Huiskan päiväkirja

[Jason]

Oon niin hyvä

Mulla oli viime aikoina ollu oikeasti tosi kiire. Koska äiti oli vihdoin suostunut myöntämään että mä olin oikeasti kehittynyt ratsastajana, mä olin vihdoin päässyt ratsastamaan vähän isommilla ja vaativammiksi hevosilla, kun yleensä. Okei, äitillä oli paljon muutakin kiirettä nyt, kun Janice ja Jamie (mun pikkusisko ja pikkuveli) alkoivat pikku hiljaa liikkua ja iskä oli alkanut taas matkustamaan, niin ei sillä oikeestaan ollut edes aikaa kieltää mua. Mitä mä sitten olin tehnyt? No tietty valmentautunut! Viime viikolla äitillä oli vihdoin ollut aikaa tulla katsomaan mua ja oli vihdoin vakuuttunut siitä että tässä lähi aikoina mä saisin alkaa kokeilemaan Alexia. Niin hyvä mä olin.

Mua silti harmitti etten ollut ehtinyt käymään kesän aikana kauheesti Seppeleessä. Huiska näyttikin juuri siltä, että se oli syönyt melkein koko kesän, eikä varmasti kauheen moni satulavyö menisi sen ympäri. Toisaalta ei mua kauheesti innostanut käydäkään kun takin kääntäjä Eetu oli vaan yhtäkkiä lopettanut ja häipynyt. Kyllä mä näin sitä sen lätkätreeneissä kun torstaisin meidän treenit loppui kun niiden alkoi, mutta en mä puhunut sille. Se oli pettänyt meidät kaikki lähdöllään ja tietty juuri sillon, kun me oltaisiin päästy alottamaan kisaus yhdessä. Sen lisäksi oli vielä Daniel, joka oli häippässyt kesäksi Saksaan ja joutui (tietysti) hyvittelemään mulle sitä sen äkillistä lähtöä. Olin mä jo melkeen antanut sille anteeksi, koska se oli antanut mun istua loppukäynnit Topin selässä, kun se talutti Topia. Olihan se vähän tyhmää, että Dani talutti, koska pystyisin ratsastamaan ihan helposti Topillakin, mutta mä ymmärsin sitä että Anne ois sitten suuttunut Danille ihan hirveästi jos jotain olisi sattunut. Olin mä kuitenkin aivan saletisti Seppeleen söpöin maskotti ja silleen.

Oli silti tapahtunut Seppeleen loppukesässä kaikenlaista. Oli mielenkiintoisia sattumia Seppeleessä ja mä olisin halunnut olla mukana selvittämässä niitä. Kaikki olisi ihan varmasti jo löytynyt, jos äiti olisi vain päästänyt mut tänne tutkimaan yöryhmän kanssa. Se mua vähän harmitti, eihän tyttöjä ollut edes suojelemassa kukaan. Tai no ehkä Allu, mutta se ei todennäköisesti tappelemisesta tiennyt mitään, vaikka kiva olikin. Saatika sitten joku Tappi, jonka kunto oli varmasti tosi huono, koska se juo niin paljon kaljaa. Danielista puhumattakaan, se oli sellanen hieno helma, talliin kaivattiin kunnon miestä, niin kuin mä. Hymähdin ja pyyhkäisin mun hiuksia sivummalle, mä osasin tapella, siksi mulla oli huomenna jälki-istuntoa tiedossa.

Eniten mä olin kuitenkin ilonen siitä, että mä olin voittanut mun luokan viime viikkoisesta estekisoissa. Olihan mukana ollut hyviä ratsastajia ja Huiska oli pullea ja hidas, mutta silti me oltiin voitettu, menty tosi lujaa ja saatu vielä kehut Annelta, miten taitavasti mä olin mennyt. Koulukisoissa eilen ei nyt ollut mennyt yhtä hyvin. Ei mua sileällä ratsastaminen enää silleen kiinnostanutkaan. Nyt kun me oltiin päästy Huiskan kanssa yli puomi vaiheesta, olin mä innostunut niin paljon esteistä, että olin päättänyt musta kasvavan esteratsataja. Tai olinhan mä luontaisesti hyvä esteillä, Pirrekin oli sanonut niin, kun oli käynyt mua ja Huiskaa kouluttamasta pari kertaa. Olin vihdoin löytänyt mun kutsumuksen ratsastuksessa, vaikka toisaalta välillä mua harmitti, ettei Huiska hypännyt kauhean korkeita. Siksi äiti oli antanut mulle luvan kokeilla joku päivä, miten mä onnistuisin Alexin kanssa.

"Oonko mä nyt istunut tässä sun kanssa tarpeeksi kauan. Mun pitäis oikeesti liikuttaa Topi kohta", mä hätkähdin mun ajatuksista ja katsahdin Dania, joka näytti kärsivän maneesin katsomossa mun kanssa. Mä olin pakottanut sen mukaan ja esitin vielä suuttunutta, vaikka oikeasti mä halusin vaan hetken nauttia siitä, että mä olin nyt se joka määräsi.

"Et voi, tai mee vaan, lähe vaikka suoraan Saksaan sitten takasin. Sitä paitsi kyllä sunkin olisi hyvä kerrata vähän näistä alkeita, ettei ne pääse unohtumaan. Niin se äiti sanoo aina mulle", ristin käteni ja Dani vaan huokaisi syvään. Lynn hihitti Danin vieressä ja vinkkasi mulle silmää. Se taisi tykätä siitä, että kuulemma nöyryytin sen miestä julkisesti ja olin kietonut Danin ihan mun pikkurillin ympäri.

"Et saa kuule kohta kyytiä takasin kotiin jos et lopeta tota", Daniel heristi mulle sormea ja mä purin sitä siitä sormesta vaan koska huvitti. Daniel näytti siltä, että se halusi huutaa, mutta hitaasti se laski sormensa alas ja puristi kädet nyrkkiin.

"Voidaan me tapella tossa ulkona jos sä haluat", totesin viileästi ja silloin meidän takana istuvat Cella, Rosa, Allu ja Sandra purskahtivat nauruun. Anne mulkaisi meitä kaikkia katsomossa istuvia murhaavasti ja hiljaisuus laskeutui taas maneesiin.

Huiska näytti jokaisella alkeistunnilla niin työhönsä kyllästyneenä ja edistyi uralla hitaammin kun tikku ukot hidastetussa elokuvassa. Se oikoi kaikissa kulmissa, eikä reagoinut reippaasti potkivan ratsastajan asuihin ollenkaan. Ratsastaja oli mun luokkalainen Nella, joka oli tosi ihastunut muhun, siksi se varmaan halusi ratsastaa Huiskalla, mutta ei kyllä tajunnut, että mä menin Huiskalla vähän paremmin. Nella oli kuitenkin aloittelija, niin se oli ihan ymmärrettävää ja siksi mä olin antanut sille vinkkejä ennen kuin tunti oli alkanut. Silti Huiska ei oikeen suostunut tekemään sen kanssa mitään oikein ja kun Huiska kulki eteen päin silmät melkeen ummessa, Nella hikoili Huiskan selässä kun olisi ollut sata asteisessa saunassa vaatteet päällä. Laukkaamaan ei Huiska suostunut nostamaan koko tunnin aikana, vaan aina laukka pohkeet saatuaan se kiihdytti tavua ja pudisti päätään kiukkuisesti. Noin se ei ollut tehnyt mulle ainakaan vuoteen.

Tunti oli vihdoin ohi ja me hoitajat katsomosta valittiin talliin odottamaan ratsastajia. Mä lähin siksi koska tiesin Snellman olevan severan hyvä, että se pärjäisi Huiskan kanssa ihan hyvin itse ja mä sain keskittyä Huiskan harjojen putsaamisen, ennen kun pihalla olisi liian kylmä sellaseen touhuun. Mä istahdin alas siihen tallin seinää vasten vesisangon kanssa ja pian Allu liittyi mun seuraan, mutta vähän kauemmas tupakkansa kanssa. Se ei ollut vieläkään ymmärtänyt kuinka vaarallista tupakan poltto oli ja sitten se oli vielä opettanut Cellan polttamaan. Se oli ihan varmasti Allu joka sen teki, koska Cella oli alkanut haista tupakalle ja Rosan venäläiset silkkipitsikuvioiset tupakat (niin kuun se selitti mulle että ne ei oo niin paha) ei kelvannut kenellekään vaikka kuolemasta olisi ollut kyse (terveisin Kasper). Mistä mä tiesin näin paljon? Mä pidin huolta mun tyhmästä kanalaumasta, joka ei osannut pitää huolta itestään selkeesti.

"Tiiätkö miten mä sain äitin lopettaan polttamisen?" Kysyin ihan rennosti Allulta, joka vilkaisi mua kulmat koholla.

"No?"

"Joka kerta kun se oli ostanut kaupasta tupakkaa, mä karkasin ne ja kaadoin niiden päälle vettä. Eka se oli tosi vihanen ja mä olin varmaan kuukauden kotiarestissa, mutta sitten kun se ei enää ostanutkaan tupakkaa niin se vei mut kiitokseksi jätskille", kohautin olkiani. Easy as what.

"Ai meinaatko nyt sit tulla katkaisemaan mun tupakoita?" Allu virnisti ja hetken mietin.

"En. Se ei oo mun ongelma vaan Cellan sitten kun te alatte seukkaamaan ja silleen", hymähdin rennosti ja Allu alkoi yskimään rajusti, varmaan meni tupakansavut väärään kurkkuun. Mähän varotin.

"Mitä sä jätkä oikein höpötät?" Allu haukkoi henkeään.

"No ei tässä sokeita olla. Kyllä mä huomaan että sä kattelet sen peppua enemmän kun muiden. Ja aina jotenki 'oudosti' törmäätte toisiinne. Ja vaikka Cella tykkäis muista niin kyl se tykkää sustakin. Se on vaan vähän sellanen jakomielitautinen aina välillä", näytin kieltä Allulle joka punehtui ensin ja sitten käänsi katseensa pois. Eli se selkeesti jäi kiinni.

"Tiedätkö sä edes mitä jakomielitautinen tarkoittaa?" Allu vaihtoi hetken kuluttua aihetta, kun se oli saanut hetken olla jossai etanankuoressa keräämässä itseään.

"No siis joo... Siis joo...", suutuin ja pyyhkäisin viimeistä harjaa vielä viimeisen kerran. Sitten mä asetin ne takaisin harjapakkiin ja nousin ylös tallin nurkalta. Vaikka Huiskalla oli vielä tunti ja Nella oli hoitanut sen, niin mun oli mentävä tarkistamaan, että Huiskalla oli kaikki kunnossa. Ja ehkä voisin harjata sen uudestaan, koska se oli hikoillut, kun ei ollut mitään järkeä vielä huuhdella sitä vedellä, se olisi mun homma vasta kun tunnit olisivat ohi. Mä jätin Allun tallin pihalle, johon se jäi odottamaan tarhoilta tulevia Rosaa ja Cellaa, mä en jaksanut just nyt, koska mulla oli tärkeä tehtävä Huiskan hoitajana ja mä en saanut tuottaa pettymystä Annelle, Seppeleelle tai Huiskalle. Siksi Huiskan karsinan edessä ja kaivoin juuri putsatut harjat esiin ja pujahdin Huiskan karsinaan sisään. Se katsoi mua sen ystävällisillä ruskeilla nappisilmillä ja hirnahti tervehdykseksi. Kyllä hevonen tosi ystävänsä tunnisti.

Jason ja Huiska

Pvm 14.09.2015
15HM

[Jason]

Huiskalla on asiaa

Jason ja Huiska

Pvm 23.10.2015
16HM

[Kuura]

Uusi luku
15.11.2015

Perjantai kolmastoista, tunnettiin lähes kaikkialla epäonnenpäivänä. Uskallan jopa väittää, että usealle se sitä olikin, jos asiaa katsoi siitä kulmasta. Olihan mullekin tapahtunut perjantaina kaikenlaista. Tanssitreeneissä multa oli mennyt nilkka sijoiltaan, ja se käytettiin lääkärissä. Mitään vakavaahan ei ollut sattunut, mutta haaveet yleisurheilukisojen juoksuosuudesta oli mennyt siinä. Piristykseksi olin käynyt pelaamassa futista Miron aka Muron, Veetin aka Jöötin, sekä Tinon aka Titin kanssa. Aluksi se olikin ollut kivaa, kunnes Jööti oli potkaissut pallon päähäni ja siihen oli kohonnut omenan kokoinen, sinertävä kuhmu. Kaiken oli kruunannut vielä historiankokeen nelonen, jonka johdosta vanhemmat olivat pakottaneet mut lukemaan koko illan maantietoa. Siihen mä en kuitenkaan ollut lupautunut, vaan olin päättänyt livahtaa suoraan koulun jälkeen kavereille.

Kaksi tuntia kouluakin oli ollut täyttä tuskaa, kun päässä pyörivät vain illan possettelut, ja mässäilyt. Niimpä olinkin koko sivistävän yhteiskuntaopin tunnin, vain piirrellyt pilakuvia opettajista ja varastellut Titin kamoja. Kun neiti Anderson oli vihdoin nähnyt mun aikaansaannokseni tunnilla, passitettiin mut taas lieron kaksimielisen koulukuraattorin puheille, keskustelemaan siitä, että opettajat ajattelivat vain oppilaiden parasta..

Perjantai kolmastoista , oli siis monelle epäonnenpäivä, mutta ei mulle. Jokaisessa pilvessä on hopeareunus, eiks je! Mun hopareunukset olivat perjantaina paljon paksumpia, ja kirkkaampia kuin yleensä. Syynä tähän olivat tietenkin loistavat uutiset, ”Sebe Anne” numerosta. Jokainen kilhadus, sai mut nostamaan puhelimen farkkuhaalarini rintataskusta. Suurin osa viesteistä oli turhaa höpinää joko ”Jonnet” tai ”FFWNE” ryhmistä, mutta silti vaivauduin nostamaan puhelimeni valkoisesta taskusta. Tullut viesti ei kuitenkaan ollut kummastakaan ryhmästä, vaan se oli pudonnut WhatsAppin siasta tavallisten viestien joukkoon.

”Hei! Sinut on valittu Huiskan hoitajaksi. Tervetuloa mukaan poppooseen!”

Siinä sitten huudeltiin riemun- sekä kauhunkiljahduksia suusta ja toisesta. Kenties pieni onnenkyynelkin oli silmässä. Vihdoin viimein olin virallisesti Sebeläinen.
Muro kaivoi sen Vans-repusta jesarirullan, josta se repäisi pätkän harmaata teippiä. Sen pätkän ne sitten yhteistuumin kiinnitti mun suuhun. Syynä tähän oli kuulemma se, että ne ei halunnut koko matkaa kuunnella mun ihkutusta Huiskasta ja Sebestä. Katsoin anelevasti Katiin päin, joka vain nauroi ja totesi että ei myöskään jaksaisi kuunnella ihainnointiani. Ilmeisesti se oli saanut kuunnella mun ylistystä jo ihan tarpeeksi, silloin kun olin saanut Rosasta vuokraponin. Turhia mukisematta suostuin pyöräilemään jesaria naamassani, vaikka se varmasti herättikin huomiota.

Halustani lähteä tallille, ei saanut edes puhua vaan mun suuhun tungettiin niin paljon tacoja, ettei sieltä erottunut edes yhtä sanaa. Välillä olin jopa yrittänyt livahtaa takaovesta, mutta aina joku oli kuitenkin kiskaissut mut tölläämään jotain Titin valitsemaa elokuvaa. Ei me kuitenkaan koko iltaa sisällä oltu, vaan mentiin me jossain vaiheessa uloskin riehumaan. Siinä touhussa olikin vierähtänyt koko perjantai, ja oikeastaan lauantaikin.

---------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Vihdoin sunnuntaina kun pääsin tallille, olin intoa täynnä ja mulla olisi riittänyt energiaa vaikka mihin. Näin sunnuntaisin ei ollut tuntejakaan, joten mulla oli hyvin aikaa puuhailla Huiskan kanssa. Pihalla tuli huomattua kaksi poniratsukkoa, jotka jolkottelivat kentällä puomeja rauhalliseen tahtiin.Punainen tallirakennus piristi huomattavasti loppusyksyistä näkymää. Vaikka lähes kaikista puista olivat lehdet jo kadonneet, löytyi jokaisesta paikasta vielä pari oranssina koreilevaa puuta, joista sai räpsäistyä kuvia. Päärakennus nökötti valot pimeänä keskellä pihaa, tuulen ujeltaessa korvissani.

Tallin lämpö kipristeli pienesti kylmissä sormenpäissä, joiden turvaksi olin valinnut vain sormikkaat. Pilvikuvioisen toppatakin alla onneksi oli lämmin villapaita joka tarjosi turvaa. Kirkkaan pinkki villapipo, oli kerännyt monien naureskelut mutta käytännöllinen se ainakin oli. Kylmästä säästä huolimatta olin pukenut jalkoihini löysät kangashousut. Hiuksiin olin väkertänyt omituisen nauhaletin, joka laskeutui niskaani pitkin.

Laskin harjapakin Huiskan karsinan edustalle, ja astuin sisään. Sujautin riimun tamman päähän, ja kietaisin riimunnarun vetosolmulla kiinni. Vaikka luottamukseni tammaa kohtaan oli kohtalainen, en mä antaisi varmastikaan itsestäni hyvää kuvaa jos Huiska pääsisi livohkaan ensimmäisenä hoitokertana. Rautias pää yritti hamuilla huulillaan mun taskuja, vaikka ei se niistä mitään saanutkaan. Huiskan harmiksi vetoketjut oli keksitty. Pölyharja, huiski pitkin pörröistä karvaa, tamman jurottaessa kiltisti paikoillaan. Perusteellinen harjaus oli kyllä tarpeen, nimittäin pörröisestä karvasta sai irroitella useammankin mutapaakun. Kaviotkin olivat täynnä mutaa, ja yllätyksekseni löytyi oikeasta etusesta pieni käpykin. Harjaussession jälkeen, tamma suoraan sanottuna kiilsi puhtauttaan. Huiskaa ei kovinkaan paljon ulkonäkö näyttänyt kiinnostavan.

Marraskuinen pimeys oli jo melkein verhonnut taivaan, Huiskan kävellessä rauhallisesti riimunnarun toisessa päässä. Pieni maastopolku kulki pienen lenkin, ja en ollut voinut vastustaa kiusausta. Ei maastolenkki näyttänyt Huiskaakaan haittaavan, ja annoinkin sen välillä nappailla tienvierestä jotain suupieleensä. Siinä hetkessä oli vain mä ja Huiska. Huurteinen nurmikko lepäsi syksyilmassa, seuranaan oranssit ja keltaiset koivut. Tuuli leikitteli hiljalleen koivun lehdillä. Rautias suomenhevonen, ja hyväuskoinen blondi joka oli rakastunut pörrökarvaiseen suomenmötikkään ensisilmäyksellä. Kun aurinko vihdoin alkoi käydä mailleen, käveltiin me rauhalliseen tahtiin kohti Seppelettä. Tästä alkaisi uusi luku Huiskan hoitajakirjassa, mutta mun kirjassani alkaisi uusi tarina. Kuuran ja Huiskan tarina.



1 hm, Kuura & Huiska

[Kuura]

Moppi?
23.11.2015

Talvi oli taas kerran hiippaillut Liekkijärvelle huopatossuissaan, niin ettei kukaan kuullut. Sen tulon tajuaa vasta sitten, kun herää marraskuisena aamuna ja katsahtaa ulos, valkeaan maisemaan. Jotkut ovat vihaisia huopatossuista, ja siitä ettei ole aikaa valmistautua lumipesuun. Jotkut taas kiittävät huopatossuja loistavasta yllätyksestä. Mä taisin kuulua jälkimmäisiin.
 
Talven viettämiseenkin oli monia tapoja. Osa istui sisällä neulomassa ja juomassa glögiä. Jotkut taas fiilistelivät joulua, ja ahmivat pipareita niin että ne tulivat jo korvista ulos. Osa taas riehui ja kieri ulkona lumessa, ja nautti kirpeästä pakkassäästä. Mäkin olin päättänyt viettää talvipäivää parhaalla mahdollisella tavalla, hevosten kanssa.
       
Pienet lumihiutaleet leijailivat taivaalta olkapäilleni, kävellessäni lyhyen matkan tarhalle. Äänekkäästi hirnahteleva Gitta, juoksenteli ympäri tarhaa Myntti perässään. Harry nuokkui tarhan portilla silmät lurpsahdellen, hyisessä talvikelissä. Huiska oli laskeutunut makaamaan maahan, ja sen päälle olivat sataneet suuret, jäiset hiutaleet.
     
”Hei kaveri”, naurahdin maassa lekottelevalle tammalle, joka hörähti mulle lämpimästi tervehdykseksi. Riimuakaan ei tarvinnut pukea päälle, kun paksukarvainen jötikkä nousi maasta. Huiskan selän päälle kerääntynyt lumi tippui maahan, yhtenä kinoksena. Pieniä lumisia kohtia löytyi vieläkin tamman karvasta, jotka sulivat nopeasti märiksi länteiksi.
     
 Oli ihanaa päästä tarhan rauhaan, kuuntelemaan tuulen ja hevosten ääniä. Tallilla oli kamala tohina, ja hyörinä huomisista kilpailuista. Mä en ollut itse mitenkään erityisesti valmistautunut, pakkaamista lukuun ottamatta. Olin lupautunut Elmon kisahoitajaksi, joka tarkoittaisi tietenkin sitä, että mä lähtisin mukaan Vientareeseen. Mun paikka ei ollut tallilla kauhistelemassa ratsastuskoulumestaruuksia, vaan mä viihdyin paremmin hiljaisuudessa. Kerrankin neiti-papupata ei ollut kaiken keskellä.
     
 Napsautin riimunnarun kiinni, ja lähdin taluttamaan Huiskaa koti tallia. Lumisade oli laantunut vain pieneksi tihkutukseksi, joka kasteli silti avonaisen pääni. Myös Harry olisi ollut innokas lähtemään sisälle, mutta jouduin jättämään jätti tamman oman onnensa nojaan. Mynttikin oli jäänyt kiinnostuneena katselemaan touhujani, mutta kääntyi pian pois.
       
Huiskan suusta karkasi haukotuksen poikanen, talutettuani sen karsinaan. Märkä tamma suorastaan kerjäsi ekstra määrää herkkuja, ja rapsutuksia. Tällä kertaa Huiska sai tyytyä kuitenkin vain rapsutuksiin, nimittäin herkkuja ei herunut.

 Istahdin karsinan purujen sekaan, lattialle. Huiska liikahti askeleen eteenpäin koti mua, ja laski päänsä mun syliin. Silittelin tamman vasempaa etusta, samalla kuin syötin sille kuivaa leipää. Se siitä herkuttomasta päivästä. Enempää leipää eivät taskuni kuitenkaan tarjonneet, joten tyydyin vain rapsuttelemaan Huiskaa etutukan alta. Viimeviikot olivat tehneet minusta ja Huiskasta oikeasti ystävät.
       
”M-Mo-Moi”, änkytti vieras ääni. Siirsin katseeni karsinan ovelle, ja näin kun pienikokoinen tyttö kurkotteli karsinan ovelta.
”Moi vaan”, hymyilin lempeästi takaisin jatkaen Huiskan jalan rapsuttelua.
”O-onko tää Huiska?”, kysyi tyttö ujona.
”On joo, meetkö sä tällä tunnilla?” mä kysyin ystävällisesti.
”Joo”, tyttö vastasi hiljaisesti. Hymyilin rohkaisevasti ja viitoin tyttöä tulemaan sisälle karsinaan. Se otti hiiren kokoisen askeleen sisälle karsinaan ja katsoi pelokkaana Huiskaa.
”Mä olen Kuura, Huiskan hoitaja. Mikä sun nimi on?” kerroin ystävälliseen äänensävyyn.
”M-mira, mä oon täällä talutustunneilla”, kertoi tyttö.
”Okei, hauska tutustua. Mikä on ollut sun lempi heppa täältä Seppeleestä. Ja sä voit muuten tulla lähemmäs Huiskaa, ei se tee mitään”, naurahdin lempeästi. Mira astui pari askelta lähemmäksi, ja katsoi Huiskaa suurilla silmillään.
”Netta, se on niin söpö ja kiltti!” hihkaisi Mira innostuneena. Nyt oli ilmeisti päästy tytön mukavuusalueelle.
”Netta onkin tosi söpö, mutta nyt meidän pitäisi varmaan laittaa Huiska valmiiksi”, mä naurahdin iloisesti.
         
Mira nyökkäsi innostuneena, ja katseli tarkkaavaisesti kun näytin ja opetin kuinka riimunnaru puetaan, ja hevonen pistetään kiinni karsinaan. Huiska jäi kanssani odottamaan sillä aikaa, kun Mira haki Huiskan harjat. Tytöstä oli kuoriutunut reipas apulainen. Se hääräsi Huiskan ympärillä, ja osasi harjata pienistäkin paikoista. Mun piti auttaa vain laskemalla Huiskan pää alas, ja harjaamalta selän päältä jonne ei tummatukkaisen tytön pituus oikein riittänyt.
       
Varustamisessa tarvitsi Mira vähän enemmän apua. Laiskottelemaan en kuitenkaan tyttöä päästänyt, vaan tenttasin ystävällisesti remmejen kiinnityspaikkoja. Mira oli ainakin kuunnellut teoriatunneilla, nimittäin tytön ohjeilla olisin saanut suitset hyvin päähän. Kun olin saanut riimunnarun kuolainrenkaaseen, ja Mira kypärän päähänsä lähdimme kohti kenttää.
 Tunti alkoi alkukävelyillä tavalliseen tapaan. Huiskan selässä istuva Mira puhkui innosta, samalla kun hänen vaaleansiniseen takkiinsa leijailivat valkeat hiutaleet. Kaikki tunnit ratsukot saivat vähän ravatakin, tosin vain taluttajan kanssa. Lopputunnista saivat ratsastajat mennä ilman taluttajaa, mutta kuljettiin me turvallisesti vierellä.
       
Lyhyydestään huolimatta pääsi Mira turvallisesti alas suomenmamman selästä. Miran äiti oli tullut jo hakemaan tyttöään, joten sain hoitaa tamman ihan omassa rauhassa. Lopulta eksyin kuitenkin vain halailemaan ja puhelemaan tammalle ääneen.
”Mitäs sille mopille kuului?” isä kysyi vilpittömästi kun mä astuin sisälle ulko-ovesta. Purskahdin heleään nauruun. Mä olin onnekas tyyppi.

2 hm, Kuura & Huiska

[Anne]

Aattoratsastus




Lyhtyjen sytytystä. Kuura ja Huiska =)

Spessu Kuuralle!

[Kuura]

Kiitos Anne ihan superihanasta spessusta!!

Kohtaaminen
26.12.2015

Kursivoidut tekstit ovat Kuuran käsialaa ja normaalit Claran. 

Kopistelin lunta talvisaappaistani tallin ovella. Kirpeä pakkanen nipisteli nenänpäätä ja poskia. Tuntui ihanalta astua sisään lämpimään, hevosentuoksuiseen talliin. Ja mikä parasta, joululoma oli juuri alkanut! Mikä olisikaan parempi tapa viettää lomaa kuin tallilla hevosten ja mukavien ihmisten keskellä. Tiedossa oli siis pitkiä, reippaita maastolenkkejä ponin lämpimässä selässä talviseen, lumikuorrutteiseen metsään. Täyttä vauhtia laukkaamista niin, että lumi pöllyäisi ja kimaltelisi talviauringossa. En malttanut odottaa! 

Joululoman alku oli toiminut piristeruiskeena koko Seppeleen porukkaan. Sandra toisteli hervottomana oleskeluhuoneen sohvalla Drag Me Downin loppua, jossa kuului Harry Stylesin pieni naurahdus. Aina vain uudelleen ja uudelleen tyttö repesi räkättävään nauruun Tuulian katsellessa Sandraa "et voi olla tosissas" ilmeellä. Inkeri oli kääriytynyt torkkupeiton saattelemana penkin nurkkaan lukemaan viimeviikkoista Aku Ankkaa ja mutustelemaan pipareita. Pihla oli unohtanut lumisen pipon päähänsä, ja oleskeluhuoneen mattoon oli jäänyt märkiä sulaneita länttejä. Tyttö oli juossut nolona takaisin pukuhuoneeseen, ja yrittänyt kuivata huonoin seurauksin lumista lattiaa. 

"Moi Kuura, voisitko käydä sanomassa Netan hoitajalle että poni osallistuu ensi viikon vapaapäivänään yhdelle puolen tunnin talutustunnille?" ovelle ilmestynyt Anne kysyi. 

Lämmin joulutunnelma tallissa oli lähes käsinkosketeltavaa. Olimme koristelleet porukalla koko tallin havunoksin ja kimaltelevin joulunauhoin. Hevosten karsinoiden oviin oli kiinnitetty erilaisia joulutervehdyksiä, pipareita ja valokuvia, ja käytävän päässä komeili tuore joulukuusi. Tuttuun hevoselta ja heinältä tuoksuvaan ilmaan sekoittui vieno glögin ja kuusen tuoksu. Yläkerrasta kaikui vaimeasti iloinen puheensorina ja reippaat joululaulut. Kaikki se sai minut juuri nyt kovin onnelliseksi. Pitkästä aikaa kaikki tuntuu oikeasti olevan hyvin, mietiskelin itsekseni avatessani satulahuoneen oven. 

Suostuin toki Annen ehdotukseen, tietämättä pahemmin kuka Netan hoitaja oli edes nimeltään. Lähdin ripein elein ulos oleskeluhuoneessa, ja jätin muuta tallilaiset höpisemään keskenään. Alakerrasta kuului etäisenä hiljainen hälinä, ja muutaman hoitajan puheensorina. Astelin reippain askelin alakertaan, ja etsin katseellani ponikokoista ratsastajaa. Käytävällä puhelivat kuitenkin vain ja ainoastaan Cella ja Salma, joka oli ilmeisesti tullut piipahtamaan tallin puolelle. Heilautin naisille kättäni, mutta he eivät kiinnittäneet huomiota eleeseeni. Astuin sisään satulahuoneeseen, jonka lämpö kiipesi kylmiin sormenpäihin. Minua selin oleva vaalea tyttö pakkasi Netan suitsia oikeaan muotoonsa. 

"Hei anteeks, Anne pyysi... Clara?" 

Jalkani meinasivat pettää alta kuullessani jonkun puhuvan minulle. Tuon äänen olisin tuntenut mistä vain. Mutta miten se saattoi olla mahdollista? Kuinka hän oli täällä? Käännähdin ympäri vetäen henkeä kiivaasti ja huomasin tuijottavani suoraan tuttuihin vaaleansinisisiin silmiin. Yhtäkkiä muistin, miten ihmiset olivat joskus vuosia sitten aina päivitelleet sitä, kuinka samanlaiset silmät meillä olikaan. Suuret ja kirkkaan jäänsiniset. 

"Kuura?" henkäisin. "Mitä sä teet täällä?" 

Suustani pääsi omituinen naurun, ilon ja hämmästyksen sekainen äännähdys. 

"Öh no siis tota mä asun täällä... tai siis en täällä tallilla!" pääsi suustani ihmeellisten äänähdysten kera. Mun teki mieli rutistaa pieni Clara lyttyyn isolla halauksella. Siitä oli jo kolme vuotta, mutta se tuntui kuin eiliselä. Mä muistin jokaisen yhdessä vietetyn sekunnin, ja kukapa nyt voisi unohtaakaan. Jään siniset silmät upposivat muhun kuin luoti, ja tiesin että oma katseeni aiheuttaisi saman reaktion. 

"Mu-mu mutta siis, mitä sä teet täällä?" henkäisin niin jännittyneenä etten meinannut saada sanoja suustani. Miten tämä oli ylipäätänsä mahdollista? 

Mä olin sanaton. Sanaton ilosta ja hämmästyksestä. Ja oikeasti, se oli hyvin harvinaista minun kohdallani. Yleensä minulla oli aina vastaus valmiina kaikkeen. 

"Mä, tai siis..", äännähdin, mutta en saanut sanaa suustani, tuijotin vain Kuuraa typerä virne kasvoillani. 

Hitaasti aivoni alkoivat sisäistää tapahtuneen. Kuura, yksi parhaista ystävistäni monen, monen vuoden takaa seisoi siinä, edessäni. Ja hän sanoi asuvansa täällä.. siis Liekkijärvellä? Hymyni leveni entisestään. 

Samassa tajusin Kuuran odottavan yhä vastausta, ja kuin ihmeen kaupalla sain puhekykyni takaisin. 

"Siis mäkin asun täällä, Liekkijärvellä. Me muutettiin tänne äitin ja Sammyn kanssa, öh, pari vuotta sitten... Ja mulla on hoitohevonen täällä Seppeleessä!" 

"Siis.. sehän on.. aivan mahtavaa!" huusin niin kovaan ääneen, että se kuului varmaankin yläkerrassa. Mulla oli niin paljon kysyttävää ja kerrottavaa, että meinasin tukehtua. Samaan aikaan mä olin itkeä ja nauraa. Kaikki tuntui niin käsittämättömältä. 

"MäkinoontäälläSeppeleessäHuiskanhoitajana. Missäteasutte? Mitenteillämenee nykyään?!" sylkäisin innoissani suustani. Ilmeestäni olisi varmasti täytynyt ottaa kuva, koska siinä kaikessa virnistyksessä ja ilossa näytin mä varmaan järkyttävän tyhmältä. Jokainen varmaan tietää sen tunteen kun joku todella tärkeä tavara katoaa, ja kun sen vihdoin löytää on suunnattoman iloinen. Tämä tuntui juuri siltä, mutta vain kymmeniä kertoja paremmalta. Olihan Clara sentään oikea ihminen, ja yksi tärkeimmistä mitä mulle oli ikinä ollut! 

En voinut mitään, purskahdin vain nauruun. Koko tilanne oli jotenkin kovin koominen. Jälleennäkemisen riemu kupli sisälläni ja purkautui ulos hämmentyneenä nauruna. Samassa Kuuran sanat iskeytyivät tajuntaani. 

"Siis mitä, sä oot Huiskan hoitaja? Mutta sähän oot ollut täällä sitten jo kuukauden, siis ikuisuuden, miten mä en ole huomannut SUA? Tai siis, eihän se toisaalta ole mikään ihmekään, kun olen koko loppusyksyn juossut vain pää kolmantena jalkana ties missä, enkä tosiaankaan ole katsonut tallilla ympärilleni..." selitin kiireesti. Oli niin paljon puhuttavaa, niin paljon kysymysmerkkejä vailla vastausta. 

Suustani karkasi pieni naurahdus, joka koostui riemusta ja hämmentyneisyydestä. En meinannut saada sanoja suustani, ja hengityskin tuntui kulkevan ihmeellisen vauhdikkaasti. 

"No hei, enhän mäkään kaikessa uutuuden ihmettelyssä sua huomannut", sanoin nauraen. Tuntui niin uskomattomalta seisoa vastapäätä Claraa, jota olin kaivannut niin kauan. Kolme vuotta oli pitkä aika, mutta ei tarpeaksi pitkä haavojen korjaukseen.  

"Tajuutko kuinka siistiä tää on! Mehän voidaan asua vaikka vain satojen metrien päässä toisistamme!" henkäisin innoissani. En malttanut odottaa mitä kaikkea tästä seuraisi. 

"Mä yritän tajuta", naurahdin iloisesti. "Siinä tosin voi mennä hetki, tää on vaan niin ihmeellistä!" 

Muistin hyvin, kuinka vuosia sitten olimme Kuuran kanssa käyneet samalla ratsastuskoulussa samoilla ratsastustunneilla. Olimme viettäneet tallilla yhdessä lähes kaiken vapaa-aikamme, auttaneet tallitöissä ja haaveilleet omista hoitohevosista. 

Jossain vaiheessa olin joutunut lopettamaan ratsastustunneilla käymisen, mutta ystävyytemme ei ollut siihen loppunut. Kun Kuura oli muuttanut yllättäen pois paikkakunnalta, olimme jatkaneet yhteydenpitoa viestien avulla. Ajan myötä olimme jutelleet kuitenkin yhä harvemmin, ja lopulta ne vähäisetkin keskustelut olivat kuolleet pois, kun puhelimeni oli mennyt rikki ja sen myötä olin kadottanut Kuuran puhelinnumeron. 

Oli käsittämätöntä, että olimme tietämättämme asuneet samalla paikkakunnalla jo yli kaksi vuotta, näkemättä toisiamme kertaakaan. Tai ehkä olimme olleet samaan aikaan kaupassa tai kävelleet toisiamme vastaan kadulla, kiinnittämättä toisiimme huomiota. Mistä sitä tiesi. 

Päässäni alkoi hahmottua kuva kaikesta tapahtuneesta, ja siitä mitä oli jäänyt huomaamatta. Pari kuukautta sitten kaupassa näkemäni tyttö oli varmasti ollut Sammy. Ihmeellisen tutulta näyttänyt tyttö oli kasvanut niin paljon, etten ollut suoraan häntä tunnistanut. Seppeleessä pyöriessänikin olin varmasti nähnyt Claran vilaukselta, mutta molemmilla oli ollut varmasti niin kiire ettemme olleet kiinnittäneet huomiota toisiimme. Mun oli kyllä myönnettävä etten ollut kiinnittänyt viimeaikoina hirveästi huomiota vastaan tuleviin naamoihin. 

"Lähettäiskö vaikka yhessä ratsastamaan?" kysyin innoissani. Lauantaina olisi kaikkien hevosten vapaapäivä, joten sekä Netta että Huiska olisivat vapautettuja hoitajiensa puuhille. Joululoman alettua kenttä varmaankin ammottaisi tyhjyyttään, kun kaikki tallilaiset olivat kokoontuneet yläkertaan jakamaan kuulumisia. Mulle kuitenkin maistuisi letkeä koulutreenikin. 

"Joo! Mennään vaikka heti hakemaan hevoset", innostuin ja laitoin Netan suitset paikalleen. "Mä olinkin aatellut lähteä nyt ratsastamaan." 

Nappasimme riimunnarut mukaan ja menimme suoraan ulos satulahuoneen pikkuovesta. Ulkona oli reilusti pakkasta, ja kaikki kimalteli kauniisti auringonpaisteessa. Oli suorastaan täydellinen sää ratsastukselle! 

"Mennäänkö muuten kentälle vai maneesiin vai maastoon vai minne?" kysyin naurahtaen. "Ja ootko sä muuten vielä aiemmin ratsastanut Huiskalla?" 

"En oo, ja vähän jänskättää minkälainen tamma Huiska on", sanoin. Minulla oli kokemusta useammastakin hevosesta, eikä ratsastaminen ollut uusi juttu. Omalla hoitohevosella ensimmäistä kertaa ratsastaminen tuntui kuitenkin todella jännittävältä. Olihan se kuitenkin varmasti ikimuistoinen tilanne, saada ratsastaa ensimmäistä kertaa itsenäisesti hoitohevosellaan josta on haaveillut pikkutytöstä asti. Huiskan suuri koko aiheutti myös pieniä ekstrajännityspisteitä, kun itse olin ponikokoinen. Vaikka tunsin tamman hyvin luonteeltaan, enkä ollut saanut siitä mitään pelkokuvaa, alkoivat ajatukset väkisinkin vähän laukata. 

"Hmm, ihan sun valinta tää ratsastusjuttu. Keli ois kyllä niin hyvä että mä liputan kentän tai maaston puolesta", sanoin mietteliäästi. Kurakeli oli jo murskannut toiveet valkoisesta joulusta, mutta varmastikin jokaisen onneksi oli taivaalta pyryttänyt uusi satsi. Rehellisesti sanottuna olin aika tarkka lumesta, ja kuuluin niihin ihmisiin joidenka mielestä talvea ei ollut ilman lunta. 

"No jos sä et oo vielä ratsastanu Huiskalla, niin voitas mennä vaikka kentällä. Mä oon joskus pari vuotta sitten mennyt sillä ja se on aika energinen, niin on varmaan ihan hyvä, että ekalla kerralla on aidat ympärillä, kun ei vielä voi tietää, millanen se on ratsastaa", naurahdin. "Loppukäynnit voitas kyllä käydä kävelemässä maastossa!" 

Tiemme erkanivat hetkeksi, sillä Huiska ja Netta ulkoilivat eri tarhoissa. Päärakennuksen ikkunaa koristi punainen kynttelikkö ja ikkunalasiin kiinnitetyt paperiset tontut. Hyräilin hiljaa joululauluja kävellessäni talon taakse ponitarhalle. Päästin vihellyksen huulieni välistä ja kutsuin Nettaa nimeltä. Poni nosti päänsä ylös heinäkasasta ja höristi pörröisiä korviaan. Parinkymmenen sentin lumipeite vaimensi tehokkaasti kavioiden äänet, kun tamma vaelsi hitaasti portille. 

"Hei tyttö", hymisin lempeästi hieroen tamman kullanruskeaa otsaa. 

Netta oli kasvattanut jo kunnollisen paksun ja lämpimän talviturkin, jonka uumeniin violetti riimu tuntui suorastaan puoliksi hukkuvan pujottaessani sen tamman päähän. 

Tammatarhan portilla rehvasteleva Eela viihtyi selvästi lumisessa kelissä. Huiska oli tuttuun tapaansa valloittanut kauimmaisen nurkan mikä tarhasta löytyi. Gitta luimisteli keskellä tarhaa Humun suuntaan, joka riehui hysteerisenä ympäritarhaa. Talsin lumisessa maassa Huiskan luo, joka ei liikauttanut korvaakaan vaikka huomasi mun tulevan sen luokse. Se rohkeni kääntää jopa takapuolensa muhun päin, ja tamma ilmeestä näki että se oli saanut jo viikon mittaan ratsastajista terpeekseen. Päästyäni Huiskan luo kääntyi se kuitenkin toisin pin, ja hörisi se mulle ystävällisesti. Se hinkkasi otsaansa kerjäten rapsutuksia, ja ravesteli rauhallisesti lumet yltään. Pujotin riimun sen päähän, ja narun kiinni riimuun. Paksukarvainen Huiska ei kaivannut loimea, eikä se varmaan olisi tamman päälle mahtunutkaan kun löytyi talvikarvan alta muutakin kuin pelkkiä luita. 

Lähdin taluttamaan Nettaa tallille päin. Matkan varrella Kuura ja Huiska liittyivät seuraamme. Kiersimme tallin päädyn ympäri kentän puolelle ja sidoimme hevoset kiinni hoitokatokseen. 

"Mä voin vaikka käydä hakemassa harjat, jos sä jäät vahtimaan ettei hevoset tee mitään tyhmyyksiä", ehdotin Kuuralle. 

"Sopii hyvin", vastasin Claralle joka katosi pian kulman taakse. Pitkäripsinen ponineito oli kaikessa siroudessaan todella kaunis, ja varmaankin monen pikkutytön unelmaponi. Netta seisoi kiltisti paikoillaan, kun taas Huiska sähelsi ja säikähti jopa oman kavionsa kolausta jäiseen maahan. Tilanne oli melkein koominen. Pieni suloinen ponitamma osasi käyttäytyä tuplasti paremmin, kuin lähellä rymistelevä iso suokkitamma. 

Clara saapui nopeasti takaisin harjat mukanaan. Se oli kuin olikin osannut ottaa Huiskan omat harjat, vaikka ei se mikään mahdoton tehtävä ollut. Rehellisesti sanottuna mä olisin varmaan sekoittanut Netan harjat Vennan kanssa tai jotain. Olin sen verran uusi tyyppi Seppeleessä, että harjojen oikean omistajan löytäminen oli enemmän kuin hankalaa. Aloimme molemmat Claran kanssa sukia ratsujamme, pakkasen kipristellessä poskiani. 

"Mitä sulle kuuluu nykyään?" kysyin kiinnostuneena Kuuralta harjatessani Nettaa pitkin vedoin. 

En ollut kuullut tytöstä mitään pitkiin aikoihin, ja paloin halusta kuulla tämän nykyisestä elämäntilanteesta. Missähän päin Liekkijärveä hän oikein asui? Missä hän kävi koulua? Asuiko hän yhä perheensä kanssa vai oliko hän jo muuttanut omilleen? Nämä kaikki kysymykset pyörivät päässäni vailla vastausta. 

"Ootko sä lukiossa vai?" 

"Joo, lukion ykkösellä. Paitsi että kyllä oli riski jäädä ysille tänä syksynä. Meille kuuluu ihan hyvää, lukuunottamatta tietty äitiä. Se teki itsemurhan joskus vuosi sitten, yliannostuksella", huokaisin surullisesti. 

"Mutta siitä on päästy tietty jo jotenkin yli", hymyilin. Kyselin Claralta myöd hänen kuulumisiaan, koska halusin palavasti tietää mitä tytön elämässä oli kahden vuoden aikana tapahtunut! 

"Voi eikä, ihan hirveetä", henkäisin järkyttyneenä. Muistin Kuuran äidin mukavana ihmisenä, ja oli outoa kuulla, ettei häntä enää ollutkaan. Hymyilin Kuuralle myötätuntoisesti. 

"Mullekin kuuluu hyvää. Me asutaan nykyään äitin kanssa kahdestaan, kun Samantha muutti muutama vuosi sitten kaupunkiin opiskelijakämppään asumaan", kerroin kumartuen puhdistamaan Netan kaviot. "Koulunkäynti on pakkopullaa mutta onneksi mulla on Netta. Oon pyöriny täällä Seppeleessä jo kaksi ja puoli vuotta ja hoitanut Netan lisäks yhtä shettistä." 

"Kiva kuulla että teillä menee hyvin! Mulle koulunkäynti on myös aika vaivalloista, ja tuntuu etten pärjää missään muussa kun matikassa", huokaisin kärsivänä. ADHDeesta kärsivänä ihmisenä koulunkäynti oli ollut aina hankalaa. Nuorempana en jaksanut keskittyä millään, ja pelleilin vain kavereiden kanssa. Ala-asteella jouduin jopa käymään vuoden erityisluokkaa. Aiemmat häröilyt kortautuivat vanhempana, kun en ollut tottunut opiskeluun. 

"Äidin elämä meni ihan sekaisin sen niiden eron jälkeen, ja lopulta se halusi päättää sen sotkun", selvensin vielä asioita. 

"Mä ja Tuisku käytiin aina vierailulla äidillä, mutta välillä se oli niin aineissa että me jouduttiin lähtemään kesken kotiin", kerroin hartaasti. Tiesin että voisin luottaa Caraan, vaikkemme olleet nähneet kolmeen vuoteen. Sen vain tunsi sydämessä. 

"Toi on tosi surullista, ei oo sullakaan ollut helppoa", huokaisin rapsuttaen hajamielisesti Nettaa sää'stä. Poni ummisti silmänsä nautinnollisesti ja hamusi lempeästi takkini huppua. 

"Sitä alkaa tajuamaan vasta nyt, miten hyvin me äidin ja Sammyn kanssa ollaan oileasti selvitty isän kuolemasta", pohdin ääneen vilkaisten Kuuraa. 

Liekkijärvelle muutettuamme en ollut puhunut isän kuolemasta kenellekkään paitsi Wenlalle, jolle olin oikeastaan puolivahingossa avautunut asiasta viime kesänä. Kuuralle oli helppo puhua, sillä tämä oli vuosia sitten ollut minulle korvaamaton tuki surun keskellä. Toivoin tosissani, että pystyisin antamaan samalla tavalla hyvää takaisinpäinkin silloin, kun ystäväni tarvitsi lohduttajaa ja tukea. 

"Mutta hei, nyt lopetetaan murehtiminen", totesin tomerasti. "ja lähdetään ratsastamaan. Mä taidan mennä Netalla tällä kertaa ilman satulaa", jatkoin hymyillen pienesti. Enhän mä voinut rikkoa aina-iloinen-ponityttö-asennettani angstaamalla. En tällaisena päivänä! 

"Haha mä taidan kyllä pitää satulan selässä, vaikka ajatus houkuttaakin", naurahdin. Nostin satulan selkään ja kiristin vyön kolmanteen reikään. Sujautin suitset nopeasti Huiskan päälle, ja oman kypäräni päähäni. Lähdimme Claran kanssa taluttamaan hoitohevosiamme kentälle. 

Lähipäivinä oli satanut lunta, joten kenttä oli pehmeä ja hyvässä kunnossa. Nostin ohjat Netan kaulalle ja ponnistin tottuneesti sen pörröiseen selkään. Vilkaisin Kuuraa, joka valmistautui jännittynyt hymy huulillaan nousemaan Huiskan satulaan. Hymyilin itsekseni. Tuo tunne oli niin tuttu, ensimmäinen ratsastus ikiomalla hoitohevosella. 

Ratsastimme alkukäynnit vierekkäin pitkin ohjin. Huiska oli monta kymmentä senttiä Nettaa korkeampi. ja jouduin katsomaan ylöspäin puhuessani Kuuralle. Tämä istui ryhdikkäänä suomenhevosen selässä. 

"No, miltä nyt tuntuu?" kysyin iloisesti. 

"Tosi siistiltä, niin tai siis tottakai tuntuu", naurahdin ja jatkoin: 

"Huiskan on kyllä tosi reipas, tai siis sen tuntee jo nyt!" Clara nyökkäsi hymyillen. Netta oli huomattavasti Huiskaa rauhallisempi, ja sen askeleet olivat liitävät. Huiskan käynti taas oli tikittävää, mutta istuminen siinä ei ollut millään tavalla epämukavaa. Leveässä selässä oli mukava istua, ja hymy nousi pakostakin huulille kun tiesin että saisin ratsastaa Huiskalla vaikka joka viikko! 

Alkukäyntien jälkeen aloimme tehdä ravissa erilaisia taivutuksia ja kuvioita. Huiska yritti heti raviin nostettuani kiihdyttää hurjasti, ja pidätteitä täytyi tehdä paljon ääniavuista puhumattakaan. Notkea Huiska kuitenkin oli, ja taivutuksissa se pääsi ilmiselvästi loistamaan. 

Kun Netta alkoi tuntua hyvältä ravissa, päätin ottaa laukkaa. Lähiaikoina olin harjoitellut todella paljon ravityöskentelyä, sillä kilpailuissa olimme osallistuneet vain raviluokkiin. Nyt Ratsastuskoulunmestaruudet olivat kuitenkin vihdoin ohi, joten aioin panostaa vuorostani enemmän laukkaan. Nostin laukan kulmasta ja ratsastin pari kierrosta molempiin suuntiin. Yritin saada Netan laukkaamaan tarmokkaasti ja polkemaan takajalkoja kunnolla alleen. Poni tuntui aika jäykältä kyljistään, joten työskentelin ympyröillä ja loppuun otin vielä pari pätkää vastalaukkaa. Kaikesta huomasi, että olin tosiaankin laiminlyönyt laukkaharjoittelua lähiaikoina, sillä yleensä olin vain ravityöskentelyn jälkeen antanut Netan laukata rennosti pari kierrosta molempiin suuntiin. 

Hidastin loppuraveille ja päästin ohjat valumaan löysiksi. Ravailun lomassa tein helppoja kouluratsastuskuvioita käyttäen pelkkiä painoapuja, ja annoin Netan kulkea pitkänä allani. Lopuksi hidastin käyntiin ja taputin ponin höyryävää kaulaa. 

"Mennäänkö kävelemään loppukäynnit maastoon?" ehdotin Kuuralle. 

Olin tehnyt Huiskan kanssa aluksi paljon työskentelyä ravissa, koska tiesin sen olevan tamman vahvuus. Olin kuitenkin pistänyt sen myös laukkaamaan, niin myötä kuik vastalaukassakin. Välillä tamma yritti rikkoa raville, jolloin piti olla napakkana. Ensimmäiseen laukannostoon sai nähdä vaivaa, eikä Huiska mikään helppo ratsu ollut. Sitä sai jatkuvasti muistutella pohkeella ja pidätteellä, missä askellajissa ikinä mentikään. 

Kouluväännön jälkeen taisi talvikarvainen Huiska ja mäkin olla ihan hiessä. Vastasin siis myöntävästi Claran ehdotukseen. Kova pakkanen tuntui ihanan virkistävältä kuumottavan maneesitreenin jälkeen. Leppoisasti jutellen jatkoimme matkaa maastoon päin. 

Käänsin Netan valaistulle pikkulenkille päin. Oli ihanaa ratsastaa rinnakkain talvisessa metsässä. Puut olivat kietoutuneet valkeaan lumihuntuun ja hangella puikkelehti eläinten jälkiä. Upotin käteni Netan paksun harjan sekaan ja nautin sen kyljistä hohkaavasta lämmöstä. Ponin askeleet olivat tasaiset ja varmat, ja sen selässä matkustaminen oli oikein mukavaa. 

Hymyillen vilkaisin Kuuraa, jonka hengitys huurusi pakkasessa. 

"Tästä me aina haaveiltiin, muistatko? Omista hoitohevosista ja lumisista maastoretkistä. Ja nyt se kaikki on vihdoin totta."


3hm, Kuura & Huiska

[Tuulia]

1: Ensimmäinen päivä Ilo-Huiskan hoitajana
sunnuntai 21.8.2016




Seppeleessä kävi kuhina. Tallilaiset olivat ratkaisseet mysteerin, näytelmän rikollinen oli saatu selville. Porukka pakkasi tavaroitaan ja raahasi laukkuja läpi tallipihan kohti autojaan ja bussipysäkkiä. Minua ei vielä huvittanut lähteä kotia kohti - tämä sunnuntaihan oli ensimmäinen päiväni Huiskan hoitajana! Hieman suruten olin katsonut ilmotustaululla lappua, johon hoitajaa vailla oleviin heppoihin oli korjattu Ruusa Huiskan tilalla, mutta tiesin, että saisin puuhailla ihan just niin usein Ruusan ja sen tulevan varsan kanssa, kun halusin. Vaikka huomenna remmiin astuisi uusi hoitaja.

Niinpä mä olin hakenut Huiskan riimun ja narun, harjat ja suitset. Se seisoi jälleen aidan lähettyvillä mutustelemassa heiniään. Se nosti päätänsä seuratakseen liikkeitäni, kun pujahdin aidan välistä tarhaan.
"No moi Huiska", sanoin hymyillen ja kävelin hevosen vierelle. Se vain laski päänsä takaisin heinäkasaan, ja minä rapsutin sitä säästä. Kun se seuraavan kerran nosti päänsä, jauhoi heiniä hampaillaan ja pörisi kevyesti ilmaa käsivarrelleni, minä nakkasin riimun sen isoon päähän ja soljin lukon vikkelään. Vielä se kerran noukkasi heiniä suuhunsa, kunnes lähti seuraamaan minua kohti porttia. Talutin tamman siitä läpi, suljin portin ja jatkoin matkaa aitalle, jonka eteen pistin tamman kiinni.

Huiska ei yrittänyt säntäillä, se seurasi kiltisti. Eikä se kurotellut kokoaikaa turvallaan kohti harjapakkia - ei enää kuolaisia harjoja! No, olihan se ollut aluksi Ruusan hassu tapa, mutta pidemmän päälle se alkoi kyllästyttää ja oli saanut minut vain sitomaan tamman lyhyempään naruun. Mutta Huiska näytti lähinnä nukahtamaisillaan olevalle nallekarhulle. Olihan se usein tosi eloisa ja vauhdikas, mutta rauhallisia suomiputtepäiviäkin löytyy. Ehkäpä se tänäänkin vielä piristyy, kun päästään pois pihamaalta.

Huiskaa harjaillessani kuulin toisen hevosen askeleet ja vilkaisin ääntä kohti. Adahan se siinä talutti Solttu-suokkia pihatolta kohti tallia.
"Moikka Ada!" tervehdin iloisesti. "Lähdetkö maastoon?"
"Moi! Voin mä lähteä, ei mulla muutakaan tässä oo suunnitelmissa", blondi vastasi. "Mä tuun sit siihen harjaamaan Solttua", tyttö jatkoi kaartaen kiinnittämään Soltun aitan tolppaan. Tyttö lähti hakemaan harjoja sun muita, mutta palasi pian takaisin.
"Hetkinen, missäs Ruusu on?" Ada kysyi. "Miten sä Huiskalla aiot mennä?"
"Ainii sä et ehtiny vielä kuulla", oivalsin. "Mä kysyin eilen Annelta Huiskaa hoitsuks, nyt kun se Kuura todettiin pois jääneeksi", selitin.
"Oho, enpä ois arvannu! Ruusa sopi sulle niin hyvin, ja sehän saa kohta varsankin?"
"Joo, mut saan mä sitäkin hoidella ja varsaa kans, kunnes se vierotetaan. Ruusa saa nyt uuen hoitajan, mut saan auttaa sitä, et kyllä mä viel Ruusan kanssa puuhailen!"
"Aika hyvin! Siinäpähän huolehit Huiskasta, Ruusasta varsoineen ja Rosasta, niin ja sen varsasta." Adaa alkoi naurattamaan pitkä heppaluettelo.
"Haha, onneksi mulla on Miku apuna ja ketään ei tarvi olla päivittäin ratsastamassa. Mammalomalaisten kanssa riittää harjaaminen ja semmonen, ja tietty varsan totuttaminen ihmisiin ynnä muuhun, ja Huiskallekin riittää tunnit, kunhan saa sen vähän parempaan kuntoon", naurahdin vilkaisten selittävästi tamman pulskeaa mahaa.

Pian pullamaha-Huiska ja pikkupoika-Solttu oli harjattu ja suitsittu ja pääsimme ponkaisemaan selkään. Ada tosin joutui punttaamaan minut Huiskan korkiaan selkään hypäten itse kevyesti about viistoista senttiä matalamman Soltun selkään. No, kyllä mä aina löytäisin jonkun aidan tai jakkaran, kiven tai kannon, jonka päältä hypätä Huiskan kyytiin. Sen matkaavoittavissa askelissa oli niin ihanan pehmeä istua, että iso koko tuntui lähinnä kivalle vaihtelulle pikkusten ponien rinnalla. Nytkin tunsin oloni niin tukevaksi ja varmaksi Huiskan löntystellessä Seppeleen pihan poikki kohti metsäpolkua, jota lähdimme kulkemaan.

Kerroin Adalle ihan innoissani mysteeriviikonlopun tapahtumia. Päädyin kertomaan juonen siten, kun mekin oltiin se kuultu, enkä ehtinyt edes viimeisimpiin johtolankoihin, kun blondi tyttö keksi ratkaisun.
"Sehän on ihan päivänselvää", tyttö naurahti. "Ei se voi olla kukaan muu. Mutta hieno on juoni!"
"Niin on! Mä en ihan noin vikkelästi sitä tajunnut, mutta loppujen lopuksi arvasin kyllä oikein." (ainakin elän siinä luulossa vielä)
"Joo, harmi kun en päässyt mukaan, oli viikonloppuna yhtä sun toista puuhaa", tyttö sanoi.
"Niinpä, meil oli kyl tosi hauskaa! Munkin piti alunperin mennä katsomaan Mikun ratsastusta, mutta se näköjään siirtyy tulevale viikonlopulle", hymyilin. Ada hiljeni aina merkitsevästi, kun mainitsin Mikun. No, ehkä se vielä joskus oppisi, että Mikael Hellbeg on oikeasti ihan mukava ja ystävällinen tyyppi. Se ei oo enää... semmonen. Kun vielä viime vuonna. Kun vaan mun kaveritkin tajuaisi sen..

"Milles siellä ylläilmoissa nyt vaikuttaa?" Ada kysyi vaihtaen puheenaihetta. Hän itse istui tyytyväisenä tummanruunikon suokkiorhinsa kyydissä.
"Oikein tasaselta ja mukavaltahan täällä, Huiska on oikein miellyttävä ratsastaa", hymyilin onnellisena.
"No ravataankos sitten hetki?"
"Joo!"
Ja Huiskahan ravasi. Jos sen eloisuus oli muuten tänään nollissa, niin ravissa sillä riitti virtaa! Se juoksi paljon reippaammin kuin Solttu, mutta annoin juosta. Tamma kaipasi liikuntaa. Ja sen ravi oli myös ihana istua, ja annoin tuulen vain saada hiukseni hulmuamaan ja minut nauttimaan vauhdin hurmasta. Aivan liian pian polku kuitenkin kapeni ja minun piti hidastaa Huiska käyntiin. Pianhan se Solttunenkin saavutti meidät.
"Kylläpäs se tykkää ravata! Onkohan se ollut joskus ravuri?"
"En tiiä, mutta ihanasti tää ravaa", naurahdin. Ja niin me jatkoimme matkaamme rupatellen metsän siimekseen.

[Tuulia]

2: Viimeinen kesäpäivä
lauantai 3.9.2016




Vielä on kesää jäljellä, vielä tulee kauniita päiviä. No, aika varmasti tämä jäisi viimeiseksi, yöt olivat jo niin kylmiä ja tuuli oli kolea ja syksyinen. Kuitenkin iltapäivä lämmitti niin kesäisesti, ettei takkia voinut pitää päällä. Vaikka koivun lehdet kellastuivat jo, tunsin vielä sen kesän kuiskauksen, josta pian olisi oikeasti vain muisto jäljellä. Myös aitan viereisen koivun lehdet olivat jo vähän kellastuneet, kun Wilma ja minä talutimme harjatut heppamme aitan sivuun ja istahdimme koivun juurelle. Hevoset kävivät hamuilemaan ruohoa.



Vuoropuhelu kirjoitettu yhdessä chatissa =)

Tuulia: Oli kyllä tosi kiva maastoilla, tänää on kyllä ollut niin kaunis päivä!
Wilma: No jep, kerrankin! Melkein koko syksy saadaankiin varmaan sitten vaan värjötellä maneesissa sadetta suojassa.
Tuulia: No niin.. Mä kyllä lähden maastoon säällä kun säällä, hallissa tulee koppihulluks.
Wilma: Joo! Kyllä mä tuun mukaan vaikka sataisikin, sadetakkia ja ratsastusloimea niskaan vaan niin eiköhän se siitä!
Tuulia: Joo, ja sit me voiaa loikkia kaikkien kuralammikoiden yli! Paitsi Huiska ei varmaa jaksa!
Wilma: Niin! Huiska on kyllä kiva hevonen, suokit on vaan niin ihania! Mutta mä tykkään kyllä myös ketteräkinttuisista poneista, sellaisista kuin Hesti on!
Tuulia: Joo Hestia on ihana.. Saanks mä sit joskus ratsastaa sillä? Vaikka maastoesteitä vähän?
Wilma: Tottakai saat! Voitaisiin vaikka seuraavalla maastolenkillä pistää hepat vaihtoon, olisi hauska kokeilla Huiskaa joskus.
Tuulia: Joo hei mahtava idea. Ja Ruusallaki voiaa mennä, paitsi sitten kun sen maha on liian iso!
Wilma: Niin! Mä en kyllä malta odottaa, että se varsoo, varsat on ehkä ihaninta maailmassa!
Tuulia: Ne on.. Rosankin maha on jo varmasti kasvanut. Tai ainaki musta tuntuu ihan sille..!
Wilma: Voinko mä joskus tulla katsomaan Rosaa? Eikös se asu täällä ihan lähellä?
Tuulia: Joo se asuu pihatossa, missä Taiga ja Pellakin. Voiaa mennä vaikka heti huomenna jos tahot!
Wilma: Joo, mennään vaan!

Tuulia: Tänään mä aion mennä tansseihin, siks mä tulinkin tallille jo puoliltapäivin. Nää on päätöstanssit tänään.
Wilma: Oho! Aika siistiä, mä en osaa tanssia yhtään!
Tuulia: No sulla on aikaa opetella, en mäkää osannu sun ikäsenä kun sen verran, mitä koulussa opetettiin.
Wilma: Niin! Mua kyllä kiinnostaa enemmän vauhdikas maastossa rymyäminen, en tiedä onks tanssiminen ihan mun juttu, mut eihän se selviä ennenkuin kokeilee!
Tuulia: Hahaha niinpä, harvan nuoren juttu se enää onkaan! Mikun mä oon opettanu tanssimaan ja se jopa tykästy siihen, mutta muut lavalla on vähän vanhempia.
Wilma: Niin! Meetkö sä tänään Mikun kanssa sinne?
Tuulia: Jooo tottakai! Ja se muuten sanoi, että kadonneet suojat löytyi pesusta siellä Ruskamäessä. Ilmankos niitä ei ollut siinä kassissa, mikä Artsilasta kiikutettiin Sebeen..
Wilma: No hyvä et ne löyty! On se Artsi aika jännä tyyppi, eikös se ollut se juoppo joka löyty juhannuksena sieltä navetasta?
Tuulia: Joo just se! Ja siis sillähän on ravitalli ja paljon hevosia, et jännä et aina ku siihen törmää nii se on iha huppelissa...
Wilma: Niin... Mutta hoitaako se kuitenkin hevosensa hyvin?
Tuulia: En mä ihan tiiä, mä en oo koskaa käyny sen kummemmin sielä tallissa. Se ei oo kovin houkutteleva paikka poiketa, ainakaa sivusta katsottuna. Voihan siellä olla paljon hyvii tyyppei. Fiiallahan on oma poni siellä!
Wilma: Ainiin, niinpä onkin! Svanteko sen nimi oli?
Tuulia: Joo, se on semmoi russi. Et kai siellä ihan ok olot on.
Wilma: Joo, ei Fiia varmaan muuten poniaan siellä pitäisi.

Tuulia: Niinpä. -- Kylläpä Huiskalla ja Hestillä on nyt kova himo syyä.
Wilma: Jep! Pitäisköhän ne kohta viiä sisälle jottei ne lihoo ihan rantapalloiksi?
Tuulia: Hahaha ehkäpä, Huiska nyt on vieläki iha heinämahanen!
Wilma: Nii! Hesti on onneks jo aika hyvin oma, solakka itsensä, mutta jos se tota tahtia jatkaa ni ei oo kauaa solakkuudesta enää tietookaan!
Tuulia: Niinpä! Tosin nää vois kyl viiä tarhaan nauttimaan lauantain aurinkoisesta iltapäivästä, aurinko ei kuitenkaan porota enää niin lämmöllä kun äsken.
Wilma: Joo, tehdään niin!
Tuulia: Hiiop! Hei Huiskaa, ruokatarjoilu loppuu nyt!
Wilma: Hesti ois jääny niin mielellään vielä syömään, kato kuinka pettynyt ilme sillä on, haha!
Tuulia: No kukapa nyt ei haluis syyä! Mites muute se huominen, mennääks me vaa kattoo Rosaa vai maastoileen sillee et sul on Hesti? Voitas lähtä täält Seppeleestä.
Wilma: Joo mennään maastoileen! Voidaa lähtä täältä Hestin kanssa ja mennä sit pihatolle hakemaan sulle Rosa!
Tuulia: Joo! No jos mä tuun pyöräl tänne nii monelt oot huomen valmiina lähtee?
Wilma: Vaikka kuinka aikaisin aamulla, mä jaksan kyllä herätä!
Tuulia: Haha no jos kuites vaikka kahen aikaa, tänäki aamuna oli vaa kolme astetta lämmintä...
Wilma: Joo, lähdetään sillon!

Tuulia: Okei! -- Hei mä voin avaa ton tarhan portin. -- Nonnii tuliks Hestikin jo kokonaan?
Wilma: Joo tuli!
Tuulia: Okei laitan tän kii.. Noni Huiska, otetaas riimu pois. -- Noni, vapaa!
Wilma: Kato nyt Huiskaa, säntää heti heinäkasalle ku irti pääsee, mikä ahmatti!
Tuulia: No se on.. Hesti vaan juoksee ilosena.
Wilma: Jep!
Tuulia: Nojoo, eiköhän mennö tallille päin. Mä tosin vien Huiskan riimun aitalle.
Wilma: Joo! Mä vien Hestin riimun kans paikalleen, nähään kohta taukohuoneessa!
Tuulia: No mun kyl pitää lähtee kotiin kaunistautumaan tansseja varten! Mut mee sä jutteleen muille. Me nähään huomenna!
Wilma: Joo, huomenna nähdään!
Tuulia: Heippaa!

Niin mä lähdin kävelemään kohti parkkista pyöräni luo. Matkalla aitanviertä kasvoivat keltaiset kukat vielä varmoina jaksamisestaan, vaan pian nekin kuihtuisivat pois. Sain vetää takkini takaisin päälleni, vaikka aurinko vielä lämmitti - pyöräillessä huju kävisi muuten liian vilpoisena. Tervehdin parkkiksella autoaan lukitsevaa Emmyä.
"Eikö ole kiva päivä", nainen sanoi. "Ihana sää lähteä vaikka maastoon."
"On! Mä ja Wilma oltiin jo maastossa ja oli tosi lämmintä. Pian se tosin alkaa viilenemään."
"Niinpä, taidankin lähteä nyt niin ehdin vielä lämpimän aikaan!"
Vaan pyöräillessäni kylmän viiman käydessä kasvoihini mietin, että varmaan maastossakin paleltaa, jos laukkaamaan alkaa. Mutta vaikka keli viilenee, kauniita, ruskan sävyisiä päiviä, on luvassa monen viikon ajan.

[Tuulia]

3: Sovinto
keskiviikko 7.9.2016




Tuulia:
Viileä, alkusyksyn tuuli pakotti nostamaan kaulukset paremmin pystyyn kulkiessamme leppoista käyntiä, minä Huiskan selässä ja Wenla Gitan kyydissä. Vaikka aurinko pilkotti jälleen pilvenreunan takaa, se ei enää samalla tavalla lämmittänyt. Onneksi Huiska kasvavine turkkeineen lämmitti jalkojani. Kuljimme kuoppaista metsätietä, jonka keskellä kasvava ruoho oli lähes yhtä kellastunutta, kuin viereisen pellon heinä. Tuuli heilutti heinänkorsia ja sai haapojen kellastuvat lehdet havisemaan metsikössä. Jokainen puu, sammalmätäs ja tienpiennar kuiski saapuvaa syksyä, hallaöitä ja miljoonin värein loistavaa ruska-aikaa.

"Ravataanko?" Wenla kysyi, kun tie kaartui pidemmälle suoralle, jonka maa näytti pehmoiselta ja tasaiselta. Ja niin me ravattiin, vaikka se sai jäsenet yhä enemmän kalisemaan kylmyydestä. Huiskan matkaavoittava ravi siivitti meidät nopeasti pienemmän ratsukon edelle. Pian tie päättyi kuitenkin autotien risteykseen, ja jarrutin Huiskan pysähdyksiin.
"Kello alkaa lähentyä viittä, täytyy lähteä Seppelettä päin. Huiskalla on kohta junnujen ratsastustunti", kerroin.
"Okei, no tonne päin kun lähtee niin ei oo pitkä matka tallille", Wenlakin tuumasi. "Gitalla on tänään ihan vapaapäivä, niin mulla ei oo kiire sen kummemmin."

Meidän keskustelu oli pysynyt vähän vaimeana, mutta tallilla ei ollut ollut muita maastoonlähtijöitä, niin me oltiin sitten lähdetty kahelleen. Ehkä se oli ihan hyvä, niin paljon oli sotaisaa aikaa takana. Mehän oltiin jo kaikki sovittu, ei siinä mitään, mutta unohtaminen on vaikeaa. Aina.
"Mulla on vielä Rosa ratsastamatta", kerroin. "Sillä ei oo ollut koko vuonna hoitajaa, enkä nyt aio etsiäkään, kun se kuitenkin jää mammalomalle lokakuun lopulla."
"Ainiin, se saa varsan! Oot varmaan tosi ilonen siitä."
Hymyilin takaisin, mutta kääntyessämme autotien varteen keskustelu hiipui joutuessamme kulkea peräkkäin.


Wenla:
Mä katselin Tuulian vaaleaa hiuspehkoa, joka keinui rytmikkäästi Huiskan käynnin tahtiin. Musta oli kiva, että me pystyttiin nykyisin tekemään jotain ihan kahdestaankin, vaikka menneisyydessä kummittelikin SE juttu. Tietystikään meidän juttelu ei ollut yhtä luonnollista kuin joskus ennen, mutta ehkä se oli normaalia.

"Mä oon aina miettiny millanen varsa Gitalle tulis. Olisko sillä yhtä kiva päämerkki? Minkä värinen se olis ja niin edelleen," mä sanoin kovaan ääneen, jotta Tuulia kuulisi. Se kääntyikin katsomaan mua.
"Varsat on kyllä ihania ja tiineyden loppuajat on tosi jänniä," tyttö hymyili.
"Musta vähän kyllä tuntuu, että Anne ei aijo varsottaa Gittaa. Tää talli ei kaipaa Gitta 2.0," mä nauroin ja Tuuliakin hymähti.

Pian saavuimme tallin pihaan, jossa jalkauduimme nopeasti ja pakenimme tuulta tallin puolelle. Tuulia vei Huiskan pesukarsinalle ja mä nakkasin Gitan varusteineen karsinaan.
"Mä en jotenkin osaa pukeutua kun tuolla on noin kylmä. Elän jotenkin ihan kesää vielä," mä valitin astellessani satulan kanssa pesukarsinan ohi.
"Kesä oli kyllä ihana," Tuulia myötäili riisuessaan suomenhevosen suitsia. Pian ne kuitenkin pitäisi laittaa taas suokin päähän, sillä Huiska lähtisi pian tunnille. Mä kiitin mielessäni jotain ylempää tahoa Gitan vapaapäivästä.

Laskin Gitan satulan kylmään telineeseen ja vilkaisin sitten ikkunasta pihamaalle. Se oli todellakin syksyinen - tuulinen, autio ja ennenkaikkea hämärämpi kuin lähtiessämme. Mun pitäisi todellakin sisäistää, että oli syksy. Mun katse kiinnittyi kuitenkin pian pihalla kävelevään poikaan, joka oli tunkenut kädet syvälle taskuihin ja nostanut hupun päänsä päälle. Se poika oli Miku.


Miku:
Vedin huppua syvemmälle päähäni ja jäin seisomaan aitan nurkalle. Kyllä Tuulian pitäisi kohta tulla, niin päästään lähtemään pihatolle. Seppeleen etupihalla kiiruhti pari tallityttöä sisätiloihin. Tunti varmasti pyöri tallin takana kentällä tai maneesissa, mutta ketään ei näkynyt pihalla hoitamassa hevosia. Kaipa kaikki mahtui sisälle, Seppeleen tallin koosta päätellen käytävätilaa riitti. Vähän enemmän kuin pikkuisessa Ruskamäessämme.

Pian käytävältä alkoi kuulua raudoitettujen kavioiden kopsetta, kun joku talutti hevosta. Askeleet oli isomman hevosen - rauhalliset ja voimakasääniset. Ulos astui kuin astuikin Tuuliaseni taluttaen uutta hoitohevostaan, yli parikymmentä senttiä Ruusaa korkeampaa Huiskaa. Kokoero pisti äkkiä silmään, sillä Ruusa oli aina näyttänyt niin pikkuiselta Tuulian vieressä.
"Ai sä oot jo täällä", Tuulia sanoi aurinkoisesti hymyillen. "Mä vien tän aittaan, kun se menee kohta taas tunnille, ja käyn sanoo maastoseuralle heipat, niin päästään lähtemään Rosan luo", tyttö puhui.
"Juu, ei mitään kiirettä", sanoin kävellessäni vähän Tuikkua vastaan ja sitten Huiskan toisella puolen takaisin aitalle. "Oliko kiva maastoilla?"
"Juu, hurjan nopeasti on vaan kesäkelit vaihtunut syyskeleiksi. Täällähän melkein palelee."
"Niinpä", totesin hytisten salaisesti hupparini sisällä.

Tuulian kadottua sivuovesta talliin, käytävältä alkoi jälleen kuulua kopinaa. Tällä kertaa paljon tiuhemmin askeltavan hevosen, todennäköisesti ponin. Kun parivaljakko astui ulkoilmaan, erotin taluttajan olevan Wenla. Voooih.
"Miten sä oot taaas täällä", blondi tyttö sanoi ärhäkästi, silmiään siristäen. Hän jatkoi määrätietoisesti hoitsunsa taluttamista kohti tarhaa.
"Tulinpahan vaan Tuikkua vastaan kun ollaan menossa sinne pihatolle", vastasin ilmeettömän neutraalisti - ei tehnyt mieli alkaa riitelemään.
"Jaa sunko kainaloon sillä vaan olikin kiire", tyttö sanahti pyyhkäistessään mun ohi.
"No eiks Huiska ollu menossa tunnille", älähin tytön perään, mutta hän ei enää vastannut. Silloin Tuuliakin pörhälsi jo tallista.
"Ahh siellähän se Wenla menee, en löytänytkään tallista", Tuikku sanoi minulle. Katsoimme hieman epäillen toisiamme - mitähän tästäkin taas tulisi. Emme kuitenkaan ehtineet liueta paikalta, kun blondi tyttö pyyhälsi tarhalta takaisin.


Wenla:
Tiedättehän ne hetket kun sun pitäisi käyttäytyä kunnolla, vaikka mielei tekisi repiä jokaiselta vastaantulijalta silmät päästä. Mä en yleensä ollut pitkävihainen, kaukana siitä, mutta Mikujuttua en vain osannut sivuuttaa. Aina kun mä näin sen pärstän, mulla vain jotenkin napsahti ja unohdin olevani miltei täysi-ikäinen. Halusin vain olla viisivuotias vallaton uhmaikäinen.

Mutta koska mä olin seitsemäntoista ja vastuullinen nuori nainen, mun piti yrittää hillitä itseni. Neutraali ja siedettävä. Ja niinpä mä kävelin taakseni katsomatta Mikun ja Tuulian ohi.
"Moikka Wenla! Kiva kun olit maastoseurana," Tuulia huikkasi perääni. Mä käännyin vielä ja hymyilin sille, varoen tiukasti Mikun vilkaisemista.
"Olitsä ton kans maastos?" mä kuulin pojan sanovan Tuulialle.
"Joo, olin," Tuulia vastasi. Mä kuulin edelleen niiden puheen, vaikka olinkin ottanut jo pari askelta eteen päin. Mä taisin salakuunnella niiden keskustelua.
"Mä luulin, että te ette hengaile silleen," Miku sanoi kysyvästi.
"No voi iik jos hengailtaiskin? Ei pitäis vaivata sun elämää kamalasti, vaikka me oltais koko ajan tallilla kahdestaan. Koska sun ei edes pitäis olla täällä!" mä tiuskaisin ja katsahdin taakseni. Tuulia huokaisi.

Sinne meni se aikuistuva, uusi ja kypsä minä.


Tuulia:
"Wenla, ihan iisisti, Miku tuli vaan käväsemään", sanoin tauhoittelevasti.
"Nii hyvä vaan kun te voitte taas olla kavereita", Miku sanoi hymyillen. Se ei selvästikään kaivannut riitaa, kukapa kaipaisikaan.
"Noh eiks ookki hyvä et eea jotku meist voi olla kavereita?" Wenla naljahti tekohymyä vääntäen. "En kyl ees muista että minkähän takia me alun perin riideltiinkään, niih.."
"Ei pliis jauheta enää samaa vanhaa. Voitasko mekin sopia joskus, nii kaikki meistä vois olla kavereita?" Miku sanoi pyytävästi.
"Aih et sä haluut kaveerata niiku... mun kans? Kaiken tän jälkeen?"
Wenla ei saanut enempää sanottua hämmästykseltään, eikä sen enempää mekään. Lausahdus tuli ihan puskista, ilman että kukaan ehti reagoida siihen.

"Säkö muka jaksaisit tervehtiä sitä typerää kakaraa, josta halusit päästä eroon? Jaksaisit kuunnella sen juttuja, kuin mitään ei koskaan oisi tapahtunut? En usko", Wenla sai lopulta sanottua hiljaisuuden rikkoen. Sen äänensävy oli hieman katkera - no ei mikään ihme.
"No - nii? Miks ei?" hämmästeli Miku.


Wenla:
Mä olin hämmentynyt. Tiesin kyllä, että Miku halusi sopia, mutta entä kaveeraaminen? Sitä mä en ollut ajatellut, en sen jälkeen mitä se oli tehnyt mulle. Tai mitä mä olin tehnyt sille. Ja jotenkin mä tiesin jossain mieleni syövereissä, että siitä ei tulisi yhtään mitään. Mä luultavasti katkeroituisin taas ja joutuisin perustamaan LNK-klubin. Liian nuori katkeraksi.

"Oli miten oli, siitä ei tulis yhtään mitään," mä tokaisin keräten itseni ja ylpeyteni. Nostin katseeni maasta ja hymähdin. Sitten mä kovetin itseni, ilmeeni ja varmaan myös jokaisen sopukan kehostani.
"No miksei muka?" Miku kysyi.
"Vaikkapa siksi, että mun on vaikea päästää ketään lähelleni nykyisin ja-"
"No ei meidän tarvitse mitään parhaita kavereita olla," poika tokaisi väliin.
"Niin sitä olin sanomassa, että mä en vaan oikeasti pidä susta enää. Millään tavalla," mä jatkoin hieman närkästyneenä ja pyyhkäisin hiustupsun korvani taakse.
"Voisitteko te nyt vaan, niinku, paiskata kättä ja unohtaa? Älkää olko kavereita, se on ihan fine, mutta tää vihanpito ei ole," Tuulia sanoi väliin ja katsoi anovasti mua. Vaikka se puhuikin monikossa, se osoitti sanansa pelkästään mulle. Koska Mikuhan oli ollut valmis sopimaan jo vuonna nakki ja peruna.


Miku:
Wenla ei ehtinyt sanoa mitään, kun minä koitin ojentaa kättäni sopiaksemme asian.
"Niin, voitaisiinko Wenla sopia jo?" pyysin. Mun käsi oli ojennettu niin lähelle Wenlaa, että hän olisi yltänyt helposti tarttumaan siihen, mutta elettäkään hän ei tehnyt. Ainoastaan veti kasvonsa kummalliseen ilmeeseen ja sanoi:
"No - okei sitten."
Vaan heti samantein tyttö kääntyi kannoiltaan ja asteli reippaasti talliin päin. Astuin askeleen hänen peräänsä sanoen:
"Hei sanoi--"
"Miku, älä, antaa sen mennä. Kyllä se varmasti tarkotti mitä sanoi", Tuulia sanoi hiljaa vetäen minut kädestäni takaisinpäin. Tyttö veti minut lähelleen ja painoi päänsä kaulaani vasten saaden minut kietomaan kädet hänen ympärilleen.
"Ehkä parasta on, että mä pysyn hetken pois Seppeleen mailta", totesin hiljaa.
"Mutta kyllä sekin päivä vielä koittaa, että voit huoletta kulkea missä tahdot", Tuikku sanoi katsoen minua toivoa täynnä oleva hymy kasvoillaan. "Mutta nyt Rosa odottaa meitä pihatolla", tyttö jatkoi.
"Niin, lähdetään sinne."
Ja niin me lähdettiin kulkemaan kohti parkkipaikkaa, käsi kädessä.


Wenla:
Mä en jäänyt kuuntelemaan Mikun viimeistä lausetta, vaan painuin suorinta tietä sisälle talliin. Mä nojauduin ensimmäisen karsinan seinään ja painoin käden otsalleni - mä hallitsin nämä sovintotilanteet niin helvetin hyvin. Mutta se siitä, nyt mun tarvitsisi vain unohtaa. Se oli kuitenkin niin paljon helpommin sanottu kuin tehty.

Kiipesin portaat ylös ja pujahdin oleskeluhuoneen puolelle. Clara, Sandra ja Inkeri istuivat pelaamassa korttia pöydän ääressä ja mut huomatessaan niiden kasvoille piirtyi se tietäväinen ilme, jota mä en välttämättä olisi halunnut nähdä.
"Te näitte," mä huokaisin ja katsoin ikkunaa merkitsevästi.
"No totta hitossa nähtiin! Onks sulla jotain kerrottavaa?" Inkeri virnuili.
"Joo, me sovittiin," mä vastasin ja istahdin Claran viereen.
"Täh?" Sandra puuskahti.
"Joo joo, se ois halunnu lyödä vielä oikeen kättä päälle mutta mä häivyin," mutisin.
"Sä et oikeesti halunnu sopia?" Clara järkeili.
"En mä tiiä," kohautin olkiani.
"Älä vaan sano että ootte jotain kavereita," Inksu huokaisi. "Koska se ei toimi."
"No ei olla, mutta ainakaan mä en kehtaa enää järjestää kohtausta aina kun se raahautuu tänne," hymähdin. Sandra näytti edelleen epäileväiseltä ja ihmekös tuo, sille mä olin itkenyt ja valittanut kaikki Mikuun liittyvät asiat. Mukaanlukien se, että meidän sovinto olisi maailman kahdeksas ihme.

Mutta ihmeitä tapahtuu, eiks nii?

[Tuulia]

4: Syyspäivä
lauantai 15.10.2016




Huiska tarhassa syksyisten vaahteranlehtien varistessa puista. Lähdettiin maastoilemaan kavereiden kanssa vielä, ennenkun kauniin ruskaiset syyspäivät loppuu.

[Tuulia]

5: Viimeiset kultalehdet
perjantai 21.10.2016




Syyslomani läheni loppuaan ja pian olisi aika palata koulun penkille. Lehdetkin olivat varisseet lähes kaikkialla alas puista, vain joissakin koivikoissa oli vielä lehtiä. Nellan mukana Sumulahdessa kävi tänään Heljä-tyttö, joka oli innostunut auttamaan Rosan hoidossa silloin, kun en meinannut ehtiä huolehtia jokaisesta nelijalkaisesta ystävästäni. Olinkin kaivannut sille taas hoitajaa.

Olimme lähteneet Mikun kanssa maastoilemaan. Mummin jo ratsastettua Fjellan ja liikutettua Haikun otimme vain Rosan mukaan, sillä Violakin oli päässyt tyttösten kanssa maastoon. Miku polki pyörää ja minä ratsastin Rosalla, jonka varsamaha oli jo ihan valtava. Päätimme hakea Huiskan maastoseuraksi, vaikka sillä oli aika paljon tunteja tänään. Kyllä se jaksaisi lähteä vähän kävelemään.

[Tuulia]

6: Puomit kolisee
sunnuntai 23.10.2016




Eilen lokakuisena aamuna istuin Claran kanssa vintin sohvalla juomassa kaakaota, kun muu porukka nukkui vielä tai ne harvat aamuvirkut reenasivat hoitsuillaan. Kun puheenaiheeksi nousi Halloweek ja estekisat, harmitteli Clara, ettei hän päässyt osallistumaan, kun Siiri on mammalomalla. Siinä sitten lupasin Huiskan hänelle kisoihin, kun en itse halunnut osallistua muutakun katsojan roolissa. Edelleen tippuminen kisoissa pari vuotta sitten kaihersi mieltä, enkä nähnyt kisoissa mitään hauskaa. Clarakin kauhisteli aluksi sitä, että Huiska on yli puoli metriä korkeampi kuin Siiri, mutta lupasin antaa hänen harjoitella muutaman kerran kisoja varten.

Niinpä tänä kauniina sunnuntaina päädyin puominnostelijaksi Claran ja Huiskan estereeneihin. Tapasimme aitalla, olin jo ehtinyt alkaa harjaamaan tammaa.
"Moikka", Clara sanoi ja tervehdin häntäkin. "Onko Ruusa ja varsa nyt karsinassa?" tyttö jatkoi pohtien ja kurkisti Huiskan oven yli aittaan.
"On ne", sanoin. "Anne kertoi jo, että varsan omistaja nimesi tamman Mustaruusuksi. Se sopiikin hyvin sille, kun se on ihan musta", kerroin.
"Paitsi on sillä tähti otsalla", Clara sanoi. Hänkin tuli aittaan harjaamaan Huiskaa, ja huomasin tytön olevan ihan hirmuisen pieni jättitamman rinnalla. No, oli se kai Lailallakin mennyt ja hyvin selvinnyt.
"Ja Anne sanoi, että varsa asuu täällä koko ensi kuun, sitten se on tarpeeksi iso muuttamaan omistajansa luokse."


"Oi vitsi, ihanaa! Jännää kun tänä syksynä syntyy niin paljon varsoja", huokailin onnellisena.
Kumarruin Huiskan vatsan alle ja aloin pyörittelemään sieltä kuivunutta mutaa irti kumisualla. Olin tallille saavuttuani käväissyt toimistossa ja varmistanut Pirreltä, että saisin osallistua suomenhevosella kisoihin oman hoitsuni sijaan.
"Tottakai se käy, jos Tuulia ei kerran halua kisata", ratsastuksenopettaja oli luvannut aamukahviaan siemaillen. "Tekee varmasti sekä sulle että Huiskalle hyvää päästä vähän kisailemaan. Kesällä sulla ja Netalla meni niin mallikkaasti jo esteradoillakin, että on sinänsä harmi, ettet oo nyt syksyllä päässyt kunnolla ratsastamaan Siirin loman takia."

Pirren sanat lämmittivät mieltäni ja minulle tuli heti itsevarmempi olo. Toisaalta en kuitenkaan viitsinyt mainita, ettei minun todellisuudessa ollut edes tehnyt mieli ratsastamaan, mutta samapa tuo. Nyt oltiin kuitenkin menossa kisoihin, ja olin jopa vähän innoissani!

"Mä en muista, oonko ikinä edes hypännyt Huiskan kokoisella hevosella", paljastin Tuulialle tämän nostaessa satulan Huiskan selkään.
"Älä huoli, hyvin se menee. Ja eihän ne esteet ole edes isoja", kultatukkainen tyttö rohkaisi.
Nyökkäsin ja pujotin kuolaimet vaalean tamman suuhun. Kohtahan se nähtäisiin, mitä tästäkin tulisi.

Kentällä punttasin Claran Huiskan selkään ja aloin raahaamaan esteitä kentälle Claran humputellessa alkukäyntejä. Aloitin kasaamalla pitkille sivuille matalat, lähes kavaletin korkuiset pystyesteet. Laitoin keskihalkaisijalle vähän puomeja, ja pian Clara ravailikin niiden ylitse.
"Vaihatko puomit laukkapuomeiksi", tyttö pyysi ja siirsin puomeja etäämmälle toisistaan. Huiska oli ihan innostunut ravaamaan eikä ilmeisesti meinannut nostaa laukkaa, vaikka Clara kuinka patisti sitä.

"Se on vähän hidas syttymään, se tykkää vaan ravata lujaa", naurahdin.
"Huomaan", Clara vastasi. Sitten Huiska kuitenkin viitsi totella ja nosti leppoisan laukan. Ratsukko laukkaili pari kertaa puomien yli. Huiska kolhi aluksi jalkojaan puomeihin, mutta jaksoi sitten kiinnittää niihinkin huomiota. Clara ohjasi suokkitamman pystyesteelle ja hyppäsi siitä lennokkaasti ylitse.

Minulla kesti hetki palautella mieleeni, miten Huiskaa tuli ratsastaa, viime kerrasta kun oli ehtinyt kulua aikaa vaikka kuinka. Suuresta koostaan huolimatta tamma oli tietyissä asioissa kuin pikkuponi: laukannostoissa se lähti helposti vain kiihdyttämään ravia, ja helpoimmalta ratkaisulta olisi tuntunut ajaa se vain niin kovaan vauhtiin, että se lopulta nostaisi laukan. Näin kävi helposti myös pikkuponeilla ratsastaessa, ja sain ihan tosissani keskittyä nostoihin ja tehdä täsmälliset laukka-avut, että sain suomenhevosen vaihtamaan askellajia.

Kun olin saanut tamman kuulolle puomitehtävillä, otin pari koehyppyä pikkupystyille. Hypyt olivat loivia ja rauhallisia, ja niihin oli helppo päästä mukaan. Huiska oli kuitenkin vähän tahmea ja hidas, ja etenkin kulmissa laukka oli laahaavaa ja tahti hidastui helposti.
"Teetkö toiselle pitkälle sivulle matalan kaksioisaisen ristikkosarjan, sit ton toisen pystyn voisit korottaa about puolimetriseksi. Ja lävistäjälle voisit tehä saman korkusen okserin", pyysin Tuuliaa, ja tämä alkoi heti muuttamaan esteitä ja rakentamaan uusia.

Samalla minä yritin saada Huiskan aktiiviseksi ja laukan pyörimään kunnolla. Kun olin suht tyytyväinen tammaan, annoin sen hetken huilata käynnissä Tuulian kantaessa viimeisiä puomeja kentälle.

Aloitin hyppäämisen ristikkosarjalla. Olin pyytänyt Tuuliaa tekemään esteiden välin tarkoituksella vähän pitkäksi, jotta saisin ratsuuni vähän vauhtia ja energiaa. Sain siis ajaa Huiskaa ihan tosissaan eteen, jotta selvitimme sarjan kahdella laukalla. Aluksi Huiska yritti ottaa kolmannen askeleen, jolloin hypyt olivat mitä olivat - liian kaukaa, liian pohjaan, puolikkaasta askeleesta ja ties mitä. Minä heiluin ja huojuin satulassa kuin heinämies, jalustimet hölskyivät jaloissani ja puomit kolisivat, mutta lopulta Huiska alkoi venyttämään askeliaan ja homma alkoi luistaa paremmin. Tuulia huuteli välillä minulle vinkkejä ja nosteli kärsivällisesti pudonneita puomeja.

Seuraavaksi otin yksittäisiä hyppyjä pystylle ja okserille ja yritin totutella ison hevosen hyppytyyliin, joka oli kuitenkin ihan erilainen kuin mihin olin pikkuponeilla ratsastaessani tottunut. Lopuksi vielä yhdistelin esteistä pienen radan: aluksi hyppäsin pystyn ja kaarsin sarjalle, jonka jälkeen tuli tiukka käännös okserille. Pyrin pitämään vauhdin tasaisena ja tempon yllä myös kaarteissa. Parin onnistuneen pätkän jälkeen hidastin kevyeen raviin ja annoin Huiskalle ohjaa.
"Voit alkaa keräämään esteitä pois", huikkasin Tuulialle, joka hytisi kylmästä seistyään paikoillaan kentän laidalla.

Harvoin ilahduin puominkantohommasta niin paljon kun nyt, sillä olin jäätymään päin seisoskelusta. Ehdin juuri kantaa vikat tolpat paikoilleen, kun Clara kertoi olevansa valmis. Minullakin oli taas tarpeeksi lämmin. Kävelimme aitalle ja hoidimme Huiskan yhdessä tarhaan.
"Kyllä me niistä kisoista selvitään", Clara tokaisi päättäväisesti.
"Tottakai, teidän meno näytti just hyvälle!"
"Miksetsä kisaa?" tyttö kysyi multa.
"Ei mua vaan huvita", sanoin. Ja se oli ihan totta.

Kun Huiska oli tyytyväisenä tarhassa, palasimme aitalle. Eräs pieni, musta ja pörröinen kaveri veti kaikkia tallilaisia puoleensa kuin magneetti.
"Mustis on niin ihana", henkäisin oveen nojaillessamme.
"Se on, ja se näyttää jo kasvaneen!"
"Oiskohan Anna jättänyt sille eilen riimun. Voisin totuttaa sitä pitämään riimua!" innostuin.
"Ja mä voisin mennä sanomaan Sirpsulle moi", Clara naurahti. Se kyllä sopikin shettisten joukkoon paremmin, kuin suokkien.

"Mutta hei,kiitos sulle ihan superisti ratsun lainaamisesta ja vinkeistä ja puomien nostamisesta ja kaikesta", kiittelin Tuuliaa.
"Eipä mitään, kivaahan se vaan on kun voi auttaa", tyttö naurahti.

Sanoin tälle heipat ja lähdin Siirin tarhalle miettien, mitä tänään tamman kanssa tekisin. Poni kökötti tarhassa puun alla kuolleiden lehtien peittämällä, kellastuneella nurmella. Se näytti niin elämäänsä kyllästyneeltä kuin olla ja voi, joten tänään pitäisi tehdä jotain hauskaa ja virkistävää. En tiennyt, mitä se sitten lopulta olisi - mutta sen tiesin, että tämän ponin kanssa ei ainakaan tylsää tulisi!

[Tuulia]

7: Huhuja ja vanhoja tuttuja
tiistai 8.11.2016




Huiska katsoi minua suurilla, lempeän kaihoisilla silmillään. Silitin sen otsaa, josta valkeat karvat varisivat läsiä pitkin tamman turvalle. Kevyt henkäys puhalsi ne pois, ilmaan leijailemaan, ja lämmitti kylmän kohmeita käsiäni. Oli tullut talvi, ja se oli iskenyt heti kymmenen astetta pakkasta ja lumisadetta joka päivälle. Se sai ainakin minut vetäytymään aitan suojiin ja vetämään kaikki luukut perässä kiinni.

Rakastin lunta ja juoksin aina innoissani ensilumen keskelle pyörimään valkeassa pumpulissa. Hevosetkin olivat piristyneet, kun tapahtui jälleen jotain erikoista - pian eläimet kyllä tottuisivat lumikerrokseen. Ja toisaalta oli ihan hyvä, että pakkasta tuli kerralla kunnolla - lumi pysyisi maassa ja totuttaisiin nopeammin pakkaseen, sitten se ei enää palella niin kovin. Ja mitä enemmän pakkasta, sen kovemmaksi ehtii järvet jäätyä ennen paksumpaa lumikerrosta. Luvassa siis hyvät luistelukelit!

Kun olin tarpeeksi kauan kyhjöttänyt aitan nurkassa tyytyen vain silittämään Huiskaa, ponkaisin itseni ylös oljilta ja kaivoin pölyharjan tamman harjalaukusta. Tamma oli alkanut jo kasvattamaan talvikarvaansa, se näytti paljon paksummalta kuin muiden aitan asukkien. Tirkku oli juuri viety tunnille, Netta ja Huiska menisi vasta seuraavalla ja Ruusa ja Mustis höntsäilivät tarhassa päivästä toiseen. Olin opettanut varsalle jo talutusta ja totutellut silittelyyn ja pehmoisimpiin harjoihin. Kaikista huisinta oli kuitenkin se, miten nopeasti pikkuinen kasvoi. Kohta se olisi jo iso tyttö..

Olin ihan ajatuksissani harjaillessani Huiskaa, kun Inkeri poukkasi takaisin aittaan. Säpsähdin Tirpan ja Netan karsinan oven ääntä, ja käännyin kohti blondia.
"Hui, älä säikyttele!" naurahdin tytölle. Hän oli varmasti jo oppinut, että säikähdin helposti - kerran lensin koulussa päin seinää kaverin napattua kyljistä kiinni. Hups.
Inkeri vain naurahti, nojautui käsillään väliseinää vasten ja kysäisi salamyhkäisesti:
"Oisko pitänyt tulla säikäyttämään silloin kesken vessatouhujen?"
"Täh? Minkä...?"
"Ai, etkö oo kuullukaan, että Seppeleen vessasta löytyi miesten kalsarit", se lisäsi jotenkin niin huolettomasti.
"No jotaan mä niistä kuulin ohimennen", sanoin ihmetellen. "Mitä sä ajat takaa?"
"Mietittiin vaan, et ainoo, kenen ne voi olla, olis Miku."

Mä olin ihan hämilläni. Ajatuspyörät pyörivät päässäni, kunnes ne viimein loksahtivat paikoilleen, ja tajusin mitä Inksu meinasi.
"Ei todellakaan oltu me! Eihän Miku ees käy täällä, saatikka tallin vessassa! Ei, ei, ei me ikinä tehtäs niin... Mistä ihmeestä te noita draamoja revitte?"
Taisin näyttää vähän turhan hätääntyneeltä, sen verran Inkeriä tuntui naurattavan.
"Vilkas mielikuvitus se vaan. No, ehkä se oli siellä jonkun toisen kanssa. Ei olis uutta. Yks Alviina ainaki on hättyytelly kaikkia pysymään hiljaa koko kalsongeista", Inksu totesi silmäänsä ohimennen vinkaten ja nousi pystyyn väliseinän päältä.

Mä olin ihan hämilläni koko hommasta. Ei kyllä varmasti ollut Miku ollut kenenkään kanssa yhen ainoassakaan vessassa! Mahdoton ajatus, ajatteli talli mitä ajatteli.
"Miku ei enää ikinä tekis semmosta", tyydyin toteamaan. "Ja toivottavasti ihmiset tajuais sen vielä joskus. Jokanen tekee teininä tyhmiä juttuja, ja jokaiselle koittaa myös se aika, kun pitää kasvaa aikuiseks. Eikö ookkin niin?"
"No joojoo, älä ota liian tosissas", Inksu naurahti. "Ehkä niille kalsongeille on joku vähemmän likanen selitys."
"Toivottavasti..." mumisin ja ajattelin taas Huiskan harjaamista. Olin huomaamattani harjannut samaa lapaa monta minuuttia, hups. Inksu oli vielä aitassa, mutta katseli nyt pihamaalle.

"Hei, Taiga on tuolla!" se hihkaisi.
"Mitä? Miten voi olla!" kysyin innoissani. Ihan sama, vaikka ulkona oli kymmenen astetta pakkasta, avasin aittakarsinan yläoven. "Kappas, niinpä onkin! Ja Lynn myös!"
"Moii Lyynn!!" Inkeri huusi ja huiskutti kättään. Ratsukot huomasivat meidät ja tulivat luoksemme.
"Moi!" Lynn sanoi iloisesti ja laskeutui Ransun selästä alas. "Tässä on Wear, Taigan pitkäaikanen hoitaja vuosien takaa", blondi kertoi.
"Oi Wear, suapa ei oo nähnyt vuosiin!" Inkeri ilahtui.
"Moi, oon Tuulia ja hoidan nykyään Huiskaa", esittelin itseni naiselle. "Säkö oot siistinyt Taigan harjan? Se olikin päässyt jo niin pitkäksi!"
"Moi, joo oon, poni ei näyttänyt enää yhtään entiselleen", tyttö naurahti. "Pihatolla ei taida niin kovin usein käydä ihmisiä hoitamassa tommosia."
"No ei, mä oon siellä pyörinyt melkein päivittäin, mutta nyt kun mun poni on viimesillään kantavana, se on kotona. Talvella se kyllä muuttaa takaisin pihattoon", selitin innoissani. "Taiga on kyllä ihana poni, muistan kun haaveilin sen hoitamisesta. Seppeleessä en siihen pestiin ehtinyt, ja nyt en oo ehtinyt kun satunnaisesti vähän harjailla ja ratsastaa sitä pihatolla.. On niin paljon tekemistä!"
"Niinpä, mäkin asun nykyään ihan eri paikkakunnalla ja käyn töissä, mutta satuin nyt tulemaan käymään täällä. Ihanan nostalgiset fiilikset ja ponityttömuistot tuli kyllä heti mieleen", Wear selitti.
"Tuu ihmeessä toistekin ja kannattaa käydä tallivintillä kattomassa, jos on tuttuja siellä!

Wear kertoikin suunnitelleensa vintillä käväsemistä, mutta jäi vielä Lynnin kanssa luoksemme juttelemaan. Hän kysyi, voiko Taigan laittaa sen vanhaan karsinaan vierailun ajaksi, ja sanoin että voi. Kerroin Ruusan asustavan karsinassa nykyään, ja me kolme kerrottiin kilpaa sen uudesta varsasta.
"Täytynee moikata sitäkin", Wear naurahti lopulta.
Kun ohikulkeva Fiia huomasi Wearin hääräävän aitan edustalla, kääntyi hän heti aitalle päin. Oli ihanaa nähdä jälleennäkemisen riemu ystävysten kasvoilta. Wear lähtikin Fiian matkassa talliin Lynnin jäädessä vielä juttelemaan meidän kanssa.
"Ei oo kuulemma Mikun kalsongit ne vihreät", Inksu totesi ohimennen Lynnille.
"No ei varmasti ookkaan", sanoin painokkaasti perään. Varmaan koko talli kuhisi niistä.
"No hyvä", Lynn tyytyi vain sanomaan. "Tuskinpa ketkään tallin vessassa mitään semmosta tekis."
"Ootsä kuullu semmosta?" Inksu kysyi heti.
"En, mut ei kukaan järkevä tekis niin. No, en tiiä. Taian mennä hoitaan Ransun tarhaan."

Niin Lynn lähti, minä ja Inkeri perään tuijottaen.
"Mikähän sillekin tuli", mietin.
"Jaa'a.. Voisin itseasias mennä kattoo Tirpsun puomituntia, Netta kuitenkin tuuaan kohta tähän", Inkeri sanoi. Niinpä minä jäin kahden Huiskan ja Taigan kanssa aittaan. En voinut vastustaa kiusausta loikata Taigan puolelle moikkaamaan ponia, siitä oli jo niin monta viikkoa, kun viimeeksi raahauduin pihatolle. Sen tummanruskea talvikarva oli pitkä ja pörröinen, ja suklaanruskeat nappisilmät katsoivat lempeästi ympärilleen tuttua karsinaa. Tamma nuuhkaisi kättäni, käyskenteli hiljaa ovelle ja kurkkasi tallipihaa korvat höröllään. Ehkä se tavallaan kaipasi sitä, kun kokoajan joku ihminen on harjaamassa ja paijaamassa? Tai sitten se oli vaan äärettömän tyytyväinen, kun alkeisratsastajat eivät enää vuodesta toiseen kiskoneet ohjista ja paukuttaneet pohkeilla kylkiä. Ehkä sille teki hyvää höntsäillä pihatossa Pella-kamun kanssa.

Ajatukseni katkesi Katsun taluttaessa Netan karsinaan joku iloinen junnutyttö mukanaan.
"Jos tarvit apua, niin huikkaa, meen kattoo mikä poni Ruusan karsinassa on", pikkuinen hoitajatyttö sanoi ystävällisesti ja kipitti sitten Ruusan aittakarsinan ovelle.
"Moi, kuka poni tää on?"
"Se on Taiga, se oli ennen Seppeleessä. Se on tullut tänne jo tyyliin yheksän vuotta sitten", kerroin.
"Onpa se söpö. Missä se nykyään on?"
"Pihatossa eläkepäiviä viettämässä. Sen entinen hoitaja tuli tänään käymään ja toi ponin sieltä Sebeen", kerroin. "Taika itseasiassa asui tässä ennen Ruusaa. Haaveilin aina sen hoitajuudesta, mutta sillä oli aina joku toinen", kerroin muistellen parin vuoden takaisia ensihetkiäni Seppeleen hoitajana.
"Se on kyllä söpö. Katoin muuten listalta, että Huiska menee Netan kans ens tunnilla?" Katsu sanoi.
"Joo, se menee, mut ratsastaja ei oo vielä tullut tänne. Voisin itseasiassa käydä tallissa katsomassa, jos se ettii Huiskaa sieltä. Vahitko sen aikaa, ettei Huiska tuhoa harjojaan?"
"Joo, tottakai!" Katsu sanoi ja väistyi Huiskan ovelle. Lähdin tallustamaan pihamaan poikki potkien lunta kengilläni eteenpäin. Sitä satoi kokoajan lisää, mistä olin niin iloinen. Ja taivaalle katsoessani totesin, että tuosta pilvenmöhkäleestä riittäisi lunta vielä pitkäksi aikaa.

[Tuulia]

8: Harha-askelia
torstai 10.11.2016




Olin juuri laittamassa Huiskalle suitsia, kun huomasin tamman poskella punoittavan haavan. Sitä reunusti tummaksi punertunut, kuiva verikökkö - ilmeisesti joku ärhäkämpi heppakaveri oli päättänyt näykkästä tammaa. Höh, joutuisin varmaan skippaamaan hyppelyhetken tallin juniorien (kaikella rakkaudella <3) Katsun, Jasonin ja Inkerin kanssa... Eihän tuon haavan päälle viittisi suitsia laittaa. Huiska pääsikin sitten takaisin tarhaan ja itse kipaisin sanomaan kentällä odottaville tyypeille ja Annelle haavasta, ja nainen lupasi etsiä sopivan rasvatuubin mulle, että voisin illemmalla hoitaa haavan kuntoon.

Sää oli lauhtunut ja lumisade oli muuttunut vetiseksi räntäsateeksi, tai ainakin toivoin sen olevan ennemmin räntää. Illan jäähtyessä voisi kuitenkin pyöritellä ekat lumiukot ja lumilyhdyt, niin paljon lunta oli jo tullut. Karkasin märkää sadetta kentänlaidan koppiin, ja pystyin hetken kuvittelemaan, miltä Annesta ja Pirrestä tuntui istua siellä ja huudella kehää kiertäville tuntilaisille ohjeita. Sitten kuitenkin kaivoin puhelimeni esiin ja aloin kuvaamaan muiden satulatonta ja hulvatonta menoa. Olin luvannut Odelle vahtia Jasonia, mutta tiesin kyllä, että poika pärjäisi. No, kyllä tarkenisin yhen tunteroisen tässä istua, kun pakkaset olivat vaihtuneet suojakelille, niin sormiakaan ei palellut.

Kun Katsu ja Inkeri olivat pelleilleet tarpeeksi alkukäyntien aikana kisailemalla, kumpi yltää paremmin ponin korviin, omiin varpaisiin ja sitärataa, ja Jason oli tarpeeksi kauan toppuutellut vauhdikkaalla päällä olevaa Alexia, he päättivät alkaa ravailemaan. Poniravi pompotti tyttöjä, ja hetken heilahtelun jälkeen he löysivät tasapainoisen istunnan. Minut komennettiin kasaamaan kolmen ristikon jumppasarja, ja jouduin hetkeksi hylkäämään kuvaamisen. Kun esteet olivat valmiina, palasin kopperoon ja pääsin kuvaamaan sitä, kun tytöt kokeilivat laukata kädet sivuilla.
"Jiii mä lennän", Katsu hihkui iloisena, kunnes Netta laiskistui ja hidasti raviin.

Jason oli joutunut koko ajan vain jarruttelemaan Alexia, joten nyt hän lähti ensimmäisenä laukaten kohti esteitä. Ponikokoiset esteet olivat täykkärille ihan pieniä, mutta silti se pomppi niiden yli kengurun lailla, ja pikkkupojan oli vaikea saada sen askeleet mahtumaan esteiden väliin. Sain muuten hauskoja kuvia Alexin kanipompuista! Jason pääsi kuitenkin joka esteen yli ja hidasti Alexin kentän toiseen päätyyn parkkiin, jotta hän näkisi tyttöjenkin hypyt.

Katsu patisti Netan laukkaan ja lähestyi keskittyneen näköisenä ensimmäistä estettä. Netta ponkaisi sen yli ja seuraavankin, mutta silloin ponin jalat sutivat ja poni kompastui toisen esteen jälkeen. Kevyessä istunnossa eteenpäin nojannut Katsu valahti samantein selästä kolmannen ristikon eteen, suoraan olkapää edellä... Henkäisin säikähdyksestä Inkerin ja Jasonin kanssa ja lähdin heti kopista juoksujalkaa pikkutytön luo.
"Katsu, sattuiko suhun? Katsu?"

Tyttö makasi maassa eikä sanonut mitään, Netta sinkosi säikkynä, ohjat liehuen, kohti Alexia saaden ison hevosen tekemään yllättävän väistöliikkeen, eikä Jason voinut mitään sille, että hevonen katosi alta. Poika lennähti kentän reunaan aidan viereen.
"Ei sattunut", poika ehti vastata kesken kysymykseni ja nousi heti ylös ja lähti takamustaan pidellen ottamaan irtohevosia Inkerin kanssa kiinni.
"Katsu, kuuletko mut?" kysyin tytöltä uudestaan.
"Joo", tyttö sanoi ja veti syvään henkeä. "Taisi vaan lähteä ilmat pihalle."
"Mites sun olkapää?" kysyin tytön noustessa istumaan.
"Ei se nyt oo niin kipeä, toki se vähä tuntu kun tipuin."
"Mut jos yhtään sattuu mihinkään tai tulee huono olo, niin sano heti, tippumisen kanssa ei saa leikkiä", sanoin topakasti. "Pystytkö vielä ratsastamaan?"

Katsu nyökkäsi ja autoin hänet ylös. Inkeri ja Jason olivat saaneet hevoset rauhoittumaan, joten toin jakkaran takaisin kentälle ja he nousivat vielä ratsaille. Itse korjasin kahdesta ristikosta jo puomit pois ja ehdotin:
"Jos tuutte vielä tän yhen ristikon, niin kaikille jää hyvä mieli", sanoin. Näin, että Katsua hieman jännitti - ilmankos hän oli ihan hiljaa - mutta hyppy sujui hyvin, ja muutkin hyppäsivät vielä. Kolmikko päätti vielä ravailla hetken ja kokeilla käynnissä naistensatulaistuntaa, ja minä palasin estekoppiin kuvaamaan hassunhauskoja yrityksiä. Fiilis oli kuotenkin hieman lattea, kun nuorimmaiset olivat jysähtäneet sen verran kiperän näköisesti sohjoiseen hiekkaan.


Olin ehtinyt istua oleskeluhuoneessa melko kauan, iltaan asti. Olin selannut kännykän kuvia, poistanut huonoja ja lähettänyt onnistuneita ratsastajille ja kaikista hauskimmat koko tallin ryhmään. Olin jutellut useamman ihmisen kanssa siinä samalla, oleskeluhuoneen ovi kun kävi melkein koko ajan. Olin hörppinyt jo viidennen mukin kaakaota, ja se jo pakotti viimein irtautumaan sohvasta ja hipsimään vessan kautta pihalle. Ilta oli jo hämärtynyt ja Kasper haki hevosia tarhoista. Itse hain Ruusan varsoineen ja myös Huiskan, jolle Anne oli löytänyt sen tökötin. Laitoin vielä sen tamman poskelle putsattua ensin haavan kunnolla, ja sitten olin valmis.

Paitsi yksi asia piti vielä tehdä. Talven ensimmäinen lumiukko aitanpieleen.

[Tuulia]

9: Aurinkotervehdys
maanantai 19.12.2016






Talvi-iltapäivänä voi lumisen Liekkikallion päältä nähdä ihmeitä.