|
Post by Britta on Aug 21, 2014 16:53:00 GMT 2
How could I ever be, normal somehow? 21. elokuuta 2014 Kuvittele olevasi lintu. Etsiskelet itsellesi vatsantäytettä, pomppien keskellä hiekkatietä. Yhtäkkiä huomaat silmäkulmastasi lähestyvän, suuren ajoneuvon ja pyrähdät lentoon välittömästi. Päätät parin metrin jälkeen lentää enemmän. Siipesi kantavat, tunnet sulkia vasten nojautuvan tuulen kun ontot luusi pitävät sinut ilmassa. Näet korkeammalla sähkölinjan. Räpytät siipiäsi lujempaa, päästäksesi lepuuttamaan kehoasi langalla istuskellen. Pääset kevyesti perille ja kierrät jalkasi langan ympärille, tasapainotellen itsesi hyvään asentoon. Langalta avautuvat upeat, joskin syksyiset maisemat. Metsää, joka on vielä vehreää, mutta joka pian muuttaa väriään paletin kaikkiin ruskan väreihin. Näet edessäsi tallipihan – hevosia, aitauksia ja muutaman rakennuksen. Nuo eläintoverit käyskentelevät tarhoissa tyytyväisinä, joskin joku sattaa osoittaa toiselle mieltään, muttei mitään vakavaa. Yhtäkkiä kuulet, kuinka joku ovi rävähtää voimalla auki ja olet pyrähtää uudelleen lentoon, pakoon sitä kamalaa ääntä, mutta uteliaisuutesi kuitenkin vie voiton. Huomaat äänen aiheuttajan – kaksijalkaisen olennon, jonka haluat nähdä lähempää, joten lennähdät istumaan ihmistä lähimmälle koivunoksalle. Tunnistat tuon olennon kauniimman sukupuolen edustajaksi, joskaan kovin kaunista ei ole se, mitä näet. Tyttö saa otettua muutaman, haparoivan juoksuaskeleen ennen kuin kompastuu omiin jalkoihinsa. Hoikka tyttö rämähtää yllättävän suurella voimalla maahan, sadatellen tuuriaan. Ruskeansävyiset hiukset omaava tyttö ei kuitenkaan nouse maasta, vaan jää siihen makaamaan. Kuulet niiskutusta ja näet, kuinka tämä tyttö kohottautuu hieman maasta vain haudatakseen kiiltävät kasvonsa käsiinsä. Yhdistät kiillon vesipisaroihin, jotka näet valuvan tytön kasvoilta maahan. Yhtäkkiä näkökenttääsi ilmestyy toinen hahmo – tämäkin kaksijalkainen, erinäköinen kuin tämä tyttö ja oletat, että hän on vastakkaisen sukupuolen edustaja. Poika mutisee jotakin, yrittäen auttaa tyttöä ylös maasta, mutta tämä sysää vaaleahiuksisen pojan vierestään, hautautuen takaisin omaan kuoreensa. Poika yrittää epätoivoisesti saada ruskeahiuksiseen tyttöön jotakin kontaktia, mutta turhaan. Kallistat päätäsi kummastuneena – mistä tässä oikein on kyse? Ei auta muu, kuin palata ajassa pari tuntia taaksepäin ja ottaa selvää. Tämä tarinan ruskeahiuksinen tyttö on nimeltään Britta, paikkana Seppele. Britta hoitaa Seppeleessä kimoa ruunaa, nimeltään Hyperion, ja on onnensa kukkuloilla kaikin puolin; murheelliset ajatukset ja ajat ovat jo taaksejäänyttä, joten brunette saa keskittyä täysin rinnoin siihen mitä rakastaa – hoitohevoseensa ja melkein-poikaystäväänsä, tarinan poikaan, Robertiin. Melkein-poikaystävä-termiä Britta käyttää itse, koska pariskunta ei koskaan itse ole julkistanut olevansa virallisesti yhdessä, mutta kaikkihan sen tietävät – se ei enää ole niin tuore juttu, kuin sponsoriratsastaja Salman ja hevosenomistaja Jessen romanssi. Kuitenkin, se on Britalle vielä täysin tuore ja tärkeä suhde. Tänä päivänä Britta saapui tallille aivan kuten normaalinakin päivänä. Hype juoksisi tunnilla vasta myöhempään illalla, joten tytöllä olisi aikaa vaihtaa kuulumisia muiden tallilaisten kanssa ja ennen kaikkea paijailla hoitohevostaan. Jonkinlaista maastakäsittelyäkin oli brunette ajatellut harjoittaa ennen tuntia, mutta tärkeintä oli, että aikaa saisi viettää tallilla. Seura sen teki. Britta käveli tottunein askelin sisälle talliin, tuntien tallin tutun ominaishajun jopa ihollaan. Satoja ja satoja kertoja oli kyseinen tyttö kävellyt ovista sisään sekä ulos kaksivuotisen taipaleensa aikana. Kahden vuoden sisään oli mahtunut enemmän tapahtumia kuin tosi-tv-sarjaan ja joskus tytöstä tuntuikin, että hän itse oli tosi-tv-sarjan kovaonninen tähti – oman elämänsä pääroolissa, vetelemässä kuitenkin itse omista naruistaan. Sätkynuken elämään ei tämä temperamentikas tyttö ollut koskaan suostunut. Huoleton nuorukainen suuntasi askeleensa ensimmäisenä ilmoitustaululle. Sinne tietä raivatessaan hän huomasi, että tallin kävijämäärä oli yhtäkkiä kasvanut varmastikin puolella – niin paljon tuntemattoman näköisiä tyttöjä, ja olihan joukossa muutama poikakin, käppäili tallin käytävillä. Britan kasvoilla oli kummastunut ilme, kulmat kurtistuivat ja pää pyörähti muutamaan kertaan ympäriinsä. Hämmennys paistoi tytöstä ja sydämen pamppilu oli tunnettavissa ulospäin. Britta selaili ilmoitustaulua pieni hätäännys naamallaan. Hän huomasi paperilapun, jota oli salaa pelännyt – uudet hoitajahaut. Rotta, Reino, Laila, Gitta, Humu, Venna, Sentti ja Hestia. Kahdeksan hevosta, kahdeksan lopettanutta hoitajaa. Pipsa, jonka lopetus oli jokseenkin ymmärrettävä – Siken, oman hevosen lisäksi Rotta, mikä oli varmasti vaikea yhtälö, mutta kaikeksi onneksi brunette jatkoi omansa kanssa. Ansqu, joka oli hakenut Reinolle samoissa hauissa kuin Britta oli hakenut ensimmäisen kerran, samaiselle ponille. Ilona, joka oli ollut Seppeleessä ennen Brittaa ja tullut takaisin hieman myöhemmin – toisinsanoen, Ilona oli ollut osana Seppelettä ikuisuuden, ja nyt hän oli poissa. Jennyfer, joka oli aloittanut jo ennen Brittaa ja johon tyttö olisi halunnut tutustua vieläkin paremmin. Minttu, reipas pikkuinen, jonka kanssa Britta oli hädin tuskin ehtinyt vaihtaa sanaa. Linnea, joka oli sopinut Sentille kuin leijona kolikon kääntöpuolelle. Essi, se ihana, luonnonläheinen blondi, jonka seuraa Britta jäisi kaipaamaan. Hetkonen. Britta luki listan uudestan ja tytön sydän oli tulla ulos rinnasta kolmanneksi viimeisen nimen kohdalla – Venna. ”MITÄ?!” Bruneten älähdys kaikui tyhjässä huoneessa ja silmät täyttyivät kyynelistä. Tytön sisällä velloi paha olo ja hänestä tuntui, että olisi voinut oksentaa siihen paikkaan. Hengitys kiihtyi, ajatukset juoksivat päätöntä ympyrää ja jalat olivat heittää alta. Jos Venna oli hauissa, sehän tarkoitti, että Robert... Britta ei halunnut ajatella ja sulki silmänsä peittäen ne varmuudeksi käsillään. Pää pyöri viuhaa vauhtia edestakaisin karkuuttaen hiussuortuvia vielä hetki sitten siististä nutturasta. Samassa, kuin kohtalon oikusta, blondi poika astui huoneeseen. Huomattuaan Britan tuo näytti huolestuneelta, hätääntyneeltä, pahoillaanolevalta ja ties miltä muulta yhtä aikaa. Tyttö vilkaisi silmäkulmastaan tulijaan ja raivasi tiensä ulos, ohi tuon pojan, joka jäi mykistyneenä katsomaan perään. Näin palaamme lähtötilanteeseen, jossa sinä, rakas lukija, istut katselemassa tapahtumien kulkua. Enää sinun ei tarvitse miettiä, mistä tähän päädyttiin vaan mihin tästä joudutaan. Näet vain avuttoman ilmeen Robertin kasvoilla, ilmeen, joka kertoo samaan aikaan niin paljon mutta myös niin vähän. Tyttö on rikki, halki poikki ja pinoon, ja luo suojakuorta ympärilleen, ei suostu ottamaan poikaa lähelleen. ”Britta...” poika yrittää, jääden vähän matkan päähän kuin peläten, mitä tyttö keksisi seuraavaksi. ”I'm sorry, I should've told you earlier.” Britta ei nosta pikkurillin kynttäkään vastatakseen Robertille mitään. Nyyhkytys on tauonnut, vaikka näet selvästi, ettei kyynelvana vielä ole tyrehtynyt. Hana on vieläkin auki. ”We're going back”, blondi poika yritti vielä, kyykistyen Britan tasolle, maankamaran syleilyyn. ”Me lähdetään takas kotiin. Britteihin.” Robert sai Britalta osakseen murhaavan katseen, jonka jälkeen kasvot painuivat takaisin käsien suojaan. Blondi poika pyöräytti päätään, huokaisten syvään. ”Mä en tiiä, ollaanko me siellä kuinka kauan”, poika jatkoi selittämistään, ”mut ainakin muutama kuukaus ollaan siellä. Ei me välttämättä ikuisuudeks jäädä, tai mistä mä sen tiedän.” Robertin tietämättömyys ja suorasukaisuus ei auttanut tytön oloa yhtään, näkihän sen jo ulospäin. Sanat olivat kuin pieniä tikareita, joita käännettiin haavassa joka kerta, kun poika päästi jotakin suustaan ulos. ”I'm so sorry”, blondi poika sanoi koskettaen varovasti bruneten selkää. Tyttö värähti, sanomatta mitään. ”I know, I really know that I should've told you. But I couldn't. I didn't want to hurt you.” Britta purskahti itkuun uudelleen, Robertin silitellessä varoen tytön selkää. Näet tuskan tytön koko olemuksessa, mutta et voi tehdä mitään. Ei kukaan voi. Siinä he istuivat, toinen itkien, toinen vieressä, liikuttuneena itsekin. Koko muu maailma oli hiljaa – kukaan ei tullut ovista sisään, ei ovista ulos. Hevosten päät kohoilivat kohti kaksikkoa, joka oli niin hauras. Kupla oli puhjennut. Hiljalleen brunette tyttö kokosi itseään, kohottautuen istuma-asentoon. Katse oli yhäkin suunnattu poispäin pojasta. Toinen samanlainen lähtö samalle ihmiselle ei tehnyt hyvää luottamukselle suhteiden suhteen – aiemmin Eetu oli lähtenyt ja jättänyt Britan yksin, nyt Robert. Eihän Britta voinut kumpaakaan syyttää, joten hän syytti osittain itseään. Näet, kuinka tytön silmät ovat itkemisestä turvonneet. Yhtäkkiä tyttö sieppaa pojan syleilyynsä, tukeutuen tuohon. Hämmentynyt poika kiertää kädet tytön ympärille, painaen tämän pään rintakehäänsä vasten. Sormet juoksuttavat pitkin hiuksia, tytön vielä hiljaa nyyhkiessä sankarinsa rintaa vasten. Sankarin, joka tulisi jättämään hänet yksin Liekkijärvelle, yksin Seppeleeseen. Samassa tyttö siirtää kätensä pojan poskille ja painaa huulensa pojan huulia vasten. Näet, kuinka Robert hämmentyy uudelleen, muttei anna sen haitata. Pitkä suudelma, joka saa sinullekin lämpimän olon. Huulten irrottua toisistaan tyttö painautuu vielä halaukseen melkein-poikaystäväänsä vasten, jääden siihen hetkeen. Viimeinen kyynel vieri tytön poskea pitkin, yhdistyen pojan samanlaiseen. Yhdessä tai erikseen, yhteys pysyisi ikuisesti näiden kahden ihmisolennon välillä. Siitä sinä olet varma. F I F T Y - S I X T H Liikuttava tarina, jonka kaari on rakennettu hyvin!
|
|
|
Post by Britta on Aug 24, 2014 17:26:55 GMT 2
Kesän viimeinen, syksyn ensimmäinen uittoreissu 24. elokuuta 2014 "Hullu, sä palellut", Inkeri oli taivastellut kuullessaan suunnitelmastani käydä uittamassa Hypeä viimeistä kertaa. Tuumasin siihen, että lisätään soppaan toppi, ratsastushousut ja -sukat, koska hupparit on liian yliarvostettuja. Ja niin me pätkittiin Inksun kanssa Liekkijärven rantaan, Inksu kamera kädessä ("Mun on pakko saada tästä kuvia!") ja minä Hypen selässä, ilman satulaa, pelkillä suitsilla ja naru kaulalla. Hype oli innoissaan päästessään veteen, vaikka itse meneminen vähän pelottikin. Se pärskytti minut ihan märäksi, mutta se oli minusta vain hauskaa - päätin nakata suitset Inkerille rannalle, jotta saataisiin vielä vähän extemporea mukaan etenkin kuviin. Ja niin, kyllähän sieltä tosi edustavia kuvia tulikin, heh. Mutta ainakin oli superhauskaa, elämää ei pidä ottaa liian vakavasti! Laittelin kaksi versoita, halusin nimittäin tuollaisen taustattomankin esille. Aika nopea verrattuna edelliseen konetyöhön ja ihan tyytyväinen olen! :')F I F T Y - S E V E N T H Kesäisiä ja tunteitkkaita merkintöjä tässä paljonkin. Upeea tekstiä ja hienoja kuvia!
|
|
|
Post by Britta on Aug 27, 2014 20:05:21 GMT 2
Asenne ratkaisee 27. elokuuta 2014 Naputin kynää pulpettia vasten, vilkuillen kelloa puolen minuutin välein. Fysiikka ei oikein innostanut sillä tavalla, miten se voisi innostaa – opettaja oli luvannut päästää meidät ennen kolmea, mutta minuuttiviisarin uhkaavasti lähestyessä kyseistä aikaa, istuin vieläkin pulpetissani, malttamattomana, tehtävät tehtynä ja poispääsyä odottamassa. Lukio oli alkanut kannaltani hyvin – kaikki ne pelottelut lukion rankkuudesta olivat olleet puppua ainakin tähän mennessä, nimittäin kuuden kurssin ykkösjaksoni oli mukavan väljä, eikä läksyjäkään niin kamalasti tullut. Toisaalta, tähän lukion helppouteen saattoi vaikuttaa hyvä pohja opiskelulle, jonka olin alemmista laitoksista hankkinut, mutta tiesin, ettei tämä kolmen vuoden rutistus tulisi ainakaan tästä helpottumaan, päinvastoin. Heräsin ajatuksistani muiden ryhmäläisteni tavaroiden kopisteluun ja hälinään. Opettaja oli ilmeisesti antanut meidän lähteä, mitä minä en ollut huomannut. Vieruskaverini Reetta pakkasi tavaroitaan kiireesti aivan kuten jokainen muukin – itse nostin laukun lattialta syliini ja ladoin tavaroita sinne rauhassa, ilman mitään kiireitä. En tykännyt hosumisesta. Moikattuani koulukavereita nakkasin laukun olalle ja vedin takin vetoketjun kiinni ylös asti. Loin tuiman vilkaisun ulos ikkunasta – harmaat viivat peittivät koko näkymän, ja nuristen kaivoin kukkakuvioidun sateenvarjon laukusta suojaamaan minua täydelliseltä kastumiselta. Onneksi oli bussi. Hytisin bussipysäkillä sontsani alla. Viiden minuutin etuaika ei ollut vaikuttanut minun tapauksessani ollenkaan, ainakaan hyvässä mielessä. Mieluummin olisin istunut luokassa pää pulpetissa kuin värjötellyt jo valmiiksi myöhästelevää bussikuskia ulkona vesisateessa. Painoin vapaan käden taskuun, näpräten bussilippua kädessäni ajankuluksi. Helpotuksen puuska pyyhkäisi ylitseni, kun spottasin bussin kääntyvän koulun pihaan. Laskin sateenvarjon peittämästä taivasta ja vedin sen kiinni, ravistellen suurimmat vesimäärät pois. Minulle tuli sateenvarjosta mieleen turkkiaan ravisteleva koira, enkä voinut olla tirskahtamatta ääneen. Pari abia, jotka kävelivät bussiin edelläni, loivat minuun oudoksuvan katseen, jonka jätin omaan arvoonsa. Toiset eivät vaan osanneet nauraa itselleen, tai itsekseen. Kiipesin bussin portaat ylös ja ojensin bussilipun tottuneesti kuskille. Tämä kiitti minua hymyillen, johon vastasin samanmoisella. Ihanaa, kun jotkut bussikuskit jaksavat yhäkin hymyillä. Käännettyäni rintamasuuntani bussin perälle huomasin, kuinka täynnä tämä ihmiskuljetin olikaan. Näin kuitenkin vapaat paikat heti toisessa rivissä, joten päätin sen kummempia ajattelematta istahtaa ikkunanpuoleiselle penkille. Laskin laukun käsistäni jalkojen väliin mahdollistaen jonkun istumisen viereeni, jos niikseen tunsi. Bussi nytkähti liikkeelle pehmeästi, painaen minut selkänojaa vasten. Suuntasin katseeni ulos ja näin, kuinka sadepisarat piiskasivat ikkunaa. Osa pisaroista liiskautui vasten lasia, valuen kiinteinä ylhäältä alas. Kurkatessani tielle päin etummaisten penkkien välistä verkkokalvoilleni päätyivät tuulilasinpyyhkimet, jotka pyyhkivät ikkunaa unettavan tasaiseen tahtiin. Ajoneuvo pysähtyi parilla pysäkillä ottamaan väkeä kyytiin ennen Seppeleen korville saapumistaan. Jälkimmäiseltä pysäkiltä bussiin astui ujon näköinen, ehkä ikäiseni tai hieman vanhempi tyttö, joka näytti hätääntyneeltä miettiessään, minne istua. Päätin siinä tilanteessa avata suuni ja niin, hetken päästä tuo maantienväriset hiukset omaava tyttö istui vieressäni, ehkä hieman vaivaantuneena mutta istui kuitenkin. Ennen Seppeleen pysäkkiä tuo ujo tyttö vilkuili tiuhaan stoppinappia, kuin sanattomasti viestittääkseen, mitä tahtoi. Minua hieman säälitti tytön ujous, mutta ymmärsin kuitenkin mitä hän ajoi takaa – varmasti oli jäämässä samalle pysäkille, Seppeleeseen, kuten minäkin. Juuri, kun tyttö oli avaamassa suutaan, kohottauduin tuolistani painamaan pientä, punaista nappia. Käänsin katseeni vaaleahiuksiseen ja tuo vastasi katseeseeni hymyillen huojentuneesti. Jäimme ainoina pois Seppeleen pysäkillä. Toinen tyttö lähti kävelemään minua reippaammin, nykien huputonta parkatakkia korvilleen. Satoi ihan reilusti, ja minusta tuntui pahalta jättää tuo ujohko tyttö kävelemään sateeseen, kun minulla itselläni oli sateenvarjo. Päätinkin hölkätä tytön vierelle vesilätäköiden läiskähtäessä Conversejeni pohjia vasten. ”Hei, haluutko sä tulla suojaan? Tän sateenvarjon alle mahtuu kyllä toinenki”, muotoilin, kallistaen päätäni maantiehiuksisen suuntaan. Tyttö oli laittautunut kauniiksi, tummat rajaukset koristivat vaaleanvihreitä silmiä. ”Kyllä mä pärjään”, tuntematon vastasi tekaisten kasvoilleen hymyn. Huomasin kuitenkin houkutuksen paistavan tytöstä, joten en jättänyt kaatosateessa tarjoamatta uudelleen sontsani alusta. Tiedättehän sen laulun, on tilaa minun sontsan alla? ”Älä höpötä, täällä sataa kaatamalla ja sulla ei oo huppua, kyllä tänne oikeesti mahtuu”, vänkäsin nostaen sateenvarjon osittain tytön päälle, kysyvä katse silmissäni. Kiitollisen näköisenä minua hieman pidempi tyttö hymyili ja siirtyi kukkaisen sateenvarjoni alla. Lyhyen matkan aikana selvisi, että tämä ujohko tyttö oli nimeltään Seela, 17-vuotias tyttö, joka oli erityisesti kiinnostunut kouluratsastuksesta. Seppeleessä Seela oli käynyt hieman alle vuoden, mutta oli ratsastanut muuten kauemmin. Tyttö näytti olevan hitaastilämpeävää tyyppiä – puhetta alkoi nimittäin tulla koko ajan hieman enemmän, joten minun ei tarvinnutkaan loppuajasta keksiä puheenaiheita niin tiuhaan; Seela keksi niitä itsekin. Astuimme tallin ovista sisään yhdessä, mutta siinä tiemme erkanivat – Seelan tunti alkoi vasta kolmen tunnin päästä, joten tyttö aikoi käydä katsomassa ratsunsa ja suunnata sen jälkeen maneesiin seuraamaan aikaisempia tunteja. Itsehän suuntasin suoraa päätä yläkertaan, minne hyvin todennäköisesti muutakin hoitajakaartia oli kokoontunut. Tempaisin oven auki vauhdilla ja olin valmistautunut upeaan ja näyttävään sisääntuloon, mikä osoittautui turhaksi. Huoneessa istui vain mietteliään näköinen Salma, teekupin ääressä, katsellen ulos ikkunasta. Naisen katse kääntyi minuun, kun uljaasti astuin ovesta huoneen sisäpuolelle, mutta tervehdyksen ja hymyn kautta siirtyi takaisin mukiin. Tunsin sisälläni lyyhistyväni hiirulaiseksi, hetken minua hävetti sisääntuloni, muttei pitkään – oli aika siirtyä pöydän ääreen Salman vastapäätä. Kaivoin hiljaisena laukustani termospullon ja pyysin Salmaa ojentamaan minulle lusikan ja mukin. Napattuani esineet naisen kädestä asetin mukin pöydälle ja kaadoin kuumaa juomaa termarista. Viininpunainen neste täytti kupin piripintaan, päästäen ilmoille höyryä. Pakkasin termospullon takaisin laukkuun asettaen lusikan Polle-kuvioisen mukin pohjaan. Pyörittelin lusikkaa hajamielisesti ympäri kuumassa viinimarjamehussa. Olimme molemmat Salman kanssa omissa ajatuksissamme, ja vaikka yleensä meiltä löytyi juttua vaikka muille jakaa, olimme nyt molemmat hiljaa. Mehu oli tummaa, mutta näin kuitenkin sen läikehtivästä pinnasta oman kuvajaiseni. Sellaista elämänikin oli muutamien viikkojen ajan ollut – mustaa, surullista, vastoinkäymisiä toisen jälkeen. Minä, yleensä niin positiivinen ja sosiaalinen tyttö olin kääntynyt sisään herkkään kuoreeni, rypenyt surussa ja pyöritellyt asioita mielessäni aivan liikaa. Nostaessani lusikkaa mehusta huomasin, kuinka mehu muuttui tummanpunaiseksi lusikkaa vasten. Kaikessa tummassa oli myös sitä värillistä, kirkasta, joten miksi minunkaan pitäisi enää rypeä yhtään enempää. Kyllä elämässäni oli yhä hyvä asioita – Hype, perhe, talli ja sen ihmiset. Voisin sysätä kaikki surulliset ja kaihoisat asiat pois mielestäni, antaa niiden mennä, vaikken niitä ikinä unohtaisikaan. Ne pysyisivät muistoissa, mutta eivät saisi minusta otetta. En halunnut niiden ottavan minusta otetta. ”Britta”, Salma keskeytti yhtäkkiä hiljaisuuden ja sai minut säpsähtämään. ”Tiedätkö, kun kaikki tuntuu yhtäkkiä niin täydelliseltä, että ihan pelottaa, millon kupla puhkeaa?” Käänsin katseeni mehumukista polkkatukkaiseen naiseen, pieni hymy huulenpielessäni nykien. ”Tiiän mä, liiankin hyvin”, vastasin, kallistaen päätäni ja pyöräyttäen lusikkaa ympäri muutaman kerran kupissani. ”Ja annan sulle vinkin, kaiken tän kokeneena – nauti nyt, murehdi myöhemmin. Sitä ei ikinä tiiä, millon kaikki romahtaa, mutta siihen asti voi elää onnellisena ja nauttia, jotta myöhemmin voi sitten muistella niitä kauniita aikoja, kun on päässyt surusta yli.” Salma hätkähti, kurtistaen kulmiaan kuin tajuten että hei, kaikki tuohan on tapahtunut tytölle, joka istuu vastapäätäni. Brunette tarttui käteeni, katsoen minua myötätuntoisesti silmiin. ”Kuten mä oon aina sanonu, oon tässä jos haluut joskus puhua.” Nyökkäsin, huokaisten syvään ja hörpäten litkua mukista, josta Polle tuijotti minua liiankin iloisesti. ”No, tässähän on tosiaan tapahtunu kaikkee Riinan kuolemasta Robertin poislähtöön ja muuta siltä väliltä”, totesin haikeutta äänessäni. Näin sivusilmällä Salman katseen kasvoissani, kun itse vilkuilin ulos ruudutetusta ikkunasta. ”Nyt mä oon kuitenki päättäny kääntää ihan uuden lehden elämässä. Keskittyä siihen, mitä mulla on, enkä siihen, mitä on otettu pois. Tee säkin se, sulla ja Jessellä näyttää menevän tosi hyvin ja Bonakin on niin super.” Näin pienen punan kohoavan Salman poskille, kun tämä kuuli Jessen nimen, mutta jätin sen huomiotta. Nainen nyökkäsi topakasti, nostaen hymyn huulilleen. Puristin bruneten kättä viimeisen kerran ja hörppäsin mukini tyhjäksi, nousten pöydästä. ”Nähdään pian, nyt on mentävä!” Mieli korkealla ja uusi lehti elämässä hypähtelin ulkoilmaan. Tuulenpuuska heilautti poninhäntäni ympäri ja sai vilun tuntumaan kylkiluissa asti, mutta minusta se oli vain virkistävää. Harmaa sää oli muuttunut rankkasateesta siedettävämmäksi, kosteahkoksi ja viileäksi, mutta kuitenkin pisarattomaksi. Vaikkakin koko tallin piha näytti hiipuvan harmauteen, jokin tässä muuttuneessa tytössä taisteli sitä vastaan, ei suostunut olemaan tylsä ja harmaa. Mitä sitä turhia! Miltei liihotellen taitoin tietäni hevostarhalle, jossa tympääntyneen näköinen, loimitettu kimo likaläntti jo odotteli. Korvat oli vedetty miltei niskaa vasten, eikä herkkähipiäinen muutenkaan näyttänyt nauttivan olostaan, joten portille päästyäni se oli jo vastassa. ”No voi pupunen, joko oli ikävä?” lepertelin pikkuiselle napaten sen mukaan tarhasta. Muut hevoset jäivät yrmeän näköisinä seisoskelemaan tarhaan, muutama ärhenteli toisilleen mielenosoituksellisesti. Pyöräytin silmiäni, jonka jälkeen lähdin viemään omaa kullannuppuani karsinaan. Haipin loimi oli ällöttävä, märkä ja rapainen, joten kiikutin sen äkkiä kuivumaan. Samalla nappasin mukaani harjapakin ja tarkistin ilmoitustaululta, kuka kimolla tänään ratsastaisi. Hmmh, näemmä kaksi tuntia, joista ensimmäisellä… Seela! Se tyttö bussista! Palatessani karsinalle huomasin maantienväriset hiukset omaavan tytön työntävän kättään kalterin välistä nuuskittavaksi hevoselle. Ilmestyessäni tuon taakse ujo tyttö säpsähti, huokaisten kuitenkin syvään huomatessaan, että se olin vain minä. ”Sä vissiin meet Hypellä”, totesin sädehtien. ”Mä tosiaan hoidan sitä, voidaan harjata se yhessä tai voit harjata sen ite tai miten haluut.” Seela vastasi minulle voivansa jutella kanssani samalla, jos molemmat harjaisimme hevosta. Ja niin kävikin, eikä ollenkaan huono asia – Hype oli yltä päältä kurassa, kaikkialta muualta paitsi loimen kohdalta. Juoksutin harjaa vasten vaaleaa karvaa. Hoitohevoseni oli vaalentunut miltei valkeaksi kesän myötä, mutta tiesin, että talvea vasten se tummuisi taas. Hoh, olisipa niin paljon helpompaa omistaa jonkun toisen värinen hoitohevonen. Mutta mitä väliä sillä värillä oli, jos hevonen oli muuten hyvä. Ja Hype ei ollut vain hyvä, se oli minulle täydellinen. F I F T Y - E I G H T H
|
|
|
Post by Britta on Sept 21, 2014 10:49:58 GMT 2
Keväinen estekurssi 11.-13. huhtikuuta 2014 Kävelin Eetu vierelläni reippain askelin kohti leirimökkiä, jonne meillä määrä kokoontua. Pojan kanssa olimme niinkin reippaita, että istuimme mökin penkeillä jo ainakin viittä minuuttia ennen kaikkia muita kerkesimme paikalle edes ennen paria kurssikaveriamme. Matkalla sain kyllä kuulla kaiken mahdollisen Alexin ja itsensä kehityksestä ja osuman vatsan tienoille, kun poika niin innokkaasti huiteli käsillään menemään. Melkoinen Napoleon, sanoisinko. Pikku hiljaa loppuporukka alkoi valua mökkiin, ottaen jokainen omaa paikkaansa. Iloisesti tervehtien toivotimme viimeisimmätkin kurssilaiset sisään. Paikoista oli kinaa, tai ainakin leikkimielistä sellaista – pitihän sitä saada parhaat paikat, jotta jaksaisi istua ja kuunnella paikoillaan. Eetun lisäksi toisella puolellani istui Inkeri, jonka kanssa vaihdoimme tiiviisti supatteluja. Mökin oven avaus katkaisi puheensorinan kuin säilä, ja kaikki kääntyivät istumaan suoraan penkeissään, napittaen tulijoita kiinnostuneina. Esteopettajamme Piritta saapui mökkiin kera etäisesti tutun naisen, ja molemmat saivat nauttia katseiden sateesta. Piritan kerrottua pakolliset höpinänsä, muunmuassa kurssiratsut (minulla kukapa muukaan kuin oma kimo höppänä) ja -aikataulun, hän päästi tämän tuntemattomamman naisen ääneen. Nainen esittäytyi Mia Putroksi, ja alkoi samoin pitää meille sääntökoulutusta, mistäpä muustakaan kuin esteratsastuksesta.
Estekurssi oli sujunut tähän mennessä oikein mukavasti. Ensimmäisenä päivänä olimme saaneet tuta, miten paljon teoriaa tähän kaikkeen liittyi, toisen päivän lihashuollosta puhumattakaan. Kurssi aloitettiin rauhallisesti sileällä, jotta saataisiin jonkinlaista tuntumaa tähän kaikkeen. Minä, joka vieläkin hieman jännitin suuria korkeuksia, olin päässyt tänä aamuna Hypen kanssa yli 120 sentin esteestä – voitteko kuvitella?! Kieltämättä alkuun vähän jännitti, mitä siitä oikein tulisi, mutta hengissä selvittiin ja upea fiilis tunnin jälkeen kantoi myös tämän tunnin alkuun. Varustettuani Hypen kiiltäviin estevarusteisiin ja puettuani itselleni kaiken hyvän lisäksi myös palaliivin, olimme valmiit lähtemään kenttää kohti. Saavuin hepparyhmän viimeisenä, ja sainkin heti kuittailut Eetulta. Viittasin pojan kommenttiin lähinnä silmienpyöräytyksellä ja pidin fokukseni heti Haipissa – minulla ei oikeastaan ollut mitään hajua, mitä tänään tehtäisiin, mutta ei se mitään. Kerran oltiin päästy jo kipurajan yli, niin mitään pahempaa ei enää voisi tapahtua. Tai parempaa. Olinkin valmistautunut kaikkeen, henkisesti. ”Nyt katsotaan, millaisia uusintaradan ratsastajia te oikein olette”, Piritta kailotti kentän keskeltä, kädet lanteillaan ja kasvoillaan tiukka ilme. ”Oikeastaan me keskitytään tänään tiukkoihin kaarteisiin ja lyhyisiin lähestymisiin.” Jassoo. Ei kuulostanut liian vaikealta – meillä Hypen kanssa tuppasi joka kerta, kun esteitä ylitettiin, kaarteista tulemaan liian lyhyitä, kuin uusintateitä. Hyperion halusi itse oikoa ja mennä miten huvittaa, mutta senhän näki lopputulemassakin. Liian usein kiellettiin tai pudotettiin aivan turhan takia, liian huonon lähestymisen, nimittäin. Tänään oli keskityttävä. ”Hevonenhan ei tarvitse pitkää valmistelevaa laukkapätkää hypätäkseen hyvin. Se on ratsastaja, joka haluaa varmuuden vuoksi laukata mahdollisimman pitkän tien kautta esteelle ajatellen, että vain sitten voi saada laukan tarpeeksi hyväksi hyppyä varten”, totesi Piritta kävellessään pientä ympyrää kentän keskellä, meidän verrytellessä hevosiamme. Hype puhkui intoa nähdessään esteet, ja minulla olikin tekemistä saada hevonen ratsastettua rennoksi. ”Hevonen etenee kyllä hyvää laukkaa heti ensimmäisestä noston - tai kaarteen - jälkeisestä askeleesta lähtien, jos sitä ratsastetaan oikein”, lisäsi Pirre vielä loppuun saaden ainakin minut naurahtamaan mielessäni. No joo, Haip ainakin laukkasi. Vähän liikaakin. Pidä siinä sitten käsi kevyenä ja elastisena kun hevonen yrittää kuskata 203923-0. ”Tänään opitte, kuinka tärkeää katse ja valmistelu on. Ette voi nyppiä laukkaa pois kaarteessa, jotta saisitte hevosen käännettyä. Sen jälkeen käykin niin, että kaasutetaan päättömästi kohti estettä eikä hevonen tiedä, mitä ratsastaja oikein haluaa!” Piritta täsmensi, kerraten samalla, kuinka meidän tulisi esteet ratsastaa. Katseen käyttö meinasi minulta aina unohtua, joten hyvää reeniä tulisi tämä kerta tuomaan. Ja niinhän se toikin. Minulla ja Hypellä rata sujui yllättävän hyvin, vaikkakin Piritta joutui muutamaan otteeseen muistuttamaan minua kontrollista (”Vaikka ollaankin uusinnassa, et voi kaahata kuin päätön kana!”) ja katseen käytöstä. Valmistellessani Hypen kunnolla se malttoi odottaa hyppyä mutta kääntyi kuin gaselli, ja saimmekin hyvän ajan kellotuksesta, joka tuli minulle aivan yllätyksenä. Onneksi tyylipisteetkään eivät ihan nollaa näyttäneet, joten tässä vaiheessa sain olla tyytyväinen suoritukseemme.
Britta ja Hype lämmittelemässä ristikolla. F I F T Y - N I N T H
|
|
|
Post by Britta on Sept 24, 2014 17:21:17 GMT 2
Kuka sä oot? 24. syyskuuta 2014 Kuolleet lehdet potkiutuivat eteenpäin kenkien kahlatessa tietään läpi syksyisen ilmaston. Jotkut, satunnaiset puut jaksoivat vielä pitää elinvoimaansa yllä, toisten pikkuhiljaa luovuttaessaan eloa tältä syksyltä. Tuhansia ja taas tuhansia lehtiä pomppi näkökentässäni siellä täällä – keltaisia, ruskean käpristyneitä, oransseja. Eri muotoisia, osasta oli syöty palasia. Kuin ihmisten haaveita. Kellertävä lehti iskeytyi päin puuterikerrostani ja poimin sen käteeni. Haavanlehti. Haapa oli sattumoisin lempipuuni – ei sen parempaa musiikkia korville, kuin haapojen mieltälepuuttava havina tuulessa. Pyörittelin lehtiruotoa käsissäni ja se sai lehden kieppumaan. Jokainen ihminen haaveili joskus. Nuo haaveet puhkesivat, kuin lehdet keväällä, työntäen versojaan rungosta esiin. Haave kasvoi, muuttui ja ehkä osa siitä toteutui, tai jäi toteutumatta – se riippui aivan haaveesta ja haaveilevasta. Loppupeleissä haave kuitenkin kuihtuu ja kuolee, tavalla tai toisella. Kuin lehdet syksyisin – tuhannet haaveet maassa, unohdettuna, kuolleina. Converset rasahtelivat soratietä vasten. Koivut, jotka reunustivat kujaa, olivat jo puoliksi kuolleet ja näyttivät nyt lohduttomilta. Hymähdin itsekseni, pyöritellen huulirasvapurkin korkkia sormien välissä. Koeviikko oli ollut lopulta aika stressaava, vaikkakin monta vapaapäivää oli viikolle kertynyt. Sitä mukaa oli myös tavaksi tullut huulirasvapurkin pyörittely, mikä näky löystyneenä korkkina. Eihän se melkein enää kiinni pysynyt. Tallilla oli tapahtunut viimeaikoina kaikenlaista. Oli karmivia vihellyksiä, sotajalalla tanssahtelevia pikkupoikia (lue: Danieleita ja Eetuja), mieshuolia ja reikäpäisiä motoristeja. En edes muista, milloin olisin näin aktiivista syksyä Liekkijärvellä elänyt – samaa virkkoi Fiia, joka on kuitenkin ollut menossa mukana ainakin tuplasti minuun verrattuna. Toisaalta, uudet tuulet tuovat mukanaan uudenlaista jännitystä ja muokkaavat talliporukkaa. Ehkä Eetu ja Danikin joskus oppisivat, vaikka toisiltaan jotakin. Vanha koira opettaa nuorelle uusia temppuja ja toisin päin. Ja tällä kertaa minä en ollut se, jolla oli niitä mieshuolia, vaikkakaan omat mieshuoleni eivät kylläkään olleet Robertin lähdön jälkeen setviytyneet. Pahemman kriisin kourissa paini kuitenkin yksi parhaista ystävistäni, Inkeri. Inkeri, joka oli niin läpinäkyvästi liimassa Eetuun, joka kuului myös parhaiden ystävieni joukkoon. En enää itse voisi kuvitellakaan Eetua missään sellaisessa valossa, kun nyt vihdoin sain pojan takaisin elämääni, miltei samanlaisena, jossen parempanakin, kuin Latula-aikoina. Mutta se lähteminen kyllä sattui. ”Hei, huhuu?” Säpsähdin hereille haavemaailmoistani ja loin silmäyksen edessäni jököttävään ratsukkopariin. Rautiaan, karvaisen ponin selässä istui lyhyenläntä tyttö, joka sulautui täydellisesti ponin karvapeitteeseen. Ruskeahiuksinen, minulle etäisesti tuttu tyttö kallisti päätään tapittaen minua tummansinisillä silmillään. Vieressään, tummalla pikkuponilla ratsastava tyllerö oli minulle sitten tutumpi. ”Me koettiin parhaaks herättää sut, ettet jää alle”, Humun ratsastaja, jonka nimeksi avuttoman muistini pohjilta kaivelin Lunan, sanoi hymyillen. ”Joo, näytit ihan unissakävelijältä”, Pihla hihitti satulattoman Pellan selästä. Pudistin päätäni kuin karkottaakseni aiemmat haaveilut ja soin tytöille ystävällisen hymyn. ”Hyvä vaan, mä olin kyllä ihan ajatuksissani”, naurahdin kepeästi heilauttaen lapaseen vuorattua kättäni tyttöjen suuntaan. ”Pitäkää kiva maasto!” Viime yönä satanut lumi oli sulanut pois jo osittain. Lumipyry oli hetkeksi tauonnut, juuri sopivasti, että pääsin kävelemään bussipysäkiltä Seppeleeseen ilman tappelua luonnonvoimia vastaan. Värisin toppaliivin ja villapaidan alla – ei mikään ideaalivaatetus tähän keliin. Tuuli kuin Siperiassa, mikä teki ympäröivästä säätilasta vielä kurjemman ja kylmemmän. Jos oikeat asteet olisivat nollassa, tuntuu kuin-mittarini näytti hälyttävästi miinus kahtakymmentä. Lämmin tuulahdus puski vasten kehoani astuessani sisään talliin. Vedin keuhkot täyteen turvallista talli-ilmaa ja päästin ilmat pihalle aivastuksen muodossa. Ah, ihana syysflunssa oli tullut jäädäkseen. Vastaantuleva Anne loihti hymyn huulilleen kulkiessaan ohikseni, huikaten samalla terveyttä. Tallissa oli rauhallista – suurin osa kulutti vielä koulunpenkkiä, mutta itsehän olin päässyt vaihtamaan vapaalle jo joku aika sitten. Koeviikon edut. Ja kaikista kokeista oltiin tähän mennessä päästy läpi! Hymynkare huulillani tanssahdellen kapusin narisevat portaat yläkertaan. Astelin suoraan jo niin tutuksikäyneelle peilikaapille ja nappasin kuluneen rätin alta oman, käteen viileän avaimeni. Kaapinovi aukeni valittaen (taisi olla joku kaappien sukuvika) ja paljasti säntillisesti järjestellyn sisällön. Olin kerrankin onnistunut pitämään kaapin kuosissa, toisin kuin useimmat muut hoitajat tuntuivat valittavan. Työntäessäni lapaset kaapin ylähyllylle tunsin sormissani jotakin vilpoisaa. Kohotin kulmaani. Minulla ei nimittäin ollut mitään hajua, mitä kätösiini oli osunut, mutta vedin mysteeriesineen kuitenkin näkösälle ja olin pudottaa sen käsistäni heti sen kohdattua verkkokalvoni. Robertin kannukset. Miksi hemmetissä se blondipoika tuppasi ilmestymään minulle jokikiseen paikkaan? Ei sillä, kyllähän mulla oli meistä yhteiskuva kaappini seinällä, mutta niin oli myös monista muista tallilaisista. Ei ehkä yhteiskuvaa sen varsinaisessa, intiimissä merkityksessä, mutta oli kuitenkin. Siltikin, kaikki nämä yllätysmuistot saivat tunteeni pintaan. Painoin hiljaisena pinkin kannuksen rintaani vasten ja annoin pääni pudota katseen kohdatessa lattiatason. ”Hei, onko kaikki ok?” Säpsähdin ja nyrkin rautainen ote kannuksesta petti, jolloin maa veti puoleensa omansa. Voi perhana, miksi olin näin ajatuksissani? Jo toinen kerta tänään. Kyykistyin maahan ja hapuilin kannuksen takaisin käteeni, sulloen sen mahdollisimman syvälle takaisin kaapin uumeniin. Tämän takia minä en edes halunnut tutkia, saati siivota, sen sisältöä. Käännähdin laineille taipuneet hiukset heilahtaen kohti äänen aiheuttajaa. Jokin aivonystyrä sanoi, että kasvot olivat tutut, mutta miksen millään saanut nimeä päähäni... Tuo ihminen, poika, oli minua parikymmentä senttiä pidempi, vaalea ja sympaattisen näköinen. Annoin hymyn hiipiä huulilleni ja suljin narisevan kaapin visusti. ”Joo, on, kiitti vaan”, hymähdin sulloen avaimen laukkuuni. Loin hieman tarkemman silmäyksen ujohkon oloiseen poikaan, joka katsoi minua nyt kengänkärkiin. ”Mikä sun nimi onkaan? Sori jos oon joskus kysyny, oon ihan avuton näissä nimissä alkuun”, naurahdin hieman hämilläni. Outch, ei kovin hyvä keskustelunaloitus. ”Nuutti”, vaaleaverikkö vastasi luoden silmäyksen silmiini, se sama hymy huulillaan. ”Ja sä taidat olla Britta?” Nyökkäsin, laskien painoa jalalta toiselle. Ystävällinen hymy oli juuttunut väkisin huulilleni ottaessani pari askelta olohuoneeseen päin. ”Tuutko? Keitetään vaikka kahvia tai jotain, teetä?” Siinä hetken rupateltuamme blondi pyörremyrsky pyyhälsi huoneeseen sellaisella tarmolla, ettei muusta viis. Tunnistin tytön Wenlaksi, jonka kanssa olin aiemmin muutamia sanasia vaihtanut, ja ihan mukavaltahan tuo vuotta nuorempi tyttö kieltämättä vaikutti. ”Salmalla on tuolla joku agilityrata!” lyhyenläntä tyttö sopersi hieman huohottaen. ”Lähettekö mukaan?” Esitin kysyvän katseen Nuuttiin päin, joka pudisti kohteliaasti päätään. ”En viiti Lailan kanssa nyt kyllä mitään liian vaativia juttuja, ties mitkä säkärit se sais”, poika tarkensi vieläkin kohtelias hymy huulillaan. Wenla siirsikin katseeni minuun, pistäen parasta puppyfaceaan peliin. ”No ok, mä voin kyllä lähtä”, myönnyin hymähtäen. Nuutti nyökkäsi minulle, nousten pöydästä samaan aikaan. Portaikossa tiemme erkanivat, mutta van olipa mukava tutustua uudempaan kaartiin edes hieman paremmin. Ja niinhän me sitten lähdettiin, Hype narun päähän ja menoksi. Oma pikku höpönassuni osoittautui, kehuskelematta, parhaaksi agilityhepaksi ever. Se oli niiiiin reipas talsiessaan pressujen yli, hypellessään kavaletteja ja ollessaan muutenkin perussäikyksi hepaksi niin hienona. En voinut muuta olla kuin ylpeä omasta kullannupustani, niin upea se oli! Agilityn jälkeen päätin vielä nopeasti käydä kävelemässä Hypen kanssa hiekkatiellä ennen tuntia. Olin kuullut muiden seppeleläisten väijytysoperaatiosta kaahailijoiden varalta, joka oli kuitenkin mennyt penkin alle, kun moottoriurheilijat eivät olleetkaan saapuneet. Ehkä ne aavistivat, mitä oli tekeillä, ja jäivät siltä illalta kotiin. Tai sitten niiltä yksinkertaisesti loppui bensa, tai moottoripyörät menivät rikki. Ihan oikein niille. Haippi oli niin innokasta heppaa, kun lähdimme taittamaan matkaa lyhyen loppuverryttelyn merkeissä. Pieniä, valkoisia palleroita alkoi hiljakseen valua alas taivaalta. Ne takertuivat tiukasti kiinni hiuksiini ja täplittivät kimon hevosen jo valmiiksi vaaleaa karvaa. Ruunan häntä heilui rennosti puolelta toiselle, ja välillä sen korvat kääntyilivät kuunnellen ympäröivästä metsästä kantautuvia ääniä. Ja sitten näin sen. Maanläheisiin vaatteisiin pukeutuneen, lierihattupäisen miehen, joka seisoi tien varressa katsellen metsään. Lasittunut katse oli tiukasti kiinnittynyt kaukaisuuteen, ja miehen kädet olivat piilossa takin suurissa taskuissa. Miten en ollut huomannut häntä aikaisemmin? Mies käänsi rujot kasvonsa minuun ja tuntui, kuin sadat hämähäkit olisivat juosseet selkärankani viertä. En oikein osannut sanoa, miltä tuo harmaantunut mies oikeasti näytti. Hänen kasvonsa olivat toisaalta muodottomat, mutta niin karut ja neliskanttiset. Parransänki puski esiin jurosta leuasta, jota liasta tummunut käsi nousi rapsuttamaan. Kun mies aukaisi suunsa, pysähdyin vaistomaisesti. En halunnut mennä lähemmäs, en ohi, en lähteä muualle. Jokin tuossa miehessä sai sydämeni pamppailemaan lujempaa ja kylmän hien hiipimään iholleni puskien siitä läpi. Hype oli ilmeisesti samoissa aatoksissa – se stoppasi jo hyvissä ajoin, ennen kuin pääsimme lähelle miestä, ja yritti kiskoa itsensä kotiinpäin. Puhuiko hän edes minulle? ”Kuulitko, tyttö?” Säpsähdin taas. Syksy sai minut säikyksi, eikä edellinen maastoreissukaan ollut mikään ihailtava. Miksi koko ajan oli tapahduttava jotakin pelottavaa? Salapoliisinvaistoni tapahtumat kylläkin saivat heräämään, mutta mieluiten olisin viettänyt kaunista syksyä jonkun lämpimässä sylissä. Hypen korvat pyörivät kuin propellit, ja ajoittain näin sen silmänvalkuaisten pyörivän vinhasti. ”Noniin Hype, älä viitsi, ei tässä mitään”, mutisin hevoselle, joka tuntui vauhkoontuvan sekunti sekunnilta enemmän. Mietteistäni huolimatta pakotin asiakaspalveluhymyn uudelleen huulilleni ja pudistin päätäni pahoittelevaan sävyyn. ”Missäs päin mahtaa Seppele-niminen talli sijaita?” mies rohisi, kuin viimeisillä voimillaan. Fyysisesti hän näytti olevan kunnossa, jos epäilyttävän näköistä ulkonäköä ei laskettu lukuun. Elinvoimainen keski-ikäinen, mutta harvinaisen pelottavaa sorttia. ”Tätä tietä tuonnepäin ja oikealla”, vastasin osoittaen suuntaa ja hymyillen niin aurinkoisesti, kuin ikinä osasin. Halusin tilanteesta äkkiä pois. ”Kiitos, tyttönen. Jään velkaa.” Nyökkäsin leventäen pellemäistä virnettäni yhä suuremmaksi ja nykäisin Haipin perässäni liikkeelle. Sitä ei kauaa tarvinnut käskeä – Hype nimittäin, peruutettuaan ensin muutaman askeleen, syöksähti ravilla liikkeelle ja ohitti pitkätakkisen miehen niin nopeasti kuin suinkin. Mies nyökkäsi minulle lopputervehdykseksi, pitäen samalla kättä lierillään. Lumituisku heilautti ukon takinhelmaa paljastaen jotakin kiiltävää, mutten kuollaksenikaan saanut selvää, mitä se oli. Suotuani miehelle viimeisen hymyn kiihdytin kävelytahtiani ja ohitin tuon mystisen henkilön mahdollisimman nopeasti. Halusin päästä äkkiä pois sen läheltä. Vaistoni sanoi, että jokin tässä mätti. Velaksi jääminenkään ei mitenkään houkuttavalta kuulostanut – en tahtoisi enää ikinä nähdä tuota karmivaa ukonrähjää, joka sai Hypenkin niin pelokkaaksi. Käveltyäni suoraa tietä kymmenisen metriä oli minun pakko vilkaista taaksepäin, ja niin tehtyäni olin pudota persauksilleni – miestä ei näkynyt missään. Märkään tiehen oli painautunut ainoastaan hevosen kavionjälkiä ja yhdet kengänjäljet, muusta ei ollut merkkiä. Epätoivo hiipi sisimpääni – olinko muka oikeasti nähnyt harhoja? Mitä sillä miehellä oli oikein ollut mielessään? S I X T I E T H
|
|
|
Post by Britta on Oct 17, 2014 18:00:21 GMT 2
Siksakkia jumppasarjoilla11. syyskuuta 2014Britta ja Hype esteiden välissä. S I X T Y - F I R S T
|
|
|
Post by Britta on Nov 4, 2014 19:52:43 GMT 2
Halloweenhulinaa 31. lokakuuta 2014 Olin odottanut halloweenia kuin kuuta nousevaa, kirjaimellisesti – rakastin seppeleläisten kesken toteutettuja tapahtumia, ja nyt niitä tulvi kuin sieniä sateella. Ensin ketunmetsästys kera Fiian, nyt halloweenhuminat kera koko tallipoppoon. Jännitys väreili kehossani silminnähden, kun kipitin suuret pussukat kainalossani kohti tallin sisätiloja. Oma asuni tuskin innostaisi Hypeä, mutta ainakin me jatkettiin samalla, pörröisellä teemalla kuin edellisvuonnakin. Tällä kertaa vuorossa oli lammas ja paimen, kekseliästä vaikka itse sanonkin! Myös Eetu oli nakannut vastuun omasta asustaan harteilleni. Googlailtuani koko kuvahaun läpi päädyin tytöille niin klassiseen, mutta pojille ei-niin-klassiseen outfittiin. Eetu oli varmaan ajatellut, että pukisin heidät johonkin lätkäasuun, cowboyksi tai joksikin muuksi vastaavan miehiseksi (futis ja kaikki siihen liittyvä oli ehdottoman out), mutta joutui kyllä pettymään. Heheh. Pyyhältäessäni tiukat ranskanletit viuhtoen Seppeleen käytävillä näin vilauksen snäpäripäisestä hahmosta, jonka identiteetistä ei ollut epäilystäkään. Kävin nakkaamassa minun ja Hypen asut ruunan karsinalle ja innosta puhkuen hiihdin Alexin karsinan luo. ”Sä tuut niin tykkäämään tästä”, sopersin innosta häseltäen ja tuuppasin täpötäyden muovipussin pojan syliin. Hihittäen kuin pikkutyttö jätin pojan purkamaan pussin sisältöä, kipittäen seuraavaksi etsimään Hypetyksen harjoja. ”BRITTA-AA!!!” Sukiessani jo eilen valkaisemaani hoitohevosta Eetu paineli karsinalle kuin myrskynmerkki. En oikeasti uskonut pojan olevan kovin vihainen, ehkä näreissään, joten en voinut olla tirskahtamatta Eetun esitellessä minulle pussin sisältöä. Aivan kuin en tietäisi. ”Täähän on prinsessapuku! Mitä ihmettä sun päässä liikkuu, vai liikkuuko mitään?!” Eetu vaahtosi järkyttyneen oloisena, ravistellen pussia nokkani edessä. Kohautin olkiani hymynkare huulillani leikkien. ”Sä annoit mulle vapaat kädet, joten älä valita”, naurahdin pukaten poikaa hellästi olkapäähän. ”Neiti.””Oikeesti, en mä voi pukeutua tällaseen, mun ego kärsii, oikeesti, Britta, sano että tää on joku vitsi, en halua, onko pakko…” Bruneten puhetulvalle ei meinannut tulla loppua, joten ulostauduin karsinasta ja tartuin Eetua olkapäistä kiinni, kääntäen tuon ympäri ja ohjaten takaisin Alexin karsinalle. Ruuna näytti olevan täysin puunattu kavionkärjestä korvatupsuihin, liekö Odelie ollut myös asialla. ”Sä just näytät, että et oo nössö, kehtaat vetää nää päällä täysillä”, vannotin pojalle, joka ei tuntunut saavan enää sanaa suustaan. ”Parempi vetää täysillä homma kotiin kun jättää puolitiehen ja hävetä. Unoha se häpee ja sun maine ja ego, ei semmosia oikeesti tarvii täällä ainakaan miettiä! Aina sä voit syyttää mua.” Maansa myynyt Eetu piristyi hieman silmänvinkkauksestani ja koin tarpeelliseksi näyttää, miten päin vaatteet oikein puettaisiin päälle. Onnekseni Odelie saapui juuri parahiksi paikalle pukemaan itse Punaisen, joka olisi mieluummin halunnut pistää hörselöt poskeensa kuin päällensä. Eetu, joka alkoi toipua järkytyksestään, halusi vaihtaa vaatteet välttämättä Alexin karsinassa eikä vessassa, koska ”siellä on liikaa silminnäkijöitä”. Sama se minulle oli, kunhan poika ilmestyisi kello viisi reikäreikä pihalle kera prinsessaratsunsa. Ja niin siinä lopulta kävikin. Eetu peruukkeineen näytti aika kauniilta mieheltä naiselta, vaikka itse sanonkin. Odelie oli sipaissut brunelle vähän meikkiäkin, ja saatoin tuntea pojan kasvoilla kareilevan punertavan hehkun. Hype oli loukkaantuneen oloinen pälyillessään minua hattarapilvensä takaa, eikä olisi millään halunnut pysyä paikoillaan Cellan puntatessa minut selkään. Hevonen yritti ravistella itseään ulos asustaan, mutta tajutessaan ettei se mihinkään lähde kimo alistui kohtaloonsa ja otti homman lunkisti. Rosa ja Cella ratsastivat molemmille puolilleni, ja puhuimme siinä niitä näitä päivän kulusta, kunnes Prinsessa Eetuliina karautti upealla ratsullaan meidän eteemme. Pojan tutkiskeleva katse kiersi kolmikossamme, jonka jälkeen lettipää pudisti päätään. ”No johan on, Cellan ja Rosan asut on ihan selkeesti ostettu sexy-etuliitteellä”, urahti Eetu silmiään pyöritellen, ”täähän on jotain K-18-kamaa! Britta, sä oot sentään järkevä.” ”Mistä sä tiedät, mitä mulla täältä alta löytyy vai löytyykö mitään?” leikittelin iskemällä pojalle silmää. Bruneten kulmakarvat piirtyivät alaspäin, ja Prinsessa kääntyi hevosensa kanssa kannoillaan itsekseen jupisten. Valtava naurunremakka purkautui kolmikkomme suusta. Ilta oli valmis alkamaan. S I X T Y - S E C O N D
|
|
|
Post by Britta on Nov 6, 2014 16:24:18 GMT 2
Ihan tavallinen tallipäivä 6. marraskuuta 2014 Valkeat converset jättivät hennot painaumat valkean aineen peittämälle hiekkatielle. Puut olivat saaneet kantaakseen lumiset vaatteet, ojanpientareille oli kasautunut massoittain traktorin auraamaa lunta. Villainen huivi kutitti hellästi nenänpäätä, kun kaivauduin syvemmälle talvivaatetuksen uumeniin. Pieni tirriäinen vierelläni otti pari askelta minun ottaessani yhden, näpyttäen samalla raivokkaasti älypuhelimensa ruutua. Vilkaisin sivulleni hymähtäen ja käänsin katseeni takaisin eteen ihastellakseni talven ihmemaata, joka oli parissa yössä muuttanut muotoaan syksyn rapalasta. Painavaa taakkaa kantavat puut paljastivat suojistaan hiljalleen rakennuksia. Huurrekiteet kiipeilivät kilpaa tallirakennuksen lattiasta kattoon, herkkähipiäiset orit pärskivät tarhoissaan toppatakkeihin pakattuina. Hiekkatie kääntyi vasemmalle, jolloin päädyimme koivuisten vartijoiden silmien alle. Kaikki se valkoisuus suorastaan hämmensi minua, teki mieli peittää silmänsä, muttei sittenkään. Liian haurasta, liian kaunista. Tämä lumimäärä ei kyllä sateesta hetkeen säikähtäisi, vaikka niin olikin käynyt edelliskerralla. Ja sitäedellisellä. Pukkasin pientä blondia kylkeen ja hän nosti räväkästi päänsä pystyyn, pää jokaiseen ilmansuuntaan viuhtoen. Tyttö ei ilmeisesti ollut intensiiviseltä keskustelultaan puhelimensa kanssa tajunnut, että olimme saapuneet perille. Loin hennon hymähdyksen lyhemmälle tytölle, kun tämä työnsi puhelimen farkkujensa taskuun ja veti lapasen kylmästä punastuneen kätensä suojaksi. Hetken häivähtänyt pahoitteleva ilme oli poissa, kun blondi virnisti leveästi ja kirmasi tallin ovista sisään kuin varsa laitumelle. Lämmin ilma sai poskeni loimottamaan kuumuuttaan kuin olisin punastunut. Minun oli vaikea pysyä Inkerin perässä, joten annoin tytön mennä hetken omia menojaan vaikka seurasinkin hänen jalanjälkiään. Laineilevien hiuksieni kuura suli pikkuhiljaa ja parkatakki alkoi tuntua lämpimältä ensimmäistä kertaa hetkeen. Reisieni ihon kipristely laantui ja hieroin lapasiani toisiaan vasten. Hölkkäsin keveästi yläkertaan vievät portaat ja huomasin olevani yksin. Kulmaani kohottaen hiivin peilikaapille etsimään avaintani, jonka löysin tutusta paikasta rätin alta. Viileä avain työntyi kepeästi lukkoon, mutta itse ovea sai rassata ennen kuin se aukesi natisten. Rasvaus olisi paikallaan. Vaihdettuani soveliaammat vaatteet kipitin olohuoneen ovelle ja vetäisin sen rennosti auki. Huone kupli rauhallista tunnelmaa ja olin haistavinani glögin. Vähäeleisesti suljin oven perässäni ja sysäsin blondin jalat syrjään mahtuakseni istumaan sohvalle. Tirriäisellä glögimukin sisältö oli jo puoliksi tuhottu, kun Salma työnsi käsiini possukuvioidun mukin hymyillen ystävällisesti perään. Tuulia, Emmy ja Fiia puhuivat innokkaasti jostakin saunareissusta, ja tyttöjen naurun säestämää höpötystä oli mukava kuunnella. Tuntui, kuin olisi joulu. Vilkaistuani kelloa tajusin, kuinka nopeasti viisarit olivat juosseet. Minun olisi pitänyt olla jo aivan muualla, mutta siinä minä vielä istuin, suustani kiinni juoruamassa ja kolmatta glögimukillista särpimässä. Vetäisin ykkösellä glögin kitusiini ja pyyhkäisin huulet kämmenselkään. Ilmoitin porukalle lähteväni laittamaan hoitohevostani tunnille ja nämä nyökkäilivät – myös Tuikku, Fiia ja Emmy työntyivät mukaani. Heidänkin mielitiettynsä ilmeisesti pääsisivät tänään töihin. Emmyn kengät saivat lumen narskumaan rytmikkäästi askelten tahdissa. Sain matkalla kuulla, mistä tässä saunaepisodissa oikein oli kyse, ja olin nauraa keuhkot pellolle. Hulvatonta! Kaikenlaista draamaa sitä yhdellä tallilla saattoikaan olla. Odelie kertoi minulle eräs päivä melko tuohtuneena, kuinka Jason ja Kasper olivat ryhtyneet ällösöpöilyntorjujiksi. Sain myöhemmin kuulla saman tarinan Jasonilta itseltään, tosin hieman erilaisena versiona – kuin poika ja hänen kätyrinsä olisivat olleet sankareita. Minua tarina lähinnä huvitti, mutta ylistin Jasonin maasta taivaisiin ihan muodon vuoksi. Rapistelin taskuuni eksynyttä karkkipaperia ja sain Hypen huomion osakseni. Ruuna työnsi päänsä uteliaana takkiini ja yritti saada auki vetoketjua. Minua nauratti, mutta minun täytyi kieltää kimoa näpläämästä, velvollisuudentunnosta. Sipaisin hellästi trakehnerin otsaa ja kiinnitin sen narun jatkoksi. Patron oli antanut kiltisti kiinni ja odotteli Emmyn kanssa meitä portilla. Loimiin vuorattu Hype oli rennon oloinen, vaikka olin viilannut sitä linssiin herkkujen osalta. Hevonen jätti jälkeensä tilsansa, joten minun ei tarvinnut niistäkään huolehtia. Traksu tuli luottavaisesti perässäni karsinaan ja päästin sen vapaaksi. Kimo suorastaan ryntäsi juoma-automaatille, painoi läppää ja hörppi vettä leikkien turvallaan. Hymähtäen riisuin Hypsyltä loimea, sen yrittäessä samalla hinkata itseään minuun. Ärähdys riitti saamaan hevosen aisoihin, eikä aikaakaan, kun edessäni nökötti kiiltävä pörröinen puoliverinen. Tai no, ei se kovin pitkää karvaa ollut kasvattanut, vielä, mutta katsellaan. Harjasin karvapeitettä pitkin, rauhallisin vedoin. Kimo hevonen seisoi paikoillaan kuin kivijalka, kääntäen välillä päänsä mutkalle minua katsoessaan. Hypessä ei ollut paljoakaan harjattavaa, koska loimi ja lumi olivat suojanneet suurimman osan. Sen kesäisin vaalea karva alkoi jo tummua, muuttua harmaammaksi. Joskus siitä tulisi kokonaan valkoinen, joka tytön unelmaponi. Toisaalta, valkoinen oli minusta kaamein väri hevosella. Ainoastaan sen takia, että valkeita hevosia oli vaikea pitää puhtaina. Muutenhan nuo olivat kauniita. Hyperionin ratsastaja saapui juuri parahiksi kun puhdistin hevosen kavioita. Trakehner yritti viuhtoa etujalkaansa päästäkseen tutkimaan tulijaa, mutta määrätietoisesti pidin kavion ylhäällä ja puhdistin sen loppuun. Siinä pyllisteltyäni käännyin tulijaan päin ja vedin leveän hymyn naamalleni. Tuntilainen oli vaalea, ikäiseni tyttö, joka soi minulle ystävällisen virneen. Hän kysyi heti, olisiko jotakin, missä voisi auttaa. Niinpä me varustimmekin hevosen loppuun yhdessä, enkä pistänyt sitä ollenkaan pahakseni. Vaalea tyttö paljastui Riina-nimiseksi, tosiaan ikäisekseni ja erittäin mukavaksi tylleröksi. Kerroinkin hänelle, että edellinen hoitohevoseni oli ollut hänen kaimansa. Riinan kysyessä syytä, miksi entinen, oli oloni kaihoisa – olihan tamma siirtynyt taivaslaitumille jo jonkin aikaa sitten. Osuttuaan arkaan paikkaan vaaleaverikkö yritti paikkailla sanomisiaan, mutta annoin pienen naurahduksen ja kädenheilautuksen kertoa, ettei hänen tarvinnut. Riinalla oli mukanaan kamera, ja nyt, kun tyttö oli tutustunut minuun hieman, uskalsi hän kysyä minua kuvaamaan tuntiaan. Suostuin ilomielin, ja kellon naksahtaessa tasan kolmeen siirryin Riinan ja Hypen vierellä maneesiin, kamera olallani. Autoin vaalean tytön Hypen selkään, ja esteet nähdessään ruuna oli heti virittynyt. Hymyilin Riinalle rohkaisevasti poistuessani katsomon puolelle. Uskoin, että hän osaisi ratsastaa. Ja kylläpä oli kieltämättä komeaa katsottavaa. Riina ja Hype liisivät määrätietoisesti yli esteiden, tyttö todellakin tiesi, mitä tehdä. Minäkin sain kaksikosta ihan superhyviä kuvia – olihan minulla upeat mallitkin. Tunnin jälkeen lähdin maneesista yhtä matkaa hoitohevoseni punaposkisen ratsastajan kanssa, kehuen ratsukon menoa. Kehut tulivat oikeasti täydestä sydämestä, minun ei tarvinnut feikata. Riina oli silminnähden onnellinen, eikä malttanut odottaa kuvien näkemistä. Hype pärskähti tyytyväisenä kävellessään rinnallamme. Tämä oli täydellinen tallipäivä. S I X T Y - T H I R D
|
|
|
Post by Britta on Nov 12, 2014 20:19:57 GMT 2
Juoksutusta12. marraskuuta 2014S I X T Y - F O U R T H
|
|
|
Post by Britta on Nov 26, 2014 15:08:58 GMT 2
Minä ja hän 27. marraskuuta 2014 Seisoin järkähtämättömänä vasten tallirakennuksen seinää. Kaunis kuura oli paennut koristamasta maalipintaa, ja kääntyessäni tarkastelemaan ympäristöä yksityiskohtaisemmin huomasin hälyttäviä merkkejä. Ränneistä tippui vettä, tarhat olivat paikoin sulat, Topi ei ollutkaan enää yksi toppaloimikasa. Alastomat puut tiputtivat hiljalleen pisaroita oksiltaan, luminietokset saivat ruskeat reunat. Ei. Ei voinut olla. ”Mä en halua taas syksyä!” märisin matkattuani kiireen vilkkaa olohuoneeseen. Parhaillaan hautasin pääni sohvatyynyyn, joka näytti tällä hetkellä kaikista miellyttävimmältä asialta, jonka maailma päällänsä kantoi. ”En tykkää syksystä, en sitten yhtään!” Vieressäni istuva Inkeri aloitti olkapääni paijaamisen ja tiesin, kuinka hän sisällään valmisteli valittelevaa äänensävyään oikealle tasolle. ”No voi Britta-raukkaa, onko sulla jotakin muita huolia, murheita kenties?” päästi blondi tekosääliään tihkuvan äänensä valloilleen, nojautuen muhun päin. Huitaisin tyttöä tyynyllä ja sain kuulla yllättyneen älähdyksen. ”Joo, lyö vaan beeäfäffääs, joka yrittää auttaa kaikin mahdollisin keinoin pääsee tosta alkavasta takasyksymasennuksesta”, Inkeri mutisi muka loukkaantuneena, kunnes nappasi tyynyn minulta ja alkoi hutkia sydämensä kyllyydestä, minun yrittäessä väistellä osumia ja hyökätä takaisin. ”Sietäis sillä kyllä olla murheita”, pöydän ääressä ääneti istunut Eetu totesi ja sai sekä minut että Inkerit lopettamaan tyynypainin ja tapittamaan poikaa kysyvin ilmein. Niin, jatka vaan, ole hyvä. ”Muistatko sä, kuinka uhkasit palkata Kasperin lyömään mua talikolla päähän?” Harmaa muistikuva käväisi mielessäni, joten nyökkäsin ja viitoin Eetua jatkamaan. Sillä oli selkeästi joku päämäärä. ”Miksköhän sä uhkasitkaan?” brunette kysäisi, kuin johdatellen minua johonkin aiheeseen. To be honest, ei minulla mitään hajua ollut, mitä poika ajoi takaa. Pudistin päätäni ja kohautin olkiani, työntäen samalla Inkerin pois vatsani päältä. ”Koska mä olin unohtaa Alexin ja mun vuosipäivän.” Miten se nyt minuun liittyy? Vai liittyykö? Ei kun, hetkonen… Ei voi olla totta.Tiesin, mitä Eetu aikoi sanoa, ja kun poika sanat päästi ilmoille, henkisesti tukin korvani. Olin unohtanut minun ja Hypen vuosipäivän. Kuinka tollo ihminen voikaan olla? Ensin papattaa toiselle siitä, että se meinaa unohtaa oman vuosipäivänsä, mutta unohtaa sitten itse? Ja ennen kaikkea, kun päivä olisi ollut meidän kaksivuotispäivämme. Kuvitelkaa, kaksi vuotta. Sydän muljahteli ikävästi rinnassa, kun tunsin syyllisyyttä merkkipäivän unohtamisesta. I-di-oot-ti. Ei tuollaista asiaa noin vain voinut unohtaa! Kuinka saatoinkaan? Mi– mi–… Minä unohdin. Okei, lähdetään siitä oletuksesta, että unohtaminen on inhimillistä. Olen ihminen, henkeen ja vereen, luuytimeen saakka ihminen. Joten, onko se sallittavaa? En oikein tiedä. Etenkään, kun menin vihjailemaan Eetulle niiden vuosipäivästä. Muistin Eetun ja Alexin vuosipäivän, en omaani. Voinhan aina vedota siihen, etten harrasta kalentereita, eikä Facebook ilmoita hoitajan ja hoitohevosen vuosipäivistä. Mutta kun… ”Kuka se unohti vuosipäivänsä, häh? Pitäiskö mun nyt antaa sulle talikolla päähän!” ”Turpa kii Eetu”, sihahdin ja murhaavalla katseella sain pojan hiljaiseksi. Brune kyllä tiesi, milloin kannattaisi olla hiljaa ja milloin kaivaa verta nenästään. Kehtasi vielä keskeyttää ajattelunikin. Minua suoraan sanoen hävetti. Hävetti julmetusti. Kampesin itseni ylös lattialta ja vaitonaisesti hyvästelin ystäväni, jonka jälkeen miltei juoksin ulos huoneesta, jääden tuijottamaan kaappini ovea. Purin huulta, etten itkisi. Jokin tässä loukkasi minua syvästi. Loukkasi itseäni, mutta loukkasi varmasti Haippiakin. Joku, joka ei hevosten tai eläinten kanssa tekemisissä ole, voisi sanoa, että ”Sehän on vain pala makkaraa, miksi sinä semmoisesta huolit? Ei se voi tietää tuollaisia!”, mutta totuus oli toinen. Ehkä hevoset tiesivätkin, ehkä ne olivat vain niin paljon fiksumpia kuin me – arvioimme ne vain sen perusteella, että emme puhu samaa kieltä, ja että niillä on yhä saaliseläimen vaistot. Onhan meilläkin vielä vaistomme, esi-isiltä perityt. Tapojeni vastaisesti juoksin tallin läpi, läpi aution pihan, suoraan takimmaiselle tarhalle. Siellä se oli, minua ympäröivästä sekasorrosta täysin tiedottomana, natusti viimeisiä heinänkorsiaan. Pudistin päätäni ja hypistelin riimunarua kädessäni. Lukko tuntui kylmältä kämmentä vasten kun pujahdin sisään rapaiseen tarhaan. Nyt minua ei kiinnostanut mahdollinen takasyksy, ei lumien sulaminen, ei mikään – halusin vain päästä kimon hevosen luokse. Jouduinkin raivaamaan tieltäni erinäisiä tielle sattuneita hevosolioita, ennen kuin saavuin perille. Trakehner kääntyi katsomaan minua, nostaen päänsä maan syleilystä. Liikuttuneisuus ja tunteet veivät minusta vallan tahtomattani – purskahdin itkuun ja syöksähdin kiinni Hypen kaulaan. Ruuna pakeni syleilystäni katsoakseen minua. Se varmaan ajatteli, että mikä ihme tuolla ihmisolennolla oikein oli hätänä, kauniina syyspäivänä. Tunsin pehmeän turvan poskellani, enkä uskaltanut hengittää. Hype puhalsi lämmintä ilmaa kasvoilleni ja käänsi päänsä äkkiä pois, vilkaistakseen lentoonlähtevää lintua. Sydämeni oli salpautua. Eikä aikaakaan, kun olin hetken mielijohteesta hevosen selässä. Minun ei ollut ollut tarkoitus tänään ratsastaa, mutten voinut sille mitään – hetkellinen halu oli vienyt voiton, ja istuinkin suitsitun puoliverisen karvaisessa selässä. Kuraläikät kimon karvasta eivät olisi lähteneet kirveelläkään, mutta sain ne ainakin puoliksi irti. Tosin, ne olivat aivan sivuseikka, kun annoin ratsulleni pohkeita ja ohjasin sen pois tallin pihasta. Hyperionin käynti keinutti minua rauhallisesti puolelta toiselle. Vaikka ympäristö ei ehkä ollut kaunein mahdollinen, en antanut sen latistaa tunnelmaa. Välillä hevonen allani kääntyi uteliaana katsomaan metsikköön, kerran se sävähti loikkaan singonnutta pupua. Hymy väritti kasvojani, kun muistelin, kuinka pitkän matkan olemmekaan kulkeneet. Minulla oli ollut suunnitelmissa aloittaa uuden hoitohevosen kanssa rennosti tutustellen pääosin maasta käsin, mutta kattia kanssa. Olin ilmoittautunut palkintoleirille, jolle oletin osallistuvani edesmenneen hoitohevoseni Riinan kanssa. No, Riinan muutettua pihattoon ja Hypen tultua tilalle, oli minun kohdattava ennakkoluuloni ja ratsastettava Hypellä. Samalla lailla kuin nyt, ilman satulaa, puksuttelin Hypellä ensimmäistä kertaa. Ilman satulaa tunnilla, ensimmäistä kertaa Hypellä. Ehkei sellainen mielikuva, jota olisin siihen aikaan toivonut – saatikka uskonut ikinä käyväksi. Aloitimmekin kimon kanssa aika extemporemeiningillä. Ja missä ollaan nyt – tässä. Ollaan kouluiltu, hypätty, tiputtu, hypätty ennätyksiä, ratsastettu kangilla, uitettu, menty ilman satulaa, juoksutettu, maastoiltu, laukattu täysiä pellolla, hypitty pystyyn, pukitettu, kisattu sekä esteitä että koulua, hypätty maastoesteitä, työskennelty maastakäsin... Ja ennen kaikkea pidetty hauskaa. Kehitetty luottamusta hevosen ja ihmisen välille, kahden niin erilaisen, mutta toisiinsa kytköksissä olevan. Hevonen allani tuntui minulle liian hyvältä – en olisi ansainnut tällaista. Tai uskonut, että voisin koskaan saavuttaa jotakin näin kaunista. Rakastin allani keinuvaa hevosta jokaista soluani myöten. ”Hype, laukataanko?” supatin kimon korvaan ottaen ohjat tuntumalle ja painaen pohkeet hevosen kylkiin. Ilonpukin saattelemana nuori hoitohevoseni syöksähti laukkaan, joka oli saada minut tiputtautumaan selästä ihan sen upeuden tähden. Pitkälle ollaan tultu, mutta vielä pidemmälle ollaan menossa. S I X T Y - F I F T H
|
|
|
Post by Britta on Dec 13, 2014 21:48:58 GMT 2
Ketunmetsästystä 18.-19. lokakuuta 2014 Fiia ja Elmo sekä Britta ja Hype samoilevat sänkkärillä. S I X T Y - S I X T H
|
|
|
Post by Britta on Dec 21, 2014 19:35:13 GMT 2
Sellainen perjantai 19. joulukuuta 2014 Siirsin tyhjän katseen matikankirjasta ulos, nähdäkseni lunta pyryttävän maiseman. Puut olivat alkaneet saada kruunuikseen kunnon lumikerroksen, enkä voinut olla hymyilemättä. Lasittunut katse jäi paikoilleen, mutta mieli alkoi laukata omiaan, kuten Hyperioninkin kanssa voisin tehdä. Umpihangessa, paljaan selän päällä. Hypen hontelot jalat kauhomassa lumista massaa, häntä tötteröllä ja pää vartalon sulavana jatkona. Suu hymyssä, naurunpurskahduksien vallatessa ilman. Lämmin tunne sydämessä. Rakkaus. ”Britta, herätys, Maa kutsuu!” Hätkähdin hereille ajatusmaailmoistani, kun tajusin pienen käden heiluvan näkökenttäni edessä. Pääni kääntyili edestakaisin, kunnes paikansin vieressäni istuvan Inkerin vaativan katseen. Tytön silmät viittoivat opettajaan päin, eikä minulla kestänyt kuin hetki tajuta, että jok’ikinen läsnäolija tuijotti minua. Virnistin ja kirkkain silmin käännyin katsomaan silmiin opettajaa, jonka katse olisi voinut porautua kalloni läpi. ”Niin ja kysymys kuului?” ”Koko luokka vaan repes nauruun, mä en tiiä kuinka sä pysyit pokkana”, Inkeri vaahtosi naama virneessä. ”Ihan tosi, se maikka ois varmaan teloittanu sut niiltä sijoiltas, kun osasit vastata oikein!” ”Eäh, pikkujuttu, joutuuhan sitä pahemmissakin tilanteissa pokkaansa pitämään”, naurahdin kepeästi kättäni heilauttaen. ”Kuten, kun mä katon sun naamaa.” Inkeri irvisti vetäen kaulaansa kuuluisat miljoona kaksoisleukaansa, ja pienen tirskahduksen jälkeen repesimme molemmat nauruun. Seisoin kylmästä väristen Inkerin vieressä, odottamassa bussin saapumista. Ympärillämme oli todellakin talvi – tunsin sen lumesta kostuneista converseistani. Piilouduin yhä syvemmälle takin ja huivin sisään, kun bussi kaarsi eteemme. Lukiolaiset tungeksivat vuorollaan bussiin, repien lippunivaskoistaan bussilippuja kuskille. Hymyillen tervehdin bussikuskia, jonka jälkeen änkäsin bussin keskiosaan ikkunapaikalle. Inksu pelmahti hetken päästä viereeni. ”Tajuuksä, MEILLÄ ALKO LOMA! Oikeesti, vihdoin, tätä on ootettu koko pieni elämä!” ”Chill sis, not a big thing”, vastasin rennosti, vaikka itsekin hihkuin sisältäpäin – loma oli alkanut. ”Ooämgee kato kuin hyvän näköinen toi jätkä on”, sipisi Inksu korvaani, kun tummat hiukset omaava poika nousi bussiin seuraavalta pysäkiltä. ”Ihanat silmät, ja mikä kroppa! Mä nään sen vaatteiden läpi.” ”Inksu hei, c’mon, sulla on Eetu”, muistutin pukaten blondia kylkeen, iskien samalla silmää. ”Toi ois aika hyvä mulle, eikö?” ”No joo, mut ei se tarkota, ettenkö mä sais pitää ketään muuta hyvännäkösenä”, Inkeri naurahti pyöräyttäen silmiään. ”Mut tossa jälkimmäisessä sä oot oikeessa.” Naurahdin kuuluvasti, kun tämä tummahiuksinen mysteerimies istui paikoilleen. Poika vilkaisi äänen tulosuuntaan, eli minuun, tuijotti nanosekunnin silmiäni ja virnisti. Mahanpohjassa muljahti, mutta vedin kasvoilleni leveän hymyn. ”Sä oot ihana”, totesin Inkerille out of nowhere. ”Mun rakas norssi.” ”Mistä toi nyt tuli”, tyttö naurahti kääntyen katsomaan minuun. ”Mutta niin säkin, svedupelleni.” Bussi hidasti jarrut kirskuen, kun tiirasin tuttuun tallipihaan. Olin jäädä taas haaveisiini, mutta Inksu veti minut mukanaan ulos bussista niin, että olin kompastua. Liukastellen ohitimme lumeen kuorrutetut puut, hevoset ja aitaukset. Märät hiutaleet tunkivat ahdistavasti naamalle, ja minun teki mieli kävellä kaksin kerroin, jottei naamani kastuisi litimäräksi. Byebye makeup, beautiful me goodbye. Mutta mitä siitä – jokainen tallin vakkarikävijä oli nähnyt minut sekä meikittä että ilman. Ja ennen kuin alatte kehittämään skenaarioita siitä, kuinka tummahiuksinen poika säntää bussista peräämme ja vetää minut syleilyynsä, tai vastaavasti hiipii tallille ja sattuu ratsastamaan juurikin Hypellä ja kuinka se oli alku rakkaustarinallemme, niin joudun murskaamaan jokaisen romantiikannälkäisen unelmat – ei, tämä mysteeripoika ei tullut perässämme, vaan lompsimme kahden Inkerin kanssa sisälle. ”Hapottaa”, Inkeri vaikersi jätettyään yläkertaan vievät portaat taakseen. Naurahdin päätäni pyöritellen ja noudin avaimen piilostani, palaten takaisin kaapin luo. ”Höpöhöpö, kananugetitkin juoksis noi portaat vikkelämmin, eikä hengästyis”, heitin huulta ja vetäisin narisevan kaapinoven auki. Inkeri vilkaisi mua murhaavasti. ”Se oli vitsi”, totesin painokkaasti ja hymähdin perään. ”Et sä nyt niin huonossa kunnossa oo, meillon paljon vaatetta päällä ja noi portaat on jyrkät.” Inksu ei tuntunut uskovan selitystäni, mutta jätin blondin hetkeksi omaan arvoonsa ja vaihdoin sukkelasti päälleni tallivaatteet. Inkeri oli puolta hitaampi, mutta jäin norkoilemaan kaapinkulmalle tyttöä odottamaan. Yleensä olin nimittäin itse se hitaampi osapuoli, jota blondi joutui vartomaan ties kuinka kauhan. Hehe. ”Sirpsulla alkaa tunti neljältä”, Insku totesi puhelintaan vilkaisten. ”…eli puolen tunnin päästä. Fuckfuckfuck, mun on pakko mennä, mut mä tuun kuhan oon laittanu maggaran valmiiks!” Nyökkäsin hymyillen, kun vaalea tyttö pyyhälsi portaat alas niin nopeasti, että pelkäsin tämän kompastuvan. Päätäni kevyesti pyöritellen siirryin olohuoneen ovelle, painaen kahvan alas ja vetäen oven auki. Syötävän herkullisenväriset hiukset heilahtivat, kun silmälasipäinen tyttö nosti katseensa puhelimestaan katsoakseen minuun. ”Ai, moi Elina! Mä luulin, että täällä ei oo ketään”, naurahdin vetäen oven kiinni perässäni. ”Oli katos niin hiljaista.” ”Niin, mulla ei oo tapana puhua yksin”, tämä naurahti kääntäen katseensa takaisin puhelimensa pariin, hajamielisesti hymyillen. Otin muutaman askeleen ja työnnyin istumaan Elinaa vastapäätä, tytön liu’uttaessa sormeaan puhelimen näytön päällä. Elinan puhelimesta alkoi yhtäkkiä kuulua Vineistä tuttua musiikkia, jolloin minä ponkaisin tuolilta pystyyn. Elina vilkaisi minua pikaisesti, hymähtäen hiljaa. ”Hei, mun on pakko näyttää sulle tää!” sopersin vetäen oman älypuhelimeni housuntaskusta. Nopein liikkein avasin lukituksen, painoin Youtuben sovellusta ja etsin haluamani videon. Ja niin me naurettiin. Naurettiin melkein keuhkot pihalle, joskin parin hengenhaukkomisen säestämänä – kaikki videon materiaali ei kovin nättiä katseltavaa ollut, mutta nauru oli siltikin herkässä. Oven avautuessa ja sulkeutuessa emme edes tienneet, saatikka välittäneet, kuka sieltä tulisi – meillä oli hauskaa. ”Mitäs täällä tapahtuu?” Käänsimme Elinan kanssa katseet ovelle päin nähdäksemme pitkähiuksisen blondin, joka hymyili vinosti. ”Moi Clara! Me vaan tässä kateltiin yhtä videoo”, vastasin vilkaisten sivusilmällä Elinaa. Tyttö hymähti, kääntäen katseensa uudelleen puhelimeen. ”Hei, näyttäkää mullekin!” Ja niin me naurettiin uudelleen, Claran ääni omiimme sointuen, kunnes tajusin katsoa kelloa. ”Apua, Hypellä alkaa kohta tunti, mun on ihan pakko mennä! Mut kiitti seurasta”, höpötin vinkaten kaksikolle silmää. Tytöt jäivät kaksistaan istumaan pöydän ääreen, kun minä kiiruhdin samaan hengenvetoon alakertaan ja sieltä suoraan ulos, hakemaan hoitohevostani. Hype antautui mukaani kohtuullisen helposti, eikä aikaakaan, kun kuorin sitä loimikerroksesta ja suin sen klipattua karvaa pehmeällä harjalla. Kimo hevonen seisoi rennosti paikoillaan ilman kiinnipitämistä, toinen jalka lepuuttaen ja korvat rauhallisesti kääntyillen. Sen silmät räpsyivät kiinni, luomet näyttivät painavilta ja huuli oli lerpattaa. En voinut olla hymähtämättä ruunan rauhallisuudelle – normaalisti aktiivisempi hevonen oli vaipumassa horrokseen. ”Onko tää Hype?” Hätkähdin ja käännähdin kannoillani karsinan oven suuntaan. Aukossa seisoi ehkä ikäiseni tyttö, silmälasit silmillä ja hiukset kahdella poninhännällä. Hype käänsi korvansa höröön ja kurotti kaulaansa tulijaa kohti. ”Joo on”, hymähdin astuessani pois hevosen tieltä. ”Meetkö sä tällä tunnilla?” Lettipäinen tyttö nyökkäsi, vetäen vienon hymyn huulilleen. ”Mä oon muuten Britta, hoidan tosiaan Hypee”, esittäydyin asiakaspalveluhymyn, joskin aidon sellaisen, kera. Nakkasin harjan harjakoppaan ja astuin karsinan ulkopuolelle, tuntilaista vastapäätä. ”Mä oon Tiina”, tyttö esittäytyi tarjoten kättään. Hieman hölmistyneenä tartuin kättelytarjoukseen ja huomasin, kuinka Tiinan kädenpuristus oli napakampi, kuin olin osannut odottaa. ”Haluutko sä ite laittaa Hypen loppuun, laitanko mä vai autanko sua vai miten tehään?” latelin vaihtoehtoja kuin liukuhihnalta, rapsuttaen vaaleaa turpaa, joka työntyi karsinanraosta ulos. ”Enköhän mä tän saa”, Tiina vastasi korjaten silmälasiensa asentoa. ”Ja mä yleensä haluun tutustua hevoseen jo laittaessa, mä kun en oo tällä aiemmin mennytkään.” Nyökkäsin reippaasti, kääntäen rintamasuuntani satulahuoneeseen päin. ”Tuolta satulahuoneesta löytyy loput kamat, Hype on siis varustamista vaille valmis. Ja kivaa tuntia, tuu nykimään hihasta mua tai jotakuta toista jos tuntuu että tarviit apua!” Tiina vastasi nyökkäyksellä ja pienellä hymyllä, jonka jälkeen tyttö nappasi Hypen harjakopasta suojat ja työntyi sisään karsinaan. Virnistin kaihoisasti, jättäen tuntilaisen hoitamaan rakkauttani. Hölkkäsin portaat kepeästi yläkertaan ja olohuoneen oven avattuani huomasin, että porukka oli täysin muuttunut. Elinan ja Claran sijasta huoneessa norkoilivat Emmy, Fiia, Cella ja Salma. Iloiset tervetulotoivotukset raikasivat, kun otin paikkani sohvalta Cellan vierestä. ”Hei Britta, nyt kun sä siihen pölähit, niin keksippä jotakin tekemistä”, Cella totesi painautuen syvemmälle sohvan sisään. ”Me ei keksitä yyyhtäään mitään.” ”Joo, Cellalla on hirvee meno ja meininki päällä, mut se ei voi purkaa sitä mihinkään”, Fiia naurahti höyryävän kupin äärestä. ”Se lähtee kohta lentoon kuin joku ylivirittynyt Duracellpupu.” ”Hmm…” hymisin asettaen käteni leuan alle, yrittäen näyttää oikein miettiväiseltä. ”Jotain ulkona, siellä on niin kiva sää”, Emmy totesi, katsellen haaveillen ulos pienestä ikkunasta. ”Niin, mäkin pääsin tänään lomille, niin nyt pitää keksiä jotakin!” Salma patisti, nousten kuin merkiksi ylös pöydästä. ”Tehään lumihevonen!” hihkaisin ponkaisten ylös sohvalta. Pian Cellakaan ei näyttänyt enää perunalta sohvalla, vaan oli innoissaan mukana ideassa. ”Joo, ja sille ratsastaja!” Emmy hihkaisi, tökäten oman kuppinsa sivupöydälle. ”Tai jos se on liian hankala, niin taluttaja”, täsmensi Fiia, tehden itsekin lähtöä pöydästä. ”Mä keksin! Tehään lumihevonen JA lumiukko, joka taluttaa sitä!” höpötin innostuneena, nousten ylös sohvalta maalailemaan ideaa ilmaan. ”Vielä parempi idea – tehään lumikasper!” Emmy huudahti, saaden koko porukan remahtamaan nauruun. Tuumasta toimeen. Pian viisi toppavaatteisiin vuorautunutta hullua, toisin sanoen me, mallailimme parasta paikkaa väkerryksellemme. Sen pitäisi näkyä mahdollisimman moneen ilmansuuntaan, mahdollisimman kauas ja mahdollisimman hyvin. Sopivan paikan löydyttyä jaoimme tehtävät – Salma, Emmy ja Fiia painisivat alkuun lumihevosen kanssa, minä ja Cella lumikäspärin. ”Tee sä se pohjimmainen pallo”, ehdotin Cellalle. ”Sul on varmana enemmän habaa.” Cella remahti nauruun, vinkaten minulle silmää. ”Voi kuule, et tiiäkkään, mihin kaikkeen mun haba pystyy”, blondi naurahti tarttuen tehtäväänsä. Pian viisikon jokainen jäsen oli kontallaan maassa, pyörittämässä omaa lumipalloaan suuremmaksi. Puolessa välissä tunsin, kuinka polveni alkoivat tuntua kosteilta, mutta vähät välitin – lumessa konttaaminen oli mitä hauskinta puuhaa. ”Hei, tää oli mun alue! Nyt mun palloon ei riitä lunta!” Emmy älähti Salman vierittäessä jo jättimäiseksi kasvanutta palloaan Emmyn edestä. ”Nopeet syö hitaat”, Salma vastasi vinkaten silmää bestikselleen. Salman käännettyä selkänsä pilke Emmyn silmissä kasvoi niin suureksi, että Siirinkin poninpilke kalpenisi, ja tumps! Lumipallo lätsähti Salman niskaan työntäen naisenalun pipon silmille. ”Kuka se oli?!” Salma kiljahti, kääntyen kostonhimoisesti virnuillen taaksepäin. ”Fiia! Sinä!” Ja niin viaton Fiia sai lumipallon otsalleen, eikä aikaakaan, kun haaveet kauniista lumihahmoista olivat tipotiessään. Lumipallot lentelivät ilman halki, eikä kukaan ollut turvassa. ”Hähää, huti, ähäkutti!” Cella kikatti osoittaen sormella hudin heittänyttä Salmaa, kunnes lumipallo kädestäni tavoitti Cellan selän lätsähtäen. ”Ähäkuttipa ähäkutti”, supisin vinkaten silmää Salmalle. Cella käänsi katseensa minuun, ja pian huomasin olevani selälläni maassa, blondin tunkiessa naamaani lunta. Yritin pyristellä pois Cepan rautaisesta otteesta, onnistumatta – vasta, kun jokainen rööri oli täynnä lunta, jätti blondé minut rauhaan. ”Tää kostetaan vielä joskus”, mutisin kammeten itseni ylös lumipenkasta, pudistellen valkeaa ainetta vaatteistani. ”Huh, nyt mulla loppuu kunto”, Emmy nauroi palaten puolivalmiin lumihevosen osansa luo. ”Mitäs jos jatkettais?” Eikä aikaakaan, kun lumihevonen ja sen taluttaja alkoivat valmistua. Ensin jalat, vartalot, lopuksi molempien päät. Emme kuitenkaan Cellan kanssa taiteellisina, köhköh, ihmisinä halunneet jättää lumikasperiamme kolmeen palloon, vaan veistelimme siitä enemmän muusansa näköisen. Emmy, Fiia ja Salmakaan eivät jättäneet lumihevostaan siihen, vaan muotoilivat siitä aivan Siirin näköisen. Harjan ja hiukset saatiin oksista, silmät ja muut kivistä. Ja niin valmistuivat lumisiiri ja lumikäspär. ”Tolla on yhtä iso maha kuin Siirillä”, kikatin tuijottaen lumisirpaa. ”Älkää kertoko Inksulle, että sanoin noin.” ”Ja kattokaa nyt tota lumikasperia, ihan yhtä maireen näkönen ku innoittajansa”, Fiia totesi naureskellen. Niin, kieltämättä – nyt oli Seppeleen piha saanut kauniit koristeet, vielä itsensä näköisetkin. En malttanut odottaa muiden reaktioita, etenkään Kasperin ja Inkerin. Jääkööt nähtäväksi, tunnistavatko kyseiset henkilöt lumiveistosten innoittamat. Sitä ei tiedä, mutta sen tiedän, että vietin juuri hauskimman iltapäivän pitkään aikaan. S I X T Y - S E V E N T H HM1
|
|
|
Post by Britta on Dec 22, 2014 17:31:38 GMT 2
Innokas, kimo poro22. joulukuuta 2014S I X T Y - E I G H T HM2
|
|
|
Post by Britta on Dec 23, 2014 11:47:05 GMT 2
Lucia-kulkue13. joulukuuta 2014S I X T Y - N I N T H
|
|
|
Post by Britta on Dec 25, 2014 16:42:45 GMT 2
Aatto 24. joulukuuta 2014 Jouluaattoaamu valkeni lumisena, kun kengänpohjat narskuen lähestyin tallin pihaa. Kenkien kärjet keräsivät lumipaakkuja, joita potkiskellessa en huomannut, kuinka olin astua kuoppaan. Tasapainoni heitti, mutta parin korjausliikkeen ansiosta sain pidettyä itseni kahdella jalalla. Se se vasta olisikin ollut, jos olisin itseni särkenyt aattoaamuna, vatsa riisipuuroa pullollaan. Lumihiutaleet peittivät näkökenttäni ja tarttuivat innokkaasti kiinni pitkänpuoleisiin ripsiini, kun käännyin alastomien koivujen vartioimalle kujalle. Haltioituneena pysähdyin keskelle tietä, katselemaan ympäröivää, lumiharsoon pukeutunutta luontoa. Kaivoin taskustani puhelimen ja vedin lapasen kädestäni, mallaten puhelimen kameraa hyvään asentoon. Pakkanen puraisi sormenpäitäni, ja painoin äkkiä laukaisimesta, jotta saisin käteni takaisin lapasen suojaan. Työnsin puhelimen hajamielisesti taskuun, jatkaen matkaani kohti tallirakennusta ja houkuttelevia sisätiloja. Astuttuani talliin en voinut pidättää hymyä – koko talli oli niin jouluisen näköinen. Kylmiä kaltereita suojasivat kirkkaat koristeköynnökset, sieltä täältä roikkui pieniä ja vähän suurempia riemunkirjavia muovisia palloja. Toimiston oveen oli ripustettu havukranssi, johon oli punottu nauhaa. Nauhasta roikkui muutama pipari, joskin symmetrian rikkoi yksi tyhjä kohta – liekö joku käynyt jo etukäteen haukkaamassa palasen kaunista kranssia. Lahjanauhaa oli kieputettu spiraaleiksi kalterien ympärille, joidenkin hevosten karsinoista roikkui elämänvihreitä havuja. Osa niistä oli kaluttu puhtaaksi, toiset olivat koskemattoman näköisiä. Vetäessäni ilmaa sieraimiini tunsin, kuinka huumaavat hajut ympäröivät minut – tuoreet havut, piparit. Jostakin tuoksui glögi, jota olin itsekin kitannut luvattoman paljon joulun alla. Turvallisesti narahtelevat porrasaskelmat kantoivat minut ylös asti, kun saavuin kaappini luo. Hipsin hakemaan kaappini avaimen piilopaikastaan ja työnsin sen lukkoon. Väen vängällä lukko aukeni, päästäen huojentuneen inahduksen. Pitäisikin sanoa Kasperille lukon rasvaamisesta... Tai sitten vain hoitaa asia ihan itse, koska tuskin punapää saisi asian yhtään paremmin hoidetuksi kuin minä itsekään. Iloiseksi yllätyksekseni löysin kaapistani pienen paketin, jonka nostin hellästi käsiini. Se oli sievästi paketoitu, aikaa ja vaivaa oli varmasti paketin eteen nähty. En tosin tiennyt, kuka sitä vaivaa oli nähnyt – lahjan antaja vai jokin ulkopuolinen paketoija, mutta kaunis se oli kuitenkin. Repäisin kuitenkin paketin auki, nopeasti ja hetkellisesti kivuttomasti. Paketin sisältä paljastui korurasia, jonka sisään kuikattuani hymyni leveni entisestään. Hopeisessa kaulaketjussa roikkui puolikas sydän, johon oli kaiverrettu allekkain ST, CHES ja pienempi sydän. Korurasiasta paljastui myös pieni lappu, jossa luki: ”Hyvää joulua mur(s)u! ♥ I”. Minulle ei siis jäänyt epäselväksi, keneltä tämä paketti oli peräisin – tosin aloin uskoa, että blondi ei aivoillaan ollut saanut pakettia itse käärityksi. Hymy herkässä pujotin kiinnitin ketjun kaulaani ja pujotin sydänosan paidan sisään. Sen tekstin merkitys paljastuisi varmasti myöhemmin. Kaivettuani laukusta pari muovirasiaa ja tungettuani laukun räjähdysherkkään kaappiini keinahtelin olohuoneen puolelle. Huone oli tyhjä, kuten arvata saattaa – olihan kello vasta yhdentoista pintaan. Toiset nukkuivat vielä tässä vaiheessa, toiset ovat kotona perheen kesken. Itse olin sopinut tulevani tallille heti aamusta, eikä äidillä ollut ollut mitään sitä vastaan. Pitihän sen ymmärtää, että ei heppatyttö karvaisista housuistaan irti pääsisi edes jouluaattona, etenkin, kun myöhemmin olisi tiedossa myös perinteinen aattoratsastus. Nostin muovirasiat pöydälle ja kaivoin kaapista pari suurta muovilautasta, jotka asetin pöydälle tarjottavia odottamaan. Muovirasoista paljastui kasa joulutorttuja ja pipareita, joita talliporukka saisi vielä viimeisen kerran syödäkseen – johan niitä olikin jo vatsanpohjiin ahdettu. Koristellut piparkakku-ukot katsoivat minua veikeästi, kun astuin pöydästä pari askelta taaksepäin arvioidakseni lopputulosta. Ihan hyvä, ihan hyvä. ”Ai, Brittako se täällä tähän aikaan ahertaa!” Hyppäsin säikähdyksestä melkein metrin ilmaan ja käännähdin salamannopeasti ympäri, kohdaten Annen iloiset kasvot. Päästin ilman virtaamaan keuhkoista ulos, ja käsi eksyytyi vaistomaisesti rintakehälle. ”Ei ollut tarkotus säikyttää”, nainen naurahti katsellen ympärilleen. ”No johan on, yksinkö meinasit kaiken syödä?” ”En kuitenkaan”, naurahdin viittoen Annea pöydän ääreen. ”Siitä, Anne on hyvä ja ottaa!” ”Mä oon kyllä syönyt tänäkin jouluna joulutorttuja ihan luvattoman paljon”, Anne mutisi vinkaten minulle silmää, ”mutta aina vielä yksi mahaan mahtuu!” Anne nappasi pöydästä joulutortun kääntyen sitten takaisin ovelle päin, tarttuen olohuoneen ovenripaan. ”Kiitos, oikein hyviä ovat”, Anne lausahti, kadoten hymyillen alakertaan. Hymähdin, kääntyen Annen poistuttua hajamielisesti näpläämään jouluisenpunaista pöytäliinaa. Pöydän päässä oleva kynttelikkö hehkui, levittäen huoneeseen jouluisen tunnelman. Väsäsin lopuksi herkkujen eteen lapun, jossa kerroin, että kaikki oli tehty syötäväksi ja signeerasin lapun vielä omalla nimelläni sydämen kera. ”Löysitkö sä mun lahjan?” Säpsähdin, kääntyen katsomaan tulijaa, jonka äänen olisin tunnistanut vaikka unissani. Leveä hymy piirtyi kasvoilleni, kun syöksähdin halaamaan minua lyhyempää blondia. ”No löysin, herranjestas, ei ois tarvinnu”, sopersin irrottautuessamme halauksesta. ”Sun lahja on tulossa, mä vaan oon ihan surkee näissä jutuissa, kuten tiiät.” ”Joo, ei mulla odotukset kovin korkeella ollukkaa”, Inkeri tunnusti kaivellen paitansa sisältä jotakin. Oman korunsa. ”Sä varmaan mietit, että mitä ihmettä näissä lukee”, tyttö aloitti nostaen oman sydämenpuoliskonsa korkeammalle, jotta sain yhdistettyä siihen omani. ”Kieltämättä”, naurahdin yrittäen käännellä päätäni niin, että näkisin muodostuvan tekstin. ”En mä kyllä vieläkään nää!” Inkeri nauroi heleästi, irrottaen oman korunsa kaulastaan ja tuoden sen uudelleen kiinni sydämenpuoliskooni. Ja nyt erotin tekstin – BEST BITCHES. ”Voi eikä, oot ihana, kiitos”, hönkäisin naurahtaen ja koppasin tytön syleilyyni uudemman kerran. ”Mut nyt mä lähen ulos, mee sä syömään noita. Tahot kuitenkin.” Kun astuin ulkoilmaan, tunsin, kuinka pakkanen alkoi nipistellä poskipäitäni. Lumisade oli hellittänyt, ja nyt enää muutamat hennot hiutaleet tipahtelivat taivaalta pipoani koristamaan. Hengitys höyrysi, kun suljin tallin oven perässäni ja kuivanut ruisleipä taskussani poltellen suuntasin kohti takatarhaa. Polulle oli kertynyt lumikerros, jota kukaan ei ollut vielä ehtinyt pois aurata. Onnekseni lunta oli sen verran vähän, etten joutunut kahlaamaan polviani myöten päästäkseni päämäärääni. Pujahdin aidan välistä tarhaan, ottaen muutaman askeleen kohti kauempana heinänkorsia hamuavia hevosia. Kimeä vihellys kohosi ilmaan, kun ilmoitin tulostani tarhan asukeille. Muutaman päät kohoilivat, toiset vilkaisivat minua laiskasti jatkaen sitten syömistään. Kutsuin Hypeä nimeltä, pitäen avoimen käden edessäni. Kimo, sinisen loimen omaava hevonen otti muutaman askeleen kohti minua, korvat uteliaasti höröllä. Saavutettuamme toisemme työnsin leipäpalan vaivihkaa Hypen suun eteen, ruunan käännettyä ensin päänsä pois. Hymyillen kuuntelin, kuinka hevosen leuat jauhoivat ja käteni eksyytyi Hypen kaulakappaleen sisään, rapsuttamaan sen pehmeää karvaa. Kimo trakehner painoi päänsä syliini, puhisten hiljaa. Tunsin suurta onnellisuutta – miten olinkaan päässyt hoitamaan tätä upeaa ilmestystä. Vietin jouluani hevosen kanssa, jota oikeasti rakastan.
Hämärtyvässä illassa ennen aattoratsastukselle lähtöä napattu kuva, molemmat jo joulutunnelmissa!S E V E N T I E T H
|
|