkuoppa, koska liian kova vauhti ja heikohko taipuvuus teki meidän radoista, no, vähemmän kuin optimaalisia. Barrel racing oli Windille paljon tutumpi laji, ja vaikka siinäkään me ei varmasti oltaisi kellotettu mitään meidän henkilökohtaisia ennätyksiä, se sujui jo paremmin. Mulla oli tynnyreillä aivan uskomattoman kivaa. Trail-radan käytännön tehtävät, kaksi porttia, puomineliö, pressu, ynnä muut suoritettiin meidän onneksi vasta viimeisenä, kun yllättävästi energisöityneen Windin suurimmat kierrokset oli nopeuslajeissa saatu laskemaan. ”Älä katko sen oma-alotteisuutta, se on vaan hyvä!” Charlotte ohjeisti mua portilla, kun mä olin vähän turhan reaktiivinen Windin ennakoidessa tuttua porttitehtävää luonnostaan. ”Anna sen tehdä! Rentoudu ja anna kädellä tilaa! Et voi kouluratsastaa trail-hevosta.” Mä painoin Charloten hyvät huomiot oikein syvälle mieleen. sotnabeaivi – sunnuntaiMun oli todella vaikea uskoa, että me oltiin lähdössä täältä jo seuraavana päivänä. Vaikka mä odotin Kanadaan pääsyä ja leirin toista viikkoa, musta tuntui että oli ainakin tuhat asiaa, jota mä olisin voinut ja halunnut Lapissa ja Whïtewoodissa vielä tehdä. ”Hippi on IHANA”, Salma hehkutti posket punaisina american curlyn selästä. Viimeisenä päivänä me saatiin vapaasti kokeilla ranchin hevosia ja muutenkin viettää vapaa-aikaa. Kiharainen Hippi-hevonen näytti ja tuntui pehmoeläimeltä enemmän kuin varteenotettavalta ratsulta. ”Jos mä olisin vielä omistajana, ostaisin Seppeleeseen yhden curlyn niinkun näin”, Salma napsautti haikeasti sormiaan ja näytti ensimmäistä kertaa aavistuksen siltä, että katui omistajan manttelista luopumista. ”Noh, anna nyt muidenkin kokeilla jo”, mä vänkäsin pidellen Hippiä sen kuluneista westernsuitsista. Salma laskeutui kirjavasta selästä vastahakoisesti ja siirtyi pusuttelemaan Hipin pääpuolta. ”Mulla oli tosi kiva curly hoitohevosena hetken, ennen kun muutin Liekkijärvelle”, mä muistelin kun mä kapusin vuorostani Hipin selkään. Salma käveli meidän vierellä kun mä ohjasin tammaa sille samalle kentänvirkaa toimittavalle pläntille, jossa me oltiin eilen treenattu westerniä. ”Ihanaa!” Salma eläytyi salmamaisen sympaattisesti tilanteeseen ja hevoseen jota se ei ikinä ollut nähnyt. ”Mitä sille kävi?” ”Se talli tais lopettaa ja kaikki hevoset vaan myytiin. Ei hajuakaan, mihin päin maailmaa se lähti”, mä tuumailin, ja kehotin Hipin raviin. Se jopa ravasi pehmeästi, kuin sen kavioiden pohjissakin olisi ollut kiharaista pehmustepörröä. ”Eli voidaan ostaa puokkiin yksi tämmöinen, kun sulla on jo hyvä kokemuskin”, Salma haaveili lämpimästi. Mä hymyilin. Kaamoksen punainen pyjama-aurinko oli laskemassa. Curlytamma ravasi iloisesti mun alla. Kohta pääsisi saunaan. Olisi tällaista elämää vielä pari lisäpäivää aika hyvin jaksanut. |
|
|
|
Post by Cella on Feb 12, 2022 18:51:27 GMT 2
Aurora Weekstoinen viikko, 7.2.-13.2.2022
Orange Wood Ranch, Canada, Yukon 
(kirjoitin niin pitkästi tapahtuman varsinaiseen topaan, että tässä vain valitut palat kanadaviikosta.
jos haluat, voit lukea tarinat kokonaan täältä: OSA I, OSA II ) Dewn Center näytti jotenkin ihan eri mieheltä kuin meidän leirillä vuosia sitten, vaikka tunnistinkin sen lentokentän vastaanottoaulan ruuhkassa. Se tervehti mua lämpimästi, hymyillen niin että sen tuuheaksi kasvanut parta liikkui. Me ei ehditty kuulumisten vaihtoon saakka, kun Charlotte tuli vaatimaan Dewniltä hienovaraisesti huomiota kaikella kotiin palanneen pikkusiskon oikeudellaan. Stressaava matkatavaroiden ja hevosten odottelua sisältävä tunti tuntui kolmelta päivältä, ajomatka pimenevillä Yukonin pikkuteillä kolmelta vuosisadalta. Kun me päästiin Orange Woodin rakennusten keskelle, ikkunoista kulottavan lämpimän valon laikuttamalle pihamaalle, mä olin niin helpottunut matkan päättymisestä että olisin voinut pussata Windin kuljetusauton oville kiiruhtanutta Alexiinaa. Windi oli suuri hitti heti saapuessaan. Se oli huvittavaa, koska se ei yleensä ollut persoonansa takia hitti missään. Mä tiesin kyllä miksi se oli kunniavieras, mutta en ollut ajatellut orangewoodilaisten tunnistavan tammaa niin nopeasti. ”Tiedätkö kuka täällä on?” Alexiina huuteli pimeään mun näköpiirin ulkopuolelle samalla kun odotti mun saattavan kuljetusloimen peittämät tammankankut ulos autosta. Mä muistin paikalle pyrähtävän lyhyttukkaisen, pitkän Kittyn, mutta en muistanut naisen olleen varmaan koskaan niin yllättyneen hiljaa, kuin se oli katsoessaan Windiä suu auki. ”Chocon emä!” Windin esikoispoika oli muuttanut Orange Woodin tilalle muutama vuosi sitten. Mä olin nähnyt Chocon aikuisenakin, se oli niin sympaattinen ja hieno, etten yhtään ihmetellyt että olentoa joka sen oli kehrännyt kasaan omassa mahassaan pidettiin täällä kaiken hyvän alkuna ja juurena. Windi oli pitkän lennon jälkeen tavallistakin epäsosiaalisempi, mutta Kitty ja Alexiina uskomattoman tottuneina hevosnaisina eivät juuri välittäneet tamman uhkaavaksi tarkoitetuista korvista, silmistä ja muista ulokkeista halutessaan toivottaa sen tervetulleeksi. Kitty auttoi meitä iltatoimissa (siis Windin iltatoimissa, ei se pessyt mun hampaita tai mitään), ja mun onneksi mun ei tarvinnut aikaerorasituksesta puuroutuneilla aivoillani huolehtia keskustelun kannattelusta. Kitty kertoi mulle kymmenessä minuutissa kaiken mitä oli ajatellut Windistä kuulemansa perusteella ja kaiken mitä sen Choco-poika oli koskaan tehnyt, niin lämpimällä äänellä että olisi voinut kuvitella Kittyn olevan karsinassa olevista se, joka ruunan oli synnyttänyt maailmaan eräänä juhannusaamuna. Mä olin iloinen, että se hevoslapsi oli niin rakastettu täällä, ja kun mä sanoin sen ääneen, Kitty näytti vähän röyhistyvän tyytyväisyydestä. ** Ottaen huomioon, että mä olin niin väsynyt että silmämunat kuivuivat päähän, olisi voinut olettaa että nukkuisin ensimmäisenä aamuna pidempään kuin viiteen. Hetken pyörittyäni mä luovutin, tein aamutoimeni leiriaitan yhteiskäytössä olevassa pikkukylppärissä hiljaa ja poistuin pakkasenpureskelemalle pihalle. ”Minä luulin, että et ollut niin aamuihminen.” Raicyn ääni oli hymyilevä ja se taputti isällisen ystävällisesti mun olkapäätä kävellessään mun rinnalle tallin edustalla. Mä hymyilin leveästi aamun yllätykselle, miestä oli mukava nähdä. ”Helppo olla aamuihminen vielä nyt kun kroppa luulee että kello on neljä iltapäivällä”, mä nauroin karhealla aamuäänellä, ja me käveltiin rinnakkain talliin. Mä huomasin Raicyn ontuvan aavistuksen ja sen naamassa melkein parantuneen keltaisen mustelmakohdan. En viitsinyt kuitenkaan udella mitään. Raicy seurasi mua Windin karsinalle, sekin halusi nähdä paljon puhutun The Äitihevosen. Mä seurasin, että Windi söi aamiaisensa (söi se, hyvä merkki matkastressin helpottamisesta) ja me puhuttiin Raicyn kanssa meidän westerntreeneistä ja siitä, miten westernkouluttaminen oli onnistunut ratsastuskoulun arjen keskellä. ”Haluan näyttää jotain”, Raicy virkkoi mulle hiljaa. Se lähti johdattamaan mua pidemmälle talliin. ”Kitty kyllä huutaisi, jos tietäisi että tuon sut tänne ilman sitä”, Raicy hymyili. ”Ei hätää, mä voin esittää tosi yllättynyttä jos se haluaa näyttää mulle saman uudestaan”, mä virnistin. Pohjustuksen takia mä olin varma, että Raicy toisi mut Chocon karsinan eteen. Karsina jolle me pysähdyttiin näytti kuitenkin ensivilkaisulta tyhjältä. Kun mä katsoin sisään, näin boksin takaosassa heiniään mutustavan ruunikonkirjavan, kapeakoipisen pilkkuvarsan. Sillä oli selvästi vielä eripariset taka- ja etukintut, joten luultavasti se kasvaisi vielä, muuten mä en osannut arvioida sen ikää. Se nosti päätään ja katsoi meitä kirkkain silmin. ”Drontti”, Raicy esitteli mulle hymyillen. Mä katsoin miestä ja sitten orivarsaa ja sitten taas miestä, vähän pihalla siitä että miten tämä liittyi muhun. ”Tornadotin varsa”, Raicy lopulta auttoi mua. ”Se on kyllä myynnissä eikä jää meille, mutta ehdit nähdä sen. Windin pojanpojan.” Mä menin ihan mykäksi. Iloinen Drontti tuli heinää suussaan mun luo ovelle ja mä sain silittää sen pilkukasta päätä. Windi oli jonkun mummi.”Mut mä en ymmärrä, luulin et Choco ruunattiin heti kun se tuli teille?” mä tiesin, etten ollut melkein-eläinlääkäri niin kuin ex-kihlattuni, mutta sen verran ymmärsin hevosen biologiaa, ettei tämä käynyt järkeen. ”Kyllä, mutta otettiin pakasteita talteen. Oli sen verran hyväluontoiset ja hyvät geenit, että haluttiin pitää mahdollisuudet auki”, Raicy silitti huomiota vaativaa Dronttia. Mun teki mieli mennä kertomaan Windille, että jollain herran ihmeellä se ruojake välitti eteenpäin hyväluontoisia geenejä, ja kysymään siltä mistä mä saisin rahat takaisin kun sillä selvästi ne kyseiset dna-kierteet oli jotenkin vioittuneet.
**Sunnuntaiaamun aurinko melkein jo lämmitti. Orange Woodin tallin räystäistä roikkuvat jääpuikot tiputtelivat sulavaa vettä, ja Windi tuntui rennolta sen kävellessä alkukäyntejä kohti tuulimyllyn mäkeä. Mä olin päättänyt ratsastaa tammalla omatoimisesti maneesissa, treenata reiningohjelmaa, ennen kuin meidän pitäisi taas pakata itsemme autoon ja aloittaa matkustus kohti kotia. Mä en VOINUT YMMÄRTÄÄ, miten aika oli mennyt niin nopeasti. Okei, minä, Inkeri ja Manny lähdettiin päivää aikaisessa, koska me oltiin luvattu olla perillä Suomessa Seppeleen ystävänpäiväkarkeloiksi. Nyt se tuntui kuitenkin kaukaiselta ja hölmöltä ajatukselta. Windikin oli vasta alkanut viihtyä, se tuntui niin letkeältä lännensatulan alla, että teki ihan pahaa kertoa sille sen joutuvan lentokoneen kuljetuspilttuuseen vielä tänä iltana.
Raicy ja Manny saapastelivat maneesiin melkein heti meidän perässä, ennen kuin mä olin ehtinyt nostaa edes ensimmäistä laukkaa. Manny katsoi kiinnostuneena kun mä vaihtelin Windin kanssa kevyen lope-laukan ja kunnon nelin väliä ympäri uraa. Mä yritin olla näyttämättä kuinka mukavaa musta oli että meitä katseltiin, mutta sitä saattoi olla vaikea peittää: välillä, ihan vain välillä mua vaivasi Seppeleessä, kun niin harvoja kiinnosti lännenratsastus millään tasolla, ja siksi Mannyn tulo talliporukkaan ja sen osoittama orastava innostus teki siitä suunnilleen mun BFF:n.
”Muista, että jos tarkistat silmillä vaihtuiko hevosen laukka, se on kisoissa virhepisteen arvoinen vilkaisu”, Raicy huhuili mulle maneesin toiseen päähän (?? millainen haukansilmä sillä oli, miten se näki sieltä asti mun mikrovilkaisun kohti Windin etujalkoja??). Nojasin taakse ja pyysin Windin hitaampaan laukkaan kääntääkseni sen kolmikaariselle kiemurauralle.
”Huomaatko jotain eroa niska-avuissa vasemman ja oikean välillä?” Raicy huikki mun taivutellessa pilkullista tammaa.
”Se on hitaampi vasemmalle”, mä vastasin, olin huomannut saman.
”Ota kättä vähän alas, kevennä”, Raicy auttoi. Kun mun molempia ohjia pitävä käsi oli alempana, vasen ohja koski Windin kaulaa pidemmällä matkalla. Windi pörisi kuin se olisi vastannut mulle, että tämä oli parempi.
Mulla oli ollut niin ikävä valmennettavana olemista, että Raicyn kaksi rentoa kommenttia tuntuivat siltä kuin joku olisi antanut mulle miljoonan euron palkinnon.
Iltapäivä alkoi hämärtyä Kanadan pohjoisnokassa aikaisin, ja ranchin valot alkoivat jo syttyä meidän lastatessa Windiä kuljetusautoon. Me ajettaisiin taas pimeällä, mutta ainakin lento osuisi tällä kertaa meidän rytmissä olevaan yöhön, joten ehkä aikavyöhykkeen vaihto menisi tähän suuntaan kivuttomammin. Inkeri ja Manny oli hyvästelemässä niiden leirihevosia. Alexiina, jolla oli ollut hirveä kiire seuraavan päivän isojen värinäyttelyiden organisoinnissa ja ensimmäisten kaukaa tulleiden näyttelyvieraiden majoittamisessa, oli jotenkin repinyt aikaa tulla saattamaan meidät matkaan.
”Turvallista lentoa, oli ihana nähdä taas”, nainen rutisti mua lämpimästi ja mä rutistin takaisin.
”Oli upea viikko, kiitos”, mä sanoin ääni vähän kuristuneena. Tuntui ihan väärältä lähteä niin nopeasti. En pystynyt haikeudeltani katsomaan Alexiinaa silmiin, vaan seurasin hetken kuinka Kitty yritti ehostaa ranchin pihaa huomisia kisoja varten ja hätistää paksuja, sikin sokin juoksevia kanoja piiloon kanalaan.
”Ratsastusvaellukset oli varmaan mieleenpainuvimpia. En olis kuvitellut, että oisin tykännyt keskitalvella vaeltaa, kun se kuulostaa kylmältä ja epämukavalta, mutta täällä tykkäsin”, mä naurahdin. Alexiina hymyili ja piti kättään mun olalla meidän astellessa sulkemaan Windin trailerin peräluukun.
”Kieltämättä, pitkillä ratsastuksilla pääsee paikkoihin, minne mitenkään muuten ei pääsisi”, Alexiina pohti vähän nostalgisen kuuloisesti. Ehkä se ei ehtinyt ranchin töiltä ratsastaa pitkiä retkiä niin usein kun olisi halunnut.
”Oot aina tervetullut takaisin”, vaalea nainen kääntyi ajatuksistaan takaisin mun puoleen. ”Vaikka heti ensi kesänä, jos siltä tuntuu.”
Mä hymyilin ja pudotin pääni rennosti takakenoon, vetäen vielä raitista meri-ilmaa keuhkoihin. Pää kenossa näin, että taivaalla kiemurteli taas yhdet, haaleat ja sinivihreät revontulet.
”Pidän mielessä”, mä vastasin hiljaa.
|
|
|
|
Post by Cella on Feb 14, 2022 23:25:53 GMT 2
Yukon
183. Kanadan loputtoman taivaan alla vailla huolta huomisesta.
Jos joku olisi kertonut Cellalle tuossa hetkessä, mihin se vain kahden päivän päästä ystävänpäivänä päätyisi,
se ei olisi ikinä uskonut. Se olisi varmaan huutonauranut ja kuollut sillä naurulla itse aiheuttamaansa lumivyöryyn. |
|
|
|
Post by Cella on Feb 16, 2022 0:17:30 GMT 2
Reunited?
184. Jos te ette ole koskaan lyöneet kiihkeästi huulia yhteen teidän ex-kihlatun kanssa heinävintillä, vieneet sitä kotiin odottamattomasti yli kolmen vuoden jälkeen, ja sitten heränneet aamulla ypöyksin, mä voin kertoa millaista se on. Se on hämmentävää ja jonkun verran nöyryyttävää. Mä en herätessäni tajunnut ihan heti, miksi mulla oli niin kiihtynyt ja poikkeuksellinen olo, koska kanadanmatkustelun jetlag (ja varmaan Valtterin antamasta Windi-mukista kitattu viini) aiheutti erroria mun aivoneuroneissa ja myös koska mä olin juuri herännyt niin sikeästä unesta että sitä olisi LiekkiSaaton -saattohoitokodin sedaatiopotilaatkin ihailleet. Kun sitten eilisillan muistot tulvahtivat takaisin – Aleksanteri mun päällä, Aleksanteri kuiskimassa mun hiuksiin, paljon Aleksanteria kaikkialla – mulla oli yhtäkkiä hirveän kuuma ja mä olin äkisti todella hereillä. Mä odotin että muhun iskisi palava morkkis, mutta ei iskenyt. Vaikeuksia hengittää mulla oli, kaikesta siitä intensiivisestä tunteesta, ja jonkunlainen hysteerinen tarve soittaa jollekin ja kertoa viime yöstä (Daniel häivähti mun mielessä, sen ilme kun kuvailisin sille mun ja Aleksanterin tulisuudelmia, ja se kuvitelma ajoi mut vain pidemmälle hysteriaan). Mutta ei katumusta tai huonoa oloa. Mussa oli jonkun kuluneen kielikuvan mukaisesti perhosia vähän kaikkialla. Kunnes mä tajusin, että Poppelikujan vanha puutalo oli aivan liian hiljainen. Allu ei ollut vain noussut mun vierestä vessaan tai keittämään kahvia. Se oli lähtenyt. Siinä tilanteessa oli hyvin vaikea estää itseään yliajattelemasta. Ei kai kukaan hiipinyt ulos toisen talosta salaa aamun hämärissä ellei katunut hirveästi (tai ollut tonttu)? Mä painoin käsillä päätäni ja toivoin että saisin puristettua kallostani manuaalisesti ulos ne panikoivat ajatukset. Miten mä en ollut ymmärtänyt vihjettä, kun Allu oli muuttunut yhdeksi isoksi helläksi stop-merkiksi mun halutessa sitä ihan hirveästi sekä siellä heinävintillä että tässä sängyssä, missä mä nyt stressihikoilin? Miten mä olin kussut tämän? Ja miten se tuntui nyt maailmanlopulta, vaikka olin jo pitkän aikaa ajatellut Cella+Aleksanteri -reunionin olevan kuollut ja kuopattu vaihtoehto, ja tämä ei oikeastaan muuttaisi sitä lainkaan? Ennen kaikkea, miten mä olin ollut niin höpöpäinen, meidän kietoutuessa toisiimme siellä taksissa kuin hengenhädässä, että mä olin antanut itseni valahtaa niin onnelliseksi ja varmaksi siitä, että näin vain me voitiin palata yhteen? Mä olin niin levoton ja Allun lähdön oivaltamisen aloittama ahdistuspahoinvointi oli niin vahva, että mä en voinut maata paikallani. Sinkoilin ja marssin ympäri Poppelikujan tyhjiä huoneita ja raivosin puhelimelleni, jonka akku oli loppunut ja joka ei kylmyydessä vietetyn ystävänpäivän jälkeen suostunut latautumaan. Mun päässä häivähteli Allun yöllisiä lauseita; ' Sä oot ollu niin perseestä mua kohtaan', ja heti perään ' Sä tiiät että mä oisin sun kanssa pyytäisit sä sitä koska tahansa', niin että mä olin lopulta ihan sekaisin. Mun oli pakko lähteä tallille. Windi oli ollut matkustusmylläkän jälkeen niin voimattomassa vedossa, että mä en voinut lähteä sillä eilen edes ystävänpäivämaastoon. Mulla oli huono omatunto kaiken muun lisäksi siitä, että mä olin yöllä unohtanut toipilaan heinät, kun olin vaan halunnut muhinoida niiden päällä. Mulla oli tarve päästä tarkistamaan Windin vointi, ja salaa myös kaipasin (vaikka myös kammosin) sitä mahdollisuutta, että mä näkisin Allun tallilla. Tarvitsin siltä mitä vain, jonkin mikroeleen, edes sieraimen värähdyksen, todisteeksi siitä, että päivänvalossa hiljalleen epätodellisen tuntuisiksi vääristyvät rakkauden hetket ei olleet tapahtuneet vain jossain mun viininvilkastamassa unessa. Seppeleeseen ajaminen oli kamalaa, kun maa oli yhtä sohjossa kuin kuskin pääkin. Windi oli tarhassa. Mun teki ahdistuspäissäni mieli mennä huutamaan jollekin, että kuka imbesilli oli tuonut sen vaivaisena ulos kylmään, mutta tamma näytti oikeastaan aika tyytyväiseltä kyntäessään sohjoa turvallaan ja Lailalle vihaisesti vinkuessaan. Tallipiha oli aleksanteriton mun taluttaessa Windin sisään. Mun rintaontelossa oli käynnissä jatkuva rytmihäiriö joka teki vähän kipeää, ja kerrankin se ei johtunut kahvin ja röökin ihmiselle hyvää tekevästä yhteispärinästä. ”Vau. Sä näytät –” Valtteri tuli ulos naapurikarsinasta kun mä olin avaamassa Windin boksin ovea. Se taisi kesken lauseen muistaa, mitä sille oli päiväkodissa opetettu siitä että jos ei ollut kivaa sanottavaa, ei tarvinnut sanoa mitään, mutta sen pointti tuli selväksi. Mulla oli edelleen eilisiä meikinjäämiä naamassa ja voin kertoa, kuinka helposti hädintuskin korvapituinen polkkatukka oli jäänyt sojoon juuri siihen asentoon mihin mun tyyny ja Allun eilen niitä kiihkeästi haroneet sormet oli ne jättäneet. ”Ootko nähnyt Allua?” mä kysyin Valtterilta suoraan kun päästin Windin huoneensa nurkkaan murjottamaan. Poika näytti huomattavasti iloisemmalta eilisen jäljiltä kuin mä koin itseni – jos oli Valtteri, ei varmaan tarvinnut koskaan kokea sitä että unikaveri hiipi salaa aamulla häpeissään karkuun. Valtteri näytti miettivältä, kuin se olisi halunnut kysyä multa miten mun ja Aleksanterin ilta oli jatkunut siitä hetkestä kun se oli antanut meille yksityisyyttä kesken mun oudon Puolustan-Eedin-Kunniaa -puheen (oliko sekin eilen?? mulla oli joku madonreikä aivoissa). Poika kuitenkin päätyi vain kohauttamaan olkiaan: ”Ehkä tunti sit, mut en tiiä missä se on nyt. Voin kysyä, satulahuoneessa oli äsken joku, jos ne tietää.” Mä vaan nyökkäsin jotenkin kanamaisesti. Mä en ollut yhtään valmis löytämään Aleksanteria, mutta en myöskään valmis olemaan ilman sitä. Ok, tiesin että se oli vähän säälittävää, mutta edellisyö oli avannut jotain patoja mun päässä ja sellaista paineella tulevaa tulvaa ei saatu enää tungettua takaisin siihen laatikkoon jossa sitä oli kolme vuotta pidetty. Mä laskin mun puhelimen Windin varustelaatikolle. Olin ottanut sammuneen ja akkurikkoisen kapulan mukaan, vaikka mä olisin saanut sillä hetkellä yhtä hyvin yhteyttä ulkomaailmaan Windin suolakivellä. Mä ehdin harjata Windin loskassa kuraantunutta jalkaa ehkä kaksi vetoa, kun mä kuulin puhelimen päästävän itsekseen lyhyen käynnistymisvärähdyksen. !!!! Käynnistymisvärähdyksen!!! Se oli sittenkin ottanut kotilaturissa pari prosenttia virtaa, vaikka ei ollut näyttänyt sitä!! Mä syöksyin nurkassa lepäävälle puhelimelle niin etten ehtinyt jarruttaa, ja iskin pää edellä seinään kuin sarviaan harjoittava vuohipukki. Näppäilin pinkoodin käsi täristen ja toivoin melkein kuolemispisteeseen asti että Allulta olisi viesti, jotain jossa se sanoisi että kaikki on hyvin ja että se oli valmis nukkumaan mun vieressä tänäänkin ja vaikka murhaamaan jonkun mun puolesta jos toivoin niin. Puhelin lämpeni uskomattoman hitaasti, ja kun se yhdisti nettiin, ilmoitusten määrä tukki koko mun näytön. Lyyti tägännyt mut johonkin instastooriin (varmaan kuva sen ystävänpäivälahjasta), viestejä helsinkiläiskavereilta, viestejä Seppeleen Whatsapp-ryhmässä… ja sitten: +358 50 9111501
2 uutta viestiä.Mä olin poistanut Allun numeron jo aikaa sitten, kun mä olin päättänyt että mä en saisi ottaa siihen yhteyttä ( mä olin se joka oli pettänyt, mun piti antaa sen jatkaa elämää, jotain tällaista paskaa mä olin itselleni perustellut ja nyt teki mieli syödä kolmen vuoden takaisen Cellan pää). Mä kuitenkin muistin ja tunnistin sen ykkösiä täynnä olevan numeron missä vaan. Mä painoin melkein sormeni läpi näytöstäni kun yritin saada Allun uusiin viesteihin vievän ilmoituksen auki, mutta jatkuvasti päivittyvät muut ilmoitukset tukkivat suorituskyvyn eikä viestinäkymä auennut. Ja sitten puhelin sammui taas. Mä kiljuin sisäisesti ja meinasin heittää luurin seinään. Windi käänteli korviaan levottomasti musta tarttuvalle raivoturhaumalla ja mä koitin pysähtyä otsa sen kuumaa kaulaa vasten ja hengittää. Askeleet lähestyi meidän käytävänpäätyä ja mun sydän alkoi hakata taas. Ehkä se olisi Allu. Ei ollut. ”Valtteri sanoi, että sä etsit Aleksanteria”, Alviina olisi varmaan voinut peittää tyytyväisyytensä siitä, että juuri se oli ollut paikalla kun Valtteri tuli tätä mehukasta asiaa tiedottamaan, mutta se ei viitsinyt. Helvetin Valtteri, sen olisi pitänyt tietää että mun saa kysyä satulahuoneessa olijalta -luvalla oli AINA se sanaton alateksti paitsi jos se on Alviina. Mä nojasin yhä Windin kaulaan ja vaan odotin että se jatkaisi ja antaisi tietonsa Allusta ja lähtisi pois – mä olin ihan aseeton sillä hetkellä, mä en kyennyt vääntämään mitään sen kanssa, ja jos se auttaisi mua löytämään Allun mä vaikka antaisin sille kaikki vanhat jutut anteeksi ja hieroisin Charlien jumista selkää joka päivä. ”Taisi olla lämpimät ystävyyden uudelleenhieromispäivät sitten eilen, mä luulin että te ette oo Allun kanssa missään puheväleissä?” Alviina venytti keskustelua uteliaana ja piti tietoa panttivankinaan. ”No, joo, monimutkanen juttu”, sanoin niin rauhallisesti kuin voin. ”Tiiätkö missä se on?” ”No, en enää tiiä”, Alviina niiskaisi, selvästi tahallaan yhtä ylimalkaisesti ja epäinformatiivisesti kuin mä sen kysymykseen eilisestä. Sitten se ei kuitenkaan malttanut olla kertomatta: ”Se lähti Eedin kanssa kaksin kävelylle varmaan joku puoli tuntia sitten, en tiiä tuleeko ne takasin.” Mä tunsin taas mahassani sen olon, kuin mä olisin syönyt ilkeän, painavan ja katkeranmakuisen siilin. Mua ei huvittanut vastata Alviinalle eikä todellakaan antaa sen nähdä kuinka mun naama vääntyi pahasta mielestä, joten mä käännyin selin ovelle ja jatkoin Windin harjaamista. Leikin, että Windi ei ollut lamaantunut kuolemanväsymyksestään vaan se oli paikallaan ja kiltisti puhtaasti myötätunnosta ja lempeydestä mua kohtaan. Mä odotin varmaan vielä puoli tuntia, mutta Aleksanteria tai Eediä ei näkynyt. Yritin olla antamatta periksi sille raskaalle ja tyhmälle ololle, joka yritti pyrkiä esiin. Allu oli sanonut mulle tosi ihania asioita eilen. Ei kai se niitä olisi sanonut, jos ei tarkoittanut. Varmaan kolme kertaa mä sudin liukkaan pihan poikki siirtotallille ja Rutun karsinalle tarkistamaan, olisiko se vaan tuotu mun huomaamatta kävelyltä takaisin, mutta boksi oli joka kerta tyhjä. Lopulta mä huokaisin, ja sydän hakaten repäisin palan ruutupaperia Windin hoitovihon takasivulta (taustapuolella oli jotain mun raapustusta vuoden 2017 westernkisojen ilmottautumispäivistä, se oli musta mun ja Aleksanterin tuntien just sopivan tragikoominen paperi tämän kirjeen pohjaksi). Musta tuntui rohkealta ja ihan kauhealta ja sellaiselta että pyörryn, samaan aikaan, kun mä tuin lapun reittä vasten ja kirjoitin:
Taittelin lapun Rutun karsinanovan salvan väliin, ja sydämen hakkaamisesta huolimatta olo tuntui edes asteen vähemmän kauhealta. |
|
|
|
Post by Cella on Feb 22, 2022 20:00:07 GMT 2
Hätävaleverkko
185.
Mä toivoin kovasti, että tieliikennelaissa ei ollut mitään salaista pykälää, jossa luki että hevosen selässä puhelimen käytöstä joutuisi suoraan paikalliseen naisavovankila LiekkiKalteriin. Koska mulla ei ollut vaihtoehtoja. Mulle oli kilahtanut viesti puhelimeen (kyllä, mä olin hakenut itselleni uuden puhelimen lauantaina ystävänpäiväyön pakkasen rikkoman tilalle) suunnilleen kymmenen minuuttia sen jälkeen, kun mä olin ohjannut Windin keinuvassa käynnissä maastopolulle. Koska mun default-asetukset oli kalibroitu vain viikossa (!?) täysin uusiksi, ajattelemaan jatkuvasti Aleksanteria ja saamaan kiireisiä saippuakuplia mahaan ja kurkkuun jos mulla oli pienikin mahdollisuus kuulla, nähdä tai mielikuvitella sitä, mä en todellakaan malttanut olla vilkaisematta mahdollisesti Allulta tullutta viestiä tallille palaamiseen saakka. Niimpä mä vilkaisin. Ja onneksi vilkaisinkin. Vaikka se viesti EI ollut Aleksanterilta. Mun ensiajatus oli, että vain maailman lynnit osti niiden lapselle eettisesti käytettyjä ratsastusvermeitä vaikka sen lapsen ratsastajaisällä oli joku 13 triljoonaa euroa pankkitilillään, mutta se ajatus hautautui siihen kauhuun joka nousi mun oivaltaessa viestin lopun sisällön. En mä Lynnin tulosta varsinaisesti ollut kauhuissani. Tai siitä, että mä en ollut Poppelikujalla. Vaan siitä että Aleksanteri oli.Mä olin jättänyt Allun nukkumaan mun olkkarin lattialla alati laajenevaan patja-tyyny-kasa-maja-parisänkyyn, koska mun oli iltatöiden takia tehtävä tallireissu aikaisin ja, no, koska se ei ollut herännyt. Siitä asti kun Allu oli viime viikolla ilmestynyt mun ovelle ja me oltiin löydetty toisemme taas, me oltiin vietetty yömme yhdessä Poppelikujalla ja valvottu joka yö reilusti yli kolmeen. Me oltiin paistettu pakastepizzaa keskiyöllä ja yritetty opettaa Onnille kissa-agilityä (mun heittämiä naksuja se totteli, Allun yrittäessä katti löi sitä minikokoisella kynsikintaallaan nilkkaan). Siksi mä en ihmetellyt että Allu oli vähän uuvuksissa. Nyt Poppelikujalle oli kuitenkin paukkaamassa Lilian ja Lynn, ja mä en ollut varma, kuka traumatisoituisi eniten kun talon varsinaiset omistajat yllättäisi Allun bokserisillaan nukkumasta niiden lattialla. Mä keräsin Windin pitkät westernohjat suuhuni (joo) kiskoakseni talviratsastushanskan kunnolla pois kädestäni ja näppäilläkseni hätäisesti Allun numeron. Kukaan ei vastannut, eikä mun toiveet olleet varsinaisesti korkealla olleetkaan – Allu oli pitänyt puhelintaan äänettömällä lähes 90% ajasta varmaan vuodesta 2016 asti. Mä pudotin pääni turhautuneena takakenoon ja punnitsin mun vaihtoehtoja. Windi käveli leppoisasti, höristeli korviaan välillä talvimyrskyn lumista riisumille kuusille ja niiden takana häilyville risuille, eikä sitä kiinnostanut mun kriisi. Mun oli pakko tehdä ratkaisu, ja mä näppäilin toisen numeron. ” Heei”, Lynnin ääni vastasi nopeasti, autossa olemisen tuttu tunnuskohina taustallaan. ”Älä mee Poppelikujalle”, mä sanoin tervehtimättä, vähän hengästyneenä, vaikka mä en varsinaisesti liikkunut. ” Anteeks?” Lynnin ääni oli hämmentyneen huvittunut, kuin se olisi ollut varma että kuuli väärin. ”Et voi mennä nyt Poppelikujalle hakemaan niitä suksia”, mä sanoin uudestaan ja kerin hermostuneena (nyt jo suusta vapaaksi päästettyjä) westernohjia nippuun ja auki Windin kaulalla. ” Miksi?” Lynnin epäilys venytti sen M-kirjainta hauskan pitkäksi. Mä olin hetken hiljaa, koitin keksiä mitä tahansa hätävaletta, mutta mikään korjausmies- tai vesivahinkotarina joka mun päähän pulpahti ei olisi lieventänyt mun pinnettä (mun olisi joskus pitänyt selittää sille, miksei sitä vesivahinkoa nyt ollutkaan). ”Siellä on Aleksanteri”, mä huokaisin. Mä olisin voinut luulla, että linja oli katkennut, jos Lynnin auton tasaisesti aaltoileva kohina ei olisi antanut sitä ilmi. ” Musta – ” Lynn aloitti hassulla äänellä pitkän välin jälkeen. Hymyilikö se itsekseen?? ” Musta tuntuu, että mulla on nyt jäänyt pari lukua välistä tässä tarinassa?” Mä kerroin Lynnille jonkun maailman lyhyimmän version mun ja Aleksanterin aselevosta (sellaisen version jossa mä tietenkin näyin tosi hyvässä valossa), koska jos mä olisin joutunut hinkuttamaan kokonaisversiota Eedeineen ja Milla-Riinoineen, Lynn olisi varmaan kuollut kyllästykseen ja mä olisin joutunut LiekkiKalteriin kuolemantuottamuksesta. ” Vai että Cella ja Aleksanteri”, Lynn sanoi jotenkin tosi pitkältä tuntuneen ajan jälkeen villillä äänellä. Mun mahaa vähän pisti, kun mä tiedostin, että Allu oli vaan pari päivää sitten tosi vilpittömästi toivonut, että me pidettäisiin meidän alkanut… juttu salassa muilta. Enkä mä ollut voinut kunnioittaa sitä toivetta viikkoakaan. Ehkä se ymmärtäisi, kun mä selittäisin. Lynn suostui lopulta antamaan Allulle pari tuntia lisäaikaa herätä ja puikkia pakoon, ja mun olo oli puhelun jälkeen huomattavasti kevyempi. Jopa vähän ylikevyt, mä mietin, kun pyysin Windin raviin lumisella tiellä. Tuntui oudolta ja hyvältä kertoa jollekin, kuin olisin pelleillyt ja vetänyt liikaa heliumia keuhkoihin vappupallon ruttuisesta suusta. Tuntui että mun ja Allun orastava jokin oli nyt oikeampaa – ja että mä olisin saanut luvan olla nyt iloinen siitä. Mä ravuutin Windiä pitkän pätkän valaistulla maastolenkillä ja kuulostelin sen hengitystä. Sillä oli ollut muutaman päivän täysi tunti- ja Cella-vapaa, kiitos viikonlopun ja Aleksanterin vetovoimaisen seuran, ja tamma tuntui toipuneen täydellisesti viimeviikkoisesta uupumuspuuskastaan. Lännensatula narskahti ja mun luut hölskähti vähän perunasäkkimäisesti kun Windi pudotti pyynnöstä käyntiin. Seppeleen maneesin katto lähestyi jo puiden välistä ja mä halusin antaa mamman lihasten ja tunnelman jäähtyä. Ja se tunnelma todella jäähtyi, monta astetta, kun mä näin ensimmäisenä Seppeleen aamuisella pihalla Eedin luomassa talvimyrskyn jälkilöylyjen ympäri pihaa levittämiä lumia. Punainen tukka roikkui verhona sen naamalla, karkaillen pipon alta, ja se pyyhkäisi ne rukkasellaan pois tieltä kuullessaan Windin kavioiden äänen. Sen ilme ja liike pysähtyi ehkä ihan mikrosekunniksi, ja sitten se loi katseensa takaisin lumikolaansa kuin ei olisi koskaan meitä nähnytkään. Mä tiesin, että mun pitäisi uskoa Aleksanteria; antaa sille edes sen verran luottamuksen siimaa että en kyseenalaistaisi, kun se toistuvasti sanoi sen ja Eedin olevan vain kavereita. Intuitio on kuitenkin jännä asia, se saattoi joissain asioissa, ilman yhtään selkeää todistetta, olla niin vahva, että se sai olon tuntumaan vähän pakkomielteiseltä. Mutta, hei, oikeasti. Mullakin oli kavereita, mutta jos mä ja Inkeri Johanssen käytäisiin jotain itkuisia, salamyhkäisiä ja vakavia keskusteluja tallin ovilla tai vaan katoiltaisiin minnelie kävelyille jatkuvasti kaksin, tallilaiset soittaisi sosiaalitoimen tädit meidän kuntoa tarkistamaan. Ei tämä Allu-Eedi -kuvio ihan peruskauraa ollut. Mä ennemmin tunsin kuin näin että Eedi katsoi mua, kun mä laskeuduin Windin selästä selin siihen (tai sitten sekin oli se pakkomielle). Kun mä käännyin, se oli taas työn touhussa. Mun teki mieli jotenkin lohduttaa sitä ja samaan aikaan ns. merkata reviirini (sillein, ei-perinteisesti). Sanoa että ’hei, yritin puolustaa sua Aleksanterille silloin maneesitansseissa’ , mutta myös jatkaa että ’mutta se halusikin vaan MUN luo ja vaan MÄ saan silitellä sen paljasta mahaa meidän majan hämärissä kaikki yöt’. Luojalle ja Buddhalle kiitos että mä en ehtinyt sanoa mitään niin kusista, vaan tallista ulos tuleva Juli sai mut ajoissa kiinni. ”Mä oon ettiny tota”, se sanoi hilpeästi ja osoitti Windiä. ”Et sä oo koskaan täällä aamuisin niin ajattelin, että se on varastettu, kunnes muistin että kuka sitä haluais!” Mulla kesti hetki palata nykyhetkeen mun ja Eedin mielikuvituskeskustelusta, jota kävin mun päässä, ja annoin Julin löysätä Windin satulavyötä niin kuin mä olin opettanut. ”Miks sä oot täällä?” mä kysyin ehkä aavistuksen törkeästi, kun me kuljetettiin Windi kämppäänsä molemminpuolisena saattueena kuin se olisi joku turvaton kuninkaallisten lapsi. ”Varmaan samasta syystä kun sä, on Windin vapaapäivä niin oisin voinu sillä… siis, sen kaa puuhailla”, Juli vastasi jotenkin jurosti ja auttoi riisumaan lännensatulan tyhjää heinäverkkoaan kalisuttelevan tamman selästä. Mä en tiedä oliko mun Eediin liittyvä epäluulo jotenkin kiinnittynyt tallipihalta siirryttäessä viattomaan Juliin kuin uutta isäntää kaipaava loinen, mutta mä olin äkkiä varma ettei Juli sanonut sitä mitä tarkoitti. Se varmasti tiesi, että se ei harvakseltaan käyvänä kakkoshoitajana, ennen Seppeleen tunneilla näyttäytymistä saanut ratsastaa Windillä itsenäisesti, mutta sitäkö se oli yrittänyt päästä tekemään? Mä avasin suuren suuni jo kysyäkseni, mutta samalla hetkellä Juli henkäisi ja pudotti Windin raskaan, ruskean satulan yhdellä isolla humauksella maahan. ”MIKÄ toi on??!” Juli osoitti mua, kun mä tuijotin silmät epäuskosta pullistuen maassa lojuvaa lännensatulaa. Julianna Holma ei tainnut ymmärtää, että se satula oli mun silmissä 600 kertaa arvokkaampi kuin mun kakkoshoitajan henki. ”Onko toi fritsu”, Juli kihisi mulle ymmärtäessään vihdoin mun silmien vihjeen ja poimiessaan satulan varovasti takaisin syliin. Mä nytkäytin oikeaa olkapäätäni kohti korvaa, tietäen tasan tarkkaan mistä Juli puhui, vaikka esitinkin tyystin toista. Hiton Aleksanteri. Se tiesi että mä vihasin fritsuja, ja kun se oli yrittänyt tehdä mulle sellaisen kiusallaan mun pestessä meidän pizza-astioita, mä olin tunkenut tiskiharjan sen paidan sisään. Mun vessan valossa siinä ei ollut näkynyt jälkeä, mutta selvästi Julilla oli joku supervoima aistia kaikki pieneen tuhmailuun viittaava ympäriltään. ”Ottoko sen teki?" Juli virnuili mulle. ”Teillä menee sitten hyvin??” Juli oli pakottanut Lyytin juhlien jälkeen musta ulos tiedon, missä mä olin ollut yötä (ks. yllä maininta Tuhma-Supervoimasta), eikä sillä ollut aavistustakaan ettei me oltu nähty Oton kanssa sen jälkeen. Mä meinasin kieltää kaiken suoralta kädeltä, kunnes tajusin, että se johtaisi vain Julin jankkaamiseen ja ympärillä kieppuvaan vastaukseen sen veljestä, jota mä en saanut sanoa kellekään. ”Joo”, mä siis vastasin valjusti. ”Oton kaa ollaan nähty.” Se oli turvallinen ja hyvä vastaus, koska Otto ei edes tuntenut täältä ketään. Mä olin tyytyväinen itseeni. What could go wrong? |
|
|
|
Post by Cella on Feb 24, 2022 17:58:31 GMT 2
Syysilo186.  Takaisinheitto syksyyn kun lehtivihreä oli jo karannut puista ruskan mukana, mutta alkuillat oli vielä suhteellisen lämpimiä. Pieni tauko Pöystinvuoren takapellolla. Kirjaimellisesti ainoita hetkiä jolloin Windistä on mahdollista saada hörökorvakuvia on kun se saa hömpöttää lännenvarusteissa tai jos sille tunkee eteen harvinaisen kivoja esteitä. |
|
|
|
Post by Cella on Feb 27, 2022 23:01:48 GMT 2
27 lauantai 26.2.
Voisiko tämän Maanpäällisen Elämän jotenkin rebootata ja aloittaa uudella hahmolla uudestaan? Ihan sitä mietin, kun tänään tuoreesti 27-tasoinen minä tärisi vieraan, kovan kerrossängyn yläpedissä niin hirveässä morkkisdarrassa, että mun toisen käden sormetkin oli puutuneet. Mä olin heräämisestäni asti pyörittänyt päässäni sitä uskomatonta aivomöläytystä jonka olin päästänyt Aleksanterille viime yönä. Kelat oli alkaneet suhteellisen realistisesta mutta terävähköstä muistikuvasta, jossa sanoin Allulle, että rakastin sitä ja halusin olla sen kanssa oikeasti, mielellään pitkällä tähtäimellä, enkä sillä tavalla että siihen kuului aina säätöä ja muita ihmisiä. Mitä pidempään mä kohtausta kuitenkin toistin päässäni, sitä varmempi mä olin, että olin sittenkin sanonut sille että mun on pakko päästä sen kanssa heti naimisiin ja hankkia ainakin seitsemän lasta ja jos se ei olisi siihen heti valmis, mä hirttäisin itseni pihakoivuun. Mä en ollut edes juonut hirveästi, ja silti mä olin ollut niin varma siitä, että se oli validi ja tärkeä ja HYVÄ ASIA SANOA NÄIN KUN OLTIIN OLTU UUS-YHDESSÄ KAKSI VIIKKOA. Kello oli aika vähän, mutta mulla oli sykkeet katossa ja pieni vessahätä, joten mä könysin narisevasta sängystäni ylös. Mun mahalta putosi pohja, kun mä näin huoneen hämärässä sekä Allun punkan että Milla-Riinan pedin meidän sänkyjen välissä (…miten kuvaannollisen sopiva paikka) olevan tyhjinä. Oliko ne nousseet yhdessä aikaisin, vai olleet koko yön sen hiton leikkimökin nukensängyssä panemassa toteen niiden paljonpuhuttujen tekstiviestiensä fantasioita? Kumpikaan vaihtoehto ei ollut erityisen hyvä. Mulle siis. Mä kiskoin surkeana villasukat ja takin pyjaman päälle huussimatkaa varten, ja kuulin kuinka Juli kääntyi katsomaan mua tukka pystyssä viereisestä sängystä, jonka se oli jakanut Riiniksen kanssa. ”Viinivosu”, Juli kuului mutisevan mulle, kun mä poistuin tuvan puolelle. Mä nostin itsekseni kulmiani, mutten kääntynyt. Hyvää syntymäpäivää mulle. Mä piilottelin Windin rupuisessa mökkikarsinassa sen ajan, kun muut oli syömässä mökkiaamupalaa ja varmaan kertaamassa hilpeästi edellisillan tapahtumia. Windiä kiinnosti mun kanssa aamuhengailu suunnilleen yhtä paljon kuin mua kiinnosti perustaa Milla-Riinan kanssa yhteinen ydinperhe Kouvolaan. Mä esitin etten vieläkään ymmärtänyt tamman hyvin laajaa henkilökohtaisen tilan käsitettä, harjasin sitä varmaan tunnin liioitellun hitaasti ja viikkasin Kristeriltä synttärilahjaksi saatuja laatuchapseja (<3) satulalaukkuihin valmiiksi kotimatkaa varten. Silläkin riskillä, että mä kuulostan tosi teiniltä ja raskaalta tyypiltä, mä voin myöntää toivoneeni että Allu olisi täysin ignoorannut mun monologin ’mä sanon tän vaan kerran’ ja ’puhutaan tästä myöhemmin’ -osuudet ja tullut heti samana iltana mun perässä mökin makkariin, kertomaan, että ei hän kaivannut mitään miettimisaikaa ja totta kai hänkin haluaa että ollaan aina yhdessä. Windi vilkautti mulle rumia leegojaan, kun mä turhautuneena kiskaisin sukaa sen häntätakun läpi. Miksi Allun näkeminen sai mussa edelleen aikaan sellaisen hetkellisen lobotomian? Eilen mä olin ainakin tunnin ollut niin vihainen Allulle, ilmoittanut kylmän varmasti ääneen että 'ei ollut mua ja Allua’, mutta heti kun mä näin sen mun oli pakko alkaa puhua sille lapsista ja yhdessä kuolemisesta (!!!!). Sama kuin silloin pikkujouluissa, mä olin ollut järkyttynyt mutta edelleen ihan täyspäinen, funktionaalinen ihmisnainen kun joku oli möläyttänyt mulle Allusta ja Eedistä, mutta kun sen uutisen jälkeen mä näin Allun, oli aivot–toiminta -akselilla joku kommunikaatiovirhe enkä mä voinut estää itseäni raivopäisistä, glögiä ja huutoa sisältävistä toimista. Mä hätkähdin melkein kuoliaaksi kun rämäinen tallinovi aukeni äänekkäästi. Eedi paineli sisään päätään kurotellen, ja kun se näki mut, se viuhtoi jäätävää pikakävelyä suoraan mun luo. ”Eedi”, mä aloitin heti, arvellen että sen lievästi kiihtynyt kävelytapa liittyi siihen, miten nopeasti mä olin kääntänyt Allun suhteen takkini yöllä. ”Hei, kiitos kun juttelit mun kaa illalla. Mä olin tosi kiihtyny ja, no, ilmiselvästi meillä on Allun kaa tosi paljon puhuttavaa mut se on –” Mun ääni meinasi äkisti muuttua tukkoiseksi, jopa helmikuisen aamun kirkkaassa valossa, kaukana yön dramatiikasta. Onneksi Windi oli mun aina-luotettava wingman ja esitti purevansa mua (”””esitti”””), jolloin mä sain häsläyksessä hetken aikaa kerätä itseni. ” – nii, se on, no, se on aina ollut se mun ihminen, ja mun on pakko koittaa selvittää asioita sen kanssa.” Eedi katsoi mua sen näköisenä, että sillä oli hirveästi ajatuksia, mutta yhtäkään se ei sanonut ääneen. Se katsoi mua hetken, vilkaisi sitten vähän kiireesti olkansa yli ovelle kuin odottaen että kuka tahansa paukkaisi sisään. ”Se –” Eedi lopulta aloitti rauhallisesti, ” – se oli mitä Allukin sanoi. Se oli yöllä aika sekaisin ja sekin sanoi jotain siitä, että se on aina odottanut sua. Teette mitä teille on parasta.” Eedillä oli hyvin moniulotteinen ilme sievillä kasvoillaan. Mä en ollut ennen huomannut, että se oli aika sievä, tai sitten olin ollut niin riivattu mustasukkainen demoni, että olin tarkoituksella kieltänyt kaiken hyvän koko ihmisessä. Mun olo parani varmaan 100% Eedin sanojen myötä, ja mä avasin suutani jatkaakseni, mutta Eedi nosti kiireesti kättään. ”Mä tulin ettiin sua", se sanoi painavalla äänellä, ja vilkaisi uudestaan oven suuntaan, josta varmaan pian loppu mökkiporukka tulisi valmistamaan ratsujaan. Varmistettuaan tallin tyhjyyden se jatkoi: "Milla-Riina tietää." ”Tietää… mitä?” mä kysyin hämmentyneenä, koska tilanne oli nurinkurinen. Milla-Riinahan tässä puuhasteli jotain mun selän takana, ei mulla ollut mitään, mitä mä siltä salailin? ”Loimi”, Eedi kuiskasi salaliittolaisesti samalla hetkellä, kun loppu mökkiporukka roihahti talliin sisään Valtteri etunenässä.Mä en pystynyt pohtimaan "loimen" mysteeriä kauhean montaa sekuntia, kun hälinä täytti koko tallin ja Aleksanteri pyörähti kalpean ja vähännukkuneen näköisenä viereiseen Rutun karsinaan. Sen suu oli kireä ja sen pipo oli vedetty päähän liioitellun syvälle. Mun sisällä aaltoili pieni toivo, jonka Eedi oli aiheuttanut. ' Allukin sanoi jotain siitä, että se on aina odottanut sua'. Kädet pikkiriikkisen täristen mä suitsin Windin, ja muiden häsätessä hevostensa kanssa mä kurottauduin väliseinän yli kysymään Allulta hiljaa: ”Puhutaanko?” Mua fyysisesti loukkasi se Allun paniikinsekainen, poisajettu ilme, kun se vastasi äkkiä: ”Ei vielä.” Ratsatus Liekkijärven jään yli oli hiljaisempi kuin eilen. Monella taisi olla paljon mietittävää, jopa Windillä, joka oli ilmeisesti eilen käyttänyt mut pudottaneisiin kenguruhyppyihinsä kaiken elinvoiman jota sillä oli enää 20-vuotisen pirullisen elämäntaipaleensa jäljiltä. Mun piti potkia Windiä eteenpäin jatkuvasti, kun se laahasi jalkojaan hankea pitkin kuin kattilan pohjalle jääneitä keitettyjä jämänuudeleita. Mua vitutti, kun Juli oli letkan etupäässä päästetty Milla-Riinan kauniin Indin selkään, ja se tuntui olevan jatkuvasta rupattelustaan päätellen ainoa, jolla ei ollut eilisen jäljiltä päänsisäisiä sotia taisteltavanaan. Tuuli kiristyi, vaikka pakkaspäivä olikin kaunis, eikä mua haitannut lainkaan tämän päivän lyhyempi maastoreitti suoraan takaisin tallille. Mun päätä särki sekä eilisen jäljiltä että jäällä puhaltanutta viimaa vasten kiristyneiden hartioiden takia, ja mä halusin ihan hirveästi vaan kotiin omaan majaan päiväunille. Oli kuin mä olisin unohtanut pieneksi mikrohetkeksi mun huonon olon syyn, se löi kuin nyrkkeilijä alakoukulla suoraan vatsaan, kun mä tajusin että mä en pääsisi sinne majaan Allun kanssa. Välttämättä pitkään aikaan. Välttämättä... koskaan enää? Herranenaika. Mun darramorkkis kiristyi, ja mä potkin nuudeli-Windin hiljalleen Seppeleen pihalle hajoavan maastoletkan jäänteiden ohi kohti Allun selkää. Allu oli jähmettynyt oudosti tuijottamaan kentälle, jossa Robert juoksutti isoa ruunikkoa hevosta. Jos Windi jaksaisi laahustaa vielä pari metriä, mä saisin Allun kiinni ennen kuin se laskeutuisi Rutun selästä, mä mietin, ja – Hetkonen. HETKONEN?! Jossa Robert juoksutti isoa ruunikkoa hevosta?!?? Mä en tiennyt pysäytinkö mä Windin silkalla järkytykselläni, vai loppuiko siltä lopullisesti akku siihen puolimatkaan kohti kentänpuoleisia ovia. Mä katsoin jotenkin pää itsensä ympärille solmiutuneena, miten Robert ja Aleksanteri tuijotti toisiaan kentän aidan yli, miten Robert oli kuin planeetta, joka pyöri juoksutusliinan kanssa akselinsa ympäri ja jota oli pakko tuijottaa vaikka tuntui että sen vieraantuneen olemuksen katsominen poltti reikää silmään. Sitten Aleksanteri vaan lähti?!? Otti Rutun ja talutti sen pois?? Oliko se tiennyt Robertin olevan täällä, oliko se sille jotenkin arkipäiväistä kaurapuuroa?? ”Oh, se on se uus hevonen”, Eedi oli ratsastanut mun rinnalle juuri kun Robertin hupun alta pälyilevät silmät oli siirtyneet Allun selästä muhun, ja se puoli mussa joka oli älyttömän iloinen brittipojan näkemisestä ei todellakaan uskaltanut vilkuttaa sen ilmeen nähdessään. ”Uus?” mä kysyin nielaisten. ”Koska se tuli? Se… on Robertin kanssa?” ”Eilen tuli, Kosmos”, Eedi katsoi mua tutkivasti, mä taisin näyttää siltä että mut pitäisi mahdollisesti ottaa kiinni kun mä pyörtyisin alas satulasta. ”Kuka on Robert?” Miten kuvailla Robert? Ihana ja hauska ja vähän neuroottinen, huono häviämään änärissä, mun ystävä, Allun paras sellainen? Vääriä ja turhia sanoja kai kaikki. ”Se… kävi täällä aiemmin, monta vuotta”, mä sanoin äärettömän latteasti ja koitin jostain syystä kaivaa aivoistani vuosilukuja, vaikka Eedi ei ollut mikään Google Kalenterit ja sitä tuskin kiinnosti oliko Robert vaikuttanut täällä 2017 vai 2019. ”Ai”, Eedi sanoi hiljaa ja katsoi mua edelleen vähän huolissaan. Ehkä se pelkäsi mun Robertin näkemisen villistä ilmeestä, että pojan rantautuminen tiesi vaan entistä enemmän sotkua ja väriä meidän jo ennestään varsin ekspressionistitaiteelta näyttävään tallielämään. ”Tuu. Laitetaan hevoset ja voidaan keittää vaikka teetä, jos haluut”, Eedi sanoi lämpimästi ja laskeutui satulasta. Mä nielaisin. Se oli erikoinen tunne, saada syntymäpäivälahjaksi morkkis, Eedin yllätysystävyys ja Robert Harrington. |
|
|
|
Post by Cella on Mar 9, 2022 23:36:30 GMT 2
Vastaaja 188. Poliisin kiiltävän nenän ihohuokoset olivat kuin valtavia kraatereita öljyisen kuun pinnalla. Mä tuijotin niitä kiehtoutuneena ja pohdin, olikohan sillä joku oma, minikokoinen mittatilauslusikka, jolla se kuopsutti ne huokoset puhtaaksi, vähän niin kuin se koukku jolla mä olin kuopsuttanut Windin kaviota sillä hetkellä kun poliisipari oli tullut hakemaan mut laitokselle. ”Torstai kymmenes maaliskuuta, kello 11:10, paikalla vanhempi konstaapeli Larivaara sekä jutun A8703 vastaaja Ella-Maria Talve”, kraaterinenä artikuloi koomisen selkeästi ja koomisen läheltä tallennusnauhurille, kuin isoisä joka ei uskonut että niin pikkuruinen laite voisi ymmärtää ääntä normaalilta puhe-etäisyydeltä. ”Vastaajalle on kerrottu, että keskustelu nauhoitetaan, ja vastaaja on hyväksynyt nauhoitetuksi tulemisen.” Mun mahassa kupli hysteerinen nauru, jota yritin kovasti olla päästämättä ulos. Teidän pitää ymmärtää, että vaikka mä olin elänyt hyvin vauhdikasta elämää, mokaillut ja hankkiutunut ongelmiinkin, en ikinä ollut joutunut poliisikuulustelu -tason ongelmiin. Lähinnä Annelta-nuhteet-ja-elinikäiset-bannit-tallin-painepesurin-käyttöön -tason ongelmiin. Mä melkein toivoin, että kuulusteluhuone olisi ollut sellainen henkisen murtamisen pesäke kuin se elokuvissa kuvattiin: pimeä loukko jossa oli yksi, jostain syystä aina heiluva kattolamppu ja poliisi joka puolittain varjoihin piiloutuneena esitti aggressiivisia kysymyksiä. Tämä siisti ja kirkkaasti keinovalaistu toimistokoppi tuntui pahemmalta, ja korosti hyvin epäimartelevasti konstaapeli Larivaaran ihohuokosia. Tuntui kuin ne tuijottaisi mua nenän pinnalta tuomitsevasti yhdellä laajentuneella silmällään. Larivaara laski nauhurin pöydälle ja siirtyi katsomaan mua isällisesti kädet ristissä. Mä siirsin vähän painopistettä epämukavassa tuolissani ja odotin että se katkaisee hiljaisuuden. ”Sinä varmaan tiedät, miksi olet täällä?” Larivaara aloitti ja nosti pöytälaatikosta muutaman paperin nivaskan eteensä. ”En oikeastaan”, mä vastasin osittain rehellisesti. Mulla oli paha kutina, että tässä oli kyse siitä, mitä kaksi päivää sitten tapahtui, mutta se asia oli mun mielestä jo selvitetty ja kaikki oli hyvin. Larivaara kahisutti papereitaan ja nosti katseensa muhun. ”Tämä on vahingonkorvaustutkinta henkilöön ja omaisuuteen kohdistuneesta vahingontuottamuksesta, sekä asianomistajan pyynnöstä selvitys siitä, onko jutussa perustaa rikosepäilylle tai lähestymiskiellon laatimiselle.” Oli outo yhdistelmä, että Larivaara puhui tyynesti kuin luettelisi huvikseen eri kissanruokamerkkejä, vaikka jokainen sanottu sana painoi mun hysteerisenä kongaa tanssivaa mahalaukkua lähemmäs kohti polvia. ”Mä – ” mun suu oli kuiva. ”Mä en ymmärrä? Rikosepäilylle mistä?” ”Huoli on herännyt sinun osallisuudestasi toistuvissa tapahtumissa, jotka ovat tuottaneet asianomistajalle henkilökohtaista haittaa. Poliisin tietoon on tuotu, että näissä tapahtumissa on syytä epäillä tahallisuutta. Tutkinnassa olevat tapahtumat sijoittuvat päiville 22. tammikuuta, 28. helmikuuta ja 8. maaliskuuta.” Mun teki mieli nauraa psykoottisesti tälle absurdille tilanteelle, tai painaa pää käsiin ja huutaa hikisiin kämmenpohjiin. En tehnyt kumpaakaan, koska ilmeisesti mun aivot oli tehneet järjestäytynyttä rikollisuutta ennenkin ja ne tiesivät kertoa että kaikki tuollainen käytös saisi mut näyttämään syylliseltä. ”Miten mä voin olla syytettynä tahallisesta vahingonteosta jos en ees tiedä mistä tai kestä puhutaan? Kai ihminen tietää jos tekee jotain tahallaan?” mä kysyin aavistuksen terävästi, joka, kuten tiesin hyvin jenkkien käräjäoikeusleffoista, ei olisi antanut musta hyvää kuvaa jurylle. ”Asianomistajat ovat antaneet sanallisen todistuksen siitä, että sinulla on mahdollista vihanhallintaongelmataustaa ja motiivi tahalliselle haitanteolle”, Larivaara luki paperistaan. ”Asianomistaja t?” mä nostin kulmiani sanan monikkomuodolle. ”Kerro nyt piru vie, ketkä ne on, niin voisin vähän auttaakin.” Ensimmäisen nimen mä arvasinkin. ”Julianna Holma”, Larivaara nosti nyt lukulaseja nenälleen, joka oli niin öljyinen, että mä vähän odotin sen olevan täysin kitkaton ja silmälasien lupsahtavan nenänvartta alas kuin vesiliukumäkeä. ”Ja… Matilda Holma.” ”Voi luoja”, mä puuskahdin ja paiskauduin turhautuneena vasten tuolini selkänojaa niin että etujalat nousivat hetkellisesti ilmaan. ”Eli”, Larivaara sanoi ja nojautui mua kohti. ”Jospa kertoisit niiden päivien tapahtumista omin sanoin. Aloitetaan uusimmasta – kertoisitko, mitä tiistaina tapahtui Julianna Holman kanssa?” 8.3.2022
Mä olin raivoissani, kun sain myöhään lauantai-iltana Pyryn viestin, että Juli oli jäänyt kiinni luvattomasta Windillä ratsastamisesta. Raivokkuus ei varmaan ole mun kannalta paras asia paljastaa tässä kohtaa, kun syytetään vihanhallintaongelmista ja motiiveista, mutta se oli totta. Ja siitä raivosta on todistusaineistoa Julin puhelin täynnä, joten turha varmaan valehdellakaan.
Windin hyvinvoinnin riskeeraaminen oman egoilun ja huvin vuoksi on mun silmissä sellainen rikos, jota ei saa anteeksi. Mulle on henkilökohtaisesti yksi paskanhailea, oliko Juli Windin kanssa ””vaan maneesissa””, tai oliko se huijannut Valtterin valvomaan itseään – sillä ei ollut (HYVÄSTÄ SYYSTÄ!!!!) lupaa olla Windin selässä ja sinne se oli silti itsensä tupannut. Mä olin töissä koko viikonlopun, lennolla Qatariin, joten mä en päässyt paikan päälle selvittämään keissiä. Lentokenttähotellin wifistä mä lähetin Julille viestin, jossa mä ystävällisesti kerroin, että jos mä koskaan enää kuulisin sen käyttäytyneen vähemmän kuin tuhatprosenttisen vastuullisesti ja rakastavasti mun Windini lähellä, mä sitoisin tytön saatanan naurettavasta nenäkorustaan kiinni Agin karsinan kaltereihin.
Ja sitten mä tulin tallille tiistaina, ja sain Julin kiinni satuloimasta Windiä reilusti tamman tuntien päätyttyä. Taas.
Mulla leikkasi kiinni. Mä en aio tässä toistaa niitä kaikkia painokelvottomia asioita joiksi mä Julia kutsuin samalla kun kiskoin sen pois Windin lähietäisyydeltä, mutta kerrottakoon että Inkeri tuli iltatallipuuhistaan kuuntelemaan mun mesoamista, ja kommentoi että ’oho’. Ja sitä muijaa ei kuitenkaan pari perushaukkumasanaa hetkauttaneet.
Juli purskahti itkuun, enkä mä oikeastaan ihmettele. Itkunsa lomasta se tyrski jotain ihan käsittämätöntä, että mä vihasin sitä ja Milla-Riinaa vaan koska ne oli läheisiä Aleksanterin kanssa ja mä en enää ollut, ja sitten se paineli ulos tallista. Edes mun ilmahyökkäyssireeniltä pään sisällä kuulostava vihamäärä ei estänyt mua tuntemasta pientä pistoa sydänalassa, kun näin Windin karsinan piskuisesta, syvästä ikkunasta Julin kauhovan itkien kohti pyöräänsä. Mä huokaisin ja katsoin Windiä, joka seisoi kakkoshoitajansa ratsastusinnon ja ykköshoitajansa huutokonserton jäljiltä puoliksi varustettuna, hämmentyneessä kokovartaloluimussa karsinansa seinustalla.
”Hei neiti, ei hätää”, mä puhuin hiljaa ja riisuin Windin satulan sen värähtelevää kylkeä pitkin. Mä jäin nojaamaan vähän vihareaktiosta väsähtäneenä, satula veltoilla käsivarsilla tamman karsinan puolioveen. Oven yli mä näin koko pitkän käytävän; omien oviensa yli kurkkivat hevosenpäät, lakaisevan Eedin, ja…
Satulahuoneesta ulos pää painuksista astuvan Aleksanterin.
Voi helvetin Holmat. Ne ajaisi mut ennenaikaiseen hautaan ennen kuin täyttäisin 30.
Mä viitoin Allulle, mutta se oli liian ajatuksissaan nähdäkseen. Se hätkähti tähän maailmaan vasta kun se tössähti suoraan päin yhtä ajatuksissaan töitä tehneen Eedin luutaa ja kaksikko jäi pöllämystyneenä pyytelemään toisiltaan anteeksi joksikin kolmeksi vartiksi. Mä pyöritin silmiäni.
”Allu”, mä huikkasin hiljaa saadakseni nyt pojan huomion. Allun ilme oli ikävän omituinen, kun se käveli mun luo Windin ovelle. Mulla oli ikävä sitä kahden viikon takaista pientä, nyt mielikuvituksen tuotteelta tuntuvaa ajanjaksoa, kun se oli katsonut mua niin kuin ei yksinkertaisesti kykenisi olemaan hymyilemättä tai valuttamatta silmiään mun huulten alueelle.
Aleksanteri luultavasti tarkoitti kysyä ”no?” mutta ulos se sai jotain joka oli erikoinen hikan ja matalan murahduksen rakkauslapselta kuulostava äänne.
”Mun asia ei oo… meistä”, mä sanoin hiljaa ja Allun katse kimpoili hetken turhautuneena mun silmien välillä.
Mun mielessä välähteli meidän edelliset yhteiset hetket, jotka nyt tuntui kasvavan mun rintapielistä kuin jotkut kivuliaat aaveraajat. Meidän kiihkeät viikot Poppelikujalla; se kuinka mä sanoin että mä rakastin sitä; se kuinka se kertoi mulle päivien odotuksen jälkeen että sekin halusi olla mun kanssa; se kuinka mä tartuin sen tärisevin käsin ojentamaan puhelimeen josta se näytti Milla-Riinan viestikeskustelun; kuinka me sen jälkeen ensin tapeltiin itkuisesti siitä, mitä ihmettä se oli ajatellut, sitten suudeltiin spontaanisti ja varoittamatta, ja sitten riideltiin taas. Lopulta, viimeisin yhteinen hetki, me vähän rauhoituttuamme ja itkuisen kuristuksen helpotuttua kurkunpäistä päätettiin, että meidän oli pakko ottaa vähän lisää aikaa ja puhua myöhemmin. Me molemmat haluttiin olla yhdessä mutta kumpikaan ei meinannut pystyä antamaan toiselle mitään anteeksi.
Ja sitten… me ei vaan oltu puhuttu melkein viikkoon. Se oli tässä kohtaa vaan jotenkin ihan helvetin vaikeaa.
”Mistä sitten?” Aleksanteri näytti siltä, että sille oli fyysisesti vaikeaa puhua mulle, kuin se olisi joka sanalla joutunut vääntämään leukaansa sijoiltaan.
”Julista. Se oli taas täällä, ilmeisesti menossa ratsastaan”, mä mutisin lauseen lopun hyvin synkästi. Windi tönäisi mua kylkeen, ja vasta siinä kohtaa mä muistin olevani edelleen karsinan sisäpuolella.
Allu katsoi mua kulmiensa alta. Sitä ärsytti – joko minä tai Juli tai molemmat – mutta se ei tuntunut tietävän miksi hänelle tästä asiasta kerrottiin. Allulla oli tainnut olla huono päivä, sen silmissä oli sellaista mustuutta ja leukaperissä kireät luupallot jotka nousi esiin silloin harvoin, kun sitä otti oikein kunnolla päähän. Mä vaihdoin vähän painoa jalalta toiselle.
”Mä… vähän suutuin sille. Julille. Puhuin sille aika rumasti ja se alko itkeä. Halusin kertoa sulle ite, ihan vaan… jos se tulis myöhemmin esiin.”
Allun ilme synkkeni sellaiseksi Mariaanien haudan sävyksi, jota mä en ollut ennen nähnyt. Se veti henkeä ja mä valmistauduin kuulemaan kunniani, joko sen siskon itkettämisestä tai hänen itsensä kanssa vetkuttelusta. Mutta sitten se jotenkin… luovutti. Se katsoi musta vähän ohi ja näytti tyhjenevän kyvystä vääntää mun kanssa taas, ja mun rinnassa nousi pieni paniikki.
”Allu”, mä sanoin käheästi, kun poika kääntyi kohti ovia. Se heilautti mun sanat pois huiskaisevalla kädellään ja puski leuka rinnassa ulos.
”Allu!!” mä huusin uudestaan ja näin Eedin kääntyvän mua kohti käytävällä ihmetellen, kun mä sähläsin Windin ovella yrittäen päästä Aleksanterin perään. Hiton satula joka mulla oli vieläkin kädessä, hiton Windin oven salpa, hiton Juli joka oli ehtinyt laittaa Windille suitsetkin, jotka piti ottaa nyt pois. Mä kiskaisin äkkiä suitset (kerrankin) mukisemattoman pilkkutamman päästä, löin oven äkkiä kiinni ja käytännössä juoksin satulahuoneeseen viemään varusteet paikalleen. Piha oli aivan säkkipimeänä, tappavan liukkaana, kun mä juoksin satulahuoneen ovesta ulos ja yritin tiirata Allun perään. Kotiin se varmasti meni, mä saisin sen kiinni viimeistään siellä.
Mä sudin äkkiä parkkikselle, autolle, pysähtymättä skrapaamaan ikkunoita, käynnistin Fordin hurahtaen ja iskin pakin silmään.
Sokkona, jäähileisestä takaikkunasta mitään näkemättä, mä peruutin parkkipaikan keskelle. Mä ennemmin tunsin kuin kuulin auton perän törmäävän johonkin, ja pienen, kivuliaan, auton töytäisemäksi tulleen ihmisen ulvaisun.
Konstaapeli Larivaara tuijotti mua valtavien käsiensä yli niin pitkään hiljaa mun lopetettua, että mun teki mieli sanoa ’sen pituinen se’, tai jotain, saadakseni sen ymmärtämään että nyt oli sen vuoro kommentoida. ”Sille ei käynyt juuri mitään”, mä sanoin hiljaa, kun mies ei vieläkään reagoinut, katsoi mua vaan tuumivasti. ”Se oli Juli, johon mä osuin. Sen pyörä vääntyi ja tuli ruhjeita, mutta ei se jäänyt mun auton alle tai mitään. En mä ymmärrä miten se oli vielä siellä, kun mä luulin sen lähteneen heti sen meidän selkkauksen jälkeen, enkä mä todellakaan sitä tehnyt tahallani.” Larivaara katsoi mua hetken, sammutti sitten pienen nauhurin ja venytteli. ”Aikamoista touhua siellä teidän tallillanne. Viimeksi oli se Johansen – Arokoski -selkkaus, sitä ennen niitä tuhopolttoepäilykuulusteluja… tehän teetätte meillä kohta enemmän työtä kuin se Laaksosen äijä.” Mä en sanonut mitään, mulla oli jotenkin puutunut olo puhuttuani niin pitkään. ”Pidetään tauko, palataan tunnin päästä käsittelemään niitä muita asianomistajien esiin nostamia tapauksia.” ”Mä en ymmärrä mitä ne muut tapaukset on. En mä ole ajanut kuin yhden Holman päälle ja senkin vaan kerran”, mä sanoin vähän vaisusti hymyillen. Larivaara ei hymyillyt, merkkasi vaan jotain pieneen kuulusteluvihkoonsa kynä savuten. Ulkona poliisiaseman postimerkinkokoisella pihalla mä sytytin röökin ja kädet täristen hain valikosta puhelinnumeron. Linja tuuttasi hälytystä vaikka kuinka kauan, ja lopulta sieltä kuului outo ääni: ”Tää on Aleksanterin vastaaja. Voit jättää viestin kun kuuluu piip!” Vastaajanauhoitteen Allun ääni oli paljon korkeampi kuin nyky-Allun, se on varmaan äänittänyt sen kun se on ollut jotain 14. Tiesiköhän se edes, että sillä oli vastaaja, tai että se vastaaja oli tuollainen? Mä olin satavarma, että ainakaan se ei vastaajaviestejään koskaan kuunnellut. Silti mä jäin linjalle roikkumaan lapsi-Aleksanterin lupaaman piip:in jälkeen. ”Allu. Soita mulle takasin. Oon poliisiasemalla.” Mä vedin röökiä välissä kädet täristen. ”Sun perhe on tehnyt musta rikosilmotuksen.” |
|
|
|
Post by Cella on Mar 19, 2022 21:11:20 GMT 2
Kriisiapusijoittuu torstaille 17.3.
jatkoa tälle Krister Ollilalla oli alkava keski-iän kriisi. Se nyt oli päivänselvää kaikille meille jotka oli edes etäältä seuranneet sen avioeron jälkeistä ratsastuskoulun ponifanien bileissä juoksentelua ja ainakin 20 vuotta itseään nuoremman Inkerin lämmittelyä. Mä olin koko alkuvuoden jotenkin yrittänyt sulkea silmäni ukon epämääräisiltä häärimisiltä ja kommenteilta, koska pidin sitä edelleen mun ensisijaisena (ja käytännössä ainoana) lännenratsastusmentorina, enkä mä halunnut pilata omaa arvostuksen värittämää mielikuvaani siitä ihmisenä. Miten se vanha viisaus menikään? Never get to know your heroes ja niin edelleen? Se oli kuitenkin tosi vaikeaa tällä viikolla, se sokean leikkiminen. Ottaen huomioon että tämän saman viikon sisään mä olin itse joutunut ensin rikostutkinnan kohteeksi ja sitten mennyt Windin kanssa puolivahingossa voittamaan jäätävän palkintosumman viikonlopun westernkisojen eri luokista, mulla oli laadukkaita kriisejä ihan omasta takaa ilman Uutta Nuoruutta elävän partamiehen pöhinääkin. Krister siis ihan kirjaimellisesti pöhisi. Mies istui Windin kisa-arkun päällä (joka oli nyt viikonlopusta asti odottanut käytävän laidalla että tyhjäisin sen ja raahaisin sen satulahuoneeseen) samalla kun mä harjasin ketjuihin kiinnitettyä Windiä. Se selasi papereista meidän viikonloppuna voittaman reining-luokan tuomarikommentteja ( ’miellyttävän oloinen ja kuuliainen hevonen, kokonaisuudessaan laadukkaasti ratsastettu laukkaohjelma’) ja oli ilmeisesti niin innoissaan että ei tajunnut edes nauraa sille että jonkun mielestä Windi oli miellyttävän oloinen hevonen. ”Täällä on erinomaista palautetta”, Krister hymisi sillä tavalla, että mä pelkäsin sen kohta tekevän disneyt ja ratkeavan randomiin lauluun. Se nosti uuden paperin mun ammattimaisesta kisapapereiden arkistointijärjestelmästä (sekainen kenkälaatikko). ”En tiedä mikä, mutta joku sun kisavalmisteluissa osui nappiin tällä kertaa.” Mä en tiennyt miten kertoa miehelle, että ainoat asiat mitä mä olin tehnyt koko kisoja edeltävän ajan oli A) ollut nukkumatta ja kriiseillyt paisuvaa poliisijuttua ja B) unohtanut koko kisat ja tajunnut lähteä kermelöihin vain koska olin ollut muutenkin hereillä ja nähnyt siksi mun puhelimeen kuukausi sitten laitetun muistutuksen Hae Windin rokotustodistus ennen kisoja. Mun aivot ei olleet mukana koko kisareissulla: mä en muistanut suorituksista mitään, enkä mä olisi osannut rehellisesti vastata jos joku olisi kysynyt multa trailerin kuskinpaikalta noustessani, olinko mä ajanut (taas) jonkun yli. En tiedä oliko se mun aivoille erityisen hyvää mainosta, että meille tuli Windin kanssa plakkariin meidän parhaat yhteisen kisat just silloin, kun ne aivot ei olleet mukana. Windi voisi varmaan kisata ilman muakin. Mä kumarruin putsaamaan Windin kaviota. Se leikki maahan juurtunutta tiikerinkirjavaa ikitammea ja mun piti harhauttaa sitä kutittamalla sitä sen etusten välistä ja uhraamalla sormeni. Kaikkia jippoja sitä joutui oppimaan kun hoiti tämmöistä riemun ruumiillistumaa. ”Tässä on varmaan sun jotkut vanhatkin kisat?” Krister ravisteli melkein täyttä kenkälaatikkoa kun mä ähisin Windin koiven kanssa pää alaspäin. ”Joo, on siinä aika monelta vuodelta”, mä vastasin. ”Mun ja Windin kisoja siis.” Krister meni hölmistyneen näköiseksi. ”Nämä on kaikki Windin?” ”Juu.” ”Westernkisoja?” Mä aloin epäillä että Krister oli kriisiytensä lisäksi vähän hidas, kun se alkoi kuumeisesti tarkistaa lippulappusia eikä uskonut mun, koko uskomattoman tarkan ja hyvän arkistosysteemin kehittäjän, sanaa. ”Täällähän on ihan hirveästi sijoituksia. Näillä kvaalautuu heittämällä kansainvälisiin kevätmestaruuksiin”, mies virkkoi loppua kohti kovenevalla äänellä papereita laskien. Mä katsoin Kristeriä Windin selän yli. Jotkut menestyneiden westernratsukoiden kisahippaset oli viimeisin ja utopistisin asia mun mielessä, kun mun niskaan painettujen syytteiden ja haettujen lähestymiskieltojen valossa oli ihan mahdollista, että mä en kuukauden päästä voisi oleskella enää 150 metrin säteellä koko tallista. ”Heittämällä… ne olisi iso juttu…” Kristerin silmissä kiilui niin, että mäkin melkein näin sen silmien takaisella valkokankaalla aukeavan koskettavan kohtauksen, jossa suurelle kentälle leviäisi banderolli ' WRJ Spring Champion, päävalmentaja Krister Ollila'; kaikki hurraisivat, se saisi mainetta, mammonaa ja manttelin perässä juoksevia westernbeibejä. Se saavuttaisi suuruuksia! Se ei ollut vain tasainen ja tylsä ja vanha eronnut mies, vaan sillä oli tällasia saavutuksia saavutettavana! Mä rykäisin herättääkseni mun tähtivalmentajan päiväunelmastaan. Krister ravisteli päätään ja nosti sitten pari uusinta paperia eteensä. ”Teillä on mennyt hyvin Cup-kisoissa, joissa ravaa kansainvälistä ammattiväkeä, chämppiönssit ei ole mikään mahdoton tavoite”, Krister jatkoi myhäilyään. ”Viimeisin Cup, 28. helmikuuta, teille on tullut useampi sijoitus!” Mä jotenkin lamaannuin kesken Windin hamppusatulavyön kiinnityksen. ”Mitä?” mä kysyin, kuin olisin kuullut huonosti. ”Viime kuun Cup-kisat, 28. päivä, hieno juttu”, Krister pöhisi hajamielisesti ja näkyi nyt etsivän jotain puhelimestaan, varmaan jo halvimpia lentolippuja Spring Championseille. Joku ajatusketju loksahti yhteen mun päässä. Viime viikko, 28. helmikuuta, valokuva tutkintahuoneen pöydällä, konstaapeli Larivaara ja Matilda Holman vihaiset kasvot.~~ 11.3.2022
Matilda Holmassa oli sellaista uskomatonta itsevarmuutta, karismaa ja Helsingin oikeustieteellistä huokuvaa Minä Ratkon Isoja RikosJuttuja -pätevyyttä, että pikkuruisen Liekkijärven aseman tylsistyneet paikallispoliisit suunnilleen söi sen kädestä. Ne olisivat tehneet vaikka sotarikoksia mun tutkinnassa, jos Madde olisi pyytänyt, enkä mä voinut täysin luottaa siihen, että se ei pyytäisi. Mulla oli niin avuton altavastaajan olo – mulle toistuvasti sanottiin, että mä en tarvinnut toistaiseksi omaa lakiavustajaa, koska kyseessä oli vasta tilanteen ja syytteiden esitutkintavaihe, mutta musta tuntui minuutti minuutilta enemmän siltä, että koko tilannetta ja kaikkia mun sanoja väänneltiin (Madden toimesta) kuulostamaan karmealta (mun kannalta) ja että mun asema ja mahdollisuudet päästä tilanteesta ulos ilman suhteetonta kärsimystä alkoi olla minimaaliset.
Esimerkki Madden vaikuttavuudesta: toisena kuulustelupäivänä mulle esiteltiin ne kaksi muuta tilannetta (parkkipaikkasekoilun lisäksi) joista alustavat rikosepäilyt oli nostettu. Ne oli molemmat ihan absurdeja, mutta Madde ja sen uskomaton kyky ommella lakinaisen jargonilla huolestuttavaa yhteyttä mun ja tapahtumien välille (ja kyky olla paikalla mun kuulusteluissa, oliko se edes laillista??) sai mulle itsellenikin olon, että ehkä mä todella olin niin psykoottinen etten edes tiennyt tehneeni näitä kaikkia asioita. Ja että ehkä mua todella oli syytä epäillä niistä kaikista tilanteista.
22. tammikuuta mulla oli mennyt jaksaminen Julin Jesse-ja-ihana-uusivuosi -tarinan tuhannenteen uusintalähetykseen, joten mä olin lähettänyt tytön harjaamaan Windin kuntoon tuntia varten. Sanotaan näin lyhyesti, että Windillä oli silloin oikein Erityinen Päivä, jota mä en ollut niin tiedostanut, ja mun pestessä tuntilaisten laiminlyömiä kuolaimia satulahuoneessa mä olin kuullut Julin huudon Windin karsinan suunnalla. Kättään ja kyyneliään pidellen Juli oli tullut mua vastaan käytävällä, kun mä olin kiiruhtanut äläkkää kohti. Windi oli siinä minimaalisessa ajassa ehtinyt jättää rumat hampaanjäljet nuorimman Holman kyynärvarteen, mutta mikä ikävämpää, Juli oli säikähtäessään väistänyt ja lyönyt ranteensa kovaa tamman juoma-automaattiin. MÄ olin ollut se joka piteli jääpussia Julin kipeällä kädellä sen härdellin jälkeen ja keitti sille teetä, kun sitä harmitti, mutta SE fakta ei ollut pääsyt Madden ja Julin syyttävään lausuntoon.
Mä olin vähän NAURAHTANUT kun tämä ””””syyte”””” luettiin mulle. Eihän ne nyt TOSISSAAN voineet syyttää MUA siitä, että perusytimeltään ihan saatanan äkäinen hevonen, jota Julianna, aikuinen ihminen, oli itse halunnut hoitaa harrastuksekseen, oli aiheuttanut vahinkoa? Monessako rikossyytteessä mun olisi sitten pitänyt olla tässä vuosien saatossa, kun Windi pureskeli joinain viikkoina useampia tuntilaisten sormia kuin heinänkorsia??
”Huomaatko, konstaapeli”, Madde oli niiskaissut saman tien, tarttunut kyltymättömästi mun eleeseen kuin rottweiler luuhun. ”Häntä vain naurattaa siskoni kivun ja kärsimyksen ajattelu, kirjatkaa se ylös!”
Ja niin konstaapeli kiltisti kirjoitti.
Ja sitten.
Mun eteen liu’utettiin A4-kokoon suurennettu valokuva vaaleanharmaasta hupparista. Mun sydän jätti ensin kauhusta lyönnin väliin, kun mä luulin että huppari oli kauttaaltaan veressä (siitä syytettynä oleminen olisi ollut mulle jo liian HC meininkiä). Tajusin kuitenkin nopeasti, että tahrat oli turhan kirkkaanpunaisia oikeaksi vereksi, jopa purppuraisia. Ehkä –
”Punaviiniä”, Madde sanoi mulle, koittaen pysyä tyynenä mutta päästäen tahattomasti läpi pienen, huolestuttavan ’hah, shakki-matti’ -hymyn. Konstaapeli Larivaara nosti varoittavasti Maddelle kättään, jonka vanhin Holma ymmärsi käskyksi olla hiljaa.
”Viimeinen esitutkinnan alaisena oleva tapahtumasarja”, Larivaara aloitti virallisesti. ”Kahdeskymmeneskahdeksas helmikuuta. Missä olit silloin?”
Ei mulla ollut aavistustakaan. Mä en ajatellut mun menoja päivämäärinä, enkä mä käyttänyt kalenteria kuin puhelimen satunnaisiin muistutuksiin. Mä ajattelin asioita muodossa ’tänä torstaina mulla on töitä, perjantaina valmennus’, ja unohdin menojeni päivät onnellisesti heti niiden mentyä.
”No, en tiiä yhtään, kotona kai”, mä yritin kaivaa muististani jotain päivämäärään liittyvää. 26. helmikuuta oli mun synttäri, siitä mä olisin osannut kertoa: silloin me oltiin palattu Liekkisaaren mökkiviikonlopusta, Juli oli ruvennut käyttäytymään mua kohtaan oudosti, ja mun ja Allun välit oli taas tulehtuneet. Kaksi päivää siitä eteenpäin… ei hajuakaan.
”Näyttääkö tämä tutulta?” poliisi osoitti nyt kuvan vaatekappaletta.
”Ei”, mä vastasin, ja mua pisti koska mä tajusin että siinä mä ekan kerran valehtelin. Mä olin nähnyt hupparin Julin päällä ihan vastikään, mä tiesin että se on Julin.
”Julianna Holman lukittuun kaappiin Seppeleen ratsastuskoulun tiloissa oli murtauduttu 28. helmikuuta, pieni lukko rikottu ja vaatteet siellä sisällä sotkettu punaviinillä. Tiedätkö tästä jotain?”
”En!” mä sanoin aidon pöyristyneenä, ja olin todella iloinen että se järkytys kuului mun äänestä. Ehkä ne uskoisivat, kun mun tunteet olisi vilpittömiä.
”Mä en ees tiennyt että Julilla on siellä kaappi, kun se on vaan –”, mä yskäisin äkkiä ja vaihdoin lauseen suuntaa, jos mä Madden kuullen VÄHÄTTELISIN Julia ja sanoisin sitä VAAN kakkoshoitajaksi, laki-Holma tekisi musta täytetyn version takanreunukselleen vallan symboliksi.
” – siis, kun se on aika vähän käynyt hoitamassa. En tiennyt että kaikilla hoitajilla on.”
Larivaara katsoi mua painostavan pitkään. Lopulta se nojautui lähemmäs.
”Asianomistajan oman lausunnon mukaan hän on käynyt kaapillaan noin kello 13 päivällä, 28. helmikuuta, saapuessaan tallille, ja kaappi löytyi sotkettuna tämän saman päivän iltana noin kello 20. Asianomistaja on myös sanonut muistavansa selvästi, että näki vain sinut ja tallityöntekijän tallilla ollessaan, ja se sijoittaa sinut vahingonteon paikalle oikeaan aikaan. Asianomistaja on myös todennut – ”
Larivaara kahisteli papereitaan tarkistaen lausuntoa.
” – että vain pari päivää aiemmin sinä olet jäänyt kiinni toisesta, tismalleen samanlaisesta omaisuuteen kajoamisesta. Olit sotkenut viinillä loimen, Milla-Riina Arokosken omaisuutta. Myös Arokosken kanssa sinulla on ollut tiettävästi eripuraa, ja asianomistajan lausunnon mukaan myös Arokoski on tarvittaessa kutsuttavissa antamaan lausuntoa ja todistamaan oman omaisuutensa kohtalosta.”
Mä en tiennyt mitä sanoa. Mä tuijotin eteenpäin suu turhaumuksesta ja hädästä auki, kuin valmiina pieneen huutoon. Pelkäsin sekä totuutta (jos mä myöntäisin sotkeneeni vahingossa Indin loimen, se osoittaisi hupparinkin kohdalla mun suuntaan ja olisi jopa mun OMASTA mielestä aika mones kerta kun vetoaisin vahinkoon) että valehtelua (jos mä kiistäisin ja jäisin myöhemmin kiinni, paska osuisi tuulettimeen).
”Rikolliset, esim. vandaalit ja sarjamurhaajat, tykkäävät usein käyttää toistuvasti samaa tyyliä tai menetelmää, vähän kuin omana käyntikorttinaan”, Madde käytti mun pitkän hiljaisuuden hyväkseen ja valisti meitä tällaisella Hauskalla LakiFaktalla.
Mitä mä siihen olisin voinut sanoa?
~~ Mun ensimmäinen reaktio oli niin syvä helpotus, että teki mieli nauraa ja (melkein) pussata Kristeriä, joka sen päivämäärän oli löytänyt. Mulla oli OIKEA PAIKKA missä mä olin ollut KOKO PÄIVÄN 28. helmikuuta, ja vielä TODISTEITA SIITÄ! Mä voisin kertoa poliisille ja sitten Allulle ja tää koko hässäkkä voitaisiin jättää taakse, kun mä vaan maksaisin ne pienet vahingonkorvaukset Julille siitä autotöytäisystä, jonka mä tietenkin aioin tehdä. Allukin uskoisi mua ja me voitaisiin taas olla onnellisia! Se ilo oli kuitenkin hyvin lyhyt. Asianomistaja on myös sanonut muistavansa selvästi nähneensä tallille saavuttuaan vain sinut ja tallityöntekijän, ja se sijoittaa sinut vahingonteon paikalle oikeaan aikaan.Juli oli antanut todistuksen, että mä olin tallilla, vaikka mä olin sillä hetkellä toisella paikkakunnalla ratsastamassa reining-rataa. Mun päässä surisi hirveää vauhtia, kun epäloogisuudet pulpahteli mun tietoisuuteen kuin sienet metsässä. JOKU sen hupparin oli selvästi sotkenut, se oli kuvassa aivan pilalla, siitä ei ollut epäilystäkään. Mutta kuka hitto pystyi murtautumaan kaappiin kenenkään huomaamatta tallin aukioloaikana? Mun maha painui kohti polvia ja mua huimasi niin paljon, että Kristerin piti kysyä multa, oliko kaikki ok. Mä en voisi kertoa Allulle – en kenellekään. Mikä olisi enemmän syyllistä toimintaa kuin esittää tällainen foliohatun salaliittoteoria ja osoittaa paniikissa sormella muita? Mutta miksi Juli valehteli helmikuun päivästä 28? Miksi se oli ollut suoraan mun auton takana, vaikka se oli lähtenyt lähes varttia aiemmin eikä pyörän kanssa ollut mitään järkeä koukata jäiselle parkkikselle? Miksi musta tuntui, että Juli lavasti mua? |
|
|
|
Post by Cella on Apr 5, 2022 17:43:15 GMT 2
Unelmia ja karjahommia 190. sijoittuu sunnuntaille Jos mä saisin tehtäväksi kuvitella ja suunnitella itselleni unelmien viikon, ideoita olisi varmasti moneen lähtöön. Yksi unelmaviikko olisi sellainen, jossa mä asuisin yksin kartanossa, jossa joka aamu joku olisi laskenut mulle valmiiksi ihan överin vaahtokylvyn ja joka ilta Ryan Reynolds tulisi heittämään tukun seteleitä mun sohvalla lepäävän vartalon päälle. Toinen unelmaviikkovaihtoehto olisi sellainen, jossa me oltaisiin Aleksanterin kanssa vihdoin sovussa ja saataisiin asua viikko meidän tyynymajassa vain pussailemassa ja syömässä pizzaa, ja ehkä puhumassa siitä kuinka vähän merkittävä ja tyhmä Milla-Riina on. Kolmas unelmaviikko olisi joku sellainen missä mä saisin olla Windin kanssa jossain huikeilla westernmarkkinoilla, tavata koko lännenratsastusmaailman kermaa, kisata, osallistua ja ihmetellä upeita westerntuotteita valtavissa kojuriveissä.
Ja nyt joku ruoja oli mennyt ja tuonut todeksi tämän unelmaviikon numero 3.
Kello oli viisi aamulla, kun mä tuijotin silmät verestävinä tietokoneen näytöllä aukeavaa kuvaa niin texasilaisen ranchin näköisestä texasilaisesta ranchista, kuin vain saattoi kuvitella. Freewind Farm presents: Westernweek. Mä syytin Kristeriä, joka oli usuttanut mut kansainvälisen westernratsastusliiton sivuille etsimään tietoa Spring Championsien karsinnoista, ja jonka takia mä olin tämän tapahtumaviikon löytänyt.
Niin, mä olin löytänyt mun unelmaviikon, mutta en pääsisi sinne. Mä olin lähdössä Orange Woodiin jo tässä kuussa, Salman ja Mannyn kanssa, eikä mulla olisi rahaa eikä kuntoa sinkoilla toiselle mantereelle montaa kertaa saman kevään aikana. Enkä – mä hieroin naamaani käsissäni tämän muistaessani – mä välttämättä voisi vaan ottaa ja lähteä ulkomaille kesken muhun kohdistuvan poliisitutkinnan.
Sekä Madde Holman että Liekkijärven poliisien rintamalla oli ollut painostavan hiljaista viimeiset pari viikkoa. Tutkinta oli joko seisahtunut, tai sitten pinnan alla tapahtui kiihtyvällä tahdilla sellaisia Cella Tuomiolle -liikkeitä, josta mulle ei voitu kertoa, jotta mut voitaisiin napata sitten mahdollisimman dramaattisesti. Täysi radiohiljaisuus jutun suhteen oli melkein pahempaa kuin toistuvat käynnit poliisiasemalla. Tuntui että mä odotin ennemminkin maailmanloppua kuin poliisin puhelua, ja odotuksen alla mä olin nukkunut yöni kevyesti, ahdistuneesti ja epäsäännöllisesti kuin reumaattinen, pienirakkoinen mummeli.
Mä en tiedä, yritinkö mä piristää vai kiusata itseäni, kun jatkoin Westernweek-sivujen selailua. Huokailin marttyyristi kun luin mielettömän hauskan kuuloisesta joukkuekisasta, joka mittelöitiin neljässä lajissa viikon aikana. Oikein westernin kuninkuusottelu. Miten absurdi ajatus, että joku saisi kasaan kolme ihmistä, jotka halusi vapaaehtoisesti muodostaa sen kanssa joukkueen, kun mä olin saanut hädin tuskin yhden ihmisen (Kiri <3) edes uskomaan, että mä en ajellut harrastuksekseni autolla ihmisten päälle.
Väkivaltaisesta hieromisesta ja unenpuutteesta vetistävät silmät tarkensivat huonosti Westernweekin tapahtumapäivämäärää indikoiviin pikkuisiin pikselinumeroihin. Siksi mulla oli ensin vaikeuksia saada kiinni siitä tosiasiasta, että tapahtuma oli ihan kohta. Ja, mikä merkittävämpää, että se oli ajallisesti hyvin lähellä Orange Woodin westerntapahtumaa, johon me oltiin alustavasti Seppeleestä lähdössä! Mä laskin pitkällä matikallani nokkelasti, että teemaviikon ja Orange Woodin vierailun välillä oli vain yksi hassu viikko. Jos mä saisin mennä majailemaan tutulle ranchille suoraan Westernweekiltä, mä pääsisin molempiin tapahtumiin yhdellä reissulla Atlantin yli. Mitä jos unelmaviikko onnistuisikin??
Mä en ajatellut yhtään mitään muuta, kun äkisti innostuneilla aivoillani kirjoitin Alexiina Centerille sähköpostiviestin.
Painettuani lähetä mä ponkaisin koneen kanssa sängystä kuin kiristetty jousi. Mun pää melkein lauloi, kun mä kiskoin farkkuja jalkaan. Mun aivot oli olleet jollain maailman kurjimmalla dopamiinipaastolla, ilman unta, ilman mitään kivoja juttuja; vain stressiä poliisijutusta ja… jotain epämiellyttävää tunnetta Allun ja Milla-Riinan kylki kyljessä kuljeskelusta. Nyt ne aivot sai paaston keskelle ravintoa, jotain josta innostua. Touhotin juuri itselleni pipoa päähän valmiina lähtemään Seppeleeseen, ajattelematta sitä, että näin aikaisin aamulla mua ei välttämättä edes päästettäisi talliin sisään, kun mun puhelin kilahti. Mä katsoin luuria hämmentyneenä. Olin unohtanut, että Kanadassa kello kävi kahdeksaa illalla, joka oli luultavasti Alexiinan sähköpostivastaamisen prime time.
Pieni pettymyksen aalto laimensi vähän mun ilopäriseviä ajatuksia. Pieni toivo joukkueen saamisesta oli ilmeisesti ehtinyt nostaa päätään tuossa hurjassa kahdessa ja puolessa minuutissa, joka mun idean syttymisen ja Alexiinan vastauksen väliin mahtui. Mutta, mä koitin selittää itselleni, varmasti pelkissä yksilökisoissa pyörähtäminen ja kaiken muun ohjelman seuraaminen tekisi viikosta wörtin reissun.
Vähän tahtia hidastaneena mä kiskoin saappaita eteisessä jalkaan. En ehtinyt saada edes ulko-ovea auki, kun puhelin kilahti uudestaan.
Mä en meinannut pystyä pidättelemään pientä hymynvirnettä ajaessani Seppeleeseen. Inkeri oli tekemässä aamutallia, kun mä kolistelin kulottavasta aamuilmasta sisään, ja se ei meinannut ymmärtää sitten millään, miksi kukaan olisi siellä niin aikaisin. Mä vastasin sille, että mäkään en ymmärtänyt, miksi joku haluaisi ratsastaa valtavan portsarin reppuselässä ulos Fleimistä, kuten Inksu oli arvokkaasti viime viikonloppuna tehnyt. Sen kommentin myötä mä sain sangon käteeni ja ystävällisen (…) kehotuksen aamuruokkia ihan itse hevoseni, kun kerran olin heti aamusta niin nokkelalla ja hilpeällä päällä.
Windin imuroitua MoodyMare -rehut naamaansa (mössöllä ei ollut nimestään huolimatta tammaan erityisen parantavaa vaikutusta) mä heitin sille tohkeissani lännensatulan selkään. Takatalvi puski tuutistaan kevyttä lumisadetta huhtikuiselle pihalle, ja karvanlähtöään kutiava Windi hinkutti sietämättömästi päätään mun käteen koko sen ajan, joka multa kului sen satulavyön kiristämiseen. Mutta mun hyvä mieli ei horjunut.
Mulla ja Windillä saattoi olla joukkue westernin kuninkuusottelun tiimikisaan. Mä pääsisin pariksi viikoksi helvettiin täältä syytösten kolosta, jossa tuntui jopa kauppareissulla pääsevän supattelun ja vandaalispekulaation kohteeksi. Mä en aikonut ajatella sitä, miten mä selittäisin tutkiville poliiseille mun äkillisen passin vinguttamisen. Oli parempi pyytää jälkikäteen anteeksi, kuin lupaa, eikö niin?
Windi keinahti käyntiin kohti Kauko Pellonrinteen laajoja suomenkarja-aitauksia. Jos mulla oli mahdollisuus saada joukkue, ja jos mä aioin sitten vielä selvitäkin joukkuekisan kaikista lajeista, mun piti totuttaa Windiä karjaeläimen eksoottiseen mielenmaisemaan.
Mun piti saada Kaukolta nauta lainaksi. |
|
|
|
Post by Cella on Apr 9, 2022 22:27:43 GMT 2
Lehmänhermot Nauta, jonka mä sain Kaukolta lainaksi viime hetken cuttingharjoitteluun, oli nimeltään Kleopatra. Kleopatra oli ihan uskomattoman raskas eläin. Se ei ollut hetkeäkään hiljaa, ja suurimman osan meidän treeniajasta se jolkotti tarhan aitoja myöten musta ja Windistä poispäin, vaikka sen koko paikallaolon keskeinen tarkoitus oli juosta Windiä kohti ja antaa tammalle kokemusta karjan väistöreflekseistä. Me ei taidettu kumpikaan Kaukon kanssa ymmärtää mitä me oikein tehtiin, kun irrotettiin nuori hieho laumastaan ja tuotiin se Seppeleen pihaan potemaan identiteettikriisiä koko ratsastuskoulun hevosten tuijotuksen alle. Eikä ymmärtäneet Emmy ja Hanneskaan, sen voin kertoa. ” Ethän sä nyt voi vaan – ” Emmy oli yrittänyt löytää sanoja mun idiotismille, kun olin sunnuntaina käppäillyt tallin pihaan kaunis vaaleanruskea suomenkarjahieho narun päässä. Hannes oli näyttänyt blondimman tallinomistajan takana lievästi huolestuneelta, kuin olisi kaivellut muististaan, oliko vahingossa mennyt antamaan mun touhulle suostumuksensa. ”Mutta me tarvitaan Windin kanssa tätä”, sanoin mä. ” Möö”, komppasi Kleopatra. Lopulta, mun pitkän tämän-takia-tarvitsen-lehmää -perusteluesitelmän (johon kuului PowerPoint-diasarja) päätteeksi mä sain luvan pitää Kleopatran Seppeleen mailla muutaman päivän, ennen kuin kytkin nousisi kohti Westernweekiä. Oli pieni mahdollisuus, että omistajain päätöksellä ei ollut mitään tekemistä mun tunteisiinvetoavan esitelmän kanssa ja kaikki sen kanssa, että Emmyn taapero-Lulu osoitti rakastuneensa uuteen lehmäystävään, ja se hellensi äiti-ihmisen mieltä. ”Sunnuntaina , viimeistään, se lähtee kotiin”, Emmy koitti sanoa ankarasti samalla kun irrotti lapsensa sormia hyvin rauhassa seisovan lehmän sieraimista. ”Poem on kisareissulla, lehmä saa majottua sen oritarhaan.” Siitä se sitten alkoi. Kleopatra päästeli mölinäänsä ailahtelevaan kevätilmaan ja kummastutti niin tallin hevos- kuin ihmiskansaakin. Kaikkien tarhojen hevoset ja ponit olivat jähmettyneet törökorvaisiksi suolapatsaiksi ja tuijottelivat lehmää aitojensa yli kuin pohtien, mitä kummaa Poem oli tehnyt, kun sen rangaistus oli muuttaa muotoa tuollaiseksi nutipääksi. Päivän ensimmäisen ratsastustunnin alkaessa maanantaina, Kleopatran hakemista seuraavana päivänä, tuntilaiset olivat unohtuneet ihmettelemään lehmää sen tarhan aidalle ja saaneet myöhästelyä vihaavan Hanskin raivon partaalle. ”Mitä helv – ” Indiä liikuttamaan tuleva Milla-Riina jupisi Poemin tarhan ohi kulkiessaan. Se oli huomattavasti vähemmän yllättynyt, kun sille myöhemmin kerrottiin että se olin minä joka märehtijän oli oritarhaan pöngännyt. No, yleistä kansanhuvitusta lukuunottamatta Kleopatra ei tarjonnut meille kauheasti hyötyä. Windi seisoi Seppeleen puolisulalla kentällä, tuijotellen toinen korva sojossa kentän lyhyellä sivulla seisovaa nautaeläintä, ja lehmä tuijotti takaisin. Windistä kuului pitkä puhahdus. Mä kannustin tammaa astumaan lähemmäs ja se totteli, tarkkaan laskelmoiduin askelin. Ei Windi lehmää pelännyt; se tunsi oman arvonsa ja oli ollut koko elämänsä lähipiirinsä nokkimisjärjestyksen huipulla. Mutta ei se lehmää ymmärtänytkään, se näytti Kleopatraa seuratessaan samanlaisesta orastavasta ajattelumigreenistä kärsivältä kuin mä silloin kun yritin tehdä veroilmoitusta. Varsinkin nyt, kun lehmä ei edes liikkunut, Windillä oli vaikeuksia ymmärtää mitä tehdä sen kanssa. ”Kerropas nyt taas miksi mansikki on täällä”, Kiri puhisi mulle kuoriessaan toppatakkia päältään. Kiri oli yrittänyt auttaa ja saada lehmää liikkumaan meitä kohti huiskimalla kirkkaanpunaisella kaulahuivillaan, mutta oli saanut reaktioksi lähinnä Windin säpsähdyksen ja Kleopatralta kysyvän möö? äänen. ”Westernin joukkuekisa”, mä sanoin vähän tuskastuneena ja ohjasin samalla toisella kädellä Windiä kiertämään Kleopatran sivulle. Windin lähestyessä lehmä lähti vihdoin liikkeelle ja irtosi kentän aidan viereltä. Siirsin Windin raviin luomaan lehmälle lisää painetta. Windi käänteli korviaan. ”Joukkuekisassa on neljä lajia, kaikki osallistuu kaikkiin. Muut kolme on meille tuttuja, reining, trail ja barrel race, mut me ei olla koskaan edes yritetty karjalajeja, ja se viimenen on cutting. Hevosen pitäis osata seurata naudan liikettä ja pitää se laumasta erillään.” Mä koitin olla ajattelematta liikaa ihan nurkan takana olevaa tiimikisaan lähtöä ja olla antamatta paineiden kasautua, ettei ne tarttuisi Windiin. Muutama päivä sen jälkeen, kun Alexiina oli pannut pyörät pyörimään ja ruvennut kokoamaan naisten tiimiä, mä olin puolittain jo luovuttanut ajatuksen suhteen. Orange Woodin Kitty oli intoillen hypännyt meidän kelkkaan (’jooooo naisvoimaa!!! on aikakin että joku laittaa noille pojille kampoihin!’), ja vielä Windin esikoispojan Tornadotin kanssa – kaikki meinasi näyttää liian hyvältä ollakseen totta. Mutta neljättä joukkuelaista ei meinannut löytyä sitten millään. Kitty oli pommittanut mua viesteillä etsiessään viimeistä joukkueenjäsentä, ja sen sinnikkyydestä ei jäänyt kyllä mikään kiinni. Sitten oli tullut pariksi päiväksi radiohiljaisuus. Mä arvelin, että joko joukkueajatuksen suhteen oli luovutettu, tai Roi oli lopulta polttanut hermonsa ja lukinnut Kittyn ranchin saunaan. Mutta lopulta se viesti oli tullut. Mun kilpailuhenkisyys oli kuin piikki pakarassa. Mikään ei ärsyttänyt mua niin paljon kuin se, että joku edes vihjasi mun olevan altavastaajana, ja mikään ei ollut kiihdyttänyt mun voitontahtoa niin paljon kuin Westernweekin sivuille päivitetty lähtölista. Meitä vastaan tulevien joukkueiden jäsenistöt oli täynnä kovia nimiä. Kovia miesten nimiä. Ja sitten me. Mä usutin Windin Kleopatraa kohti. Lehmä möökäisi ja vaihtoi suuntaa, mutta arvaamatta Windi pärskähti ja kääntyi lehmän liikkeen mukana. Mulla meni pasmat ilosta niin sekaisin, että taisin vahingossa pysäyttää koko tamman. Oliko se todella tajunnut naudan mielenmaisemaa?? ”Hei, näytti oikeelta!!” Kiri kannusti päätyaidalta. Mä taputin Windiä niin että kaula läiskyi kosteasti. Kevättaivaalta oli alkanut tihuttaa vettä. Tallin kentänpuoleinen ovi kolahti, ja Hannes asteli ulos huppua päähänsä vetäen. Se näytti vakavalta ja asteli selvästi suoraan mua ja Windiä (ja Kleopatraa) kohti. ”Cella. Pari asiaa sinulle”, Hannes koukisti sormeaan, ja mä ratsastin Windin kevyessä käynnissä lähemmäs. Näin sivusilmällä, että Kiri suunnilleen liukeni pois, kuin olisi halunnut olla tiivistemehua joka katoaa taivaalta satavaan veteen. Hannes katsoi ovesta sisään hipsivän Kirin perään aavistuksen pitkään ja mä kurtistin kulmiani. ”No?” ”Ensiksikin, sinne teidän Tutustu Westerniin -päivään olisi hyvä ottaa Vili mukaan. Jos ohjaisit sitä ja katsoisit vähän sen perään siellä samalla kun olet Ailenia esittämässä.” Mä en tiennyt mikä oli Vili, mutta olin aika varma, että se oli joku hevonen. Mä olin viime viikolla oppinut että Seppeleessä oli jo vuosia asunut joku hevonen jonka nimi oli Chilly (?!?). Mä en selvästikään tiennyt juuri mitään. ”Joo, toki. Onko sitä ideana siis kouluttaa westerniin myös?” mä testasin, jos se ei vaikka ollutkaan hevonen. Hannes katsoi mua vähän hajamielisesti. ”No, on, jos se vain siitä lähtee sujumaan.” Hannes pyyhki kosteaa leijonanharjaansa pois kasvoiltaan. Mä koin jotenkin jännästi ekaa kertaa jotain auktoriteettia Hanneksen suunnalta: se näytti niin vakavalta että oli kuin se olisi fyysisesti kasvanut kokoa, ja mä olin vähän levoton odottaessani sen muita asioita.”On toinen asia. Painavampi asia. Kun varustit Windin tänään – ” Hannes viittoili epämääräisesti Windin raskaan lännensatulan suuntaan, ”Näitkö satulahuoneessa jotain erikoista?” Mun syke nousi saman tien. Mä olin kuullut liikaa tämäntyyppisiä kysymyksiä viime aikoina. Jotain oli taas käynyt. ”En..?” mä vastasin äärimmäisen varovasti. Windin westernsuitsien kuolaimet kilisivät kun se kihnutti rynnästään kyllästyneenä meidän keskusteluun. Hannes katsoi mua alta kulmien. ”Windin varusteita kohtaan on… tehty ilkivaltaa. Emmy ehti kysellä Juliltakin asiasta noin tunti sitten.” Mun mahassa tuntui iljettävältä, kuin mulla olisi joku oma koodauskartta, jonka avulla mä osasin Hanneksen sanoista ennustaa tulevaa. Jokin tässä oli nyt taas yhdistettävissä muhun ja Juliannaan. Jos Julille oli kerrottu jo, se soittaisi saman tien siskolleen ja... Mä tiesin, että poliisiasemalta tulisi mulle puhelu noin 20 sekuntia ennen kuin puhelin alkoi väristä vaativasti mun takin taskussa. Windi käänteli korviaan. Kleopatra mölisi kentän nurkassa yksinäisesti. |
|
|
|
Post by Cella on Apr 13, 2022 11:45:55 GMT 2
Houston, we have a problem
11.4.2022, Texas, USA
Westernweek “Anna mullekin sitä tuuletinta välillä.” “En, mun viiden minuutin vuorosta on ainakin 40 sekuntia jäljellä vielä.” Kitty huokaisi ja jatkoi itsensä löyhyttelyä jo aivan ruttuun painuneella Westernweek: Kilpailijainfo ja aluekartta –lappusella. Kitty oli mua varmaan 15 senttiä pidempi ja ihan hullussa kunnossa, joten se olisi halutessaan voinut nostaa mut jalkatuulettimen edestä kuin lapsen repun ja istua itse vahvemman oikeudella koko osavaltion ainoaan viileään paikkaan. Se oli kuitenkin hyvä ihminen eikä tehnyt niin. Texasin kevään +29 asteen helle oli lyönyt meidän joukkuetta kuin leka. Kitty oli käyttänyt varmaan meille kaikille (myös hevosille) tarkoitetut päivän energiavarat aamulla, kun se oli hyppinyt ja juossut halaamaan mua mun rahdatessa Windin joukkueeni luo kisojen lämmittelyalueen auetessa. ”Raicy’s Angels koossa vihdoin”, punktukka oli hihkunut mulle salaliittomaisesti. Se teki selvästi elämänsä kovimman työn että malttoi madaltaa ääntään tarpeeksi, jotta lähistöllä hevosensa satulaa nyörittävä Raicy itse ei kuullut. Mua jaksoi naurattaa meidän joukkueen nimi. Mä saatoin vaan kuvitella, millainen kilpailutunnelma ranchilla oli ollut viime viikot, ja miten ärsyttävän huvittuneesti Raicyn on pitänyt suhtautua meidän naisjoukkueeseen, jotta jopa hyväntahtoinen ja kärsivällinen Alexiina oli suostunut tuollaiseen aviomiehensä nimissä vitsailuun. Kittyn tarttuvan pulinan laantuessa, sen iloisen jälleennäkemishetken päättyessä, mun oli myönnettävä että mun tunnelma laski kuin Kleopatran hantä. Tapahtuma-alueella kuhisi jo, vaikka ensimmäisten luokkien alkuun oli vielä aikaa. Lotte näytti siltä, että joko se nukahtaa seisaalleen tai lyö jotain, ja Windi-rouva, jonka mä olin eilen iltapäivällä perille päästessäni purkanut ja heinittänyt kisaajille varattuun karsinaan, oli käsin kosketeltavan nuutunut. Meidän kenraaliharjoitukset, ainoa ja viimeinen tilaisuus treenata koko joukkueena yhdessä, oli ollut pakko jättää kilpailuaamuun, ja tässä kohtaa se tuntui silkalta järjettömyydeltä. ”Otetaan rauhassa ja keskitytään ennemmin vain availemaan hevosia kuin treenaamaan täysillä, ei väsytetä niitä jo ennen ensimmäistä luokkaa”, Alexiina sanoi vähän jännittyneen ja poissaolevan kuuloisena katsoessaan joukkuelaistensa naamoja. ”Mehän ajamme karjaa tällaisessa kelissä joka kesä, meidän ei ainakaan tarvitse himmailla”, Thomasin kommentti oli osoitettu osittain miehen omalle joukkueelle, mutta selvästi vähintään puoliksi Alexiinan sanoille. ”Siitä ei jaeta mitään palkintoja, kuka ylisuorittaa eniten extreme-oloissa!” nyt jo hikinen ja turhautunut Charlotte oli huutanut miesjoukkueen perään. ”Jos jaettaisiin, se olisikin ainoa palkinto jonka saatte!” Kitty oli kompannut, mutta sitä ei Orangesin pojat enää kuulleet. Kaksi luokkaa oli nyt takana. Kisaohjelmassa oli pieni tauko, sitten muutama yksilöluokka, joten me oltiin rahdattu sekä hevoset että itsemme viilentymään sisätiloihin ennen loppupäivän koitoksia. Mun ja Windin osalta kisan ensimmäiset luokat oli menneet hyvin kädenlämpöisesti ja mitäänsanomattomasti, enkä mä uskaltanut katsoa rankinglistaa. Mä annoin tehokkaan tuulettimen pöllyttää haituvaisia vauvahiuksia irti mun hikisestä otsasta ja yritin ajatella jotain muuta kuin kisajännitystä selaamalla puhelimesta eri ihmisiltä (mutta hyvin samanlaisilla sisällöillä) koti-Suomesta tulleita viestejä: Mä pudotin puhelimen vatsalleni, kun Kittyn ja Loten majoitusmökin (jossa mäkin nyt lojuin) verkko-ovi kolahti. Alexiina paukkasi sisään bootsinkannoista hiekkaa kopistellen. ”Noniin joukkue, olimme Raicyn kanssa katsomassa tilannerankingia toimistolla. Meidän alku ei ollut paras, mutta kyllä se tästä. Viimeinen yksilöluokka ennen seuraavaa joukkueosuutta alkoi juuri, paras lähteä hakemaan hevosia ja uutta vaihdetta.” Keskipäivän paahteen hellitettyä ilma oli huomattavasti siedettävämpi. Windi ja Lotte näyttivät hätkähdyttävän samanlaista naamaa joutuessaan vielä uudelleen raahautumaan Freewindin hiekka-areenalle. Lämmittelykentän toiseen päätyyn oli aseteltu muutamia trail-esteitä ja toisessa päässä, valtavan areenan kevyen pölyverhon vääristämänä, näkyi nautoja aitauksessaan valmiina viimeisenä koittavaan cutting-luokkaan. Windi seisoi jurosti paikallaan kun mä ponnistin jykevän puujalustimen kautta sen selkään. Tamma maiskutti kuolaintaan, ja nosti aavistuksen toista korvaansa Kittyn ja Tornadotin lähtiessä liikkeelle suoraan sen edestä. Windi hörisi pojalleen pienesti. ”Voi”, Kitty liikuttui melkein kyyneliin. Taas. Windi osoitti aina Chocon nähdessään pienellä eleellä tunnistavansa nyt-aikuisen esikoisensa, ja joka kerta se meinasi olla Kittylle liikaa. ”Windi on niin hyvä emä”, pitkä nainen pyyhki silmäkulmaansa toisella kädellään samalla kun ohjasi taitavasti toisella kädellä hevosta voltille. ”Etkö ole ajatellut tehdä siitä itsellesi varsaa? Katso nyt miten hyvä Chocokin on, senkin te kasvatitte vähän niinku yhdessä!” Mä menin vähän vaikeaksi ja nypläsin käyntiin lähteneen Windin harjajouhia. Tottakai mä olin ajatellut sitä – mä olin aina jotenkin kuvitellut, että kun mulla olisi vakaa ja hyvä tilanne ja olisin ihmisenä kasvanut niin, että voisin ottaa varsan kokoisen rahallisen ja kasvatuksellisen vastuun, mä haluaisin Windistä jälkikasvua. Jännä juttu, että tämän mun ja Windin yhteisen melkein 8 vuoden aikana mitään kehitystä mun henkisen ja taloudellisen vakauden suhteen ei ollut tapahtunut, joten asia ei ollut koskaan ollut ajankohtainen. Viime joulukuussa mä olin tuijottanut kauhuissani kalenteria ja laskenut, että Windi todella täytti siinä kuussa 20 vuotta. Mulla oli tullut vähän hätä: mun piti äkkiä varmuuskopioida Windi varsaksi, jos siitä yhtäkkiä vaan multa kysymättä aika jättäisi. Sinä samana päivänä Windi oli tainnut lytätä mut seinään ja äkisti sen geeniperimän monistaminen ei tuntunutkaan niin tärkeältä. Ajatus oli jäänyt taas. Kittylle mä en ehtinyt vastata, kun Lotten kiukuttelu keskeytti mun ajatukset. Meidän joukkueen Center Junior oli ollut turhautunut, jännittynyt ja väsynyt jo selkään noustessaan, ja tartuttanut olonsa Karmaan. Nyt kaksikko tormaili ja kirosi toisiaan trail-sillan edessä, eikä saaneet yhteisymmärrystä suunnasta, mihin astua. ”Ei tästä tuu mitään!” irvisteli Lotte. Alexiina näkyi ratsastavan lähemmäs tytärtään ja sanoi rauhoittavalla äänellä jotain, joka ei kantanut mun korviin asti. Me vilkaistiin Kittyn kanssa vähän huolissamme toisiamme. Mä nostin Windillä hitaan lopen. Se tuntui tahmealta, eikä pyrkinyt eteenpäin niin kuin normaalisti. Mun kääntäessä tamman pääty-ympyrälle se pudotti yllättäen laiskaan raviin. Mä en ollut ihan varma, oliko paras idea suunnata lähestyvään nopeuslajiluokkaan sellaisen hevosen kanssa, joka vaikutti olevan yhtä reaktiivinen kuin hammasharjateline. Mutta ei kai tässä enää voinut perääntyä. |
|
Kiitti ihan sikana, nyt ongelma ratkaistu!