|
Post by Karoliina on Oct 18, 2008 18:16:56 GMT 2
[glow=purple,2,300]17.10.08. Illan hämärtyessä...[/glow]
Istuin tukevasti Aksun satulattomassa selässä, mustien maisemien matelessa ohitse. Jossain kuului rapinaa, saaden Aksun säikähtämään. Tyynytellessäni ruunaa, tajusin että olimme eksynneet. Voi miten hölmö olinkaan, kun lähdin pimeällä maastoon! Ja kaupan päälle heijastimet olivat jäänneet Seppeleeseen. Siristelin silmiäni, ja yritin löytää jonkin sortin polkua. Ei mitään. Oliko tämä kohtalomme?
Laskeuduin alas ratsailta, ja olin vähällä kaatua kumoon. Olin astunnut johonkin muhkuraisen päälle. Olisko ollut kivi tai pieni kumpare? Vaistosin Aksun hermostuneen, sillä welsh pärskähteli äänekkäästi ja nyki sinne sun tänne.
- Rauhassa poika, kuiskasin vapisevalla äänellä, ja säikähdin itseäni. Itse asiassa omaa ääntäni, mutta jos olisin ollut tuntematon olisin varmasti säikähtänyt myös itseäni. Takerruin Aksun sametinpehmeään kaulaan, ja jäin odottamaan hetkeä, jolloin kuolisimme tai meidät löydettäisiin.
Nyyhkäisin pienesti, tajutessani tilanteen. Täytyisi yrittää jatkaa eteenpäin, eikä jäädä paikalleen. Takerruin tärisevin sormin Aksun harjaan, ja ponkaisin itseni ilmaan. Luulin laskeutuvani Aksun selkään, mutta ponin selkä oli kadonnut altani. Tömähdin muhkeasti mättäälle, ärräpäitä laukojen.
- Saatanan poni, tänne ja heti, komensin rautiaankimoa, hapuillen ohjia käteeni. Yhä uudelleen ja uudelleen ponnistin itseni Aksun selkään, mutta huonoin tuloksin. Hoidokkini pelkäsi minua, sillä se luuli että olin pelottava karhu tai mörkö. Huokaisten päätin, että menisimme kävellen tallille. Riippuisi mihin suuntaan täytyisi lähteä.
Sydämmeni oli vähällä pysähtyä, kun kuulin auton tööttäyksen. Tuo ääni oli musiikkia korvilleni, vaikka en harrastanut kuunella tööttäyksiä.
- Vihdoin jotain elämää!, huokaisin, huomatessani katulamppujen osoittaman tien. Könysin kipeällä ahterillani istumaan Aksun selkään, ja ratsastin sen ensimmäisen tien viitan luokse. Ei voi olla totta! Olimme vain kiven heiton päässä Seppeleeseen vievää tietä kauempana.
- No, olihan siinä seikkailu. Muut varmasti saavat nauraa itsensä kipeiksi, kun kuulevat tarinamme, virnistin itsekseni, ja kannustin Aksun raviin. Hyisevä metsä jäi taakse, kun ravasimme hiekkatietä pitkin tallille päin. Ainakin opin, että heijastimet ovat todella tärkeitä, jos ei halua kuolla erämetsään. Tässä tapauksessa Seppeleen omaan metsään!
[54HM]
|
|
|
Post by Karoliina on Oct 20, 2008 18:50:26 GMT 2
20.10.08. Aika käy, aika käy...
Avasin oven hiljakseen, ja vilkaisin taakseni. Carkin pitämä kurssi oli loppunnut eilen, joten en ollut päässyt morjestamaan Aksua sen jälkeen. Tosin olinhan minä sillä ratsinnut ja hoidellut kurssin aikana, mutta yhtään vapaa-aikaa en pojun kanssa kerennyt tekemään. Eilinen päivä meni iltaan asti lempäilessä ja kamojen purussa.
Askelsin Aksun karsinalle, kurkaten kaltereiden ylitse. Rautiaankimo makasi turpa kohti seinää, ja höristeli ahkerasti korviaan. Hiljakseen raotin karsinan ovea, hiippaillen karsinaan.
- Hei poika, kuiskasin hiljaa, kyykistyen polvilleni. Aksu pyöräytti korvat taaksepäin, ja könysi nopeasti ylös. Hymyillen katsahdin ponin ruskeisiin silmiin, kun se hiippaili luokseni.
- Tulin vaan tervehtii sua, talliki on suljettu ja kaikkee, sanoin väsyneesti, yrittäen pitää lupsuvan luomeni kurissa. Haukotellen painauduin seinää vasten, seuraten unisena Aksun imuroi-heinän-korret-mahaan-muita-nopeammin-leikkiä.
- Hoah, ei kai se Jaakko tai Anne pahastu, jos meikä harjaa sut rivakkaasti, mutisin, könyten nopeasti ylös. Hiippailin ääneti käytävälle, suljin karsinan ja köpöttelin satulahuoneeseen.
Pyörittelin väsyneesti kumisukaa ruunan selällä, yrittäen pitää väsymykseni hiukan kauempana.
- Ei tästä tuu mitään, puskahdin, vaihtaessani puolta. Totta, väsymys ahdisti liikaa mieltäni, kun pyörittelin rapoja pois. Viidentoista minuutin kuluttua olin saannut hamamsta purren jokaisen paikan puhtaaksi. Unisena painoin kaviokoukun harjojen päälle, suljin kannen ja köpöttelin käytävälle.
Sujautin pakin sen omalle paikalle, hiippaillen takaisin Aksun karsinalle.
- Tuun vielä toivottaan sulle hyvät yöt, haukottelin ruunalle, ja li'uin seinän vierttä pitkin istumaan. Tuplasti haukotellen ummistin silmäni, kunnes olin hetkessä melkein unessa.
- Toivotaan...Ettei...Joku yllätä mua..., sopersin unisena, vääntäen pääni olkapäätäni vasten. - Lepään...Vähän.. Ennen kuin lähden kotio, jatkoin, kunnes olin unessa. Kuulin vain vaimeasti, kuinka Aksu pärskähti korvaani, laski turpansa syliini ja jäi vierelleni. Mitään sen parempaa höyhensaarille lähtöä en ollut kokennut. En ikänä.
[55HM]
|
|
|
Post by Karoliina on Oct 21, 2008 17:38:34 GMT 2
21.10.08 Jäikö kesä jälkeen?Siinä virallinen kuva... Ja siinä kuva, ennen loppuvaihetta.. Tein siis vaihtelun vuoksi gimpillä, ja aika hyvin onnistui mielestäni(heh heh) Kaksi kuvaa sen takia, jos jotakin kiinostaa nähdä näitä meikäläisen friikkimäisiä kuvia... (56HM, Sillä alinta kuvaa ei tarvii laskea hoitomerkinnäksi)
|
|
|
Post by Karoliina on Oct 22, 2008 17:51:57 GMT 2
22.10.08. Unohtumaton
Poljin vimmatusti eteenpäin, sadepisaroiden iskeytyessä punaisille kasvoilleni. Kiitin sitä, joka oli juuri sillä hetkellä tehnyt sateen. Kyyneleeni huuhtoutuivat pisaroiden sekaan, kun poljin eteenpäin. Rääkäisin itkun sekaisilla sanoilla jotain, ketjujen kalahtaessa irti. Nyt inhosin sekä pyörääni, että koko maailmaa. Ja tietysti kavereitani, ja vanhempia.
Raivoisasti paiskasin läpimärän koululaukkuni lokerikon perälle.
- Neidillä paha päivä?, Sastu kysyi, nostaen kaakaokuppinsa huulilleen. - Miltä näyttää!, kiivahdin takaisin, kävellessäni rappusten päähän. - Sori, mutisin, paiskaten oleskeluhuoneen oven perässäni kiinni. Väsyneesti, kasvot punaisina askelsin Aksun karsinalle. Sotkuisen kopperon näkeminen sai minut entistä vihaisemmaksi.
Äheltäen nostelin lantakasat ja märät kohdat kottareihin, ennen kuin ne jo pursusivat täpötäynnä. Huokaisten nojasin väsyneesti talikkoa vasten, ummistaen silmäni. Huomaamattomasti valutin pari kyyneltä poskelleni, ennen kuin pyyhkäisin ne hihaani.
- Täytyy lopettaa tää jonnin joutava itkeminen, lausahdin, lykäten kottikärryt liikkeelle. Jospa joku viitsisi viedä ne puolestani lantalaan, jotta en kastuisi.
- Jaakko hei, tässä sulle kottarit, huudahdin miehelle, tyrkäten täpötäydet kärryt tallimestarin eteen. - Hä? Mitä mä näillä?, mies sopersi, katsoen kottikärryjä kysyvästi. - Viet lantalaan, murahdin, lampsien matkoihini.
Edessäni seisoi mutainen, märkä ja voipunut ruuna. Pesarille oli suunnaton, jono, ja olin vähällä kimmastua. Tässä menisi ikuisuus. Lopulta viimeinenkin koninkoppura oli poissa tieltä, ja pääsin suihkimaan Aksun jalat puhtaiksi.
- Tuu jo, saatanan poni, tiuskahdin Aksulle, ruunan kiskoessa pois päin. Muristen kiskoin Aksun pesarille, sidoin kiinni ja aukaisin vesihanan. Aloin suihkuttamaan mutaisia jalkoja, welshin pomppiessa vettä karkuun. Kiva!
Jätin Aksun sen omaan karsinaan kuivumaan, jonka jälkeen häippäsin satulahuoneeseen. Pian pääsisin vuodattamaan tuskani ja huoleni Aksulle. Tunsin oloni tyhjäksi, etsiessäni ponin pakkia. Lopulta löysin sen, ja kiikutin itseni Aksun karsinalle.
- Voi järkky!, kiivahdin, nähtyäni turpeet Aksun märällä karvalla. Ponin-kutale oli mennyt vielä kaupan päälle piehtaroimaan! Voi herran jestas, tästä tulisi pitkä päivä.
- Noniin, sanoin ponille, sitoen sen vetosolmulla karsinaan kiinni. Kaivoin pakista hikiviilan, ja vetelin märemmät kohdat. Hetken päästä harjasin jo Aksua kumisualla, ponin yrittäessä paeta.
Puuskahdin helpottuneena, kun Aksu kiilsi puhtauttaan. Sadekkaan ei enään rummuttanut kattoa, ja pystyin jo haaveilemaan yhteisestä maastoretkestä.
- Arvaa mitä? Melkein joudun luopumaan susta, jos vanhempani niin päättävät. Me joudutaan ehkä muuttamaan toiselle puolelle Suomea!, kiivahdin ääneen, halaten hoidokkini kaulaa.
- Täytyy yrittää suostutella heidät, että täällä minäkin viihdyn, huokaisin, painautuen entistä enemmän Aksua vasten. - Voi miten surullista. Tulee heppatyttöä ikävä, karsinan ovelta kuului ivallinen ääni. Pyörähdin ympäri, nähden tuikituntemattoman ihmisen.
- Ja kukas sä olet?, kysyin epäilevästi, valmiina tönäisemään tunkeilijan ulos tallista. - Tavallinen tuntilainen vaan, lettipäinen tyttö, hiukan minua nuorempi tyttö sanoi ilkeästi virnistäen. - Jassoo. No, oletkos se sinä sitten heppatyttö?, kysyin, virnistäen ivallisesti takaisin. - En varmana, ratsatsan vain koska näytän hyvältä silloin, tyttö sanoi, ja puuskahti perään. - Jaa jaa, voit painua vaikka korpeen ratsastamaan, meidän tuntiponien selissä sä et hyvältä ainakaan näytä. Etkä varmaan minkään muunkaan selässä, lausahdin, patikoiden tytön ohitse ulos karsinasta.
- Olen hyvän näköinen aina, tyttö huudahti perääni, kun katosin satulahuoneeseen.
Palatessani satulan ja suitsien kera, näin saman, ilkeän tytön Aksun karsinassa. Ja mikä pahinta, tyttö leperteli minun hoitoponilleni!
- Mitä sä oikeen teet?, huudahdin, astuessani Aksun vierelle. - Hoidan mun tuntiraakkia, tyttö sanoi, laskie kumisuan Aksun selälle. - Vai tuntiraakkia. Tiedoksi, että minun hoidokkini ei ole tuntiaakki, aivan tavallinen ja persoonalline hevonen!, suutuin toden teolla, ja olisin ehkä käynnyt tytön kimppuun jollei Anne olisi tullut talliin.
- Karo! Mitä sä oikeen teet?, Anne kysyi, ihmetellen äksyyttäni. - Tää nirppanokka haukkuu Aksua tuntiraakiksi, sanoin naiselle, mulkaisten samalla nuorempaa tyttöä. - Nea, mikään hevonen tai poni ei ole haukkumisen arvoinen, ei edes tavalline tuntihevonen. Ja Karo, älä suutu niin helposti, kohta kukaan ei uskalla tulla sun luokse, saatika uskalla ottaa Aksua tuntiratsuksi jos sinä olet paikalla, nainen sanoi, ja hävisi paikalta.
- Mitä mä sanoin, Neaksi sanottu tyttö virnisti, ja taputti Aksua. Pyörähdin ympäri, törkkäsin satulan ja suitset tytön kouraan ja kävelin matkoihini. Kyyneleet kirposivat silmiini, kun kompuroin portaat ylös.
Kuikuilin sohvalla istuen ikkunasta ulos, ja katselin murtuneena tuntia. Aksu ravasi kuuliaisesti nirppanokan alla, eikä niskuroinnut yhtään. Mielessäni kävi oman tunnon pisto, siitä että joskus edes minä en pystynnyt hallitsemaan Aksua.
- Pudota se, kuiskasin ääneti, ja huokaisten raskaasti perään. Samassa tuntui siltä, kuin rukouksiini oli vastattu. Puska heilahti, saaden hevoset pelästymään. Aksu etunenässä lennätti ratsastajansa selästä, satulan luisuessa sen kyljelle.
- Ei meidän lellitty kakara osaa edes varustaa hevosia. Saipas nenilleen, hymyilin ivallisesti, vaikka tiesin että se ei ollut oikein. Olin vähällä nousta sohvalta ylös, ja mennäkseni auttamaan, mutta huomatessani että tilanne oli saatu hallintaan, tyydyin vain jäämään sohvalle. Yksi erä voitettu, yksi edessä. Huokaisin raskaasti, muistaessani vanhempien muutto ehdotukset.
- Vaikka muuttaisimmekin, muistan Aksua aina hyvällä, mutisin hiljaa, kurottaen hevoshullun käteeni.
[57HM]
|
|
|
Post by Karoliina on Oct 23, 2008 18:05:05 GMT 2
23.10.08. Levoton prinssi
Läpsäytin kätöseni yhteen, väänsin kieleni rullalle ja päästin maiskauttavan äänen. Aivan, paimensin mutaisia, samalla vauhkoontuneita oreja kokoon. Joku tunari oli taas aukaissut orien tarhan portin, ja niinpä oltiin tässä jamassa.
- Lopettakaa jo tuo teidän ylvästely!, Ada huudahti äkäisesti, yrittäessään siepata Bertin riimusta kiinni. - Just niin. Ja samalla opetelkaa käyttäytymään, Nana lisäsi, hiippailessa lähemmäs Leeviä. Sastu oli saannut hetki sitten oman Rensunsa kiinni, joka niin ylväästi johti laumaa. Aloimme käyttämään kovempia otteita, Annen huudellessa ovelta ohjeita. Läähättäen sieppasin Sentin kiinni, voikon oriin pysähtyessä salamana paikalleen.
- Kiitos kaunis, huokaisin, taputtaen Senttiä kaulalle. Osasi ainakin joku olla kiltti.
Kun orit olivat visusti tarhassa, kerkesin jo Aksuni kimppuun. Poni makasi laitumen perällä, nauttien vilpoisesta syystuulesta.
- Mitäs mun prinssi tekee täälä?, naurahdin welshille, päästyäni sen vierelle. Aksu könysi pystyyn, päästi äänekkään hörähdyksen ja änkesi minua vasten. Kikatellen nappasin ponin narkin päähän, lähtien raahamaan mutakasaa kohti porttia.
Aksu steppasi hermostuneena, sitoessani sitä kiinni käytävälle. Kohottaessani kumisukaa vyötäröä ylemmäs, welsh säpsähti rajusti ja hyppäsi loikalla sivuun.
- Jaa jaa, ollaanko sitä olevinaan jotain hermoheikkoja lämppäreitä vai?, kysyin ponilta, kohottaen toista kulmaani. Vastaukseni sain vain äkkinäisen pomppauksen takaisin päin. Hymähtäen aloin harjaaman 'hermoheikkoa' ruunaa, joka sätkyili, hyppi, pomppi ja ulvahteli kokoajan.
- Rauhotu jo!, tiuskaisin tiukasti rautiaankimolle, tarttuen sen haalistuneeseen riimuun. 133cm ruuna rauhoittui hetkeksi, ennen kuin päästin riimusta irti. Se aloitti jonnin joutavan pomppimisensa, sätkyilyn sun muun tilperhöörin. Taistelin puolituntia Aksua, harjausta ja sitä kuinka oma pokkani kestäisi vastaan. Hymähtäen heitin kaviokoukun pakkiin, ja lampsin satulahuoneeseen.
Palatessani suitsien kanssa, näin inahtelevan ruunan. Karsinasta kuikuileva Pampula törkki levotonta ruunaa, ja sai sen entistä enemmän hermoheikoksi.
- Pampu, lopetas jo, naurahdin shettikselle, rapsuttaen sitä otsasta. Hymyillen laskin riimun Aksun kaulalle, ja varauduin sen 'hermoheikkoiluun'.
- Noniin, levoton prinssi, tänään mennään purkamaan energiaa maastoon, naurahdin, rapsuttaen samalla ponia otsasta, kun survoin suitset sen kuontaloon.
[58HM]
|
|
|
Post by Karoliina on Oct 23, 2008 20:13:51 GMT 2
[glow=teal,2,300]23.10.08. Elämä on elämisen arvoinen[/glow] Korvaus huonosta tarinastani [59HM]
|
|
|
Post by Karoliina on Oct 24, 2008 19:16:14 GMT 2
24.10.08. Tavallista arkipäivää
Vislaten polkaisin pyöräni tienristeykseen, odottaen miljoonien autojen kurvausta ohitse. Kun valot vaihtuivat salmana vihreiksi, ampaisin matkaan. Tallille olisi päästävä, kun kerta Enkun kokeesta oli rapsahtanut 6-.
Ponit häsläsivät peräkanaa estetunnilla, ratsastajien vaatissa niiltä mitä ihmeellisimpiä temppuja.
- Rauhoittukaa joka ikinen! Varsinkin sinä, Kati. Aksu pötkii minne tahansa, löysempi ohja ja lempeämpi käsi, Anne parahti, iski kämmenen otsaansa ja maanitteli surkeata päivää. Hymyillen työnsin pyörän muiden kulkupelien sekaan, ja astelin kodikkaaseen talliin. Pari koninkoppuraa, jotka lymysivät karsinan perukoilla, hörähtivät tuttavallisesti ja painelivat saman tien karsun perukoille.
- Heino vastaanotto, naurahdin, lampsiessani rappuset ylös yläkertaan.
Viskasin kaarteella koululaukkuni sotkuisen kaapin perukoille, ennen kuin ähisten kiskoin ratsastuskamat päälleni ja heitin kouluvaattet muiden romppeiden sekaan.
- Vihdoinkin tunnen oloni tyytyväiseksi, myhäilin hiljaa, nostaessani pöydältä lasin käteeni. Laskin hanasta siihen vettä, ja siamasin parilla kulauksella ne suuhuni. Hyräillen astelin alas, keräten pari oudoksuvaa katsetta.
Nappasin talikot ja kottarit Sastun nokan edestä, kiikuttaen ne Aksun karsinalle.
- Hei! Ei oo reiluu, tyttö puuskahti, pisti kädet puuskaan ja alkoi mököttämään. - Jos oot niin innokas siivoon karsuja, voit siivota Aksunkin, naurahdin, osoittaen sormellani sikolättiä. - Öh, ei kiitos. Jaksan kyllä odottaa, Sastu sanoi, ja häippäsi nopeasti paikalta. Naureskellen nostelin märät turpeet ja lantakököt kärryihin, kunnes ne pursuivat täpötäysinä. Lykkäsin lannat ja turpeet lantalaan, kipaisin hakemassa uusia puruja ja kiikutin ne karsinalle.
Väsyneet ratsukot valuivat yksitellen talliin, ponien näyttäessä hikisltä ja voipuneilta.
- Oli aika vauhdikas tunti, Aksun ratsastaja Kati hymyili, taputtaen Aksua kaulalle. - Huomasin kyllä, vastasin naurahtaen, tarjoten apua. Noin 13-vuotias tyttö vaikutti mukavalta, ainakin sain sellaisen käsityksen.
- Voin viedä sen kamat, jos harjaat sen, tarjouduin, siepaten samassa suitset ja satulan käteeni. Hymyillen Kati nyökkäsi, ja tarttui kumisukaan. Vihellellen kiikutin kamat satulahuoneeseen, ja palasin nopeasti Aksun karsinalle. Autoin Katia harjaamaan welshin, ja samalla sain uuden rupattelukaverin.
Katin mentyä, puikkelehdin takaisin Aksun karsinalle, tervehtien ruunaa.
- Moikka poika. Olikos kiva tunti?, kysyin, astuen ruunan vierelle. Sain vastaukseksi vain pärskähdyksen, ja ymmärsin sen kielteisenä vastauksena. Naurahtaen pörrötin ponin otsatukkaa, laskien käden sen kaulalle.
- Ootko sä kiltti poni?, kysyin yllättäen rautiaankimolta, joka hamusi ratsastussaappaideni kärkiä. Poni höristi korviaan, päästäen äänekkään hörinän. Hymyillen kiitin taivaan isää, että sain olla niinkin ihanassa seurassa, kuin Seppele ja sen tuottamassa ilossa. Ja tietysti Aksun - minun elämäni suolan kanssa.
[60HM]
|
|
|
Post by Karoliina on Oct 25, 2008 20:47:40 GMT 2
25.10.08. Likaisten ponien arkipäivää?Joo, joku suttura. Ensin suunnittelin, että väritänkin, mutta gimp tuhoaa sen aina hirvittäväksi! Niinpä nyt tälläinen sävy, karmaisevan imelä! Muta-läikätkin esittävät jotain.... [61HM]
|
|
|
Post by Karoliina on Oct 26, 2008 15:06:56 GMT 2
26.10.08. Lapsenvahteja
Leikittyäni kaksi tuntia putkeen siskoni Hannan kanssa Prinsessa Ruususta, päätin leikin lausumalla.
- Nyt muutan sinut rupikonnaksi, ja painelen tallille. Huokaisten könysin sotkuisen huoneen pohjalta seisomaan, ja silmäilin Hannaa. Tyttö istui pehmolelujen keskellä, prinsessamekko yllään, ja taikasauvaa kädessään heilutellen.
- Miiiks! Just kun me päästiin satulinnaan!, Hanna parkaisi, ja konttasi jalkojeni juureen. - Aksu odottaa, hymähdin takaisin, ja lähdin kulkemaan omaa huonettani kohti. - Päääsenkö mäkin mukaa. Pliiis, Karo kilttiii, Hanna aneli, hyppien ympärilläni. - Niin, voisithan sinä Karo sen ottaa mukaasi. Lähdemme tästä asioille, enkä usko Hannan tahtovan mukaan, äiti huudahti keittiöstä.
- No, tulkoot, mumisin takaisin, sulkeutuen huoneeseeni.
Matka tallille taittui lähes puolessa tunnissa! Eipä ihme, kun kuusi vuotias kakara vollottaa, ettei jaksa kävellä ede puolta metriä. Siispä jouduin kantamaan tytön tallin pihaan.
- Karo, kukas toi on?, wear huikkasi, päästäessään Taigan kirmaamaan laitumelle. - Hanna, mun ärsyttävä pikkusisko, tokaisin takaisin, kiskoen nurisevan tytön perässäni talliin. Arvelin, että saisin varmasti makeat naurut, kulkiessani hunsvotti siskoni perässä ympäri Seppeleen maita.
- Yks juttu. Et lähde minnekkään ilman lupaa, saati koskekkaan mihinkään, määräsin vaalea tukkaista siskoani, taluttaessani häntä perässäni satulahuoneeseen.
- Tääl haisee, Hanna parahti, tarttuen nenäänsä. Hymähtäen nappasin Aksun harjapakin kouraani, ja lähdin Hanna kintereilläni kohti ponin karsinaa.
Askelsin ponitarhan portille, ja määräsin samaten Hannan jäämään siihen.
- Miks! Mä haluun tulla sinne, tyttö marmatti, roikkuen kädessäni. Hymähtäen jätin tytön aidan toiselle puolelle, kiiruhtaen sieppaamaan Aksun käsiini.
- Aksuu, tuu tänne, huutelin ponia, joka laidunsi Pellan vieressä. Rautiaankimo kohotti uteliaana päätään, ja hörähti kuuluvasti. Aksu ravasi tasaisesti luokseni, ja sieppasin sen kiinni. Lähdin kulkemaan kohti porttia, ja samassa huomasin Hannan kadonneen paikaltaan.
- Voi ei! Se saamarin kakara on karannu, ja äiti nirhaa mut, parahdin, maiskauttaen Aksun raviin. Tempaisin portin auki, taluttaen Aksun vauhdilla talliin. Kun poni seisoi visusti omassa karsinassaan kiinni sidottuna, lähdin etsimään kakaraa.
- Hanna, missä oot?, huutelin tyttöä, kunnes huomasin tämän kentän laidalla. Vaalea hiuksinen tyttö katseli haltioissaan, kuinka Sastu hyppäsi Antulla ristikkoa.
- Mitä sun päässäs oikeen liikkuu! Olisit edes ilmottanu, että meet, murahdin Hannalle, tarttuen tytön käsivarresta kiinni. Talutin Hannan perässäni talliin, suoraan Aksun luokse.
Harjattuani Aksun, Hanna aneli päästä sen selkään.
- Juu juu, odota nyt pari sekkaa, mutisin tytölle, joka nirsi vieressäni kovemmin kuin mummoni keinutuoli. Hain vauhdilla satulahuoneesta hoidokkini kamat. Varustin Aksun valmiiksi, iskin kypärän Hannan päähän ja talutin Aksun ulos.
Punttasin kevyen tyttösen welshin selkään, mittasin jalkkarit sopiviksi ja siirryin itse taluttamaan Aksua.
- Anna sille pohkeita, määräsin Hannaa, jolloin tyttö teki työtä käskettyä. Aksu nytkähti liikkeelle, riimunnarun heiluessa kepeästi ees taas.
Puut varjostivat kulkuamme, kun kuljimme pitkin hiekkatietä maastossa. Linnut visersivät hilpeästi oksistoillaan, säveltäen omia virsejään. Aksu pärskähteli äänekkäästi, kun Hanna taas kyseli minulta koko ajan.
- Tää Aksu on tooosi sulonen, tyttö hössötti, ja oli vähällä keikahtaa alas selästä intoilunsa takia. - Karo, voinko mä tulla huomenna sun kaa tallille?, Hanna kysyi, silmät kiiluen. - Jaa, täytyy katsoa, valehtelin. Enhän minä nyt joka päivä raahaa kuusi vuotiasta siskoani tallille!
Hölkkäsin Aksun vierellä, ponin nauttiessa silminnähden ravista. Noh, eihän Hanna painannut niinkään paljon kuin minä, joten ymmärsin hyvin Aksun iloisuuden. Hengitykseni alkaessa rohista ikävästi, jarrutin Aksua hiljakseen käyntiin.
- Mennääbkö jo takas, mä en jaksa istuu tääl koko aikaa, Hanna nurisi, luoden haikailevia silmäyksiä metsikköön.
- Okei, hymähdin takaisin, jarruttaen ponin kokonaan stoppaukseen. - Mitä sä teet?, Hanna kysyi, kun napsautin narun irti kuolaimesta. - Tuun sunkaa sinne selkää, uskon että Aksu jaksaa kantaa meitä kumpaakin. Oothan sä niin kevytkin, virnistin suloisella tyylilläni siskolleni, pyytäen tätä heti perään liukumaan alas selästä. Aukaisin satulavyön, napaten satulan kokonaan käteeni. Laskin sen läheiselle kivelle, samalla kuin Hanna piti kiinni Aksusta. Onneksi ponia kiinnosti vain ruohotupsut, kuin karkuun meneminen.
- Tuun hakee sen sitten sun kaa jalan, sanoin, huoamtessani Hannan hämmästyneen ilmeen. Siirryin punttaamaan tytön ponin liukkaaseen selkään, ja pitämään tiukasti kiinni harjasta. Talutin Aksun kivelle, josta punnersin sen selkään. Hanna edessä, ohjasin Aksun kohti tulosuuntaa.
- Se oli aivan mahtava retki!, Hanna iloitsi, kun päästimme yhdessä Aksun Pellan, Pikun ja Taigan seuraan. Hymyillen muistutin satulan olemassa olosta, joka lojui keskellä metsää. Hanna oli yhtä aurinkoa, kun haimme satulan takaisin tallille. Koti matkakin sujui iloisesti paapattaen. Ehkäpä sisko olisikin taas joskus tervetullut kanssani tallille.
[62HM]
|
|
|
Post by Karoliina on Oct 28, 2008 16:59:53 GMT 2
28.10.08. Hurmuri
Kylmä tuuli riepotteli heikkoja lehtiä ympäriinsä, ja huomasin vasta nyt kuinka pitkällä vuosi oli. Kohta olisi Halloween, ja joulu. Huokaisten avasin tallin oven, taluttaen Aksun perässäni lämpöiseen kopperoon. Ruuna hörisi käytävällä seisoskelevalle Antulle, jota Sastu parhaillaan satuloi.
- Pikkuinen kääpiökö se sielä hörisee?, Sastu naurahti, kuulleessaan Aksun möreän ja matalan hörinän. - Kääpiö, mutta samalla niin suloinen sydänten viejä, virnistin takaisin, sitoessani welshin sen omaan karsinaan. - Muuten, tahtoisitkos lähteä mun ja äksypäksyn-Antun kanssa maastoilemaan?, Sastu kysyi, kiskoessaan satulavyötä kiinni. - Joo, jos jaksat odottaa hetken, vastasin hävitessäni satulahuoneeseen. - Ei kiirettä, Anttu menee vielä koulutunnille!, tyttö huudahti perääni, ennen kuin ovi läimähti perässäni kiinni.
Pitkin vedoin harjasin Aksun, ennen kuin iskin kamat sen päälle. Sastu jutusteli odotellessaan Jennan kanssa. Huokaisten pyyhkäisin otsaani, kun Aksu oli valmis.
- Vauhtia Karo! Tunti loppui justiinsa, Sastu huuteli, kun talutin ponin ulos karsinasta. - Joo joo, huikkasin, taapertaessani hoidokkini kanssa Sastun perässä tuuliseen ulkoilmaan.
Ähelsin Aksun selkään, Sastun jo istuessa kimon hoidokkinsa selässä.
- Eipä näytä hirveen helpolta tuo ponien selkäänkään nouseminen, Sastu virnisti, kun mittasin jalustimia sopiviksi. - Yhtä surkeata se on, kun täytyy äheltää isompien selkään, tokaisin, napatessani ohjat käteeni. Sastu vain hymähti, ennen kuin kannusti Antun rivakkaaseen käyntiin. Aksu yritti pysyä mahdollisimman nopeassa temmossa, ettei jäisi liiaksi kookkaamman herran jälkeen.
Sukelsimme pienelle polulle, joka kiersi suoraa reittiä kesantopellolle. Hengitys höyrysi kylmässä ilmassa, keventäessäni ponin lennokkaassa ravissa.
- Ajattelin jäkätä sellasen maastotunnin, kun ensilumi tipahtelee taivaalta, katkaisin hiljaisuuden lauseellani. - Sehän olis mahtava idea! me tultais ainakin Antun kanssa mukaan, Sastu sanoi. - Joo...Mutta ajattelin tehdä sen vielä hauskemmaksi, jos päättäisin hepat omasta tahdostani, tokaisin takaisin, ennen kuin edellä ratsastava tyttö kerkesi sanoa mitään. - Hienot suunitelmat sulla, Sastu virnisti, ja ehdotti laukkapätkää, kun kesantopelto avautui näköpiiriimme.
Kannustin Aksun vauhdikkaaseen laukkaan, jota ruunalta löytyi yllin kyllin. Parin pukkihyppy sarjan jälkeen kuroimme Antun ja Sastun etumatkaa. Kun pääsimme onnistuneina pellon päähän, käänsimme ratsumme ja laukkasimme pellon toiseenkin suuntaan. Pimeän alkaessa jo ilmoitella tulostaan, päätimme ravata kepeästi tallille.
Sastu huikkasi heipat, läimäyttäen tallin oven kiinni. Näköjään oli tytön hevoset saanneet jo omat huomionsa, ja oli Sastun aika painella kotiin. Hymyillen pörrötin veitikkamaisen Aksun otsista, ennen kuin suukotin suukon sen otsalle.
- Öitä, pikku hurmurini, kuiskasin, sulkiessa karsinan oven perässäni. Hymyillen lähdin pyörälleni, jonka selkään nousin yhtä kepeästi kuin Aksunkin.
[63HM]
|
|
|
Post by Karoliina on Oct 30, 2008 19:09:53 GMT 2
[shadow=maroon,left,300]30.10.08[/shadow]
Pyörähtelin suoraan Aksun karsinalle, huulillani onnellinen hymy. Vanhempani olivat vihdoin ymmärtäneet, että kotini oli täällä, samoin kaikki kaverit.
- Moikka poika, huikkasin karsinan ovelta, Aksun siristellessä silmiään hämärässä. - Tulin vaan pikaisesti harjaamaan sut, kun täytyis lähtee tästä kohta kaupungille, paapatin, ennen kuin koikkelehdin satulahuoneen syöväreihin.
Pikaisesti harjasin rauhallisen ponin, joka seisoskeli tyytyväisenä paikallaan.
- Karo, laita Aksu kuntoon estetuntia varten!, Anne huudahti, johon vain tyydyin nyökkäämään. Kepein askelin pompin satulahuoneeseen, jossa sieppasin satulan ja suitset mukaani.
Vedin suitset ponin päähän, ja luovutin welshin lettipäiselle tytölle. Hymyillen seurasin Aksun vaappuvaa askelta, ennen kuin sen takalisto hävisi näkyvistä.
- Ja sitten vielä karsina, huokaisin, ja kiirehdin seippaamaan kottarit ja talikon itselleni.
Ripein liikkein siivosin sikolätin kiiltävän puhtaaksi, ennen kuin minun oli aika lähteä. Katsahdin vielä kentän suuntaan, ennen kuin kömmin pyörän satulaan.
- Pian olisi aika kummitella, mutisin, ennen kuin hävisin mutkan taakse.
Pika tarina xD 64HM
|
|
|
Post by Karoliina on Oct 31, 2008 10:36:43 GMT 2
31.10.08. Tyttömäistä?xD
|
|
|
Post by Karoliina on Nov 1, 2008 16:52:07 GMT 2
01.11.08. Pelon vallassa. Vol 1.Kierritin hiussortuvan sormeni ympärille, antaen muun hiuspehkon leijailla kepeässä tuulessa. Hymyillen vedin keuhkot täyteen syksyn kirpeää ilmaa, jatkaen sitten kulkuani pitkin hiekkatietä. Sisälläni kalvoi pieni iloisuus. En teinnyt mistä se johtui, veikkasin vain sen tarttuneen laulavista linnuista ja aurinkoisesta ilmasta. Onneksi Jaakko oli kerennyt siivoamaan kaikki karsinat, eikä minun tarvitsisi tarttua talikkoon ja viskellä sontaa pitkin käytäviä. Pelkkä ajatuskin tuntui pahalta. - Jaa, siistinpäs Aksun kamat, ennen kuin haen karvakerän sisälle, mutisin itsekseni, ja kävelin suoraan satulahuoneeseen. - Moikka Karo, uusi tuttavuus, Leevin nykyinen hoitaja Abby huikkasi, noukkiessaan pakkia käteensä. - Terveppä terve, vastasin, vilauttaen pienen hymyn kasvoilleni. - Mites sulla ja Leevillä menee?, kysyin ohimennen, kiskoessani satulaa syliini. - Hyvinpä hyvin. Sillä on kultanen sydän, vaikka esittää isompaa, Abby virnisti. - Tiedänpä tiedän. Poika on entinen hoitohevoseni, tokaisin, alkaen levittämään satulasaippuaa satulalle. - Kiva. Nyt täytyy jo joutua, Abby huikkasi, ja hävisi. Hymähtäen jatkoin saippuan levittämistä. Hetken kuluttua nahkamöhkäle oli puhdas, samoin suitset. Laitoin saippuat sun muut aineet pois, tartuin pakkiin ja kiikutin suitset, pakin ja itseni kohti Aksun piiloluolaa, jota kutsuttiin herran karsinaksi. Pikkuinen pallero laidunsi kylkikyljessä Pellan kanssa, ja sydäntäni oikein liikutti. Hymyillen huutelin Aksua nimeltä, vaikka mieleni olisi tehnyt jättää poni laiduntamaan ystävänsä kanssa. - Tuletkos mukaani?, kysäisin, päästessäni laiduntavan welshin vierelle. Aksun pää pongahti yläilmoihin, samoin Pellan. Naurahtaen tartuin rautiaankimon sinertävään riimuun, johon naksautin narkin kiinni. - Kyllä se Fiia tai Alina sutkin hakee, muistutin pettynyttä Pellaa, kun kiskoin Aksun tamman luota. Pella vain pärskähti, ravasi tyytyväisenä Pikun ja Taigan luokse jotka laidunsivat kauempana, ja unhoti koko Aksun. - Tais tyttös löytää uuden poikiksen, tirskahdin welshille, kun talutin sen sisälle mutaisesta ulkoilmasta talliin. Hikihatussa kuorin Aksun mutakerrosta vähä vähältä irti ponista. Oli ihme, miten se oli saannut niinkin kovaksi kovetettua sellaisen ruskean mössön. - Ei sitten enään tälläisiä, pihahdin ponille, vedellessäni pölärillä viimeisiä vetoja. - Oliko sekin söötissä mutakerroksessa?, Alina kysyi, kävellessään ohitse. - Iiiiäähk!, Inhadin säikähtäneenä, jolloin pölräi irtosi kädestäni ja lensi päin seinää. - Heh. Ei ollu tarkotus, tyttö tirskui, kun noudin hakemaan harjaa. - Eipä mitään, vastasin, noukkiessani harjaa käteeni. Aksukin oli riemastunut hurjasta tempauksesta, ja tönäisi turvallaan minua takapuoleen. Pelästyneenä lensin eteenpäin, mutta sain otteen seinästä. Tuntui siltä, kuin Aksu ja Alina olisivat nauranneet kilpaa minun kömmähdykselleni. Olimme sopinneet Pellan hoitajan kanssa, että lähtisimme yhdessä maastoon ilman satulaa. Ajatus oli mainio, kun kummallakaan ponilla ei ollut tunteja. - Pysyhhän aloillas, sihahdin hampaitteni välistä melskaavalle ruunalle, joka pakitti aina suitsia laitattaessa. Pian kuolaimet kalahtivat rautiaankimon suukkeloon, ja se oli valmis. Kipaisin hakemassa nopeasti kypärän, Alinan ja Pellan odotellessa. - Tullaan!, huudahdin, kun Alina jo huuteli meitä. Kiskoin ponin perässäni ulos, ja aloin äheltämään sen liukkaaseen selkään. Pella seisoi tyynenä paikallaan, Alinan kavutessa sen selkään. Pian Aksukin otti mallia tammasta, ja pääsin kuin pääsinkin ilman ilmalentoja sen selkään. - Mä voin mennä eka, Alina ehdotti, ja puristi pohkeet hiirakon russin kylkiin. Aksukin nytkähti liikkeelle, yrittäen pysyä Pellan reippaassa tahdissa mukana. - Ootko kuullu, että täällä metikössä on liikkunnu susi?, Alina kysyin, johon vain ynähdin vastauksen. Tiesin, että niitä olisi nytkin voinnut ihan hyvin loikata esiin pusikoista, sillä ilta oli jo laskeutumassa metsän ylle. Selässäni kulki inhottavia värinöitä, kun ajattelinkin vain harmaata, koiran sukulaista edessäni. Tosin olisihan Aksu suojanani, jos se ei rynnistäisi nelosvaihteella karkuun. Kulkiessamme hiekkatietä syvemmälle metsään, kysyin Alinalta ravipätkää. Aksu nimittäin oli joka ikisen puskan kohdalla pukittaa, singahtaa eteenpäin tai loikata suoraan ojaan. Alinan suostuttua, kannustin Aksun raviin. Welsh pukkasi, jolloin olin vähällä lentää sen kaulan ylitse. Satulaton selkä oli liukas, eikä antannut varaa - istu, tai älä istu. Olin ajatellut aivan oikein, että ravin huuma saisi hoidokkini hiukan rauhallisemmaksi. Se ei näkisi niin helposti ohitse vilahtelevia maisemia, tai saatika olemattomia mörköjä. Päästyämme jo tarpeeksi pitkälle, kuulimme yllättäen metsästä kamalan ryskeen. Pella ynähti peloissaan, ja loikkasi aivan kiinni Aksun kylkeen. - Apua, Alina kuiskasi, yrittäen pidätellä hysteeristä russia. Aksukin oli paniikissa. Welsh ei olisi halunnut jäädä ottamaan asiasta selvää, vaan alkoi riehumaan. - Aksu, soo, tyynyttelin ruunaa, roikkuessani kynsin hampain sen harjassa kuin takiainen. Pian voimani heikkenivät heikkenemistään, ja päästin otteeni irti hulmuavasta harjasta. Alinakaan ei mahtannut Pellalle, joka pelkäsi suunnattomasti metsästä kantautuvia ääniä. Emme edes tienneet missä olimme, sillä ympärillä oli niin pimeää. Lisää hurjistuneita ääniä. Se sai Pellan ja Aksun suuniltaan. Ponit pukittivat, jolloin lensimme maahan. Samassa russi ja welsh olivat kadonneet illan pimentoon. - Aksuuu!, huudahdin, katsoessani vain epätoivoisena laukkaavan ponin ja sen kaverin perään. - Voi Pella, älä jätä, Alina kuiskasi, äänessä pieni itkuisuuden sävy. Nyyhkäsin, sillä en halunnut menettää jo toista hevosta. - Etistään ne, sanoin, yrittäen pidättää itkuani. - Emme voi. On liian pimeää. Toivotaan, ettei ne joudu karhun tai suden kynsiin, Alina sanoi, painaen kasvonsa käsiin. Olimme keskellä metsää, tietämättä missä olimme. Voi kunpa joku löytäisi meidät, kunpa. Painauduin Alinaa vasten, kuunnellen metsästä kantautuvia ääniä. - Meidän on löydettävä joku suoja paikka, sanoin, nousten ylös. Näin pimeässä Alinan nyökkäävän. Lähdimme kävelemään jonnekkin suuntaan, tietämättä minne. [Jätän sen tähän kohtaan, sillä huomenna tulee 'päätösjakso' Pientä vaihtelua taas...]
|
|
|
Post by Karoliina on Nov 2, 2008 13:26:29 GMT 2
02.11.08. Pelon vallassa, vol 2
Auringon kirkkaat säteet tunkeutuivat puiden välistä, kun minä ja Alina nukuimme kilpaa ison kiven juurella. Olimme löytänneet eilen suojapaikan, johon olimme käynneet nukkumaan. Säteet tunkeutuivat väkisin silmiini, ja heräsin. Kömmin pystyyn, ravistellen vieressäni nukkuvaa tyttöä.
- Alinaaa. Ylös, on aika lähteä etsimään karkureita, ääneni vapisi, kun vuodatin sanat suustani. Punatukkainen tyttö mutisi, ja käänsi kylkeä.
- Ai saamari mun selkä, Alina parahti, ja pomppasi istumaan. Naurahtaen aloin tähyilemään ympärille. Metsää, metsää, metsäää. Tie... Herran jestas! Tie.
- Ylös nyt! Tossa menee tie, olemme siis aivan lähellä asuinaluetta, hihkuin, lähtien kävelemään märkää sammalmätästä pitkin kohti tietä. Totta, hiekkatie se siinä edessäni kiemurteli. Tutkailin oikealle ja vasemmalle, siristelin silmiäni. Samassa näin oikealla taloja.
- Tuu nyt!, komensin Alinaa, joka ähki itsensä ylös. Pian tyttö lönkytti luokseni, ja tapitti samaan suuntaan kuin minä. - Mennään, Alina kuiskasi, ja kiskaisi minut mukaani. Jännittyneinä taapersimme suurta taloa kohti.
Jäin seisomaan ruosteisen portin viereen, kun Alina könysi puiset rappuset ylös ovelle. Koputus, kaksi. Odotimme jännittyinenä, että ovi revähtäisi auki. Haluaisin takaisin Seppeleelle, kotiin. Halusin painaa kasvoni Aksun lämmintä kaulaa vasten. Aksu. Ja Pella. Kyynel vierähti poskelleni, ajatellessa kaikkea pahaa, mitä poneille olisi käynnyt. Samassa iso, raskaasti natiseva ovi avautui.
- Mitä haluatte?, Ryppyinen nainen, mutta niin kiltin oloinen, kysyi hämillään. - E-etsimme kahta ponia. Toinen on sellainen ruskea, ja toinen harmaa, Alina sönkötti, ja vilkuili saappaidensa kärkiä. - Herran jestas! Missä te oikein olette rymynneet?, nainen kysyi, vaihtaen puheenaihetta. - Ratsastimme illalla kaverini kanssa pois tallilta, jossa hoidamme näitä kahta karkuria. Ja sitten ratasastaessamme liian pitkälle, emme tienneet missä olimme. Sitten metsästä kuului pelottavia ääniä, ja ponit pillastuivat. Ja, ja sitten ne karkasivat, Alina vuodatti sanansa vanhalle naiselle. Minäkin uskalsin tulla lähemmäs, ja tuijottaa naista tarkemmin.
- Kysyn tyttäreltäni, josko hän olisi nähnyt näitä kahta karkuri ponia, nainen sanoi, ja lähti ovelta. Kuikuilimme kilpaa Alinan kanssa vanhan talon sisälle. Hetken kuluttua nainen saapui toisen naisen kanssa ovelle.
- Kyllä, ponit ovat takapihallamme. Henriikka oli löytännyt ne naapurimme Piippolan etupihalta syömästä. Piippola on tunnetusti aika ärhäkkä, ja heiluu usein metsässä haulikon kanssa ampumassa eläimiä. Eläinrakas kun ei ole, nainen huokaisi, ja osoitti viereistä taloa.
- Kiitos kiitos, hihkaisin ainoat sanani naiselle, ja kiiruhdin talon takapihalle. Totta tosiaan! Kaksi, hiukan reissussa rähjääntynyttä ponia söivät kukkapenkin kasvillisuutta.
- Aksu!, huudahdin riemuissani, ja rynnistin rakkaan welshin kaulaan. Aksu oli hyvin yllättynyt näkemisestämme, ja päästi kipakan kiljahduksen. Alinakin syöksyi onnessaan Pellan luokse.
- Voi kuinka herttaista. En ole koskaan tiennyt, miten paljon eläin voi merkitä toiselle, vanha nainen huokaisi haaveilevasti. Väläytin pienen kiitoksen tapaisen hymyn naiselle, ja ryhdyin tarkastelemaan rakasta hoidokkiani.
Hyvästelimme vanhan naisen, ja tämän tyttären Henriikan. Ohjasimme Alinan kanssa Pellan ja Aksun siihen suuntaan, johon naisen oli meitä kehoittanut. Olimme myös kuulleet, että Seppeleeseen oli vain kahden ja puolen kilometrin taivallus.
- Olipa hurja seikkailu, Alina huokaisi, ja taputti Pellaa kaulalle. - Jeps. Onneksi kaikki on taas hyvin, sanoin helpottuneena, kun Aksu taapersi taas allani. Tosin pystyin myös ymmärtämään Annen ja muiden tallilla hyörivien tyyppejen ilmeet. Kaksi ponia ja kasi ratsastajaa yön kateissa. Huh.
- Mmm. Joudun kyllä varmaan ostamaan Aksulle uudet suittet, mutisin puoliksi itselleni, puoliksi Alinalle. - Miten niin?, vieressäni ratsastava tyttö kysyi. - Turpahihna ja ohjat ovat hitusen rikki. Tosin uskon niiden kestävän ainakin Seppeleeseen asti, vastasin. Alina vain nyökkäsi, johon keskustelu sitten päättyi.
Kahden tunnin ratsastuksen jälkeen löysimme tiemme Seppeleen pihaan. Helpottuneena li'uin alas Aksun likaisesta selästä.
- Ei voi olla totta! Karo, Alina!, tallin kulmalta kuului yllättäen huuto. Kääntyessäni katsomaan, näin Annen, Jaakon ja puolet Seppeleen porukasta rynnistämässä luoksemme. Hymyillen taputin Aksun mutaista kaulaa, kun porukka ryhtyi piirittämään meitä.
- Missä te oikeen ootte ollu! Me valvottiin Jaakon ja Ellin kanssa koko yö, Anne huudahti, ja huokaisi pian helpottuneena perään. - Saatte selittää koko jutun, kunhan ponit pääsee laitumelle, Anne määräsi, ja ohjasi loput porukasta takaisin talliin. Virnistimme Alinan kanssa toisillemme, ennen kuin menimme talliin siistimään ponit.
Pian kaksi reissumatkalaista olivat tyytyväisinä laitumella, - tietysti heti kun Anne oli perusteellisesti ne tutkinnut - ja nauttivat suunnattoman paljon levosta. Kömmimme oleskelhuoneeseen, ja rysähdimme Alinan kanssa sohvalle. Pian juttu alkoi, ja kaikki kuuntelivat korva tarkkana.
- ....Ja sitten löysimme ne, ja ratsastimme takaisin tänne, päätimme kuorossa tairnamme. - Ja lupaan ostaa Aksulle uudet suitset, sillä ne hiukan rähjääntyivät, lisäsin, punan noustessa pikkuhiljaa poskilleni.
- Äh, mitä pienistä suitsista, pääasia että ootte hengissä, Pipsa sanoi, ja vilkaisi Annea kysyvästi. Nainen nyökkäsi, kunnes nousi ylös. - Nyt töihin, ei tämä ole mikään lorviparatiisi, Anne kailotti, saaden meidät nauramaan. Loppu hyvin, kaikki hyvin.
[67HM]
|
|
|
Post by Karoliina on Nov 3, 2008 18:49:39 GMT 2
03.11.08. Todella hauskaa![68HM]
|
|