|
|
Post by Fiia on Jan 17, 2017 22:45:57 GMT 2
keskiviikko 18. tammikuuta 2017Keskiviikkona satuimme Salman kanssa samaan aikaan tallille keskellä päivää. Olin suunnitellut ratsastavani puomeja maneesissa, mutta en miettinyt Pirren meille määräämiä harjoituksia enää hetkeäkään, kun Salma kysyi meitä seurakseen maastoon. Oli täydellinen talvikeli, kuutisen astetta pakkasta ja maa täynnä vastasatanutta puhtaanvalkoista lunta. Bonnie sulautui maisemaan hyvin, Eela loisti sitä vasten punaisena. Olimme kävelleet ja ravailleet pitkin metsäpolkuja lähemmäs puoli tuntia, kun minä käännyin satulassa katsomaan perässämme tulevaa Salmaa ja paljastin: ”Mulle on tulossa hevonen.” Oikeastaan en ollut aikonut kertoa vielä asiasta kenellekään. Ehkä alitajuntaisesti pelkäsin, että muut pitäisivät sitä tyhmänä ideana. Ja kyllähän se sitä olikin: minullahan oli jo Eela, Elmo ja Svante, minä asuin kaupungissa, eikä minulla ollut ylimääräistä rahaa tuhlattavaksi. Mutta silti se tuntui niin oikealta ratkaisulta. Voisiko se silloin olla kuitenkin väärin? Salman kasvoille levisi yllättynyt, mutta aito hymy ja minä lähestulkoon huokaisin helpotuksesta. Vaikka totta kai Salma jos joku oli aina ystäviensä puolella, tuki niin hienoissa kuin hölmöissäkin päätöksissä. Tietenkään Salma ei tuomitsisi ennen kuin kuulisi yksityiskohdat, tuskin sittenkään. ”Hevonen!” hän toisti. ”Omako? Millainen? Milloin? Kerro heti kaikki.” Niinpä minä kerroin. Tammikuun alussa Ruskamäen Vivi oli laittanut minulle viestiä. Tyttö oli kysellyt, tiesinkö ketään, joka olisi nuorta kouluratsua vailla. Ehkä Vivi ei ollut tarkoittanut juuri minua, mutta viestin lopussa oli silmäniskuhymiö ja maininta: ”Saatat ehkä tietääkin Chilin.” Seuraavassa viestissä oli ollut kuva. Siinä isokokoinen, kaunispiirteinen hevonen seisoi niityllä, kesäauringossa lähes hehkuen. Se oli vaikuttanut tutulta. Minulla oli mennyt muutama minuutti yhdistää nimi ja kuva kauan aikaa sitten unohtuneisiin muistoihin, mutta Vivi oli ollut oikeassa – kyllä minä Chilin tiesin. Chirijiraden, Chili, oli Riinan ja Sentin jälkeläinen, Seppeleen kasvatteja vuosien takaa. Muistin nähneeni sen joskus ihan maitovarsana. Tamma oli ollut valtavan kaunis jo silloin, kullanvaalea voikko, joka muistutti kovasti Senttiä. Siitä oli jo yhdenkin kuvan perusteella kasvanut todella hieno nuori hevonen. ”Niin että siitä se ajatus sitten lähti”, totesin Salmalle. ”Mä en tiennyt että olit edes etsimässä hevosta?” brunette kysyi. Enkä minä etsinytkään. Mutta tietysti olin ajatellut asiaa aina silloin tällöin. Erityisesti viime aikoina minusta oli tuntunut, että jos halusin edetä tästä pisteestä vielä eteenpäin, tarvitsisin kuitenkin oman hevosen. Sellaisen, jolle vaativa B ei olisi katto vaan ensimmäinen porras. Hevosen, jonka kanssa saisin harjoitella päivittäin. Ja niinpä Chili oli jollain tapaa alkanut tuntua kohtalolta, johon en ollut koskaan aiemmin uskonut. Olin käynyt kokeilemassa sitä Terälässä. Tamma oli seitsemänvuotiaaksi aika kokematon oltuaan kolmen varsan verran siitoskäytössä. Mutta se oli tahdikas, hyvin nöyrä ja halukas työskentelemään yhdessä ratsastajan kanssa, ja sen liikkeissä oli paljon laatua. Seuraavaksi olin raahannut Lynnin ja Danielin katsomaan Chiliä kanssani. Lynn oli arvatenkin pitänyt tammasta heti ja luvannut auttaa sen kanssa milloin vain ehtisi. Daniel oli ollut vähäsanaisempi, katsonut Chiliä pitkään ja lopulta kokeillut sitä itsekin. Tuomio: ”Ihan kelpo kouluhevosen alku.” Ja niinpä minä olin sanonut Chilille kyllä. ”Ne olisivat alun perin halunneet tietysti myydä sen”, kerroin Salmalle, ”mutta se tulee nyt aluksi ylläpitoon. Katsotaan sitten. Jos se ei parin kuukauden päästä tunnu sittenkään omalta, niin se luvattiin ottaa takaisin. Onhan tämä nyt aika hullua kuitenkin.” ”Välillä kannattaa tehdä hulluja asioita”, Salma hymyili minulle lempeästi Bonniensa selästä. ”Mä olen onnellinen sun puolesta.” ”Mäkin olen onnellinen”, vastasin ja tajusin vasta sitten, että tarkoitin sitä enemmän kuin pitkiin aikoihin. Olin onnellinen. ”Laukataanko?”
|
|
|
|
Post by Fiia on Feb 5, 2017 23:51:44 GMT 2
maanantai 30. tammikuuta 2017
”Perhanan kylmä”, Cella puuskahti paukatessaan oleskeluhuoneen ovesta sisään. Tyttö puhalsi valkoisen ja punaisen kirjaviin käsiinsä ja hankasi niitä sitten yhteen, irvisti kun tunto alkoi palata.
Cella oli oikeassa: ulkona oli edelleen lähemmäs kolmekymmentä astetta pakkasta. Tunnit oli muuten peruttu, mutta Pirre oli pakkasesta huolimatta päättänyt pitää hoitajille erikoisestetunnin. Kuulemma oli luvattu illaksi lauhtuvaa, mitä epäilin vahvasti ja olin ehkä ensimmäistä kertaa oikeasti iloinen siitä, etten ollut mahtunut tunnille.
Listan mukaan Eelaa ei ollut laitettu hyppäämään erikoisesteitä ja ehkä ihan hyvä niin, joten molemmilla hoitohevosillani oli tänään vapaapäivä. Elmon olin ehtinyt liikuttamaan eilen, mutta Eela oli viettänyt pitkää viikonloppua. Kelistä huolimatta olinkin ajatellut käyväni kävelemässä sen kanssa myöhemmin, ettei se olisi ihan ruutitynnyri huomenna. Toistaiseksi piti kuitenkin kerätä voimia teekupin kanssa ja odottaa sitä mystistä Pirren lupaamaa hetkeä, kun pakkanen laskisi kymmenen astetta kuin salamaniskusta.
Cella kaatoi kuppiin keittimestä kuumaa vettä ja lykkäsi perään pöydällä nököttävän jo kertaalleen käytetyn, märän teepussin. Blondi istui pöydän ääreen minun ja Lynnin seuraksi ja painoi kätensä kupin ympärille.
”Milloinkas se hevonen muuttaa sulle?” tyttö kysyi puoleeni kääntyen. ”Kai sitä saa tulla sitten katsomaan?”
Niin, Chili. Ajatuskin tammasta ja siitä, että se olisi melkein oma jo ihan pian, hymyilytti ja lämmitti. Kaiken kaikkiaan olin jopa vähän hämmentynyt siitä, miten hyvin asiat olivat järjestyneet: tallipaikka oli löytynyt nopeasti ja olin saanut – ihme kyllä – Kasperin suostuteltua lähtemään minulle kuskiksi hevosta hakemaan. Minä olin jo valmiisi lääpälläni Chiliin ja laskin tunteja tamman tuloon.
”Totta kai”, lupasin auliisti. ”Chili tulee ensi maanantaina. Se menee Danielin valmennustallille, tai Mallaspuroon siis käytännössä. Vähän lähempänä mua sitten kuin Liekkijärvi.”
”Danielkin tuntuu olevan siitä innoissaan”, Lynn paljasti hymyillen.
”Sheilahan asuu siellä nyt myös. Ihanaa, kun kohta on Sentin kauniit tyttäret samassa tallissa. Ja muutenkin meillä on hyvä porukka: ratsutuspaikat on lähes täynnä ja yksityisiä yhdeksän plus omat. Aika paljon täältäkin tuttuja, Rokki ja Floora Seppeleen entisistä hevosista ja tietysti Inksun Blondi.”
Olin varma, että viihtyisin Chilin kanssa erinomaisesti. Daniel oli sivulauseessa maininnut voivansa kenties autella meitä leipätyönsä ohella eteenpäin, mistä olin enemmän kuin kiitollinen. Vaikka olin ratsastanut yli puolet elämästäni ja omistin Svantenkin, oli ensimmäinen Oikea Hevonen kuitenkin jännittävä ja minulle uusi tilanne. Tarvitsin varmasti kaiken avun minkä vain sain, jotta minusta ja Chilistä tulisi joskus se ratsukko, jollaisen toinen osapuoli olin aina haaveillut olevani.
Juttelimme hevoskuulumisista siihen saakka, kunnes Cellan piti alkaa valmistautumaan hyiselle estetunnille. Tyttö jäi ähertämään lämpökerroksia päälleen yläkertaan, Lynn lähti kohti Malpulaa ja minä Eelan karsinalle.
Punainen tamma puhisi karsinassaan ohikulkijoille ja oli sen oloinen, että sekin olisi halunnut hyppäämään. Nyt se kuitenkin joutuisi tyytymään ihan vain kävelylenkkiin. En uskonut, että olisin pysynyt sulana kovin pitkään, jos olisin yrittänyt ratsastaa saati juoksuttaa sitä ulkosalla. Niinpä vain harjasin Eelan pikaisesti, heitin sille ohuen loimen selkään, kiskoin hupun päähäni ja kaulahuivin kasvojen suojaksi ja nappasin tamman riimunnarun päähän.
Eela oli ensimmäiset parisataa metriä eri mieltä kävelylenkistä – se otti raviaskelia, nakkeli niskojaan ja huitoi välillä etusillaan kuin kaksivuotias ori. Komentamisesta se otti itseensä ja käveli korvat luimussa muutaman askeleen, ennen kuin unohti mököttämisen ja jatkoi ilakointia. Niinpä minä lähinnä roikuin narun päässä ja yritin pitää edes omat jalkani maassa.
Kovin rentouttavaksi lenkkiä ei nyt voinut kutsua, mutta saimme kuitenkin molemmat vähän raitista ilmaa. Ja hyvä puolikin Eelan riekkumisessa oli: sitä pidellessä ei ainakaan tullut kovin kylmä.
|
|
|
|
Post by Fiia on Feb 22, 2017 15:55:18 GMT 2
keskiviikko 22. helmikuuta 2017
Minäkö ratsastuksenopettaja? No, yhtä vähän kuin joku satunnainen luennoitsija yliopistolla on professori. Mutta tunteja olin kuitenkin alkanut pitää.
Opettaminen oli kliseisesti yhtä aikaa haastavaa ja antoisaa, ja pidin siitä ehkä enemmän kuin olin osannut odottaakaan. Tunnit olivat menneet mukavasti, toistaiseksi kukaan ei ollut edes tippunut ratsunsa selätä, ja se vähäinen palaute mitä olin ensimmäisiltä tunneilta saanut, oli ollut ihan positiivissävytteistä. Joka tunti opin jotain uutta meidän ratsastajista, Seppeleen tuntihevosista ja hyvistä tai huonoista harjoituksista.
Tilanne oli kuitenkin tuonut mukanaan muutamia lieveilmiöitä. Nuoremmat tallilaiset olivat saman tien ylentäneet minut oikeiden opettajien kastiin ja lähestyivät minua milloin missäkin asioissa silloinkin, kun yritin olla tallilla ihan vain hevosenhoitajan roolissa. Totta kai se oli täysin ymmärrettävää, mutta välillä pienet tytöt ja pojat kyselivät sellaisiakin asioita, joista minulla ei ollut aavistustakaan. Missä on Edin satulahuopa? Milloin Piritta pitää estealkeita? Pidetäänkö kesällä leiri? Milloin on tulossa seuraava hoitajakurssi? Koska apuhoitajat päätetään? Voinko vaihtaa torstain tunnin maanantaille? Tarvitseeko Pipsa Sikelle hoitajaa? Kysymyksiä riitti, ja yhdeksässä tapauksessa kymmenestä Anne tai Piritta olisi ollut minua pätevämpi vastaamaan.
Mutta koska aika moni pikkutytöistä tuntui vähän pelkäävän toimiston oveen koputtamista saati Pirren kanssa keskustelua, minä olin aika usein se, jota he lähestyivät joka tapauksessa. Tämä päivä ei ollut poikkeus.
”Hei Fiia”, pieni vaaleatukkainen Milla kurkisti käytävältä Eelan karsinaan, kun olin riisumassa tammalta ulkoloimea. ”Mulle oli laitettu tunnille Eela ja Lotalle Ruusu. Voitaisiinkohan me vaihtaa?”
”Sitä teidän pitää kysyä Annelta, kun se pitää teidän tunnin”, ohjeistin. ”Miksi te haluatte vaihtaa?”
Tyttö vaihtoi painoa jalalta toiselle ja kertoi sitten ujosti, että häntä pelotti ratsastaa niin reippaalla hevosella kuin Eela. ”Ja Lotta on paljon mua parempi”, Milla lisäsi.
”Ei Anne olisi sulle Eelaa laittanut, jos et sille pärjäisi”, vastasin totuudenmukaisesti ja taputin tamman punaista kaulaa. ”Se on sitä paitsi tosi kiva. Eikö ole vain kiva päästä kokeilemaan uutta hevosta?”
”Mutta jos se menee tosi kovaa”, Milla epäröi vielä, mutta tarttui kuitenkin tarjoamaani pölyharjaan.
”Höpö höpö”, kuittasin vaikka täytyi myöntää, että eilisen pikkuhypyillä Eela oli mennyt minunkin kanssani aika kovaa. Ehkä treeni oli kuitenkin kuluttanut tamman loppumatonta energiavarastoa sen verran, että se malttaisi keskittyä tänään.
Laitoimme Eelan yhdessä valmiiksi. Tamma ei laittanut ihan parastaan kieltäytyessään pitkästä aikaa ottamasta suitsia päähänsä ja leikkiessään kirahvia, mutta Milla tuntui kuitenkin hetki hetkeltä innostuvan sen selkään kipuamisesta. Sittenkin.
Lähdin kaksikon mukana maneesiin, punttasin Millan selkään ja toivotin hyvää tuntia. Tyttöä jännitti selvästi ja se sai Eelankin tanssahtelemaan, mutta Anne laittoi juniorit heti alkukäyntien jälkeen hommiin ja sai sekä hevoset että ratsastajat unohtamaan turhan stressaamisen. Jo kymmenen minuutin kuluttua kaikki kahdeksan ratsukkoa työskentelivät keskittyneen, mutta rennon näköisinä erilaisten kaarevien urien parissa.
Saisi nähdä montako vuosisataa minun pitäisi opettaa, ennen kuin olisin yhtä hyvä kuin Anne.
|
|
|
|
Post by Fiia on Mar 17, 2017 21:34:53 GMT 2
tiistai 14. maaliskuuta 2017
Ei ollut mitenkään ihan täydellinen kevätpäivä: teräksenharmaalta taivaalta satoi räntää ja pohjoistuuli sai ilman tuntumaan kylmemmältä kuin se olikaan. Vaikka pari päivää sitten Liekkijärvelläkin oli saatu nauttia auringosta ja kevään tuoksusta ilmassa, nyt tuntui kuin olisimme palanneet ajassa kaksi kuukautta taaksepäin. Aamulla olin kiskonut toppatakin päälle ja villasukat jalkaan eivätkä ne olleet missään nimessä yhtään liikaa, vaikka vasta eilen oli tuntunut kuin olisin paistunut ratsastaessani Elmoa kentällä pelkkä liivi hupparin päällä.
Emme kuitenkaan olleet antaneet kelin haitata, vaan lähteneet Cellan ja Annin kanssa maastoon kaikesta huolimatta. Niin Eelalla, Windillä kuin Lailallakin oli arkivapaa ja koska kaikki olimme päässeet tallille jo iltapäivästä, olimme päättäneet toteuttaa suunnitelmamme reippaasta maastolenkistä lähestyvän kevään kunniaksi.
”Olisi tää ehkä vähän kivempaa ollut eilen”, Cella totesi osuvasti noin puolen tunnin jälkeen, kun räntäsade oli kastellut jo ratsastushousut läpi ja sormia alkanut pikkuhiljaa palella.
”Ehkä ei tehdä ihan älyttömän pitkää lenkkiä”, ehdotin ja käännyin katsomaan takanani tulevia ratsukoita. Eela oli tänään saanut kunnian olla vetohevosena ja vaikka se ei siinä lajissa ihan luonnonlahjakkuus ollutkaan, olimme toistaiseksi selvinneet reissusta ilman sivuloikkia tai ylimääräisiä pysähdyksiä.
Anni nyökytteli kiivaasti päätään Lailan selässä, ja kimo tamma näytti itse siltä kuin se olisi missä tahansa muualla kuin täällä räntäsateessa. Sen pitkät kovat sojottivat takaviistoon ja silmät olivat sirrillään, häntä viuhtoi kiukkuisena puolelta toiselle.
”Käydään kuitenkin laukkasuoralla!” Cella hihkaisi kuitenkin, ennen kuin ehdimme kääntää ratsut saman tien takaisin tallia kohden. ”Mä olen odottanut sitä koko viikon.”
Niinpä me otimme suorimman reitin kohti laukkapaikkaa. Hevoset sähköistyivät välittömästi, kun ne tajusivat minne olimme matkalla. Eela ryhdistäytyi silmissä, steppaili ja alkoi nykiä ohjaa, ja takanamme Windi vinkaisi innostuksesta kuin pieni porsaanpoikanen.
Vaikka maastossa laukkaaminen ei meille enää vuosikausiin ole ollut mitään harvinaista herkkua, oli siinä edelleen oma viehätyksensä. Hevosen kiitäessä alla oli vaikea ajatella mitään muuta kuin sitä hetkeä, ohjia sormien välissä, ratsun sydämensykettä pohjetta vasten, sen valtavaa voimaa joka vei eteenpäin useita metrejä sekunnissa. Siksi laukkasuoralle palasi aina kerta toisensa jälkeen, ja siksi aina sen päättyessä veri ja adrenaliini kohisivat korvissa lähes yhtä lujaa kuin sen maagisen ensimmäisen maastolaukan jälkeen.
”Mennäänkö?” vahvistin muilta suoran auetessa lopulta eteemme. Eela ei olisi malttanut odottaa enää sekuntiakaan, enkä minä.
Tytöt nyökkäsivät ja olivat valmiita, kun painoin saman tien pohkeeni Eelan kylkiin. Tammat hypähtivät perätysten laukalle. Eela laukkasi aluksi varovaisesti kuin alustan pitävyyttä epäillen, mutta venyi sitten askel askeleelta pidemmäksi vauhdin kiihtyessä. Annoin sen juosta. Niin kovassa vauhdissa kevyt räntäsade muuttui sankaksi tuiskuksi, märät hiutaleet iskeytyivät naamaan, ja jouduin painamaan silmät melkein kiinni.
Me viiletimme halki vielä lumisen maiseman, mutta kun suoran päässä hidastimme hevoset raviin ja sitten käyntiin, kuului jostain jo linnun kirkasta laulua.
|
|
|
|
Post by Fiia on Apr 24, 2017 14:44:46 GMT 2
maanantai 24. huhtikuuta 2017
”Mä aloin kyllä hoitaa Eelaa vaan sen takia että se on tamma ja voi saada varsan joku päivä”, totesin kesken hevostarhaporukan tarhansiivoustalkoiden. ”Jos Anne olis tarjonnut jotain ruunaa en olis ottanut.”
”Oikeasti?” Wenla vilkaisi minua talikonvarresta epäuskoisen näköisenä.
”Yeah right, vähän samaan tapaan kuin mä ostin Harryn että voisin alkaa kasvattaa hevosia”, Robert nyökytteli sivummalta.
”No en oikeasti”, naurahdin. ”Mutta onhan tää nyt hullun siistiä! Ihana varsakesä tiedossa. Toivottavasti siitä tulee ori, äitinsä värinen punainen piirtopää. Tai tähtikin käy. Ja neljä sukkaa!”
Vaikka en toki ollut alkanut hoitaa Eelaa vain varsauutisia odottaen, pystyin kuitenkin auliisti myöntämään, että niistä olin haaveillut jo pitkään. Viimeksi olin hoitanut pikkuvarsaa vuonna 2009, kun Svante oli syntynyt – kahdeksan vuotta sitten! Oli jo korkea aika saada uusi hevosvarsa paijattavaksi.
Tietenkään oikeasti varsan sukupuolella tai värillä ei ollut mitään väliä – kunhan vain tiineysaika ja synnytys sujuisivat ongelmitta ja varsa olisi terve hevosenalku. Ja oli se minkä värinen tahansa, upea siitä tulisi aivan taatusti. Eela oli astutettu huikean hienolla hannoverorilla Brünolla, joka oli GP-tason kouluhevonen ja palkittu jos jonkinlaisissa laatuarvosteluissa. Olin viettänyt monta iltaa katsoen orin kisavideoita Youtubesta, ja jo niiden perusteella se oli tyrmäävän upea. Sen askeleessa oli poikkeuksellista elastisuutta ja orin karisma valloitti taatusti jokaisen katsojan.
Joten jos tästä varsasta ei tulisi mielettömän hienoa, niin sitten ei mistään. Siitä olin varma.
”Mä en jaksa enää”, Anni puuskahti ja keskeytti varsakuplassa kellumiseni. ”Jätetään loput Cellalle ja Allulle. On niin kuumakin.”
”Joo varmaan 10 astetta”, Robert nyökytteli, mutta nakkasi liukkaasti talikkonsa kottikärryjen päälle. Annin talikko seurasi perässä, ja minä ja Wenla tulimme pikaisesti siihen tulokseen että jatkaisimme kenties myöhemmin. Robert sai raavaana miehenä raahata kottikärryt lantalaan; me muut nappasimme omat hoitohevosemme sisään.
Eela oli piehtaroinut ja oli nyt puoliksi kuivuneen mudan peitossa – päivä oli ollut niin lämmin, että se oli jo ulkoillut ilman loimea ehkä ensimmäisiä kertoja. Kevät oli vähän myöhässä, mutta kyllä se sieltä tulisi jälleen täydellä tehollaan. Ainakin aurinko lämmitti jo, ja edellispäivänä maastolenkillä Lynnin ja Robertin kanssa olimme nähneet leskenlehtiäkin.
Eelan ensimmäinen tunti oli vasta kuudelta, joten ehdin harjata sen kaikessa rauhassa, puhdistaa kaviot ja selvittää jouhet suortuva kerrallaan niin huolella, että lopulta tamman häntä oli kuin silkkinen ruskea suklaaputous.
Lopuksi painoin korvani ja kämmeneni hellästi sen kylkeä vasten. Yritin kuunnella, yritin tuntea, yritin kuulla. Vatsasta kuului normaalia iloista suolistokurinaa ja kämmenen alla tuntui sydämensyke, mutta toistaiseksi vain yksi.
Jotenkin silti aistin, että kyllä se varsa siellä oli, eli ja kasvoi. Oli vaikea kuvitella, miltä se näyttäisi nyt, minkä kokoinen se olisi ja näyttäisikö se jo hevoselta.
”Kuukauden päästä tavataan”, kuiskasin sille niin hiljaa ettei kukaan, ehkä Eelakaan, kuullut.
|
|
|
|
Post by Fiia on May 24, 2017 13:18:33 GMT 2
tiistai 23. huhtikuuta 2017
Eela oli yksi niistä tammoista, joille tiineys sopi: se oli lähes hehkunut valoa viimeiset kuukaudet. Tamma oli ollut hellyydenkipeä, kiltti ja kärsivällinen, ja olin viettänyt tuntikausia sen karsinassa vain silitellen sen punaista karvaa. Minun ja Eelan suhde oli syventynyt aivan toisella tavalla kuin aiemmin ja vaikka odotinkin varsaa kuin kuuta nousevaa, osittain toivoin että ihana tiineysaika päättyisi ikinä.
Viimeisin viikko oli kuitenkin tuonut tullessaan sadankahdeksankymmenen asteen käännöksen tilanteeseen. Eelasta oli parissa yössä paljastunut hormonihuuruinen hirviö, jonka karsinaan ei todellakaan tehnyt mieli mennä yhtään sen enempää kuin Windin. Jos Eela olisi vielä käynyt tunneilla, lasten tai aloittelijoiden hoidettavaksi sitä ei tosiaan olisi uskaltanut päästää. Se näykki, potki kiukkuisena mahansa alle, ei antanut koskea mahaan tai ristiselkään mielellään ollenkaan. Eelan kanssa touhuaminen oli muuttunut molempien hermoja kiristäväksi, ja minä yritin lähinnä tehdä pakolliset hoitotoimenpiteet ja muuten antaa tamman olla rauhassa.
Eelan vatsa oli valtavan kokoinen ja liikkuminen selvästi hankalaa, joten ei tietysti ihmekään, että sitä kiukutti. Aika varmasti se varsoisikin ihan muutaman päivän sisällä. Toivoin sydämeni pohjasta, että kaikki menisi hyvin ja varsa olisi terve ja hyvinvoiva. Ainakin se olisi iso, jos vatsan koosta pystyi mitään päättelemään.
Olimme porukalla arvuutelleet, minkälainen varsasta tulisi ja kumpaa sukupuolta se olisi. Minä veikkasin rautiasta oria, Emmy oli varma ruunikosta ja Cella arveli, että tamma siellä kasvoi. Robert oli yrittänyt houkutella hoitajia vedonlyöntiin, mutta siihen en minä ainakaan ollut lähtenyt. Tuli mitä tuli, rakas se olisi silti.
Eelastakin ehkä tulisi vielä rakas, kunhan se pullauttaisi painolastin pihalle ja palautuisi takaisin normaaliksi itsekseen. Tiistai-iltapäivällä sain pitää silmät tosissani auki, etten saanut kaviosta tai hampaasta. Harjasin tamman ihan pikaisesti ja totesin takapään löystyneen huomattavasti.
Anne kurkisti karsinaan juuri, kun olin pakkaamassa harjoja takaisin koriin.
”Kuinkas täällä voidaan?” nainen hymyili. ”Pidätkö sitä kiinni, jos vilkaisen sinne mahan alle.”
”Kiukkuisesti”, irvistin ja otin Eelan riimusta kiinni.
Anne kumartui varovasti katsomaan tamman takajalkojen väliin. Eela jännittyi ja painoi korvat luimuun, mutta ei onneksi kumauttanut Annea kaviollaan päähän.
”Ovat ne tissit kyllä kovasti turvoksissa”, nainen tuumasi. ”Ja vähän näkyy vahatippaa.”
”Eikä”, henkäisin ja tunsin itsekin, kuinka katseeni kirkastui.
”Kyllä! Luulenpa, että varsa syntyy tänä yönä.”
Pitkä odotus oli viimein päättymässä, mutta vatsassa kihelmöi jännityksestä. Huomenna Eelan lapsi olisi täällä!
|
|
|
|
Post by Fiia on Jul 6, 2017 16:24:18 GMT 2
maanantai 3. heinäkuuta 2017
Jo pari päivää jatkunut sade oli maanantaiaamuun mennessä hellittänyt sen verran, että päätimme lähteä pienellä porukalla viemään hevosia laitumelle. Oli kylmä eikä tuntunut tippaakaan heinäkuulta, mutta hevoset olivat innoissaan. Ehkä ne jollain tapaa tiesivät pääsevänsä viimein laitumelle nauttimaan ympärivuorokautisesta ruokatarjoilusta.
Allusta oli kasvanut iso ja voimakas oripoika, ja vaikka siitä kovasti pidinkin, tavallaan jo odotin sen vieroittamista. Karsina oli hevosille aivan sopivan kokoinen, mutta minulle ja hevosille hieman ahdas. Sen takia en jäänyt hinkkaamaan jokaista kuivunutta mutaläiskää pois Eelan jaloista, vaan pyyhkäisin sen nopeasti pölyharjalla ja puin tammalle suitset päähän yrittäen samalla pidellä Allua kädenmitan päässä. Se oli järjettömän kiinnostunut kaikesta, rohkea ja vauhdikas liikkeissään, eikä siitä oikein koskaan tiennyt, vaikka se olikin kiltti ja ystävällinen ihmisille.
Olimme sopineet taluttavamme hevoset, sillä varsat alkoivat olla jo niin isoja ja itsenäisiä, ettei niitä oikein enää uskaltanut pitää maastossa irti. Tapasimme tallipihalla: minä, Eela ja Allu; Randi, Calla ja Morse; Jutta ja Robert sekä Harry, ja Zodiacia taluttamaan lähtenyt Lynn. Suurin osa hoitajista veisi omansa vasta myöhemmin, mutta pari ponia oli kuljetettu laitumille jo varhain aamulla.
Letkamme oli hivenen poukkoileva: vaikka Allukin osasi kulkea ihan kauniisti riimussa, ei sitä aina huvittanut. Eela puoliksi käveli, puoliksi hölkkäsi eteenpäin poikaansa vilkaisemattakaan ja minä yritin siinä välissä hillitä molempia. Lopulta päädyimme siihen, että Randi otti vanhemman ja rauhallisemman Morsen talutukseen Callan lisäksi ja Robert siirtyi taluttamaan Allua. Niin pääsimme kulkemaan suhteellisen rauhallisesti useamman minuutin, ennen kuin saavuimme viljapellon laitaan.
Siinä varsat lakkasivat tyystin liikkumasta. Ensin pysähtyi Morse, korvat pystyssä ja jokainen lihas jännittyneenä. Allu jähmettyi suolapatsaaksi sen perässä, ja viimeisenä kulkeva Zodiac päästi ilmaa halkovan kimeän hirnahduksen ennen kuin yritti kääntyi satakahdeksankymmentä astetta tulosuuntaan.
”Zodiac lopeta”, Lynn kuului komentavan sitä takanamme ääni kireänä.
”No, mikä nyt tuli?” minä ihmettelin ja maiskutin Eelan liikkeelle. Se suostui siirtymään jonossa ensimmäiseksi, mutta Morse ei siitä huolimatta ottanut askeltakaan eteenpäin. Eikä Allu, vaikka Eela kutsuikin sitä äidillisesti.
”En mä vaan näe mitään”, Randi sanoi ja yritti edelleen nykiä Morsea eteenpäin. Calla näytti lähinnä kyllästyneeltä. ”Oisko siellä hirvi?”
”Tää ei ainakaan suostu tulemaan”, Robert kohautti olkapäitään. Minä en ollut vielä koskaan nähnyt Allua niin järkyttyneenä – yleensä niin reipas hevoslapsi olisi selvästi mieluiten kääntynyt tulosuuntaan ja pinkonut karkuun.
Me maiskuttelimme, houkuttelimme, yritimme peruuttaa hevosia menosuuntaan. Lynn ripsauttia Zodiacia kevyesti lautaselle koivunoksallakin, mutta nuoret hevoset kerta kaikkiaan kieltäytyivät etenemästä. Ne tuijottivat peltoa pelkoa silmissään ja minä mietin, mitä sellaista ne näkivät jota me emme.
Lopulta edestakaisin suotamisen ja huopaamisen jälkeen Morse suostui ottamaan ensin askeleen, sitten toisen. Sen perässä Allu pinkaisi puolittain laukalle, niin että Robert esitteli myöhemmin riimunnarun polttamia jälkiä kämmenissään. Zodiac tuntui pelleilevän pelkästä pelleilyn ilosta, mutta hetken sen kanssa tapeltuaan Lynn voitti kamppailun ja sai hevosen liikkeelle.
Ohitimme pellon kiireisinä ja jännittyinenä, hevosia rystyset valkeina pidellen. Takaisin metsään päästyämme varsat rentoutuivat silmissä ja olivat kuin mikään ei olisi koskaan tapahtunut. Allu alkoi hamuta ruohonkorsia polun laitamilta, Morse laski turpansa alas ja pärskähteli tyytyväisenä.
”Nää on just niin tyhmiä”, Jutta kuittasi ja taputti Harrya pinkeälle kyljelle. ”Mitä lie kuvitelleet nähneensä.”
Emme huomanneet peltokuviota. Kun me myöhemmin samana päivänä palasimme Salman ja Pipsan kanssa paikalle, se oli siellä aivan selkeänä – viljavaan maahan tallautuneita isoja, yksityiskohtaisia ympyröitä. En osannut sanoa, olinko vain jättänyt viljaympyrän aamulla huomiotta, vai oliko se ollut siellä ensinkään. Ja jos ei, niin kuka tai mikä olisi ehtinyt tehdä jättimäisen kuvion peltoon vain muutamassa tunnissa?
En uskonut ufoihin, mutta jotain Liekkijärvellä tapahtui.
|
|
|
|
Post by Daniel on Jul 19, 2017 17:09:00 GMT 2
Lomalaiset ruotuun Eelan mamma- ja mun lomakilot hölskyivät, kun ryhdyin palauttelemaan raudikkoa takaisin työskentelymoodiin. Osaavan tamman kanssa ei kovin kummoista tarvinnut tehdä, ja kaiken kaikkiaan ratsastinkin sillä ehkä puolessa tunnissa askellajit läpi suorilla ja kaarevilla urilla. Se oli hyvä paluu satulaan miltei kolmen viikon tauon jälkeen. Olo oli kotoisa, olihan Eela tuttu jo vuosien ajalta. Fiia otti heppakaunottaren hoiviinsa ratsastuksen jälkeen, ja itse suuntasin järjestelemään heinäkuussa tallivuoroja ja toimintaa tehneille ja tekeville palkintovalmennusaikatauluja. Johan tässä oli lomaa lusittu. Oli korkea aika palata takaisin sorvin ääreen. |
|
|
|
Post by Fiia on Sept 29, 2017 16:15:02 GMT 2
perjantai 29. syyskuuta 2017
Perjantaina me pidimme Vain elämää -katsomon oleskeluhuoneessa. Kaikki hoitajat oli kyllä kutsuttu, mutta syystä tai toisesta paikalla oli lähinnä vanha tuttu porukka: minä, Inkeri, Cella, Anni, Emmy, Robert, Salma, Pipsakin. Lynn oli viime hetkellä perunut, Allu luvannut harkitsevansa eli häntä tuskin näkyisi koko iltana.
Salma oli leiponut banaanikakun ja Inkeri tuonut juustonaksupussin, Cellalla oli Pepsiä kaikille. Levittelimme itsemme ja herkkumme pitkin huonetta, tappelimme hetken sohvapaikoista ja avasimme sitten Annin läppärin.
Oli Tonin päivä. Kukaan ei tunnustanut olevansa kovakaan Apulanta-fani, mutta kaikki muut paitsi Robert osasivat tietysti kappaleet ulkoa siitä huolimatta. Toni puhui paniikkihäiriöstään ja Cheek komppasi. Ei ollut elämä helppoa silläkään puolen lavaa, mutta kenellepä olisi ollut.
Mainoskatko.
”Onks teistä joku ollut jo Hanskin tunnilla?” Cella kysyi.
Salma, Robert, Inkeri ja Emmy vilkaisivat toisiaan.
”Joo, se piti maanantain tunnin meille. Aika tiukka tyyppi”, Salma arvioi.
”Se ei oikein tykännyt Aristosta”, Emmy jatkoi virnistäen. ”Kuulemma arabisukuisilla ei tee mitään muualla kuin aavikolla.”
”Eikä se tykkää kouluratsastajista”, Robert nyökäytti päätään. ”Sen mielestä mä olin liian stabiili.”
Jos ratsastuskoulumestaruuksia ei olisi ollut, minun varmaan olisi kannattanut lopettaa esteratsastus talveksi ja palata hyppäämään vasta Pirren kuntouduttua. Toivottavasti leikkauksesta toipuminen kävisi nopeasti - Pirre oli nimittäin ehtinyt jo laittaa minutkin Tikrun selkään. Oli ollut tietysti kunnia päästä kiipeämään esteopettajan silmäterän satulaan, mutta suoraan sanottuna Tikru ei ollut ihan kauhean kiva ratsastaa. Kiiman kourissa kärsivä tamma oli ollut keskittymiskyvytön, kuuma ja kireä eikä tullut kovin hyväksi, vaikka kuinka työstin ja työstin.
Oli Pirre tarjonnut sitä minulle toistekin, mutta olin kohteliaasti kieltäytynyt kiireisiin vedoten. Eivätkä ne olleet mitään keksittyjä kiireitä, vaan minulla tosiaan oli paljon tekemistä ilman ylimääräisiä liikutettaviakin. Varsinkin nyt kun olin vähän yrittänyt kisata Chilillä ja ratsastuskoulumestaruudet olivat ihan nurkan takana.
Niistä me puhuimme seuraavan puoli tuntia, vaikka ohjelma jatkui ja vuoroin hauskat ja vuoroin riipivät versiot milloin mistäkin hittikappaleesta soivat taustalla.
”Kummalla sä Fiia nyt menetkään?” Anni kysäisi ja tunki kourallisen juustonaksuja suuhun.
”Eelalle”, vastasin. ”Jutta ilmeisesti ottaa Elmon.”
”Miettikää että enää kaksi viikkoa”, Pipsa huokaisi. ”Täytyy alkaa siivota ja laittaa paikkoja, niin on kiva sitten vieraiden tulla!”
”Eiks täällä ole ihan riittävän siistiä? Eikä ne ole täällä yötä kuitenkaan, vaan kuulemma osa ainakin menee Artsilaan. Kuvitelkaa. Onkohan Artsille kerrottu siitäkään?” Robert irvisti.
”Ja jotain illanviettoakin voisi miettiä”, Salma alkoi suunnitella, ”kun viimeksikin ne yhdisti porukkaa niin mukavasti.”
Inkeri tyrskähti sohvan uumenista.
”Jenni laulaa, nyt hiljaa”, Emmy ilmoitti ja sai keskustelun tyrehtymään siihen paikkaan.
Mutta Pipsa oli oikeassa – enää kaksi viikkoa. Minua ei jännittänyt ainakaan vielä yhtään tippaa, mutta olisihan se kiva pärjätä nyt kun kilpailisin viimeistä vuotta nuorissa. Motivaationi kilpailemista kohtaan ei suoraan sanottuna ollut kovin kummoinen, ei ollut pitkään aikaan, mutta siitä huolimatta olisi mahtavaa päästä porukalla reissuun ja näyttämään, mistä seppeleläiset oli tehty. Hanski Appelgren piiskaisi varmasti esteratsastajat huippukuosiin.
Kun Vain elämää päättyi, kello oli jo lähempänä kymmentä ja Pyry käynyt jo aikaa sitten sanomassa, että laittaisimme valot kiinni kun lähtisimme. Minä kävin vielä katsomassa, että hoitohevosillani oli kaikki hyvin. Elmo oli jo makuulla, mutta Eela mutusteli yöheiniään ja hörisi, kun tunnisti hahmoni pimeältä käytävältä. Pujahdin hetkeksi sen karsinaan, silitin silkkistä punaista turpaa ja raaputin tamman niskaa korvien takaa. Se oli rakas, vaikka olisimme viimeisiä jokaisessa ratsastuskoulumestaruuksien luokassa.
|
|
|
|
Post by Fiia on Dec 16, 2017 13:51:05 GMT 2
Rakas joulupukki,olen kyllästynyt Eelan hiirenharmaisiin satulahuopaan ja suojiin! Tai ei nyt harmaassa mitään vikaa, mutta olisipa ihanaa jos varusteet olisivat uusia ja puhtaita. Eelan satulahuovatkin ovat alapuolelta pinttyneissä tahroissa, joka ei lähde vaikka pesisin ne koneessa kuusi kertaa peräjälkeen. Niinpä toivoisin Eelalle jouluksi paria uutta huopaa ja niitä uusia suojia, mieluiten WEGAn Olympicit, vaikka ne vähän kalliit ehkä onkin. Mutta uskoisin että ne kestäisivät kyllä pitkään! Lisäksi tamma olisi ansainnut uuden perusriimun ja ehkä vielä jouluisen fleeceloimen lämmittämään sen herkkää takalistoa talvisilla maastolenkeillä sekä alku- ja loppukäynneissä. Jos tässä on liikaa toiveita, niin riittää kun edes pari toteuttaisit! Eela (ja hoitaja) ilahtuisi varmasti. Sinun, Fiia  Varustet Takakujan Tallipuoti & Equestrian Pro
|
|
|
|
Post by Anne on Dec 19, 2017 20:40:02 GMT 2
Jouluvalmennus Fiia ja Eela Dänin jouluisessa kankivalmennuksessa. Joulu- ja samalla tuleva 10v-spessu Fiialle <3 <3 |
|
|
|
Post by Anne on Jun 16, 2018 22:24:26 GMT 2
Kesävarsa Eela-emä laiduntaa tyytyväisenä Jane-varsan kanssa. |
|
|
|
Post by Fiia on Jun 17, 2018 13:35:10 GMT 2
lauantai 16. kesäkuuta 2018
”Eela on varsonut!” Tirppaa toisella kädellä ja Onnia toisella tarhaa kohden taluttava Inkeri rääkäisi saman tien, kun astuin ulos Fiatista Seppeleen parkkipaikalla. Pilkullinen Onni hypähti korvat pyörien sivummalle, mutta se ei estänyt Inkeriä jatkamasta: ”Tammavarsa!”
Minä pysähdyin niille jalansijoilleni. Kesti hetki, että sisäistin kuulemani: varsonut. Eela. Tammavarsa??? Sitten pistinkin juoksuksi.
Olin käynyt tallilla viimeksi muutama päivä sitten, eikä silloin mikään ollut vielä paljastanut, että Eela suunnitteli ulkoistavansa varsan jo lähipäivinä. Laskettu aikakin oli tukevasti heinäkuun puolella, parin viikon päästä. Ja nyt! Täällä se oli! Ennen juhannusta jo.
Anne oli Eelan karsinalla tutkimassa tamman vatsanalusta. Ja siinä se touhusi mukana: upea pienenpieni tumma hevoslapsi. Varsan otsaa halkoi pieni piirronpätkä ja sen silmäripset olivat valtavan pitkät ja kaarevat, turpa musta ja samettinen. Varsa oli pelkkää jalkaa, mutta se koikkelehti jo innoissaan ympäri karsinaa. Siinä näkyi selvästi arabiveri: se oli paljon Eelaakin hienopiirteisempi.
Pystyin hyvin kuvittelemaan sen aikuisena: pieni mutta sitäkin vauhdikkaampi tehoraketti, joka liikkuisi elastisemmin kuin kuminauha ja hyppäisi kuin gepardi, niin että tuskin mitään ääntä kuuluisi kun se laskeutuisi esteeltä.
”Nytkö se jo syntyi”, minä kysyin hengästyneenä ja astuin karsinan puolelle. Eela painoi ensin korvansa luimuun, mutta tunnisti sitten minut ja puhahti. Varsa askelsi välittömästi tervehtimään – ainakaan ujo se ei ollut.
”Se oli kyllä yksi salamasynnytys”, Anne nauroi ja suoristi selkänsä. ”Eela ei tarvinnut apua eikä katsojia. Kaikki vaikuttaa hyvältä, todella reipas ja hyvinvoiva varsa.”
”Se on niin kaunis”, minä hymyilin ja silitin varsan silkkistä kaulaa. ”Joko sillä on nimi?”
”Ianette!” Anne kertoi. ”Ajattelin, että sitä voisi kutsua Janeksi.”
”Jane”, toistin. Nimi tuntui hyvältä. Eela ja Jane.
Edessä olisi taas varsakesä. Toivottavasti tämä varsakesä olisi pitkä, aurinkoinen, rentouttava ja lämmin. Olin taas painanut koko toukokuun töitä opintojen päättämisen jälkeen ja jatkaisin samaa tahtia kesäkuunkin, mutta sitten jäisin lomalle. Saattaisin lomailla pitkäänkin, ehkä jopa elokuun loppuun saakka, ennen kuin painuisin takaisin koulun penkille. Olisiko se viimeinen vuosi sillä penkillä? Nähtäväksi jäisi.
Viime kesäkin oli ollut varsakesä. Olin nähnyt Allusta kuvia – siitä oli kasvanut mielettömän hieno oripoika. Ei sitä suoranaisesti ikävä kyllä ollut, sen verran touhukas tapaus varsa oli. Olin taatusti vanhentunut viime kesänä enemmän kuin vuoden.
Mutta olihan se mahtavaa, että pääsi seuraamaan läheltä pienen varsan syntymää, kasvua ja uuden kohtaamista. Vaikka Eela varsoineen olisikin koko heinäkuun laitumella, ehtisin varmasti rapsuttelemaan ja rakastamaan niitä yllin kyllin. Minua ei haitannut yhtään, että toinenkin kesä meni kisojen ja valmennusten osalta vähän sivu suun, mitä Eelan treenaamiseen tuli. En ehkä olisi jaksanut ratsastaa niin tosissani muutenkaan, ja olihan minulla aina Chili ja Elmo, jos teki mieli tehdä jotain muuta kuin nauttia kesästä vaakatasossa.
Tällä hetkellä ei tehnyt mieli ajatellakaan ratsastamista. Teki mieli istua Eelan karsinassa koko loppupäivä sen pientä tytärtä silitellen.
|
|
Kiitti ihan sikana, nyt ongelma ratkaistu!