Kasper
Uusi ja innokas
Posts: 81
|
Post by Kasper on Jul 29, 2015 20:15:55 GMT 2
29.7.2015
Oli yksi niistä harvoista tän kesän päivistä, joina ei tarvinnut metsästää lähimetsiköstä paria supikoiraa saadakseen itselleen kunnon turkiksen lämmikeeksi. Oli siis melkein lämmin. 2015 oli ollut lähikaupan mummojen kiivaan spekuloinnin mukaan säälittävin kesä sitten vuoden 1987. Mä olin selaillut äkkilähtöjä aurinkoon minkä ehdin, mutta olin kuitenkin päätynyt viettämään heinäkuisen kesälomani suurimmaksi osaksi Liekkijärven maisemissa. Oltiin me onneksi käyty parilla roadtripillä ja festareilla, jotta sain mun nahkaan syövettyneen lannanhajun irtoamaan. Mutta kohta oli edessä paluu arkeen, ruokintataulukoihin ja kuraisiin pinteleihin.
Kaikesta huolimatta en antanut itseni vielä masentua, koska tänään mä olin vapaa kuin lintu. Aurinko paistoi ja mun kiiltävän kaaran (olin käyttänyt sen Shellillä pesussa, sillä mähän en lomalla alistunut minkäänlaiseen fyysiseen rasitukseen) etupenkillä istui mun kesäkissa, jonka kanssa lähdettäisiin stadiin. Sitä ennen oli kuitenkin pyörähdettävä toimistossa, Anne oli poissa tänään ja oli pyytänyt mua metsästämään itselleen parin yksityistunnille tulevan vammaisratsastajan puhelinnumeron. Ja koska mä olin hyvällä tuulella, olin suostunut pyyntöön.
Moikkasin käytävää lakaisevaa (<3) Inkeriä, joka tyytyi nyökkäämään vaisusti. Yleensä se säteili kirkkaammin kuin solariumlamppu, mutta tänään sen naama muistutti sitruunaa. En ollut kyennyt etäännyttämään itseäni Seben elämästä niin täydellisesti, etten olisi kuullut uutisia: Britta, yksi niistä tallitytöistä joiden kuvittelin pyörivän Seppeleessä kunnes 70-vuotiaina niiden tekolonkat ei enää kestäneet satulaannousua, oli häipynyt. Eetuakaan ei ollut näkynyt aikoihin, joten Inkeri olis varmasti tarvinnut lämmintä teetä ja sympatiaa mut hei... mä olin Laineen Kasperi. Mun kapasiteetti oli rajallinen. Sitä paitsi mun lohduttelu olis ollut luokkaa ”Inkeri hei, Eetu on aina ollut täys ääliö”, ja olisin varmaan saanut talikosta päähäni.
Joten tekstasin numeron Annelle ja painuin takaisin aurinkoon. Muutamat hoitajat olivat lähdössä maastoon ilman satuloita, laitumella lihovien kaakkien selässä olikin nyt jykevä töröttää. Astellessani parkkikselle kohtasin näyn, joka sai mun sisäelimet käpristymään pieniksi, kuivaksi rusinoiksi ja kylmän hien liisteröitymään selkärankaa vasten. Tutun bemarin ympärillä hääri kaksi nuorta naista, jotka eivät tunteneet toisiaan, mutta joita yhdisti yksi asia. Mä.
”Kiitti hei avusta, täähän suju helposti”, toinen tytöistä hymyili sädehtivästi ja taputti bemin kylkeä; ne oli ilmeisesti vaihtaneet renkaan. ”Kyllä tytötkin osaa!” Toinen tytöistä hymähti vastaukseksi, sitten ne bongasivat mut. ”Ai... moi Kassu!” ensimmäinen tyttö sipaisi hiuksia korvan taakse. ”Moi... tota.. vaihdoitteks te renkaan?” mä yritin olla luonnollinen, vaikka jostain kummallisesta tuntui, kuin mut olisi yhytetty itse teosta. Vaikka enhän mä ollut tehnyt mitään. Totta kai olin tajunnut, että Rosa oli ainakin ollut muhun vähän ihastunut yhdessä vaiheessa, mutta mä en ollut koskaan lämmennyt sille. Oltiinhan me joskus oltu yhteisessä illanviedossa Tapin pakottamina ja, ööh, olinhan mä vetänyt sen mekon vetoketjun kiinni joskus, mutta ainakaan mitään vaatteita ei oltu koskaan otettu pois. Sofia tiesi kyllä, että mun ja Tapin seurassa liikkui joku tyttö ja oli ollut välillä vähän äkäinen siitä, mutta se ei selkeästikään ollut tajunnut, että kyseessä oli just tää muija. Muuten se ei varmasti olisi auttanut Rosaa renkaanvaihdossa, vaan varmaan naarmuttanut sen autonkylkiin avaimilla jotain epäasiallista. ”Joo”, Rosa naurahti. ”Eli älä huoli, en joudu tällä kertaa jäämään sun sohvalle.” Kesti hetken, ennen kuin tajusin, mistä se puhui – siitä kerrasta, jona jossain mielenhäiriössä olin suostunut katsomaan leffan ja juomaan pari bisseä, ja Rosa oli nukkunut mun olkkarissa. Mä olin koisinut omassa makuuhuoneessani, omassa sängyssäni, ovi kiinni. Siinä kaikki. Mutta kaikkien osapuolten mielenrauhan takia mä olin jättänyt sen mainitsematta tyttöystävälleni – minkä tajusin nyt kohtalokkaaksi virheeksi, kun aurinko tuntui painuvan pilveen, lämpötila laskevan miinus kolmeenkymmeneen ja jossain kaukana jylisevän ukkonen.
Ensin Sofia ei sanonut mitään. Se loi muhun yhden pitkän, paljonpuhuvan katseen, kääntyi ympäri ja käveli autoa päin. ”Vie mut kotiin”, se sanoi olkansa yli äänellä, jota mä en osannut tulkita yhtään. Rosalle näytti viimein valkeavan mysteeritytön henkilöllisyys. Se valahti kalpeaksi ja katsahti muhun säikähtäneenä. ”Sori... mä en...” Mä pudistin päätäni ja lähdin Sofian perään autolle. Pelotti.
|
|
Kasper
Uusi ja innokas
Posts: 81
|
Post by Kasper on Aug 10, 2015 22:40:45 GMT 2
10.08.2015
Ilmassa oli jo aavistus syksystä, jotain kirpeää ja kosteaa, joka sai ihon värisemään. Kiskoin puolen minuutin pikaiset aamusauhut kävellessäni kuuraisen ruohon läpi tallia kohti. Seppeleen kesä oli virallisesti ohi. Tänään alkaisi ainainen kiire, satulahuoneen muuttuminen villiksi remmi- ja harjaviidakoksi (onneksi saatoin aina nakittaa jonkun uuden, vielä palvelualttiin hoitajan siivoamaan tuntilaisten jättämän kaaoksen) ja aikaiset aamut. En jaksaisi opetella uusia tuntilaisia, hoitajat ehkä just ja just, ja suurimman osan ajasta yrittäisin vain liueta tallin tahraisiin seiniin. Ja samaan aikaan mun oli kuitenkin pidettävä kasvoillani vähintään asiallinen, ellei jopa hitusen ystävällinen ilme, sillä auta armias jos yksikään asiakas jättäisi Annelle toistamiseen palautetta mun käytöksestä. Mun korvat oli punoittaneet viikon sen puhuttelun jälkeen.
Mun avatessa tallin ovet hevoset esittivät jälleen kerran vanhan kunnon ”nälkämään varsat”-näytöksen, jossa ne oli hylätty vuosikausiksi pimeään ilman vettä ja ruokaa. Tässä taas yksi todiste sille, ettei equus caballus-lajikkeen päässä liikkunut kuin ehkä pari yksinäistä tallipölypalloa. Mä en tajunnut, miten näin hemmotellut ja paapotut elikot kehtasivat käyttäytyä ihan kuin niiden hyvinvointi ei olis ollut kymmenien ihmisten pääasiallinen huolenaihe. Henkensä heittänyttä Bladea oli surtu ja murehdittu varmaan useampien ihmisten toimesta kuin mua itseäni tultaisiin itkemään sitten kun heittäisin lusikan nurkkaan.
Noh, ei auttanut. Murahdin huomenet kauroja jakeleville Annelle ja Kristerille, jotka tuntuivat päivästä toiseen suhtautuvan aamutallikaaokseen kylmänviileästi. Mikään ei järkyttänyt niiden sisäistä zeniä. Kaipa ne oli jo nähneet kaiken. ”Kassu, alatko viemään ensimmäisiä ulos”, Anne huikkasi. ”Vaikka Topi ja Ransu ensin.” Ransu. Just. Ihan niin kuin mun fyysinen ja henkinen terveys ei olis olleet muutenkin tarpeeksi vaakalaudalla, Pirren ja Annen uusin älynväläys oli rahdata talliin taistelulaivan kokoinen Tranquille K. Ironinen nimi, sillä ori toi mun elämään kaikkea muuta kuin rauhaa ja hiljaisuutta. En ollut koskaan nähnyt niin isoa (ja pelottavaa) hevosta. Mä olin Daavid, se oli Goljat. Jonain päivänä me vielä kohdattaisiin eeppisessä kaksintaistelussa. (Kuuluisia viimeisiä sanoja...)
Henkäisin syvään ja pujahdin Ransun karsinaan. Se oli heti liiskata mut ovea vasten. Sain survottua riimun orin päähän ottein, jotka olisi saanut Pirren pieksemään mut juoksutusraipalla. Ja sitten... Samalla nanosekunnilla kun sain karsinan oven auki, Ransu teki jonkinlaisen loikan eteen ja sitten hypähdyksen sivulle riuhtaisten mun vasemman olkapään ovea vasten – ja mä tunsin samantien epämiellyttävän muljahduksen ja viiltävän kivun. Sata salamaa löi tulta, mutta ei tavalla, josta Vicky lauloi. Päästin ilmoille huudon, joka muistutti ihmissusien ulvontaa täysikuussa, ja tajusin hämärästi, että Ransu oli säikähdyksissään viilettänyt käytävälle, josta hämmentynyt Krister noukki sen.
”Kassu, mitä sulle kävi?” Anne kiirehti huolehtimaan. ”Tuo (sensuroitu, sensuroitu, sensuroitu)... mun olkapää...” mä ähisin tuskissani. ”Se tais muljahtaa sijoiltaan”, Anne henkäisi. ”Nyt autoon ja terveyskeskukseen. Krister, pärjäätkö?”
Reilua tuntia (röntgeniä ja lääkärin sanoinkuvaamattoman kivuliasta kopelointia) myöhemmin mä makasin punkassani särkylääkkeiden tuomassa tokkurassa, käsi kantositeessä, hautoen syvää vihaa ja katkeruutta tuota kirottua kaakkia kohtaan. Mä olisin yksikätinen kolme viikkoa, ja kättä saisi alkaa kuntouttamaan senkin jälkeen vasta pikkuhiljaa rauhassa. Voi helevetti. Ja jos tästä hyvästä ei irtoaisi Piritalta edes hääkutsua...
|
|
Kasper
Uusi ja innokas
Posts: 81
|
Post by Kasper on Sept 11, 2015 17:19:19 GMT 2
Tulikin pieni sopiva tovi tarinalle 11.09.2015Mä olin aikoinaan kuvitellut, että tallipojaksi pestautuessani voisin jättää villin ja vaarallisen nuoruusajan taakseni. Mun heinäntuoksuisissa kuvitelmissa päiväni olisivat koostuneet lempeistä, hellästi hörähtelevistä kaviokkaista ja mun jalkoihin lankeavista tallitytöistä. Verenpaineeni pysyisi alhaisena, stressitasoni olemattomana ja hikoilisin tuskin koskaan. Kaiken kaikkiaan työni tulisi olemaan lastenleikkiä. Ja Pampulan paskat. Tästäkään syksystä ei ollut draamaa puuttunut. Ensin olin joutunut työpaikkaväkivallan uhriksi (#teamransumakkaraksi) ja ollut yksikätinen monta viikkoa. Edelleen vasen käsi tuntui veltolta ja vetelältä kuin keitetty makaroni. Kaiken fyysisen tuskan lisäksi henkinen hyvinvointini oli jatkuvalla vaakalaudalla, kun Seppeleen elämä oli taas kuin jostain telkkarisarjasta. Koska olin sidottu Seppeleen miljööseen niin työ- kuin vapaa-aikanakin, olin joutunut tahtomattani todistamaan mitä oksettavinta draamaa. Olin jopa ohimennen silmäkulmastani nähnyt talliin palanneen Robertin ja vierailulla olleen Britan suudelman. Hrrrrr. Siitä toipuminen kestäisi viikkoja. Olin ajatellut aloittaa joogan saavuttaakseni sisäisen zen-tilan kuohuvien teinihormonien keskellä, mutta meneillä oli jotain paljon, paljon vakavampaa. En ymmärrä, mikä Seppeleessä viehätti kaiken maailman hiippareita ja hämäräveikkoja, mutta jälleen kerran talli oli jonkinlaisen sabotaasin uhrina. Annen kuontalo ohentuisi ja harmaantuisi varmaan pian entisestään, sillä esteenkannattimia ja kuolaimia sun muita ei ollut halpaa korvailla. Ja kuinka ollakaan, tallitytöt oli tietenkin päättäneet ryhtyä salapoliisioperaatioon ja yhyttäneet jonkun kurkkimassa tallin ikkunoista sisään. Cella, joka oli organisoinut koko seikkailun, kuvaili mulle tilannetta tyylilleen uskollisen eloisasti kun käveltiin rinnatusten parkkipaikalta tallille. ”Kuules neiti etsivä, olikohan toi ihan viisasta?” ”Miten niin?” ”Mitä jos se ois vaikka väkivaltanen?” ”Epäiletsä mun selviytymiskykyjä?” Cella pullisteli lihaksiaan. ”Mitä jos se oikeesti ois hakannu jonku teistä? Tai tehny jotain muuta fyysistä? Vaikka jotain alaikästä kohtaan. Seppele ois aika nopeesti Iltalehden etusivulla ja tuntilaislista lyhenis.” Vau, mähän kuulostin luonteelleni epätavallisen paapovalta. Kuulosti pelottavasti siltä, että Seben väen hyvinvointi merkitsi mulle jotain. ”Ööh, sori Kassu-setä”, Cella pyöritteli silmiään. ”Sä kuulostat ihan Danielilta, 'tää on poliisiasia' ja blaablaa. Kassu, tää on kansalaisaktivismia.” Mä tyydyin kohauttamaan hartioitani ja avasin kuitenkin herrasmiesmäisesti tallinoven Seppeleen omalle salaiselle agentille. Tuntirumba oli kiireisimmillään. Uudet tuntilaiset arastelivat selkeästi, etsivät vielä omaa paikkaansa Seben luovassa kaaoksessa. Onneksi Seppeleen hoitajatytöt olivat kieltämättä varsinaisia herranterttuja. Emmy käveli hymyillen satuloidun Kurbuksen ja pienen, ylpeydestä säteilevän alkeisratsastajan vieressä. Simona auttoi punanaamaista ratsastajaa taittelemaan kuraisia pinteleitä ja Pihla kysyi tallin seinustalla kypäränsä remmiä hypistelevältä tytöltä, jos se kaipaisi apua. Anne saisi olla ylpeä hoitajistaan ja munkin oli kaikesta happamuudestani ja sarkastisuudestani huolimatta myöntää, että tallin porukka helpotti munkin arkea huomattavasti. Nyökkäsin Danielille, jonka kasvot olivat niin syvissä uurteissa, että se näytti varmaan 30-vuotiaalta. Tiesin, että sitäkin stressasi hiipparikohu. ”Kassu, Anne kaipaa sua toimistossa”, se murahti mulle painuessaan Topin karsinalle. Thänks, sunshine, mun teki mieli kommentoida, mutta toisaalta – mulla ei tainnut olla varaa irvailla kenenkään pahantuulisuudesta. Pakko myöntää, että toimistoon meno kuumotti melkein aina. Etenkin nyt, sillä tänä aamuna oli sattunut eräs valitettava tapaus. Olin arkiaamuina tottunut olemaan tallissa suhteellisen rauhassa, ja niinpä kusihädän yllättäessä kesken lannanluonnin olin rempseästi laskenut housuja alas ja lorottanut aamuvirtsani Aristoteleen karsinaan. Olkani yli olin havainnut liikettä ja kuinka ollakaan, olin nähnyt jonkun uusista hoitajista – muistaakseni Aurinko nimeltään – tuijottavan mua kauhuissaan ennen kuin se pakeni valonnopeudella. Luojan kiitos se ei ollut nähnyt mun miehistä varustusta, mutta itsessään yrmynaamaisen tallityöntekijän yhyttäminen aamukuselta karsinassa saattoi olla traumatisoiva kokemus. Joten jos episodi oli kantautunut Annen korviin... Paras varmistautua pahimpaan. Astuessani toimistoon julistin ensi sanoikseni: ”Jos tää on siitä aamuisesta, niin...” ”Mistä aamuisesta?” Anne kurtisti kulmiaan. Sen hämmentyneestä ilmeestä päättelin, että Aurinko oli ollut liian shokissa jakaakseen kokemustaan. ”Niin että taisin olla vähän myöhässä”, improvisoin nopeasti, sillä se oli meidän yleisin puheenaihe. ”Sähän olit aikaisessa tänään”, Anne vilkaisi mua kummastuneena. ”Ajattelin, että puhuttaisiin turvatoimista tämän hiipparin suhteen.” ”Ai.” Hengähdin helpotuksesta. ”Mitä olisit mieltä, jos asennettaisiin kameroita talliin? Kuulostaa kamalalta, mutta tämä alkaa jo mennä liian kalliiksi taloudellisesti ja ihan muutenkin, eihän tää ole turvallista kenellekään.” Kauhunväristykset kulkivat mun selkäpiitä pitkin, kun kuvittelin mun karsinakusemisten, nenänkaivamisen ja tanssiliikkeiden tallentuvan kameralle. ”Ööh, no mut siitä pitäs varmaan keskustella poliisin kanssa. Ja ilmottaa asiakkaille, laittaa lappuja tai jotain. Mut se hiippari todennäkösesti lukis ne, joten...” ”Totta”, Anne huoahti. ”Eikä tunnu turvalliselta, että tallilaiset omatoimisesti järjestävät jotain valvontapartioita.” Anne näytti niin stressaantuneelta ja väsyneeltä, että jokin mun kivettyneessä rinnassa liikahti. Mun sielu ja maalaisjärki irtaantuivat kehostani ja kuulin itseni sanovan: ”No oisko mitään jos mä, Tappi ja jotain suhteellisen täysikäsiä hoitajia partioitais vaikka tää yö?” Kaduin ehdotusta saman tien, mutta Annen kasvoilla välähti hetkellinen helpotus, joten en mä sitä enää voinut peruakaan. ”Kiitos, Kasper.” Itseäni äänettömästi sättien pakottauduin asettelemaan kasvoilleni jonkun hymynkaltaisen ja painuin takaisin tallikäytävälle. Ei kun kasaamaan pelastuspartiota siis...
|
|
Kasper
Uusi ja innokas
Posts: 81
|
Post by Kasper on Oct 28, 2015 22:49:04 GMT 2
31.10.2015"Ööh.. siis mikä sä oot?" Punahilkka-Pihla, ampiaiseksi sonnustautunut Emmy ja jonkinlaista riivattua pelleä esittävä Luna tuijottivat mua häpeämättömän epäluuloisina. "Siis tiiätteks te sen enkunkielisen sanonnan when life gives you lemons... ni mä oon niinku se elämä... joka antaa sulle sitruunoita." Tyttöjen ilme ei muuttunut yhtään vakuuttuneemmaksi, joten turvauduin ohi hiiviskelevään Robertiin, joka oli pukeutunut meksikolaiseksi (c'mon...). "Robert! Kai sä tajuat mun puvun?" Robert vilkaisi mua sombreronsa varjoista tekoviikset tutisten, kohautti harteitaan ja mutisi jotain epämääräistä. Se siitä sitten. Annoin periksi, sillä mun asukokonaisuus olis selkeästi liian nerokas tälle yleisölle, ja lähdin lampsimaan kohti kämppää. Pihalla törmäsin jonkinlaista jyrsijää muistuttavaan Cellaan (ei siis eroa tavalliseen, ehkä se oli vain tullut tallille ilman meikkiä). "Kassuuuu!! Miks sulla on noin paljon sitruunoita? Sun persoona ei kyllä tarvi enempää happamuutta", Cella irvaili. Mä heitin sitä sitruunalla ja nostin keskisormeni pystyyn. Sen ainoan kerran kun mä yritin osallistua Seben toimintaan... Cella hirnui kovempaa kuin Topi tammojen kiiman aikaan ja lähetteli mulle lentosuukkoja. "Hakuna Matata, Kasper!" Huoh.
|
|
Kasper
Uusi ja innokas
Posts: 81
|
Post by Kasper on Nov 6, 2015 23:05:06 GMT 2
07.11.2015
Sunnuntaiaamun lööpit kirkuisivat panttivankitilanteesta eteläsuomalaisella ratsastuskoululla. Mä olin nimittäin näin lähellä lopullista sekoamista. Oli lauantaiaamupäivä, tuo viikonpäivistä ja kellonajoista sietämättättömin: talli oli täynnä ääntä ja liikettä vailla mitään organisaatiota. Tuntien aikaan kaikki oli sentään järjestäytynyttä, toiminnassa oli rytmi, mutta tämä hoitajien tungos sai mun otsasuonen pullottamaan. Kaikki säntäilivät sinne tänne kuin vaeltavat sopulit. Oli niin lähellä, että mä mätkäisisin tytöt ruokintaämpärillä tajuttomiksi ja raahaisin ne heinävintille, sitoisin niiden raajat yhteen riimunnaruilla, kietaisisin pintelit niiden suiden päälle ja vaatisin niiden vanhemmilta muutamaa tuhatta vapautusta vastaan. Sopimukseen kuuluisi myös, että niiden täytyisi liikkua rauhallisesti ja miltei äänettömästi. Etenkin lauantaiaamuina. Etenkin niinä lauantaiaamuina, kun mä olin nauttinut muutaman olusen edellisiltana.
Mä, Tappi, Sofia ja muutama muu kaveri ei oltu jaksettu lähteä stadiin asti perjantai-iltaa viettämään, joten (Sofian kärkkäistä vastusteluista huolimatta) oltiin päätetty pienessä maistissa poiketa paikalliseen Liekkipubiin, jossa perjantai-iltaisin järjestettiin legendaarinen Liekkikaraoke. Liekkikaraoke oli todellinen kovatasoinen mestaruusottelu, jossa Liekkijärven kultakurkut mittelivät maineesta ja ikuisesta kunniasta. Mun henkilökohtaisiin suosikkeihin kuuluivat Liru-Lari (liru, koska sen housuissa oli yleensä jonkinlainen virtsatahra aamukahteen mennessä) ja Liekkijärven oma Whitney Houston, Minttu, jonka versio I Will Always Love You-klassikosta oli unohtumatonta kuunneltavaa. Ei sillä, että se olisi päässyt unohtumaan, sillä Minttu siunasi Liekkipubia läsnäolollaan ja show’llaan uskollisesti joka viikonloppu. Joka tapauksessa, Liekkipubin kuumaa, villiä yötä ei oikein selvinpäin kestänyt, joten olin kiskonut menojuomaa kaksin käsin. Ja niinpä oli käynyt, että idolini Liru-Larin kaljantuoksuinen kannustus oli inspiroinut mut tarttuman mikkiin ja (Sofian kauhistuneesta ilmeestä ja ”Kassu nyt ***** oikeesti”-sihinästä huolimatta) esittämään tunteikkaan tulkinnan Menolippu Mombasaan-biisistä. Mun miehekäs, sensuellisti värisevä ääni, eläytyvät, ilmeikkäät kasvot ja vaatimaton mutta vetävä tanssikoreografia olivat biisin lopussa kirvoittaneet yleisöltä liikuttuneet, raikuvat suosiosoitukset, ja muutama pubiruusu oli (Sofian teroittaessa kynsiään kissatappelua varten) yrittänyt moiskauttaa mun poskelle vanhalta viinalta haisevan suukon. Olin jopa huomaavinani, että joku nauhoitti puhelimellaan koko vaikuttavan performanssini (näin jälkeenpäin ajateltuna tyttöporukka oli näyttänyt aika tutulta... mutta se oli varmaan vain humalaista kuvittelua). Koko loppuillan olin paistatellut parrasvaloista, nauttinut ilmaisista juomista ja hyräillyt Mombasaa viiksikarvat väpättäen, itseeni suunnattoman tyytyväisenä.
Kaikella oli hintansa, ja maksoin nyt edellisillan loistosta ja glamourista kalliisti. Päässä jyskytti, oksetti kuin raskauden ensi kuukausina ja olisin voinut seivästää joka ikisen kimittävän hoitajatytön talikollani. Kun aamupäivän hommat oli tehty, kiskaisin hupun päähän ja lähdin viipottamaan kohti kämppää nykivin liikkein, jotka sai mut näyttämään varmaan vesikauhuiselta pesukarhulta. Ovella olin kompastua Wenlaan, Tuuliaan ja Lunaan, jotka tiirailivat puhelimiensa näyttöjä tirskuen. Perkuleen nykynuoret, aina kiinni luureissaan, manasin mielessäni. Huomasin, että kolmikon hihitys tuntui kohdistuvan.... minuun? En kuitenkaan jaksanut alkaa analysoida teinityttöjen aivotoimintaa ja jatkoin matkaani, kunnes mun oltua turvallisen välimatkan päässä Tuikku kujersi mun perään: ”Kivoja tanssiliikkeitä, Kassu!” VOI JUMAL....
|
|
Kasper
Uusi ja innokas
Posts: 81
|
Post by Kasper on Nov 21, 2015 3:22:06 GMT 2
20.11.2015Marraskuinen perjantai-ilta alkoi kääntyä yöhön, ilma huurruttaa hengitystä ja talli pikku hiljaa tyhjentyä viimeisistä hoitajista. Mä olin ollut huomaavinani, että tallin keski-ikä oli kasvanut, tai ehkä ilmapiiri muuttunut; pari vuotta sitten oli tuntunut, että iltatalliapulaisia oli jonoksi saakka etenkin viikonloppuisin, nyt mä jaoin yleensä ruoat ehkä korkeintaan pari tallilaista apunani. Oli enemmän kotibileitä, baarireissuja (ja pubivakoilua), ihmissuhdedraamaa. Luonnollista se tietenkin oli, musta tuntui kuin mä olisin seurannut tallityttöjen kasvutarinaa. Ei hitto, tästähän ois saanut tehtyä dokumenttisarjan. Pitäisiköhän kaivaa mutsin luota vanha videokamera, jolla me oltiin penskoina kuvailtu Tapin kanssa omia Bond-leffoja. Muistaakseni yhdessä niistä oltiin maalattu taapero-Tuulian naama kasvoväreillä vihreäksi ja annettu sille Maan kansalaisia vastaan juonittelevan avaruusolennon rooli... ”Mitä sä naurat?” Sofia herätti mut muisteluista tuupatessaan mua kylkeen kun me käveltiin tallilta aittaa kohti. Se oli tullut mua odottellessaan notkumaan tallille ja näytti suloiselta mun fleecetakissa ja sille valtavissa kumisaappaissa. ”Ja mikä se sun yllätys on? Kasper, jos sä haaveilet jostain maalaisromantiikasta ja heinäpaaleissa kuhertelusta, mä voin kertoa että helvetti jäätyy ennen kuin mä suostun johonki sellaseen.” Oli pakko nauraa. Lähinnä siksi, että kyseinen ajatus oli käynyt mun mielessä usemman kerran, kunnes kerran olin nähnyt heinävintillä kolme läskiä rottaa, jotka vielä röyhkeinä tuijottivat mua hetken suoraan silmiin ennen pakoon lyllertämistä. ”Älä viiti. Mä lupaan että tää on jotain joka sulattaa sun sydämen.” Sofia oli pyöräyttävinään silmiään teatraalisesti, mutta tiesin sen kihisevän uteliaisuudesta. En ollut maininnut mitään Bonnien varsan syntymästä, koska halusin nähdä Sofian reaktion. Se ei sinällään pitänyt hevosista, mutta inahteli aina nähdessään kuvia koiranpennuista ja oli kerran (hormoneidensa pyörteissä) itkenyt tunnin videolle kahdesta pienestä kilistä hyppimässä kiveltä kivelle. Luotin siis siihen, että myös hevoslapsi sai sen polvet veteläksi, munkin kun oli pakko myöntää että Bonnien varsa oli kaunis. Avasin aitan oven varovasti; vanha kunnon Humu hörähti tottumuksesta. ”Mitä nähtävää täällä muka on?” Sofia mutisi optimistiseen tyyliinsä (vakka kantensa valitsee), kunnes se käveli edemmäs ja näki Seppeleen talvisen ihmeen. Bonnie vilkaisi meitä laiskasti ja jatkoi heiniensä jauhamista; varsa sen sijaan näytti uteliaalta, vaikka kiepsahtikin äitinsa taakse piiloon. Se näytti höperöltä, holtittoman pitkät jalat ja sinne tänne pyörivät korvat. Ja samalla se oli kuitenkin ihan... valmis hevonen. Olin jotenkin odottanut varsojen olevan avuttomia rääpäleitä, yhtä säälittäviä kuin rääkyvät ja röyhtäilevät ihmislapset, mutta Bonnien jälkikasvu vaikutti temperamenttiselta ja rohkealta, jopa ilkikuriselta. Siinä se tepasteli edestakaisin, näytti nauttivan yleisöstä. Ja siinä oli kaikki mitä hevosessa pitikin olla, vain pienoiskoossa; pieni, värisevä turpa, joka nyt hamusi Sofian sormia. ”Voi Kassu... Se on ihana.” Mä katsoin Sofiaa, miten sen silmät kimmelsivät aitan lämpimässä valaistuksessa, miten se oli sipaissut kookokselta tuoksuvat hiukset korvan taakse, miten se hymyili hölmönä ja näytti unohtaneen kaiken muun tän aitan ulkopuolella, yliopistoesseiden lähestyvät palautuspäivät ja rasittavan pomon. ”Mä rakastan sua”, mä sanoin yhtäkkiä käheällä äänellä. Se vain tuli ulos jostain syvältä (yäk) ennen kuin mä ehdin purra kieltäni. Sofia painautui mun kainaloon ja hetken maailmassa oli vain mä, se, ja ehkä Bonnien kakara, joka vaikutti rauhoittuvan hiljalleen iltaunille. ”Mä en kyllä silti aio varsottaa sua hetkeen”, mutisin Sofian hiuksiin. ”Anteeks mitä? Varsottaa mua? Kasper senkin idiootti, miks sun pitää aina pilata kaikki vähänkin romanttiset hetket...” Seurasin virnistellen Sofiaa ulos aitasta. C’mon, mä oli sentään Kasper. Pehmeydellä oli rajansa. Ei irtoa
|
|
Kasper
Uusi ja innokas
Posts: 81
|
Post by Kasper on Jan 18, 2016 21:48:43 GMT 2
Tää on siis eiliselle.. kuvitellaan, että on jotenkin loogista et Kassu saa palkan 17 p 17.01.2016Ollakseni ihan rehellinen, mun vuosi 2016 oli ollut tähän asti yllättävän seesteinen. Tuntui melkein siltä kuin olisin (kakomisääniä) aikuistumassa. Heräsin duuniin ajoissa, kampasin hiukset, en kiroillut asiakkaiden kuullen, kommunikoin tallityttöjen kanssa ilman inhonväristyksiä, tupakoin vähemmän, olin heittänyt karvanopat ja wunderbaumit roskiin autosta ja ostanut uudet vanteet. Oltiin sen lisäksi perustettu Tapin ja muutaman muun kulmakunnan kollin kanssa Liekkijärven Fight Club, harrastelijanyrkkeilyseura, joten nakkikioskin sijaan sainkin turpaani Artsilan vanhaan varastoon rakennetulla taisteluareenalla. Lisäksi olin päättänyt opetella kokkaamaan, ja valmisranujen sijasta olin lykännyt uuniin itsetehdyt bataattiranskalaiset. Mä olin singahtanut eri universumiin. 2016 oli Kasper Laineen vuosi. Going all in, beibi. Lisäksi mut oli ylennetty tallimestariksi. Kylläpä tällä ylpeiltäisiin yläasteen luokkakokouksessa, kun jotkut luokkalaisista aloittelivat omia yrityksiä tai opiskelivat bisnestä yliopistossa. Nah, oikeastaan mä olin aika ylpeä ylenemisestä. Vaikka olinkin vähän huithapeli enkä kaikista sydämellisin asiakaspalvelija (musta oli kuulemani mukaan kirjoitettu vihaisia viestejä hevostallinettiin), olin mä kuitenkin osoittanut olevani luotettava ja asiallinen työntekijä. Tuleva työtaakka stressasi jonkun verran, etenkin kun armas pomo oli keksinyt hankkia kaksi uutta kaakkia, mutta toisaalta kaippa se oli aikakin Annelle ja Kristerille lisääntyä. Raskaus ei ollut tullut mulle yllätyksenä, sillä asuttiinhan me samassa talossa, ja olin toisinaan kuullut epämääräistä aamuista kakomista kylppäristä. Tuskin maltoin odottaa saavani herätä vaimeaan vauvanitkuun keskellä yötä. Tiesivät Anne ja Krister sitä tai ei, mä olin periaatteessa osa niiden perhettä, ja ansaitsisin nimeni perunkirjoihin. Joten 2016 olisi hyvä vuosi. Mielenrauhan ja aikuistumisen vuosi. Mun ultrapositiivinen asenne saattoi tietenkin johtua myös siitä, että pitelin käsissäni tammikuun palkkakuittia toimistossa. Oppisopimuksen tuomalla elannolla ei oltu perjantai-iltana ostettu paljoa kahta tuoppia enempää, joten tallimestarin palkka sai työni tuntumaan melkein kaiken vaivan arvoiselta. Tyytyväisenä suljin toimiston oven takanani, kun yhtäkkiä jotakin blondia, häkeltynyttä ja punaposkista pyyhälsi ohitseni. Kesti hetki että tajusin sen olevan Inkeri. ”Ootsä ok?” mun oli pakko kysyä, sillä vaikka Inkeri oli viime kuukausina kruunannut itsensä Seppeleen drama queeniksi (olin kaivannut popcorneja kuunnellessani Piritan kertomusta), nyt se vaikutti olevan jotenkin erityisen poissa tolaltaan. Inkeri mutisi jotain epäselvää ja pinkoi suoraa kyytiä tallista ulos. Öööh, just. Olisin varmaan ohittanut teatraalisen välikohtauksen olankohautuksella, ellen olisi kuullut takaani tallikäytävältä hitaita askelia ja kääntyessäni kohdannut kylmät, ivalliset silmät. Andrei. Ensikohtaamisesta lähtien Andrei oli aiheuttanut mussa saman reaktion kuin parsakaali lautasella: epäluuloa ja vastarintaa. Sen olemuksessa oli jotain pahaa enteilevää. Nyt se tuijotti mua jonkinlaista ivaa ja haastetta silmissään, kun mä hitaasti laskin päässäni yhteen 1+1, järkyttynyt Inkeri ja omahyväisen näköinen Andrei, sekä tallilaisten keskuudessa liikkuvat juorut. ”Kaikki okei, tallimestari?” Andrein äänessä oli jotain kylmää, luotaantyöntävää. Mä vastasin sen katseeseen jäisesti. ”Riippuu vähän.” Andrei naurahti ilottomasti. ”Kasper, mä kehotan sua pitämään huoli sun omista asioista.” ”Onks toi joku uhkaus?” Andrei ei vastannut, mutta naurahti uudestaan ja ohimennessään taputti mua olkapäähän. Tää tuskin jäisi tähän.
|
|
Kasper
Uusi ja innokas
Posts: 81
|
Post by Kasper on Apr 8, 2016 14:42:42 GMT 2
08.04.2016
Kevät Seppeleessä oli kaikkea muuta kuin sitä hevoskirjoissa kuvailtua maalaisromantiikkaa, leskenlehtiä tallinnurkalla ja heleästi vihertäviä koivuja, lämmin lupaus kesästä. Ei. Huhtikuun Seppele oli kirjaimellisesti loputtomasti mutaa, rapaa ja hiekkaa (tallikäytävillä, toimistossa, satulahuoneessa, vessoissa, vaatteissa, suussa, nenässä ja sielussa), kiukuttelevia tammoja ja hormonihuuruisia oreja, sadekuuroja ja harmaata maisemaa. Anne paisui paisumistaan siunatussa tilassaan ja jäisi muutaman päivän sisällä äitiyslomalle, mikä tarkoitti sitä, että mä olisin kokonaan vastuussa tallin jokapäiväisistä funktioista. Ajatuskin uuvutti. Mä tunsin oloni tallikäytävän kalpeaksi Tuhkimoksi, luuttuamassa mutaisia lattioita tallihiiret seuranani.
Jos olin rehellinen itselleni, tiesin kyllä, ettei mun keväinen melankolia johtunut paskankärräämisestä ja ärsyttävistä tuntiratsastajista, eikä edes hoitajahakujen aiheuttamasta sekamelskasta. Jos olisin ollut yhtään runollisempi tai herkkäsieluisempi, olisin sanonut, että mun sydän tuntui raskaalta. Koska olin Kasper Laine, niin sanoin sen sijaan että ****tti. Mulla oli levoton olo, aistin että jokin oli pielessä, eikä vaikea olo helpottanut millään. En oikein tiennyt kenelle puhua, Tapilla oli ihan tarpeeksi stressiä ravitallin homevaurioiden ja jalkansa loukanneen juoksijan kanssa, ja kenellekään muulle en osannut avautua.
Ainakin talli oli harmonisessa tilassa, hevoset söivät iltaruokiaan, viimeiset hoitajat maleksivat kotiin ja mä laitoin hälytykset päälle. Suljettuani oven kaivoin sätkäaskin taskusta (olin yrittänyt lopettaa, mutta stressitasojen noustessa sortunut uudestaan) ja tajusin, että multa tietysti puuttui sytkäri. Ehdin jo manata puoliääneen, kunnes huomasin samaa toimintoa suorittavan Danielin. ”Däni, ei sulla ois sytkää?” Dani nyökkäsi ja ojensi omansa mulle. Hengiteltiin myrkkysauhuja hiljaisuudessa. Mun ja Danielin suhde oli vähän kummallinen, me ei oltu koskaan oikein bondattu; mä olin pitkään pitänyt sitä ärsyttävänä snobina, se varmaan ajatellut mua töykeänä pummina. Meidän kanssakäyminen rajoittui lähinnä henkilökunnan kokouksiin ja satunnaisiin tupakkataukoihin. Lisäksi se oli tappanut mun kissan (RIP Ghettopena), menetys, josta mä olin kuitenkin jo päässyt yli. Daniel tuntui katsovan mua vähän tutkivasti. ”Mitäs sulle?” ”Samaa paskaa”, mä hymähdin synkeästi ja ennen kuin ehdin pysäyttää itseäni, lisäsin, ”tai vielä paskempaa.” ”Noohh? Ahdistaako tallimestarin velvollisuudet?” Mä naurahdin ja pudistin päätäni. Hetken mietittyäni päätin sanoa sen, mikä oli painanut mun rintaa viikkokausia niin, että oli vaikea hengittää. ”Musta tuntuu, että mun muija pettää.” Nyt se oli sanottu, nyt se oli totta. Mä hengändin syvään. Danielin kulmakarvat nousivat sen hiusrajaan saakka, ja se selvästi näytti etsivän sanoja. ”Voi helvetti”, oli lopulta sen rauhallinen, myötätuntoinen kommentti. Me oltiin hetki hiljaa, ennen kuin Dani jatkoi: ”Haluisitsä lähtee bisselle?” Ja totta kai mä halusin.
|
|
Kasper
Uusi ja innokas
Posts: 81
|
Post by Kasper on Jan 11, 2017 1:59:57 GMT 2
09.01.2017It was one of those days when I deeply regretted being born in this country of a thousand lakes and half a million alcoholics. Not that I’d been asked for my opinion, though. My good ol’ alchy mess of a father had gotten my mom pregnant at the sweet age of 18, before vanishing into the night. Well, to be fair, unfortunately he hadn’t quite vanished. I could have probably traced him somewhere in the dark corners of Liekkijarvi’s trashiest pubs. Anyway, the whole point was that I was freezing my balls off. The wind was so icy I could feel my moustache frost. Mind you, I had turned ‘no shave November’ into ‘don’t bother December’, so I did actually have facial hair. I was walking towards the paddocks, quietly cussing out whatever deity had decided to punish me with this shivery weather. I should have been enjoying these last days of (relative) sanity, because Anne’s new year surprise for me had been something that would drive me completely crazy within the next few months. Sweet old Frank had passed away (rest in peace buddy, Frank had been one of the few horses I didn’t despise), and Anne had decided to get some new addition to the gang. Obviously, she couldn’t have chosen some calm, kind, even slightly bearable ponies. No, she had probably gotten these damned animals for some kind of mental institution for horses. The two were brothers as well, which added to the mayhem. If they were separated for more than 2 minutes, they made more noise than Anne’s baby. Which said a lot, because God knows how many nights I’d been up because of that kid. As if my job wasn’t stressful enough. Either the horses were acting up (or sick, or dying), or there was some kind of drama going on with the human population of Seppele. And now I had two extra stress factors. Uhhhhhmazing. “Hey, ugly. Get your fat ass over here.” Thank goodness there were no customers around – my language with the horses might not have been up to Seppele’s family friendly standards. Arktik, one of the two imbeciles, who I was supposed to get for Anne, lazily pricked up his ears. “You heard me. Get here or I’ll have you for lunch, dummy.” But no, threats and insults didn’t get Arktik any more interested in coming near me, and I sure as heck wasn’t going to trek through the snow to get to him. So I had to rustle a candy wrapper to trick the pony, and before I knew it the whole bunch of horses was all over me with more passion than I ever got approached by Liekkipubi’s ladies on Saturday nights. Finally, I could get the pony to the stables; Anne was going to lunge him. Arktik seemed tense and nervous; new environment clearly made it a bit insecure. Boohoo. No empathy from me. “Cheers, Kasper”, I could hear Anne from the office. “Do you mind bridling him?” “Yup.” “Excuse me?” “I do mind. In other words, I don’t wanna do it.” “C’mon Kasper…” I could hear from Anne’s voice she was rolling her eyes, about 95% done with me. Arktik was two-stepping, perhaps mistaking the building for a night club. He was crying for his brother, too, louder than Tappi had bawled about Kat when he had gotten drunk this new year’s. There was no way I was going to voluntarily deal with this aggravating animal any more than I had already. Anne got out of the office with a vexed face. “It’s too early for you to be getting on my damn nerves, Kasper.” I checked my watch. “Nah, it’s already one in the afternoon… About time.” “Ha, ha”, Anne wasn’t amused. “Go do some actual work then.” “Yes, ma’am”, I bowed a little, and nearly got attacked with a broom. Anne was probably suffering from postnatal aggression. I was on my way to mind my business and perhaps actually work a little in the process, when I was overtaken by a mess of high pitched voices, stinky perfumes, and just general annoyance. It was Clara, Emmy, Wilma and the whole bunch. Oh God. “Kassu! I’ve been looking for you!” Cella shrieked with a voice that made shivers run down my spine. “How can I help you?” I sighed dramatically. “So basically, one of my friends, Tekla, this really cute little brunette… Anyway, so she matched with this super cute guy on Tinder, right… and after a little stalking session we found out that you’re friends with him on Facebook! So I need like a full background check, any details that you might have, you know, I’m just tryna help my homegirl…” I had zoned out after the first 20 seconds of Cella’s rant, dreaming of a parallel universe where I might be chilling on a beach with some hot babe, sipping on mojitos, not giving a rat’s ass about misbehaving ponies or anyone’s Tinder matches. Kassu on back! Tarina enkuks koska mulla ei oo suomalaista nappaimistoa enka jaksanu alkaa liittamaan aata ja oota Tasta lahtien tarinat kylla suomeks, alkaa huoliko! Muuten jos kiinnostaa enkunkielinen heppasanasto, niin loysin tallaisen mahtavan sivuston, ei nimittain ollut mulla hajuakaan enkunkielisista hevostermeista. Hyvaa uutta vuotta kaikille! <3
|
|
Kasper
Uusi ja innokas
Posts: 81
|
Post by Kasper on Mar 5, 2017 0:22:13 GMT 2
05.03.2017
Tappi, Tappi, Tappi. Tappi, jonka kanssa oltiin pieninä saatu selkäsaunat jokaisissa sukujuhlissa, etenkin sinä vuonna, jona laitettiin Margaret-tädin rahkaan salaa pihlajanmarjoja. Tappi, joka oli pidellyt mun hiuksia kun olin oksentanut meidän ensimmäisten siiderikännien jälkeen 14-vuotiaana. Tappi, joka oli maksanut puolet mun ensimmäisen auton korjuuksista kun olin rysäyttänyt sen puuhun. Tappi, joka oli löytänyt mulle työpaikan, joka oli kaikesta paskanhajusta ja stressitasoista huolimatta pelastanut mut aika levottomasta elämäntyylistä. Tappi, joka oli kuunnellut mun katkeraa jupinaa kun Sofia oli jättänyt mut Hugo Bossin hajuvedeltä löyhkäävän kokoomusnuori-Lassen takia.
Näiden episodien ja noin 100 muun seikan ja seikkailun vuoksi Tappi oli mulle korvaamattomampi kuin korvaushoito sekakäyttäjille. Ja niinpä mun oli mahdotonta sanoa ei, kun serkkupoika tarvitsi apua. Niin siitäkin huolimatta, että tässä tapauksessa olisin mieluummin hypännyt ensimmäiselle lennolle Syyriaan.
Kaiken pahan alku ja juuri oli tietysti jälleen kerran Artsi, tuo pinttyneen hien, tunkkaisen viinan ja ainakin vuosikymmen sitten musertuneiden ravikuningasunelmien luotaantyöntävä yhdistelmä. Tappi, jonka työolosuhteet olivat surkeammat kuin ulkomaalaisten marjanpoimijoiden, sai jälleen kerran kärsiä Artsin päähänpistoksista. Artsin uusin älynväläys, sen 3 jäljellä olevan aivosolun mestarillinen taidonnäyte, oli uusioperhe Kaljakulman eleganteimman pubiruusun, Marketan kanssa. Tilanne oli vaivaannuttava siitäkin syystä, että Tappi ja Marketan vanhin lapsi, Ilkka, olivat olleet samalla luokalla yläasteella ja Ilkka oli manannut Artsin alimpaan manalaan kielikuvin, joiden perusteella suomalainen kirjallisuus oli menettänyt Topeliuksen vertaisen sanasepän Ilkan päätyessä insinööriksi.
Artsi oli joka tapauksessa omistautunut tälle elämänsä 31. rakkaudelle, ja niinpä välillisesti saatiin kärsiä sekä Tappi että nyt myös minä. Vanha kunnon juoppolalli oli nimittäin keksinyt viedä emäntänsä viettämään romanttista kylpyläviikonloppua. Mitä sitten, että Marketalla oli 4 alaikäistä kakaraa, kyllähän Tappi ne siinä sivussa hoitaisi! Siis hevoslauman ja puolilahonneen tilan lisäksi.
Joten tässä sitä oltiin. Mä olin lopettanut tupakanpolton jo ajat sitten, joten savujen sijaan kiskoin keuhkoihin pakkasilmaa kädet täristen sunnuntaiaamun rauhassa – joka olisi vain kaunis muisto hetken kuluttua.
Eikä aikaakaan, kun tuttu bemari kaahasi Seppeleen pihaan. Yleensä Tapin auton näkeminen sai mun sydämen läikähtämään lämpeästi, mutta nyt tunsin vain pahoinvointia. Auton oven rävähtivät auki ja ensimmäinen kakara oli jo naamallaan hangessa. Tappi kiskaisi muksun haalarinhupusta ylös ja loi muhun tuskaisen katseen. Alle 48 tuntia lapsikatraan ympäröimänä oli vanhentanut sitä ainakin viis vuotta. Tappi ei todellakaan näyttänyt dilffiltä.
“Okei Kasper”, Tappi huokaisi raskaasti raahatessaan kahta pienintä väkisin tallia kohden. “Nää on Leevi ja Mirjami. Tuo keskikokoinen on Lasse, ja toi on Maica.” Leevi ja Mirjami tuijottivat mua räkä poskella roikkuen ja silmät harottaen, Lasse näytti sentään ihan normaalilta lapselta, mutta Maica… Mä olin kuvitellut, että emo-tyyli oli kuollut 2010-luvun taitteessa, mutta Maica oli ihka-aito, elävä ja hengittävä muinaisjäänne nuorisokulttuurista, jonka suurin osa ihmisistä oli jättänyt taakseen tarkoituksella. Kajaalin peittämät silmäluomet, mielenosoituksellisesti pörrötetyt hiukset ja hämmentävän suuriksi venytetyt korvalehdet. Mä tarkastelin Maicaa kuin dinosaurusta luonnontieteellisessä museossa. Voi pojat, kuuntelikohan se My Chemical Romancea ja Panic! At the Discoa?
”Lapset, tässä on Kasper”, Tappi ilmoitti niin sieluttomalla äänellä, että mä säikähdin. ”Kasper vie teidät tänään ratsastamaan!” ”JEEE”, kiljui Mirjami. ”Sgsfsngsflhhhaaaaa”, sössötti Leevi (eikö 2-vuotiaiden pitänyt osata jo puhua selkeästi?”). Lasse snapchattasi tallipihaa ja Maica raahautui perässä näyttäen erehdyttävästi Kaunalta.
Tapani mukaan olin tietenkin pyrkinyt välttymään lähikontaktilta lasten kanssa, ja palkannut muutamia kilteimpiä (eli helpoimmin höynäytettäviä) tallityttöjä taluttamaan poneja pitkin maneesia. Kirjaimellisesti palkannut, sillä valitettavasti ympäröivän yhteiskunnan seksismi ei yltänyt Seppeleeseen, ja patriarkaatin sijaan naiset olivat vallassa. Niinpä olin joutunut lupaamaan kympin tunnilta. Kymmenen euroa!!! Ottaen huomioon, miten monta kertaa olin joutunut pesemään vessan, keräilemään suklaapapereita ja kuuntelemaan menkkakitinöitä, olisi luullut tallityttöjen olevan huomattavasti empaattisempia.
Hyvin nopeasti kävi selväksi, että Leevi oli täysi idiootti. Se heittäytyi selälleen yhteen tyhjistä karsinoista ja teki lumienkeleitä puruissa. Sen jälkeen se päätti ryömiä käytävällä seisovan Lemonin mahan alta (Luojan kiitos Lemonin eikä vaikka Kössin). Heti kun mun tai Tapin huomio herpaantui 0.1 sekunniksi, Leevi oli keksinyt jotain hilpeää ja tunnelmaanostattavaa tekemistä, kuten esimerkiksi heitellä kauroja rehukärrystä ympäriinsä. Kun me fyysisesti rajoitettiin sen liikkumatilaa eli taklattiin se lattialle aina kun se yritti juosta karkuun, Leevi päätti viihdyttää itseään pyörimällä ympäri ja heittäytymällä sitten tallinseinää vasten maanisesti hihittäen. Mä en koskaan hankkisi lapsia.
Mirjami sen sijaan oli varsinainen pieni älykkö, kysellen kaikenlaisia kysymyksiä kaikkitietävällä äänensävyllä. Mirjami kyseli mm. kuka omisti hevoset, miksi, mitä niillä tehtiin, mitä niille syötettiin, miksi niillä oli niin pitkät jalat, miksi mun hiukset oli punaiset mutta Tapin luskeat jos me oltiin kerran selkkuja, oliko kaikissa maailman maissa hevosia, ai myös Aflikassa, ai miten niin Aflikka ei oo maa, no mitä maita Aflikassa sitten on… Mun suu tuntui kuivemmalta kuin Saharan aavikko kun keksin ympäripyöreitä murahduksia Mirjamin universaaleihin uteluihin.
Viimein Gekko, Lemon ja Siiri oli satuloitu, kersoille keksitty kypärät ja monen hengen saattue varjosti niitä maneesiin. ”Säkö et halua ratsastaa?” mä uskaltauduin puhuttelemaan Maicaa, vaikka mun olisi varmaan pitänyt avata keskustelu jollain klassisella emo-replalla, kuten ´rawr´. Maica katsahti mua halveksivasti. ”No en todellakaan. Mun mielestä ratsastuskoulut on eettisesti epäilyttäviä. Tyypillistä riistokapitalismia. Uusliberalismin aikakautena ihmiset vaan ajattelee, et ne voi käyttää eläviä olentoja omaks taloudelliseks hyödykseen ilman mitään moraalia.” Ööööh…. Mitä?!?! Mä en tiennyt, miten reagoida. Maica oli myös ihka oikea pikku-marxisti?! Ehkä se voisi vapauttaa mut raskaan työni kahleista. ”Kiva talouspoliittinen analyysi, Maissi, mut eikö noi sun kengät oo nahkaa”, mä vilkaisin Maican Dr Martenseihin. ”Haista **** porkkanapää, nää on vegaaniset”, Maica kivahti silmät leimuten ja marssi maneesiin määrätietoisesti kuin Lenin Venäjän vallankumouksessa.
Leevi tippui tietenkin Siirin selästä, itse asiassa kahdesti. Toisella kerralla se alkoi kieriskellä maassa ja toisella kertaa esitti nukkuvaa (ts minä ja Tappi ehdittiin jo luoda toisiimme ”voi helvetti nyt se kuoli”-katse). Mirjami istui Gekon selässä ja pommitti kärsivän näköistä Aurinkoa 40 kysymyksellä minuutissa – mä olin niin kaukana, että onneksi näin vain sen suun liikkuvan. Lasse, tuo Marketan jälkikasvusta siedettävin, näytti keskittyneeltä, mutta sen pisteet mun silmissä madaltuivat jonkun verran kun kuulin sen toteavan kirkkaalla äänellä: ”Tää on vähän niinku pelais videopeliä, mut niinku oikeessa elämässä!”
Tappi oli hiipinyt salakavalasti tallin puolelle talutustunnin aikana, ja löysin sen nukkumasta toimiston sohvalta. ”Tappi!!! Ylös nyt!!!” ”Onko pakko”, Tappi parkaisi ja loi muhun samanlaisen katseen kuin Saapasjalkakissa siinä Shrek-leffassa. ”Kasper, mä en jaksa. Mä en aio koskaan hankkia lapsia. Mä en oo nukkunut melkein yhtään, joku niistä itkee koko ajan, ja mä joudun jopa vaihtamaan Leevin vaipat. Sen paska tarttu mun sormiin, Kasper. Mun kädet oli lapsen paskassa.” ”Eikö Maica voi hoitaa sen homman?” ”Ei tietenkään, koska on seksististä olettaa, että naiset tekee kaiken metatyön ja hoitaa lapsia…” Tappi imitoi Maicaa ja mä pudistelin päätäni katsellessani serkkuani, joka oli kalpea varjo entisestään. Vajaa viikonloppu yksinhuoltajana oli romahduttanut Tapin henkisesti. Ennen kuin ehdimme vaipua syvempään kollektiiviseen masennukseen, ”Kassu! Leevi kaatu naamalleen ja sai poskeensa haavan!!!” kuului kiljaisu tallikäytävältä. Luojan kiitos olin saanut Annelta ensiapukoulutuksen. Ei sillä, että siitä olisi mitään muuta hyötyä ollut, mutta muistinpahan missä ensiapukoulusalkku oli ja saatoin ojentaa sen tallitytöille, joiden äidinvaistot pientä orankia muistuttava Leevi oli herättänyt. Se huusi suoraa huutoa pää kenossa, eikä itkusta tullut loppua, vaikka posken ruhje ei ollutkaan vakava. Me kokeiltiin kaikkea: taukohuoneeseen unohtuneita kuivia pullia, suklaata, piirrettyjä YouTubesta (sekä uhkailulla että Joulupukki ei toisi lahjoja huutaville mukuloille). Mutta Leevin raivopäisestä molinasta ei tullut loppua: ”ÄÄääiiiiiITTTTTTTTTiiiIIIIIi…”
Lopulta ei auttanut muu kuin soittaa Marketalle. Se vastasi vasta neljännellä yrityksellä. ”No mutta Leevi pieni kullannuppu, äiti tulee kotiin tänään illalla ja sitten tehdään kaikkea mukavaa, Tappi-setä voi vaikka viedä teidät pitsalle…” ”Häh? Mä oon käyttänyt noihin kersoihin jo viiskymppiä!” Tappi älähti taustalla, mutta sen ääntä tuskin kuului Leevin yltyvän huuto-oopperan seasta. ”Musta tuntuu että Leevi haluaa sut, äiti”, Mirjami kommentoi pikkuvanhana. ”Voi Leevi kultamussukka, kyllä äiti sitten tulee heti pikimmiten… odota vaan rauhassa, me lähdetään heti ajamaan”, Marketta leperteli ja meinasin tukehtua sylkeeni, kun kuulin Artsin manaavan taustalla. ”Kauan teillä menee?” Tappi kysyi ahdistuneena. ”Alle kaksi tuntia. Koittakaa pärjätä siihen asti.”
Me pärjättiin juuri ja juuri. Vastahakoisesti suostuin majoittamaan lapset väliaikaisesti mun pieneen yksiöön. Tilattiin pizzaa ja laitettiin Madagascar-elokuva pyörimään. Leevi rauhoittui vähitellen, mutta alkoi ulvomaan samantien, jos joku mainitsi äidin tai sen poskessa olevan haavan.
Viimein Marketta ja Artsi porskuttivat pihaan. Lapset (lukuunottamatta tietenkään Maicaa, joka kyyhötti talonnurkalla kuin Slenderman) juoksivat niitä vastaan hyppien ja inisten kuin kaltoinkohdellut koiranpennut. Marketta horjui sorapihalla korkokengissään ja Artsi mulkoili mua ja Tappia murhaavasti. ”Jäi sitten hieronnat väliin teidän kahden tomppelin takia”, se jupisi kun Marketta ei ollut kuuloetäisyydellä, ja Tappi kimpaantui silmissä. ”Siis tajuatko sä mitä kärsimystä mun viikonloppu on ollut? Sä oot pulikoinu porealtaissa, mä oon pessy paskaa sormistani ja nukkunut ehkä 4 tuntia. Pidä tästä lähtien ite huoli lapsipuolistas äläkä syydä niitä mun kontolle!!!” Tapin ääni oli kiihtymyksestä kimeä ja naama hälyttävän kalpea. ”Okei, okei, eiköhän rauhotuta kaikki”, mä köhin diplomaattisesti kun näin Annen verhojen heilahtavan. ”Tappi, mee päiväunille mun kämpille ni saat rauhottua.” Tappi lampsi hartiat kyyryssä pois ja mä tunsin miten sydän keveni sitä mukaa kun Marketta pakkasi lapsia autoon. ”Artsi, etkös sä aio ollenkaan antaa Tapille ja Käsperille vaivanpalkkaa?” Marketta lirkutti ja soi mulle suopean hymyn ripsilisäyksiään odottavasti räpsytellen. “Mitä hel –“ Artsi aloitti, mutta kaivoi sitten lompakon esiin ja tunki mun käteen setelin. “Noh, kiitos sitten”, se tavoitteli teennäisesti ääneensä jonkinlaista ystävällistä virettä, mutta näytti mulle erään hyvin kansainvälisen käsimerkin kurvatessaan pihasta.
Mä avasin nyrkkini. Artsin antama raha oli 20 Ruotsin kruunun seteli.
|
|