Kasper
Uusi ja innokas
Posts: 81
|
Post by Kasper on Sept 6, 2014 16:53:32 GMT 2
06.09.2014
Uudet hoitajat oli valittu ja tallilla oli menoa kuin Stockmannin hulluilla päivillä. Aikaisemmin olin kartellut tätä hullunmyllyä kuin ruttoa, mutta ajan ja kokemuksen myötä häikäilemättömän opportunistinen luonteeni oli oppinut hyötymään ylikansoittuneista tallikäytävistä. Siinä missä Annen valinnassaan hylkäämät näyttivät maansa myyneiltä silmät punaisina ja sydämet raskaina, hoitajiksi valitut taas olivat riemusta ratkeamaisillaan ja niinpä oivia uhreja kaikenlaiselle käskyttämiselle ja komentelemiselle. Siinä missä vanhemmat hoitajat naurahtivat julkeasti mun määräily-yrityksille, nämä viattomat räpsyripset nyökkäilivät innokkaasti, kun ”ehdotin” puuhailtavaa, kuten satulahuoneen siivoamisen ja karsinoiden seinien pesemisen. Jos yksikään niistä eksyisi huomenna tallille, laittaisin ne siivoamaan tarhoja... Aijaijai kun kelpasi. Tiesin, että omistautuneimmat (ts. hulluimmat) hoitajatytöistä saattoivat pelmahtaa avuksi vielä aamutalleihinkin. Eivät varmaan tajunneet, että meille työntekijöille maksettiin sen tekemisestä...
En kuitenkaan ehtinyt paeta yksiöni suojiin lekottelemaan, kun mun kimppuun hyökkäsi Krister. Okei, liioiteltu ilmaus; Krister nyt ei olisi tappanut kyykäärmettäkään, kannatti kuulemma ”pehmeää hevosmiestaitoa” ja oli muutenkin vaikea kuvitella, että se olisi oikein älähtänyt mistään. Ehkä, jos se olisi joskus yhyttänyt mut joskus karjumasta tallin vähä-älyisimmille yksilöille (mm. Eela, Rotta, Väinö, Laila, jolle en kyllä uskaltanut äännähtääkään koska se olisi varmaan traumatisoitunut ja muuttunut vielä sekopäisemmäksi). ”Kasper”, Krister pysäytti mut. ”Käsky pomolta. Lähetään maastoon.” Ee helev. Anne oli toden totta innostunut sen päämäärätietoisesta yrityksestä saada mun ponipoikaopinnot etenemään, ja nyt Kristerkin oli orjuutettu mua perehdyttämään. Olin tehnyt pientä tutkimustyötä asiasta ja mulle oli selvinnyt karu totuus: Anne ei tainnut olla tässä oppisopimusdiilissä ihan hyvää hyvyyttään, vaan ilmeisesti Seppeleelle maksettiin ihan sievoinen summa mun kouluttamisesta. Siis sen lisäksi, että olin täällä työntekijänä. Justiinsa juu ja jetsulleen. Rahahanat varmaan tyrehtyisivät, jos mä en saisi mitään aikaiseksi. Että se siitä kuvitelmasta, että Anne oli ottanut mut tänne rakastavien siipiensä suojiin kasvattipojakseen... Ei ollut, perhana, edes kertaakaan tarjonnut mulle sapuskaa, vaikka mun kopperoon oli monta kertaa tulvinut niiden asunnosta tuoksu, joka sai veden herahtamaan kielelle. Toisaalta ne varmaan kokkaili jotain linssikeittoja tai muuta epäilyttävää... ”Ota sä Kasper Myntti, minä Windin...” Noh, ainakin Myntti oli ihan suht selväpäinen otus. Windiä mä inhosin. Hauska väriltään, mutta hullu pääkopastaan. Parhaimmillaan se olisi ollut leivän päällä. Virnistin ajatukselle, sillä olin jo ajat sitten oppinut kantapään kautta, että meetwurstivitsejä ei kannttanut tallilla heittää, muuten tallitytöt olisivat raivonsa sokaisemina voineet vaikka puukottaa mut... kaviokoukulla.
Myntti kiukutteli vähän harjatessa ja seilasi eestaas kuin purjelaiva, ja sain ärähdellä sille (matalalla äänellä tosin, etten saanut uusien hoitajien keskuudessa hevosenhakkaajan mainetta). Mä en enää oikeastaan pelännyt hevosia ja olin oppinut, että eniten ne ärhentelivät, kun huomasivat että käsittelijää jännitti. Pannahiset. Niinpä Mynttikin asettui, kun en paljon sen luimuilusta välittänyt. Ja olipa vain Laineen poika oppinut satuloimaan hevosen. Suojatkin osasin laittaa etujalkoihin. Kaikkeen sitä näköjään ihminen oppi pakon edessä.
”Oottekos te jo valmiita?” Krister kurkkasi karsinan ovelta. ”Koitapas tätä päähäs...” Mies ojensi mulle uutta hohkaavan ratsastuskypärän ja vaikutti tyytyväiseltä, kun se sopi mulle kuin nakutettu. ”Noni, hyvä. Siinä sulle kypärä...” ”Täh? Kai mä maksan tästä”, mä hämmästelin. Olin tähän mennessä käyttänyt Seppeleen lainakypäriä, koska nettikaupoista selatessani olin järkyttynyt siitä, miten paljon ne maksoivat. Eikä tämä kypärä miltään made in Malaysia-tuotteelta näyttänyt. ”Ota vaan. Työsuhde-etu. Talutapa se Myntti tuohon tallipihalle”, Krister vastasi sen suuremmin äijästelemättä. ”Ai... kiitos...” Mä olin hämmentynyt lahjasta. Kristerhän pyöritti sitä nettikauppaansa. Ehkä tämä oli jostain vikaerästä, heh hee...
Aurinko paistoi siniseltä taivaalta ja olisi tarjennut vaikka T-paidalla. Pidin kuitenkin ohuen pitkähihaisen päällä, ehkä se suojelisi mua suuremmilta kolhuilta, jos Myntti päättäisi leikkiä rodeohevosta. Windin takalisto keikkui meidän edessä puolelta toiselle. Myntti kulki energisesti mutta kuuliaisesti. Mä ratsastin ihan rennosti, mun ratsu ei ollut niitä kaikkein arvaamattomimpia ja luotin Kristerin hevosmiestaitoihin pilkullisen pirun ohjaksissa.
Oikeastaan ymmärsin maastoratsastuksen hehkun. Harvoinpa sitä tuli tällä tavalla luonnossa liikuttua. Ja komealtahan se metsä näytti, puhkeaisi pian syysloistoonsa, nyt näytti ruskaisia värejään vielä maltillisesti. Keltaista tuolla, punaista muualla. Pihlajanmarjapensaat ja mustikanvarvut. Täällähän melkein mieli lepäsi. Mynttikin kulki lauhkeasti kuin lammas. Ravattiinkin kommelluksitta.
Emme olleet Kristerin kanssa pukahtaneetkaan, molemmat omissa mietteissään, kunnes se ehdotti laukkapätkää. Mä suostuin oitis, olin jo oppinut ihan nauttimaan vauhdin hurmasta, sydäntä ei enää kylmettänyt kuolemanpelko. Kun Krister sitten antoi Windille laukkapohkeet ja Mynttikin lähti kuin tykinsuusta, hoksasin mä vielä nousta kevyeen istuntaan. Pidin varmuuden vuoksi harjasta kiinni, mutta mennessä vielä hoputin Mynttiä, joka olisi pinkonut varmasti Windin ohikin. Laukkasimme pitkän pätkän ja hevoset huohottivat kuin maratonin jäljiltä kun hidastimme käyntiin. Mullakin oli syke noussut huomaamatta, adrenaliinitasoista puhumattakaan. Talliorjankin elämässä oli ne valopilkkunsa. Tämä yksi niistä. ”Sustahan on Kasper tulossa ihan ehta hevosmies”, tuumasi Krister ja mä naurahdin. Mieleen tuli jos jonkinmoista vastausta, mutta pidin ne sisälläni. Krister ei välttämättä aina ymmärtänyt mun heittoja ja otti ne aika usein lapsellisena päänaukomisena. Mitä ne ehkä pitkälti olikin...
Päästiin tallille asti vahingoittumattomina ja vielä hyvillä fiiliksillä. Rapsutin vaivihkaa Myntin kaulaa ja se pärskähti tyytyväisenä. Jätin sen hetkeksi talliin ”kuivumaan”, kuten termi kuului, ja pesaisin kuolaimet. ”Pitää käydä vielä katsomassa sitä Lailaa”, Krister puheli nostaessaan Windin satulan telineeseen. ”Varsoo minä hetkenä hyvänsä...” Laila oli siis viimeisillään paksuna ja kuin hiilloksilla, tavallistakin hermostuneempi. Ähki, tuhisi, pyöri kuin kompassin neula ja vaikutti kiusatulta. Se oli kuin dynamiittia ja musta tuntui että toimin sen kanssa aina slow motion -tilassa. Rasittava otus. Mutta niinpä oli taas sillekin uusi hoitaja kuulemma löytynyt... poika, vielä. Vanhat hurmurit olivatkin pikkuhiljaa kadonneet tallilta, Robert hävinnyt kokonaan ja muitakin näkyi harvakseltaan. Onneksi mä ja Jaakko uhkuttiin testosteronia muidenkin edestä.
Päätin säilyttää laupiaan samarialaisen Kristerin lahjoittamaa kypärää visusti omassa kämpässäni, jonne sulkeuduinkin loppuillaksi selaamaan Annen antamia kotitehtäviä... huooooooooooooooooooooooooh.
|
|
Kasper
Uusi ja innokas
Posts: 81
|
Post by Kasper on Sept 9, 2014 21:43:26 GMT 2
09.09.2014
Yhdestä asiasta ei päässyt yli eikä ympäri, enkä mä hävennyt tai piilotellut sitä: minä, Kasper Laine, olin 100% mammanpoika. Mutsi oli mulle maailmankaikkeuden ykkönen. Joojoo, se oli suoriutunut siitä peruskuviosta (9kk oksentelua ja outoja ruokahimoja, traumaattinen synnytys, vaippojenvaihto, oksennusten peseminen, vesirokkoisen kylvettäminen, läksyissä auttaminen... jne jne jne), mutta meidän familialla oli riittänyt sen lisäksi syitä äidin verenpaineen nousemiselle. Mamma oli heittänyt mun viinaanmenevän, arvaamattoman ja sekopäisen isäpapan ulos mun ollessa 6-vuotias, ja jäänyt meidän neljän nuoren kakaran yksinhuoltajaksi. Ihan niin kuin siinä ei olis ollut tarpeeksi kolmivuorotyötä tekevälle sairaanhoitajalle, mun toinen isosisko sairasti pitkään ja mä olin ikävuosinani 13-18 täysin holtiton. Äiti sai hakea mua milloin mistäkin, parhaimmillaan putkasta, ja kestää välillä päivien epätietoisuutta, kun mä olin teillä tiettymättömillä välillä viikonkin; se myös otti mut luokseen kun sain häädön amiksen asuntolasta. Ihan sydäntä kylmäsi, mikä täydellinen apina mä olinkaan ollut. Ja silti mutsi oli kestänyt kaiken, antanut mun aina kuulla kunniani, mutta auttanut mua selvittämään sotkuni. Kornia mutta totta: mä en tiennyt missä olisin ollut ilman äitiä.
Öh, tämä mulle varsin epätyypillinen tunneoksennus sai siis sytykkeen siitä, että mutsi vietti nyt kesälomaansa ja oli päättänyt tehdä parin päivän visiitin Seppeleeseen. Siinä missä mun siskot oli meinannut tukehtua räkänauruunsa kuullessaan oppisopimusjärjestelystä, äiti oli ollut varovaisen toiveikas (varovainen siksi, että tsäänssit sille, että mä kusisin koko homman, oli aika suuret). Ja nyt kun mä olin oikeasti kasvanut melkein miehen mittoihin aikanani Seppeleessä, äiti oli selvästi herännyt henkiin ihan uudella tavalla. Ruvennut käymään joillain fitness-tunneilla, aloittanut ranskantunnit kansanopistossa, värjännyt hiuksensa, ja taisi sillä joku ukkokin olla... Vastenmielinen ajatus, mutta eiköhän se ollut onnensa ansainnut.
Annelle oli tulossa pari aikuista yksityistunnille aamupäivästä, ja se oli luvannut ottaa mamman messiin. Äiti oli nimittäin aamulla tullessaan verhojen ompelemisen lisäksi pyöräyttänyt sämpylät, ja vienyt osan Annelle ja Kristerille, ja loput hoitajien huoneeseen tallityttöjen mussutettavaksi. Nyt se touhotti posket innosta punaisina pörröharjaisen Humun ympärillä. Mä opastin satuloimisessa kuin vanha tekijä. ”Voi kun tuo Anne on mukava ihminen”, äiti höpötteli tapansa mukaan. ”Ja tämähän on aivan ihana tila, siis voi kerta kaikkiaan, oikein silmä lepää ja vielä syksyn värit.. blablabla.. bla.. lapsuuden kesät maalla... blablablaaa... naapurin Pollella heinäpellolla... blablablaa... blaaa.. neljä kukkaa tyynyn alle juhannnuksena... blaablaablaa...” Mä ja Humu nukahdettiin molemmat pystyyn, mutta havahduin kun oli aika auttaa äitiä kiristämään satulavyö. Pääsin kerrankin pätemään oppimallani.
Äiti jäi hölköttelemään Humun selässä, mä palasin tylsään työrutiiniini. Pesukarsinan viemäri oli tukossa ja kiroilin kuin merimies joutuessani tunkemaan käteni tuonne karvojen, kikkareiden ja muun mömmön salattuun kammioon. (Oli mulla siis kumihanskat kädessä, en mä ihan idiootti ollut.) Kaikkea sitä tähänkin työnkuvaan kuului... Jossain vaiheessa mä varmaan olisin niin turta kaikenlaisten eritteiden käsittelyyn, että voisin hakea töihin perhepäivähoitoon – vaippojen vaihtelu ei tuntuisi missään, enkä varmaan sävähtäisi, vaikka joku vauva oksentaisi mun päälle...
Tunti oli ilmeisesti mennyt hyvin, ja äiti puhkui innosta. Autoin sitä riisumaan Humun varusteet ja jätin sen sitten harjailemaan ja lääppimään tammaa, jolle se leperteli kuin lapsenlapsilleen (joita ei kyllä vielä ollut eikä ainakaan mun osalta toivottavasti tullut ainakaan... ööh... pariin vuosikymmeneen). Mä tein rehutilausta toimistossa, mutta kuuntelin kaksikon touhuja ja kuulin, miten äiti ähki vaivalloisesti: ”No niin, Humu, nostapa nyt se jalkas...” En ehtinyt avuksi, kun kevyemmät askeleet kuuluivat saavuttavan äidin: ”Moikka, tarvitsisitko sä apua?” ”Joo, kyllä kiitos!” Tyttö ja äiti aloittivat vilkkaan dialogin, äiti kyseli kaikenlaista tytön hevosharrastuksesta ja opinnoista, vielä painoindeksi ja hemoglobiini puuttui ja kuulustelu olisi ollut kuin terveydenhoitajan syynissä. Tytön nimi kuului olevan Tuulia, ja se oli Hestian uusi hoitaja. Hestia eli pikkulehmä. Kuvasi sekä ulkonäköä että persoonaa. ”Mikä sun nimi muuten on?” tyttö kysyi äidiltä. ”Mä oon Laineen Hanna, mä oon itse asiassa tuon Kasperin äiti... tunnet varmaan, se kalpea punapää joka on täällä töissä...” (Thänks, mama. Ja mitä ihmettä kaikki aina lässytti mun kalpeudesta?!? Mä olin ihan samansävyinen kuin keskivertosuomalainen.) ”Aijaa! Mä en tiennytkään että.. ööh..” Tuulia kompasteli sanoihinsa. Ai et tiennyt että mulla on äiti? mä viisastelin mielessäni. ”Mut.. siis... munkin sukunimi on muuten Laine!” ”Oi, hauska sattuma!” äiti kuului naurahtavan ja kysyi hetken päästä jotenkin värähtävällä äänellä: ”Hetkinen... sun nimi on siis...” ”Tuulia.” ”Tuota... mikä sun äidin nimi on?” ”Maria. Maria Laine.” Hiljaisuus laskeutui äidin ja Tuulian välille, ja myös mä jäädyin paikalleni kuin itse pakkasukko olisi huurruttanut mun jäsenet. Mun aivolohkoiden välillä sinkoili informaatiota, jota mä en kuitenkaan halunnut koota yhteen. Eihän se mitenkään voinut olla... ”Tuota... onko sun äiti, Tuulia, opettaja?” ”Ööööh... on...” myös Tuulia näytti hämmentyvän täysin. ”Ja tiedätkö, onko sun äidillä veljeä nimeltä Mikael...?” ”Joo, mutta ei me kyllä olla oltu sen kanssa tekemisissä vuosikausiin, se on vähän alk-” Tuulia aloitti mutta nielaisi sitten lauseensa, ”siis ootko sä -?” ”Mikael Laine on Kasperin isä”, äiti yritti naurahtaa, mutta mä kuulin, että se oli vähän järkyttynyt. Munkin sydäntä kylmäsi. Olin onnistunut sulkemaan isän aika pitkäksi aikaa mun tietoisuuden ulkopuolelle, koska muistot siitä ei olleet mitenkään miellyttäviä meille sisaruksille ja äidille, ja se oli muutenkin mun mielestä kaikin puolin paska jätkä. Samaan aikaan siis ällötti ja ketutti kuulla koko ukosta ja tulla muistutetuksi sen olemassaolosta, samaan aikaan olin järkyttynyt siitä, että Seppeleen hoitajaporukasta löytyi näin läheinen linkki mun traagiseen perhehistoriaan. Ja samaan aikaan tää kuulosti just joltain sellaselta, jota saattoi tapahtua vaan mulle.
”Siis me ollaan Kasperin kanssa...” Tuulia aloitti hetken päästä, ja mä täydensin lauseen hiljaa itsekseni toimistossa, ”serkkuja”. Tuulia oli mun serkku. Yksi Seppeleen hoitajatytöistä oli mun serkku. Ei voinut olla totta, tän oli pakko olla joku pila. Mutta vastoin mun tahtoa mieleen tuli epämääräisiä, sumuisia klippejä menneistä perhejuhlista, joissa me oltiin siskojen kanssa möllötetty silmät levällään kuolaavaa vauvaa, joka oli kuulemma meidän serkku. Oisko se sitten... ei kai... ei perhana, kyllä se varmaan...
Äiti kuului selittävän aika kaunistellun ja lyhyen version siitä, miten herra M. Lahti ei ollut ollut meidän elämässä vuosikausiin, mutta että Mariasta, Tuulian äidistä, äidille oli jäänyt tosi mukava mielikuva ja ne oli kuulemma olleet muutaman vuoden välein tekemisissäkin. Siis Maria-täti, jolta tuli välillä joulukortti, oli... eiiiiih.
Tää oli oikeesti täysin Salkkarisettiä. Seppeleen salatut elämät, jakso 40302: Laineet myrskyävät...
|
|
Kasper
Uusi ja innokas
Posts: 81
|
Post by Kasper on Sept 10, 2014 20:15:25 GMT 2
10.09.2014
”Kassu, voisitsä tulla nostelee puomeja meille?” Tän hetken olisi voinut kirjata historiaan: joku julkeni häiritä mun majesteetillista yksinäisyyttä ja vielä yrittää pestata mut puomeja nostelemaan kuin minkäkin talliorjan. (Mitä mä kyllä olin.) Hämmentyneenä nostin katseeni rehukaukalosta ja kohtasin tutut, merensiniset silmät, jotka toljottivat mua odottavasti. Pisamaisilla kasvoilla oli ystävällinen hymy. Ei hitto, kyllä mä tunsin tän tytön, mutta mikä sen nimi olikaan... hoiti jompaa kumpaa kääpiöistä... Siiriä! Eli Inkeri, se sen nimi oli. ”Ööh...?” ”No ku kaikki muut on kiireisiä... ja me vedetään ihan lyhyt jumppa kun Siiri ja Walma on ollut vähän jäykkiä tunneilla..” Inkeri höpötteli iloisesti. ”Kamoon, tän kerran, me luvataan joskus tehdä aamutalli sun puolesta!” Kello oli jo aika paljon, tunnit loppuneet ja mun työpäivä oikeastaan iltatallia vajaa finito. Olin suunnitellut meneväni työpäivän jälkeen hallille; oltiin Tapin kanssa ostettu projektibemari, jota laiteltiin milloin ehdittiin, ja vuokrattu parin muun kaverin kanssa hallihuone itsellemme. Mä en voinut kuvitella mitään terapeuttisempaa kuin auton rassaaminen reggaen soidessa, mun maailmankaikkeuden 2. lempi-ihmisen (sen mutsin jälkeen), Tapin, seurassa. Mutta nyt Inkeri killitti mua kuin kissanpoika. Kissanpoika, joka oli eksynyt metsään.. tai kissanpoika, jonka tassussa oli piikki... Ei perhana. Mä en todellakaan halunnut katsoa, miten kaksi lyhytjalkaista nakkimakkaraa könysi raidallisten puomien yli. Mutta Inkeri oli osoittanut aikamoista rohkeutta uskaltaessaan kysyä mua, koska mä en ollut Seppeleessä mikään tunnettu seuramies tai naistennaurattaja. Ja mulle oli jäänyt siitä muutenkin hyvä fiilis; se oli jelppinyt mua tallihommissa useamman kerran ja tullut joskus jopa kysymään, olisko mitään, missä se voisi auttaa. Joten ennen kuin ehdin jarrutella, mun sydän (!) otti vallan ja huomasin vastanneeni ”joo”. ”Ei vitsi, oikeesti?” Inkeri näytti ällistyneeltä. Just, mä en ilmeisesti ollut tehnyt kovin hyväsydämistä vaikutusta. ”Kiitti kiitti kiitti Kasper! Me mennään jo maneesiin!”
Ja niin mä vietin seuraavan about tunnin istuen jakkaralla keskellä maneesia ja raahautuen ähkien välillä korjaamaan esteitä, joiden yli Wanda ja Siiri lyllersi vaihtelevalla menestyksellä. Ne oli outoja otuksia. Tuntui käsittämättömältä, että tällaisten kebabrullien jalostaminen oli ylipäätään mahdollista. Equus caballuksen historiaan tunnollisesti viime aikoina (pakon edestä) perehtyneenähän mä tiesin, että kaikki kuitenkin periytyi samoista esivanhemmista... tai siis.. Eohippus.. siis öööö.. evoluutio... ööh... Mun aivoja särki luonnontieteellisestä ajattelusta, mutta onneksi pohdinta keskeytyi, kun kuulin yhtäkkiä pitkän, kirkkaan äänen ulkoa. Vihellyksen. Siiri ja Wandakin jäykistyivät aloilleen. ”Kasper, käytkö kattoo ovelta, jos joku haluu tulla sisälle?” Clara huikkasi (muahan käskytettiin nyt estoitta...) ja mä laahustin ovelle. Aukaisin sen, viileä syysilma pyyhkäisi kasvoja, mutta missään ei näkynyt ristin sielua. Hmmmm. Kohautin harteitani. ”Se oli varmaan tuuli.”
Tytöt pomppivat vielä hetken ja mä rakensin niille radan. Oli itse asiassa ihan hauska katsella, miten Clara ja Inkeri saivat pienet ponit kipittämään kuin pikakiiturit. Ja nää oli tietenkin juuri niitä ”oppimistilanteita” joihin Anne oli mua kannustanut. Tappi sen sijaan lähetti mulle 2000 naurunaamaa Whatsapissa, kun vastasin sen olinpaikkakyselyihin puominnosto-selfiellä.
”Kiitti Kasper, tää varmaan riittää”, Inkeri hihkaisi kun kebabrullaa ruuminrakenteeltaan muistuttavat ponit hönkivät henkihieverissä. ”Sä voit lähtee menee, me tullaan sit laittaa esteet pois!” ”Höpö höpö, mä voin kyllä laittaa nää nyt..” Siis hyi olkoon. Mä olin ällöttävä pehmo. Johtui varmaan äidin vierailusta. Se oli pitänyt mulle 40-minuuttisen luennon siitä, miten mun täytyi olla ”tervehenkinen, positiivinen ja kannustava esimerkki Seppeleen nuoremmille kävijöille”. Just. Äiti ei onneksi tiennyt, että suurin osa seppeleläisistä taisi pitää mua tallin omana Klonkkuna, joka koikkelehti pimeissä käytävissä, pälyili joka suuntaan harottavilla silmillään ja vältteli ihmiskontaktia.
Ja sitten se kuului taas. Selkeä vihellys. Ei se kyllä tuulikaan voinut olla... ”Kuulitteks tekin ton?” Clara henkäisi. Mä kävin taas kurkkaamassa ulos, mutta kaikkialla oli hiljaista ja rauhallista. Talliväki oli isossa tallissa hoitamassa hevosia yöpuulle. Tytöt nousivat ratsailta ja vaikuttivat levottomalta. Olin oppinut että hevonen heijastelee käsittelijän tunnetiloja, ja hermostuneisuus tarttui poneihin. Vai olivatko nekin kuulleet jotain...?
No jaa, turha sitä oli kai miettiä. Lähdimme takaisin tallille, mä sammutin maneesin valot katsahdettuani vielä sisälle. Kumma...
Tallissa kolisi ja paukkui senkin edestä, kun kaakit osoittivat mieltään 0,3 nanosekunnin viiveestä ruokintapalvelusta. Että välillä otti päästä. Nää kaakit sai mahalaukkunsa täyteen monta kertaa päivässä, miksi aina oli pidettävä ääntä kuin tarkkisluokka? Inkeri ja Clara olivat jääneet auttamaan hevosten ruokinnassa (”voih mitä kullanmuruja”, äiti olisi huokaissut), ja kuuluivat selittävän salaperäistä vihellysääntä muillekin. Mä en jaksanut korvaani lotkauttaa, ainahan tallilla liikkui ihme juttuja (ja hoitajat eivät varmaan hoksanneetkaan, miten etevä salakuuntelija musta oli muodostunut...), kunnes kuulin miten Salma liittyi keskusteluun. ”Hei, mäkin kuulin tuon saman äänen eilen!” se kuului älähtävän. Mä katsahdin tyttöihin päin kummissani, oliko tallipöly saanut meidät kaikki johonkin psykoosiin vai oliko tässä nyt oikeasti jotain hämärää...? Salma kun oli musta vaikuttanut aina ihan selväpäiseltä. ”Oltiin eilen maneesissa Ican kanssa, kun me kuultiin se. Kuulosti ihan ihmiseltä!” ”Hyi, mitä jos täällä on joku hiippari”, kauhisteli joku uusi tyttö, laiha kuin pula-ajan lapset ja hiuksissa räväköitä värejä, pinkkiä ja ööh... sinistä? Violettia?
Nonni, nyt sai riittää. Mä en aikonut antaa akkojen höpötyksen vaikuttaa itseeni. Kaikelle oli tietysti varsin luonnollinen selitys. Pimenevät syysillat saivat mielikuvitukset laukkaamaan kuin Elmo kesälaitumella. Painuin viemään sapuskoita pihaton kaakeille, jotka osoittivatkin mieltään kuin uhmaikäiset ja hiljenivät vasta, kun saivat naamantäydeltä sapuskaa. Olin juuri sulkemassa Taigan karsinan ovea, kun kuulin sen taas. Ilmaa halkoi tällä kertaa hiljaisempi, mutta selkeästi erottuva vihellys. Kylmät väreet kulki mun selkäpiitä pitkin ja käännähdin nopeasti ympäri, ja – ei piru – kuvittelinko mä vaan – aivan kuin maneesin laidalla olisi vilahtanut tumma varjo....
|
|
Kasper
Uusi ja innokas
Posts: 81
|
Post by Kasper on Sept 22, 2014 1:25:26 GMT 2
22.09.2014Sunnuntaiehtoo ja kyllä pänni. Mun ja Tapin autoprojekti oli kosahtanut jälleen kerran pahemmin kuin mun viimeisin parisuhde, ja imi jälleen rahaa kuin elatusapuja vaativa baby mama. Ja uskokaa tai älkää, lannanlappaamisella ei päässyt varsinaisesti rikastumaan. Olin vielä säästänyt kuukausikaupalla joululomareissuun jonnekin kauas lämpimään, minne kavioidenkopse ei kantautuisi. Noh, kappas keppanaa, reisille lävähti sekin: tämän kaaraepisodin jälkeen mun budjetti riittäisi jouluna ehkä just ja just eksoottiseen pekonihampurilaiseen Liekkijärven grilliltä. Jonossa joutuisin tietysti tappeluun (miksi, oi miksi punapäät sai aina turpaansa kännisiltä elämänkoululaisilta?) ja grillimyyjä-Tapsan pekonit olisivat varmaankin viimejouluisia, joten viettäisin jouluaaton ruokamyrkytyksen kourissa vessanpönttöä halaillen. Ja kirsikkana kakun päällä (kärpäsenä kakkaläjän yllä) syksy, eli pimeä, kostea kurjuus oli sekin alkanut toden teolla. Poissa alkoivat olla kauniit, raikkaat aamut ja auringossa kylpevät, ruskaiset puut. Sen sijaan tummat pilvet olivat alkaneet kertyä horisontiin ja pian alkaisivat monsuunisateet, jotka saisivat mut itseni muistuttamaan ukkospilveä. Jos mä jotakin inhosin, se oli märkiä hevosia, jotka vielä parhaimmillaan lähentelivät ja ahdistelivat mua niin, että karvoja oli joka ruumiinaukossa. Ja se jatkuva loimittaminen ja muta ja joka paikkaan kantautuvat roskat ja..... hnnnnnnnnnnnnngh. Miksen mä voinut olla tallipoikana jossain Jamaikalla. Siivoaisin karsinoita reggaeta kuunnellen, rastat heiluen, ja siemailisin kookosmaitoa. Nyt talutin tallin uusinta aivovajaria, mustaa pirua nimeltä Kössi talliin hyytävässä tihkusateessa hytisten. Ja kaakki luimi minkä ehti, oli napannut mua hampailla hihastakin sitä hakiessani. Vautsi vau mikä hankinta Annelta. Noh, toivottavasti Kössi aiheuttaisit kunnon traumat muutamalle naperolle niin, että tuntiratsastajien määrä romahtaisi... Vitsi, vitsi, muutenhan Seppeleen taloudellinen tilanne menisi alamäkeen ja Anne joutuisi palkkaamaan mun tilalle halpaa aasialaista työvoimaa. No joo, selväksi varmaan tuli, etten mä ollut erityisen aurinkoisella tuulella. Nakersi kuin kurre käpyä. Läimäytin tallin oven auki niin, että Kössi loikkasi varmaan puoli metriä taaksepäin, ja ärähdin sille pari ärräpäätä. Mielialakäyrää ei yhtään kohottanut se, että tallilla oli taas väkeä kuin Mammuttimarkkinoilla. Porukka kuhisi ja supatteli epämääräisesti. Tuntui että sain luovia ihmismassan läpi, hiki valui niskaa pitkin ja otsasuoni pullotti. Kössi viskoi päätään korvat luimussa hermostuneena. Sain sen viimein teljettyä karsinaansa, jossa se alkoi kiertää kehää. Tavallaan ihan ymmärrettävää, varmaan kodinvaihto oli stressaavaa hevosen kaltaiselle vähä-älyiselle eläimelle... Olisin pyyhältänyt takaisin ulkoilmaan, jos varmaan 700 (miinus 695) ihmistä ei olisi toljottanut tallikäytävällä jotakin päivitellen estäen mun pakoyrityksen. ”Noh?” mä huoahdin porukasta tutuimmalle, Britalle. ”Mitä täällä tapahtuu?” ”Kato ite”, Britta osoitti sormella ilmoitustaululle. Kas vain. Ilmoitustaululle oli läntätty rakeinen pärstäkuva oliosta, joka muistutti hämärästi vanhaa kunnon keikari-Danielia. Sen kasvot olivat venyneet ilmeeseen, joka sai sen näyttämään evoluution murjomalta ihmisen ja merinorsun sekoitukselta. Siinä missä Daniel yleensä näytti (totuuden nimissä) universumin lahjalta naisille, nyt joku oli onnistunut ikuistamaan sen . ”Joku on liimaillut näitä joka paikkaan”, Britta selitti. ”Ja teidän salapoliisivaistot heräs tietysti heti...” mä huokaisin. Britta virnisti. ”Kassu, pitäishän sun Seben tytöt tuntea. Me saadaan selville mitä vaan.” Ja just sen takia mä en koskaan aikoisi hyväksyä niistä yhtäkään Facebook-kaverikseni. Mutta joo, totta se oli. Löysin Danielin morsoa muistuttavan naamavärkin joka paikasta, ja mun veri kiehui nyt varmaan sata-asteisena. Ei sillä, että olisin kokenut Däniä kohtaan mitään erityistä empatiaa. Eiköhän se tällaisen kestänyt kuin mies. Mutta en voinut käsittää, kuka räkänokka jaksoi jotain tällaista, ja miksi. Hevosten kanssa työskenteleminen muistutti lastentarhaopettajan ammattia, mutta näköjään nyt olin duunissa myös mielenterveysosastolla... Noh, oli miten oli, mä en jaksaisi diilata asian kanssa pyhäpäivänä, joten näppäilin (surullista kyllä, pikavalinnoista) Annen numeron. Se varmaan haluaisi repiä Danin kuvat seiniltä ennen kuin maksavat asiakkaat saisivat vaikutelman, että meidän tallilla harrastettiin törkeää kiusaamista ja ahdistelua (muitakin kuin mua kohtaan - mä aioin oikeasti haastaa Kössin uuden hoitajan Rosan oikeuteen seksuaalisesta häirinnästä työpaikalla, jos se vielä kerrankin vilauttelisi tai hiplailisi mua). ”Moro Anne. Ois yks juttu...” Mä olin siis onnistunut ulkoistamaan vastuun muualle, ja pääsin viimein katoamaan pimentyneeseen iltaan. Vedin raikasta syysilmaa ja nikotiinia keuhkoihin minkä ehdin. Tähän ärsytykseen ei kyllä auttanut kuin kilauttaa eräälle kirjastotädille... Tulipas kiukkunen tarina
|
|
Kasper
Uusi ja innokas
Posts: 81
|
Post by Kasper on Sept 22, 2014 22:45:22 GMT 2
23.09.2014
Okei. Fanaattisimmat teistä ehkä muistaa taannoisen episodin, jossa mun lapsuudentraumat nousi pintaan kun kävi ilmi, että mun sukutaulun säälittävin spurgu, vanha kunnon isäpappa, oli yhden Seppeleen hoitajatytöistä eno. Siis. Kansankielellä: yksi Seppeleen hoitajatytöistä oli mun serkku. Olin tietenkin tyylilleni uskollisesti vältellyt tätä serkkutyttöä kuin ruttoa kiusallisten tilanteiden pelossa. Eilen oli kuitenkin tapahtunut jotain, joka oli muuttanut kaiken. Ällöttävään suuntaan.
Mä seisoin päärakennuksen liepeillä varjossa tupakalla. Olin kuvitellut aloittavani röökilakon, mutta keuhkosyöpä olisi ehkä iisi selättää verrattuna totaaliseen hermoromahdukseen, jonka kokisin, jos en saisi purettua kaikkea tallissa kertyvää maksimaalista ketutusta myrkkysavuja imien... Olin siis jälleen vaipunut runolliselle ja kaunomieliselle luonteelleni (..ehe) ominaisiin syvällisiin mietteisiin, kun näin jonkun karauttavan mielipuolista kyytiä tallipihaan valkoisella ponilla. Ohhoh. Jopa mun kaltainen amatööri tiesi, miten kiellettyä moinen kaahailu oli. Jokin kuitenkin kertoi mulle, että kaikki ei ollut ihan kuten normaalisti. Selässä istuva tyttö valui alas selästä heikon näköisenä ja ponikin oli tolaltaan. Ei hitto... se tyttöhän oli... Tuulia! Se kuitenkin näytti pysyvän pystyssä, joten selviäisi varmaan talliin ja voisi avautua tytöille murheistaan... Toisaalta... jokin oli selkeesti oikeesti pielessä. Ja se oli vielä mun serkku... Vastentahtoisesti lompsin lähemmäs, ja kun Tuulia käänsi kasvonsa muhun, sen hätääntyneessä ilmeessä oli jotain, jonka tunnistin. Mä nimittäin muistin, miten sen ollessa vauva me oltiin aina leikitty sen kanssa (ts. härnätty sitä) vieden siltä sen lempilelu, pehmopupu, jonka nimen olin kyllä unohtanut. Juuri kun se oli ollut purskahtamassa itkuun, täsmälleen saman näköisenä kuin nyt, me oltiin annettu pupu takaisin sille hihkaisten ”Tuikkuuuu!” Tuikuksi me sitä kutsuttiin. Ja nyt Tuulia katsoi mua yhtä musertuneena kuin kakkavaippaisena taaperona. Ja ennen kuin mä ehdin estämään itseäni, jokin mun sisällä liikahti (ehkä mulle kasvoi munasarjat kaikesta tästä neiteilystä...) ja henkäisin: ”Tuikku...?” Ja samassa Tuulia heittäytyi mun käsivarsille kuin jossain Baywatch-kohtauksessa. Ihan elokuvakohtausta ei sentään saatu aikaan, sillä mä ällistyin niin että ehdin juuri ja juuri saada tytöstä kömpelön otteen. Se itki vuolaammin kuin silloin 1-vuotiaana ja sotki mun hupparin räkäänsä. Mä en ajatellut mitään muuta kuin että tän oli pakko olla joku piilokamera. Ehkä sen räkänokka-Eetun kolttosia... Mutta ei, kyllä Tuulia oli ihan oikeasti järkytyksestä heikkona. Se sössötti jotain epämääräistä hulluista mopopojista. Ei per... ne kahjot näköjään terrorisoi Seppeleen mantuja ihan urakalla. Mun sisällä roihusi polttava viha. Delegoin Tuulian ponin jonkun ohitsekävelleen hoitajan huomaan, ja talutin serkun hoitajien huoneeseen. Tein sille vielä kupin lämmintä kaakaota ja heitin sitä viltillä (niin, siis yritin hellästi heittää viltin sen viereen, mutta onnistuin tietenkin syytämään peiton yhä rääkyvän tytön naamaan). Ja sitten aloin kuulustella Tuulia kaikista sen huomioimista yksityiskohdista. Laineen sukuahan ei perhana bensalenkkarit pelotellu...
Joku hölmö hempeilijä olisi tietenkin keksinyt väittää, että mun mopopoikia kohtaan syttynyt raivo oli syttynyt erityisesti mun serkun jouduttua kaltoinkohdelluksi, mutta... ööh... kyllähän se nyt oli selkeetä, että tällainen pelleily oli saatava loppumaan. Ennen pitkää joku kaakki hyppäisi päin puuta ja katkaisisi koipensa, tai vaihtoehtoisesti kaatuisi jonkun 125-senttisen kakaran päälle ja siinä sitä sitten oltaisiin Iltalehden otsikoissa. Tietysti olisi siistiä olla julkkis, mutta en ehkä halunnut tulla tunnetuksi ”kuolemantallin Kasperina”.
Kuitenkin, olin vakaasti päättänyt saada pojat nalkkiin. (Hetkinen, kai tytötkin osas ajaa mopoa...? Mutta toisaalta yleismaailmallisesti tunnustettu fakta oli, että 15-18-vuotiaat tytöt oli älyllisesti valovuosia edellä samanikäisiä poikia, joiden aivoja kuormitti maitorauhasista haaveilu, energiajuomilla päriseminen ja jääkiekon MM-kisat.) Niinpä olin lainannut Artsin mönkijää (jonka se oli luvannut mulle pitkin hampain, me ei oltu ylimmät ystävät...) ja ajanut sen aamutuimaan Seppeleeseen; tarkoituksena oli vähän nuuskia tiluksia.
Aamutalli oli kutakuinkin tehty ja mä olin vielä lakaisemassa tallikäytävän loppuun, kun sisään pyyhälsi mun kanssa-punapää (auta armias jos se paljastuisi vaikka mun pikkuserkuksi) Fiia, joka toivotti asialliset hyvät huomenet. ”Onko Anne hankkinut mönkijän?” ”Ei, se on Artsilta... Mä ajattelin käydä ettimässä niitä kevarinjälkiä, se Tuulia joutu eilen melkein onnettomuuten niiden aivovammasten takia.” Just, ”se Tuulia”. En kehdannut myöntää ”sen Tuulian” olevan itse asiassa mun pikku-Tuikku. ”Oho!” Fiia puuskahti. ”Nehän yhytti meidätkin Elmon kanssa, meinas käydä köpelösti. Sain risusta pahasti poskeeni.” Toden totta, Fiian poskessa erottui selvästi pitkä viilto. ”No hui helevetti”, mäkin hätkähdin. ”Sultahan ois voinu mennä silmä.” Mitä hiivattia, musta oli näköjään tulossa oikeasti nolo, ällöttävä pehmo. ”Joo... toivottavasti ne saadaan pian kiinni”, Fiia nyökkäili. Meidän välille laskeutui hetkeksi vähän epämukava hiljaisuus. Fiia oli kyllä jäänyt mulle mieleen yhtenä niistä tallilaisista, joita en varsinaisesti kartellut, se oli muutaman kerran auttanutkin mua ja vaikutti muutenkin täysijärkiseltä. ”Tota... haluaisitsä tulla kyytiin?” mä huomasin ehdottavani ja tajusin sitten, että ehkä Fiia luuli mun haluavan kyyditä sen jonnekin syksyisen metsän siimeksiin pahat mielessäni... ”Siis, ihan vaan kattelemaan niitä jälkiä...” selittelin kömpelösti. ”Ööh.. no joo, vaikka”, Fiia kohautti harteitaan selvästi yllättyneenä. Seppeleläiset piti mua kyllä oikeesti jotenkin sosiaalisesti vammaisena. Toisaalta ehkä mä annoin sille syyn...
Joten eipä aikaakaan kun me istuttiin Fiian kanssa mönkkärin päällä, mä tietenkin päällikön elkein ohjaamossa ja Fiia takana keikkuen. ”Et sitten kaahaile”, Fiia parahti kun lähdimme liikkeelle tallipihasta. ”Fiia hei, me yritetään pelastaa ihmishenkiä, ei tuottaa enempää ruumiita”, mä vastasin kuivasti ja näin silmäkulmasta, että Fiia virnisti. Jes, kenties salapoliisiretkestä ei tulisikaan kovin vaivaannuttavaa.
Lähdettiin pyörimään ympäri Seppeleen maastoreittejä; Fiia ohjasi mut reitille, jossa se oli törmännyt hurjastelijoihin, ja käytiin tsekkaamassa vielä Tuikun (hah) ratsastama reitti. Yöllinen sade oli peittänyt suurimman osan jäljistä, mutta monessa kohtaa näkyi silti kevarin uria. Niitä oli kuitenkin hankala seurata; päädyimme vain isolle tielle, eli kuvainnollisesti umpikujaan. ”Ei perhana”, mä huoahdin. ”Pitäis varmaan tulla kytikselle joskus iltapäivällä, ne apinathan on nyt varmaan koulussa.” ”Tai eläintarhassa.” ”Mitä?” mä käännyin toljottamaan Fiiaa, joka katsoi takaisin ilmekään värähtämättä. ”No jos ne on kerran apinoita...” ”Sä oot outo”, mä olin murahtavinani, mutta oikeasti olin myös yllättynyt siitä, ettei Fiia vaikuttanutkaan mitenkään takakireältä tai tosikolta, vaan aika... rennolta. Hmm.
Palasimme tallille vapautuneemmissa tunnelmissa. ”Mitä, jos oikeesti iltapäivästä lähettäis partioimaan tonne pusikkoihin?” mä tuumailin kun Artsin kullanmurunen oli turvallisesti parkissa. ”Joo, mä oon messissä”, Fiia nyökkäsi. ”Kerätään porukkaa." ”Me voidaan olla team gingers”, mä virnistin, mutta koska se tuntui ehkä vähän liian tuttavalliselta: ”Tai siis, ööh, eihän meidän oo pakko...” ”Kasper, hellitä vähän otettas. Sun on ihan okei olla ystävällinen Seppeleen tallitytöille...” ”Ööh, suurin osa teistä kyllä näyttää pitävän mua jonain ankeuttajana.” Fiia nauroi. ”No joo, et sä kyllä ole tunnettu aurinkoisuudestasi... mut hei, ikinä ei oo liian myöhäistä! Ehkä sä voit vielä joskus voittaa Kuukauden tallilainen-palkinnon hyväsydämisyydestäs ja avuliaisuudestas.” ”Just. Sinä päivänä lehmät lentää, helvetti jäätyy ja Humu kuolee.” ”Hei, Humuhan on jo aika vanha, eli sun aika voi koittaa pian.” ”Joo, mut Anne on siihen niin kiintynyt, että varmaan täyttää sen ja laittaa satulahuoneen nurkkaan...” ”Hyi, pelottava ajatus”, Fiia hirnui kuin tammoja kutsuva Topi.
Meidän jutustelun katkaisi paikalle lompsiva Reiska, riimunnarussaan aika... vaihtoehtonuorelta näyttävä kloppi, jota en ollutkaan ennen nähnyt. Sillä oli naamassa rautaa niin, että olisin saanut vedettyä sen magneetilla luokseni Liekkijärven keskustasta asti, ja pörröisen kuontalon lisäksi vielä ohut letti niskassa. Poika katsoi meitä ujosti silmälasiensa takaa. Mä päätin todistaa Fiialle, etten ollut mikään Frankestein. ”Hei jätkä, mikä sun nimi onkaan?” kysyin (itselleni epäluonnollisella) ystävällisellä äänellä. ”Ööh.. Pyry..” ”Moro Pyry, oot varmaan kuullu täällä tienoolla pörräävistä kevarikuskeista, jotka härnää ratsastajia. Me ollaan keräämässä porukkaa, joka maastoutuis iltapäivällä ympäri metsää ja yrittäis saada ne häiriköt kiinni rysän päältä. Haluisitko sä liittyä messiin?” Mun ääni oli niin asiallinen ja suorastaan kiva, että toivoin joulupukin tonttujen kiertelevän jo Seppeleen konnuilla tehden merkintöjä kirjasiinsa. Siitäs saisivat Seppeleen hoitajarääpäleet, kun aattona suurimman lahjakasan keräisinkin mä. Pyry vaikutti ilahtuneelta ja nyökkäsi hymyillen. ”Joo, kuulostaa hyvältä. Mä olin jo mukana kostamassa niille viheltelijähyypiöille, eli taistelen mielelläni oikeuden puolella...” ”Oho, jäbähän on sankari”, mä hymähdin. ”Nähdääks tässä joskus puol viiden aikaan?” ”Jep!”
”No ohhoh”, Fiia oli henkäisevinään kun tyytyväisen oloinen Pyry katosi tallin uumeniin. ”Kasper, mä oon vaikuttunut. Sähän voit olla melkein... ystävällinen.” ”Hah, sä oot vaan herkkäuskonen. Oikeesti suojelen vaan työpaikkaani. Jos tää leviää, Seppeleen asiakasmäärät romahtaa ja mä oon puilla paljailla.” ”Just. Noh, ehkä jos niin käy, sähän voit hakea näyttelemään ankeuttajaa sinne Lontoon Harry Potter -teemapuistoon...” Ja niine hyvineen nokkeluudelleen hykertelevä Fiia karkasi sekin talliin, ennen kuin ehdin aloittaa verbaalisen vastaiskun...
|
|
Kasper
Uusi ja innokas
Posts: 81
|
Post by Kasper on Sept 28, 2014 18:36:25 GMT 2
28.09.2014
Tihkusade ropisi maneesin kattoon. Elettiin varmaan myöhäistä syksyä, vaikka talvi nietoksineen tuntui olevan vielä kaukana. Vaikka luonto välkkyi kirkkaita sävyjä, päivät itsessään olivat muuttuneet harmaammiksi ja raskaammiksi. Kesä oli enää kaihoisa huokaus, muisto vain...
Tumma, tavallisesti sähäkkä Myntti kulki mun alla haluttomasti ja vetelästi; se aisti, että selässä istuja ei ollut sen majesteettisten liikeratojen arvoinen. Samapa se mulle, ainakin se kulki asiallisesti ja oli ihan kuuliainen. Ratsun tahmeus antoi ainakin mun keskittyä enemmän itseeni. Ratsastaminen oli ahdistavaa kaikessa moniulotteisuudessaan; olin kuvitellut, että selässä pysyminen riitti, mutta pitikin ajatella painopisteitä, istuntansa kulmauksia ja sopivaa pehmeyttä ja noin sataa muuta asiaa.
Myntti ravasi korvat pyörien pääty-ympyrällä ja mä keventelin seuraten virnuillen kaula kaarella puhisevaa Kössiä ja itsekseen kiroilevaa Elliä. Se oli tullut Seppeleeseen viikonlopuksi, härnäämään viatonta tallihenkilökuntaa ja ”läpiratsastamaan” kaakkeja, mitä ikinä se sitten täsmälleen tarkoittikaan. Kössi ainakin vaikutti läpimädältä. Mä en tietenkään ymmärtänyt, mitä Elli täsmälleen yritti saada ruunaa tekemään, mutta ärräpäiden määrästä ja sitruunansyöneestä naamasta päätellen mikään ei onnistunut. Hyvä. Toivottavasti Cosini, tuttavallisemmin tietysti Cusini, laitettaisiin makkaraksi mahdollisimman pian.
Myntti alkoi olla lämmennyt jähmeydestään huolimatta. Koska olin varma, ettei Elli seurannut mun sekoilua, päätin kehdata kokeilla vielä pohkeenväistöä. Kyllä, minä, K. Laine, olin oppinut väistättämään. Toisaalta eipä se loppujen lopuksi vaikeaa ollut tuntihevosilla, aka elämäänsä kyllästyneillä roboteilla. Käänsin Myntin keskihalkaisijalle (kyllä, olin tehnyt läksyt ja lukenut ratsastusoppaat) ja terästin ohjasotettani. Myntti reagoi vähän vastentahtoisesti. Aloin väistättää tammaa vasemmalla pohkeella, ja se heitti ensin takalistonsa edelle. Ilkeyttään tietysti. Ymmärsin itse (saman virheen 100 kertaa toistaneena) siirtää pohkeeni vähän edemmäs, ja tumma diiva suostui väistättämään kunnolla, mikä tietysti hiveli mun egoa. Kunnes Elli, tuo vanha haahka, kimitti maneesin toisesta päästä: ”Kassu, muista asettaa kunnolla ennen väistöä ja ratsasta toisella pohkeella eteen!” Läpäläpälässynlää.
Oltiin kasattu pieni esterata maneesiin; puomeja yhdellä pitkällä sivulla ja pari estettä keskihalkaisijalla. Ihan maltillista settiä, koska mä olin mennyt esteitä vain pari kertaa pinko-Pirren valvonnassa. Oli kiva ratsastaa tällä tavalla itsenäisesti eli vähemmän ahdistuneena, Ellillä kun oli kädet täynnä kauhukösterin kanssa. ”Ota toi puomisarja ravissa kevyessä istunnassa, sitte voit nostaa laukan pääty-ympyrällä ja tulla laukassa ton pienemmän esteen, muista lähestyä suoraan ja aja vaan eteenpäin reilusti, esteen jälkeen ota toinen pääty-ympyrä täällä, me tullaan pois alta...” Elli kuitenkin ehti päsmäröidä.
Myntti kolisutteli maassa lojuvat puomit selkeällä evvk-asenteella ja nosti laukan vasta raipannäpäytyksestä korvat luimussa (olisin varmasti saanut Annelta, Pirreltä tai keneltä vaan huutia raipankäytöstä ”kun vika on ratsastajan omissa avuissa” mutta whatever, Myntikin kyljissä oli sen verran ihraa että pikku näpsy sai vain rasvat liikkeelle ja veren kiertämään). Lähestyin estettä kuitenkin sen verran vinossa, että Myntti löi jarrut pohjaan juuri ponnistusvaiheessa ja sai mut heilahtamaan sen kyljelle. Sain juuri ja juuri hinattua itseni takaisin satulaan ilman lattiakontaktia Myntin ravatessa sivulle pää korkealla korskuen. Just. Toisella yrityksellä päästiin esteen yli, mutta mä horjuin satulassa ja hipaisin vahingossa Myntin kylkeä raipalla, mistä se tietenkin vimmastui ja loikkasi liian lähelle Kössiä, joka taas persoonalleen ominaisesti tykitti meitä kohti kickboxing-potkusarjan. Elli loi muhun kyllästyneen katseen, mutta en lannistunut, vaan kolmannella koitoksella sain ensinnäkin laukan nostettua käynnistä ja Myntin ylittämään esteen kunnialla. Taputin tamman kaulaa tyytyväisenä ja olin tuntevinani endorfiinin vyöryvän jäseniin. Joko mun aivotoiminta oli niin lannanhajusta vaurioitunutta, että ratsastus tuotti mulle mielihyvää...
Muutaman onnistuneen hypyn jälkeen vaihdoin suuntaa ja ylitin toisen, korkeamman esteen. Sekin sujui mun tasoon nähden hyvin, ja päätin haastaa itseni; pääty-ympyrä, pienempi este, ympyrä toiseen päähän ja korkeampi este. Myntti alkoi lämmetä mulle ja nosti laukan tällä kertaa kauniisti ensi pyynnöstä, jota tietysti muistin pohjustaa puolipidättein, ja hyppäsi ensimmäisen esteen hyvin. Mä huumaannuin omista ratsastajanskillseistäni, ja lähdin laukkavoltin jälkeen lähestymään korkeampaa estettä huolimattomasti; Myntti oli varmaan aikeissa kieltää, mutta mun ärjäisystä ponnisti kyllä, joskin liian kaukaa ja hieman hassusta kulmasta. Puomi kolahti mutta pysyi paikoillaan, ja mä tunsin oloni superkassuksi.
Loppuverkoissa Elli kehotti mut asettamaan jalustimet ristiin Myntin kaulalle ja pyörittelemään nilkkoja. Tein työtä käskettyä ja annoin hiestä kostean tamman lampsia rauhassa maneesia ympäri. Hitto vieköön, mähän osasin melkein ratsastaa. Olisin tietenkin saanut karttakepistä (tai raipasta) sormille keneltä tahansa mua seuranneelta ratsastuksesta jotain tajuavalta, koska hevosen selässä keikkuminen oli oma yksityiskohtainen taiteenmuotonsa, mutta mä olin itseeni ja jopa Mynttiin tyytyväinen. Ei henkilö- tai hevosvahinkoja, vaan ehkä jopa... onnistumisia.
Hoidettuani Myntin hain sille vielä salaa rehulasta muutaman kuivan leivänkannikan. Ehdin syöttää ne juuri ja juuri, ennen kuin lyhyt, blondi Wenla (kyllä, aktiivisen orjuuttamisen takia olin jo melkein oppinut uusien hoitajien nimet) käveli ohitse hinaten perässään luimivaa Gittaa, ja katsahti muhun uteliaasti piponsa alta. Huh. Onneksi pelastuin vaikuttamasta hevosrakkaalta tallityttöjen edessä. Koska eihän mulla tietenkään voinut olla mitään tunnesidoksia yhteenkään näistä kaviokkaista...
|
|
Kasper
Uusi ja innokas
Posts: 81
|
Post by Kasper on Oct 4, 2014 23:23:31 GMT 2
04.10.2014Mä olin aina ollut uskollinen ihmissuhteissani. Ööh, no, ainakin jos ikävuosia 14-19 ei otettu huomioon, ja jos mun entisten tyttöystävien mielipiteet ignoorattiin... Eeeenivei, en päästänyt koskaan ihmisiä helposti lähelle, mutta kun ne pääsi mun suojamuurien (alligaattoreita täynnä oleva vallihauta, palkka-armeija, luodinkestävä liivi) läpi, mä olin lojaali, uhrautuva ja jopa – yäk – rakastava. Kyllä, mun sydän roihusi salaa yhtä leimuavana kuin mun punainen fleda. Ok ok, ei nyt sentään, olinhan mä lihaasyövä, hetero suomalaismies. Joka tapauksessa, nyt mun rinnassa viilsi pistävä kipu. Siis kuvainnollisesti, ääliöt. Mä olin liian nuori ja elinvoimainen kärsiäkseni jostain aortan repeämästä. Mut oli petetty. Tai mua oltiin pettämässä. Ihminen, jonka olin päästänyt lähemmäs kuin yhdenkään toisen ikinä oli vehtaamassa mun selän takana. Tai oikeastaan aika avoimesti mun silmien edessä. Se vakuutteli, että kyse oli platonisesta ystävyydestä ja oltiinhan me hengailtu kolmisinkin, mutta mä haistoin ilmassa palaneen käryä. Ja kuten vanha sanonta muistutti, ei savua ilman tulta. Mun kumppani oli nimittäin lipsauttanut aiemmin, että piti tätä kolmatta osapuolta kuumana kuin kekäle. Ja toisin kuin yleinen luulo (jostain käsittämättömästä syystä) oli, mä en ollut täysi idiootti, joten aavistin kyllä, että niiden välissä kyti jotain, joka kohta leimahtaisi ilmiliekkeihin ja lämmittäisi niitä, mutta polttaisi mut elävältä. Mutta mä olin liian omistautunut, liian kiinni tässä jutussa päästääkseni irti. Se, mitä meidän välillä oli, oli ihan liian hyvää hukattavaksi. Ja niin järkyttävää kuin se olikin tajuta, mä en varmasti löytäisi koskaan mitään vastaavaa. Laiskalle luonteelleni epäominaisesti ja Annen suureksi hämmästykseksi olin hukuttanut sydänsuruni työntekoon. Olin jopa pessyt kaikkien ison tallin karsinoiden seinät. Käskemättä. Olin myös pyytänyt Pirreä pitämään mulle pari tiukkaa estetreeniä. Se oli katsonut mua saamatta sanaa suustaan. (Ja pitänyt mulle sellaista rääkkiä, että mun reisiä oli särkenyt kolme päivää ja olin ollut uskottavampi cowboy kuin Krister lompsiasseni ympäriinsä jalat levällään.) Olin käynyt maastossa Fiian ja Pihlan kanssa. (Siis ratsastaen, en millään kävelyllä, rajansa kaikella.) Kaiken kukkuraksi olin vielä saanut kirjallisia heppapoju-opintojani tehdyksi. Kai se sitten oli totta, että kipu kasvatti ihmistä. Vaikka tosiasiassa teki mieli impata valjasrasvaa. Lapoin lantaa kottikärryihin siis murheellisissa mietteissä. Yleensähän jätin tallityöt yli-innokkaille hoitajille viikonloppuisin, sillä ne tunnetusti olisivat lahjoittaneet vaikka munuaisensa, jos se olisi jotenkin hyödyttänyt niiden kultamussukkahoitohepsuja. Nyt ne ei kuitenkaan olleet uskaltaneet jäädä pyörimään talliin mun marssiessa edestakaisin kuin ukkospilvi, vaan olivat salamaniskujen pelossa lähteneet porukalla maastoon. Olikin varmaan ihan hieno päivä sille, aurinko pilkahteli pilvien välissä ja viileä, lempeä tuuli havisutti lehtiä haalistuvista puista. Käytävällä lompsiessani vilkaisin sisään satulahuoneen avoimesta ovesta; vanha kunnon vaihtoehtonuori Pyrde näytti jynssäävän pilkullisen hoidokkinsa varusteita napit korvilla. Kuunteli varmaan jotain Musea tai Radioheadia. Mutta ihmiskontakti varmaan piristäisi mua, joten jäin nojaamaan satulahuoneen ovelle ja yskähdin kerran. Ei reaktiota. Yskähdin toisen kerran, ja samassa vedin vahingossa sylkeä henkeeni ( ) ja köhin kuin keuhkotautinen. Noh, ainakin sain Pyryn havahtumaan. ”Ööh... ootsä ihan okei?” se tihrusti muhun hämmentyneenä, ja nyökyttelin yskien yhä silmät vettä tirsuen. ”Joo... vedin vaan jotain henkeen...” sain viimein kakistettua ääni paksuna. ”Noh, mitäs Pyry? Mitä viikonloppusuunnitelmia?” Pyry vaikutti entistä häkeltyneemmältä. Olinko mä oikeasti antanut itsestäni näin antisosiaalisen kuvan? Lopulta se vastasi vähän mietiskelevään sävyyn: ”Ööh, no ei sen kummempia, varmaan pelaan tai sitten.. öh.. luen...” Se selkeästi vilkaisi mua vähän tarkkaillen. Odottiko se, että olisin pitänyt lukemista jonain hikisenä nörttiharrastuksena? Ööh, sori nyt vaan, mutta multa sai vain plussapisteitä moisista intellektuaalisista intresseistä, mä kun sain lukihäiriöltäni läpi ehkä Aku Ankan, ja senkin vaivoin. Lisäksi oli syytä muistaa, että mä olin jokin aika sitten kokenut varsin erityisen kohtaamisen kirjojen ympäröimänä. Siis kirjastossa. Joten kirjallisuus oli noussut mun kirjoissa (heh) aivan uudelle arvostuksen tasolle. ”Entä sulla?” Pyry jatkoi velvollisuudentuntoisesti. ”Okei, siistiä”, mä yritin hymyillä vähän, jotta Pyrde relaisi. ”Ei varmaan mitään erityistä. Aattelin lätkyttää uutta änäriä, tuli eilen postissa...” Samassa rinnassa jysähti. Mehän oltiin tilattu uusi NHL 15 sen, mun sydämeni sydämettömän särkijän kanssa, ja suunniteltu kunnon laneja tälle viikonlopulle. Mutta kuinka ollakaan, se turkasen kodinrikkoja oli taas iskenyt väliin... melkein silmiä hikoilutti. ”Aijaa, kiva”, Pyry hymisteli ja rupateltiin vielä hetki. Se oli jees tyyppi, konstailematta oma (ehkä hitusen outo, mutta cool) itsensä. Small talk Pyrdiksen kanssa oli hetkeksi saanut mut unohtamaan petetyn luottamuksen ja särkyneet unelmat. Pysähdyin jopa hetkeksi rapsuttelemaan Taigaa ja Pellaa aittatarhassa vietyäni viimeisen kärryllisen lantalaan. Ne tietenkin tönöttivät aidan vierustalla herkkupalojen toivossa, mutta mä uskottelin itselleni, että ne oli ihan tykästyneet muhun. Siinä oli kaksi otusta, joita en olisi välttämättä syönyt leivän päällä, ainakaan ilman tunnontuskia. Kummatkin tammat kun olivat varsin vaivattomia käsitellä ja muutenkin ihan mukavia karva- ja läskipalleroita. Samassa Pellan hoitaja, kääpiö-Pihla pyyhälsi paikalle. ”Moi Kassu!” se hihkaisi. ”Mitäs sä?” ”Ei täs kurjuutta kummempaa”, mä vastasin jäyhästi ja Pihla nauroi, kuvitteli tietenkin mun vitsailevan. ”Mitä ite?” ”Ihan hyvää, aattelin lähteä Pellalla maast-” Pihla aloitti iloisesti, kunnes mun puhelimen soittoääni (Kummisetä-leffan tunnari) katkaisi sen selityksen. Mä kaivoin luurin esiin, näin ruudulla vilkkuvan nimen ja tuntui kuin olisin saanut raipansivalluksen kasvoille. Painoin punaista ja käänsin katseeni takaisin Pihlaan, joka katsahti mua kummastuneena. ”Ei sun mun takia tarvi olla vastaamatta puhelimeen...” se huomautti vähän oudoksuen. ”Eiku se oli varmaan... puhelinmyyjä”, mä mutisin. ”Just”, Pihla puuskahti ja jatkoi, ”voitais varmaan mennä Pellan kaa maastoesteitä, musta tuntuu että se on taas lihonu... blablablaaaa..blaa...blaaa....” Pihla sai mut melkein nukahtamaan analysoidessaan Pellan painoindeksiä, kunnes mun puhelin pirahti soimaan uudelleen. Mä tiesin kyllä, kuka mua taas tavoitteli, ja olisin varmaan paiskannut koko kännykän hornantuuttiin, ellei Pihla olisi parahtanut: ”Vastaa siihen jo!” Joten ei kai auttanut. Vedin henkeä, lähdin kävelemään aitalta päärakennukselle jotta Pihla ei joutunut todistamaan mahdollisesti teräväksi äityvää sanailua, ja nostin iPhonen korvalleni. ”Yhymm.” ”Mitä jätkä, joko sä pääsit duunista? Millon alotetaan Pleikkarin vatkaaminen?” Mitä jätkä. Ihan niinku mitään ei ois tapahtunu. ”Mä luulin että sulla oli muita suunnitelmia...” mä päätin heittäytyä häpeilemättä marttyyriksi. ”Voi *****. Ootsä mulle oikeesti vihanen? Kasper, ootko sä 15-vuotias teinityttö?” ”No musta toi nyt vaan oli kusinen temppu.” ”Just. Ihan niinku me oltais parisuhteessa. Ootsä Kassu jotenki mustasukkanen musta?” No ok, ei meidän juttua ehkä ihan parisuhteeksi voinut kutsua, mutta musta mä olin silti oikeutettu tuntemaan tällä tavalla. ”En, mut me oltiin hei suunniteltu tätä änäri-iltaa viikkoja...” ”Ja se änäri-ilta on tänään, niinku suunniteltiin.” ”Eiks teidän pitäny lähtee baariin...?” ”Voi ***** mikä jätkä. Aa, sut kutsuttiin sinne baariin myös ja bee, me siirettiinki se reissu ens viikolle. Mä en ymmärrä, mikä sua siinä Rosassa niin riepoo?” Niinpä niin. Rosa. Rosa, joka oli keikutellut itsensä tummat hiukset heiluen mun ja sen väliin. Ensin se oli keplotellut itsensä meidän ”poikien illaksi” tarkoitettuun saunailtaan ja tekstaillut epäilyttävän paljon mun toisen puoliskon kanssa. Rosa, jolla oli siihen jotenkin hypnoottinen vaikutus. ”Sitä paitsi tehän tulitte ihan hyvin juttuun siellä saunallakin...” ”Joo, koska mä olin kännissä.” ”No kännissähän siellä baarissakin oltais. Ei mulla oo ikinä ollu vaikeuksia sun muijan kanssa, miks sulla ois mun?” ”Ei Rosa oo sun muija”, mä älähdin pakokauhua äänessä, ajatuskin kylmäsi. ”Vielä.” Kuulin virneen Tapin äänestä. ”Just.” Mä huoahdin pitkään, mutta en jaksanut riidellä enempää. ”Noh, tuunks mä teille?” ”Ei, mä tuun sinne. Ros on ollu viikonlopun serkkunsa häissä ja Artsi löyhkää ku rankkitynnyri.” ”Ok, lähe vaan ajamaan heti.” Mun rinta tuntui kevyemmältä. Mä olin kuin olinkin voittanut. Kasper 1 – Rosa 0. Mun sydäntä ei ollut siis pilkottu romanttisessa mielessä, vaan mun ja Tapin veriveljeyteen oli tullut särö. Siinä missä me oltiin yleensä pidetty naiset tiukasti erillään meidän kuvioista, Rosa oli nyt selkeä uhka horisontissa, ja mä olin sitä vastaan piikit pystyssä kuin siili. (Ok, siili ei ollut ehkä miehekkäin mielikuva. Kynnet ojossa kuin... kissa? Ei, kissathan kehrää ja jahtaa lankakeriä... Voi paska, unohtakaa koko juttu.) Nytkin meidän pyhä pleikkari-ilta oli ollut peruuntua Rosan ehdotettua baarireissua. Kaiken kukkuraksi mua oli kaavailtu illan kuskiksi. Viestikö mikään muu selkeämmin siitä, että mä olin täysi kolmas pyörä? Ilman Tappia mulla ei olisi ollut mitään. Kukaan ei olisi voinut viedä sen paikkaa. Tallin mieskavalkaadista ei löytynyt ketään, joka olis liipannut edes läheltä. Daniel - ei synkannyt tosiasiassa juuri yhtään, Jesse - rasittava pidemmän päälle puolin ja toisin, Pyry - no jaa, Eetu - vain kuolleen ja puoliksi mädäntyneen ruumiini yli, Jaakko - neljävuotiaan kakaran uupunut isä, Jason - Odelie ei ikipäivänä päästäisi kallisarvoista lastaan mun seuraan. Mutta tänään. Tänään kaikki olisi niin kuin ennen vanhaan. Mun teki mieli heittää kärrynpyöriä kiiruhtaessani tallipihan poikki talolle. Pleikkari, bisseä ja pierunhajua. Tänään pojat olisi poikia.
|
|
Kasper
Uusi ja innokas
Posts: 81
|
Post by Kasper on Oct 14, 2014 18:55:02 GMT 2
14.10.2014
Jaakon auton perävalot vilkkuivat ilkikurisesti mennessään. Mä jäin aloilleni kuin juuri bänät kärsinyt viisitoistavuotias. Palasin (karseaan) todellisuuteen vasta pohjoistuulen vihmoessa poskia... ja harvahampaisen menninkäisen nykiessä mua käsipuolesta. Ei, en ollut menettänyt mielenterveyttäni lopullisesti ja vajonnut psykoosiin, vaan mun vieressä tosiaan pomppi hamsterin ja ufon risteytyksen näköinen otus, joka killitti mua odottavasti kurahaalariaan kiskoen. ”Kaspel, mennäääään jooooo!!!” Mun elämästä ei tragikoomisia käänteitä puuttunut.
Chao, Jaakon eukko ja baby mama oli saanut migreenikohtauksen, ja Jaakko oli varsinaisena kultamussukkana lähtenyt kuskaamaan naista huollettavaksi. Niiden rakkauden hedelmä, 4-vuotias terävähampainen pirulainen nimeltä Luka, oli tietenkin dumpattu mun kontolle. Luka kun oli tauolla päivähoidosta, kun Hippulat-päiväkoti ei ollut kuulemma ”ihan oikea paikka” sille. Chao ei allekirjoittanut puljun kasvatusmetodeja, mä taas uskoin Lukan terrorisoineen muita kakaroita minkä kerkesi.
Ja nyt mä saisin tämän vihulaisen veitikan kontolleni ”muutamaksi tunniksi”. Just. Olin satavarma, että Chaon saatua helpotusta oloonsa ne linnoittautuisi kämppäänsä loppupäiväksi ja ”unohtaisi” kersansa mun huomaan iltaan asti.
”Luka, kuuntelepa”, mä pidättelin poikaa väkisin paikallani. Me oltiin vanhoja tuttuja, mutta mulla ei tietenkään ollut siihen mitään auktoriteettia, nytkin se riuhtoi sinne tänne kuola suusta valuen. ”Tallilla pitää sitten oikeesti olla kunnolla, et saa juoksennella mihinkään ja tottelet kaikkee mitä mä sanon.” Koska säännöt kaikuivat kuuroille korville, lisäsin uhkaavasti: ”Tai...” ”No? Mitä sää teet?” ”Annan selkään”, mä huomasin sanovani. Ups. Chao pieksisi mut alta aikayksikön, jos saisi tietää mun uhkailevan sen pikku kullanmurua jo ensi minuutteina. ”Et sää uskalla!” Luka isotteli. ”Sitä paitsi lapsia ei saa kulittaa. Siitä voi joutua vankilaan. Mää kellon äitille... ja poliisille.” En tiennyt, kumpi mua pelotti enemmän.
Noh, ei kai auttanut kuin yrittää selviytyä joistain arkiaskareista ja pitää Luka hengissä. Helpommin sanottu kuin tehty, sillä heti kun päästin irti pojan haalarista, se singahti matkaan kuin kuuraketti ja kiljui korviahuumaavasti: ”JIHUUUUU!!! SEIKKAILUUUUUUUUUUUUUU!!!!!” niin, että lähimmät kaakitkin olivat saada sydänhalvauksen. Jouduin nöyryytettynä juoksemaan sen perässä, ja saadessani sen viimein kiinni hengitin raskaasti ja hikikerros tuntui liisteriltä takin ja selkärangan välissä. ”Onpas sulla huono kunto”, Luka kommentoi. ”Mun isi jaksaa juosta vaikka Luotsiin.” ”Just”, mä tyydyin sanomaan, vaikka mulla olisi ollut sananen jos toinenkin sanottavani sen isän fyysisestä hapesta. Saatuani Lukan viimein sisälle talliin, jossa odotti karsinoidensiivousurakka, päätin kuitenkin yrittää vähän hellempää lähestymistapaa. ”Kuule Luka. Mä alan siivota noita karsinoita, niin sä saat leikkiä täällä tallissa, kunhan pysyt sisällä etkä sotke. Käykö?” Lukan silmät alkoivat loistaa ja se oli selvästi jo tekemässä sotasuunnitelmaa. Mä aavistelin pahaa, ja aloinkin siivota karsinoita Usain Boltin vauhtia.
Luka ryntäili ympäri tallia ja höpisi jotain käsittämätöntä mennessään. Kohta alkoi kuitenkin olla epäilyttävän hiljaista. Jopa mun lastenhoitokokemuksella ymmärsin, että se tiesi aina vaaraa. ”Luka?” mä kailotin niin että käytävä kaikui, ja sain vastaukseksi etäistä hihitystä. Jep, elossa se oli. Jatkoin duunia ja kuulin aina silloin tällöin juoksuaskeleita. Kunnes yhtäkkiä askeleet viipottivatkin karsinanovelle ja mua kohtaan viskottiin sade jotain pehmeää ja pyöreää... siis heittelikö tämä lapsi mua hevosenpaskalla??? ”LUKA?? MITÄ PIRUA??” ”KAKKAHYÖKKÄÄÄÄYSSS!!!” Luka julisti mahtipontisesti ja oli jo karkaamassa, mutta mä sain sen hupusta kiinni ja nostin kirkuvan ja huitovan pojan ilmaan. ”Luka, anto olla sitten viimenen kerta ku heittelet paskaa kenenkään niskaan!!! Ja sullahan ei oo ees käsineitä?!?” Ei voinut olla totta. Mä jouduin törkeän terrori-iskun uhriksi, ja nyt mun täytyi vielä kantaa syyllinen vessaan ja pestä sen haisevat kädet??? Luka ulisi kuin ajokoira. ”Sää kiloilit! Sää sanoit paska ja pilu! Sun suu pitää pestä saippualla!” poika vikisi kun hinkkasin sen sormia puhtaaksi varsin kärsimättömin ottein. Mä olin jo vastaamassa jotain rumaa, mutta hengähdin syvään. Tää oli vaan karman payback siitä, miten monta päiväkotitätiä ja opettajaa mä ajoin skidinä hermoromahduksen partaalle. ”Joo, anteeks, se ei ollu fiksua multa. Mutta toi oli vähän ilkeä temppu. Mä luulin että me ollaan kavereita.” ”Noooooo...” Luka oli punnitsevinaan ja pälyili mua kulmien alta. ”Voiaan me olla kaveleita. Mutta sää et saa huutaa mulle.” ”Okei”, otin näköjään käskyjä vastaan 4-vuotiaalta, täysin kaikkien kasvatusoppien vastaisesti. ”Ja sä et saa tehdä mitään typeriä tempauksia, jooko?” Luka huoahti dramaattisesti. ”Okei. Mää ylitän leikkiä ihan kiltisti.” ”Hyvä. Ku mä oon saanu tän tehtyä, voidaan tehdä jotain mukavaa”, mä lupasin leppyneenä.
Ja niin rauha vallitsi taas hetken. Kunnes Luka yhtäkkiä marssi käytävällä muina miehinä suunympärys ruskeassa tahmassa. Mä tuijotin sitä kauhistuneena ja yhdistin mielessäni tän tempauksen edelliseen episodiin. Ei kai se nyt niin pimahtanut voinut olla...? ”Luka”, yskähdin. ”Mitä sä oot syöny...?” ”Eeeeen mitään... löysin vaan helkkua...” Okei, hyvä, se ei ollut mättänyt kuonoonsa eritteitä. ”Mistä?” ”En kello”, poika vastasi uhmakkaasti. Mä huomasin toimiston aukinaisen oven ja laskin nopeasti 1+1. Voihan Pellan papana, oliko se kersa keplotellut rähmäiset näppinsä Annen ja Ellin ”salaiselle” suklaavarastolle?!?! Kyllä. Suklaarasiat oli piilotettu huomaamattomasti sohvatyynyn taakse. Kauhukseni huomasin, että Luka oli rouskuttanut jopa Pyhää Piparisuklaata. Ja tietenkin se oli purrut levyä itseään, ei katkonut itselleen pienempiä palasia. ”Luka”, mä huoahdin. ”Anne varmaan oikeesti suuttuu sulle. Toihan on varastamista. Et sä voi mennä ronkkimaan toisten kamoja ja ottaa niiltä jotain ilman lupaa.” ”Noku mää en oo syöny pitkään aikaan kalkkia”, Luka inisi. Huoh.
Noh, Anne saisi pitää pojalle moraalikasvatustuokion, mä päätin vaan saada ne karsinat siivotuksi. Hetken kaikki olikin taas kondiksessa, Luka leikki itsekseen cowboyta ja kirmasi ympäriinsä kaviokoukku pyssynään. Kohta oli kuitenkin taas hetken hipihiljaista, ja sitten tallia vavahdutti kimeä rääkäisy ja sen jälkeen itkukonsertto. Löysin Lukan satulahuoneesta, jonka lattialle oli levitetty kaikki mahdolliset satulahuovat, loimet, pintelit ja suojat. Syy, miksi Luka itki, oli että se oli näköjään yrittänyt nostaa (varmaan tonnin maksanutta) satulaa telineestään, kaatunut, lyönyt päänsä jakkaraan ja saanut vielä satulan päällensä. Jos se ei olisi saanut satulahuonetta näyttämään kaatopaikalta alle kymmenessä minuutissa, mun olisi käynyt sitä huomattavasti enemmän sääliksi. ”Luka, mitä sä oot tehny?!” ”Mää ylitin lakentaa majaa...” Just. Varsinainen arkkitehti. Tarkistin, ettei se ollut vahingoittunut sen enempää (toivottavasti pään kolahdus olisi saanut sen järkiinsä, mutta kaiketi turha toivo), puhalsin muka kolottaviin kohtiin ja huijasin sen auttamaan siivouksessa (”Kuinkahan monta minuuttia meillä kestää että saadaan tää satulahuone siistiksi? Edellinen ennätys on viis...”).
Sain viimeinkin karsinat siivottua ja Lukakin oli taas piristynyt ja selitti jotain omituista jostain telkkariohjelmasta. Häiriintynyttä settiä. Kaikenlaista sitä lapsille teeveessä näytettiinkin. Anne tupsahti talliin. ”Ai moikka Luka!” se suli hymyyn (joskin hiukan varautuneeseen sellaiseen, Lukan maine kyllä tunnettiin). ”Onko äiti käymässä tallilla?” ”Ei, ne meni sailaalaan. Mä tulin vaan auttamaan Kaspelia”, Luka röyhisti rintaansa. Öööööh. Auttamaan ehkä sairaslomalle pääsyssä, kun mä jossain vaiheessa varmaan sekoaisin lopullisesti. ”Nonni, kiva. Kassuhan vois käyttää sua ratsastamassa. Voit mennä vaikka jommalla kummalla meidän shettiksistä”, Anne lupasi maireasti ja sulkeutui sitten toimistoon. Sen hymy hyytyisi pian, kun Lukan suklaiset sormenjäljet sohvanpinnasta ja hampaanjäljet suklaalevyistä iskisivät sen tajuntaan... ”Jooooo!! Latsastamaan!!!” Luka hihkui. Ehkä siitä kasvaisi Jaakon manttelinperijä Seppeleen tallipoikien joukossa. Niistähän voisi tehdä leffan, Seppeleen kuningas. Jaakko veisi poikansa maneesin katolle ja viittilöisi Seben tiluksia. ”Katso, Luka. Kaikki, mitä valo koskettaa on kuningaskuntaamme... Hallitsijan aika nousee ja laskee, kuten aurinko. Eräänä päivänä aurinko laskee minun hallinnolleni ja nousee sinun kuninkuudellesi.” ”Entä tuo varjoisa paikka?” ”Se on rajojen ulkopuolella... Artsin ravitalli... Et saa ikinä mennä sinne, muuten joudut rappiolle ja valtakuntasi tuhoutuu...”
Eipä aikaakaan, kun vastahkoinen Siiri lampsi syksyisessä metsässä minä riimunarrun päässä raahautuen, Luka istuen selässä naama loistaen. Se oli halunnut ehdottomasti maastoon, koska kentällä latsastus oli tylsää ja typelää (”paitsi jos mää saan hypätä esteitä”) ja oli vielä inttänyt osaavansa latsastaa ilman taluttajaa. No joo, olihan se tietenkin kulkenut talleilla jo kohdussa, mutta mä en riskeeraisi meidän kummankaan henkeä. Ja niinpä kuuntelin puolella korvalla pojan jatkuvaa höpötystä niiden kissan mahdollisista supervoimista, sen kaverin Karemin bmx-pyörästä, Pokémon-pelistä... läpäläpälää. Noh, oikeastaan Lukan juttuja oli ihan hauska kuunnella ja se oli pohjimmiltaan hyvä jätkä, ihan normaali villi 4-vuotias. Jouduin kuitenkin toppuuttelemaan sitä, kun se alkoi esitellä osaamiaan karateliikkeitä Siirin selästä käsin. Reissun ehdoton kohokohta oli se, kun mä erehdyin pysähtymään hetkeksi solmimaan kengännauhani: Luka näki hetkensä tulleen ja alkoi paukuttaa Siiriä kantapäillä kylkiin sellaisella voimalla, että tamma ihan sävähti ja ehti ottaa yhden laukka-askeleenkin, ennen kuin mä ehdin riimunnarun varteen. Luka paistatteli omahyväisyydessä.
Tallille saapuessamme siellä riittikin kuhinaa; ensimmäisten hoitajien koulupäivä oli loppunut, ja ne parveilivat jo innokkaina tallissa. Luka oli jo huomattavasti enemmän hallinnassa, ja auttoi mua kiltisti Siirin hoidossa. Se harjaili ponia luontevasti ja pesi oma-aloitteisesti kuolaimetkin ja halusi taluttaa Siirin tarhaan. Annoin sen kävellä ihan ponin vieressä ja pitelin itse löyhästi riimunnarun päästä kiinni, just in case, vaikka shettis olikin oppinut ottamaan lungisti muksujen läheisyydessä.
Mä lakaisin käytävän pikapikaa sillä aikaa kun Luka saapasteli käytävällä isännän elkein, tallitytöille kukkoillen. Se jopa pysähteli karsinoiden ovien eteen ja oli lukevinaan nimikylttejä. Osasi muka lukea. 4-vuotiaana. Eikä aikaakaan, kun poika sai kaipaamaansa huomiota. Pieni, soma blondi, jota mä en ollutkaan varmaan aikaisemmin nähnyt, pelmahti sen luokse silmät loistaen – ehkä sen äidinvaistot oli heränneet pelkästään Lukan hämäävän söpöstä ulkonäöstä. Maantienväriset kiharat ja suklaasilmät – olihan Luka söpö. ”Moikka pikkumies! Ootko sä ihan yksin täällä?” tyttö kujersi. ”Eeeeen”, Luka vastasi rempseästi. ”Mun äitin piti mennä sailaalaan ku sillä on mikleeni, ni isi toi mut tänne. Mun isi on töissä täällä.” ”Ai...” tyttö vaikutti hämmentyneeltä, nosti katseensa ja näki – mut. Se meni vähän hämmentyneen näköiseksi, mutta räpäytti sitten silmiään ja jatkoi Lukalle höpöttelyä. ”Mun nimi on Ella-Maria eli Cella, mikäs sun nimi on?” ”Mää oon Luka”, Luka vastasi naishuomiosta polleana (isänsä poika). ”Mää osaan jo latsastaa ite. Uskokko?” ”Vitsi, sähän oot jo iso mies sitten”, Cella kehaisi. ”Kävisköhän sun isille, että sä tulisit meidän tyttöjen kanssa mehulle tonne hoitajahuoneeseen?” se kysyi Lukalta ja vilkaisi jostain käsittämättömästä syystä mua. ”Nooo voinhan mää tulla... ois kyllä hyvä jos teillä ois pullaa tai keksiä...” Mä hymähdin kun Luka saapasteli Cellan käsipuolessa kohti hoitajien huonetta. Mikä jätkä...
Mä olin ehtinyt jo unohtaa huoltajanroolini tyttöjen omittua Lukan, kunnes Jaakko ilmoitti olevansa pihassa parin minuutin päästä. Niinpä saapastelin portaat ylös ja kohtasin unohtumattoman näyn: Luka retkotti reteästi sohvalla keksejä mutustaen, tallityttöjen ympäröimänä. Nadja, Inkeri, Cella, Clara ja Helge vaikuttivat korviaan myöten ihastuneilta Jaakko junioriin. ”Nonni, Seppeleen prinssi”, mä virnistin Lukalle. ”Sun ois aika lähteä kotiin.” ”Ihan tylsääääää”, Luka märisi. ”Kotona on ihan tylsää ja pitää vielä olla ihan hiljaa jos äiti on sailas...” ”Läpäläpä, ylös nyt”, mä komensin. ”En mää halua...” Lukan alahuuli alkoi väpättämään, ja Nadja kiirehti pörröttämään sen kiharoita. ”Luka, kuuntele nyt vaan sun iskää...” Mun pää löi tyhjää, tuijotin tyttöjä hämmentyneenä ja katsoin, miten ne halaili Lukalle moikat ja talutin pojan sitten ulos. Ei kai ne kuvitelleet...?
”Noh, mites meni?” Jaakko seisoi jo röökillä tallinpihassa. ”Ihan jees, vai mitä, Luka?” mä katsahdin pieneen sankariin kuin salaliittolaiseen. ”Joo! Iskä, Kaspel anto mun latsastaa!!!” ”Nonni, teillähän on sitte ollu hyvä päivä”, Jaakko hymähti. ”Kiitos, pelastit pulasta. Luka, mitäs sä sanot Kassulle kun se huolehti susta?” Luka kääntyi muhun, katsoi mua syvänruskeilla silmillään ja sanoi hitaasti vakavalla äänellä: ”Kiitos, Kaspel, että saan olla sun ystävä.” … Ai perhana, tuuli kuljetti varmaan jonkun roskan silmään...?
”Toi Luka on kyllä niin söpö”, Helge päivitteli mulle tallissa. ”Kuin vanha se on?” ”Öö... neljä vissiin... ja se on kyllä hauska muksu, vähän rasittava välillä...” ”Varmasti”, Helge sanoi jotenkin empaattisesti ja loi muhun pitkän, ymmärtävän katseen. ”Kasper, vähän söpöä, että sä toit Lukan tallille”, paikalle viipeltänyt Inkerikin henkäisi. ”Ööh, no sen mutsi sai siis pahan migreenin, ni se tuli hoitoon...?” ”Hyvä, että te ootte sen äidin kanssa hyvissä väleissä”, Inkeri nyökkäili. ”Öööööööööö.. miks en olisi...?” mä aloin pikkuhiljaa ymmärtää, mitä tyttöjen päissä liikkui. ”Niin siis eihän se meille kuulu yhtään”, Helge kiiruhti paikkaamaan. ”Hei tytöt, kai te ootte tajunneet että Luka on Jaakon ja Chaon poika...? Mä siis vaan vahdin sitä muutaman tunnin...” Inkeri ja Helge lehahtivat molemmat pinkeiksi poskiltaan. ”Öö – sori – me luultiin ku Cella sano -”
Ja harvoin oli tallissa kuultu Kasper Laineen nauravan yhtä makeasti kuin sinä päivänä.
|
|
Kasper
Uusi ja innokas
Posts: 81
|
Post by Kasper on Oct 17, 2014 21:10:54 GMT 2
17.10.2014
Olin uhrannut paljon Seppeleelle: ajoittaisen mielenterveyteni, vanhojen kunnon villikkoaikojeni raikulimenon, yöunia... Päärakennuksen poikamiesboksiin muutettuani olin myös menettänyt yksityisyyteni. En kehdannut ryömiä kotiin aamuyöstä, ja mahdolliset vieraatkin salakuljetin palatsiini salakähmäisesti kuin KGB:n agentti. (Okei, pakko myöntää että mä saatoin olla, öh, hiukkasen vainoharhainen, eikä ketään varmaan oikeasti kiinnostanut turpakarvaakaan, mitä mä vapaa-ajallani puuhastelin. Mutta kuvitelkaapa itse asuvanne työpaikallanne ja kaiken kukkuraksi vielä pomonne kanssa samassa rakennuksessa. Vähemmästäkin sitä tunsi olevansa Big Brotherissa. Sitä paitsi Kristerin ollessa sairaana mä olin välillä kuullut sen yskintää. Selkäpiitä karmi kun mietin, mitä kaikkea Annen ja Krisun korviin kantautui mun kämpästä...)
Jep, siinä missä Roope Ankka kieriskeli miljardeissa, mä ryvin häpeämättömästi itsesäälissä. Nyt nimittäin Seppele oli vienyt multa jotain, josta olisin melkein ansainnut seuraavaan palkkaan lisätienestejä henkisen kärsimyksen johdosta. Tämä ”jokin” saattoi olla haiseva, kirppuinen ja sähisevä, mutta silti...
”Siis sä mitä?” Mä tuijotin Danielia epäuskoisesti syliini keräämieni likaisten loimien takaa. Se vääntelehti nolona ja vilkaisi apua anellen vierellään satulahuoneen ovella seisovaan Lynniin. ”Kape mä oon oikeasti pahoillani, me ei ehditty kissaa sanoa – eiku siis -” Dani tajusi vertauskuvansa tahdittomuuden ja yskähti, katsahtaen taas kuvankauniiseen eloveenaansa, joka nyökytteli räpytellen ripsiään kuin eksynyt bambi. ”Kasper, anteeksi! Mulla on oikeasti paha mieli tästä”, Lynnkin vakuutti, epäilemättömän vilpittömästi. ”Se tapahtu niin nopeesti, Dani ei ehtinyt mitenkään reagoida, ja sit olikin jo liian myöhäistä... Jos me voidaan mitenkään korvata tää, me tehdään se ihan varmasti...” Mä huoahdin. ”Missä se on?” ”Me nostettiin se autoon, ettei kukaan alkeistuntilaisista järkyty ruumiin näkemisestä”, Lynn vastasi varovasti. Mä huoahdin uudelleen. ”Okei... noh, mä voin tulla hakeen sen vaikka heti... ni teidän autoon ei tartu mitään hajua...” Laskin loimet käsistäni (tunkisin ne pesukoneeseen heti suruajan, joka tulisi olemaan kestoltaan ehkä 10 minuuttia, päätyttyä).
Siinä se sitten makasi, Danin luksuskaaran takapenkillä, kieli ulkona ja harottavat silmät sirrissä, pölyisenä ja vastenmielisen näköisenä. Oikeastaan Pena oli niin itsensä näköinen, että hädin tuskin tunnistin sitä kuolleeksi. Vasta kun kahmaisin sen loimen sisään ja nostin syliini, uskoin sen heittäneen lusikkansa (tai tässä tapauksessa ehkä leluhiirensä) nurkkaan, sillä täysissä hengen ja ruumiin voimissa ollessaan Pena ei ollut turhaan ansainnut lisänimeä ”Ghettopena” - se ei todellakaan sietänyt minkäänlaista lääppimistä ja hipelöintiä. Vanha kunnon GP, mun uskollinen ystävä, joka oli lukemattomat kerrat saanut mut kusemaan housuun (pari kertaa ihan kirjaimellisesti) tuotuaan avonaisesta ikkunasta sisälle milloin minkäkin rotan, linnunpojan, päästäisen tai sammakon. GP, joka oli arpinen kuin Al Pacino Scarface-leffassa, sillä se oli kulmakunnan ehdoton gangsteri, joka pieksi pataan niin kissoja, koiria kuin todistetusti kettujakin. GP, jonka mieskunnossa ei ollut valittamista, sen todistivat keväiset oodit seudun kissattarille.
Olin adoptoinut Penan ravitallilta; siellä riettaudellista elämää viettivät myös kissat, ja (sori vaan) pennut pääsivät toisinaan päiviltään niitä ollessa pilvin pimein. Mä olin adoptoinut sen säälistä, pienen oranssin karvapallon, jonka herttainen ulkonäkö oli pettänyt kissan vanhetessa – siitä tulikin takkuturkkinen, löyhkäävä, äkäinen otus. Me oltiin miltei sielunkumppanit. Tää kissa oli mun toteemieläin. Mutta sellaista elämä oli. Epätasaisesti jaettuja nallekarkkeja. Danielien yliajamia kissoja.
Käärin Ghettopenan sanomapaperiin, hain autotallista lapion ja lähdin hautaamaan vanhaa kuomaa metsänrajaa. Kuten tavallista, mikään ei jäänyt Seppeleessä tallitytöiltä huomaamatta, ja Loviisa kuikuili mun suuntaan häpeilemättömän uteliaasti talutettuaan juuri Frankin tarhaan. ”Kassuuuu?? Mikä sulla on käsissä??” Aioin jättää kylmästi vastaamatta, mutta Loviisan haukankatse oli jo rekisteröinyt jotakin karvaista ja pörröistä, ja se koikkelehti mun luokse innoissaan: ”Voiii, onko sulla joku kissa siinä? Ihanan värinen... Hei... Onko se... kuollut?” Loviisa katsahti muhun silmät kosteina. ”Onks tää sun kissa?” ”Oli”, mä korjasin. ”Meen hautaa sitä tonne metsänrajaan.” Ups, virhe, sillä Loviisa tulkitsi tämän kutsuksi järjestää jonkinlainen yleinen jäähyväistilaisuus mun kissalle, johon kukaan sebeläinen ei varmaan ollut koskaan päässyt koskemaan sormenpäälläkään. ”Hei, me tullaan kans, mä käyn huikkaamassa tytöille!” Ai. Kiva.
Eikä aikaakaan, kun lauma hoitajia ympäröi mut kun kaivoin hiki päässä kuoppaa Penalle maneesin taakse, nuoren koivun juureen. Nadja oli saanut kunnian kannatella Penan (painavaa) ruumista, ja se otti tehtävänsä vakavasti, vaikka sekä kissan paino että viehättävä ominaistuoksu olivat ilmeestä päätellen selkeästi yllättäneet sen. Vaivautuneen hiljaisuuden ja intensiivisten katseiden ahdistamana sain hautakuopan kaivettua vikkelään ja Nadja laski Penan hellästi hautaan. Yllätys yllätys, sen pullerot raajat juuri ja juuri mahtuivat koloon, joten potkin sen tassut kuoppaan aika kovakouraisin ottein (ts. survomalla kuin hedelmiä tehosekoittimeen), mikä sai tallitytöt vaihtamaan pitkiä katseita keskenään. C'mon, se kissa oli jo kuollut, turha suunnitella eläinsuojeluvalvojalle soittamista.
”Kasper, haluaisitko sä sanoa jotain Penin muistoksi?” Britta tiedusteli hartaalla äänellä. Peni. Just joo. Täähän oli pyhäinhäväistystä. Mutta noh, miksikäs ei. Hoitajien ilmeistä päätellen kun ne näyttivät ajattelevan, että mä olin ehkä käymässä läpi jonkinlaista emotionaalista kriisiä menetettyäni kotieläimeni, ja ajattelin vähän härnätä niitä. ”Pena, Pena, Pena”, mä aloitin (muka) tärisevällä äänellä, ja pysähdyin huoahtaen. Tytöt näyttivät ällistyneiltä, olinko mä todella liikuttunut?! ”Yksinäisten öideni lämpö, surullisten päivieni valo.” Mä olin pudistavinani päätäni syvällisten mietteideni painamana. ”Toisinaan myös huonossa taloustilanteessa nälkäkuolemalta pelastaja – kiitos Pena, että opetit mut nauttimaan rotanlihan mausta.” Tytöt tuhahtelivat ja märisivät, mutta mä jatkoin teatraalisella äänellä: ”Pena, sä kuolit uhrina Suomen holtittomille nuorille kuskeille ja liian lepsulle ajokorttipolitiikalle. Mutta älä huoli, sun muisto elää meidän mielissä ja sydämissä. Sä jäät elämään... -” mä vetäisin henkeä ”- kirjaimellisesti, nimittäin kaikkien Liekkijärven kissojen geeniperimässä, sillä vikkelätassuisena sä ehdit muhinoida kaikkien kulmakunnan tyttökissojen kanssa.” Siinä missä mä sain hädin tuskin pidettyä naamani peruslukemilla, tytöt näyttivät vähemmän vaikuttuneilta mun muistopuheesta, ja loivat muhun kyllästyneitä katseita lähtiessään takaisin tallille.
… Tyttöjen lähdettyä mä peittelin Penan hautakumpareen vaahteranlehdillä ja jäin hetkeksi seisomaan aloilleni. Ilmassa oli ehkä aste pakkasta; hengenvedot huurtuivat loppusyksyn kirpeydessä. Metsän läpi kävi raikas tuuli, joka tuoksui kuin luonnon pehmeiltä jäähyväisiltä, kun talvi pian käärisi sen routaan. ”Noh, Pena. Toivottavasti löydät läskejä rottia siellä vehreämmillä metsästysmailla...”
|
|
Kasper
Uusi ja innokas
Posts: 81
|
Post by Kasper on Oct 20, 2014 19:50:39 GMT 2
20.10.2014Mä makasin muumion tavoin kapaloituneena peittoihin ja viltteihin autuaan tietämättömänä ympäröivästä maailmasta. Balsamina toimi nihkeä hiki, ja pyramidina luksusyksiöni. Eilisen yön pimeinä tunteina olin suorittanut supersankarioperaation, joka oli uuvuttanut mut täksi päiväksi punkanpohjalle. Artsi ja Ros olivat yli yön kestäneellä ravireissulla, joten Tappi piti ravitallia yksin pystyssä parin vuorokauden ajan. Kuinka ollakaan, juuri silloin yksi kaakeista keksi saada ruhtinaallisen suolistotukoksen jota ähkyksikin kutsuttiin, ja Tappi oli tietenkin soittanut mulle kahdeltatoista yöllä itkunsekaisen avunpyynnön. Niinpä me oltiin taluteltu puhisevaa ja pörisevää Ramboa tallipihassa yhdenkin kakkakikkareen toivossa – eläinlääkärilläkin kesti melkein puolitoista tuntia päästä paikalle. Unohtumaton elämys, joka epäilemättä kasvatti mua henkisesti (ja sai mut ymmärtämään, miten käsittämättömän idioottimainen mun uravalinta olikaan). Ironista sinänsä, että saadessani siivota about 30 karsinaa vähintään 5 kertaa viikossa yleensä toivoin, että hevosten peräsuolet pysyisivät tukossa, mutta eilen yönä mä olisin voinut lahjoittaa toisen munuaiseni yhdestä lantapallerosta. Melkein itkimme Tapin kanssa onnesta, kun Rambo viimein nosti häntäänsä kello 4:49 aamuyöstä. Haiseva läjä sai meidät laulamaan hoosiannaa. Ja tämän päivän olinkin tuskaisen aamutallin jälkeen viettänyt vällyjen välissä, kunnes... DINGGGGGG DONGGGGGG Raotin ähkien rähmäisiä silmiäni ja yritin herätellä tahmeaa aivotoimintaa. Kuka mun ovella voisi olla? Tappi oli varmasti samanlaisessa koomassa, kirjastotäti oli töissä, Anne oli armahtanut mulle vapaapäivän...? Eli ehkä ovella olisi joku mun intohimoisista ihailijoista. Yäk. Pää takaisin tyynyyn. DINGGGG DONGGGGGGGGGGGGGGGGG Kasasin tyynyjä oranssien kutrieni päälle, sillä mikään mahti maailmassa ei saisi mua nusemaan ylös eilisöisen koettelemuksen jälkeen. Mähän olin pelastanut hengen niinku David Hasselhoff Baywatchissa. Mä en todellakaan nousisi - DINGGGGGGGGGGGGG DOOOOOOOOONGGGGGGGGGGGGGGG Voi #¤%=)#)%. Raahauduin ähkien ja kiroillen ylös. Tähän kotirauhan rikkomiseen ei olisi kuin ehkä kolme hyväksyttävää syytä: talli olisi tulessa, joku hoitajista olisi saanut ebolan, tai tuttu pizzerianpitäjä Ahmed olisi päättänyt yllättää mut kotiinkuljetetulla iskenderkebulla. Muussa tapauksessa purkautuisin häiriköijän naamalle verbaalisesti kuin tulivuori. Riuhtaisin ulko-oven auki näyttäen varmaan samalta kuin Shrek siinä ykkösleffan alussa, jossa se aina raivostui kun joku uskaltautui sen suotontille. Ja siinä portailla nököttikin kultatukkainen Tuulia eksyneen ja aran näköisenä. Siltä livahti varmaan jotakin lahkeeseen mun pöllähtäneen ulkonäön ja vesikauhutautisen ilmeen takia. ”Ö-ö-ööh.. moi...” Tuulia piipitti kuin se onneton varpunen siinä joululaulussa. Mä örähdin jotain epäselvää sielunveljeni, vihreän suohirviö Shrekin, tyyliin, ja tajusin vielä, että mun harjaamattomista hampaista lähtevä löyhkä olisi varmaan riittänyt tainnuttamaan Tuulian. ”Tota... sitä mä vaan että...” Tuulia sopersi ja väänteli jotain valkoista laatikkoa sormissaan. Sitten se hengähti syvään ja työnsi boksin mun käsiin. ”Hyvää nimipäivää!” Mä näytin kauhistuneelta ja yllättyneeltä kuin positiivisen raskaustestin pissannut teiniäiti. ”Täh?” ”Tänään on sun nimipäivä”, Tuulia tokaisi vähän rentoutuneempana, ”mä leivoin sulle Marianne-muffineita.” Mä olin unohtanut koko nimipäiväkalenterin olemassaolon. Saatikka että olisin muistanut mun oman nimipäivän. Meidän välille laskeutui vaivautunut hiljaisuus. Tuulia liikahti levottomasti. ”Noh, ei mulla muuta. Toivottavasti ne on hyviä... nähään...” Se ehti jo kävellä muutaman metrin, ennen kuin mä toinnuin ja ähkäisin sen perään: ”Ohdotahhh!” ”Ai mitä?” Tuulia kääntyi hölmistyneenä. Mä köhin kurkkua selväksi. (Tupakanpolton riemut. Kuulostaisin muutaman vuoden sisällä ihan Paula Koivuniemeltä.) ”Niin että oota... sori, mä heräsin just... kiitti tosi paljon, Tuikku.” Mä olisin voinut jättää tän tähän, sulkea oven, painua takaisin unten maille, mutta olin viime aikoina tehnyt liian paljon hyvää ja jollakin kuvottavalla tavalla varmaan vähän pehmentynyt, ja niinpä mun supersankari-minä otti vallan, ja... ”Haluisitsä tota... kahvia tai jotain?” ”Öhh... no joo.. vaikka!” Tuulian kasvot kirkastuivat. Musta oli tulossa niin outo. Ekstrana vielä Kasperin toinen persoona, Seppeleen salainen sankari, ummetuksesta kärsivien ponien pelastaja, sokeririippuvaisten hoitajien suklaakääreiden siivoaja ja kadonneiden harjojen paikalleen palauttaja, KAVIOKOUKKUKASSU!!!
|
|
Kasper
Uusi ja innokas
Posts: 81
|
Post by Kasper on Oct 23, 2014 21:29:03 GMT 2
23.10.2014
Talvi hiippaili Seppeleen nurkilla epäilyttävästi kuin baarissa teinityttöjä metsästävä viisikymppinen. Aamut olivat alkaneet olla viileän raikkaita, kirpeitä kuin hedelmädrinkki; ilma melkein salpasi hengityksen, kun astuin ulos ensimmäisen kerran kuuden aikaan.
Seppeleen tallielämässä sen sijaan lämpötila lähenteli tropiikkia. Karsinoidenseinät suorastaan hohkasivat kuumaa, ja mun hiusrajalla helmeili tuskanhiki muustakin kuin lannanlappaamisesta: tallikäytävät olivat muuttuneet eläimellisten viettien viidakoksi.
Tää syksy oli ollut muutenkin Seppeleessä täynnä (uuvuttavaa) draamaa, ja mä kinuaisin pian raskaan työn lisää. (Erittäin raskaan ja erittäin likaisen työn lisät - Poikkeuksellisen raskaissa, likaisissa tai vaikeissa olosuhteissa suoritettavista töistä voidaan paikallisesti sopia maksettavaksi korotettua palkkaa. Raskaat, likaiset ja vaikeat olosuhteet – triplabingo.) Kopukoiden tallomat varpaat ja murjomat kylkiluut olivat ehkä ihan siedettäviä, sillä ainakaan hevoset eivät esim. saaneet jotain vaaleanpunaisia, hunajantuoksuisia ihastuksia ja vielä tunnustaneet niitä toiveenaan vuosisadan rakkaustarina. Talliväki sen sijaan.................. huooOOOOoooh.
Välttelyn ja välinpitämättömyyden mustan vyön ansainneena mä olin onnistunut pakenemaan varsinaisesti mua koskettavaa dilemmaa mestarillisesti, kiitos siitä kaikille universumin voimille. Sen sijaan tallin uunituoreita lemmenkipeitä kyyhkyläisiä en päässyt karkuun, vaan ilmeisesti alitajuisesti haistoin niiden hyrräävät teinihormonit satojen metrien päästä ja satuin aina yllättämään ne toistensa kimpusta. Näky, joka olisi saanut pehmeämmät sydämet sulamaan, sai mut oksentamaan suuhuni.
Kyseessä oli siis Seppeleen sydänkäpysistä uusimmat, pariskunta jota mun aivokapasiteetti ei koskaan kykenisi käsittämään. Siinä missä Inkeri oli herttainen ja kiva, Eetu sai mut toivomaan että olisin elänyt dinosaurusten aikana ainoana ihmisenä koko maapallolla. Tai että mä olisin voinut singahtaa jollekin kaukaiselle planeetalle ikuisiksi ajoiksi ilman kontaktia lajitovereideni kanssa. Tai että olisin ajautunut autiolle saarelle keskelle aavaa merta. Tai edes Liekkijärveä.
Noh, varmaan sitten vastakohdat vetivät toisiaan puoleensa tai Inkerillä oli jotain vakavia mielenterveydellisiä ongelmia – joka tapauksessa, mä olin pelmahtanut paikalle jo useamman kerran juuri, kun kaksikko oli ilmeisesti suorittamassa jonkinlaista biologian kotitehtävää tutkien toistensa nielurisoja.
Ahdistuneena ja traumatisoituneena olin löytänyt kohtalontoverin Seppeleen cooleimmasta miehestä, Tseisonista. Siinä missä mun vastenmielinen suhtautuminen pariskuntaan johtui verkkokalvoilleni syöpyneistä näkymistä, Jasonin kiukku taas kumpusi sen kolhaistusta, verkkaalleen kukkaanpuhkeavasta miestunnosta. Jasonia oli suorastaan nöyryytetty, olihan se jo ajat sitten ilmoittanut varanneensa Inkerin itselleen tulevaisuutta ajatellen. Olin istahtanut pojan seuraksi sen kiillottaessa vimmatusti Huiskan varusteita satulahuoneessa, ja yritin parhaani mukaan pysyä vakavana Jasonin avautuessa sydänsuruistaan. ”Sitä paitsi, musta Eetu ei edes ole komea. Tai kiva. Tai edes erityisen älykäs”, Jason lisäsi syyksi 4201 sen miksi Eetu Kurkinen saisi painua sinne, missä pippuri kasvaa-listalle. ”Miks tytöt aina tykkää inhottavista pojista? Miksei ne ymmärrä kunnon herrasmiesten päälle?” ”Nii-in, sanopa se...” mä purin poskeani. ”Ehkä sun kannattaa laittaa uutta matoa koukkuun. Tää tallihan on täynnä tyttöjä.” Tai ehkä voisit vaikka rakentaa majan tai harrastaa skeittausta kuten normaalit 9-vuotiaat, mä lisäsin mielessäni. Siinä missä yleensä senikäiset karsasti tyttöjä bakteerien pelossa, Jason oli valveutunut lemmenelämän kiemuroista. Odeliella olisi murhetta muutaman vuoden päästä. Jason huoahti ja katsahti kaukaisuuteen kaihoisasti. ”Mutta on niin vaikea unohtaa särkynyt sydän...” Sitten se lisäsi nyrpeästi: ”Mun tekis mieli vetää sitä Eetua köniin. Mutta en viiti, koska äiti suuttuis, eikä muutenkaan väkivalta oo ratkaisu ongelmiin.” ”Joo, ei tässä varmaan mitään turpakekkereitä tartte järjestää”, mä myötäilin, ja yhtäkkiä mun pään ympärillä välähti hehkulamppujen sarja. ”Vaikka mulla ois kyllä yks idea...”
Ja niin mä ja Jason käytiin mun kämpässä tekemässä katalia esivalmisteluja (ja Tuikulle tiedoksi, että Jason jopa kehaisi mun asunnon siisteyttä ja mun silmää sisustukselle – olin joutunut ottamaan itseäni niskasta kiinni sen jälkeen, kun serkkutyttö oli antanut noottia mun kodinhoidolle), ja operaatio sai alkunsa. SST, Seppeleen Salainen Tiedustelupalvelu, alkoi partioida käytävillä vaivihkaa ja alkaa tarkkaavaisin havainnoin sekä viattomin uteluin kartoittaa kohteidensa sijaintia. ”Ootteks te nähny Inksua, mulla ois asiaa Annelta?” ”Hei missähän Eetu on, Alexin suitset puuttuu naulasta...” Whatsappailtiin toisillemme agenttityömme tilannepäivityksiä. MANEESI: CLEAR ja KOHTEET POISTUNEET YLÄKERRASTA N. 10 MIN SITTEN. NÄHTY HIHITTÄVÄN JA PITELEVÄN TOISIAAN KÄDESTÄ VAIVIHKAA. VAROVAISUUTTA, SIVIILIT ALKAVAT PIAN EPÄILLÄ. VAARA PALJASTUA.
Kuinka ollakaan, tuntien ajaksi hiljentyneen odotushuoneen suljetun oven takaa kuului epäilyttävää kiherrystä siitä ohi kulkiessani. Hälytin nopeasti Agentti J:n paikalle ja puettiin sekunneissa yllemme Jasonin kassissa mukanaan kantama taisteluvarustus: läpinäkyvät sadetakit, kumihanskat, valkoiset suusuojukset. Käsiimme otimme suihkepullot, joissa oli haaleasti kellertävää nestettä. Ohikävelevä Wenla tuijotti meitä kuin kahta Maahan laskeutunutta avaruusoliota, mutta saatiin viitottua se hiljaiseksi. Me luotiin Jasonin kanssa toisiimme syvän ymmärryksen katseen ja nyökkäsimme yhtä aikaa. Oli aika pelastaa maailma. Tai ainakin Seppele.
”HAAAA!!! YLLÄTYSHYÖKKÄYS!!!” Jason kirkaisi kuin riivattu kun potkaisimme (teatraalisen efektin aikaansaamiseksi) oven auki ja yhytimme rakastavaiset itse teosta. Noh, näkymä oli itse asiassa yllättävän epäromanttinen – kaksikko istui puupenkillä kaukana toisistaan ja näpläsi kumpikin omaa älypuhelintaan, Inkeri mässytti vielä mäkkärin kananugetteja pahvipussista, mutta me pysyttiin silti alkuperäisessä suunnitelmassa alkaen suihkutella Inkeriä ja Eetua vimmatusti suihkepulloillamme kiljuen keksimiämme iskulauseita: ”LÄÄPPIMISELLE LOPPU!” ”DESINFIOIDAAN TALLI RAKKAUSBAKTEEREISTA!” ”SEIS HEMPEILYLLE!” Ottaen huomioon suusuojukset, kaikista hohdokkaista sloganeista tuli todellisuudessa vaan epäselvää muminaa, joten meidän karjunta kuulosti lähinnä tältä: ”SFFEIS HFEMPGLEIYLFFLE!” ”Hei! Tää aine kirvelee silmiä! Onkse syövyttävää?!?” Inkeri kirkui, ja Eetu singahti ylös kasvot punoittaen, silmät palavasta raivosta leiskuen. ”Siis mitä (%)#¤ jätkät?!?!” se karjui niin, että seinät tärisi. Mä vähän hätkähdin, mutta Jason laittoi kädet puuskaan ja nosti leukansa ylös. ”Me desinfioidaan talli teidän kuolasta!” se julisti mahtipontisesti. ”Me halutaan vapauttaa tallikäytävät ällöttävästä romantiikasta!” ”Eihän kukaan oo ees nähnyt meidän pussailevan tai mitään”, Inkeri parkaisi suu yhä täynnä kananugettia. ”Mä olen”, muistutin värisevällä äänellä. ”Ja mun mielestä te ette edes voi ottaa sitä riskiä, että joku näkis. Täällä tallilla käy myös lapsia”, Jason muistutti painokkaasti, mutta ei varmasti laskenut itseään lapsikävijäksi. ”Voi }[$[@, Kassu, sä olet vaan sattunut tirkistelemään kun me ollaan oltu jossain kahden kesken”, Eetu manasi. ”Kuule jätkä, älä pura sun katkeruutta muhun. Jos mulla käy flaksi ja sulla ei, niin voi voi. Ei teidän tarvi silti ruiskutella jotain myrkkyä meidän päälle niinku pikkukakarat.” ”Se on kyllä vaan appelsiinimehua”, mä totesin lauhkeasti, ja Inkeri nyökkäili maistettuaan kasvoilleen levinnyttä nestettä. ”******* mä en tajua mikä teidän ongelma on”, Eetu jatkoi meuhkaamista. ”Siis mekö ei saatais seurustella?” Jasonkin alkoi käydä kuumana, joten mä päätin rauhoitella tilannetta. ”Otetaanpa nyt kaikki iisisti. Tää oli vaan meidän... öh... rakastava opetus teille siitä, että jättäkää kaikki ällösöpöily tallilla minimiin. Pliis.” ”Niin just!” Jason nyökkäili ponnekkaasti ja oli jo lisäämässä jotain, joka olisi saanut Eetun silmät pullottamaan vielä raivokkaammin, mutta mä ohjasin sen jo ovelle päin ja heilautin suihkepulloani hyvästiksi. ”Ja... ööh... sori mehusta!” Eetu jäi kiroilemaan meidän perään ja mä pahoin pelkäsin, että kolmas maailmansota oli juuri saanut ensilaukauksensa. Tai ensiappelsiinimehusuihkauksensa.
”Kassu, sä oot tosi ystävä”, Jason totesi vakavana, kun riisuimme sotilasasumme. Kämmenet olivat hionneet kumihanskoissa ja sormet tuntuivat limaisilta. ”Nyt unohdetaan naiset ikuisiks ajoiks!” ”Heh... juuh...” mä mutisin samalla kun puhelin vilkutti 39 Whatsapp-viestiä henkilöltä, jonka olemassaolosta en viitsinyt mainita Tseisonille, tai se olisi ehkä pitänyt muakin petturina. ”Tota.. haluisitsä mennä kertomaan meidän seikkailusta tytöille yläkertaan?” ”Joo!” Jason innostui heti ja pyyhälsi portaisiin kuin myrskytuuli. Mä naurahdin kuvitellessani, miten se mehustelisi (heh) meidän sankariteolla (tai oikeestaan törkeällä häirinnällä ja sabotaasilla) ja paistattelisi huomiossa, ja painuin syysillan pakkaseen.
|
|
Kasper
Uusi ja innokas
Posts: 81
|
Post by Kasper on Oct 30, 2014 20:51:44 GMT 2
26.10.2014Klo 08:45Tallin toimisto oli muuttunut tutkintavankien kuulustelutilaksi. Ilmastointi oli laitettu niin kylmälle että hytisin (psykologinen kikka uhrin murtamiseksi). Katossa heilui lamppu, jonka valo katkeili pahaenteisesti, ja jonka valossa mun kuulustelijan, Annen, kasvoista näkyi vain puolet. Mä istuin tuolilla kädet selän taakse paalinaruilla sidottuina. Toimiston pöydällä oli lajitelma erilaisia kidutusvälineitä: hammastikkuja, joita voisi työntää mun kynsien alle, ja hevosten kusellä täytetty ämpäri, jossa mun päätä voisi nuljuttaa. Ja vilkkuiko... vilkkuiko Annen kädessä... a-ase...? Ok, ok, mun ADHD-mielenvilkkautta kaikki, olin kattonut liikaa action-leffoja. Mutta totta oli se, että tunsin oloni peuraksi ajovaloissa. Kylmä hiki kihosi hiusrajaan ja sormet vapisi kuin eläkeläisellä. Polvet tuntui Yum yum-nuudeleilta. "Kassu, älä taas jaksa", Anne (joka oikeasti selaili tylsistyneenä sähköpostiaan) murahti olkansa yli. "Tää asia on jo käyty läpi tuhat kertaa. Nyt otat itteäs niskasta kiinni ja haet vaikka Frankin talliin." "E-eihän mulla ees oo vaatteita... Tai siis kaikilla muilla on näköjään kunnon -" "Höpöhöpö, mähän olen jo Kassu pessyt sulle Kristerin vanhat kisakamppeet. Ne on pussissa siinä sohvalla. Kasper, tällä asenteella sä tuut valmistumaan ehkä vuonna 2030." Annea evvk. "Mutku -" "Menes nyt, hopi hopi." 09:05Raotin toimiston ovea uudelleen. "Anne, mä en oikeesti -" Sanaakaan sanomatta Anne nousi ylös, marssi odotushuoneen ilmoitustaululle ja kirjoitti punaisella kuulakärkikynällä lähtölistaan kaksi sanaa, kymmenen kirjainta, jotka sai mut kalpenemaan, lähestyvään halloweeniin sopivasti, valkoiseksi kuin aave. Rauhaton ja häiriintynyt sielu mä olinkin. Luokka 4 - 50cmSalma - Bonnie KN Rosa - Cosini Jason - Ilo-Huiska Tuulia - Hestia Kuú - Étonnant Emmy - Patron Nadja - Taiga Kasper - Frank10:04"Siis kilpaileeko KASPER???" kuului ensimmäinen kiekaisu tallityttöjen keskuudesta, kun ne oli parveutuneet lähtölistojen äärelle. Mä törkkäsin luudan lähimpään nurkkaan ja katosin tallista ennen kuin kukaan ehti kissaa eli Ghetto-Penaa (RIP) sanoa. Ahdisti enemmän kuin juuri uuden Insta-selfien postannutta teiniä, joka jännitti tykkäysten määrää. 10:58Poltin ketjussa pakonomaisesti niin tiuhaan tahtiin, että vesi kihosi silmiin. Ehkä ehtisin saada keuhkotaudin ennen kello yhtä. 11:17Pälyilin vaivihkaa tallia kohti yksiöni sälekaihtimien läpi. Voihan varsaripuli. Tontti oli täynnä jengiä. Valkoinen, silitetty (Anne <3) kauluspaita ja ryhdikäs kisatakki mollottivat lattialle pakokauhuisesti heitettyinä. Takin kultaiset napit tuntuivat tihrustavan mua syyttävästi. Tältä ehkä tuntui kuolemantuomion saaneista vangeista. Kisakenttä oli kuin areena mun julkiselle teloitukselle. 12:05Frank seisoi karsinassaan lauhkeasti ja pökkäsi mua ystävällisesti turvallaan. Ehkä se aisti, että mä olin yhtä hermostunut kuin ekaluokalla, kun ope käski lukea ääneen koko luokan edessä. Mut, jolla oli (silloin vielä diagnosoimaton) lukihäiriö. Sanomattakin selvää, että mua oli pilkattu Ka-ka-kasperiksi änkytyksen takia koko loppuvuosi. Ja entä nyt sitten... Mä saatoin jo tuntea ihollani maneesin katsomon lävistävät katseet, jotka oli kuin lasersäteitä. 12:20Muut oli jo verryttelemässä heppoja, kun mä olin livahtanut takaisin kämppään ja tuijotin kisavaatteita. Olin unohtanut, kaikkia ratsastusoppaiden neuvoja vastaan, kiillottaa saappaat, ja ne oli täynnä lantatahroja. 12:2113:30"VIVA LA ESPANJAAAA!!!" Espanja (päävalmentaja K. Laine) oli juuri voittanut jalkapallon maailmanmestaruuden, ja tuuletti heilutellen punaista t-paitaansa kuin espanjalainen härkätaistelija. Saksa (Tappi) kiroili ja mutisi jotain tahmaisista konsolin näppäimistä. 19:43Hiippailin käytävillä varpaillani hipsutellen kuin joulutonttu. Aioin pitää matalaa profiilia (siis kyllä, entistäkin matalampaa) ehkä viikon tai pari, jotta kaikki unohtaisi mun jänistämisen. Olin jo käynyt repimässä lähtölistan pois ilmoitustaululta. Voisin lisäksi aina väittää, että joku oli kirjoittanut mun nimen siihen kepposena. Tallissa olikin hiljaista ja rauhallista, ja hetken mun sielu sai jo levätä, kunnes - "Hei Kassu! Eiks sun pitänyt startata tänään?" Käännyin hidastetusti ja kohtasin Salman uteliaat kasvot. "Ööh... no siis.. tota..." Salman suupieliä nyki, mutta se köhi kurkkuaan ja pitäytyi asiallisena. "Mulle tuli.. öööh.. migreeni..." " Kassu hei", Salma sanoi sillä empaattisella "mä näen sun sieluun"-äänellä. "Kyllä sä voit myöntää, että sua jännitti." Mä huoahdin. Ihan sama. "No okei." "Mut miksi? Näähän oli vaan tallinsisäiset harjoituskisat, tai siis, tallillahan oli vain... me?" Mä en vastannut, mutta loin siihen merkityksellisen katseen, joka viesti, että siinä juuri oli ongelma. "Kasper..." Salma selvästi mietti, miten ilmaista itsensä. "Kai sä tajuat, että kenelläkään ei... ole mitään sua vastaan? Tai siis, että kaikki vaan kannustaa sua kehittymään tässä harrastuksessa?" "Noh, ainakin olisitte saaneet viihdettä, jos mä olisinkin osallistunut", mä totesin kuivasti ja tajusin (liian myöhään) että kuulostin katkerammalta kuin miehensä missille menettänyt viisikymppinen. "Kasper", Salma puuskahti (kuinkahan monta kertaa se oli maininnut mun nimen?). "Toi on kyllä jo hölmöä. Ei kukaan täällä ole ilkeä tai inhottava, ja ihmiset varmasti auttais ja kannuistas sua enemmänkin, jos sä itse suhtautuisit niihin suopeammin." Noh, nyt meni jo aika lällyksi. Mikä ällöttävintä, jatkoin samaa linjaa. "Jooh... no... en mäkään teitä vihaa tai mitään. Mä oon vaan... vähän kuiva jätkä." Salma virnisti. "Me tiedetään se kyllä, Kassu!" Mä lähdin hakemaan heppoja vähän nolostuneena. Kisojen skippaaminen ei kyllä ollut ehkä kypsin veto, mutta mä en koskaan ollut ollut mikään esiintymisen ystävä. Olin yläasteella manipuloinut nörtit esittelemään ryhmätyöt puolestani, ja muksuna aloin itkemään, kun mun piti mennä yleisön eteen hakemaan (lohdutus)palkinto yleisurheilukisoissa. Mä olin mieluummin taka-alalla pysyttelevä teräväkielinen kommentaattori. Kaiken huipuksi olin antanut Salman ymmärtää, että mä jollain kierolla tavalla ehkä jopa pidin tallitytöistä. Huoh. Se varmasti lipsauttaisi jotain meidän keskustelusta muille, ja pian saisin 32 kaveripyyntöä ja välkkyviä hymyjä. Mun olisi pakko tehdä jotain palauttaakseni mun originaalin maineen tallikäytävien piittaamattomana, kovasydämisenä gangsterina. Ehkä ensi viikosta alkaen irvistelisin aloittelijoille, kiinnittäisin hakaneuloja ratsastushousuihin ja piirtäisin melassilla pääkalloja tallinseiniin. Yeahhhh.
|
|
Kasper
Uusi ja innokas
Posts: 81
|
Post by Kasper on Nov 9, 2014 21:37:15 GMT 2
09.11.2014
Talvi oli tullut Seppeleeseen samalla tavalla kuin asiat syttyvät palamaan: ensin salakavalasti, sitten kerralla. Ensilumi oli satanut maahan eräänä koleana iltana, kun olin ollut taluttamassa Eelaa talliin. Me oltiin molemmat pärskähdetty hämmentyneinä ja pysähdytty katselemaan hiljaa maahan leijuvia hiutaleita. Sitten Eela oli yhtäkkiä tehnyt luontelleen ominaisen ballerinapyörähdyksen ja tallonut ohimennessään mun jalkaterän niin, että se oli turvonneena monta tuntia. Se siitä maalauksellisesta hetkestä.
Sunnuntaiaamu oli lauha, lumi muuttumassa suojasäässä loskaksi, talli hiljainen. Tallipiha tuntui peilijäältä kenkien alla, saisin onneksi hiekoittaa sitä tänään rauhassa. Ja laittaa suolaa hiekan sekaan, ettei se jäätyisi... Hokit suurimmalla osalla hevosista onneksi jo oli. Ensimmäisiä hokkipotkuja (Windi, Gitta, ehkä jopa Väinö) odotellessa. Kohta saisi myös tiputella lumet tallin ja maneesin katoilta...
Olisi parasta nimittäin pitäytyä kiireisenä. Tänään oli se päivä. Päivä, jota enteilevä viikko koulussa oli kakarana saanut mun alahuulen väpättämään teemaan sopivine askarteluineen. Vielä traumatisoivampaa oli kuitenkin ollut se, kun mutsi oli laittanut asiasta opelle noottia ja punaposkinen opettaja oli kostein silmin henkäissyt luokan edessä, että ”Kasper, sä voit sitten tehdä kortin äidille... tai mennä vaikka ulos kiipeilemään...” Tattista vaan.
Pikkutyttöjen ponikerho oli eilen rakentanut tallin seinustalle lumihevosen. Se näytti yön yli sulaneena joltain avaruusmutantilta.
Vein hevoset tarhaan tyylillä, jolla olisin saanut Ratsastajainliitolta piiskaa pohkeille, eli monta kerrallaan ja ihme virityksin. Mutta mun laiskuus oli tehnyt musta varsinaisen MacGyverin, joka pääsi aina haluttuun tulokseen vähimmällä työpanoksella: olin esimerkiksi jo kauan sitten oppinut, että Humu lampsi lauhkeasti Taigan ja Pellan perässä vapaana. Karsinoita siivotessa jäin hetkeksi ihastelemaan Zetaa, joka oli kasvamassa yhtä ilkikuriseksi vekaraksi kuin isänsä. Auts... Traktori käynnistyi yskähdellen, mutta käynnistyi kuitenkin, ja sain pihan hiekoitettua.
Vaikka olin saanut aikaan luvattoman paljon sunnuntaiksi, oli mun olo lounaankin jälkeen apea. Kämpässä istuskelu ahdisti ja kaikki muut olivat juhlistamassa päivää, joten raahauduin takaisin tallille keksimään jotain tekemistä. Pihan yli kävi viileä tuuli, sai värinän kulkemaan pitkin selkäpiitä. Hitto, vielä kaksikymppisenäkö mä tällä tavalla...
Keräsin juuri likaisia suojia ja loimia, kun Pyry pyrähti (heh) satulahuoneen ovelle. Meidän välille oli muodostunut jonkinlainen äänetön yhteisymmärrys, me kun ei oltu niitä unelmien ponipoikia Hevoshullujen sarjakuvista. ”Moro. Mitä teet, voinko olla avuks?” ”Morjes. Ei täs, kasaan vaan likaset loimet...” Pyry auttoi kuitenkin. Meidän välillä vellova hiljaisuus ei ollut vaivautunutta tai kiusallista, vaan rentoa. Kaverillista, ehkä. ”Sä et oo sukuloimassa isänpäivän kunniaks?” Pyry kysäisi. Mä vähän värähdin, mutta hymähdin nopeasti päälle ja yritin kuulostaa luonnolliselta. ”Heh... en.” Pyry kuitenkin vilkaisi mua ohimennen tavalla, joka paljasti, että en vakuuttanut. Ehkä sen lävistykset olikin metalliset tuntosarvet.
”Pyrde...” mä huikkasin kun loimet oli tungettu koneeseen. ”Lähettäskö maastoon?” ”Ai?” se hätkähti. ”No joo, mikä ettei.”
Eikä aikaakaan, kun Huiska puhisi innosta mun alla ja Reiska seurasi sitä lauhkeammin. Tällä kertaa tuuli tuntui lempeältä kosketukselta. Lohdulta. Pian alkaisi hämärtää.
|
|
Kasper
Uusi ja innokas
Posts: 81
|
Post by Kasper on Nov 13, 2014 23:03:47 GMT 2
13.11.2014Kössi on ottanut ihastuttavaksi tavaksi silputa loimet.
|
|
Kasper
Uusi ja innokas
Posts: 81
|
Post by Kasper on Jun 5, 2015 21:55:50 GMT 2
05.06.2015
Pohjolan loputtomalta tuntuvan, jääkautta muistuttavan talven aikana sitä aina viiden viltin alla pilkkihaalari päällä hytistessään loi mielessään ihanan illuusion Suomen kuvankauniista suvesta, jona aurinko helli kuin äiti pienokaistaan, vihreät koivut värisivät kevyessä tuulenvireessä ja järvenselät siinsivät kutsuen iltaruskouinnille tai tunnelmalliselle souturetkelle.
Ja hevonpaskat. Näin kesäkuun alussa tuli taas heränneeksi todellisuuteen, jossa juhannukseen asti sai täristä vähintään tuulitakki päällä, aurinko näyttäytyi harvemmin kuin mä tarjouduin taluttajaksi alkeistunneille, ja järvivesi oli jäätävämpää kuin vastaeronneen pariskunnan ensikohtaaminen. Suomen kesä oli tyhjiä toiveita, särkyneitä unelmia ja ehtynyttä elämäniloa.
Näin mä tuumin, kun raahasin kantturoita sisälle ”ihanassa, raikkaassa kesäsateessa” (ts. viiltävät sadepisarat hakkasivat naamaa vasten vaakatasossa) hupparin huppu niin tiukalla, että mun naamasta erottui just ja just äkeät silmät. Kaiken lisäksi tallin uusin megabiaatch Cottonessa oli purrut mua olkapäähän ihan vain v... veikeyttään. Nakersi kuin pientä oravaa, ja suunnittelin äkkilähtöä jonnekin, missä saisin ihailla hevosten keinahtelevien takalistojen sijasta huomattavasti viehkeämmin liikehtiviä bikinimimmejä. (Ööh, tai siis yksikössä tietenkin, mähän olin varattu mies.)
Tänä kesänä mulla oli vielä erityinen syy olla käärmeissäni koiranilmoista. (Siinäpä monta elukkaa samassa lauseessa.) Oltiin Tapin kanssa havahduttu ennen joulua vyötäröillemme kertyneisiin rasvarantuihin, kiitos pyhän Fifa, sipsit ja kalja -kolminaisuutemme. Oli tuntunut pahemmalta kuin silloin, kun ala-asteen eka tyttöystävä oli pistänyt bänks ja karannut rinnakkaisluokan Jan-Peterin matkaan. ”Rakas, sinusta on tullut pullukka”, Tappikin oli irvaillut, mutta sen läskiprosentilla ei kyllä paljon kuittailtu.
Joten me oltiin päätetty tehdä elämäntaparemontti. Olin pitänyt suuni tiukasti supussa, sillä tiesin kyllä, mitä etenkin Seben porukka musta ajatteli: yrmeä, selkärangaton vätys, joka ei taatusti pystyisi kunnostautumiseen. Mutta hahaa, pahanilmanlinnut; me oltiin onnistuttu. Läpi alkutalven ja kevään me oltiin nostettu penkistä kuin bisnesmiehet pankista. Kebun, kokiksen ja muun moskan karsiminen ruokavaliosta oli tehnyt tiukkaa, mutta nyt me popsittiin munanvalkuaista, maitorahkaa, kananrintaa, lohta ja bataatteja kuin vanhat tekijät. Lisäksi se, minkä tallitytöt supisivat olevan mun taskumatti, oli tosiasiassa mun välipalana toimiva protskupirtelö.
Ja totta se oli. Hien, kyyneleiden ja verenmaun seasta musta oli kuoriutumassa ylväs kuin marmoripatsas, todellinen kreikkalainen veistos. No okei ei nyt sentään, mutta en todellakaan ollut enää se sama luihu 15-vuotiaalta näyttävä kukkakeppi, jonka pienikin tuulevire olisi voinut kuljettaa aina vinkuintiaan saakka. Ja tän kesän oli ollut määrä olla se, jona mä loin nahkani, revin rikki koteloni kuin perhonen, ja liitellin vapauteen antaen auringon välkehtiä mun satularasvalla öljytyillä lihaksilla. (En ehkä talliolosuhteissa tosin. En kaivannut uusia ihailijoita räkänokkaisista alkeisleiriläisistä, kun se yksi kypsempikin oli jo saanut omat hermot kireälle ja mun tyttöystävän melkein räjähtämään raivosta. Na-ah, mun vaatteet pysyisi tallilla leukaan asti napitettuina. Mun Amorin nuolet ei harhailleet, vilauttaisin lihasmassaa vaan mun baby girlille.)
No mutta, näillä korteilla mentiin. Teljesin Topin sen karsinaan ja pohdin jo illan jalkatreenin sisältöä.
|
|