Parempi myöhään, kuin ei milloinkaan
Suuri lehmänkirjava tamma seisoi nautiskellen tarhassaan. Sillä ei näyttänyt olevan kiire minnekään. Hymyilin. Siinä se sitten oli, hoitohevoseni Venetia de Grant.
Kävelin tarhalle leppoisasti hyräillen. Vihdoin ja viimein flunssa oli hellittänyt ja olin päässyt tallille. Se oli iskenyt juuri harmillisesti hoitajahakujen päätteeksi.
- Tiiaa, huhuilin tammaa.
Puoliverinen höristi korviaan, mutta ei reagoinut muuten. Alma sen sijaan laahusti aidalle ystävällinen pilke silmäkulmassaan. Se haisteli mustan takkini taskut läpi huolellisesti ja löysi viimein haluamansa. En voinut muuta kuin hymyillä. Ojensin pienen palasen leipää Almalle ja lähdin sitten käppäilemään tallille päin.
Koputin toimiston oveen ja avasin sen. Anne istui tuolillaan pienen pöydän ääressä ja ilmeestä päätellen yritti muistella kuka mahdoin olla.
-Mä sitä kaapin avainta... vikisin hiljaa.
-Ai, olet siis Soffi, Anne tokaisi.
-Taidatkin olla viimeinen joka vasta aloittelee, hän jatkoi.
En tiennyt itkeäkö vai nauraako. Anne muisti nimeni, mutta äänensävy oli melko viileä.
-Mä olin kipeenä, niin en oikeen uskaltanut lähtä tallille, mutta nyt asiaan tulee muutos! sanoin ääni itsevarmuutta uhkuen. Anne nyökkäsi.
-Mirrin vanha kaappi, en ole nyt ihan varma mikä sen numero oli, mutta ainut jonka lukko on auki, Anne sanoi nyt jo pienesti hymyillen.
Kiitin ja lähdin yläkertaan etsimään kaappiani.
Tallin käytävällä oli pari hoitajaa hoitohevosineen. En jaksanut jäädä juuri nyt juttelemaan, mutta hymyilin heille niin lämpimästi kuin vain osasin.
Portaissa olin törmätä pieneen tyttöön, joka asetteli päähänsä ratsastuskypärää.
-Hei, hän sanoi.
-Moi, vastasin ja jatkoin, -Ovatko hoitajille tarkoitetut lokerot tuolla ylhäällä?
-Joo, ne on heti tossa portaitten yläpäässä, et voi olla löytämättä tyttö vastasi.
-Hei, oot sä muuten se Soffi, hän hymyili.
-Juu.
-Mä oon Inkeri, tai no, kutsuvat Inkuksi, mut whatever, tervetuloa vaan, Inkeri huikkasi.
-Kiitti, vastasin tytölle.
Kaapit löytyivät helposti, kuten Inkeri oli sanonutkin. Yhden lukko oli auki, joten päättelin sen omakseni. Nakkasin kaappiin reppuni ja laitoin oven lukkoon. Nyt varmaan olisikin aika lähteä tutustumaan paremmin Tiiaan.
Riimunnaru löytyi tarhan portilta. Mutainen tarha ei oikein houkutellut, mutta kumpparithan olivat juuri näitä kelejä varten.
Aukaisin tarhan portin ja suljin sen vielä perässäni. Irtohepoista ei olisi mitään muuta kuin harmia.
Tiia parveili muiden laumalaistensa kanssa heinäkasan paikkeilla, juuri kuraisimpien metrien toisella puolella. Ei auttanut muuta kuin raahustaa läpi.
Tiia ei hangoitellut vastaan kun kiinnitin riimunnarun, myönteistä mieltä tosin vain riitti tarhan portille saakka, ja siellä puoliveritamma teki tenät. Se jäi seisomaan aloilleen ja huuteli kavereilleen.
-Nonni Tiia, tuuhan, mennään sisälle, suostuttelin neitiä.
Kaivoin taskustani Almalta säästyneen leivänpalasen ja heiluttelin sitä Tiian turvan edessä.
-Saat tän jos tuut, lirkuttelin.
Tiia asteli leivän perässä portista ulos oikein kiltisti, joten tarjosin sen sille palkkioksi.
Hoitohevosen lahjominen oli mulle tuttua. Sitä olin saanut harjoitella jos jonkinlaisen ponin kanssa.
Tiia laahusti kiltisti vierelläni talliin, ja omaan karsinaansa, jonka sijainnin olin jo aikaisemmin tarkistanut. Otin Tiian harjakorista kovan vaaleanvihreän harjan ja aloin harjata kuraa pois tamman lavalta.
-Näinkö sitä otetaan tulokkaat vastaan? tuhahdin Tiialle,
-Piehtaroimalla rapakossa! jatkoin päätäni puistellen.
-Soffi!?
Kuulin hämmästyneen äänen. Katsahdin äänen suuntaan ja näin tummahiuksisen tytön, jonka tunsin Selenaksi. Sinänsä ei ollut yllätys, että törmäsin Selenaan. Olihan hän Pellan hoitaja, mutta en silti osannut odottaa sitä.
-Minäpä minä, totesin hymyillen.
-Mitäs sulle kuuluu, kuulinkin, että olit päässyt Tiian hoitajaksi, vaan eipä sua ole näkynyt, Selena kysyi.
-Hyväähän mä, perinteinen syksyn flunssaputki vaan iski, virnuilin, -Entäs sä? jatkoin.
-Mulle onkin hoitsuttomien leirin jälkeen tapahtunut niin paljon kaikkea, ettei sitä hetkessä kerrokkaan! Selena huokaisi dramaattisesti.
Siirryin harjaamaan Tiian toista kylkeä, tamman venyttäessä nautinnollisesti kaulaansa.
-Mitäs sanoisit pienestä maastolenkistä? Selena kysyi, -Saisit samalla tutustua erääseen maastoreittiin ja voisin kertoilla sinulle elämänkertani, tyttö sanoi silmää iskien.
-Mikäs siinä! naurahdin.
Selena lähti aittaan hakemaan Pellaa, minun vielä puhdistaessa Tiian kavioita.
Kavioiden kopse kaikui tallikäytävällä, kun Pella asteli Selena vierellään talliin. Hämmästyksekseni huomasin, että
Pellalla oli suitset päässään ja Selenalla heijastinliivi talvitakkinsa päällä.
-Ihan varulta, koskaan ei voi tietää mitä hevosten kanssa tapahtuu, Selena huomautti ilmeeni huomattuaan.
Nyökkäsin ja kysyin: -Mistäköhän mä mahtaisin löytää tommosen liivin?
-Voin hakea sulle, mutta pistähän vähän vauhtia, on luvannut myöhemmäksi sadetta.
Hain Tiialle suitset varustehuoneesta ja irrotin niistä ohjat Selenan esimerkkiä noudattaen.
Tiia ei vastustellut suitsia, ja otti kuolaimetkin oikein nätisti. Kiinnitin vielä kirkkaan, punaisen riimunnarun kuolainrenkaaseen ja niin olimme Tiian kanssa valmiita.
Pian Selenakin saapui oranssi heijastinliivi kädessään liehuen.
-Kyllä sitä sai hetken etsiäkkin! hän tokaisi.
Taivas oli harmaa ja maa miinoitettu kuraisilla vesilätäköillä, mutta uskoin, että selviäisimme takaisin tallille ennen suurempaa kastumista.
Tiia reipastui huomattavasti, kun huomasi, että suuntasimme kapealle maastopolulle. Korvat hörössä neiti askelsi menemään Pellan takana. Pella tosin ei vaikuttanut aivan yhtä innostuneelta maastolenkistämme. Ponin jalat ja mahanalus likaantuivat nopeasti ja miksipäs hienot neidit haluaisivat sotkea turkkinsa.
Selena alkoi selostaa leirin jälkeisiä tapahtumia, ei mitenkään erityisen yksityiskohtaisesti, vaan ennemminkin poimien jotain tiettyjä tapahtumia sieltä täältä. Pääni meni aivan pyörälle, kun kuuntelin Selenan selostusta. Hän oli kerenyt tehdä niin paljon kaikkea, kun minä olin vain istunut koulussa...
Tihkusade alkoi yllättäen juuri kun olimme kääntymässä tallipihaan.
-Mä vien Pellan nyt nopiaa tuonne aittaan, mutta nähdään hoitajien huoneessa, jooko? Selena sanoi hymyillen.
Nyökkäsin ja talutin Tiian takaisin karsinaansa. Harjailin tammaa vielä pitkän tovin ja puhdistin huolellisesti kaviot. Käväisin vielä nopeasti pesuboksissa huuhtelemassa Tiian jalat. Rapsuttelin tammaa hetkisen ja jätin sen sitten omaan karsinaansa tuntilaisten tullessa sisään. Kipaisin nopeasti hoitajien huoneeseen sanomaan Selenalle heipat ja sitten lokeroiden kautta kotiin.
Hyvinhän tuo ensimäinen päivä oli sujunut.
Soffi&Tiia 1HM