Post by Sara on Oct 3, 2017 19:38:21 GMT 2
3/10/2017 Kärryt
Tänään harjatessani Huiskaa tuttuun tapaan aitalla mä heräsin siihen tunteeseen, että mulla ei ollut kavereita. Ei Seppeleessä, ei vapaa-ajalla, ei oikeastaan missään, paitsi Ruotsissa. Mutta nyt mä asuin Suomessa, Liekkijärvellä, missä mulla ei ollut yhtään ainuttakaan kaveria. Ja sitä mä en itsekään käsittänyt, miten ihmeessä mä tähän tilanteeseen oikein olin päätynyt, sillä mä olin kuitenkin helposti lähestyttävä ja sosiaalinen tapaus. Seppeleessä mä kyllä tiesin porukasta suurimman osan nimeltä, mutta en oikeastaan sen kummemmin tuntenut ketään. Seppeleessä tuntui olevan tosi tiivis hoitajaporukka, johon mä en kuulunut. Tänään Wenla ei ollut edes muistanut mua. Wilman lopetettua Hestian hoitamisen Tuulia oli mun ainoa kaveri Seppeleessä, mutta nyt sekin oli lähtenyt Saksaan viettämään aupair-vuotta ja musta oli tullut sen myötä Huiskan ainoa hoitaja. Huiskakin asui aitassa, jossa harvemmin oli ketään samaan aikaan mun kanssa paikalla, joten varsinkaan sieltä käsin oli vaikea ystävystyä kenenkään kanssa.
Hoitajahaut olivat myös olleet joten tallissa oli taas uutta, innostunutta porukkaa pyörimässä uusien hoidokkien kanssa. Jotenkin musta tuntui että ne jotenkin super helposti olivat päässeet mukaan kärryille, ja ne eivät edes näyttäneet niin uusilta kuin olivatkaan. Ne ei näyttänyt olevan läheskään niin hukassa kuin minä. Musta taas tuntui, että vaikka mä kuinka yritin juosta niitä kärryjä kiinni, juuri kun mä olin hyppäämässä niiden kyytiin ne kiihdyttivät vauhtia ja mä tömähdin vain maan kamaralle kärryjen jatkaessa matkaansa ilman mua. Se tuntui melko masentavalta.
"Ehkä mulla joskus on vielä kaveri, jonka kanssa käydä maastossa ihailemassa syksyn värejä ja sänkkärillä laukkaamassa täysiä", mä huokaisin Huiskalle harjaamisen lomasta. "Sellainen kaveri, jonka kanssa pitää hauskaa nauraen tyhmille jutuille ja viettää aikaa yhdessä myös tallielämän ulkopuolella."
Onneksi oli sentään Huiska, sitä mä sain hoitaa niin paljon kuin ikinä jaksoin, mutta olisihan se kivaa, jos olisi edes yksi kaveri. Sekin riittäisi.
Synkkiin ajatuksiini vajonneena mä olin ihan ajattelematta hoitanut ja varustanut Huiskan kokonaan. Rautias suomenhevostamma puhalsi ilmaa sieraimistaan mun naamalle, kun me odoteltiin, että sen ratsastaja saapuisi paikalle. Huiska oli menossa alkeisestetunnille, sinne se sopi kuin nenä päähän. Vauhtiahan sillä kyllä yleensä riitti, mutta se oli silti tosi kiltti ja teki kaikkensa saadakseen pidettyä ratsastajansa selässään. Se oli kiistämättä yksi sen tamman parhaista puolista.
Jenna-nimisen tytön saavuttua paikalle me odoteltiin hetki, että hevoset voi viedä tuntia varten maneesiin. Kun kello oli viittä vaille kuusi, mä ojensin Jennalle Huiskan ohjien päät ja se lähti taluttamaan tammaa punaista maneesia kohti. Mä seurasin mukana ja maneesin päästyä autoin tytön vielä selkään asti. Sinne päästyään brunette tyttö kiitti mua avusta ja painoi jalkansa rautiaan tamman kylkiin, joka lähti kävelemään rauhallisesti pitkin maneesia. Mä pujahdin katsomoon seuraamaan, miten mun hoidokki selviäisi tunnista.
Asetuin istumaan katsomon korkeimmalle paikalle, sieltä mä näkisin hyvin tunnin tapahtumat. Huiskan lisäksi tunnilla oli musta Polar, vaaleanruunikko Lemon, mustankirjava Eiko sekä kulorautias Siiri. Alkeisratsastajien tuntia oli aina niin kiva katsoa, pienet tytöt (ja pojat) olivat niin suloisen näköisiä isojen ratsujensa selässä. Mä uppouduin ihan täysillä tunnin seuraamiseen, ja hätkähdin kun katsomoon saapunut tyttö esittäytyi olevansa Eveliina, kahdeksantoista vuotta, Eikon hoitaja.
"Ai moi, mä oon Sara ja hoidan Huiskaa", hymyilin hieman hämmentyneenä tytölle, joka asettui istumaan yhtä riviä mua alemmas. "Sä vissiin aloit hoitamaan Eikoa nyt viikonloppuna?"
"Joo, se on kyllä kiva tapaus", hän henkäisi hymyillen.
"Se on kyllä. Kiva saada talliin uutta porukkaa", huokaisin ja Eveliina katsahti muhun vähän pitkään. "Siis ihan oikeesti, seuraa kaipaa aina", mä jatkoin.
"Seuraa?" tyttö kysyi ihmeissään. "Eikö täällä muka oo seuraa vaikka miten paljon?"
"No, miten sen nyt ottaa", totesin. "Haluisitko sä lähtä joskus maastoon kaveriksi?"
"Tottakai!" Eveliina hihkaisi.
"Kiva juttu, ilmota sitten kun sulle sopii", hymähdin vielä ja palasin sitten takaisin alkeisratsastajien estetunnin maailmaan. Mä en kuitenkaan voinut olla hymyilemättä, mä olin ehkä just saanut uuden kaverin. Mä olin ehkä sittenkin viimein pääsemässä mukaan kärryille. Ehkä.
Hoitajahaut olivat myös olleet joten tallissa oli taas uutta, innostunutta porukkaa pyörimässä uusien hoidokkien kanssa. Jotenkin musta tuntui että ne jotenkin super helposti olivat päässeet mukaan kärryille, ja ne eivät edes näyttäneet niin uusilta kuin olivatkaan. Ne ei näyttänyt olevan läheskään niin hukassa kuin minä. Musta taas tuntui, että vaikka mä kuinka yritin juosta niitä kärryjä kiinni, juuri kun mä olin hyppäämässä niiden kyytiin ne kiihdyttivät vauhtia ja mä tömähdin vain maan kamaralle kärryjen jatkaessa matkaansa ilman mua. Se tuntui melko masentavalta.
"Ehkä mulla joskus on vielä kaveri, jonka kanssa käydä maastossa ihailemassa syksyn värejä ja sänkkärillä laukkaamassa täysiä", mä huokaisin Huiskalle harjaamisen lomasta. "Sellainen kaveri, jonka kanssa pitää hauskaa nauraen tyhmille jutuille ja viettää aikaa yhdessä myös tallielämän ulkopuolella."
Onneksi oli sentään Huiska, sitä mä sain hoitaa niin paljon kuin ikinä jaksoin, mutta olisihan se kivaa, jos olisi edes yksi kaveri. Sekin riittäisi.
Synkkiin ajatuksiini vajonneena mä olin ihan ajattelematta hoitanut ja varustanut Huiskan kokonaan. Rautias suomenhevostamma puhalsi ilmaa sieraimistaan mun naamalle, kun me odoteltiin, että sen ratsastaja saapuisi paikalle. Huiska oli menossa alkeisestetunnille, sinne se sopi kuin nenä päähän. Vauhtiahan sillä kyllä yleensä riitti, mutta se oli silti tosi kiltti ja teki kaikkensa saadakseen pidettyä ratsastajansa selässään. Se oli kiistämättä yksi sen tamman parhaista puolista.
Jenna-nimisen tytön saavuttua paikalle me odoteltiin hetki, että hevoset voi viedä tuntia varten maneesiin. Kun kello oli viittä vaille kuusi, mä ojensin Jennalle Huiskan ohjien päät ja se lähti taluttamaan tammaa punaista maneesia kohti. Mä seurasin mukana ja maneesin päästyä autoin tytön vielä selkään asti. Sinne päästyään brunette tyttö kiitti mua avusta ja painoi jalkansa rautiaan tamman kylkiin, joka lähti kävelemään rauhallisesti pitkin maneesia. Mä pujahdin katsomoon seuraamaan, miten mun hoidokki selviäisi tunnista.
Asetuin istumaan katsomon korkeimmalle paikalle, sieltä mä näkisin hyvin tunnin tapahtumat. Huiskan lisäksi tunnilla oli musta Polar, vaaleanruunikko Lemon, mustankirjava Eiko sekä kulorautias Siiri. Alkeisratsastajien tuntia oli aina niin kiva katsoa, pienet tytöt (ja pojat) olivat niin suloisen näköisiä isojen ratsujensa selässä. Mä uppouduin ihan täysillä tunnin seuraamiseen, ja hätkähdin kun katsomoon saapunut tyttö esittäytyi olevansa Eveliina, kahdeksantoista vuotta, Eikon hoitaja.
"Ai moi, mä oon Sara ja hoidan Huiskaa", hymyilin hieman hämmentyneenä tytölle, joka asettui istumaan yhtä riviä mua alemmas. "Sä vissiin aloit hoitamaan Eikoa nyt viikonloppuna?"
"Joo, se on kyllä kiva tapaus", hän henkäisi hymyillen.
"Se on kyllä. Kiva saada talliin uutta porukkaa", huokaisin ja Eveliina katsahti muhun vähän pitkään. "Siis ihan oikeesti, seuraa kaipaa aina", mä jatkoin.
"Seuraa?" tyttö kysyi ihmeissään. "Eikö täällä muka oo seuraa vaikka miten paljon?"
"No, miten sen nyt ottaa", totesin. "Haluisitko sä lähtä joskus maastoon kaveriksi?"
"Tottakai!" Eveliina hihkaisi.
"Kiva juttu, ilmota sitten kun sulle sopii", hymähdin vielä ja palasin sitten takaisin alkeisratsastajien estetunnin maailmaan. Mä en kuitenkaan voinut olla hymyilemättä, mä olin ehkä just saanut uuden kaverin. Mä olin ehkä sittenkin viimein pääsemässä mukaan kärryille. Ehkä.
Sara & Huiska 6hm
Kiitti ihan sikana, nyt ongelma ratkaistu!