Vaellus 6.8.-9.8.2012

[Anne]

Lue lisää leiriesitteestämme!

[Loviisa]

Kehystarina

Olimme ratsastaneet jo aika kauan. Anne olikin kertonut että tänään ratsastettaisiin aika pitkä matka. Olimmehan jo joka päivä ratsastaneet monta, monta tuntia. Tänään olimme lähteneet jo aika aikasin.
Popparin selässä oli mukava ratsastaa. Poppis oli niin kiltti ja kuuliainen että sain vain istua selässä.
Ratsastimme pientä metsäpolkua pitkin. Metsä oli täynnä ötököitä varsinkin itikoita. Vaikka olimme
laittaneet kamalasti itikkamyrkkyä ne vain pörräsivät ympärillämme, tai ainakin minun.
Ilma ei ollut kovin kylmä muttei kovin kuumakaan. Pilvet olivat aika tummia ja ne enteilivät sateen tulevan. Myös aika kylmä tuulikin puhalsi syksyisesti.
”Kunhan päästään vähän isommalle polulle voidaan ravata!” Anne komensin kärjessä. ”Haluaako joku juoda, voidaan pysähtyä nyt!”
”Joo, pysähdytään juomaan!” huusimme kaikki yhdessä.
Stoppasimme juomaan ja samalla hiukan kävelemään ettei jalamme puutuisi täysin. Otin laukustani juomapullon ja join siitä kylmää vettä.

Jatkoimme matkaa hetken kuluttua. Pieni metsäpolku jatkui hiukan isommaksi jolla kuitenkin pystyisimme ravamaan.
”Nostetaan ravi!” Anne sanoi lähtien ensimmäisenä ravaamaan.
Me muut seurasimme perässä. Kevensin mukana Popparin pehmeässä ravissa.
Kun käännyimme taas pienemmälle polulla kevensimme käyntiin. Matka meni rattoisasti mukavassa seurassa. Puhua pälpätimme kokoajan.

”Simoran laukkasuoralla pääsette sitten kunnolla irrottelemaan!” Anne kertoi meille.
”Meneekö sinne vielä kauan?” Fiia kysyi.
”Noo, ei olla vielä menty Artsin ravitallinkaan ohi, joten menee vielä jonkun verran”
”Vitsi ootan että päästään laukkaamaan!” Carkki totesi.
”Niinpä, alkaa puuduttaa jo tää käynti!” Daniel yhtyi puheeseen.
Vähän enne Artsin ravitallia alkoi taas tie jolla pääsimme ravaamaan. Nostin Popparille ravin. Katsoin laakeita peltoja joissa oli er viljalajeja. Ne näyttivät aika hienoilta.
”Enää ei oo pitkä matka Simoralle!” Anne sanoi.

Menimme ripeästi, enää olisi pikkumatka laukkasuoralle.
”Varokaa sitten kun laukataan sillä hepat voi päästellä hiukan höyryjä!” Anne
Saavuimme laukkasuoralle. Anne antoi luvan laukata ja kaikki lähdimme rivissä.
Hepat villiintyivät täysin, katsoin sivusta miten Siiri pomppasi parit pukkihypyt, Elmoja Eela kilpailivat täysillä ja Tiiakin innostui laukkamaan tosi kovaa.
Popparikin innoistui ja laukkasit hirveän kovaa. Hiukseni hulmusivat kypärän alla kun laukkasimme täysillä. Tuuli puhalsi huminaa korviin. Laukkaaminen oli mahtavaa.

Innoistuimme laukkaamaan aika paljon ennekuin matkamme jatkui syksyisen tuulen puhaltamana seuraavaan majapaikkaan.


Toivottavasti on ihan hyvä!
Kuvasta en tiiä millon saan sen väkerrettyä sillä oikea käteni on vieläkin aika kipee vaikka kipsin oon saanu jo pois.



Lis

[Fiia]

Kehystarina

Kaksi päivää ratsastusta takana, kaksi edessä. Ainakin minä olen eilistä väsyneempi telttayön jäljiltä, eikä juttu tunnu kenelläkään lentävän vanhaan malliin. Istumme vaisuina satuloissa, kuka mihinkin suuntaan vinossa: lihakset ovat kipeinä tavallista runsaammasta ratsastuksesta ja minun tapauksessani myös kuhmuraisessa kohdassa nukkumisessa. Ratsuni sen sijaan on levännyt ilmeisen hyvin – se ravaa paikallaan jonossa, pärskii ja pomppii ylös tai sivulle aina, kun jossain rasahtaa. Annan Elmon höyrytä. Viimeiset käsivoimani haluan käyttää ihan muuhun kuin yli-innokkaan ponin jarrutteluun, josta ei kuitenkaan ole mitään hyötyä.

Tämänpäiväinen ratsastusurakkamme lähestyy todennäköisesti loppuaan – aurinko paistaa vinosti suoraan silmiin ja ilta alkaa viilentyä. Kahluupaikan olemme ohittaneet jo aikaa sitten ja oletettavasti viimeiset laukatkin on otettu. Kukaan ei siis ylläty, kun punainen rakennus järven rannalla, mökki jonka on tarkoitus majoittaa meidät tänä yönä, paljastuu puitten takaa. Jonosta kuuluu muutama helpotuksen huokaus – ruokatauosta alkaa olla jo useampi tunti, ja ilmeisesti muillakin kuin minulla on nälkä. Etupään hevoset alkavat steppailla, ja jono leviää lopulta, kun pääsemme metsän syövereistä laajemmalle niitylle. Ponit kiskovat ohjaa, Laila kävelee vetävämmällä askeleella kuin vielä kertaakaan tänä päivänä, ja Danielin alla Eela esittää täpinöissään tyylikästä raviväistöä.

Pääsemme kuitenkin ilman välikohtauksia mökin pihaan. Potkaisen jalustimet jaloistani ja valun sitten alas. Elmo hinkkaa päätään etujalkaansa ja huokaisee syvään, kun irrotan satulavyön ja kiskon satulan vaellusvarusteineen pois sen hiestä kostuneesta selästä. Ponistakin on varmasti mukava olla perillä. Joudun temppuilemaan hetken, ennen kuin saan ruunalta suitset pois ja kaulalla olevan riimun päähän, mutta loppujen lopuksi onnistun siinäkin karkuuttamatta Elmoa. Kun muutkin alkavat olla valmiita, talutamme hevoset sähköpaimenella rajatulle niitylle ja päästämme ne yhtä aikaa irti. Leevi pitää meteliä omassa, pienemmässä aitauksessaan, Riina esittelee parasta showraviaan, Poppari heittäytyy heti piehtaroimaan ja Siiri juoksee korvat luimussa tungettelevaa Reinoa karkuun. Muut rauhoittuvat saman tien syömään.

”Laitan nuotiopaikalle tulet, paistetaan hiilloksella makkarat”, Anne kailottaa. ”Sitä ennen sopii laitella hevosensa varusteet johonkin järjestykseen ja etsiä mökistä nukkumapaikka. Sängyt on kaikille, joten ei huolta! Kunhan hevoset ovat käyneet laiduntamaan, käykää vielä puhdistamassa kaviot, katsomassa jalat ja laittamassa ötökkämyrkyt.”

Lähdemme yhdessä tuumin laittamaan sinne tänne heitettyjä varusteita siistimmin ja menemme sitten katsastamaan mökin. Se ei ole sieltä uusimmasta päästä, mutta perinteinen, ja mahdumme kaikki kymmenen sinne loistavasti. Edellisyön toinen telttaporukka valtaa parven, ja minä, Daniel, Carkki, Jeccu ja Anne otamme alakerran sängyt.
”Mun on pakko saada sokeria”, totean, kun Anne on lähtenyt virittämään nuotiota. ”Sori nyt vaan.”
”Sama täällä”, Carkki huokaa. ”Kamala nälkä.”
Alamme yhdessä tuumin kaivella sisälle tuotuja satulalaukkuja. Minä lapan sängylle kaksi pussia lakritsia, Carkki suklaalevyn ja Jeccu heittää päälle sirkusaakkospussin.
Daniel näyttää ällistyneeltä. ”Mulla ei todellakaan ole eilisen jälkeen enää mitään makeaa jäljellä! Kai noista riittää yhdelle Dänillekin?”
”Säännöstely, säännöstely”, Jeccu huomauttaa. ”Saas nyt nähdä…”
Minä revin oman pussini auki. Lakritsin tuoksu on huumaava. Työnnän kourallisen suuhuni ja ojennan pussia muille. ”Ottakaa ihan runsaalla kädellä.”

Huoneseurani Daniel etunenässä työntävät kätensä pussiin, ja hetkeen ei kuulu muuta kuin mussutusta. Sitten katto ja portaat alkavat täristä – yläkerran poppoo juoksee ryminällä alas ja valtaa hetkessä sänkymme. Tytöt ovat ehtineet jo vaihtaa vaatteita, ja hekin näyttävät hyvin varustautuneilta: yhdellä jos toisella on käsissä karkkipusseja ja suklaalevyjä, jollain colapullokin. Herkut pistetään yhteen kasaan pöydälle.
”Nyt syödään”, Loviisa käskee ja näyttää esimerkkiä repimällä paperit Fazerin sinisen ympäriltä. Käymme ahnaasti kimppuun, vaikka joku yrittääkin heittää väliin ehdotusta siitä, pitäisikö ensin odotella makkaraa. Yksissä tuumin vastaamme, että ei pitäisi, ja niin karkit alkavat upota tyhjiin mahoihin hälyttävää vauhtia. Syödessämme juttelemme niitä näitä: lähinnä valittelemme lihassärkyä ja hehkutamme maastossa ratsastamisen ihanuutta vuoron perään.

Hetken perästä Britta saa loistoidean: on aika kertoa vitsejä. Mietimme hetken kuumeisesti. Minulle ei tule mieleen yhtäkään järjellistä vitsiä kerrottavaksi tässä porukassa. Jecun ajatukset näyttävät liikkuvan aika samoilla raiteilla.
”Käykö vauvavitsit?” blondi ehdottaa viattoman näköisenä. Minä voihkaisen ja muut huutavat kaikeksi onneksi naisen kumoon.
”Okei, no mä voin sitten kertoa yhden”, Mirri keskeyttää. Tyttö katsoo meitä kaikkia vakavana silmiin, ja vaistomaisesti nojaudumme eteenpäin pelkkinä korvina. ”Kaksi mummoa pelasi tennistä. Toinen hävisi, eikä sitä ole vieläkään löydetty.”
Olemme keskimäärin niin väsyneitä, nälkäisiä ja sokerihumalaisia, että repeämme hervottomaan nauruun.
”Ai, mun vatsalihakset”, Jennyfer ähkäisee, kun naurunpuuska on vähän tasoittunut, ja minä olen saama mieltä. Lihastreeni kuitenkin jatkuu, kun ensin Inkeri ja sitten Carkki kertovat Pikku-Kalle-vitsit. Britta heittää lakonisen basistivitsin ja minä alan kertoa sekavaa juttua autiomaasta ja kamelista, ennen kuin tajuan, etten muista loppua.

Lopuksi Däni on se, joka räjäyttää pakan antivitsien kuninkaalla. ”Mies meni kauppaan, lapio”, ja porukka lakoaa suuntaan jos toiseen. Minä haukon happea kaksin kerroin, Loviisa putoaa sängyltä kiskaisten Mirrin mukanaan ja Carkki onnistuu huitaisemaan puolitäyden ja totta kai avonaisen kokispullon lattialle. Loput kierivät kuka missäkin ja puoliksi itkevät ja puoliksi nauravat. Tilanne on kerta kaikkiaan koominen, ja juuri silloin Anne astuu sisään. Jähmetymme aloillemme ja katsomme ovelle viattomat ilmeet kasvoillamme. Nainen seisoo ovensuussa kulmakarvat koholla.
”Jaahas… Ei ollut tarkoitus keskeyttää, mutta nuotio olisi nyt hyvällä hiilloksella. Nälkäisiä?”

Joo-huuto lähtee niin kovaa, että ulkona aitauksessa hevoset Eela etunenässä säntäävät korvat luimussa pakoon.


Lis