Alexin hoitopäiväkirja

[Eetu]

Metsästetään kettua

Rauhallinen iltapäivä. Ruskaan värittäytyneet puut, riisuuntuneet koivut, ikivihreät havut. Hevosten kavoiden kopina, lämmin hörähdys. Silkkinen karva, pehmeä turpa. Punaiset posket, hymyyn piirtynyt suu. Kisatakki, valkoiset housut. Peilinkiiltäviksi hangatut saappaat. Kiilteleviä kannuksia, lyhyitä raippoja. Röyhelöä, blingblingiä. Tiukkoja nutturoita, hulmuavia hiuspehkoja. Odottava tunnelma, väenpaljous. Pohjelihasten virittäytyminen, ponnistus. Taputus kaulalle, pärskähdys. Perhoset vatsassa. Puristus rinnassa, hymy ystävälle. Vuorotellen metsän siimekseen karauttavat ratsukot, raudoitetut kaviot vasten pehmeää pohjaa. Kannustavat huudot, varmuutta edustava nyökkäys.

TRRRRT lue: tämä on se ääni, jolla kaikissa ohjelmissa porukka palautetaan maan tasalle.

Mua murhaavasti tuijottava suomenhevonen oli syödä mut ja Alexin jo ties monettako kertaa. Odelie hymyili mulle rohkaisevasti syöjäkoneensa selästä, mutta mä en ollu kovin vakuuttunut. Joo, olihan se urheellista antaa mun ratsastaa ketunhännän metsästyksessä Alexilla ja ottaa ite joku hevonen Simorasta, mutta kai siellä olis ollu joitakin selväpäisempiäkin tapauksia kuin se hullu, joka kuopi parhaillaan maata. Ja aiemmin se oli esitellyt mulle viiltävää purukalustoaan, eikä kertakaan riittänyt. Se oli jopa yrmeämpi kuin Kössi tai Alex pahimpina päivinään. Ja jos toi oli sen perusluonne, mä en tosiaankaan halunnut tietää, millanen se oli huonona päivänään. Onneks mun ei tarvinnutkaan.

”Ei Iivu teitä syö, se on vaan vähän omalaatuinen”, Ode totesi kuin lukien mun ajatukset. Me seisottiin lähtöviivalla, Alex steppaillessa allani hermostuneesti. Se halusi jo mennä.
”Juu, ei toki syö, muuten vaan toi mielenvikanen otus yritti salamurhata sutkin jos mä en olis varottanu sen hyökkäyksestä”, vastasin kuivasti, virnistäen varulta perään. Odelie kohotti kulmaansa mulle, muttei kerennyt onneksi sanoa muuta, kun meidät lähetettiin matkaan.

”On takoja märkä tääl, hyistä vettä joka sääl”, Odelie luki ensimmäisen vihjeen jo kolmatta kertaa. ”Tän on pakko olla Sepän lampi!”
”Sunhan se pitäis tietää, oot asunu tällä paljon kauemmin ja samoillu metiköissä varmaan muutaman kerran”, totesin antaen Alexin venyttää käyntiaskeltaan. Iivari ei vakuuttanu mua vieläkään – se mulkoili mua ja Alexia murhanhimoinen pilke silmissään, korvat tiukasti niskassa. Juroa jurompi suomalainen.

Alexin askeleet kumisivat metsässä tavoitellen keskiravia. Sillä oli ilmeisesti menohaluja, mutta mun oli pideltävä sitä, ettei ihan hulluiksipäiviksi koko homma menisi. Sporttinen Iivari pysyi yllättävän hyvin meidän perässä, ja Odelie näytti kuin tehdyltä sen selkään. Paitsi musta kyllä tuntui, että olin joskus kuullut, että tosta reikäpäästä pitäis tulla Jasonin oma poni. Emmä kyllä sitten yhtään tiiä.
”Hei, tuolla se on!” Odelien hihkaisu katkaisi mun ajatuksenjuoksun, kun siirsimme hepat käyntiin leimataksemme metsästyskortin turvallisesti. Ode hyppäsi kepeästi alas Iivun selästä ja merkkasi meidän kortin, nousten sitten yhtä ketterästi takaisin selkään. Kieltämättä tummatukka oli välillä hieman, no tuota, miten sen nyt ilmaisisi... Tota, jep, täydentäkää lause vaan itse.

Vaikka itse sanoinkin, oltiin me kyllä Oden kans nopeita. Rastit löytyivät kuin vettä vaan, etenkin kuin yksi rasteista oli Simora, eikä Artsin ravitallinkaan arvaaminen ollut vaikeeta. Mä kyllä kieltämättä sain aika arvioivia katseita ja jonkun letkautuksen edellämainitun tallin johtajamiekkoselta, mutta en mä siitä itteeni ottanu – nauroin vaan ja vastasin neutraalisti takaisin. Ihan turha mun olisi sille ukonrähjälle mitään yrittää. Tai mistä mä oikeastaan tiesin, minkä ikäinen se oli, sen verran kaukaa tän ylipäällikön näin.

Ylitettyämme maaliviivan hehkuimme molemmat iloa. Musta oli ainakin ollut tosi viristävää ja erilaista kisata näin, erityisesti hoitohevosen omistajan kanssa, kun tuo meni jollakin toisella hevosella. Pienine oikkuineen Odelie oli kyllä huipputyyppi. Tosin, saisi se vähän äkkiä pullauttaa sen beibinsä, jotta ne hormonit palaisivat ihan normaalille tasolle... Ihan kaikkien edun mukaisesti. Niin äidilliseltä se taas näytti, että mä tökkäsin naiselle Alexin ohjat ja kiittelin kiiruhtaen paikalta poistuvan tyttöjengin perään.

Metsästysmaja oli tupaten täynnä populaa. Paraikaa soi Syksyn sävel, Kuparisten Gepardien esittämänä. Mä istuin pitkässä pöydässä Inksun vieressä, työntäen suuhuni buffettipöydän antimia. Mulla ei ollut mitään moitittavaa ruuasta tai tunnelmasta – ei mulla oikein ollut ideaa, kuinka tän illan olisin voinut paremmin viettää. Pidätin herrasmiesmäisesti röyhtäykseni ja vilkaisin sivusilmällä Inkeriä, joka juuri papatti jotakin vieressäistuvalle Elinalle. Hetken mielijohteesta vetäisin tytön kainalooni, kuiskaten tuon korvaan jotakin, johon hetken epäilyn jälkeen myöntävän vastauksen.

Eikä aikaakaan, kun mä ja Inkeri reivattiin keskellä majaa ihan olan takaa. Meidän hullusta ideasta innostuneet, muutamat seppeleläiset liittyivät joukkoon, ja pian täytimme majan tyhjän osion kreisibailaten. Mä näin ilon Inksun silmissä, tunsin oman iloni koko kropassa. Tää oli ihan huippupäivä, eikä paljon paremmaksi voisi enää muuttua.

#32, 18/10/14

[Odelie]

Talviaamu

Alex käyskenteli tarhassaan rauhanomaisesti kaveriensa perässä. Se käveli Kössin kanssa rinnakkain ja heilautti häntäänsä toppaloimensa alta ja huitaisi mustaa ruunaa takajalkaan, jolloin äksyäkin äksympi hevonen painoi korvansa luimuun ja näykkäisi silmää Alexin viilettäessä ravissa karkuun. Myös tarhakaverit yhtyivät tähän intoon ja pyöräytellen päitään ja nostaen laukan innoissaan. Lumi pöllysi aina hevosten korviin asti heidän temmeltäessä pitkin pienen tarhan toista päätä ja aina samoin heidän palatessa takaisin. Hymyilin pehmeästi niitä katsoessa, lumi teki kaikesta niin kaunista, mutakuopat tarhojen nurkissa olivat peittyneet ja sohjo tallin pihassa oli kadonnut nyt taas yhden talven ajaksi. Punainen täysiverinen pysähtyi tarhan portille, jossa minä notkuin ja katseli minua korvat hörössä. Sen katse oli täynnä puhdasta viattomuutta, joka sai sydämeni sykähtämään, joten kaivoin sille herkun taskustani.

Siitä innostui kuitenkin kaikki muutkin tarhakaverit, jotka tungeksivat Alexin viereen uteliaana kerjäävien pentuilmeidensä kanssa. Taisi johtua raskaushormoneista, mutta jollain tavalla ne katseet upposivat minuun täydellisesti ja nopeasti taskuni tyhjeni herkuista, jotka oli tiputtanut taskuun jo kotona tallissa varmuuden vuoksi. Jokaiselle vuorotellen ja yksi ylimääräinen Alexille. Olihan ruuna niin sanotusti äidin oma mussukka. Kun herkkuja ei enää irronnut, turhautuivat karvakorvat seisoskelemaan seurassani portilla ja muita tönien Alex peruutti ensimmäisenä pois paikalta ja sai muut taas riehaantumaan.
- Alex kyllä jaksaa juoksuttaa noita kavereitaan, Anne ilmestyi viereeni seisomaan lämmin kahvikuppi kädessään.
- Kohtahan sä voisit laajentaa tota tarhaa ja jättää pari tuntia pitämättä, ettei noi käy yli liikkuneeks, naurahdin keveästi. Alex todellakin jaksoi juoksuttaa kavereitaan vaikka tunnin, jos siltä vain puhtia itseltään riitti.

- Liikuttaako Eetu tänään Alexin? Anne kohotti kulmiaan. Tuntui, että talvi oli saanut meidät kaikki tyynemmiksi kun kesällä ja syksyllä. Syksyllä jokainen nuori tuntui palloivan tallissa enemmän tai vähemmän krapulassa.
- Ei Eetu tänään kai ole tulossa, kävin kävelyttämässä Alexia itse tossa lähimaastoissa, hymähdin.
- Kävelyttämässä? Annen kulmat kohosivat epäluuloisesti. Olinko todellakin näin huono valehtelija, en saanut kun vaivalloisen hymyn kasvoilleni ja hitaan nyökkäyksen.
- Mä pidän sun salaisuuden, mutta rehellisesti sanottuna Alex ei ehkä ole ihan kaikkein turvallisin ratsu tohon raskaana salaratsastukseen, Anne virnisti.
- Itseasiassa Alex taitaa olla ainut hevonen johon luotan niin paljon, että uskallan nousta selkään. Se on ehkä hieman hölmö, mutta tuntuu ymmärtävän tilanteen, totesin. Se oli totta. En ollut koskaan nähnyt Alexia niin rauhallisena kun mitä se oli ollut viime aikoina. Joko se aisti ettei äitillä ollut nytten kaikki ihan reilassa tai sitten ruunalla ei ollut vain enää mitään tarvetta riehua. Tyhmä vitsi, viikonlopun pukkisarja Eetum kanssa oli keiltämättä ollut komea.

Huokaisimme Annen kanssa syvään samaan aikaan ja seurasimme riekkuvaa laumaa. Pikku hiljaa hevoset alkoivat rauhoittumaan ja siirtymään jo käynnin puolelle, kun Rotta oli jo ehtinyt kiljahtaa vihaisesti. Kavio takapuolessa ei ollut tuntunut herasilmäisestä ruunasta ilmeisesti kivalle ja se oli lopettanut leikin siihen. Hymähdin hiljaa kun vihdoin myös Aex seisahtui kavereidensa lämpimään turvaan. Me suuntasimme yhdessä Annen kanssa takaisin sisälle, jossa oli hieman lämpimämpi kuin ulkona. Riisuin paksut lapaset käsistäni ja katselin ympärille. Tyhjä talli vailla hoitajia ja tuntilaisia näytti tyyneltä ja kauniilta, aivan erilaiselta, kun se olisi näyttämään muutaman tunnin kuluttua. Kieltämättä minulla oli siellä hieman tylsää, sillä Annella oli vielä muutama puhelu hoitamatta ja Salman astuessa talliin tunsin jotain hyvää tapahtuvan.
- Hei jee Ode! Salmakin innoistui minut kohdatessaan. - Mä en haluaisi rasittaa sua tai mitään mutta haluaisitko tulla nostelemaan puomeja Bonnielle ja mulle. Meidän pitäis pitkästä aikaa vetästä ihan kunnon estetreeni.
- Mitä turhia puhut rasittamisesta, mielelläni tulen, hymyilin.
- Hienoa, mä laitan vaan Bonnien kuntoon niin mennään yhessä maneesille, Salma hymyili aurinkoisesti ja suuntasi samantein hakemaan Bonnieta sisälle. Saatiinhan sitä vähän vauhtia tähänkin tallipäivään.

Odelie ja Alex
23 hoitomerkintä

[Eetu]

Loskasää

”Tätä loskaa tulee joka tuutista”, puhisin painettuani snapbackin lipan alaspäin ja kadottuani puoliksi toppatakin uumeniin. ”Eikö tää sää osaa päättää, mikä vuodenaika ois hyvä?”
”Ei näköjään”, vierelläni kävelevä Jason totesi olkiaan kohauttaen. ”Mut mua se ei ainakaan haittaa, en mä oo sokerista tehty, toisin ku sä näytät olevan.”
Yeah right. Jos multa kysytään – ei kysytä – Jasonilla oli vähän noussut pissiä päähän. Ehkä se oli vaan tää vaihe, joka jokaisen uhmaiän ylittäneen pojan tulisi käydä läpi. Tosin, Tseisön oli kyllä kaikkee muuta kuin yheksänvuotiaan prototyyppi. Niin pikkuvanha, niin pikkuvanha, että mä en olis ikinä uskonut sen olevan kolmosluokkalainen. Tai no, ulkonäöltä joo, mutta herran henkinen wannabe-ikä oli aika over the top jos multa kysytään. Ees mä en ollut tollanen kolmosella. Tai itseassa, mä en todellakaan ollut ollut tollanen. Mä leikin teini-ikäisillä mutanttininjakilppareilla ja tein kaikkee, mitä normaali kolmosluokkalainen – vaanin puskissa, leikin sotaleikkejä, rymysin ties missä… Jason oli jopa liian hienostunut mun makuun. Mut eihän multa yhäkään kysytty.

Mä ja Jäpikkä oltiin päätetty lähtä tänään maastoon, ihan tän kauniin lumiräntäsateen kunniaks. Huiskalla oli vapaapäivä, Alex ei tehny tänään tunteja, joten mikäs sen parempaa. Mä en ollut muutenkaan viettänyt paljoa aikaa lilbröyn kanssa, se kun tais olla mulle vähän katkera, vaikken tosin sitä sille ollu sanonu, eikä se mulle. Siitä, että mulla on Inkeri. Mut ainahan se Jasonin ensirakkaus Britta oli vapaata riistaa, joskin mä luulin, että saattais sossut aika äkkiä tulla asialle jos Jason hurjaksi alkais. Mutta no, tietää noi mimmit – ne vaan lepertelee pikkupojille, kun ne on niiiin söpöjä. Pitävät niiden reppanoiden toivon yllä kunnes nujertavat sen kuin palan piparkakkua. Ja nakkaavat suuhunsa vielä kaiken hyvän lisäksi.

”Nähään puolen tunnin päästä pihalla, okei?” ehdotin Jasonille, joka nyökkäsi mulle tomerasti. Meidän tiet erkani, kun pojankoltiainen jäi aiemmalle tarhalle metästämään Huiskaa ja mä jatkoin ruunien tarhalle. Tarhan pohja ei näyttänyt kovin houkuttelevalta, kun upotin kenkäni sen päälle. Suhteellisen märkää, mutta toisaalta, oli siinä päällä ees jonkinlainen kerros lunta. Huhuillessani Alexia ruunan korvat kääntyivät höröön ja se ajoi vieressään olevan Frank-raukan kauemmas itsestään. Asettelin askeleeni tarkkaan, etten astuisi lammikkoon tai jonkun läjän päälle, ja pikkuhiljaa lähestyin hoitohevostani, joka oli jättänyt mut huomiotta ärhennellen tarhan muille asukeille. Kössi ei näyttänyt kovin ilahtuneelta Allun pomotusyrityksistä, ja mä koin parhaaksi mennä väliin ennen kuin mitään vakavampaa pääsisi tapahtumaan. Ei vissiin järki päätä pakota, kun pitää vieläkin typerehtää…

Alex oli syödä mun käden, kun otin sen kiinni. Varmaan sen takia, koska lähistöllä oli yhä Kössi, joka ei halunnut antaa punarautiaalle periksi. Nielin ärtymykseni ja miltei raahasin Alexin pois tarhan takaosasta. Mä näin Jasonin, joka jo kuljetti letkeän näköistä Huiskaa kohti tallia ja katto mua olkansa takaa. Pyöräytin silmiä hymähtäen ja avasin portin, jotta pääsisimme Allun kanssa tarhasta ulos. Pörisevä Punainen steppasi narun päässä, kun käännyin sulkemaan portin perässämme. Naurahdin huokaisten ja tartuin tiukemmin naruun, ohjaten kierroksilla käyvää hevosta kohti tallirakennusta. Lumisade yltyi, enkä mä enää tiennyt, kuinka hyvä idea maastolenkki todellisuudessa olikaan.

Alex viuhtoi menemään liiankin lujaa, ja mulla teki työtä kävellä hevosen tahdissa, kun en enää jaksanut nykiä narusta. Sillä ei nimittäin ollut mitään vaikutusta hevoseen, joka oli päättänyt viettää päivänsä toljottamalla kaikkia maailman ihmeellisyyksiä, joita talli sisälsi. Ihan kuin se ei joka päivä kävelisi näitä samoja reittejä sen kymmenen kertaa. Allu herätti lattiaa tapansa mukaan lakaisevassa Kasperissa mulkaisun, jonka tarkoitusperää mä en osannut tulkita. En tosin jäänyt miettimään sitä kovin pitkäksi aikaa – olihan mulla kaakki paijattavana.

Kuorittuani malttamattoman Alexin kymmenestä loimikerrasta ja vietyäni ne siististi kuivumaan mä aloin karvan kimppuun. Täysiveriselle ei ollut tosin kasvanut pidempää karvaa nimeksikään, joten aika nopeaa touhua harjaus olikin. Allu teki kuitenkin työni hankalammaksi hamuten taskujani ja yrittäen tapansa mukaan napata harjan kädestäni. Jalat olivat kohtuullisen märät ja Alex tempoi niitä yrittäessäni saada jalkoja puhtaammiksi – lopputuloksena puruun kuorrutetut, yhä likaisemmat jalat. Yeah, thanks buddy.

Nakkasin satulan tottuneesti kapeaan selkään Alexin pistäessä show’n pystyyn – kaltereita vasten oli ilmeisen kiva hinkata hampaitaan. Ehkä se oli hevosten vastine hampaiden harjaukselle, heh heh. Suoristelin kuitenkin huopaa turvallisin mielin – Allu oli kiinni, eikä ehkä jyrsisi itseään sekunnissa irti. Toisaalta, mitä sitä riskeeraamaan turvallisuudentunnetta ajattelemalla tuollaista. Puunkoputus oli paikallaan.

Vedin kypärän päähän ja napsautin lukon tottuneesti kiinni. Työnsin karsinanoven syrjään ja loin silmäyksen hevoseen, joka sai luvan nollakelillä pärjätä ilman ratsastusloimea. Tyytyväisenä nappasin Alexin ohjista kiinni, ja hevosenkaviot kopisten me siirryttiin pitkin käytäviä kohti uloskäyntiä. Samaan aikaan mä kuulin, kuinka toiset askeleet yhtyivät konserttiin – Jason ja Huiskakin olivat tulossa, valmiina samaan aikaan.

”Sulla kesti ihan sikakauan”, Jason tuskaili heti ulos päästyämme. Vilkaisin poikaa pikaisesti ja pudistelin päätäni.
”Maltti on valttia, niin ne sanoo – kato mä oon ollu ilmiselvästi huolellisempi kuin sä, ei se aina nopeudesta kiinni oo!”
”Jaa huolellisempi… Alexilta puuttuu suojat”, Jason töksäytti reveten nauruun, jota Alex säikähti. Käänsin pääni salamannopeasti punaisiin koipiin, jotka toden totta, loistivat punaisuuttaan. Ei mustista suojista merkkiäkään. Painoin pään kämmeneen ja huokaisin erittäin syvään.
”Anna Huiskan ohjat tänne, niin mä pidän näitä sen aikaa kun käyt hakemassa ne suojat”, hönkäisin ja ojensin käden Huiskaa kohti. Pikkujäbä pudisteli tiukan näköisenä päätään, nostaen nokkaansa pystympään.
”Ei, sun hevosen suojat, sä käyt hakee ja mä pidän näitä”, Tseis tiukkasi vetäen kädet puuskaan. Laskin mielessä viiteen ja ojensin käteni uudelleen kohti Huiskaa, nyt vaativammin.
”Sä oot vikkelä, alahan käydä hakemassa ne suojat. Äitis ei todellakaan tykkää, jos sä pitelet sekuntiakaan tätä höyrypäätä ja Huiskaa”, lausuin painokkaasti katsoen Jasonia silmiin.
”Mut ei äitin tartte –”
”Jason.”
”Okei okei”, poika myöntyi, kääntyen kuitenkin ovelle päästyään kattomaan mua nenä pitkällä. Tänään ei tainnut olla Jasonin päivä.

Kun me lopulta oltiin valmiita ja turvallisesti ratsujen selässä, oli räntäsade muuttunut lumeksi. Se märkä vivahdus oli kadonnut, enkä mä pistänyt ollenkaan pahakseni. Atomipommi-Alex rentoutui silminnähden, kun mä ohjasin sen lumettuneelle hiekkatielle. Virittyneisyys katosi, ainakin hetkeksi, kun annoin ohjien heilua pitkinä kaulaa vasten. Jason näytti iloisemmalta kuin aiemmin päästyämme liikkeelle, rapsutteli aika-ajoin Huiskaa harjantyvestä.

Nariseva lumi hevosten kavioiden alla oli miltei yhtä unettavaa kuin tasaisesti keinuva käynti, mutta mä en halunnut nukahtaa, joten nostimme Jasonin kanssa ravin. Alex heräsi horroksestaan ja kiskoi päänsä taivaisiin, katsellen ympärilleen kuin sukellusveneen teleskooppi. Mua nauratti, kun mietin Alexia sukellusveneen muodossa, ja vilkaistuani taaksepäin Jasonia huomasin senkin nauravan, tosin varmaan eri asiasta kuin mä. Pian talvinen metsämaisema raikui meidän kahden naurusta – eihän me edes tiedetty, miksi me naurettiin!

Käänsin Alexin pikkupolulle ja annoin sille pidempää ohjaa. Lumipyry ei yltänyt tiheään metsään asti, vaan juuttui puiden latvoihin. Havupuut olivat keränneet oksilleen ohuen lumikerroksen, joita meidän oli väisteltävä, kun tarvoimme eteenpäin kauniissa maisemassa. Päätin tuhota harmonisen hetken tarttumalla edessäni olevaan kuusenoksaan ja linkoamalla sen perässä kulkevan Jasonin naamalle.
”Hah, siitäs sait!” naurahdin vetäen leukani leikilläni taivaisiin.
”Au mun silmät, Eetu, mä en nää mitään!”
Herranjumala. Sydän pomppasi kurkkuun, kun kuulin Jasonin tuskaisen äänen ja käännähdin nopeasti satulassa katsomaan pikkujäbää – vain saadakseni lumipallon naamaani.
”Ähähä, uskoitpas, luuseri!” Jason räkätti maha kippurassa mun lumiselle kuontalolle. Huiska ei näyttänyt kovin iloiselta vetäessään korvia niskaan – mun sielunkumppanina Huiska ilmeisesti halusi esittää mielipiteensä lumipallojen heittelystä keskellä rauhaisaa maastoreittiä.
”Et sä voi tollasella asialla pelleillä, mä oikeesti luulin et sokeuduit!” ärähdin huojentuneena ja käänsin katseeni menosuuntaan.
”Hei älä viiti, se oli vaan vitsi, kuulostat ihan äitiltä”, Jason marisi, kun pelto avautui meidän silmien eessä.
”No, jos mä oon ihan ku Ode, et varmaan saa mua kii!” uhosin näyttäen kieltä takanani ratsastavalle pikkujäbälle, joka vastasi haasteeseen painamalla pohkeet Huiskan kylkiin.

Ja niin me laukattiin, ihan kuin ois lennetty. Lumi pöllysi, kun Alex veti komean pukin ja ampaisi kuin tykinkuula Huiskan rinnalle ja ohi. Ei se suomiputte kauas jäänyt, enkä mä ollut edes nähdä Huiskan harjaa vasten painautunutta Tseisöniä, joka ilmeisesti omaksui jockeyn elkeet. Kaviot tamppasivat kiivaasti sänkipellon pintaa, kun Alex, entisenä laukkahevosena pisti tuulemaan. Mun oli kuitenkin ihan velvollisuudesta hidastettava se ennen pellon loppua ja päästettävä Huiska ja Jason turvanmitalla meistä ohi.

”Jes, me voitettiin! Huiska, sä oot ihan huippu!” Jason hihkui hidastettuaan hoidokkinsa käyntiin ja rapsutellessaan sitä kaulalta. Mammuttimaisen turkin omaava Huiska oli kaulasta märkä, mutta Alex ei näyttänyt hionneen.
”Ei me paljoo teille hävitty”, naurahdin vinkaten mielessä silmää itelleni. Jason kääntyi katsomaan mua veikeä hymy kasvoillaan, puhtaasti ilman ylimielisyyttä tai pikkuvanhuutta.
”Se oli tosi kivaa, otetaan joskus uusiks! Paitsi jos sä annoit tahallas mun voittaa, niinku kaikki aina tekee…”
”Ei, sä voitit kyllä, olitte ihan hurjia”, nauroin taputtaen Alexia kaulalle. ”Tule, otetaan vielä vähän ravia loppuun.”
”Me voitetaan teidät siinäkin!” Jason vannoi miltei nyrkkiään heristäen, jolloin me molemmat repesimme hyväntuuliseen nauruun.

#33, 03/12/14

HM1


Super-toimitaa! Mahtavasti nivottu tarina!

[Eetu]

Koska Seppele on viimeaikoina uinunut draamattomassa horrostilassa, on aika sohia kepillä kytevää hiillosta. FutureBro Productions proudly presents...

Viimeinen naula arkkuun

Daniel:
Odelie oli esitellyt minulle ideansa pari päivää sitten, enkä ollut hetkeäkään kuvitellut, että Eetu pomppisi riemusta sen kuullessaan. En oikeastaan enää tiennyt, mikä poikaa niin kovasti risoi. En ollut tehnyt mitään ilkeää enää aikoihin, mutta Eetu tuntui kokevan mun olemassaolon verisenä loukkauksena. Olin jättänyt idean paljastamisen Eetulle Odelien tehtäväksi ja ryhdyin itse suunnittelemaan toteutusta. Jotenkin oletin, että Odelie olisi käyttänyt Eetun valmistelemiseen vähän enemmän aikaa, mutta kuinkas kävikään? Ryömiessäni kuolemanväsyneenä Seppeleeseen sovittuun aikaan lauantaiaamuna kuulin Oden huikkaavan hevosenhoitajalleen:
"No niin, Eetu, Dani tuli! Voidaan mennä."

"Miten Dani liittyy mihinkään", Eetu ihmetteli nyreänä ilmestyessään Alexin karsinasta käytävälle laittamaan kypärää päähänsä.
Pojan ilme tummeni, kun se näki mut seisomassa käytävällä.
"Daniel valmentaa sua, tietysti", Odelie tölväisi.
Eetun ilme alkoi uhkaavasti muistuttaa musteläikkää.
"Sileällä työskentely on sullekin tärkeää ja eri opettajilta sä voit oppia todella paljon. Daniel on keskittynyt kouluratsastukseen ja osaa taatusti antaa sulle työkaluja, joita voit hyödyntää Alexin kanssa", Odelie jatkoi kiinnittämättä mitään huomiota siihen, että Eetu jupisi itsekseen. "Ja on hevosen edun mukaista, että kun sitä ratsastetaan, sitä ratsastetaan mahdollisimman usein mahdollisimman oikein."
Musteläikkä levisi.
"Ei Dani edes oo mikään ammattilainen", Eetu mutisi ja kiskaisi hanskat kiukkuisena käteen.
"Kohta on", Odelie totesi tyynesti.
Teinipojan ilme mustui totaalisesti. Sen naama oli todellinen musta aukko.

* * * * *

Eetu:
Kenen fiksu idea oli laittaa Dani valmentamaan mua?

En tosiaankaan tiedä. Ehkä Oden, tai ehkä jopa Danielin - ehkä se halus vaan läksyttää mua oikein olan takaa, "valmennuksen" syyllä. Mä en uskonut, että Danielilla oli jotain hyviä tarkoitusperiä, kuten Odelie sinisilmäisesti aatteli. Mä en voinut peittää kiukkuani, vaikka kovasti yritinkin, joten koppasin Alexin ohjat käteeni ja viileän vilkaisun saattelemana lähdin viemään Alexia maneesille päin. Tulkoot perässä jos olisivat tullakseen, mulle sopis ihan hyvin, jos ne ei tulis.

Ootteko koskaan kuullu sellaista sanontaa kuin "Hevonen aistii mielialasi" ja jopa että "Hevonen toimii mielialasi mukaan"? Mä ainakin valmennuksen jäljiltä allekirjoitan sanonnat täysin. Koska mun mieli leijaili aivan jossain muualla, vitutuslandiassa tai jossain vastaavassa, ei Alexkaan esittänyt parastaan. Olin mä kerran lentääkin, kun täysiverinen alkoi pelleilemään, mutta tahdonvoimalla mä sain pidettyä itteni selässä - en halunnut tippua uudelleen Danielin nokan eteen, sellaistakin on nimittäin sattunut. Mä en oikein voinut ottaa Danielin ohjeita vakavasti, vaikka koetinkin kovasti näyttää jätkälle että hei, kyllä mäkin osasin ratsastaa. Se ei vaan onnistunut - tunteet vei voiton. Hemmetin Daniel ja sen typerä olemassaolo.

* * * * *

Daniel:
Sen turhauttavampaa valmennusta en ollut koskaan pitänyt. Kaikki, mitä sanoin, kaikui kuuroille korville. Olin toivonut, että Inkerin kanssa pitkin tallia kuolanvaihtaminen olisi saanut Eetun siedettävämmälle tuulelle, mutta vielä mitä! Kissinvillit, poika oli pahempi kuin yksikään murrosikäinen jonka mä olin koskaan tavannut - mukaan lukien minä itse. Se oli jo paljon sanottu.

"Parempi lopettaa tähän", totesin Odelielle. "Eetu ratsastaa nyt siihen malliin, että aina pahemmaks vaan menee. Tää ei tainnut vielä olla kovin hyvä idea. Ehkä myöhemmin, jos toi pentu aikuistuu joskus."
Sanoin sen niin hiljaa, ettei Eetu mitenkään voinut kuulla, mutta Odelie mulkaisi mua silti pahemmin kuin olisin hänen pystyvän mammahuuruissaan.
"Miehet", kuulin hänen jupisevan "salaa" henkeensä.
Irvistin ja ilmoitin Eetulle, että hän saisi ravailla loppuravit eteen ja alas (mikäli osasi, mutta sitä en sanonut ääneen) ja kävellä sitten loppukäynnit. Itse poistuin talliin aikeenani saada Topikin joskus ratsastuskuntoon. Odelie jäi vielä maneesiin, ehkä ripittämään Eetun luokattomasta asenteestaan. Toivossa on hyvä elää, tuumasin, kun painelin lumisen pihamaan poikki takaisin sisälle.

Sisällä minua odotti miellyttävä yllätys. Avopuoliskoni, joka oli luvannut tulla videoimaan Topia ja mua sekä toimia paluukyytinä, oli saapunut paikalle mun kärsiessäni maneesissa murkkuikäisen pojan asennevamman takia. Pikku blondi naureskeli käytävällä Fiian kanssa jollekin, mitä Svante-niminen russi oli kuluneen viikon aikana toilaillut. Mua hymyilytti, kun katselin hyväntuulisia tyttöjä. Siinäpä kaksi ikuista ponityttöä - yhtään kummankaan osaamista väheksymättä! Satuin tietämään, että molemmat olivat näppäriä hevosenkäsittelijöitä ja ratsastajia. Tuskin sain ajatukseeni merkittyä pistettä, kun Lynn jo huomasi läsnäoloni.

"Hei! Joko sä valmensit sitä Eetua?"
"Yritin", tuhahdin. "Moi Fiia!"
"Moi", punapää tervehti yhä hymyssä suin. "Ja moikka varmaan samalla - taidan vihdoin hakea sen Elmon sisään."
"Mennäänkö me sitten laittamaan arvon herralle ratsua valmiiksi?" tyttöystäväni kysyi, ja niin me menimme.

* * * * *

Eetu:
Mä olin vain onnellinen, kun Dani poistui. Murhaava katse porautui miehen selkään, kun tuo paineli tallille jättäen mut ja Oden kahdelleen. Nainen katsoi mua tympääntyneenä, huokaisten syvään. Pudistin päätäni ja annoin Alexille vähän ohjaa, nousten keventämään. Alex pärskähti, venyttäen kohti kuolainta. Mä en pystynyt keskittymään mihinkään. En allani ravaavaan hevoseen, en ympäröivään maailmaan. Danielkaan ei ollut ainakaan parantanut tilannetta.

Totuus oli, että me oltiin riidelty Inksun kanssa aiemmin tänään. Ihan typerästä asiasta, mutta silti. Mä olin eilen unohtanut ilmoittaa Inksulle, etten ehtisikään mennä käymään niillä. Ja unohtamisen syy oli se, että mulla oli kädet täynnä, kun yritin valmistella tytölle jouluyllätystä. En mä nyt hemmetti siinä kiireessä muistanu yhtään mitään, mutta en voi kyllä sanoa, että olisin saanut unohtaa ilmoittaa. Kun mä viimein huomasin Innin viestit, oli tuo suuttunut mulle verisesti, pitänyt mykkäkoulua aamuun asti mun epätoivoisista anteekspyyntöyrityksistä huolimatta. Arvatkaa vaan, sainko mä unta sinä yönä? Ehkä kaks tuntia hyvällä tuurilla. Aamulla mä olin yrittäny hieroa sovintoa, mutta Inskua ei paljon sovinnot kiinnostaneet, joten ei mulla ollut ollut muuta vaihtoehtoa kuin lykätä asiaa ja suunnata tallille paskalla mielellä. Ja eihän se mielentila kovin paljoa voinut parantua, kun sain kuulla inhokkini valmentavan mua. Ja nyt sitä oltiin tässä.

Jalkauduttuani nostin jalustimet ja löysytin Alexin satulavyötä. Ruuna vaikutti rennolta siihen nähden, miten tunti oli mennyt - täydellinen katastrofi. Odelie seisoi kädet puuskassa portilla mua vastassa, kasvoillaan tyynen vakava ilme.
"Eetu, mikä sun oli tänään? Tiedän, että osaat ratsastaa paremminkin."
Huokasin syvään ja ohitin naisen, joka lähti kävelemään meidän vierellä. Pysyttelin hiljaa, kun Ode jatkoi.
"Sä et voi antaa tunteille valtaa, yritä edes! Ei Alex ansaitse tollaista ratsastusta. Ja jos sä kerta oot tolla fiiliksellä, mun on ihan sama ottaa ja purkaa Alex itse."
Laske kymmeneen, hengitä syvään...
"Okei, no, tässäpä tää hevonen, kiitos", latelin sanoja peräjälkeen, kun tallin ovella Odelie otti hevosensa ohjat ja jätti mut seisomaan kuin nalli kalliolle. Joo. Tämä tästä vielä puuttui.

Kävellessäni Topin karsinaa kohti kuulin puhetta. Danielilla oli seuraa, ja mä tasan tarkkaan tiesin, kuka se oli. Lynn.
"Hei Rosa, ratsastatko sä tänäänki Kössin Danielin kanssa yhtä aikaa?" huikkasin karsinan ohi käveltyäni, käännähtäen kuitenkin takaisin kurkkaamaan ovensuuhun. Mä kerjäsin verta nenästäni, mutta näillä fiiliksillä mulle oli aivan sama, mitä sanoisin. Ei ollut paras päivä ei, miksi siis tehdä siitä parempi, kun voisi aiheuttaa Danielillekin ylimääräisiä sydämentykytyksiä? Jätkä oli ne todella ansainnut.
"Ai, sori, se oliki Lynn eikä Rosa, jatkakaa, mitä ikinä teettekin", totesin naurahtaen ja suuntasin askeleeni lähimpään huoneeseen, joka sattui olemaan satulahuone. Mä halusin vaan pois, mikään ei tuntunu hyvältä. Ehkä katuisin tuotakin temppua joskus, mutta en nyt.

* * * * *

Daniel:
"Mitä...?" Lynn aloitti hämmentyneenä Eetun mentyä, mutten juuri sillä hetkellä ehtinyt kuunnella loppuun.
"Odota", sanoin ja harpoin Eetun perään.

"Nyt sä menit rajan yli", ärähdin pojannulikalle heilauttaessani satulahuoneen oven auki suomatta ajatuksen hitustakaan sille, että siellä saattoi olla vaikka muitakin kuin Eetu. "Toi meni liian pitkälle."

Poika oli huoneessa yksin, ja hyvä niin. Sisälläni kiehui niin, etten mä ollut valmis pidättelemään sanojani kenenkään läsnäolon takia. En taatusti edes Annen. Oli yksinkertaisesti asioita, joista ei pitänyt edes laskea leikkiä. Se, että Eetu oli yrittänyt mustamaalata minusta pettäjää - sillä sitähän se oli ollut, siitä olisin voinut laittaa pääni pantiksi - oli rajanylitys, jonka tehtyään murkkupoika ei pääsisi kuin koira veräjästä. Eetu mulkoili mua naama nurinkurisena ja musta pilvi päänsä päällä leijuen. Suoraan silmiin se ei kylläkään katsonut.

"Mulle on ihan sama, jos sä kiukuttelet mulle. Ihan sama, vaikka paiskoisit tavaroita päin mua, mutta rajansa kaikella", totesin ja kuulin itsekin ääneeni valuvan jäisyyden, kuristavan kylmäkiskoisuuden. "Lynn on mun raja. Parisuhde on mun raja. Sen kanssa ei edes murkkuikäiset pikkupojat leiki."

Eetun silmissä häilähti aavistus jotakin, mitä en täysin osannut tulkita. Meidän kummankaan huomaamatta satulahuoneen ovi avautui ja sulkeutui nopeasti - melkein. Ovi jäi hienoisesti rakoselleen.

"Eihän sulta voi odottaakaan, että ottaisit tällaisen asian todesta", sihahdin. "Ehkä sä sitten ymmärrät, jos joskus itsekin opit jotakin rakkaudesta. Usko pois, siihen sulla on vielä matkaa. Sä olet ihastunut ja ehkä joku päivä rakastatkin, mutta vielä sä olet kauempana siitä kuin arvaat."
Kurtistin kulmiani, kun Eetu näytti olevan aikeissa sanoa jotakin. Hän pysyi kuitenkin hiljaa. Minä en pysynyt, vaikken oikeastaan enää halunnutkaan sanoa mitään. Sanat vain kuohahtivat esille, kun Eetu nakkeli niskojaan.
"Pahinta on, että jonakin päivänä toi olisi voinut olla tottakin. Lynnkin tietää sen. Jonakin päivänä, muttei enää. Ton mimmin mä olen valmis viemään vaikka alttarille asti, eikä ole sun asiasi työntää nenääsi mun parisuhteeseen, vaikka miten mulle vihoittelisitkin. Pidä mielessä, että silloin sun kakaramaisesta käytöksestä kärsii Lynn."

Hengitin muutaman kerran syvään ja sitten Eetu jupisi jotakin. En saanut selvää, eikä mua kiinnostanut. Käännähdin kannoillani poistuakseni paikalta. Kun laskin käteni ovenkahvalle, kuulin Eetun mutisevan:
"Helppohan sun on olla, kun kaikki pitää sua jonain itse herra maailmankaikkeuden täydellisyytenä. V*ttu."
En jäänyt kuuntelemaan, kiskaisin vain oven auki tieltäni ja marssin käytävälle. Sivusilmällä näin Jasonin selän vilahtavan oleskelutilan portaikon suuntaan. Pikkuäijäkään tuskin olisi juuri nyt saanut mua paremmalle tuulelle. Ja, luoja tai mikälie auttakoon, mulla oli vielä hevonen ratsastettavana. Kunpa oma ratsastukseni ei päättyisi yhtä huonoihin fiiliksiin kuin Eetun valmennus.

* * * * *

Eetu:
Danielin poistuttua kuoreni romahti ja tukeuduin käsillä polviini, huokaisten syvään. Mä olin kuunnellut Danielin läksytyksestä joka sanan, seisten varmana sen edessä, mutta koko aikana mä en ollut katsonut sen silmiin. Ne oli liian uhkaavat, koko miehen olemus huokui raivoa. Se oli kuitenkin paljon pidempi ja suurempi kuin mä, enemmän arvovaltaa, enemmän suosiota, Annen kiiltävä puoliverinen hoidettavanaan, kaunis tyttöystävä, ammatti tulossa... Kaikki kunnioitti sitä. Mä olin vain teini, joka kovasti yritti löytää paikkaansa. Tiedostamatta, mutta kuitenkin. Herra Täydellisyyden oli helppo panna tuulemaan, koska sen elämästä ei puuttunut mitään, mitään ei ollut liikaa. Niin kaikki ajattelivat, olivat valmiita vaikka nuolemaan sen kengänpohjat jos pyyntö kävisi. Ja Lynnin kanssa sen elämä oli kuin hattarapilvillä keinumista, varmaan Lynnikin passasi Danielin tikunnokkaan. Kukapa ei.

Mut, oli Danin saarnassa jotakin asiaakin - mä olin ehkä mennyt liian pitkälle. Mutta ei sekään mua helpolle laittanut - haukkui kuin Räsänen homoavioliitot. Joo, ehkä mulla on pitkä matka rakkauteen - c'mon, me ei olla oltu Inksun kanssa edes kauaa yhessä. Ei sitä ikinä tiedä, ollaanko vielä huomenna tai vuoden päästä. Mutta se meitä yhdisti, että haluttiin tehdä kaikkemme naisen eteen. Mä aloin miettimään Danielin sanoja tarkemmin - joskus se olisi voinut olla tottakin? Oliko Daniel joskus ollut se playeri, jonka puolesta Lynn oli saanut pelätä, palaako se baari-iltojen jälkeen nukkumaan omaan sänkyyn? Säälitti Lynnin puolesta, mutta toisaalta, jos Dani oli niin muuttunut mies kuin antoi ymmärtää, se maailmankaikkeuden täydellisin jätkä, niin kai Lynn oli onnekas.

Typertyneenä keräsin itteni ja hengitin muutaman kerran sisään ja ulos. Hevosentuoksu hulmahti mua päin, kun avasin satulahuoneen oven poistuakseni alakerrasta - mua ei enää kiinnostanut nähdä sen jätkän naamaa, saati melkei lausua sen nimeä. Viilensin tunteeni ja tikkasin portaat yläkertaan. Olohuoneen ovi oli raollaan, kun kävelin kaapille.
"...ja sit ne vaan huus toisilleen!"
Höristin korviani kuullakseni tutun äänen puhuvan lisää.
"Mua pelotti, että ne kävis kohta toistesa kimppuun niinku elokuv-"
Huoneessa olijat, Jason ja joku muu, olivat varmasti äkänneet mut, koska puheensorina hiljeni kuin miekalla oltais leikattu. Vedin kaapin oven auki kuin en olis kuullutkaan mitään, vetäen vaihtovaatteita syliin. Olkoot, ihan sama, mua ei kiinnostanu mitä muut puhu.

* * * * *

Daniel:
Käsittämätöntä. Sitä Eetun toiminta mun mielestäni olin. Olin kiukuspäissäni latonut hänen korvilleen asioita, joita en todellisuudessa olisi halunnut sanoa, mutta oli myöhäistä palata perumaan niitä. Pysähdyin Topin karsinan ovelle. Lynn kiinnitti juuri suitsien leukahihnaa ja mä värähdin pienesti, kun se kääntyi hymyilemään mulle. Jos se tietäisi, miten lapsellisesti mä olin viimeisten viikkojen aikana leikkinyt samalla tunkiolla toisilleen uhittelevia kukkoja Eetun kanssa, se ihan totta varmasti tuijottaisi mut maanrakoon.

"Mistä siinä oikein oli kyse? Sä näytät kireältä", tarkkanäköinen tyttöystäväni huomautti.
"Mä selitän, kun mennään ulos", lupasin hetken asiaa puntaroituani. "Käydään mieluummin maastossa tekemässä alkukäynnit, jos sulle sopii."
Lynn nyökkäsi ja ojensi mulle valmiiksi varustetun ratsun ohjat. Otin ne kiitollisena ja rutistin vaaleaa kaunotartani hellästi, ihan hetken mielijohteesta vain. Se tuntui tarpeelliselta.

Metsän keskellä kerroin kaiken. Ihan alusta saakka - siitä, kuinka nöyryytin bilettämisen valmistautuvaa pojannulikkaparkaa. Oli asioita, joita en mielelläni kertonut Lynnille, ja tämä kuului niihin. Tiesin hänen pitävän sellaista huumoria kohtuuttomana. Oli kuin Lynn olisi ollut mun Samu Sirkka, tai sellainen olkapäällä istuskeleva pieni omatunnon enkeli, joka kertoi minulle yhdellä paheksuvalla katseella, milloin toimin väärin. Vaikka tilanne oli ollut mun ielestä vilpittömän hauska silloin, nyt kiemurtelin hieman henkisesti kertoessani siitä - ja kaikesta sitä seuranneesta.

Lynn kuunteli hiljaa ja pohdiskelevaisen näköisenä. Hän ei luonut muhun niitä paheksuvia katseita, mutta kun lopetin, hän katsoi minua sen näköisenä, kuin mun olisi pitänyt ymmärtää jotakin.
"Daniel", blondi aloitti. "Ymmärräthän sä, että Eetu on kasvava, epävarma teini?"
"No en oo voinut olla huomaamatta", sanoin, enkä osannut olla nauramatta.
"Mutta ymmärrätkö sä, mitä se tarkoittaa?"
"En."
"Muistatko, millainen sä itse olit suunnilleen Eetun ikäisenä? Mä muistan. Sä teit kaikkea typerää ollakses kova jätkä ja mukamas aikuinen, saadaksesi respectiä muilta. Sä olit välillä tosi nolo", Lynn kertoi auliisti ja nauroi mun ilmeelle. "Mä en sano tätä pahalla! Sä olet kasvanut etkä sä enää hölmöile samalla tavalla, koska sä alat oikeasti olla aikuinen."

"Eetu ei ole. Se yrittää parhaansa mukaan kasvaa arvostettavaksi aikuisentapaiseksi, niin kuin säkin silloin, ja arvaa keihin kaikkiin se itseään vertaa? Ja millainen kuva sillä on susta, kun se näkee vain sen hoitohevosta paremmin ratsastavan, pian ammattiin valmistuvan aikuisen eikä tiedä, mitä kaikkea typerää - kuten lukion lopettaminen kesken! - sä olet tehnyt? Sä olet asettunut sen yläpuolelle joka käänteessä, jossa vain suinkin oot voinut."

Kuuntelin Lynniä ja, vaikkei sen myöntäminen kivaa ollut, aloin nähdä kuluneista viikoista ihan uusia puolia. Hitto. Kyllä, mä muistin (valitettavasti) oman teiniaikani. En ollut osannut yhdistää niitä siihen, mitä Eetu kävi läpi parhaillaan. Olisikohan mun ehkä pitänyt? Mahdollisesti. Poika saattoi ehkä sittenkin tarvita jotain muuta kuin nälvimistä ja maanrakoon polkemista. En tiennyt, oliko jo liian myöhäistä lakata lisäämästä Eetun henkisiä kasvukipuja, mutta yrittämättähän en sitä saisi selville.

#34, 07/12/14

HM2

[Eetu]

Hei pukki, mulla ois yks toive...

Alexin kaviot miltei leijuivat hiekalla, kun annoin hevoselle ohjaa. Laukka piteni, askeleet kuin rumpukapulat paukuttivat vasten rumpukalvona toimivaa hiekkaa. Istuin tiiviimmin satulaan ja otin laukan kiinni, Alexin pärskähtäessä. Raviin siirtyminen ei ehkä ollut pehmein, eikä sitä seurannut ravi elastista ensimmäisistä askelista lähtien, mutta parin pidätteen jälkeen sain ravin hallintaan ja tunsin, kuinka hevonen kokosi itsensä allani. Ajattelin istuvani syvemmälle satulaan, vakauttaen istuntani. Ajatukset olivat täysin keskittyneet vain tähän hetkeen, ne eivät harhailleet missään. Alexin korvat kääntyivät rennosti sivuille pyytäessäni hevoselta keskiravia ja tunsin, kuinka askel piteni. Nojasin hieman taakse pitääkseni tasapainon, kunnes pyysin Alexin takaisin harjoitusraviin.

”Hienosti Allu”, henkäisin ja annoin punarautiaan venyttää kaulaansa. Ohjat valuivat sormieni väleistä ja nojauduin taputtamaan ruunaa kaulalle. Tämän päivän koulutuuppailut olivat olleet kuin unesta – Alex oli kliseisesti toiminut kuin unelma. Mun teki mieli hyppiä ruusunnupusta toiseen, mutta tiesin, että tämän hevosen kanssa päiviä löytyi niin montaa erilaista kuin niitä oli vuodessa, joten säästin liiallisen hyvään oloon tuudittautumisen tuonnemmaksi. Nyt saatoin kyllä rehellisesti olla ylpeä täysiverisestä ja unohtaa hetkeksi kaikki ne harmaat hiukset, jotka puskivat korvan takaa Alexin aiheuttamina.

Maneesin ovelta kuului kevyt vihellys, ja pian ovet aukenivat paljastaen tutun ratsukon, joista toisesta olin löytänyt viime aikoina uuden puolen. Daniel ja Topi.
”Moro”, Daniel huikkasi rennosti, sulkien oven perässään. ”Ootteko alottamassa vai lopettelemassa?”
”Ihan just lopetetaan”, vastasin miehelle taputtaen Alexia kaulalle. ”Tää kyllä yllätti mut positiivisesti tänään.”
Daniel nyökkäsi, ohjaten Topin keskelle kenttää ja nousi kepeästi selkään, asetellen enkkuvilttiä paremmin hoidokkinsa selkään. Topi katsoi uteliaasti ympärilleen, kun Alex veti korvansa mielenosoituksellisesti luimuun ohittaessamme Topin. Saman mä olisin tehnyt vielä pari viikkoa sitten, mutten enää. Me oltiin päästy Danin kans aselepoon, ja oli siinä mulla ihmettelemistä, kun viime viikolla niitä sen räkänaamoja oli taas ympäri tallia. Tällä kertaa Däni uskoi syyttömyyteni – miks mä oisin kerjänny enää yhtään enempää verta nenästäni, kun me oltiin sovussa? Sitä paitsi, ne Danielin lahjukset oli ehkä yllättävintä. Ja miellyttävä yllätys, kieltämättä. Jos sieltä olisi paljastunut uusi muumilimpparipullo, olisin mä repinyt hiukset itteni lisäksi Dänin upeasta päästä.

Maneesin ovet hurisivat vetäessäni ne auki. Alexin korvat kohottautuivat höröön, ja ruuna katsoi ihmeissään lumista maisemaa, kuin se olisi vasta tajunnut, että nyt oli oikeasti tullut talvi. Se talvi, kun Alexin päälle kiskottiin yhä enemmän loimia, koska mittari näytti aivan liikaa pakkasen puolelle. Mä olin kylläkin ihan onnellinen, kun vihdoin tuli kunnon talvi – pääsee ulkojäille. Ja vähän linttaamaanki. Ja jos ihan hurjia ollaan, niin umpihankeen Alexin kanssa.

Tallirakennukseen asennetut jouluvalot toivat pimeään iltaan valoa, enkä mä voinut olla henkäisemättä siitä, kuinka kauniilta kaikki näytti. Tumma taivas, muutama pilven takaa tietään raivaava tähti, jouluvalot. Höyryävät hengitykset, lumen narina kenkien alla. Rauhassa laiduntavat hevoset, ne onnekkaat, joiden ei ollut tarvinnut lähteä töihin. Alexin lämmin hönkäys kasvojen lähellä, sen tuikkivat silmät. Vaikka mä en mikään tyttö ollut, oli mulla silmää tällaiselle. Ah, mä rakastin talvea. Oikeeta talvea.

Kasper harjasi laiskasti lattiaa, kun me saavuttiin talliin. Jätkä morjensti mua väsyneen oloisena, jatkaen sitten huiskimista. Sen silmissä oli kuitenkin jotenkin erilainen pilke – mulla oli pieni aavistus siitä, että sen elämässä oli tapahtunu jotakin. Jotakin erilaista, ei Frankin tarhaantaluttamista tai karanneiden shettisten metästämistä. Soin punapigmenttiselle virnistyksen, kun kopistelimme Allun kanssa siitä ohi.

Koska kello oli jo sen verran, että mä halusin joulumielellä säästää Kasperia haettavissa hevosissa, jätin punakoneen sisälle ja nakkasin sille vielä tallitoppiksen päälle. Alex katsoi mua yrmeästi ja näytti siltä, että olisi halunnut hajottaa loimen atomeiksi, mutta pudottaessani sen ruokakuppiin pari kuivanutta ruisleivänkänttyä kääntyi täysiverisen korvat höröön, kun se pöristen työntyi ahmaisemaan herkut kitusiinsa. Oli Alexkin jouluherkkunsa ansainnut.

Mua hymyilytti niin, että teki mieli hyräillä. Kun radiosta alkoi kuulua joulubiisi, mä koppasin lähinnä olevan Helge-paran valssiasentoon ja heilun parit kerrat, jonka jälkeen pyöräytin hölmistyneen tytön ympäri ja naama virneessä heilahtelin kohti yläkerran portaita, jättäen Helgen seisomaan käytävään. Nyt mun oli pakko hieman hyräillä. Jo portaissa kuulin joululaulujen raikaamisen seasta lämmittävän tuttua puheensorinaa. Ihan sydäntä kuumotti, niin hyvä ja jouluinen fiilis mulla oli. Ei sotaretkiä, ei pommiuhkaa. Vain rauhaisa joulu, jota pääsisin pian epäilemättä juhlimaan.

Avattuani olohuoneen oven mä en ollut uskoa silmiäni. Huone oli ympätty täyteen kaikenlaista joulukoristetta – oli kynttelikköä, himmeliä, pieniä tonttuja siellä sun täällä, valoja, kranssi ja vielä vähän lisää tonttuja. Glögin huumaava tuoksu tavoitti mun sieraimet, enkä voinut olla huomaamatta pöydällä syömistä odottavia pipareita, konvehtirasiaa ja joulutorttuja, joiden päälle oli sirotettu tomusokeria. Kulkuset, vaikka se kovin härö biisi tietyissä kaveriporukoissa olikin, nivoi tunnelman yhteen. Päät kääntyilivät, ja pian huomasin istuvani sohvan keskellä, Inkeri vierelläni ja edessäni lautanen, joka oli täynnä pipareita, joulutorttuja ja suklaata. Myönnettäköön, ettei kaikki niistä ollut mun – Inni oli nimittäin päättänyt kasata omat syöminkinsä – älkää kertoko Inksulle, että mä sanon näin, mutta se syö aika rutosti noin pieneksi ja sieväksi ihmiseksi – mun lautaselle. Ei sillä, että mulla oli mitään sitä vastaan. Ei nimittäin ollut. Brittakin tais huikata pöydästä, kuinka söpösti ja ällöromanttisesti me syötiin samalta lautaselta. Yeah right, kohta pitäis taas pelätä, milloin team Rakkauspöpöjenkarkottajat hyökkäis paikalle.

Salman leipomat joulutortut olivat ihan älyttömän hyviä, eikä huonoja olleet myöskään piparit, joita Tuulia oli kiikuttanut tallille. Ei aikaakaan, kun mä vedin kurkusta alas glögimukin pohjalta viimeisetkin pisarat, painauduin syvemmälle sohvan uumeniin ja ähkäisin.
”Lihavaksi syöttävät”, valittelin ähkyäni ja taputin pari kertaa vatsanpielusta. ”Ei sillä, että lihavissa olis mitään vikaa, mutta ei kyllä kärsis, kun luistimillakin pitäis vielä pysyä…”
”Susta tulis oikeen hyvä puolustusmörssäri”, Inksu totesi vierestäni, naamallaan pohdiskeleva ilme. ”Sun pitäis vaan eka vähän kasvaa pituutta.”
”Paraskin puhuja”, naurahdin tökäten blondia kylkeen ja sain osakseni kylmän mulkaisun. Virnistin sovittelevasti, kohottautuen parempaan istuma-asentoon.
”Vitsivitsi, sä oot just täydellinen tollasena. Kompaktikokoinen, helppo kantaa tarvittaessa…”
”Eetu, mitä jos sä vaan olisit hiljaa.”

”Harmi, ettei täällä oo mistelinoksia”, Cella tuhahti painaen kädet leualleen. ”Ois niin hauskaa, miettikää jonku Kasperin ilme kun sille sanottas et se on joutunu mistelin alle!”
Huone rävähti hyväntuuliseen nauruun, ja vaikkei Kaspär itse ollut ees paikalla, ei sen punaisesta naamasta olis ees erottanu pisamia. Britta ja Salma vaihtoivat kuitenkin pikaisen, ovelan katseen, joka ei jäänyt multa huomaamatta, mutta jonka jätin toisarvoiseksi. Haukottelin, jonka jälkeen vetäisin Inksun kainalooni, virnistäen leveästi.
”Sä sitten oot kliseinen”, Inkeri tuhahti painautuen kiinni mun kylkeen. ”Ja aika lame.”
”Hah, just joo”, naurahdin kääntäen katseeni blondiin. ”Mä sulle leimit näytän!”
Painoin käden nyrkkiin ja hankasin sillä Inksun päänuppia hellästi niin, että tytön kiharretut hiukset kuitenkin sekoittuivat oitis. Tyttö yritti vääntelehtiä irti otteestani, muttei päässyt – tietenkään. Mä en halunnut päästää irti, en konkreettisesti, en symbolisesti.

”Hei, te ootte mistelin alla!”
Hihkaisu pysäytti mun naisenkoulutuksen, ja otteeni hellyttyä Inksu pääsi livahtamaan kainalostani sipomaan hiuksiaan, jotka sojottivat mun ansiostani jokaiseen ilmansuuntaan. Rosa pöydässä näytti myötätuntoiselta Inksua kohtaan, joka ei ollut kiinnittänyt huomiota misteliin.
”Eihän misteleitä kasva tääl-”
AHAHAHAAAHAHAHAHAHAH!!!
Käännettyäni katseeni ylöspäin näin, kuinka Salma ja Britta pitelivät yllämme paria mustikanvarpua, jotka olivat ulkomuotonsa perusteella vasta nähneet päivänvalon päästyään suojaavan lumen hellästä huomasta. Kovin kaksisia ne eivät olleet, mutta Britan vaativa silmäys kävi todisteesta – misteli kuin misteli. Vedin Inksun hellästi lähelle, asettaen sen pään mun käsien väliin ja painoin huulet vasten tytön omia. Blondin huulirasva maistui hyvältä. Tää oli varmasti yksi elämäni parhaista jouluista, etenkin kun sain viettää sen tällaisten ihmisten ympäröimänä. Ja etenkin tämän yhden ja erityisen. All I want for Christmas, is you.

#35, 23/12/14

HM3

[Eetu]

Lucia-neitoja

”Ootko sä nyt ihan varma tästä?”
Mä en nimittäin ollut. Mun päälle oli pakotettu valkoinen kaapu, joka oli ihan varmana tehty Salman kämppismummon vanhasta lakanasta. Mä en tuntenu oloani yhtään kotoisaksi, vaikka Britta kuinka vakuutti, etten mä nyt niin kamalalta näyttänyt. Kun tyttö kiskoi vyötärölleni nauhan, peruutti ja arvioi lopputulosta, mä näin pidätetyn tirskahduksen. Mä tiesin, että näytin ihan muumimammalta. Ja tää kaikki vaan sen takia, että kävisimme pikku kiekan kylän pinnassa ja ruokkimassa pupuraukkoja. Hei oikeesti, mulla oli sellanen kutina, että lucianpäivän sijasta meneillään oli ”nolaa Eetu”-päivä. Britta kuitenkin katsoi mua rohkaisevasti, vetäen mut mukaansa niin nopeesti, etten ehtinyt ees reagoida. Eikä tytöllä ees ollu nopeita laseja.

Alex hörsysi ihan liikaa, kun yritin varustaa sitä loppuun. Ihan kuin sillä olis ollu kiire jonnekin, tai sit se vaan halus nolata mut niinku kaikki muutkin – se nimittäin nykäisi päänsä mun upeiden raajojen ulottumattomiin, ja mun oli maaniteltava se alas korkeuksista. Hänen Ylhäisyytensä suostui kuitenkin lopulta ottamaan kuolaimet herkkien huultensa väliin, ja hevosen varustus alkoi olla pikkuhiljaa valmis.
”Eetu hei, haluutko sä Alexille tämmösiä pattereilla toimivia valoja ohjiin?” karsinanovelle pölähtänyt Rosa kysyi kutrit heiluen, mutta mä pudistin kohteliaasti päätäni. Ei mitään ylimääräistä hörselöä, ei omasta eikä Alexin puolesta. Allu vetäisi kiksit, ja mä en halunnut nolata itteäni enää yhtään enempää. Pakotin katseen Rosan avonaisenpuoleisesta kaula-aukosta naisenalun kasvoihin vastaanottaakseni kauniin hymyn, jonka jälkeen brunette viipotti tiehensä patterivaloineen. Kaikkea sitä näkee, kun vanhaksi elää.

”Kiva kaapu”, Inkeri totesi pujoteltuaan ihmismassan lävitse mun viereen. Pyöräytin teatraalisesti silmiäni ja nakkasin niskoja, vetäen kädet puuskaan.
”Liian kiva sulle”, pihahdin Innin tapittaessa mua oudoksuvasti. Hartioitaan kohauttaen tyttö meinasi Siirinsä kanssa poistua paikalta, ennen kuin tarrasin tätä mahtavan kokoiseksi pumpatusta hauiksesta ja vedin tytön takaisin viereeni.
”Mä halusin vaan sanoo, että oot kaunis”, hymähdin päästäen tytön kädestä irti. Inkeri vilkaisi mua epäuskottavasti, pyöräyttäen vuorostaan silmiään.
”Ja toi kaapu pukee sua yhä edelleen.”
Just, mä kun kerrankin julkisesti päädyn kehumaan, niin saan kaiken kettuiluna takas. Thänks babe.

Tallin piha oli täynnä hälinää, ja se näkyi Alexissa – ruuna steppasi minkä kerkesi, mutta möhömahaisen Odelien saavuttua paikalle pysyi hevonen suhteellisen rauhallisena sen aikaa, kun sain kammettua itteni selkään. Mulla oli vaikeuksia kaapumekkorumiluksen kanssa – miten tällasessa pysty ees ratsastaa? Tai pysyä kyydissä? Valkoista, liehuvaa lakanakangasta olis loppumatkassa varmaan suussa asti. Mehän oltaisiin ennemminkin jotain halloweenhaamuja kuin upeita lucianeitoja. Ja sitten oltiin Pyry, Nuutti ja mä. Upeat lucia, öh, tuota, miekkoset. Tai ehkä me vaan oltiin luciasukupuolettomia. Luciamiehiä. Luciaprinssejä. Uljaita. Maailmanpelastajia! Tai sitten ei...

”No niin, muodostakaa jonkin sortin rivistö, että minä saan teistä kivan kuvan”, Anne toitotti ratsuttomana, pidellen kädessään järjestelmäkameraa. Tuulia asetettiin luonnollisesti keskelle, tähdenkantajat viereen ja me nobodyt saatiin paikkamme sieltä, minne sattui mahtumaan. Kaiken sekasorron ja Alexin hermoamisen jälkeen löytyi jopa yksi kuva, jossa kaikilla oli silmät auki, joskin Gitan ilme oli siinä melkoinen. Ainakin saatiin huumoria!

”Mun olis pitäny olla lucianeito”, jupisin varmaan kaksi metriä alempana istuvalle Inkerille, joka oli laittanut itsensä tällinkiin. Musta tyttö oli kaunis ilmankin, mutta ei mulla mitään valittamista ollut – kiharat, blondit kutrit pukivat tyttöä upeasti. Ehkä sittenkin Innin olis pitäny olla se lucianeito, valontuoja? Tosin, silloin tytöllä olisi pitänyt olla muutamankymmentä senttiä isompi ratsu, kuka nyt Siirin perässä olis jaksanu junnata. Ehkä Tuulia olikin sopivin siihen hommaan.
”Haha, just, sä ja iloinen valontuoja ei sovi samaan lauseeseen”, tyttöystäväni sulosoinnukas ääni lateli mulle realistisuuksia, mutta mulkaisin tyttöä miltei huomaamattomasti.
”Nyt kyllä puhut pas-soopaa. Mä oon positiivisuuden perikuva! Oikea rauhanlähettiläs, ilo ja valo on nimetty mun mukaan! Ees tähdenkantajan rooli olis pitäny saada, Salma suosi ilmiselvästi Nuuttia! Jos Salma ei ois Jessen kans, olis se varmasti Nuutin...”
”Silloin sun nimen pitäis olla jotakin Ilovalon ja Valoilon väliltä, tai sit niiden nimet olla jotain eetilo ja eevalo... Ei kovin hyvältä kuulosta”, Inkeri totesi kääntäen Sirpan nokan kohti jonon häntäpäätä. ”Ja niele se tappios, Nuutti sopii rooliin paljon paremmin kuin sä.”
”Ja kuka se nyt on iloinen! Älä pilaa mun tunnelmaa!” huikkasin ohjatessani Alexia hevosjonon jatkoksi. Just, ai Inskuko se tallin ilopilleri sitten olikin?

Mun käteen oli viime hetkenä tuikattu lyhde, sillä mä luulen, ettei Alex olis kovin hevillä sitä lyhtyä hyväksyny. Tosin, ei se lyhdekään kovin hyvä idea ollut – Allu nimittäin yritti pariin otteeseen, joskin onnistumatta, kääntyä kaulastaan rullalle nappaamaan lyhteen mun kainalosta. Matka sujui muuten rauhallisissa merkeissä, vaikka Alex oli alkuun hieman jännittynyt kaikesta siitä liekkien lepatuksesta. Nopeasti ruuna unohti möröt ja keskittyi korvat hörössä tutkailemaan maisemaa ja siihen kyllästyttyään painoi päänsä vartalonsa jatkeeksi ja rentoutti kroppansa keinuttaakseen mua rauhalliseen tahtiin satulassa.

Hevosten kavioiden kopina kaikuu rakennusten seinistä, kun saavumme harmonisesti kylän pintaan. Muutaman kymmenen ihmisen joukko napittaa meitä silmät suurina ja pienten lasten silmissä tuikkii aito innostus. Yksi, noin nelivuotias poika, osoittaa vuorollaan Nuuttia, Pyryä ja mua, kääntyen sitten supattamaan hieman vanhemman tytön korvaan. Molempien naamat leviävät ilosta, ja mulla oli vahva aavistus, että toi poika tulisi vielä joskus alkeiskurssille.

Asettauduimme kuoromaiseen asetelmaan ja Alexin korvat nousivat tötterölle – se oli ihmeissään, mietti varmaan, että missä sitä ollaan ja miksi sitä täällä ollaan. Ei ihan tavanomainen paikka pienelle maastokäppäilylle. Joukkomme hiljeni äkisti, kun joku laski kolmeen ja ensimmäiset avasivat suunsa päästääkseen ulos metsässä treenatun Santa Lucian ensimmäiset sanat. Mäkin yhdyin lauluun, ehkä liiankin äänekkäästi – Inksu nimittäin katto mua kauempaa ilmeellä, jonka mä tunnistaisin vaikka unissani päälläseisoessani. Se ilme sanoi, että Eetu leipäläpi umpeen. Mä en kuitenkaan totellut, vaan annoin soinnukkaan raakuntani raikata kaikkien muiden tavoin. Vastasin Inksun katseeseen omallani, joka sanoi: ”Nainen, takaisin keittiöön ja tee mulle voileipä.”

Parin tädin kyyneleidentirauttelujen ja salamavalojen säihkeessä kylpemisen jälkeen me lähdettiin jatkamaan matkaa. Tosin ennen sitä, kuin pääsimme lähtemään, kyläläiset halusivat väen vängällä palkita hevoset mahtavasta seisoskelustaan – Salman oli juostava kaupasta pärekori, kun herkuista ei meinannut tulla loppua. Alexkin yritti kurotella osaansa korista, mutta mä pidin kantani – sitten,
kun muut saavat, niin saa Herra itsekin.
”Saako tätä silittää?”
Hento ääni kantautui mun korviin alaviistosta, kun huomasin jo aiemmin spotatun nelivuotiaan pojan siskoineen seisomassa Allun jalan vieressä. Nyökkäsin hämmentyneesti, ja Alex työnsi ehkä jopa liian innokkaasti päätään lasten naamalle, mutta iloinen pikkupoika välitti yhtä vähän kuin reipas siskonsa.
”Miks sulla on mekko?” tyttö kysyi topakasti, vetäen kädet lanteilleen. Naurahdin kepeästi, taputtaen Alexia kaulalle.
”Joskus pitää urhautua sen vuoksi, mistä tykkää. Mä tykkään hevosista ja ratsastamisesta, mä tykkään olla tän porukan kanssa, joten mä teen mitä muutkin. Olishan se ollu ihan tylsää, jos mä olisin tullu erilaisissa vaatteissa kuin noi muut.”
”Sä oot tosi lohkee”, pieni poika päästi suustaan, kääntäen tuikkivat silmänsä muhun.

Ja ne neljä sanaa lämmittivät mun sydäntä vielä enemmän kuin ajatus siitä, kuinka metsän pikku öttöset saisivat tänään kunnolla murua rinnan alle. Ne neljä sanaa mä tulisin muistamaan lopun ikäni, ehkä kehystäisin ne seinälle. Tosin silloin mä haluaisin ne sanat juuri sen nelivuotiaan kirjoittamana – poika siskonsa kanssa toivat mulle tänään enemmän valoa, kuin mä olin ajatellut meidän tallilaisten vievän kyläläisille. Mun brother from another mother, jota en välttämättä koskaan enää näkisi.

#36, 13/12/14

[Odelie]

Laiskuri, karkasin luotasi koska....

Tässä tarinassa kuvataan Eetua ja pojan epätoivoista retkeä elämänsä rakkauden vuoksi.. T. Alexoxo

Eräänä täysin tavallisena aurinkoisena pakkaspäivänä Eetu asteli kohti tallia jo hyvissä ajoin. Koulu oli loppunut hyvissä ajoin ja Seppeleen ratsastuskoululla oli tyyntä ja hiljaista. Kaikki hevoset vaeltelivat edelleen tarhassa viettämässä rauhallista valoisaa päivää ennen tuntien alkua. Eetu, tuo ruskeahiuksinen poika, etsi katseellaan omaa hoitohevostaan Alexia. Alex oli punarautias täysiverinen ruuna, jota ei olisi pitänyt olla vaikea erottaa. Valitettavasti Eetun leveä virne kuitenkin hävisi yhtäkkiä, kun Alexia ei löytynyt omasta tarhastaan. Kiireellä tuo nuori poika suunnisti talliin, mutta häntä odottaisi yllätys, jota ei olisi osannut odottaa.

"Alex on kadonnut!" Eetu kiljaisi kauhuissaan, kun huomasi varusteiden olevan paikallaan ja karsinan olevan tyhjä. Samaan aikaan talliin astui sisään ruskeahiuksinen aina iloinen tallityttö Salma sponsoriponinsa Bonnien kanssa, Bnnie se vasta kaunis olikin.
"Miten niin kadonnut? Kun lähin maneesiin se oli vielä tarhassa", Salma hämmentyi ja pysähtyi hetkeksi ihmettelemään kadonnutta hevosta Eetun kanssa.
"Sen loimetkin on täällä", Eetun ääni värähti ja mielessään hän varmasti näki jo kauhukuvia kaikesta mahdollisesta mitä punaiselle ruunalle olisi voinut tapahtua. Eetu astui turhautuneena sisälle Alexin karsinaan ja huomasi siellä vaalean paperinpalan.

"Hei hoitajani! Olen päättänyt heittää sinulle haasteen, todista rakastavasi karvaista kuontaloani. Seuraa näitä vihjeitä ja löydät minut. Ensimmäisen vihjeen minusta löydät sieltä missä tyttöystäväni lumiponi asustaa."

Oliko tämä vitsi? Oli varmasti Eetun ensimmäinen ajatus, kun hän rynnisti ulos tallista. Hän sai hämmentyä nähdessään Huiskan seisovan pihassa varusteet päällä ja Kasper, tallipoika ja joka paikan yrmyilijä, piteli Huiskan ohjista kiinni yhtä tympeän näköisenä kuin aina.
"Mulle oli jätetty lappu, että mun täytyy laittaa Huiska sulle kuntoon", punahiuksinen Kasper töksäytti sanat ulos suustaan ja jätti Eetun seisomaan huomionkipeän karvaisen suomenhevostamman seuraksi. Poika yritti käsittää mitä oli tapahtumassa, mutta ajattelematta sen pidemmälle, hän painoi kypärän päähänsä ja hyppäsi Huiskan selkään. Mahtoi olla kokemus, kun Alexin selässä istui hän yleensä.

Eetu, tuo Alexin uljas hoitaja ja Inkerin kyltymätön rakastaja, oli tarttunut haasteeseen, jonka hänen punakarvainen hoitohevosensa oli pistänyt käyntiin. Huiska ravasi nopeassa ravissa kohti ensimmäistä vihjettä, lumiponi asustaa, oli varmasti pojan ainoa ajatus ja hiljalleen pihatto ilmestyi näkyviin. Huiskan Eetu jätti kiinni aidan toiselle puolelle, jolloin uteliaat hevoset lähestyivät lajitoveriaan uteliaana. Tilaisuuden saadessaan Eetu nappasi valkean ponin riimusta kiinni, ponin nimi oli Rosa, ja huomasi riimuun kiinnitetyn lapun.

"Löysitpäs neitoni, valoni ja rakkauteni. Seuraavaksi mieti mihin muut kesäisin mielellään polskahtaa, mutta minua et sinne märkään ikinä tule saamaan."

Poika pyöräytti silmiään. Hän nousi takaisin karvaisen Huiskan seuraan ja vastahakoisesti tamma jätti uudet tuttavansa jälkeensä, kun he suuntasivat seuraavan vihjeen perässä. Samassa taivaasta alkoi hiljalleen tipahdella lumihiutaleita ja ensimmäisten hiutaleiden jälkeen sade muuttui säkeaksi ja tiheäksi. Vaikeasti eteen päin Eetu kuitenkin selviytyi uljaan ratsunsa kanssa, joka ei ollut ollenkaan pahoillaan näistä Suomen arvaamattomista säistä. Seuraava vihje häämötti jo edessä. Liekkijärvi kiiltävän paksun jääkerroksensa peittämänä ilmestyi näkyviin, kun ratsukko ratsasti tielle pieneltä metsätieltä.

"Tulithan sää vihdoin, täällä on jäätävän kylmä", uittopaikalle päästessä Eetu kohtasi tutut kasvot. Häntä vastassa rannassa oli hänen hyvä ystävänsä Britta, joka myös Seppeleessä hoiti komeaa Hyperionia.
"Mitä? Ootko sä mukana tässä? Mikä tää juttu on?" Eetu lähti heti vaatimaan vastauksia ruskeahiuksiselta ystävältään. Ruskeat hiukset olivat kuitenkin visusti piilotettu pipon sisään, rannassa nimittäin tuuli voimakkaammin kun metsissä.
"Ai missä mukana? Mua vaan pyydettiin antamaan sulle tää lappu", Britta kohautti olkiaan ja Eetu näytti jo hieman raivoisalta napatessaan lapun ystävänsä käsistä.

"Yllätys sinua tässä vihjeessä odotti, ystäväsi rakas siellä minun takiani paleli. Seuraavaksi suuntaa toiselle tallille, sinne missä omistaja on vaaleakutrinen kaunokainen. Älä mene tumpelo kuitenkaan talliin, vaan missä lämmin on ratsastaa, eli sinne halliin."

"Kuka sua pyysi tän lapun antamaan?" Eetu siristi silmiään ja yritti nähdä Britan kasvoilla valehtelemisen merkkejä. Viattoman näköisenä ruskeahiuksinen tyttö kuitenkin kohautti olkiaan.
"Se oli koulussa mun kaapissa kirjekuoressa ja sen kirjekuoren sisällä oli kirje mulle ja toinen kirjekuori", Britta jaaritteli pieni hymy huulillaan, vaikka selvästi vapisi kylmyydestä.
"Ja sä suostuit tällaseen juttuun? Kelaa jos se ois joku pervo!" Eetu älähti.
"No tuskin kauheen moni pervo lähettää kirjeitä Alexin nimellä", Britta pyöritteli silmiään ja lähti suuntaamaan omaan suuntaansa, Eetu jäi istumaan Huiskan selkään hämillään. Britalla oli kyllä pointti, ymmärsiköhän Eetu sen?

Vihjeet olivat Eetun onneksi kovin helppoja, eikä poika enää malttanut ratsastaa vain ravissa. Leveällä tiellä he laukkasivat karvaturrin kanssa kohti seuraavaa vihjettä, kohti Ruolampea ja maneesia, jossa Ruolampelaiset saivat ratsastaa. Eetu tunsi jo kuinka hänen vatsalihaksiaan hiukan kivisti, kun kylmä ei antanut hetkeksikään mahdollisuutta rentoutua. Maneesi tuli vahdikkassa tahdissa eteen hyvinkin nopeasti. Maneesin ovi oli auki ja sisällä oli valot. Eetu ratsasti sisään Huiskan kanssa ja huomasi maneesin toisessa pääsyttä lepäävän samanlaisen vaalean muistilapun ja kiiruhti sitä hakemaan.

"Nyt ehkä uskon sun mua rakastavan. Nyt kerran päämääräsi, täällä sinua jo odotan. Tiedäthän ne esteet joita kesällä metsässä hypätään. Ja tietty teitä Eetuja puunkantojen yli lykätään. Viereisellä pellolla saatan sinua odottaa, jos en ole, saat minua kyllä sen jälkeen turpaan monottaa."

"Hiton vihjelaput", Eetu jo ärähti turhautuneena ja suuntasi Huiskan kanssa ulos maneesista, kohti viimeistä päämääräänsä. Enää ei edes ollut kylmä, lumisade oli lakannut, mutta turhautuminen tarttui myös Huiskaan, joka meinasi karata Eetun käsistä useaan otteeseen. Enää ei etäisyydetkään tuntuneet pitkiltä, vaan Eetusta tuntui kun hetkessä maastoesteet olisivat tulleet näkyviin. Silloin Eetun aivosolut alkoivat raksuttamaan. Pellolla näkyi hevosia ja ratsastajia, tuttuja hevosia ja ratsastajia. Pelto oli koristeltu erillaisilla värikkäillä koristeilla, niistä oli rakennettu esteitä. Mutta mikä huojentavinta, punainen ruuna, Alex seisoi kentän keskellä ja oli huomannut Huiskan. Se hirnui.

"Siis mitä h*lvettiä? Britta? Salma? Ode? Pirre?..... Anne?", Eetun ääni vaimeni vihaisesta kitisevään, kun hän huomasi ketä pellolla häntä odotti. Tyytyväiset virneet kertoivat syyllisyydestä, ja Eetu tunsi sisällään polttavaa suuttumusta. Ei sitä vain tallin omistajan edessä sopinut näyttää.
"Me tässä vaan puhuttiin tänään kahvin ääressä siitä, kuinka sä olet viime aikoina Eetu vain laikotellut", aloitti Pirre.
"Ja puhuttu siitä, kuinka Alexin olisi hyvä kokeilla erilaisia esteitä", Salma nyökytti.
"Ja tietysti siitä, ettei kukaan ois saanut sua lähtemään tänne vapaaehtoisesti", Anne huokaisi Topin selästä.
"Joten me päätettiin kaapata Alex!" Britta tuuletti.

Eetu aukoi suutaan eikä osannut sanoa enää mitään. Viiden naisen paha suunnitelma oli kyllä onnistunut. Eetu oli taapertanut lumessa, lumisateessa, kylmässä ja märässä metsässä pelastamassa rakasta hoitohevostaan, vaika häntä oli vain kiusattu hauskoilla lapuilla. Hauskan sai määrittää kukakin yksinään. Kertojana uskon, ettei ne Eetun mielestä niin hauskoja olleet.
"Nyt hörppäät tästä lämmintä kaakaota ja sitten hyppäät Alexin selkään", Odelie nyökytti päätään päättäväisesti.
"Entä Huiska?" Eetu lähes änkytti.
"Se on liikkunut jo tarpeaksi, mä ratsastan sen näiden treenien jälkeen kotiin", Odelie hymyili pehmeästi ja Etu laskeutui alas suomenhevosen selästä. Hän nappasi Odelien käsistä Alexin ohjat ja silitti ruunan silkkistä turpaa. Alexin ruskeat silmät katselivat poikaa tutkiskelevasti ja hiljaa henkästen Eetu painoi päänsä hoidokkinsa otsaa vasten.
"Mitä tahansa sun takia idiootti."

Ja miten tallin villit tytöt saivat Annen mukaan tähän touhuun? Kertojan vastauksena kerron, että kukaan ei koskaan kasva aikuiseksi. Lapsi asuu meissä jokaisessa. Vai niinköhän se meni?

Odelie ja Alex
24 hoitomerkintä

HM1

[Eetu]

Throwback Tuesday

”VAPAUS!” älähdin heittäen kädet kattoon, jolloin mun vieressä kävelevällä Inkerillä oli helppo tökätä mua kylkeen. Suojauduin hyökkäykseltä nopeasti, inahtaen tökkäyksen voimasta. Inksu pyöräytti silmiään.
”Niin miten se oli, ettet sä oo herkkä kyljistä?” blondi kysyi luoden vilkaisun mun suuntaan. Tuhahdin äänekkäästi, kääntäen snapbackin oikein päin.
”Se oli vaan heikko hetki”, vastasin ynseästi ja otin paikkani bussijonosta. ”Poikkeus vahvistaa säännön.”
”Hoh hoijaa”, Inkeri totesi haukotellen ja sai vuorostaan multa osakseen silmienpyöräytyksen. Bussijono valui eteenpäin, kunnes tuli mun ja Inkerin vuoro nousta bussiin. Ei aikaakaan, kun me oltiin juututtu kahdelleen ovenrakoon, ja muodostettiin kasvavassa määrin jonoa taaksemme.
”Mä olin ensin”, mutisin huulteni välistä blondin korvaan ja mulkaisin bussikuskia, joka katsoi meitä ihmeissään.
”Minne herrasmiehen elkeet jäi?” Inkeri pisti takaisin, pukkien kyynärpäällä mua käsivarteen. Vilkaistuani taakseni huomasin, kuinka pari kolmosluokkalaista katsoi meidän touhua närkästyneenä, ja päätin ”herrasmiehen elkein” luovuttaa, antaen niskojaan nakkelevan Inkerin kävellä edeltä bussin takaosaan. Tyttö istutti itsensä ikkunapenkkiin, laskien pörröreunaisen hupun päätään suojaamasta ja pyöritti hitaasti päätään. Inksu sai multa osakseen oudoksuvan katseen, ja mä edelleen tuhahduksen.
”Nolis.”
”Ite oot”, totesin virnistäen. ”Et tiiäkkään, kuinka monet kerrat on sua saanu hävetä.”
”Samat sanat, etenkin, kun sä tipuit Sirpalta Jessen ja Dänin eessä”, Inkeri vastasi edelleen. ”Tai itseasiassa, myötähäpeä oli suuri. Ainakin mä sain jotain naurun aihetta!”
”Nugettiläpi umpeen neitiseni”, totesin pukaten tyttöä olkapäähän. Inkeri mulkaisi mua, kääntäen sitten katseensa ulos ikkunasta.

”Eikö sun korvat palellu?” Insku kysyi tökäten mun vasempaa korvaa. Käänsin pääni kohti blondia, enkä voinut esittää, ettenkö olisi ihmettynyt.
”Anteeks mitä?”
”Niin että eikö sun korvia palele, ne on ihan punaset”, Inkeri toisti, silmäillen mun korvia yhä tarkemmin.
”Hey stop, ei mun korvien pitäis sua noin paljon kiinnostaa”, naurahdin vetäen hupun pääni suojaksi. ”Ja ei, ei niitä palele. Kai mä oon sit karaistunut tai jotakin, tai sit ei vaan kiinnosta.”
Inkeri huokaisi syvään, kääntyen vierelläni kohti Seppeleen pihaa. Koivukujaa kävellessämme mun mieleen änkeytyi muistoja kuukauden takaa, enkä jaksanut vastustella. Lasittunein silmin jatkoin kävelyäni, mutta ajatukseni harhailivat jo koivukujan ulkopuolella.

Oli synkkä ja myrskyinen yö uudenvuodenaatto. Oli ilta, kun mä taivalsin kohti Seppelettä. Odelie oli antanut mun tehtäväksi Alexin liikutuksen, enkä mä voinut kieltäytyä, vaikka illalla oli bileetkin tiedossa. Mä täyttäisin 17. Tosin, ei ne bileet mun synttäreitä varten ollu, vaan uuttavuotta. Tai ehkä vähän. Molempia, kai. Mutta hevonen oli kuitenkin liikutettava, oli bileitä tai ei, joten illan hämärtyessä hiippailin tallin lämpöön.

Mä kuulin ääniä yläkerrasta, kun ohitin portaikon ja suuntasin satulahuoneeseen. Sisäilma kipristeli reisiä, kun tongin Alexin tavaroita tavoitteenani löytää juoksutusliina. No, sitä ei löytynyt, joten huokaisten mä siirryin suoraan ulkoilmaan ruunan riimunaru kainalossani. Pipo suojasi mun päätä viimalta, kun pyörittelin riimunarua rennosti ilmassa suunnatessani Alexin tarhalle. Se sais tänään juosta ihan vapaana.

Korkea vihellys halkaisi ilman ja näin, kuinka hevosten ruumiit virittyivät. Suuntasin katseeni taivaalle juuri parahiksi nähdäkseni räjähdyksen, joka hetkeksi värjäsi ilman värikkääksi. Vilkaisin puhelimen kelloa – joku oli näemmä hieman innokas ja sai hevoset hulluiksi. Alexin silmät vilkkuivat, kun nappasin ruunan kiinni ja lähdin taluttamaan sitä perässäni maneesiin, ulos tarhan porteista.

Päästin Alexin vapaaksi ja maiskautin kuuluvasti, jolloin ruuna nosti liidokkaan ravin kohottaen häntänsä viiriksi. Hetken se pörisi maneesin takimmaisessa nurkassa, jonka jälkeen ruuna pelästyi omaa peilikuvaansa ja esitteli pukkilaukkarodeoitaan oikein mielellään. Punakoneella taisi olla virtaa, sillä mun ei tarvinnut sitä paljon patistella liikkumaan – se liikkui ihan silkasta ilosta. Hymy karkasi mun suupielelle, kun katsoin sen menoa. Me oltiin samanlaisia, villejä ja vapaita.

Koin parhaaksi viedä Alexin takaisin sisälle, kun räjähdykset ja sihinät täyttivät ulkopuolisen ilman uudelleen. Kohta raketteja sai ampua laillisesti, enkä uskonut, että täysiverinen alkaisi kovin yhteistyökykyiseksi sen jälkeen. Huokaisten noudin pörisevän ja korskean näköisen hevosen luokseni, lähtien taluttamaan sitä yhä tummuneeseen yöhön.

”Hei, Eetu, oota!”
Käänsin päätäni, jolloin Alex yritti käyttää tilaisuutta hyödykseen ryntäämällä lähimpään karsinaan. Tasapainoni horjahdettua olin lentää nokilleni, mutta nykäisin vaativasti narusta ja sain Alexin rauhoittumaan. Pian kohtasin Inkerin silmät, jotka tapittivat minua melkein yhtä intensiivisesti kuin ruskean lihapullan, joka seistä törötti Inskun vieressä.
”Lähe meidän kans maastoon. Haluisin reenata Siirin kans hangessa, mut se on niin idiootti varmana ku on noita raketteja”, Inksu selitti suu vaahdossa. Mä en vielä älynnyt, miten tää kaikki liittyi siihen, että mun pitäis tulla.
”Seisosit liinan päässä.”
Jaa, sieltä se tulikin. Käännyin takaisin menosuuntaani jättäen blondin taakseni ja pyöräytin hoitohevoseni karsinaan, riisuen siltä ylimääräiset takit päältä. Alex näytti teleskoopilta, kun se vilkuili hermostuneena ympärilleen tyhjähkössä tallissa.
”Ei hätää, muut tulee ihan kohta”, höpötin ja taputin leiskuvaa Punaista kaulalle. Ruuna jäi pyörimään karsinaansa, kun mä palasin takaisin ärtyneen näköisen Inksun luo.
”Hei muru, älä oo noin myrtsi”, virnistin tehdessäni lähtöä ulos. ”Kyllä mä voin tulla.”

Ihan hyvä vaan, että Inksu oli ottanu mut mukaan. Kuten tyttö oli meediona ennustanut, Siiri oli nuts. Pähkinöinä. Mä en voinut pidättää naurua, kun pellolla säntäili pukitteleva kebabrulla ja sen selässä yritti pysyä mun tappijalkainen tyttöystäväni. Ihan hyvin se siellä ilman satulaa pysyikin, vaikka kerran (Inkeri vannotti, etten mä kertoisi tästä mutta kerron kuitenkin) se tippui aika mojovasti pää eellä hankeen. Mä räkätin niin, että meinasin unohtaa läskimakkaran olemassaolon, joten mulla oli hieman työtä saada se uudelleen rauhottumaan.

Mun puhelin värisi kuin Inksu hangessa, kun mua kaivattiin jo bileisiin. Toiset oli kuulemma jo alottanu – ainakin äänitteet oli sen mukaisia. Hymähtäen työnsin puhelimen takaisin taskuun ja kävelin Inkerin luo, joka oli jo pysäyttänyt kananmunaponinsa (aika kekseliäs olen tänään) ja halaili nyt sen kaulaa. Pyöräytin silmiäni ja laitoin kädet puuskaan.
”Niin sitä vaan karvapalleroita halaillaan, häh”, ynisin nokkaani kohottaen. Inksu, joka ei vieläkään yltänyt mun korkeuteen, nappas mua takin kauluksista kiinni ja painoi huulet kiinni mun omiin. Raketit räiskyi meidän ympärillä, ja Sirpa oli kerrankin päättänyt olla poneiksi. Mun vuosi vaihtuis täydellisellä tavalla vain, jos…
”Hei Inni, mulla olis tänään tiedossa bileet”, aloitin viattomasti. ”Tuutko säkin mukaan?”

Ja kuten arvata saattaa, mun ei ollut tarvinnut Inksua kahta kertaa pyytää. Kun me oltiin viety Siiri takaisin talliin ja hoidettu se pois, hommauduttiin me päät kolmansina (tai mulla neljäntenä, miten ne nyt sanookaan) jalkoina koteihin. Mä kävin suihkussa, soitin systerille ja me napattiin ”pienen” odotuksen jälkeen tyttö kyytiin. Muovipussit kolisten mä saavuin bileisiin kera tytön, jonka kans mä halusin viettää vuodenvaihteen. Kun ilta eteni, raketit paukkuivat ja porukka laski sekunteja vuoden vaihtumiseen, mä olin onneni kukkuloilla. Mulla oli joku, jonka kanssa mä voisin suudella vuoden ensimmäisen ja viimeisen kerran, eikä tää ollut vaan niitä säätöjä ja tai pleijattavia. Musta tuntu, että –
”Eetu, herää, planeetta Maa kutsuu”, Inksu pälisi, heiluttaen lapasta mun naaman edessä. Hätkähdin, kun palasin todellisuuteen ja käännyin katsomaan tummin ripsin koristeltuja silmiä.
”Mitä sä oikein mietit?”
”Uuveetä”, vastasin yksiselitteisesti ja hymyilin. Inkeri räjähti nauruun, rikkoen kaiken sen harmonisuuden, mihin mä olin päässyt. Typerä nainen.
”Kai sä muistelit sitä, kuinka sä sammuit ja mun piti raahata sut nukkuu sun frendejes kans? Ja ai niin, muistathan sä myös sen, mitä sä sanoit sille –”
”Ei kun sitä, kun mä heräsin aamulla ja mun tyyny oli märkä sun kuolasta. Puhumattakaan siitä, kun kuorsasit.”
”No ei varmasti ollu, mä en ees kuolaa unissani! Enkä todellakaan kuorsaa, sä oot –”
Huokaisin syvään, painaen käden blondin suulle. Kaikkea sitä kestikään hyvien hetkien vuoksi.

#37, 03/02/15

[Odelie]

Kotona taas

Ilma oli mitä kaunein. Aurinko paistoi täydellä tehollaan kirkkaana taivaalla ja viime päivinä auringon peittäneet pilvet olivat ainakin nyt hetkeksi väistyneet pois tieltä. Keväinen viileä tuuli puhalsi kasvoille kun nousin autostani Seppeleen pihaan. Tuntui kuin siitä olisi ikuisuus, kun olin viimeksi seisonut samaisella pihalla, katsomassa samoja tuttuja karvaisia hevosia ja iloisia kasvoja naureskelemassa pihalla hevosella tai ilman. Siitä oli yli kuukausi nyt, sillä viimeisinä viikkoina en meinannut enää päästä liikkeelle jättimäisen mahani kanssa. Nyt se oli poissa. Jäljellä oli tietysti jäljet kahdesta pikkuisestani, jotka täyttivät juuri muutama päivä sitten kuukaudenpäivät. Hymy ilmestyi huulilleni heti heitä ajatellessa. Kahta uutta vauvaa, joita huomasin ikävöiväni heti. Silti Alex taisi kaivata huomiotani tällä hetkellä enemmän. Vauvat, tyttö ja poika, pärjäsivät hienosti muutaman tunnin ylpeän isoveljensä ja isänsä kanssa.

- Ode! kuului iloinen hihkaisu heti kun astuin talliin sisään. Britta rynnisti halaamaan minua hymyssä suin ja rutisti niin lujaa, etten ollut olettanutkaan niin nuoresta tytöstä lähtevän niin paljon voimaan.
- Ihanaa että taas tulit, miten vauvat voi? Eetu näytti meille kuvia! ne on niin söpöjä, olin osannut odottaa, etten saisi keneltäkään suunvuoroa. Myös Inkeri ilmestyi Siirin karsinasta ja hypähteli luokseni kevyin askelin.
- Millon mä saan tulla katsomaan niitä? Ihan epäreilua, että Eetu on jopa pitänyt niitä sylissä, Inkeri ristikätensä, mutta naurahti silti ymmärtäväisesti.
- Ensinnäkin Eetu on tullut joko a) väkisin tai b) se on käynyt valmentautumassa, koska en oo uskaltanut tulla tänne Alexin luokse paitsi nyt, naurahdin heleästi ja Britta nyökkäili ymmärtäväisesti.
- Me tullaan ens kerralla Eetun mukana, Britta lupasi.

Hymyssä suin me erosimme tyttöjen suunnatessa takaisin omien hoitohevosiensa pariin. Hekin ymmärsivät, kuinka ikävä minulla osasikaan olla Alexia, jonka kanssa limme viimeksi tavanneet Simorassa kaksi viikkoa sitten. Alex oli karsinassaan odottamassa heiniänsä. Sydämeni suli kun se hirnahti minulle tuttavallisesti ja kolautti kavionsa karsinaan komentavasti. Avasin karsinan oven ja pujahdin karsinaan sisään halaamaan punaista ystävääni.
- Voi rakas mulla oli niin kova ikävä, henkäisin lempeästi ja heti ruunan turpa eksyi taskuilleni.
- Jaa että herkkujen tarpeessa vai, virnistin ja ojensin taskustani muutaman porkkanan palan, jotka olin oikeastaan varastoinut sinne juuri Alexia varten. Ruunan maiskutellessa tyytyväisenä herkkujaan minä silittelin sen silkkistä karvaa hellästi ja kallistelin päätäni. Se oli kieltämättä kyllä lihonnut, josta minulle tuli väkisin mieleen, että Eetu oli laiskotellut, samoin Daniel, mutta toisaalta syy saattoi olla myös Jaakossa, joka ei pystynyt vastustamaan Alexin kerjuri ilmettä, mutta kuka sitä olisi voinutkaan vastustaa.

- Ai kiva Odelie kun suakin näkee, Anne ilmestyi karsinalle hymyillen. - Mä juuri harjasin Alexin ja mun piti Danielin pyynnöstä juoksuttaa se, kun Danielilla tuli joku este tälle päivälle.
- Kiva nähdä joo ja mä voisin vaikka itse juoksuttaa tän ukkelin, jos sulla hommaa on, hymyilin iloisesti.
- Ainahan mulla on hommaa ja vietä nyt ihmeessä ratsusi kanssa aikaa, Anne naurahti ja jätti varusteet odottamaan karsinan ulkopuolelle. Kävin nappaamassa juoksutusvyön käsiini ja pujotin sen Alexille selkään. Alex seurasi vieressäni uteliaana ja tökki minua taas herkkujen toivossa. Ei sitä herkkuja kokoaikaa saanut syödä, ensin oli tehtävä hieman työtä. Kyllä myös Alex sen tiesi, mutta yrittänyttä ei laiteta. Suitset pujahtivat Alexin päähän ja kuolaimet suuhun sulavasti. Se oli paljon rauhallisempi kun mitä ruuna parka oli silloin kun jätin sen Danielin ja Eetun huomaan minun jäädessäni mammalomalle. Oli selvästi pojat tehneet sen kanssa hyvää työtä, sillä kieltämättä olin pelännyt sen palaavan vanhoihin pahoihin tapoihinsa, kun mamma ei ollut paikalla.

Meidän matkamme suuntautui kohti maneesia Alexin kanssa. Punainen ruuna tanssahteli vieressäni innokkaasti ja puski päällään kylkeäni, Alexin turpa tuntui uppoavaan makkaroihini, joita en ollut saanut näin lyhyessä ajassa treenattua pois. ja palauduttiinhan sitä synnytyksestä ainakin vuosi. Hevosen selkään minulla ei ollut vielä vähään aikaan asiaa eikä ajatus oikein innostanutkaan rehellisesti sanottuna. Kuvitelin vain vauvamahaan sopeutuneen kroppani ja sisäelimeni hölskyvän sinne tänne aina kurkkuun asti. Onneksi maneesi oli tyhjillään ja päästin juoksutusliinaa pidemmälle. Automaattisesti innokas Alex alkoi köpöttelemään eteen päin ja hakeutui ympyrälle minun hymyillessä tyytyväisenä. Alex oli rento ja liikkui todella sulavasti minun vain ihaillessa sitä. Se pudisteli päätään tyytyväisenä kun pyysin siltä ravia ja nosteli päätään ilmaan hirnahdellen ainakin kuusi kertaa ulkopuolella pyöriville ystävilleen. Tuntui hyvältä olla takaisin tallin arjessa, nauttia rakkaan ratsuni seurasta ja ihmisten, jotka Seppeleessä kävivät. Pyysin Alexilta laukkaa ja vilkaisin kelloa. Dani ja Lynn olivat tulossa kylään, oli paras kiirehtiä.

Odelie ja Alex
25 hoitomerkintä

[Odelie]

Pienet ilot ovat suuria

Alex oli niitä hevosia, jotka joko tekivät töitä innostuneena ja yrittivät kaikkensa tai pistivät kaiken ranttaliksi ja huolella. Tänään en oikein osannut sanoa millä tuulella punainen tykkini oli. Se pyöriskeli Eetun alla innosta pinkeänä, mutta kun poika painoi pohkeita kiinni kylkiin, ruuna pisti jarrut pohjaan, eikä suostunut liikkumaan mihinkään. Eetun kasvot punersivat turhautumisesta, kun ratsukko pyöriskeli keskellä maneesia ihmeellisimpien piruettien kera. Kaikki muistot hankalasta epätasapainoisesta ja osaamattomasta Alexista vyöri mieleeni taistelua katsoessa, joskus aikoinaan nuo olivat niitä Alexin hyviä päiviä.

- Alotetaan nyt vaikka sillä Eetu, että annappa sille kunnolla ohjaa. Heitä ohjat perjaatteessa kaulalle, mutta pidä ees sormenpäillä kiinni, ettet ihan itsemurhaa yritä tässä, sipaisin hiuksiani. Vanhoihin temppuihin toimisi varmasti vanhat keinot korjata asiat.
- Ootko sä hullu?! Eetu kivahti selässä.
- En, tottele nyt vaan kerrankin, hymyilin pehmeästi, rohkeisevasti. Poika katseli minua hetken epäilevästi, mutta päästi sitten ohjat pitkäksi.
- Ja nyt rentoudu. Päästä pohkeet irti ja kato ettet jännitä mistään kohtaa, puhuin rauhallisesti ja pujahdin pois katsomon puolelta. Vielä hetki sitten Alex oli ottanut asiasta itseensä, mutta nyt se pysähtyi Eetun rentoutuessa ja katseli minua rauhallisen uteliaasti.

Olin varma, että Alexilla oli kaksisuuntainen mielialahäiriö. Tai jakautunut persoona. Mielialat tosin vaihtuivat niin nopeasti, etten itsekkään osannut aina käsittää mistä nyt puristi. Tyytyväisiä saimme kuitenkin olla nyt, sillä se oli antanut nyt minulle nätisti kiinni ja olin saanut pujotettua liinan sen kuolaimiin, jota olimme alun perin suunnitelleetkin. Nyt Alex ja Eetu näyttivät molemmat huomattavasti tyytyväisemmiltä, kun ratsukko ravasi ympyrällä. Punainen ruuna alkoi myötää alaspäin hiljalleen, eikä enää tehnyt piruettejä tai muutakaan yhtä miellyttävää, mitä se oli vasta kymmenen minuuttia sitten harrastanut.
- Haluatko vaihtaa suuntaa, vai tuntuuko se vielä hyvältä? kysyin, arvioiden samalla Eetun kykyä lukea hoitohevostaan. Olivat he kuitenkin matkanneet yhdessä jo yli vuoden.
- Ihan hetki vaan, Eetu puuskaisi.

Eetusta oli kyllä tullut taitava, se minun täytyi myöntää. Pieni loma oli muutenkin avannut silmäni tallielämän suhteen, enkä osannut ottaa sitä niin rankasti kuin ennen. Olin unohtanut miltä tuntui vain pysähtyä ja nauttia yksinkertaisista tilainteista ja asioista. Olimme ehkä olleet turhan keskittyneitä Alexin kehittymiseen ratsuna, mutta ymmärsin sen taas, näin kantapään kautta, että Alex tarvitsi aikaa.
- Mä laitan teille vielä pystyn, niin voitte palkinnoksi hypätä muutaman kerran, hymyilin Eetulle, kun irrotin juoksutusliinan Alexista.
- Uskaltaako sillä tänään? nuori poika hieraisi niskaansa.
- Totta kai uskalta, älä nyt hölmö ole, tuuppasin poikaa jalkaan ja suuntasin sitten muutamaa estettä kokoamaan.

Esteet olivat Alexille kyllä yhtä herkkua. Sen korvat sojottivat pilviin asti ja ruuna pörisi innosta soikeana, kun toista kertaa Eetu nosti sillä laukkaa ja lähestyi suhteellisen matalaa pystyä. Alex ei keikaroinut ollenkaan, vaan näytti taas itsestään sen puolen, joka todella nautti työnteosta. He tekivät ilmavan hypyn, laskeutuivat pehmeästi alas ja jatkoivat laukassa Alex silti vähän kiihdytellen, jos vaikka saisi hypätä uudestaan. Raviin siirtyessä Eetu kehui ratsuaan hirmuisesti ja näytti vihdoin itsekin tyytyväiseltä. Ymmärsin kyllä nuoren pojan innon saada kaikki heti nyt, mutta uskoin hänenkin ymmärtävän aikanaan, että hitaasti tehty työ ja tuloksen huomaaminen olisi paljon palkitsevampaa.

- Mä lähden jo edeltä talliin, tulkaa Alexin kanssa kun kerkeätte, heilautin kättäni Eetulle, joka ratsasti maneesissa vielä loppu käyntejä. Ulkona satoi kaatamalla. Taivas oli harmaampi kuin moneen päivään ja vesipisarat olivat niin suuria, että kuivana talliin pääseminen ei tullut kysymykseenkään. En pitänyt kuitenkaan kiirettä, vaan jäin nautiskelemaan ehkä jopa hieman syksyisestä ilmasta ulos. Ei ollut silti kylmä, vaan keväinen tuuli puhalsi lempeästi kasvoille ja vaatteiden läpi tunkeilevat sadepisarat tuntuivat mukavilta ja pehmeiltä. Talliin astuessani olin jo liti märkä ja ymmärsin vetää hiukseni nutturalle.
- Miten meni treeni? Dani ilmestyi vierelleni.
- Eikö sun pitänyt mennä katsomaan vauvoja tänään? kohotin kulmiani.
- En mä nyt ennen kun sä kotiin lähdet, Dani hieraisi niskaansa.
- Mä odotan Eetun tänne takaisin ja kun Alex on turvallisesti omassa karsinassaan niin voidaan lähteä, tuumin.
- Ja käyt tietty Annen kanssa kahvittelemassa? Daniel virnisti.
- Jep, naurahdin.

Odelie ja Alex
26 hoitomerkintä

[Odelie]

Ratsain

Vapisten keräsin ohjia käsiini kunnolla ja nostin katseeni punaisista korvista eteen päin. Kenttä häämötti edessä ja minun piti vain painaa kevyesti pohkeet kiinni ratsuni kylkiin. Oloni oli kuitenkin hieman voimaton, minua jännitti aivan liikaa ja aivan turhaan, enkä päässyt liikkeelle millään. Salma, joka oli autuaasti lupautunut tulemaan mukaani maastoon köpöttelemään ratsasti viereeni ja hymyili rohkaisevasti.
- Kyllä se jännitys tästä helpottaa, Salma nyökkäsi myötätuntoisesti. - Mieti että Jasoninkin jälkeen pystyit tähän.

- Jasonin mä sain niin nuorena, että hyppäsin vaan uhkarohkeena selkään ja suunnistin suunnilleen suoraan esteille, naurahdin, vaikka tuntui ettei huuliltani oikeastaan mitään ääntä päässyt.
- Kyllä sä pystyt tähän, Salma totesi vielä ja ohjasi sitten Bonnien kauemmas, sillä tamma tuntui ärsyyntyvän Alexin läheisyydestä. Alex kohotti päätään ja pärskähti jo odottavasti. Sekin tuntui ymmärtävän, että en ollut sen selässä käynyt niin pitkään aikaan, että tänään pitäisi olla ihan kiltisti.

Tämä oli ensimmäinen kerta melkein vuoteen, kun nousin yhdenkään hevosen selkään. Olin epäröinyt jo useamman viikon, olisiko minusta tähän enää ollenkaann, sillä selittämätön pelko myllersi mahassani jatkuvasti. En suinkaan pelännyt hevosia, rakkauteni niitä kohtaan ei ollut missään vaiheessa muuttunut mihinkään suuntaan. Ainoastaan epävarmuus siitä, olisiko minusta enää ratsastamaan yhtä hyvin kuin ennen, se oli se joka oli iskostunut takaraivooni. Nyt siitä oli vain otettava selvää. Rohkeasti.

Tuntui kun olisin ylittänyt suuremmankin vuoren, mutta lopulta sain pohkeet kiinni Alexiin ja ruuna notkahti liikkeelle samassa sekunnissa. Ensimmäiset sydämen jyskytykset tuntuivat korvissa asti ja hiljalleen se tasaantui. Minä annoin vain Alexin kävellä uraa pitkin hetken. Keräsin ensin itseni, sitten vasta ohjat uudestaan ja etsin istuntani jostain syvän muistin syövereistä ja aloin ratsastaa. Hain sopivan tuntuman, kiedoin jalat kunnolla ympäri ja painelin pohkeita. Tunnustelin taas rakasta hevostani ja etsin sieltä sitä ratsastettavuutta, mitä meillä oli ennen kuin ratsastuskielto iski päälle. Se oli vielä siellä jossain syvyyksissä. Sitä me lähdimme jatkossa etsimään.

En silti löytänyt vieläkään oikein itseäni, sitä ratsastajaa sieltä syövereistä. Pieni jännitys puristi jatkuvasti mahan pohjassa ja sai Alexinkin kalisuttelemaan kuolaimia suussaan hieman tyytymättömänä. Olin niin kovin pettynyt itseeni ja siihen, että olin ehkä odottanut itseltäni hieman enemmän monien vuosien kokemuksien jälkeen. Kokeilin vähän ravia, kokeilin muutaman pätkän laukkaa, vaikka sisuskalut tuntuivat hölskyvän sisälläni ihan holtittomasti.
- Hyvinhän sulla menee, Salma kannusti minua Bonnien selästä.
- Voi kun musta tuntuisi itsestänikin siltä, virnistin. Ei tällaista tappiota saanut vielä ottaa itseensä.

Muistelin mielessäni hetken niitä aikoja, kun Jason oli ollut vielä ihan taapero. Olin löytänyt jo heti tuntuman ratsastukseen, vaikka olinkin aloittanut Eliaksen vanhempien pellolla laukaten. Hyvät muistot Amerikassa vietetyistä pitkistä kesistä, pitkistä tallipäivistä ja Eliaksen kannustamisesta, kun minulla oli vielä aikaa kiertää kisapaikasta toiseen. Kaikki oli nyt erilaista. Nostin katseeni taivaalle ja päästin ohjat kokonaan käsistäni roikkumaan Alexin kaulalle. Olin joskus aikanaan niin omistaunut lännenratsastukselle ja mieheni elämälle kilparatsastajana. Olin unohtanut klassisen ratsastuksen ja uskonut todella jääväni Amerikkaan pitämään farmia Eliaksen kanssa. Silti päädyimme Suomeen, Liekkijärvelle ja Simoraan. En valittanut, en missään tapauksessa, rakastin elämääni. Joskus sitä jäi vain kuvittelemaan, miten asiat olisivat voineet olla toisin.

Alex tuntui rentoutuvan heti kun vajosin omiin unelmiini, ajatuksiin, jotka saivat minut rentoutumaan. Tuntui kun olisin ollut kadottanut itseni niin moneksi vuodeksi ja keskittynyt ainoastaan miellyttämään perhettäni. Perhettäni jota rakastin. Vasta nyt, kieltämättä synnytyssalissa, olin alkanut ajattelemaan sitä kuinka hukassa vielä näinkin vanhana olin itseni kanssa. Minun oli vain löydettävä voimaa keskittyäkseni itseeni.
- Huhuu! kuului kentän aidan toiselta puolelta.
- Häh? hätkähdin ajatuksistani ja käänsin katseeni Anneen, joka istui ylvään Topinsa selässä.
- Lähdettekö maastoon loppukäynneille, mekin käytiin treenaamassa tossa maneesissa pitkästä aikaa, Anne ehdotti hymyillen. Vilkaisin Salmaa joka nyökkäsi hyväksyvästi idealle. Suunnistaisimme maastoon, ehkä tämä nyt sitten oli alku ihan uudelle elämälle.

Odelie ja Alex
26 hoitomerkintä

[Eetu]

Huijausta

”Minne sulla muka on kiire? Käytäs jäillä!”
”Tai vaikka salilla, lenkillä tai pelaamassa säbää.”
”Hei, entä fudista? Miten ois futis?”
Huokaisin syvään. Kuinka monta kertaa mun oikeasti piti sanoa, ettei mua just nyt kiinnostanut tehdä lätkäkavereiden kanssa mitään. Tai oikeastaan, se ei siitä kiinnostuksesta ollut kiinni – mun oli hoidettava velvollisuuteni hevosenhoitajana. Mut siitä mä olin toistaiseksi hiljaa, en pitänyt liian suurta meteliä.
”Vai Inkerin luokseko sä oot menossa? Jätkä saa ni ei voi tulla meidän kans minnekään”, kaverini Miro jatkoi pukaten mua nyrkillä olkapäähän. Käänsin päätäni hitaasti vierelläni kulkevan Miron suuntaan, kulmaa kohottaen.
”Sinuna pitäsin pääni kiinni, mulla sentään on tyttöystävä. Sä vaihat muijii ku nuuskapusseja”, naurahdin viileästi. ”Ja sitä paitsi, ei, en oo Inkerin luokse menossa.”
”Niin eli minne sä oot men-”
”Hoidappa ensin omat asias kuntoon ja sit mun. Mulla on menoa, okei? Mennään jäille huomenna.”
Miro oli sanomassa jotakin, mutta sulkikin suunsa yhtä nopeasti kuin oli sen avannutkin. Meidän yhteinen matka päättyi siihen, kun mä käännyin mopoparkeille ja jengi jatkoi matkaansa. Ehkä vähän kylmä ”ero”, mut mä en jaksanut alkaa selittämään yhtään mitään. Ei mulla ollut mitään selitettävää.

Nööööööööööööööööööön nöööööööööööön, sanoi Rieju, kun mä väänsin kaasukahvaa. Asfalttitie ammotti tyhjyyttään, ja mä päätin testailla vähän nopeuksia. Digitaalisen nopeusmittarin lukema kasvoi kuin elintarvikevaa’an luku, kun Inksu innostui lappamaan meille vähän lauantaikarkkia (lue: sen verran, että niillä norsukin olisi pärjännyt vuoden ja nehän tietysti maksettiin allekirjoittaneen lompakosta). Kohta tie alkaisi viettää alaspäin, ja mä saisin päästellä vähän lisää, jos –

UIIII UUUU UIIII UUUU UIIII UUUU

Voi paska. Mä vilkaisin sivupeiliin ja hölläsin otteeni kaasusta. Sivariauto, just mun tuuria. Ohjasin tien sivuun ja pysäytin Riejun, taputtaen sitä viimeistä kertaa.
”Se olis sitten siinä, vanha kamu.”
Miltei tippa silmässä seurasin, kuinka valkea auto kaarsi mun taakse. Huokaisin syvään, kaivaen repustani ajokorttia ja mopon vakuutusta. Mä en ollut valmis tähän näin nuorena, mä en halunnut, että mun rakas Rieju menettäisi kilpensä ja mä kortin, jonka sain kyllä muutenkin kohta nakata menemään. Kohtahan mä saisin aloittaa autolla ajamisen, kiitos isän, joka oli luvannut opettaa mua itse.

”Sitä taidettiin koetella vähän nopeuksia?”
”No pikkusen piti kattoo mitä tästä irtoaa”, totesin katse kaukaisuudessa. Se oli menoa nyt. Yhtäkkiä tunsin käden olkapäälläni ja hätkähdin. Miten fobat nyt näin läheisiksi on alkanu? Joku uusi taktiikka vai?
”Paljonko kulki? Näytähän, mikä peli se tämä oikein on…”
Hetkonen. Tää ääni, mä tunsin sen varmasti jostakin…
”Iskä! Sä pilasit tän jutun, ei sun tolleen pitäny sanoo, susta tuli ihan epäuskottava!”
Täh? Mitä täällä oikein tapahtui? Mä olin aivan kujalla, kun vedin ajolasit pois naaman edestä kääntäen katseen mulle puhuvaan mieshenkilöön. Ei helvetti, ei ollut todellista…
”INKERI AURORA JOHANSEN!”
Mun älähdys sai Inkerin isäksi paljastuneen miehen säpsähtämään ja remahtamaan suurieleisesti nauruun. Nostin kypärän päälaelle ja hautauduin hetkeksi kyynärtaipeen suojaan. Mua oli huijattu, huijattu niin verisesti. Inkeri sais vielä maksaa tästä…
”Mitäs pidit? Aika vakuuttavaa, eikö?”
Inkerin ääni kaikui mun päässä, ja kun vilkaisin sivupeiliin, näin tytön kädessä iPhonen lisäksi megafonin. Ei voi olla todellista. Inkerille vastauksena pudistin päätä kyynärtaipeen sisässä, kun mua läimäytettiin pari kertaa selkään miehekkäällä otteella. Auts.
”Hehe, hyvän källin Inkeri keksi. Paitsi pakko ottaa vähän kunniaa itsellenikin, menin aika täydestä, enkö? Mutta no niin, vastaahan nyt, paljonko kulkee ja mikä peli tämä oikein on?”
”Isi, jätetään Eetu rypemään häpeässä. Mut enivei, nähdään tallilla!” Inkeri huikkasi tönäistyään mua merkitsevästi. Just joo. Ehkä mä vaan kääntyisin takaisin kotiin.

En kuitenkaan tehnyt niin, vaan löysin pian itseni tallin pihasta, parkkeeraamassa mopoa tallin seinän viereen. Aina kuten ennenkin. Viime ajat mulla oli pitänyt kiirettä – olin treenannut lätkää kuin hullu, kehittynyt ja päässyt pelaamaan ykkösketjun sentterinä. Olin mä käynyt leireilemässä myös Ruotsin puolella, josko sitä nyt meriitiksi voi sanoa. Laji oli vienyt ja lujaa. Siinä samalla mä treenasin Alexilla sen minkä ehdin, yleensä iltaisin luvattoman myöhään tai muuten vain silloin, kun muita ei näkynyt. Cella kysyi multa kerran, olinko kaivautunut maan alle vai mikä oli, kun mua ei näkynyt. Tosiasia oli, että mä kävin tallilla monta kertaa viikossa, mutta kellonajat tosin eivät olleet aivan tavallisimmat. Ehkä siksi mä olin näyttänyt maannielemältä.

”Ala tulla vätys, sua ja sun viritettyä mopoa on jo saanu ootella”, mä kuulin Inkerin huutavan tallin ovelta. Pyöräytin silmiäni ja hymähtäen askelsin sisään talliin, vaikka mieluummin mä olisin jäänyt ulos. Aurinko alkoi juuri kuikistaa pilvien takaa, asteita oli jo yli viidentoista. Ah, mä niin rakastin tulevaa kesää. Vaan ei, pitikin olla sen verran tossun alla vielä tähän aikaan päivästä, etten viitsinyt Innin raastavaa pyyntöä mun sisääntulosta ohittaa.

Hölkkäsin tutut portaat yläkertaan saadakseni Inkerin kiinni. Päästyäni tytön taakse nostin tämän vyötäisiltä ilmaan ja aiheutin samalla odottamattoman rääkäisyn, ja säikähtäneenä pudotin Inkerin maan tasalle.

Paitsi tytön kääntyessä ympäri huomasin, ettei tämä ollutkaan Inkeri.

”MITÄ SÄ HULLU LUULET TEKE-”
Kiljunta katkesi kuin seinään, kun mulle ennestään tuntematon tyttö kohotti katseensa muhun. Tytön silmät oli meikattu hieman vahvemmin, tekoripsiä koristivat blingblingit ja silmät olivat väriltään ruskeat, toisin kuin Inkerillä. Blondi oli pukeutunut tyköistuvaan toppiin ja farkkuratsastushousuihin, jotka olivat aivan varmasti viimeisintä mallia. Pieni hymy kareili tytön huulilla, kun tämä avasi suunsa.
”Ai hei, anteeksi toi mun reaktio”, blondi kihersi. ”En tiennytkään, että uudet ihmiset toivotetaan tervetulleiksi nostelemalla ilmaan.”
”Joo, se on ihan yleinen käytäntö”, heitin ja sain blondin naaman hetkeksi vääntymään. ”No ei vaineskaan, samat sanat. Luulin sua toiseksi.”
”Ei mulla mitään ilmaannostamista vastaan ole, älä käsitä väärin”, blondi naurahti ojentaen kätensä. ”Mä oon Penelope, mutta sano vaan Penny.”
”Eetu”, vastasin tarttuen tytön ojennettuun käteen. ”Kiva tavata.”
”No niin on, vaikka suhde alkoi vähän epätavallisesti”, Penny naurahti katsellen ympärilleen. ”Haluisitko sä Eetu esitellä mulle paikkoja, kerta osuit tähän? En oo ikinä ennen käyny täällä, olis kiva tietää, mitä kaikkea täällä onkaan.”
”Mikä ettei”, vastasin nostaen mopokypärän pois päästäni ja asetin sen kaappini päälle, korvaten vajeen väärinpäin asetetulla snäpärillä. Toivottavasti Inksu ei tapa mua.

”Tunnilleko sä oot tulossa, vai?” heitin keskustelunaihetta ilmoille astellessani Penny vierelläni takaisin alakertaan. Tyttö heilautti korkeaa ponnariaan ja hymähti.
”On mulla tunti, muttei täällä”, Penny vastasi, jatkaen pikaisesti. ”Mä oon täällä vaan tappamassa aikaa, kun mun kuski käy rapsuttamassa hoitohevostaan.”
”Ai, kuka sun kuski sitten on?” kysäisin ohjastaen Penelopea kohti ulko-ovea. Tyttö vaikutti ihan mukavalta.
”En mä tiiä tunnetko, mut sellanen Juuso.”
Käänsin katseen Pennyn kasvoihin, kulmat kurtussa. Ihan kun mä olisin joskus kuullut ton nimen, Juuso, mut se ei kyllä soittanut kelloja sitten millään. No, ehkä mun pitäisi kysyä asiaa Inkeriltä myöhemmin.
”Mulla ei itsellä oo vielä korttia, niin onneks Juuso heittää mut aina tallille. Ruskamäelle siis. Onni on olla kaveri, jolla on auto”, Penny lisäsi nopeasti. Nyökkäsin hymähtäen, ajatellen samalla omaa autoani. Kohta mä sen saisin, enää muutama viikko… Ruskamäki? Siis mikä?
”Hei, mä taisin osua tohon aidantolppaan. Katotko, onko mulla tässä jotakin?”
Pennyn lausahdus keskeytti mun ajatukset ja seurasin, kuinka tyttö käveli edelleni ja osoitti takataskuaan. Damn, tyttö oli kyllä hyvässä kunnossa, mutta ei siinä takataskussa kyllä mitään näkynyt. Pudistin päätäni, virnistäen perään.

”Ja tässä on Alex, mun hoitohevonen”, esittelin ylpeänä osoittaen Alexia, joka paraikaa seisoi perä meitä kohden tylsistyneen näköisenä. ”Se nyt ei oikein edusta, mut sun pitäis nähdä se esteillä.”
”Hyvä idea! Oota, mä annan sulle mun numeron, niin voidaan sopia millon mä tuun kattomaan teidän treenejä…”
Hämmentyneenä kaivoin esille puhelimeni ja pistin numeron ylös, kun Penelope sen luetteli. Mulla oli sellainen olo, että tästä ei tulisi koitumaan mitään hyvää ajatellen Inkerin reaktiota, mutta miksi mulla olisi syytä huoleen – olin vaan tavannut uuden ihmisen, siinä kaikki. Täähän oli arkipäivää.
”Mä en tosissaan eka uskonut että säkin ratsastat, mun on siis pakko nähdä se. Luulin, että olit hakemassa jotakuta tai muuta vastaavaa”, Penny veisteli hersyvän naurun säestämänä. Virnistin tytölle ja pukkasin tuota kylkeen.
”Ai ei pojat vai voi ratsastaa?”
Penny pudisti päätään, jolloin tytön tekoripsien blingit sädehtivät auringonpaisteessa.
”En mä sitä, vaan että sunlaiset pojat.”

Pennyn viimeisin lause jäi aivan auki, kun tyttö oli yhtäkkiä tiessään – sanoi, että Juuso tuli, mun pitää mennä, ja sitten se tosiaan lähti. Jäin haavi auki tuijottamaan blondin perään, kun se jätti mut kuin nallin kalliolle. Miks mulla oli sellanen fiilis, ettei se oikeasti edes halunnut nähdä paikkoja?
”Naiset. Ei me Alex niistä mitään ymmärretä”, totesin hoitohevoselleni ja nappasin sen mukaani päivän ratsastushetkeä varten.

#38, 27/05/15

[Odelie]

Arki alkamassa

Aurinko paistoi tänään täydeltä taivaalta, niin kuin sen olisi kuulunut paistaa jo alkukesästä. Helteet olivat kuitenkin saavuttaneet meidät vasta näin elokuun alussa, joka kieltämättä oli parempi vaihtoehto, kun että samat inhottavat, sateiset ja viileät kelit olisivat jatkuneet koko kesän. Ensimmäistä kertaa tänä vuonna olin uskaltanut vetää topin päälleni ilman epäilyksiä palelemisesta ja asetin aurinkolasit päähäni katsellen ympärilleni, kun olisin ollut taas kahdeksantoista kesäinen nuori ilman sen kummempia vastuita. Nämä olivat niitä ainoita päiviä, kun sain koko päivän vain itselleni, ilman lapsia tai ilman miestä. Tarkoittamatta kuitenkaan sitä, etten lapsiani tai miestäni olisi rakastanut yli kaiken. Jason oli päättänyt lähteä isänsä mukaan käymään Ruotsissa katsomassa uusia valmennettavia hevosia ja Daniel ja Lynn innokkaina kummeina olivat vallanneet taloni ja päättäneet leikkiä ainakin nyt muutaman tunnin perhettä, ennen kuin Daniel palaisi takaisin omien töitensä pariin ja jättäisi tyttöystävänsä lähes asustamaan meille. Ehkä Lynn sai lohtua viattomista pienistä puolivuotiaista rääpäleistäni, kun Daniel ei ollut paikalla tai sitten ystävälläni vain oli niin kova vauvakuume, että hän kävi turruttelemassa sitä meillä, ettei hänen tarvinnut järjestää järjen vievää yllätystä Danielille, kun mies palaisi Saksasta.

Minä kuitenkin seisoin nyt Seppeleen pihassa kaikessa siinä nautinnollisessa hälinässä, mitä tallilla kuuluikin olla. Hevoset saivat vielä muutaman päivän rillutella laitumella nautiskellen vihreästä ruohosta ja kaveriensa seurasta. Kohta alkoi taas tunnit ja ratsastuskoulun elämän vilkkaampi kierre, jolloin kaikkien, niin myös meidän ihmisten kuin hevostenkin kuului olla vilkkaana joka tilanteessa. Alex, joka oli saanut nyt kuukauden viettää rentouttavaa kesälomaa, oli revitty pyynnöstäni takaisin sisään ja viimeiset kolme päivää se oli hermostuneena käyskennellyt tarhassa, sillä se halusi takaisin laitumelle, takaisin villihevosen elämää viettämään. Sääli vain, että kesän ja loman aikana Alexilla oli aina tapana tosiaan vähän irtautua todellisesta ratsun elämästä ja kesän loputtua tuntui kun olisi joutunut kouluttaa koko hevosen joka kerta aina uudestaan. Olinkohan koskaan tavannut yhtäkään hevosta, joka villiintyisi villihevoseksi laitumella, muita kun punarautias täysiveriruunani, joka nytkin pörhisteli parin metrin päässä minusta sieraimiaan ja heilautteli päätään epäluuloiseksi.

- Aiotko sä oikeasti selvitä tosta hevosesta elossa? Salma seisoskeli vieressäni ja tutkaili Alexin hermostunutta käytöstä, joka kyllä kieltämättä näytti myös jotenkin esitykseltä.
- Tää on tätä joka vuosi, harmi vain ettei ole enää Eetua ketä heittää tuonne selkään keikkumaan, hymähdin. Hetken suru puristi rintaani, kun ajattelin nuorta poikaa, joka oli aloittanut hoitajanuransa lähes täysin mahdottoman Alexin kanssa, kehittynyt niin huimasti muutaman vuoden varrella, että olin uskaltanut päästää hänet muutamiin kisoihin ehkä hieman hullun Alexin kanssa. Nyt Alexin ollessa uusissa hoitajahauissa pieni epäilys painoi rinnassani. Sellainen epäilys, että tulisinko koskaan löytämään yhtä hyvää hoitajaa Alexille, kun mitä Eetu oli. Ratsastajaa ja hoitajaa, joka pystyisi muuntautumaan hieman vinksahtaneen hevosen mielentilaan ja ymmärtämään ja kehittymään sen mukana.
- Kyllä se siitä, Salma kosketti käsivarttani ja katsoi minua myötätuntoisesti. Ilmeeni oli varmasti kertonut enemmän kuin tuhat sanaa. Minua pelotti, sillä tiesin etten selviäisi Alexin kanssa tässä elämäntilanteessa yksin.

Pyyhin harteiltani kaiken sen surun, mitä erehdyin taas hetkeksi ajattelemaan. Pujahdin Alexin tarhaan ja katselin sitä arvioivasti. Nämä olivat niitä hetkiä, kun siitä ei osannut sanoa juuta eikä jaata. Tulisiko se luokse kiltisti, niin kuin se oli oppinut tekemään taas viime talvena, ehkä kymmenettä kertaa vai oliko edessä taas uusi tuhannen yön taistelu, mitä jouduin joka vuosi kestämään sen kanssa.
- Tehdään tästä kerrasta helppo ja annetaan periksi. Käydään laukkailemassa maastossa niin saat purattua energiaa, ehdotin Alexille rauhallisesti, mutta ruuna nosti päänsä taivaisiin ja pörähti selvän kieltävän vastauksen. Huokaisin syvään ja laskin käteni alas. Tästä päivästä tulisi todennäköisesti pitkä, sillä en omannut samanlaista ymmärrystä Alexia kohtaan, kun mitä Eetulla oli ollut, että olisin jaknut juosta sen perässä. Istahdin vain alas tarhan nurkkaan ja rapisuttelin paperia. Alex tulisi minun luokseni, kun herralle itselleen niin sopisi.

Ja niin sitä aikaa vain kului. Alex seisoskeli tarhan toisessa päässä, härnäsi ravaamalla edes takaisin, vilkuili minua uteliaana ja yritti selvästi haastaa kivaan leikkiin mukaan. Istuin vain paikallani odottamassa sitä, se kyllä tiesi mistä tässä oli kysymys, mutta se oli päättänyt pitää päänsä ihan samalla tavalla kuin minäkin. Minuutit tuntuivat tunneilta ja kun ensimmäinen tunti tuli täyteen, ilmestyi Kasper juron näköisesti ja ojensi minulle kahvikupin.
- Tää oli lahja Annelta, kun se on kävellyt tästä ohi muutaman kerran ja ymmärtää tuskan kuulemma, Kasper kohautti vain olkiaan ja poistui sitten paikalta.
- Kiitos, huhuilin punatukkaisen pojan perään.
- Näetkö Alex, sä olet tässä leikissä nyt se pahis en minä, hymähdin tyytyväisenä ja hörppäsin kahvia.

Ja niin sitä aikaa kului taas vain lisää. Alex oli alkanut jo kyllästyä siihen ettei mamma halunnutkaan leikkiä sen kanssa tätä leikkiä ja käyskenteli jo lähempänä minua, kävi hakemassa ruohoa vehreämmältä puolelta, eli minun oikealta puoleltani. Tahtoessani olisin voinut napata ruunan kiinni siltä seisomalta, mutta sen jälkeen kaikki muu, mitä olisimme touhunneet, olisivat olleet oikeaa tahtojen taistelua. Minä vain odotin ja odotin. Odotin, kunnes Alex lopulta asteli luokseni ja painoi päänsä syliini kun lohtua hakeva surullinen pieni poika. Minä hymyilin tyytyväisesti ja kosketin sen silkkistä turpaa hyväksyvästi. Vielä siinä istuessani pujotin riimun Alexin päähän ja nousin vasta sitten ylös. Ensimmäinen tahtojen taistelu oli voitettu, mutta kuinka monta meillä oli vielä tämän päivän ja koko syksyn aikana tulossa. Taputin Alexia kuitenkin kehuiksi, tämä oli tätä aikaa, kun jokaisesta oikeasta liikkeestä sitä tuli kehua. Pitäisi muistaa sanoa siitä myös Annelle nyt kun tunnit alkoivat, muuten liian moni ratsastaja joutuisi syömään hiekkaa.

Odelie ja Alex
27 hoitomerkintä

[Viivi]

22.8.2015 – Uusi alku

Astelin tallin pihaan mietteissäni. En voinut vieläkään uskoa, että olin vielä Suomessa. Pari viikkoa sitten olin aivan varma, että muutan takaisin Saksaan opinnot suoritettuani. Veljeni kuitenkin bongasi Seppeleessä käynnissä olevan hoitajakurssin. Mitä minä siitä menetän, jos käyn sen veljeni iloksi, ajattelin ja pian olinkin jo kurssin suoritettuani lähettänyt hoitajahakemuksen Alexille. Hoitaja ehdokkaita oli paljon ja osa vielä paljon potentiaalisempia kuin minä, joten en voinut uskoa, että kuuluisin uusien hoitajien joukkoon. Kamat oli jo lähes tulkoon pakattu – siis ne, mitä vähäisiä omia tavaroita minulla veljeni kämpällä oli – ja olin jo valmistautunut muuttamaan takaisin Saksaan.

Eilen kuitenkin sain viestiä Annelta, että minut on valittu hoitajaksi. Olisin mennyt jo heti eilen tallille, mutta työni takia en ehtinyt. Nyt sitten kävelin talliin ja ohjasin askeleeni ylös oleskeluhuoneeseen. Kävin heittämässä tavaroitani kaappiini (ratsastussaappaat, ratsastushousut ja raipan yms.), jonka jälkeen menin tervehtimään oleskeluhuoneessa parveilevia ihmisiä.

Auringon ja Amelien tunnistin hoitajakurssilta. Aurinko hoiti Vennaa ja Amelie Valmaa. Vaaleahiuksinen poika esittäyi – joskin hieman vaisusti – Robertiksi. Poika oli arviolta noin minun ikäinen. Odelieksi, Alexin omistajaksi esittäytynyt nainen oli ruskeahiuksinen ehkä vähän reilu 20-ikäluokan tienoilla. 17-vuotias Inkeri hoitaa Siiriä ja minun ikäinen Rosa Kössiä.

Kävin ilmoitustaululla kurkkaamassa tämän päivän tuntilistat, eikä Alexia oltu otettu mukaan maadtoon, joten ajattelin harjata sen ja tutustua poikaan maastakäsin kentällä juoksuttamalla. Nappasin Alexin karsinan ovesta riimun ja riimunarun ja lähdin kävelemään tarhalle. Sain hevosen haku reissulle seuraa Rosasta, joka haki Kössin samasta tarhasta, kuin minä hain Alexin. Ihastelin Alexia hakiessani cremellon väristä ruunaa ja Rosa sanoi sen olevan Tollo. Salaa mielessäni toivoin, että pääsisin sillä joku kerta tunnille.

Talliin palattuamme hain Alexin harjalaatikon satulahuoneesta ja nappasin samalla suitset mukaan. Menin takaisin Alexin karsinalle ja aloitin harjaamaan sitä pitkin voimakkain vedoin. Alex ei ollut hirveän likainen, mutta hajasin ylimääräiset pölyt pois Alexin karvapeitteestä. Kavioita putsatessani Alex ei tahtonut nostaa jalkojaan, joten jouduin vähän nojaamaan ruunaa päin, jotta sain jalat nostettua. Sutisin Alexin lopussa ja kiinniti Deltan suitsiin, jonka jälkeen lähdin taluttamaan Alexia liinassa kentälle.

Robert oli kentällä tammansa kanssa, mutta lupasi, että saan juoksuttaa Alexia toisessa päädyssä ja Robert asettui toiseen päähän. Annoin Aleksin kävellä vasempaan kierrokseen omaa tahtia, mutta jonkin ajan kuluttua aloin pyytämään siltä ryhdikkyyttä ja reippautta. Maiskutin ruunan raviin ja tämä lähtikin heti lennokkaaseen ja reippaaseen raviin. Vaihdoin suuntaa rutiinina ja molempiin suuntiin ravanneena annoin Alexille luvan nostaa laukan. Pienet pyrähdykset alkuun ja komennettuani Alex laukkasi tasaista, kolmitahtista laukkaa. Pyysin laukan vielä toiseen suuntaan, kunnes pyysin Alexilta ravia ja ravuutin poikaa molempiin suuntiin. Lopuksi keräsin liinan lyhyeksi ja talutin Alexin portille. Robert oli kanssa tekemässä loppuverryttelyä, joten kysyin, lähtisikö tämä minun kanssa kävelemään lenkin maastossa loppukäynneiksi. Pienen empimisen jälkeen hän suostui ja kävimme lenkin Seppeleen takana olevalla lyhyellä maastopolulla. Lenkki oli aika hiljainen, enkä saanut keskustelua aikaan, vaikka yritin pystyttää jotain keskustelun tynkää. Ajattelin antaa olla. Kyllä Robert puhuisi sitten kun haluaa, ajattelin.

Riisuttuani ja harjattuani Alexin, vein sen tarhaan ja menin itse oleskeluhuoneeseen juomaan kahvia. Kaikki puhuivat koulusta sun muusta ja minä kouluni suorittaneena tyydyin kuuntelemaan muiden jutustelua. Kävin mielessäni läpi viimeaikojen tapahtumat ja hymähdin itsekseni. Tästä alkaisi uusi luku elämässäni ja toivottavasti jäisin tämän ansiosta Suomeen vielä pitkäksi aikaa.

Nastia ja Alex

1HM

[Viivi]

Astelin taukohuoneeseen hieman äkäisenä ja heitin tallikassina toimivan urheilukassin sohvan eteen ja lysähdin itse sohvalle. Taukohuoneessa istuvat Cella ja Rosa keskeyttivät keskustelunsa ja Robert oli oletettavasti vain kuunnellut tyttöjen juttuja, mutta hänkin loi pikaisen katseen minuun, ennen kuin jatkoi käsiinsä tuijottelua. Rosa loi kysyvän ilmeen joten aloin selittää
"Joku tallilla pyörivistä oli keksinyt erittäin mukavan jäynän ja kastellut Alexin karsinan turpeet läpimäriksi. Onneks Alex on tarhassa, mutta ei ollu hirveen kivaa alottaa tallipäivä kaikkien turpeitten vaihtamisella. Onneks Kasper tuli auttamaan. Muute en ois vielkää tehny sitä." Cellan suu loksahti auki ja hän kertoi, että eilen oli joku laittanut muutamaan karsinaan järkyttävän määrän omenoita.

Keskustelun lomassa muistin Robertinkin olevan seurassamme ja loin katseen häneen joka kysyi "onko kaikki okei?". Robert loi vaivaantuneen hymyn ja poistui vähin äänin paikalta. Jäin istumaan hiljaa paikalleni ja mietin, miksi Robert oli niin vaisu. Tallilla puhuttiin, että Robert oli ollut muutamaan otteeseen ahistuneen oloinen. Eilisen maastolenkin aikana Robert oli ollut hyvin vähäsanainen ja oli ainoastaan kerran vaikuttanut siltä että voisi saada keskustelun aikaa, mutta sekin oli päättynyt lyhyeen.

Nappasin kaapistani ratsastushousut ja -kypärän. Vein omat tavarani Alexin karsinan eteen ja kävin hakemassa pojan satulan, suitset ja harjapakin. Otin vielä riimun ja riimunarun kouraani ja lähdin hakemaan Alexia tarhasta. Huhuilin poikaa ja pian se ravasi tammer tömisten parin kaverinsa kanssa portille. Hätyyttelin Kössin ja Tollon pois ja pujotin riimun Alexin päähän. Suljettuani portin huolellisesti, lähdin viemään Alexia talliin.

Robert käveli minua vastaan tallissa ja loin hänelle hymyn. Ennenkuin olin mennyt kokonaan pojasta ohi, tämä ilmeisesti kävi kamppailua sisällään hymyilläkseen ja loppujen lopuksi poika väläytti hymyn, joka vaikutti hieman väkinäiseltä. Mietin taas hetken mikä pojalla mahtoi olla, mutta kun ajatukseni harhaili melkein mahdottomuuksiin, ajattelin antaa olla. Robert kertoisi itse jos haluaisi, fundeerasin. Kiinnitin Alexin käytävälle ja aloin harjaamaan ruunaa. Huolellisen harjauksen ja kavioiden puhdistuksen jälkeen asettelin satulan Alexin selkään ja laitoin satulavyön kiinni ensimmäisiin reikiin. Ujutin suitset päähän ja kiinnitin eilen pois ottamani ohjat takaisin niihin. Tämän jälkeen kiristin satulavyötä vielä hieman ja talutin ruunan kentälle.

Pitkien alkukäyntien jälkeen aloin ravailemaan harjoitusravissa taivutellen kulmissa ja volteilla. Pyrin välillä pysäyttämään Alexin suoraan ravista pelkällä istunnalla ja muutaman harjoittelukerran jälkeen se onnistuikin. Molempiin suuntiin verryteltyäni aloin tekemään pohkeenväistöjä siten, että tulin käynnissä keskihalkaisijaa pitkin ja vähän matkaa kuljettua aloin väistämään oikealle. Oikeeseen suuntaan väistöt meni ihan hyvin, mutta vasemmalle jouduttiin vähän aikaa harjoittelemaan.

Raviväistöjä tehdessäni huomasin että Odelie oli ilmestynyt kentän laidalle katselemaan. Sillä hetkellä tekemäni väistöt tehtyäni ratsastin Odelien luo.
"En nähny sua tallilla nii aattelin liikuttaa Alexin. Oisitko sä halunnu ratsastaa?" kysyin hieman pahoittelevasti.
"Ei ku ratsasta sä vaan. Meette hyvin." Odelie sanoi hymyillen. Loin kasvoilleni hymyn ja jatkoin ratsastusta. Nostin pitkillä sivuilla laukat yritin koota laukkaa pienistä pyrähdyksista ja kaahailuista huolimatta. Kun olin saanut pienet laukkapätkät onnistumaan ilman kaahailuja, aloin laukkaamaan kenttää ympäri kooten laukan lyhyillä sivuilla ja pidentäen askeleita pitkillä sivuilla. Lopulta siirryin raviin ja ratsastin eteen alas.

Tallissa otettuani kypärän pois tuumasin, että tulisin ostamaan ilmastoidun kypärän. Kesän kuumimmalle päivälle ei koulutreeni ollut ehkä paras vaihtoehto, mutta tulipahan sekin tehtyä. Riisuin Alexin hiostavista varusteista ja pyyhin märällä sienellä suurimmat hiet pois ja harjasin ruunan vielä pintapuolisesti. Heitin Alexin tarhaan ja menin itse taukohuoneeseen. Siellä istuvien tyttöjen - Rosan, Odelien, Inkerin ja parin muun, joiden nimiä en tiennyt - puheista päätellen Robert oli joskus aikaisemmin hoitanut Seppeleessä Vennaa ja muuttanut sitten takaisin britteihin. Ilmeisesti hän oli viimepäivien aikana tullut takisin. Liekö palaaminen tuntunut pahalta tai jotain, ajatteli startatessani veljeltäni lainattua autoa.

Nasu ja Alex
2HM