|
Post by Karoliina on Nov 4, 2008 19:41:53 GMT 2
04.11.08. Sydänten särkijä
Tämä oli taas niitä päiviä, kun mieleni oli maassa ja elämä jäi varjoisalle puolelle. Turhaantuneena kippasin lannat lantalaan, ja palasin sateisesta ilmasta sisälle. Vettä valuvana käppäilin satulahuoneeseen, jossa nappasin Aksun kamat mukaani. Sitten vain tallustelin turhaantuneena arkipäivään ponin karsinalle.
Tietysti aivoton tallimestarimme ei ollut käynnyt hakemassa hevosia sisälle. Koppasin riimunnarun käteeni, kätkeydyin takkini syöväreihin ja ampaisin tiheään sateeseen. Koko tallipiha oli muuttunnut hetkessä velliksi, kun kävelin kohti ponitarhaa. Onneksi elukat olivat tunnetusti viisaita, ja värjöttelivät toisiaan vasten portilla.
- Muut jää tänne, meikä nappaa Aksun mukaan, murahdin konkkaronkalle, jotka tunkivat märkiä päitään vasten minua. Sieppasin Aksun narun päähän, ja hätistelin pettyneet ponit kauemmas. Siiri osoitti mieltään, ja laukkasi hiukan kauemmas - mutaisten jalkojensa kanssa.
Pihisin kiukusta, kun Aksu pomppi karkuun vesiletkusta tursuavaa vettä. Parin ärräpään, kiivaan sanattelun ja parin uhkailun jälkeen oli poni vihdoin mudasta puhdas. Riepottelin Aksun perässäni sen karsinalle, jossa sidoin sen kiinni. Vedin hikiivilalla suurimmat vedet pois, ja harjasin ponin pika pikaa.
Aksu kulki allani reippain mielin, kun sade rummutti maneesin kattoa. Kentällä komeili pari ristikkoa ja pystyä, jotka Anne oli jättännyt estetunnin jälkeen. Siispä päätin tänään hiukan hypätä. Keräsin ohjat, ja patistin ponin raviin. Aksu singahti matkaan, ja pomppi omia ravi-jänisloikka-pomppu-sekoituksiaan ympäri ämpäri.
- Saatana sun kanssa!, kiljahdin, kiskaisten ponin takaisin otteeseeni. Loukaantuneena kovemmasta käsittelystä poni päästi ylheän pärskähdyksen, ja loikkasi sivulle. Yllätyksen seurauksena mätkähdin maneesin pohjalle.
- Perkele! Nitistän sut, kun saan sut käsiini, kiljuin, Aksun ravatessa poispäin raivoavasta hirviöstä.
- Älä luulekkaan, et pääse karkuun, kiivahdin, kun olin päässyt tolpilleni. Poni kipitti vaudilla katsomon puolelta maneesin ovelle. Omg, olin unohtanut sen rakosalle! Viisaana welshinä Aksu vain hörähti päättäväisen 'moikka, ei tuu ikävä' kommentin, ja työnsi ovea enemmän auki. Ennen kuin kerkesin sanoa mitään, se oli kadonnut märkään, sateiseen ja pimeään ilmaan.
Kiroillen harpoin pihan poikki talliin. Repäisin oven voimalla auki, ja astuin litimärkänä sisälle.
- Se saatanan poni meni ja karkasi. Alkaa olla mitta täysi!, kiivahdin, huomatessani Annen vähän matkan päässä. - Kuka?, nainen kysyi, näyttäen hämmästyneeltä. Pian joka paiaksta kuului pieniä nauruntyrskähdyksiä ja hekotusta. Mulkaisin ympärilleni, ja tiesin hyvin mistä se johtui. Vettä valuva hoitaja, jonka poni laukkaili ties missä.
- Aa. Aksupa tietysti, Anne älysi pian. - Meneppäs etsimään sitä, niin tulen perässä, nainen touhotti, ja hävisi toimistoo. Tuskinpa, ajattelin kulkiessani sateessa ristiin rastiin.
- Siellä!, huudahdin, kun näin rautiaankimon hoidokkini puun alla. Eipäs se päässyt kauas. Taisi olla sade liikaa meidän pienelle karkurille.
- Tuuhhan nyt, hellyin hiukan ponille, tarttuessani sen ohjiin. Nähdessäni hämärässä sen märän olemuksen, tajusin kaiken. Kasvoni suli hymyyn, kun katsoin vieressä seisovaa, litimärkää welshiä.
- Älä mökötä. Oot aina se, jolle vähiten huudan, kuiskasin ponille. - Mun pieni sydämmen sulattaja, tokaisin. - Ja välillä sydänten särkijä.
[Pierupäinen tarina xD] [69HM]
|
|
|
Post by Karoliina on Nov 6, 2008 18:57:32 GMT 2
06.11.08. Pienen pojan elämää
Laskin teekuppini pöydälle, ja nousin pystyyn. Muutama muukin hoitaja vietti sateista päiväänsä Seppeleen yläkerrassa. Osa lehtiä präläillen, osa ikkunasta ulos töllöttäen.
- Mihin Karo aikoo tänään mennä?, Jossu kysäisi, viskatessaan kuuluvalla äänellä tavaroitaan lokerikkoonsa. - Hmm.. Varmaan maneesiin Aksuliinin kanssa. Koulua, tokaisin takaisin, vilkaisten metelin suuntaan. - Miten olisi, kelpaisikos seura? Hillan kanssa tultais, Jossu sanoi, väläyttäen sädehtivän hymyn. - Kaksin aina kaunihimpi, virnistin, ja läksin kohti rappusia. - Nähdään puolen tunnin kuluttua sielä, Jossu huudahti, ennen kuin katosin näkyvistä.
Pieni, kurainen poni seisoi silmät tuikkien minua vastassa karsinan ovella. hymyillen aukaisin oven, yrittäen estellä innokkaan welshin tuloa ulos karsinasta.
- Pysytään kuules ihan vaan täällä, sanoin, työntäen Aksua hellästi taaksepäin. Raskaasti huokaisten poni siirtyi sivummalle, tehden tilaa minulle ja sen omille kamoille. Satulan tosin olin jättännyt satulahuoneeseen, sillä ajattelin kokeilla mennä pojalla hiukan uudempaa menoa.
Harjattuani itseni hikeen asti, kiilsi Akseli puhtauttaan. Kädet puuskassa, jalat haarallaan, tarkkailin ponin ulkoista olomuotoa. Harja liukui väsyneesti sen kaulaa pitkin, ja takajalka lepäsi rennosti. Äsken innosta tuikkinneet silmät olivat vaihtuneet väsyneen ponin olomuotoon. Karva kiilsi tallin valojen seassa, muuten ponin tuhistessa tyytyväisenä kaikkeen.
- Pikku mussukka, kuiskasin, suukottaen welshin otsaa. Ahmatti - jolla nimellä ruunaa joskus huvin ja vaihtelun vuoksi kutsuin - päästi matalan ja möreän hörähdyksen. Tirskahtaen sieppasin suitset käteeni, ja ryhdyin varustamaan Aksua.
Pian Poni seisoi valmiina ratsastaja vierellään käytävällä. Hilla vitkutteli Jossun kanssa parhaansa mukaan, eikä aikonnut luovuttaa.
- Hildukkainen! Nyt soo, ja rauha, Jossu sanoi päättäväisesti, ja tyynytteli hermoheikkoa issikkaa. Pian kimo poni oli kiltisti aloillaan, ja lähdimme puikkelehtimaan sateen läpi maneesille.
Aksu, joka ei pitännyt siitä että ratsastaja pomppi sen ympärillä yrittäen päästä selkään, hermostui entistä enemmän. Ruuna pärskähti, ja loikkasi nopeasti sivulle. Muksahdin maneesin pohjalle, roikkuen ohjissa. Jossun huulilta karkasi naurunpyrähdys.
- Aaaksu! Soo nyt, määräsin rautiaankimoa tiukasti, kun nousin pystyyn. Jossu istui jo tukevasti oman, steppailevan issikkansa selässä, ja seuraili tapahtumaa. Pian sain itseni Aksun selkään, ja pääsimme aloittamaan.
Kerätessä ohjia, welsh singahti kiitoravia vastaantulevaan kulmaan.
- Kirottu poni, mumahdin hiljakseen, roikkuessani sen harjassa. Äkkijarrutus, ja lensin komeasti melkein seinään.
- Ei näköjään onnistu, Josefiina naureskeli, pidätellen hermostunutta Hillaa. Issikka säikkyi hiukan minun ja Aksun toilailua, mutta Jossu piti sen hyvin aisoissa.
- Joo, todella munaus, mutisin, syljeskellen hiekkaa suusani. Aksu katseli vierestä, kun ponnistin itseni ponin selkään. Nytpä se saisi hiukan rääkkiä, ja näkisi samalla mitä on aito tuska.
Väänsin vastaan tappelevan ponin voltille silmät sumeina. Aksu oli osoittautunut oikeaksi juntiksi, joten olin päättännyt sen vain kaahottaa ympäriinsä ja nauttia elämästään. Mutta en ymmärtänyt, miksi se niin pahasti väänsi vastaan voltilla?
- Liiku, liiku LIIKU!, sihisin hampaideni välistä, pamauttaen pohkeet tuhannenviidensadannenkahdenkymmenenyhdeksännen kerran sen kylkiin. Aksu inahti, ja syöksyi matkaan. Kiva. Nyt saisi riittää...
Puolisen tunnin jälkeen raahasin Aksun Jossun ja Hillan perässä talliin. Koko ratsastus oli sisältänyt vain vastaanhangoittelua ja pukkeja. Ja tippumisia oli tullut viitisentoista. Melkein.
Nopeasti hoidin Aksun kuntoon, ennen kuin huikkasin sille heipat. Isän auto kaarsi juuri Seppeleen pihaan, johon loikkasin väsyneesti, mutta tyytyväisenä.
[Joku random...]
70HM!
|
|
|
Post by Karoliina on Nov 7, 2008 16:54:03 GMT 2
07.11.08. Tunnemmeko toisiamme ollenkaan?Vaimea ja kylmä tuuli pyyhälsi reittejään, kun napsautin riimunnarun kiinni Aksun riimuun. Poni vaikutti apealta, eikä lainkaan tyytyväiseltä. - Mikä on?, kuiskasin, painautuessani welshin kaulaa vasten. Hiljaisuus. Vain Aksun ja minun hengityksemme tiheä ääni kantautui ilmassa. Muuten oli hiljaista. Pian Aksu nykäisi päätään sivummalle, ja näytti kun poni häpeäisi jotakin. Ei, ei se siltä näyttännyt. Näytti kun se itkisi. - Aksu..., kuiskasin tuuleen, ennen kuin painauduin tiiviimmin sen kaulaa vasten. Seisoimme kahdestaan tarhan portilla, valmiina lähtemään maastoon. Jokin tosin sai minut jäämään tähän hetkeen. En pystynnyt laskemaan katsettani irti rautiaankimosta, joka näytti itkevän. Sen silmät kiilsivät, ennen kuin se painoi ne tiukasti kiinni. Hitaasti kuljimme kohti metsäaukiota, joka oli tuttu kummallekkin. Vierelläni kulkeva Aksu ei vaikuttanut normaalilta. Tuntui, kun se olisi ollut vieras, taivaasta pudonnut esine. En saannut mitään kontaktia siihen. Olin kuin ilmaa, jota se ei huomannut. Mielessäni synkkeni. Oliko joku muu viennyt Aksun elämänilon? Enkö enään kelvannut sen hoitajaksi? Oliko joku tuntilaisista sykähdyttännyt ponin mieltä? Enään en kelpaisi sille. - Aksu, muodostin rakkaan nimen huulilleni. Welsh laski apeasti päänsä kohti maata, kun kuljimme pitkin polkua tuttua paikkaa kohti. Kävelin aukiolle murheissani, vierellä apea, ja tuntematon poni. Li'utin kättäni rautiaankimon harjaa pitkin, ennen kuin se nykäisi päänsä käteni alta. Kyyneleet kihosivat silmiini. Se oli selvää. En kelvannut sille enään. Joku muu oli Aksulle tärkeämpi. Murheissani laskeuduin kyykkyyn, pidellen tiukasti riimunnarusta kiinni. Taas. Poni nykäisi päätään kauemmas, aivan kuin se ei olisi halunnut katsoa minuun. Sen otsatukka valui raskaasti silmille, peittäen kokonaan katsekontaktin. - Älä jätä, sanoin hiljaa, äänessä itkuinen sävy. Vaikka mitä kaikkea olimme kerenneet kokea. Eilenkin oli tullut täyteen seitsemänneskymmenes kerta, kun olin ruunaa tervehtinyt. Aina sen lempeä katse oli näkemisen ja vaivan arvoinen. Enään en tiennyt, mistä pitää kiinni ja mistä päästää irti. Pyyhkäisin poskille tipahtaneet kyyneleet hupparini hihaan, ennen kuin jatkoin muistelua. Muistin sen, kun Aksu oli aina annettu jollekkin muulle tuntilaiselle kuin minulle. Mustasukkaisuus oli kihonnut koko ruumiiseeni, kun olin tunnin ajan tuijottanut toisen hevosen selästä rakasta, ja tärkeää ponia. - Hän päälläsi lepää ja ylempää katsoo sua Miltä se tuntuu, kun sinä ohitat hänen katseen ja katosta etsit mua?, huuliltani karkasi laulun kertosäe. Siinä olivat juuri tähän tilanteeseen sopivat sanat, jotka saivat herkistymään. Samassa Aksu pärskähti vaimeasti, käänsi hiljaa päänsä minua kohti ja avasi silmänsä auki. - Taivaanrantaa maalaamaan, Luomaan harmaasta purppuraa He lähtivät etsimään onneaan Ja löysivät tavallaan Erottamattomat, sitä he ovat Onnelliset, onnettomat He taivaanrantaa maalaavat, tällä kertaa minulta pääsi Kaija Koon - Erottomattomat, biisin kerttis. Kasvoilleni kohosi vaimea hymy, kun tuijotin ponin suloisiin silmiin. Kevyesti edessäni seisova poni kallisti päätään, ja hönkäisi lämmintä ilmaa. Äksen ympärilläni ollut musta maisema vaihtui kirkkaan syksyiseen väriin. Aksu hönkäili lämmintä ilmaa sieraimistaan, kun minä tapitin sitä suoraan silmiin. Hetki oli ikimuistoinen. Syötävän suloinen welsh seisoi edessäni, valmiina näyttämään tunteensa. Samassa puhalsin kevyesti sen sieraimiin, saaden vastatuulta. Aksun lämmin hengitys lemahti kasvoilleni, saaden minut hymyilemään. - Rakas, kuiskasin, tuulen pyyhältäessä ympärillämme. Lehdet tanssivat piirissä, aivan kuin olisivat ylistäneet uutta suhdettamme. Tosin, vierelläni oli aina taivaltanut se sama, vanha Aksuni. Ikuisesti. Se muuttuu hengestä aineeksi sinun vereksi ja lihaksi Näkymättömästä näkyväksi se muuttuu sinuksi Se on vuori – ilmaa, jota on helppo hengittää Se on salaisuus, jonka lisäksesi vain yksi tietääKaija Koon biisi raikasi iloisesti keskellä metsää. Se kuului suustani. Välillä harmaasta muistikuvastani visersin Kaija Koon parhaimpien biisejen kerttiksiä. Ne olivat herkkiä, ja tunteet kuohuivat helposti. - Minun poika, suputin Aksun korvaan, sen heilauttaessa päätään kasvojeni viereen. hetkessä sametinpehmeä turpa makasi kevyesti poskellani, ja sieltä pölähti lämmin ja suloinen hengitys. Revähdin pian hihittämään, sillä ponin turpakarvat kutittivat ikävästi nenääni. - Miksi sinä mökötit?, kysyin, kun hihitys oli laantunnut. Aksu vastasi siiehn omalla, tutulla hörähdyksellä. 'Olin apea. Siinä se' tuntui, kun ruuna olisi sanonnut. - Oot aina se, joka on mun rakas, suputin ruunalle, päräyttäen taas ilmoille erään Kaija Koon biisin kertosäkeistä. [71HM] [Tarinassa esiintyi siis Kaija Koon Erottomattomat, Olen nähnyt Rakkauden ja Milta se tuntuu? - biisien kertosäkeet ]
|
|
|
Post by Karoliina on Nov 9, 2008 13:54:33 GMT 2
09.11.08. Aksun elämääKyyhötin taas uudessa karsinassa. Anne oli taas järjestellyt karsinapaikkoja, ja olin päätynnyt Hillan vanhaan karsinaan. Neidit olivat nyt siis aitassa, enkä päässyt laisinkaan hirnumaan heille tervehdyksiä. Siispä tyydyin vain odottamaan, että Karo saapuisi tallille. Tunti vierähti ennen kuin Jaakkokin könysi rehulaan. Odotin muiden kanssa, ennen kuin eväät saapuivat ruokaukuppeihin. Nälkäisenä hyökkäsin mössöjen kimppuun, ja söin ahnaasti ruuat mahaani. Ja odotus jatkui. Pian talliin alkoi virrata pieni ryhmä hoitajia. Näin heidän joukossaan Karoliinankin. Jos olisin osannut puhua, olisin huutannut tytön heti luokseni. - Tuu tänne! Haluun ulos ja purkamaan energiaa, huudahdin, vaikka tiesin että kukaan ihmisistä olisi kuullut sitä. Tosin kaikki nelijalkaiset ystäväni ymmärsivät, ja käskivät hiljentymään. - Ateria on kesken!, kuului jostakin suunnalta. Hiljakseen lampsin karsinan perälle, ja odotin että Karo saapuisi. Pian mustatukkainen tyttö pelmahti ovelle, ja tervehti minua ystävällisesti. - Moi poika, Mitäs tänne kuuluu?, karo lausahti tapansa mukaan, ja taputti kaulaani. Hörähdin pehmeästi takaisin, ja puhalsin lämmintä ilmaa tämän kasvoille. - Hassu ponimus. Mennäänkös ulos, ja sitten siitä treenaamaan esteitä? Oon ilmoittanut meidät Seppeleessä järkättäviin kisoihin. Ei kuitenkaan hätää treenaamisen suhteen, sillä ne ovat vasta talvea lähempänä, tyttö paapatti, ennen kuin häivisi paikalta. Kai hakemaan harjojani ja varusteita. Pian seisoskelin Pikun ja Pellan kanssa laitumella, kun Karo sanoi siivoavansa kotini. - Pella! Miksi olette niin kaukana? Siis sielä aitassa?, kysyin yllättäen tammalta. - Mistä minä tiedän. Sielä on kai niin hyvä kertoilla tyttöjen juttuja, Pella vastasi, ja jatkoi laiduntamista. - Äh, ei teitä kukaan ymmärrä, Pikku kiirehti sanomaan, ja katsahti hiirakkoon ystäväämme. - Ja pah, tämä vain tuhahti, ja jatkoi syömistä. Huokaisin raskaasti, ja tyydyin vain nauttimaan maittavasta ateriasta. Pian seisoin maneesissa satula ja suitset päälläni. Karo punnersi itsensä selkääni, kiristi vyötä ahdistavasti reiällä ja painoi pohkeet kylkiini. Nytkähdin liikkeelle, suunistaen vaistomaisesti uralle. Katselin innoissani ohitse vilahtelevia esteitä, enenn kuin keskityin kävelemiseen. - Pikku kullanmuru, Karo sanoi, ja taputti kaulaani. Pian ravasimme tahdikkaasti uralla, kunnes Karo ohjasi minut puomi rivistölle. Taidokkaasti selviydyin haasteesta, joka toistui monen monta kertaa. Milloin hypätäään! Pian koitti aika, jolloin Karoliina antoi laukkapohkeet. Ampaisin matkaan, kun tyttö ohjasi minut suoraan ristikolle. Ketterästi ponnistin sen ylitse. Ahaa! Sini-valkoinen pysty. Hoplaa! Helppoa kuin karsinan likaaminen. - Hienoa, Karoliina sanoi, ja ohjasi minut kohti hiukan korkeampaa estettä. Yli, ristikko, yli, pysty, yli... Tätä rataa jatkoimme, ennen kuin siirryimme raviin. Hikisenä mutta tyytyväisenä ravasin uralla, ja nautin tästä hetkestä. ~~Tällänen tuli tällä kertaa ~~
|
|
|
Post by Karoliina on Nov 10, 2008 19:16:42 GMT 2
10.11.08. Pieni ja mitätön?
Jaakko oli siivonnut juuri karsinat, kun saavuin tallille. Konimuksetkin laidunsivat tyytyväisinä laidunruohoa napoihinsa. Nopeasti vedin keuhkot täyteen hevosen ja heinän hajuista ilmaa, ennen kuin suoriuduin oleskeluhuoneeseen.
Nana ja Sastu kikattelivat äänekkäästi ja tökkivät toisiaan vuoronperään. Hiljakseen vaihdoin ratsastuskamat päälleni, ja nappasin lasin kaapista. Täytin sen vedellä, ja seurailin oleskeluhuoneessa istuvien hoitajien toimia. Jossu selaili Hevoshullua, Nana ja Sastu kikattelivat, Wear löhösi sohvalla pääkipua valittaen ja Carkki näpräsi puhelintaan kieli solmussa.
- Krhm, rykäisin, kun kukaan ei ollut huomannut tähän mennessä tuloani. - Iihk! Kuka se siellä?, Carkki kiljaisi, ja oli vähällä tiputtaa kännykkänsä lattialle. - Minä, mumahdin takaisin, ja laski lasin tiskipöydälle. Wear oli noussut istumaan, ja Nana tapitti minua.
- Ohhoh! Eipä huomattu sua, Wear lausahti, ja lösähti makaamaan uudestaan sohvalle. - Kukapa ei, sanoin hiljaa, niin ettei kukaan kuullut. - Liity mukaan, Nana vinkkasi, ja tökkäsi leikkisästi Sastua mahaan. - Äeh!, tämä ulvahti, ja pian oleskeluhuone täyttyi kikatuksesta ja ulvahtelusta. - Ei kiitos, meen mielummin alas, kuiskasin itselleni, ja läksin pois päin. Huomasin kyllä, ettei kukaan kiinnittänyt lähtööni minkään laisia merkkejä. Jossu vain ynähti jotain sekalaista, kun ovi pamahti perässäni kiinni.
Hakiessani Aksua laitumelta, tunsin itseni pieneksi ja mitättömäksi. Olin seurannut tallissa parveilevan hoitaja joukon menoa, eikä kukaan ollut edes moikannut minua.
- No, kaipa on parempi olla mitätön, huokaisin, ja heiluttelin riimunnarun päätä edes taas. Pian saavuin ponilaitumen portille, ja seurailin hetken hevosten menoa.
- Aksuu. Tuu tänne, huutelin ruunaa, mutta en saannut vastausta. Welsh vain laidunsi Pikun kanssa kylkikyljessä, välittämättä huudoistani ja kutumayritykistäni.
- Anti olla. Unohda säkin mut vaan, parempi niin, ärähdin itsekseni, ja puikkelehdin aitojen välistä laitumelle. Lähestyessäni ponivaljakkoa, Aksu kohotti päänsä ylös.
- Vihdoin saan jotlakin edes vilkaisun, huokaisin helpotuksesta, ja nappasin ruunan narun päähän. 'Sori, en tarkottanut sillä mitään. Halusin vain katsoa, kuka lähestyy meitä' aivan kuin rautiaankimo olisi sanonnut näin. Murheen murtamana talutin ponin perässäni talliin, jossa oli alkannut pahin tunti aika.
Aksu meni ainakin kahdella tunnilla, ja vieläpä putkeen. Olisin mielelläni halunnut lähteä ruunan kanssa maastoon, mutta eipä se sitten käynnyt. Muutenkin Anne oli varoitellut maastossa liikkuvista susista, mutta eihän niitä päivisin liiku? Harjaisn ruunan ripeästi, ja iskin kamat sille. Pian pieni, noin 10-vuotias tyttö saapui karsinan ovelle.
- Moi. Sä meet varmaan tällä?, kysyin, kun ojensin ohjat tytölle. - Joo. Kiitos kun varustit sen. Itse en oikeen vielä osaa, lettipäinen tyttö sanoi, ja hymyili. - Noniin. Sun pitää varmaan mennä. Moikka, muistutin tyttöä, joka katseli Aksua haaveilevasti. - Aaa. Niin joo, moikka, tämä sanoi, ennen kuin kiirehti jonon hännille. - No nyt olin ainakin hetken iso ja huomattava, naurahdin, lähtiessäni kulkemaan tallia pitkin.
~Karo~
|
|
|
Post by Karoliina on Nov 11, 2008 16:48:25 GMT 2
Abbyn the riimunnaru koulutuntiJooh, tässä tämänpäivän hoitomerkintä [73HM]
|
|
|
Post by Karoliina on Nov 12, 2008 19:06:34 GMT 2
12.11.08. KeskiviikkoYlhäältä päin tehty [74HM]
|
|
|
Post by Karoliina on Nov 14, 2008 18:39:42 GMT 2
14.11.08. Rakkaus on kovaa
Pujotin uuden, vasta ostetun riimun Aksun päähän. Ruuna pyöritteli hetken päätään, ennen kuin hyväksyi puhtaan, karvariimun päähänsä. Musta riimu näytti hiukan oudolta rautiaankimon päässä, kuin vanha, haalistunut, sininen riimu sen päässä.
- Noniin! Mennäänkö sisälle, alkaa olla aika kylmä, mutisin hiljakseen, ja tartuin ponin riimutsa kiinni. Aksu vain hörähti, kun astelimme laitumen portista ulos.
Aksu menisi ainakin kahdella tunnilla, toinen olisi este ja toinen aivan pienten pirpanoiden tunti. Huokaisten li'utin käteni ponin kaulaa pitkin, antaen sen hamuta itsekseen lenkkareideni kärkiä. Hymyillen taputin ruunaa kaulalle, ennen kuin häivyin hakemaan satulahuoneesta sen kamoja.
Harjatessani Aksua, ajattelin tapani mukaan meidän kahden yhteisiä hetkiä. Huokaisin raskaasti, aina kuin joku erittäin koskettava muisto pisti sydäntäni.
- Rakkaus on kovaa, kuiskasin hiljakseen, ja lopetin harjauksen. Aksu, joka oli nauttinnut harjauksesta silmät ummessa, kohotti päänsä ylös ja katsahti minua hämillään. 'Harjaa, ja nopeesti!' Hymyillen jatkoin harjausta, ja hyräilin vaisusti biisejä vuoronperään.
- Tiesitkö, että oot sisukas pakkaus?, kysäsin ponilta, kun se seisoi edessäni varustettuna varttia vaille kaksi, ennen tuntia.
Aksu vain pärskähti, ja katsoa tapitti minua suoraan silmiin. Astuin aivan ponin vierelle, ja suljin sen pään käsieni väliin. Welshin kuuma hengitys tunkeutui tumppujeni läpi, ja kuljetti kuumia väristyksiä pitkin selkääni. Huokaisin raskaasti, ja päästin ponin pään vapaaksi. Poni ihmetteli, mihin lämmin käsisyli oli hävinnyt, ja huokaisi hiljaa.
- Pikkunen kultakimpale. Oot aina mun, eikä kukaan ryöstä sua multa, kuiskasin Aksun korvaan, ennen kuin puhalsin suoraan ponin sieraimiin. Sain lämpimää vastakaikua, joka tuntui uskomattomalta! Vieressäni seisoi maailman paras poni, joka uskalsi näyttää samalla lailla tunteensa minulle, kuin minä sille.
- Nyt sun täytyy mennä. Meen ylös, ja teen läksyt. Sitten nähdään, kun tuntisi loppuu, mutisin ponille, ja luovutin sen pienelle tytölle. Hymyillen seurasin Aksun lyllerrystä ulos tallista, ja kipusin sitten ylös läksyjen kimppuun.
(75HM)
|
|
|
Post by Karoliina on Nov 15, 2008 17:43:26 GMT 2
15.11.08. Aksun ja hiiren yhteisiä ajatuksia[76HM]
|
|
|
Post by Karoliina on Nov 16, 2008 15:16:07 GMT 2
16.11.08. KarkumatkaJoo, karkuun läks. Luntakin tuli taivaalta, xD [77HM]
|
|
|
Post by Karoliina on Nov 17, 2008 19:48:20 GMT 2
17.11.08. Mörrimöykky metikössä.
- Sooh. Ette te tuu tänne ollenkaan. Pois!, hätistelin Pellaa ja Pikkua, jotka änkesivät aivan minua vasten. Puristuksissa työnsin ensin kimon Pikun kauemmas, kunnes näin jo Siirin ja Pampun tulossa portille päin.
- Ääh! Jättäkää mut rauhaan, inahdin, ja yritin päästä niin Aksun kuin muidenkin ponejen keskeltä pois. Ehei! Nämä kopukat vain tunkeutuivat ihan kylkeeni kiinni, ja tuuppivat toisiaan. Aksu alkoi närkästyä, ja pyöri ympyrää paikallaan. Riimunnaru alkoi kieppumaan kädessäni hullun lailla, ennen kuin poni jo kiersi meitä kaikkia kolmea. Samassa naru tuuppasi minua jalkoihin, ja kaatua mätkähdin aivan Pellan kavioiden juureen.
- Samperi! Nyt vittuun siitä, kuin olisitte jo! Muuten teen teistä jokaisesta meetvurstia, karjahdin, ja raivokkaasti puhkuen nousin tolpilleni. Ei vieläkään mitään. Pikku työnsi edelleen ohitseni, ja oli vähällä luikahtaa portista ulos. Nyt oli Pampu ja Siirikin joukossamme. 'Tää on kivaa! Tulkaa muutkin' Siiri hirnahteli, ja alkoi innokkaasti näykkimään Aksua kohti.
- Oikeesti! Antakaa armoa, vai haluatteko itse kostoa?, mumahdin, ja jatkoin edelleen ponien tuuppimista ympäriltäni. Pikku tunkaisi jo päänsä portista ulos, mutta sihisten kiskoin ponin riimusta kiinni pitäen takaisinpäin.
- Auttakaa! Jossu, Wear! Anne tai Jaakko. Oikeesti, puristun tänne kohta!, kiljuin, niin kovaa kuin kurkustani lähti. Pikku ja Pella kavahtivat hiukan taaksepäin, mutta palaisvat edelleen makupalojen ja karkuun lähtemisen toivossa. Pian tallista kurkisti Jossun ja Annen naamat, jotka olivat ihanaa nähtävää.
- Karo! Mitä himputtia sä duunaat?, Josefiina kysäisi, ja putkahti kokonaan esille. Hymähdin vain vastaukseksi, ja yritin suojella edelleen itseäni muussaantumiselta.
- Alkakaa tulla auttamaan! Nää on ollu ihan joka minutti yrittämässä karkuunkin jo!, parahdin, ja tuuppaisin Siirin kauemmas. Poni vain närkästyi, ja hyökkäsi heti vierelleni. Pella änkesi huomaamattomasti portista ulos, ja laukkasi Annea kohti.
- Noniin. Karo, kutsuhhan seuraavalla kerralla apua, jos haet Aksun tarhasta. Et näköjään pärjää näille veitikoille, Anne naurahti, ja talutti Pellan takaisin tarhaan. Kun Josefiina ja Anne saivat ponit kauemmas, huokaisin helpotuksesta.
- Uhkasin jo tehdä niistä jokaisesta meetvurstia, tokaisin, saaden Jossun tirskahtamaan. - No, jouduppas itse tollaseen pulaan, jos taskut on täynnä porkkanoita ja hevosnameja ja tarhan portti auki, tiuskaisin takaisin, mutta virnistin myös samalla tytölle hemaisevasti.
Pistin suitset päätään pyröittävän ruunan päähän, ja huokaisin helpotuksesta. Sujautin samalla parit porkkanat ja namit Aksun ruokakippoon, ja vilkaisin rauhallisesti karsinassa seisovaa rautiaankimoa.
- Sanoisitkos ensi kerralla kamuilles, että hankkisivat muulla lailla karkuun itsensä?, kysyin ponilta, ja tapitin tätä.
Aksu vain pärskähti, ja heilautti päätään. Hymähdin takaisin, ja pujotin riimun pois tämän kaulalta. Pitkästä aikaa pääsisin maastoon huoletta armaan hoitoponini kanssa, kun Anne oli poliiseille ilmoittanut metässä liikkuvista susista. Onneksi elukat olivat pysyvästi poissa, hienoa työtä! Kaviot kumisivat käytävällä, kun talutin Aksun perässäni kirpakkaan ulkoilmaan.
Punnertaessani itseäni epätoivoisilla yrityksillä Aksun selkään, talutin ponin kiven juureen ja hyppäsin sen päältä selkään. Vilkaisin vielä ponitarhan suuntaan, ja näin Pikun, Siirin ja Pampun kuikuilemassa minua.
- Älkää kattoko noin, mutisin, ja puristin pohkeet Aksun kylkiin kiinni. Monsteri-ponit, pelkäsin niitä. Leikisti.
Maisemat matelivat hiljakseen ohitse, ja koppurainen hiekka natisi AKsun kavioiden alla. Lunta oli satannut niin ja näin, mutta yhtään pysyvää hankea ei ollut Seppeleen mailla näkynnyt. Lumi, toivottavasti sitä tulisi nopeasti maahan pysyvästi.
- Kylmä. Onko sullakin?, kysyin, ja päästin hetkeksi irti ohjista. ne valahtivat löysiksi kaulalle, kun puhalsin lämmintä ilmaa paksujen tumppujen lävitse lämmittimeksi. Pakkasta oli varmaan ainakin -2. Aksu ravisti kevyesti päätään, saaden minut melkein tipahtamaan selästä. Nopeasti tarrasin ohjista kiinni, mutta samassa ruuna stoppasi siihen paikkaan.
- Lliiku, pässi. Ei sielä mitään oo, pelkäät turhaan, puhelin ruunalle, ja puristin pohkeet sen kylkiin kiinni. Aksu ei liikkunnut senttiäkään. Tuijotti vain läheistä puskaa, korvat pyörien kuin propellit. Siristelin silmiäni hämärässä, ja näin puskan heilahtavan. Susia! Ei, ei voisi olla. Nehän oli hoidettu pois täältä. Vai kuinka? Oliko ainakin yksi jäännyt metsään? Luoja, me ei haluta kuolla!
Se oli yllätys niin minullekkin, kun puskasta pomppasi esiin vanha mies, sienestyskori kädessä.
- Iiääh! Pelästyin ihan sikana, henkäisin, ja yritin pidätellä allani liikahtelevaa ruunaa. Aksu tapitti hämillään miestä, ja tämän koria.
- Anteeksi, ei ollut tarkoitus, tämä vastasi, ja tuli hiukan lähemmäs meitä. Ei kai se oo vaan murhaaja valeasussa? Muuten paukauttaisin pohkeet Aksun kylkiin, niin että niihin jäisi syvät lommot iäksi, ajattelin hätääntyneenä. Hermostumiseni tarttui oitis Aksuun, ja ruuna liikahteli levottomasti paikallaan.
- Täällä ei ihan näin hämärässä kannata sienestää, saati marjastaa. Liikkunnut susia, ja muutenkin tämä on Ratsastuskoulu Seppeleen maita, tokaisin tylysti miehelle, ja pidättelin samalla hermostunutta Aksua.
- Seiso nyt!, huuliltani karkasi, ja sanat saivat miehen säpsähtämään. - Anteeksi. Siennestän yleensä hämärällä, koska olen hiukan hämärämies. Poni on hieno, sinunko?, ryppyinen mies kysyi, ja heilautti koriaan kerran sivulle.
- O-ootko sä rosvo!? E-ei oo mun poni, hoitoponi vaan. M-meidän täytyy nyt mennä, heippa, änkytin ja käänsin Aksun ympäri. Poni oli ihan hermona, jopa miehen korin heilautus oli saannut sen ihan sekaisin.
- Älä käsitä väärin! Tarkoitin, että oon hämärämies sienestyksessä! Ei, ei niinkään. Oon pelkkä sienestäjä!, mies huusi perääni, kun hoputin Aksun laukkaan. Ruuna ampaisi matkaan, jättäen jälkeensä niin miehen, joka oli väittännyt itseään ensiksi hämärämieheksi, mutta sitten pelkäksi sienestäjäksi, kuin koko hämärän pusikonkin.
Saavuimme täyttä laukkaa Seppeleen tallipihaan, johon lamput heittivät kirkkaat säteensä. Hengästyneenä li'uin alas Aksun selästä, ja taputin ruunaa.
- Se oli varmana rosvo! Ryöstännyt pankin, tai murhannu jonkun rouvan, puuskutin rautiaankimon korvaan, ja lähdin taluttamaan tätä sisälle.
- Anne! Metässä oli mies, joka näytti ihan sienestäjältä. Sitten se sano, että se on hämärämies, mutta väitti itseään kuitenkin lopulta sienestäjäksi. Varmasti se on ryöstänny pankin, ihan oikeesti!, huudahdin naiselle, joka löpisi erään naisen kanssa. Anne vilkaisi minua hämillään, mutta ratkesi sitten nauramaan.
- Ai Erkkikö? Sehän on meidän heinän tuoja. Mukava mies, mutta vanha höpsö. Sienestääkin usein tuossa meidän metikössä, Anne naureskeli, ja pahoitteli välikohtausta heti perään vierellään seisovalle naiselle.
- Aa. En tiennyt, sorry, mutisin nolona, ja telkesin Aksun karsinaan. Punaisena aloin hoitamaan Aksua yö kuntoon. Olinpa törppö!
~Karoliina~
[78HM]
|
|
|
Post by Karoliina on Nov 18, 2008 18:49:56 GMT 2
18.11.08. Salaisuuksia joka sormelle!
Oleskelutila raikasi suuren naurun ja hihityksen keskellä, kun Carkki pomppi yhdellä jalallaan pitkin tiloja. Pelasimme parhaillaan pullonpyöritystä, ja Alina oli käskennyt Carkin loikkimaan joko jänis tyylillä, tai yhdellä jalalla. Lattia tömisi äänekkäästi, koko jengin nauraessa itsensä kipeäksi.
- Eikäh! Kauanko vielä?, Carkki parahti, ja näki tytön pomppimisesta, että jalka oli kokennut kovia.
- Voit lopettaa, Alina hihitteli, ja piteli vatsaansa. Vilkaisin Carkkia säälittävästi, mutta ratkesin itsekkin nauramaan.
- Taidan mennä tästä hoitamaan Aksun estetuntia varten, huikkasin, ja nousin pystyyn. Josefiina huikkasi heipat, samoin Alina ja Fiia. Lähdin kulkemaan natisevia portaita alas talliin.
Matkalla ruunan karsinalle, törmäsin n. 15-vuotiaaseen poikaan.
- Oooh! Anteeksi, sopersin, ja tuijotin kenkieni kärkiä. - Eipä mitään, poika tokaisi, ja nostaessani katseen huomasin tämän Jaakoksi! - Et kai sä Jaakko oo menny nuorennus leikkaukseen, parahdin, ja silmäilin poikaa. - Ehen. En ole edes Jaakko, poika naurahti, ja helähdin samassa aivan punaiseksi. - Kristian, Jaakon pikkuveli, Kristian esittäytyi, ja vilkaisi minuun. - Ahaa! Oon Karoliina, tutummin Karo, vastasin. Vilkaistessani ympärilleni, huomasin Pipsan mulkaisevan minua inhottavasti.
- Täytyy mennä. Aksu kutsuu, tokaisin Kristianille, ja jätin tämän seisomaan yksikseen käytävälle. Kiirehdin sitten oikopäätä Pipsan luokse, ja tartuin tyttöä olkapäästä.
- Mikä sulla on? En kai ole nyt niin paha ihminen, että tarvitsen mulkaisuja?, kysyin hämillään, ja tuijotin tyttöä suoraan silmiin.
- Sori. Huomasin vaan, kun juttelit Kristianin kanssa, Pipsa sopersi, ja loi kasvoilleen pienen epätoivoisen ilmeen.
- Jaa?, vastasin hämillään, ja katsahdin olkani ylitse käytävällä seisoskelevaan poikaan. - Vai niin. Onkos meidän Pipsukkainen ihastunut?, virnistin tytölle, kun ymmärsin lopulta tilanteen.
- Äh! Älä nyt jaksa... En oo.. Tai siis... Onhan Kristian todella sulonen tapaus, mutta..., Pipsa änkytti, ja lehahti punaiseksi.
- Et huijaa mua. Mutta varo, tollaset pojat on yleensä sellasii, jotka ottaa, pettää jättää.., vastasin Pipsalle, luoden tälle pienen hymyn. Pipsa vain mumahti jotain, ja läksi paikalta.
Huomasin myös, kuinka Kristian oli koko meidän keskustelun ajan tuijottanut meitä. Loin pojalle nopean hymyn, ja pyyhälsin Aksun karsinalle. Huhhuh! Kukaan ei sitten koskaan uskaltanut kertoa minulle, mitä maailmassa ylipäänsä tapahtui! Nojauduin omituinen tunne mahassani karsinan seinää vasten, ja kurkistin käytävälle. Ehen! En rakastuisi poikiin, vaikka maksettaisiin! Sydämmeni oli viennyt jo yksi komistus. Aksu!
Sidoin Aksun vetosolmulla käytävään, ja nostin harjapakista kumisuan käteeni. Kristian oli häipynnyt jo aikoja sitten Jaakon mukana miehen autoon, ja nämä olivat karauttaneet pois tallipihasta. Hyvä vaan, sillä Pipsaa ainakin nolotti nähdä koko poika. Ja itsekkään en kehdannut kulkea Jaakon broidin ohitse, vain sen takia että olin liian heikko lankeamaan siihen ansaan. Olihan poika sen verran komea, että muutama muukin tuntilainen ja hoitaja oli pörrännyt Kristianin ympärillä.
- Nonnii! Tänään pidetään vapaapäivä. Huomenna tiukkaa estetreeniä, muistutin welshille, ja aloin sukimaan sen pörröistä selkää. Aksu oli alkannut jo pikku hiljaa kasvattamaan talvikarvaa, ja jännittyneenä odotin millainen muodonmuutos ponissa tapahtuisi, kun sen valtaisi paksu, tuuhea talvikarva!
- Sooh. Sieltä tulee vaan pari tuntilaista, rauhoittelin säikähtänyttä ruunaa, joka mulkoili vihaisena remavia tuntilaisia.
- Hei! Talli ei ole huutoluola! Tämä on yksin omaan hevosten koti, ja niille kuuluu yksinomaan ihan samanlainnen rauha kuin meille ihmisillekkin, Annen ääni kajahti käytävän päästä. Näin naisen hiuksien kohonneen pystyyn, ja silmien alla oli isot mustat pussit. Eipä yö ollut tallin pitäjälläkään oikein onnistunut.
- Moi, Anne, sanoin, kun nainen käveli väsyneesti toimistolleen. - Moi vaan. Aksu menee sitten estetunnilla. Eli puolen tunnin päästä, nainen muistutti, ja haukotteli syvään.
- Tiiän. Katsoin listasta, vastasin, ja nostin ponin kavion irti maasta. - Ohhoh! Onko nekin jo seinällä? Voi minua, oon ihan puhki, Anne mumisi, ja avasi toimistonsa oven.
- Olisikos Elli laittannut?, kysäisin, ja puhdistin ensimmäisen kavion. Aksu pärskähti mieltään osoittaen, ja kuikuili uteliaina tuntilaisia.
- Elli! Ai niin, se ihana enkeli! Onneksi sekin on keksitty tänne, muuten kuolisin, Anne parahti ja hävisi toimistoonsa.
Ihmettelin, kun käytävällä ei seissyt yhtäkään valmista ponia. Ainoastaan Aksu oli valmis, ja tunnille oli vajaa vartti aikaa. Tuntilaisetkin olivat käynneet kärsimättömiksi, kun poneja ei näkynnyt käytävillä.
- Seisoo siinä! Ei mee minnekkään, lausahdin ruunalle, joka säpsähti yllättäen. Samassa kuulin kamalaa ryskettä ylhäältä, ja muistin pullonpyörityksen. Kirotun!
Rymistelin kuuluvalla äänellä rappuset ylös, ja avasin oven voimalla auki.
- Hei! Tunti alkaa vartin päästä, ja kaakit täytyisi olla kunnossa. Nyt hopi hopi! Annekin on kun pommin alle jäännyt, eikä varmasti pidä laiskoista ihmisistä, kiljaisin, ja sain pari hoitajaa loikkaamaan pelästyneenä ilmaan.
- Apuaa! Voi herran jestas. Onneksi Karo edes muisti, Nana huudahti, ja pian koko jengi ahtasi ohitseni alas. Virnistin itsekseni, ja helpotuksesta käppäilin hoitoponini luokse. Mahdoton päivä!
(79HM)
|
|
|
Post by Karoliina on Nov 19, 2008 17:55:15 GMT 2
19.11.08. TähtitaivasHahaa xD
|
|
|
Post by Karoliina on Nov 20, 2008 16:03:15 GMT 2
20.11.08. Ystävyyden taikaa!Joo-o, Karo ei ainkaan piirrä surkeesti! En, en... [81HM]
|
|
|
Post by Karoliina on Nov 21, 2008 10:07:29 GMT 2
21.11.08. PonipulleroKihiih! xDD 82HM Ihania nuo siun viimeaikaiset kuvat, värien lisääntyminen on hyvä juttu! ~Anne
|
|