Kasper
Uusi ja innokas
Posts: 81
|
Post by Kasper on Apr 16, 2013 15:13:52 GMT 2
Parikymppisen punapään tapahtumarikkaita kommelluksia hevosmaailmassa. Lue varauksella: kaikkea ei kannata ottaa kirjaimellisesti.
|
|
Kasper
Uusi ja innokas
Posts: 81
|
Post by Kasper on Apr 16, 2013 15:16:07 GMT 2
16.04.2013Ei perhana. Kiskoin aamun ensimmäistä sätkää posket lommolla ja jokaisen huuliltani kiemurtelevan savukiehkuran myötä tajusin entistä selkeämmin, mihin liriin olin itseni ajanut. Olin kyllä tehnyt aiemminkin huonoja päätöksiä ja aivottomia valintoja, mutta tämänkertainen seikkailu hiveli kyllä uutta idioottimaisuuden rajaa. Miten mä löysinkin itseni uudelleen ja uudelleen tilanteista, joihin päätyminen vaikutti jälkikäteen ajatellen liian tragikoomiselta ollakseen totta? Ei perhanan perhana. Noh, ainakin mamma oli tyytyväinen. Mä olin kyllä yhdeksäntoista ikävuoteni aikana aiheuttanut sille enemmän kuin tarpeeksi sydämentykytystä ja yöttömiä unia. Munkin, karskin ja kovan äijän, rintaa vihloi kun ajattelin, miten ahtaalle mä olin ajanut mutsin kohelluksillani, ihan niinkuin sillä ei olis ollut kädet täynnä muutakin, sairaanhoitajan kolmivuorotyö ja neljä penskaa, joiden faijasta ei ollut iloa kuin Suomen sosiaalityöntekijöille - uskomatonta, että parinkymmenenvuoden etanolidieetistä huolimatta se äijä oli vieläkin silmänruokaa keski-ikäisille, elämäänsäkyllästyneille sossutädeille. Anyway, ehkä oli ihan aiheellista, että mä kerrankin tein elämässäni jotain kunnollisenkaltaista. Vaikka sitten mutsia miellyttääkseni. Havahduin ajatuksistani kun Tappi kurvasi mun rivariasunnon pihaan ja jarrutti niin mahtipontisesti, että roiskutti luonteellensa uskollisesti loskat mun pöksyille. Hyppäsin kaaraan kiroten serkkupojan alimpaan manalaan, vaikka tosiasiassa olin tietysti helkkarin kiitollinen siitä, että se oli suostunut heittämään mut - mulla kun ei ollut asiaa auton rattiin pitkään aikaan. Oikeestaan olin helkkarin kiitollinen Tapille noin kahdestasadasta asiasta, tavallaan myös siitä, että just se oli järkännyt mun tän(kin) muutoksen mun elämässä. Mutta hei, me oltiin testosteronia uhkuvia lihaskimppuja, kovempia kuin keitetyt kananmunat, ja siksi tunteilu ei tullut kysymykseenkään. "Huomenta, ponipoika", Tappi virnisti pirulliseen tyyliinsä ja sai ihailla kaunista keskisormeani. "Haista v-" Tappi nauroi ja pudisti päätään. "Oih Kasper, sä se sitten olet aina yhtä aurinkoinen." Mä olin ehkä vähän vaitonainen, ja Tappi, lukien mua tapansa mukaan kuin avointa kirjaa, pysyi äänessä. Se kertasi kaiken, jonka jo tiesin tallista: kolmisenkymmentä kaakkia, liian vähän työntekijöitä ja liikaa desibelejä, jotka muodostuivat teini-tyttöjen kirkkaista ja korviavihlovista äänistä. Ratsastuskoulu. Geeeez. Sana sai kylmiä väreitä kulkemaan mun selkäpiitä pitkin ja kauhukuvia vilisemään silmissä, mutta kai tää oli kestettävä kuin mies. Long story short: Seppeleen parikybänen omistaja oli kadonnut Britteihin, eikä sitä luultavasti kuuluisi takaisin jonninmoiseen aikaan. Jaakko, jonka tunsinkin Tapin kautta, oli alipalkattu ja korviaan myöten täynnä lannanhajua ja kiljuvia lapsia, ja niinpä Sebuleeseen oli alettu etsiä lisäjelppiä. Hevosala ei kuitenkaan ollut ehkä niitä tuottoisimpia bisneksiä, joten realiteetit asettivat tiettyjä rajoitteita työvoiman palkkaamiseen. Toisin sanoen: tarvittiin jotakuta, joka oli valmis tekemään paljon tunteja vähällä palkalla. Tappi, tuon arkkienkeli Gabrielin maallinen ilmentymä, oli kuullut asiasta ja ajatellut heti mua, moniongelmaista serkkuaan (suloista vai mitä?) ja ennen kuin huomasinkaan, olin mä käynyt nopeat neuvottelut Anne-nimisen jees muijan kanssa, hankkinut asunnon Liekkijärveltä ja tajunnut liian myöhään, mihin olin itseni asettanut. Hevosenhoitaja. Ihmisestä, joka ei ollut pätkän verran kiinnostunut itse elukoista, ja jonka kokemus rajoittui lähinnä Artsin ja Tapin satunnaiseen autteluun bissepalkalla. Tappi jätti mut päärakennuksen eteen, jossa tapasin Jaakon. Olinkin tavannut sen useampaan otteeseen joinakin levottomista öistä lähikaupunkin vilskeessä, joten esittelyseremonioita ei kaivattu. "Moro moro." "Terve, ja tervetuloa kööriin", Jaakko virnisti. "Sä et varmaan tiedä yhtään, mihin oot ittes laittanut?" "Kiitti rohkaisusta." Jaakon virne vain levisi. "Näh, on tää ihan siedettävää touhua. Tuu, mä näytän sulle mestat." Kartano oli kyllä komea, sitä en mäkään voinut kieltää. Päivä oli sateinen ja luonto keväisen ruma, mutta silti ymmärsin kyllä, miksi tää oli lähialueen talleista kuulemma tunnetuin ja tykätyin. Paikassa oli samaan aikaan historiallista arvokkuutta, rakennuksista näki että niillä oli menneisyys, ja toisaalta kaikki oli siistiä ja modernia. En ollut odottanutkaan mitään sonnanhajuista ja kärpäsentäyteistä läävää, mutta silti tallin taso yllätti mut. Seppele oli tyylikäs. Sana, jota en olisi ensimmäisenä assosioinut hevostalliin. Etenkin itse tallirakennus oli oikeesti esteettinen helmi silmille. Esteettinen? Herranjestas, tää ympäristö alkoi soseuttaa mun aivotoimintaa välittömästi. Jaakko kierrätti mua ensin ulkona tarhojen luona ja selitti, miten hevoset tuotiin sisään ja ulos ja kuka oli missäkin tarhassa. Nyt tarhat olivat suurimmaksi osaksi tyhjiä, suurin osa kaakeista oli varmaan tunneilla tai tyttöjen lellittävänä. Ulkona seisoi vain pari pahantuulista, läskiä ponia. Jaakko esitteli ne nimiltä mutta oli tietenkin turha kuvitella, että ne olisivat jääneet mun mieleen. Itse talli tuntui musta valtavalta, tuijotin sitä silmät selälläni ja mietin, että ilman epäilystäkään joko a) veisin kaakit ties kuinka monta kertaa vääriin säilytyslokeroihin (kyllä, säilytyslokeroilta karsinat mun mielestä näyttivät) tai b) eksyisyin johonkin huoneista tai käytävistä, tukehtuisin heinäpölyyn ja jäisin ikuisesti kummittelemaan ratsastuskoululle. Hevoset näyttivät jotenkin uhkaavilta, kun ne kurmottivat karsinoissaan. Osa seilasi ympäri kopperoa, osa seisoi paikallaan masentuneen näköisesti, korvat lerpallaan. "Vihaakohan toi elämäänsä?" osoitin jättimäistä, Tapin äitiä leveämpää (!) kopukkaa, joka seisoi karsinassaan kaula alhaalla, silmät ummessa ja alahuuli lerputtaen. Alma, ilmoitti siisti nimikyltti kopukan asunnon ovessa. Jaakko pyöritti päätään. "Sä et todellakaan taida tietää paljon näistä elukoista? Just nyt Alma nauttii elämästään yhtä paljon kuin Artsi perjantai-illan jääkiekkomatsista ja bissestä." Oooooh. Hevoset siis osasivat chillata. Kaikkea sitä. Vennasiirisenttipellataigaeelafrankgittarottalaila. Kuka näille keksi nimiä? Ja kuka oikeasti muisti ne? Tai oletti mun muistavan? Miten mä osaisin sekoittaa iltaruoat tai jakaa ne oikeassa järjestyksessä? Miten mä tietäisin, miten pitää varustehuone siistinä ja järjestyksessä? Miten mä muka muistaisin, kuka tarhaili kenenkin kanssa? Tai kenen jalkoihin piti laittaa suojat ennen ulkoilua? Tai kenet piti kapaloida kankaaseen, jota kuulemma kutsuttiin loimeksi. Mitä ihmettä ? Mitä muuta nää multa odottivat? Kenelle piti suihkuttaa parfyymia, kuka suostuisi nukkumaan vain Egyptistä maahankuljetetuilla pahnoilla, kuka vaati iltasadun? Koko hevosmaailman säntillisyys ja sietämätön pikkutarkkuus löi mua kasvoille avokämmenellä lujempaa kuin vihainen tyttöystävä. Olin maani myynyt. Mä en oikeasti pystyisi tähän. Suunnittelin jo hirttäväni itseni riimunnaruun tallikierroksen jälkeen Ilmeisesti itsetuhoiset ajatukset loistivat kasvoiltani, sillä Jaakko lätkäisi mua rohkaisevasti hartioille. "Älä masennu, kyllä sä opit tallin tavoille. Ja ainahan täällä pyörii näitä tyttöjä, nehän tän paikan pitää pystyssä. Kysyt vaan apua." Tyttöjä kyllä riitti, ja muhun olikin luotu uteliaita katseita pitkin kierrosta. Mä en ottanut kontaktia kehenkään. Hevostytöistä ei koituisi mitään hyvää. Tapin kuvioita seuratessa olin oppinut, että joko ne karkaisivat jonkun Svenin kanssa Ruotsiin tai olisivat varattuja. Tai muuten vaan sekoja. Kysyt vaan apua. Katseeni kiinnittyi tyttöön, joka parhaimmillaan leperteli apean näköiselle isolle kopukalle käytävälle kuin mun mutsi mulle ja pussaili hevosen karvaista turpaa innokkaammin kuin mun pikkusisko Justin Bieber-julistetta. Öö, ehkä en. Painuimme Jaakon kanssa ulos kiskomaan nikotiinia keuhkoihini, ja hiljalleen mun sydän alkoi pamppailla rauhallisemmin. Meidän ohi kulki jono iloisesti pulisevia tyttöjä reippaasti liikkuvien ponien selässä. Ne moikkasivat meitä hyväntuulisesti ja vaikuttivat niin aidon ystävällisiltä (ja uteliailta mun suhteen), että jopa mä nyökkäsin jonkinlainen hymyntapa huulillani. Tytöillä näytti olevan kivaa. Senhän takiahan ihmiset ylipäätään harrastivat hevosia, eikö niin? Tappikin? Että tää touhu oli jollain oudolla tavalla kivaa, nautinnollista jopa? Ehkä mäkin oppisin tykkäämään työstäni täällä. En osannut päättää, oliko ajatus lohdullinen vai kauhistuttava. Jaakko katsoi mua tutkivasti. "Miltä tuntuu?" Mietin hetken ennen kuin vastasin. "Ihan OK. Ehkä. Kai. Varmaan." Pidin pienen tauon. "Ehkä mä selviän." "Etköhän sä ole selvinnyt kiperimmistäkin tilanteista", Jaakko totesi ja mä vilkaisin sitä kulmat koholla, mitähän se tiesi. Jaakko kiirehti jatkamaan: "Tai siis, tää jengi on oikeesti rentoa. Ehkä sä saat jopa kavereita. Tai muijan, tarjontaa riittää." "Äijä kuulostaa mun mutsilta", irvistin ja vilkaisin puhelintani: Tappi ilmoitti olevansa pihassa parin minan päästä. "Mä lähden nyt himaan. Nähään huomenna." "Jep, älä oo myöhässä, Ron Weasley", Jaakko heitti kun olin edennyt turvallisen välimatkan päähän niin, ettei nyrkkini ylettänyt mieheen asti. Sieltähän se lensi, ensimmäinen vanha kunnon punapäävitsi. Mutta kuitenkin, mulla oli yllättävän jees fiilis. Ehkä melkein odottava.
|
|
Kasper
Uusi ja innokas
Posts: 81
|
Post by Kasper on Apr 17, 2013 6:20:25 GMT 2
17.04.2013
Se tuijotti mua silmät viiruina, sieraimet uhkaavasti leviten hengityksen mukana, hiukset pörrössä. Ja herranjestas, että se oli iso. Noloa myöntää, mutta mun polvet oikeesti tutisi sen edessä. Nyt ei kuitenkaan puhuttu äidistäni, joka aiheutti toisinaan samanlaisia fiiliksiä, vaan nelijalkaisesta eläimestä nimeltä Frank. Se oli valkoinen kuin Tapin naama lauantaiaamuna ja iso. Mä olin ehkä vähän hontelo, mutta kuitenkin täysikasvuinen mies, ja silti hevonen sai sydämen pamppailemaan. Däämn, 12-vuotiaat hengaili näiden elukoiden kanssa, ja mä en muka tohtinut avata säilytyslok- siis karsinan ovea ja tarttua kaakin riimuun. Säälittävää.
Olin herännyt töihin (tekemään aamutallia, näin ammattitermistöä käyttäen) yllättävän kivuttomasti. Lähinnä se johtui kynsistä, jotka tarrautuivat niskaani tasan kello 05:57. Vaikka skenaario saattaa kuulostaa joka miehen unelmaherätykseltä, kyseessä oli kuitenkin mieltymyksiäni karvaisempi ja viiksekkäämpi kissa. Siis ihan oikea Felis catus. Nolotti myöntää, että olin hankkinut sellaisen itselleni. Oli jotenkin nöyryyttävää ostaa kissanruokaa (etenkin kun lähikaupan myyjä oli supersöpö ja hymyili mulle huomattavan leveästi) ja puhdistaa hiekkalaatikko. Toisaalta koostuihan mun päivä töiden takia muutenkin eläinten eritteiden sörkkimisestä, joten ei paljon olisi luullut kirpaisevan. Sitä paitsi olin tehnyt hyvän työn pelastaessani kissan: se oli Artsilta ja Tapilta, joku niiden kateista oli taas poikinut lauman rääkyviä pentuja, joiden yllä leijui kuolon uhka, jos koteja ei löytyisi. Mä olin adoptoinut oranssin pennun, jonka Artsi oli jo ristinyt Penaksi. Järkyttävä nimi, jota mä ja Tappi päätettiin muokata vähän katu-uskottavammaksi. Niinpä kissan nimi oli nykyään Ghettopena, tuttujen kesken GP, jou.
Takaisin nykyhetkeen, jossa maitoilin Fränkin lokeron ovella. Oli aika viedä kaakit aamu-ulkoilulle. Jaakko oli armollisesti nakittanut mut kuljettamaan harmittomimpia heppoja. Toistaiseksi olin onnistuneesti johdattanut ei-niin-vihreille laitumille seuraavat otukset: kaksi kävelevää kebabrullaa yhtä aikaa (Pallero ja Sirkkeli, kuten Jaakko oli ne minulle esitellyt), sydänpään (Humu), täplä-Reiskan, pölypallon (Pella), hiiliturvan (Taiga) ja patruunan (Patron). Enkä edes keksinyt lempinimiä ollakseni vitsikäs, vaan jotta olisin joskus hamassa tulevaisuudessa muistanut hevosten nimet. Tai edes erottanut ne toisistaan, etenkin ponit olivat mun silmissä kaikki tismalleen samannäköisiä.
"Kape, mitä sä matelet? Vauhtia, nää alkaa hyppiä seinille jos ne ei kohta pääse ulos", Jaakko ärähti käsipuolessaan sekopäiseltä vaikuttava harmaa hevonen, joka puhalsi ilmaa raskaasti sieraimistaan ja pyöräytteli silmiään. Mä mutisin jotain ja paineen alla pakottauduin avaamaan karsinan oven. "Ööö... moro, polle", sanoin hevoselle (toivottavasti tarpeeksi hiljaa, ettei Jaakko kuullut), joka päästi oudon äänen ja tuli heti vastaan. Melkein olin jo valmis näyttämään itsepuolustustaitojani, kun tajusin, että Frankyboy tuli vain tervehtimään. Se kurotteli turpaansa mun hiuksiin ja kaulaan, ja sen iho tuntui kumman pehmeältä. Noloa kyllä, melkein ymmärsin, miksi 95% tallitytöistä näytti pusuttelevan hevosia jatkuvalla syötöllä. Yllättyneenä Frankin lämpimästä vastaanotosta sain kuin sainkin sen tallin käytävälle ja siitä ulos; hevonen kulki vierelläni lauhkeasti kuin lammas, jota se värityksensä puolesta muistuttikin, ja mä tunsin oloni jollain tavalla ylpeäksi. (Woohoo, kykenin samaan kuin 10-vuotiaat tallitytöt!) Ehkä Frankista tulis jopa mun amigo, se vaikutti letkeeltä tyypiltä.
Seuraavaksi alkoi projekti nimeltä tallinsiivous. Niin kieroutuneelta kuin se kuulostikin, jollain oudolla ja tuomittavalla tavalla epäilin, että just näistä hetkistä tulisi nautinnollisimpia mulle: ei estrogeenejä tai parfyymintuoksua mailla halmeilla, vain kaksi urosta, minä ja Jaakko. Ja ennen kaikkea ei suorituspaineita, sillä kopukoiden yksiöt osasi siivota ongelmitta jopa mun kaltainen keltanokka. Jaakko laittoi jonkun trendikanavan soimaan radiosta täysillä volilla, ja mä syljin riimejä räppibiisin mukana kuin kovakin tekijä, vaikka olin kalpeanaamaisempi kuin Eminem.
Tunnit alkaisivat vasta kolmelta, joten mä kuvittelin sinisilmäisenä meidän höntsäilevän siihen asti ja ehkä ottavan pari Fifa-matsia Jaakon Xboxilla, mutta pilvilinnat romahtivat nopeasti, kun mut passitettiin ensin maneesiin korjaamaan katsomoa. Koko maneesi rakennuksena oli musta ällistyttävä: ratsastushalli. Ihmiset olivat niin intohimoisia keikkumaan hevosen selässä säällä kuin säällä, että sille oli rakennettu oma rakennus. Oma lämmitetty rakennus. Eikä siinä vielä kaikki: maneesissa oli katsomo. Jotkut oikeesti halusi törröttää täällä varpaat jäässä tuijottamassa edestakaisin ravaavia eläimiä. Mulle alkoi pikkuhiljaa valjeta, että hevoset oli oikeasti joidenkin ihmisten suurin intohimo elämässä; paukutin lankkuja paikoilleen syvissä mietteissä.
Saatiin me onneksi Jaakon kanssa aikaa chillaillakin; tyttöjä alkoi tulvia joskus kahden aikaan. Yritin pitää itseni näennäisen kiireisenä, jotta olisin välttynyt sosiaaliselta kontaktilta, sillä jokin näissä heinäntuoksusta huumaantuvissa tytöissä pelotti mua. Toisaalta tiedostin, että mun olemassaolosta oltiin jo erittäin tietoisia, enkä mä kuitenkaan halunnut vaikuttaa täydeltä tampiolta jengin silmissä. Sitä paitsi olin saanut Annelta ystävälliset mutta jämptit käytösohjeet (enkä olisi ikipäivänä uskaltanut hyppiä sen naisen silmille): hymyile, tervehdi ja ole kohtelias (äläkä tupakoi asiakkaiden näkösällä). Jaakolta olin saanut vinkin, jota epäilin urbaanilegendaksi: flirttaile ratsastustunneille tulevien tyttöjen äitien kanssa ja saatat saada niiltä tippiä. Tippiä. Työstä ratsastuskoulussa. Mä olin aika varma siitä että juttu oli täyttä bullshittiä, mutta ehkä kokeilisin sitä, ihan varmuuden vuoksi. Tuntipalkka Sebessä kun ei päätä huimannut.
OK, eli ehkä oli pakko jutella jollekulle. Mutta kenelle? Mä en halunnut kenenkään ajattelevan, että lämmittelin niitä, enkä halunnut kenenkään tunteiden leimahtavan kuin Alman pierun tallikäytävällä. Mulle pesti Seppeleessä oli strictly business, vaikka ehkä joku muijista saattaisi olla kaveriainesta. Mammutinpaino sanalla ehkä. Ja pyörihän mestoilla kuulemma pari jätkääkin. Eli leuka ylös ja suunta kohti - öö, no vaikka tuota brunettea, joka suki käytävällä oudonnäköistä hevosta, jolla oli päässä iso valkoinen läiskä ja jonka sinisessä silmässä oli mielipuolinen katse. Olin varma, että hevonen oli jotenkin päästään vialla, ja siksi jäin turvallisen välimatkan päähän. Hieroin niskaani, miten tallityttöihin tutustutaan? Tyttö oli kuitenkin jo noteerannut mun läsnäolon ja loi muhun vähän pitkiä silmäyksiä, joten jotta en vaikuttaisi joltain limaiselta perverssiltä, päätin mä avata suuni. "Öööö. Moi. Ajattelin tulla esittäytymään, mä oon siis -" "Kasper, mie tiiän, moikka. Mie oon Pipsa ja mie oon ollu täällä jo monta vuotta. Miula on oma heppa, Sikke, ja sen lisäks mie autan tän Rotan kanssa." Öö. Pipsa, Sikke, Rotta (kuka. näille. keksii nimiä), monta vuotta, yritän upottaa kaiken aivoihini. Öö. "Kuinka kauan sie oot ratsastanu?" Pipsa killitti minua kysyvästi. Kieltäni poltteli talliympäristöön sopimaton vastaus, joka olisi kelvannut ainoastaan paatuneiden rääväsuiden kuten Artsin korville, mutta nielaisen sen nopeasti. "Mä en ratsasta." Oikeastaan, olisin halunnut jatkaa, mä en harrasta hevosia ollenkaan. Tutuin muoto Equus caballusista on mulle metwurstina leivän päällä, ja uusien kohujen valossa varmaan muunkin lihan seassa. Oikeastaan mä en edes pidä hevosista erityisesti ja oon täällä vähän niin kuin hyväntekeväisyystapauksena, töitä syrjäytyneelle nuorelle, whatever. "Aa, mie kuulinkin että sie oot Tapin serkku. Sie varmaan harrastat ravureita sitte?" Öööööööööö. Jotenkin nolotti kokemattomuuteni, kun mä olin kuitenkin Seppeleessä henkilökunnan roolissa. Niinpä päätin ohjata keskustelun johonkin muuhun. "Tota, miks tolla hevosella on toinen silmä sininen?" Pipsan silmissä välähti jotakin, jonka tulkitsin niin, että se aisti mun hevostietämyksen tason, mutta tyttö selitti pirtsakasti: "Se on herasilmä. Tarkottaa että sen iiriksessä ei oo pigmenttiä. Niitä on monesti hepoilla, joilla on isoja merkkejä päässä." Oo ja koo. Jälleen opin jotain tallimaailmasta: heppatytöt olivat ilmeisesti käveleviä equuleus-ensyklopedioita.
Kun Tappi kurvasi hakemaan mua illalla (olin tallin siivoamisen lisäksi mm tutustunut muutamaan tallityttöön ja käyttänyt kesken jääneitä sähköasentajaopintojani hyödyksi hoitajien hengailuhuoneen patterin kanssa), mä olin kirjaimellisesti loppu ja lysähdin etupenkille kuin sotaveteraani. "Hey beibe, miten meni eka työpäivä?" serkkupoika virnuili niin, että teki mieli kolauttaa sen Pepsodent-mainokseen sopiva hammasrivi vähän katu-uskottavampaan kuntoon, mutta Tapin naamataulu ei ollut viimeisten voimieni arvoinen. "Kita kiinni. Aja suoraan teille, mä tuun teille syömään." "Oolrait", Tappia nauratti edelleen ja hetken hiljaisuuden jälkeen se vilkaisi mua pitkään. "Kape?" "Yhymmmmmmmmm." "Musta on jees että oot täällä." "Hanki muija tota pehmoilua varten", murahdin äkäisesti, mutta oikeasti rinnassa läikähti.
|
|
Kasper
Uusi ja innokas
Posts: 81
|
Post by Kasper on Apr 26, 2013 16:37:19 GMT 2
26.04.2013
"Et voi olla tosissas." Mä tuijotin Annea toimistossa silmät epäuskoa ja kauhua täynnä, ja jos mahdollista, naama tavallistakin valkeampana. Sydän hakkasi varmaan kolmeasataa ja tunsin pakokauhun puskevan hikeä iholle. Anne näytti samaan aikaan huvittuneelta ja ärsyyntyneeltä. "Kasper, sä olet mun työntekijä." "Joo mutta -" "Ja tää ei todellakaan ole maailman haastavin tehtävä." "No mut -" "Ei muttia. Lopeta tuo irrationaalinen panikointi ja mene pyytämään jotain tallityttöä avuksi." Annen ääni oli niin napakka ja elekieli niin päättäväinen, etten uskaltanut pistää vastaa. Tyydyin nyökkäämään vaisusti ja poistumaan toimistosta ärräpäitä pidätellen.
Okei, olin ollut duunissa jo viikon ja mun ei oikeastaan ollut tarvinnut astua ulos mukavuusalueeltani. Olin saanut mättää ureaa kottikärryihin sydämeni kyllyydestä, naputella jotain harottavia nauloja tai kiristää muttereita, lakaista lattioita ja kuljettaa lauhkeimpia elukoita sisään ja ulos. Mut oli armeliaasti säästetty erityiseltä lähikontaktilta hevosten kanssa (hauskaa sinänsä, kun niiden puunaajaksi mun oli tarkoitus opiskella), ja vaikka olinkin päätynyt tekemään sinunkaupat useampien tallitytsyjen kanssa, rajoittui mun sosiaalinen elämä Seppeleessä lähinnä törkeän herjanheittoon Jaakon kanssa. Eli kaikki oli mennyt kivuttomammin kuin olisin uskaltanut kuvitella. Ja nyt mut revittäisiin irti illuusiostani, jossa mun ei tarvinnut ajatellakaan tuota r-kirjaimella alkavaa sanaa, joka sai kylmiä väreitä kulkemaan mun selkäpiitä pitkin...
"Saitsä potkut?" Silmälasipäinen tyttö oli tupsahtanut mun eteen käytävälle ja tiiraili mua uteliaasti. Olin nähnyt sen pari kertaa aiemmin toisen tortillan (anteeksi, siis shetlanninponin) kanssa. "Ööööööö." Jäädyin täysin varhaisteinin vaativan katseen alla. "No, saitko? Sähän oot se Kasper, joka on täällä töissä?" "Joo." "Sait potkut?" Tytön ääni oli niin heleä, että mun korvat soisi varmaan viikon. "En", mä aloin jo tuskastua kankeaan kommunikaatioomme, "vaan siis jooolenkaspermoihauskatutustua." Litania, jonka olin opetellut lausumaan alle sekunnissa yhteen hengenvetoon. Säästettyä työaikaa, Annen sietäis olla ylpeä. "Mä oon Loviisa, hoidan Pampulaa", tyttö ilmoitti nasevana. Jokainen hoitaja, johon olin tutustunut, ilmoitti tittelinsä ja hoidokkinsa nimen selkeää ylpeyttä äänessään; talliorjan pesti oli näille tytöille selkeesti big deal. "Miks sä oot niin masentuneen näköinen?" Mittailin Loviisaa hetken katseellani ja mietin, miten tyttö reagoisi ongelmaani, ja olisiko kirpunkokoisesta tytöstä kenties apuria mulle. Lopulta päätin pusertaa tuskalliset sanat huuliltani: "Mun pitää auttaa talutustunnilla..." "No mut se on just ihanaa!" Loviisa hihkaisi. "Talutustuntilaiset on niin söpöjä!" "Mmmmmmmmm..." "Hetkinen..." Loviisa loi muhun pitkän katseen, "osaatko sä ratsastaa?" Vilkaisin nopeasti ympärilleni ja pudistin sitten pikaisesti päätäni. Loviisan silmiin syttyi innostunut pilke, ja se nojautui lähemmäs kuin salaliittolainen. "OK, mä autan sua. Mitä heppaa sun pitää taluttaa?" "Sitä läsk- ööö, siis Almaa." Loviisa kurtisti kulmiaan huomautukselleni Alman elopainosta, mutta oli sitten taas Naantalin aurinko. "Okei, mennään!"
Joten siinä sitä oltiin. Arviolta 12-vuotias hintelä teinityttö opetti mua, miten toimitaan monisataakiloisen elukan kanssa. Katsoin, miten se harjasi Almaa päättäväisin ottein ja kauhistuin, kun se tarjosi kampaa (?) mulle. "Koita sä!" "Öööööö, ei ki-", yritin änkyttää, mutta harja oli jo kädessäni ja koskin sillä Alman kylkeä vähän testailevasti. Mammutti ei reagoinut mitenkään, joten aloin kuljettamaan harjaa sen karvalla hyvin tottumattomasti, mikä nauratti Loviisaa selkeästi, mutta se yritti pitää pokan kohteliaisuudesta. "Sä voit painaa ihan kunnolla..." Kun Alma oli "puhdas" (ei mitään eroa mun silmissä), sille laitettiin "varusteet". Olin seurannut tätä mystistä toimenpidettä äärettömällä mielenkiinnolla koko viikon ajan, ja nyt pääsin pällistelemään tapahtumaa lähietäisyydeltä. Tosin mun silmissä se tapahtui fastforwardilla, niin vauhdikkaasti Loviisa hoiti tapahtuman. Tosin mä sain auttaa maharemmin (siis satulavyön, korjasi Loviisa) kanssa, sillä Alman vyötärönympärys oli kunnioitettavampi kuin latinomuijien.
Ja sitten seisottiin maneesissa odottamassa kersaa, joka kipuaisi Almamman selkään. Kohta maneesiin syöksyikin lauma punaposkisia, innosta kirkuvia kakaroita, jotka saivat mussa (kuten missä tahansa tervejärkisessä nuoressamiehessä) aikaan pakoreaktion, mutta pakoittauduin pysymään paikallani. Tenavien mammat teputtelivat perässä. Anne ohjeisti ipania oikeiden kopukoiden luokse. Mua lähestyi varmaan polvenkorkuinen ja mun levyinen napero, jolla oli kasvoillaan itsevarma ja määrätietoinen ilme. "Moi ja tervet-" mä yritin aloittaa teennäinen asiakaspalveluhymy kasvoillani, mutta tyttö katkaisi mut tylysti: "Nosta mut selkään." Olisin varmaan vastannut takaisin jotain kitkerää, jos en olisi nähnyt tytön äitiä, joka silmäili mua kauempaa. Wow. Ehdin jo vetää esille hurmaavimman hymyni, kun se kirottu kakara tönäisi mua kärsimättömänä ja sivalsi häijyllä äänellä: "Turha yrittää, mun äidillä on miesystävä. Nosta mut selkään." "Yes, madam", naurahdin väkinäisesti, vaikka olisin halunnut nostaa kakaran hiuksista ilmaan.
Pitää nyt vielä tarkentaa, etten mä ollut koskaan aiemmin kuullut volteista, kahdeksikoista, kokorataleikkaa-muuvista tai keventämisestä. Olin istunut Tapin kanssa ravikärryissä joten tiesin miten kaakkeja ohjattiin, mutta en tiennyt, että niille annettiin vauhtia pohkeita puristamalla. En myöskään ollut koskaan tiennyt, että Alman kaltaisen makkaran voisi tiristää lähes kaksinkerroin pakottamalla sen pujottelemaan kartioiden välitse. Anne otti mun keltanokkaisuuden huomioon ja selitti kaiken juurta jaksain (luoden muhun huvittuneita silmäyksiä) - nopeasti kävi ilmi, että ohjeistus oli enemmän mua kuin ratsastajia varten. Mukulat olivat aika eteviä, ja Alman selässä keikkuva räkänokka oli syystäkin itsetietoinen, sillä se oli tunnin ehdoton tähti. Me päästiin jopa juoksemaan (ravaamaan, kuului hienompi termi), mikä kirvoitti asiakkaassani taas yhden happaman kommentin, kun puuskutin lyhyen suorituksen jälkeen yhtä runsaasti kuin Alma: "Onks sulla noin huono kunto?" Pyhä lehmä sentään, nykyajan penskat oli kyllä räävittömiä.
30 minuuttia tuntui huomattavasti pidemmältä, ja luovutin herranterttusen äitinsä hellään huomaan kiittäen universumia siitä, että tunti oli viimein ohi. "Hyvinhän se meni", Loviisa, joka oli lupautunut hoitamaan Alman tunnin jälkeen, hymyili tullessaan ottamaan Alman suusta roikkuvat narut (ohjat, kuului ammattitermistö) multa. "Joo, niin kai." "Ensi viikolla Kasper osallistuu tunnille itse", Anne huikkasi kauempaa. Mä lamaannuin kuin luottokorttilaskun saaneena. "Mitä?" "Joojoo. Saat itse valita hevosen", Anne hymyili aurinkoisesti ja mun polvet oli spagettia. "Onks tää jotain kieroutunutta läppää vai ootko sä tosissas?" "Se selvinnee sitten", Anne heilautti hiuksiaan huolettomasti ja jätti mut kiroamaan koko ratsastusharrastuksen synkimpiin syvyyksiin.
|
|
Kasper
Uusi ja innokas
Posts: 81
|
Post by Kasper on May 4, 2013 22:05:02 GMT 2
04.05.2013
Jaakko tuijotti mua epäuskoisesti. "Kape." "Jeh?" Nojasin luutaan kuin vanha tekijä ja katsoin äijää takaisin kysyvästi ison piponi alta (pro-tip: jos haluat vältellä teinimimmien huomiota, ota ilo irti Suomen jäätävistä olosuhteista ja naamioudu mahdollisimman peittävästi - toukokuussakin on vielä niin vilpoisa, että päänahkasi ei eritä hallitsematonta määrää hikeää). Vielä työurani alkupäivinä sitten luudan heiluttaminen oli jollakin tavalla kolautellut mun miehisyyttä, mutta nyt mä tanssitin moppia käytävällä jo melkein yhtä sulavasti kuin kuuden kakaran kotiäiti. "Nyt on lauantai." "Joo?" "Sulla on vapaapäivä." Kohautin hartioitani. "Mä teen ylitöitä." "Joista sä et tienaa käytännössä mitään." "Mmm." Jaakko pudisti päätään hitaasti. "Äijä tarvii eukon ja äkkiä." Hymähdin vinosti ja jäin vielä lakaisemaan käytävää, kun Jaakko paineli ulkoilmaan, se alkoi varmaan jo valmistautumaan ravitallin jätkien kanssa sopimaamme saunailtaa varten. Mun ja Artsin henkilökemiat ei ehkä kohdanneet täydellisesti, se otti mun vähän kitkerät mutta humoristiset huomautukset (koskien mm. sen vyötärönympäryksellä makkaran lailla tirisevää rasvakerrosta) puhtaana kettuiluna ja olin ollut saada turpaani useamman kerran. Sen oli kuitenkin siedettävä mua, sillä Jaakko ja mä oltiin jo semisyvällä homeboys-asteella, ja mä ja Tappi oltiin tietysti in lööv (veljellisesti, tietysti) ja oltais edelleen otettu luoti toistemme puolesta. Tai todennäköisemmin kylkeemme jonkun Liekkipellon ABC:n spurgun linkkuveitsi.
Eeeeniveis, olin tosiaan päättänyt tulla viettämään lauantai-iltapäivää Sebulaan. Musta se oli aika peloton teko, ottaen huomioon, että just nää tunnit oli niitä, joista Tappi oli mua varoittanut - olihan se ravannut täällä häpeällisen usein seurustellessaan Hänen-Kenen-Nimeä-Ei-Mainita kanssa. Lauantaipäivänä talli oli tyhjä asiakkaista, mutta silloin kaikki koko vakkari-arsenaali saapui paikalle koko voimallaan. Se oli päivä, jolloin suoritettiin erinäisiä hartaita, salaperäisiä rituaaleja (kuten "Varusteiden Puhdistaminen" ja hevosten lautasten aka ruoka-astioiden uskollinen jynssääminen). Hoitajien lojaalius hevosia kohtaan ei varmasti koskaan lakkaisi hämmästyttämästä mua. Vaikka se oli tietty miehisestä näkökulmasta käsittämätöntä ja kenties hitusen pelottavaakin, se myös kiinnosti mua. Mä olin kuin tiedemies tekemässä empiiristä tutkimusta vieraalla planeetalla.
"Iltatallin aika!" Tallin ovelta kuului Annen ääni. Se oli muuttanut asumaan päärakennukseen cowboynsa kanssa, ja mun työmoraali oli pakon edessä kohonnut uusiin ulottuvuuksiin. Vaikka Anne oli superchilli, jotenkin mun täytyi sen läsnäollessa aina parantaa ryhtiä ja joskus jopa hyräillä jotain riemukasta biisiä näyttääkseni, miten reipas ja luotettava nuorimies olinkaan. Joten kun Annen käsky kävi, mä viipotin sen luokse kuuliaisesti kun eppuluokkalainen ruokajonoon. "Minkä mä voin tuoda sisään?" "Ööh, noh, vaikka Hestian." Hestia? Tuo kuuden kirjaimen yhdistelmä ei sytyttänyt mitään valoa aivojeni sähköisissä sfääreissä, minkä Anne luki nopeasti mun kasvoilta. "Se uusi." Mun kasvot pysyi tyhjänä kuin pankkitili aina loppukuusta. "Se lehmänkirjava." Lehmänkirjava? Nythän puhuttiin hevosesta?! Miksi tää termistö oli kryptisempää kuin Windings-fontti? "Kasper, se uusi, pieni ja laikukas. Ruskeita ja valkosia täpliä." "Mut miten mä erotan sen muista täplikkäistä?" Annen ilmettä olisi vaikea pukea sanoiksi, mutta sen katse olisi varmaan voinut sytyttää mun punaiset kutrit tuleen. "Kasper, Hestia on tän tallin ainoa lehmänkirjava eli laikukas hevonen." Oooooh.
Hestiaa ei ollutkaan vaikea löytää, siellä se möllötti seuranaan B... Bunny... Bonnie? Ja se yksi pieni ja söötti (geeez, mulla alkoi olla silmää hevoskauneudelle), jonka nimeä en muistanut mutta jonka naamaa lävisti valkoinen viiru. (Gitta, näin jälkiviisaudella täydennettynä.) Ne jökötti tietenkin mahdollisimman kaukana aitauksen entreestä, mutta ei hätää! Kyllä ponipoika keinot keksii. Kurotin hevosenlannalta tuoksuvat sormeni taskuuni ja tartuin elementtiin, jolla oli maaginen voima: karkkipaperin. Sen rapina sai karvapallot havahtumaan horroksestaan, höristämään korviaan ja vaappumaan lähemmäs ruoan toivossa. Mun sydän tulvi ylpeyttä: vielä viime viikolla olin metsästänyt paria poninpirulaista tarhasta varmaan kymmenen minaa, ennen kuin joku huiviinsa tirskuva tallityttö oli informoinut mua, että ne kaakit saattoi saada kätensä ulottuville ilman hikeä ja kiroilua. Sain Hestian riimusta kiinni vähän kömpelösti ja napautin riimunnarun kiinni vähän hapuilevin sormin. Yhdestä osuudesta selvitty. Varsinainen jännitysmomentti oli kuitenkin vielä jäljellä. Miten mä onnistuisin luikahtamaan portista lehmän kanssa ilman että kaksi muuta ponia jyräisivät tiensä vapauteen? Tuskainen hiki alkoi jo kuplia mun niskassa, tää oli mun ensimmäinen vastaava tilanne - yleensä joku oli aina ollut mun seurana tai tullut ainakin ohimennen jelppimään. Noh, ei kai auttanut kuin kokeilla. Aloin ähkiä portin kanssa, ja Hestia jyrsi mun olkapäätä levottomasti askeskellen. Pyyhkäisin sen kuonoa kauemmas, jolloin se protestoi inahtamalla. Sain portin kuitenkin siihen kuntoon, että mahduttais siitä juuri ja juuri. Pohdin kuumeisesti, kumman pitäisi luikahtaa raosta ensin: mun vai Hesen. Yritin pukkia ponia eteenpäin, mutta se vain toljotti paikallaan typeränä ilman minkäänlaista aivotoimintaa, joten järkeilin että mun täytyisi kulkea edellä. Niinpä pujahdin aitauksen ulkopuolelle ja kiskaisin Hestian perässäni. Se suorastaan loikkasi ulos, ja mä olin salaman sulkemassa porttia. Bonsku ja Gitzi yritti tunkea ulos väkisin, ja hetken olin yhdessä sotkussa kolmen ponin kanssa. Juuri kun sain kaksikon husittua kauemmas ja portin turvallisesti kiinni, Hestia, tuo kirottu lehmä, päätti asettaa koipensa mun jalalle. Muuvi oli niin yllättävä (ja kivulias), että älähdin ääneen ja mätkäisin kaakkia riimunnarulla kaulalle (nootti eläinsuojelijoille: ehkä 3% fyysisestä voimastani käyttäen, eli ei tartte näpytellä Animalian numeroa aifouniin). Se loikkasi kauemmas häkeltyneenä ja mun ote riimunnarusta kirposi. Ennen kuin huomasikaan, Hestia koikkelehti vapauteen mun silmien edessä. Mun leuka rävähti varmaan rintaan asti ja lamaannuin pahemmin kuin ala-asteen discossa ihastustaan lähestyvä lippispää.
Seuraavat sekunnit olivat täynnä kavioidenkopsetta ja epätietoisuutta, mutta tiivistettynä mun silmieni edessä tapahtui seuraavanlainen kohtaus: Hestia, tuo herneaivoinen kopukka, kirjaimellisesti törmäsi pieneen pystytukkaiseen poniin, jota talutti mun lajitoveri (aka punapää). Kaakit pyöriskelivät ja inisivät hetken keskenään, kunnes tyttö rauhoitti tilanteen tarttumalla Hestian riimunnaruun. Mun luonnollinen reaktio olis ollut liueta paikalta smoothisti, mutta kai se oli kannettava vastuunsa, ja talsin tytön luo posket helottaen. "Sori ja kiitti tosi paljon, se liukeni multa..." Hestia pärski vielä kiihtyneenä. Mä yritin taputella sen kaulaa jotenkin asiantuntevan näköisenä. "Sellaista sattuu", tyttö hymyili. "Mä oon muuten Fiia, moi." Fiia, olikohan se svenskatalande. Mun ei kai olis edes tarvinnut esitellä itseäni (kuulostaa leijalta, mutta niin se vain oli - uutiset levisivät täällä kulovalkeaa ja aidsia ripeämmin), mutta ilmoitin kuitenkin nimeni kohteliaasti. "Kiitti vielä, oisin ollu ihan kusessa ilman sua." "Äh, ei se mitään, toi on tapahtunut kaikille", Fiia vakuutti ja se helpotti vähän mun häpeää.
Tavallaan Hestia oli tempauksellaan päätynyt mun inhokkikaakkien listalle (se oli muotoutumassa hyvää vauhtia), toisaalta mä olin itse mokannut, ja siksi kävin heittämässä sille sovittelevan porkkanan kun se oli viimein kopperossaan. Tallityttöjä pyöri käytävällä yllin kyllin, joten päättelin että mun apua (tai lähinnä hyväntahtoista yritteliäisyyttä) ei enää tarvittu. Moikkasin tytsyt ja painelin hämärtyvään kevätiltaan.
Tappi odottelikin jo parkkiksella bassot jytisten. Huokaisten huomasin, että sillä oli taas joku pissaliisa messissä. Onneksi se oli asettanut muijan takapenkille ja mä sain vallattua etupenkin kuten arvolleni sopi. Tapin seikkailut oli vähän surkuhupaisia, se oli (viimein) saanut viralliset pakit himoitsemaltaan (ja varatulta) blondilta, ja lääkitsi nyt ilmeisen kipeää sydäntään perisuomalaisin avuin: etanolipitoisilla juomilla ja naisilla, joiden viehättävyysaste vaihteli huomattavasti. Tänään saalis oli arviolta 8, eli yllättävän hyvä. "Moro", murahdin luikahtaessani etupenkille ja Tappi nyökkäsi jotenkin vaikean näköisenä. "Irene, Kasper, Kasper, Irene", se yritti esitellä jotenkin veikeästi mutta kuulosti väkinäiseltä ja me moikattiin kohteliaasti. Automatka alkoi vähän vaivautuneissa tunnelmissa, joten Tappi koki velvollisuudekseen heittää jotain small talkia: "Mites työt?" Vaikka Tapin valloitus ei aiheuttanut mussa mitään erikoista sydämentykytystä, jokin alkukantainen vaisto pakotti mut silti todistamaan miehisyyteni. "Ihan ok", kohautin hartioitani ja jatkoin käheällä äänellä: "Yks iso elikko tuli kyl päälle." "Tuli päälle?" Irene henkäisi. "Joo, vein sitä talliin ni se hyppäs yhtäkkiä päälle." "Hyppäs yhtäkkiä päälle?" Tappi toisti epäuskoa äänessään. "Tosta noin vaan? Ja kuinka iso?" Totuus olis tietenkin ollu about 135-senttinen ja laikukas kuin lehmä, mutta testosteroni esti taipumasta. Ärähdin jotain epämääräistä, vaikka Tappi vilkaisi mua haljusti, ja iskin vastahyökkäyksen: "Noh, missäs te ootte tavanneet?" Irene kikatti ja Tapin katse oli jäätä. "Meillä on yks yhteinen kaveri", Irene tirskahti. Mä heitin vettä kiukaalle, vaikka tiesin saavani turpaan myöhemmin. "Aa, kuka?" "Silja", Irene vastasi iloisesti ja mä meinasin tukehtua sylkeeni. Silja oli ollut sattumalta myös Tapin vappuvalloituksen nimi. Vapusta oli nyt 4 päivää. "Ootsä ihan ok?" Tappi kysyi varoittavasti kun mä jatkoin yskimistä. "Joo, heinäpöly kutittaa keuhkoja..." mä pihisin, mikä näytti menevän täydestä Ireneen, mutta Tapin kasvojen ilme muistutti lämpöasteiltaan etelänapaa. Äijä oli niiiin hyinen, ja matka jatkui hiljaisuudessa. "Tappi, voitaisko me pyörähtää aabeeseellä?" Irene piipitti hetken päästä. "Jos sä voisit hakee mulle pari siideriä?" "Joo, mäkin tarvin tupak-" aloitin, mutta sitten aivoni rekisteröivät Irenen edellisen lauseen, ja todellisuus löi kasvoihin litsarina. "Siis mitä?" Tapin korvat punersivat kuin puolukkahillo. Mä saisin hemmetinmoisen löylytyksen myöhemmin, mutta tilaisuus oli liian herkullinen. "Irene, kuinka vanha sä oot?" Yritin kuulostaa ystävälliseltä ja kiinnostuneelta, vaikka naurunkyyneleet tirsuivat silmäkulmista. "Seitsemäntoista", Irene ilmoitti vähän puolustelevaan sävyyn, "mut mä kyllä täytän kaheksantoista loppuvuodesta." "Allllllrighty", mä yritin kuulostaa kasuaalilta, vaikka hervoton nauru kupli levottomana kurkunpäässä. Mä en kuitenkaan voinut jättää leikkiä kesken, vaikka nyt oltiin jo vaarallisilla vesillä. Odotin hetken, että ilmapiiri neutralisoitui ja Tapin sormet eivät puristaneet vaihdekeppiä ihan yhtä aggressiivisesti, ja heitin sitten seuraavan pommin: "Bai tö vei, mikä se nykynen suojaikäraja onkaan?" Irene hiljeni, Tappi punastui. "Mitä?" "Niin, mä mietin vaan -" "Nyt jätkä -" Tappi päätti lauseensa aika rumilla sanoilla, jotka jäävät tässä toistamatta, ja pysäytti auton tienpenkkaan niin, että Irene kiljaisi ja mä melkein löin pääni etuikkunaan. "Ulos." "Täh?" mä tuijotin Tappia ällistyneenä. "Sä kävelet meille." "Mitä?" "Joojoo, lähe kipittää." "Häh? Tästä on varmaan kilsa teille! Älä ota tosissas, mähän vaan heitin läp-" "Kasper." Me oltiin tunnettu beibeistä asti, ja osasin lukea Tappia täydellisesti. Just nyt se kävi oikeasti kierroksilla, sen paljasti vasemman silmän nykiminen ja kiinnipuristetut hampaat, sekä otsassa pullottava suoni. Tappi oli myös mutsin lisäksi varmaan ainoita ihmisiä, joita mä olin oikeasti valmis kuuntelemaan ja tottelemaan. Ja nyt olin oikeesti ylittänyt tietyn rajan, vaikka tällekin episodille tietysti naurettaisiin jälkeenpäin. Mutta just nyt Tappia ei paljon hihityttänyt. Joten, niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin, mä astuin autosta ulos ja sytytin tupakan. Edessä olisi tunnelmallinen iltalenkki pimenevässä kevätillassa. Katsellessani Irenen vahingoniloista naamaa Tapin auton takaikkunassa mietin, kummalle Artsi ja Jaakko tänään nauraisivat enemmän, Tapille vai mulle.
|
|
|
Post by Anne on May 11, 2013 12:36:22 GMT 2
Kasper ja pelottava ponilauma Kasper poneja metsästämässä tarhasta. "Spessu" Kaspärille, vaikka henkilökunta ei varsinaisia spessuja saakaan. Pahoittelen, että jäbästä tuli hieman outo..
|
|
Kasper
Uusi ja innokas
Posts: 81
|
Post by Kasper on Jun 8, 2013 19:22:51 GMT 2
08.06.2013
"Vauhtia! Vauhtia!" Musta, sulavalinjainen Blade hengitti raskaasti, kuin ulisten, ja kirmasi vastatuuleen kuin tuli hännän alla. Mä istuin sen selässä sydän hakaten kuin viidakkorumpu. Meillä ei ollut aikaa hukattavana. Risut ja männynkävyt lennähtelivät joka suuntaan hevosen lihaksikkaiden jalkojen alla, ja mä tiesin hevosen yrittävän kaikkensa. Mutta se ei riittänyt; vaikka puiden välissä pilkotti jo pala aurinkoa, kannoillamme vaaniva varjo kiristi sekin tahtiaan ja näin sen jo silmäkulmassani. "Juoks-" ehdin henkäistä, ennen kuin oli liian myöhäistä: vihollinen tarttui mua olkapäästä väkivaltaisesti ja ravisteli. "Päästä irti hul-
-lu!" Räväytin silmät auki sanan puolivälissä ja kesti hetken, ennen kuin aivoni rekisteröivät Tapin kasvot omieni yllä. "Herää, apina!" se ärisi ja ravisteli mua hartioista. "Joojoogoomäeohlenjohergeirllä..." yritin vaipua takaisin uneen, muttta Tappi läsäytti mua avokämmenellä poskelle. "AI V-" "Kassu, kello on puol ysi". Tappi kivahti ja alkoi heitellä mun vaatteita lattialta. "Ylös aivan helvetin nopeeta." Mä räpyttelin silmiäni vielä hämärän painajaisen jälkipöllyissä (tsiisus, tarviko niiden eläinten tunkeutua mun alitajuntaankin - mä kun näin tarpeeksi karvaa ja kavioita hereilläollessani), mutta hiljalleen Tapin sanat aiheuttivat jonkinlaisen lampun syttymisen pääkopassani. Lauantai, työ, kello, 9, yhdistelin asioita hitaasti. Ja sitten se iski. !"(#)¤=?!, mähän olin myöhässä duunista! Hyppäsin sängystä liukasliikkeisemmin kuin Tommi Evilä ja aloin kiskoa vaatteita ylle niin nopeasti kuin ehdin. Tappi ilmoitti menevänsä jo autoon. Mun täytyi siis yrittää suorittaa kaikki aamutoimenpiteet noin 0,0001 sekunnissa, mikä etenkin juuri heränneenä oli näkemisen arvoinen suoritus. Parransänki jäi ajamatta (noloa, sillä mun vaaleat haituvat antoivat mielikuvan pörröisestä lemmikkieläimestä miehekkään korston sijaan) ja priorisoin hampaidenpesun aamupalan edelle ihan sosiaalisista syistä - kukaan ei olis jaksanut mun kidusten löyhkää koko päivää, sen verran jytevä tuo autenttinen aamun aromi oli. Ehdin nopeasti rekisteröidä peilistä jotain ihmistä muistuttavaa liikettä. Tänään ei kyllä paljon tallityttöjä hurmailtaisi, se oli varma. Silmät verestivät ja mustat pussit roikkuivat niiden alla muistona edellisyöstä. Hiukset sojottivat miten sattuu, mutta kääräisin ne nopealle korkealle nutturalle - ehkä sotkuisuus olisi sopivan hipsterihköä.
Pian olin aurinkoisessa aamuilmassa valmiina lähtöön, mutta koettelemukset eivät loppuneet siihen: Tappi seisoi autonsa vieressä näyttäen happamammalta kuin vanhaksimennyt sitruuna. "Auto ei käynnisty." "Mitä?" "Mun auto ei käynnisty", Tappi toisti. "Mitä?" "Voi [sensuroitu]n ääliö, kai sä nyt kuulit", Tappi parahti. "Eikä sitä oo nyt aikaa kattoa. Artsi on toisella autolla kylällä, mitä [sensuroitu]a me tehdään?!?" Kauhukuvat vilisivät silmissäni. Vaihtoehdot näyttivät pikakelauksella seuraavanlaisilta: A) feidaisin työt kokonaan tältä päivältä ja kusisin koko oppisopimuspaikkani kertaheitolla, B) puuhailisimme Tapin kotteron parissa, mihin vierähtäisi helposti koko päivä, C) soittaisin naama punaisena Annelle ja selittäisin tilanteen. En tiedä mikä vaihtoehdoista oli hirvittävin. Päädyin hetkeksi jo C-vaihtoehtoon, mutta kaivaessani puhelimen taskusta huomasin, että siitäkin oli akku loppu. Murphyn laki. Hitto, olikin pitänyt jäädä ravitallille yöksi!
Ihmeiden aika ei ollut kuitenkaan ohi, sillä juuri syvimmän epätoivon hetkellä kuului korviimme kaksi ääntä, jotka rikkoivat lamaantuneen hiljaisuuden: piikkitukkaisen Rosin kiroaminen ("prrrt, prrrt, perhanan polle") ja isojen kavioiden lompsottelu. Pian tallin takaa kopsotteli esiin iso ja jykevä kaakki kaiken maailman remelit yllään ja kärryillään Ros, joka vaikutti pahantuuliselta. Tapin silmiin oli syttynyt pilke, jota mä en osannut tulkita lainkaan. "ROS!" se karjaisi niin, että pihapuun linnut pyrähtivät lentoon. "POIS KÄRRYILTÄ!" Ros kurtisti kulmiaan. "Mitä?" "EI AIKAA SELITTÄÄ! POIS KÄRRYILTÄ!" Tappi oli ymmärtänyt supersankari-tilaisuuden koittaneen, ja kuin slowmotionilla se juoksi kärryjen luokse silmät palaen, heitti Rosin yllättävän kevyeellä otteella kärryistä ja astui itse ohjaksiin läimäisten kaakkia persuksille niin, että pöllysi. "KASPER, KYYTIIN!" Tappi ulvoi hurmoksessa tästä toimintaleffakohtauksesta, ja mä tein työtä käskettyä. Ennen kuin ehdin ymmärtää, mitä oikeastaan edes tapahtui, olimme jo kiitämässä kuoppaista metsätietä pitkin kohti Seppelettä.
Monen lentelevän pikkukiven ja takapuolta koettelevien kuoppien jälkeen edessämme aukeni jokaisen heppatytön unelma, Seppeleen pramea kartano. Hevonen, jota kutsuttiin kuulemma Ramboksi, höyrysi ja huohotti kuin Artsi sunnuntaiaamuna. Tappi pysäytti sen täydestä vauhdista koreasti huudahtaen, ilmeisesti tehdäkseen vaikutuksen poneja taluttaviin tyttöihin, joiden reaktio oli kikatella ja hurrata. Mä pyöräytin silmiäni. "Tattis kyydistä." "Hae tälle vettä", Tappi komensi ja mä tein työtä käskettyä. Pujahdin talliin ruokakammioon (/rehula/whatevz) ja hain ämpärin ja siihen aimo annoksen raikasta vettä, yrittäen liikkua kuin varjo käytävillä: mua pelotti koko ajan, milloin mun yllä olisi Jaakon tai Annen polttava katse. Selvisinkin tallipihalle saakka, kunnes takaani kuului yskäisy. "Kasper?" Shieeeeeeeeetttttttt. "Sorimäolintapillajanukuinpommiinjaautoeilähtenykäyntiinjamejouduttiintuleehevosellajamä-" "Jouduitte tulemaan hevosella?" Anne kurtisti kulmiaan. Nyökkäsin ja heilautin vesiämpäriä. "Oon menossa juottaa sitä." Anne mittaili mua hetken katseellaan, ja musta tuntui kuin se olisi skannannut mun sielua, nähnyt kaiken mun ensisuudelmasta putkaöihin. "Okei." "Okei?" "Menköön ohi tän kerran", Anne hymähti. "Tänne kärryissä tuleminen osoittaa kyllä omistautuneisuutta. Ja mä en sitä paitsi ole se ongelma tässä, vaan Jaakko. Sen piti korjata aidat yksin ja voin kertoo, että sä saatat saada selkääsi." Irvistin. Koko syy aikaiselle lauantaiaamulle oli se, että joku kaakeista oli potkaissut eilen yhden kentän tolpista kumoon, ja nyt aita tarvitsi kipeästi fiksailua. Koska perjantai-iltana hikoilu ei houkuttanut, oltiin sovittu tulevamme duuniin aikaisin lauantaiaamuna. Kuten ilmeistä tässä vaiheessa oli, toisin kävi mun kohdalla. "Noh, enköhän mä händlää sen. Ja kiitti Anne, oikeesti. Ei tuu toistuu." Anne hymyili ja heilautti kättään rennosti. Aika chilli tyyppi loppujen lopuksi.
Tappi esitteli vähän alistuneen näköisenä uljasta orhiaan Seppeleen tytöille tallipihassa ja lähtikin pikapikaa kun Rambo oli saanut viilennystä; Sebu ei ollut sen mielipaikkoja edes nyt, kun sen hormonit hyrräsi kuin 12-vuotiaalla ja ratsastustalli olisi ollut hedelmällistä metsästysmaata.
Kun mä rahtasin tyhjää ämpäriä takaisin talliin, kirjaimellisesti törmäsin Jaakkoon, joka hyökkäsi mun kimppuun ärhäkämmin kuin ampiaisparvi. "Jaaha, herra viitti kuitenkin ilmestyä paikalle." Selitin sillekin meidän tarinan, joka sai sentään sen suupielen vähän nousemaan, vaikka huomasin, että se oli oikeasti kettuuntunut. "Dokasittekste eilen?" se kysyi äreästi, ehkä tiettyä nuoren isän haikeutta äänessään. Vähän nolotti, mutta jouduin myöntämään totuuden. "Itse asiassa ei. Me pelattiin Fifaa." Pidin pienen tauon ja yskähdin. "Aamuviiteen." "-n idiootit", Jaakko murahti, mutta kuulosti vähän huvittuneelta. "Noh, shít häppens." "Eli me ollaan ookoo?" mä kohotin kulmiani yllättyneenä, en ollut ajatellut selviäväni näin vähällä. "Totta kai sun pitää korvata tää." Jaakko tuuppasi mun käteen talikon. "Alota siivoomalla tarhoja." "Just -" olin aloittamassa, mutta kohautin sitten harteitani ja virnistin. "Okei." "Työn iloa, Kassuboi." Mä painuin ovesta ulos päätäni pudistellen, mutta saisinpa hikoiltua itselleni lisää habaa hinteliin käsivarsiin ja ehkä munkin kalpea hipiä imisi vähän rusketusta taivaalla porottavasta auringosta. Sitä paitsi aamun farssi oli näin jälkeenpäin ajateltuna aika huvittava - mun elämässä Liekkijärvellä saattoi näköjään tapahtua mitä tahansa.
|
|
Kasper
Uusi ja innokas
Posts: 81
|
Post by Kasper on Jun 30, 2013 13:18:02 GMT 2
30.06.2013Kesällä oli tapana valua ohitse huomaamatta; rannalla köllityt päivät ja aamunkoittoon saakka valvotut yöt tuntuivat ihanan ikuisilta, mutta tosiasiassa ne hupenivat huimaa kyytiä. Mä olin ehdottomasti kesän lapsi, elin valosta ja yöttömistä öistä, ja yleensä jo juhannuksen aikaan aloin nähdä hikisiä kauhu-unia kylmenevistä ilmoista ja siitä sieluanakertavasta pimeydestä. Tää kesä oli erityinen monella tapaa. Ensinnäkin, en koskaan elämässäni ollut ollut näin vastuuntuntoinen ja hoitanut velvollisuuteni kunnolla; sitä yhtä epäonnekasta episodia, johon liittyi pommiinnukkuminen, mäsä auto ja heppakärryt, lukuunottamatta mä olin ollut esimerkillinen työntekijä, kultatähden ja viidensadan papukaijan arvoinen. Sen olin saanut kuulla yllätyksekseni Annelta pari päivää sitten. Se oli kutsunut mut toimistoonsa ja olin polvet tutisten ollut varma, että mua syytettäisiin kohta jostain. En kyllä keksinyt, mistä – mun työnkuvalla ja miljööllä oli vaikea syyllistyä mihinkään, mihin olisin ehkä vielä vuosi, pari sitten saattanut sortua. Eipä ollut paljon muuta nyysittävää kuin melassia, ja minkäänlainen vandalisointi ei houkuttanut, kun joutuisin korjaamaan kaiken itse korvat punaisena, hevostyttöjen musertavan katseen alla. Ei sillä, että olisi haluttanutkaan. Mä en ollut (enää) täysi idiootti. ”Kasper, kun me otettiin sut tänne, pakko myöntää että... meillä oli omat epäilyksemme”, Anne oli aloittanut vakavasti ja pyöritellyt kynää kädessään. Mä olin yrittänyt säilyttää teräksisen, testosteronintuoksuisen egoni murtumattomana hipiälläni, vaikka vähän jännitti. ”Ja olethan sä tyrinyt muutaman kerran...” Anne oli jatkanut voimatta peittää hymyään, ”mutta silti, sä olet Kasper todistanut olevasi luotettava ja oppimiskykyinen työntekijä, ja me ollaan oltu sun työpanokseen todella tyytyväisiä.” Oh-em-gee. Tää olisi pitänyt ehkä videoida ja postata Facebookiin, mun homeboysit olis nauraneet aivonsa pihalle. Minä, Kasper Laine, julistettiin juuri virallisesti oivalliseksi ponipojaksi. Nolottaa myöntää, mutta mä olin ihan totta imarreltu ja räpyttelin silmiäni kuin seiskaluokkalainen ihastukselleen. ”Joten, heinäkuussa Jaakko pääsee lomailemaan, ja sä olet jonkun aikaa päävastuussa tallin arjesta. Onko se ok? Muista, että minä olen soiton päässä ja hoitajia luulisi pyörivän täällä päivät pääksytysten.” Mä olin vaan nyökännyt pöllämystyneenä ja loikannut toimistosta pois pää pyörällä. Vasta viiden minan päästä asioiden tila oli valjennut mulle: mä siis raataisin niska hiessä koko heinäkuun sillä aikaa kun Anne ja Jaakko makaisivat lepotuoleissa ja litkisivät janojuomaa pillillä Woohoo, Kasper, sä olet erinomainen työntekijä, palkinnoksi saatkin olla töissä forever! Noh, ainakin pankkitili kiittäisi. Ja olihan se ihan söpöä olla arvostettu tallityöntekijä. Ei ehkä jotain, jonka olisin vastannut 7-vuotiaana kysymykseen ”mikä susta tulee isona?” mutta noh, elämällä oli tapana yllättää. Joten, heinäkuu olisi niinsanotusti my moment of glory. Oikeammin, my whole month of glory. Siinä Frankin lantaa lapioidessani mietin, että ensitöikseni mun olisi bondattava tallityttöjen (ja niiden muutaman pojan) kanssa toden teolla; vaikka me oltiin ihan moikkausväleissä, sen eksklusiivisempi kommunikaatio oli jäänyt olemattomaksi. Ja totuus oli, että vaikka tallin arjen kiekurat olivat mulle jo semituttuja, mä en koskaan, ikinä, missään tilanteessa selviäisi heinäkuusta yksin, vaikka suurin osa kaakeista pääsisikin ansaitulle lomalle ”laitumelle” (kuulemma vaan astetta isompi aitaus hevosten kokonaisvaltaiselle chillailulle). Siispä tiirailin Franklinin kopin kaltereiden välistä käytävällä iloisesti rupattelevia Brittaa, Inkeriä ja Salmaa (mä olin.. öö... 75% varma että ne oli niiden nimet.. yksi saattoi olla Emmy... hemmetti) silmät leimuten kuin Liekkijärven kylähullulla, Retu-Joukolla: tämä päivä oli historiallinen, sillä huomisesta lähtien mun missio olisi päästä erottamattomaksi osaksi tallijengiä. Olisin oikeestaan saanut siitä aikaan hienon tosi-TV-sarjan: Kasperin matka vieraalle planeetalle, jossa puhetta värittivät pintelit ja piikkisuat. Mä voisin tehdä ahdistuneita videoblogipäivityksiä heinävintillä naama hikisenä: ”Päivä 9, ei vieläkään edistystä: keskustelu siirtyi lisäravinteisiin, ja mykistyin koko puolitoistatuntisen ajaksi...” Työntäessäni kottareita lantalaan tuumin, olisiko varoitusaika liian lyhyt vaikka Maikkarille, jotta ne voisi sijoittaa mut produktioaikatauluihinsa; mun bloggaus olisi saletisti kansan riveihin uppoavampaa kuin Taalasmaan Onnin Young man cash man -shaiba.
|
|
Kasper
Uusi ja innokas
Posts: 81
|
Post by Kasper on Aug 12, 2013 18:12:32 GMT 2
12.08.2013
Mä olin kuvitellut, että mun pesti tallin kinginä heinäkuussa olisi nostattanut mut tallihierarkiassa jonnekin puolijumalan tasolle. Mä olisin pureskellut heinänkortta hiukset hipsterinutturalla, öljytyt lihakset auringossa kiillellen (turha tyrskiä, fyysinen duuni oli oikeesti alkanut tehdä tehtävänsä ja mussa oli jo jotain muutakin kuin luuta, nahkaa ja pisamia). Mä olisin maannut tallipihalle raahatussa aurinkotuolissa hoitajatytskien löyhytellessä mua vanhoilla Villivarsoilla. Living the life.
Jos mä olisin nyt kyennyt menemään takaisin ajassa, mä olisin lätkäissyt itselleni poskille mojovammin kuin mun entinen tyttöystävä haistaessaan vieraan parfyymin mun kauluksessa. Nimittäin heinäkuu ei todellakaan ollut ollut easy breezy höntsäilykuukausi, vaan kuukausi täynnä verta, hikeä ja kyyneleitä. Noh, se veri tuli kyllä siitä, että Odelie hutaisi mua vahingossa kyynärpäällä nokkaan kun olin kyyristynyt poimimaan roskaa lattialta, ja kyyneleet tuli siitä kun kolautettiin Aristoteleen kanssa päämme yhteen niin että silmissä sumeni. Mutta hikoillut mä olin, ja paljon. (Sen sijaan Jaakko oli palannut lomalta ruskettuneena ja entistä rakastettavan ärsyttävämpänä.)
Oli nimittäin käynyt ilmi, että heinäkuulle olikin laadittu aikamoinen to do-lista. Nyt kun kaakit olivat poissa, aikaa oli ruhtinaallisesti (heh heh) korjata noin 49429 repsottavaa, ruostunutta ja/tai rämää yksityiskohtaa tallissa ja sen ympäristössä. Mä olin joutunut leikkimään muunmuassa sähköasentajaa, putkimiestä, maalaria ja ennen kaikkea puhdasveristä hevospoikaa. Toisisanoen Anne oli antanut mulle kilon (hevosen)kakkaa kauniisti paketoituna. Ylistämällä mun työsuoritusta ja asennetta se oli saanut mut hyväksymään heinäkuun työmäärän mukisematta. Mä olin vain räpytellyt silmiäni kuin bambi ja suurinpiirtein polvistunut Annen eteen. Nääh, oikeesti mä olin ihan otettu Annen luottamuksesta, ja heinäkuu oli ollut työn puolesta ihan okei. Olin ainakin saanut rutkasti itsevarmuutta ja tuntui siltä, että tiesin suurinpiirtein mitä olin tekemässä. En ehkä osannut kieriä pinteleitä tai nostaa laukkaa (ylipäätään hevosen selkään en todellakaan nousisi kuin pakosta), mutta muuten työnkuvani oli jo aika rutiininomaista mulle.
Mutta siihen talliväkeen en ollut kyllä tutustunut yhtään. Mä olin ollut liikkeessä kuin sähikäinen koko ajan, ja sitten kun olisin ennättänyt hengähtää, hoitajat olivat parveutuneet niin tiiviisti, että näytti kuin niillä olisi ollut jonkun kultin tapaaminen. Vaikka tullessani tallille olin halunnut pitää välimatkani, nyt tunsin jo jollain tapaa kaipaavani sosiaalista verkostoa, täällä kun mä vietin suurimman osan ajastani. Mä halusin olla osa tätä heimoa. Mä halusin initiaation.
Joten carpe diem ja blah blah blah. Olin jo lopettelemassa päivääni, kun bongasin Sallan... Selman... Salman, joka oli aina vaikuttanut sellaselta taskukokoiselta auringolta, ja niinpä päätin ottaa itseäni niskasta kiinni. Salma puhdisti jotain, jotka olin oppinut tunnistamaan suojiksi, ja hyökkäsin sen kimppuun niin yllättäen, että se sävähti. ”Ööö, Salma..” ”Huh! Kasper! Mä en huomannut sua ollenkaan.” Salma vaikutti vähän hämmentyneeltä. ”Onks joku hätänä? Tai siis, tarvitko sä apua?” Surullista kyllä, mä en oikeestaan lähestynyt tallityttöjä, ellen tarvinnut hevosslangi-suomi-käännöskonetta. ”Öh, en oikeestaan, tai no tavallaan joo...” Mä hieroin niskaani ja hymähdin. ”Okei, tää vaikuttaa tosi oudolta, mutta mä tavallaan... haluaisin tutustuu teihin.” ”Meihin?” Olisin voinut kertoa Salmalle ufojen siepanneen Pampulan, ja sen reaktio olisi varmaan ollut yhtä häkeltynyt. ”No siis teihin tallityttöihin... ja siis poikiin, myös.” Mun hermostuneisuus valui pois, sillä hämmentyneisyydestään huolimatta Salman katseessa oli aitoa ystävällisyyttä, joka jotenkin rauhoitti mua. (Yäk, olipa imelää. Kirjuri, pyyhi toi.) ”Mä oon ehkä vähän vetäytyvä tyyppi, ja no, suoraan sanottuna te ootte tuntunu vähän vieraalta lajilta. Mut nyt ku mä oon täällä jäädäkseni niin, öh, olis varmaan kiva... tuntee ihmisiä?” Salma näytti siltä, että olisi halunnut jonkun nipistävän itseään, mutta kokosi itsensä nopeasti ja väläytti loistavan hymyn. ”Voi Kasper! Sä olet käyttäytynyt niinku meidän hevosenhaju karkottais sut viiden metrin päähän”, se kiusoitteli, ”ja me ollaan ajateltu, että tykkäät olla omissa oloissasi. Mutta kyllä sä meidän silmissä kuulut jo porukkaan. Tuut vaan juttelee ihmisille. Ja mä tietysti voin esitellä sut muille, tai siis sähän tunnet jo kaikki, mut niinku...” Salman puhetulvan keskeytti paikalle pomppiva pieni tyttö – osasin tunnistaa sen Inkeriksi. ”Jouuuu, mitä täällä tapahtuu?” ”Ei mit-” mä olin aloittamassa, sillä jotenkin toivoin että tää keskustelu jäisi meidän väliseksi. ”Kasper just ilmoitti et se haluu tutustua meihin paremmin!” Salma hihkaisi pirteästi, ja katsahti sitten muhun säikähtäneenä: ”Hups, vai oisitko sä halunnut tän keskustelun jäävän kahdenkeskiseksi?” ”No problem”, vakuutin niellen kaiken ylpeyteni ja miehuuteni, jota heppatallilla pyöriminen ei ehkä muutenkaan vahvistanut, ja hymyilin vinosti. ”Oikeesti?” Inkeri ei piilotellut yllättyneisyyttään ja sen omenaa jauhavat leuat pysähtyivät. ”Siis... meihin hoitajiin?” Mä kohautin harteitani virnistäen. ”Samassa liemessähän me ollaan, joten...” ”Siistii! Me ajateltiin että sua ei todellakaan kiinnosta, koska sä vaikutit vähän, öööh...” ”Kusipäältä”, mä avitin auliisti. ”Hei, sä sanoit ton!” Inkeri nauroi. ”Mutta joo, suoraan sanottuna ehkä vähän joo, tavallaan...” ”Itse asiassa, me ajateltiin pitää tänään leffailta oleskeluhuoneessa...” Salma aloitti, ja mä nielaisin. Tällä tutustumisehdotuksella olin ajatellut näin aluksi jotain kivaa small talkia ja huulenheittoa, en heti talliporukan sosiaalisen elämän kiemuroihin imaistuksi joutumista. ”Joo! Se on vähän sellanen kesänlopettajaisilta, ku vikoiltakin alkaa huomenna koulu. Tuu vaan, kaikki on tulossa! Meidän pitäs alottaa parin tunnin päästä. Ne on kyl nyyttärit”, Inkeri totesi konstailematta, ”eli sun pitäis keksii jotain safkaa.” Tänään? Olin kyllä sopinut viettäväni luksusaikaa Tapin kanssa, mutta ehkä toisinaan piti astua ulos mukavuusalueltaan... #yolo jne. Joten kuulin itseni myöntyvän tarjoukseen varsin iloisella äänensävyllä. Samalla rukoilin mielessäni, että tyttöjen valikoima leffa ei olisi The Notebook.
Lampsin tallin ulkopuolelle ja valikoin Tapin numeron. ”Tappi, mun pitää peruu tää ilta.” ”Täh? Mulkku”, Tappi tuiskahti, mutta jatkoi sitten lempeämmin: ”Saat anteeks, jos feidaat jonkun muijan takii.” ”Itse asiassa useemman”, mä virnistin, mutta Tapin vihellys loppui pian räkäiseen nauruun, kun jatkoin: ”Mä lupauduin pitämään leffaillan Seben tyttöjen kanssa. Tai no, toivottavasti ne jätkätkin ilmestyy paikalle.” ”Oikeesti? Ei v...” ”C'mon, pakko mun on ystävystyy niiden kanssa, jos mä aion hengailla täällä.” ”Öö, ei tasan oo. Mutta hauskaa iltaa sit. Toivottavasti katotte jonkun kolmetuntisen romanttisen komedian, jossa on Ryan Gosling pääosassa.” ”Tuu säkin?” Tappi rähähti hekotukseen. ”En tasan tuu. Sä astuit ite juoksuhiekkaan ja kömmit ite ylös, älä ulise.” ”Musta tuntuu et se voi oikeesti olla ihan jees”, mä puolustelin ja yllätyksekseni uskoin itse itseäni. Tavallaan odotin hengailuiltaa. ”Plus, ne on nyyttärit. Ilmasta sapuskaa?” Tappi oli hiljaa. ”Voit hakee mun piikkiin muutamat pizzat Amilta ja ottaa itelles megakebun”, mä maanittelin. Olin ystävystynyt Liekkipizzan pitäjän Ahmedin kanssa auttaessani renkaanvaihdossa kun sen pizzataksi oli jämähtänyt tienvarteen, ja sain tätä nykyä tuntuvat alet ruhtinaallisesta menusta. ”Ugh”, Tappi oli murisevinaan, mutta tiesin jo sen suostuvan. ”Okei, okei. Onpa ainakin jotain kertomista jälkipolville.” ”Jeah, tiedä vaikka tapaisit tänä iltana lastes äidin”, mä irvailin ja löin luurin kiinni ennen kuin armas serkkuni ehtisi aukaisemaan sanaisen arkkunsa mun kiroamiseen.
Tästä se lähtisi. Jotkut heimot pakottivat nuoret poikansa tappamaan tiikerin tai kävelemään maratonin tulisilla hiilillä (öööh, no jotain sinne päin), mun miehuuskoe olisi nyyhkyleffa kahdenkymmenen tallintuoksuisen teini-ikäisen kanssa. Uuuuu jeah.
|
|
|
Post by Anne on Dec 10, 2013 15:08:58 GMT 2
AlkeissäätöäKaroliina oli saanut tehtäväkseen opastaa Kassua ratsastuksen saloihin. Kuva marraskuun lopulta. Spessu Karolle!
|
|
Kasper
Uusi ja innokas
Posts: 81
|
Post by Kasper on Aug 3, 2014 0:21:42 GMT 2
Kasper on back, jos vielä kelpaa Kirjoittaja saapui juuri vuoden mittaiseksi venähtäneeltä kaukomaareissulta. Pari päivää pitänee tsekkailla meininkejä mutta tarinaa pukkaa pian. (Anne, oonhan vielä tervetullut...?) 03.08.2014Liekkijärvi oli muuttunut helleaallon kuumotuksesta pohjoisen Bangkokiksi. Siis lämpötilan puolesta. Seppeleen hevostalli oli onneksi säilynyt varsinaisena siveyden kehtona tuohon Thaimaan paheiden pesään verrattuna. Noh, pointti oli kuitenkin se, että ilma oli kuumaa, jähmeää ja hikoiluttavaa kuin vaivaannuttava ensisuudelma. Tallitytöt olivat tietysti ikionnellisia auringossa kylpiessään. Tavallaan kesä oli siinä mielessä leppoisempaa aikaa meille palkkaorjille, että hevosentuoksusta päihtyviä teini-ikäisiä oli tallikäytävät pullollaan, ja saatoimme Jaakon kanssa delegoida lähestulkoon kaikki päivittäiset askareet hyvin palvelualttiille hoitajille. Itse asiassa olimmekin armaan kollegani anssa pohtineet, miten ovelaa olisikaan ollut uhrautua työskentelemään koko kesä ja pitämään kuukauden loma marraskuun loskahelvetin aikaan. Valitettavasti Annella oli enemmän aivosoluja kuin meillä kahdella yhteensä, joten kuvailtu bullshitti ei olisi mennyt läpi edes tuomiopäivänä. Ja eihän me oltais oikeasti halutukaan jättää rakasta muoria alkutalven kaaokseen ilman meidän megamaskuliinista läsnäoloa. Samassa liemessä tässä oltiin. Ride or die. Jaakko oli kuitenkin saanut heinäkuun ihan oikeasti taas vapaaksi, minä olin suostunut ihan mielelläni olemaan "duunissa" - koska duunia se ei oikeastaan ollut nyt, kun talli oli koko heinäkuun täynnä kursseja (kiitosta Salma) ja leirejä. Nyt helleputken oli kuitenkin keskeyttänyt muutaman tunnin myrsky, joka oli tietysti pyyhkäissyt muutamat aidat kumoon mun päivieni ratoksi. Joten sillä aikaa kun tallitytöt varustautuivat bikinein ja valmiiksi mietityin Instagram-hashtagein (#seppeleswag) uittoreissua varten, minä olin soittanut Jaakon messiin nikkarointiin. Se oli vaikuttanut ihan helpottuneelta, ei se kersojen kanssa lomailu ihan oikeaa rentoutumista tainnut olla. Joten tässä sitä oltiin, aidanpieluksia raivaamassa ja tolppia uudelleenkokoamassa. Ja ennen kaikkea jatkamassa legendaariseksi muodostunutta peliä, joka oli kuitenkin rajoitettu ehdottomasti vain meidän kahden sekä ravitallin apinoiden likaisille korville. Heppatyttöjä täytyi tältä tasolta suojella, ja rouvasväeltä olisimme saaneet turpiimme alta aikayksikön. "Scarlett Johansson vai Angelina Jolie?" "Jolie." "Kassu mitvit? Sehän leikkas tissinsä irti?" "Mut sen huulet kompensoi menetystä..." "Äijä on saastanen", Jaakko virnisti. "Seuraava?" "Megan Fox vai Adriana Lima?" "Mikä Lima?" "Se brassimalli..." Jaakko kohautti harteitaan. "Nevahööd. Mutta Megan on kaikkien heteromiesten hartain päiväu-" se nielaisi lauseensa lopun, kun jono poneja ratsastajineen köpötteli ohi. "Ei hitto, toivottavasti ne ei kuullu..." "Jaakko, et kai sä Herran vuonna 2014 kuvittele ettei teinitytöt oo kaks kertaa karumpia. Oisit vaan kuullu, miten monet kerrat taukohuoneessa on puitu kuuminta One Direction -jäsentä..." Homma oli nopeasti hoidettu, ja Jaakko lähti takaisin anoppia viihdyttämään ("Kassu soitat sitte heti ku tulee vähänkään jotakin, missä mua saatettas etäsesti tarvita"), ja minä tarkistin vielä rehutilausta. Kaikkea sitä oli ehtinyt puolentoista vuoden aikana oppia, tuumasin itsekseni. Aikaisemmin kaurat, melassit ja lisäravinteet olisivat kuulostaneet mun korviin yritykseltä harhauttaa huumepoliisia. Mutta nyt osasin jopa arvioida, paljonko kaakit suunnilleen mättäisivät kuukaudessa. Edelleen nolotti vanhoille kavereille selitellessä, etenkin kun henkilöhistoriani perusteella monet odottivat mun olevan ehdonalaisessa vankeudessa tai vähintään kahden muksun baby daddy. Olisin saanut ihmisten ilmeistä jonkun valokuvapalkinnon kun kerroin naama huolellisesti harjoitellun neutraalilla ilmeellä, että musta tulisi isona hevosenhoitaja. Siis hevosen, oot ehkä kuullu, neljä jalkaa, pitkä häntä, ihhahhaa? Tunnettu myös Tapio Rautavaaran biisistä "Juokse sinä humma"? Pinteleiden pyörittäjä, paskankärrääjä, toisinaan porkkanoilla hemmottelija. Koska ei hitto, pakko se oli myöntää. Puolitoista vuotta oli päässyt ihon alle ja mä... argh, miten sattuikaan todeta tää itselleen... mä olin tavallaan ihan... miten tän nyt sanois... ihan ok... ihan tyytyväinen. En nyt missään seitsemännessä taivaassa, mutta tyytyväinen. Hevoshomma oli mulle yhtä luontaista kuin pyörälläajo jääkarhulle, mutta tähänkin varmaan sopisi joku suomalainen kansanviisaus, kuten "lopussa kiitos seisoo". Eli ehkä joku kaakki teloisi mut puolikuoliaaksi ja eläisin vauraana sairaseläkkeellä loppuelämäni. Heh hee. Tilaus oli ok, joten ei muuta kuin puhelimen pikavalikosta Taaperon (Tapin) numero esiin. Kesäillat olivat kuluneet pitkälti Tapin kanssa rentoutuessa ja riiuulla käydessä. Mä en kokenut suurta tarvetta pariutua, sain nauttia naisseurasta päivätyössäni kipukynnykselle saakka, mutta serkkupoika oli näköjään viimein alkanut toipua erään nimeltämainitsemattoman ruotsalaisen saksikäden sille aiheuttamista traumoista, ja oli ensimmäisiä kertoja miesmuistiin tainnut ihan oikeasti yrittää parin tytön kanssa. Vaikka olisi ollut homppelia myöntää tätä päin naamaa, olin vilpittömän onnellinen siitä, että Tappi alkoi kirjaimellisesti vuosien (ei hemmetti) jälkeen saada itseään kokoon. "Jou, mitä äijä?" "Tässä rillaillaan kohtapuoliin", Tappi hihkaisi niin hilpeästi, että perinteinen suomalainen kesäillan vietto oli jo hyvässä (humalaisessa) vaiheessa. "Mä oon siellä 20 minassa." "En jaksa oottaa, beibi..." "Haista -" Matkalla autolle (jonka olin kesän alussa apgreidannut aika hienoon bemariin) törmäsin pariin nimeltämainitsemattomaan tallityttöön, jotka hyvää kesäfiilistä kuplien kysyivät multa iltani suunnitelmia. Kommunikaationi heppatypyjen kanssa ei vieläkään ollut aivan luontevaa, mutta olin oppinut jo yrittämään parhaani. "Öö, mennään Tapin kanssa grillaamaan..." "Ai Tapin", toinen tytöistä henkäisi - mun serkku halusi epätoivoisesti vaihtelua hevosihmisistä koostuvaan tuttavapiiriinsä, mutta jostain syystä sen charmi puri vain kaakkeihin kajahtaneisiin. Ehkä lannantuoksu oli imeytynyt verisuoniin. "Sano sille terveisiä!" "Ööööö okei..." Jäin käärimään tupakkaa autoon, kun yhtäkkiä raolleen veivaamastani (tai oikeastaan modernissa kaarassani, napinpainalluksestani avautuneesta) ikkunasta kantautui tallityttöjen etäinen keskustelu. "Siis musta se Tappi on oikeesti söpö..." "No joo..." "Miten niin no joo? Jos sun pitäs valita, Kasper tai Tappi, kumman ottasit?" Veri hyytyi mun suonissa, sydän jäätyi Etelämantereen tavoin ja leukaluu valahti kohti tannerta. Mitä hittoa. Tallitytötkin pelasivat kumman kaa -peliä? Ja mikä vielä kylmempää, tuon sydämettömän, pinnallisen pelin nappuloina toimivat viattomat sielut kuten minä, Kasper Laine? Tästä järkytyksestä pelastaisi vain kylmä lager. (Ai kummanko se tyttö valitsi? Mitä luulet?)
|
|
Kasper
Uusi ja innokas
Posts: 81
|
Post by Kasper on Aug 5, 2014 16:39:11 GMT 2
05.08.2014
"Anne nyt v oikeesti." "Kasper, älä viiti olla lapsellinen." "..." "Noni, päälle se ja äkkiä. Tytöt on jo kohta valmiita." (Mikä oli muuten törkeä vale; Annen riemu-uutiset kuullessaan tytöt olivat tehneet taukohuoneesta hengityskelvottoman hiuslakan määrällä ja nostaneet sen lämpötilaa vähintään 10 astetta kuumuutta hohkaavilla hiustensuoristajilla ja -kihartimilla. Ripsiväreillä ja huulikiilteillä pelleilyssä kestäisi vielä miehen näkökulmasta vuosisatoja.) "Miksei Jaakko voi tehä tätä? Tai Tappi? Tai Krister?" "Koska sä oot täällä nyt", Anne huoahti ja näytti oikeesti siltä, että se oli kypsynyt mun marinaan. Loin siihen vielä yhden anelevan katseen, mutta se valui hukkaan kuin suolistokaasu Saharaan.
Kai se oli nieltävä miehisen ylpeytensä rippeet, sikäli kun niitä Kasper-hevosenhoitajaopiskelijalla oli jäljellä (ei ollut), ja suostuttava tehtävään, joka oli kaikkien jäävuorien huippu. Mun maskuliinisuus oli kuin Annen tahtoon törmännyt Titanic. (Ok, sori, mautonta.) Helvetti oli alkanut siitä, kun Seppeleen tomut jaloistaan karistanut Jossu oli tullut kesävierailulle (ja irtisanoutumaan Seppeleen johdosta, eli Annen stressitasot varmaan nousisivat yhä korkeammiksi) ja saanut överipirteydellään ja yli-innokkuudellaan mut migreenin partaalle ("Siis tosi ihanaa Kasper, että sä oot täällä! Mä oon kuullu susta niin paljon! Oot aivan huikee lisä talliporukkaan! Ois kiva tutustua suhun paremmin, ehkä sä voisit tulla joskus meille Irlantiin harjotteluun.." ööö, sillä teikäläisten kielellä, over my dead body), mutta sen lisäksi se ja sen ihanainen irkkukihlattu Jerska (Jeremy) olivat teettäneet Seppeleelle nimikko-T-paitoja ja syystakkeja. Limited edition. Ja miten mä liityin tähän koko jupakkaan? Noh, tallin työntekijänä ko. reuhkat kuuluisivat tietysti mun univormuun, mutta sen lisäksi joutuisin poseeraamaan muutamassa valokuvassa esitelläkseni kolttuja. Kuvat julkaistaisiin Seppeleen Facebook-sivulla, vaatteet kun oli paras pistää myyntiin nyt syyskauden alkaessa. Siis mitä hemmettiä oikeesti. Tallitytöt pääsivät kaikki kuvattavaksi tietysti myös ja olivat liekeissä asiasta.Ppaikalle sattuneet Jason ja Eetu olivat hekin ilmoittaneet ilomielin keimailevansa kameran edessä. Mä taas tunsin suurta mielihalua hypätä rekan alle.
Naurettavaa ja tuskaista. Etenkin, kun ilma oli se hikinen 32C. Kiskoin kuitenkin promopaidan päälle ja kolistelin hoputtamaan tyttöjä. Mitä nopeammin tää shitti oli ohi, sen parempi. "Tytöt teillä on aikaa tasan nelkyt sekkaa ennenku mä meen Godzilla-moodiin ja revin tän paidan tuhansiks säpäleiks." "Hei, vähän hyvä idea! Sä voisit repii sen paidan yhdessä kuvassa sillee keskeltä halki!" Britta kihersi. "Ei me voida niin tehdä", Pihla totesi rauhallisesti, "näähän on varmaan maksanut maltaita..." "Mutta vielä suurempi syy on se, että kukaan ei haluu nähdä paidatonta Kasperia niiden Fb-etusivulla", sohvalla isännän elkein köllivä Jason irvaili. "Sun kakskytviiskilonen kroppa onkin varmaan todellista silmäniloa, mister eyecandy", mä tokaisin kuivasti. Täällä mä uurastin päivät pitkät, ja palkkana oli päänauontaa teineiltä sekä pakotettua osallistumista nöyryyttäviin mallikampanjoihin. "Kassu, älä jaksa mököttää", äsähti Salma. "Tuu tähän istuu, mä teen jotain sun hiuksille." "Öö, et todellakaan." Oltiin kesäkuussa leikattu Tapin kanssa suvi-illan nosteessa itsellemme kesätukat; mun uusi tyyli oli sivuilta lyhennetty, keskeltä pitkä, jonka sain edelleen sidottua ylös komealle punaiselle nutturalle. Noloa mutta totta, meidän tyyli-ikonina oli toiminut Mikael Gabriel, jonka julisteita oltiin nähty mun pikkusiskon huoneessa. Fleda näytti kuitenkin yllättävän hyvältä. (Plus mä olin kokenut muutenkin Sebe-aikoinani melkoisen ulkoisen transformaation; en ollut enää kalpea heinäkeppi, vaan aika päivettynyt ja kymmen kertaa lihaksikkaampi. Paskaduunin harvoja etuja.) "Hei, jos sun on kerran pakko tehdä tää, ni eiks sitä sit vois tehdä tyylillä?" Salma järkeili. "Tai siis, jos sä oikeasti haluut olla cool, ni teet tän täysillä." No joo, olinhan mä parikymppinen, eikä ollut ehkä kovin kypsää ottaa koko kuvausjuttua näin tosissaan. Tallityttöjen suureksi ihmeeksi kohautin harteitani ja istuin Salman eteen. Se oli haltioissaan tilaisuudesta, ja villiintyi aika tavalla. Mun laimeista vastalauseista huolimatta tuloksena oli korkealle nostettu kiharrettu ponnari. Näytin 30-vuotiaalta yksinhuoltajaäidiltä, mutta ainakaan kukaan ei tunnistaisi mua niin helposti.
Ennen pitkää päästiin kuitenkin työn touhuun, kuvaajana Krister (olisin kuvitellut, että Anne olisi pirttihirmuna pakottanut senkin kuviin, mutta hähää, jätkä pääsi kuin koira veräjästä). Tää oli hoitajille selkeästi jotenkin megamerkityksellistä, ja ne keksi ties mitä poseerauksia, raahasivat vielä läkähtyneitä hoitsujaankin mukaan. Akku makoili Taigan selässä heinänkorsi suussa, menninkäis-Kuú esiintyi Eelan kanssa voikukkaseppeleet päässä, Clara istui tarhan aidalla muutama poni ympärillään (sanat eivät voi kuvailla sitä sirkusta, jolla poneja yritettiin saada pysymään söötissä rivissä edes 2 sadasosasekuntia), Daniel halusi tietenkin poseerata aristokraattisesti ylvään Topinsa rinnalla, Inkeri, Emmy ja Sandra olivat putsaavinaan varusteita auringonpaisteessa... Uskomatonta mutta totta, kuvista tuli oikeestaan tosi cooleja, ja niistä henki varmaan sellainen kaikkien tallityttöjen unelmien täyttymys täydellisestä hevoskesästä. "Sit ois sun vuoro, Kassu..." Krister yskäisi, konfliktia vältellen kuten aina. "Minkäslainen otettais...?" "Öööö.." Tytöillä oli tietenkin sata ideaa, mutta yksi niistä vei taiteellisuudessaan (lue: mahdottomuudessa tunnistaa mut kuvasta) voiton. Raahattiin suitsittu Frank kaurapellon äärelle (koska Frank oli mun kirjoissa yks niistä ainiharvoista vähänkään selväpäisistä elukoista), mut tuupattiin selkään (Krister oli yllättävän vahva, vaikka varmaankin kasvissyöjä tai jotain sen tyylistä), ja katsottiin Frankyboyn kanssa molemmat kaukaisuuteen. Seppeleen logo paistoi kauas mun selkämyksestä ja kuvassa oli suorastaan sydäntäpakahduttavaa maalaisromantiikkaa. Kasper Laine, sä oot voittaja.
Kuvausten päätyttyä mun mestarilliseen suoritukseen Krister painui muokkailemaan kuvia ja hoitajat jäivät lekottelemaan aurinkoon. Mä hurautin Sittariin ruokaostoksia tekemään. Tuttu, söpö kassa katsoi mua vähän hassusti hymyillen, ja kuvittelin häkeltyneenä sen flirttailevan - kunnes vasta autossa muistin, että mun päätä ympäröi edelleen sädekehän lailla Britan muotoilemat enkelikiharat. Voi ny helevetti.
|
|
Kasper
Uusi ja innokas
Posts: 81
|
Post by Kasper on Aug 6, 2014 11:49:49 GMT 2
06.08.2014
Rakkaat lukijat, koska osaa teistä selkeästi nauttii mun joutuessa piinallisiin tilanteisiin, tässä teidän sadistisille mielillenne herkullinen näkymä: minä, Kasper Laine, jälleen toimistossa Annen tiukan katseen alla. Mitä ihmettä oikeesti? Olin omasta mielestäni ollut harvinaisen kunnollinen kuluvana päivänä. En ollut mätkinyt ainuttakaan kaakkia (korkeintaan läpsäissyt Väinöä riimunnarulla naamalle kun se yritti rynniä yli, ai hitto että inhosin sitä hevosta), en ollut heitellyt pisteiliäitä kommentteja teineille (toisinsanoen olin vältellyt niitä koko päivän), enkä edes komennellut niitä tekemään omia töitäni (mitä oli tapahtunut noin 95% kesäpäivistä). Tää oli ihmisoikeuksien polkemista. Mä olin vainojen uhri. Missä Amnesty? Missä YK?
"Kasper", Anne aloitti päätään raapien ja jotain paperinippua selaten. Huoahdin ja toivoin, että se kiirehtisi jo itse asiaan. En olis jaksanut muhia koko päivää tunkkaisessa toimistohuoneessa. Nurkassa vaivalloisesti puhaltava, pölyinen tuuletinkin oli vain säälittävää silmänlumetta. "Sä olet Laineen poika ärsyttävä ja näsäviisas nuorimies -" tässä kohtaa nyökkäilin ylpeänä, mun elämäntavoitteet oli siis saavutettu "- mutta oot kuitenkin osoittautunut ihan kelpo työntekijäksi." Tjaaha, Annen logiikan mukaan tie mun sydämeen kävi ensin loukkausten ja sitten kehujen kautta. Ehkä se kuvitteli, ettei mun ego paisuisi liikaa, kun asiat esitti tässä järjestyksessä. "Just", mä kohotin toista kulmaani. "Kuinka usein sä pidät naispuolisille työntekijöille tällasia niiden persoonaa puivia puhutteluja? Tää on sukupuolisyrjintää. Työpaikkakiusaamista." "Heko heko", Anne vastasi kuivakasti. "Enivei, koska meillä ei oo tarjolla parempaakaan -" siis tätä kettuilun määrää "- ni mietin, oisitko sä valmis ottamaan vähän isompaa vastuuta tästä tallinpyörityksestä." Mun polvet valahti heikoiksi. Eiiiih. En todellakaan halunnut olla yhtään isommassa roolissa Seppeleessä. Jo se, että jouduin sekoittamaan kaakkien sapuskat itsekseni, oli liikaa. (Ja yleensä sälytinkin sen muiden harteille. Kunhan seurasin vierestä.) Oli ahdistavaa ajatella, millaiset rahat mun mielestä lähinnä rasittavien elukoiden ympärillä pyöri. "Äkkituntuma on että... en." Mä olin jo lähdössä, mutta Annen ärähdys sai mut aloilleni. "Kuuntele nyt loppuun asti. Sulla ois siis enemmän itsenäistä työtä, nykyäänhän sä oot enemmän tai vähemmän valvonnan alasena koko ajan. Lisäksi saisit ottaa vastuuta jostain tietyistä alueista, kuten vaikka kengityksistä..." "Siis mitä mä jostain kengittämisestä ymmärrän? Anne mä en edes saa noita kaakkeja nostamaan niiden jalkoja ylös..." "Kasper, sun tarvitsee vaan soittaa kengittäjä paikalle... Listat päivämäärineen on valmiiks ylöskirjattu, katot vaan sieltä..." "Okei... en silti oo vakuuttunut." "Sen lisäksi", Anne jatkoi häiriintymättä, "saisit ottaa enemmän vastuuta aamu- ja iltatalleista itsenäisesti, joten saattasit olla kiinni eri aikoina päivässä ja kulkeminen vois olla aikaavievää ja työlästä... Siksi me Kristerin kanssa mietittiin, että tarjottais sitä päärakennuksen yksiötä sulle. Sitä, jossa Jaakko asu ennen." Annen sanat kyllä imeytyi mun aivoihin, mutta mun itsesuojeluvaisto esti informaation prosessoinnin. Mä pälyilin ympäri huonetta, ehkä jossain olisi piilokamera, ja pian tää kaikki paljastuis sairaaksi pilaksi, jollaiselta se kuulosti. "Siis... mä asuisin... täällä?" Kauhuskenaariot täytti mun mielen. Pian lannanlemu olisi pinttynyt mun verisuoniin. Söisin kauraa ja nuolisin suolakiveä. Puhuisin hirnumalla. Annella alkoi mennä hermo. "Kasper, ilkeyttänikö mä sulle tätä ehdottelen? Tää on musta hyvä ja järkevä järjestely, koska sä oot ensinnäkin opintosopimuksella töissä. Se tarkottaa, että sun täytyy edetä, ja sä oot nyt puoltoistavuotta sinnitellyt aika lailla sun mukavuusalueella. Sä et voi ikuisesti olla osaamatta satuloida hevosta kunnolla tai olla nousematta hevosen selkään." Auts. Nyt tiesin, miltä raipansivallukset tuntuivat ratsuista. Anne huomasi, että olin aika shokissa, ja pehmensi vähän: "Noh, oothan sä oikeesti oppinut tosi paljon ja ymmärrät tallinpyörityksen suurpiirteittäin. Mutta susta täytyy tulla tallityöntekijän lisäksi hevosenhoitaja, ja se tarkottaa, että sun täytyy oppia valtavasti ja uskaltaa kokeilla asioita." Nyökkäsin vaisusti. "Lisäks sun asumiskulut on huomattavasti pienemmät tässä, työmatka olematon, ja sä oot enemmän mukana tallin arjessa. Näet enemmän, mitä hevosenhoitajan ammatit oikeesti on." No jooh, totta. Mä nimittäin livahdin yleensä paikalta minuutti ennen työajan loppumista, enkä paljon korviani lotkauttanut sille, mikä ei mua henkkoht-tasolla koskettanut. "Plus tietenkin enemmän työtä tarkottaa enemmän palkkaa..." Ahaa, sokeri kupin pohjalla. Jos mä olisin ollut hevonen (siihen transformaatioon ei varmaan ollut pitkä aika), mun korvat olisivat kääntyneet luimusta tiukkaan etukenoon. (Ai mäkö muka EN tiennyt hevosista mitään.) "Tjaaaaha, millaisista summista nyt puhutaan?" mä en edes peitellyt kiinnostustani, coolin ulkokuoreni vastaisesti. Annen sanoma summa sai mut hätkähtämään. "Täh? Ja paljon mä maksan vuokraa siitä kämpästä? Sähkö? Vesi?" Armaan pomoni vastaus sai mut räpyttelemään silmiäni. Henkäisin syvään. Toisen. Kolmannen kerran. "Okei. Anne, jos mä täysin ajatuksen tasolla suostuisin tohon, sano rehellisesti, oisko mulla mitään omaa elämää? Oisinko mä kiinni tallissa kaksneljäseiska?" Kuulostin varmaan sitoutumiskammoiselta 15-vuotiaalta. Mitä mä henkisesti olinkin. "Enemmän sua täällä tarvittais kuin nyt", Anne myönsi, "mutta oisitpa vaan nähny Jaakon, kun se vielä vietti poikamieselämää boksissaan. Että jooh, etköhän sä pääse viihteelle." Ja niin mä huomasin katselevani tilannetta kuin kehoni ulkopuolelta, kun Kasper näytti kohauttavan harteitaan, sanovan "noooh... ehkä se on sit okei" ja sopivansa muuttavansa ennen kuunvaihdetta.
Mun pää oli pyörällä vielä parin tunnin päästäkin, kun kohtasin Jaakon autoparkissa. "Kasper. Ota tästä." Jaakko tarjosi punaista Al Capone-sikariaskia. "Ohhoh. Mistä hyvästä?" "Kuulin, että Don Anne teki sulle tarjouksen, josta ei voi kieltäytyä..."
|
|
Kasper
Uusi ja innokas
Posts: 81
|
Post by Kasper on Aug 16, 2014 23:03:27 GMT 2
15.08.2014Mun kanssa-Weasley eli punapää Elli oli tullut Seppeleeseen viikonlopuksi. Se pyöri kuvioissa aina silloin tällöin, pomotteli ja piikitteli milloin mistäkin. En siis ollut koskaan haltioissani Ellin vierailuista, mutta oli sillä hetkensä. Kuuntelin puolella korvalla sen aamupäiväisiä höpöttelyjä käytävää lakaistessani, kun ne hössötti Annen kanssa käytävälle sidotun Topin ympärille. Yleensä mitä korkeammalle Anne ja muut "ammattilaiset" arvosti jotain kaakkia, sitä vähemmän mä siitä tykkäsin. Tämä päti varsin hyvin myös Topiin. Se oli mua kohtaan aina täysi apina, mutta Annelle jonkinnäköinen ihmeellinen yksisarvinen tai pegasos. Nytkin mietittiin sen mahdollista lihasjäykkyyttä. Tuliko kenellekään koskaan mieleen miettiä mun lihaskipuja? Eip, mutta Topille sen sijaan mietittiin hieroja-aikaa. Jusssst. "Kassu, ootsä muuten ratsastanu koskaan kunnolla?" Elli huikkasi mulle. Kohautin hartioitani. "Ööööö..." "Joo, hei", Anne kohotti katseensa muhun. "Haepa joku hevonen itselles, Elli ratsastaa Topin ja mä voin samalla opettaa sua." "Mitä?" "Joo, opetellaan saman tien satuloimaankin." Annen äänensävy ei jättänyt paljon kitinävaraa, ja se käänsi mulle jo selkänsä. Ooookoo. Noh, kai tänkin päivän oli tultava. Rehellisesti sanottuna mun ainoa ihokontakti hevosten kanssa oli niiden kuljettaminen talliin ja tarhoihin ja pois hutkiminen karsinan ovelta ruokia viedessä. Mä en tiennyt mitään hevosten huollosta. Tai siis hoidosta. Johon mä kuitenkin kouluttauduin parhaillaan. Joten Annen vaatimus oli oikeestaan ihan järkeenkäypä. Sitä paitsi ajoitus oli mitä parhain: suurin osa tallitytöistä oli yläaste- tai lukioikäisiä, ja koulujen alettua ne oli tähän aikaan luokkahuoneissa piirtelemässä matikanvihkoihinsa lyijykynäluonnoksia hoitsuistaan. Valitsin, yllättäen, taas Frankin. Tätä oli vaikea selittää, mutta Frank oli yksi niistä ainokaisista hevosista, joilta mä en koko ajan odottanut jonkinlaista rodeoesitystä. Olin ekoina päivinäni Annen tylsillä luennoilla (jotka olin jo unohtanut ysiviisprosenttisesti) oppinut, että hevonen oli "saaliseläin". Olin oppinut sen merkityksen käytännössä: musta hevoset olivat arvaamattomia, kaistapäisiä elukoita, joilta ei voinut odottaa mitään älyllistä käytöstä. Olin tullut kiilatuksi, tallatuksi, tönityksi, uhkailluksi ja purruksi, ja kaikkea tätä oli tapahtunut sen verran usein, että mä odotin hevosilta vaan hulluja temppuja. (Anne oli kyllä sanonut useamman kerran, että mä itse en osannut "lukea hevosia" ja ajauduin itse vaaratilanteisiin...) Mutta Frank oli jees tälläkin kertaa. Se lähti ihan tyytyväisenä tarhasta ja kulki vierellä lammasmaisesti. "Öö, mihin mä laitan tän?" "Laita siihen käytävälle... kahdesta riimunnarusta kiinni. Sitten hae sen harjat satulahuoneesta..." Kiitos, universumi, ettei tallissa ollut yhtä ainoaa ylimääräistä sielua. Mä halusin tän hetken pysyvän täysin privaattina, kun tein työtä käskettyä ja seisoin Frankin vieressä kädessäni laatikko erilaisia harjoja. Ne tietenkin näytti kaikki ihan samalta, mutta kaipa niillä kaikilla oli oma funktionsa, sillä miksi niitä muutoin olisi ollut niin... monta? Elli piti mulle kyllästyneellä äänellä noin 30-sekunnin luennon hoito-operaatiosta, jossa tuntui olevan 49 vaihetta. "Eka voit pyöritellä vaikka tällä kumisualla... myötäkarvaan, Kasper, toi tuntuu varmaan karseelta... ja sit tällä pölyharjalla... suoria, reippaita vetoja vaan... ja sit tällä pehmeellä, sillä voit ottaa myös jalat ja mahan alta..." Elli nojasi viereisen karsinan oveen, jauhoi purkkaansa ja vilkuili välillä mua, välillä iPhoneaan. "Joo, huolellisesti mutta ei sun nyt joka karvaa tartte kiillottaa..." Hiki virtasi selkäpiitä pitkin jo tässä vaiheessa. Ja se karvan määrä, jota hevosesta tuntui irtoavan joka pyyhkäisyllä... enkä mä edes nähnyt mitään eroa, sekavan pilkullinen Fränk ei näyttänyt mun silmiin yhtään sen siistimmältä. "Ootsä ikinä puhdistanu kavioita?" Pudistin päätäni. "Okei, ne puhdistetaan siis tällä kaviokoukulla..." Elli vilautti koukkua, joka näytti musta kidutusvälineeltä. "Nojaat vaan reippaasti tähän lapaan, näin... Frank nostaa tosi nätisti... sit otat toisella kädellä kiinni kaviosta näin, puhdistat tällä koukulla säteestä, joka on siis tää, pois päin... näin... ja harjaat loput pois. Tarkista samalla, onko kenkä kunnolla kiinni..." Ja hyi *********************, että se kavio haisi. En tiedä, oisko mun pitänyt kunnioittaa tallityttöjä enemmän vai pitää niitä vielä sekopäisempinä, kun mietin, mitä kaikkea ne kesti, hajujenkin osalta. Mun hinkatessa Frankin toista takakaviota se nimittäin vielä nosti häntänsä ja päästi ilmoille aromit, jotka olis riittäneet tainnuttamaan pienen kylän. Juuuuh. Seuraavaksi oli vuorossa satulointi, joka oli mun silmiin näyttänyt aina avaruustieteeltä. Satula painoi yllättävän paljon ja heitin sen Frankin selkään niin tomerasti, että jopa niin letkeä kaveri hätkähti. Tajusin virheeni heti, ja Ellin kipakka läpsäisy mun takaraivoon sai mut oppimaan siitä. "Kassu liikkuuks sun hörökorvien välissä mitään??? Idiootti!!!!!" Frank näytti leppyneeltä, mutta Elli kiehui yhä neuvoessaan mulle, miten satula asetettiin (enkä mä todellakaan tajunnut, miten muka "liu'utin satulaa säkää pitkin oikeaan kohtaan") ja vyö kiristettiin. Jalustimet (olin aina luullut että se on jalastimet, mutta pidin tiedon visusti itselläni ja kantaisin sen hautaan saakka) kuulemma säädettäisiin kentällä. Suitsien laittaminen tuntui mahdottomalta tehtävältä, mutta onneksi Frankin päävärkit oli kuulemma erityisen helpot. Ohjat vaan kaulalle ("Kassu, otetaas uusiks, ne on nyt ristissä..."), niskaremmi korvien yli, poskihihna kiinni. (Mä en ollutkaan koskaan ajatellut, että hevosillakin oli tavallaan posket... ööh...) "Hae itelles kypärä satulahuoneesta..." Kypärä. Mä ratsastaisin kypärä päässä. Ei sillä, että olisin edes halunnut ratsastaa ilman, mutta tää tuntui jotenkin lopulliselta vaiheelta. Mä olin täydellisen alistettu. Ratsastuskypärä. "Ja sit talutat Frankin kentälle, ota ne ohjat kaulalta käteen... sä voit pitää niitä näin, toinen käsi lähempänä kuolaimia ja toinen kauempana... ei hitto sä oot kyllä niin jäykän näkönen..." Elli ei voinut kuin nauraa, ja mä en vastannut, sylkäisin vain hampaideni välistä. Pulssi lähenteli varmaan sataaviittäkymppiä. Frank näytti siltä, että oli vetänyt rauhoittavia. Sitä ei paljoa kiinnostanut. "Sit selkään. Laitat vasemman jalan siihen jalustimeen, ponnistat, heität toisen jalan satulan yli ja laskeudut PEHMEÄSTI siihen satulaan." Ai saakeli... Mä en ollut koskaan ollut erityisen notkea, ja tällaset akrobaattiset suoritukset oli yhtä tuskaa. Elli roikkui ilmeisesti toisesta jalastimesta (heh) kaakin toisella puolella, kun mä punnertaen ja ähisten sain itseni hinattua Frankin selkään. Muistin laskea ahterini sievästi satulalle, ja......... wooooooooooooooooooooow. Mount Frankin huipulla istuminen tuntui oikeesti vuorikiipeilijältä. Tuuli humisi korvissa ja maankamara näytti olevan kilometrien päässä. Hyvä kun henkeä sai. "Missä tässä on kaasu ja jarru?" yritin kuulostaa tyyneltä, mutta mun äänen värinä sai Ellin kohottamaan kulmakarvaansa. Anne toi Topin sille ja istahti sitten keskelle kenttää tuomalleen jakkaralle. Se ohjasti mua äänellä, joka paljasti sen luennoineen nää samat asiat 10000 kertaa: "Istut niin, että selkä suorana, leuka ylös, kantapäät alas. Kantapäillä painamalla saat vauhtia, ohjista pehmeästi pidättämällä hidastat. Ohjaat hevosta niin, että vedät pehmeesti sen puolen ohjasta, mihin haluut mennä, ja voit antaa vähän vastakkaista pohjetta... siis painaa vähän vastakkaisella jalalla. Kaikki tehään siellä selässä sit mahdollisimman kiltisti, Kasper. Voit alottaa aina ihan mitättömän pienillä ja hellillä avuilla, ja lisätä volyymia pikkuhiljaa vasta jos oikeesti tarvii. Et potki tai revi suusta tai saat huutia." Varmaan ihan ok luento, jos mä olisin veren kohinalta jotain kuullut. "Siis... mitä mä teen nyt?" "Annat vähän pohjetta, eli liikauta vaan sun jalkaa, se lähtee kyllä siitä..." Sydän pamppaillen tein työtä käskettyä, ja Frank lähti köpöttelemään vauhtia, joka olisi saanut kokeneemman nukahtamaan, mutta mä olisin voinut antaa sille ylinopeussakot. Mä olin kuin rautaseipään niellyt eli jäykkä kuin jääpuikko, mun uljas ratsu taas mateli eteenpäin leppoisasti. En tiedä, miten päin olisin ollut. Pitikö mun tehdä täällä jotain? "Kasper, totuttele vähän aikaan siihen selässä istumiseen", Anne huikkasi mulle hajamielisesti, keskittyen Elliin ja Topiin. Että Elli olikin raivostuttava. Nytkään se ei välittänyt yhtään mun mahdollisista kuumotuksista, vaan jolkotteli Topilla aikamoista kyytiä aivan likeltä (ainakin mun perspektiivistä). Juuri kun musta alkoi tuntua siltä, että saattaisin selvitä hengissä, Anne kiinnitti huomionsa taas muhun. "No niin Kasper, pidä kantapäät alhaalla ja rupee kokoomaan ohjia eli ottamaan vähän tuntumaa suuhun... siis saat kerätä sitä ohjaa käsiin, kato et ne menee tasan... ei ei ei, älä kierrä sitä tollee käden ympärille vaan pidä nyrkin sisällä... joo, nyt Frank on enemmän kuulolla... voidaan harjotella pysähtymistä ja ohjaamista..." Just kun mä olin rakentanut jonkinlaisen mukavuusalueen, mut revittiin ulos siltä. Mutta ihan oikeasti, eipä se homma nyt niin hankalaa Frankin kanssa ollut. Se pysähtyi kuuliaisesti ja saatiin tehtyä ympyrät (miks ihmeessä niitä kutsuttiin hämäävästi volteiksi?), vaihdettua suuntaa "koko rata leikkaa"-kuviolla (kuka keksi näitä) ja sain "ratsastettua Frankin kulmiin", Annen sanoin. "Noni Kassu, seuraavalla pitkällä sivulla sitten ravataan." "Eikä ravata", mä protestoin - yhtenä niistä aiemmista parista kerroista kun mut oli pakotettu kaakin selkään, oli mun ratsu säikähtänyt jotain ja lähtenyt jolkottelemaan niin, että mä olin päästänyt ilmoille varsin miehekkään karjahduksen. "Höpö höpö. Kyllä ravataan. Voit ottaa ohjastuntumaa ja annat vaan pohjetta. Jos tuntuu epämukavalta istua satulassa siinä pompotuksessa, ni voit keventää, eli nostaa joka toisella askeleella persusta satulasta ja istua alas joka toisella. Elli näyttää mallia..." Ellin esimerkistä sain idean, ja olinhan mä nähnyt kevennystä ainakin. Frank hyppäsi raviin ihan mielellään ja otti pitkiä, hitaita askeleita (pudotti jopa välillä käynnille, joten vauhti ei varmaan ollut mitenkään ennätyksellinen). Mä päätin yrittää parhaani ja ponkaisin joka toisella askeleella reippaasti ylös, mikä sai Annen ja Ellin - mun suureksi ärsytykseksi - nauramaan ääneen. "Kassu, ei sun tarvi tollee ponnahtaa", Elli kihersi, "näytät joltain kengurulta..." Mutisin loukkaavan vastauksen mutta otin kuitenkin neuvosta vaarin. Hengästytti. Oli liikaa, mitä miettiä. Ravi tuntui epämukavalta, sai mut haparoimaan tasapainon suhteen ja samaan aikaan oli 1000000 asiaa joihin keskittyä, kuten ohjaamiseen... Söin kaikki aiemmat halveksivat sanani ratsastuksen arvosta urheilumuotona, sillä tää oli todellakin treeniä. Vaikka mä olin epävarma ja hermostunut, pakotti Anne mut vielä tekemään kaikenlaisia ääliömäisyyksiä kuten voltteja ( ) ja niitä koko radan leikkauksia ( ?) myös ravissa. Inhottavaa. Frank oli kuitenkin ihan yhteistyöhaluinen ja mä tunsin suurta kiitollisuutta sitä kohtaan. "Kassu, nyt kokeillaan laukkaa..." "Ja paskat." "Laukka nostetaan niin", Anne jatkoi keskeytyksettä, "että istut ravissa alas, otat hevosta vähän kuulolle puolipidättein, eli voit vaan ottaa vähän tuntumaa suuhun, ja sitten annat laukkapohkeet. Sisäpohje, eli tää mun puoleinen, vähän eteen, ja aidan puolimmainen taakse." Voi helekatti että oli taas hankalaa. Sitä paitsi ärsytti ihme epämääräiset ilmaisut, kuten tuntuma suuhun. Kaikki olisi pitänyt vääntää rautalangasta. Kaiken lisäksi, kuinka moni juuri aloittanut kersa laitettiin laukkaamaan ekalla tunnilla?! Ei mitään sääliä, ymmärrystä, kunnioitusta. Tein kuitenkin hammasta purren työtä käskettyä (Seppeleessä pääsi aina vähimmällä alistumalla pirttihirmujen tahtoon), mutta laihoin tuloksin. Frank kiihdytti vähän ennestäänkin epämiellyttäviä askeleitaan, mutta sitä laukkaa en kyllä saanut aikaiseksi. Anne kuitenkin osasi hommansa ja vihdoin Frank ikään kuin loikkasi uudenlaiseen juoksutyyliin, joka oikeastaan helli mun kovia kokenutta takalistoa. Ihan kuin olis istunut keinussa. Mun sisäinen cowboy heräsi, ja Annen ja Ellin naureskellessa kiersin kokonaisen kierroksen laukassa. "Hyvä, hyvä. Ens kerralla voidaan hypätä." "Se me tehdään kirjaimellisesti kuolleen ruumiini ylitse", mä vastasin. "Ai käytetäänks me sun ruumista puomina? Siinä vasta erikoiseste", Elli irvaili käyttäen taas jotain ihme talliterminologiaa. Mä en välittänyt, vaan ohitin ne koppavassa ravissa (kengurukeventäen) niin, että kenttä pöllysi ja Topi otti pari hermostunutta sivuaskelta. Ha-haa. Kun tuli "loppukäyntien" aika, mä huomasin oikeastaan olevani paljon rentoutuneempi. Ja jossain syvällä mun sisimmässäni ajattelin, ettei tää oikeestaan ollut hassumpaa... Kunnes jonkin kummallisen tapahtumasarjan päätteeksi huomasin nieleväni kentän pölyä. Mun aivojen ollessa taas tilanteen tasalla mun näköaisti lähetti myöhästyneen raportin: Frank oli pysähtynyt yhtäkkiä raapimaan päällään jalkaansa, ja koska mä olin juuri unohtanut istuvani jonkin elävän ja arvaamattoman kyydissä ja keskittynyt aukomaan päätäni Ellille, tsädäm - luiskahdin satulasta maahan. Oikeastihan ehdin tiedostaa tilanteen ja putosin jaloilleni kuin kissa, mutta nolotti silti. "Eiköhän tää ollu tässä..." "Itse asiassa harvinaisen harmiton ensikokemus", Anne pehmitti. "Sitä paitsi niinhän sitä sanotaan, että ei oo tosiratsastaja ennen kuin on tippunut satoja kertoja..." Just. Koska tosiratsastajan nimikehän oli mun suuri tavoite elämässä. Eihän K varmaan oikeesti näin avuton ois enää tässä vaiheessa, mutta tarinalla ehkä näin suurempi viihdearvo...
|
|
Kasper
Uusi ja innokas
Posts: 81
|
Post by Kasper on Sept 3, 2014 17:50:11 GMT 2
03.09.2014
Ketutti. Pänni. Riepoi. Kismitti. Suomalaisesta luonteenlaadusta kertoi ehkä jotain se, miten monta synonyymia tälle tunnetilalle oli. Selkokiellä: mua ärsytti, otti päästä, kiristi vanteesta. Olin nukkunut huonosti, tein aamutallin yksin ja hevoset nostivat kärsimättömyksissään tärykalvot puhkaisevan metelin, aamupäivästä oli tullut eskariryhmä talutusratsastukseen (olikohan Seppele konkurssipisteessä, koska Anne oli lupautunut siihen kidutukseen), Gitan jalat oli tuntuneet oudon lämpimiltä eli eläinlääkärirumbaa, ei aikaa syödä mitään koko päivänä... tää työ koituisi vielä joskus mun kohtaloksi. Enää 60 vuotta eläkeikään...
Varmaan eniten mun fiilikseen vaikutti kuitenkin harmaata pilvimömmöä täynnä oleva taivas, koska se oli ankea muistutus siitä, että kesä oli toden totta ohi. Tallitytöt löysivät vuodenajanvaihdoksesta iloa. Lämpöisiä pastellivärisiä villapuseroita. Kiitolaukkaa sänkipelloilla. Uusi FB-profiilikuva, jossa komeili hoitsunsa kanssa kellastuneet puut ja pihlajanmarjapensaat taustalla syksyviboja antamassa. Lämmintä kaakaota hoitajien huoneessa. Mulle syksy tarkoitti kaikenkattavaa kurjuutta ja ankeutta. Koitapa pitää asiakaspalveluasenne päällä, kun vettä tulee kuin Esterin kankusta ja hinaat vastahakoisia hevosia ympäri tallipihaa. Puhumattakaan siitä kuran ja ravan määrästä. Ja monen kuukauden painajainen nimeltä loimituskin alkaisi kohta...
Olin muuttanut päärakennuksen yksiöön viikonloppuna, mikä tuntui ahdistavalta: vapaa-aikanakin kuulin kavioiden kopinaa ja hirnahduksia. Tai sitten kuulin vaan ääniä pääni sisällä, mikä oli myös täysin mahdollista. Olin ottanut läskin kissani Ghettopenankin mukaan, mutta toistaiseksi pidin sen päivät sisällä ja laskin yöksi ulos, kun hevoset olivat sisällä ja asiakkaat poissa. Se oli vähän äkäinen tapaus, ja olisi kynsinyt sitä lähenteleviltä ihokerroksen pois. Vaikka mulle jäi nyt paljon enemmän rahaa käteen (vuokra oli todella edullinen ja säästin paljon bensaakin), tuntuihan se vähän säälittävältä asua heppatallin pihapiirissä...
Surkeutta ja melankoliaa siis. Istuin päärakennuksen takapihan terassilla tupakalla näissä synkeissä mietteissä, kun Tappi soitti. ”Tuutko viettämään pikkulauantaita?” ”E.” ”Auts, onpas äijä tuima.” ”Mjooh. Väsyttää ja helvetillinen pääkipu. Meen varmaan nukkumaan.” ”Oolrait, noh palaillaan huomenna...” Oli ikävä jättää Tappi selviytymään eroahdistuksestaan (oltiin edelleen yhtä tiiviisti tekemisissä kuin silloin, kun asuttiin 8-vuotiaana naapureina ja terrorisoitiin kaikkia kulmakunnan lapsia), mutta mulla oli tänään muuta tekemistä. Kyllä, olin huijannut Tappia – mulla oli nimittäin Annen antama tehtävä, jota olis myös voinut luonnehtia sanoilla mission impossible, ja joka oli yksi lisäsyy mun alakuloisuudelle.
Oli varmaan tullut selväksi, etten mä ollut erityisesti edistynyt mun.. köh, köh.. hevosenhoitajaopinnoissa, ja Anne oli lisännyt pökköä pesään. Miltei päivittäisten ratsastustuntien lisäksi saisin nyt kartuttaa myös teoreettista tietämystäni. Olin saanut varmaan 40000-sivuisen monistepinon harjoitustehtäviä (ensimmäisen osan Anne oli kopioinut 7-10-vuotiaiden ponikerhon matskuista, mikä kertoi varmaan mun lähtötasosta...) ja käskyn opiskella.
Opiskella. Öh, sanottaisko vaikka näin, että kyseinen taiteenala ei koskaan ollut ollut mun vahvuuksia, ja olin yläasteellakin ollut paljon luovempi ja kekseliäämpi kaikissa poikaporukoilla puuhaamissamme jäynissä kuin oppitunneilla. Mutta ei auttanut. Anne oli pitänyt mulle vielä lähdekriittisyyden lyhyen oppimäärän (Wikipedia ei kuulemma kelvannut kaikkeen?!) ja käskenyt mun lukea... (kuvitelkaa tähän vertahyytävä kirkaisu)... kirjoja. Mä en ollut edes varma muistinko, mitä ne oli. Jotain luolamiesten tuherruksia, joihin primitiiviset kansat selitti jotain hieroglyfein...? ”Heh, heh, Kasper”, Anne oli vastannut kuivasti. ”Liekkijärven kirjasto on kasiin auki. Sinne siis.” Mun täytyisi siis opiskella. Lukea, tehdä muistiinpanoja, täyttää Annen antamia harjoitustehtäviä,
Joten tumpattuani savukkeen keräsin rohkeuteni, hyppäsin bemiin ja lähdin köröttelemään kohti kirjastoa (puhelimen navigaattorin auttamana, koska mulla ei ollut kyseisen pytingin sijainnista harmainta haisua). Milloinkohan olin viimeksi käynyt kirjastossa? Varmaan ekaluokalla... Mutta siinä se kuitenkin oli, Liekkijärven kirjasto. Vedin vielä sisään astuessani hermostuneisuuttani sylkeä henkeen (?!?!) ja sisääntuloni oli siis varsin näyttävä julmetullisen yskänpuuskan saattelemana. Sain vihaisia katseita lehtiä lukevilta mummoilta ja papoilta, joista yksi päätti nöyryyttää mua vielä enemmän: ”Ssssh, nuori herra! Täällä vallitsee lukurauha!”
Oo ja koo. Koska kirjasto näytti ahdistavalta labyrintilta, päätin ottaa itseäni niskasta kiinni ja talsia suoraan tiskille. Siellä ei näkynyt ketään, mutta hetken aikaa hämmentyneenä seistyäni jostain takahuoneesta ilmestyi raskaasti huokaisten varmaan about mun ikäinen tyttö, hiukset sotkuisella nutturalla, poskissa aknearpia ja tankkitopissa teksti so what? Huh.... huh. ”Noh?” tyttö katsahti muhun kyllästyneenä. Vau, joku joka vaikutti suhtautuvan työhönsä samalla asenteella kuin mä?! ”Ööh... oisko teillä tota... hevoskirjoja?” Yritin sanoa viimeisen sanan mahdollisimman hiljaa säilyttääkseni edes hippusen kunniaani. Tyttö vaikutti huvittuneelta. ”Sä et vaikuta heppapojalta.” ”Sä et vaikuta erityisen taitavalta asiakaspalvelijalta.” Se naurahti tahtomattaan. ”Okei, katotaan... haluisitko sä tietokirjoja vai hevosaiheisia romaaneja?” ”Tietokirjoja. Siis ehdottomasti. Tietokirjoja.” Olin joskus tylsyyksissäni selannut hoitajien huoneen hyllyn kirjatarjontaa, ja olin ollut oksentaa suuhuni selaillessani Kikan ja Repen rakkaustarinaa Nummelan ponitallin miljöössä. ”Mä voin tulla näyttää...”
Kun olin valinnut muutaman paksun anatomia- ja rotueepoksen, palasimme tiskille. ”Onko sulla kirjastokorttia?” Ei hitsinpimpulat, mähän olin unohtanut sen tarpeen kokonaan... ”Ööh, ei varmaan...” Tyttö huoahti. ”No jos sanot sun nimen, osotteen ja puhelinnumeron...” Puhelinnumeron kohdalla mä en voinut olla lisäämättä: ”Sä voit muuten merkata sen ittelleskin ylös...” ”C'mon, Kasper Laine?” tyttö luki mun nimen juuri täyttämästään lomakkeesta. ”Pokaatsä kirjastontätejä?” ”Eiku ajattelin että jos sä haluisit oppitunteja hevosista..” ”Just. Kuulepa liehuletti, mä en oo yhtä tyhmä ku miltä sä näytät.” Mä olin pöyhivinäni liehuvaa lettiäni. ”Kiitti. Mä käytän näihin sellasta avokadohoitoainetta, voit soittaa ja kysyy hiustenhoidostaki jos haluat...” ”Häivy nyt siitä”, tyttö huokaisi mutta selkeesti huvittuneena. Mä tein työtä käskettyä mutta sydän läpätti vielä autossakin. Siinä vasta nainen mun makuun.
Olin saada sydärin, kun mun puhelin tärisi parin tunnin kuluttua... voisko se olla... kyllä, tuntematon numero!
Hei heppapoika. Sä jätit sun kirjastokortin tiskille.
Mä virnistin itsekseni. Ei kaikista lällyromanttisin alku, mutta ehkä tästä syksystä ei tulisikaan yhtä karsea kuin mä olin odottanut...
|
|