Vennan Hoitokirja

[Aurinko]

4. Ratsastuskoulun vaarallinen arki

Aika kului Seppeleessä nopeasti, ajattelin hyvästellessäni kodinhoitajan tallin pihassa. Kolme viikkoa. Olin ollut Vennan hoitaja jo kolme viikkoa. Ja kolmen viikon aikana oli ehtinyt tapahtua paljon. Olin alkanut nauttia ratsastuskoulun vilinästä ja tunsin olevani omalla paikallani auttaessani pikkuisia alkeiskurssilaisia. Jos vanhemmat hoitajat tiirailivatkin minua vähän alaspäin, oli alle kymmenvuotiaiden aloittelijoiden katseessa aina kunnioitusta. Lisäksi minusta tuntui, etten ollut enää ”joku niistä uusista”. Ei ollut kauankaan siitä kun A-pentue eli minä, Anni, Anastasia ja sittemmin lopettanut Amelie olimme aloittaneet hoitajanuramme, mutta nyt Seppeleen porukka odotti jo kahden hengen lisäystä: entinen estetykki Tollo ja kaikille vielä mysteeri Lemon etsivät hoitajaa.
Viimeinen viikkokin oli ollut täynnä tapahtumia. Sunnuntaina olivat olleet minun ja Vennan ensimmäiset estekisat, joihin Piritta oli ylipuhunut minut osallistumaan vain parin päivän varoitusajalla toisen estetuntini jälkeen. Olin jännittänyt hirmuisesti, mutta suureksi yllätyksekseni olimme sijoittuneet toisiksi 40 sentin luokassa. Se oli tuntunut huikealta, ja ajatuskin kotona sänkyni yläpuolella olevasta sinisestä ruusukkeesta sai minut hymyilemään. Kisoissa oli ollut jotain hämminkiä kadonneista puominkannattimista, mutta onnellisessa voitonhuumassani olin skipannut sen kokonaan.
Keskiviikkona olin käynyt Vennalla maastossa Pipsan ja Siken kanssa. Pipsa oli mukava eikä kohdellut minua alentuvasti, vaikka olikin minua monta vuotta vanhempi ja vieläpä hevosenhoitaja. Hänen kanssaan oli kiva jutella, eikä tarvinnut stressata turhista, mutta hän näki pelottavasti lävitseni. Hän oli itsepäisesti halunnut tietää miten olin ollut silloin yhtenä perjantaina tallilla aamupäivällä ja miksi en ollut ollut koulussa. Selitykseni hyppytunneista ja vapaapäivistä eivät olleet menneet läpi, mutta todellista syytä lintsaamiselleni en ollut kertonut.
Eilen olin taas ollut poissa koulusta ja tullut tallille aamulla. Poissaoloja oli jo tässä vaiheessa syksyä kertynyt pelottavasti, mutta en oikein jaksanut välittää. No, joka tapauksessa tallilla olin nähnyt kauhistuttavan näyn: punatukkaisen tallityöntekijän, Kasperin, vessa-asioilla Aristoteleen karsinassa. Minua nolotti tilanne vieläkin, ja pelkäsin, että törmäisin tänään Kasperiin.

Kipittäessäni talliin ajattelin viestiä, jonka Anne oli lähettänyt kaikille hoitajille ja hevosenomistajille. Kaikkien piti kuulemma tänään tulla satulahuoneeseen neljältä pidettävään infotilaisuuteen. Mahanpohjaani nipisteli. Kyseessä oli varmasti jotain poikkeuksellista. Koskikohan se sitä Ruskamäkeä, josta oli viime aikoina supistu niin paljon?
Talli oli hiljainen. Vilkaisin seinäkelloa. Minuuttia vaille neljä! Livahdin satulahuoneeseen, jossa olikin jo paljon porukkaa istumassa penkillä ja jakkaroilla ja seisomassa seinän vierillä. Anne nojasi pöytään vakavan ja vähän väsyneen näköisenä kädessään muistilappunen, ja kun olin pinkaissut huoneen halki Claran luo, hän aloitti:
”No niin, nyt kaikki taitavat olla paikalla.”
Punastuin paikallani. Olinko ollut viimeinen?
”Monet varmaan tietävät, että täällä tallilla on viime päivinä sattunut kaikenlaista ilkivaltaa, muun muassa varkauksia.”
Kaikki vilkuilivat uteliaina toisiinsa. Varkaudet olivat kyllä kantautuneet kaikkien korviin. Mitähän nyt oli tulossa?
”Toivoisin, että me kaikki oltais nyt erityisen tarkkoja siitä mihin laitetaan tavaroita. Tallille ei nyt kannata jättää mitään arvoesineitä.”
Nyt Annen ilme muuttui haudanvakavaksi, ja hän antoi katseensa kiertää meissä kaikissa.
”Täältä on kadonnut suuren summan arvoisesti tavaraa. Esimerkiksi kuolaimet ja riimut ei ole ihan halpoja jos niitä katoaa paljon. Mun on ihan hirveän vaikea uskoa että joku teistä olisi rötösten takana, mutta jos niin on, niin syyllinen voi tulla ilmoittautumaan mulle toimistoon, palauttaa varastamansa tavarat ja välttyä isoilta seuraamuksilta.”
Kaikki tuijottivat Annea hiirenhiljaa. Hän veti syvään henkeä ja jatkoi:
”Siltä varalta että ilkivalta jatkuu, me ollaan Kasperin kanssa päätetty että täysi-ikäiset tallilaiset ottaa vahtivuoroja iltaisin ja öisin. Jos on vielä vartioimaan halukkaita täysi-ikäisiä, niin voi mennä ilmoittautumaan Kasperille tai Cellalle.”
Syttyi hirveä supina. Käännyin kuiskaamaan Claralle:
”Miksi vain täysi-ikäisiä? Mäkin haluan yövahdiksi!”
Clara virnisti innostuneena. Anne vaiensi kaikki taputtamalla käsiään yhteen.
”Siinä taisi nyt olla kaikki. Pidetään mielessä että tallin ovet lukitaan iltaisin puoli kymmeneltä, ja sen jälkeen täällä ei kannata hiippailla ellei halua joutua vihaisten yövahtien kynsiin.”
Porukka vanhempia tallivahteja huoneen laidalla repesi nauruun, ja Annekin yritti kasvoilleen pientä hymyä.
”Se oli siinä. Olette vapaita!”
Porukka nousi paikoiltaan ja lähti kohti ovea. Ennen kuin kaikki ennättivät karata, Cella kohotti kätensä torveksi suun ympärille ja kuulutti:
”Jos on halukkaita niin voitas lähteä vähän isommalla porukalla maastoon. Viideltä lähdetään tallin pihasta!”

Halusin ilman muuta lähteä maastoon. Onneksi Clarakin tulisi, olisi sentään joku tuttu matkassa. Haimme hevoset laitumelta, ja Venna oli yhtä yrmy kuin aina ennenkin. Tallissa vallitsi sipinä ja supina, ja kaikki pulisivat siitä, miten yövahdissa olevat varmasti saisivat Ruskamäen tihutyöläiset kiinni. Sydämeni jyskytti innostuneesti, kun selvitin Vennan harjaa ja kuuntelin samalla muiden juttuja. Kunpa, voi kunpa minäkin olisin iso ja pääsisin vahdiksi! Kaipasin jännitystä elämään.
Tallin pihassa viideltä kokoontui iso porukka: yksityisenomistajista Pipsa Sikellä ja Salma Bonniella (sääli, ettei Robert lähtenyt) ja iso liuta hoitajia, joista osaa on tuntenut. Venna vaikutti huomaavan, että meneillään oli jotain jännittävää, ja pyöri väkkäränä, kun yritin kavuta satulaan. Puristin ohjia rystyset valkeina.
”Yritä nyt käyttäytyä”, sihisin ponille, joka steppasi edestakaisin.
”Tarvitsetko apua?” kysyi vieressäni Ruusua pitelevä ystävällisen näköinen vähän vanhempi tyttö. Sain viime hetkellä pidettyä mulkoiluilmeen pois kasvoilta ja nyökkäsin katse maahan painettuna. Tyttö, joka esitteli itsensä Tuuliaksi, tarttui Vennan ohjiin ja piteli ponia paikoillaan, kun ponnistin satulaan.
”Kiitos”, mutisin ujosti.

Kopistelimme parijonossa pitkin koivujen reunustamaa vanhaa traktoritietä. Sää oli mahtava. Aurinko paistoi siniseltä taivaalta, ja oli sopivan lämmin. Saatoin haistaa syksyn, ja tienpientareella oli keltaisia lehtiä. Syksy ei vielä näyttäytynyt koko loistossaan, mutta koivut olivat osittain keltaisia.
”Kaunista”, sanoi vieressäni Sikellä ratsastava Pipsa. Nyökkäsin myöntävästi. Pipsa jatkoi: ”Sitten vasta kaunista onkin kun kaikki punaisen ja keltaisen sävyt näkyy puissa.”
Nyökkäsin taas ja tunsin oloni vähän tyhmäksi, kun minulla ei ollut mitään sanottavaa.
”Sääli että mustikka-aika on vähän niinku mennyt jo”, Pipsa harmitteli. ”Jos olis omenapuu niin nyt sais omenoita.”
”Meidän pihassa kasvaa karviaisia”, sanoin. Pipsa hymyili aurinkoisesti.
”Hmm, karviaiset on hyviä!”
Ratsastimme metsäpolkua pitkin pienelle lammelle, jossa hevoset saivat kastella jalkojaan. Venna ei ollut innostunut vedestä. Keskityin ihailemaan luonnon kauneutta ja haistelemaan raikasta ilmaa. Sydämeni täytti Seppeleessä tutuksi tullut lämmin riemun tunne.

Maastolenkki kesti puolisen tuntia, ja palasimme tallille puoli kuuden maissa. Taivaalla paistava kaimani oli jo alkanut laskea lähemmäs taivaanrantaa. Jalkauduimme pihassa. Isot aikoivat kuulemma mennä kohta taukohuoneeseen suunnittelemaan vahtivuoroja. Toivoin kuollakseni, että voisin olla neljä vuotta vanhempi ja liittyä yövahtien seuraan.
Hoidin Vennaa pitkään, ja olin vielä viimeisenä tallin puolella. Puhelin Vennalle hempeitä ja harjasin sitä pehmeällä harjalla. Venna oli luopunut kaikesta vastarannasta ja torkkui pää nuokkuen. Sisälläni asusti vieläkin se onnentunne.
Kun vihdoin kyllästyin turhanpäiväiseen poninpaapomiseen, vein Vennan tarhaan ja palasin viemään varusteita paikoilleen. Suitset olivat jo vähän pölyyntyneet viime pesukerrasta, ja suunnittelin peseväni ne.
Suunnitelmani peruuntuivat, kun astuin satulahuoneen kynnyksen yli ja näin Robertin, joka istui paraikaa putsaamassa Harryn satulaa penkillä kuunnellen nappikuulokkeilla musiikkia kännykästä. Hän näytti melko syventyneeltä joko työhönsä tai sitten musiikkiin, ja olinkin kuulevinani matalaa hyräilyä. Toivoin, ettei hän huomaisi minua, ja kipaisin nostamaan satulan paikoilleen. Kun käännyin tähyilemään jakkaraa, jolla seisten saisin nostettua harjapakinkin hyllylle, Robert oli kuitenkin irrottanut napit korvistaan.
”Moi”, hän sanoi. Puna levisi poskilleni, ja mutisin ilmoille surkean moin.
”Mä voin nostaa sen laatikon jos et ite ylety”, poika tarjoutui.
”Ei tarvitse”, kiirehdin sanomaan ja kiskaisin porrasjakkaran lähemmäs. Kapusin nopeasti nostamaan pakin paikalleen ja karkasin salamana paikalta.

Kotimatkalla kodinhoitaja Anna kyseli, mitä tallilla oli tänään tapahtunut. Kerroin maastolenkistä, mutta varkaudet ja yövahdit jätin mainitsematta, ettei Anna vain alkaisi pitää tallia liian vaarallisena paikkana.

[Aurinko]

5. Venna ja syksyn lehdet

[Aurinko]

6. Venna pellolla



Pitäis varmaan ottaa itseään niskasta kiinni ja ruveta skannaamaan kuvat

[Aurinko]

7. Uusia tuulia ja vinttiluolan möröt

Taivas oli pilvessä, tienvarren puissa ei ollut lehtiä. Sen sijaan ennen kirkkaan oranssit ja keltaiset lehdet lojuivat nyt hiekkatiellä ja pientareella inhottavan ruskeina. Kävelin navakkaa syystuulta vastaan kohti Seppelettä hyisen tihkusateen vihmoessa kasvojani. Sää oli kertakaikkisen masentava.
Minä olin lojunut kotona kuumeen ja flunssan kourissa melkein koko edellisviikon. Huonoja puolia oli, etten päässyt tallille ja olin onnistunut missaamaan Seppeleen Halloween-bileet. Hyviä puolia oli, että olin saanut lintsata koulusta ja (tätä en myöntäisi kenellekään) olin saanut olla kotona äidin hellittävänä, kun tämä oli kerrankin kotona.
Kun saavuin tallipihaan, huomasin selvästi, etten ollut vielä täysin terveiden kirjoissa. Parinsadan metrin reippaan kävelyn jälkeen olin hengästynyt, ja kylkeäni pisti. Yritin vielä pitää vauhtia yllä rientäessäni ponitarhalle, sillä minulla oli ollut ikävä Vennaa. Poni tuskin oli kaivannut minua yhtä paljon kuin minä sitä. Jätin reppuni portille mahdollisimman kuivaan kohtaan, pujahdin aidan välistä tarhan sisäpuolelle ja marssin kumisaappaat mudassa maiskahdellen lähemmäs ponikatrasta.
”Venna!” huhuilin käheällä äänellä. En erottanut tummanrautiasta lauman keskeltä. Tuskin sitä kiinnostaisi.
Yllätyksekseni laumasta erkani yksi sadeloimihahmo, jonka tunnistin Vennaksi. Sydämeni sykähti, ja mielialani kiipesi ripeästi monta pykälää ylöspäin. Venna asteli minua kohti hitaasti, kuin epäröiden, kääntyisikö takaisin. Ikuisuudelta tuntuneen hetken kuluttua se oli käteni ulottuvilla. Ei lämmintä hörähdystä, mutta ei toisaalta vilkkuvia hampaita tai luimussa olevia korviakaan.
”Hei, muru”, kuiskasin ja silitin ponin kaulaa. ”On ollut ikävä. Mä haen sut kohta sisälle ja harjaan kurat pois jaloista.”

Samassa takaani kuului innostunut huudahdus.
”Aurinko! Missä sä olet luurannut?”
Sydämeni hypähti toistamiseen, kun käännyin ympäri. Tulija oli Clara. Hän näytti siltä, ettei mikään olisi voinut tehdä häntä yhtä iloiseksi kuin minun näkemiseni, ja se jos mikä nosti mielialaani vielä ainakin viiden pykälän verran. Välillä kun tuntui siltä, ettei kukaan tässä maailmassa kaivannut minua, hapanta ja kiukkuista lellipentua, tai ettei kukaan huomaisi, jos vain katoaisin.
Clara hölkkäsi portille, ja tulin häntä vastaan.
”Mä oon ollut kipeänä maanantaista lähtien”, selitin. Clara katsoi minua säälien.
”Voi ei, sen kuulee sun äänestä! Sä skippasit Halloween-bileet, ne oli mahtavat. Ja täällä on tapahtunut paljon muutakin. Tule, mennään talliin.”
Kyykin aidan ali, nappasin reppuni ja seurasin Claraa pihan poikki lämpimään ja kuivaan talliin. Sisälle päästyäni pyyhin ranskanletiltä karanneet suortuvat sateessa kastuneelta naamaltani. Clara kiskoi minut satulahuoneeseen ilmoitustaulun luo, eikä näyttänyt välittävän jakkaralla varusteita putsaavasta Robertista, joka tuijotti meitä hämmentyneenä.
”Katso! Täällä on kaksi uutta hevosta, Rokki ja Solttu. Solttu etsii sponsoriratsastajaa, ja kolme tuntiheppaa Rokki mukaan lukien plus Harry etsii hoitajaa.”
Ihoni nousi kananlihalle. Viisi uutta ihmistä Seppeleeseen! Juurihan olin ehtinyt tottua vakioporukkaan.
”Mihin ne mahtuu tallissa?” kysyin.
”Edi ontuu, se asuu pihatossa. Rokki meni sen tilalle aittaan. Solttu on kai Sentin vanhassa karsinassa.”

Seuraavaksi kävimme yläkerrassa hakemassa ratsastuskamat lokeroistamme. Clara kävi etsimässä meille maastoseuraa olohuoneesta, mutta vintti oli tyhjillään lukuun ottamatta kirjaansa syventynyttä Pyryä, joka ei kuulemma halunnut lähteä ulos kastumaan. Niinpä minä ja Clara lähdimme kahdestaan hakemaan poneja. Sekä Netta että Venna tulivat mielellään sisälle lämpimään talliin. Levitimme sadeloimet kuivumaan ja aloimme puunata poneja. Talli oli muuten tyhjä, joten huutelimme toisillemme reippaasti käytävän poikki. Pakersin pitkään Vennan mutaisten vuohiskarvojen parissa, eikä työtä helpottanut se, että poni steppasi ärtyneenä edestakaisin.
Puolen tunnin kuluttua lähdimme kuitenkin koivukujaa pitkin kohti peltoteitä. Minulla ja Claralla oli heijastinliivit, ja ponien suojiin olimme kiinnittäneet heijastimet. Pyysin Claraa kertomaan kaiken Seppeleen Halloweenista, ja Clara selittikin autuaasti vähintään vartin tallilaisten ja hevosten hassuista ja pelottavista asuista ja Tylypahka-teemasta. Sateen laantuessa kopistelimme puoliksi mädäntyneiden lehtien peittämillä hiekkateillä. Claran perinpohjaisen selityksen jälkeen kerroin vuorostani hänelle vanhemmistani, jotka reissasivat suurimman osan vuodesta ympäri maailmaa työnsä takia.
Kaatosade yllätti meidät paluumatkalla, ja ravasimme melkoisen reipasta kyytiä takaisin Seppeleeseen. Sen jälkeen jäimme vielä kävelyttämään hevosia maneesiin, jossa Robert treenasi keskittyneesti Harrylla. Seurasin puolittain salaa ratsukon hienostuneita liikkeitä. Harry oli kuulemma vielä varsin kokematon, mutta minun silmääni ratsukko näytti täydelliseltä, juuri siltä kuin ratsastajan ja hevosen piti yhdessä näyttääkin.
”Mitäs tsiigailet”, Clara sihahti minulle ilkikurisesti ratsastaessaan minun ja Vennan viereen. Punastuin ja käänsin katseeni alas sormeillen Vennan harjaa kuin se olisi maailman mielenkiintoisinta tekemistä. Enhän minä mitään, hienoa ratsastusta vain.

Ratsastuksen jälkeen harjasimme hevoset taas huolellisesti, loimitimme ja päästimme tarhaan laumatovereiden joukkoon.
”Mä varmaan lähden nyt kotiin”, sanoin vähän epäröiden yläkerrassa lokeroiden luona. Olisi kyllä ollut kivaa jäädä, mutta eihän minulla ollut enää mitään puuhasteltavaa tallilla.
”Älä nyt vielä!” Clara huudahti. ”Mennään tupaan istuskelemaan ja juomaan jotain lämmintä.”
”No en mä nyt taida”, mutisin.
”Miksei? Kaikki muutkiin istuu aina siellä kun ei ole muuta tekemistä.”
”Onko siellä paljonkin porukkaa?” kauhistelin. Clara pyöritteli silmiään.
”Tule nyt, ei ne sua syö!”

Clara johdatti minut päättäväisesti olohuoneen ovesta tallin vakioporukan luolaan. Tajusin, että tämä taisi olla ensimmäinen kerta, kun kävin olohuoneessa. Se oli ihan kotoisa kolo. Toisessa päässä oli pirtinpöytä, toisessa sohva, rahi ja karvalankamatto. Seinät olivat täynnä seppeleläisten piirtämiä ja maalaamia kuvia. Sohvalle olivat jo ahtautuneet Inkeri, Cella, Anni, Sandra ja Emmy, ja näytti siltä, että sohva repeäisi, jos sille tunkisi enää yhtään enempää väkeä. Inkeri näytti tuohtuneelta, muut vähän huvittuneilta.
”Ottakaa glögiä”, Anni kehotti meitä hymyillen ja osoittaen mikron vieressä olevaa glögikannua ja mukeja. Clara kaatoi itselleen glögiä mukiin, mutta minä en halunnut ottaa sitä riskiä, että läikyttäisin kuumaa juomaa sohvalle tai mikä vielä pahempaa, jonkun toisen syliin. Clara sulloutui sohvan päätyyn ja onnistui tekemään sen vielä niin, että nurkkaan jäi minun kokoiseni kolo. Sujahdin mahdollisimman sulavasti käsinojan ja Claran väliin.
Inkeri paasasi joistakin treffeistä jossakin kahvilassa jonkun pojan kanssa. Muun sakin suupielet nykivät ankarasti, ja Emmy ehdottikin Inkerille itsehillintäkurssia. Inkeri kertoi, miten mahtavasti hän oli onnistunut dumppaamaan Eetun.
”Miehet, ne aiheuttaa vaan ihan liikaa ahdistusta ja muuta kauheeta. Älkää ikinä koskeko niihin”, Inkeri paasasi ja tuntui katsovan erityisesti minua ja Claraa. Pidin kasvoni visusti peruslukemilla, mutta oikeasti olin lievästi hämmästynyt. Näitäkö täällä pääjehujen luolassa puhuttiin kaiket illat, salassa muiden katseilta? No, ainakin tästä lähtien uskaltautuisin olohuoneeseen, ainakin Claran seurassa.

[Aurinko]

8. Mestaruuksiin?

Tallissa oli hiljaista kun puoli kolmelta talutin Vennan karsinaansa. Maastoestetuntilaiset olivat juuri lähteneet kohti maastoesterataa hevosineen. Vennaa ei tänään tarvittu millään tunnilla, ja niinpä olin päättänyt ratsastaa sillä kentällä tai maneesissa. Viime kerrasta oli vierähtänyt ainakin pari viikkoa. Nyt oli juuri sopivan ajankohta ratsastaa, kun talli ei vielä parveillut hoitajia ja hevosenomistajia. Itse asiassa oli aivan hiljaista. Kaikki hevoset olivat ulkona, minä ja Venna olimme ainoat sielut koko tallissa. Nautin rauhallisesta ja hiljaisesta hetkestä ponin seurassa. Vennakin oli ihmeen hyvällä tuulella, se pysytteli koko harjaamisen ajan kiltisti paikallaan, vaikka pihalla oli taas kurakelit ja minulta meni jalkojen harjaamiseen tovi jos toinenkin.
Juuri, kun olin satuloimassa Vennaa, ovelta kuului kavioiden kopinaa. Olin vähällä piiloutua vaistomaisesti karsinanoven taakse, mutta hillitsin itseni ja jatkoin muina miehinä puuhiani. Venna hörähti ohi löntystävälle hevoselle. Siinä olivat Cella ja Windi. Cella moikkasi, ja nyökkäsin takaisin varovasti.
Levollinen oloni katosi, kun tallissa oli toinen puolituttu. Odotin vain pääseväni ulos. Cellaa ei läsnäoloni näyttänyt vaivaavan, sillä käytävän toisesta päästä kuului hyräilyä ja välillä teräviä kieltoja ilmeisesti karsinassa pyörivälle Windille. Minäkin yritin keskittyä vain omaan työhöni.

Yllätyin, kun Cella huikkasi minulle koko tallin halki:
”Aurinko?”
”Mi-mitä?” piipitin. Eikö Cella muistanut, että olin se tiuskiva hapannaama?
”Oletko sä lähdössä ratsastuskoulumestaruuksiin?”
Ai niin, ne mestaruudet. Seppeleen joka ikinen kaksilahkeinen oli koko viikon höpöttänyt niistä tauotta. Yskäisin.
”Emmä varmaan…”
”Miksi et? Ei sinne tarvi mennä voittamaan, vaan pitämään hauskaa ja pitämään Seppeleen lippua korkealla.”
”Pitää katsoa”, mutisin. Sitten olinkin jo valmis, ja talutin Vennan pihalle.
Juuri sillä hetkellä ei satanut, joten päätin, että menisimme kentälle. Hetken kuluttua istuin jo satulassa ja mietin, mitä tekisin.

Pienten alkukäyntien jälkeen kokosin ohjat. Yritin muistella viimeisimpiä koulutuntejani. Aluksi lämmiteltiin ja yritettiin saada hevonen kuuliaiseksi ja taipuisaksi. Ratsastin voltteja, kiemurauria ja ympyröitä ja tunnustelin, miltä Venna tuntui allani. Alkuun Venna ei ottanut mitään kääntäviä apuja kovin tosissaan, mutta kohta se jo kuunteli minua ja teki kaiken, mitä pyysin. Ratsastuksemme oli varmaan kaukana oikeaoppisesta, mutta olin tyytyväinen saadessani tuntea, että teimme asioita hyvässä yhteisymmärryksessä.
Tein samat voltit ja kiemurat vielä ravissa. Venna vaikutti innostuneelta, ja hetkellisessä itsevarmuuden puuskassa päätin kokeilla pohkeenväistöä. Olin ällistynyt, kun sain Vennan astumaan ristiin peräti neljä askelta, ilman opettajan apua.
Jossakin vaiheessa esteopettaja Piritta talutti Ransun kentälle. Yritin olla niin kuin heitä ei olisi, mutta en uskaltanut enää kokeilla mitään vaikeampaa. Ravailimme Vennan kanssa vielä toiseen suuntaan, ennen kuin otimme loppukäynnit. Samaan aikaan Piritta ja Ransu ravasivat kootusti ympyrällä. Seurasin ihaillen heidän menoaan. Näki, että Ransu oli hyvä hevonen ja Piritta kokenut ratsastaja.
Lopulta jalkauduin kentän keskellä ja taputin Vennaa kiitokseksi. Juuri, kun olin avaamassa portin, Ransu ravasi viereemme. Nostin ujona katseeni korkealla kököttävään Pirittaan.
”Olettekos te osallistumalla ratsastuskoulumestaruuksiin?” hän tiukkasi. Punastuin.
”No tuota…”
”Minusta teidän pitäisi, meno ei näyttänyt lainkaan hassummalta.”
Sitten Ransu ravasi tiehensä ratsastajineen.

Ratsastukseni aikana talli oli täyttynyt ihmisistä. Hoitajia ja tuntilaisia parveili ilmoitustaulun ympärillä. Kuulin monta kertaa sanan ”ratsastuskoulumestaruudet”.
Hoitaessani Vennaa mietin kuumeisesti. Eikö olisikin kivaa kilpailla, osana Seppeleen ”joukkuetta”, muiden hoitajien kanssa? Ehkä tutustuisin paremmin muihin. Kilpailuissa olisi varmasti hyvä henki ja mukava ilmapiiri.
Mutta silti. Mitä jos möhlisin kunnolla ja Anne olisi pettynyt minuun? Ja kaikki huomaisivat, miten huono ratsastaja olin.

Kun olin vienyt Vennan tarhaan, bongasin Claran Netan karsinasta.
”Clara”, sihahdin. En halunnut puhua asiaani tässä kaikkien kuullen. ”Tule, mulla on asiaa!”
Kiskoin Claran hihasta ensin satulahuoneeseen, mutta koska Anni istui siellä varusteita putsaamassa, vedin Claran perässäni rehulaan. Kauranhajussa kysyin häneltä:
”Menetkö sä niihin mestaruuksiin?”
”Joo, helpoimpiin mahdollisiin luokkiin. Etkö sä sitten ole tulossa?”
Vääntelehdin tuskastuneena.
”Mä en tiedä. Mitä jos mä möhlin?”
Clara ravisteli minua olkapäistä.
”Ei se haittaa! Tulet sinne meidän kanssa pitämään hauskaa ja nauttimaan kisafiiliksestä. Ja eikö Anne sanonut että kaikki hoitajat saa osallistua?”
Tein nopean päätöksen.
”Okei. Mä juttelen Annen kanssa luokista.”
Samassa ovi paukahti auki takanamme. Kasper astui sisään ja kyräili meitä tuttuun tapaansa kuin olisimme tekemässä jotain luvatonta. Palasimme nopeasti tallin puolelle. Jännitys kupli vatsassani. Olin menossa ratsastuskoulumestaruuksiin.

[Aurinko]

9. Pakkaspuremia ja uusia tuulia

Tiistai oli kirpeän kirkas päivä, ja Liekkijärvellä oli paukkupakkaset. Kun kävelin tallille iltapäivällä, ilta oli jo alkanut hämärtää. Erottaessani Seppeleen rakennukset tien päästä sydämeni hypähti pari ylimääräistä kertaa. Tuntui hyvältä olla tallilla kaiken myllerryksen jälkeen. Tavallaan kotoisalta, vaikka en vieläkään ollut löytänyt paikkaani porukassa.
Pysähdyin katsomaan Vennan karsinan ikkunasta peilikuvaani. Näytin aika hassulta. Posket, leuka ja nenä olivat aivan punaiset, ja hiukset kaartuivat naaman ympäille kuuraisina. Hymyilin omalle kuvalleni.
"Pakkasen puremia", sanoin poskissa oleville punaisille läikille. Hymy oli kummallinen, kohmeinen trollface.
"Mitä sä teet?" kuului takaani kummastunut ääni. Käännähdin ympäri. Takanani seisoi toppavaatteissa Simona.
"Ei kuulu sulle!" tiuskaisin nolostuneena. Nyt naamalla loistava puna ei johtunut enää yksin pakkasesta. "Tai siis, kurkkasin, mitä Vennalle kuuluu."
Simona kohotteli kulmiaan epäuskoisen huvittuneena.
"Ei Venna asu enää siinä karsinassa. Se muutti pari päivää sitten aittaan, kun tänne tuli kaksi uutta hevosta."

Simona meni menojaan. Tieto uusista hevosista ja uteliaisuus pyyhkivät nolostuneisuuden nopeasti pois. Kiiruhdin aitalle vaivautumatta viemään reppua ensiksi sisälle. Vennan karsinanaapureita olivat nykyään Ruusa varsoineen ja Humu. Ja Vennan karsinassa oli oman hoitoponini lisäksi toinen poni. Pienempi, päistärikkö. Se tuli Vennaa hyväntuulisemman näköisenä ovelle tervehtimään.
"Heippa... Trinity", sanoin tavaten boksinoven nimilapuista. Rapsutin ponin päätä. Tiputin repun oven viereen ja pujahdin sisään. Trinity oli suloinen, mutta Venna oli se, jota olin ikävöinyt.
Tummanrautias, punaiseen loimeen kääritty poni näytti aluksi happamalta, mutta olin oppinut tunnistamaan, milloin sillä oli vihaisesta ulkomuodosta huolimatta hyvä päivä. Tänään oli hyvä päivä. Hetken emmittyään ja jalalta toiselle tasapainoiltuaan se lampsi luokseni ja haisteli takkia.
"Mitä tyttö", mutisin.
"Hei Aurinko!"
Tällä kertaa säikäyttäjä oli ovessa roikkuva Clara, joka helli Trinityä. Tiesin, ettei hänelle tarvinnut tiuskia.
"Täällä on toinenkin uusi hevonen! Sun täytyy nähdä se!"

Seuraavaksi minua kuljetettiin määrätietoisesti talliin ja Vennan vanhalle karsinalle. Sitä asutti nykyään ruunikko puoliverinen, joka häselsi salvan kimpussa.
"Kuka sitä hoitaa? Entä Trinityä?" utelin.
"Britta hoitaa Lassea ja Inkeri Trinityä", Clara selosti. "Ehditään vielä hetkeksi vintille, ennen kuin Netalla allkaa tunti."
Vintti oli tyhjillään lukuunottamatta Pihlaa ja Simonaa, jotka olivat valloittaneet sohvan. Riisuin ulkovaatteet, vilkaisin ohimennessäni ylpeänä kaappini ovessa olevia ratsastuskoulumestaruusruusukkeita ja sain pian kuulla tallin uusimmat juorut uusista hevosista, Annen tulevasta äitiyslomasta ja mahdollisesti sijaisesta ja niin edelleen. Oli hyvä olla taas täällä, ajattelin hiljaa mielessäni. Se oli kuitenki asia, jota tällainen myrtsi ei voinut sanoa ääneen.

[Anne]

=D Venna



Venna vikuroi, kun Aurinko olisi viemässä sen sisään.

Spessu Auringolle!

[Aurinko]

10. Eräänä sateisena lauantaina

Eräänä sateisena lauantaiaamupäivänä läiskyttelin punaisilla kumisaappaillani Seppeleen pihan poikki, takin huppu tiukasti hiuksien peittona. Piha oli vesilätäköiden peitossa, ja raskaat pisarat iskivät veden pintaan. Taivas oli harmaa. Kipitin ympärilleni katsomatta talliin, jossa kaikki oli kuin ennenkin. Karsinakäytävältä kuului ihanan kotoisia hevosten ääniä ja tallissa tuoksui heinä, kuten aina ennenkin. Ilmoitustaulu oli täynnä värikkäitä lappuja, tuntilistoja ja valokuvia, kuten aina ennenkin. Samalla huomasin, etteivät asiat todellakaan olleet kuten aina ennen: ilmoitustaululla oli muutaman päivän vanha lappu, että Wilma oli valittu minulle tuntemattoman Hestian hoitajaksi. Toinen lappu ilmoitti tuntien kesätauon lähestymisestä. Nämä olivat pieniä muutoksia, mutta ne saivat minut miettimään, mikä kaikki muu oli muuttunut minun ”lomani” aikana.
Satulahuoneen ovi kolahti ja Robert lampsi tallin puolelle. Hän katsoi minua hivenen yllättyneenä. En ehtinyt päättää, pitäisikö minun moikata, joten tuijotin vain jurosti. Robert nyökkäsi minulle ja katosi yksityisten puolelle.
Olikohan kukaan kaivannut minua? mietin kavutessani portaita vintille. Oikeastaan minulla ei ollut sinne mitään asiaa, mutta halusin viivytellä toimistoon menemistä. Olikohan kukaan pohtinut, missä minä olin? Olikohan Vennalle kaivattu hoitajaa?
Vai oliko koko Seppeleen porukka ollut vain tyytyväinen, kun minä olin ollut poissa nurkista murjottamasta ja tiuskimasta?

Yritin hiippailla olohuoneen avoimen oven ohi kaapilleni kenenkään huomaamatta. Turha yritys.
”Aurinko!”
Säikähdin Claran ääntä pahanpäiväisesti, mutta samalla sydämessäni läikähti ilo. Clara kuulosti iloiselta nähdessään minut. Yhdessä vaaleiden hiusten pölähdyksessä hän säntäsi vintin eteiseen ja hyppäsi halaamaan minua. Pidin varovasti käsiäni Claran ympärillä. Hiukan vaivautuneena, mutta salaa iloisena.
”Missä sä olet ollut? Mä luulin että sä olet lopettanut Vennan hoitamisen.”
Kiemurtelin paikoillani. En pystynyt katsomaan Claraa silmiin.
”On ollut vähän kaikenlaista tässä. Krhm… Annella oli jotain asiaa mulle. Pitäisi varmaan mennä toimistoon.”
”Aijaa. No, tule sitten istumaan meidän kanssa tuonne. Siellä on minä, Tuikku ja Pihla ja Simona. Ja Wilma, sitä sä et vissiin ole tavannut?”
Tunsin äkillisen kateuden piston. Wilma, joka oli vasta valittu Hestian hoitajaksi, mutta uskalsi jo istua vintin sohvalla muiden kanssa. Minä olin hoitanut Vennaa jo kohta vuoden, ja varoin silti varpaitani muiden tallilaisten läheisyydessä.
”En tiedä, tulin vaan nopeasti käymään. Katsotaan.”

Varroin hetken toimiston ovella. Eilen illalla olin saanut Annelta viestin, jossa hän pyysi, että saapuisin juttelemaan hänelle joku päivä. Se tuntui pahaenteiseltä – ei ollut epäilystäkään, etteikö juttutuokiolla olisi jotakin tekemistä minun laiskuuteni kanssa Vennan hoitajapestin suhteen. Minua kammotti mennä toimistoon, ja käteni hiukan vapisi, kun kohotin sen koputtaakseni oveen.
”Sisään!” kuului toiselta puolelta Annen ääni. Vedin syvään henkeä. Nyt se olisi menoa.
Kohta istuin kovalla tuolilla vastapäätä Annea, joka istui kirjoituspöytänsä takana konttorituolissa.
”Hyvä kun tulit, Aurinko. Mä haluaisin puhua sun kanssa vähän näistä hoitajajutuista.”
Vaikka Annen katse ei ollut vihainen, se sai minut silti kiemurtelemaan tuolissa. Samalla tavalla kuin Claran katse. Puna kohosi kaulasta poskille, ja sormet puristuivat kuin itsestään tuolin reunojen ympärille. Valmistauduin jo selittelemään poissa oloani ja pyytelemään anteeksi.
”Mä en pyytänyt sua tänne syytelläkseni sua, kyllä sulla on varmasti joku syy sille että olet ollut poissa. Mä haluan kysyä sulta, että tahdotko sä vielä jatkaa Vennan hoitajana.”
Tuijotin Annea korviani uskomatta. Hän hymyili takaisin asiallisen näköisenä.
”Se tietenkin edellyttäisi sitä, että sä kävisit tallilla vähän useammin ja tekisit niitä hommia, jotka hoitajille on tarkoitettu.”
Huoneeseen lankesi hiljaisuus, jonka Anne lopulta katkaisi.
”Niin, haluatko vielä hoitaa vai pitäisikö Vennan hoitajan paikka antaa toiselle? On monia, jotka haluaisivat hoitoponin, mutta joille ei riitä.”
Karaisin kurkkuani.
”Joo, haluan mä. Mutta…”
Enempää sanoja ei tullut. Anne taisi ymmärtää mistä oli kyse. Oli hänkin varmasti kuullut puheet yrmeästä Auringosta, ja aikuisena hän taisi ymmärtää, ettei yrmeys johtunut ilkeydestä.
”Sepä mukavaa. Älä huoli, tutustut kyllä ennen pitkää tallilaisiin. Jos on jotain mielen päällä, niin minulle voi tulla juttelemaan.”

Kun pääsin pois toimistosta, mielessäni vallitsi tunteiden sekamelska. Huolta, intoa, jännitystä, helpotusta, iloa. Läiskyttelin vesilätäköiden halki aitalle ja kurkkasin Vennan ja Trinityn karsinaan. Venna rouskutteli aamusta jääneitä heiniä, ja käänsi päätään kuullessaan nimensä. Avasin salvan ja pujahdin karsinaan. Venna tuli haistelemaan taskujani. Siirsin kiharaisen, kermanvalkoisen otsatukan pois sen silmiltä.
”Hei taas, tyttö”, tervehdin supattaen. ”Oletko ollut kiltisti? Tiedätkö mitä? Mä aion taas olla täällä sun riesana.”
Kuistilta kuului askeleita, saappaiden kolahduksia lautoja vasten. Inkeri asteli karsinaan. En taaskaan ehtinyt päättää, miten reagoisin, joten kyräilin vain kulmien alta.
”Suakin näkee”, Inkeri tokaisi ja laittoi Trinitylle riimun. Ennen kuin ehdin vastata, kaksikko oli jo matkalla tallille. Katsoin hetken heidän peräänsä, ennen kuin käännyin taas Vennan puoleen. Sydämeni hakkasi hiukan tavallista nopeammin säikähdyksestä, mutta en antanut periksi halulle palata toimistoon ja ilmoittaa Annelle, etten jatkaisikaan hoitajana. Kyllä minä selviäisin. Venna oli sen arvoinen.

[Aurinko]

11. Pelko

Koko viikonlopun sää oli pysynyt harmaana, mutta sunnuntaihin mennessä kaatosade muuttui siedettäväksi tihkuksi. Lauantain olin kuluttanut totuttelemalla siihen, millaista oli taas olla hoitaja. Olin muistutellut mieleeni, mistä kaikki löytyi ja miten asiat toimivat. Olin saanut olla suurimmaksi osaksi omassa rauhassani, mikä oli tuntunut sekä helpottavalta että vähän surulliselta. Claran pyynnöstä huolimatta olin pysytellyt poissa vintin olohuoneesta.
Sateen hiipuminen sunnuntaiaamupäivänä oli merkki siitä, että minun oli aika palata arkeen ja olla kuten muutkin hoitajat, eli toisin sanoen mennä maastoon ratsastamaan hevosten vapaapäivänä. Tallissa käydessäni kuulin, miten Salma keräsi porukkaa maastoon, mutta Claraa ei näkynyt missään, joten päätin lähteä yksin, vähän muiden jälkeen. En menisi kauas. Voisin käydä hiukan kävelemässä läheisellä hiekkatiellä ja palata sitten takaisin. En halunnut roikkua isommissa ja joutua pyytämään apua, varsinkaan kun en tuntenut kunnolla ketään heistä.

Kun kävelin aitalle Vennan riimu ja harjalaatikko kädessä, vatsassani riehui ympäriinsä parvi perhosia. Kurkistin oven yli ja yllätyin – Venna olivat siellä missä pitikin, ja Trinity taisi olla Inkerin kanssa lähdössä maastoon, mutta Vennan seurassa aitassa oli kaksijalkainen puoliksi selin minuun. Robert kyykki karsinan seinää vasten. Venna lepuutti päätään miehen sylissä. Se näytti rauhalliselta ja levolliselta, ja Robert silitti sen korvia puhellen hiljaa jotakin, kai englanniksi.
Seisoin hetken katselemassa suloista näkyä, ja kateuden pistävät terät lävistivät sydämeni. Robert ei ollut Vennan hoitaja. Tiesin, että hän oli joskus ollut, mutta ei enää moneen vuoteen – miten poni silti näytti noin rentoutuneelta hänen seurassaan? Minä en tuntenut tätä Vennaa. Tunsin sen Vennan, joka luimisteli vihaisesti ja korkeintaan sieti hellyydenosoituksia.
Keräsin itseni, yskäisin ja avasin boksinoven. Robert hätkähti ja kääntyi katsomaan, ja Venna peruutti pari askelta.
”Mä tulisin harjaamaan Vennaa, jos sopii”, sanoin terävämmällä äänellä kuin oli tarkoitus. Robert nousi kyykystä ja tuli boksin ovelle. Kävelin hänen ohitseen Vennan luo vilkaisemattakaan häntä. Minua pelotti, että hän näkisi, miten tuhmasti Venna toisinaan käyttäytyi minun seurassani. Yritin saada liikkeisiini itsevarmuutta, kun tartuin luimistelevan ponin otsatukkaan. Se nosti päätään, kun yritin laittaa sille riimun.
”Umm… Tarviitko apua?” Robert kysyi. En kääntynyt katsomaan.
”Ei kiitos, kyllä mä pärjään.”

Hetken kuluttua toivoin, että olisin niellyt ylpeyteni ja vastannut toisin, sillä tänään kaikki tekeminen Vennan kanssa oli yhtä taistelua. Sain ponin laitettua kiinni, mutta se ei tehnyt asioita helpoksi. Venna luimisteli ja nosteli kavioitaan, kääntyili ja siirtyili ja oli vähällä liiskata minut seinään, kun harjasin sitä. Tämä oli kaukana sellaisesta heppakirjamaisesta yhteisestä hetkestä hoitoponin kanssa, ajattelin surkeana.
Minun täytyi myöntää itselleni, että minua pelotti. Minua pelotti olla kaksin Vennan kanssa. Minua pelotti myös, että joku saisi tietää, että minua pelotti.
Kuin ihmeen kaupalla sain Vennan harjattua ja satuloitua. Urakan jälkeen olin hikinen ja jännittynyt, käteni vapisivat ja sydän hakkasi. Minusta ei tuntunut voittajalta, kun seisoin karsinassa Vennan ohjat kädessä, kypärä päässä, valmiina lähtemään. Silloin tulivat kyyneleet. Valuin karsinan seinää vasten istumaan. Venna tajusi, ettei ehkä joutuisikaan maastoon, joten se alkoi hamuilla karsinanpohjalta aamulta jääneitä heinänkorsia. Painoin pääni polviin ja nyyhkytin. Ei, niin itsepäinen kuin olinkin, en lähtisi Vennan kanssa maastoon. Se tuskin olisi kovin turvallista, sekä minä että poni olimme huonolla tuulella, eikä kummallakaan olisi kivaa.

Karsinan ovelta kuului Claran iloinen ääni.
”Aurinko, ootko sä täällä? Lähdetkö mun ja Pihlan kanssa maastoon?”
Clara seisahtui nähdessään kyyneljuovaiset kasvoni.
”Apua, mitä on tapahtunut? Onko Venna potkaissut sua?”
Pudistin päätäni.
”Ei, mä vaan…”
Purskahdin uudestaan itkuun. Clara sulki boksinoven perässään, istuutui viereeni ja kietoi käsivartensa ympärilleni. Istuimme niin pitkään hiljaa, Clara vain silitti olkapäätäni. Olin uskotellut itselleni, etten tarvitsisi apua Vennan kanssa, tai ketään vierelle lohduttamaan. Olin ajatellut, että selviäisin kyllä yksin. Mutta nyt kaikki harhaluulot haihtuivat. Juuri nyt halaus oli se mitä tarvitsin. Se tuntui uskomattoman ihanalta ja lohdulliselta, ja muistutti minulle, etten ollut yksin maailmassa. Minun ei tarvinnut pärjätä itsekseni.

Kun nyyhkytykset laantuivat, Clara vetäytyi kauemmas ja katsoi minua silmiin. Tiesin näyttäväni ihan kamalalta, mutta samalla tiesin, ettei sillä ollut väliä Claralle.
”Haluatko sä kertoa, mikä on vialla?”
Minä halusin, ja kerroin. Vuodatin Claralle kaiken siitä, miten pelkäsin Vennaa ja miten sen kanssa touhuaminen ei ollut enää kivaa. Puhuessani tajusin, miten nurinkurisesti asiat olivat. Minä en luottanut Vennaan, eikä Vennakaan siis voinut luottaa minuun.
En kertonut omasta ylpeydestäni, sillä se tuntui asialta, jonka yli minun olisi päästävä yksin.
Kun pitkä vuodatukseni loppui, Clara katsoi minua hetken hiljaa.
”Hoitamisen ei pitäisi olla tuommoista. Sen pitäisi olla kivaa.”
”Mä tiedän”, aloitin epätoivoisesti. ”Mutta mä haluan hoitaa Vennaa, tykkään siitä kamalasti…”
Nimensä kuullessaan Venna kohotti päätään ja katsoi minua, ei vihaisesti tai hermostuneesti, katsoi vain. Katsoin takaisin, ja kohta poni palasi kaivelemaan turpeesta heinänkorsia.
”Joo, en tarkoitakaan että sun pitäisi lopettaa”, Clara rauhoitteli. ”Mutta et sä voi näinkään jatkaa. Sun ei pidä tehdä Vennan kanssa semmosia asioita, jotka tuntuu pelottavilta. Sun pitää palata sellaisiin, jotka tuntuu helpoilta. Ja jos silti pelottaa, niin sun pitää kysyä apua.”
Mietin vähän aikaa ja sitten nyökkäsin. Suunnitelma kuulosti hyvältä. Clara ei sanonut sitä, mutta tiesin, että voisin aina lähestyä häntä, jos tarvitsisin apua. Sisimpääni levisi uudenlainen rauha.
”Mä ehdotan, että sä kysyt Robertilta apua. Se tuntee Vennan, ja musta tuntuu ettei sitä haittaisi. Mä olen aika usein nähnyt sen lellimässä Vennaa…”
Purin huultani ja muistelin, miten olin aikaisemmin miltei tiuskinut Robertille. Miten pystyisin pyytämään apua häneltä? Minun täytyisi unohtaa ylpeyteni ja myöntää, että olin pahainen arka aloittelija.
”Huomenna”, lupasin sekä Claralle että itselleni. Huomenna kysyisin Robertilta. En tänään, kun näytin itkuiselta. Minun täytyisi keräillä itseäni vuorokauden verran.

Nousimme ylös ja otimme yhdessä Vennalta varusteet pois. Claran läsnäolo toi turvaa ja sai minut tuntemaan oloni rahtusen verran itsevarmemmaksi. Vennakin oli hiukan rauhallisempi eikä luimistellut niin paljon, mikä johtui varmasti osaltaan siitä, että minä olin rauhallinen.
En ajatellut huomista, jolloin joutuisin nielemään ylpeyteni. Ajattelin vain, että juuri nyt kaikki oli hyvin. Kaikki järjestyisi.

[Aurinko]

12. Takelteleva avunpyyntö

Siinä minä seisoin, yksärikäytävällä nurkkakarsinan edessä, katsoen kaikkialle muualle kuin Robertin uteliaisiin kasvoihin, yrittäen muistaa, mitä olin tullut kysymään.
Yksärikäytävä oli kovin erilainen kuin se pitkä käytävä, jolla suurin osa tuntihevosista asusti. Tämä käytävä tuntui olevan toinen maailma, kaukana tuntihevosten puolesta, jolla vilisivät hoitajat ja pienet tuntilaiset. Katselin siististi loimitangoille viikattuja loimia ja isoja hevosia, jotka kurkistelivat karsinanovien yli. Sitten käänsin katseeni takaisin Harryn ja varsan karsinassa seisovaan Robertiin, joka nojaili harja kädessä oveen ja katsoi minua kysyvästi.
Ai niin. Olin tullut kysymään apua Vennan kanssa. Robertilta, jolle olin eilen tiuskaissut, että minähän en apua tarvinnut. Poskia kuumotti, ja siirtelin hermostuneesti käsiäni. Puuskaan, roikkumaan sivuille, selän taakse. Miten muotoilisin asiani? Karaisin kurkkuani, ja Robert kohotti kulmiaan kysyvästi. Tiedostin, että Salma oli parin karsinan päässä harjaamassa Bonnieta, ja hänkin vilkuili suuntaamme.

”Mä mietin että…” aloitin käheällä äänellä ja lopetin lyhyeen. Robert teki kädellään liikkeen, joka kehotti jatkamaan. Hän näytti ihan vakavalta, mutta olin varma, että sisimmässään hän nauroi minulle. Hän vain peitti huvittuneisuutensa taitavasti. Ajatus sai minut epäröimään yhä enemmän.
Nyt, Aurinko, komensin itseäni. Ei avun kysyminen niin vaikeaa voinut olla. Yskäisin uudestaan, ja sanat tulivat suustani pulputen.
”…ettämeilläonollutvähänogelmiaVennankanssajaseeioikeenluotamuhun… Ja mietin että… sähän olit sen hoitaja? Niin voisitko auttaa? Joskus, jossakin…”
Punastuin yhä syvemmin. Robert hieraisi niskaansa hämmentyneen näköisenä.
”Toistaisitko? Auttaa missä?”
”Vennan hoitamisessa. Tai siis…” takeltelin. ”Se on vähän vaikea. Mä haluaisin oppia, miten sen saa käyttäytymään.”
Robert näytti, jos mahdollista, entistä hämmentyneemmältä.
”Umm… No joo, mikäs siinä. Vennalla on toisinaan vähän… temppuja.”
Huokaisin helpotuksesta. Vaikein osuus oli hoidettu.

Viiden minuutin kuluttua kapusin vintin raput ja tunsin, että raskas paino oli noussut hartioiltani. Minulla ja Vennalla oli toivoa. Kurkistin varovasti olohuoneen ovesta ja näin, että pöydän ääressä istuivat kaakaota hörppimässä Clara, Simona ja uusi, punatukkainen tyttö, jonka täytyi olla Wilma, Hestian uusi hoitaja.
”Saanko liittyä seuraan?” kysyin ujosti, ja kaikki kolme hymyilivät kutsuvasti.

[Aurinko]

13. Uutinen

Liekkijärvellä oli hautovan kuuma kesäilma, ja aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. Olin saanut maastoseuraksi Claran ja Tuulian, ja me kaikki köpöttelimme rentoa tahtia hoitohevosillamme ilman satulaa. Kypärä hiosti, ja Vennan kyljet tuntuivat lämpimiltä paljaiden jalkojeni sisäsivuja vasten. Vennalla oli tänään hyvä päivä: poni ei ollut oikkuillut lähes ollenkaan, ja nyt se tallusti lauhkeana ja raukeana Ruusun ja Netan perässä huitoen välillä kärpäsiä hännällään.
Olimme jo paluumatkalla hidastempoisen metsälenkkimme jälkeen. Olin jutellut rennosti tyttöjen kanssa, mutta nyt introverttiluonteeni kaipasi hiukan vetäytymistä. Jättäydyimme Vennan kanssa vähän jälkeen toisista. Näin perhosen, joka lepatti leudossa tuulenvirissä Vennan vierellä, ja kurotin käteni sitä kohti. Perhonen istahti etusormelleni levähtämään. Tutkailin sen siipien taiteellisia, mustaruskeita kuvioita.

Kymmenen päivän päästä alkaisi koulu. Minä aloittaisin Liekkijärven lukiossa. Ajatus tuntui hurjan jännittävältä, mutta ei yhtä pelottavalta kuin miltä se oli tuntunut kesän alussa. Olin kasvanut kesän aikana hurjasti. Muutaman sentin pituutta, mutta suurin kasvu oli tapahtunut henkisellä saralla.
Kesäkuun lopussa olin pyytänyt Robertilta apua Vennan kanssa. Parina päivänä Robert oli nojaillut karsinan ovenkarmiin ja valvonut poissaolevan näköisenä, kun olin hoitanut Vennaa. Toisen ihmisen läsnäolo oli tuntunut turvaa tuovalta. Oli tuntunut rauhoittavalta ajatella, että jos minä menettäisin tilanteen hallinnan, kokeneempi ihminen ottaisi ohjat käsiinsä. Loppujen lopuksi pattitilanteita ei ollut tullut montaa. Minä olin hiljalleen oppinut luottamaan itseeni hevosnaisena, ja sen jälkeen Vennaan. Ja niin Vennakin uskalsi luottaa minuun. Nykyään tiesin, ettei poni ollut ilkeä tahallaan – sillä oli vain pahoja pinttyneitä tapoja, kuten Robert asian ilmaisi. Se kokeili, oliko minusta johtajaksi. Ja nykyisellään uskoin, että minusta oli. Kesän aikana olimme käyneet pikkuporukalla monta kertaa uimassa ja maastoilemassa. Vennalla oli ollut selkä kipeänä, joten meno oli ollut rentoa.
Itsevarmuuteni oli kasvanut samaa tahtia hevostaitojen kanssa. Vaikka vieläkin, vuoden hoitajauran jälkeen, tunsin oloni tallilla hiukan ulkopuoliseksi, en enää pelännyt istua olohuoneessa muiden hoitajien kanssa. En enää varonut varpaitani jatkuvasti, vaikka toisinaan mulkaisut tai tiuskiminen tulivat yhä automaattisesti.

Kirimme muut ravissa, kun käännyimme Seppeleen pihaan. Taputin Vennaa kiitokseksi hyvästä käytöksestä ja hyppäsin alas selästä. Poni kääntyi nuuskimaan käsiäni ystävällisesti, ilman vihaisuuden häivääkään.
”Ei ole herkkuja, ei”, valittelin. Hoitopuomilla oli sopivasti varjoa, joten talutimme ponit sinne.
”Netan selkään on jäänyt jälki mun takapuolesta”, Clara hihitti ja esitteli Netan selässä olevaa tummaa hikilaikkua. Vennan selässä oli samanlainen. Haimme tallista vettä ja viilensimme hevosia kastelemalla niiden hikipaikat.
”Täällä on kyllä kuuma”, Tuulia tuskaili. ”Voisipa joku kastella mutkin.”
Ojensin kysyvästi ämpäriäni, jossa oli jämät Vennan kastelemisesta.
”Eei tarvitse”, Tuulia kiljaisi. ”Ehkä mä tyydyn suihkussa käymiseen!”

Veimme yhdessä ponit tarhaan. Pysähdyin hetkeksi rapsuttamaan Vennan säkää. Ponitammalla ei ollut kiire mihinkään, ja yllätyksekseni se rapsutti takaisin varovasti ylähuulellaan.
”Hieno poni”, kiittelin. Kiitin mielessäni jotakin ylempää tahoa siitä, että olin saanut hoitoponikseni niin ihanan ponin, ja että olin vielä oppinut pitämään siitä.
Hölkkäsin Tuulian ja Claran kiinni.
”Mennäänkö vielä hetkeksi olkkariin istumaan?” Tuulia ehdotti.
”Juu, mennään”, sanoin. ”Mä haluan jotain kylmää juotavaa.”
Tallin puolella oli mukavan viileää. Kiipesimme yhdessä vintin rappusia olohuoneeseen. Siellä istui erinäisiä vanhempia hoitajia juomassa limua ja leyhyttelemässä kasvojaan hevoslehdillä. Rosa, Anni, Salma, Adalind, Emmy ja Fiia. Vesi nousi kielelle kun ajattelinkin jääkaapissa odottavaa juissimehuani. Kiirehdin jääkaapille, vedin esiin mehupurkin, napsautin korkin auki, otin pitkän huikan ja hymyilin nautinnollisesti. Vasta sitten huomasin, että meidän saapuessamme keskustelu oli vaiennut, ja kaikki tuijottivat minua. Vanha ujous puski esiin, ja minun teki mieli piiloutua mehupurkin taakse.
”Sä et varmaan tiedä vielä”, Salma sanoi. Silloin tajusin, että he katsoivat minua surkuttelevasti. Tuulia ja Clara näyttivät yhtä hämmästyneiltä kuin minäkin.
”Mitä? Mitä mä en tiedä?” tivasin. Sohvalla löhöäjät vilkuilivat toisiaan ja näyttivät siltä, ettei kukaan halunnut kertoa uutista.
Lopulta Fiia avasi haluttoman näköisenä suunsa.
”Venna myydään.”
Suuni loksahti auki, ja olin vähällä pudottaa mehupurkin. Missään ei tuntunut olevan mitään järkeä. Venna myytäisiin? Se ei voinut olla totta. Vastahan olin päässyt sinuiksi ponin kanssa. Ei sitä voitu myydä nyt.
Oven luota kuului koputus, ja Piritta kurkkasi sisään vakavan näköisenä.
”Aurinko, tulisitko hetkeksi toimistoon.”

Liikkeeni tuntuivat hidastetuilta, kun lampsin ovelle askel kerrallaan, mehupurkki yhä vasemmassa kädessäni. Jalkani olivat turrat. Tunsin vain etäisesti, että Clara puristi oikeaa kättäni, kun ohitin hänet. Vaellus portaita alas ja käytävää pitkin toimistoon tuntui kestävän ikuisuuden. Jäin seisomaan toimiston ovelle ajatukset risteillen päässä vimmatusti kuin hurjat vaahtopäät, ja takerruin kädessäni olevaan mehupurkkiin kuin pelastusrenkaaseen. Piritta kehotti minua istumaan kädenliikkeellä.
”Vennallahan on ollut niitä selkäkipuja kesän alusta”, Piritta aloitti. ”Eläinlääkäri kävi pari päivää sitten katsomassa sen läpi ja sanoi, ettei se jaksa enää tuntiponin töitä.”
Kuuntelin kauhistuneena. Sanat iskeytyivät yksi kerrallaan tajuntaani.
”Ja tunnithan alkavat parin viikon päästä. Anne päätti alkaa etsiä sille uutta omistajaa, ja nyt sellainen on löytynyt.”
Syntyi hiljaisuus, ja tajusin, että minun ehkä odotettiin sanovan jotakin. Mutta osasin vain istua ja toljottaa järkyttyneen näköisenä.
”Mi-milloin se lähtee?” sain lopulta kakaistua kurkustani.
”Ei ole vielä tarkkaa tietoa, mutta ennen tuntien alkua.”
Istuin vieläkin tuijottamassa.
”Teillä on vielä monta hyvää kesäpäivää jäljellä”, Piritta lupasi. ”Ja senkään jälkeen kaikki ei ole ohi. En usko, että Vennan uusi omistaja pahastuu, jos käyt silloin tällöin katsomassa sitä. Ja saat tietenkin jatkaa Seppeleessä jonkun toisen ponin kanssa. Huiskalla ei ole hoitajaa, ja tänne on myös tulossa uusi poni.”

Silmänurkissani pisteli, ja tajusin, että alkaisin kohta itkeä. Niinpä minä vain nousin ja lähdin sanaakaan sanomatta. Hölkkäsin ponien tarhalle ja vihelsin Vennaa. Poni nosti päänsä ruohikosta ja ravasi luokseni. Hautasin mehupurkittoman käteni sen kiharaiseen harjaan, ja kyyneleet valuivat poskiani pitkin. Miksi? kysyin. Miksi juuri nyt, kun kaikki oli ollut onnellista ja ihanaa, ja kun minulla ja Vennalla oli mennyt hyvin?

[Aurinko]

14. Aika käy vähiin ennen kuin loppuu

Torstaina tummat pilvet kerääntyivät taivaanrantaan, kun suitsin Vennaa tallin pihassa. Clara seisoi vieressä, herttainen, rakastettava Clara, joka toimi aina kuin tosi ystävä.
”Oletko sä aivan varma ettet halua seuraa?” Clara varmisti kymmenettä kertaa. Pidin kasvojani piilossa kypäränlipan alla.
”Joo, mä haluan mennä yksin”, vakuutin. ”Me pyöritään ihan tossa lähettyvillä. Me pärjätään kyllä.”
Meillä tarkoitin minua ja Vennaa.
”Hyvä on sitten”, Clara huokaisi. Hän oli aikaisemmin yrittänyt kiskoa minua katsomaan uutta ponia, joka oli saapunut aamupäivällä, mutta olin kieltäytynyt. En ollut nähnyt ponia vilahdukseltakaan, vaikka olohuoneessa joka ikinen oli hehkuttanut sen suloisuutta. Halusin pitää tiukasti kiinni Vennasta. Tuntuisi Vennan pettämiseltä mennä nyt paijaamaan toista ponia.
Clara piti vastaan toisesta jalustimesta, kun kiipesin Vennan satulaa. Poni tuntui alla tutulta, ja sydäntäni särki ajatella, että ratsastin sillä nyt viimeisiä kertoja.
Tieltä päin kuului auton ääniä, ja pihaan kaartoi auto perässään traileri. Minun ei tarvinnut kysyä tietääkseni, että traileri haki Tolloa. Halusin äkkiä pois pihapiiristä, sillä en halunnut nähdä, miten Tollo lastattaisiin ja lähtisi kohti tuntematonta.

Käännyin vielä vilkuttamaan Claralle, ennen kuin talli katosi näkyvistä maneesin kulman taakse. Yritin nauttia täysin siemauksin Vennan rauhallisen käynnin keinutuksesta, mutta se oli vaikeaa.
Kolme päivää, ajattelin. Kolmen päivän kuluttua Venna lähtisi Tollon tavoin trailerilla kohti tuntematonta. Mietin, mitä Kristian tekisi nyt.
Neljäs päivä elokuuta tuntui eräänlaiselta maailmanlopun ajankohdalta. En pystynyt ajattelemaan mitään, mikä tapahtuisi sen jälkeen. Lukion alkaminen tuntui merkityksettömältä, samoin ratsastustuntien alkaminen. En halunnut ajatella ratsastuksen jatkamista, tai uutta hoitoponia.
Kodinhoitajamme oli joskus käskenyt minua elämään jokaisen päivän niin kuin se olisi viimeinen. Miksi en ollut tehnyt niin Vennan kanssa? Nyt aika kävi vähiin, viimeinen päivä oli jo lähellä. Yhdessä viettämämme vuosi oli kulunut suurimmaksi osaksi siihen, että olin vannonut, että Venna menisi makkaratehtaalle, jos se olisi minusta kiinni. Miksi en ollut tajunnut pyytää aikaisemmin apua? Meillä olisi ehkä ollut enemmän hyviä päiviä. Yhteisen tiemme oli pitänyt vasta olla alkamassa, ja nyt sen piti jo loppua.
Tunsin vihaa ja pettymystä, en oikein tiennyt, ketä kohtaan. Vennaa, koska mokoma poni oli saanut selkävaivoja? Annea, koska hän oli päättänyt myydä Vennan? Tunnistin katkeruuden olevan keino piilottaa suru. Yritin unohtaa kaiken. Työnsin sormeni Vennan karhean, kiharaisen harjan lomaan, tunnustelin ponin lämmintä kaulaa, haistelin mäntymetsän tuoksua ja yritin painaa hetken ikuisesti mieleeni. Mikään ei voisi viedä minulta pois muistoja, eivät selkäkivut tai myyntipäätökset.

[Aurinko]

15. Lopun alkua

Oli perjantai, ja sunnuntaina Venna lähtisi. Minä suorastaan roikuin tallilla aamusta iltaan, mutta pitäydyin poissa olohuoneesta tai oikeastaan tallista ylipäätään. Kävin ratsastamassa maastossa joka päivä ilman satulaa, enimmäkseen yksin, toisinaan Claran kanssa, mutta en suostunut lähtemään isomman porukan mukaan, vaikka minua pyydettiin. Isommatkin tytöt yrittivät nähtävästi piristää minua, ja tavallaan sydäntäni lämmitti huomata se, mutta tavallaan toivoin heidän jättävän minut rauhaan.
Vietin joka ikisen minuutin Vennan kanssa. Söin evääni joko ponin karsinassa tai ponitarhassa. Tiesin, että normaalisti Piritta tai Elli tuli huomauttamaan, jos joku poneista ei saanut hetken rauhaa hyysäävältä ihmiseltä, mutta nyt he eivät kai hennonneet. Eikä Venna ihme kyllä näyttänyt pistävän pahakseen.
Kun perjantaina saavuin tallille, Piritta oli juuri pihassa nousemassa Ransun satulaan. Hän viittoili minulle.
”Vennan kamoja voisi pistää vähän kasaan”, hän sanoi. ”Suitset ja satula lähtee mukaan, satulan voisi ainakin pestä, jos sä et ajatellut enää ratsastaa satulan kera.”
Nyökkäsin hiljaa ja menin talliin. Tähän mennessä olin vielä onnistunut teeskentelemään jotenkuten, että kaikki oli niin kuin ennenkin, mutta nyt eron hetki alkoi tuntua olevan todella lähellä. Oli jo aika alkaa pakata Vennan tavaroita muuttoa varten. Hetkessä traileri olisi jo vienyt sen, ihan samalla tavalla kuin Tollon. Hiippailin hämärään talliin, kävin hakemassa satulan ja pesutarvikkeet ja lähdin tavaroiden kanssa ponitarhalle. Asettelin takkini takapuolenaluseksi kosteaan ruohikkoon lähelle parin metrin päässä laiduntavaa Vennaa ja istuuduin. Auringonsäteet lämmittivät selkää, kun aloin hangata satulaa pesusienellä.

Gekko seisoi muutaman metrin päässä minusta ruohostamassa. Se oli sopeutunut ongelmitta talliin ja kerännyt monen hoitajan katseet suloisuudellaan. Minun silmiini poni näytti ihan tavalliselta, niin kuin vaikka Ruusu tai Siiri. Ehkä vähän ärsyttävältä, liian kiltiltä ja kunnialliselta ja söpöltä. Ihan toisenlaiselta kuin Venna. Ja tuota Piritta oli ehdottanut minulle seuraavaksi hoitohevoseksi.
Kohta Gekko tuli uteliaana katselemaan touhujani. Se haisteli minua ja sylissäni olevaa satulaa. Tuijotin takaisin ponin ruskeisiin silmiin aika tuimasti. Samassa huomiosta mustasukkainen Venna tuli häätämään kilpailijan vihaisella irvistyksellä. Minua hymyilytti. Venna ei ollut valmis kilpailemaan huomiosta. Se tuli tökkimään minua turvallaan, ja saatuaan muutaman rapsutuksen se palasi ruohon äärelle.

Selkäni takaa kuului kahinaa. Se oli Tuulia, joka kyykistyi viereeni.
”Moi”, hän sanoi. ”Mikset tule putsaamaan sisälle noita varusteita?”
Mutisin jotakin epämääräistä katsomatta Tuuliaan. Minua kerta toisensa jälkeen hämmensi, miten puolitutut jaksoivat jatkuvasti yrittää vetää minua mukaan.
Tuulia pudottautui istumaan ruohikkoon välittämättä siitä, että alusta oli märkä.
”Mä tiedän miltä susta tuntuu”, hän sanoi. Pudistin päätäni epäuskoisena.
”Mä hoidin Hestiaa, ennen kuin se myytiin”, Tuulia jatkoi. ”Se oli aika kamalaa.”
Vilkaisin Tuuliaa hämmästyneenä.
”Mutta nythän Hestia on taas täällä”, sanoin. ”Mikset sä alkanut hoitamaan sitä uudestaan?”
”Koska mä hoidan nyt Ruusua ja se on musta tosi ihana poni”, Tuulia vastasi. ”Älä käsitä väärin, mä tykkään kyllä Hestiastakin, mutta maailmassa on muitakin hevosia. Tietenkin vanhan hoitoponin menettäminen on tosi surullista, mutta mä olen ainakin tosi tyytyväinen, että jatkoin Ruusun kanssa. Se on antanut mulle tosi paljon.”
Pidin katseeni satulassa ja esitin, että sen hinkkaaminen pesusienellä vaati suuren osan huomiostani. Tiesin, mihin Tuulia pyrki. Hän yritti saada minut hoitamaan Gekkoa sen jälkeen, kun Venna olisi lähtenyt. Se tuntui petolliselta, ja siksi en halunnut myöntää edes itselleni, että halusin jatkaa hevosharrastusta ilman Vennaakin.

”Mieti asioita”, Tuulia sanoi ja kohottautui jaloilleen. Heti kun hän oli kävellyt pois tarhasta, keskeytin satulan puunaamisen ja tuijotin Vennaa ja Gekkoa, jotka laidunsivat vähän matkan päässä toisistaan. Venna ei ehkä ollut maailman ainoa poni, mutta näinä viimeisinä päivinä halusin ajatella, että se oli.

[Aurinko]

16. Jäähyväiset

Tavallisina sunnuntaiaamuina olisin nukkunut pitkään, mutta tämä ei ollut tavallinen aamu. Jo puoli kahdeksan aikaan aamusta pyöräilin Seppeleeseen. Ilma oli kylmä, ja pellolla oli sumua. Vatsani tuntui olevan solmussa. Pelkäsin tätä päivää. Pelkäsin sitä hetkeä, kun taluttaisin Vennan traileriin ja silittäisin sitä viimeisen kerran. Kaikkein eniten pelkäsin sitä, kun Venna viimein olisi poissa, vaikka tavallaan toivoin, että tämä kaikki olisi jo ohi.
Elli oli jo tekemässä aamutallia ja avasi minulle tallinoven. Vennaa tultaisiin hakemaan yhdeksältä, ja Piritta oli luvannut, että saisin vielä aamulla tulla hoitamaan sen. Hain vähin äänin satulahuoneesta Vennan harjaämpärin ja menin aitalle. Venna oli jo saanut aamuheinänsä, eikä se juuri noteerannut minua ateriansa ääreltä. Trinity oli toisen heinäkasan äärellä karsinan toisessa nurkassa.
Aloin hiljaa harjata Vennaa puhtaaksi turpeesta ja pölystä. Yritin imeä ponin läsnäoloa itseeni joka solulla, mutta minusta tuntui silti epätoivoisesti siltä, etten saanut tästä viimeisestä yhteisestä tuokiosta otettua tarpeeksi irti.
Kulutin pitkän aikaa ponin paksujen, kiharaisten hännän ja harjan harjaamiseen. Tunnustelin sormillani pitkään karheita jouhia ja ajattelin, miten monta kertaa olin roikkunut niissä ratsastuksen aikana ja miten monta kertaa olin kironnut niiden kurittomuutta.

Tunnin kuluttua Venna seisoi riimunnarun päässä tallin edessä, hienona ja kiiltävänä, harja ojennuksessa. Se haisteli ilmaa ja taisi pohtia, miksi joutui aamutuimaan seisoskelemaan tallin pihassa. Minä katselin kelloa. Kymmentä vaille. Yhteinen aikamme alkoi olla lopussa. Elli tuli tallista kuljetussuojat käsissään. Kaivoin kännykän taskustani.
”Voisitko sä ottaa meistä pari kuvaa?” kysyin jurosti. Elli nyökkäsi.
”Totta kai.”
Muistin, miten työn ja tuskan takana oli ollut saada Venna joulupippaloissa poseeraamaan edes jotenkuten kiltin näköisesti, mutta tänään ei tullut ongelmia. Poni katseli uteliaana kameraa, ja minä kiedoin käteni sen kaulan ympärille ja yritin vääntää kasvoilleni heikkoa hymyä.
”Sä voit leikata sen hännästä vähän jouhia”, Elli ehdotti. ”Sillä riittää niitä kyllä jaettavaksi.”
Nyökkäsin mykkänä. Elli haki sakset tallista ja leikkasi Vennan hännästä lyhyen suortuvan. Tungin sen takkini taskuun kyyneleitä niellen.

Sitten traileri tuli pihaan. Elli ojensi kuljetussuojat minulle ja meni vaihtamaan pari sanaa kuljettajan kanssa. Minä laitoin suojat Vennalla vilkaisematta ajoneuvoa. Ihan hetken päästä poni olisi poissa.
Viime hetkellä Venna päätti kieltäytyä yhteistyöstä. Kun yritin taluttaa tammaa trailerin lastaussiltaa ylös, se pysähtyi paikoilleen ja naulasi kavionsa maahan. Hiljaa mielessäni toivoin, ettei Vennaa saataisi lastattua ja sen pitäisi jäädä.
”Sillä on taas näitä temppuja”, Elli sanoi. Hän tuli vetoavuksi maiskuttamaan, ja vihdoin Venna nousi kiltisti traileriin. Elli laittoi takapuomin kiinni ja sulki lastaussillan. Jäin ponin kanssa kahdestaan hämärään koppiin. Silitin hartaana sen päätä, ja Venna nuuhki kummastuneena kasvojani, joita pitkin valui kyyneleitä. Pikkuovi aukesi, ja valoa pääsi sisään.
”Nyt on aika”, Elli sanoi hiljaa. Yritin keksiä keinon, jolla hyvästelisin Vennan parhaiten, mutta sellaista ei tullut mieleen.
”Kiitos kaikesta”, kuiskasin Vennan karvaiseen korvaan, joka kääntyi kuuntelemaan. Painoin hellän pusun ponin turvalle ja irrotin käteni riimulta. Sitten astuin ulos trailerista kylmään tihkusateeseen. Venna kurkisti vielä ulos hämmentyneen näköisenä, ja sitten pikkuovi sulkeutui. Traileri starttasi.
Minä vain seisoin pihalla sateessa tumput suorana, katsomassa loittonevaa trailerin ovea. Sen oven takana oli minun hoitoponini, josta minulla oli muistona enää kuvia kännykässä ja jouhia taskussa.