|
Post by Britta on Aug 30, 2013 19:55:57 GMT 2
My thug life 30. elokuuta 2013 Klikkaa tarvittaessa suuremmaksi. Ruutupaperi oli taas koulussa apuna. Oli hauskaa toteuttaa tämmöinen rennompi lyhykäissarjis, kun teki mieli sarjis tehdä mutta suurempaa en koulussa kerennyt. Viimeisen kuvan ihminen on aika jäätävä, mutta pointin toivottavasti huomaa. :--DT W E N T Y - S E V E N T H
|
|
|
Post by Britta on Aug 31, 2013 17:16:09 GMT 2
Yhteinen elämä 31. elokuuta 2013 Kuvakollaasi kuvista, joissa en käyttänyt apuviivoja ollenkaan (mukavan rentoja vedoksia). Tyhjä kohta piti täyttää, ja tällä kertaa laitoin siihen tekstiä. (: Hehku leikkautuu reunasta vähän pahasti, mutta olkoot nyt.T W E N T Y - E I G H T
|
|
|
Post by Britta on Sept 2, 2013 18:39:00 GMT 2
Hypellekin sain viimein aikaiseksi päiväkirjankannen! (: Kuvat © AnneL, oletetusti, kannen © minä ja taustan "vihon" kuvan © marceline, flickr.com; by-nc
|
|
|
Post by Britta on Sept 9, 2013 17:08:57 GMT 2
Hyppyjä pulleroiden kera 9. syyskuuta 2013 Toivottavasti saa selvää, koulussa "luppoaikoina" tehty, joten ilman malleja kaikki, wannabe-hyppykuvista sen näkee, kun tosiaan en ole niitä paljon tehnyt. Eli ei kun vain harjoittelemaan! (:T W E N T Y - N I N T H
|
|
|
Post by Britta on Sept 12, 2013 15:50:35 GMT 2
Kollaasi 12. syyskuuta 2013 Taas tällaista kuvakollaasia (ilman pyyhekumia), rentoja vedoksia. Tekstiä näkyy taustalla, koska tuolloin ei ollut muuta paperia käytettävissä kuin tuollainen, jossa oli tekstiä toisella puolella... :--DT H I R T I E T H
|
|
|
Post by Britta on Sept 14, 2013 14:06:20 GMT 2
Vaellus 1.-4. elokuuta 2013
”Ja sitten nostetaan laukka!” Tiivistin istuntaani ja painoin pohkeet kiinni kimon hevosen kylkiin. Edellä menevä hevonen nosti jo laukan ja Hype rynnisti laukkaan ilonpukin saattelemana. Nousin kevyeen istuntaan ja painoin päätäni hevosen harjan suojaan. Siirsin käsiäni eteenpäin ja annoin trakehnerille tilaa laukata ja näyttää liikkeitään. Saavutimme edellämme olevan ratsukon hetkessä, ja minun pitikin antaa Hypelle pidätteitä. Hevonen nosti päätään ylös mutta venytti sen taas seuraavassa hetkessä pitkäksi. Tunsin tuulen kasvoillani ja letitetyt hiukset hakkasivat selkääni. Vilkaisin taakseni ja kiinnitin huomiota pieneen väliin meidän ja edellisen ratsukon välillä – Hype oli innoissaan, sen kilpavietti oli herännyt. Pidätin ratsuani ja pidin sen edellä menevän hevosen takana, vaikka kimolla olisikin ollut menohaluja. Hiekka pöllysi kasvoilleni ja jälkeemme jäi vain suuri pölypilvi,jonka seassa lensi erikokoisia hiekanjyviä. ”Ja siirrytään sitten ravin kautta käyntiin”, Anne huusi rauhallisesti Huiskan selästä, nostaen toisen kätensä pystyyn. ”Soo jaa”, hiljensin Hypeä pidätteiden lisäksi äänelläni ja sen siirtyessä liitävään raviin kehuin sitä. Ravista siirsin traksun vielä käyntiin asti ja kuulin sen puuskuttavan. Laukkasuoralla oltiin menty kovaa, eikä Hypekään kestänyt sitä hengästymättä, enkä ollenkaan ihmetellyt sitä. Matka oli vasta alussa, onneksi. Minulla oli mahtava fiilis jo nyt, ja se näkyikin leveänä hymynä. Kiitin Hyperionia taputtelemalla ja silittämällä sitä kaulalta. Annoin hevoselle puolipitkät ohjat ja se nautti pidemmästä ohjastuntumasta. Hype venytti kaulaansa pidemmälle, pärskähtäen tyytyväisesti. Katsoin ylpeänä hoitohevostani, kääntäen katseeni tämän jälkeen maisemiin. Maisemat olivat reissun varrella vaihdelleet metsäisestä aukeaan. Nyt olimme nousemassa kohti Pyöstinvuoren huippua rauhalliseen tahtiin, kaikki kevyessä istunnassa jalkalihaksiaan harjoittaen. Annoin Hypen liikkua, mutta katsoin samalla ettemme osuneet kovin suuriin kiviin. Ohjastuntuman pidin koko ajan tasaisena, jotta kompastuessaan Hype saisi tukea. Ruuna nousi innokkaasti vuorta ylöspäin, työskennellen takapäällään ja koko kropallaan tarmokkaasti. Vilkaistuani taakseni näin iloisia ja jännittyneitä ilmeitä jokaisen hevosen ja ponin tehdessä töitä ratsastajien alla. Tästä hommasta ei voisi luistaa, vaikka ainahan varsinkin ponit sitä yrittäisivät. ”Kohta saavutaan huipulle”, Anne ilmoitti jonon kärjestä, Huiskan selästä. Suokkitamma oli käyttäytynyt asiallisesti, eikä kyllä ihmekään, kun Anne selässä nökötti. ”Muistakaa ihailla maisemia!” Elli huudahti ja kaikkien päät kääntyilivät eri suuntiin maisemia ihaillakseen. Kiipeäminen oli tuottanut tulosta, ja koko joukkio olikin pian vuoren huipulla. Tähystimme hitaassa käynnissä maisemat läpi, ja jonosta kuului ihastuneita huokauksia. Laskeuduimme Pyöstinvuorelta alas turvallisesti ja matkamme jatkui pihaton ohi. Sydäntäni kouraisi, kun kuulin, että kulkisimme kohta pihaton ohi – siellähän Riina oleskeli. Enkä ollut käynyt katsomassa sitä. Se tuntui jotenkin vain liian isolta ponnistukselta ja harppaukselta, liikaa muistoja tulisi pintaan. Totta kai Rimpula olisi vielä siinä ja siellä, mutta kaikki se, mitä olimme kokeneet ja mitä emme olleet kerinneet kokea, kaikki ne toteutumattomat suunnitelmat… Mahanpohjassa tuntui tukalalta ja takerruin kovemmin kiinni ohjasperiin. Ohitimme pihaton muina miehinä, minä itkuani pidätellen ja miltei silmät suljettuna. Piilotin tunteeni, vaikka silmäni olivat vedestä märät. Vaivihkaa pyyhkäisin silmäkulmaani kämmenselällä, pitäen katseeni silti enemmän maassa kuin edessä. En vieläkään ollut valmis kohtaamaan Rimppakinttua tai sitä tosiasiaa, ettei tamma enää ollut tavoitettavissani. Matka jatkui metsässä pääasiassa pienillä poluilla, myös vähän leveämpiä reitiltä löytyi. Metsässä samoilu oli rentouttavaa ja rauhallista, vaikka eri askellajeissa mentiinkin. Puut siivilöivät vain osan auringonvalosta metsään, jossa oli hämyisän valoisaa. Puut kahisivat hiljaa ja jokunen lintu liversi. Kukaan ei puhunut mitään, me vain ihailimme kaikkea tätä, luonnon rikkautta, jos näin voisi ilmaista. Hengitin hitaasti ja syvään. Tuntui, ettei minulla ollut kiire minnekään, eikä koskaan voisi ollakaan. Pahat ajatukset ja tuntemukset olivat kaukana poissa, metsän nieleminä. Haavan lehdet havisivat ollen musiikkia korvilleni. Hypen askeleet keinuivat puolelta toiselle, ja omat jalkani olivat täysin rennot. Jännitys ja muljahdukset vatsassa olivat kadonneet, ja sillä hetkellä tuntui, ettei mikään voisi rikkoa tätä rauhaa. Olisin voinut vain nukahtaa ja tuudittautua siihen onnellisuuden ja raukeuden tunteeseen. Mikään ei voisi satuttaa meitä. ”Tervamäen seikkailu- ja leirintäpuisto edessäpäin!” Anne huudahti ja jonosta kuului ilahtuneita äännähdyksiä. Positiivisen jännityksen tunsi typerämpikin, ja sydämeni hyppäsi innostuksesta. Väreet kulkivat kehoani pitkin ja ravistin itseäni. Hypen korvat nousivat höröön ja se tarkkaili ympäristöä uteliaana. Eteemme avautui maisema, johon kuului mökkejä, erilaista laitteistoa, kalliota ja pitkä köysirata. Ihastuneet huokaukset kantoivat varmasti pitkälle ja puheensorina täytti jonomme. Anne ohjasi meidät keskemmälle puistoon, jonne pysähdyimme pitkäksi rintamaksi. Anne antoi luvan laskeutua selästä, ja minäkin laskin jalustimet jaloistani. Nojasin eteenpäin, asetin käteni satulan etukaarelle ja heilautin oikean jalkani hevosen vasemmalle puolelle. Liu’uin alas satulasta ja jalkani tömähtivät kovaan maahan. Nostin vasemman puolen jalustimen ylös ja löysäsin satulavyötä. Toiselle puolelle kiertäessäni avasin ruunalta turparemmin, jonka alta paljastui hikistä karvaa. Hymähdin hajamielisesti, siirtyen nostamaan oikean puolen jalustimen ylös. Tartuin ohjiin ja liu’utin ne pois harmaalta kaulalta, jääden pitämään itse niistä kiinni. Hype katseli nopein liikkein ympärilleen, tanssahdellen hetken paikoillaan. ”Soo jaa, ei mitään hätää pieni”, hymisin hoitohevoselleni rapsuttaen sitä pieneltä alueelta kaulalta. Hyperion pärskähti ja laski päänsä alas, jonka jälkeen se ravisteli koko kehoaan. Repesin nauruun ja silitin pörisevää hevosta ryntäistä. Kuulin Annen huudon, joka koski hänen seuraamistaan, ja käännyin jonossa Annea ja Huiskaa kohti. Lähdimme letkana tepastelemaan kohti hevosten makuupaikkoja, hevoset ja ihmiset katselivat ympärilleen uteliaina. Hoidettuamme hevoset pois pääsimme matkatavaroinemme tutustumaan leirikeskuksen ympäristöön. Meille oli varattu kolme viiden hengen parimökkiä (yksi mökki oli jaettu puoliksi, ja molemmissa puoliskoissa mahtui majoittumaan viisi henkeä), ja saimme itse päättää, missä porukoissa nukkuisimme. Anne, Elli ja Odelie päättivät nukkua yhdessä mökissä, Anthon, Robert, Inkeri, Kirsikka ja minä toisessa (juorut minun ja Robertin salarakkaudesta eivät ainakaan lieventyneet, hah, varsinkaan, kun Inkeri, joka Robertiin oli muinoin ihastunut, asui myös samassa mökissä, haha), kolmannessa asustivat Emmy, Salma, Miira, Linnea ja Ilu. Neljännessä mökissä majoittuivat Akku, Simona, Clara, Nadja ja Loviisa sekä viimeisessä, viidennessä hirsimökissä Riona, Ansqu, Emsku, Essi ja Jennyfer. Meidän ryhmämme viereisessä puoliskossa asustivat Emmyn, Salman, Miiran, Linnean ja Ilun porukka, enkä pistänyt siitä pahakseni. Ihan mikä ryhmä vain olisi voinut meidän kanssamme tulla, tuskin kukaan meistä olisi pistänyt pahakseen jos joku muukaan ryhmä olisi viereemme sattunut, päinvastoin – jokainen ryhmä olisi ollut iloinen yllätys. Kaksi muuta viiden hengen ryhmää majoittuivat samassa parimökissä ja Anne, Elli sekä Ode parimökissä, jonka toinen puoli oli tyhjä. Minulla oli hyppysissäni mökkimme avain, jonka työnsin lukkoon. Käänsin avainta lukossa ja lukko napsahti auki. Inkeri (isolla haballaan) auttoi minua avaamaan oven omasta tavaranpaljoudestani johtuvan avuttomuuden takia. Ahtauduimme yhdessä pienen eteisen kautta sisälle mökkiin ja loimme silmäyksiä mökin eri osiin. Mökkimme oli puoliskonsa vasemmanpuoleinen. Kun kääntyi eteisestä katsomaan kohti vasempaa seinää, näki suoraan edessänsä pirttipöydän tuoleineen, jonka pääty oli työnnetty kiinni seinään, ikkunan alle. Eteisen ovenpuoleisella seinällä sijaitsi vasemman käden nurkassa kaappi, ja kaapin vieressä sohva, joka täytti koko lopputilan. Oikeassa nurkassa oli televisio pienoisjääkaapin päällä. Suoraan eteisen ovelta katsottuna oikealla viistossa oli keittiöryhmä tasoineen ja kaappeineen. Myös uuni ja pesukone sekä tiskiallas kuuluivat varusteisiin. Uunin vieressä (joka oli reunimmaisena oikealla) oli suuri leivinuuni. Astianpesukoneen vieressä (joka oli ryhmän vasemmanreunimmaisin) oli ovi kylpyhuoneeseen ja sen vieressä ovi yhteen makuuhuoneeseen, jossa oli parisänky. Eteisen ovelta oikealle katsottuna olivat portaat, jotka johtivat leivinuunin päältä ylöspäin kohti parvea, jossa oli kaksi sänkyä ja sohva. Katto oli viisto, oikealle alaspäin. Kun nousi portaat puoliväliin, pystyi nousemaan yhtä parveketta kannattelevista kattoparruista pitkin eteisen ”päälle”, nimittäin eteisen kohdan katto ulkoni seinästä. Tässä kohtaa oli tasanne, jossa oli mukava istua. ”Mä voin nukkua tossa sohvalla”, tarjouduin ystävällisesti, ”te muut voitte sitte päättää, nukutteko ylhäällä vai alhaalla.” Pojat sekä Ilu ja Inkeri nyökkäilivät. He alkoivat heti ottaa matsia siitä, kummat nukkuisivat parvella ja kummat alhaalla. Porukka päätyi siihen tulokseen, että tytöt nukkuisivat ylhäällä (jossa minäkin iltani viettäisin) ja pojat alhaalla. Robert ja Anthon nurisivat jotakin parisängystä, enkä voinut olla nauramatta. ”…Jos eivät sitten Robs ja Britta nuku tuossa parisängyssä”, Anthon vihjaili pukkien blondia kaveriansa kyynärpäällä käteen. Kohotin Anthonille kulmiani ja Robert virnisti. ”Kyllähän mun viereen aina mahtuu”, blondipoika virnuili. En voinut olla naurahtamatta. Keskustelumme asiasta keskeytyi, kun Anne huusi meitä syömään. ”Ruokaa!” Inksu kiljaisi. ”Mun maha meinas kuolla jo!” Melkein juoksimme Annen huudon perään, Tervamäen päärakennukseen. Nakkasimme kenkämme ulos ja ryntäsimme sisälle hengästyneinä, pälyillen ruoan perään. ”Tsot tsot”, kuului nurkan takaa. Eteemme ilmestyi tanakka, erittäin topakan näköinen nainen huivi tiukasti päässään ja esiliina lanteillaan. ”Ensin käsienpesulle!” Laahustimme alistunein ilmein kohti emännäksi osoittautuneen naisen näyttämää suuntaa ja pesimme kiltisti kätemme. ”Aika tiukan näköinen tyyppi”, Emsku mutisi vierestäni. Nyökkäsin repäisten paperin automaatista ja kuivasin paperiin käteni. Istuimme yhdessä pöydän ääressä ja jokaisella oli edessään suuri lautasellinen makaronilaatikkoa erilaisin lisukkein – ketsuppia, salaattia, puolukkahilloa… Pöydät notkuivat hyvästä kotiruoasta, mutta yritin olla syömättä liikaa, koska olin kuullut, että seuraavana meillä oli ohjelmassa kiipeilyä ja köysilaskua. En kuitenkaan voinut vastustaa kiusausta ottaa lisää maittavaa ruokaa ja huomasinkin, että olin ahminut aivan liikaa ruokaa, kuten moni muukin. ”Au, mun maha on ihan täynnä”, Clara valitti, ”söin ihan liian paljon!” ”Sama täällä”, Simona myönteli Claran vierestä, ”aivan järkyttävä ähky!” Hieroin vatsaani ja tunsin itseni todella laiskaksi. Kiitin emäntää ruoasta ja puhisten nousin ylös tuoliltani, johon olin vajonnut. Nostin astiani ja aterimeni käsiini ja kuljetin ne likaisille astioille tarkoitetulle tasolle. Lähdin yksinäni kohti mökkiämme vatsaani pidellen. Mökkiin päästyäni lysähdin sohvalle makaamaan. Sohva ei tuntunut kovin pehmeältä, mutta en usko, että sen olisi ollutkaan tarkoitus – levitettävät sohvat eivät yleensä kovin pehmoisia olleet. Hieroin vatsaani ähkyissäni ja ähkin kääntyessäni kyljelleni. Kuulin oven avautuvan ja näin Kimin hoippuvan sisään. ”Miksi on olemassa noin hyvää ruokaa, mitä pitää syödä noin järkyn paljon?” tyttö voivotteli, ja minä nousin istumaan tehden hänelle tilaa. ”Älä muuta viserrä”, naurahdin Kimin istuessa viereeni. ”Aiotko kiipeillä?” Kimi kysyi minulta. ”Tai laskea köydellä?” ”Todellaki” naurahdin kuin asia olisi itsestäänselvyys. ”Eihän nyt tuollasta tilaisuutta voi missata!” Kimi nyökkäili puheeni mukaan. Nojailimme sohvan selkänojaan ja juttelimme niitä näitä, kunnes puheenaihe kääntyi johonkin muuhun kuin tavalliseen. ”Onko sulla ja Robertilla oikeesti juttua?” Kimi täräytti viattomin ilmein. Vatsassani muljahti. En oikein tiennyt mitä vastata, joten naurahdin vain hieman väkinäisesti. ”En oikeen osaa sanoa”, totesin ympäripyöreästi. ”Robs on kyllä komee ja tosi hyvää seuraa, en minä sillä.” Kimi nyökkäsi tyytyväisenä vastaukseen, mutta minä en jättänyt asiaa sikseen. ”Mun mielestä sä ja Anthon voisitte olla hyvä pari”, tempaisin tuulesta. Kimi katsoi minua hämmästyneenä. ”Oikeesti”, varmistelin pukaten Kirsikan olkapäätä. ”Mä niiin voin kuvitella teijät yhessä!” Kimi naurahti, taputtaen minua olkapäälle. ”Voi Britta, emmänyt oikeen tiiä”, tyttö virnisti, ja kuulin oven käyvän taas. ”Ai mitä ette tiiä?” kysyi oviaukosta sisäpuolelle astunut Robert. Tukahdutimme Kirsikan kanssa molemmat naurujamme, kunnes emme voineet enää pidätellä ja repesimme kummatkin railakkaaseen nauruun. ”Ei me tiietä mitään”, Kimi sai sanotuksi naurunsa keskeltä. Robert katsoi meitä hölmistyneenä, pudistaen kuitenkin päätään ja samalla mutisten jotakin epämääräistä. Loimme Kimin kanssa merkitsevät silmäykset toisiimme, jonka jälkeen jatkoimme nauramista. Illemmalla meidät kaikki kutsuttiin ulos. Anne kertoi, että nyt jos koskaan meillä olisi elämämme tilaisuus harrastaa jotakin extremeä, nimittäin vuorossa oli kalliokiipeilyä ja köysilaskua. Ilmoitin itseni ensimmäisten joukkoon kokeilijaksi, eikä aikaakaan, kun päälleni puettiin valjaita ja minulle etsittiin sopivaa kypärää ja kenkiä. Vatsanpohjassani kipristeli, kun minut kiinnitettiin köyteen. Kävelin lähemmäs kalliota tartuin ensimmäiseen kädensijaan. Kallio oli onnekseni kuiva, eivätkä raajani monta kertaa lipsahtaneet. ”Hyvä Britta, hyvä Britta!” Kuulin kannustushuudot alapuoleltani, kun lähestyin huippua. Minua ei jännittänyt, mutta tunsin, kuinka käsivoimani hupenivat ja käden-/jalansijojen välit pitenivät. Pinnistin itseni helpolle kädensijalle ja asetin jalkani jalansijoille. Voimani ehtyivät ja tunsin kallistuvani taaksepäin. ”Mene lähemmäs seinää!” kalliokiipeilyn ohjaaja huusi ja painauduin kallioon kiinni. Hengitin syvään sisään ja ulos. Katsoin päämäärääni, joka näkyi enää muutamien metrien päässä. Ylempänä näkyi vain huonoja kädensijoja, mutten aikonut luovuttaa. Nostin kättäni ja tunnustelin. Spottasin kädensijan ja painoin käteni sitä vasten. Yritin nostaa jalkaani, mutta yhtäkkiä tunsin, kuinka jalkani ei tavoittanutkaan jalansijaa vaan lipsahdin irti seinästä. Sydämeni pomppasi varmaan kurkkuun saakka, mutta ohjaaja rauhoitteli minua. ”Ei mitään hätää. Jos pääset takaisin seinän luo, voit vielä yrittää kiivetä sen ylös asti.” Nyökkäsin ja heilautin itseni takaisin kallioon. En aikonut luovuttaa ja sisu vain kasvoi sisälläni. Pinnistin voimani äärimmilleen ja nousin vielä ylöspäin. Kurotin viimeiseen kädesijaan ja haparoituani sain siitä otteen. ”Wohooooo!” kiljaisin ja päästin itseni irti kalliosta. Minua laskettiin köyden avulla alemmas ja kuulin aplodeja ja kannustushuutoja. Pian tunsin maata jalkojeni alla ja hengähdin syvään. ”Se jos mikä oli extremeä!” Kun kaikki halukkaat olivat päässeet kiipeämään ja jokaiselle oli annettu raikuvat aplodit ja huudettu hurraat, oli köysilaskun vuoro. Tällä kertaa olin ensin kameran varressa köysiradan loppupäässä, joten olin itse vuorossa viimeisenä. Otin paljon kuvia jokaisesta laskijasta ja Essi vieressäni otti videota. Kuulimme erilaisia huutoja laidasta laitaan, kuten italialaista oopperaa, Superman-huutoa ja muuta kiljumista. Nauroimme Essin kanssa tulijoille, mutta ojennettuani kamerani Miiralle, minua alkoi jännittää. Olisin pian vuorossa itse. Lähdimme Essin kanssa kävelemään toiseen päähän, jutustellen mukavia. Small-talkia ennen turmiota. Minut puettiin uudelleen valjaisiin ja kypärään, jonka jälkeen nousin tikapuita pitkin taivaaseen torniin. Mahassani kipristeli, mutta yritin olla ajattelematta sitä. ”No niin, laitat sitten kädet tuohon ja jalat suoraan”, ohjaaja selosti. ”Muistat vähän nojata taakse.” Nyökyttelin hiljaa. Pala nousi kurkkuuni, mutta otin tiukasti kiinni rautaisista, ohuista tangoista molemmin puolin rullaa. Yhtäkkiä tunsin, kun minut töytäistiin liikkeelle ja kiljaisin, mikä ei minulle ollut yleistä. Vauhti kiihtyi ja sen hurma oli upea. ”Mä lennän!” kiljuin laskiessani. Työnsin jalkoja eteenpäin ja selkää taaksepäin jalkojen ollessa suorina. Silmäni meinasivat ruveta vuotamaan vettä tuulen takia. Tunne oli sanoinkuvaamaton. Näin, kuinka köysiradan pää näkyi ja ojensin jalkojani kohti patjaa, johon laskeutuisin. Tömähdin jalat edellä patjaan ja minut otettiin vastaan. Huohotin hetken patjalla, kunnes nousin ylös ja hymyilin leveästi. ”Tuo – oli ihan hemmetin hienoa!” Illalla söimme uudemman kerran, jonka jälkeen kävimme suihkuissa ja kokoonnuimme kaikki Ilun, Miiran, Salman, Emmyn ja Linnean mökkiin rupattelemaan ja viettämään pimenevää iltaa ja yötä. Anne ja Elli olivat painuneet jo omaan mökkiinsä, mutta he olivat meitä muistutelleet nukkumisen tärkeydestä. Niin tietenkin, mutta miten nukkumisesta voisikaan tulla mitään tällaisella porukalla? ”Hei, ollaanko pullonpyöritystä?” ehdotti Loviisa. Nyökyttelimme hyväksyvästi ja päätimme kalustaa tyttöjoukon mökkiä hieman uudelleen niin, että kaikki mahtuisimme istumaan jonkinnäköiseen rinkiin. Ilu kaivoi tyhjän vesipullon repustaan ja asetti sen ringin keskelle. ”No niin, mä alotan pyörittämään ku mulla on toi vesipullo”, Ilu päätti, ”ja jos itteensä osuu, niin sitä ei lasketa.” ”Oma lehmä ojassa”, Emsku virnisti, jolloin Ilu katsoi nuorempaansa en-mä-mitään-tehny-ilmeellään. Emsku päätyi vain naurahtamaan, joten Ilu pyöräytti pullon vauhtiin. Se pyöri huimaa vauhtia, kuitenkin koko ajan hidastaen. Ja niin siinä kävi, että pullo pysähtyi juurikin minuun. ”Totuus vai tehtävä?” Hetken mietittyäni vastasin tehtävä, ja piirissä alkoi supina. Minun käskettiin olla korvat aivan tukossa ja tottelinkin vaatimusta. Vieressäni istuva Salma tökkäsi minua ilmeisesti sen merkiksi, että sain avata korvani. Ilu istui melkein minua vastapäätä ja tytöllä oli leveä virne naamallaan. En edes halunnut kuvitella tehtävääni, se olisi varmastikin jotakin tosi kamalaa. ”No niin”, Ilu aloitti, ”sun pitää pussata Robertia!” Vatsassani muljahti. Jotenkin alitajuisesti olisin melkein arvannut, että tehtäväni liittyy poikaan. Katsoin Ilua ootko-sä-tosissas-ilmeelläni, mutta tämä nyökkäsi. ”Ja sen pusun on tultava suulle”, Inksu lisäsi piiristä virne naamallaan. Naurahdin itsekseni, kunnes käänsin pääni toisella puolella istuvan Roben puoleen. Poika katsoi minua pää kallellaan, hiljaa. Työnsin päätäni lähemmäs ja annoin huulteni koskettaa pojan huulia. Tuntui, kuin aika olisi pysähtynyt, ja siihen pysäytettyyn tilanteeseen olisin voinutkin jäädä. T H I R T Y - F I R S T
|
|
|
Post by Britta on Sept 22, 2013 18:47:02 GMT 2
Eetun silmin 17. syyskuuta 2013 Hätkähdin hereille. Mä haparoin Samsungin käpälääni ja katsoin näyttöä uneliaasti. Viestinkuvake yläkulmassa. Liu’utin sormea näytöllä ja lukitus avautui. Avasin viestin hajamielisesti, yrittäen saada edes jotakin selkoa tekstistä unisilla silmillä. Viittisitkö käydä tänään hoitamassa ja taluttelemassa Hypeä? En ite pääse kun oon reissun päällä tän illan ja se pitäs hoitaa. : ))Britta. Tuplahymiö viestin lopussa oli varmasti vähän vaativakin, mut sellainen superpyytävä. Mumahdin itsekseni ja vastasin myöntävästi. Kai mun oli vähän kuin pakko. Vaikka herätys olis soinut vasta puolisen tuntia myöhemmin, mä päätin nousta jo ylös ja laittautua valmiiksi koulua varten. Ainakin ois aikaa virkistellä itseään. Käynnistelin mopon ja lähdin ajamaan. Kiirettä ei tosiaankaan ollut, mut ehkä mä tapaisin joitakin tuttuja koulun pihalla, joiden jutulle vois jäädä; en nimittäin halunnut kykkiä koko aikaa yksin jossakin nurkalla, ehei. Sellainen ei edes ollut vaihtoehtona. En pitänyt kiirettä ajaessa, vaan körryytin miltei rajoitusten mukaan ja päästyäni koululle jätin mopon asfaltoidulle mopoparkkialueelle nojaamaan jalkaa vasten. Kypärän mä jätin hetkeksi päälaelle keikkumaan ja päätin jäädä chillailemaan mopoparkeille, jos joku tuttu sattuisi ilmaantumaan lähistölle. Mä spottasin mopoparkkien ohi kävelevän, pikkuisen blondin. Sen tytön olin nähnyt joskus ennenkin, Seppeleessä. Paremman Tutumman juttuseuran puutteessa huudahdin tytön perään jotakin epämääräistä hei:tä muistuttavaa. Blondi pysähtyi ja kääntyi muhun päin, jääden kulmakarva koholla mua katsomaan. ”Oliksun nimi Inkeri?” kysäisin by the way-äänensävyllä, huolettomasti mopooni nojaillen. ”Joo”, blondi vastasi, maleksien mun luo. ”Ja kuka sä olitkaa, tunneksmä sua?” Naurahdin, vaihtaen rennosti asentoa. Vedin kypärän lopullisesti pois päästä, ravistellen sitä jotta hiukset asettuisivat paremmin. ”Eetu, ja siitä en oo ihan varma. Oon se Britan kaveri, you know?” vastasin virnistäen. Inkeri näytti mietteliäältä, kunnes lamppu näytti tytön päässä kirkastuvan ja tämä nyökkäsi. Mä juttelin Inkerin kans niitä näitä, kunnes joku blondin kaveri tuli ja Inkeri lähti tavaroineen kamunsa perään. Mä hymyilin leveesti läksiäisiksi ja tyttö vilkutti mulle. Uusi tuttavuus saavutettu, heh. Ehkä mä näkisin blondia tänään tallilla, who knows. Ja siellä kyllä voisi yrittää tehdä tuttavuutta joidenkin muidenkin kanssa, että pääsis vähän enemmän sisälle tallipoppooseen. Siihen, millasta porukkaa siellä liikkui. Kello pirisi pitkin päivää, ihmisiä lappoi sisään ja ulos sankoin joukoin. Tunnit matelivat, eikä oikeastaan mitään erikoista tapahtunut. Mäkin keulin tapani mukaan tuoleilla, puhuin paljon ja sitä rataa. Jokseenkin liian tylsän tavallinen päivä, samaa puuroa päivästä toiseen. Olin superonnellinen, kun kello pirahti viimeisen kerran, ja mä suorastaan juoksin ulos luokasta reppu puoliksi selässä. Nappasin matkalla kypärän päänaulakoilta mukaan ja kävelin se kädessäni laiskasti ulos. Mopoparkeille kävellessäni morjenstelin tutuille ja parkeille päästyäni etsin oman moponi. Pystyssä, huh. Joillakin seiskoilla oli ilmeisesti joskus hauskaa, kun kaatelivat mopoja. Sitä kun ei itsellä vielä ole… Mut onneksi mun mopo ei vielä ollut joutunut kaateluiden uhriksi, ja se päivä jos joskus koittais, niin silloin ei kenenkään kannattaisi olla lähelläkään... Rieju lähti vaivatta käyntiin. Moikkasin vielä viimeisille kavereille, jotka itse jäivät parkille lusimaan ja lähdin tämän jälkeen ajamaan kohti tallia. Reitti koululta tallille oli mulle vielä vähän tuntemattomampi, mutta suunnilleen tiesin minne mun oli ajettava. Syksy teki ilmiselvästi tuloaan, kun pihlajat helottivat punaisina ja koivut keltaisina. Syksy ja liukkaat, pudonneet lehdet maassa. Hmph. Parkkeerasin tumman menopelin tallin seinustalle ja nappasin avaimen taskuuni. Kaivoin repusta snäpärin, jonka linttasin päähän nurinperin, lätkätyyliin melkein päähän. Kypärä keikkui kädellä, kun talsin tallin ovelle. Pysähdyin hetkeksi paikoilleni ja henkäisin syvään. Se olis menoo nyt. Tartuin ovenkahvaan ja vedin tallin oven auki, vetäen keuhkoihini hevosentuoksuista ilmaa, joka oli kieltämättä todella erilaista kuin jäähallin. Siellä tuoksui haisi, no, hiki. Ehkä hieman alistuneen näköisenä käppäilin yläkertaan. Asetin kypäräni Britan kaapin päälle ja nakkasin repun tytön kaapin eteen. Siinä saisivat olla. Mä koin parhaaksi vaihtaa paremmin tallille sopivat vaatteet ylleni, joten nappasin repun sisältöineen uudelleen mukaani. Etsin vessan (hetki meni aikaa, kun ei oikein ollut tullut käytettyä koko kapistusta) ja vaihdoin siellä ylleni colleget. Mä palasin yläkertaan nyt paremminkin tallille sopivin kutein ja pudotin repun uudelleen Been kaapin eteen. Henkäisin terävästi ja mä tunsin pientä jännitystä vatsanpohjassa. Mitä tää nyt oli? Enhän mä normaalisti jännittänyt kanssakäymistä. Vai mitä tää nyt oli? Ehkä mä en vaan tuntenut vielä kuuluvani porukkaan – enhän mä ketään hoitanut, vaan vain tänään olin Hypeä hoitamassa. Paapomassa ystävän hoitsua, möh. Mä kuulin askelia portaista ja jähmetyin. Oh shit, mitä mä sanoisin?! Miten päin mun pitäis olla?! Vedin naamalleni coolin ilmeen ja korjasin snapbackin asentoa. Kaiken hyvän lisäksi tongin muka repustani jotakin, jotta näyttäisin siltä, että mulla olis jotakin tekemistä. ”Eetu?” Käännähdin salamannopeasti reppuni luota ja katsoin eteen. Mä en ensin meinannut huomata ketään, mutta kun käänsin katsetta alemmas, spottasin sen saman blondin, jonka kans olin jutellu koulun pihalla. ”Mitäs sä täällä teet?” Inkeri kysyi, kohottaen kulmaansa samaan tapaan kuin aamulla. Jännitys kaikkosi ja mä hymyilin taas. ”Mun piti tulla hoitaa Hype, eikö siitä ollu aamulla puhetta?” naurahdin ja suljin vaivihkaa reppuni vetoketjun. ”Ai, joo, tais olla”, Inkeri muisteli ja käveli kaapilleen. Kaappi meinasi purkautua pikkuisen päälle, mutta haba-Inkeri työnsi tavarat takaisin ja lisäsi sekaan myös laukkunsa. ”Huh”, blondi ähkäisi, ”pitäis kai siivota toikin joskus.” Mä naurahdin huomautukselle ja katsoin, kun Inkeri käveli olohuoneen ovelle. ”Tuutko säkin vai jäätkö munimaan tänne?” blondi virnisti kadoten olkkarin puolelle. Puuskahdin ja jotakin mutisten livuin Inkerin perässä olohuoneeseen, ehkä vähän tahtomattani. Mä olin niiiin outsider. Mun onneksi olohuoneessa ei mun ja Inkerin lisäksi ollut ketään muita, joten sain rauhassa röhnöttää sohvalla lueskellen vanhoja Aku Ankkoja Inkerin syödessä eväitään. ”Mitä sä meinasit tänään sitte Hypen kans tehä?” pikkutytsy aloitti keskustelun. ”Hoidan normisti ja käyn käppäilemäs maastossa maastakäsin”, totesin katse naulittuna lehteen. ”Kelpaisko seura?” Inkeri kysyi, sisäistäen ehdotuksen kysymykseen. Mä nousin istuma-asentoon ja nakkasin Akun syrjään. ”Tottahan toki”, vastasin hymyillen. ”Ainahan seura kelpaa!” Inkeri paljasti leveän hammashymyn ja nousi pirttipöydän äärestä. Pikkuinen käveli suoraan ovelle, viittoen mut mukaansa. ”Lähetään hakemaan ne elukat”, tyttö totesi, ja mä lähdin seuraamaan. Inkeri neuvoi mulle tarhan, mistä löytäisin Hypen. Hevosesta en voinut erehtyä sen värityksen takia, ja olinkin tästä aika iloinen. Ruunan riimunaru selkäni takana pujahdin tarhaan ja lähdin metsästämään tämänpäiväistä hoidettavaani. Kävelin rauhallisesti kimon hevosen luokse ja mä sainkin sen melko helposti kiinni, koska se oli keskittynyt enemmänkin syömiseen kuin mun tuloon. Voitoniloa uhkuen mä kävelin hevonen perässäni takaisin portille, mutta sitten jotakin tapahtui. Hypellä näytti olevan kiire takaisin kamujensa luo ja se yritti riuhtaista itsensä irti mun otteesta. En päästänyt irti, vaan nykäisin näpäkästi narusta merkiksi hevoselle. ”Ja sähän tulet mun mukaan”, murahdin avatessani porttia. Hypelle näytti yksi kerta riittäneen, joten loppumatka talliin sujui suhteellisen rauhallisissa merkeissä. Mä suljin karsinanoven vietyäni harmaan ruskealänttisen hevosen omaan karsinaansa. Olin jättänyt tällä kertaa Hypen jo valmiiksi kiinni, löysälle kuitenkin, jotta saisin tutustella siihen rauhassa ja näkisin jos se jotakin yrittäisi. Tuskin, mutta Ämmän kanssa mä olin oppinut, että ei sitä koskaan tietäisi. Tallustin satulahuoneeseen ja etsiskelin silmilläni Hypen harjapakkia. Miltei jokaisen pakin tarkistettuani löysin Hypen oman, tummansinisen pakin, jossa luki pölkkykirjaimin hevosen nimi. Mä ihmettelin, ettei siinä ollut tuhottomasti sydämiä ja muuta rösettä – en olis yhtään Britasta ihmetelly. Kova harja ja kumisuka aseinani lähdin puhdistamaan Hypen likaista karvaa. Ilmiselvästi ihanat mutatarhat olivat tehneet (lähtemättömän) tehtävänsä kimoon karvaan, ja mulla oli täysi työ saada lika irtoamaan ja himmenemään. Onneksi en itse hoitanut Hypeä täyspäiväisesti, olis kyllä tosi rasittava puunata tällainen harmahtava hevonen syksyisin ja keväisin. Ja kesäisin. Talvella tuo nyt menisi, mutta muulloin ei. Ehkä tällainen pikkuinen puhtauspipertäminen oli vaan tyttöjen juttu? Mä puhdistin kimon kaviot huolellisesti. Hype oli käyttäytynyt melko siivosti koko hoitamisen ajan, mitä nyt oli monessa kohtaa haistellut ja tuuppinut herkkujen toivossa. Mulla oli jäljellä enää harjan ja hännän selvittäminen, kun Inkeri jo huusi jostakin kauempaa, olinko mä valmis. ”Vielä häntä ja harja plus suitset”, vastasin ja kävin ensimmäisenä mainittujen kanssa tuumasta toimeen. Etsin Hypen harjapakista hevosille tarkoitetun harjan (joka oli näemmä melko uusi), jonka avulla harjasin sekä hännän että harjan selviksi. Mä kävin palauttamassa pakin paikoilleen ja samalla matkalla mukaan tarttui suitset ja pitkä liina. Yllättävän helposti antoi Hype laittaa suitset, ensin yritti nostaa päätänsä, mut kun olin itse periksiantamaton niin antoi hevonen periksi. Säädin hihnat ja pujotin liinan pään toisesta kuolaimesta läpi ja toiseen kiinni. Avasin karsinanoven täysin auki ja lähdin kävelemään ulos, huikaten matkalla Inkerille meneväni jo. Tyttö vastasi myös olevansa valmis, ja pian mun ja Hypen askeleiden joukossa alkoi kuulua myös tiheämpiä askelluksia. ”Sä saat näyttää reitin”, sanoin Inkerille, joka istui paljasselkäisen shettiksen selässä. Tyttö aikoi myös vain kävellä kevyesti ennen päivän tunteja, joilla Siiri ”saisi juosta ihan tarpeeksi”. Mä nauroin ilmaukselle kävellessäni pienehkön hevosen rinnalla hiekkatietä pitkin. ”Joo, mä näytän”, Inkeri vastasi. ”Älkää sitten Hypen kans turhia kiirehtikö, tai me ei pysytä perässä!” Virnistin Inkerille ja tahallani kiihdytin askellustamme hetken ajaksi, kunnes taas hidastin ja odotin poniratsukon mukaan. ”Kuinka kauan sä oot hoitanu Siiriä?” mä kysäisin. Hype katseli ympärilleen haistellen syksyistä ilmaa. ”Kohta pari vuotta”, pikkulikka hymähti silittäen shetlanninponin kaulaa. ”Ootko sä hoitanu ketään koskaan?” Pudistin päätäni. Inkeri kysyi lisää ratsastustaustastani ja mä kerroin Latula-ajoistani, jolloin olin ratsastanut Britan hoidokilla vakiotunneilla. Silloin mä olin kyllä saanut kyytiä. Poikkesimme välillä metsän puolella, palaten sen jälkeen takaisin tielle. Inkeri otti Siirin kanssa välillä pätkiä ravia ja mua vähän nauratti ponin pikkuisten askelten kaiku. Hype otti melko lunkisti, se vaan hiimaili ja tarkkaili ympäristöään. Itsekin sain keskustelun lomassa keskityttyä edes vähän ympäröivään luontoon ja syksyiseen fiilikseen. Kolkko syystuuli puhalsi välillä ollessamme hiekkatiellä, ja mä jouduin nykimään hupparinkaulusta ylemmäs. Takaisin Seppeleeseen päin kävellessämme yhtäkkiä puskassa kahahti. Hype säpsähti ja jäi silmät suurina tuijottamaan pensaaseen mun rauhoitellessa hevosta. Siiri oli (ihme kyllä) pysynyt miltei paikoillaan, ja Inkeri pysäyttikin ponin. Puskasta lehahti ukkoteeri lentoon melkoisella vauhdilla ja Hype säpsähti uudelleen, ruveten vimmatusti tanssahtelemaan paikoillaan. Mäkin säikähdin lentoonlähdöstä, mutta yritin rauhoittaa itseni jotta saisin hevosenkin rauhoittumaan. ”Soo jaa poika”, mumisin pitäen liinasta tiukasti kiinni. Hypen silmät pyörivät villisti hevosen päässä sen tuijottaessa puskaa. Siirryin lähemmäs ruunaa ja silitin hellästi sen kaulaa. Siinä samassa tajusin, etten nähnyt enää Inkeriä missään. ”Inkeri! Missä sä oot?!” mä huusin metsikköön ja näin melko nopeasti vastauksen kysymykseeni. Ojan puolelta esiin kompuroi pieni tyttö pienen ponin kanssa, tyttö melko märän näköisenä. ”Jumalauta poni, pukitti ja lähti vedättämään tuonne metikköön”, Inkeri murisi. ”Tätä se ei oo tehny aikoihin!” En voinut olla naurahtamatta taluttaessani Hypeä edemmäs poniratsukon luokse. ”Oothan sä kunnossa?” varmistin vielä. Inkeri nyökkäsi ja kerkesi kivuta jo selkään. Matka jatkui Hypen osalta skeptisin ilmein, kun ruuna meinasi kytätä jokaista vastaantulevaa puskaa. Yritin rauhoitella hevosta ja toisaalta olla välittämättä koko touhusta, ja sen sijaan mä keskustelinkin lisää Inkerin kanssa. Tyttö oli oikea pirtsakka papupata, enkä mäkään kovin hiljainen ollut, joten keskustelua syntyi mitä ihmeellisimmistäkin aiheista. Tallilla mä hoidin Hypen kuntoon ja vein sen takaisin tarhaan muiden seuraan. Vai semmoinen välipäivä… Vielä ennen lähtöäni kävin tsekkaamassa odotustilan ilmoitustaulun mahdollisten kiinnostavien tuntien varalta, kun kerkesin alkeiskurssin jo suorittaa. Ilmoitin itseni jatko I-tunnille, joka oli alkeiskurssista seuraava. Hymyillen olin jo poistumassa ilmoitustaulun luota, kunnes huomasin hoitajahauista kertovan paperilapun. Se oli moneen kertaan lähmitty, mutta ajo kyllä asiansa. Poistuin odotushuoneesta mietteliäänä – entä jos sittenkin? Tiistaille, koska Hypellä on silloin vapaapäivä. (:T H I R T Y - S E C O N D
|
|
|
Post by Britta on Sept 25, 2013 16:53:46 GMT 2
Syysmaasto 7. syyskuuta 2013 Hype ja Britta rynnistävät metsästä avoimemmalle alueelle. Hype esittelee lisättyä raviaan (omasta tahdostaan..). Britasta tuli isopäinen... :'--D No, ehkä samalla tuli harjoiteltua karikatyyreja. Takajalkojen piirtäminen ei onnistunut sitten millään, joten metsällä peittäminen oli ainoa vaihtoehto tuohon tilanteeseen kun ei kunnon mallikuvaa ollut.T H I R T Y - T H I R D
|
|
|
Post by Britta on Sept 25, 2013 19:03:12 GMT 2
Sitä varten ystävät on 25. syyskuuta 2013 Syksy oli tullut yhtäkkiä, nyt huomasi vain keltaisten, punertavien ja ruskeiden värien sekamelskan sekä puissa että maassa. Tosiaan – kadut olivat täyttyneet erivärisistä lehdistä, joita ei vielä tähän aikaan ollut ehditty kerätä talteen. Siivousnarkomaanit olivat kuitenkin jo haravoineet pihoihinsa siistejä lehtikasoja, jotka tuuli valitettavasti veisi mukanaan. Tuulet eivät enää olleet lämpimiä tuulahduksia, vaan kolkkoja, kylmiä ja selkäpiitähiveleviä puhureita. Sään yleisilme oli muuttunut harmaammaksi ja illat pimenivät nopeammin. Oli syksyssä kuitenkin kaunis puolikin – luonto oli mielestäni miltei kauneimmillaan näin syksyisin, ennen kuin lehdet putoaisivat. Mielestäni maahan pudonneet lehdet eivät näyttäneet tippaakaan sotkuisilta, vaan pikemminkin kauniilta jatkumolta kauniiseen maisemaan. Vedin huppua syvemmälle päähäni ja takin kaulusta ylemmäs. Työnsin lapasilla vuoratut kädet taskuihini ja painoin päätä alemmas. Heikot sadepisarat tippuivat maahan, eivätkä edellisetkään lätäköt hiekkatien kuopissa olleet ehtineet haihtua. Erotin selvästi sadepisaroiden jättämät hetkelliset jäljet lätäköissä, vaikken vielä tuntenutkaan itse sadetta kunnolla. Maisemanani olivat lähinnä likaiset kenkienkärjet niiden vuorotellessa näköpiiriini osumista askelteni tahdissa. Oloni oli kovin mitäänsanomaton, en miettinyt mitään. Sade ei auttanut asiaa, vaikka välillä pidinkin siitä. Tällä hetkellä se sai oloni vain tyhjemmäksi. Minun olisi varmaan pitänyt iloita – ystäväni Eetu oli päässyt hoitajaksi, ja minä avustaisin Eetua Alexin hoitamisessa ja ratsastaisinkin hevosella välillä. Kerran olin jo Alexilla mennyt, laukkaa pellolla, ja se oli ollut kyllä todella extremeä sekä mahtava kokemus. Nyt en kuitenkaan osannut ajatella mitään positiivista. Melko masentuneen oloisena saavuin Seppeleen pihamaalle. Kurotin toisen käden taskusta avatakseni tallin oven ja astelin sisään aivastuksen saattelemana. Hieraisin nenääni nostaen tämän jälkeen kastuneen hupun päästä. Farkkuni ja kangastakkini olivat kastuneet ihan mukavasti kävellessäni bussipysäkiltä tallille, joten koin parhaaksi mennä yläkertaan sen suurempia minnekään poikkeamatta. Portaat narahtelivat tutusti tennareideni alla, aina sama valitus. Päästyäni portaat ylös nakkasin reppuni ja takkini kaapin eteen, jättäen ne siihen lojumaan. Poninhännällä olevat hiukseni heilahtelivat askelteni tahtiin puolelta toiselle, kun kävelin olohuoneen ovelle. Pysähdyin siihen, miettimään, menisinkö edes sisään. Henkäisin kerran syvään ja laskin käden pois ovenkahvalta, jossa se oli juuri ollut. Minusta ei olisi kenellekään juttukaveriksi sillä hetkellä, aiheuttaisin vain huolta muissa. Ja saisin osakseni aivan liikaa kysymyksiä, joihin en osaisi vastata. Rivakoin liikkein vaihdoin colleget, tallihupparin ja mustan tuulitakin päälleni. Musta pipo ja pinkki-valkoraidalliset lapaset nappasin myös mukaan ja laitoin ne päälleni matkalla alakertaan. Hortoilin hetken ilman selkeää päämäärää, kunnes löysin tieni kottikärryille. Nappasin yhden mukaani kera talikon ja kävelin apaattisesti Hyperionin peräkarsinalle. Jätin kottarit karsinan ulkopuolelle ja hyppäsin itse sisään. Huokaisin raskaasti tuijottaessani likaista karsinaa, mutta aloin kuitenkin suihkia talikon kanssa karsinassa. Otin ensin näkyvät lantakasat suoraan kottikärryihin ja rupesin sen jälkeen mylläämään koko karsinaa. Työnsin kaikki kuivikkeet reunoille ja samalla löysin patjasta märät läntit. Puhdistin karsinan keskustan ja aloin sitten kasata siihen kekoa, johon puhtaat turpeet tiputtelisin sen jälkeen, kun olin niitä talikolla käynyt läpi. Levittelin syntyneen turvekasan karsinaan, kuitenkin niin, ettei turvetta mennyt aivan reunoille asti. Kävin raijaamassa likaiset kuivikkeet ja lannat lantalaan, jonka jälkeen palasin puhtaan kuivikesatsin kanssa karsinalle. Kippasin puhtaita kuivikkeita vanhempien joukkoon ja sekoittelin ne. Palautin kottikärryt paikoilleen ja poikkesin paluumatkalla pesuboksilla. Kerran olin niin reippahasti jo karsinankin putsannut, niin ajattelin jynssätä myös juomakupin ja ruoka-astian samoin tein. Mielialani ei vieläkään kovin korkealla ollut, mutta putsaushommissa ei tarvinnutkaan mielestäni olla kovin pirtsakka. Yleensä ihmiset siivoavat, kun heitä ketuttaa; ehkä minä olin samaa sorttia. Vesiämpäri, jonka sisässä oli vettä ja sieni, roikkui vasemmassa kädessäni. Ämpäri oli suhteellisen painava, joten yritin selvitä karsinalle mahdollisimman nopeassa ajassa. Pariin otteeseen vettä loiskui vähän yli, mutta en sentään itse saanut sitä päälleni. Karsinassa aloitin putsauksen vesiautomaatista, jonka nurkkiin oli juuttunut vihreää, ruskeaa ja ties minkäväristä töhkää. Miltei kieli poskella raaputin likoja irti kupista, ja kyllä siinä aikansa menikin, ennen kuin se oli kauttaaltaan puhdas. Pyyhin vaistomaisesti otsaani ”urotyöni” jälkeen, vaikken oikeastaan ollutkaan hionnut. Flunssanenääni hipaisten jatkoin ruokakupin pariin, joka jo ensisilmäyksellä näytti vähän hankalammalta hommalta. Monia ärräpäitä myöhemmin ruokakaukalokin oli puhdas. Tarkisteltuani aikaansaannostani kauempaa olin tyytyväinen lopputulokseen. Kuulin käytävältä iloista puheensorinaa – taas yksi tunti loppui ja toinen alkoi. Mietteissäni poistuin karsinasta ja kävin huuhtelemassa sekä ämpärin että sienen ja palautin ne paikoilleen. Ehkä olisi syytä tarkistaa myös ilmoitustaulu Hypen tämänpäiväisten tuntien osalta. Teinitytöt parveilivat ilmoitustaulun luona, ja minun täytyi raivata itselleni tie melkein kyynärpäätaktiikalla. Pääsin kuitenkin taulun luo ja löysin nopeasti tämän päivän tuntilistat. Hype menisi ensimmäisellä tunnillaan tunnin päästä, joten kohta hevonen täytyisi hakea sisälle. Sieltä kamalasta säästä, hyi. Teinityttöparvi katosi ilmoitustaulun luota ja hajaantui ilmeisesti ympäri tallia. Kikattavat pikkuteinit saivat välillä sappeni kiehumaan, mutta nyt apaattisen olotilani vuoksi en jaksanut välittää heistä. Yhtäkkiä odotushuoneen ovi pöllähti auki, ja yksi teinityttö melkein käsivarressaan kiinni Eetu pelmahti huoneeseen. ”Ai, moi Britta!” Eetu tervehti iloisesti. ”Viititkö kattoo, kellä Elli menee ens tunnilla? Lupasin auttaa, ennen kuin Alex pitää laittaa.” Vilkaisin laiskasti parivaljakkoon ja silmäilin sitten listoja. Oh crap. ”No Hypellä näyttää menevän, joten mä voin sitten autella kun sen aika on”, vastasin minulle epätyypillisen töksähtävästi. Elli katsoi minua ihmeissään ja supatti jotakin Eetun korvaan. Eetu nyökkäsi, ja he poistuivat odotustilasta Eetun vilkaistessa minuun lähtiessään. Päivän ensimmäinen puhekontakti tallilla, no-no. Eipä oikein hyvin mennyt. Maleksin alakerrassa kuunnellen mahdollisia avunpyyntöjä parikymmentä minuuttia yli viiteen, jolloin otin asiakseni etsiä Ellin ja lähteä tämän kanssa hoitamaan Hype tunnille. Eipä ollut Elliäkään vaikea löytää; odotteluhuoneessahan nuo Eetun kanssa istuivat, Elli kiehnäsi bruneten pojan käsivarressa. Ei herranjestas mikä perseennuolija. Pyöräytin silmiäni itsekseni ja kävelin blondin tytön eteen. ”No niin, lähetään hakemaan Hype tuolta tarhasta”, kerroin pienen tekohymyn saattelemana. Nyt ei hymyilyttänyt ei, eikä tehnyt mieli kenenkään kanssa puhua. Ellin kävellessä edeltäni loin Eetulle hieman halveksivan katseen, mutta poika vain virnisti. Taisi yrittää piristää, jos oikein tulkitsin. ”Hype on tuo kimo hevonen tuolla”, selitin Ellille. ”Haluatko sä hakea sen vai haenko mä?” ”Mä voisin sen ite hakee”, Elli vastasi lähtien samoin tein pyydystämään trakehneria. Menin itsekin tarhan sisäpuolelle odottelemaan, kun Elli toisi Hypen portille. Nojailin kevyesti aitaan, kädet puuskassa. Elli sai yllättävän näppärästi sateeseen kyllästyneen Hyperionin kiinni ja tuli hevosen kanssa portille, jonka avasin tytön edestä. ”Täällä on ainakin hyvä palvelu”, Elli totesi minuun päin katsomatta. Toinen kulmakarvani kohosi tytön selälle, mutta mukisematta suljin portin ja lähdin hänen peräänsä. Elli sanoi osaavansa hoitaa Hypen itse, joten päätin olla tyrkyttämättä apuani. Ei sillä, että minua olisi kiinnostanut olla tekemisissä kenenkään kanssa, joten ehkä oli vain parempi jättää Elli hoitamaan Hype yksinään. Kyllähän tuo tietäisi, keltä kysyä apua tarvittaessa. Olkani takaa katsottuani huomasin Ellin pyyhältävän pois Hypen karsinalta, varmaankin satulahuoneeseen. Ja samalla varmaan Eetua etsimään. Poikahan vain varmaan nauttisi saamastaan huomiosta, haha. Ihan mukavahan Eetukin oli, osasi olla jos tahtoi. Ja yleensä tahtoi. Poistuin ulos tallista ja istahdin kostealle hoitopuomille. Nojasin seinään ja katselin hiljaista sadetta. Pääni löi taas tyhjää ja tämäkin sosiaalinen ilopilleri hyytyi joskus. Ja se hyytyminen osui tähän syksyn kynnykselle. Syysmasennustahan oli monenlaista ja monella, mutta luulen, että se oli ohimenevää. Rauhoittelin itseäni ja tyhjentelin päätäni kaivautuen syvemmälle takkini sisään. Siinä samassa tunsin käden olkapäälläni ja säpsähdin. ”Hui hemmetti”, ynähdin ja käännyin katsomaan, kuka vieressäni seisoi. Robert. ”Joku snäpäripoika vinkkas mulle, että sulla ei varmaan oo kaikki okei”, blondi sanoi, hypäten itsekin istumaan pukille. ”Sen nimi on Eetu”, esittelin pojan Robertille. Robs nyökkäsi ja korjasi oman snapbackinsa asentoa. Miksiköhän Eetu ei itse tullut kysymään, mikä on? Noh, liekö ollut oikeasti kiire elukoiden hoitamisessa. Varsinkin, jos se Elli oli tarvinnut apua, eikä tämä uskaltanut tulla kysymään minulta. En kai minä nyt niin pelottava ollut? ”Wazzup?” Robert vilkaisi minuun ja käänsi katseensa sitten sateeseen. Yleensä niin monisanainen poika oli nyt melko hiljaa, odotti selvästikin, että vastaan. ”Emmä oikeen tiiä”, vastasin mietteliäänä, tuijottaen entistä Jossun taloa lasittunein silmin. ”Syksy se on vaan, kai. Emmä oikeesti tiiä.” Robbe nyökkäsi vaitonaisesti. Tähän paikkaan olisi sopinut jokin läppä tai tönäisy hoitopuomilta tai jotakin, mutta molemmat olivat vain hiljaa. Painostavan hiljaa. ”Ite kullakin on joskus jonkunlaista syysmasista”, Robert totesi lopulta. ”Tuu, mennään ylös. Siellä on paljon porukkaa, uusia hoitajiakin. Piristyt varmasti.” Snäpäripäinen poika kääntyi minua kohden ja hymyili rohkaisevasti. Olin nyt nähnyt todella erilaisen puolen Robertista, jota en ollut uskonut olevankaan. Annoin pienen hymynkareen nousta toiseen suupieleeni ja nappasin snapbackin Robsin päästä, työntäen piponi taskuun. Vedin snäpärin väärinpäin päähäni pompaten alas puomilta. Hetken mielijohteesta ojensin käteni Robertin kaulalle ja suikkasin suukon tuon huulille, halaten poikaa tämän jälkeen. ”Kiitti”, sanoin vienosti hymyillen. ”You definitely know how to cheer me up.” Lähdin kävelemään sisälle päin, ja Robert taisi hetkeksi jäätyä, kun häntä ei perässäni hetkeen näkynyt. Kuulin kuitenkin askelia takaani ja tiesin, että kyllähän poika takaa tulisi, ennemmin tai myöhemmin. Olohuoneessa todellakin vallitsi lämminhenkinen tunnelma. Minä sain totta kai joitakin kyselyitä ja ”Uu!”-huudahduksia ilmestyessäni oleskeluhuoneeseen Robertin lippis päässäni, mutta periaatteesta jätin ne huomiotta ja läsähdin vakipaikalleni, sohvalle muiden päälle väliin. Robert liittyi seuraamme myös ja taidettiin hänenkin puoleensa nakkailla joitakin kysymyksiä. Olohuoneessa oli harvinaisen paljon porukkaa, kun hoidokit juoksivat tunneilla ja ratsastajat alkoivat olla jo sitä tasoa, että osasivat hevoset itse laittaa. Ja mikäpä sen parempi tapa viettää (sateista) iltaa kuin olohuoneessa muiden hoitajien kanssa jutellen! ”Britta?” kuulin yhtäkkiä kysyvän äänen. Kohottauduin sohvalta ja näin jotakin tuttua pirttipöydän nurkassa. ”Soffi? Ootko se sä?! Herranjestas!” miltei kiljuin ja ponnistin itseni ylös sohvalta. Vaaleahiuksinen tyttö raivasi tietään pöydän äärestä ja kohtasimme puolivälissä. Rutistin tytön lämpimään halaukseen ja katsoin häntä silmiin. ”Huiskaako sä nyt hoiditkaan?” esitin toteavan kysymyksen, johon Soffi nyökkäsi. ”Onnee ihan kauheesti!” Halasin tyttöä vielä uudelleen ja keskustelu vaihtui yleiselle tasolle. Inksu nurisi sohvannurkalta, että miksei heitä halattu, mutta leikkimielinen kysymys hukkui puheenpaljouteen. En voinut muuta ajatella, kuin että onneksi ystävät ovat olemassa. Ystävien kanssa voidaan selättää myös syksyinen alakulo ja jälleennäkemisen riemu on sanoinkuvaamaton! T H I R T Y - F O U R T H
|
|
|
Post by Britta on Oct 4, 2013 14:26:56 GMT 2
Pieniä iloja 5. lokakuuta 2013 Harmaa auringonvalo puski tiensä pölyisten sälekaihdinten läpi. Siristin silmiäni ja näin äitini seisomassa ikkunan luona, hymyillen minuun päin. Ynähdin ja läsäytin pääni takaisin tyynyn uumeniin, vetäen peiton korviin. ”Britta-kulta, sun pitäis kyllä nousta jo”, kuulin äitini lempeän äänen. ”Kello on jo paljon.” Tuhahdin kuuluvasti bunkkeristani, mutten reagoinut mitenkään muuten. Kuulin äidin askeleet ja tunsin, kun peitto vetäistiin päältäni. Yritin makuuasennosta havitella peittoa takaisin päälleni, onnistumatta. Myönsin tappioni ja nousin istumaan hieraisten samalla silmiäni. ”Aamupala on sitten pöydässä”, äiti ilmoitti poistuen huoneestani. Nurahdin itsekseni ja nousin sängyltä. Unisena lähdin kävelemään kohti vessaa, jossa aioin pestä naamani ja laittaa alustavasti hiukseni. Leväytin vaatekaapin ovet auki ja jäin kädet lanteillani tarkastelemaan sen sisältöä. Koko kaappi oli kuin pommin jäljiltä, ja siitä äitikin oli monta monituista kertaa huomauttanut, mutten jaksanut siivota. Kohta kaappi olisi kuitenkin aivan samanlaisessa kunnossa. Tällä kertaa löysin kuitenkin etsimäni ja puin tallivaatteet päälleni – harmaat colleget, mustan t-paidan ja sinisen hupparin. Laahustin lökövaatteet päälläni keittiöön, jossa minua odotti pöytä täynnä ruokaa. Kerrankin jotakin pöydässä! Siinä pöydässä istuessani käänsin katseeni ulos. Pihalla oli tosiaankin syksy – pudonneita lehtiä kasoina ja irrallaan, puissa monivärinen kirjo lehtiä, joskin melko rapistuneita sellaisia. Havupuut loistivat vieläkin vihreyttään ja aurinko pilkotti pilviverhon takaa kirkastaen korkeiden puiden latvat. Navakan näköinen tuuli heilutteli puiden oksia ja näin haapojen viimeisten lehtien kahisevan. Hymyillen haukkasin viimeisen palan leivästäni – osasi se syksy olla kauniskin. Selasin puhelimen yhteystietoluetteloa etsien E-kirjainta. ”Emmy, Emsku, Enni, Essi…” luettelin ääneen nimiä kirjaimen kohdalta. ”Ahaa, tuossahan tuo olikin!” Liu’utin sormeani Ennin nimen kohdalla oikealle ja puhelin lähti soittaman rakkaalle serkulleni. Painoin luurin korvaani vasten ja kuuntelin puhelimen säännöllistä tuuttausta. ”No moi serkkutyttö!” ääni puhelimen toisesta päästä vastasi reippaasti. ”Mitäs kuuluu?” ”Ihan hyvää”, vastasin ensi alkuun. ”Kuule, et viittis tulla mun mukaan tänään tallille?” ”Hmmh, no ei mulla kyllä oo töitäkään tälle päivälle, niin eiköhän se käy”, Enni vastasi. ”Pääset mun uuden auton kyytiin!” ”Ai myönnettiinkö sulle sittenkin ajokortti? Ei niiden ois kyllä kannattanu, päästivät hullun tielle”, vitsailin. ”Noh, en mä sitten taidakaan tarjota sitä mun Vespaa sulle, kerran on tuommonen ääni kellossa…” ”Sä annat mulle sun Vespan?!” kiljuin puhelimeen. Olinkin jo pelännyt, etten pääsisi enää koskaan liikkumaan minnekään, kun oma kymmenen vuotta vanha skootterinrähjäni oli levinnyt. Halleluja, pelastava Enni! ”Joo joo, älä nyt kilju siellä”, Enni naurahti puhelimeen. ”Kymppiminsa ja mä oon siinä.” ”Ookoo, mä oon sitte valmis”, myöntelin ja heippojen jälkeen suljin puhelimeni. Hieman aikataulusta myöhässä Enni saapui kaarallaan pihaan. Näky ei ollut ihan odotettu – auto oli omaan silmääni melkoinen rotisko, viininpunainen porrasperä-Opel. Perus amisauto, suunnilleen. Moikattuani äidille kävelin Ennin autolle ja jouduin tukahduttamaan tirskahdukseni. Vedin auton oven auki ja istuin pelkääjänpaikalle, sulkien oven perässäni. ”Mikä nauratti?” Enni tivasi. Huomasin, että blondi oli huomannut tirskahdukseni. ”Ei mikään, sulla on kyllä nykyaikainen auto.” ”Sulla ei oo autoo ollenkaan, mä ostin tän ihan omalla rahalla”, Enni pisti takaisin sarkasmin haistettuaan. Käänsin katseeni serkkuuni virnistäen leveästi. ”Mullakin alko olla sua jo ikävä.” Ehkä vähän ylinopeutta maanteillä päästellen Enni ajoi kohti Seppelettä. Maisema sekoittui kirjavaksi värien sekamelskaksi, kun annoin silmieni rentoutua. Pikkuhiljaa näkökenttä epätarkentui ja vajosin omiin mietteisiini. Radio soi ajatusteni taustalla, Enni hellitti kaasua vastaantulevan auton takia. ”Britta”, Enni sanoi, herättäen minut mietteistäni. Säpsähdin vähän ja käännyin blondin puoleen. ”Eiku mä vaan sitä, että ala heräillä sieltä unimaailmastas – ollaan kohta perillä”, Enni jatkoi lausettaan, laittaen vilkun päälle. Tosiaan – Seppeleen pihapiiri siinsi edessämme yhtä rauhallisena kuin aina ennenkin. Sydämeni valtasi jotenkin kotoisa tunnelma; tallista oli tosiaankin tullut minun toinen kotini. Pyöreästi pari vuotta sitten olin alkanut käymään tallilla satunnaisesti, testailemassa meininkiä. Ja kohta koittaisi minun ja Hyperionin vuosipäiväkin, herranjestas. Aika oli kyllä mennyt nopeasti. Enni parkkeerasi auton tyylipuhtaasti saaden siitä kehut minulta. Napsautin turvavyön auki ja avasin auton oven. Ähkäisten nousin autosta, pamauttaen auton oven kiinni perässäni. ”Hei, kohtelepa mun kultaa varoen!” Enni huomautti, taputtaen autonsa konepeltiä. Tukahdutin taas naurahduksen, lähtien suoraa päätä kävelemään takatarhalle. Enni käveli perässäni, palauttaen mieleensä Seppeleen tiluksia. ”No Hypepoikako se siellä!” huudahdin tarhalle päin jo etukäteen, vislaten perään. Ihme kyllä, Hype nosti päänsä maasta ja katsoi meihin päin korvat hörössä, pää korkealla. ”Niin, hypättäisiinkö tänään? Joo, niin me tehään”, puhelin rauhallisesti hoitohevoselleni aidan toiselta puolelta. Enni nojasi vieressäni aidan ylimpään lankkuun, silmäillen hevosia. ”Nämä on kyllä kieltämättä vähän erinäköisiä kuin Serenin kiiltävät puokit”, blondi naurahti korkkiruuvikiharoitaan naamalta pois heilauttaen. Nyökkäsin, pitäen katseeni hevosissa ja eritoten Hypessä. ”Tule – otetaan toi sisälle vasta myöhemmin”, sanoin viitaten Hyperioniin päin. ”Sitä ennen meillä on vielä muuta tekemistä.” ”Ai raahasit sä mut tänne vaan pesemään sun hoitsun varusteita?” Enni kysyi närkästyneellä äänellä kerrottuani tämän päivän tehtävän. ”Kun mulla oli hoitohevonen, mä pidin siitä kyllä pitkälti ite huolta.” Olin juuri avaamassa suutani vastalauseeksi, mutta Enni ehti ensin: ”No ei nyt oikeesti, totta kai mä sua autan.” Vedin kiitollisen hymyn naamalleni ja nostin Hypen estesatulan pukille, jonka olin ottanut esiin. Enni haki meille jakkarat, ja sillä aikaa minä valmistelin pesupaikkaa – nahkasaippua ja –rasva, pari rättiä ja sientä sekä vesisankko. Laskin romppeet satulapukin viereen ja istahdin Ennin tuomalle tuolille. Irrotimme jalustinhihnat ja satulavyön sekä karvaromaanin ja satulahuovan, jotka aioin viedä Jaakolle pestäväksi. Ojensin Ennille sienen ja siirsin saippuarasian niin, että saimme molemmat sitä käytettyä. Ja siitähän se urakka alkoikin. Aloitin satulan hinkkaamisen istuinosasta ja sekä etu- että takakaaresta. Vältin liikaa saippuan käyttämistä, jotta istuimesta ei tulisi liukas. Nostin jalustinhihnojen pidikkeitä suojaavan läpän ylös ja puhdistin läpän myös sen sisäpuolelta, unohtamatta pidikkeiden aluetta. Siitä siirryin alaspäin siipeen, jossa riitti hangattavaa. Tämän jälkeen nostin siiven ylös ja puhdistin vastinhihnat sekä polvituen. Siiven sisäpuoli ja vastinhihnojen ympäristö saivat kyytiä, kun hinkkasin likaa pois. Viimeistelin oman puoleni satulasta ja käänsimme sitten satulan ylösalaisin, puhdistaen myös toisen puolen. Viimeiseksi vielä jalustinhihnat ja satulavyö plus jalustinten päälipuolinen puhdistus, jonka jälkeen olimme valmiita estesatulan kanssa. Puhdistimme estesatulan jälkeen koulusatulan, koulusuitset, estesuitset ja vielä martingaalitkin. Purimme molemmat suitset osiin ja laitoimme ne mahdollisimman erilleen, jotta ne eivät sekoittuisi. Kyllähän siinä touhussa lämmin tuli, eikä homma ollut kuin vasta puolivälissä – oli vielä rasvattava varusteet. Suojatkin pitäisi tämänpäiväisen ratsastuksen jälkeen laittaa pesuun… Nostin kiiltävät martingaalit paikoilleen ja huokaisin helpotuksesta. Sivusilmällä katsoessani näin Ennin siivoamassa jälkiämme ja päätin olla avuksi, kun olihan tuo serkkutyttö tehnyt ison työn minun takiani – yksin minulla olisi kestänyt ikuisuus varusteiden putsaamisessa, mutta onneksi Ennikin oli heppatyttö. Tai pikemminkin ponityttö – kerran ponityttö, aina ponityttö, ainakin sielultaan. Juuri, kun olimme saaneet tavarat paikoilleen, ovi avautui ja kuului muutaman ihmisen puhetta. Enni kääntyi vaistomaisesti katsomaan tulijaa, joka oli hänelle todella tuttu. ”No kappas Jesse”, Enni hymähti vetäen kätensä puuskaan. Kulmakarva kohosi ja toispuoleinen virne hiipi blondin huulille. ”Sullahan näyttää näitä likkoja täällä riittävän.” Jesse näytti äimistyneeltä nähtyään Ennin. Huone hiljeni hetkeksi, ja Jessen seurassa olleet Salma ja Fiia hipsivät luokseni. ”Enpä ois kyllä arvannu, että näkisin sut täällä”, Jesse vastasi hetken hiljaa oltuaan. Ennin naamalle kohosi voittajan hymy, jonka jälkeen kädet laskeutuivat pois puuskasta ja blondi käveli lähemmäs minua, Fiiaa ja Salmaa. ”Mä oon Enni”, korkkiruuvikiharainen esitteli itsensä. ”Oon Britan serkku, ja tosiaan työskentelen pääsääntöisesti tuolla Mêl Serenissä, sieltä tunnen Jessenkin.” Tytöt vierelläni näyttivät kuin valistuneilta nyökkäillessään ja vilkuillessaan toisiaan. Fiia ja Salma esittäytyivät itsekin, Jessen pörröttäessä hiuksiaan. Awkward. Nappasin käsiini Hypen harjapakin, suojat ja meksikolaiset suitset. ”Hei Enni, mennään me hakemaan se Hype”, vihjasin serkulleni, joka oli jo ruvennut spontaanisti juttelemaan Fiian ja Salman kanssa. Enni nyökkäsi puoleeni ja sanoi vielä jotakin sekä Fiialle että Salmalle. Jesseäkin hän moikkasi, ylimääräisellä ripsienräpsäytyksellä maustettuna. Justiinsa. Jätettyämme harjapakin ynnämuut tavarat Hypen karsinan eteen, oli aika hakea itse päätähti. Ulkona oli suhteellisen viileä ilma, ja tuuli korosti säätilan kalseutta. Odotin jo kunnon talvea – tällaiset välikausikelit olivat rasittavia, mutaa, rapaa ja vesilätäköitä kaikkialla, eikä oikein tiennyt, pitikö nyt pukeutua lämpimämmin vai riittivätkö kevyemmät vaatteet. Tuntui, että maa olisi joustanut Conversejeni alla, vaikka tuntemus johtui oikeasti vain pehmeämmästä maasta. Yhtäkkiä huomasin näkökenttääni ponnahtaneen, ehkä minua hieman lyhyemmän tytön. Tyttö näytti siltä, että olisi etsimässä jotakin. Mustahiuksinen pää nousi naamani tasolle ja kohtasin siniset silmät. ”Hei, tarviitko sä muuten apua?” kysyin tytöltä, kun olin kävellyt lähemmäs. Tyttö hymyili vienosti, pudistaen päätään. ”Mynttiä olin vaan menossa kattomaan, mä kun pääsin sen hoitajaksi”, mustahiuksinen totesi. Pystyin kuvittelemaan sinisilmän sisällä vellovien tunteiden sekamelskan – sitä minullakin oli ollut, kun olin itse päässyt hoitamaan Riinaa. Silloin kauan sitten. ”Oi, tosi paljon onnee sulle!” sanoin aidosti iloiten. ”Mä oon muuten Britta, hoidan tota kimoa hevosta, Hyperionia. Ja tässä on mun serkku Enni.” Viitoin selittäessäni ensin Hypen suuntaan ja sitten Ennin. Enni sipaisi hiuskiharan naamansa edestä korvansa taakse ja jatkoi siitä, mihin minä jäin. ”En ite hoida täällä ketään, oon vaan Britan mukana tänään. Oon kyllä töissä Mêl Serenissä, jos tiedät tallin”, Enni sanoi lämpimästi hymyillen. Arvioin mustahiuksisen tytön iäksi jotakin minun ja Ennin ikien väliltä, mutta oli vaikea mennä sanomaan lopullista arviota. ”Joo, mä oon Karoliina”, sinisilmä esittäytyi ja vastasi hymyihimme. ”No, me varmaan tullaan sit näkemään tallilla tästedes paljon”, totesin ykskantaan. ”Mut nyt me lähetään hakemaan tuo Hype, joten näkyillään!” Karoliina nyökkäsi hennosti hymyillen. Ohitimme tytön ja jatkoimme kävelemistämme kohti takatarhaa. ”Ukkeli, tuuppa tänne!” Lähestyin kimoa keltaruskealäikikästä hevosta käsi ojossa, riimunaru tottuneesti selän takana. Hyperionin pää oli ruohonjuuritasolla, kun tämä etsi heinänkorsia maasta huuli heiluen. Hymähdin hevosen toimille ja päästyäni sen viereen kiinnitin riimunarun päitsiin. Taputin Hypeä kaulalle ja lähdin palaamaan kohti tarhan porttia, jonka luona Enni norkoili. Huomasin sivusilmällä, että Ari oli hiipparoimassa perässämme. Käännyin ympäri ja hätistelin ruunaa pois Hypen takamuksesta. ”Kato sitten, ettei tuo arabi tuu läpi”, sanoin Ennille, joka oli avaamassa porttia. Blondi nyökkäsi ja sulki portin, kun minä ja Hype olimme kävelleet siitä läpi. Arska käväisi portilla asti, mutta kääntyi sitten takaisin tarhan keskustaa kohti. ”Tuo Aristo on kyllä melkoinen poni”, naurahdin. ”Jos ei ulkonäöltä, niin luonteelta ainaki!” ”Sittenhän se olis ihan täydellinen mulle”, Enni sanoi vinkaten minulle silmää. Laitoin Hypen tällä kertaa kiinni, jotta meidän molempien olisi helpompi harjata hevonen, olihan meitä kaksi. Tämän harjauskerran supermissio olisi saada keltaruskeat läikät häviämään – tai edes hälvenemään. Enni kävi toisen puolen kimppuun harjan kanssa, ja minä toisen. Hype ihmetteli hetken meidän molempien olemassaoloa, mutta tyytyi pian kohtaloonsa ja seisoi rauhallisesti paikoillaan. Trakehner oli mitä ilmeisimmin piehtaroinut, joten kestäisi aikansa saada ruuna oikeasti puhtaaksi. Enni puhdisti Hypen kaviot ja minä harjasin jouhet selvitysaineen kanssa. Käsittelyn jälkeen jouhet tuntuivat ihanan puhtailta ja selviltä, sekä jouhia harjatessa kuului kiva ääni (hienoa Britta, hyvin keskitytty olennaiseen). Ruunan olemus oli nyt paljon siistimmän näköinen – ei enää mikään likakasa. Laikutkin olivat suunnilleen hävinneet, vaikka niiden rajat näkyivät vielä hieman. Painoin kypärän päähäni ja napsautin lukon kiinni. Sillä aikaa Enni oli kerinnyt laittaa Hypelle meksikolaiset päähän ja oli kiristämässä remmejä. ”Tää sydänpehmuste on kyllä aika söpö”, Enni totesi kiinnittäessään turpahihnaa. Hymähdin ja työnsin karsinanovea enemmän auki. Tänään aioin hypätä ilman satulaa melko pieniä esteitä. En ollut vaihtanut mitään vaatteita sitten aamun, joten ratsastusvaatteinani olivat colleget, Converset ja takki plus hanskat. Kypärähän oli jo päässäni, kuten aina. ”Tässä tää sun heppas”, Enni sanoi hymyillen, ojentaen minulle ohjat. Tartuin niihin ja lähdin kävelemään kohti maneesia – tuulinen ja kylmä sää ulkona ei nimittäin pahemmin innostanut. Nousin tuolilta Hypen selkään. Ruuna olisi halunnut lähteä kävelemään heti, mutta pidin sen paikoillaan, kunnes sain kunnon asennon selässä. Annoin Hypelle pohkeita ja se siirtyi rennonoloiseen käyntiin. Enni alkoi kasata paria estettä tyhjään maneesiin sillä aikaa, kun kävelimme alkukäyntejä. Otin ohjat tuntumalle ja tunsin Hypen käynnin aktivoituvan heti. Puolipidätteet ja pohkeet. Hype siirtyi vähän turhan kiireiseen raviin, joten alussa tein paljon voltteja, ympyröitä ja siirtymisiä. Annoin jalkojeni roikkua rentoina Hypen kylkiä vasten, etujalkojen takana. Askeleet pompottivat jonkin verran, mutta yritin pitää asentoni hyvänä. Eihän sitä nyt voinut antaa istunnan mennä aivan penkin alle, vaikka menikin ilman satulaa. Ravattuani jonkin aikaa molempiin suuntiin otin vähän laukkaa, ensin pääty-ympyröillä. Hype ei meinannut ensin nostaa laukkaa vaan yritti rynnätä kiitoravin kautta nopeampaan askellajiin, joten jouduin ottamaan hevosta paljon kiinni. Sain laukan nostettua rauhallisesta ravista napakan maiskautuksen avulla ja annoin laukan rullata. Nostettuani laukan muutaman kerran pääty-ympyröillä jatkoin laukkaa suoraa uraa. Hypen jalat nielivät maata ja kurvit olivat tiukkoja. Hype olisi kyllä hyvä poolohevonen! Nostin laukkaa vielä toiseen suuntaan ja yritin keskittyä varsinkin istuntaani ja antamiini merkkeihin laukannoston aikana. Kun sain keskityttyä kunnolla, nostot paranivat. Hype toimi rennosti allani, vaikkei se kunnolla peräänannossa ollutkaan – sitä en hakenutkaan, vaan halusin traksun työskentelevän innokkaasti. ”Enni, me tullaan nyt toi ristikko ensin”, kerroin serkulleni, joka seisoskeli ristikon vieressä. Olin antanut Hypen kävellä pitkin ohjin pari kierrosta ennen hyppelöitä, jotta se saisi levähtää ja venyttää välissä. Enni nyökkäsi minulle ja nostin ravin. Käänsin esteelle ja tunsin Hypen askelten kiihtyvän allani. Annoin ruunalle pidätteet ja pienellä hypyllä pääsimme ensimmäisen esteen yli. Esteet korottuivat tasaisin väliajoin vähän kerrallaan ja ristikostakin tuli pian pysty. Naamani oli koko ajan riemua täynnä, koko olemukseni oli innokas, samoin kuin hevosen. Me liisimme yhä uudelleen esteiden yli, kaartaen yhä seuraavalle. Pari kertaa horjahdin estettä ennen tai sen jälkeen askelvirheiden takia, mutta muuten pysyin hyvin kyydissä. Esteet olivat korkeimmillaan 65-70 sentin tienoilla, enkä halunnutkaan sillä kertaa hypätä korkeampaa. Poskeni punoittivat kun ohjasin Hypen keskelle kenttää ja pysäytin sen. Enni yllättyi teostani, en nimittäin ollut loppuverkannut hevosta ollenkaan. ”Sun vuoro”, hymähdin serkulleni. Blondin silmät suurenivat ja kasvoille syntyi lapsenomainen innostuneisuus. ”Oikeestikko?” Enni varmisteli, kävellen minun ja ratsuni luokse. Nyökkäsin varmana ja laskeuduin alas selästä. ”Pitäähän sunkin Hypeä koittaa!” Enni hymyili kiitollisena ja innoissaan otti minulta kypärän sekä hanskat. Punttasin blondin selkään ja ratsukko lähti matkaan. Enni sädehti, sen näki jo kauas. Jotkut olivat luotuja satulaan. Ja ne jotkut iloitsivat jokaisesta hevosen selässä vietetystä sekunnista. Huomiselle tarinan juonen takia. =)T H I R T Y - F I F T H
|
|
|
Post by Britta on Oct 6, 2013 13:57:39 GMT 2
Ei duunii, ei tuloksii 6. lokakuuta 2013 ”Jumalauta hevonen!” Hype punki pohjeapujani vastaan ja muka pelästyi taas kulmaa. Pää pilvissä ja selkä notkolla trakehner kipitti menemään, ignooraten minun olemassaoloni kokonaan. Seuraavalla pitkällä sivulla aidan ulkopuolella ollut ämpäri oli kamala ja sitä piti loikata karkuun. Käänsin Hypen uudelleen ämpärin luo ja rohkaisin sitä lähestymään ämpäriä, vaan ei. Pää oli kyllä uteliaasti edessä mutta ruunan piti kuitenkin peruuttaa ja hypähtää paikoillaan, kun se ämpäri, joka siinä oli ollut jo varmaan viikon, oli niin kamala. Yritin kasata ajatukseni ja hengittää syvään. Reippaasti yli puoli tuntia, lähemmäs tunnin, olin yrittänyt ratsastaa Hypeä mahdollisimman rauhallisesti ja hyvin, yrittäen saada sen rentoutumaan. Vaan ei. Hype vain kyttäsi, steppaili, pomppi ja juoksi pää korkealla selkä notkolla. Vaikka yritin olla kärsivällinen, ärsytys alkoi hiipiä mieleeni. Minun teki mieli antaa periksi, oli toivoton olo. Äkkiä jokin uusi tunne täytti mieleni – enhän minä voinut periksi antaa! Oli tehtävä jotakin. Oli ratsastettava ratsastamisen perään, tehtävä kunnolla töitä. Siirrettyäni Hypen käyntiin aloitin pohkeenväistöt ensin uralta pois ja sitten uralle. Ruuna ei halunnut toimia kanssani yhteistyössä ja yritti huijata kävelemällä vinoon, mutta suoristin ratsuni uudelleen ja uudelleen. Hevonen ei selvästikään jaksanut keskittyä, mutta minä halusin vääntää kunnolla koulua. Ja tänäänhän niin tehtäisiin. Siirsin Hypen uudelleen kevyeen raviin. Tein jokaiseen kulmaan voltit ja pitkillä sivuilla otin siirtymiset muutaman askeleen ajaksi käyntiin. Jouduin kunnolla ajattelemaan, mitä satulassa tein – oli ratsastettava huomattavasti tarkemmin pohkeella ohjaa kohti, piti asettaa ja valmistella. Ensin Hype yritti taas juosta apujeni läpi ja painaa vastaan, mutta pari kertaa napakammin muistutettuani se lopetti yrittämisen. Ongelma yksi suunnilleen poistettu, sata muuta jäljellä. Kolmikaarisella kiemurauralla ratsastin kaarteet ravissa ja suorat käynnissä. Yritin myödätä sisäohjasta mahdollisimman paljon kehumalla hevosta välillä, ettei se jäisi roikkumaan sisäohjalle, mutta kuitenkin niin, että minulla pysyi ulko-ohjalla tuntuma. Hype alkoi tuntua jo hieman paremmalta – se alkoi työskennellä enemmän takaosallaan ja pään asennossa oltiin päästy korkeuksista jo tätikuljetintasolle, mikä oli jo melkoinen kehityskaari. Kun tunsin Hypen rentoutuneen enemmän, istuin harjoitusraviin. Aloitin tekemään uudelleen voltit joka kulmaan ja kun olimme päässeet voltilta, suoristin hevosen ja lähdin väistämään uralta poispäin. Kun pääsimme keskihalkaisijalle, menimme suoraan sitä pitkin ja käänsimme samaan kierrokseen aloittaen tehtävän uudelleen. Voltilla Hype alkoi hakemaan oikeaa muotoa, hetkittäin, mutta suoralle päästyään pää nousi uudelleen ja takaosa valahti. Väistöt olivat teoriassa ihan hyviä, tahti olisi vain saanut olla parempi ja poikitusta vähän enemmän. Mutta kerta kerralta väistöt paranivat ja Hype tuli halukkaammaksi työskentelyn suhteen – ehkä meillä olisi vielä toivoa. Siirsin Hypen käyntiin, mutten antanut sen levähtää. Ruuna hakeutui peräänantoon ja kehuin sitä, vaikkakin käynnin tahti olisi saanut olla vähän tarmokkaampi. Valmistelin Hypen puolipidätteillä laukannostoon, mutta laukka ei noussutkaan heti, vaan Hype ryntäsi raville. Henkäisin syvään ja siirsin Hypen takaisin käyntiin. Kokosin ratsuani ja annoin tällä kertaa napakammat pohkeet ja keskityin nostamaan laukan sisäpohkeella. Hype nosti laukan ja samalla päänsä, mutta yritin keskittyä saamaan hyvän rytmin laukkaan. Laukan tahdin oli oltava reipas, jotta pystyin rupeamaan kokoamaan Hypeä. Käytin hyväkseni erikokoisia ympyröitä ja voltteja ja kun olin laukannut pari kierrosta, siirsin Hypen raviin. Ruuna meinasi siirtyä käyntiin asti, mutta sain juuri annettua pohkeita, jotta hevonen pysyi ravissa. Ajattelin heti istuntani kuntoon ja tunsin, kuinka Hype alkoi käyttämään aktiivisemmin takaosaansa ja hakeutui peräänantoon. Kehuin ruunaa taputtamalla sisäkädellä sen kaulaa. Ravin tahti oli suht' hyvä, mutta Hype yritti nostaa itsekseen laukkaa samassa kohtaa kuin edellisellä kerralla. En antanut sen ryöstää, vaan pyörittelin kimoa uudelleen volteilla, että se keskittyisi taas minuun. Nostin laukkaa vielä harjoitusravista ja nostoista tuli siistejä ja sulavia. Hype pysyi peräänannossa laukassa ja sain hevosesta irti sekä keskilaukkaa että kootumpaa laukkaa. Hymy nousi pikkuhiljaa huulilleni – ei pitäisi koskaan edes ajatella antaa periksi, koska nytkin Hypen ratsastaminen tuntui taivaalliselta järkyttävän alun jälkeen. Vaihdoin ravissa suuntaa lävistäjällä, jossa pyysin Hypeltä keskiravia. Annoin ruunalle puolipidätteet ja enemmän ohjaa, jotta se ei rikkoisi laukalle. Itse pompin satulassa kuin perunasäkki jonkin verran, mutta yritin kuitenkin muuten istua paremmin. Aloitin laukannostot toiseen suuntaan ravista. Ensimmäiset laukkapohkeet jouduin antamaan napakampina, jotta Hype varmasti nostaisi laukan. Laukka nousi pyörivänä, mutta peräänannossa ei aivan heti menty. Sain kuitenkin laukan aikana koottua Hypeä paremmin ja työskenteltävyyskin parani. Siirsin Hypen suoraan laukasta hyvin valmistellen pysähdykseen, joka oli kieltämättä vähän töksähtävä, mutta tuli suoraan laukasta. Kehuin ruunaa taputuksella ja jatkoimme käynnissä. Minun täytyi aktivoida ruunan käyntiä jonkun verran, jotta saisin siitä hyvän noston. Aktiivisesta, tasapainoisesta käynnistä nostin laukan ja Hype säilytti hyvän muotonsa. Laukkatehtävien jälkeen pyörittelin Hypeä ravissa vielä ympyröillä ja tein muutamat avotaivutukset molempiin suuntiin harjoitusravissa. Olisin voinut jäädä ratsuni selkään vaikka kuinka pitkäksi ajaksi, koska hevosen ratsastaminen tuntui aivan taivaalliselta – pystyin keskittymään kunnolla istuntaani, Hype kulki allani todella hyvin. Teetin ruunalla vielä muutamat keskiravit molempiin suuntiin ja pysäytin sen tämän jälkeen. Pysähdyksessä treenasimme sekä etu- että takaosakäännöksiä, jotka molemmat sujuivat mielestäni ihan hyvin. Käännösten jälkeen kehuin ratsuani vuolaasti ja siirsin sen kevyeen raviin. Kevyessä ravissa tein suuria ympyröitä ja muita laajoja kaaria, en enää mitään pientä. Hype näytti nauttivan työskentelystä, halukkaasti se ravasi peräänannossa. Askeleet olivat liidokkaat ja minä saatoin kevennellä ja antaa Hypelle pidempää ohjaa vailla huolen häivää. ”Hieno poika olit, mahtava!” kehuin kimoa hevosta annettuani sille pitkät ohjat. Trakehner pärskähteli allani, venyttäen kaulaansa kunnolla. Rapsutin Hypeä kaulalta molemmin käsin, jonka jälkeen taputin sitä vielä hännänjuuresta. Käänsin kimon maneesin oven eteen ja laskeuduin selästä. Avasin oven ja kävelimme Hypen kanssa ulos maneesista, sulkien oven perässämme. Nousin uudelleen selkään ulkona ja ohjasin hevosen pihamaan poikki, kohti hiekkatietä ja maastoja. Käännyimme mahdollisimman pian pois hiekkatieltä ja lähdimme samoilemaan metsään. Pidin ohjat suhteellisen pitkänä, kuitenkin niin, että saisin tarvittaessa tuntuman nopeasti. Hype käveli rennosti, kaula pitkänä, välillä ympärilleen katsellen. Minä hengittelin syksyista ilmaa keuhkoihini pitkin henkäyksin. Sekametsä suojasi meitä kohtuullisen hyvin tuulelta, eikä minun ollut ollenkaan kylmä. Ainavihreät puut valtasivat maisemaa alastomilta lehtipuilta, joissa saattoi olla muutamia lehtiä jäljellä. Metsässä oli hiljaista – kuului vain vaimeaa hevosten kavioiden kopinaa ja kahdenlaista, eritahtista hengittämistä. Tunsin muutaman vesipisaran tippuvan kasvoilleni ja välillä saatoin kuulla lintujen laulavan tai joutsenten huutavan kauempana – nekin muuttaisivat pian pois, palaten uudelleen kevällä. Kohta tulisi talvi. Pää autuaan tyhjänä ja rauhallisin mielin palasin rakkaan hevosen selässä takaisin tallille. Olin unohtanut alkutunnin temppuilut, hymyillyt hyvinmenneelle lopputunnille ja ihanalle maastoreissulle. Pysäytin Hyperionin keskelle Seppeleen pihaa ja kumarruin halaamaan hevosta kaulalta. Puhuin kimolle hiljaa, silitellen lämmintä kaulaa. Nousin hetken jälkeen kaulalta, pudotin jalustimet jaloistani ja laskeuduin selästä. Taputin Hypeä kaulalle ja löysäsin satulavyötä. Nostin jalustimet ylös molemmilta puolilta ja löysäsin turpahihnan, jonka jälkeen nostin ohjat pois kaulalta ja lähdin taluttamaan Hypeä talliin. Otin Hypeltä pois satulan, suitset ja suojat. Suojat jätin odottamaan putsausta karsinan ulkopuolelle, mutta satulan ja suitsien kanssa siirryin eteenpäin – vein satulan satulahuoneeseen ja kävin pesemässä kuolaimet, jotka vein myös satulahuoneeseen omaan suitsikoukkuunsa. Palasin karsinalle harjaamaan Hypen ja tarkistamaan sekä puhdistamaan sen jalat ja kaviot. Suojia harjatessani huomasin ruskeahiuksisen naisen kävelevän käytävää pitkin loimi sylissään. ”No Brittako se siellä, hei vaan!” Anne tervehti minua, kävellen lähemmäs. ”Minäpä minä, hei vaan sullekkin”, vastasin tallinomistajalle hymyillen. ”Kävitkö ratsastamassa? Miten meni?” Anne kysyi, laskostellen samalla loimea. ”Joo, kävin. Alku oli täyttä en edes kehtaa sanoa mitä, Hype vaan temppuili ja oli kyllä tosi kettumainen ja ärsyttävä näin nätisti sanottuna”, aloitin kertomuksen ja Annen kasvot kurtistuivat, ”mutta kyllä se loppua kohden parani ja oli lopussa tosi hyvä, vaikka olikin melkonen alku. Käytiin loppukäynnit maastossa.” Anne nyökkäsi ja naaman kurtistus vaihtui hymyyn. Nainen asetti loimen Eelan karsinanoven tangolle, siististi viikattuna. ”No hyvä että se edes lopussa toimi”, nainen totesi. ”Pitää sanoa Ellille että läpiratsastaa sitä taas vähän, kun se nyt juoksee tunneillakin enemmän, vaikka tekeekin vaativia tunteja.” Nyökkäsin hymyillen, asettaen viimeisen suojan harjakoppaan muiden joukkoon. Anne sanoi jotakin jostakin menosta ja lähti kävelemään, morjenstaen lähtiessään. Moikkasin itsekin brunetelle ja lähdin kiikuttamaan harjapakkia satulahuoneeseen, omalle paikalleen. Palasin vielä Hypen karsinalle. Avasin oven ja jätin sen hieman raolleen, etten lukkiutuisi itse sisälle. Vaikka en kyllä olisi pistänyt pahakseni siitä, jos minun olisi ”pitänyt” viettää lisäaikaa Hypen kanssa. Hevonen tuli karsinan nurkasta minua nuuskimaan ja annoin sen haistella kättäni. Rapsutin hevosta päästä ja kun kimo laski päätään, ujutin sormeni Hypen korvien taakse. Hevonen ummisti silmiään ja työnsi päätään eteenpäin ja uudelleen alas, jotta yltäisin paremmin rapsuttamaan. Otin käyttöön vielä toisen käden ja rapsuttelin ruunaa molempien korvien takaa. Hymy hiipi huulilleni ja ilo täytti mieleni – onneksi minulla oli juuri tämä hevonen hoidettavanani. T H I R T Y - S I X T H
|
|
|
Post by Britta on Oct 16, 2013 18:50:01 GMT 2
Vuosipäivä ♥ 16. lokakuuta 2013 Kuudestoista lokakuuta 2012. Päivä, jolloin kaikki oli kovin ristiriitaista. Päivä, jonka tulen aina muistamaan. Ensimmäinen hoitohevoseni, Riina, lähti. Olin kerennyt hoitaa sitä vähän vaille viisi kuukautta ennen kuin tamma vietiin pois. Riina oli hieno hevonen – järkälemäinen, jolle satulan laitto tuotti vaikeuksia tamman korkeuden takia ja jos päänviskomispäivä sattui, niin ei meinannut saada suitsia päähän. ”Ikuiselle” poniratsastajalle Riina oli kirjaimellisesti suuri hyppy. Askel, joka oli väjäämättä edessä. Se päätös mullisti koko elämäni. Rimpula oli alussa minua kohtaan todella epäileväinen, mutta sen miltei viiden kuukauden aikana opin tuntemaan Rimppakintun hyvin. Hevonen oli se luotettava järkäle, jonka luokse paeta. Ja taitava se oli myös. Olin otettu, kun juuri minut valittiin hoitamaan Annen ja Chaon yksityistä. Sain todistaa myös Riinuskan varsan syntymän – komea Simo oli oman hoitohevoseni varsa. Pääsin kouluttamaan varsaa muiden opissa ja opin itsekin uutta samaa tahtia kuin Scimmy. Minulle oli kova paikka kun Simo vieroitettiin, mutta vielä kovempi oli se, kun Riiviö muutti pihattoon. Muistin väläyksiä sieltä täältä siitä illasta – tekstiviesti Annelta, keskustelu asiasta, kyyneleet. Viimeinen maastolenkki, ja minun pienisuuri Rimppakinttuni oli poissa. En ollut pystynyt vieläkään käymään Riinan luona, vaikka olisi pitänyt – en halunnut käsitellä niitä tunteita, mitkä minun oli padottava. Sinä samana iltana saapui toinen käänteentekevä asia – uusi, kimo trakehnerruuna. En ollut näkemässä kun se tuli; olin kotona suremassa sitä, että Riinan oli lähdettävä. Anne kuitenkin soitti minulle ja kertoi tilanteen, jonka jälkeen kuulin jotakin odottamatonta – Anne kysyi minulta, haluaisinko alkaa hoitamaan uutta ruunaa, Hyperionia. Olin todella otettu siitä, että Anne halusi minun jatkavan hoitajana Seppeleessä, enkä voinut vastata naiselle kieltävästi. Hevonen oli kuulemma nuori, ja Elli ratsuttaisi sitä vielä minun ratsastamiseni ohella. Ja niin – seuraavalla päivänä tallilla tapasin kimon, ihmisystävällisen ja miellyttämishaluisen ruunan. Hevonen oli ilmiselvästi herkkä, ja Anne kertoikin, että sen kanssa piti olla määrätietoinen. Ensimmäisen päivän aamulla kävin tutustumassa Hyperioniin. Ruuna oli aluksi hieman epäluuloinen, mutta rohkaistui hieman aamun mittaan. Kävimme Hypen kanssa kävelemässä maastossa (ruuna oli suitsittuna silloin), jonka jälkeen lähdin käymään kotona hakemassa vaatteet ym. tarvikkeet tallille – oli nimittäin palkintoleirin aika. Palkintoleirillä olisin halunnut toimia mieluummin Riinan kanssa – olisi ollut helpompaa olla pitkäaikaisen hoitohevosen kanssa kuin vastatavatun uuden tuttavuuden. Varsinkin, kun palkintoleirin tuntien aiheet (varsinkin heti ensimmäisen päivän) olivat sellaisia, mitä olisin halunnut tehdä Riinan kanssa. Täten minulla oli todella epätavallinen ensimmäinen ratsastuskerta hoitohevoseni kanssa, jonka kanssa olin aikonut edetä hitaasti maastakäsin harjoitellen ja tutustellen – menin Hypellä ilman satulaa pari tuntia putkeen. Oli se melkoista, mutta selvisin sentään hengissä ja ehjin nahoin, ilman tippumisia myöskin. Siitä se minun ja Hyperionin tarina lähti – etenimme hiljakseen, mentiin koulua, esteitä ja maastoiltiin. Luottamusta kertyi puolin ja toisin, saimme kokea yhdessä kaikenlaista. Ikävä Riinaa kohtaan alkoi pikkuhiljaa hävitä, kun sain touhuta Hypen kanssa, vaikka kyllähän se ikävä jossakin sydämen syvimmässä kolkassa vieläkin kytee. Niin, vuosi takaperin rupesin hoitamaan Hypeä. Sille tielle on jääty, enkä haluaisi harkitakaan mitään muuta hoitohevosta – en voisi kuvitella minulle sopivampaa. Riina aloitti ponivieroituksen, ja nyt se on vain jatkunut; taidan olla enää entinen ”ikuinen” ponityttö vain, haha. Luulin, että minustahan ei hevosratsastajaa saa, mutta olin todella väärässä – eihän minulla Seppele-aikoinani ole ollut yhtään hoito ponia, vaikka monelle hainkin. En tiedä, missä olisin nyt jos minulla olisikin hoitsuna poni. Kaikella on tarkoituksensa, ja nyt olinkin pesunkestävä hevosratsastaja. Olihan se erilaista kuin ponien kanssa, muttei yhtään sen hassumpaa. Supermukavaahan tuo oli tähän mennessä ollut, vaikka on tiellä ollut myös kuoppia ja kiviä. Kaikenlaista äksöniä, joiden on pitänyt tapahtua. Yksi asia johtaa toiseen, ja Riinan lähteminen johti Hypen hoitamiseen. Huomaamatta olin päässyt kävelyssäni jo Seppeleeseen asti – mietteissäni kävellessäni aika oli kulunut bussipysäkiltä tallin pihaan. Hymähdin itsekseni ja laskin karvareunuksisen huppuni alas pääni päältä – pieni eskimo muuntautui takaisin Britaksi. Avasin tallin oven jonkun toisen kanssa yhtäaikaa ja säikähdin edessäni seisovaa vaaleaverikköä. ”Hui kamala”, älähdin hiljaa, vaalean naisen katsoessa minua nauraen. ”Anteeksi jos säikäytin, olen näemmä jo saanut näin lyhyessä ajassa pelottavan maineen”, blondi sanoi virnistäen. Painoin käden rinnalleni ja hengähdin syvään, pudistaen sitten päätäni. ”Ei se mitään, jotenkin tuli vain refleksinä”, sopersin vieläkin ihmettyneenä siitä, että säikähdin noinkin helposti. ”Mikäs sinun nimesi muuten on? Yritän päästä selville talliporukasta vähitellen.” ”Britta, hoidan tosiaan Hyperionia”, esittäydyn ojentaen käteni naiselle. ”Minä oon tosiaan Piritta, Pirreksi saa kutsua. Olen se uusi esteopettaja, olet saattanut minusta jo kuullakin?” blondi esitteli itsensä ja tarkensi vielä statustaan. Nyökkäsin naiselle hymyillen ja epämääräisistä kiireistämme kertoen ohitimme toisemme tallin ovella. Pirre taisi jo muutamaa tuntia järkätäkin, mutta ne olivat menneet täyteen niin nopeasti, etten itse kerinnyt niihin ilmoittautua. Harmin paikka, mutta vain nopeat elävät. Kyllä minäkin joskus Piritan tunnille pääsisin! Suuntasin tieni yläkertaan. Etsin puisesta kaapista oman avaimeni kaikkien rojujen takaa, kuten aina ennenkin. Muistin, kuinka innoissani olin ollut ensimmäisenä päivänäni hoitajana Seppeleessä. Kaapin saaminen saattoi joillekin olla statussymboli, todiste hoitajuudesta, mutta minulle se oli paikka kerätä muistoja ja säilyttää niitä. Ja näin pinnallisemmin, tavaroita tietenkin. Tälläkin kertaa nakkasin koulureppuni kaapin perälle ja vaihdoin rivakasti tallivaatteet ylleni. En onneksi joutunut kenenkään huomaamaksi ja vaistomaisesti otsaani pyyhkäisten lukitsin kaappini oven. Vaikka olin halunnut pyhittää tämän päivän Hypen kanssa touhuamiselle, oli minun silti juteltava myös tallikavereideni kanssa. Seuraava etappi oleskeluhuone, siis. Olohuoneessa vallitsi lämmin tunnelma. Huoneessa tuoksui hyvälle ja yläkertaan oli kokoontunut vähän vanhempia seppeleläisiä tällä kertaa; Emmy, Salma, Pipsa, Ilona, Soffi, Pihla, Robert, Inkeri, Kirsikka, Fiia ja Anthon. Koko oleskeluhuone oli aivan tupaten täynnä, mutta sullouduin kuitenkin porukan seuraan – vakiopaikalleni keskelle sohvaa, puoliksi Robertin ja puoliksi Salman syliin. Robs nurisi jotakin istuessani puoliksi hänen päälleen, mutta taisi puhua lähinnä itsekseen – kerrankin ei jakanut mielipidettään muille, haha. ”Miira puuttuu vielä tästä wannabevanhempien jengistä”, heitin nauraen. Pipsa kääntyi sohvapallilla katsomaan minuun, totisesti. ”Etkö sie muista, että Myntillä on jo uusi hoitaja?” Pipsan sanat olivat kuin isku vasten kasvoja. Suuni loksahti auki ja yleisilmeeni oli järkyttynyt. Yhtäkkiä muistin viikonlopun – tuntematon tyttö oli esitellyt itsensä Myntin hoitajaksi. Uusi hoitaja. Miira ei enää ollut Seppeleessä. Miira oli minulle se ihana ystävä jo ennen, kuin pääsimme hoitajiksi – hengailimme tallilla yhdessä ja iloitsimme yhdessä siitä, että pääsimme hoitajiksi. Nyt yksi pitkäaikaisimmista ja tärkeimmistä tallikavereistani oli poissa Seppeleestä. Jospa Miira jatkaisi hyvää työtä ja saavuttaisi tulevaisuudessaan sen, mitä oli toivonutkaan. ”Eiköhän se Karoliinakin ole ihan mukava”, Salma totesi vierestäni altani. ”On se, mie tunnen Karoliinan”, Pipsa totesi ja minä nyökkäsin hymyillen. ”Varmasti on.” Keskustelu kääntyi nopeasti muualle ja pääsin jossakin yhteydessä hehkuttamaan myös minun ja Hypen vuosipäivää. ”Ihan kuin oisitte joku vastarakastunut pariskunta joka iloitsee ekasta vuosipäivästään”, Emmy naureskeli. En voinut itsekään olla nauramatta, mutta nopeasti vaihdoin ilmeeni vakavaan. ”No niinhän me ollaanki, mitä sä luulet?” sanoin kuin itsestään selvästi. ”Meidän häät oli kyllä juhlavat!” Inkeri virnisti ovelasti soffan reunasta, kurkistaen minuun päin. ”Sittenhän sä et voi olla Robertin kans, sä petät Hypee!” Käännyimme molemmat Roben kanssa yhtä aikaa katsomaan Inkeriä, joka oli sanonut ääneen jotakin, mitä kukaan muu ei ollut uskaltanut. Oli ollut vain spekulaatiota suhteen laidasta, sitä minäkin olin kuullut, mutta tuo oli ehkä suorin kommentti minkä olin hetkeen kuullut. Ilona ja Salma sivuuttivat kysymyksen ovelasti pistämällä pystyyn naurunremakan, jonka jälkeen vaihdoimme puheenaihetta. Mielessäni tunsin miettiväni jotakin, vaikka ulkokuoreni näyttikin jotakin aivan muuta. Ilmoitin muille lähteväni paijaamaan Hypeä, koska ”pitihän vuosipäivänä olla hevosen kanssa”. Samalla karkasin hieman epämiellyttävästä (joskin jo ohimenneestä) tilanteesta. Ja niin hyökkäsin alakerran kautta ulos syksyisen kalseaan ilmaan. Työnsin käteni collegeiden taskuihin ja hymynkare nousi odottamatta huulilleni. Sisälläni vallitsi lämmin fiilis, vaikka ulkona olikin kylmä. Vaikka kaivauduinkin syvemmälle takkini sisään en välittänyt tuulesta tai muusta syksyisen kirpeästä elementistä. Tuuli pöllyytti vastaharavoituja lehtikasoja ja sai muutamia lehtiä lentämään ohitseni ja miltei naamalleni. Kuulin Kasperin kiroavan takanani tuulta ja tyydyin vain hymähtämään itsekseni. Nousin seisomaan takatarhan aidan alimmalle lankulle ja nojasin käsilläni ylempään. Tuuli takertui kiinnisidottuihin hiuksiini ja heilutti niitä edestakaisin, käyttäen ylipitkää otsatukkaa naamallani, mutta en välittänyt – katseeni oli liimautunut tarhan takaosassa syövään, kimoon hevoseen. Hype oli kyllä (onneksi) laihtunut kesän jälkeen ja alkoi nyt muistuttaa enemmän kilpahevosta kuin rantapalloa. Ehkä minä kehtaisin jossakin vaiheessa näyttää naamaani kilpailuissa Hypen kanssa uudemmankin kerran, kun yhteistyömme on kehittynyt koko ajan. Tietenkin välillä on tullut myös takapakkia, mutta nousujohdanteista on meidän menomme loppujenlopuksi ollut. Avasin aidan portin ja se äänsi hiljaa. Suljin portin perässäni ja tapailin taskussani olevia sokeripaloja Hypelle annettavaksi. Huusin Hypeä nimeltä ja vislasin perään. Hype nosti päänsä ylös maasta ja katsoi minuun, kunnes huusin uudelleen. Kaikkien omien odotusteni vastaisesti Hype lähti verkkaisesti kävelemään minua kohti, kaula ojossa. Tunsin suurta onnellisuutta ja lähdin itsekin kävelemään muutaman askeleen hoitohevostani kohti. Hype pysähtyi puolentoista metrin päähän minusta, ja minäkin pysähdyin. Ja siinä me seisoimme – kaksi niin suurta, uljasta, mahtavaa herkkää, pientä ja luotettavaa, molemmat omilla tavoillamme. Vastakkain seistessämme tarkastelin Hyperionin olemusta; sielukkaat silmät, vaaleanpunaista turvassa, upea kroppa. Kaikkea sitä, mitä miehen pitikin olla. Seisoimme hetken paikoillamme. Ympärillä oli vain hiljaisuus, lukuunottamatta kahisevia lehtiä ja tuulen hetkittäistä huminaa. Luonnon hiljaisuutta. Suljin koko muun maailman ympäriltämme – muut hevoset eivät välittäneet meistä, jatkoivat vain puuhiaan, ja hyvä niin. Rauhallisesti kurotin kättäni kohti Hypen otsaa ja kosketin sitä, rapsuttaen pienesti. Kaivoin taskustani sokeripalat ja ojensin ne hevoselle, joka otti askeleen minua kohti. Hype hamusi sokeripalat kädeltäni, jauhaen ne hienoiksi. Onnellisesti hymyillen otin Hypen kiinni ja taputin sitä kaulalle. ”Tule poju, mennään.” Kaviot painautuivat kolahdellen tallin lattiaa vasten. Jäljessäni kulkeva hevonen vaikutti rennolta ja se kulki kaula pitkänä, katsellen välillä ympärilleen. Omat askeleeni olivat tiheämmät kuin hevosen, luonnollisestikin. Yritin olla kipittämättä liian nopeasti, olihan Hypen seurattava minun tahtiani. Astuin edellä avaraan karsinaan ja käänsin Hypen ympäri, pää karsinan ovelle päin. Päästin ruunan irti ja hymähtäen katsoin, kun se pyörähti ympäri ja joi juoma-automaatistaan. Sidoin riimunarun kiinni loimitankoon ja suljin karsinanoven. Oli haettava harjapakki satulahuoneesta. Varmoin askelin kävelin satulahuoneeseen ja avasin huoneen oven. Näin lattiatasossa kaksi nuorempaa tyttöä, oranssihiuksisen ja blondin, jotka tunnistin Simonaksi ja Claraksi. ”Moi!” sanoin molemmille tytöille pirteästi. ”Mitäs teille kuuluu?” Poniratsastajat kääntyivät minuun päin ja paljastivat kykkimisensä syyn – varusteidenpuhdistusta. ”Ihan hyvää, näissä varusteissa on vaan paljon työtä”, Clara vastasi pyyhkäisten otsaansa. ”Niimpä, mä en ymmärrä miten nää on menny näin likasiks taas!” Simona komppaili, kääntyen uudelleen Pampulan satulan puoleen sienen kera. Nyökkäsin hymyillen ja hain Hyperionin harjapakin tutusta paikasta. ”Entä mitäs sulle?” Simona kysyi pirteän oloisena. Oli se kuitenkin ihana, kun tytöt jaksoivat hinkata varusteita niinkin tunnollisesti. ”Itse asiassa tosi hyvää”, aloitin innokkaasti. ”Mulla ja Hypellä on tänään vuosipäivä!” Simona ja Clara näyttivät iloisilta kerrottuani vuosipäivästä ja onnittelivatkin minua. ”Mä en ite malta oottaa, kuhan mulla ja Walmalla on vuosipäivä”, Clara tuumasi. ”Sillon järkätään kyllä kunnon juhlat!” Nyökkäsin naurahtaen Claralle, mutisten sitten tytöille jotakin siitä, että minun pitäisi joutua ja katosin omille teilleni, pois satulahuoneesta, takaisin Hyperionin karsinaa kohti. Harjasin Hypen tunnollisesti ja yritin saada karvasta mahdollisimman puhtaan sekä kiiltävän. Kumisuan, piikkisuan ja kovan harjan sekä pölyharjan avulla sain Hypen melko puhtaaksi, eikä kellertäviä laikkuja jäänyt miltei yhtään. Harjaan ja häntään suihkin Showshinea, eikä aikaakaan kun jouhet kiilsivät varmaan kilometrin päähän. Olivatpahan selvät. Ja kiiltävät. Harjaamistuokion aikana rapsuttelin Hypeä muutenkin vielä tavallista enemmän ja puhuin sille rauhallisella äänellä. Hype puolestaan kääntyi välillä minuun päin jättäen turpansa juuri poskelleni. Siihen hetkeen minun oli vain pysähdyttävä ja hengiteltävä rauhassa, nauttien siitä hetkestä. Sydämeni valtasi lämmin tunne. Puhdistettuani vielä kaviot laitoin hevoselle suojat jalkaan, liu’uttamalla koettaen oikeat paikat. Kävin reippaasti hakemassa satulahuoneesta vielä suitset ja etsin itselleni heijastinliivin – tästä yhtälöstä voikin jo päätellä, että olimme menossa ilman satulaa maastoon. Päätin käydä pienen maastosamoilulenkin ennen päivän tunteja – halusin nimittäin tehdä tänään jotakin spesiaalia hoitohevoseni kanssa. Hevosen, jonka hoitajana olin toiminut vuoden ja ei sitä kukaan muukaan ollut hoitanut tänä aikana. Pihamaalla kapusin tuolin avulla Hyperionin lämpimään selkään. Asettelin itseni etujalkojen taakse istumaan ja taputin Hypeä kaulalle, kun se jaksoi seistä paikoillaan. Annoin ratsulleni pohkeita ja kimo trakehner lähti kävelemään verkkaisenpuoleisesti pois pihasta kohti tuttua hiekkatietä. Askeleet keinuttivat puolelta toiselle ja minä jätin kaikki tietoni koulu- ja esteratsastuksesta sekä istunnastani Seppeleen pihaan. Puskamopovaihde päälle nyt ja heti. Samoilimme metsässä rauhaisaan tahtiin. Yritin ohjata tiemme mahdollisimman paljon metsien kautta, nimittäin tuuli oli suhteellisen navakka. Hype löysien ohjien päässä vaikutti kiinnostuneelta ympäristöstään ja välillä kova tuulenhumahdus oli vähän jännä juttu. Huomasin kirjavien lehtien pyörteitä silloin, kun kävelimme leveämmällä tiellä – metsässä niitä oli poluilla ja niiden varsilla. Sekametsä oli koruton ilmestys alastomine tai vähintään puolialastomine puineen, lukuun ottamatta komeita havupuita. Lehtikuuset olivat kylläkin jo pudottaneet keltaiset neulasensa miltei kokonaan. Vaikka tuuli oli kylmä, minua ei palellut – allani taapertava hevonen hohkui lämpöä minuunkin asti. Halusin keskittyä vain tähän hetkeen, taas – kaikki muu turha oli suljettava mielestä pois, olihan tämä päivä minun ja Hypen. Meidän kahden, yhdessä. Leveämmälle tielle päästyämme pyysin Hypeltä ravia. Ensin tahti meinasi olla turhan nopea, mutta puolipidätteiden avulla sain hevosen rauhoittumaan ja tahti tasaantui. Hymyni oli korvissa koko ajan – vatsanpohjassa oli mukava tunne, mutta se ei kuitenkaan ollut jännitys. Pompin ratsuni selässä ensin melkoisesti, mutta sain kuitenkin hetken hyppimisen jälkeen ravin tahdista kiinni ja rentouduin, jolloin pomppuisuus hävisi. Kumipallona selässäs pompin vaan..? Valmistelin Hypen puolipidätteillä laukannostoon ja annoin laukkapohkeet muutaman äänekkään maiskautuksen kera. Traksu siirtyi pienen ilonpukin kautta laukkaan ja minä nojauduin eteenpäin, antaen hevoselle tilaa laukata allani. Sydämeni hakkasi lujempaa, kun kiidimme pitkin pöllyävää tietä. Tunsin sadepisaroita naamallani ja pian pienistä sadepisaroista alkoi kehkeytyä koko ajan kovempi sade. Painoin pohkeet tiukemmin Hypen kylkiin ja kannustin sitä laukkaamaan. Hevonen teki kaiken, mitä pyysin ja vaikka alkoikin sataa, en voinut muuta kuin hymyillä. Tässä se oli – elämäni hevonen. Toteutunut unelma. ”Laukataan kotiin”, kuiskasin Hypelle. ”Oot rakas.” T H I R T Y - S E V E N T H
|
|
|
Post by Britta on Oct 26, 2013 18:04:02 GMT 2
Halloween 27. lokakuuta 2013 Puudeli & lellipentuprinsessa, toisin sanoen Hype & Britta Jos haluat nähdä kuvan ilman taustaa, klikkaa tästä.T H I R T Y - E I G H T
|
|
|
Post by Britta on Dec 6, 2013 15:20:34 GMT 2
Syksyn viimeiset hetket 25. marraskuuta 2013 Kylmä syyspuhuri puhalsi ilkeästi tuulitakkini läpi heti, kun astuin autosta ulos. Pudistin päätäni armottomalle tuulelle ja siirryin etupenkin ovelta takapenkin samanlaiselle, avaten sen rivakasti. Hapuilin käsiini mustan kepin, haravanvarren, ja vedin koko kapisuksen ulos auton takapenkiltä. Kiitin äitiäni kyydistä ja paiskasin auton oven kiinni, ilmeisesti äidin mielestä taas liian lujaa, kun hän minua tuimasti katsoi. Vedin virneen huulilleni ja vilkutin vielä jäähyväisiksi, ennen kuin suuntasin sisälle talliin haravan kanssa. Karsinat olivat tyhjillään, joten kaikki hevoset olivat ulkona. Itse olin päättänyt antaa Hypelle täksi päiväksi vapaan, koska oma kiinnostukseni ei ollut huipussaan mitään asiaa kohtaan. Muutenkin tänään pidettäisiin syystalkoot, joissa pääsisimme ilmeisesti haravoimaan pihaa ja tekemään muuta pikkuhommaa. Eihän niihinkään olisi kai pakko ollut osallistua, mutta itse koin velvollisuudekseni tehdä hommia tallilla, kun olin kuitenkin hoitaja. Portaikon askelmat valittivat jalkojeni alla, kun taitoin matkaani yläkertaan. Huokaisin syvään, pää tyhjänä. Päästyäni välitilaan jätin haravan nojaamaan kaappiani vasten ja itse hain kiintopisteen katseelleni olohuoneen ovesta. Näkökenttäni sumeni, maailma katosi ympäriltäni ja minä uppouduin ajatuksiini. ”Britta!” Säpsähdin huutoon ja näkö palautui salamannopeasti takaisin teräväksi, vaikka mieli tulikin perässä. ”Mitä sä siinä seisot?” Käännyin ympäri ja näin tutut kasvot. Blondi poika nojasi seinään, virne naamallaan. Huokaisin helpotuksesta, ja samaan aikaan käsi siirtyi huomaamatta sydämen päälle. ”Ei tuollalailla saa säikytellä!” älähdin, korjaamalla kuitenkin pian itselleni asiallisemman ilmeen. ”Mietin syntyjä syviä.” Robert kohotti kulmaansa ja nousi nojasta seisomaan normaalisti pystyyn. Poika käveli luokseni, vilkaisten sivusilmällä haravaa kaappini luona. ”Sinäkinkö meinasit haravaa heiluttaa?” Nyökkäsin päätäni, luoden tämän jälkeen Robertiin kysyvän katseen. Blondin lauseesta tulkitsin, että hän joko haravoisi tai sitten ei todellakaan haravoisi. Itse veikkasin jälkimmäistä. ”Mitä sinä sitten meinasit tehdä?” kysyin vielä katseeni tueksi, tarkkaillen pojan liikkeitä. ”No totta kai mä haravoin, et kai luullut jotain muuta? Et luottanu siihen, että minäkin haravoisin.” Kohotin kulmiani ja ootko tosissas-ilme napsahti päälle, mutta päästin kuitenkin naurun kumpuamaan sisältäni. ”Tuus nyt, mennään olohuoneeseen jututtamaan muita hoitajia ennen talkoita”, Robert sanoi tuuppien minua oleskeluhuoneen suuntaan. Ahtauduimme Robertin kanssa jo ennestään täpötäydelle sohvalle Ilonan, Jennyn ja Inkerin viereen. Huoneessa tuoksui kahvi, enkä minäkään malttanut olla tilaamatta yhtä kupposta kahvinkeittimen vieressä hääräävältä Odelielta. Nainen kaatoi juomaa mukiin ja kiikutti sen minulle. Kiitin Odea ja painoin huuleni kiinni kuppiin, kallistaen sitä niin, että mustaa myrkkyä valui kurkkuuni. Lämpö valtasi minut, enkä edes muistanut sään kylmyyttä. Särvittyäni kahvini loppuun yhdyin muiden keskusteluun, josta olin kahvinlitkimisen ajan ollut täysin sivussa. Monet valittelivat syksyä, ja minustakin tuntui, että talvi saisi jo kohta alkaa tulemaan. Jotkut taas kertoilivat tarinoita viimeisimmistä tuntilaisista – varsinkin ponitytöt olivat saaneet taas kestää melkoista myllytystä, mutta kuuleman mukaan olivat selvinneet siitä asiallisesti. Hoitajahan on myöskin asiakaspalvelija, siitä faktasta ei pääse minnekään. ”Mä kyllä ootan jo aattoratsastusta”, Simona haaveili. ”Se tulee olemaan mun ensimmäinen!” ”Mulle toinen, ja voi että kun se on ihanaa!” hehkutin myös ja hymy piirtyi huulilleni pelkästä ajattelusta. Siihen olisi kuitenkin vielä paljon aikaa, ja sitä ennen minun olisi tuupattava Hypellä oikein kunnolla – se oli saanut laiskotella viimeaikoina tavallista enemmän minun osaltani, mutta joulukuusta tulisi oikea rääkkikuu – hepo aisoihin ja vaikka viimeisiin kisoihin tälle vuodelle, jos sopivat löytäisin! Siinäpä vasta tavoitetta meille, huh… Juttelun lomassa vilkaisin kelloa, joka näytti jo kohtuullisen suurta lukemaa. Käännyin katsomaan vieressäni istuvaa Robbea ja kallistin päätäni. ”Moneltako ne talkoot oikein alkaa?” kysyin ohimennen. Robert tarkisti kellon ja hätkähti. ”Joo, tuota, ne talkoot alkaa ihan just”, poika vastasi, pompaten ylös sohvalta. ”Eiköhän mennä.” Nousin ylös, mutten yhtä säpäkästi kuin blondipoika. Muillekin alkoi tulla liikettä niveliin, ja yhtenä rykelmänä rynnistimme ulos olohuoneesta alakertaan, kuin sarvikuonolauma. Kerkesin juuri ja juuri siinä mylläkässä nappaamaan haravan käteeni, mutta se oli menoa sitten. Anne seisoi pihalla kädet lanteillaan ympärillään muutama hoitaja. Meidän lössimme ahtauduttua miltei yhtä aikaa yhdestä ovesta ulos Anne naurahti, huikaten Jaakolle jotakin, mistä minä en mutinaltamme saanut selvää. ”No niin, kiva, että olette saapuneet talkoisiin”, nainen aloitti puheensa. ”Tehtävänä on ensin haravoida piha, me huolehdimme lehtien jatkokäsittelystä. Tämän jälkeen, jos ja kun innostusta riittää, siivoamme vielä tarhat.” Nyökkäyksien aalto sai bruneten naisen silmät tuikkimaan ja hän ohjeisti meidät hommiin. Minäkin kävin lehtien kimppuun mukisematta, vaikka varmasti jostakin Siperialta tuleva tuuli sai polveni tärisemään. Haravalle ominainen ääni kaikui koko tallipihalla kun raastoimme kapineilla maata. Lehdet olivat menettäneet ruskan kauneutensa, kuolleet. Masentavan hapertuneet ja käpristyneet ruskeat, keltaiset, oranssit ja punaiset lehdet muodostivat värioksennusröykkiöitä, lehtikasoja. Tarkastellessani ympäristöä en nähnyt paljoa elollista – puut olivat antaneet pois kauniit lehtensä ja nyt ne näyttivät niin karuilta. Ympäristö oli koruton, masentava. Navakka tuuli teki työstämme vaikeaa, kun se meinasi levittää kaikki lehtikasat heti, kun olimme ne saaneet haravoitua kasaan. Muutaman kerran minäkin olin turhautua ja meinasin nakata haravan nurkkaan, mutta kiltisti nielin kiukkuni ja haravoin lisää. Jaakko yritti kerätä kasat heti niiden valmistuttua, jotta tuuli ei kerkeäisi pyöritellä niitä mielensä mukaan. Onneksi ei satanut – silloin olisin kyllä jo lyönyt hanskat tiskiin monen monta kertaa. ”Viimeinen kasa!” Robert hihkaisi vierestäni. ”Tuu nyt katsomaan!” Jätin oman keskeneräisen kasani haravoineen ja menin katsomaan ihastelemaan Robsun kasaa. ”No voi kun se on kaun–” Yhtäkkiä Robert otti minusta kiinni ja kaatoi minut suoraan lehtien sekaan. En kerinnyt reagoida mitenkään, vaan sain pian tuntea, miltä tuntui, kun lehtiä hierottiin kasvoihini. Yritin rimpuloida, päästä pois, mutta Robertin ote oli tällä kertaa ihmeen tiukka eikä minun yllättyneellä hauiksellani ollut mitään sanomista. Kun yritin puhua, tai pikemminkin huutaa, ulkopuolelle kuului todennäköisesti vain epämääräistä ölinää. Ainoa asia, mitä itse kuulin, oli lehtien kahina ja Robertin räkäinen nauru. Tunsin, kuinka pojan ote hellitti ja vedin naamani ulos lehtikasan syövereistä, murhaava ilme kasvoillani. Robs vain nauroi katketakseen, osoittaen naamaani, jossa roikkui muutama avuton lehti. ”Tämä kostetaan…” mumisin ja varoittamatta hyökkäsin Robertin päälle, työntäen tämän pään vuorostaan lehtikasaan. Nyt tuli kyllä semmoinen lehtipesu, ettei ole ennen nähty! Viimeinen syksytarina, Eetun tarinaan päivämäärän ja tapahtuman osalta pohjautuen.T H I R T Y - N I N T H
|
|
|
Post by Britta on Dec 6, 2013 15:59:20 GMT 2
|
|