|
Post by Anne on Nov 9, 2010 21:56:47 GMT 2
Liinu on nyt fn eli finest rotunsa edustaja!
|
|
Lexie
Uusi ja innokas
Posts: 79
|
Post by Lexie on Dec 5, 2010 19:31:04 GMT 2
Maastossa Rensun ja Sastun kanssa. Tosi sählä kuva, aika pääsi loppumaan kesken. Tän on siis tarkoitus mukailla Sastun kirjoittamaa tarinaa =) Liinu & Lexie 14HM!
|
|
|
Post by Anne on Jul 7, 2011 19:59:50 GMT 2
ILMAN SATULAA-leiriReega ja Liinu Liekkijärvellä polskimassa. Spessu Reegalle leiriosallistumisesta!
|
|
|
Post by Anne on Aug 29, 2011 9:29:55 GMT 2
AlkeiskurssillaJeccu näyttää kurssilaisille kuinka satuloidaan. Spessu Jeculle!
|
|
Lexie
Uusi ja innokas
Posts: 79
|
Post by Lexie on Nov 23, 2011 17:57:18 GMT 2
23.11.11.
Karsinan ovi aukesi vastustellen. Yksi, kaksi askelta ja hautasin kasvoni pitkään mustaan harjaan. Käteni kiertyivät kouristuksenomaisesti hevosen kaulan ympärille. Silmäni kostuivat ja jouduin ponnistelemaan etten vain rupeaisi parkumaan niin että koko talli raikuisi. Rakas, rakas tuttu Liinuskani. Tamma tönäisi turvallaan selkääni ja urahti: minkä vuoksi sitä nyt näin kuristettiin?
Näin jälkeenpäin oli helppoa kysyä syyttävästi itseltään: kuinka saatoitkaan hylätä ja jättää taaksesi tämän kaiken ? Mutta ei se aivan niin helppoa ollut. Joskus elämä tarjoaa yllättäviä mutkia, tiettyjä vaiheita joista täytyy vain kahlata läpi, oli se kuinka epämiellyttävää. Mieleeni nousi epämääräisiä kuvia itsestäni murtuneena työvuoren keskellä, pojista jotka polttivat vierelläni bilemusiikin pauhatessa, rikkinäisestä kaljapullosta maassa, sateesta joka ropisi kattoikkunaa vasten noina loputtomina sisäisien kriisien päivinä. Se jakso elämästäni oli nyt ohi, jakso joka oli kasvattanut minua enemmän kuin olisin ensin uskonut. Minulla oli nyt erilainen olo, olin taas ottanut huiman harppauksen sisäisessä kasvussani.
Koko ajan olin lykännyt mielessäni tallille paluuta. Liian väsynyt, liian sitä, liian tätä. Ne olivat olleet vain tekosyitä. Olin ollut liian heikko tunnustaakseni itselleni että tosiasiassa pelkäsin. Pelkäsin mitä muut ajattelisivat. Pelkäsin muistoja jotka katselisivat minua silmiin joka nurkasta. Pelkäsin että minut olisi paikattu, että minun Liinuni olisi annettu jollekulle toiselle.
Oli vaatinut aikamoista rohkeuden puuskaa soittaa Annelle. Vastapainoksi sain kokea rajattoman riemun tunteen kun minut vastaanotettiin suopeasti ja sain tuntea itseni tervetulleeksi takaisin.
Seppeleeseen oli tullut aikamoisia muutoksen tuulia. Tarhoissa ravaili vieraita hevosia ja tallilaisporukassa oli mielettömästi uusia kasvoja. Ajattelin lämmöllä Miinaa, joka oli ollut ensimmäinen « ihmiskontaktini » tallilla, ja Ilua josta olin niin pitänyt. Ensimmäinen päiväni Seppeleessä tuntui niin kaukaiselta. Nyt oli vähän samanlainen fiilis : pitäisi tutustua kaikkiin uusiin otuksiin täällä.
Pujotin ruskean nailonriimun Liinun päähän ja talutin se käytävälle. -Sulla alkaa pian tunti, odotellaanpas sun ratsastajaa tässä, juttelin sitoessani sitä. Samassa näin Josefiinan tulevan ulos Eelan karsinasta. Jäykistyin; en ollut vielä ehtinyt jutella hänen kanssaan. Koetin kohottaa kasvoilleni anteeksipyytävän hymyn, mutta se taisi näyttää pelkästään surulliselta. -Mä olen täällä taas, sanoin hiljaa. Samassa ne tulivat : itsepintaiset-väärällä hetkellä tulevat- nolot kyyneleet. - No mutta rakas, tervetuloa takaisin! Jossu parahti ja koppaisi minut syliinsä. Lämmön tunne valtasi minut välittömästi ja pikku hiljaa itku vaihtui pieneksi nauruksi. - Huomasin että ette ole vaihtaneet Liinun hoitajaa vielä, sanoin pyyhkien poskiani. - Me oltiin jokseenkin varmoja että nähtäisiin sun naamaa täällä taas pian, Jossu vinkkasi silmää. Ei me susta noin helpolla luovuta.
Hymyilin kiitollisena. Nuoren tallinomistajan mentyä takaisin toimiinsa rupesin harjaamaan Liinua valmiiksi. Se ei ollut paljoa muuttunut: harja oli ehkä vähän pidempi, ja kasvava talvikarva sai sen näyttämään mukavan pörröiseltä. Vanha tuttu ilkikurinen pilke sen silmissä, sen tapa laittaa turpansa olkapäälleni olivat vielä tallessa.
Nuori tyttö jonka oli tarkoitus ratsastaa silmäterälläni saapui pian, ja rupesimme yhdessä laittamaan sitä valmiiksi. -Mä en ole tainnut nähä sua ennen, kukas sä olet? kysyi tyttö kummastellen minua. -Mä olen Liinun hoitaja, vastasin hymyillen leveästi, ja lausuessani nuo sanat äkillinen riemun tunne valtasi minut. Olin kotona taas!
|
|
Lexie
Uusi ja innokas
Posts: 79
|
Post by Lexie on Nov 29, 2011 22:51:51 GMT 2
29.11.11.
Tarkoitus oli vääntää hikistä treeniä mutta toisin kävi: Liinu kävi ylikierroksilla ja pomppi ympäri maneesia; niinpä luovutin ja menimme laukkailemaan pelloille illan hämärtyessä, että tamma saisi liiat höyryt pois.
|
|
Lexie
Uusi ja innokas
Posts: 79
|
Post by Lexie on Jan 21, 2012 1:06:20 GMT 2
Aattoratsastus 2011
|
|
|
|
Post by Britta on Nov 13, 2012 18:09:58 GMT 2
12.11.2012 – Uusia kujeita
Karsinan nurkassa kyhjötti rautias suomenhevosvarsa, emänsä nisää imemässä. Kurkin kaltereiden takaa tapahtumia. Nyt se lopetti luputtamisen ja näykkäisi emäänsä. Liinu koulutti tietenkin varsaansa tavoille ja näykkäisi sitä pienesti takaisin. Hymyilin näkemälleni. Nyt minulla sitten oli periaatteessa kolme hoitohevosta – Hype, Liinu ja tietenkin Huijari. Tai no, enemmänhän minä Huijaria hoidin kuin Liinua, mutta kyllähän se emäkin siihen samaan pakettiin kuului. Olimme sopineet annen kanssa siitä, että rupeaisin hoitamaan Huijaria, kun minulla oli kokemusta tuosta varsanhoidosta ja varsinkin siksi, että minulla oli vielä ikävä pientä varsa-Simoa ja samalla Riinaa. Huijari toimisi lohdun antajana, ja minä kouluttaisin siitä hyvää hevosta. Taru hoitaisi Huijaria minun kanssani, mutta olimme Annen kanssa sopineet hoitovuorot. Minä hoitaisin Huijaria ja Liinua maanantaina ja torstaina, Taru keskiviikkona ja perjantaina. Olin tyytyväinen näihin järjestelyihin, ja onnellinen siitä, että Tarukin saisi kokea varsan hoitamisen ilon. Jos hän ei olisi koskaan ennen varsaa hoitanut, niin olisihan siinä ainakin minä, Anne ja Elli apuna.
Pujahdin sisään karsinaan ja Liinu tuli suurena eteeni. Annoin tamman nuuskia itseni tarkoin – olinhan sille aivan uusi ihminen. ”No moikka”, tervehdin tammaa rapsuttaen sitä kaulasta. Liinu rentoutui silmissä; tykkäsi näemmä rapsutuksista. Huijari kurkisti emänsä takaa varovaisesti, ja Liinu jäi varsansa eteen rapsuteltavaksi. ”Joo, sieltäkö on ihana kun rapsuttaa, nii”, lepertelin suomalaiselle ja huomasin sen ummistavan silmänsä. Huijari tuli lähemmäs nuuskimaan minua, ja kyykistyin enemmän sen tasolle. Oripoju säpsähti kun liikutin kättäni, joten laitoin sen takaisin varsan eteen haisteltavaksi. Liinu meinasi litistää minut karsinan ja itsensä väliin, joten nousin taas ihmisten tasolle. ”Älä tyrki”, kielsin suomenhevosta. Minullapa ei ollut Seppeleessä ollut ikinä suokkia hoidettavanani, vaikka olihan minulla Latulassa Ämmä. Jatkoin Liinun rapsuttelua, ja samalla vaivihkaa kosketin Huijarin kaulaa. Ori kavahti taaksepäin, mutta palasi sitten lähemmäs; uteliaisuus oli viemässä voittoa. ”Voi pikkusta”, höpötin varsalle, ”Oot sinä kyllä vähä Liinuskan näköne.” Sain silitettyä varsaa hetken kaulasta, kunnes se koikkelehti pitkillä jaloillaan karsinan nurkkaan. Liinu meni perässä katsomaan, mitä varsallansa oli sanottavana. ”Upelot”, naurahdin pariskunnalle kyykistyen omaan nurkkaani karsinanoven viereen. Nojasin karsinan seinään ja katselin suomenhevosten touhuja. Meinasin kaatua käytävälle, kun joku avasi karsinan oven. ”No hellurei”, Annen ääni puhui, ”Olet vissiin löytänyt meidän ylpeydenaiheen.” Köhäisin pienesti. Nyt Annella oli sattunut virhe. ”Niin, siis ylpeydenaiheet”, Anne korjasi painottaen viimeistä t-kirjainta. Nainen naurahti. ”Sinä et näytä pääsevän yli etkä ympäri näistä varsoista tai niiden hoitamisesta.” ”No pakko myöntää että en”, sanoin suoraan. Virnistin hevosiin päin ja nousin sitten ylös. ”Tyttö tarvii hellän oriin”, tapailin laulun sanoja. ”Eikö Hyperion ole tarpeeksi ori?” Anne naurahti. ”No ei, tai siis korjaan; hellän orivarsan”, vastasin astuen karsinan ulkopuolelle. Liinu tuli tervehtimään Annea, ja kun tämä ei heti mammaa ruvennut silittämään, sai hän tuta hampaiden raivon. Tai siis nähdä. ”Eläpäs nyt!” Anne komensi suomipollea, rapsuttaen sitä kuitenkin päästä. ”Katsoppas, sieltä se pikku Huijarikin tulee”, Anne leperteli ja kyykistyi alemmas. Niimpä – Huju (uusi lempinimi!) oli tullut emänsä viereen. Anne antoi sille kätensä nuuhkittavaksi ja rapsutti sitä pienesti kaulalta. ”On se kyllä hyvä suomenhevonen”, nainen myönsi sipaisten naaman edessä roikkuvan hiuskiehkuran korvansa taakse. ”Varmasti”, sanoin hymyillen. Pitäisi muuten ostaa Hujullekin oma pikkuinen luonnonharjansa, samanlainen kuin Simollakin oli ollut. ”Kuten varmaan tiedät, nyt aluksi vaan sellaista koskettelua ja paijailua”, Anne ohjeisti minua jo minulle tutuista asioista. Nyökkäsin. ”Ja sitten koulutuksessa voi edetä harjalla kosketteluun ynnä muuhun sellaiseen, mutta kylläpä sä osaat. Ainakin toivottavasti. Ja tulet sitten kysymään apua tarvittaessa!” ”Jepjep, tiedän mistä sut yleensä löytää”, sanoin painottaen yleensä-sanaa. Anne naurahti. ”Jeespoks. Mutta minäpä lähden tuonne tuntia pitämään, jää sinä tämän kaksikon luokse tänne”, brunette sanoi rapsuttaen viimeistä kertaa suokkeja ja lähti talsimaan maneesille päin.
Sivelin Huijarin kaulaa sormillani, samalla rapsutellen Liinua, ettei se aivan mustasukkaiseksi tulisi. Hujun pieni, karvainen häntä pörräsi villisti osuessani silittelyssäni kohtaan, josta se erityisesti piti. Oi että. Kun hetkeksi lopetin molempien silittämisen, Huju kävi hörppäämässä maitoa toisessa karsinan nurkassa, Liinu kun sinne luotani lähti. Virnistin pienesti, ja jätin kaksikon keskenään karsinaansa; olihan jo tälle päivälle tapahtunut melko huimaa edistystä.
Kapusin portaat yläkertaan ja avasin olohuoneen oven. Huoneessa ei ollut muita kuin Pipsa syömässä eväitään. ”Guess what”, sanoin brunetelle mennen istumaan häntä vastapäätä pirttipöydän ääreen. ”No kerro”, Pipsa vastasi nielaisten palan leipäänsä. ”Musta tuli nyt Huijarin, ja Liinunkin hoitaja.” Pipsan silmät suurenivat. ”Oikeastikko? Vähänkö kivaa varmasti!” Nyökkäsin hymyillen. ”Niimpä. Mut tänään mulla oli eka tettipäivä”, selostin, ”Vähänkö oli opettavaista!” Pipsa nyökkäsi haukaten palan leivästään. ”Uskon”, tyttö sanoi suu täynnä leipää, ”Missä sie oot?” ”Eläinlääkärillä”, vastasin yksiselitteisesti. Pipsa nyökkäsi. ”Hei muuten, keitettäiskö kahvia?” kysäisin Pipetsulta (hihiii!). ”Mmh, ei miulla oikeen tee mieli”, brune vastasi pyyhkäisten suupieliään, ”Mutta glögiä voitas tehä!” Katsoin Pipsaa hieman oudoksuen. Glögiä? Eihän joulu ollut edes mailla halmeilla, ja mistä me glögiä taiottaisiin. ”Joo joo!” tyttö vakuutteli, ”Sitä on tuolla kaapissa.”
Istuimme Pipsan kanssa pöydän äärellä kuumat, glögiä täynnä olevat mukit edessämme. Puhalsin omaani ja hörppäsin siitä. ”Ai saakeli!” kiljaisin, ”Mun kieli palaa!” Pipsa repesi nauruun. ”No joo-o, kannattasko hieman oottaa, puhallella ja sekoittaa?” Nyökkäsin valitellen kieleni kohtaloa. ”Mites Kirsikalla on lähteny homma sujumaan?” vaihdoin puheenaihetta kielestäni Kirsikkaan. Hehe, tehotoistoa. ”Hyvinhän sillä! Tulevat Siken kanssa oikein hyvin”, Pipsa hymähti kääntäen katseensa ikkunasta ulos. ”Näenkö minä lumisadetta?” Pipsa kysyi hämmästyneenä. Kurkkasin ikkunan ruudun läpi ja silmäni suurenivat. ”Lunta!” hihkaisin iloisesti, liimautuen sitten ikkunalasiin kiinni. Yhtäkkiä ovi paukaistiin auki, ja hihittävä Inkeri astui sisään. Säikähdin ja katsoin Inkeriä silmät varmaan lautasten kokoisina. ”Uskoitte! Uskoitte!” tyttö nauroi hyppiessään ylös ja alas ovensuussa. ”Uskottiin mitä?” sain lopulta kysyttyä. Pipsa katsoi uudelleen ulos. Lunta ei satanut enää. ”Sen että sataa lunta”, Inkeri vastasi salaperäisesti, ”Mutta siitä ei enempää!” ”Mitä?! Mie kyllä omin silmin näin lunta”, Pipsa vakuutti. Minä varmistelin asiaa nyökkimällä vieressä. Inkeri vain nauroi ja lähti pinkomaan alakertaan. Jäimme Pipsan kanssa äimistyneinä katsomaan blondin ponnaripään perään. ”Ja mitäköhän tuo mahtoi tarkottaa?” Pipsa kysyi minulta. Kohautin harteitani, nimittäin milloin sitä Inksun tuollaisia juttuja ymmärtäisi.
Palasin takaisin Liinun ja Hujun karsinalle. Huijari nuokkui miltei keskellä karsinaa, Liinu taas yritti tökkiä varsaansa hieman sivummalle. Läsipää havahtui unestaan ja siirtyi emänsä tökkimänä nurkempaan. Hymähdin pienoisesti ja jäin hetkeksi seuraamaan parivaljakon touhuja.
Monen leikkiyrityksen, maidonjuonnin, pukkimisen, nukahtamisen ja vaikka minkä muun jutun jälkeen tohdin lähteä pois karsinalta. Kävelin taas portaiden alapäähän, jääden kuitenkin siihen miettimään. Mihin olinkaan lupautunut; kaiken muun kiireen keskellä minulla olisi nyt ”kaksi” uutta hoitohevosta. Pudistin päätäni. Olinko niin heikkosydäminen, etten vain voinut olla kysymättä avuntarpeesta? Ei, se oli jotakin muuta. Luulen, että se on vain sitä, että minulla on ikävä Simoa, ja haluan kasvattaa toisen varsan, huomata siinäkin kehitykset, samalla lailla kuin Scimmyssä. Mutta siinä oli kyllä jotakin elämää suurempaakin; jokin oli saattanut meidät yhteen. Naurahdin syvällisille mietteilleni ja astelin hitaasti narisevat portaat yläkertaan. Yläkerrassa otin avaimen peilinaluskaapista käteeni, kävelin kaappini luo ja työnsin avaimen lukkoon. Väänsin avainta lukossa, kuului ininää ja kaappi aukesi. Pitäisi pyytää Jaakkoa tai jotakuta herrasmiestä rasvaamaan saranat... Katselin kaappini oveen ripustettuja kuvia hymyillen. Muistoja muistoja; nyt oli puoli vuotta kulunut, itse asiassa vielä viikko, siitä kun sain hoitajan pestin Seppeleessä. Kaappini oveen pitäisi vielä lisätä Huijarin ja Liinun kuva(t), jolloin kollaasini olisi siltä erää täydellinen. Hymyillen suljin kaapin oven, vein avaimen takaisin piilopaikkaan ja lähdin lampsimaan ulos, odottelemaan varmaan pian saapuvaa kyytiäni.
Hieman tönkkö tarina, jotenkin ei kirjoitus luistanut kovin hyvin. Ja tämä(kin) tarina tarkoitettu eiliselle hoitovuorolleni, mutten kerennyt sitä eilen loppuun kirjoittaa.
|
|
Taru
Perustallilainen
Posts: 195
|
Post by Taru on Nov 14, 2012 19:26:20 GMT 2
Huijaria ja Liinua tapaamassa - keskiviikko 14.11.2012
Tallikäytävällä oli varsin hiljaista, kun astuin sinne Seppeleen tallin ovista. Kävelin pitkin harppauksin karsinalle, jossa Liinu olisi Huijarin kanssa. Nielaisin. Kurkkuani kuivasi. Tuskin pystyin edes hengittämään, kun jännityksestä kankeana kurkistin sisälle karsinaan, jossa pieni orivarsa seisoi emänsä vierellä. Astuin varovasti karinaan.
Huijari oli ensimmäisenä tunkenut turpansa taskuuni. Oripoika osottautui varsin uteliaaksi, eikä yhtään ujostellut. Silitin Huijarin pientä turpaa. Ori tykkäsi melkoisesti rapsuttelusta, ja minä tykkäsin vastaavasti Huijarin rapsuttelusta. En tietenkään väheksynyt Liinua, joka selvästikin halusi osansa rapsutteluista. Tutustuin kahteen uuteen hevoseen melko pitkän tovin ajan, mutta vähän ajan päästä kävin hakemassa harjat. Harjailin lähinnä Huijaria, koska olihan minulla sentään määrä hoitaa sitä. Liinua en kuitenkaan jättänyt unholaan, vaan harjasin sitäkin. Huijari osottautui todella uteliaaksi varsaksi, Liinu taas sählääväksi suokiksi. Sain kyllä päivän naurut, kun sain hoitaa tuota uteliasta sählärikaksikkoa. Harjat saivat kärsiä, kun Huijari halusi tutustua uusiin esineisiin vähän tarkemmin ottamalla ne suuhun. Minulla on täysi työ saada Huijari pysymään edes hetken aloillaan, kun sitä kiinnosti enemmän harjojen maistelu kuin paikallaan pysyminen. Porkkanan voimalla sain varsan pysymään harjauksen ajan paikallaan.
Liinulla oli tuuhea, upea harja. Sivelin tamman harjaa ja katselin kun Huijari imi maitoa Liinulta. Kun varsa sai tarpeekseen juonnista, se otti pienen ruokalevon. Sillä välin ehdin hyvin hoitaa Liinun, koska oria väsytti aika paljonkin. Liinu oli utelias hoidettava, mutta kuitenkin erilainen kuin Huijari. Huijarissa oli jotain orimaista, jotain hurmaavaa. Minua ärsyttävistä harjansyöntiyrityksistä huolimatta tunsin Huijaria kohtaan jotain aivan erityistä... Jotain hurmaavaa. Ehkäpä orin hurmaava ja utelias luonne sai minut rakastumaan tuohon pieneen ilopilleriin, jolla olisi vielä pitkä elämä edessään. Huijarin herättyä rapsuttelin sitä, puhellen sille lempeästi. "Sulla on vielä pitkä elämä edessäs", puhuin. Varsa repi takin hihojani ja taskuja. Naurahdin - tuollainen varsan pitääkin olla.
Tällainen pikkutarina ensitapaamisesta Liinun ja Huijarin kanssa :')
|
|
|
Post by Britta on Dec 2, 2012 18:19:27 GMT 2
03.12.2012 – Pitkästä aikaaSivelin Huijarin silkkistä turpaa. Ori oli kasvanut siitä, milloin aloitin sen hoitamisen. Vahvistunut, paljonkin. Läsipää pukki minua herkkujen toivossa, ja annoin sille taskuni pohjalla lojuneen hevosnamin. Liinu tuli tarkistamaan tilanteen, ja annoin sillekin namin, jonka se otti vastaan ahneesti. Tamma pukki varsaansa kauemmas, mutta minä siirryin niin, että sain siliteltyä molempia. Kaksikymmentä päivää sitten(, jos nyt laskin oikein,) aloitin Huijarin ja siinä sivussa myös Liinun hoitamisen. Tänään huomasin ilmoitustaululla lapun Hujun hoitajahausta ja samalla ratsuttajahausta. Tämä tarkoittaisi sitä, että minä varmaankin joutuisin lopettamaan ihanan orivarsan hoitamisen. Silmäni vettyivät hieman. Varsa sentään olisi täällä, toisin kuin Simo, joka siirtyi Järnbyyn. Olihan minulla mahdollisuuksia käydä sitä katsomassa, ja olinkin käynyt. Hieno siitä on tullut. Mielessäni muhi kuitenkin ajatus, joka oli hieman pöljä. Tai uhkarohkea. Minä voisin hakea Huijarille hoitajaksi, olihan haku kaikille avoin, myös vanhoille kävijöille. Olen myös ratsuttanut Sinnan apuna joitakin varsoja joskus, joten tiesin miten toimia. Ainakin minulla olisi paljon avunantajia, kun niitä tarvitsin. Jätin ajatuksen muhimaan pääkoppani syövereihin ja jatkoin Huijarin ja Liinun hellimistä. Laskeuduin istumaan, en nimittäin jaksanut enää seistä. Huijari tunki viereeni ja rupesi haistelemaan taskujani. Hassuliini. Rapsutin varsaa harjamarron luota, ja suomenhevosen pieni karvahäntä vispasi. Hymähdin. Tulisin ainakin ikävöimään näitä hetkiä. Tarkoitettu huomiselle hoitopäivälleni. En kerkeäisi huomenna varmaan tätä tänne laittaa, joten tadaa - se on täällä jo tänään! Tässäkin kuva pääosassa.
|
|
|
Post by Clara on May 28, 2013 19:27:04 GMT 2
Uusia tuttavuuksia[/size] 28.5.13
Puiden takaa pilkotti Seppeleen ratsastuskoulun katto. Kurvasin tallin pihaan ja hiljensin vauhtia hieman epävarmasti. Olin vasta viikko sitten muuttanut paikkakunnalle, enkä tuntenut ketään. Tänään olin sitten käynyt tutustumassa uuteen kouluuni, jossa aloittaisin ensi syksynä. Siellä oli ihan kivaa, tosin kaikki tuijottivat minua. Mutta kaipa se on ihan yleistä, että uusia ihmisiä tuijotetaan. En vain ole koskaan ennen muuttanut.
No, pari päivää sitten huomasin lehdessä ilmoituksen Seppeleen ratsastuskoulusta, joka sijaitsi vain neljän kilometrin päässä uudesta kodistani. Olin empimättä kirjoittanut tallin omistajan puhelinnumeron ylös. Päätin soittaa tallille, ja kysyä oliko siellä hoitohevosia vapaana. Ystävällinen nainen langan toisessa päässä, Anne, kertoi, ettei vapaita hevosia valitettavasti ollut, paitsi eräs suomenhevostamma pihatossa, joka sijaitsee kuulemma muutaman kilometrin päässä Seppeleestä. Sanoin, että minä hoitaisin kyllä mielelläni pihattohevosta, mutta mietin myös, että pitäisikö minun käydä joku hevosenhoitokurssi. - Yleensä tuntihevosia hoitaakseen on pitänyt käydä hoitokurssi, mutta kun on kyseessä pihattossa asuva hevonen, niin ei tarvitse, Anne vastasi. Sovimme päivän, milloin aloittaisin, ja niin minusta tuli onnellinen hoitaja.
Niinpä laskeuduin nyt pyöräni satulasta alas ja jäin seisomaan epäröiden tallin pihalle. Kentällä oli ilmeisesti menossa joku tunti, ratsukot kiersivät kehää, ja opettaja huusi tuntilaisille ohjeita. Muuten tallinpiha oli aika autio, vain eräs tyttö ruunikon kylmäverisen kanssa oli lähdössä metsään. Päätin jättää pyöräni muiden pyörien sekaan tallinoven viereen. Kaivoin avaimen tallilaukustani ja lukitsin pyörän. Äiti aina vannotti pitämään pyörän lukossa, vaikka olin kyllä aika varma, ettei kukaan viitsisi pyörääni varastaa. Mutta toisaalta ymmärsin häntä, olihan hänen pyöränsä varastettu joskus hänen ollessa opiskeluikäinen.
Vedin syvään henkeä, ennen kuin kiskaisin painavan tallinoven auki. Vastaani lehahti lämmin hevosen, heinän ja lannan tuoksu. Astelin käytävälle, joka oli aika autio. Heti edessäni käytävän toisella puolella näin suurehkon karsinan, jonka oven yli kurkisti kaksi shetlannin ponia. Katsoin oikealle, ja huomasin jonkun pesuboksissa. Keräsin rohkeuteni ja kävelin pesarille. - Moi, voisiksä kertoo mistä tauottaisin Annen? Kysyin tytöltä, jolla oli pinkit otsahiukset. - Ei tänää enää pietä tunteja, viimene on nytte menossa, tyttö vastasi hieman kankeasti. - En oo tulossa tunnille, oon Clara ja alan hoitaa yhtä pihattohevosta, selitin. - Aa joo... Mä oon Aino, tyttö vastasi hieman anteeksipyytävästi. Nyökkäsin. - Ja Annen löydät toimistosta, se on tossa ihan lähellä, Aino lisäsi osoittaen kädellään oikean oven. - Okei, kiitti! huikkasin ja lähdin ovea kohti. Tyttö vilkutti ja jatkoi tumman hevosensa harjausta.
Koputin varovasti toimiston ovea, ja hetken kuluttua ruskeahiuksinen nainen tuli avaamaan. - Hei? hän tervehti kysyvästi. - Moi, oon Clara, soitin sulle pari päivää sitten, kerroin. - Aa, tuu vaan peremmälle, Anne pyysi. Seurasin Annen perässä toimistoon ja istuin pöydän toiselle puolelle siniseen tuoliin. Annen työpöydällä kohosi monta paperipinoa, hän oli selvästi kiireinen. - Niin siis... aloitin, mutta sanat tuntuivat katoavan mielestäni kuin tuhka tuuleen. Sanat, joita olin pyöritellyt mielessäni monta kertaa. Mitä sanoisin?
Vilkaisin Annea avuttomasti. Hän hymyili ja jatkoi puhettani: - ... Haluaisit siis aloittaa Kamuliinin hoitamisen? Nyökkäsin. - Liinu asuu siis pihatossa, Anne jatkoi. - Se on kiltti, ja pärjäät sen kanssa varmasti. Mutta ratsastaessa pitää olla kunnolliset avut, muuten se voi vähän laittaa vastaan. Mutta sitä ei tässä lähiaikoina ole paljoa liikutettu, joten aloita vaikka pienistä talutuslenkeistä, Anne neuvoi. Nyökkäsin taas. - Pihatossa on kaksi osaa, toisessa on orit ja ruunat, ja toisessa tammat. Liinun lisäksi on toinen tamma, Riina, jota minä käyn välillä hoitelemassa. Sinä huolehdit tammojen puolesta, ja Bassen hoitaja Inga - Stina hoitaa toisen puolen, Anne neuvoi vielä. Nyökyttelin. - Eikä sitten muuta, varusteet ja harjat löytyvät yläkerrasta, Anne sanoi lopuksi. - Okei! Anne hyvästeli minut, ja niin lähdin toimistosta. Ovi naksahti kiinni perässäni. Aino oli saanut hoidokkinsa harjattua, ja hän oli lähdössä pesupaikalta. - Hei, haluutsä, että tuun näyttää sulle pihattoo? Aino kysyi. - Mä nimittäin lähen Gitan kaa kävelylle maastoon, hän jatkoi. - Joo, kiitti. Anne kyllä kertoi missä pihatto on, mutta en ehkä muista niitä kaikkii ohjeita... Mutisin. Aino nyökkäsi, ja lähdimme tallista. Aino talutti Gittaa ja minä kävelin hänen vieressään. - Mikä ton sun ponin nimi on? kysyin kun olimme lähteneet tallinpihasta. - Gitta, eikä se oo mun! Aino melkein kivahti. - Ai, totesin hieman hämmentyneenä napakasta vastauksesta. Jatkoimme matkaa hiljaisuuden vallitessa. Tarkkailin ympäristöä, peltoaukeita ja kumpuilevia kuusimetsiä. Vähän väliä joku rasahti metsässä, ja Gitta seurasi korvat hörössä ääniä. Tai ehkä se katsoi vain tien vieressä kasvavaa ruohoa.
Hetken päästä Aino huokaisi syvään: - Mä vaan niin toivon, että Gitta olis mun omani... Nyökkäsin. Ymmärsin nyt Ainon tiukan vastauksen. Jatkoimme matkaa jutellen niitä ja näitä, kunnes viimein punainen pihaton seinä pilkotti puiden takaa. - Perillä! Aino hihkaisi. Katselin uteliaasti ympärilleni. Tarhoja oli kaksi, lähemmässä seisoi korvat hörössä kaksi hevosta, vaaleanruunikko ja -rautias. - Moips typyt, Aino tervehti. Kävelin hänen perässään aidalle tervehtimään hevosia. - Tää ruunikko on Liinu, sitä sä varmaa alat hoitaa? Aino esitteli. Nyökkäsin. - Moi Liinu... ootpas söpö! mutisin. Aino kertoi, että toinen hevosista oli Riina. - Kai sä pärjäät nyt? Kun mun pitäs lähtee... - Joo, kiitti tosi paljon, vastasin kiitollisena. aino nykäisi Gitan narusta, ja he lähtivät kävelemään tallille. - Moikka! Aino hihkaisi. Vilkutin iloisesti heidän peräänsä. Sitten käännyin Liinun puoleen. - Mä käyn ettii sun riimun, niin pistetään töpinäks, sanoin.
Pihaton yläkerran ovi natisi hiukan, kun vedin sen auki. Edessäni avautuvassa huoneessa tuoksui hevonen ja vasta rasvattu nahka. Suitset ja satulat oli ripustettu yhdelle seinälle nimikoituna, ja toisella seinällä oli hyllyjä hevosten muille tavaroille. Kävelin hyllyn luo ja löysin sieltä Liinun nimellä varustetun harjapakin, ja sen päältä riimunnarun ja riimun. - Nää taitaa olla Liinun, mutisin itsekseni. Bassen hoitaja oli tainnut käydä täällä jo tänään, sillä lattia oli lakaistu ja huone muutenkin siisti. Suljin oven perässäni ja laskin harjapakin tarhan portin viereen. - Tuus Liinu, putsataan sua vähän, kutsuin. Liinu höristi korviaan ja lähti askeltamaan käyntiä luokseni. - Hieno tyttö, sua ei ookaan varmaa vähään aikaan hirveemmin harjattu, eikä liikutettu... totesin pujottaessani riimua suomenhevosen päähän. Ja tosiaan, tamma oli aika likainen ja hieman pullea... - Hei Riina, sä jäät sinne, huusin kun rautias tamma yritti lähteä kaverinsa mukaan. Salpasin portin nopsaan ja solmin Liinun kiinni vetosolmulla aitaan. - Aloitetaan kumisuasta, sanoin ja poimin etsimäni harjan laatikosta. Aloin tehdä kevyitä, pyöriviä liikkeitä. Ja kyllä sitä likaa lähtikin oikein kunnolla. Liinu oli kiltisti, mitä nyt vähän arkaili vatsasta harjaamista. - Noin, hyvä tyttö, sitten vielä pölyharjalla, kehuin tammaa. Tiputin kumisuan takaisin laatikkoon ja poimin uuden harjan käsiini. Pölyharjalla sain irtokarvat ja -liat pois, ja tämän kevyen harjauksen jälkeen liinu näytti jo paremmalta. - Ei oteta nyt enempää, kun et oo varmaan lähiaikoina tottunu harjaukseen... Tosin sähän ootkin pihatto hevonen, juttelin iloisesti. Liinu pärskähti ja polkaisi hieman kärsimättömästi jalkaansa. - Hei, malta nyt vielä hetki, komensin nauraen. Liinu heilautti päätään ja kiljaisi ilmoille hirnahduksen, johon pihaton toisen puolen hevoset vastasivat samalla mitalla. - Joo joo, vielä kaviot, nii sitte on hyvä... mutisin etsiessäni kaviokoukkua. - Siinä! iloitsin. Siirryin Liinun viereen ja aloin liu'uttaa kättäni pitkin sen jalkaa. Samalla nojasin hieman sen lapaan, jolloin Liinun oli pakko nostaa etustaan. Tarrasin kevyesti kiinni jalkaan, vaan liinupa kiskaisi sen alas. - Ei YHTÄÄN tuota, komensin painottaen jokaista sanaa. Tartuin uudelleen jalkaan, tällä kertaa rautaisella otteella ja otin kavion jalkojeni väliin. Raaputin liat irti, ja sitä likaa kyllä olikin. Liinu pyristeli hiukan vastaan, mutta pysyin tiukkana, joten Liinu luovutti. Loputkin jalat se antoi putsata kiltisti, mutta kun päästin sen irti tarhaan, niin kyllä se juoksi ja kovaa! - Kyllä sä kohta totut tähän, mähän oon nyt sun hoitajas! m,utisin. Liinu oli selvästi hieman laiskistunut, mutta päätin ottaa tavoitteekseni palauttaa se ennalleen kesän aikana.
Nappasin harjapakin ja riimut mukaani ja vein ne takaisin varustehuoneen hyllylle. ovi napsahti kiinni perässäni, ja raahustin vielä tarhalle hyvästelemään Liinun. - Nähään taas pian, et sä musta noin helpolla pääse, hymyilin tarhassa riehuvalle tammalle. - Heippa, näkemisiin, huikkasin. Lähdin talsimaan Sepppeleen tallia päin, missä hyppäisin pyörän satulaan ja polkisin kohti kotia.
Clara♥Liinu 1HM
|
|
|
Post by Clara on May 31, 2013 19:45:35 GMT 2
Kävelyllä31.5.13 Kävin taluttamassa Liinua läheisillä metsäteillä. Typy oli hieman laiska, usein sai olla nykimässä päätä ylös ruohikosta:) Clara♥Liinu 2Hm
|
|
|
Post by Clara on Jun 14, 2013 20:39:54 GMT 2
Koiranilmaa 14.6.13
Pitkästä aikaa olin taas menossa pihatolle. Koulun loppumisen jälkeen minulla oli ollut paljon tekemistä; leiriä ja vanhojen kavereiden tapaamista. Nyt pääsin kuitenkin pitkästä aikaa käymään pihatolla.
Siinä siis poljin pyöräni kanssa metsätietä, jota varjostivat tummat taivaalta roikkuvat pilvet, jotka enteilivät sadetta. Ilma oli hieman painostava ja nihkeä, hiukset liimautuivat päätä pitkin, ja itikat inisivät korvan juuressa. Helpottuneena jätin pyöräni aidan viereen ja vilkuilin ympärilleni. Tarhat vaikuttivat autioilta, joten epäilin hevosten pureskelevan heiniään pihaton sisällä. Kipusin ylös varustehuoneen ovelle, ja iloisena astuin hevosen ja nahan tuoksuiseen huoneeseen. Löysin harjapakin hyllystä, ja riimun näin oven vieressä naulassa roikkumassa. Palasin itikoiden sotatantereelle ja sujahdin aidanraosta tarhaan. - Liinu! Hei missä sä oot? kutsuin kysyvästi. Kuulin töminää pihatosta, mutta tammuli ei suostunut tulemaan ulos. Niinpä lähdin itse sitä hakemaan. Pihatossa oli lämmin, ja tammat söivät kaikessa rauhassa heiniään. - Moro Liinu! tervehdin. - Kuules, nyt on ruokailu ohitse ja työn aika! patistin ja siirryin tamman pään viereen, jotta saisin riimun laitettua. Sujautin riimun Liinun päähän, niskahihnan korvien taa ja turpahihnan turvan ympärille. - Tuus nyt, mutisin ja nykäisin tamman pään ylös. Talutin Liinun tarhasta, ja se seurasi minua hieman vastahakoisesti. Kiinnitin sen puomiin, ja harjasin suurimmat liat pölyharjalla nospasti pois.
- Eiköhän mennä, totesin puhdistettuani vielä kaviot. Tamma pärskähti, kun Riina kurkisti pihaton ovelta. - En mä sua mihinkää vie, huudahdin, ja tamma veti päänsä takaisin pihaton uumeniin. Liinu hirnahti kutsuvasti toverilleen, joka vastasi hirnahtaen pihatosta. - Mennääs jo, patistin, ja nykäisin tamman liikkeelle. Tallustelimme metsikössä pois pihatolta. Välillä Liinu yritti hieman nykiä tien viereen ruohotupsuja kohti, mutta estin sen aikeet välittömästi tiukentamalla otettani narusta. - Nyt loppuu laiskottelu, tänään kiivetäänkin Pyöstinvuorelle, keksin. Liinu tuhahti ja vilkaisi minua epäilevästi. - Joo, niin tehää! Äläkä yritäkkään, on aika saada sun pömppömahas pois, nauroin ja vilkaisin hieman pulleaa tammaa. Lätkäisin taas yhtä inisijää, ja se tipahti tuupertuneena tielle. Vilkaisin epäröiden tummia pilviä, joista alkoi pikkuhiljaa tipahdella pieniä pisaroita. - Käydään vaan pyöstinvuorella, ei pieni sade meitä tapa, mutisin tammalle. Pisaroita tipahteli yhä tiuhempaan, ja kun saavuimme Pyöstinvuoren juurelle, satoi jo kunnolla. Fleecehupparini ja lökähousuni kastuivat hetkessä, hiukset valuivat vettä ja kura lätsähteli saappaiden alla. Mutta ainakaan itikat eivät enää kiusanneet. Lähdimme kulkemaan kuraista tietä Pyöstinvuoren rinnettä ylös päin, molemmat, sekä minä että Liinu hieman vastahakoisina. Saappaat lipsuivat liukkaalla tiellä, ja oli välillä lähellä, etten kaatunut. Eteneminen oli työlästä, mutta jatkoimme silti etenemistä. Liinu painoi päänsä vastatuuleen, ja asteli varmajalkaisesti liukkaalla polulla. Pitkän, märän, kuraisen ja raskaan urakan jälkeen olimme viimein huipulla. Pisaroita tihutti nyt vähemmän, suuria pisaroita ei onneksi enää tullut. Istahdin kaatuneen puunrungon päälle lepäämään. Jalkoja hiersi, kumisaappaat eivät olleet paras vaihtoehto kävelyyn. Hengitin syvään, ja kerättyäni voimani johdatin Liinun vuoren toista puolta alas. Alastulo olikin helpompi, vaikka siinäkään jalat eivät tahtoneet pysyä alla. - Kyllä me kestetään, sanoin puuskuttavalle ja märälle hevoselle.
- Ei tää onnistu, puuskahdin tallilla, kun yritin harjata mutaa pois Liinun vaaleasta karvasta. Tamma oli yltäpäätä mudassa, ja niin olin minäkin. Tulin tulokseen, että muta ja takkuinen harja saisivat odottaa huomiseen, silloin ne olisivat kuivat ja helpompi harjata. Tarkastin Liinun kaviot ja aloin hieroa sen kaulaa, jottei sille tulisi kylmä. Tammuli lepuutti toista takastaan ja ummisti silmänsä. - Onko kivaa kun veri kiertää? kysyin lempeästi tammalta. Siirryin jalkoihin, ja testasin etteivät ne olleet kuumat, kun ne olivat rasittuneet tavallista enemmän. Venytin Liinun jalat ja hieroin vielä kyljet. Se pärskähti, kun lopetin hieronnan. Taputin sitä kaulalle ja irroitin sen aidasta. Talutin Liinun tarhalle ja suljin portin perässämme. - Huomenna tuun pesee sut ihan kunnolla, ja käyään ihan vaa rennolla lenkillä, kerroin lempeästi. Silitin tamman otsaa ja päästin sen irti. Liinu pärskähti ja lähti talsimaan pihatolle. Kävelin sen perään ja tarkistin hevosten heinät ja vedet. - Noin, heissulivei, huomiseen! hyvästelin tammat. Vein harjat ja riimut varustehuoneeseen. - Huomenna taian pestä harjatkin, huokaisin ja vilkaisin aika kuraisia harjoja. Lakaisin lattian ja suljin oven huolella. Laitoin kypärän päähäni ja hyppäsin pyörän selkään. Vilkaisin vielä pihattoa, ennen kuin polkaisin pyörän vauhtiin.
Clara♥Liinu 3hm
|
|
|
Post by Clara on Jun 15, 2013 14:41:59 GMT 2
Uusia tuulia 15.6.13
Avasin painavan, puisen tallin oven. Vastaani pelmahti hevosen, heinän ja lannan tuoksu sekä lasten äänet. Tunnit olivat alkamassa, ja talli oli täynnä tunnille meneviä lapsia. Olin päättäny vilkaista itse Seppelettä, kun en siellä ollut käynyt sitten toukokuun. Ihmettelin, miksi kaikki parveilivat ilmoitustaulun luona, eivätkä hoitaneet hevosia. Yleensähän tuntilaiset halusivat hoitaa hevosensa tunnille, tai minä ainakin halusin, silloin kun vielä olin käynyt tunneilla. Menin joukon taa ja yritin kurkkia, mikä siellä nyt niin ihmeellistä oli. - Tuu jo Kata! eräs tummahiuksinen tyttö hihkaisi ja kiskaisi edessäni olevan silmälasipäisen tytön mukaansa. Näin eteeni avautui pieni aukko, josta pujottelin lähemmäs taulua. Ja siinä se oli, kaikessa komeudessaan, ilmoitustaulu kera monien lappusten. Ensimmäisenä huomasin suuren, vihreän ilmoituksen, jossa luki: " Suunnistuskilpailut". Silmäilin luokkia, ja päädyin osallistumaan niistä yhteen vapaana olevalla Rotterdamilla. Mutta ei ihmiset suunnistuskisojen ilmoitusta katsoneet, ei vaan taulun toisessa reunassa olevaa lappua. "Hoitajakurssi", siinä luki.
Sydämeni sykähti pari ylimääräistä kertaa, kun tajusin voivani osallistua siihen, ja hakea jollekin hoitajaa kaipaavalle hevoselle, jotka oli listattu viereiseen paperiin. Tuntilaiset taisivat tajuta myöhästyvänsä tunneilta, elleivät menisi hoitamaan ratsujaan, ja pian olin yksin suuren ilmoitustaulun edessä. Vapisevin käsin kirjoitin nimeni hoitajakurssin lappuun. Painoin mieleeni hoitajaa hakevien hevosten nimet, ja lähdin etsimään niitä autiosta tallista, josta moni hevonen oli jo mennyt tunnille. Yläkerrasta kantautui hoitajien nauru, kun he pitivät hauskaa tunnin ajan. Huomasin, että vain muutama hoitajaa hakeva hevonen oli tallissa. Samassa saavuin karsinan luo, jossa harmaa laukkipäinen hevonen värjötteli. - Tulehan, en mä sulle pahaa tee, mutisin tammalle. Se vain katseli minua pelokkaasti karsinan perältä. Ihastuin tamman sirouteen ja siihen, miten ujo se oli. Hengähdin syvään ja vilkaisin alas hevosen nimikylttiin. "Lashay, Laila". Tamma haki hoitajaa! Äkkiä tunsin halua hoitaa tammaa, se vain oli vienyt sydämeni. Mutta samalla jokin sisälläni muistutti minua Liinusta, söpöstä tammasta. Mutta jokin paljon vahvempi tahtoi hoitaa Lailaa, tukea sitä. Laila tarvitsee ystävän, joka tukee sitä. Liinulla on kaikki hyvin. Katsoin arkaa tammaa. - Mitä luulet, voisko meistä tulla ystäviä?
Laahustin pyörälleni. Sisälläni pyöri tunteiden myrsky, en tiennyt mitä ajatella. Pidin Liinusta, mutta Laila... Hyppäsin pyörän selkään, ja poljin niin kovaa kuin vain pääsin. Tuuli pyyhki kasvojani, vei sekavat ajatukset pois. Pihatolle saapuessani olin hengästynyt ja kuumissani. Hain rutiinin omaisesti harjat ja riimun ylhäältä, ja sujahdin hakemaan Liinua. - Hei typy, tervehdin pihaton ovella notkuvaa tammaa. Sujautin riimun sen päähän ja talutin sen aidalle harjatavaksi. Eilispäivän sateista oli enää muistuttamassa kura Liinun vaalealla karvalla, sekä vesilammikot tiellä. Pyöritin kumisualla kurat pois, ja pölyharjalla siistin irtoliat. Harjan ja hännän selvittämiseen meni kauan, mutta pian ne laskeutuivat kauniisti lainehtien. Putsasin vielä jalat pehmeällä harjalla ja kaviot kaviokoukulla. *** -Mitä mieltä oot? kysyin Liinulta. Olimme kävelleet metsään, jossa oli mukavan viileää. Olin istunut sammalmättäälle, ja nypin pieniä vihreitä heiniä maasta. Mietin aamuista tapausta tallissa. - Pitäiskö mun hoitaa sua vai Lailaa? jatkoin. Liinu vain pureskeli heinää. Tämän oli tarkoitus olla kävelylenkki, mutta nyt halusin ajatella rauhassa. - Ajatteles, jos en jonain päivänä enää tulisikaan hoitamaan sua... mutisin. Liinu vaan söi ja söi. - Mitä mä teen? kuiskasin. Yhtäkkiä Liinu lopetti syömisen ja nosti päänsä ylös. Se katsoi minua suurilla, tummilla silmillään, joista huokui äidillinen lempeys. Ja silloin tiesin mitä tekisin.
Clara♥Liinu 4hm
|
|