Alexin hoitopäiväkirja

[Viivi]

25.8.2015 - Rantalaukkaa auringonlaskuun 

Istuin kentänlaidalla katsomassa junioreiden estetuntia. Mietteideni lomassa keskityin tunnin kulkuun ja sisälläni kiehui Alexin ratsastajan takia. En edes ymmärtäny, miksi tuon tasoinen ratsastaja oli laitettu Alexin selkään. Ensinäkin ratsastaja potki kokoajan ruunan kylkiin, vaikka Alex kulki jo muutenkin kovaa vauhtia. Teki mieli huutaa ettei olla laukkakisoissa, vaikka alla olikin entinen laukkaratsu. Toisekseen ratsastaja tukeutui ohjiin 60 senttisillä esteillä, eikä näyttänyt osaavan myödätä.

Alex oli hiestä märkä saadessani sen tunnin jälkeen hoidettavaksi. Alexin olisi pitänyt mennä seuraavallakin tunnilla, mutta sillä menevä nainen oli perunut tunnin, joten loppuillan sain viettää kahdestaan Alexin kanssa. Tosin että Alexia edellisellä tunnilla ratsastanut teinityttö vaati saada auttaa minua Alexin hoitamisessa. Pujotin päitset pojan suitsien päälle ja kiinnitin tämän käytävälle. Annoin Mariaksi itsensä esitelleen (todella nirppanokkaisesti) ratsastajan ottaa satulan pois ja harjata Alexin. Minulla oli suunnitelmissa käydä peruuntuneen tunnin sijaan maastolenkillä ja uittamassa Alexia Liekkikallion uimarannalla.

Salma punttasi minut Alexin selkään tallipihalla. Edellisellä tunnilla olleen Gitan hoitaja, Wenla, oli myös aikeissa lähteä tunnin jälkeen uittamaan hoidokkiaan, joten odotin hänet mukaan. Pian ratsastimme Seppeleen pihasta pois minä Alexin kanssa edellä ja Wenla ratsasti Gitalla perässä. Kesän viimeiseksi lämpimäksi päiväksi luvattu päivä oli todellakin kuuma. Onneksi ilmassa puhalsi välillä ihanasti viilentävä tuuli, joka helpotti tukalaa oloa hieman. Käännyimme pienemmältä tieltä maantielle ja ratsastimme sitä pitkin rantaan saakka kääntyen yhdestä risteyksestä.

Järveltä puhalsi ehkä jopa kylmä tuuli kahlatessamme rantavedessä. Olin käynyt vaihtamassa ratsastusvaatteet bikineihin, joten uskalsin kahlata vähän pidemmälle niin että Alexin jalat ylsivät juuri pohjaan. Rantavesille palattuamme otimme pieniä ravipätkiä ja lopulta laukkasimme rantaviivaa pitkin, kuten elokuvissa. Oli ihana nauttia tuulen vireestä ja alla laukkaavasta hevosesta viimeisessä lämpimässä kesäilmassa.

Takaisin tallille palattuamme riisuin Alexin suitsistaan ja harjasin jo päällisin puolin kuivuneen pojan läpikotaisin pitkin, voimakkain vedoin. Kello oli jo puoli yhdeksän, ja tallilla oli lisäkseni vain Wenla ja Kössiä tunnilta pois odottava Rosa. Istuimme keskenämme taukohuoneessa, kunnes Rosa meni hoitamaan Kössin pois tunnilta. Mekään ei kauaa ehditty Wenlan kanssa istumaan sen jälkeen, kun Kasper tuli nakittamaan meidät hakemaan hevosia pois.

 Nasu ja Alex
~
3HM

[Daniel]

Alexin selässä pitkästä aikaa. Sen kanssa on menty paljon eteenpäin ja siitä onkin löytynyt ihan uusia vaihteita sitä mukaan, kun ratsastettavuus on parantunut ja kunto kohentunut. Sitä voi ratsastaa kunnolla koottuna jo pidempiä pätkiä ja sen työskentelymuoto on mukavasti muokattavissa. Hätäisyyttä ja niskoittelua ei juuri ilmennyt tänään; heppa oli rento, keskittynyt ja tyytyväinen. Hyvä päivä ruunan kanssa.

Sartsu videoi Odelle pienen tilannekatsauksen hevosen menosta, että terveisiä vaan sinne suuntaan! Täällä ei hätää hevosen kanssa, huolet pois.

[Jason]

Isot pojat ratsastaa isoilla hevosilla

Mä olin kasvanut ihan hirveästi, eli musta oli tullut jo iso. En mä vielä yhtä iso ollut kun monet muut tallilaiset, mutta oikeastaan mä ratsastin melkeen yhtä hyvin kun kaikki muutkin. Siksi äiti oli vihdoin antanut mulle luvan aloittaa Alexin hoitamisen. Oikeesti se väitti, että sillä ei ollut aikaa Alexille ite ja luotti nyt mun hoitoon sen, varsinkin kun Sartsu auttoi mua hoitamisessa, jolloin Alexilla oli tapana aiheuttaa enemmän ongelmia, kun ratsastaessa. Kuitenkin nyt mä olin valmis ihan uuteen hyvään hevoseen ja kohta mä olisin jo oikea kilparatsastaja ihan oikeilla kilparadoilla. Eikä siinä vielä kaikki! Tämä oli ensimmäinen päivä, kun mä olin saanut tulla yksin Seppeleeseen bussilla. Clara oli katsonut mua hieman hämillään, kun me oltiin istuttu samaan bussiin, mutta mä olin nyt iso.

Sen huomasi selkeesti myös kaikki muut, kun mä vaelsin tallin pihalla kohti Alexin tarhaa sen riimunnarun kanssa. Olinhan mä joutunut pitämään vähän taukoa Seppeleestä, kun äitin mielestä mun oli pitänyt ensin vähän treenata kotona, ennen kun pääsisin Alexin selkään. En olisi saanut nousta vieläkään, mutta sitten äiti oli sopinut Danin kanssa, että sen valvonnassa mä saisin aloittaa. Alex ei silti näyttänyt yhtään innostuneelta siitä, että mä olin tullut hakemaan sitä sisälle. Se katsoi mua tarhan toisesta nurkasta pelisilmällä, eli en tulisi saamaan sitä ikinä kiinni.

"Kato Jason, mitä äijä? Suakin näkee", Dani läpäytti mua selkään ja mä käänsin mun jäisen katseen sitä kohtaan.
"Vaikka me vietetään tänään aikaa yhdessä, niin se ei tarkoita, että mulle on ok, että sä vaan hoitelet mun pikkusiskoa Janicea ja pikkuveljea Jamieta, etkä huomaa mua ikinä", totesin. "Sitä paitsi. Nyt sä yrität vähän liikaa, onko susta tullut ihan setä, kun oot joutunu opettamaan näitä pikkutyttöjä täällä?"
"Mut on servattu nyt ja pahasti", Dani nauroi ja hieraisi niskaansa. Samalla mä pujahdin aitojen välistä Alexin tarhaan ja suuntasin uutta hoitohevostani kohti.
"Älä käytä tota sanaa. Se saa sut kuulostamaan tosi vanhalta", virnistin Danille, jota selkeesti ärsytti.

"Mistä sä oot saanu happea olla tollanen pikku gangsteri?" Dani päivitteli mulle hieman kovempaan ääneen, kun mä olin kauempana.
"Mä oon vaan kasvanu kato", kohautin olkiani ja nappasin ihan sekunneissa Alexin riimusta kiinni. Ruuna nykäisi päänsä ylös ja mä nousin ilmaan sen mukana. Sitten Alex laski päätään alas ja mun jalat osui taas maahan.
"Ja mä olen sulle vieläkin vihanen", lisäsin, kun kävelin Alexin kanssa porteista ulos, jotka Dani oli mulle avannut.

"Sä olet aina mulle vihanen ja aina kauhea päänvaiva", Dani pudisteli päätään, mutta se tarkotti sitä hyvällä, kyllä mä tiesin. Kaverit vaan puhu toisillensa tälleen. Jos nyt ei laskettu sitä, että mun kaverista oli tullut aikalailla setämies ja lässytti salaa sen kummilapsille, kun kukaan ei mukamas ollut kuulemassa.
"Jos oon aina vihanen, niin ehkä sä teet sitten aina jotain väärin?" kohotin kulmiani ja virnistin miehelle.
"Ei jumalauta", Danin suusta karkasi.
"Kirosana! Sun täytyy antaa mulle euro!"
"Seki vielä...."

Me vietiin Alex yhdessä talliin, mutta kun mä laitoin ruunan kiinni käytävälle, Danin piti lähteä kuulemma suorittamaan velvollisuuksiaan opettajana. Mä jäin ihan kahestaan Alexin kanssa ja kaivoin harjoja sen harjapakista valmiiksi. Onneksi Sartsu oli pitänyt hyvää huolta Aexista ja sen tavaroista, muuten ruunasta ois varmaan tullut jo likapallerona kulkeva pullero. En edes muista millon äiti oli viimeksi käynyt Seppeleessä, mutta aina sillä oli johonkin kiire ja jos ei ollut se joko leikki mun pikkusisarusten kanssa tai makasi sohvalla puoliksi unessa. Kyllä mä ymmärsin, se opiskeli, hoiti kotia ja lapsia ja remppasi tallia samaan aikaan. Iskällä oli vielä töitä ulkomailla, mutta kohta se palaisi Suomeen pidemmäksi aikaa, kun Simora sai uutta tulta alleen.

Alex ei oikeastaan ollut ees kauhean likanen ja sen harjaamisessa kesti vaan yksi tai kaksi minuuttia. Mä pidin mun käsissä Alexin satulaa, mutta en musitanut, että Alex oli niin korkea, etten ylettänyt sen selkään. Vilkaisin ympärilleni, mutta tallissa ei ollut oikeen muita kun Insku ja Clara, jotka molemmat oli melkeen mun pitusia.
"Apuako kaipaat?" mä pelästyin vähän, mutta en näyttänyt sitä. Ääni kuului mun takaa ja kuului Sartsulle. Kyllä mä tiesin, koska olin kysellyt Alexin vointia siltä puhelimessa tosi usein.
"No tän satulan kanssa joo, mut en muuten", kohautin olkiani ja annoin satulan Sartsulle.
"Sä oot jo niin pitkä poika, että kyllä kohta jo yletät", nainen hymyili ja mä nakkelin niskojani.
"Itseasiassa mies", tarkensin vielä.

Sitten me seisottiin jo kentällä Alex valmiina Sartsun kanssa yhdessä oottamassa Dania. Se oli myöhässä, joten mä päätin nousta Alexin selkään jo valmiiksi, ettei me tuhlattaisi yhtään aikaa. Sartsu auttoi mua vielä pitämään Alexia paikoillaan, kun me kiristettiin satulavyö ja laitettiin jalustimet kuntoon. Sitten mä olin valmis ratsaille, ihan sama mikä Danilla kesti.
"Kai saan jäädä kattomaan?" Sartsu hymyili niin ystävällisesti mulle, ettei sille voinut ikinä varmaan olla ilkeä.
"Joo, mee vaan tonne missä Cella ja Anni istuu, ne lupas kuvata, mut jos ne nauraa niin heitä ne pois", totesin ja sitten annoin Alexille luvan lähteä liikkeelle.
"Käskystä pomo", Sartsu nauroi.

Ei Alex ollut mikään paholainen, se oli vaan tosi herkkä. Mun oli aina vain muistettava pitää kädet pehmeinä tai muutn herättäisin sen sisäisen laukkahevosen. Niin äiti aina sanoa. Alex ei ollut jäykkä eikä turtunut apuihin vaan vastasi pieneenkin hipaukseen niin kuin se osasi asian tulkita. Me oltiin tehty lämmittelyksi voltteja ja vhän taivutuksia ennen kuin Dani hölkkäsi paikalle hirveällä kiireellä. Me oltiin valmiita siirtymään jo raviin. Ja niin mä tein. Danin piti vaan päästä mukaan siihen missä mä menin tai sitten ei ollenkaan. Enää mun ei tarvinnut kuunnella mitä aikuiset käskee, koska osasin ihan ite.

"Mitä mä ees teen täällä, jos sä osaat ratsastaa noin hyvin?" Dani huuteli mulle kentän keskeltä. Mä royhistin rintaani.
"Oot lapsenvahti isolle pojalle, jonka äiti ei uskalla tappajahevosen olla yksin sen rakkaan pikkuisen kanssa", Anni täsmensi kentän laidalta Danille ja Dani irvisti tytölle takasin.
"Toi Anni on tosi kiva. Onko se sinkku?" mä nauroin kun ratsastin Danin ohi, joka mulkoili mua hetken.
"Ei kun se on yhden Jirin kanssa ja aivan liian vanha sulle", Dani pudisteli päätään.

"Joopa joo, aina sä väität noin, mutta silti mulla on ollut enemmän naisia jo nyt kun sulla ikinä", mä vinkkasin Danille silmää ja kaikki kolme naista kentän laidalla purskahti nauruun.
"Ei hemmetti sun kanssas. Sietäsit saada selkääs välillä", Dani puoliksi nauroi, mutta silti heristi sormeaan mulle, kun joku vanha mies. Mä vaan virnuilin Alexin selässä, mutta ryhdistäydyin sitten. Mun oli keskityttävä ratsastukseen, koska nyt en olut Huiskan selässä, joka kantaisi mut vaikka maailman ääriin kysymättä.

"Ja taas muuten kirosana, nyt sä oot mulle kaks euroa velkaa!"
"Ei se ole kirosana!"
"Tarpeeks lähellä..", virnistin.
"Mä lähetän sut ihan kohta takasin kotiin."
"Sit äiti suuttuu sulle, kun et osaa pitää mua kurissa."
"Sekin vielä........"

Jason ja Alex

Pvm 01.06.2016
ensimmäinen

[Jason]

Kohti auringonlaskua

Niinhän tässä nyt sitten kävi, että äiti oli vihdoin antanut periksi Alexin kanssa. Se tarkoitti sitä, että mä saisin vihdoin ratsastaa Alexilla aika vapaasti, eikä kukaan ollut kertomassa mulle mitä mun pitäisi tehdä. Siksi mä olin tullut Seppeleeseen heti kun mä olin kuullut uutisen. Tällä kertaa mä ratsastaisin Alexilla just niinkuin mä itse haluaisin ja tekisin just niinkuin mä itse haluaisin. Kyllähän mä muistin sen, että Alex oli paljon vaativampi ratsastettava kun mont muut hevoset jolla mä olin ennen mennyt. Enkä mä koskaan ollut epäammattimainen hevosten lähellä, koska ne oli pakoeläimiä ja saattoi pelästyä kaikenlaista. Ja pelätä kaikenlaista. Ainakin Alex. Se oli vähän vajaa päästään.

Silti meillä meni aika hyvin, kun mä hellästi puristelin pohkeita sen kylkiin. Alex reagoi niihin niin herkästi, että mä en voinut kun olla super ylpeä siitä miten hieno se oli. Me ravattiin reippaasti kentällä niin, että hiekka vaan pöllysi mun katsojien silmiin. Ja arvatkaahan vaan. Ei olut Danielia määräämässä mitä mun piti tehdä, se ei ollut edes tallilla. Vaan Sartsu, Fiia ja Alviina oli seuraamassa mun ratsastusta. Mä röyhistin rintaani ylpeänä, sehän nyt oli selvää ettei tytöt voinut muuta kuin ihastella mua. 

Musta oli tosi jännää, että Annestakin oli tullut äiti. Sillä oli nyt hoidettavana pieni tyttö ja salettiin Annesta tulisi nyt ihan yhtä sekopää mamma kun äitikin oli. Sitä ne lapset teetti, ainakin niin iskä mulle sanoa. Sitä mä mietin samalla kun nostin Alexilla laukan. Me tehtiin laukassa ensin keskiympyrä ja ylitettiin sitten uran vieressä oleva puomi. Ja hienosti ylitettiinkin, Alex oli rauhallinen ja vastasi pidätteisiin. Ei se niin ensimmäisellä kuudella kerralla tehnyt, se vaan paineli niistä villisti yli, mutta nyt me oltiin löydetty jonkinlainen yhteinen ymmärrys ja meillä meni hyvin. 

"Vähänkö teillä meni hienosti!" Fiia hurrasi mulle, kun hidastettiin Alexin kanssa käyntiin juuri tyttöjen kohdalla. Alex pärskähti tyytyväisenä vastaukseksi Fiialle ja mä taputtelin tyytyväisenä mun ratsua.
"Kyllä meidän pitää vielä treenata, ainakin ennen kun mennään kisoihin. Koska Alex tykkää oikeesti hyppiä jotain yli metrin steitä eikä pieniä esteitä", mä nyökyttelin ja uusi tyttö Alviina tyrskähti iloisesti. Kaikki ei ymmärtänyt miten fiksu mä olin.
"Muistat vaan pidätteet niin näen sut jo vaikka missä kilpailuissa", Sartsu kannusti mua ja mä virnistin sille iloisesti. Mun mielestä Sartsu oli hyvä tyyppi, siltä ei edes nolottanut  pyytää apua, koska se tajusi vain auttaa, eikä kiusata niinkun Dani teki välillä.

Mä ratsastin Alexin kanssa loppukäyntejä pitkin ohjin. Alex venytteli kaulaansa ja pörisi kokoajan ihan ihmeellisesti. Se saattoi johtua kesästä ja tammoista, koska Alex oli ruunattu niin vanhana. Kyllä mäkin tiesin näistä jutuista. Siksi mä katsoin iloisesti hymyillen Fiiaa ja Alviinaa, jotka jutteli mun kiertäessä kierroksen nyt keskenään.
"Kun kello on näin paljon ja aurinko on jo laskemassa, niin haluisitko sä Fiia tulla Elmon kanssa kattomaan Liekkijärvelle sitä. Ois nimittäin kiva käydä Alexin kanssa kävelemässä maastossa", mä hymyilin hurmaavimpaa hymyä jonka tiesin.

Fiia ehkä vähän hämmentyi mun kysymyksestä ja punastui vähän. Alviina ja Sartsu taas räjähtivät sellaseen nauruun, että mä vaan mulkoilin niitä vihaisesti. Kyllä mä ainakin ymmärsin Fiia, sillä oli varmasti vähän yksinäistä välillä, kun ei sillä ollut poikaystävääkään. Kai. Mutta kun nauru vähän laantui niin Fiia hymyili mulle ystävällisesti.
"Tottakai mä voin tulla, jos sua ei haittaa, että otetaan Anni ja Laila mukaan, kun lupasin lähtä niiden kanssa maastoon", Fiia ehdotti.
"No jos Anni on varma et Jiri ei tuu mustasukkaseks, kyl se sit voi tulla, koska on Jirille vähän noloa jos se häviää mulle tappelussa", kohautin olkia. Kuulin taas tyrskintää, mutta tytöt ei oikeesti tienneet että niin siinä olisi käynyt.
"No hyvä, nähdään kohta tallin edessä", Fiian suupielet nyki.

Mä ratsastin hetken aikaa vielä pitkin ohjin Alexin kanssa kentällä. Ihan vaan sen takia, koska se saattaisi innostua liikaa, jos se tajuaisi, että me oltiin menossa maastoon. Sartsu auttoi mua vielä kentän portin kanssa, kun ratsastin sieltä ulos odottamaan tyttöjä tallin ovelle. Siellä Krister tuli mua vastaan ja tervehti hymyillen. Krister oli aika cool. Sillä oli länkkärihattu ja kaikki. niinkun iskälläkin.
"Onnea vauvasta!" mä totesin reippaasti mun korkean ratsun selästä.
"Kiitos kiitos", Krister naurahti ihmeen lempeästi. Se luuli vielä olevansa maailman onnellisin isi ihminen. Noh, olihan se vähän pullerokin.

"Mun täytyy kyllä varottaa sua, ettei se ole enää kohta noin kivaa. Kohta sä olet aina väsynyt ja kiukkuinen, sitten se vauva alkaa ärsyttää ja sitten sä nukut meidän oleskeluhuoneessa, kun haluat vaan nukkua. Sitten ne kasvaa ja sitten kaikki pojat alkaa tykätä sun tytöstä. ja sitten sä ostat aseen ja epäilet kaikki poikia pahoista aikeista", mä varoitin Kristeriä.
"Niinkö meinaat?" Krister kysyi hymy huulille. 
"Joo-o. Mulla on ainakin jo kauhee stressi kun mun pitää suojella mun pikkusiskoa", parantelin asentoa Alexin satulassa.

"No hyvä, että pikkusiskolla on noin hyvä isoveli", Krister nyökytteli.
"Ja teidän tytöllä toivottavasti hyvä isä, mut kyl mäkin voin sitä suojella jos haluut", hymyilin.
"Sepä kuulostaa urhoolliselta."
"Ei ne tytöt pärjää kato yksin, siksi mä vien nyt Fiiankin maastoon. Koska se on sinkku niin mun pitää pitää huoli ettei se löydä mitään tyhmää poikaa, vaan kiltin. Ymmärräthän?" mä kohotin kulmian.

"Toki toki. Kyllähän minä ymmärrän kuinka tärkeää tämä herrasmiehen rooli on varsinkin täällä tallilla", Krister nyökytteli päätään. Onneksi me oltiin samaa mieltä aiasta tai sitten mun pitäisi mennä Annen kanssa naimisiin. Mutta enempää me ei keritty puhua kun Fiia ja Anni tuli pihalle hevosineen.
"Oothan sä nyt sitten Anni ihan varma, ettei Jiri suutu?" mä varmistelin, vaikka kyllä mä tiesin, ettei isot pojat pitäny mua silleen uhkana. Paitsi ehkä Dani, koska se tiesi, että kun musta kasvoi iso ja super komea, niin se oli sillon jo aika ryppynen pappa. Ja Lynn olisi vielä kaunis, aivan varmasti.
"Oon mä, kyllä Jiri ymmärtää", Anni nauroi samalla kun nousi Lailan selkään.
"No eiköhän sit mennä!"

Jason ja Alex

Pvm 11.06.2016
toinen

[Anne]

Kesätreenejä



Jason lähdössä kentälle ratsastamaan (valvonnan alaisena tottakai ; ) ). Sartsu laittaa ötökkäainetta herkkis-Alexille.

Spessu Jasonille!

[Odelie]

Jason kiittää suuresti spessusta! Oikein ihana <3

***

Little boys grow too

En ollut kyennyt myöntämään sitä tähän mennessä itselleni, mutta nyt minun oli pakko. Jason ei ollut pelkästään kasvanut hirmuisesti muutaman vuoden aikana, vaan hän oli myös kehittynyt ratsastajana niin hurjasti, etten ollut tunnistaa pientä vauvaani enää. Pieni nipistys sydämessäni sai kyyneleet kohoamaan silmiin, kun Jason haki Alexista itsenäisesti hieman ryhdikkäämpää ja piti vielä muutama vuosi sitten niin hirmuisen hevosen kauniisti muodossa ja ryhdikkäänä. Molemmat pojat olivat kasvaneet myös henkisesti niin paljon että poissaoloni Seppeleestä sai minut tuntemaan huonoa omatuntoa.

- Miksi sä näytät noin surulliselta? Sartsu kysyi vieressäni norkoillessa. Alexin hoitajalle olin niin ison kiitoksen velkaa, sillä hän oli ollut niin paljon mukana Jasonin ja Alexin tukemisessa, ettei mikään olisi onnistunut ilman häntä. Saatika Pirreä ja Elliä ja Annea, joista ensimmäinen seisoi keskellä kenttää ohjastamassa ratsukkoa seuraavalle pienelle esteelle. Esteet olivat aivan liian pieniä Alexin makuun, mutta mielestäni poikien oli hyvä aloittaa pienestä ja edetä yhdessä sitten eteenpäin, kun molemmat olivat valmiita.
- Äidillistä surua, kun näkee vauvojensa kasvavan, totesin pehmeästi hymyillen.
- Jason on kyllä aika kypsä ikäisekseen ja oikein lahjakas ratsastaja sen lisäksi, Satrsu hymyili.
- Vaikka se tykkääkin pienen pojan tavoin egoilla ympäri tallia, naurahdin.
- No sitäkin, Sartsu virnisti.

Alexilta kuudenkymmenen sentin värikäs pysty ylittyi helposti ja Jason tuntui pysyvän rytmissä mallikkaasti. Hidastaessaan pieni poikani nykäisi kypärän lippaa ylöspäin ja vilkaisi minua kuin varmistaakseen, että seurasin tapahtumia tarkasti. Niin teinkin, enkä muistanut milloin olisin ollut yhtä ylpeä mistään. Tai no ehkä Jasonista, kun hän hymyssäsuin tanssi ensimmäisen luokan päätteeksi koulun kevätjuhlissa lavalla niin tosissaan, ettei tiennyt olisiko pitänyt itkeä vai nauraa.
- Mennään vielä toi kolmen esteen sarja tosta kerran Jason, sitten me voidaan pikku hiljaa lopettaa, Piritta osoitteli esteitä kentällä ja Jason nyökkäsi iloisesti virnuillen.

Ratsukko teki taas niin puhtaan suorituksen, että tunsin itseni hieman surulliseksi. En ollut ollenkaan pahoillani hyvästä työstä, se vain kosketti minua syvästi, kun jouduin yhä uudestaan myöntämään, että meillä kotona ei ollut enää kolmea taaperoa vaan kaksi. Esteet oli nyt hypätty ja pojat siirtyivät tekemään loppu raveja. Jason kuitenkin ohjasi Alexin kentän ketselle ja katseli minua arvioivasti.
- Tuu äiti ratsastamaan Alex loppuun, pieni poika huitoi punaisen ruunan selässä.
- Entäs sinun loppuverryttelyt? kohotin kulmiani.
- Mä käyn kuitenkin iltalenkillä, Jason huiskautti kättään.

Jännitys hypähti vatsani pohjalla vaarallisesti. En edes muistanut päivää milloin olisin viimeksi noussut Alexin selkään viimeksi. Saatika yhdenkään hevosen. Aikani oli kulunut paapoessani pieniä kaksosiani Jamieta ja Janicea, nyt kun kummitkin olivat vaeltamassa Euroopassa ja keräämässä omia yhteisiä kokemuksiaan. Ajattelemattakaan sitä, ettei Simora ollut ollut pitkään aikaan remonttinsa vuoksi asumiskelpoinen hevosille, eikä remontin loppua näkynyt, kun mieheni vaelsi kisaamassa pitkin Amerikkaa.
- Lainaisitko tuota? kysyin ystävällisesti hymyillen Cellalta ja osoitin hänen stetsoniaan.
- Öö.. Tottakai, nainen hymähti vähän hämillään, kun asetin hatun päähäni. Se sai minut taas voimaantumaan. Oli asioita, joita en ollut tehnyt melkein kahteen vuoteen, mutta Alexia kohti kävellessäni kaikki muistot ja kokemukset palasivat välähdyksinä mieleeni.

- Harrastatko sä länkkäriä? Cella kysyi minulta, kun pidensin huomattavasti jalustimia ja annoin Jasonin ja Piritan siivota suurimman osan esteistä pois tieltä.
- Ennen kuin Jason meni kouluun, me kierrettiin vuodet ympäri jenkeissä kisaamassa, minulla oli Elle niminen painttamma, jonka kanssa me kerättiin kunniaa reiningissä ja Eliaksella viisi kisattavaa, joista yksi oli meille kaikille erittäin rakas Admiral, he olivat kisakenttien kuninkaita, ennen kuin Admiral kävi turhan vanhaksi, hymähtin ja hetken maistellessani satulaa jalkojeni alla tunsin suurta surua ja kaipuuta siihen elämään.
- Admiral, siis legendaarinen Admiral? Cella haroi hiuksiaan.
- Juuri se, naurahdin ja puristin keveästi pohkeitani. Hetkessä Alexin asenne estehevosesta muuttui täysin. Se painoi päätään alas ja pörähti kuin tietäen mitä oli tulossa. Niin tiesin minäkin. Minun oli päästävä laukkaamaan hetkeksi, leikkimään että kaikki olisin niin kuin ennen.

En silti osannut täysin keskittyä siihen mitä tein. repseä, mutta pehmeä laukka ja muutama liukupysähdys tuntui syyllistävältä, kun Jason katsoi kentän reunalta ihmeissään. Hän ei ollut koulun alun jälkeen nähnyt tätä puolta minusta ja sillä oli tarkoitus. En ollut koskaan halunnut hänen luulevan, että kiertolais elämäntapamme, hevoset, Amerikka ja kilpailut olisivat oikeasti jääneet hänen takiaan.
- Miten sä äiti osaat samat jutut kun isi? Jason henkäisi kuitenkin minun ratsastaessa yleisön ohi.
- Ei nämä ole lähelläkään sitä mitä isi osaa, naurahdin pehmeästi.
- Mutta erittäin vaikuttavaa tätsiverisellä ja väärillä varusteilla, kentän laitaan eksynyt Krister totesi ja rapsutti liian pitkäksi päässyttä partaansa hämmentyneenä. Minua hiukan hymyilytti, taisi pieni vauva viedä energiat Annelta ja Kristeriltä ihan samalla tavalla kuin meiltä kaikilta aikanaan.

Hetken nautin vapaudesta punaisen ruunani pehmeässä, mutta määrätietoisessä laukassa. Hetken tuudittauduin unohtuneissa unelmissa, vaikka Alex ei ollutkaan ihanteellinen länkkäriratsu. Se ei hetkeen haitannut minua, sillä se vastasi siihen mitä siltä pyysin. Sitten me hidastimme käyntiin, loppukäynteihin ja kiitin hikistä ratsua tyytyväisenä. Olin tyytyväinen, erittäin tyytyväinen miten se oli palvellut Jasonia esteillä ja nyt minua. Hevoset unohtanutta tätiä, joka ilmeisesti oli unohtanut kuinka arvostaa sitä mitä maailmassa rakasti kaikkein eniten.
- Ajattelin kipasta teile kahville Annea ja vauvaa katsomaan, kuhan tästä Alexin saa hoidettua, hymyilin Kristerille.
- Mä hoidan Alexin! Ilmoitti Jason samantien. - Ja vaan Sartsu saa auttaa mua.
- Tervetuloa vaan, Krister virnisti pienesti ja vauva sanan kuullessaan tuntui olevan hetkellisesti helpottuneelta päästessään ulkoilmaan.
- Meet, mutta ensin mä haluan tallitoveri kuulla kaiken, koska mä tosiaan luulin olevani ainut, kuka fiilaa tätä lajia tällä tallilla, Cella totesi ponteikkaasti ja nauraen liu'uin alas Alexin selästä luovuttaen ohjat isolle pojalleni Jasonille.

Odelie ja Alex
28 hoitomerkintä

[Jason]

Vihdoin tunnustusta siitä että oon paras

Mä pyyhkäisin mun hikistä otsaa, kun olin nostanut jalustimet ylös ja löysännyt Alexin satulavyötä. Se puuskutti ihan hengästyneenä ehkä sen takia, etei se ennen mua ollut oikeen liikkunut, koska äiti oli niin kiireinen tai laiska. Tänään me oltiin päästy hyppäämään ihan ihka oikeita maastoesteitä! Se oli ollut mun elämäni toinen kerta ja olin kyllä huomannut, että Alexkin tykkäsi niistä, koska se ei ollut meinannut kuunnella yhtään mun pidätteitä tai apuja. Se oli välillä niin painava käsille kun se innostui, ettei sen voinu antaa kun mennä, muuten meijan treeneistä ei koskaan olisi tullut mitään. Mä taputtelin vielä Alexia ihan tyytyväisenä, vaikka me mentiin aina tosi lujaa niin silti meillä meni aina aika hyvin.

Äiti oli ollut mukana mun kanssa maastossa. Anne oli lainannut sillä Ediä, kuulemma vanhojen hyvien aikojen kunniaksi, tai jotain muuta sellasta vanhojen ihmisten höpinää, mutta musta oli tosi kiva ratsastaa pitkästä aikaa äitin kanssa. Kuitenkin nyt mä olin Alexin kanssa ihan yksin, kun Sartsukaan ei ollut tallilla ja mä mietin Alexin karsinassa miten ihmeessä saisin satulan pois sen selästä.
- Tarviitko apua? tuli Elli kysymään multa.
- Joo, mä mutisin ja laskin sitten katseeni. Mulle tuli yhtäkkiä tosi paha mieli, kun kaikenlaiset ajatukset pyöri mun päässä. En oikeen voinu sille mitään, kun kyyneleet noisi lainehtimaan mun silmiin, kun katsoin Elliä, joka hämillään katsoi mua satula sylissä.

- Jason, onko sulla kaikki hyvin rakas? se hämmentyi.
- En ole sun rakas, tuhahdin.
- Miksi sä itket? kysyi Elli ja mä kohautin olkiani. Menin ylös Alexin karsinasta ja potkin heinänkorsia tallin lattialla. En mä ollut edes oikeasti silleen surullinen. Tavallaan. Kaikilla miehillä oli sellasia heikkoja hetkiä.
- Kyllä sä voit mulle kertoa, Elli tuli Alexin varusteiden kanssa ulos karsinasta ja laski ne alas kyykistyessään. Mä kohautin taas olkiani.
- Mä tota..... huokaisin. - Mulla on vaan ikävä Dania.

Elli ei ollutkaan niin hirveä tyyppi kun mä luulin. Se ymmärsi että tää oli nyt näiden isojen miesten juttuja ja auttoi mitään sanomatta mua pesemään Alexin ja heittämään sille loimen niskaan.  Sillä oli kuitenkin parin tunnin päästä tunti, niin se sai mennä tarhaan ottamaan viimeisiä loppukesän aurinkoja. Ja ehkä se ehtisi kuivua, ennen kun sen ratsastaja tulisi. Mä laahustin oleskeluhuoneeseen oottamaan äitiä, mutta se olikin siellä jo Piritan kanssa ja ne näpytti äitin tablettia ja supatti keskenään.
- Jason, istupa alas niin puhutaan vähän, Piritta totesi. Sen ääni oli sellanen pelottava, että mä istuin heti alas.

- Me ollaan nyt tultu siihen tulokseen, että kun sanoit että haluaisit alkaa jo kisata... äiti aloitti.
- Niiiiiiiiiiiiiin......?
- Me ilmoitettiin Pirren kanssa sut kahtiin kisoihin jotka on syyskuussa. Estekisoihin. Pirre ei pääse mukaan, mutta minä lähden ja Sartsu lupautui tulla kisahoitajaksi. Nyt katotaan että minkälaiset kynnet tuolta sun suloisen ulkokuoren alta löytyy, äiti puhui hymyillen ja hipaisi mun poskea. Mä taas hyppäsin voitokkaasti seisomaan ja heilutin käsiä innokkaati ilmassa. 
- Olympialaiset! Täältä tullaan! 

Äiti nimittäin oli ilmoittanut mut kahtiin estekisoihin, jotka olivat peräkkäisinä päivinä viikonloppuna. Se tarkoitti kunnon kisareissua, ja hotellissa nukkumista ja sitä että iskä oli tulossa kotiin, koska mun siskoa ja veljeä ei voinut jättää yksin kotiin. Paras uutinen ikinä!

Jason ja Alex

Pvm 19.08.2016

kolmas

[Jason]

Kotona asuminen on kuin vankilassa oleminen

Mä olin tullut siihen tulokseen ettei äiti rakasta mua enään. Tiedättekö miksi? Koska mä en ollut päässyt kuukauteen tallille mukamas sen takia, että mulla meni kaikki mun mielenkiinto Alexiin, enkä kuulemma ollut hoitanut mun koulua kunnolla. En mä voinut vaan sille mitään, että mun opettaja ei tykkää musta ja antoi mulle kutosen kokeesta. Kahdesta kokeesta. Rehellisesti kolmesta, mutta siitä kolmannesta äiti ei todellakaan ollut tietoinen, eikä tulisi olemaan. 

Oli mulla ehkä mennyt vähän turhan parjon aikaa tallilla, enkä mä ollut tehnyt läksyjä. Olin mä pari kertaa lintsannut koulusta ja tullut tallille, koska sain nyt liikkua yksin busseilla. Nyt mä olin kuitenkin tallilla, mutta äiti ei varmaan tajunnut sitä, että nyt me oltiin Alexin kanssa taas ihan lähtöpisteessä, eikä sillä alun perinkään olisi näköjään ollu mitään väliä ratsastanko silla vai en.

Alex ei todellut mua yhtään ja mun ratsastajan taidot oli tosi ruosteessa. Mun käsi ei pysyny samalla tavalla rentona kun yleensä pysyi ja siksi Alex oli tehnyt ihme hypähdyksiä. Enhän mä ollut saanut ratsastaa Alexilla kun vaan hetken, koska sillä oli jo tunteja tänään. Puoli tuntia oli tosi lyhyt aika ja koko se aika meni siihen, että jouduin taistelemaan sen ärsyttävän hevosen kassa siitä, totteleeko se mua vai ei. Ja eihän se totellut. Sitten se meni western tunnille ja käyttäytyi paljon nätimmin kun mun kanssa. Se taisi olla vähän vihainen siitä etten ollu päässy katsomaan sitä pitkään aikaan.

- Mitä sä ukkeli mökötät siinä? Cella istui mun viereen. Se tykkäsi seurata westerntunteja ja oli muutenkin löytänyt jonkun ihmeen "sisäisen rauhan" ja oli ihan länkkäri.

- No jos et oo huomannu, niin en oo kauheesti ollu täällä koska äiti on pitänyt mua panttivankina kotona, tuhahdin kiukkuiseksi.

- Panttivankina? joku aika nuori tyttö puuttui meidän keskusteluun, mutta tietenkään mä en muistanut kuka sen on, koska se oli aika uusi ja mua oli pidetty vankina kotona niin en ollut ehtinyt tutustumaan kaikkiin uusiin tyyppeihin.

- Katsu, Cella naurahti kepeästi. - Ei Jason nyt ihan sitä todellisella tarkotuksella tarkota, se taitaa vaan olla vähän vihanen kun ei oo päässy tallille, kun se on mokannut koulussa.

- Ai äiti on kertonu teillekkin?! mä suutuin ja pongahdin ylös niin että uralla jolkottava Alex pelästy vähän ja hypähti taaksepäin.

- Jason nyt, Cella rauhoitteli mua ja Krister katseli mua toruvasti maneesin keskeltä, vaikka se varmasti ymmärsi miten rankkaa mun elämä oli. Se oli kuitenkin ollut joskus pieni poika, eikä tytöt voinu käsittää sitä että joskus meilläkin voisi olla vähän ongelmia. Niin kuin esimerkiksi äidit jotka yritti estää sun tulevaa huikeaa ratsastajan uraa. Musta oli sentään tulossa kuuluisa kilparatsastaja vielä joku päivä.

- Mulla ei ole nyt aikaa, mun täytyy puhdistaa Alexin kaikki varusteet huolellisesti, koska kuka muukaan sitä tekisi, kun mua pidetään vankina omassa huoneessa ja pakotetaan tekemään jotain tyhmiä koulujuttuja, loukkaannuin Cellalle vielä enemmän. Miten olisin muka voinut rauhoittua, kun mua oli vasten tahtoa pidetty erossa mun rakkaimmasta Alexista jo kuukausi!

- Onks Jason aina noin dramaattinen? Katsu kuiskasi Cellalle, ihan kun en ois kuullu sitä.

- Joo, mutta kyllä Dani saa sen koht paremmalle tuulelle, Cella nyökytteli ja virnisti sitten, samalla kun mä marssin dramaattisesti pois maneesista.

- Dani on kyllä mulle valmennukset velkaa, kun bustasi sen toisen kokeen äitille, tai sitten nypin sen nukkuessa siltä kulmakarvat samanlaiseksi kun Lynnillä, uhosin yksinäni ja ainakin huvitin Wenlaa ja Elsaa, jotka purskahtivat nauruun mut kuullessaan.

Jason ja Alex

Pvm 25.11.2016
neljäs

[Odelie]

Time to face the truth

Liian paljon oli tapahtunut aivan liian lyhyessä ajassa. Niin pohdin, kun ihastelin tummien kiharoiden laskeutuvan pienen tyttäreni poskille hänen huokaistaessa tyytyväisenä syvässä unessa. Pyyhkäisin hiussuortuvat korvat taakse ja hymyilin hieman. Näinä aavemaisen hiljaisina hetkinä kaikki viime kuukausien tapahtumat tuntuivat turhan todelliselta. Kun kaksoset painuivat vihdoin päiväunille, ei kuulunut meillä kotona enää hiiskaustakaan. Koska Jason, ihana pieni ja aina äänessä oleva esikoiseni, oli poissa.

- Oletko nyt aivan varma että pärjäät näiden kahden kanssa, kohotin kulmiani kun ystäväni Sonya levitteli jalkojaan olohuoneen pöydälle. Nimistin häntä varpaasta ohi kulkiessani ja vedn hiukset korkealle ponnarille.
- Ei tämä eroa yhtään siitä, mitä se on ollut Jasonin kanssa, nainen vakuutti ja tunsin pistoksen sydämessäni. Kymmenen päivää ilman smaragdisilmäisen nuoren pojan näsäviisauksia ja hurmaavia hymyjä. Jasonin päästäminen Amerikkaan isänsä kanssa tuntui pahemmalta, kuin isännän päästäminen sinne töihin koskaan.

Olimme tulleet Eliaksen kanssa siihen tulokseen, että Simoran ikuisuusremontti, epävakaa tila sekä kaksoset Jasonin kanssa olivat ehkä aavistuksen liikaa yhdelle naiselle käsiteltäväksi. Jason oirehti isänsä poissaoloa pistämällä hanttiin kaikessa ja kyseenalaistamalla kaiken sanomani. Sen lisäksi vielä Janice ja Jamie, jotka hölkkäsivät aivottomina räkä poskella kiljuen kaikki päivän olohuoneen ja keittiön väliä. Jason halusi ottaa turhan suuren "miehen roolin" perheessä, johon kymmenenvuotias poika oli vain aivan liian nuori. Näin oli parempi. Puristn auton rattia kyynel silmäkulmassa. Jason oli nyt Teksasissa isänsä kanssa isolla karjatilalla, opiskeli koulussa, tuli kotiin pidennetyksi viikonlopuksi kerran kuukaudessa ja kaikilla lomilla.

Tilanne oli vaatinut muitakin ratkaisuja. Olin viimeyönä monen unettoman tunnin jälkeen noussut ylös sängystä ja naputellut työtarjouksen lastenhoitajalle. Minä tarvitsin kipeästi omaa aikaa kotona tapahtuvan hulinan keskelle ja tärkeämpänä pidin sitä, että nyt Jasonin kokeillessa siipiään isäsä kanssa, vastuu Alexista oli taas täysin minulla. Alex tarvtsi aikaani ja vaivaa. Historian rakkain hevoseni ansaitsi sen, että repäsin jostain äitiyden ja kodinhoidon ja tilan remontoimisen ja yrityksen ylläpitämisen välistä riittävästi akaa vain hänen korkeudelleen.

Tähän päivään mennessä olin nakittanut kymmenen päivän hevosen hoidon Sariannalle, joka mukisematta oli ottanut homman vastaan. Tunsin itseni ehkä aavistuksen ahdistuneeksi, sillä en edes muistanut päivää milloin olisin tullut tapaamaan itse Alexia, enkä vain piiloutumaan Annen, Pirren ja Ellin kanssa toimistoon mutustamaan keksejä ja juomaan kahvia. Sitä paitsi, laiskottelevan ja ratsastamattomuuden rangaistus oli hävettävät viisi kiloa, joista olin päättänyt päästä eroon. Olin aina ollut tiptop kunnossa ja aion pysyä samassa tilassa vastaisuudessakin.

Ja siinä seisoin. Seppeleen pihalla syyllisyyden velloessa vatsassani. Ahdistus puristi mieltä ja vuosia sitten unohdettu ratsastuspelko kutitteli kantapäissä. Se puhui minua kääntymään ympäri ja juoksemaan takaisin autolle. Jalat veivät silti tallin suuntaan, jossa Anne heilutteli kättään jo iloisesti hymyillen.
- Mä olen kyllä jollain tapaa erityisen iloinen tästä hienoisesa muutoksesta, mutta samalla tulee kyllä ikävä sitä tallin jokapaikanhöylää, Anne totesi minulle samantien. Emme edes pysähtyneet vaan suuntasimme suoraan toimistoon höyryävien kahvikuppien ääreen.
- Ei Jason silti meinaa lopettaa Alexin kanssa, me vaan vähän niin kuin vaihetaan paikkoja ainakin kesään asti, hymyilin ja imaisin hurjan siemauksen mustaa kahvia alas peitelläksi itkun sävyistä ääntäni.

Anne hymyili minulle empaattisesti ja veti laatikosta pienellä lautasella lepääviä kaurakeksejä. Vatsani heitti iloisen ja tyytyväisen voltin keksejä katsellessa, mutta mieleni järjestäytyi ennen yhteenkään keksiin tarttumista.
- Tämä ei vaan käy, napautin Annelle. - Me ollaan molemmat eletty riittävästi jo jossain sanoinkuvailemattomassa harhassa että tällainen mammamasu olisi jotenkin hyväksyttävä koska meillä on pieni lapsia, mutta kun ei ole.
- Krista on oikeasti vielä pieni, Janice ja Jamie on jo sen ikäsiä että mulla olisi varaa sanoa sinulle noin, Anne totesi ja hyvällä omatunnolla nappasi keksin lautaselta. Minä mutristin huuliani tyytymättömänä.

- Toisaalta, en muista milloin viimeksi ratsastamaan lähteminen kuulostaa näin jännittävältä ja tapahtumarikkaalta, joten lähden mielelläni, nainen lisäsi keksin jälkeen. Ponnahdin tyytyväisenä ylös tutulta vierastuolilt ja heilautin liian pitkäksi päässeet kiharat olkapään oikealle puolelle.
- Hienoa, hihkaisin tyttömäisesti kuin joskus satavuotta sitten kun jaksoin innostua asioista. Ajatus jonkun muun läsnäolosta helpotti jännitystä suuresti, varsinkin jonkun joka tiesi miltä tuntui herätä seitsemän kertaa yössä ties mitä ihmeellisimmistä syistä ja silti herätä kuudelta aamulla iloisen naurunaaman kikatellessa aamupuuron edessä kun yöllisiä tapahtumia ei olisi koskaan tapahtunutkaan.

- Mitä rouvalla sitten oli mielessä? Anne kohotti kulmiaan ja pitkitti selkeästi tuolista nousemista.
- Rouva kuulostaa niin vanhalta, mutta ajattelin esteitä, ehkä jotain vähän erityistä. Oman kunnon täydellistä kyseenalaistamista ja loppukäyntejä maastossa, hymyilin reippaasti vaikka todellisuudessa tiesin kuntoni loppuvan jo ennen laukan nostamista.
- Loistavaa, Anne totesi ja nousi vihdoin tuolista ylös.
- Kenet meinasit ottaa?
- Keksin tässä matkalla, Anne hymähti.

Alex oli yhtä pöllähtäneennäköinen kuin aina, minun saapuessa karsinalle. Se kallisti päätään kuin utelias koiranpentu ja pörähti minulle tuttavallisesti samalla tiputtaen puolet heinistä suustaan. Se rouskutti ja maiskutti edelleen ärsyttävän kovaan ääneen ja suuntasi suoraan aarteiden luokse eli taskulleni. Koko hevos parka oli niin pilalle hemmoteltu, ettei paluuta täysijärkiseen otukseen enää ollut. Täysijärkinen Alex tosin ei ollut ollut koskaan, vaan se oli aina osannut näyttää hurmaavien rusinankokoisten aivojensa toiminnan mitä älyttömämmillä tempauksilla, joille ei vielä nykypäivänäkään näkynyt loppua.

Hölmön hevosen lisäksi sain olla kuitenkin kiitollinen arvokkaasta hoitajastani, joka oli pitänyt Alexista niin hyvää huolta, että se oikein kiilsi kerta toisensa jälkeen kuin kilpahevonen, eikä mutaisista jaloista tai loimista ollut tietoakaan. Nytkin Alex kiilteli puhtauttaan, joten pehmeällä harjalla sutaisu ja kavioiden putsaus oli täysin riittävät toimenpiteet ennen varusteiden laittamista. Varusteetkin kiiltelivät aina puhtauttaan, kaikki neljä satulaa oli aina loistavasti huollettu, samoin suitset, pintelit oli aina kieritetty kurinalaisen ihanteelliseen järjestykseen ja jos puhtaan kiiltävät loimet eivät olleet Alexilla päällä, ne oli nätisti viikattu kaappiin.

Se oli luksusta, jota ei kauhean monelle hevosen omistajalle ollut tarjolla, minulle oli ja se sai minut näyttämään kovin kovin huonolta omistajalta. Jota olinkin. Sitten olimme valmiit koettelemukseen. Asettelin Alexille vielä loimen maneesimatkan ajaksi ja taputtelin sitä tyytyväisenä.
- Säkö ratsastat? Emmy pysähtyi luutansa kanssa kuin seinään.
- Minä ja Anne, totesin hymyillen.
- Mä voin tulla auttamaan vaikka...
- Esteiden kanssa? naurahdin.
- Hyvä, jos tarvitsette radan rakentamiseen apua, voin hakea yläkerrasta muutaman muun, Emmy totesi ja ojensi luudan vilkaisemtta Pyryn käsiin.
- Se helpottaisi meidän hommaa huomattavasti, myönsin ja Emmyn tuttu hymy ilmestyi nuoren naisen kasvoille hänen suunnatessa oleskeluhuoneeseen.

- Valmiina? Anne huhuili tallin ovella. Siristin silmiäni hämmennyksestä, sillä en tunnistanut naisen vierellä seisovaa ratsua. Olin kyllä aina tietoinen jos uusia hevosia saapui tai vanhja lähti, mutta ulkomuoto oli aina jäänyt mysteeriksi kun käyntini Seppeleessä olivat pikaisia kahveja.
- Jep, totesin.
- Sitten mennään, nainen tokaisi reippaasti ja avasi tallin oven. Kylmä talvisää puhalsi hetken kylmän viiman koko talliin, saaden jokaisen tallilainen ja hevosen hetkeksi varpailleen. Oven sulkeutuessa rauha palasi talliin ja me suuntasimme maneesille.
- Odottakaa meitä, nuoren tytön iloinen hihkaisu sai Alexin hätkähtämään. Emmy oli ottanut mukaansa avuksi Claran sekä uuden tyttösen Katsun.

Hymyilin aurinkoisesti nuorille tytöille ja Emmylle joka näytti ennemmin holhoavalta isosiskolta kuin tarmoa täynnä olevalta hepptytöltä. Ne ajat alkoivat olla ohi siinä vaiheessa kun kaksikymppisenä heräsi ensimmäisen kerran kauheissa selkäsäryissä.
- Sinähän olet Katsu? hymyilin toiselle tytöistä aurinkoisesti.
- Joo, hän vastasi hieman katsettani vältellen.
- Jason käski vain lähettää terveisiä, taisi syttyä vähän ihastusta tai jotain sen kaltaista ilmaan, kun pusuja vaihdettiin mistelin oksan alla, hymähdin pehmeästi ja nautin hetken siitä, että kaukana matkaava poikani edelleen aiheutti pienellä Suomen maalla punaposkisia pieniä tyttöjä, jotka punastuessaan jättäytyivät ystävänsä taakse ja päättivät olla keskustelematta uuden nuorison välisistä tapahtumista äitien kanssa.

Odelie ja Alex
29 hoitomerkintä

[Odelie]

Odelie ja Alex
30 hoitomerkintä

[Odelie]

Äitien intohimo on taaperot ja kahvi

- Mä en kyllä nyt yhtän osaa sanoa mitä tästä tulee, nauroin hervottomasti, kun Alex repäsi päänsä ilmaan järkyttyneenä Janicen, kaksosistani toisen, tyttöni, napatessa hävyttömästi kiinni punaisen ruunan korvasta. Alex haisteli pienen etäisyyden päästä kaksivuotiasta ja hätkähti hieman jaloissani seisovaa Jamieta, Janicen kaksosveljeä, kun pieni ruskeasilmäinen poika takertui vielä tiukemmin jalkaani kiinni.

- Kieltämättä tulee mieleen, että nämä hevoset saa ikuiset traumat näistä pienistä, vaikka ensin tuli mieleen, että jääkö lapset hevosten alle, Anne piteli kauniissa kevätmekossa loistelevaa Kristaa sylissään. Krista oli selkeästi innostunut yhtä paljon hevosista kun Janice ja kiljahti onnellisesti kun Zodiac pärskähti hyvän etäisyyden päästä pienen tytön naamalle.

- Negatiivisuus sikseen, näistä kuvista tulee todella kauniita, Tuulia totesi selatessaan samalla kameransa näyttöä kovin innokkaana. Äitienpäivä oli ehkä saanut minut hurahtamaan täysin hulluun ajatukseen. Olin ehdottanut Annelle, että kuvauttaisimme lapset hevosten kanssa kukkaseppeleet päässä, kun tallista löytyi osaavia nuoria kuvaamaan. Se oli äidillistä hulluutta, joka oli myös Annen saanut innostumaan ajatuksesta ja Tuulian ollessa juuri tänä päivänä vapaa, oli aika ollut oivallinen. Janicen vaaleanvihreä aavistuksen röyhelöinen mekko ja tallisaappaat näyttivät syntisen suloiselta yhdessä ja Krista keltainsen röyhelöisen mekon kanssa syötävän söpöltä.

Päästin Janicen sylistäni ja tyttö taapersi varmoin hieman juoksevin askelin Alexin jalan viereen. Se silitti hellästi ja varovasti Alexin jalkaa ja samassa sekunnissa Tuulia vangitsi tytön ja hevosen kameraansa. Jamie oli enemmän kiinnostunut Zodiacista, jonka suhteen olimme hieman varovaisempia. Olihan ori nuori ja ori. Tumma väri taisi kuitenkin vetää vähän puoleensa, sillä Jamie suostui Annen sylistä käydä paijaamassa Zodiacin kaulaa ja Tuulia taltioi senkin talteen kameraan samantien. Sartsu ja Yasmin, jotka olivat mielellään ryhtyneet apumiehiksi, hymyilivät hieman varovaisesti lapsille ja Satrsu purskahti nauruun iloisesti, kun Janice käski naista nostamaan hänet syliinsä.

- Olisi kyllä ihana saada Zodiacista ja Kristasta yhteiskuva, Anne pohti ääneen ja laski Kristan hetkeksi alas. Krista huojui hetken äitinsä jalasta kiinni pitäen ja sitten katseli uteliaana hevosia. Se asteli vielä hieman hataroivin askelin Zodiacin lähelle ja ojensi pienen lapsen pullean kätensä suurta oria kohti. Zodiac höristi korviaan uteliaana ja laski päänsä alas nuuhkaistakseen pienen tytön pientä kättä. Hetken molemmat seisoivat toisiaan katsoen liikahtamatta ja Kristan kasvoille ilmestyi valloittavan kaunis hymy voikukkaseppeleen luikahtaessa päästä kaulalle. Sitten Zodiac vetäytyi hieman kauemmas ja puski Yasminia kylkeen.

- Tästä tuli vuosisadan kaunein kuva, Tuulia kuiskasi.

- Uskomatonta miten kauniisti hevoset osaa käyttäytyä pienten lasten lähellä, Sartsu totesi.

Tallin omistajan kasvoille ilmestyi onnellinen hymy tämän napatessa pienen tytön takaisin syleilyynsä. Minä nappasin vuorostani Jamien syliin ja hiljainen poika tarrautui kaulaani päättäväisesti. Janice oli kaksosista se rohkeampi ja uteliaampi. Tyttö uskalsi lähestyä uusia ihmisiä ja eläimiä reippaasti, eikä puhumiselle tullut taukoa, vaikka ymmärrettävästä puheesta ei aina ollut tietoakaan. Alex koki nyt olevansa tointunut tarpeeksi järkytyksestä, jonka se koki Janicen kanssa ja uskalsi taas lähestyä minua ja Jamieta, Sartsun löysätessä riimunnarua.

Alex nuuhkaisi arvostelevan oloisena Jamien selkää ja samassa sekunnissa se nappasi seppeleen pois Jamien päästä ja jäi roikottamaan sitä suussaan. Tuulian kamera napsaisi kuvia jokainen hetki ja vaalea tyttö henkäili ihastuksesta, kun sai olla mukana pienten lasten ja hevosten parveilussa.
- Zodiac voisi kyllä päästä jo tohon tarhaan, johon se haikailee, Anne tuumasi hetken kuluttua kun oli hetken keskustellut Kristan kanssa hepasta, jonka nimi on Alex. Krista hölisi äidilleen ponteikkaasti ja tuntui haluavan enemmän ja enemmän hevosten pariin.
- Mä vien sen, Yasmin totesi hymyilleen ja maiskautti Zodiacin liikkeelle. Ori vaikutti varsin helpottuneelta, kun se pääsi hämmentävästä tilanteesta pois ja kasvatti heti rinnustaan suuremmaksi, kun lähestyttiin tarhaavia neitoja.

- Tässä ei selkeästi mitään ponityttöjä kasvateta, kun isot hevoset vetää puoleensa, naurahdin pehmeästi. Janice istui Sartsun sylissä Alexin harjassa riippuen ja lopulta Annekin asetti Kristan varovasti istumaan Alexin selkään. Alex oli lasten kanssa severan kokenut konkari, että se tiesi seisoa paikallaan ylväästi, ettei iltakaurat jäisi saamatta. Taas kerran Tuulian kamera kävi hurjan lailla.
- Ei tässä äitejä pitänyt kuvata, Anne nauroi.
- Kyllä noin kaunista äitiä kelpaa kuvata, kommentoi menojamme seuraamaan tullut Krister ja Anne törähti hieman huvittuneena miehensä kommentille.

- Joko se olisi sitten tässä? kysäisin kun Tuulia tuntui unohtuvan enemmän kameransa taakse.
- Tässä on kyllä materiaalia kolmeen kirjaan kolmesta lapsesta. Nää on aivan ihania, Tuulia hymyili silmät loistaen.
- Mä kuskaankin sitten Alexin tarhaan, jos sen hommat on nyt lopeteltu, Sartsu totesi ja päästi Janicen vapauteen syleilystään.
- Jos haluat, niin voit käydä vaikka ratsastelemassa, musta ei ole nyt liikuttamaan näiden kahden riiviön kanssa yhtään mitään, nauroin iloisesti ja mulkaisin Tuuliaa tytön napatessa minusta vielä yhden kuvan.

- Tässä ei ole muuta kun kahvin paikka, kohta alkaa taas tallihommat ja tuntilaisia sadella, Anne totesi hyväntyylisesti ja ojensi Kristan Kristerin syliin. Janice tarrasi Annen vapaasta kädestä kiinni ja lähti kuljettamaan Annea tallin pihaan päin. Minä pidin edelleen tiukasti Jamien roikkumassa kaulassani ja lähdin Tuulia rinnallani Annen ja Kristerin perään.
- Oli kunnia saada kuvata tällasia söpöläisiä, voikun saisin tällasia itsekin joku päivä, ehkä monta, Tuulia hymyili aurinkoisesti ja hipaisi Jamien silkinpehmeää poskea.
- Kaikelle on aikansa, kunhan ensin käyt vähän näkemässä maailmaa, hymyilin pehmeästi.
- Ehdottomasti ja sen jälkeen asettuminen on varmasti kaiken tämän arvoista, Tuulia laski kameransa jo alas.
- jopa unettomat yöt on, naurahdin ja Tuulia tyrskähti Annen pyöräyttäessä silmiä epäuskoisesti. Kristan iässä vielä, yöunet olivatkin vielä jonkinlaista utopistista kuvitelmaa.

Odelie ja Alex
31 hoitomerkintä

[Daniel]

Danielin läpiratsastuskuuri

Alexin tavoite oli kiireettömyys, rauha ja maltti. Sen ei tarvitse oppia uutta ollakseen riittävän tasokas hevonen tallin vaativammille ratsastajille, mutta ylläpitoa se kuitenkin vaatii ja Daniel ratsastaakin täysiverisellä yhä aika säännöllisesti. Alexin kanssa tehtiin paljon siirtymisiä ja haettiin sitä isompaan raamiin, se kun mieluiten olisi tarjonnut virkkuukoukkumaista muotoa, josta on helppo sitten luiskahtaa kuumana avuilta pois.

[Odelie]

Kun arki ei ole enää muuta kuin harmaata

Arki ei tuntunut enää hyvältä ja turvalliselta. Se tuntui niin kovin yksinäiseltä ja turhauttavalta. Olin yksin, eihän kaksosten seuraa voinut laskea riittäväksi aikuiselle ihmiselle. Kyllähän Seppeleessä ja Simorassa oli ihmisiä joiden kanssa jutella ja viettää aikaa, jos kerkesi, mutta he eivät olleet sitä mitä kaipasin. Kaipasin perhettäni. Jason ei enää malttanut tulla kotona käymään, sillä hän viihtyi jenkeissä paremmin kuin hyvin. Hän oli saanut vastuuta hevosista, uusia ystäviä ja kaiken lisäksi vielä tyttöystävän. Vaikka Jason kaipasi äitiään, vei matkustaminen pieneltä pojalta liikaa resursseja.

Eliaksella oli isänsä vanhalla tilalla kädet täynnä töitä. Me kerkesimme puhua enää harvoin ja tuntui, että keskustelumme kävivät yhä kiireellisemmiksi ja kireämmiksi. Siksi Elias oli eilen laskenut hatun pois päästään skype keskustelumme aikana ja huokaissut syvään. Hän oli kertonut kaipaavansa minua kovin. Hän halusi perheensä luokseen ja yhteen taas, mutta Suomeen tuleminen tällä hetkellä tai ylipäätään pitkään aikaan oli täysin mahdoton ajatus. Elias oli heittänyt ehdotuksen ilmaan, jota en itse ollut uskaltanut edes ajatella. Jos minä ja kaksoset olisimme muuttaneet heidän kanssaan Amerikkaan joksikin aikaa, pohtimaan miten me rakentaisimme tulevaisuutemme yhteen ja pysyvästi.

Ajatus oli saanut minut meilkein pakokauhun valtaan. Olihan se tosi, ettei lasten kasvattaminen tai avioliitto toiminut näin. Minun kotini oli kuitenkin täällä, Simora oli minun kotini. Ja Alex, tuo punainen kaunis olento, joka oli vihdoin asettautunut paikkaan jossa se oli onnellinen. Alex, jolla oli lojaali ja ystävällinen hoitaja, joka ei koskaan pettänyt luottamusta Alexin hoidon suhteen. Sarianna, jolle olin nyt antanut enemmän vastuuta Alexin suhteen ja joka juuri tälläkin hetkellä ratsasti punaisella unelmallani. Kaikki muu oli toki aina väliaikaisesti sovittavissa, mutta entä Alex.

Alex leijaili eteenpäin innokaasti Sarianna selässään. Se ei joka hetki meinannut ymmärtää Sartsun apuja, mutta se yritti todellakin parhaansa. Ruuna oli edelleen yhtä tyhmä kuin kuin Suomen hallitus, mutta se yritti parhaansa ja luotti ratsastajaansa. Voisinko jättää vain Alexin Suomeen? Tiesin ettei ruunan mukaan ottamisesta tulisi yhtään mitää, se oli niin huono muutoksien kanssa. Olisinko ylipäätään edes lähdössä mihinkään. Ei minulla tässä pyhässä yksinäisyydessä ollut Alexille oikein aikaakaan.

Ajatus ahdisti minua niin kovin. En tiennyt mitä minun olisi pitänyt tehdä. Suostuisiko ylipäätään kukaan pitämään huolta kotitilasta. Suostuisiko Anne ylipäätään siihen, että hylkäisin Alexin jonkun toisen hoiviin jos lähtisin. Pitäisinkö Amerikasta enää. Tuntuisiko Eliaksen kanssa yhdessä oleminen enää niin luontaiselta kun se oli joskus tuntunut. Pyyhin ajatukset samantien päästäni pois kun Sarianna talutti Alexin luokseni ja ruuna tuuppasi minua ystävällisesti kylkeen. Se vaati minulta hellyyttä ja rapsutuksia, joten upotin sormeni sen lämpimään talvea enteilevään karvaan, jota täysiverisellä ei kuuluisi olla.

''Uskon sinun kyllä keksivän mikä on paras ratkaisu tässä tilanteessa. Muista että Alex ei tajua kaivata sua samalla tavalla kun Jason'', Sarianna oli huomannut mietteliäisyytäni, punastuin hieman.
''Näkyykö se noin pahasti päälle?'' naurahdin hieman kiusaantuneesti.
''Näkyy'', Sartsu naurahti rempseästi. ''Näkyy myös se, että sinä kaipaat perhettäsi kovasti ja jos sinusta tuo vaihtoehto tuntuu yhtään luonnolliselta, te keksitte varmasti Annen kanssa jotain Alexin suhteen.''
Sarianna oli täysin oikeassa. Minun oli vain saatava ajatukseni selväksi ja päättää olisiko se oikeasti sitä mitä minä halusin. Halusinko takaisin Eliaksen luokse ja saada avioliittomme toimimaan niin kuin sen kuuluisi.

Odelie ja Alex
32 hoitomerkintä

[Odelie]

Kun sydän kuuluu rakkaudelle ja rakkaus on vauhti

Niin uskomattomalta kuin se tuntui, olimme saaneet sovittu Eliaksen kanssa yhteisen linjan kuinka saattaisimme perheemme takaisin yhteen. Elias ja Jason olivat tulossa jouluksi Suomeen viettämään joulua ja vuoden vaihteessa suuntaisimme Amerikkaan hoitamaan Eliaksen isän tilan lopulliseen toimintakuntoon, jotta ohjat voisi jättää Thomakselle, Eliaksen edesmenneen isän vanhalle tallimestarille, joka käytännössä oli pyörittänyt kaikkea jo aikaisemminkin. Kesän alussa me kaikki palaisimme kotiin Suomeen. Kun asian olisivat toisella puolella maapalloa järjestyksessä, me palaisimme kotiin Suomeen.

Mutkia oli tullut muitakin matkaan, kuin pelkästään suhteen rakoileminen. Jason nimittäin oli esiteini-iän iskiessä menettänyt mielenkiintonsa hevosiin. Keskellä ei mitään, kirjaimellisesti, ei ollut paikka jossa Jason viihtyi, mutta Suomeen tuleminen näin lyhyellä varoitusajalla ei ollut mahdollista. Joululomaan asti koulua oli käytävä. Sopimuksemme tuntui kovin lohduttavalta, vaikka Alexin kohtalo puolen vuoden ajan oli vielä suuri kysymysmerkki, sopimus tuntui lohduttavalta ja toivo avioliittomme suhteen tuntui vahvistuvan kerta toisensa jälkeen kun puhuimme skypessä. Etäisyys oli tehnyt meistä etäisiä toisillemme, mutta toivo toi meitä taas takaisin yhteen.

Ajatus sai minut hymyilemään kun pitelin Alexin ohjista kiinni. Me katselimme hieman etäämmäs tarhaan, jossa vaelsi Alexin ihan ikioma varsa Raine emänsä Sallan kanssa. Lämmin vauvakuumeinen tuulahdus puhalsi hetken kehossani ja taputtelin tyytyväisenä punaista ruunaani.
"Kylläpä susta tulee kauniita jälkeläisiä", supisin Alexin korvaan. Ruuna tuuppasi minua komenten ja yritti kaivaa herkkuja taskustani.
"Mutta sä olet kyllä niin huonokäytöksinen. Miksi sä aina käyttäydyt näin mun kanssa ja muille olet ihan kiltti", nauroin ja Alex veti päänsä pois hieman loukkaantuneena, kun hätistelin sitä kädelläni.

Me suuntasimme kentälle, jossa nousin Alexin selkään. Tunnustelin satulassa hetken oikeasta tuntumaa istunnalleni ja sitten ohjia. Kaikki tuntui hyvältä, Alexin mielentilakin tuntui tänään oikein hyvältä. Maiskautin ruunan liikkeelle ja suuntasimme pois kentältä avonaisesta portista. Samalla lumihiutaleet alkoivat hiljalleen leijailla taivaalta. En välttämättä ollut talven suuri ystävä, mutta Jasonin mukana joulu ja laskettelu olivat osoittautuneet tärkeäksi asioiksi. Siksi olin taas tänä vuonna syyllistynyt neljään jätesäkilliseen lahjoja. Koska se oli lapsille tärkeää.

Me suuntasimme Alexin kanssa lumiseen maastoon. Reippaiden alkukäyntien jälkeen kannustin Alexin raviin ja iloisesti pöristen se katseli muuttuvia maisemia. Se oli niin tottunut kulkemaan ryhmissä ja muiden hevosten kanssa, ettei minun kanssa kahden kesken maastoon lähteminen ollut sille millään asteella normaalia. Oli pistettävä keskittymään ruuna työskentelyyn, jotta se unohtaisi kaverinsa pienen välimatkan päässä. Me teimme avautuvalla pellolla muutamia ympyröitä puuterilumen pöllytessä ympärillämme. Teimme ravissa taivutuksia molempiin suuntiin ja haettiin ravia kuntoon vaihteeksi muualla kuin maneesissa.

Erilainen maisema sai Alexinkin innostumaan liikkumaan kunnolla ja lopulta me nostimme pellon reunalla laukan. Rauhanomaisesti, mutta melko vapaasti annoin Alexin purata energiaansa pois. Annoin sen venyttää askelia hieman, anooin ruunan nopeentaa tahtia oman mielensä mukaan, aina tehden ympyrästä isomman ja isomman. Varmoin askelin Alex pyyhälsi eteenpäin jaminun noustessa kevyeeseen istuntaan ruuna räjähti allani. Se kavioi menemään kuin mikäkin huippu laukkaratsu pellolla eteenpäin ja hetken annoinkin sen nauttia edellisen elämänsä vauhdista. Sitten aloin pidättelemään sitä ja hakemaan takaisin elegantisti kuulolle.

Alex oli vastahakoinen, mutta vastasi apuihin heti, kunhan aivot vastaanottivat ensimmäiset käskyt kymmenen sekunnin viiveellä. Taputtelin tyytyväisenä ruunaa ja hengitin hetken raskaasti. Pulssi ja into tuntui kohoavan hetkeksi taivaisiin hetkellisessä huumassa, se toi myös Alexiin ihan erilaista virkeyttä, kuin mitä sillä oli ollut pitkään aikaan. Se kuitenkin oli laukkahevonen ja vaika se taitoi hienot koululiikkeet ja korkeat esteet, sen sydän kuului ikuisesti vauhdille. Ymmärsin sitä. Ymmärsin hyvin hevostani, joka olosuhteiden pakosta ei valitettavasti voinut olla sitä mitä halusi, vaikka hyvä elämä sillä olikin.

Sitten me suuntasimme takaisin Seppeleeseen, josta emme olleet pellolle päätyessä kovin kauas päässeet. Alex ravisteli tyytyväisenä päätään ja venytteli kaulaansa. Minä rentouduin selässä ja uskalsin jopa sulkea silmäni hetkeksi. Alex oli nyt sillä rentouden asteella, että olisin luottanut siihen ennemmin kuin kehenkään muuhun. Samassa ruuna kuitenkin valpastui ja minä avasin silmäni.
"Ai te olitte maastossa", Anne hymyili tallin ovilla rempseän näköisenä. Kristan lähes yönpituisiksi muuttuneet yöunet tekivät ihmeitä.
"Käytiin vähän toteuttamassa entisiä persooniamme", naurahdin ja laskeuduin tallin oville alas Alexin selästä.
"Siltä Alex näyttääkin, värisee innosta ja kaikkea", Anne nyökytteli. "Kahvia?"
"Ehdottomasti kiitos", nyökkäilin.

"Mä voin ottaa Alexin", Sartsu ilmestyi kun tyhjästä. Ojensin hymyillen Alexin ohjat Sartsulle ja päästin naisen menemään hevosten kanssa. Jos minulla ei kauheasti muuta ollut, niin ainakin korvaamattoman avulias hoitaja Alexille. Joten suuntasimme Annen kanssa toimistolle.
"On keksejäkin", Anne puoliksi kuiskasi avatessaan toimiston ovea.
"Ei ole enää, jos ylälaatikossa oli", Elli totesi ja ponnahti toimiston tuolilta sutjakkaasti ylös, vaikka ison keksipaketin jälkeen sitä ei olisi uskonut.
"Mutta Oden tuomat pullat toisessa kaapissa", Anne hieroi käsiään yhtään. "Ja mä nautin näistä vain sen takia koska kohta alkaa taas tallin iltahulinat ja sillon ei hengähdetä", nainen puolustautui Ellin mulkoilulta, joka todennäköisesti ei ollut tarkoitettu tuomitsevaksi vaan kiusoittelevaksi.
"Mulle ainakin kelpaa", virnistin ja menin keittämään kahvia Ellin istahtaessa sohvalle aloittaen rupattelun Danielin valmennuksesta Annelle, joka kaivoi pullia esiin meille.

Odelie ja Alex
33 hoitomerkintä

[Odelie]

Jouluihastuksen ei tarvitse olla perhosia vatsassa, se voi olla myös kivi sydämellä

Jotain jota en todellakaan olisi osannut odottaa tähän aamuun, oli takapenkilleni viinapullo kainalossa sammunut Tappi. Olin löytänyt hänet melkein kotioveltamme puolisammuneena ja kun olin kuskannut häntä Artsilaan, oli nuori mies nukahtanut takapenkilleni joulukoria vasten. Joulukori toki oli ollut tarkoitus viedä Artsille, jotta hekin saisivat jouluruoan kautta aattona kotiinsa tunnelmaa, mutta nyt toistaiseksi e sai toimia Tapin henkilökohtaisenä tyynynä. Jätin auton puhaltamaan lämmityksen päälle ja Tapin nukkumaan olojaan hetkeksi pois. Olimme sopineet Sartsun kanssa Alexista ja esteistä ja olin luvannut tulla katsomaan miten parivaljakolla sujuu.

"Joko ootte valmiita?" kysyin hymyssä suin Sartsulta, joka selkeästi viimeisteli Alexin varustamista.
"Joo, voidaan lähteä vaikka heti. Maneesissa ei pitäisi olla ketään nyt, kun kello on vasta näin vähän", hän hymyili yhtä aurinkoisesti kuin aina ja suuntasimme maneesiin rinta rinnan.

Alex oli tyypilliseen tapaansa valppaana kuin porkkana. Se röyhkeästi kaiveli Sariannan taskuja, kun tämä laittoi jalustimia sopivaksi ja tuuppi hoitajaansa tuttavallisesti. Pitelin Alexin ohjista hetken kiinni, kun Sartsu hyppäsi sen selkään ja sen jälkeen suuntasin rakentamaan muutaman esteen ratsukolle. Se oli kuin adrenaliinipiikki Alexille suoraan sydämeen. Se värähti innosta ja nosteli jalkojaan ilmoittaen Sartsulle, ettei tästä tänään tehty kenellekkään mitenkään helppoa. Minua hymyilytti. Siitä oli aikaakun Alex oli todella käynyt kierroksilla ja teki Sartsulle ihan hyvää ohjatusti harjoitella räjähtävän ruunan kanssa sen toista puolta.

"Lämmittelet ihan rauhassa Alexin kanssa. Ota sen kanssa laukkatehtäviä, voltteja ja ympyröitä, pientä tilpehööriä joka vaatii keskittymistä ettei se lähde esteille sitten juoksemaan kun päätön kana", ohjastin ja Sartsu nykkäsi vastaukseksi hymyssä suin. Alexei pistänyt hanttiin apuja vaan työskenteli Sartsun kanssa oikein mallikkaasti. Ruuna vaati silti määrätietoisia pidätteitä että tahti pysyi asiallisena.
"Kun sä olet valmis itse, voit aloittaa tosta keskellä olevasta esteestä, vaihdat samalla suuntaa. muista sitten vaan avut että toi hömppä tajuaa vaihtaa laukan samalla."

Ei ne esteet meinanneet ensin sujua niin kuin olisi pitänyt. Alex kiihdytti vauhtia niin kovasti, ettei apuja olisi voinut osata antaa ajallaan ja se hyppäsi ensimmäiset kaksi kertaa ihan miten sattuu. Sartsu antoi Alexin purata hetken olojaan ympyrällä ennen kuin yritti uudestaan, jolloin Alexin hyppyihin alkoi tulemaan jotain järkeä.
"Nyt se on vaan innoissaan ja koettelee suo. Istu rauhassa alas ja pidätteet läpi, ollaan molemmat huomattu että Alex on tyypillinen mies, sen kanssa pitää olla mahdollisimman yksinkertainen niin se alkaa toimia", ohjeistin.
"Kun ois yhtä hidas liikkeistään kun miehet yleensä", puuskahti Sartsu ja räjähdin hetkeksi hervottomaan nauruun.

Maneesin ovi pamahti epätavallisen lujaa ja Tappi rojahti päätään pidellen viereeni. Loin ystävällisen hymyn hänelle hetkeksi ja sitten siirryin seuraamaan Sartsun toimintaa Alexin kanssa, He saivat vihdoin aikaan järkevän hypyn ja siitä itsevarmuutta saaneena myös koko Sariannan olemus selässä muuttui ja siinä samassa Alexin käytös.
"Tää sun takapenkillä nukkuminen alkaa tulla jo tavaksi", Tappi tokaisi karheasti.
"Mä olen sitä mieltä, että sun kannattaisi lopettaa maanantaisin juominen", totesin pehmeällä äänellä. "Miten edes päädyt kolmatta kertaa meidän kotioven eteen, lapsen luulee sua jo peikoksi, joka yrittää varastaa niiden joululahjat?"

Tappi nauroi vaikertaen ja kohautti olkiaan laiskasti. Käännyin seuraamaan taas Sartsun ja Alexin hommia, joista alkoi tulemaan jotain. Alex oli palautunut jäisistä aivoistaan ja kuunteli nyt Sariannan apuja. Vaikka Alex kulki edelleen aavistuksen liian pitkänä, Sartsu tuntui silti tietävän mitä hän tekee ja ratsukko näytti hyvältä. Annoin heille luvan kokeilla okseria ja kehitella kolmesta esteestä muutaman radan, jossa Sartsu sai kokeilla oikeanlaisia teitä.

Lopusta minulla ei ollut enää mitään moitittavaa. Hypyt onnistuivat hienosti ja Alex unohti holtittoman kiirehtimisen esteille. Työni oli lempeästi ohjata muutamia kohtia oikeaksi ja hioa tehniikkaa hienovaraisesti, mutta tarkoitus oli ottaa rennosti ja annoin Sartsun irroitella omin päin. Kun Sartsu siirtyi loppuraveihin vilkaisin minä kelloa. Minulla oli pian tiedossa työhaastattelu, johon minun tuli rientää pian. Jos hyvin kävisi, aloittaisin liekkijärven lukion englanninkielen opettajana joululoman jälkeen.
"Kun oon siivonnut nämä esteet, pärjäättekö Alexin kanssa? Mun pitää keretä sinne koululle?" kysyin Sartsulta joka vakuutti pärjäävänsä mainiosti.

Tappi laahusti perässäni autoon ja istui nyt etupenkille kanssani. Hän otti kojelaudan päältä naiselliset aurinkolasini ja asetti ne päähänsä, kun minä starttasin auton ja suunnistin ensin Artsilaan, jotta Tappi pääsisi nukkumaan olojaan pois. Artsilan pihaan pysäyttäessäni Tappi katsoi hieman surullisen oloisena kotitaloaan ja huokaisi.
"Mä haluan sanoa sulle jotain...", huokaisin yhtäkkiä.
"No?" Tappi kääntyi minua kohti."

"Sä olet oikeasti todella kaunis nuori mies. Sä olet kaiken lisäksi vielä fiksukin ja sä todella tuhlaat koko elämäsi tohon pirulliseen pulloon. Se tuhoaa sun pään, ulkonäön ja elämän. Sä et ennen edes ollut tällainen. Sä alat olemaan yhtä pahassa kuosissa kun Arto. Ryhdistäydy vähän ole kiltti. Sun ei tarvitse pilata sun elämää tuolla pyhällä juomalla, kun susta on vaikka mihin. Älä tee sitä oikeasti itsellesi, sä olet niin hieno nuori mies joka ansaitsee paljon parempaa", puhuin hiljaisella äänellä ja silitin hetken Tapin karheaa poskea.

Tappi kääntyi katsomaan minua hieman surullisesti, mutta ei saanut sanaakaan suustaan. Hymyilin hänelle haikeasti ja pojan koiranpentuilme oli kuin kolaus sydämessäni. Tunsin pienen ihastumisen liekin sydämessäni katsellessa tuota nuorta miestä joka oli suuntaamassa syville merille pullon sisällön kanssa. Se ihastus ei ollut tavanomaista ihastusta, vaan sellaista sisäruksellista välittämistä, kun ei halunnut jonkun vajoavan syvälle suohon josta oli todella vaikeaa nousta enää ylös. Sydämeni jätti lyönnin vielä toisen kerran välistä.
"Jos sulla on paha olla, sun ei tarvitse purata sitä pulloon, meille on tosi lyhyt matka", kuiskasin.

Tappi tarttui mua ranteesta varovasti, mutta ei katsonut minua enää silmiin: "Kiitos. En ees muista miltä tuntuu kun joku välittää aidosti."
Nuoren pojan karhea ääni jäi mieleeni, kun Tappi nousi ylös autosta ja kaappasi takapenkillä lojuvan pullon ja suuren joulukorin kainaloonsa.
"Siellä on pipareita ja joulutorttuja. Kinkkua ja perunalaatikko, porkkanalaatikko ja lanttulaatikko pitää vaan sulattaa ja lämmittää uunissa. Kyllä noista saa jo hyvän joulun alkuun, ihan vaan siltä varalta jos Arto halailee sitä pulloa yhtä autuaasti kuin sinä", hymyilin.
"Kiitos. En ymmärrä vaan miten me saatiin näin hyvä naapuri", Tappi yritti virnistää leikkisästi joka tuntui ihan feikiltä syvällisen tokaisuni jälkeen.

"Oispa minulla samanlainen naapuri kun teillä", naurahdin silti ja Tappi lähti kädenheilautuksen jälkeen joulukori kourassaan. Huoli painoi hetken rintaani, kun katselin nuoren miehen perään. Ajatus miten helppoa elämän pilaaminen on puristi sydäntäni tuskaisasti. Käännyin vielä katsomaan takapenkille ennen lähtöäni ja havahduin kun huomasin, että Tappi oli jättänyt puolikkaan pullonsa siihen, eikä ottanut mukaansa. Ehkä joulussa oli jotain taikaa, ehkä sanoissani, mutta hetken haikea mieli pyyhkiytyi pois sydämeltäni ja lähdin ajamaan kohti Liekkijärven lukiota, pitäisi vain muistaa heittää pullo roskiin johonkin, jottei antaisi heti alkoholistin kuvaa itsestään mahdolliseen uuteen työpaikkaan. Samaisen syynhän takia oli edellinen opettaja potkunsa saanut.

Odelie ja Alex
34 hoitomerkintä