Vennan Hoitokirja

[Kikka]

Alku aina hankalaa

Ilmoitustaulun luona oli väkeä. Hoitajahaku oli vihdoin ratkennut, ja ympärillä näkyi pettyneitä kasvoja. Joukosta erottui myös iloisia ilmeitä, naurua ja onnenkyyneliä. Puikkelehdin ihmisten välistä taululle ja haukoin henkeäni. Listassa luki oma nimeni, Vennan kanssa samalla rivillä.

Sora narskui kenkieni alla kävellessäni kohti Seppelettä. Ensimmäinen päiväni hoitajana, ja olo tuntui kieltämättä hyvältä. Tallilla minua odotti uusi seikkailu, johon sukeltaa. Uusi talli, uudet ihmiset, uudet hevoset. Näin jo sieluni silmin hoitohevoseni, liinaharjaisen Vennan, jonka kanssa tulisin tästä eteenpäin viettämään paljon aikaa. Toivoin mielessäni että kaikki menisi hyvin, uusi tuttavuus lähtisi kehittymään kohti jotakin suurempaa. Vielä en voinut tietää, mutta pian tietäisin.

Kun avasin Seppeleen oven ja astuin sisään, ei sisälläni ollut samanlaista epävarmuutta ja jännitystä kuin viimeksi. Olin saanut paikkani hoitajista, eikä minun tarvinnut pelätä. Jotain sisälläni kyllä oli, vatsanpohjalla leikkivät perhoset, mieli täynnä iloista odotusta. Tallikassin olalleni heilauttaen pysähdyin hetkeksi nauttimaan tästä ihanasta päivästä, hyvästä mielestä, hevosentuoksusta. Haistoin ilmassa leijuvan heinän, hevosten ja tallin tuoksun. Minun tuoksuni, tutun tuoksun, jotenkin turvallisen. Hiljaisuutta ja rauhaa, minun hetkeäni, jonka olin vanginnut, ei kestänyt kauaa. Talli täyttyi uusista hoitajista, vanhoista hoitajista. Ilmassa leijuvaan tuoksuun sekoittui nyt ihmisiä, muttei se tallia pois vienyt. Minä olin tallilla, tulisin olemaan vielä pitkään. Koko lauantaipäivän.

Muiden esimerkkiä seuraten lähdin kohti yläkertaa, oleskeluhuonetta ja lokerikkoja. Minullakin olisi oma lokero, piti vain etsiä se, kysyä jos en tiennyt. Puiset portaat narahtelivat kevyesti astellessani yläkertaan, sinne missä oli aina hoitajia. Ja niin tälläkin kerralla, lokeroiden edessä kokousti väkeä. Muutama uusikin joukossa oli, näin jännittyneitä kasvoja, mutta myös vanhoja hoitajia, ilmeisesti neuvomassa mikä kaappi kenenkin oli.

"Hei, olet varmaan joku niistä uusista?" kysyi minua lähinpänä seisova brunette. Hymyilin tytölle, jonka osoittautui Lunaksi, kaappiin kiinnitetystä lapusta päätellen. "Kyllä, Vennaa hoidan ja pihatolla Bladea myös. Helgeksi voi kutsua." Juttelimme niitä näitä ihmisten ravatessa yläkertaan ja sieltä pois, menivät kai hoitohevostensa luokse, niinkuin minäkin kohta menisin. Hyvästelin Lunan jonka kanssa olimme nopeasti tulleet juttuun, ja hän hävisi jonnekin. Jäin seisomaan paikoilleni ja katselin ympärilleni. "Tarvitsetko apua, vaikutat eksyneeltä?" kuului selkäni takaa ystävällinen, mutta virnistyksensekainen ääni. "Inkeriksi voit kutsua", tuo lisäsi nähdessään kysyvän ilmeeni, näki etten tiennyt kuka tuli juttelemaan. "Ei tässä mitään, pohdin vain kaappini numeroa", virnistin. "Ai, avaimen ja kaapin numeron saat Annelta, toimistosta. Voin tulla mukaan." Nyökkäsin tyytyväisenä siitä, että sain apua ilman kysymistäkin. Tälläistä kuuluikin ilmapiirin olla.

Tyhjensin tallikassini sisällön sinisen kaapin sisälle. Yhdet ratsastushousut, toiset jäivät kotiin ihan vain siksi koska en tarvinnut tallilla molempia. Ratsastuskypärä, jonka samettista mustaa pintaa minun oli pakko silittää sormenpäälläni, niin pehmeää se oli. Ratsastussukat, saappaat, raippa, hanskat ja turvaliivi sujahtivat kaappiin sievään järjestykseen, ja mieleeni putkahti - miten olin saanut kaikki mahtumaan yhteen kassiin? Hupparin viikkasin kaapin yläperukoille, samaten tallitakin. Ilma oli tänään melko lämmin, joten olin pukenut ylleni suosikkipaitani, beigen pitkähihaisen mustilla vaakaraidoilla. Jalassani minulla oli farkut, joista olin käärinyt lahkeet niin, että nilkat näkyivät. Kenkinä vaaleansiniset, lyhytvartiset tennarit, joita myös vansseiksi kutsutaan. Mutta eivät nämä vanssit olleet, jotkin vain, joiden merkkiä en muistanut. Pian kaappi olikin täynnä tavaroitani, ja minun oli aika keskittää huomioni johonkin muuhun. Menisinkö katsomaan Vennaa, vai yrittäisinkö etsiä oleskeluhuoneesta jonkun, johon tutustua? Mielenkiinto punarautiasta kohtaan voitti kuitenkin, ja hyppelehdin portaat alas.

"Hei!" huikkasin ohi mennessäni pitkälle, tummahiuksiselle miehelle, ja sain vastaukseksi hämmentyneen katseen ja mutinaa. Olin jo kuitenkin pitkän matkaa tuon ohi, enkä huomannut jääneeni vastausta vaille. 

Ei ehkä ihan sitä, millaiseksi ensimmäisen tapaamisensa hoitohevosensa kanssa kuvittelee, jouduin toteamaan seistessäni ponitarhassa tyhjä riimunnaru kädessäni. Venna oli paennut joka kerta päästessäni metrin säteelle, ja kahdenkymmenen minuutin päästä olin yltäpäätä hikinen jahdattuani poninretkulaa pitkin tarhaa. Muut ponit suhtautuivat kuka mitenkin, Bonnie, Siiri ja Walma leikistä innostuneina, Elmo ja Sikke tyynesti esitystä seuraten. "Ei ponia juoksemalla kiinni saa", kuului takaani ja hätkähdin piikittelevästä äänensävystä. "Ota porkkana", aidan viereen ilmaantunut poika sanoi ja ojensi oranssia juuresta minulle. Nappasin sen tuon kädestä epäluuloisesti mulkaisten, mutten jaksanut esittää vihaista. "No kiitti. Ketä muuten kiitän?" 

"Eetu, sano Eetuksi." Hämärän muistikuvani mukaan poika ei hoitanut yhtäkään ponitarhalaista, ja ihmettelin tuon ilmestyneen aidan viereen juuri epäonnistumiseni hetkellä. Kohautin olkiani, tarjosin puoli-irvistävän hymyn ja tuijotin porkkanaa kädessäni. "Venna!" huudahdin kääntyen ponin puoleen, ja ojensin porkkanaa niin, että karkulaiskuningatar näkisi sen varmasti. Tamma höristi korviaan, mutta niin tekivät kaikki muutkin heinämahat, nyrpeästi tuijottavaa Elmoa lukuun ottamatta. Yritin suojella porkkanaa ahneilta ponitarhalaisilta, ja pujottelin taempama seisovaa Vennaa kohti. Ponilauma seurasi perässäni, minä Vennan perässä. Tamma oli päättänyt porkkanan olevan yhtä kiinnostava kuin minä, ja olin taas alkupisteessä. Paitsi että kuusi nälkäistä otusta seurasi perässäni porkkana tähtäimessään. "Voihan.."

Kuulin ilkamoivaa naurua aidalta, ja näin Eetun seuraavan toimenpidettä huvittuneena. Loin tuohon yhden turhautuneen katseen, ja vastaukseksi poika pujahti portista sisälle, raivasi tiensä porkkanaa kuikuilevan ponilauman läpi, ja käveli luokseni. Riimunnaru hävisi kädestäni ennen kuin ehdin kissaa sanoa, ja alle minuutin päästä Venna seisoi edessäni naruun tiukasti kytkettynä, katsoen minua ilkikurisesti valkoisen otsaharjansa alta. Leukani loksahti varmaan maahan asti, kun Eetu tokaisi viileästi: "Ei tarvitse kiittää. Pitäähän sitä auttaa, kun toisilla vaan ei niitä luontaisia hevostaitoja ole", tuo sanoi kiusoitellen. Tämän jälkeen sain punarautiaan narun päässä käteeni, ja poika marssi tyylikkäästi pois paikalta virnistys kasvoillaan. Toisilla ei ole.. Mitä? Kuusitoistakesäisen letkautus hämmensi minua, tuskin muistin enää mitä tuo oli edes sanonut. Voi sanoa, että tunsin itseni pieneksi. Pieneksi, mutta onnelliseksi, olihan minulla nyt Venna, etenkin kun se vihdoin oli saatu kiinni. Näin alkoi taipaleeni Seppeleessä Vennan hoitajana, kuka tietää mitä se vielä toisi tullessaan?


Helge ja Venna, 1HM

[Kikka]

Näen sinussa auringon, lämpimän, kirkkaasti loistavan

Näen kuun, näen tähdetkin, vain yksi ylivertaisin

Olet valoni pimeässä, olet sokaiseva tähdenlento taivaalla

Olet muille yksi hevosten joukossa, minulle koko maailma

Olet minun, olet kaikkeni, en toivo muuta kuin aikaa kanssasi

Keskellä niittyä, keskellä unta, olemme yhdessä kaukana huolista

Saavun luoksesi, pian pehmeä pääsi käsissäni

Puhallat henkäyksen heinäntuoksuisen, lämpimän, lohdullisen

Haistan kesän, vielä se ei saa olla ohi

Muutama päivä kanssasi, keskellä sitä kaunista niittyä

Keskellä lämpöä, keskellä kukkasia, syksy nurkan takana

Unhoitan huolet, unohdan puolet, en mielestäni sinua saa

Olet siinä, toteutunut unelmani, kaunis kuin timantti kimmeltävä

Olet maailman värit, olet rauhoittava sininen

Olet luonnonläheinen vihreä, väri menneen kesän

Olet syksyinen oranssi, turkkisi toistaa ruskan sävyt

Olet auringonkeltainen, kaunis kuin kukka sen

Olet musta kuin avaruus, rutistan kaulaasi yön laskeutuessa

Olet puhdas valkoinen, niin viaton, oma enkelini

Teet minut onnelliseksi, teet minusta kokonaisen

Erikseen puolet, yhdessä yksi olento

Venna ja Helge, 2HM

[Kikka]

Venna tarhailemassa




Helge ja Venna, 3HM

[Anne]

Syysmaasto



Syysmastoilua.

Spessu Helgelle!

[Kikka]

Kiitos upeasta spessusta!

Syysmaastoilua, yllätyksiä ja kiitolaukkaa

Seppele kuhisi elämää, vaikka oli sunnuntai, eikä vakiotunteja ollut. Kaksitoista sebeläistä valmistautui reilun tunnin syksyiseen maastoon. Tunsin perhosten lentelevän vatsanpohjalla, kun harjasin Vennaa karsinassa. Olin saanut sitoa tamman kiinni, sillä se vaikutti levottomalta. Eikä Venna muuten ollut ainoa, vaan ilmapiiri ympärillämme hehkui tietynlaista jännitystä. Koskaan ei voinut tietää, mitä maastossa tapahtuisi. Kaikilla hevosista oli toki maastokokemusta, samaten ratsastajilla, mutta olihan se nyt jotain. Retki ruskansävyihin pukeutuneeseen metsään, talveen valmistautuvaan luontoon. Karhutkin alkaisivat pian valmistautua talveen, ne vaeltaisivat ympäri metsää etsien ravintoa. Linnut, jotka eivät olleet jo lähteneet, alkoivat suunnitella muuttoa lämpimämpään paikkaan, takaisin kesään. Puiden lehdet vaihtoivat väriä lämpimiin oranssin sävyihin, ja yksi kerrallaan putosivat maahan, jossa ne sitten kahisivat kavioiden alla, iloisen seurueen ratsastaessa halki metsien. Ratsastajat vaihtoivat t- paidoista huppareihin, ja joku saattoi sujauttaa ratsastuskenkien sisään ylimääräiset villasukat. Sellaista syksy oli, oikeastaan aika mukavaa. Tunnelmallista. 

Venna pyöri kuin väkkärä yrittäessäni saada jalkaa jalustimeen. Se ei ollut sille normaalia käytöstä, mutten voinut moittia hyväntuulista, positiivisesti innostunutta Vennaa. Yleensä kun tamma suvaitsi näyttää minulle melko hapanta naamaa, oli tämä yllättävä pirteys mukavaa vaihtelua. Iloinen olin minäkin, odotin syysmaastoa yhdessä Vennan kanssa kieltämättä innolla. En ollut aiemmin kivunnut tamman selkään, mutta kerta se oli ensimmäinenkin. Miten sen voisi muka tehdä paremmin kuin vaeltamalla syksyisessä metsässä yhdessä muiden ratsukkojen kanssa? Mukana oli väkeä värikästä, niin isompia kuin pienenpiäkin ratsuja seisoi pihamaalla, ratsastajien yrittäessä parhaansa mukaan napata jalustin jalkaansa ja nousta satulaan. Osa oli jo onnistunut, osa seisoi yhä maankamaralla. Huomasin tilaisuuteni tulleen, kun Venna pysähtyi katsomaan kauempama toikkaroivaa hevosta. Työnsin jalkani jalustimeen, ja pian istuin vaaleanruskeassa yleissatulassa. Venna tuntui selästä käsin melko pienikokoiselta, mutta itselleni sopivalta. Hyvä niin, olihan tamma hoidokkini. 

Ratsastajat istuivat vihdoin kaikki satulassa, ja letka järjestyi Annen luettelemaan järjestykseen tallipihalle. Itse olin Vennan kanssa viimeisten joukossa, heti isojen hevosten takana. Tunsin oloni turvalliseksi istuessani kevyesti narahtelevassa satulassa, lämmin, eläväinen poni allani. Toivoin retkeltä edes muutamaa laukkaosuutta, vaikkei sen ehkä pitänyt olla ensimmäisenä mielessä maastoillessaan vieraalla ponilla ensi kertaa. Ja vieraissa maastoissa, joita en kunnolla tuntenut. Lukuunottamatta sitä yhtä kertaa, kun Lunan kanssa taluttelimme hevosia maastakäsin. Pitäisi ehdottaa tytölle, että otettaisiin uusiksi joku päivä. Metsässä oli niin rentouttavaa, että viihdyin siellä mielelläni. Bladenkin kanssa voisi jokin päivä lähteä maastoilemaan, pyytää vaikka Ican tai Tuulian kaveriksi. Näihin mietteisiin jäin hevosjonon lähtiessä käynnissä metsään. 

Kuuntelin ympärilläni kuuluvaa hälinää, kun ratsastajat juttelivat kuka kenenkin kanssa. Joku nauroi ponin heittäessä pukkiloikkaa, ja kolmas pidätti ohjista hermostuksissaan. Venna käyttäytyi yllättävän mallikkaasti, ja sain keskittyä nauttimaan maisemista. Vielä oli vehreyttä puiden lehdillä, ja mustikoita varvut sinisenään, mutta syksyn tulon silti huomasi. Oli pieniä merkkejä, sellaisia jotka tarkkailemalla oli mahdollista huomata. Näin muuttolintuparven matkalla kohti etelää, oranssin sävyjä keräävät heinikot polun laidassa. Ja ilma, se ei ollut enää kesäisen paahtava, vaan aivan kuin olisin voinut haistaa syksyn ilmassa. Säikähdin tahtomattani, kun Anne yhtäkkiä pysäytti ravaavan letkan, ja korotti ääntään. Huomasin siinä samalla, miksi meidät oli pysäytetty. Muutaman metrin päässä oli muurahaiskeko. Täysin, viimeiseen asti runneltuna. Se saattoi tarkoittaa vain yhtä asiaa, josta en ollut kovinkaan innoissani. Koska tuhotöiden tuoreuden todisti maassa lojuva ruskea keko, olin asiasta aivan varma. Lähistöllä oli ollut... karhu.

Annen huomautus varovaisuudesta sai osan ratsastajista hämilleen. Sydän takoi rinnassani, ja vaikka tiesinkin karhun kohtaamisen metsässä - varsinkin tälläisen saattueen kanssa, olevan harvinaista, kiedoin sormeni tiukasti Vennan valkoisiin jouhiin. Puristin harjaa käsissäni, ja se antoi minulle rauhallisuuden tunnetta. Venna oli ehkä huomannut yllättävän hermostumiseni, ja puhisi korvat eteenpäin suunnattuina. Taputin sen punakultaista karvapeitettä, ja kuiskin tammalle hiljaa. Mitään hätää ei ollut, karhu saattoi olla ties miten kaukana. Eivät ne ihmisten lähelle tulleet. Paitsi että.. Mieleeni palasivat ne kummalliset viheltävät äänet, joita osa tallilaisista oli kuullut ratsastaessaan. Ei, eivät ne voineet karhusta johtua, päättelin, lähinnä vain itseäni rauhoittaakseni. Hain lohtua Vennan tahdikkaasta ravista, johon jono oli huomaamattani siirtynyt, Vennakin muiden mukana. Sain itseni lopulta rauhoittumaan, ja keskityin kevennyksen rytmiin. 

"Pian laukataan! Huutakaa taaksepäin!" kuului edestäni. Hymyilin innostuneena edessäni ratsastavalle tytölle, ja kailotin viestin taaksepäin. Olin jo autuaasti unohtanut äskeisen välikohtauksen, ja keskityin tulevaan. Hevoset aistivat edessä olevan riemun, ne pian laukkaisivat sydämensä kyllyydestä, askeleet venyen ja harja ratsastajan kasvoja piiskaten. Venna höristi korviaan edessä olevien kiihdyttäessä vauhtiaan, ja jouduin tekemään muutamia pidätteitä. Vetäisin henkeä ja poni sai laukka-avut. Tunsin kuinka ravin levoton rytmi vaihtui, kuinka Venna hypähti innoissaan laukkaan. Vennalla oli ihana laukka! Tamma painoi kevyehkösti kädelle, kaviot rummuttivat polun pintaa. Kevyeeseen istuntaan nousten annoin ohjaa, sillä edellä menevät puoliveriset painelivat kovaa. Venna luimisti korviaan ja syöksähti vauhtiin, melkein tunsin kuinka adrenaliini jysähti sen suoniin. Tätä se rakasti, laukkaamista villinä ja vapaana. Ei maneesin seiniä ympärillä, ei ratsastajaa joka vaati taipumaan kauniisti laukkavoltilla. Vain kasvoja pieksevä tuuli ja kavioiden rytmikäs rummutus. Tämä se oli elämää!

Helge ja Venna, 4HM

[Kikka]

Hetki yhdessä

Vennan keskiviikkoinen vapaapäivä. Tänään se merkitsisi retkeä Liekkijärvelle, maastoa meille kahdelle. Halusin rentoutua helmassa luonnon, kuunnella heinäsirkkojen siritystä ja laululintujen moniäänistä kuoroa, vielä viimeisen kerran. Pian se kaikki olisi tältä erää ohi, koittaisi kullansävyinen syksy, täynnä kaikkea uutta ja erilaista. Kesä oli mennyt, ei vielä, mutta melkein. Halusin nauttia vielä viimeisen kerran tästä kesästä, kun oli kerta mahdollisuus. Tuntea auringon viimeiset, lämpimät säteet selässäni, nähdä kuinka Vennan harja heijastaa kullankeltaista valoa. Kuulla äänet luonnon, joka kohta vaipuisi lepoon, jaksaakseen taas ensi keväänä herätä eloon, pirteänä, arvoituksellisena. Kävellä vihertävällä niityllä, tuntea lämmin tuuli kasvoillaan. Katsoa kuinka vedenpinta lainehtii auringon heittäessä siihen kullanpunaisen heijastuksen, kun ollaan rannalle taivallettu. Tämä hetki aikaa nauttia kaikesta siitä, jonka pian joutuisin, aivan pieneksi hetkeksi hylkäämään. 

Harja painautui kultaista karvapeitettä vasten, saaden ilman täyttymään pienistä pölyhiukkasista, jotka nenää somasti kutkuttivat. Aivastus kuului tuohon aikaan Vennan karsinasta, pieni ja tahaton. Ketään se ei haittaisi, ei tälläisenä iltana. Kammalla selvitettiin enkelikiharat, jotka pian loistivat lailla timantinsävyisen lumihangen. Ne vetivät puoleensa, houkutus oli aivan liian suuri. Niin syntyi letti lumivalkoiseen otsaharjaan. Kuolaimet sujahtivat suuhun pienen välienselvittelyn jälkeen, kummankin osalta. Remmit kiinnittyivät kuin itsestään, sain katsoa kuinka sormeni ne rutiinilla kiinnittivät. Olihan tämä tuttua. Hopeisten hevosenkenkien kalahdukset kopsuivat tallikäytävällä, kun ovelle lähdettiin. Astuttiin ulkoilmaan raikkaaseen, loppukesäiseen. Melkeinpä syksyiseen.

Kävelyretki sujui rauhassa, olinhan niin arvellutkin. Askelet toisten vierellä, välillä katse silmiin, jotka molemmilla loistivat kirkkaina, onnellisina. Aivan kuin vahingossa, välillä lapsen käsi liukui kiharan harjan alle, painautui silkkistä karvapeitettä vasten. Silitti rakastaen pienen ponin kaulaa, joka pian talviturkin keräisi. Hetki oli yhteinen, molempien oma. Kenellekkään muulle se ei kuulunut, päätettiin näin yhdessä. Nyt oli kesä hyvästelty, siinä tyynen, kirkasvetisen järven rannassa. Ja kuin käsi kädessä sopimuksen merkiksi, painoi tyttö päänsä ponin kaulaa vasten. "Minä rakastan sinua."


Helge ja Venna, 5HM

[Kikka]

Kauhujen ilta

Öö, what the f- ... Mielessäni käväisi kun tasapainottelin koulukirjat ja eväsrasia kainalossani oleskeluhuoneeseen. Hoitajille tarkoitettu tila oli kokenut mullistavan muodonmuutoksen yhden yön aikana. Enkä nyt tarkota muodonmuutoksella mitään eläkeläisten "voi kun tähän niin nätisti sopisi tälläinen pinkki nahkasohva värisävyä #f01fd7"- tyylistä vanhustuskohtausta. Kyllä kaikki oleskeluhuoneessa oli ihan paikoillaan, lukuunottamatta huoneen hiukan tärähtänyttä koristelua. Ehkä jouluinto oli vallannut Annenkin, ja brunette oli innostunut laittamaan joulukoristeet kolme kuukautta etuajassa? Ympäri huonetta liimaillut A4- paperit kyllä näyttivät edustavan aivan toista kärkipäätä kuin Seppeleen joulukoristeita vuodelle kakstuhattaneljätoista. Että silleen. Pikselisekamelska taisi kuvastaa jonkun olotilaa, kun tämä ensikertaa maistoi mummon puolukkahilloa. Hetkinen... Tuohan oli sama jehu kuin ensimmäisenä päivänäni hoitajana tapaamani mies. Joka ei mua moikannut, vaikka kovasti näytin iloista naamaa. Hah, ihan oikein sille! Tyytyväisenä hykerrellen istuin puupöydän ääreen, työnsin hedelmäkarkin suuhuni ja avasin matikankirjan. Kirjan välistä syliini putosi vaaleanvihreä lyijykynä, joka erehdyttävästi muistutti sukulaistädin painon alle jäänyttä metrilakun palasta. Ihan normaali se aamulla oli ollut, liekö HB:n tuhoutumisen syynä ollut matikantunti. "Hei kynä." toivotin iloisesti. Samaan aikaan huoneeseen astui joku punapäinen ilotyttö poninhäntä niskassa keikkuen. Eikun poika.. mies se olikin. Jokatapauksessa tuo mulkaisi minua ilmeellä, joka kertoi että olin enemmän kuin outo istuessani Seppeleen oleskeluhuoneessa liiskaantunut lyijykynä juttuseuranani.

Kävin tuijotuskilpailua matikankirjani kanssa, ja suuntasin välillä iloisia hymyjä puhelintaan näpräävän liehuletin suuntaan. Vastaukseksi sain joka kerta entistä pahemman mulkaisun. Heikivaakunootniinhyväntuulinen, ajatuksiini livahti. Mistä lähtien mä olin ruvennut miettimään mitä parikymppiset kak.. kiukkupussit mulle ilmeilee? Taisin mä kyllä itekkin sille jotain hymyä tai sellasta esitellä, enkä ees tienny miks tein niin. Kahden ja puolen minuutin päästä sain tarpeekseni matikanläksyistä, ja kiikutin kirjan kaappini alati kasvavan tavararöykkiön päällimmäiseksi. Ihan mielenkiinnolla odotin, miltä kaapin sisältö näyttäisi vuoden päästä. Ellen ennen sitä innostuisi siivoamaan. Älkää kuule huoliko, siivoaminen ei kuulunut mun alaani. Eikös hoitajan tehtävät painottuneet lähinnä tallin puolella pyörimiseen? Kai täällä joku talliorja oli siivoojaks palkattu. Siihen mä luotin, ja annoin lokeroni rauhassa kerätä lihasmassaa, ainakin siihen asti kun ne sieltä ulos ryöppyäisivät. Sitä päivää odotellessa marssin talliin, joka vielä kello yksi oli varsin hiljainen. Lukuunottamatta sitä ilotyt... eiku siis pojankloppia yläkerrassa. Olikohan se joku henkisesti jälkeenjääny alkeistuntilainen?

Tällä kertaa sain Vennan kiinni kolmannella yrityksellä, ja talutin varsin hyväntuulisen (lue: luimivan) tamman karsinaansa. Sillä alkaisi työt kahden tunnin päästä, ja yllätyksekseni se menisi tänään vain yhdellä tunnilla. Pääsisin siis illalla ratsastamaan. Siihen paikkaan heitin pienet tuuletukset ja jippiit. Harmikseni se ilotyttö sattui juuri silloin kulkemaan karsinan ohi, ja sain osakseni tuomitsevan katseen. Joillain oli sitten hyväntuulisuutta vaikka muille jakaa, pohdin itsekseni. Vähin äänin suunnistin takaisin oleskeluhuoneeseen, ja heittäydyin siniselle sohvalle. Huoneessa oli muutamia hoitajia, jotka juttelivat rennosti keskenään. "Lähtiskö joku illalla mun seuraksi maastoon? Aattelin käydä Vennaa vähän ulkoiluttamassa, sillä on vaan yksi tunti tänään", heitin kysymyksen ilmoille. "Minä voisin tulla Eelan kanssa, jos meidän seura kelpaa?" brunette tyttö heitti. Nyökkäsin hymyillen ja sovimme lähtevämme matkaan seitsemältä maneesin edessä. Eela tulisi valmiiksi varustettuna tunnilta, ja tyttö saisi valmiiksi lämppäillyn hevosen alleen. Venna seisoisi tallissa muutaman tunnin ennen lähtöä, joten verkkailisin sitä hetken kentällä. Tunnit olivat jo siirtyneet maneesin, syynä lienee kurailmat ja hyytävä viima.

"Miten te uskallatte maastoilla pimeän aikoihin?" kuului nuoren, blondin naisen suusta. "Ettekö tiiä niistä vihellyksistä? Hyi, ne on karmasevia." Olinhan mä toki tallilaisten suusta jotain juttua kuullut, mutten vihellyksiä päässyt itse todistamaan. Mitä haittaa vihellyksestä voisi olla, kun ei pelkkä ääni ketään vahingoittanut?

Ilta alkoi pimetä kun kannoin Vennan varusteet satulahuoneesta. Olin tappanut aikaa neljä tuntia, ja tallipäivä tuntui alkaneen ikuisuuksia sitten. Kolmelta olin hoitajan roolilleni uskollisesti raahautunut maneesiin, ja katsonut kuinka itsevarma kymmenvuotias viipotti menemään welshin kanssa ympäri maneesia. Ratsastajan itsevarmuus näköjään puri Vennaan, sillä tamma oli kuuliaisesti tehnyt kaiken mitä siltä pyydettiin. Pohdin, mahtaisiko samalla tavoin käydä maastossa, vai vetäisikö punarautias mua höplästä 6-0. Sitä se ainakin yritti, jouduin toteamaan satulan melkein pudotessa paikallaan steppaavan Vennan selästä. Olin sitaissut tamman kiinni kaltereihin, mutta se huitoi silti menemään, edestakaisin. Ärähdin prinsessalle muutaman valitun sanan, ja heitin satulan selkään kiskoen vyön kiireesti ykkösiin. Suitset sujahtivat päähän muutaman yrityksen jälkeen, ja lopulta jouduin pistämään sormeni Vennan suupieleen. Se tietysti yritti puraista peukalon katki, mutta luojankiitos olin tälläkertaa nopeampi. "Ei voi mitään. Uusi yritys ensi kerralla, eikös niin Vennuska?"

Huolehdin karsinan oven kiinni ja suuntasin yläkertaan hakemaan heijastinliivin, jonka alle piti laittaa vielä turvaliivikin. Heitin pitkähihaiseni päälle tuulitakin, ja kuristin itseni mustaan palaliiviin. Keltainen heijastinliivi kaulan yli, musta samettikypärä päähän ja hanskat sormia suojaamaan. Nappasin pinkkivartisen raipan käteeni ja hölkkäsin Vennan karsinalle. Vedin nitisevän liukuoven sivuun, ja tartuin mustista ohjista. "Tuuppas tammuli nyt, pääset ulkoilemaan raikkaaseen ja mieltä avartavaan syysluontoon. Eikö houkuta vai? Hei, nyt mennään."

Hetken päästä istuin Seppeleen kentällä, en siis hiekan seassa, vaan Vennan mukavassa nahkasatulassa. Mittailin jalustimet junnun jälijltä sopiviksi, ja keräsin ohjat sekä raipan käteeni. Ravailisin ihan muutaman kierroksen kentällä, Kuuta ja Eelaa odotellessani. Tunti loppuisi pian, aikaa olisi juuri sopivasti. Annoin punarautiaan kävellä kierroksen verran ennen ravailua, ja mukailin energistä käyntiä. Katselin lamppujen valokeilassa hohtavaa valkoista harjasmerta, ja kumarruin rapsuttamaan tamman kaulaa. Oliko havaittavissa jo talvikarvan ensimmäisiä haituvia? Hoitohevonen se oli oikeasti onnea suurimmillaan, hymyilin mielessäni antaessani ravipohkeita. Venna heilautti häntäänsä ja siirtyi keinahtelevaan raviin. Kevensin tahdissa ja kuuntelin kavioiden tömähdyksiä märkään hiekkaan. Voltteja kääntelin sinne sun tänne, ja tein muutaman temmonvaihtelun loivalla kiemurauralla. Tarpeeksi lämmiteltyäni istuin harjoitusravin kautta liikkeen käynniksi, ja ratsastin ulos kentältä.

Puheensorina kauenpana todisti tunnin loppuneen juuri. Kuu oli kavunnut oman hoidokkinsa, suurikokoisen Eelan selkään, ja ratsasti hymyillen valokeilojen alitse. Smalltalkin virratessa ilmassa puolin ja toisin lähdimme käynnissä kohti maastoja. Juttu tyrehtyi pian, ei ollut tarvetta melulle. Nautimme molemmat satuloiden narinasta ja lehtimaton kahinasta kavioiden alla. Valaistu lenkki toi oman tunnelmansa pimeään syysiltaan, jonka syksyn värit olivat vallanneet. Metsään päästyämme siirryimme rentotahtiseen raviin, ja annoimme hevosten edetä omaan tahtiinsa. Olin juuri sanomassa jotakin, kun kuulin sen. Pitkä, läpitunkevan kovaääninen vihellys. Aivan korvani juuresta, viereisestä pusikosta. Säikähdin sydänjuuriani myöten ja hätkähdin satulassa rajusti. Myös hevoset olivat kuulleet vihellyksen, ja ottivat jalat alleen. Venna lähti niin äkkiä, etten kerennyt tehdä mitään. Pukittaen tamma lähti kiitolaukkaan, ja jäin yksin kauhujen huoneeseen. Pahemmaksi ei ainakaan voi enää muuttua, lohdutin paniikissa olevaa itseäni.
Kyllä vaan voi. Jouduin itkukohtauksen valtaan valokeilojen yhtäkkiä pimetessä. Sähkökatkos pahimpaan mahdolliseen aikaan. Voi miksi juuri nyt? Juuri silloin, kuun kelmeässä valossa näin ne. Suuret, keltaiset silmät edessäni, muutaman metrin päässä. Kurkustani pääsi tahaton, veret seisauttava parkaisu. Luultavasti pyörryin.

Helge ja Venna, 6HM

Tätä saa jatkella, katsotaan miten Helgelle loppujen lopuksi kävi

[Kikka]

Viileä vesisade saapui salakavalasti, putosi hiljalleen alas, ja tunsin kuinka ensimmäiset pyöreät pisarat kohtasivat punasävyisen karvapeitteeni. Luimistin korvani ja napsautin hampaitani lähinnä seisovaa Bonnieta kohti. Vaalea tamma muljautti silmiään ja pitkä, ohut häntä tiukasti alas painettuna ravasi muutaman askeleen kauemmaksi. Heinät mahassani, mutta nälkäisenä ja kiukkuisena ravistelin turkkiani, jota sade armottomasti kasteli. Katosta ei mailla halmeilla ollut, ja jouduin kestämään luonnonilmiöt vailla sateensuojaa, edes loimea ei ollut päälleni puettu. Suipot korvani painautuivat niskaa pitkin, ja lukitsin kintereeni jääden portin lähelle odottelemaan hoitajaa, joka hakisi minut sisälle ja harjaisi kuivaksi.

Vilkuilin sivusilmällä muita poneja, jotka osa eivät välittäneet sateesta lainkaan. Tummanpuhuva, suurikokoinen Elmo kuitenkin seisoi tarhan perimmäisessä nurkassa myrtyneen näköisenä, korvat luimuun painettuina. Salaa tunsin jonkinlaista yhteyttä välillämme, minun ja tuon järkälemäisen pystyharjaisen ruunan. Pohjimmiltamme olimme hyvinkin samanlaisia, molemmat hiukan kyllästyneen ja vaativan oloisia poneja, mutta vain päällepäin. Meillä vain oli kuori. Harva pystyi selvittämään, mitä sen kuoren alla piili. Elmokin, pohjimmiltaan lempeä ja rakastava hevoskaveri, saattoi useimmista ihmisistä vaikuttaa elämäänsä kyllästyneeltä tuntiponilta, ja tunnistin itsestäni samoja piirteitä.. Osittain. Kuoreni pintakerrokset näyttäytyivät ihmisille äreytenä, omapäisyytenä ja levottomuutena. Tunsin itseni ratsastuskoulun hälinässä usein unohdetuksi, ihmisille olin vain yksi poni muiden joukossa. Kuoreen oli helppo piiloutua, padota sisimpänsä sen syvimpiin uumeniin ja esittää jotain muuta kuin olin. Harva ihminen, oikeastaan kukaan ei ollut vaivautunut tutustumaan mieleni syvimpiin kolkkiin, koputellut kuorta ja yrittänyt löytää sitä maagista yhteyttä, joka joskus ihmisen ja hevosen välille muodostui. Kaipasin sitä. Ehkä vielä joku päivä...?

Kuulin kauempana oven pehmeän kolahduksen, ja kahdet askeleet. Riimunnarujen metalliosat kalahtelivat toisiaan vasten ihmisten askeltaessa vierekkäin. Ilma täyttyi iloisesta pajatuksesta, kun kaksi tyttöä kevyesti keskenään jutustellen saapuivat tarhalle ja avasivat portin. Pella, pieni hiirakkotamma korvat hörössä lennähti hoitajansa paijattavaksi, mutta minun oli säilytettävä roolini. Minun hoitajani seisahtui muutaman metrin päähän kiukkuisesta olemuksestani, ja ojensi porkkanaa ojennetusta kädestä. Jäin hetkeksi paikoilleni tarkkailemaan ihmistä, kuin arvioiden. Antaisinko kiinni vai juoksuttaisinko vähän? Päätös muodostui nopeasti aistiessani ihmisen tunnetilan. Innostunut ja hyväntuulinen, mutta aavistuksen epävarma. Tiesin kyllä miksi, enkä pitänyt siitä. Hoitajani ei luottanut minuun.

Silmieni eteen lävähti muistikuva muutaman viikon takaa. Hevosilla oli hyvä muisti, enkä ollut poikkeus. Muistin tuulisen ilman, rasahduksen aivan korvani juuressa ja ratsastajan säikähtäneen olemuksen. Tyttö selässäni oli yhtäkkiä jännittynyt, ja saanut alkukantaisen pakoreaktioni heräämään. Voimakkaasti takajalat ilmaan potkaisten olin singahtanut kiitolaukkaan. Muistin ihmisen hengähdyksen ja pehmeän tömähdyksen ratsastajan iskeytyessä maahan. Kavioiden kopinan lehtiverhoa vasten, ja kiihkeän hengitykseni ponnistellessani eteenpäin, henkeni edestä. Takanani oli laukannut toinen hevonen, joka oli sekä rauhoittanut minua että vahvistanut pakoreaktiota. Pelon vallassa en ollut suonut ajatustakaan ratsastajalle, joka oli tuntemuksistani päätellen ollut aivan yhtä peloissaan. Valojen sammuttua onnettomuuspaikalta oli kantautunut terävä, hätääntynyt kiljahdus. Vaikkei se ollut kummankaan vika, hitaasti kerääntynyt luottamus oli särkynyt sinä syksyisenä iltana. Kauhujen iltana....

Katsoin epävarmaa tyttöä, joka pieni hymy huulillaan ojensi makupalaa. Ehkä oli aika alkaa luottaa, molemminpuolin. Aika antaa mahdollisuus luottamukselle, mahdollisuus jollekin suuremmalle. Harkitun hitaasti ojensin kaulani ja nappasin porkkanan ojennetulta kädeltä. Tyttö hymyili ja astui viereeni, silittäen kaulaani ja kuiskien salaisuuksia korvaan. Ehkä kuori oli mahdollista rikkoa, ajattelin. Ei tänään tai huomenna, mutta joskus. Ehkä elämä oli sittenkin hauskaa, päätin vilkaistessani Elmoa joka hörisi pehmeästi punahiuksiselle hoitajalleen, tarhaan saapuneelle.

Niin aurinko voitti sateen ja päivä toi mukanaan uuden mahdollisuuden. Kultasäikeiden tavoin loistavista auringonsäteistä yksi kietoutui syksynvärisen pikkuponin jouhiin, ja sai harjan kimaltamaan kuin tuhat jalokiveä.

Helge ja Venna, 7HM

[Kikka]

Venna tarhassa



Venna ja Helge, 8HM


HM1

[Kikka]

Lintuna taivaalle

Istuin Vennan narisevassa satulassa ja myötäilin käynnin reipasta tahtia. Pieni poni askelsi pehmeästi maneesin hiekassa, korvat hörössä ja kaviot tahdikkaasti uraa rummuttaen. Puristin nyrkkejäni pitkinä roikkuvien ohjien ympärille ja tuijotin oransseja korvia sekä edessäni heilahtelevaa valkoista harjaa. Olo ei tuntunut enää siltä miltä ennen oli tuntunut, silloin kun olin Vennan hoitajaksi pyrkinyt. Kuplivan innostuksen tilalla oli epävarmuutta ja pelkoa tulevasta.

Kun olin astunut ensimmäisen kerran Seppeleen ovista sisään, olin puhkunut uuden tallilaisen aitoa innostusta ja riemua meneillä olevasta. Olin läpäissyt hoitajakurssin, saanut sitä kautta muutaman hyvän ystävän ja lopulta hoitajahaun ansiosta päässyt Vennan hoitajaksi. Tamma oli täydellinen, kaunis ja luonteikas. Kapasiteetikas. Sen kanssa minulla olisi mahdollisuus kehittyä, hitsautua yhteen ja olla ystävykset. Niin vain ei ollut käynyt.

Hoitajataival oli putoamisen ja siitä tulleen pelon vuoksi alkanut huonosti. Epävarmuus kulki matkassa, minne ikinä meninkin, enkä nauttinut hoitamisesta. Luottamus ei syntynyt helpolla, ei silloin kun pelko piti otteessaan. Halusin vain kelata kaiken taaksepäin ja aloittaa alusta. Lähteä luomaan yhteistä matkaa, kaunista tarinaa tytön ja ponin ystävyydestä. Tunnesidettä, rakkautta, luottamusta. Miksi sen kamalan illan piti olla totta? Se oli se osa menneisyyttä, joka pilasi kaiken. Se palanen meidän tarinassamme, joka ei jättänyt rauhaan ja turmeli kaiken hyvän. En osannut päästää irti tästä tunteesta.

Pysäytin Vennan uran sisäpuolelle ja hautasin kasvoni sen vaaleaan harjaan, halasin punaruskeaa, talvikarvan ansiosta pehmeää kaulaa ja itkin. Me tarvitsimme uuden mahdollisuuden. Venna osasi antaa anteeksi ja unohtaa, se oli poni, eikä menneisyys painanut sitä samalla tavalla kuin minua. Se olin minä, jonka täytyi päästää irti tästä tunteesta, repiä pelko palasiksi ja antaa sen kadota. Minun oli pakko antaa Vennalle uusi mahdollisuus. Me molemmat ansaitsimme vielä yhden tilaisuuden. Meistä voisi tulla mitä vain. Mitä tahansa, kaikki oli mahdollista. Tilaisuus oli käden ulottuvilla, minun täytyi vain tarttua siihen kiinni ja pitää se tiukasti otteessani.

"Venna.. Anna anteeksi. Olen ollut huonoin mahdollinen hoitaja, jonka olisit voinut saada. Tiedän sinun olevan minulle se oikea, enkä aio luovuttaa. Meidän on pakko yrittää.. Vielä kerran." Niin kauan kuin jaksoin uskoa, kääntää katseen tulevaan ja yrittää, oli meillä olemassa mahdollisuus. Huokasin syvään ja istuin takaisin satulaan, keräten ohjat käsiini.

Venna tunsi epätoivon sisälläni ja kulki jännittyneesti suurella ympyrällä. Suljin silmäni ja avasin ne uudelleen, tällä kertaa lopullisesti. Pelko sai mennä. Maneesi oli tyhjillään, ei ketään muita kuin me. Odotus väreili ilmassa, se tiesi mitä oli tapahtumassa. Mihin tämä johtaisi, minne se meidät kuljettaisi. Painoin pohkeeni Vennan kylkiin ja vedin syvään henkeä. Tästä se lähtisi. Meidän ensimmäinen tanssimme, yhteinen tarinamme, matka kahdesta erillisestä olennosta yhdeksi, sulavaksi parivaljakoksi.

Asetin, taivutin ja kevensin. Ulkopohje toi liikkeeseen lennokkuutta, Venna keinahteli kenttää pitkin. Harja hulmusi liikkeen tahdissa, rytmin pystyi tuntemaan. Jalat astuivat ristiin. Käännös kahdeksikolle, taivutus kaaren suuntaisesti. Polkevat takajalat ja rytmikkäästi ilmaan hakkaavat etuset. Se oli oikeata tanssia, liikettä ja valssin tahtia parhaimmillaan. Kaikki entinen jäi unholaan, vain tämä hetki oli läsnä. Pelko pyyhkiytyi pois, lensi lintuna taivaalle ja katosi.

Me olimme tehneet sen. Tarttuneet tilaisuuteen ja antaneet mennä, yrittäneet ja onnistuneet. Se oli kaivannut vain hiukan uskallusta. Pienen sysäyksen eteenpäin. Meidän matkamme oli vihdoin alkanut. Onnen tunne lämmitti rintaa. Tässä ja nyt, tämä hetki. Tätä kumpikaan meistä ei unohtaisi koskaan.

Venna ja Helge, 9HM

[Deleted]

28.12.2014
Ensimmäistä kertaa

Talviaurinko porotti viheriöivän kuusirivistön lomasta ja sai kaukana piirtyvän, lumisen metsän näyttämään taianomaiselta. Riistin katseeni talvisesta metsästä ja katselin eteeni levittyvää tallialuetta. Valkoinen kivitalli tummanpuhuvine mukulakivineen ja punaisine laudoituksineen oli juuri sellainen kuin ratsastuskoulun kuvitteli olevankin. Vanha rakennus henki nostalgiaa ja aitoa tunnelmaa. Rapistunut ratsutalli Salokoskella ei tosiaankaan ollut mitään verrattuna tähän elämänmakuiseen ja ajattomaan, kiehtovaan maalaismiljööseen.

Luoden pihamaalla ympärilleni viimeisen silmäyksen avasin pehmeästi narahtavan, raskaan puuoven ja astuin talliin. Oli hiljaista, näin joululomalla vakiotunteja ei varmaankaan ollut, sillä oppilaita ei näkynyt lähistöllä. Hevoset nauttivat parasta aikaa raikkaasta, pakkasen puraisemasta ulkoilmasta, sillä yhdestäkään karsinasta ei kuikuillut uteliasta asukasta. Vaikka toisaalta, näin suurella ja aktiivisella ratsastuskoululla kävi niin paljon erilaisia ihmisiä, että hevoset eivät varmastikaan kiinnittäneet huomiota jokaiseen ohikulkevaan kaksijalkaiseen.

Minä vain en ollut pelkkä ohikulkija, vaikka pikaisella silmäyksellä niin olisi voinut luullakin. Ajatuksilleni hymähtäen lähdin kohti toimistoa, joka eilisiltana tutkailemani pohjapiirroksen mukaan sijaitsi alakerrassa - siis aivan lähettyvillä. Olin tullut sisään tallikäytävän ovesta, ratsastuskentän puolelta, vaikka oletinkin pääoven olevan toisella puolella rakennusta. Matkani Seppeleeseen oli kulkenut halki läheisen metsikön, jonka toisella puolella kotini sijaitsi. En siis ollut päässyt perille tien johdattamana, joten luultavasti myöskään käytävän ovi ei ollut se, josta uudet tulokkaat tallille tupsahtivat.

Uusi tulokas oli erikoinen sana. Makustelin sitä mietteissäni ja kuvittelin mielessäni Salokosken ratsutallin juuri sillä hetkellä. Mitäköhän siellä tapahtui? Vanhalla, tutulla tallilla en ollut koskaan ollut 'se uusi tulokas'. Olin aloittanut ratsastuksen viisivuotiaana alkeisryhmässä, jossa kukaan ei tuntenut toista ennestään. Sulavasti ja vaikeuksitta olin solahtanut mukaan tallin menoon, kasvanut ja lujittunut yhdeksi vakionaamoista, joita näki joka päivä tallilla puuhailemassa. Hoitohevosena minulla oli ollut suurikokoinen kimo ruuna, jonka lempeää, levollista katsetta olin jäänyt kaipaamaan. Tallin tuntityötä tekeville hevosille ei oltu otettu hoitajia, mutta minä olin saanut onnekkaasti pestin sukulaissuhteiden siivellä, ja päässyt hoitamaan yhtä yksityishevosista. Se oli ollut todellinen onnenpotku silloiselle kolmetoistavuotiaalle minulle.

Jossain ovi kolahti pehmeästi ja käännyin äänen suuntaan. Tummatukkainen nainen käveli paperilappunen kädessään kauemmaksi, askeleet loittonivat ja hävisivät lopulta kokonaan. Jossain narahteli portaat, joten arvelin naisen menneen yläkertaan. Hetkeksi jäin seisomaan aloilleni ja pohtimaan, mistä aloittaisin. Menisinkö toimistoon esittäytymään tallin omistajalle kasvotusten, vai suuntaisinko oleskelutiloihin ja tekisin muihin hoitajiin tuttavuutta? Ajatukseni pysähtyivät mietteideni viimeiseen lauseeseen, poimivat sieltä yhden sanan ja jättivät sen soimaan päähän. Hoitaja.

Sellainen minäkin kai nyt olin, yksi tallin hoitajista. Tallilaisista, joilla oli ollut onni ja etuoikeus saada itselleen oma hoitohevonen, jonka kanssa puuhastella ja touhuilla. Oli hevosenhoitajan työ myös rankkaa, eikä pelkkää huvia. Hommaan kuului hevosesta huolehtiminen, joka oli vastuullista ja vaativaa työtä, vaikkakin mukavaa sellaista. Vaikka talli ensisijaisesti olikin vastuussa tuntiratsuista, tuli hoitajien olla valmiita sulautumaan tallin arkeen ja antamaan oma työpanoksensa.

Hevosen varusteista oli pidettävä huolta, hevosen hyvinvointia täytyi tarkkailla, tuntilaisia avustaa vaativimmissa tehtävissä. Minä otin sen kaiken ilomielin ja nauttien vastaan. Rakastin pitkiä harjaustuokioita tai kunnon selkähieronnasta nauttivan ponin ilmettä, kun sen työtätehneet lihakset rentoutuivat pyörivän liikkeen alla tai vetreytyivät hoitotuokioita seuraavista venyttelyhetkistä. Rakastin satulasaippuan tuoksua ilmassa, puhtaiden nahkavarusteiden kiiltoa ja ajatonta yhdessäoloa muiden tallilaisten kanssa, kun suitset purettiin osiin ja lika sai kyytiä. Rakastin pieniä ratsastajia, jotka hymyssä suin olivat onnellisia siitä, kun saivat harjata hevosen ennen tuntia tai laukata ensimmäistä kertaa... Rakastin kaikkea hevosenhoitajan työssä, ja se oli hyvä lähtökohta jos mikä.

***

Amanda ja ensitapaaminen kaapin kanssa.


Pahaa aavistamaton Venna nauttimassa ulkoilmasta ponimaiseen tyyliin pukeutuneena.


Nyt karkumatkalaisen mielenkiinto heräsi. Olisiko ohikulkijalla kenties ruisleipää tarjolla?


Alistuneena hän seuraa uutta hoitajaansa talliin. Ilme kertoo, mitä mieltä Venna tästä kaikesta tyhmästä on. Miksi mennä sisälle, kun ulkona on paljon lunta ja hyvä ilma? Kerrankin kun sitä olisi saanut tarhailla rauhassa ilman tuntilaisten häiritsemistä.......


En kyllä ala! Harjaa yksinäs siellä.

Näin alkoi meidän matkamme.

Amanda & Heulwen 1HM

[Deleted]

30.12.2014
Iloinen jatkotunti

En tiedä onko jatkotunneilla edes taluttajia, mutta sovitaan,
että tämä ratsastaja halusi saada itselleen taluttajan - uusi tuntilainen kun oli.

Amanda & Heulwen, 2HM

[Aurinko]

1. Uusi pahanilmanlintu nimeltä Aurinko

Lauantai-iltapäivänä hiippailin Seppeleeseen toiveenani, etten törmäisi yhteenkään hoitajaan, yksityisenomistajaan, ratsastuksenopettajaan tai muuhunkaan tallilaiseen. Kauempana käytävällä oli vain punatukkainen, laiha poika lakaisemassa käytävää, mutta hän ei kääntynyt tervehtimään. Vein repun uuden hoitoponini, Vennan, karsinan edustalle, nappasin vihreän riimun mukaani ja suunnistin tarhoille. 

Seppele oli minulle paikkana tuttu, olinhan käynyt täällä muutamalla ratsastustunnilla ja hoitajakurssilla. Kun viisi hoitajapaikkaa oli heinäkuussa vapautunut, olin hetken mielijohteesta täyttänyt hakemuksen ja vienyt sen Seppeleen toimistoon, ihan vain läpällä. Viime viikot olin joka ilta ennen nukkumaanmenoa käynyt mielessäni läpiskenaariot, joissa pääsin mukaan Seppeleen talliporukkaan, tutustuin ihmisiin ja sain kasakaupalla kavereita. Eilen illalla kun olin saanut Annen tekstiviestin, olin pitkän pohdinnan jälkeen päätynyt ajattelemaan, että minulla oli vain todella vilkas mielikuvitus. Kävisi niin kuin aina ennenkin oli käynyt: pitäisin etäisyyttä kaikkiin ihmisiin, mulkoilisin ja tiuskisin tahtomattani, vaikka sisimmässäni kaipasin hyvää ystävää enemmän kuin mitään muuta. Lopulta kaikki olisivat oppineet, ettei minua kannattanut lähestyä. 

Unohdin synkät ajatukseni, kun näin Vennan tarhassa. En ollut koskaan nähnyt sitä elävänä, mutta tunnistin sen heti valokuvista: tummanrautias wels C, jolla oli suloinen, vaaleanpunainen turpa, kermanvaalea harja ja joka jalassa vitivalkoinen (tai juuri nyt vähemmän vitivalkoinen) korkea sukka. Auringonsäteet osuivat Vennan syvänruskeaan karvaan, kun se laidunsi pikkuisen, mustan shetlanninponin vierellä. Pujahdin aidan välistä tarhaan ja huhuilin matalalla äänellä: 

”Vennaa…” 

Tamma ei näyttänyt järin innostuneelta, se vain mulkaisi minua otsatukkansa alta, luimisti vähän korviaan ja siirtyi syömään pari askelta kauemmas. En lannistunut, vaan ajattelin, että ehkä poni oli ujo ja sen takia kärttyinen. Olin lukenut Seppeleen nettisivuilta Vennan esittelyn moneen kertaan. Sillä on vain tammamaiset piirteensä, ajattelin. Kävelin ponin luo, tartuin harjaan ja vedin pään ylös ruohikosta. 

”Nyt mennään sisälle”, ilmoitin. Pujotin riimun turvan yli väistäen näykkäisin ja kiinnitin soljen leuan alle. Lähdin edeltä portille. Venna seurasi haluttoman oloisesti, mutta seurasi kumminkin. 

Tallissa askartelin Vennan kiinni karsinan kaltereihin. Hain harjapakin ja aloin sukia ponista kurajälkiä kumisualla ja pölyharjalla. En välittänyt Vennan tempuista, ja pian se alistuneesti huokaisten luopui näykkimisestä, jalkojen nostelusta ja kääntyilystä. Taputin lempeästi sen kaulaa. 

”Osaathan sä käyttäytyäkin”, kehaisin. 

Silloin vintin portaiden suunnalta kuului askelten jytinää ja iloista rupattelua. Sydämeni jysähti, samaan aikaan kauhusta ja toivosta. Yhtäaikaisesti toivoin ja pelkäsin, että tulijat haluaisivat jutella. Näkyviin ilmestyi kaksi tyttöä, toinen oli kaunis, solakka brunette ja toinen todella lyhyt blondi. He nauroivat jollekin kovaan ääneen. Sitten he huomasivat minut Vennan karsinassa. 

Nyt, Aurinko, käskin itseäni. Ole kerrankin nimesi veroinen. Hymyile iloisesti ja tervehdi. 

Mutta kasvoni eivät totelleet. Ennemmin taisin mulkoilla pahansuovasti. 

Tytöt moikkasivat minulle ja menivät riimut kädessään pihalle. Sätin itseäni vihaisesti. Nyt tytöt kertoisivat kaikille, millainen myrtti hoitajaksi oli otettu… 

Vennan kavioita putsatessani ajattelin, että aika harva varmaan tiesi, miltä tuntui olla oikeasti ujo. Minä tiesin, miltä se tuntui. Useimmiten tuntemattomien edessä en saanut väkisinkään kasvoilleni ystävällistä hymyä ja suustani ulos moita – nuo kaksi pientä elettä olivat ensimmäiset askelet tutustumiseen jonkun kanssa. Tai siihen, että muuttuisi aavistuksen lämpimämmäksi ihmiseksi. Ja kun piti mennä uuteen paikkaan tai tilanteeseen, uusien ihmisten keskelle, tuntuivat jalat raskailta ja haluttomilta ja mahassa lenteli sauvasirkkaparvi. 

Kun tyttöjä ei muutamaan minuuttiin kuulunut, lähdin taas Vennan kanssa tarhoille. Mieleni oli vieläkin maassa, mutta taputtaessani Vennan kaulaa ennen kuin annoin sen ravata laumatovereidensa luokse tuumin, että kun Vennan kaltaisia poneja oli olemassa, oli tallilla käyminen todellakin kaiken pakoilun ja stressin arvoista. Uskoin, että meistä tulisi Vennan kanssa nihkeästä alusta huolimatta kaverit, kunhan vain tutustuisimme toisiimme. Romanttisesti ajattelin, että meidät oli luotu toisillemme. Nimemmekin täsmäsivät: Vennan oikea nimi, Heulwen, tarkoitti kymriksi aurinkoista, ja kuten minä, Vennakin oli luonteeltaan vähemmän aurinkoinen. 

Päivän ikävin kohtaaminen sattui satulahuoneessa, kun olin juuri tullut tuomaan harjapakkia paikalleen. Olin ottanut Vennan pakin ylimmältä hyllyltä, ja yritin juuri muistella, millä jakkaralla olin seissyt, jotta saisin pakin takaisinkin hyllylle. Katsellessani ympärilleni satulahuoneen ulko-ovi avautui ja sisään astui sama säteilevän kaunis brunette, jonka olin nähnyt aikaisemmin tallissa. Hän hymyili lämpimästi. 

”Tarviitko apua? Mä saan kyllä sen nostettua paikoilleen”, hän sanoi huomaten selvästi, minkä ongelman parissa paraikaa pähkäilin. 

Hymyile, sano kyllä kiitos ja esittele itsesi, komensin itseäni. Kauhukseni suustani kuuluivat seuraavat kiukkuiset sanat: 

”Pidä vaan huoli omista asioistas.” 

Olisin tehnyt mitä vain saadakseni sanat takaisin, mutta se ei enää tässä vaiheessa auttanut. Tyttö katsoi minua hämmentyneenä ja loukkaantuneena ja kurottui ottamaan käsivarrelleen yhden satulan satulatelineestä ja suitset koukusta. 

”Selvähän se”, hän sanoi ja meni takaisin pihalle. 

Minun teki mieli potkaista itseäni. Halusin juosta tytön perään ja sanoa, että olin pahoillani, ettei minun ollut ollut tarkoitus puhua niin vihaisesti, että ne sanat vain tulivat. Että olin oikeasti vain ujo. 

Äkkäsin huoneen nurkassa porrasjakkaran ja kipusin asettamaan pakin paikalleen. Tunsin itseni maailmanluokan luuseriksi lähtiessäni hakemaan reppuani. Nyt lähtisin kotiin ja laittaisin Annelle tekstarin, etten ehtisikään hoitamaan Vennaa. 

Siinä paha missä mainitaan: olin törmätä itse pääjehuun heti satulahuoneen ulkopuolella. Tämä hymyili ystävällisesti. 

”Hupsista! Sinä taidatkin olla uusi hoitaja?” 

Pidin vihaiset sanat tiukasti sisälläni ja nyökkäsin. 

”Mikä sinun nimesi on?” 

”Aurinko.” 

”Hauska tutustua, olen Anne, Seppeleen omistaja ja ratsastuksenopettaja. Tulisitko hetkeksi toimistoon, niin voisimme sopia muutamasta käytännön asiasta?” Anne ehdotti. Luojan kiitos hän ei huomioinut juroa ilmettäni, eikä minun tarvinnut paljon puhua. Seurasin häntä toimistoon. 

Toimistossa Anne istui työpöydän ääreen ja kaivoi sekalaisten paperikasojen kätköistä yhden lappusen, ilmeisesti minun hakemukseni. Minä istuin tuolille häntä vastapäätä. 

”Olet siis 14-vuotias, ratsastanut kahdeksan vuotta ratsastuskoululla… Ja tykkäät esteratsastuksesta?” 

Yskäisin. 

”On se ihan kivaa, mutta enemmän mä tykkään maastoilla. Ja hoitaa heppoja”, kerroin vähän käheällä äänellä. 

”Ahaa, selvä. Saat kyllä kilpaillakin Vennalla halutessasi. Olet kai käynyt täällä hoitokurssin, jossa käytiin läpi hoitajan tehtävät ja mistä täällä löytyvät mitkäkin tarvikkeet?” 

Nyökkäsin. 

”Selvä. Jos tulee kysyttävää tai jotain ongelmia niin voit kääntyä minun tai toisen ratsastuksenopettajan Pirittan puoleen. Tai jonkun pitempään käyneen hevosenhoitajan puoleen, he tietävät aika paljon kaikenlaista. Ja ovat tosi kivoja ja reiluja, pääset varmasti pian porukkaan. Onko nyt tässä vaiheessa kysyttävää.” 

Syntyi hetken hiljaisuus, jonka aikana Anne katsoi minua kysyvästi ja minä yritin keksiä sanoja, joilla kertoisin, etten sopisi porukkaan, että todennäköisesti suurin osa porukastani oli kuullut Pikku Myyn maineestani jo nyt ja tiesi olla lähestymättä. Sanoja ei löytynyt, ja Anne hymyili rohkaisevasti. 

”No niin, sitten toivotan sinulle hauskaa ja antoisaa hoitotaivalta Vennan kanssa.” 

Anne nousi seisomaan, ja seurasin hänen esimerkkiään. Nyt ei voinut perääntyä. Minä olin virallisesti Vennan hoitaja, ja minun täytyisi ilmestyä tallille säännöllisesti hoitamaan sitä. Mahaani nipisteli inhasti. 

Kymmentä minuuttia myöhemmin, kun äitini hieno Audi kaarsi pois parkkipaikalta ja minä istuin etupenkillä, katsoin kuitenkin jo kaipaavasti Seppeleen tallia. 

Elämä oli jännittävää. Koskaan ei tiennyt varmasti mitä tuleman piti. Sillä hetkellä oli sekä hyvä että paha, etten vielä tiennyt mitä kaikkea tulisin sinä syksynä Seppeleessä kokemaan. 


Blondi on sitten Inkeri ja brunette on Rosa :-)

[Aurinko]

2. Laukkaa, luonnollista hiusväriä ja ehkä tallikaveri

Hurjaa, ajattelin, kun lauantai-iltapäivänä Anna jätti minut reppuineni tien varteen, josta jatkoin matkaani kävellen kohti Seppelettä. Olin ollut Vennan hoitaja jo kokonaisen viikon. Olin tullut tallille joka ainoa päivä. Selvittänyt Vennan harjan ja hännän, pessyt varusteet jo kaksi kertaa, auttanut ratsastajia. Tuntui kuin viime lauantaista olisi kulunut ikuisuus. Viihdyin Seppeleessä Vennan seurana. 

Punainen talli tuli näkyviin puiden lomasta. Oli vain yksi mutta, tuumasin. Olin säikäyttänyt jo niin monta tallilaista vihaisella käytökselläni, etten enää edes muistanut kaikkia. Huhu minun näennäisestä luonteestani oli epäilemättä kiirinyt koko porukan korviin. Mutta useimmiten vihaiset sanat vain tulivat, tai sitten katseeni liimautui lattiaan tai kännykän näyttöön. Ja sen takia kaikki elivät siinä luulossa, että halusin olla yksin. Niinhän minä tavallaan halusinkin. Välttelin lokerollani käymistä, jos tiesin että vintin rappujen yläpäässä oli joku, enkä ollut vielä kertaakaan uskaltautunut oleskeluhuoneeseen… jos minua edes huolittaisiin sinne enää. 

Nyt pois kaikki synkät ajatukset, komensin itseäni tiukasti. Tänään on uusi, mahtava päivä tallilla ja taas uusi mahdollisuus saada kavereita. 

Marssin rohkeasti talliin ja vintinrappuja ylös. Lokerotila oli tyhjillään, mutta oleskeluhuoneeseen johtavan oven takaa kuului rupattelua ja naurunremakkaa. Vilkaisin muiden kaappien ovia. Olin katsellut niitä monta kertaa aikaisemminkin. Niissä oli valokuvia, ruusukkeita, koristeellisia nimikylttejä ja muutamassa jopa hevosenkenkiä. Pohdin kuumeisesti uskaltaisinko tehdä oman lokeroni oveen nimikyltin. Tykkäsin piirtää ja askarrella kaikenlaista, vaikka en ollutkaan kovin taitava. Tällä kertaa tyydyin sullomaan reppuni lokeroon ja kaivamaan esiin tallivaatteet. Kipitin vessaan vaihtamaan ylleni Horzen denim-ratsastushousut ja sinisen hupparin. 

Harmaat pilvet pyrkivät taas peittämään taivaalla loistavan kaimani, kun kävelin riimu kädessäni tarhalle. Sää oli tänään ollut kummallinen: välillä aurinko paistoi kirkkaasti ja taivaalla ajelehti vain muutama hassu pilvenriekale, välillä taas taivas oli pilvikerroksen peitossa ja sataa ripotteli. 

Ponitarhan portilla huhuilin Vennaa. Se ei tänäänkään vaikuttanut kovin innostuneelta tai ilahtuneelta nähdessään minut. Oli miten oli, minulle oli vajaan vuorokauden aikana jo ehtinyt tulla ikävä ponia. Harpoin kostean ruohikon yli ja pujotin riimun muitta mutkitta ponin päähän. Se lähti vastahakoisesti ateriansa ääreltä. Vennan suloinen tarhakaveri, Netta, sen sijaan seurasi meitä portille asti, ja jouduin sulkemaan sen tarhan aitojen sisäpuolelle. 

Tallissa vein Vennan omaan karsinaansa ja sidoin kiinni. Se ei ollut sen ystävällisempi kuin edellisilläkään kerroilla, mutta ajattelin, että se varmaankin muisti, ettei minulle kannattanut ryppyillä: se oli jättänyt jalkojen nostelun ja pyörimisen suosiolla pois. Taputin ponia ystävällisesti, ennen kuin aloitin harjaamisen. Kyllä meistä tulisi vielä hyvät ystävät. Hevosiin oli niin paljon helpompi tutustua kuin ihmisiin. 

Kuten tavallista, tein tarkkaa työtä. Pakersin Vennan paksun harjan parissa melkein puolituntia. Venna näytti nauttivan puunattavana olemisesta, sen pää nuokkui ja silmät lupsahtelivat. Sydämeni sykähti, kun poni ei kerrankin yrittänyt koko ajan olla hankala. 

”Tiedätkö mitä”, aloitin. ”Sä olet oikein ihana poni halutessasi. Ja kaunis. Voin niin kuvitella meidät kaksi hämyisessä metsässä, sulla olisi päivänkakkaroita otsatukassa ja mulla olisi tummanvihreä mekko ja hiukset auki. Mä olisin hyvä haltia ja sä satuponi. Me tapeltaisiin metsän mörköä vastaan ja suojeltaisiin pieniä maahisia…” 

Käytävältä kuului kavioiden kopinaa ja askelia. Vaikenin punastuneena ja vilkaisin ovelle. Tyttö, jonka nimen tiesin Inkeriksi ja Siiri-shettis. Tyttö katsoi minua myrkyllisesti. 

”Ai sä osaat puhuakin”, hän sanoi ja katosi shettiskarsinaan. Huokaisin ja palasin Vennan harjan pariin. Inkeri piti minua varmaan ihan hupsuna. 

”Sähän teet kovasti töitä”, kuului samassa takaani Annen ääni. Hätkähdin ja käännähdin ympäri. Anne seisoi karsinan ovella pieni hymy huulillaan. Hymyilin tunnustelevasti ja vilkaisin nopeasti Vennaan. Olikohan siinä vielä likaa? Oliko sukissa ruohoa, tai naamassa pölyä? 

”Jos haluat, voit ratsastaa Vennalla tänään vähän kentällä”, Anne sanoi. ”Ja sen jälkeen talutella sitä maastossa.” 

Mahaani nipisteli mukavasti. 

”Ai… ihan yksin?” kakistin kurkustani. 

”Ihan yksin”, Anne naurahti. ”Venna on ratsastettaessa oikein mukava poni. Kokeilet vaan vähän, miltä sen selässä tuntuu. Ravailkaa ja tehkää temponmuutoksia, ja voitte laukatakin pikkuisen jos uskallat.” 

Nyökkäsin epäröivästi. Sisäisesti hypin ylös alas silkasta riemastuksesta. Ratsastamaan Vennalla! Ja ihan yksin! 

Käteni miltei vapisivat, kun hain ensin kypäräni ja ratsastuskenkäni lokerostani ja sitten Vennan varusteet satulahuoneesta. Suitset ja satula kiilsivät, ja satulan alla oli punainen satulahuopa. 

Inkeri harjasi edelleen käytävän toisella puolella Siiriä eikä ollut huomaavinaan minua. Yritin olla välittämättä hänestä, mutta mielessäni kävi, että hän näytti niin surkealta, että hänellä oli varmasti mielessään muutakin ikävää kuin minun mulkaisuni. 

Venna luimisti ärtyneenä korviaan satulalle. Satuloin sen kuitenkin päättäväisesti. Suitsien kanssa ei tullut ongelmia. Painoin hermostuneena kypärän päähäni ja talutin ponin ohjista käytävälle. 

Helpotuksekseni kenttä oli tyhjä. Taivas oli pilvessä, ja kohta varmaankin sataisi. Kädet hioten laskin jalustimet, kiristin satulavyön, vedin syvään henkeä ja ponnistin satulaan. 

Kun istuin tukevasti satulassa, hermostukseni hiipui pois. Venna seisoi rauhassa paikallaan, kun lyhensin jalustimia. Kun olin valmis, vain istuin hetken ja tunnustelin, miltä tuntui istua Vennan selässä. Poni oli melko kapea, ja edessäni näin vitivalkoisen harjan ja tummanruskeat korvat, jotka liikahtelivat tarkkailemaan ympäristön ääniä. 

Venna lähti liikkeelle heti kun puristin pikkuisen pohkeillani. Annoin ohjien roikkua pitkinä ja keskityin rentoutumaan ja etsimään mukavaa asentoa. Ponin käynti keinutti mukavasti, ja olisin voinut nukahtaa siihen paikkaan. 

Muutaman minuutin kuluttua otin ohjat. Kokeilin varovasti, miten Venna reagoi eri apuihin. Minulle selvisi heti, että se oli herkkä ja kuuliainen poni, joka halusi miellyttää ratsastajaansa – siis ihan toisenlainen kuin tallissa. Tein muutaman pysähdyksen ja ympyrän, ja Venna totteli koko ajan kiltisti. 

Vennan ravi oli samanlainen kuin käyntikin: joustava ja matkaavoittava. Tein ravissakin siirtymisiä ja voltteja. Venna vaikutti reippaalta ja innostuneelta. Ravasimme vielä toiseen suuntaan. Tajusin etäisesti, että kentälle oli tullut toinenkin ratsukko, minua vanhempi tyttö vuonohevosella. 

Kun oloni oli satulassa varma, päätin, että oli aika kokeilla laukkaa. Suutani kuivasi hieman, kun lähestyimme lyhyen sivun loppua. Puolipidäte, asetus oikealle, vasen pohje satulanvyön taakse… Venna keinahti laukalle innostuneena, mutta pysyi kuitenkin käsissäni. Olisin voinut nauraa ääneen, kun laukka kiikutti minua eteen ja taakse. Tältä sen kuului tuntua, helpolta, mukavalta ja sopivalta! Lyhyt sivu tuli vastaan aivan liian pian. 

Kokeilin laukkaa vielä toiseen suuntaan. Vennalle vasen laukka tuntui vähän hankalammalta. Laukan jälkeen olimme molemmat hengästyneitä ja pirteitä. Annoin Vennan ravata vielä hetken eteen alas, ennen kuin hidastin käyntiin. Annoin pitkät ohjat ja taputin ja kehuin ponia vuolaasti. 

Vasta nyt noteerasin kunnolla toisen ratsukon. Poni ravasi pehmeästi sisäuralla, ja ratsastaja näytti taitavalta ja rennolta. Ajattelin nolostuneena, että minun ja Vennan meno oli varmaan näyttänyt aika erilaiselta. Minun pohkeeni olivat heiluneet ja Venna ei ollut kulkenut muodossa. 

Ohi ravatessaan tyttö sanoi minulle ystävällisesti: 

”Sehän meni hienosti!” 

Äkillisessä rohkeuden puuskassa vastasin yhtä ystävällisesti: 

”Kiitos!” 

Jalkauduin kentän keskellä ja nostin jalustimet ylös. Löysäsin satulavyötä ja turparemmiä, ja Venna ravisteli itseään hihnojen puristuksen hellittäessä. Olin vieläkin huumaantunut laukasta ja omasta rohkeudestani. Se ei vaikuttanut enää lainkaan yhtä happamalta kuin ennen ratsastusta. 

Lähdimme Seppeleen pihan poikki kohti tietä. En halunnut kulkea autotiellä, joten käännyimme leveälle metsäpolulle. Voisimme kävellä vähän matkaa ja kääntyä sitten takaisin. 

Metsä tuoksui taivaalliselta, ja kuulin, miten sade ropisi hiljalleen puihin. Me emme Vennan kanssa kastuneet, sillä yllämme oli suojaava lehvistö. Hengitin onnellisena raikkaan ja kostean metsän tuoksua. 

Paluumatkalla huomasin polunlaidassa mättäällisen mustikoita. Pysäytin Vennan ja nappasin itselleni sinistä, sotkevaa evästä. Tarjosin Vennallekin, mutta se ei vaikuttanut innostuneelta. Päädyin pujottelemaan mustikanvarpuja ponin otsatukkaan. Minua hymyilytti. Tummansininen sopi Vennalle. 

Jatkettuamme hetken paluumatkaa kuulin kauhukseni takaapäin kavioiden pehmeää tupsahtelua. Käännyin katsomaan parahiksi nähdäkseni kulman takaa ilmestyvän ratsukon. Netta, kaikkien aloittelijoiden lempiponi ja Vennan tarhakaveri, ja vaaleatukkainen, ehkä minunikäiseni tyttö, jota en tunnistanut. 

”Moi!” tyttö huikkasi. Olin vieläkin tarpeeksi rohkealla tuulella tehdäkseni tuttavuutta. 

”Moi”, sanoin ujosti. Tyttö patisti Netan Vennan vierelle. Netta kurottui tekemään tuttavuutta, mutta Venna luimisti vihaisesti korviaan. Vasta nyt muistin mustikanvarvut Vennan otsatukassa, ja nypin ne nolona kiireesti pois. 

”Höh, ne oli just hienoja”, tyttö nauroi. ”Mä olen muuten Clara, Netan hoitaja. Sä kuulut varmaankin A-tiimiin? Sä taidat olla Vennan hoitaja Aurinko?” 

Nyökkäsin ja sain aikaiseksi pienen hymyn. Kävelimme ojan yli Seppeleeseen vievälle tielle. 

”Mitenkäs sä olet viihtynyt?” Clara uteli ystävälliseen sävyyn. Ihme kyllä, hänen korviinsa ei ollut tainnut kantautua huhuja tuittupäisyydestäni. 

”Ihan… hyvin”, sanoin, ja yllätyksekseni tiesin puhuvani totta. ”Onhan tässä tietenkin totuttelua…” 

Clara nyökytteli ymmärtäväisesti. 

”Niin se oli mullakin alussa. Mä ujostelin ihan kaikkia, meni jonkin aikaa ennen kuin sain kavereita… Mutta sen jälkeen on kyllä ollut ihan parasta.” 

Hymyilin. Olikohan tuon tarkoitus olla opettava tarina? Tallin pihassa Clara jalkautui, ja kiirehdimme kuivaan talliin. 

Netan karsina oli vähän kauempana Vennan karsinasta. Minusta tuntui, etten ikinä lakkaisi hymyilemästä. Clara voisi olla ihka ensimmäinen tallikaverini. 

Hymyni haihtui, kun tajusin katsoa Vennan valkoista otsatukkaa… tai ennen valkoista. Mistä siihen oli tullut sinisiä raitoja? Järkytyin muistaessani mustikat, joita olin punonut tamman harjaan. 

”Clara”, huikkasin varovasti. ”Tule katsomaan.” 

Clara saapui vielä kypärä päässään Vennan karsinalle. 

”Mitä?” 

”Ka-katso sen harjaa”, änkytin. Clara tuijotti hetken Vennan uuden värin saanutta harjaa epäuskoisesti ja pärskähti sitten nauruun. 

”Voi luoja, ne mustikat”, hän käkätti. ”Mä en kestä, Venna sai punkkaritukan!” 

”Eikö Anne tai joku suutu?” kauhistelin. 

”Eei, toihan on ihana! Ja kyllä väri kuluu pois”, Clara lupasi. Katsoin taas Vennan harjaa, ja pyrskähdin nauruun. Kaikki jännittäminen ja stressi purkautui hervottomana kikatuksena. Kun saimme Claran kanssa itsemme hillittyä, nojasimme voipuneina karsinan oveen. Pian Clara lähti hoitamaan Nettaa ja minä jäin kahden Vennan kanssa. Riisuin satulan ja suitset ja tunnustelin hämmästyneesti virnuillen Vennan otsatukkaa. Venna ei näyttänyt pistävän värinmuutosta pahakseen. 

Veimme yhdessä ponit laitumelle. Venna ravasi korkein askelin aidanreunusta ja meni sitten Walman luokse. 

”Tuletko sä vielä istuskelemaan vintille oleskeluhuoneeseen?” Clara kysyi, kun kävelimme talliin. Viimeisen tunnin aikana olin kyllä rohkaistunut, mutta ihan kaikkeen en vielä pystyisi. 

”Mun pitäisi varmaan lähteä kotiin”, sanoin. ”Anna odottaa.” 

”Kuka on Anna?” Clara tiedusteli uteliaana. 

”Meidän kodinhoitaja”, huokaisin. Toivoin, ettei minun tarvitsisi puhua enempää kotiasioista. 

Seurasin Claraa vielä vintille lokeroiden luokse. Oleskeluhuoneen oven takaa kuului vieläkin jutustelun ääniä. 

”Nähdään!” Clara sanoi ja avasi oven. Vilkutin hänelle hymyillen, ennen kuin hän katosi vakioporukan seuraksi oleskeluhuoneeseen. Kaivoin puhelimen reppuni taskusta soittaakseni Annalle. Vielä jonakin päivänä minäkin istuisin tuolla juttelemassa ja nauramassa. 

[Aurinko]

3. Ihastusta ja vettävaluva maastolenkki

Syyskuun ensimmäisenä lauantaina istuin hämärän ja viileän maneesin katsomon varjoisimmassa nurkassa ja katselin haaveilevasti voltilla ravaavaa ratsukkoa. Tummanharmaa, iso hevonen ja lihaksikas, komea nuorimies. Harry ja Robert. Molemmat näyttivät hyvin keskittyneiltä edetessään kootussa ravissa. Harryn askelet olivat pitkiä ja matkaavoittavia, ja Robert näytti siltä kuin olisi osa hevosta.
Harry oli upea hevonen, ja olisin antanut mitä vain saadakseni joskus kokeilla sitä… Liki 180-senttinen puoliverinen tosin taisi olla pikkuisen liian iso hennolle puolitoistametriselle tyttöselle.
Minulla oli toinenkin syy istua piilossa maneesin katsomossa. Nojasin kyynärpään edessä olevan tuolin selkänojaan ja tuin poskeni kämmeneen. En halunnut tunnustaa sitä edes itselleni, mutta olin ihan pihkassa Robertiin. Olin ollut siitä lähtien, kun hän oli puhunut minulle silloin kerran ponitarhassa. Ja nykyään jos poika vilkaisikin minua, punastuin heleästi ja unohdin mitä olin tekemässä. Kului tuskin minuuttiakaan niin, etten ajatellut Robertia.

Hätkähdin, kun joku tökkäsi minua olkapäähän. Käännyin ympäri. Se oli ilkikurisesti virnistelevä Clara. Mulkaisu oli automaattinen refleksi, mutta nopeasti sain kasvoilleni varovaisen hymyn. Poskiani kuumotti, kun Clara oli löytänyt minut tällaisista puuhista.
”Moi!” Clara hihkaisi. Toivoin, että hän puhuisi hiljempaa, ettei Robert huomaisi meitä. ”Oletko sä täällä ihastelemassa kaunista hevosta? Vaiko kenties komeaa ratsastajaa?”
”Hevosta tietenkin”, tokaisin ja tunsin samalla, miten paljastava puna levisi kasvoilleni. Clara katsoi ällistyneenä.
”Tykkäätkö sä Robertista, Aurinko?”
Vilkaisin Robertin ja Harryn suuntaan. Luojan kiitos, molemmat näyttivät edelleen siltä kuin olisivat kahdestaan maailmassa.
”En tietenkään”, tiuskaisin. Ponnahdin ylös. ”Voitaiskohan me mennä ratsastamaan? Venna ei ainakaan ollut tänään tunnilla.”
”Ei Nettakaan”, Clara sanoi innostuneena ja käveli edeltä pihalle. Tallin pihassa olevien puiden lehdet olivat jo alkaneet kellastua, ja taivaan peitti paksu, harmaa pilvikerros. ”Pihla on muuten täällä, haittaako jos se tulee Loekella mukaan?”
Clara näytti siltä, että häntä kiinnosti oikeasti haittaisiko se minua. Valehtelin puoliksi sanoessani:
”Ei ollenkaan!”

Haimme yläkerran kaapeista ratsastusvarusteet, ja Clara kävi hakemassa Pihlan olohuoneesta. Pihla osoittautui lyhyeksi, minua pari vuotta vanhemmaksi bruneteksi, ja hän tervehti minua ystävällisellä moilla. Vastasin tervehdykseen varovaiseen sävyyn, mutta siltä erää tutustuminen jäi siihen.
Kun olimme tallin käytävällä lähdössä hakemaan poneja, Anne tuli meitä vastaan. Hän hymyili ystävällisesti.
”Oletteko menossa maastoon?” hän tiedusteli. Clara vastasi myöntävästi.
”Älkää menkö kauas”, Anne vannotti. ”Iltapäiväksi on luvattu kaatosadetta ja ukkosta. Jos kuulette vähänkin jyrinää, lähtekää heti tulemaan takaisin päin.”
Lupasimme tehdä niin. Unohdin ohjeet salamana, kun menin hakemaan Vennaa. Poni oli oma hapan itsensä, mutta silti niin syötävän suloinen. Se ei taaskaan tullut luokseni kun kutsuin, mutta ei toisaalta lähtenyt karkuunkaan, kun menin sen luokse. Claran hoitoponi Netta sen sijaan käveli heti Claran tykö. Rapsutin Vennaa korvan takaa laitettuani sille riimun.
Pihlan piti hakea Loeke maneesin takana olevasta tarhasta. Loeke oli iso, solakka, rautias poni, jolla oli hauskat, siniharmaat silmät. Olin mennyt sillä joskus estetunnilla, ja se oli ollut todella ihana ja kuuliainen.

Harjasimme hevoset tallin pihassa. Ilma oli kolea, vaikka aamulla oli vielä paistanut aurinko. Clara haisteli antaumuksella ilmaa.
”Täällä tuoksuu ihan syksy!” hän ilmoitti. ”Syksy on ihan kiva vuodenaika. Luonto on kauneimmillaan, ja puissa on ihan kirjavat lehdet…”
”Ja sataa kaatamalla vähintään joka toinen päivä”, Pihla huomautti. Clara mulkaisi häntä leikillään.
”Aina sun täytyy kaivaa kaikesta esiin huonoimmat puolet! Sitä paitsi kaatosade on mukavampi kuin kolmenkymmenen asteen helle.”
Pihla ja Clara rupattelivat rennosti. Minä olin hiljaa, mutta olin sisimmässäni hyvin iloinen. Vaikken ollutkaan koko ajan suuna päänä, tunsin kuuluvani joukkoon.

Puolen tunnin kuluttua olimme valmiina tallin pihassa. Pihla istui Loeken paljaassa selässä, mutta minä ja Clara olimme päättäneet ottaa satulat. Puuskainen tuuli sai sekä Netan että Vennan hivenen hermostuneiksi. Pihla ja Loeke johdattivat pienen jonomme kapealle traktoriuralle kaurapeltojen keskelle. Kaura tuoksui taivaalliselta, ja Venna askelsi reippaasti korvat tötteröllä. Pidin varmuuden vuoksi ohjat melko lyhyinä, sillä en luottanut täysin siihen, että Venna osaisi käyttäytyä Loeken ja Netan välissä.
Kun olimme köpötelleet vartin, alkoi tihuttaa pienesti. Ohuet ratsastuskäsineeni kastuivat nopeasti ja ohjat alkoivat hiertää sormiani. Claraa, Pihlaa tai poneja ei sade näyttänyt haittaavan. Ravasimme rauhallisesti pellon laitaa, kun kuulimme ensimmäiset etäiset jyrähdykset.
”Käännytään takaisin!” vinkaisin Pihlalle edessäni. Venna heitteli päätään. Minusta tuntui, ettei sitä olisi pelottanut lainkaan, jollen minä olisi istunut satulassa jäykkänä kuin hiilihanko.
Oikaisimme takaisin tallille metsäpolkua pitkin, joten vältyimme pahimmalta kastumiselta. Ukkonen jyrisi tasaisin väliajoin, kun saavuimme vihdoin tallin pihaan. Nettakin vaikutti jo hermostuneelta. Kiirehdimme talliin. Juuri, kun ehdimme ovesta sisään, sade yltyi.
”Juuri ja juuri”, Clara henkäisi.
Kiskoin märät sormikkaani kädestä ja riisuin Vennan satulan ja suitset. Poni ei ollut onneksi pahemmin kastunut. Harjasin sitä pitkin, rauhallisin vedoin ja tasasin samalla omaa sykettäni. Clara kävi huikkaamassa vintillä, että hoitajien pitäisi käydä loimittamassa hevosia.
”Eikö niitä pelota olla tarhassa ukkosella?” kummastelin Pihlalle. Pihla pudisteli päätään.
”Ei, niillä on toisensa siellä.”

Kun Venna oli valmis palaamaan tarhaan, sain taistella punaisen loimen kanssa. Siinä oli kiinteä kaulakappale, mikä vaikeutti loimen pukemista entisestään, eikä Vennakaan pitänyt touhusta. Se luimisteli ja käveli välillä pientä ympyrää. Minulle tuli hommassa hiki, ja huomasin, että Pihla ja Clara olivat jo menneet. Kohta menetin malttini loimen lisäksi myös Vennalle ja komensin sitä erittäin tiukkaan sävyyn seisomaan paikallaan. Hätkähdin, kun karsinan ovelta kuului reipas ääni.
”Onkos ongelmia?” kysyi paikalle ilmestynyt pitkänhuiskea, vaalea nainen iloinen virne kasvoillaan. Käänsin katseeni punastuneena.
”No miltä näyttää”, mutisin vihaisesti. Onneksi tyttö ei siitä lannistunut, tarvitsin nimittäin kipeästi apua.
”Annas kun autan. Tää koko sotku on nyt väärin päin, saumat ylöspäin.”
Selvisimme pinteestä yhteisvoimin niin, että toinen laittoi loimen vastaan pyristelevälle ponille ja minä pidin Vennaa paikallaan. Operaation jälkeen toivoin, että saisin suustani edes ”kiitos avusta”. En saanut.
”Ole hyvä vaan”, tyttö sanoi. ”Mun nimi on muuten Cella, hoidan Windiä. Me ajateltiin kokoontua satulahuoneeseen puhdistamaan varusteita. Liity ihmeessä seuraan kun oot vienyt Vennan laitumelle.”
Nyökkäsin katse maassa. Minua kauhistutti, mutta samalla olin hurjan iloinen.

Talutin Vennan tarhaan kaatosateessa hupparin huppu päähän kiskottuna. Venna ravasi iloisesti kauemmas nyhtämään ruohoa. Taivaalta kuului pahaenteistä jyrinää, ja kipitin kiireesti takaisin talliin. Vein ratsastuskamat vintille ja jäin alakerrassa empimään satulahuoneen ovelle. Menisinkö vain muitta mutkitta sisään? Vai pitäisikö minun kenties koputtaa?
Lopulta painoin käteni kahvalle ja vain astuin kynnyksen yli. Eri puolilla satulahuonetta istui monta hoitajatyttöä jakkaroilla ja penkillä satulat sylissään putsattavana. Huomasin nurkkapaikoilla Claran ja Pihlan, ja Clara hymyili ja taputti paikkaa vieressään penkin päädyssä. Noukin Vennan satulan telineestä ja luovin tieni Claran viereen.
”Ota koppi, Aurinko”, Cella sanoi ja heitti minulle pienen pesusienen.
Satulahuoneessa oli lämmintä, kuivaa ja kodikasta sateen takoessa ikkunalasiin. Sydämessäni tuntui lämmin ailahdus. Siksi, että sain näin vain istua muiden tallilaisten joukossa pesemässä satulaa, ja siksi, että joku oli juuri puhutellut minua nimeltä. Kuuntelin muiden juttuja korvat höröllä ja katselin ympärilleni. Keskellä penkkiä istuivat Cella ja hänen ystävänsä, brunette, jolle olin tiuskinut joskus. Hänen nimensä taisi olla Rosa, ja hän näytti ystävälliseltä ja ihanalta ihmiseltä. Rosan toisella puolella oli punatukkainen Fiia, joka oli äänekkäästi mukana keskustelussa, samoin kuin jakkaralla istuva pikkuruinen Inkeri. En ollut porukan ainoa hiljainen: vastakkaisessa nurkassa istui hiukan nörtähtävä mutta mukavan näköinen poika, joka piti katseensa enimmäkseen satulassa.
Tytöt juttelivat jostakin Ruskamäestä. Se oli kaiketi lähellä oleva talli, jossa oli omituisia ihmisiä jotka tekivät omituisia asioita. Olivat kuulemma käyneet Seppeleessä ilkitöissä. Puheessa vilahtelivat myös ruskamäkeläisten sauna ja joku Lionel… jolla oli ilmiselvästi ollut juttua Cellan kanssa. Olin enemmän kuin halukas kuulemaan tallilaisten rakkausdraamoja. Ja aina kun kuulin sanan Ruskamäki, saatoin vaistota seikkailun.

Siellä me kökötimme, satulahuoneessa putsaamassa varusteita, ja se oli minun lyhyen Seppele-historiani ihanin hetki.