Vennan Hoitokirja

[Robert]

2. kesäkuuta 2012 - Päättäreistä palailua
Vesisade oli hetkeksi väistynyt iltapäivästä ja katsoin parhaaksi lähteä tallille, huolimatta siitä, että eilen vietetyt päättärikemut olivat venähtäneet aamuviiteen ja itsekin heräilin vasta kahdentoista aikaan tänään... Onni oli olla ammattikoulussa, joka päättyi lähes poikkeuksetta päivää ennen peruskouluja ja lukioita. Olin taas liikkeellä sykkelillä, optimisena siitä, että jos sadesää yllättäisi niin pyörän voisi jättää tallille ja pummia vaikka Ellulta "auto"kyytiä. Jos tuuri kävisi. Pilvet olivat uhkaavasti taivaalla, mutta aurinko loi pilkahduksia aina silloin tällöin. Horisontissa näytti kuitenkin uhkaavan paljon sadesäälle, ehkä jopa ukkosmyrskylle.

Tallilla oli hiljaista, rojahdin tylsyyttäni yläkerran sohvalle Vippoksen parissa. Tutustuessani venäjäratsuhevosiin ja kantakirjan ykköspalkinnot saaneihiin suomenhevosoreihin, ajatukseni pyörivät tulevassa kesässä. Vennan kanssa oli jo puoli vuotta takana, mikä tuntui aivan käsittämättömän hurjalta. Tamman kanssa oltiin edetty ainakin johonkin suuntaan. Luottihan se muhun nykyään vähän paremmin kuin aiemmin ja yhä harvemmin sain vastaukseksi nyrpeää naamaa kun hain sitä tarhasta. Enää ei tarvinnut pelätä joutuvansa seinäkoristeeksi tai lattiamatoksi pikkuponin karsinaankaan. Ja ratsastuskin oli ollut ihan jees, vielä en ollut uskaltautunut kunnolla esteille Vennan hurjan kapasiteetin kanssa, mutta kouluratsastuksessa se oli niin loistokas (kunhan sattui ensin sille tuulelle), että olin ilmoittautunut ratsastuskoulumestaruuksien helppo A -luokkaan sen kanssa. Ehkä meistä tulisi vielä jotain vieläkin hurjempaa...

"Hei Roberto, mitä sä koisaat?" Ellu kysyi virnistäen, kunhan oli ensin huolella lysähtänyt istumaan mun vatsan päälle. Raotin silmiäni tuskaisen inahduksen kera, vatsanseutu veti kasaan vaikka tyttö olikin pienikokoinen. Nurisin jotain siitä, että istuisi edes jalkojen päällä, muutenkin paha olo, ja sain vastaukseksi hyväntuulista naljailua liian railakkaasta juhlimisesta Ellun mukana tulleelta Saralta. Mukana näytti olevan myös tyttö, jonka tunnistin Pipsaksi. Vilkaisin tulijoita, joista kaksi viisaampaa istuivat huvittuneena pöydän ääreen samalla kun Ellu nousi ylös, käski vetää jalat kasaan ja istui sitten about varpaiden päälle. Vipposkin vietiin kädestä. Höh.

"Siellä on ihan kauhea sää, onneksi mie ehdin ratsastaan Siken jo aikasemmin", Pipsa toteaa katsahtaen ikkunasta ulos. Havahdun hieman ja kohotan päätäni sohvan käsinojalta. Pää meinaa lähteä paikoiltaan kun yritän katsoa ikkunaan senhetkisestä asennostani, joten olet pakkotautunut nousemaan ylös. Puhelimellaan leikkivä Ellu ovenpuoleisessa päädyssä naurahtaa mun vääntäytymiselle, ja uudelleen, kun rojahdan takaisin löhöämisasentoon.
"Onnekas, mun pitäis kai vielä mennä. Tai sitten juoksutan. En tiiä. Miks just tänään piti olla tyhjä päivä..." murisen itsekseni ja vilkaisen Ellun puhelimesta kellon. Kello oli jo yli kolmen, eli olin torkkunut peräti tunnin ajan. Huh huh. Ainakin oli astetta raikkaampi olo, lohdutin itseäni. Raahauduin ylös, taas kerran, ja kaivoin mustien höntsien taskuja. Kun puhelin ei osunutkaan käteen, niin iski pieni paniikki. Onneksi kuitenkin punainen tallitakki oli piilottanut sen syövereihinsä. Oli se kohta puoli neljä. Nousin seisomaan ja venyttelin hieman, naksahtaen ainakin selästä ja niskasta, samoin sormista ja lapaluista.
"Hyi että!" Pipsan suunnalta kuului. Virnistin tälle ja sanoin, että ei sitä tällaisessa kunnossa pysy jos ei välillä venytellyt. Vastauksesta sain mulkaisun ja nurinaa siitä, että jos olisi hyvässä kunnossa niin ei paljoa naksuisi, kylmänväreet saaneelta tytöltä.
"Nyt, arvon leidit, poistun palvelemaan alakerrassa odottavaa arvon majesteettia, joka on toivottavasti hyvällä tuulella", ilmoitin suljettuani takkini vetoketjun.
"Jaa Vennaa vai?" Ellu kysäisi ohimennen.
"Jep."
"Ei se sisällä oo, ulkona sateessa seisoskelee."
"......oh my fucking God, kai sillä on edes loimi?" päivittelin hetken hiljaisuuden jälkeen ja hieroin silmiäni, puhtaasti väsymyksestä eikä epätoivosta kuten virnistelevä Ellu saattoi olettaa. En jäänyt edes kuuntelemaan tyttöjen virnistelyä ja naljaisua todennäköisesti litimärästä ja surkeasta pikkuprinsessasta, vaan heitin hupun päähäni ja lähdin urheana riimunnarun kanssa kohti tarhoja. Kengät, ne ikivanhat mutta silti niin uskollisesti palvelleet Adidas Superstarsit, huusivat hoosiannaa kun tallustelin pikkuhiljaa kuraiseksi muuttuvaa tietä pitkin tarhalle.

Venna näytti surkealta. Niin näytti kyllä sen kaveritkin. Huusin tamman nimeä, ja sen apaattinen asento muuttui hetkeksi iloisaksi ja huulin kysyvän hörähdyksen, johon joku sen tarhakavereista vastasi. Maanittelin tammaa tulemaan portille, ja ylläripylläri, sehän jäi tietenkin seisomaan nurkkaansa. Kyllä Vennasta huomasi sen ajatukset. Jos mullakin on täällä surkeaa, niin saa kyllä sullakin olla surkeaa, prinsessa ajatteli. Ihan varmasti. Murahdin ja vilkaisin Taigaan, joka urheana vaelsi lähelleni, valmiina tulemaan sisälle. Katse takaisin Vennaan ja sitten Taigaan. Otan ne pari askelta kohti tummempaa tammaa ja napsautan narun kiinni sen riimuun. Talutan Taigaa vähän portille päin ja hetken päästä kuulen kiireisiä käyntiaskelia takaani. Säätäessäni portin avaamisen kanssa, saan vaativan tuuppauksen selkääni ja Taiga vinkaisun Vennalta. Käännähdän ja virnistän hoitoponilleni, ja vaihdan riimunnarun sen riimuun.
"Päätit sit kuitenkin tulla vai?" kysäisin lempeästi ja silittelin tamman märkää päätä. Luikahdimme Taiga-raukan - käytinhän sitä julmasti hyväkseni ja annoin sille väärää toivoa - nenän edestä ulos tarhasta ja rämpimään kohti tallia. Venna tuntui peräti iloiselta kun pääsi pois pihalta, Taiga sen sijaan hetken peräämme tuijoteltuaan paineli takaisin suuremman lauman luokse, näyttäen tasan samalta kuin silloin kun löin sille narun riimuun. Ehkä se oli vain karaistunut poniotus, jota ei tällainen pikkusade hetkauttanut, kunhan olisi halunnut päästä tekemään jotain?

Sisällä Venna sai kunnon hemmottelua. Alitajuntaisesti todennäköisesti odottelin sateen loppua enkä siksi pitänyt minkäänlaista kiirettä tamman kanssa. Kuivattelin sitä kevyen loimen alla ja samalla kuivasin märkiä jouhia pyyhkeellä. Hyräilin samalla Abban ikivihreitä hittejä. Sain olla tallissa aika lailla yksikseni, välillä joku meni yläkertaan tai tuli sieltä, mutta kukaan ei puuttunut Abba-hitteihini. Vennakin oli aivan rauhassa, välillä rapsutti itseään vesiautomaattiinsa tai tuuppasi ohimennen mua. Lopulta heivasin loimen kuivumaan ja pyörittelin kumisualla vielä viimeisiä talvikarvoja pois. Vennakin alkoi olla jo upeassa kesäkarvassa ja näyttikin jo aivan eri ponilta. Onneksi ulkona ei sentään satanut kaatamalla, tunnissa poni ehti jo kuivua sennäköiseksi, että muistutti enemmän welshiä kuin säälittävää tiskirätinrääpälettä. Sade sen sijaan ei kuivunut mihinkään, vaan näytti kahta pahemmalta.

Huokaisin syvään ja etsin Vennan sadeloimen. Heitin sen kuivan tamman päälle ja otinpahan toisenkin, jonka ninjailin sen kaulalle ja vähän peittämään päätäkin. Poni näytti aluksi tosi myrtsiltä, mutta kun astelin sen kanssa ulos niin ilme oli enemmän kuin tyytyväinen sadesuojasta. Maneesi tuntui olevan tavallista kauempana, mutta urheasti selvisimme sinne asti. Koska tajusin maneesilla unohtaneeni liinan tallille, päätin (luonnollisestikin) irtojuoksuttaa pikkuprinsessaa. Kuorin sen loimista, jotka hylkäsin laidan päälle ja samalla nappasin juoksutusraipan kylmältä maankamaralta mukaani.

Venna ei aluksi oikein hiffannut, että sai kyllä irroitella miten lystäsi, vaan se tyytyi ensin kävelemään pitkin hallia, katsellen ympärilleen ja tutkaillen yksityiskohtia. Istuskelin maneesin laidalla ja katselin tamman rauhaisaa menoa. Saisi kävellä ihan rauhassa, kyllä se kohta kuitenkin riehuu. Kuuntelin sateen ropinaa katolle hiljaisena ja mietteliäänä. Muutamien minuuttin jälkeen Venna tuli luokseni, melkein tuuppasi mut nurin. Hypähdin takaisin maahan ja siitäkös pikkuponi ensin sätkyn sai. Se otti pienen pyrähdyksen kauemmas, mutta kuitenkin uteliaisuuttaan tai jotain muutaan tuli takaisin luokseni. Rapsuttelin sitä kaulasta ja muistelin joskus kuulleeni, että hevosta ei ole rapsuttanut kunnolla ennenkuin kynnenaluset ovat mustat. Niinpä rapsuttelin kahta kauheammin ja Vennan alahuuli lerputti samaa vauhtia. Rapsuttelu sai kuitenkin riittää, käytiin vähän maastakäsinharjoituksia, kuten seuraamista ja väistämistä. Kaikki harjoitukset sujuivat niin hyvin, että ajattelin joskus opettavani tammalle kuinka leikkiä hippaa.

Lopulta kannustin sitä riehumaan yksikseen ympäriinsä. Vähän raippaa viuhuttamalla, mutta lopulta prinsessastakin irtosi kunnon pierupukkilaukat! Hymyilin keskellä maneesia kun Venna paineli menemään kovempaa kuin olin ikinä nähnyt sen painelevan. Uhkarohkeat äkkijarrutukset, westernshowsta varastetut slide stopit ja täyskäännökset kuuluivat tietenkin ohjelmaan. Lopulta sain melkeinpä ärähtää tammalle, jotta saisin sen kiinni. Mutta sainpahan kuitenkin kiinni. Siihen mennessä sadekin oli rauhoittunut ja pääsimme hiljaisen tallin puolelle pelkän satunnaisen tihkun säestämänä. Good day, good day.

13HM!

[Robert]

9. kesäkuuta 2012 - Eka ratsastuskoulumestaruusvalmennus!
"Elikkäs olisitte osallistumassa helppoon aahan tai siitä ylöspäin, riippuen mitä luokkia lopulta mestaruuksissa järjestetäänkään", Anne aloitti tunnin reippahasti ja pakotti meikäläisen kohtaamaan tulevan, pelottavankuuloisen haasteen. Helppo A, pffft, mitä mä olin ajatellut! Viimeisin kisastartti oli kansallinen 120-poniluokka yli vuosi sitten ja viimeisin koulustartti oli helppo B seurakilpailuissa neljä vuotta sitten. Enhän mä ikinä oppisi edes muistamaan mitään helppo A -ohjelmia, niissähän oli miljoona ja yksi kohtaa!

Muut vapaaehtoiset (Dani tosin saattoi olla Annen pakottamana, en ollut ihan satavarma) rääkkiin ilmoittautuneet olivat heti superkeskittyneitä ja tunsin olevani hätää kärsimässä pikkuponini kyydissä. Riella jätti-Lailalla, Pilvi jumbo-Sentillä ja Dani aikaiso-Frankilla. Olin jo kolmisenkymmentä senttiä matalammalla kuin Dani ja vähän limboammalla oltaisiin kevyesti päästy Lailan mahan alta. Lohduttavaa oli se, että Venna oli startannut joskus vaativa B -luokkiakin, eli ainakin se osaisi hommat. Edes jotenkin.

Tunti aloitettiin helpolla tehtävällä: ravisiirtymisillä. Vaan enää se ei ollutkaan niin helppoa, varsinkaan kun hevoselta piti löytyä oma moottori, kiva muoto ja napakka reagointi. Venna, kuten aina, reagoikin mukavan reippaasti eteen käskeviin apuihin, mutta pidätteet olivatkin toinen juttu. Se karkasi muodosta aina kun otin pienenkin pidätteen. Jäin hetkeksi käynnissä taivuttelemaan voltille ja sen jälkeen alkoi ravista käyntiin siirtyminenkin sujua mukavasti. Muutaman onnistuneen siirtymisen jälkeen jäin kevyeeseen raviin, pyytäen Vennalta jo nyt hyvää ravia. Se jättikin tikitysravivaihteen pois ja tuntui kulkevan ihan kivasti. Tiedostin itse könöttäväni hieman keventäessä ja pyrin probleemaa itsekin korjailemaan.

"Sitten tehdään ympyröitä omaan tahtiin. Pääty-ympyröitä ja isompia voltteja. Jos hevonen tuntuu jäykältä hakekaa joko asetusta ensin läpi tai sitten voi kokeilla ylitaivuttamista", Anne ohjeisti neuvottuaan Pilviä Sentin kanssa. Lähdin keskiympyrälle keskittyen hyvään taivutukseen ja Annelta tulikinheti vinkki, että selkeä asetuksen läpi ratsastus sisäpohkeella toimii kivasti. Käskystä otin ulko-ohjan paremmin tukemaan ja Venna alkoikin taipua mukavasti eikä niskoitellut vastaan.

Kivaa ja rentoa kevyen ravin täyteistä alkuverryttelyä kesti vain pienen hetken, tuli aika istua harjoitusraviin. Jee. Onnekseni Vennalla oli mukavan irtonainen ja iso ravi pikkuponiksi, siellä pystyi istumaan liikettä mukaillen ilman, että joutui hytkymään vimmatusti kuten shettisten selässä. Jäin helposti taas tuijoittelemaan ponin niskaa, olihan se kiva katsella kun Venna kulki todella mukavasti - tämä oli varmaan ensimmäinen kerta kun se paljasti todellisen luonteensa: miellyttämisenhaluinen ja nöyrä työntekoa rakastava poniini! Annelta tuli kuitenkin komento, että nyt leuka ylös. Meidän ihan kiva ravi ei myöskään ollut tarpeeksi, joten pyysin hieman eteen välttääkseni ponin painumisen luotiviivan taakse. Yhä oli yllättävän okei istua siellä ravissa, vähän enemmän joutui nyt itsekin tekemään töitä varsinkin kun Venna käytti selkäänsä sen verran hyvin.

Seuraava tehtävä oli tulla ravissa lyhyen sivun jälkeen lävistäjää pitkin pohkeenväistössä. Keskiviivalla suoristus ja eteen, sitten väistätys takaisin uralle. Kuulosti simppeliltä, muttei ollut ihan niiiiin simppeliä. Anne käski keskittyä aluksi tempon säilyttämiseen. Venna toimi kuin ihmisen mieli eikä Annellakaan ollut mitään korjattavaa. Nyt tamma kulki mukavasti omalla moottorilla ja oli kevyt edestä! Seuraavaksi ohjelmassa oli keskilaukkaa, joka tulisi koota joka sivun keskellä noin neljän askeleen ajaksi harjoituslaukaksi. Voi herramunjee, ajattelin muistaessani, etten ole tainnut ikinä tehdä vastaavaa laukan sisäisiä siirtymisiä sisältävää harjoitusta. Venna nosti hyvin laukan, ei rynnännyt tai singonnut eikä noussut peräänannosta minnekään. Nosto ei myöskään jäänyt löysäksi, vaan oli heti selkeä ja napakka. Laukka lähti hyvin pyörimään, mutta kokoaminen oli astetta vaikeampaan. Anne neuvoi käyttämään kroppaa erilailla, ja kas kummaa kun se auttoi heti!

Laukat onnistuivat aivan mainiosti ja loppukevennykseksi ennen eteen-alasverkkaa otettiin pari takaosankäännöstä, jotka sujuivat ainakin meiltä hieman kyseenalaisesti - Venna tuppaili steppailemaan takajaloillaan vähän turhan laajasti. Muuten tunti oli vallan onnistunut ja sain pahimmat heA-pelot perseestä pois!

14HM!

[Robert]

17. syyskuuta 2012 - Paluu arkeen
Futis ja motocrossi olivat riepotelleet mua pitkin Suomea koko kesän, aina jossain oli jotkut skabat tai aina jossain oli joku viikon mittainen treenileiri. Talleilu jäi hyvinkin lyhyeen ja ilmoitinkin Annelle olevani poissa kuvioista koulujen alkuun asti. Koulukin alkoi vauhdikkkaasti työssäoppimisessa, ja työpäivät venyivät överipitkiksi kun sain ottaa oman crossini halliin mukaan - työtuntien jälkeen vapaa-aikaa paloi pyörää uusien. Mutta nyt, nyt oli aika palata takaisin arkeen!

Maanantai oli ollut suoranaisesti tylsä, tappotylsä. Olin jonkin verran facebookissa jutellut tallitytöille, saanut säännölliset infot milloin mistäkin, ja olinhan mä kesällä käynyt muutamaan otteeseen treenaamassa Vennalla ratsastuskoulumestaruuksia silmällä pitäen. Ne olivat tosin yleensä olleet aivan iltamyöhään, jolloin ei paljoa porukkaa tallilla enää ollut, joten fyysinen näkeminen oli jäänyt erittäin vähään. Jollain tapaa oli peräti ikävä tytsyjä! Olin suoraan sanottuna innoissani ekasta tallipäivästä pitkään aikaan, ja suuntasin koululta suoraan kotiin vaihtamaan tallihöntsiä päälle. Sää oli pilvinen, sadetta ei ollut tullut koko päivänä, joten uskalluin lähtemään tallilla vastapestyllä endurolla. Ehkä se ei kuraantuisi kuin hiukan nyt kun tiet olivat kuivat? Oli tullut aika kaivaa taas punainen kevyttoppatakki esiin, sillä kelpasi ajella syysilmoilla ja hengailla tallilla.

Tallipihassa näkyi muutama pyörä, ei yhtäkään skootteria tai mopoa, mutta yksi mauto, joka ei kyllä ollut Ellun! Sen sijaan yksi sykkeli näytti Inkerin omistamalta ja toinen Britan. Oma mopo jäi muiden polkupyörien jatkoksi ja kypärä tyynesti peilinvarteen roikkumaan, päähän eksyi Volcomin löysä tupsupipo - kyllä, nyt oli niiiiiiin syksy. Ensimmäisenä tallissa tuli vastaan Siiriä käytävällä harjaileva Inkeri, joka juuri selin muhun putsasi pölyharjaa piikkisualla. Like a ninja, hiippailin toisen taakse ja iskin kämmenet silmille.

"Knock knock, guess who", koputtelin virnistellen, saaden Inkeriltä vastaukseksi turhautunutta rimpuilua ja ihmeellistä mutinaa. Lopulta se kiemurteli itsensä vapaaksi ensin tungettuaan sormensa jokaikisen kylkiluun väliin pistävästi ja tuijotti mua vakavasti. Lopulta sain pölyharjan puuosalla kalautuksen kalloon.
"Sua ei oo näkyny koko kesänä, hiton... urpo!" Inkeri sanoi syyttävästi, kuitenkin taittuen virnistykseen lauseen loppua kohden. Olin ihan varma, että sieltä tulisi jotain rajumpaa settiä, mutta urpo oli ihan jees. Ujuttautuin Siirin riimunarun alta samalla sekoittaen sen hoitajan hiukset ja puikahdin Vennan karsinan ovelle. Ponitamma seisoskeli puoliunessa toista takajalkaansa lepuuttaen eikä noteerannut meikäläistä mitenkään, joten hymähtäen annoin sen olla ja suuntasin yläkertaan kaapaten matkallani mukaan Britan, joka ilmoitti olevansa iloinen siitä, että meikäläinenkin oli saanut perseensä raahattua tallille. Juteltiin lähinnä uusista hoitajista ja tallille saapuneista ja jo lähteneistä hevosista sekä kesän varsoista. Yläkerran hengailutilassa makoili joku hiton pitkätukkainen tytsky sohvalla ja joku lyhyenläntä tyttö juttelemassa Sastulle Pellasta. Se pitkätukkainen loikoili sohvalla ketarat ojossa ja koin oikeudekseni punkea sohvalle myös - olihan se mun vakkaripaikka ja vanhaa kunnon sohvaa oli ollut kyllä ikävä.

"Miiiiine", ilmoitin virnistäen tytölle ja sysäsin tämän koivet syrjään oman persukseni tieltä. Ilmoitukseni jälkeen jatkoin aiemmin keskenjäänyttä lausettani Vennan kanssa ensimmäisessä osarissa ensimmäiseksi ei-sijoittuneeksi jäämisestä. Samassa pitkätukka nousikin jo ylös - valtasin koko sohvan itselleni - ja kysäisi kahvista. Britta ja Sastu ilmoittivat haluavansa tuota mustaa elämäneliksiiriä, oma vastaukseni oli epämääräinen "blllrghh okei", t: teemies. Esittäydyimme puolin ja toisin, pitkätukka oli Nompuksi kutsuttu lukiolaistyttö, joka hoiti nyt Liinaa, ja lyhyempi tyttö 13-vuotias Selena, joka hoiti Pellaa. Koska mukana oli uusiakin naamoja, niin keskustelu pyöri myös perusasioissa ja itsekin pääsin kertomaan brittiajoista sun muusta jälleen kerran, tosin Britta, joka oli kuullut samat tarinat useampaan otteeseen, haukotteli ja pyöritteli silmiään ihan vain veetuillakseen. Annoin Britan näin-musta-tuli-hoitaja -tarinalle samanlaisen palautteen, johon sain kielellä höystetyn irvistyksen vastaukseksi. Itse kahvi unohtui keskustelun soljuessa, kunnes Nomppu itse lopulta muisti sen. Tummaa tukkaansa haroen - jesus christ, sillä on pitkät hiukset! - tyttö suuntasi kahvinkeittimelle. Laittoipa vielä mukeihinkin valmiiksi. Olin sen verran unhoittunut keskusteluun, että tyynesti siemaisin kupposestani melkeinpä heti saatuani sen nenäni eteen.

Seuraavassa sekunnissa itkinkin sitten verta. A) Kahvi on pahaa, period, B) kahvi on kuumaa, C) kahvi on myrkkyä. Nomppu lohdutti mua samantien tuoden maitoa pöytään. Sillä välin ovelasti kaadoin maitovaran verran omasta kahvistani Nompun kahviin, ihan vain siksi, että saisin omat kaffeni höystettyä maidolla. Maitokin oli aika pahaa. Kuitenkin uuden tytön mieliksi join kiltisti kupin tyhjäksi. Oltiin varmaan lähemmäs tunti tai puolitoista istuskeltu ylhäällä, sillä välin pihalle oli ehtinyt tulla melkoinen rankkasade (jee.....) ja Inkeri oli käynyt oven toisella puolella kiivasta keskustelua jonkun kanssa puhelimessa ja paiskonut kaappinsa ovea sydämensä kyllyydestä. Ehkä sillä oli sydänsuruja? You never know! Nomppu havahtui jossain vaiheessa ajankulkuun, ja ilmoitti lähtevänsä Liinua paapomaan. Me loput jäätiin vielä juoruilemaan yläkertaan. Me juoruiltiin vielä toinenkin tunti, spekuloitiin ratsastuskoulumestaruuksia ja tytöt analysoivat mun ja Vennan debyyttiheA-rataa, jolla sijoituttiin ensimmäiksi (niin siis ensimmäiseksi ei-sijoittuineista). Ulkona sade oli rauhoittunut ja pilvet enteilivät jo auringonlaskua, joten suuntasin itsekin alakertaan. Nomppa oli kadonnut, ja tallissa oli muutenkin hiljaista.

Livahdin Vennan karsinaan lähes tamman huomaamatta ja se hätkähdyksen jälkeen laskikin päänsä yläilmoista ja tutkisteli tarjoamaani kättä kummastuneena. Taskusta löytyi naapurin pihalta varastettu omena, joka katosi nopeasti parempiin suihin ja näin ollen toimi sorry-for-being-gone-for-so-lone -lahjana. Rapsuttelin pikkuneitiä korvan takaa samalla tiiraillen sen karvapeitettä, also known as edessä oleva työurakka. Hurmaava väriero kaulan ja keskikropan välillä paljasti Vennan olleen kurakeleissä loimi päällä. Helpotus. Karsinan ulkopuolelta kaappasin itselleni piikkisuan ja juuriharjan. Poni oli jo alkanut puskea talvikarvaa päälle, enää ei kuivuneeseen kuraan auttanut sipaisut pehmeällä harjalla vaan hellä piikkisukakäsittely. Venna sääti vesiautomaattinsa, suolakivitelineensä ja ruokakaukalonsa kanssa kuin ei olisi ennen niitä nähnyt, joten sain kaikessa rauhassa harjailla uteliasta ponia. Kun tamma alkoi olla karvapeitteeltään normaalin värinen, kävin joskus liinakonkin värisen harjan kimppuun, joka tällä hetkellä muistutti enemmän yhtä suurta kurakönttiä.

"Aww babygirl, what have you done to yourself", voivottelin itsekseni jouhia setviessäni. Arsenaalinani oli piikkisuka ja juuriharja, joilla alkoi tukkakin pian selvitä ilman järkyttävää kaljuuntumista. Tallin omistajattaret saattaisivat vetää lievät kilarit jos repisin kauniille satuponille ratsuharjan...! Eihän siinä mennyt kuin puolisen tuntia sadattelua ja Coldplayn hyräilyä kun oli tukka selvä niin etu- kuin takapäästäkin. Ulos Venna ei todennäköisesti enää menisi, mutta ajattelin kuitenkin "liikuttaa" sen, tai lähinnä itseni - ei muuta kuin loimea niskaan ja let's go! Pienen tihkun varalta heitin tammalle kaulakappaleellisen sadeloimen, eipähän ainakaan kastuisi tai likaantuisi.

Ulkoa paljastui oikeastaan ihan mukava syystihku - satunnaisesti taivas heitti muutaman pisaran mun ja perässä kulkevan ponin niskaan, mutta kastumiseksi sitä ei voinut kutsua kukaan. Alkoi totisesti olla jo syksy, kello oli tuskin seitsemääkään ja silti taivas vain maalautui violetin, punaisen ja keltaisen eri sävyillä. Venna kulki jokseenkin steppaillen, ajoittain harhaillen takanani vasemmalle ja oikealle. Kai viileämpi ilma oli saanut senkin terästäytymään ja piristymään. Koska ilta alkoi todellakin hämärtyä, suuntasin kohti peltoa, joka oli vihdoin ja viimein vedetty sänkkäriksi. Pieni siivu aurinkoa värjäsi pellon punertavaksi. Sateen jäljiiltä pelto oli hieman pehmeä, mutta mudasta tai uppoamisesta ei juurikaan voinut puhua. Vennakin oli rauhoittunut, se askelsi hiljaisena turpa välillä hipaisten selkääni. En sitten tiedä oliko siihen iskenyt joku äkillinen läheisyydenkaipuu kun tykkäsi kulkea aivan selän takana, kuin turvassa pahalta maailmalta. En kyllä ollut paras ritari suojelemaan tuota ihanaa pikkuprinsessaa, mutta yritys hyvä kymmenen.

15HM!

Syys-merkki ansaittu syksyisestä suorituksesta:

~Anne

[Anne]

Estetunnilla



Pinja ja Venna estetunnilla.
Spessu Pinjalle!

[Robert]

19. syyskuuta 2012 - Pata kattilaa soimaa
"Pikkulinnut kerto, että teillä oli jotain draamanpoikasta täällä! And by birds I mean Elli", mainitsin btw-äänensävyllä Inkerille. Tyttö seisoskeli porttivahtina Vennan tarhan portilla käsivarret ristissä. Vilkaisin taaksepäin ja näin Inkerin kohottavan kulmaansa.
"You know, se uusi poitsu ja sitten se Pellan tyttö. Kuustoistavuotiaat ei sovi sille ja niin edelleen?" muistuttelin maanitellen samalla yksin tarhailevaa Vennaa, joka oli päättänyt, että lol en tuu sisälle yritä vaa.
"Jaaaaaaa, mitä siitä?"
"Pata kattilaa soimaa..." mutisin itsekseni naurahduksen kera ja samalla syöksyn kahmaisemaan Vennan riimusta otetta. Ja siinä lepäsi. Mun kämmenet siis mutavellissä. Jes. Inkeri naureskeli, mutta tivasi heti perään, että mitä tarkoitin. Keskityin Vennan metsästykseen täysillä, en ehtinyt edes kysymykseen vastaamaan. Poni käytti epäreilua taktiikkaa, käänsi takamustaan mua kohti aina kun otin sivuaskelia. Lopulta Inkeri vissiin kyllästyi, nimittäin neiti laittoi portit kiinni ja lampsi saappaillaan kohti Vennaa oikein tomerasti. Tamma katsahti blondiin, joka tarttui hätkähtämättäkään sen riimuun. Jaa? Virnistin ja tarjouduin ottamaan Vennan haltuuni, mutta Inkeri astui eteen.
"Niin mitä sä tolla meinaat?"

Hymähdin huvittuneena. Pah. Diipadaapailin (hiippailin liukuvin askelin) Inkerin ohi.
"Yeah, sure, it's not like I am 16", kehräsin napatessani Vennan matkaani ja jättäessäni Inkerin tarpomaan perässämme. Selitystulva alkoi, no-mutta-luulin-että-ne-seurusteli, ihan-ku-sä-et-ois-ikinä-haaveillu-jostain-puumanaisesta, emmä-susta-ees-välitä-se-oli-vaan-joku-hetkellinen-mielenhäiriö. Lopulta tyty saavutti meikäläisen ja alkoi tuupata sormeaan kylkiluitteni väliin aina kun aloitin lauseen. Joten, shut up and pout -taktiikalla mentiin. Salaa ajatuksissani myönsin, että rakastin hurjasti kiusoitella Inkeriä ilmeisesti jo ohimenneellä - yeah right, eihän meikäpoika voi kuin vastutamattomammaksi muuttua - ihastuksella, mutta ei tyttökään siitä nokkiinsa ottanut kuin leikillään.

Tallustelimme talliin asti jutellen niitä näitä - mä lähinnä valitin kuolettavan tylsästä koulusta ja ikuisuuden kestävistä sadesäistä ja Inkeri siitä, kuinka matalajalkainen Siiri oli aina mahanalustaan myöten mudassa. Onneksi prinsessa-Vennaa pääsääntöisesti loimiteltiin, joten se ei ehtinyt kerätä kuraa kuin koipiinsa. Tallissa tytsky lähti ylös, josta kuuluikin satunnaista puheensorinaa aina oven auetessa. Itse telkesin Venna-raukan pesupaikalle ja huuhtaisin jalat sekä toista kankkua, joka oli jotenkin mystisesti kuraantunut ilmeisesti piehtaroidessa. Jouduin rapsuttelemaan jotain Vennan karvoihin erittäin vahvasti kiintynyttä kurapaakkua vähän aikaa, mutta ei mennyt kauaakaan kuin ponin jalat muistuttivat taas ponin jalkoja ja kankku ei ollut enää kurainen. Marssitin tamman käytävälle seisomaan ja kävin sillä aikaa metsästämässä itselleni pyyhkeen, jolla kuivailin pahimmat vedet pois.

"God-fucking-damn-it kun on tiukassa nää veet", mutisin itsekseni olematta ihan varma mitä tarkoitin uppioudoilla sanavalinnoillani, mutta tarkoitukseni oli kirota vedenmäärää, enhän mä näin paljoa äsken suihkutellut... Siitä hinkatessa tuli myös hiki, joten muutaman vuodenajan takaisesta mallistosta aikoinaan ostettu Kingslandin kuoritakki lensi Vennan karsinanoveen hetkeksi. Hyvä puoli tuossa takissa oli se, että alla pystyi etenkin tällaiseen kylmään ja sateiseen syysaikaan pitämään pelkkää t-paitaa. Nytkin hengailin valkoisessa Cheap Mondayn meleeratussa paidassa aivan tyytyväisenä. Tai no, hengailin kunnes tuli liian kuuma.

"Mitä sä äijä täälä strippaat", tallin pääovesta sisälle tömistelevä Anthon virnuili. "Tulinko mä nyt ihan oikeeseen paikkaan", kaveri heitti vielä mennessään ohitsemme Taigan karsinalle ja saipa Vennakin sillä matkalla taputuksen kaulalleen.
"Hei, tulee vähän kuuma takki päällä kun oikeesti tekee jotain, pitäiskö sunkin kokeilla joskus", virnistin takaisin, huomattavasti seurasta piristyneempänä. Märkä karvapeite ja mutakokkareet alkoivatkin jo kyllästyttää. Lopetin pyyhkeellä kuuramisen hetkeksi ja kävin makaamaan Vennaa vasten käsivarret sen selän yli heittäin. Ravistelin pyyhettä ja laskostin sen uudestaan.
"Jaa vihjailetko jotain", Anthon hymisi hoitoponinsa karsinasta. "Eiköhän tässä ihan tarpeeks karskiudu kun noiden tyttöjen kanssa tappelee viimesestä pullasta", hyminään liittyi jokseenkin tyytyväisen kuuloinen lause, joka sai mut pettymään, koska mäkin oisin tahtonut oikeesti pullaa. Mamalla oli joku hullu terveysinto iskenyt taas, tämänkin viikon kotiruokalista oli kasvis- ja salaattipainotteinen... Samalla oli mennyt banniin vaalea leipä, kokis ja pakasteranskalaiset ja -pitsat. Avauduin tästä myös Anthonille, josta juttu jatkui ihan omille teilleen. Ryhdistäydyin jossain vaiheessa keskustelua Vennan hoitamisenkin kanssa ja siirryin pyyhkeilystä harjailuun.

"Hei, pojat, ikävä keskeyttää teidän rehentely headshoteista sun muista, mutta Annelta terveisiä, että Vennan voisi tänään ratsastaa läpi", Ellu saapui jostain - en edes ollut varma mistä - ja ilmaisi viestin matkallaan yläkertaan.
"Eiiii, mä en millään jaksaisi", mumisin itsekseni ja Ellu vaan naureskeli, että sinne vaan. Ulkona vielä satoi oikein masentavasti vettä ja tiesin, että Pipsa oli juuri irtojuoksuttamassa tai -hypyttämässä vuonohevostaan maneesissa. Anthonkin vinoili säätilasta. Onneksi kenttä ei sentään ollut yksi iso vesilätäkkö.

Jossain vaiheessa pääsin murjotuksen yli, kävin laittamassa valot kentälle ja varustin itseni. Anthon oli lohduttavasti etsinyt mulle sillä välin samaa kallonkokoa vastaan kypärän lainakypäristä, koska enhän mä voinut mun "raukkaa Charles Owenin samettipottaa mennä tuohon säähän pilaamaan". Kieltämättä olisi ollut kiva pitää oma ja yllättävän lämmin kypärä päässä, mutta ehkä oli olla parempi jättää about tunnin sateessa kärsiminen väliin kalliin kypärän osalta ja tyytyä ilmastoituun halpisversioon. Vennalle koulusatula selkään ja sadetta pitävä ratsastusloimi päälle. Tätä kyseistä värkkiä asentaessani kirosin itseni maan rakoon, koska olin kaksi viikkoa sitten karsinut verkkokaupan ostoskorista rainlegsit pois ja jättänyt vain uuden tallitakin ja uudet ratsastushousut tilaukseen... Yläkerrassa sain vielä pientä veetuilua, Riellakin heitti oikein lohduttavasti, että voi tulla ratsastamaan Lailalla viereen ja pitelemään sateenvarjoa jos me hienohelmat ei pärjättäisi. Vetosin kovasti sateiseen englantisäähän ja karaistin samalla tuota puhetta pitäessäni itseni ja lähdinkin sitten urheana taistoon ei-niin-urhean ponin kanssa.

Oikeastaan oli ihan mukavaa. Säädin jalustimet sun muut jo tallissa ja julmasti nousin selkään sisällä, ovet sai yllättävän hyvin suljettua myös ponin selästä käsin! Vihjailinkin Vennalle, että ehkä siinä oli vähän länkkärihepan vikaa kun tällaisetkin temput onnistuivat. Vennaa se ei paljoa lohduttanut, poni lampsi korvat vaakatasossa kohti kenttää vallan myrtsinä. Kentällä ei tosiaan muita ollut, ja kuten sanoin, oli ihan mukavaa - heti kun vesi oli mennyt reisiin asti eikä sitä enää tuntenut niin oli jees. Sade ropisi hiljalleen ja Venna lampsi kajossa valossa uraa pitkin rauhallisena. Muutenkin tamma oli ollut yllättävän hyvällä tuulella tänään, ehkä Inkeri antoi sille jonkun maagisen kosketuksen.

Jo alusta asti tamma oli nimittäin todella kiva, käynnissä sen sai ratsastettua läpi melkein heti väistöjen ja pysähdyksien avulla. Ravissa se onkin vähän tikittävämpi ja ravailu onkin alkuunsa melkoista ympyröillä pyörimistä, asettelua joka suuntaan ja temponmuutoksia. Lopulta tammasta irtoaakin jo nättiä keskiravia ja oikein nättiä harjoitusravia, jossa tämän allekirjoittaneen herrasmiehen oli kiva istuskella. Paljon helpompi istua selän ympärillä kuin selän päällä, jos ymmärrät mitä tarkoitan! Eli kun poni nostaa selän käyttöön niin on kivempi istua! Ainakin tuntui, että se olisi käyttänyt hyvin selkäänsä. No, laukassahan sen sitten viimeistään näkisi, että kuinka hyvin se takaosa oikeasti polkee ja kuinka pyöreänä tamma oikeasti menee.

Siitä olikin aikaa kun olin viimeksi oikeasti ratsastanut Vennaa korkeammassa muodossa ja kunnolla pyöreänä. Olin aina ollut sille sellainen vähän lepsu ratsastaja, antanut sen mennä vähän pidemmässä ja syvemmässä muodossa peräänannossa ja antanut sen päättää tahdin. Ehkä siksi Vennankin mielenkiinto heräsi kun yhtäkkiä vaadinkin siltä erilaisia versioista ravissa. Huomasi, että se oli niitä poneja, jotka syttyivät työntekoon vasta kuin tapahtuisi jotain oikeasti työstettävää. Ja huomasi, että olin itse ihan säälittävän lepsu ratsastaja, että kun jouduin nyt itsekin tekemään kunnolla töitä niin tuli kuuma. Vaikka kuinka oli breathable lukenut takissa kiinni olleissa lappusissa.

Alkuun otin ravintyöskentelyn jälkeen laukat ihan vain lämmittelyksi - reipasta laukkaa vähän pidemmässä muodossa ympyröillä ja uralla. Tässä vaiheessa laukka oli vielä suhteellisen leppoisaa, ei mitenkään erityisiä kouluponiviboja herättävää. Lopulta päästiin kuitenkin välikäyntien jälkeen oikeasti työskentelemäänkin. Aloitettiin kevyesti pääty-ympyrällä asetusta hakien käynnissä ja tehtiin sitten siitä nosto. Olin ottanut ohjan lyhyemmäksi kuin edellisillä laukkapätkillä, joten pystyin vaatimaan korkeampaa muotoa, johon Venna haki yllättävän nopeasti sen jälkeen kun olin sen juuri sopivasti ohjan ja pohkeen väliin ratsastanut. Ja oli muuten kovin pomppuisaa laukkaa! Sai oikeasti istumalla istua, että kyydissä pysyi eikä muistuttanut esteratsastajaa. Poni paineli pörheänä menemään! Tein muutaman askeleen siirtymisiä vuorotellen raviin ja vuorotellen käyntiin, ja samalla tajusin, ettei Venna ole ikinä ollut näin hyvä!

Virnistelin siellä itsekseni ratsastaessani ja valmistelin tamman laukan- ja ympyränvaihtoon. En ollut pitkään aikaan lentäviä laukanvaihtoja tehnyt, ja olin aivan varma, että mokaisin tämänkin, mutta en. Poni vaihtoi - aika hurjalla loikalla tosin - laukan ja jatkoi peräänannon säilyttäen toiselle pääty-ympyrälle. Olin aivan käsittämättömän ylpeä! Teki mieli kokeilla ties mitä - laukkasulkuja, vastalaukkaa, laukkapiruettia, laukanvaihtoja putkeen... - mutta en viitsinyt, koska poni oli ollut yksinkertaisesti niin mahtava, etten tahtonut heti "palkita" sitä ylikuormitamisella. Mielestäni jokaisessa treenissä piti olla vain muutama asia pääpainona, ja meillä ne olivat tänään askellajien sisäiset temponmuutokset ja siirtymiset, joissa Venna oli ollut aivan ässä! Niinpä toisen puolen laukat tehtyäni siirryin ja loppuravailemaan. Annoin ponin kulkea jälleen vähän pidemmässä muodossa ja loppua kohden annoin sille melkeinpä täyspitkät ohjat. Venna ravaili aivan rentona välillä itsekseen pärskien. Edes reipas sade ei ollut tätä treeniä haitannut. Otin ravista istunnalla pidättämällä seis, ja yllätyin, että poni pysähti vain yhden käyntiaskeleen väliin ottaen. Olipas hän herkkä! Pysähdyksellä testasin, kuinka raskaasti Venna puuskutti, ja jatkoimme siitä sitten pitkin ohjin loppukäynteihin. Kävelimme niitä näitä jutellen (siis minä juttelin, Venna vaan oli) muutamia minuutteja, kunnes kummankin hengitys oli jokseenkin tasaantunut ja sitten suuntasimme takaisin talliin.

Tällä kertaa laskeuduin tallin ovilla ja avasin ne ihan maasta käsin. Venna pääsi suoraan karsinaan ja sai ylleen hikiviilakäsittelyn jälkeen kuivatukseen fleeceloimen. Heitin sen kamat sattariin, josta vein julmasta myös jostain porkkanapussukasta muutaman jumboyksilön uljaalle ponskilleni palkinnoksi supersuorituksesta. Selkeästi tyytyväinen tamma mussutteli niitä suurella nautinnolla ja keskittyi sitten jonkun uuden suolakiven tyyppisen lelunsa nuoleskeluun. Itse suuntasin yhä vettä tihkuvana kohti yläkertaan.

Onneksi taskut olivat pysyneet kuivina, ajattelin itsekseni kun avasin kaappini oven ja heitin kypärän ylähyllylle, kunnes muistin, ettei se ollutkaan mun... Kuuntelin samalla myös satulahuoneessa juhlimisesta käytävää keskustelua ja tunnistin äänistä Inkerin, Ellun, Fiian, Anthonin ja Myntin. Ajattelin käydä siellä ravistelemassa takkiani, mutta joku ajatteli juuri tulla ulos - ainakin ovenkahva painui alas. Ovi vaan ei auennut, eli joku jäi suustaan kiinni!

Kävelin julkeasti ovelle ja riuhtaisin sen auki, saaden Inkerin päälleni. Koppasin tytön nopealla refleksillä kiinni ja kastelusaldo alkoi heti! Vaaleaverikkö kiljaisi, en ollut ihan varma oliko syynä a) äkillinen ovenavaus, b) erittäin kylmänmärkä takki vai c) minä, mutta virnistinpä kuitenkin ja tarjosin vieläpä kunnon karhunhalausta, mutta jostain syystä tytsky karkasin kainalon alta kaappirivistön puolelle ja vinkui jotain siitä, kuinka vatipää mä olin. Anthon ja Ellu virnistelivät sohvilta kun suljin oven perässäni. Ei se ehtinyt olla kyllä kauaakaan kiinni kun Inkeri tuli kaapistaan noukkimansa ulkotakki mukanaan takaisin. Samassa syöksyin Ellun ja Anthonin väliin sohvalle ja kaivoin käteni kummankin hartioille. Jostain syystä nuokin alkoivat rimpuilla.

"Come on, mä vaan vähän jakaisin rakkauttani! Can you feel the love tonight--" aloitin hyrälyn ja päästin kaksikosta irti. Ja jälleen jostain syystä, kumpikin karkasi saman tien pöydän ääreen Fiian ja Myntin seuraksi. Heillä ja Inkerillä oli naurunaihetta kun Anthon manasi hiuspehkoaan ja Ellu pyyhki poskeaan hokien iu iu iu -litaniaa. Lopulta heitin takin kuivumaan ja palasin takaisin sohvalle, saaden seurakseni Inkerin, joka oli pukenut oman takkinsa päälleen.

"Eikö sulla oo kylmä!" tyttö totesi kauhistuneena kun chillaisin t-paitasillani sohvalla. Hehkutin mun ja kouluponin kovaa treeniä ja valitin samalla märkiä reisien kohtia housuissa. Onneksi - ainakin mun mielestä - yläkerran juoruilukammarissa oli ihanan lämmin ja kodikas olo. Housutkin kuivuivat pikkuhiljaa meidän rupatellessa millon mistäkin. Tuli jälleen kerran niin hyvä fiilis siitä, että olin päässyt juuri Seppeleeseen ja juuri tähän porukkaan hoitajaksi. Aivan mahtavaa.

16HM!

[Robert]

5. joulukuuta 2012 - Leivonnaisia!! Ja jotain muutakin... (aka Pienoisromaani Eräästä Rauhallisesta Talvipäivästä)
Koulun itsenäisyyspäiväkonsertista kotiin raahauduttuani en olisi millään jaksanut lähteä liukastelemaan seudun pahaa olen-colin-mcrae -syndroomaa potevien bussikuskien kyydissä tallille. Niinpä kitisin äitiä kuskiksi. Mamaa, joka oli viimeiset neljä päivää viettänyt sairaslomaa kotona korkean kuumeen takia ja leiponut kuin hullu. Kaikkea se kuume sitten aiheuttaakin. Onnekseni mama suostui kuskaamaan mua sillä ehdolla, että kävisin kaivamassa sen auton esille. Urakka ei enää ollutkaan niin helpon kuuloinen kun pääsin pihalle, mutta urheasti kävin töihin ja vartin päästä olin kaivanut esiin meidän kakkosbemarin sekä tehnyt sille vähän tietä. Käynnistin auton ja jätin sen hetkeksi pihalle hurraamaan lämmöt täysillä kun kävin huutelemassa mamaa pihalle. Noukin eteisestä EQPn muovikassin matkaani ja suuntasin jo autoon.

Olin itse toppautunut tukevasti mustaan pipoon, jonka alta blondit rehottivat sikin sokin, mustaan pitkähihaiseen, pitkiin kalsareihin (duh), punaisiin kokopaikkaisiin ratsastushousuihin (olin todennut ne "kiinnostavaksi kokeiluksi"), niiden päällä oleviin vaaleanharmaisiin höntsiin sekä viime talvena ostettuun Kingslandin tricolour -toppatakkiin, joka oli osoittautunut ehkä parhaimmaksi ostokseksi ikinä. Takkia oli mainostettu kuoritakkina ja mama oli sen ostanut, koska totesi kuoritakkien olevan erittäin käteviä. Takki oli kuitenkin ilmoittanut mulle ratsastuksessa, ettei kaivannut mitään fleecetakkia tai softshellia tai muutakaan väliin. Ja sehän sopi minulle. Jalassa pyöri jotkut kaupasta ostetut tummanruskeat keskikorkeat UGGit, joita olin alkanut käyttää heti lumien tultua. Kuulemma vähän gay, mutta hei - mieluummin lämpimät varpaat UGGeissa (jotka oli kyllä mun mielestä ihan stailit ainakin mun jalassa?) kuin jääkalikkavarpaat superstaileissa Adidaksissa. Lopulta mama syöksyi seurakseni autoon ja sysäsi syliini monta kivannäköistä Tupperware-rasiaa. Läpinäkyviä bokseja tutkailtuani, tulin siihen tulokseen, että niissä oli pipareita, chocolate cookieseja, joulutorttuja sekä jotain pasteijan näköisiä leivonnaisia. Kohautin olkiani ja pinosin rasiat kokojärjestykseen syliini.

"Thanks for the car, hon", mama kiitti ohimennen radiokanavaa etsiessään. "And what did they say about your aukoalas at school, huh?" se jatkoi ja puhui aukoalistani eli Aukoala-merkkisistä UGGeista. Ei mihinkään aitoihin ole kellään varaa, pfft.
"They said they're a bit gay", naurahdin. Mama tiesi tasan tarkkaan, etten ollut niitä ihmisiä, joita kiinnostaisi muiden mielipiteet omasta itsestä tai omasta pukeutumisesta tai mistään muustakaan, joten sekin naurahti hersyvästi. Tuli kovin joulufiilis siinä maman kanssa keskustellessa, varsinkin kun oli siinä leivonnaisten tuoksun syleilyssä. Kello tulisi kohta kolme ja ensimmäiset ratsastustunnit Seppeleessä pyörähtäisivät käyntiin. Venna vietti tänään vapaata ja sitä se saikin viettää käyntimaaston muodossa. Paloin halusta nähdä Seppeleen ihanat maastot taas hankien ympäröimänä, olihan viime lumesta jo vuosi! Maastoilu vapaapäivälle oli hyvä ajatus - Vennakin taisi enemmän rakastaa toimintaa kuin seisoskelua, varsinkin nyt kun ponit olivat jo rynnineet kaiken hangen tarhastaan matalaksi ja toipuneet pahimmasta talvitalvitalvitalvtitiatlvaivliv -hepulistaan...

"'Byebye, sweetheart?' For real?" Britta toisti tallipihalla kun olin sulkenut auton oven persuksella. Virnistin tasapainoittelen samalla rasiavuoren kera muovipussi toisessa kädessä.
"Mitä, eikö sun äiti rakasta sua yhtä paljoa", voivottelin ja mutristin huultani. Britta läimäisi mua tumpullaan takaraivolle saaden pipon keinahtamaan hieman eteenpäin ja varasti sitten päällimmäisen rasian.
"En tiiä, ei vissiin kun se ei pakkaa mulle tällasia eväitä. Ootko varma, ettei se yritä lihottaa sua? Varo vaan, et kauaa voi Vennalla mennä jos sun jokapäiväset välipalat on tätä luokkaa", tyttö varoitti hymy suunpielessään.
"Ehe-ehe-ehe, etkö sä ole vieläkään oppinut, että I've been taught to share, my darling!" vastasin hurmaavalla hymyllä ja näpistin keksirasian takaisin Britalta, joka avasi tallin oven. Suunnattiin suoraan yläkertaan - Catrinan, Mapen, Inkerin, Tarun ja Anthonin lämpimään puheensorinaan. Osa oli levittäytynyt sohvalle, loput pöydän ääreen.
"Hello and merry Christmas my little birdies, how are we all today, huh, having a blast, aren't we, yeah, we are, but oh-ho-ho your absolutely charming and lovely and brilliant and perfect and stunning and--" ehdin kovin lyhyelle nopeatahtista ylistyspuhettani kun Inkeri keskeytti.
"Joo joo, oot oot, mitä sulla on siellä?" tyttö uteli ja varvisteli yltääkseen rasioihin. Tein 180 asteen vartalotwistin pois blondin ulottuvilta.
"Ap ap ap! O-do-ta", tavutin ja jouduin itsekin lyhyenä ("Lyhyet miehet kasvaa muualle pituutta", virnisteli meidän superhumoristisnen psykologianopettaja joskus.) vähän varvistelemaan Inkerin grabby handsien ulottuvilta. Lopulta se mokoma otti mua kummallakin kädellä poskista kiinni ja nipisti ja venytti niin maan perkeleesti. Epämääräiseltä kuulostava jojojojoojojojoo-rykelmä pakeni mun suusta ja samalla Anthon napsaisi kaksi päällimmäistä Tupperwarea itselleen pöydän ääreen. Inkeri myhäili tyytyväisenä ja taputti mun poskia, napaten loput kaksi ja istuutuen sitten pöydän ääreen tunkien Anthonia peremmälle penkissä. Istahdin rivin jatkoksi punkien kahta muuta vielä peremmälle (Anthon jotain mutisi tässä vaiheessa) ja heitin takin lattialle.

Rasiat avautuivat nopsaan pöydälle lukuisien sormien tarjolle ja ooooooh-ihanaa -ääniä pääsi vähän joka puolelta. Ilmoitin äitini leipomisvimmasta ja nappasin itsekin yhden cookien. Mappe päivitteli taivaallisen hyviä pasteija-asioita ja Catrina taasen sitä, kuinka ne olivat kuin suoraan uunista tulleita. Koin tarpeelliseksi myös mainita torttujen ja pastejoiden olevan suoraan uunista tulleita. Huomasin samassa piparien olevan kaikkien hevosteemaisia, eli mama oli saletisti suunnitellut tämän koko jutun!

"Enpä oo ikinä nähnyt jätkää, joka pitäis paitaa housuissa ja uggeja jalassa", Catrina virnisti kun nousin ylös ja otin pari askelta ovea kohti paljastaen outfittini, johon kukaan ei ollut aiemmin herkkujen takia kiinnittänyt huomiota. Söin juuri suutani tyhjäksi ja pyyhin käsiäni yhteen päästäkseni eroon pasteijarasvasta ja -muruista. Ilmeeni mahtoi olla priceless kun jäädyin paikoilleni ja käännyin ympäri, sillä muita alkoi jostain syystä X naurattamaan. Pudistin päätäni, revin paidan housuista ja kipitin kaapilleni hakemaan saappaani, koska niiden jalkaan saaminen oli aina oma projektinsa. Vilkaisin samalla täpötäyttä kaappiani ja huokaisten palasin takaisin istumaan Inkerin viereen.
"Älä huoli, Robs, sun uggit on oikein kivat", Inkeri lohdutti ja samalla joulutorttua mussuttaessaan taputti (läimäytti) mua rohkaisevasti selkään. Hyvä, ettei tullut eilisetkin hengenvedot ulos...
"Hitto, sussa on voimaa kuin pienessä kylässä", ehdin hinkua ennen kun sain Anthoniltakin tsemppaavat taputukset ja "tykkään sun uggeista kanssa, kultsi" -lässytyslohdutuksen. Heitin housut mäkeen paljastaen uudet kokeilupöksyt ja nousin seisomaan tadaan säestämänä.
"Okei. Noille sä et kyllä saa minkäänlaisia tsemppauksia", Mappe totesi toiselta puolen pöytään saaden hyväksyviä nyökkäilyjä muilta ja palasi sitten mielenkiintoisempiin asioihin: syömiseen.
"Hei, älkkä nyt! I'm trying something new", valistin muita ja aloitin saapasoperaation. Tapeltuani saadakseni vetoketjua vasemmasta saappaasta edes auki, luovutin ja vedin UGGit takaisin jalkaan. Olin kokonaan unohtanut sen ei-kenkiä-tänne -kyltin huoneen ovelta, mutta enpä ollut tuonut lunta tai muutakaan likaa sisään.
"Uggimaasto?" Taru kysyi sohvalta ja samassa Inkeri uteli EQPn muovipussista ja kysyi sen sisällöstä. Esittelin innoissani uuden pinkin glitterhuovan tadaa-tehosteella höystettynä. Tytöt tuijottivat huopaa hiljaa ja Anthonkin tuijotti sitä suu auki, kunnes tokeni ensimmäisenä ja antoi huovalle villit aplodit ja wuhuut. Kiittelin kumarruksilla ja sulloin huovan takaisin pussiinsa. Lopulta muidenkin suista alkoi tulvia kohteliaisuuksia kuten "aika yliampuva" (Mappe), "ehkä vähän, no, sillee, joo, ei" (Catrina), "miks oot tommonen" (Inkeri) ja niin edelleen.

Pingoin alakertaan hetken juttutuokion päästä kypärä, tumput, takki ja heijastinliivi ("Et oo tosissas ostanut jopa pinkkiä heijastinliiviä? Ja mä joskus tykkäsinkin susta", Inkeri oli päivitellyt) kainalossa sekä pasteija suussa. Satulahuoneesta mukaan tarttui suitset olkapäälle sekä villa- ja fleeceloimet kainaloon. Aloin kaivaa boksista sitä yhtä tiettyä harjaa ja kaviokoukkua mukaan, muita tuskin loimitetun ponin kanssa tarvitsisi.
"Hei anteeks, tiekkö missä Eelan suitset on? Ei ollu sen paikalla", joku tyttö, jonka ääntä en tunnistanut, kysäisi multa. Kohotin katseeni Vennan boksista ja totesin, että taisi olla joku tuntiratsastaja - näytti samanikäiseltä kuin meikäläinen, muttei yhtään tutulta. Eelan suitset olin juuri nähnyt muutamassa osassa yhdellä jakkaralla. Mutisin jotain pasteijan takaa, tyttö tuijotti mua hämmentyynenä ja huvittuneena, ja lopulta tarjoutui ottamaan puolet tavaralastistani, jotta saisin suuni tyhjäksi. Ojennettuani loimet ja kaviokoukun tytölle, kerroin Eelan suitsista. Brunette kertoi, ettei ollut oikein varma siitä, miten suitset kootaan, joten siinä charmikasta hymyä vilauttaessani lupauduin neuvomaan. Löysin vielä sen harjankin ja suuntasimme sitten yhdessä Vennan karsinalle, tyttö otti matkalla Eelan suitsien osat mukaan kuolaimia ja ohjia myöten.

Organisoin tavarat siististi Vennan karsinalle ja pyyhin sitten pasteijarasvaisia käsiä paitani kylkiin, sillä suitset näyttivät vastapestyiltä. Kokoaminen oli aika nopea, yritin samalla neuvoa Maria (tehtiin sinunkaupat matkalla sattarista karsinoille) perusideat suitsien kanssa. En tiennyt Eelan "normisäätöjä", mutta onnekseni suitsissa oli selkeät kulumajäljet siinä, missä solkia oli yleensäkin pidetty. Mari kiitti ja huikkasin tälle ei-midikset samalla kun talloin kohti pikkupakkasta hakemaan Vennaa. Poni seisoi kuin seisoikin tarhassa heinäpaikan vieressä loimi päällään. Ja sain peräti ihan itse sen haettua eikä se lähtenyt karkuun. Uskomatonta. Polleana tamma tuli perässäni talliin asti, pari muutakin karvaista otusta olisi ollut kovasti tulossa mukaan, mutta jäivät sitten portin toiselle puolelle kun niitä vähän hätyytteli hänniltä.

Lopulta kolistelimme tallin käytävälle, minä karvavuorikenkineni ja Venna korkokenkineen, ja siitä tamman karsinaan. Laskostin kuivana pysyneen ulkoloimen huolellisesti karsinan oven loimitelineeseen nostaen maastoiluloimet sen alta pois. Pihalle Venna ei varmaan enää tänään menisi, mutta loimi oli silti hyvä jättää siihen aamutallilaista varten. Helpottaa kummasti duunia. Helposta puheen ollen, Venna oli yllättävän hyvällä tuulella. Se oli varmaan saanut purkaa kaikki drama queen -energiansa riehuen lumihangessa tarhakavereiden kanssa ja oli nyt sellainen rauhallinen putte eikä yhtään oma itsensä. Harjailin kaikessa rauhassa hyräillen Inkerin tartuttamaa One Directionin biisiä itsekseni. Oli muuten niin goddamn catchy song, ettei ole tosikaan. Vennaa ei biisivalinta tuntunut haittaavan, ei sitten yhtään, se hamusi uteliaana ruokakippoaan ja suolakiveään ja luttasipa vähän jopa vesiautomaatillaan. Pitäisikin pestä ne tässä joku päivä. Ja huomauttaa tuosta ruokakiposta Jaakolle tai korjailla itse. Se oli jo muutaman viikon ajan ollut irti toiselta puolelta, mutta toinen puoli piti edelleen vahvasti. Vennaa ei varmaan V-mallinen ruokakipon pohja kamalasti haitannut, mutta mun mielestä se rikkoi karsinan feng shuin aika pahasti. Venna oli äkkiä lähtövalmis, joten heitin sille punaisen villaloimen selkään ja suitset päähän, ja varustin sitten itseni. Eli heijastinliivi niskaan, kypärä päähän, tumput käteen, fleece kainaloon ja Venna kainaloon. MenoX. Ehdittiin niinkin pitkälle kuin nurkan taakse kunnes...

"Noillako sä oot menossa?" Jossu kysäisi ohimennessään. En ollut sitten y-h-t-ä-ä-n varautunut naisen mystiseen (ja äkilliseen) ilmaantumiseen, joten melkein (vain melkein) parahdin säikähdyksestä. Jossu huvittuneena silmäili mut päästä häntään.
"Ei kannata mennä kentän ohi, jatkolaiset nauraa sut pihalle", vaaleaverikkö virnisti ja taputti Vennaa rohkaisevasti lautaselle vaikka mä oisin sitä rohkaisevaa taputusta kaivannut. En ehkä mun "lautaselle", if you get my drift. Mutisin jotain Jossulle (en ollut ihan täysissä voimissani säikäyttämisen, okei säikähtämisen, takia) vastaukseksi ja suuntasin sitten pihamaalle. Heitin itseni kevyesti vähän levottoman pikkuponin selkään ja kääriydyin tyytyväisenä loimeen. Heijastinliiviä ei paljoa alta näkynyt, mutta sitä ei vielä edes tarvittaisi. Kengät ja vähän säärtä pilkottivat loimen alta, muuten olin täysin lämpimässä kuplassani kirkkaan pinkin fleeceloimen alta. Napsautin kännykästäni Sport Trackerin päälle ja sitten tietty suuntasin kentän ohi kohti randomreittejä!

"Hyvänen aika, Robert, mitä sulla on päällä..." Anne mutisi mikkiinsä kentältä. En ollut ihan varma, miksei porukka ollut maneesissa. Tai no, valoista päätellen siellä kai oli jo joku. Ilmeisesti joku tärkeämpi missio käynnissä. Esittelin punaisia pöksyjäni vähän paremmin hivuttaen loimea ylemmäs ja sain vastaukseksi virneen.
"Kai sulla on heijastinliivi jos meette pitkälle? Venna osaa kai kotiin sitten jos eksytte, oon aika varma", Anne myhähti vielä lopuksi ja nyökkäsi hyväksyvästi kun vilautin liiviäkin. Pari jatkolaista vai mitä olivatkaan tyrskähti mun riemunkirjavalle asulle, johon kuului nyt myös Venna loimineen. Mutta hei, jos Vennan väri kerran oli punainen niin kai mullakin piti olla punaiset housut? It's only logic.

Suuntasimme tyytyväisinä kohti maastoja. Ulkona oli vielä valoisaa ja oli mukava päästä vaihteeksi valkeaan maastoon syksyn sateiden jälkeen! Jostain syystä mulla alkoi soida päässä toinen One Direction -biisi, mutta eri kuin Inkerin aiemmin lauleskelema. Kai? En mä tiiä, ne kaikki kuulostaa niin kamalan samalta! Toisaalta, meillä on siskon kanssa huoneet vierekkäin ja sen lempipuuhaa on paitsi hakata mun seinää niin myös popittaa One Directionia ja The Wantedia ja The Scriptiä ja McFlyta ja ties mitä poikabändejä joka ainoa päivä.
"But I see youuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuu, wiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiith hiiiiiiiiiiiiiiiiim, sloooooooooooooooooowdaaaancing, tearing me apart 'cause you don't seeeeeeeeeeeeeeeeee", hoilasin itsekseni, koska kuinka pinttynyt yksi kohta pystyi olla. Mahtoi johtui noista pitkistä nuoteista. Which I, by the way, aced. En ollut mikään superloistokasmahtipontinen laulaja, mutta kyllä mä tollasessa viiden poitsun bändissä pärjäisin kevyesti. Äiti aina sanoi, että mun laulutaidot oli verrattavissa niihin, jotka pärjää Idolsissa, muttei ikinä saa levysopparia. Ja äiti on aina oikeassa.

Tallusteltiin pitkin maita ja mantuja, ylä- ja alamäkiä, aurattuja ja auraamattomia teitä ja lopulta oltiin jossain korkealla, josta oli melkein hyvät näkymät järvelle. Aika pitkällä siis. Sitten kun alkoi tarkemmin katsella, niin huomasin, että oli hämäräkin jo laskeutunut. Ehkä oli hyvä aika suunnata "isolle tielle" eli auratulle metsätielle, jonka tiesin, ja suunnata kotia kohti. Eipä ollut kylmäkään kun oli aikansa Vennan pikkuponin innokkaita käyntiaskelia myötäillyt ja tasapainotellut mäkikohdissa mukana ilman satulaa. Lopulta löydettiin tiemme mutkaiselta metsäpolulta, jossa pari ihmistä oli mennyt luultavasti muutaman irtonaisen koiran kanssa jälkien perusteella, isommalle tielle ja tajusin, että oltiinkin aika kaukana kotoa. No, loppumatka menisi mukavasti tätä tietä pitkin kävellessä. Annoin Vennalle pitkät ohjat ja se tassutteli (kaviotteli?) tyytyväisenä päristen kotia kohti.

Olin vaipunut jonkinlaiseen semikoomaan siinä käynnissä hyräillessäni täysin satunnaisia pätkiä satunnaisista biiseistä yhdistäen ne isoksi masterpieceksi. Kunhan vaan vaapuin mukana Vennan kävellessä normaalia käyntiään kotia kohti. Yhtäkkiä kyyti pysähtyi ja takapää otti sivuaskeleen oikealle kun saavuimme melkein aukealle. Venna jäätyi niille sijoilleen ja itse takerruin pikkutammaan henkeni edestä, sillä sivuaskeleen vuoksi olin horjahtanut pahasti vasemmalle. Kapusin takaisin selkään ja otin vähän tukevamman asennon ja lyhyemmän ohjan, keskittyen tiiraamaan vasemmalle. Sinne ratsukin tuijotti ja sieltä se oli väistänyt poispäin. Yhtäkkiä bongasin - pardon my French - aivan saatanan kokoisen hirven seisomassa metsän ja pellon reunassa. En ollut ihan varma, oliko se huomannut meitä, mutta apua. En ollut ikinä kohdannut hirveä yhtään missään, saatikka sitten tiennyt miten tällaisessa tilanteessa tulisi toimia.

"Hyökkääkö hirvet kimppuun? I don't even know? Do they have anything to attack us with? Sarvet? Sorkat? Ei kai niitä voi pakoonkaan juosta? Lähteekö ne jahtaan? If they do, niin millä tuntinopeudella? What the fuuuuuck, Venna, Venna-darling, what are we supposed to do, apua, miten mä en tiiä mitään, help me out here for fuck's sake. Oh my God, fucking sweet bloody baby Jesus, you better help us out, oh God, I am so sorry for not going to the church ja riparilla en ollut ahkera and shit, ahhh, bollockssssssshhhhh..." litania finglish -kieltä karkasi suustani kuiskauksena. Tosi hiljaisena sellaisena. Muminana. En itsekään uskaltanut enää liikkua. Venna suorastaan tärisi. Tunsin sen kiihtyvän sydämen sykkeen selkään asti ja keräsin vaistomaisesti jouhituppoja kummallakin kädelläni mahdollisimman tukevasti ja mahdollisimman paljon Vennan harjasta.

Kauankohan me oltiin seisty siinä. Kauankohan me tultaisiin seisomaan siinä.

Venna ei halunnut jäädä selvittämään jälkimmäistä kyssäriä. Se nimittäin pinkaisi hetken päästä aivan törkeään laukkaan, suoraan kohti kotia. Hetken ajan olin varma, että poni livahti alta, mutta pysyin kyydissä, vaikka tasapaino heittelehti ja äkkilähdön takia jalkani olivat valahtaneet todella taakse. Päästin suosiolla harjasta irti ja pidin sen sijaan kaikin voimin käsiäni ponin kaulan ympärillä, kerätin koipiani sen vatsan ympärille. Toinen loimi hädin tuskin pysyi mukana kun Venna kiisi. Jos tilanne olisi ollut toinen, olisin varmaan itkenyt ilosta ja onnesta ja happy happy joy joy kun poni pääsi niinkin kovaa, mutta sillä hetkellä purin mieluummin huulta ja rukoilin hiljaa itsekseni. Lopulta tajusin, että olimme taas metsäkaistaleella, eli laukattu aika perkeleesti. Pidättelin Vennaa hellävaraisesti nousten sen kaulalta ja sainkin tamman steppailevaan raviin yllättävän nopeasti. Huh. Hyvä, etten ollut alleni kussut. Ainakaan mikään jättihirvi konepistoolin kanssa ei ollut tullut perään?

Vennan hengitystä ja lihaksia sääliessäni ravattiin ihan suosiolla aika pitkä päivä seuraavaksi. Suurin osa ajasta meni säpsyvän ja äkkikäännöksiä ääniä kuullessaan tekevän ponin rauhoitteluun, mutta lopulta, kotinurkilla, sekin rauhottui omaan löntystelevään loppuverkkaraviinsa. Huokaisin helpotuksesta kun saavuimme valaistulle lenkille ja siirsin käyntiin. Pyyhkäisin otsaani, olin varmaan kylmän- ja pelonhiestä märkä ainakin lärvistä! Vennakin oli hikinen kuin mikä ainakin kaulasta. Onneksi oli villaloimi, joka oli niin laadukas, että poisti kosteutta lämmittäen hevosta. Lopulta saavuttiin kumpikin kohtuullisen tasaisesti hengittäen tallipihaan. Kentällä ei pyörinyt enää tunteja, maneesista sen sijaan kajahti silloin tällöin joku terävämpi käsky Annelta.

Laskeuduin selästä vapiseville kintuilleni tallin oven edessä, melkein horjahtaen perseelleni. Tärisin yhä. En ois uskonut kokevani mitään tuollaista ikinä. Että hirvi, joka vain seisoo paikoillaan, aiheuttaisi tuollaisen paskahalvauksen. H-u-h. Avasin oven ja suuntasin sisään. Vastassa olivat Inkeri ja Anthon rupattelemassa samalla kun laittoivat yhteistuumin Siiriä valmiiksi käytävällä. Taaempana näin Loviisan hoitamassa Pampulaa karsinassa.
"Eiks teidän pitänyt käydä vaan joku kevyt käyntimaasto?" Anthon kysäisi kun talutin Vennan karsinaansa. Otin siltä suitset pois mitään sanomatta ja vaihdoin villaloimen olalleni heittämään fleeceen. Villaloimi päätyi siististi telineeseen (yritin samalla muistuttaa itseäni viemään sen kuivatukseen) ja suitset koukkuun kun lysähdin hetkeksi istumaan maahan karsinan eteen.
"Mi--mikä sulla on? Robert, onko kaikki ihan ok?" Inkeri jätti Siirin hoitamisen sikseen ja kyykistyi eteeni.
"Ette ikinä usko", lausahdus tuli huuliltani ennemminkin huokauksena, koska olin vielä itsekin jonkinlaisessa epäuskossa.
"Yritä?" Anthon heitti, nojaten Vennan karsinan nurkkaan.
"Me--me törmättiin hirveen. Tai ei törmätty, mutta käveltiin ohi ja Venna jäätyi ja me vaan seisottiin siinä ja sitten Venna lähti, so god-fucking-damn fast and oh my bloody God, se vaan pinko ihan hullun kauan ja olin niin varma, että tipun ja about kuolen ja, oh bollocks, I don't even know, it was awful and we just fucking ran away from it, like I don't even know what one is supposed to do when meeting a moose with a horse. Or without a horse, fuck, I am an uneducated tvvat who has no idea of anything, it was horrible, absolutely terrifying and fuck, I am alive, we are alive, holy shit", selitin yhteen hengenvetoon ja lopulta laskin katseeni katosta Anthoniin ja sitten Inkeriin.
"I'm still like shaking", lisäsin pakollisen faktan ja lopulta nousin ylös. Inkeri ehdotti, että menisin juomaan kuumaa teetä ja muutenkin hengailemaan lämpimään, mikä vaikutti ihan hyvältä ajatukselta, mutta katsoin tärkeämmäksi kitistä kosteasta villaloimesta ja suitsista ja Vennan jalkojen tarkastamisesta ja ylipäätään tarkastamisesta ensin. Tyttö lupasi, että Anthon hoitaa ne (en tosin ollut satavarma pojan suostumisesta tähän sopimukseen), jos lähtisin hoitamaan omaa henkistä puoltani. Nyt heti. Ja sehän sopi.

Yläkerrassa sain selittää saman tarinan tyttöporukalle - luonnollisesti siistin sitä hieman englannista ja kirosanoista ja tein siitä ajan (ja rauhoittumisen) kanssa vähän järkevämmän ja kuvailevamman - vielä muutamia kertoja, myös Inkerille uudelleen, mutta selkokielellä. Samalla litkin ainakin kuusi kupillista kuumaa kaakaota ja söin maman nyt jo kylmenneitä, mutta silti hyviä joulutorttuja. Koko hirviepisoditrauma alkoi nopeasti parantua kun sai istua sohvalla ystävien keskellä jonkun puhdas loimi ympärille kiedottuna jonkun nojatessa olkapäähän ja kaakaomuki lämmitti käsiä. Life's good, eikä randomhirvet voi sille mitään.

17HM!
(Saattaa olla vähän romaaninvikaa tässä pätkässä, meni muutama tunti kirjoitellessa? Pahoittelen!)

[Robert]

7. joulukuuta 2012 - Kaappitalkoot
"Aww, babygirl, I know how much you love this but we're in bit of a hurry, darling", mutisin Vennalle antaessani sen hieroa päätään olkapäätäni vasten. Olin juuri saanut satulan selkään ja nyt oli tarkoitus suitsia poni, joka oli tänään erittäin sylikoiramainen. Edellisenä päivänä se oli taas ollut aluksi oma ihastuttava itsensä, vähän yrittänyt, että onks pakko olla kiva, mutta äkkiäkös se siitä tokeni kun Robert-kultsu vähän hemmotteli.

En ollut ihan varma tunnin tasosta tai ratsastajasta, mutta kuulemma tulee vasta viime minuuteilla, joten mut passitettiin hevosen varustukseen. Estekamat päälle ja that's it. Jaksoin aina ihmetellä kuinka Anne löysi tarpeeksi tomeria aloittelijoita Vennan selkään, se kun meni kokonsa puolesta edes harvoille vanhemmille tytskyille. Mutta niinhän sitä aina sanotaan, nuorena on rohkeutta ja opitaan pikkuhiljaa taitoja, vanhana on taitoja ja opitaan pikkuhiljaa rohkeutta... Ainakin niin se on omalla kohdalla mennyt lapsivuosien jälkeen kun ei ollut mitään väliä miten ponin toi esteelle. Vasta ponivuosien loppupuolella alkoi pelko hiipiä persukseen ja 120- ja 125-radat muuttua metrin tai kympin radoiksi.

Siinä turparemmiä kiinnittäessäni karsinalle tallustelikin jokseenkin Inkeriä muistuttuva, mutta lyhyempi ja tummahiuksisempi tytöntyllerö. Ikää taisi olla jotain kahdeksan ja kymmenen väliltä. Siinä se sääti kypärää paremmin kiinni ja kaulahuivia tiukemmin leukansa suojaksi.
"Joko Venna on valmis?" tyttö kysyi samalla erittäin tiukan tädin äänensävyllä ja mä havahduin tuijottamasta sitä virnistäen.
"On, aika mukavalla päällä tänään, oot onnekas", vastasin ja keskityin pidättelemään virnistystä Vennan kaulan alla kun se turpis ei vaan suostunut toimimaan tamman partakarvojen kanssa. Note to self: kysy Annelta lupa partakarvojen napsimiseen. Tekisi samantein mieli trimmailla myös korvakarvat ja vuohiskarvat veke - kisavuosilta oli jäänyt takaraivoon klipatut ja kiillotetut ponit, joiden ties mitä pikkuhaituvia sai saksia kerta viikkoon.
"Kyllä mä Vennan metkut tiedän, kiitos silti", tyttö hymyili pienesti ja ojensin ponin ohjat tälle, kello oli jo muutamaa minuuttia vaille. Astuttuani Vennan perässä pois karsinasta, huomasin oikein stailin pikkutytskyn olevan selvästi tuleva ponikansallisia läpi raahautuva neiti. Tai ainakaan homma ei jää vanhempien rahapussista kiinni. Köningsin saappaat, Kingslandin housut ja takki sekä huolella ilmastoitu GPA-kypärä. Päähän raukalla jäätyy tossa potassa. Hymähtäen osittain huvittuneena, osittain haikeana ja osittain nostalgisena käännyin ja kapusin yläkertaan.

Potkaisin uggikset muiden kenkien seuraksi ulkopuolelle ja astuin samalla punaisenkirjavia villasukkiani ylös harmaiden höntsien päälle. Jos vaikka sattuisivat pysymään siinä paremmin kuin lahkeen juuressa. Pipsa, Salma, Kirsikka, Ilu ja Britta hengailivat yläkerrassa jutellen niitä näitä. Lyöttäydyin porukkaan mukaan ja tapasin ensimmäistä kertaa kunnolla Kirsikan ja Ilunkin. Britta höpötteli niitä näitä Hypestä. En ollut pitkään aikaan ehtinyt istua kunnolla alas senkään kanssa, Hypestäkin taisin lukea tallibreikin aikana jonkun hätäisen facebook-päivityksen ja that's it. Nyt sai kunnolla kuulla ruunasta ja sen saapumispäivästä ja kaikesta. Ainakin komea se oli.

"Yhh, miun pitäisi järjestää kaappikin tänään. Tuntuu, että oon ostanut taas ihan liikaa tavaraa Sikelle!" Pipsa huokaisi kun keskustelu oli liikkunut porukan kesken eri merkkien talvimallistoista Vennalle ostamani glitterhuovan kautta ratsastushousujen säilyttämisen vaikeuteen.
"Munkin", huokaistiin heti perään Salman kanssa kuin yhdestä suusta. Salma oli Bonnien sponssiomistaja, eli haalinut oikein luvan kanssa ties mitä tavaraa omistajanelämänsä aikana, ja itsekin olin melkoinen tuhlari, mutta lähinnä ratsastajan varusteiden kohdalla.
"Mä voin auttaa sua Siken kamojen kanssa", Kirsikka lohdutti Pipsaa ja samassa Britta tarjoutui jeesaamaan mua ja Salmaa Ilun kanssa. Hetken lätinän jälkeen suuntasimme kaappien puolelle ja avasimme jokainen omamme, levittäen kamat kasaan lattialle.

Saappaat, kypärä, fleecevuorelliset roecklhanskat, suitsilaukku, kouluraippa, huonompi kouluraippa, 20mm punaiset kannukset, saapaslaukku, tyhijä kokispulloja, heijastinliivi, pinkit muovijalustimet, kakkoskypärä, pari tyhjää muovipussia, 20mm normaalikannukset, kaksi ja puoli nailonkannusremmiparia, nahkarasva, rainlegsit, kypärälaukku, esteraippa, juoksutusliina, pyyhe, jotain heppanameja, linimenttiä, tyhjiä eväsrasioita, 15mm pallopääkannukset, muutama pieni säilytyslaatikko, glitterhuopa muovipussissaan, yksinäinen musta pintelipatja, pipo, joku keskipitkä raippa, likainen valkoinen kouluhuopa, puolityhjä purkki showshinea, vaaleanpunaisin timantein koristeltu otsapanta mustiin suitsiin, kumisaappaat, rasiallinen tyhjiä sekä arvosteltuja kouluohjelmia, lippiksiä, nahkaiset kannusremmit, sadetakki, turvaliivi, heijastinloimi, kolmisormiratsastushanskat, normiroecklit, harjalaukku, numerokyltti, toppahousut, ratsastussukkapalloja, IKEAn jättikassi, satulasaippua, pieniä pesusieniä, hyttysmyrkkyä, tonttulakki, enkkuviltti, Nalle Puh -kuvioidut vaaleansiniset pintelit ja siihen yhteensopiva pony-kokoinen huopa, pinkit muoviset ponikannukset, messinkiset nivelkuolaimet, länkkärikuvioitu satulahuopa ja kesällä hukkunut lompakko (iloisen huudahduksen kera tungin sen saman tien taskuuni turvaan). Se kaikki löytyi vain mun kaapista. En halua edes tietää, miten kaikki tuo on mahtunut epäjärjestyksessä pieneen lokeroon.

Ilu heitti viimeisen esineen, pussillisen tummia letityskumppareita pinkeillä ruseteilla, kasaa kohti ja istui sitten avoimen kaappini viereen huokaisten helpotuksesta.
"Alright", totesin ja aloin käydä omaa kasaani läpi vilkaistuani Pipsan ja Kirsikan jo alkanutta erottelua.
"Hei Pipsa, teetkö sä mitään tämmösellä?" näytin tytölle länkkärimeiningillä varustettua full-koon satulahuopaa. Saattaisi olla ehkä enemmän Siken kuin Vennan tyyliä. Pipsa kohautti olkiaan ja käski heittää huovan sen pinoon.
"Hei hei hei! Robert, pliiiiiiiiiis, saanko mä nämä? Pliis pliis pliiiiiiiiiis!" Britta aneli noukkiessaan pinkit pallopäät esille pinkasta. Katsoin niitä jokseenkin pöyristyneenä ja nyökkäilin erittäin mielissäni. Pinkkivillitys oli Norppa-ponin aikaista. Se oli ollut voikko, joten kaikki oli joko turkoosia tai pinkkiä. Norpan lähdettyä sisko omi turkoosit kamat nuorelle kimolleen, joten mulle jäi pinkit, koska Haikun väri oli ollut punainen. Siksi punaiset kannukset ja punainen välikausitakki. Pystyi soveltamaan Vennalle. Harmi, että kaikki huovat ja muutkin varusteet meni ponin mukana. Britta keräsi tyytyväisenä kannukset taskuihinsa ja jatkoi siistiä erittelyään - pikkusälät, pehmeät materiaalit, hoitotarvikkeet, miscit... Seurasin sivusta itse lähinnä haikaillen ponityttöelämäni perään. Ei se ollut ollut kaikin puolin loistokasta, mutta aika loistokasta kuitenkin. Ponityttöelämän haikailun jälkeen keskityin haikailemaan vähän Melodysta, Eelan entisestä hoitajasta, jonka kanssa oltiin kyllä klikattu niin hyvin yhteen. Toisaalta, tytön lähdön jälkeen pääsin paremmin mukaan muuhun talliporukkaan tavaten yhtä loistavia ihmisiä, kuten Inkerin, Ellun, Britan ja Anthonin näin muutaman nimetäkseni, kun ei pyörinyt vain kaksisteen. Nomppu oli jokseenkin muistuttanut mua Melodysta törkeän pitkine hiuksineen, loppujen lopuksi en tykännyt mistään niin hiton paljon kuin pitkistä, laineikkaista hiuksista. Simply wow.

"Sun pitäis pestä nää ja antaa Inkerille joululahjaks", Ilu virnisti nostaen Nalle Puh -setin esiin. Naurettiin hetki ajatuksella Siiristä noissa tamineissa, ja päätin pistää kyseisen ajatuksen toteen - pakkasin tavarat suitsilaukkuun ja nostin laukun penkille. Saisi tungettua sinne kaikkea ylimääräistä. Mitenköhän sekin oli raahautunut tallille, ihan kun mä jotain suitsia kuljettelisin. Likainen kisahuopa, pyyhe, eväsrasiat, kokispullot ja White Momentin harmaa pipo joutuivat kaikki kimpassa yhteen muovipussiin kotiin vietäväksi. Britta kokosi nahkarasvan, linimentin, heppanamit, showshinen, pesusienet, hyttysmyrkyn ja satulasaippuan yhteen säilytysrasiaan sekä keräsi kannukset (heittäen sen yksinäisen nahkaisen roskikseen ja omien nailoniset aiemmin varaamiinsa kannuksiin) toiseen numerokyltin kanssa. Itse tarkistin, että kaikissa sukkapalloissa oli oikeasti sukkapari, ja sulloin kaksi tallilippistä, normiroecklit, kolme sukkapalloa sekä kolmisormihanskat viimeiseen säilytysrasiaan.

"Oh my God, mitkä nää on!" jo kaappinsa organisoinut Salma yhtäkkiä virnisti ja noukki enkkuviltin alta pilkottamat pinkit muovijalustimet. Selitin lyhyen tarinan Norpasta ja estekisavuosistani ("Niin varmaan, en vaan näe sua 12-vuotiaana jonkun voikon unelmaponin kyydissä pinkeissä tamineissa 110-esteitä hyppimässä", Britta tuhahti) ja tarjosin niitä Salmalle. Tyttö otti ne mielellään itselleen ja tyrkytin tänne myös pinkein strassein koristellun otsapannan. Muuten pitäisin sen ehdottomasti Vennalla, mutta musta nahka ei sopinut yhteen vaaleanruskean kanssa.

"Tän voi varmaan laittaa tänne", Ilu totesi pistäen kakkoskypärääni - samanlaista ilmastoitua estemeninkiä huutavaa kypärää kuin tomeralla pikkutytöllä aiemmin - tyhjään kypärälaukkuun. Britta noukki saapas- ja harjalaukut ja kysäisi, että mites nämä.
"No saapaslaukun voi jättää tyhjänä tänne, mutta siitä harjalaukusta en kyllä tiiä?" vastasin laskostaen IKEA-kassia pienemmäksi ja tunkien sen sitten hoitotarvikkeita sisältävään säilytyslaatikkoon. Britta kohautti olkiaan ja alkoi etsiä arkikäytössä olevia kamojani syrjään laitettavaksi. Nousin lattialta ja aloin heitellä "valmista tavaraa" kaappiin. Ylähyllylle säilytysrasiat siististi järjestykseen: kouluohjelmarasia pohjalle, sen päälle kanneton hoitotarvikerasia. Etualalle suljettu hanskarasia ja sen päälle suljettu kannusrasia. Viereen kypärälaukku ja kaapin pohjalle kumisaappaat. Britta ojensi arkikamoja mulle järjestyksessä - kypärä ylähyllylle laukun viereen fleecehanskojen kera ja saappaat kumppareiden viereen pohjalle. Käännyttyäni vastassa oli Ilu kädet täynnä raippoja.
"Mitä näistä sä oikeesti tarvit? Ainakin tätä", tyttö ojensi mulle suosikkikouluraippani. Tätä-sanan toistuessa sain käsiini myös vähän huonomman (koska jäykempi ja rumempi!) kouluraippani sekä lyhyen esteraipan, yleisraippa hapsulla saisi kuulemma "kuolemantuomion yleisissä raipoissa". Kun en parempaakaan paikkaa raipoille keksinyt, asetin ne toiseen kumisaappaaseen nojaamaan seinää vasten.

"Mie en voi käsittää miten sie keräilet tuota pinkkiä", Pipsa tirskahti vilkaistuaan loppuihin tavaroihini, joita oli yhtä huomattavasti enemmän jäljellä kuin tytöllä itsellään. Vilkaisin kamojani itsekin - glitterhuopa, heijastinliivi ja heijastinloimi. Virnistin ja kerroin, että se on miesten väri se.
"Joojoo, mies, yritäs nyt miettiä mitä näillä tehään. Tää menee ainakin roskiin", Britta toppuutteli ja pyöritteli yksinäistä pintelipatjaa kädessään. Nyökkäsin ja otin ensimmäisenä käteeni sadetakin, koska sitä tuskin tarvitsisin. On second thought, noukinkin glitterhuovan muovipusseineen käsiini ja ujutin sen varovasti pois sieltä. Muovipussi päätyi kaapin pohjalle saappaiden eteen ja sai päälleen laskostetun sadetakin, toppahousut, rainlegsit, heijastinloimen ja -liivin sekä itse huovan siististi päällimmäiseksi.
"Yayyyyy, it's gonna be over soon, oh my dear lord, I am actually genuinely happy right now", virnistelin kun nousin ylös lattialta ja laskostin enkkuviltin siististi. Tytskyt katsoivat mua jokseenkin oudoksuen.
"Huoh, mistäköhän mä löytäisin itselleni siisteyttä ja kopuja rakastavan brittimiehen samasta ikäluokasta", Kirsikka huokaisi dramaattisesti nojaten päänsä käsiin niin, että melkein pelkäsin hutaistun näköisen jumbonutturan lakoavan siihen paikkaan. Vaan ei. Kysäisin tytön ikää samalla kun yritin saada enkkuvilttiä pysymään henkarissa. Lopulta päätin avata yhden laskoksen ja yritys sai huomattavasti paremman menestyksen. Kirsikka ilmoitti olevansa 16, jolloin käännyin tämän puoleen ja heitin tytölle ällöcharmikkaan näköisen hymyn.
"No tästä löytäisit sitten", vihjaisin ja sain Britalta hienostuneen kommentin, että flirttiyritykseni oli erittäin oppikirjan mukainen ylivilkkaine kulmakarvoineen ja ällösiirappisine äänensävyineen. Naurahdin ja nostin käsiini kuolaimet penkiltä. Mitäköhän mä niilläkin.
"Oikeesti? Sä näytät kyllä vuoden tai pari nuoremmalta!" Kirsikka totesi vähän ihmeissään.
"Johtuu siitä, että oon lyhyt ja babyface ja ponipoika", selitin taas normaaliäänelläni saaden syyt kuulostamaan järkeviltä vaikka olin ne huumorilla listannut. Kirsikka kohautti olkiaan ja aloimme porukalla käymään keskustelua poikien pituudesta ja tytöillä oli kyllä joka aspektiin jotain sanottavaa.

Puheen lomassa Pipsa ehti siivota kaappinsa loppuun ja itsekin nostelin tonttulakin ja juoksutusliinan rasioiden päälle turvaan sekä ujutin palaliivin toiseen jäljelläolevista henkareista. Pyörittelin yhä käsissäni käytettyä, mutta hyväkuntoista ja tyylikästä harjalaukkua sekä messinkisiä nivelkuolaimia. Lopulta Salma ehdotti sivulauseessa btw-äänensävyllä, että voisin heittää ne vaikkapa Annelle. Keskustelu pituudesta jatkui, ja tunsin kyllä löytäneeni kodin Seppeleestä, jossa oli pitkä jos oli 170 senttiä. Keskipituus taisi muutenkin hillua jossain 155-160 sentin välillä. Anthonkin oli mun pituinen pikkusintti, Däni ja Jesse olivatkin sitten jo vähän pidempiä kavereita. Tytötkin pitäytyivät pääosin alle 165 sentin. Tälläkin hetkellä paikalla oli muun muassa samaa pituusluokkaa kanssani oleva Kirsikka, melkein päätä lyhyempi Britta ja vähän lyhyempi Salma.

Ilmoitin nopeasti vieväni kamat toimistoon ja tytöt taas kertoivat siirtyvänsä takaisin oleskelutilan lämpöön ihailemaan uusia (pinkkejä) aarteitaan mun tavaravyörystä. Anne ei luonnollisestikaan ollut paikalla, joten jätin tavarat siististi pöydälle ja etsin paperia. Lappuselle kerroin kuolaimien olevan kokoa 12,5 ja vähän käytetyt sekä sen, että jos ei löydy käyttöä niin saa heittää pois. Matkalla takaisin ylös morjenstin Loviisaa ja Miiraa sekä Tollon kanssa ulos lähtevää Jesseä.

Ylhäällä juttu jatkui rennoissa merkeissä. Oli mukava jutella vähän vieraampienkin naamojen kanssa välillä ja oppia uusia seikkoja kahdesta mulle uusimmasta naamasta, Kirsikasta ja Salmasta. Kirsikkaa sanottiin yleensä Kimiksi ja se ei kerta kaikkiaan tainnut keksiä mitään huonoa mistään. Salma oli 18-vuotias eikä harrastanut tanssia vaikka siltä näytti ja mun mielestä aivan törkeän kivat hymykuopat omaava tyttö oli kilpaillut lapsuudessaan ihan mukavasti. Pipsakin intoutui kertomaan alkuajoistaan Seppeleessä, Bert-vuoniksesta, Pampulasta ja lopulta Siken ostamisesta. Brittakin höpötteli jotain jostain raviajoistaan! Olin ihan hämilläni, kuinka en ollut tiennyt tollastakaan tarinaa.

Itse keskityin kerrankin enemmän kuuntelemiseen ja huomiointiin kuin puhumiseen, ja poimin samalla yksityiskohtia muista esiin. Britta oli ihan varmasti värjännyt hiuksiaan tummemmaksi. Mun mielestä ne olivat olleet paljon tummemmat vuosi sitten kun ensimmäistä kertaa tavattiin. Tai ehkä se oli talvi. Pipsan puhuessa Bertistä eksyin seuraamaan Kirsikan hiustenlaittoa. Tyttö avasi tummat kutrinsa, jotka saman tien tippuivat kiharoina harteiden yli. Ja sitten se laittoi ne takaisin kiinni, mun silmiin ihan samanlaiselle löllönutturalle. Just?

...Girls, I just don't understand them.

18HM!

[Robert]

8. joulukuuta 2012 - Pikkujoulufiiliksissä
"Oho, äijä panostanut", Anthon virnisti kun kävin heittämässä lahjan, johon olin todellakin panostanut, daa, juuttisäkkiin. Okei, ehkä vähän liikaakin - maman avustuksella tehty fudge oli paloiteltu siististi ja laitettu kivaan peltirasiaan, jonka olin paketoinut nätisti ja koristanut lopulta rusetilla. En sitten tiedä, että mikä se myytti poikien paketointitaitojen puutteesta on... Istahdin tyynesti melko tyhjän roskiksen reunalle, koska meikähän ei lattialle istuisi.

Salma ja Anne höpisivät mukavia ja olin puoliunessa koko setin ajan, kiitos huonojen yöunien ja sattarin mukavan lämpötilan. Lopulta jengi ryöppysi jonkun seinän luo ja itsekin tajusin (kunhan Loviisa oli vähän tökkinyt mua ylös saadakseen heitettyä nenäliinan roskikseen) suunnata kohti tätä kyseistä seinää, even if I wasn't sure what was so magnifique about it. Vaan sepäs ei ollutkaan seinä, vaan lappu, ooh. Olisi voinut tietty kuunnella puhetta tästä työnjaosta.

"Käytävän lakasu! Sopii!" murjaisin riemuissani päästyäni hyvälle näköpaikalle suoraan Inkerin taakse. Blondi katsoi taakseen naurahtaen ja lähti sitten Loviisan kanssa juttelemaan shettisten karsinasta tai jotain. Kurtistin vähän kulmiani ja katsahdin listaa uudestaan. Rehula??? Pesari???
"I thought this was going to be all fun and games", nurisin itsekseni lukiessani listaa vähän pidemmälle ja lopulta Fiia repi mut mukanaan samalla käskyttäen meikäläisen "karsinaa puunaamaan ja sitten rehulan pariin niinku olis jo". Jaa.

Venna lähti ulos aika nyrpein mielin vaikka olikin saanut takkia niskaan ja kaikkea. Ihmeellinen kitisijäponi. No, itsekin kitisin itsekseni tamman karsinassa muun muassa edelleen puolirikkinäisesti ruoka-astiasta ja paskasta vesiastiassa ja takaseinässä ja ties mistä. Viereisestä karsinasta kuului aina välillä pieniä tyrskähdyksiä mun valittelulle ja lopulta angstasin valmiina karsinan ovella hetkeä ennen mun siivoustiimiä. Naapurikarsinan tyrskähtelijä, Riella, tuli lopulta tökkimään mua talikolla ja muistuttamaan joulumielestä. Mutta mun mielestä valitus oli ihan pakollinen juttu karsinaa siivotessa. Yritin aina välttää talikon varteen joutumista kaikin mahdollisin tavoin. Talikot ei vaan sopineet mun käteen. Tai harjat. Tai tiskiharjat. Tai pesusienet. Tai kumihanskat. Tai kottikärryt. Kerroin tämän myös vieressä nojailevalle Riellalle, joka sitten repi tonttulakin päästään ja veti sen niin syvälle mun päähän, että pipo tipahti kokonaan takaraivolle, näkyvyys katosi ja puhe muuttui epämääräiseksi ölinäksi. Okay, maybe I ought to take a hint, ajattelin ja virnistin tytölle korjatessa tonttulakin jokseenkin asiallisesti päähäni. Vastaukseksi sain jonkinlaista kuittalua Kirsikalta, näytin kuulemma ihan lapselta hymykuoppineni ja tonttulakkeineni. Mutta en voinut kuin virnistellä. Joulumieltä.

Ihan hyvillä mielin tuli siivottua loputkin, varsinkin kun lokeroa olin just vähän aika sitten siivoillutkin ja se oli yllättäen pysynyt hyvässä kunnossa. Muun muassa uitiin Fiian kanssa rehukaukalossa puunaillen sitä ja lopulta sipaistiin pääkäytävää Tarun kanssa. Seuraavaksi oli tarkoitus aloittaa joulukoristelu, jossa Seppeleen keskivertopituus taas huomattiin - Jesse taisi hoitaa suurimman osan koristeiden laitosta siinä missä tyttöporukka osoitteli paikkoja ja rutisi kun tonttu-ukko oli viisi milliä vinossa vasemmalle. Mussutin tyytyväisenä sattariin tuotuja herkkuja sillä välin, ajoittain ehdotellen ties mitä koristeita minnekin. Okei, kyllä mä laitoin pari joulupalloa satulatelineisiin, mutta Inkeri kävi ottamassa ne pois. Vaikeuttavat kuulemma satuloiden ottoa ja tippuvat heti. Pyh. Tästä innostuin ja heittelin palloja ties mihin roikkumaan, Inkeri perässäni juosten ja keräten niitä samaa vauhtia. Ainakin oli hauskaa ja kyllä se suostui pari palloa jättämään paikoilleen (Siirin poskihihnaan solmimaani jostain kumman syystä ei). Ihme natsi.

Leikkiminen, tai siis koristelu keskeytyi lyhyeen kun rakas vanha kuurapartamme, Joulupukki, ilmestyi paikalle. Nauruntyrskähdysten säestämänä Pukki hoiti kaikille lahjat ("Haluaisiko joku tonttu tulla Pukkia auttamaan kun Pukki ei näe lukea kelle lahjat ovat?" vanha patu kysyi ja tietty meikäpoika reippahasti ilmoitti: "Ei niissä paketeissa kyllä lue mitään, mutta tokihan mie!") ja osa avasi omansa heti. Mä tietysti tuohon osaan lukeutuen... Paketissa oli pintelipatjat, jotka Riella paljasti itsetekemikseen. Saattoivat olla vähän isot Vennalle, mutta ainahan meikä osaa pintelipatjat jalkaan sovittaa! Kiittelin tyttöä iloisena lahjasta - eipä ollut mitään turhaa krääsää! - ja yritin kurkkia, kuka sai mun herkut, mutta en niitä keneltäkään bongaillut.

Loppuilta sujui vähän villimmissä merkeissä! Hiihtoratsastus oli hurjan hauskaa, olin aiemminkin harrastanut kyseistä lajia ja kiitos laskettelutaitojeni, en päätynyt kertaakaan luminietoksiin. Blade hoiti homman kuin vanha tekijä ja Anne pisti tammaan välillä vähän liikaakin vauhtia! Kerran meinasin käydä kyljelläni, mutta sain onneksi korjattua asennon eikä tarvinnut nolata itseään... Ehdottelin parille lumipenkkaa kyntävälle tytölle tandemhiihtoa, mutta jostain syystä kukaan ei innostunut mun extreme-itsensä-pelastus-liikkeen jälkeen asiasta. Their loss!

Extremeaktiviteetin ja nössöt-kun-ette-tulleet-hiihtään/no-sori-ettei-olla-käpyaivoja -kinastelun jälkeen siirryttiin herkkuja notkuvaan joulupöytään, jossa jokainen veti itsensä niin täyteen, että olin varma, että kierittäisiin takaisin talliin ja kohti joulumaastoa... Ja niinhän me kierittiinkin, mutta pidettiin välissä pieni ruokalepo, joka sujui höpisten ja hälisten. Sama höpinä ja hälinä jatkui läpi hevosten laiton ja maastoilun, hiljentyen ainoastaan riemun kiljahdusten ja naurun täyttämällä laukkasuoralla.

19HM!

[Robert]

11. toukokuuta 2013 - Nakupellejä pihalla
Istuskeltiin Anthonin kanssa aidalla hevosia katsellen ja karkkipussia aina vuorotellen kierrättäen. Joka ainoa hevonen oli vihdoin ja viimein ihan ilkialasti pihalla, kiitos pilvettömän sään ja miltei kahdenkymmenen plussa-asteen. Tällaisina hetkinä piristi asua keväisessä Suomessa. Koti-Lontoossa olisi juuri se aikakausi, jolloin vesi ei antanut hetken rauhaa ja taivaalta ei aurinkoa pilkottanut muutamaan viikkoon. Tai ainakin niin BBC:n Radio 1 oli joka aamu informoinut.

Kuivuneiden tarhojen myötä myös poneille tuntui olevan yhtäkkiä ylimääräistä pöllöenergiaa ja kaikki pinkoivat menemään kuin kyseinen sunnuntai-iltapäivä olisi viimeinen ikinä, Venna lauman kärkenä. Toiset chillailivat kyllä vähän enemmän ja vain ajoittain innostuivat juoksemaan mukana, mutta muun muassa Venna ja joskus valkoisena hohtanut Bonniee kirmasivat minkä töppöjaloistaan kerkesivät. Kumpikin oli myös ottanut ilon irti viimeisistä kuralammikoista ainakin ulkonäön perusteella.

"Pakko instagrammaa nää tyhjäpäät", totesin nostaessani omppukapulaani sen verran, että saisin otettua kuvan riehuvasta kaksikosta. Anthon kohotti katsettaan karkkipussista (oliko sen ihan pakko valikoida niitä karkkeja sieltä!) ensin muhun ja sitten sen oikealla puolella riekkuviin poniotuksiin. Kuvaan tuli aurinkolasipäinen Anthon peukaloa näyttäen (ja karkkipussi tietenkin toisessa kädessä) ja taustalle kaksi pukittelevaa ponia.

"Hashtag cray aaaaand hashtag poniesgoingnuts. Should do the trick", virnistin toiselle pojalle näyttämättä kuvaa.

"Entäs hashtag hot hashtag finnish hashtag boy hashtag cute? Tarvii neki", Anthon vastasi pokerinaamalla katsellen kirmailevia poneja, mussuttaen samalla kourallista karkkia. Kurtistin kulmiani ja tuijotin kaveria aurinkolasieni takaa hetken ajan.

"Shut up."

Anthon virnisti.

Aamuherätys oli ollut tavanomaista myöhempi, yleensä heräsin päivittäin viimeistän 8:30 kuuntelemaan maailman parasta aamushowta brittiradiosta. Perjantainen lätkäpeli ja sen jälkeinen juhlinta oli tosin laittanut unirytmiä hieman sekaisin, ja tallille tuli raahauduttua suoraan kaverilta heti yhdentoista aikaan vanhalla mummopyörällä mopedin ollessa sillä hetkellä fiksattavana (tai tarkemmin sanoen fiksausta odottamassa allekirjoittaneen autotallissa..) eikä kyytiä herunut darrakavereilta. Oma olo oli mitä loistavin, kiitos upean sään ja lämpimän ilman.

Porukka oli käynyt maastossa pari tuntia sitten, mutta Venna ei ollut ratsuna toiminut. Kyseinen reissu olikin ollut päivän ainoa tunti, joten liikutus jäi mun hoteille. Koska vaatteet oli samat kuin eilisen kisakatsomoillan - Hollisterin punaset collegehousut, musta löllötoppi ja harmaa vetoketjuhuppari - ei oikein selkään ollut asiaa. Tai ainakaan ei tehnyt mieli kuluttaa housujen persusta turhaan.

Anthon jäi paistattelemaan päivää aidalle sillä välin kun päätin hakea Vennan harjapakkeineen siihen viereen. Tamma ei tarvinnut enää niinkään metsästää tarhasta - riitti, että huusi sen nimen tarpeeksi aikaisin ja että oli jotain mukana. Tällä kertaa poni meni lankaan kun heiluttelin valkoista iPhoneani. Nappasin sen narun päähän ja päästyäni turvallisesti aidan toiselle puolelle ojensin narun Anthonin hoteisiin. Pinkaisin sisätiloihin noutamaan harjapakkia ja vesiämpäriä mutaisille jaloille. Matka tallista tarhalle oli huomattavasti hitaampi, kiitos kainalossa juuri ja juuri keikkuvan pakin ja käsien varassa vettä läikyttävän ämpärin.

"Oi, it's not for you!" jouduin saman tien komentamaan Vennaa, tamma kun päätti hörpätä vettä heti kun sain sen laskettua maan pinnalle. Siirsin ämpärin lähemmäs sen takapäätä ja laskin pakin viereen. Anthon t-paidassaan otti aurinkoa naru perseen alla eikä edes noteraannut Vennan kevyitä nykäisyjä. Heitin pesusienen veteen ja kääräisin collegehousujen lahkeet polven alle, ihan just in case.

Ja ihan syystäkin käärin.

Venna nimittäin intoutui nostelemaan jalkojaan ja kuopimaan ilmaa ihan tahallaan heti kun tunsi jalkansa olevan puhdas eli toisin sanoen läpimärkä. Roiski joka puolelle, jopa Vennan säkäkorkeuden yläpuolella istuva Anthon sai osansa tamman heittelemistä vesipisaroista. Lopulta sain jalat puhtaiksi ("Oho, sillähän on sukat!" Anthon esitti yllättynyttä) ja siirryin pyörittelemään kumisualla viimeisiä talvikarvojen jämiä pois. Tamma alkoi pikkuhiljaa jo muistuttaa enemmän siistiä isoponia kuin mammutinkarvaista shetlanninponia. Ehkä vielä pesu ja muutama kumisukakidutus (niin siis kidutusta allekirjoittaneet käsivoimille), ja voitaisiin sanoa tervetuloa kesäkarva ja lähettää Annelle kirjallinen ja perusteltu anomus ensi talveksi klippaamisesta. Perusteluina hoitajan käsivoimien puute.

Lopulta sain kaiken mudan ja aika paljon karvaa suittua irti auringossa punertavasta karvapeitteestä. Vennakin innostui nauttimaan tilanteesta, ja ruohon mutustelun sijaan keskittyi ilmeilemään mitä kauneimmin ihan Anthonin iloksi. Selvitin vielä pikkuprinsessan harjan ja hännän vaikka Hän olikin hieman eri mieltä asiasta. Kuivuneet mutapaakut harjassa veivät oman aikansa, hännästä puhumattakaan. Mutta lopussa kiitos seisoo, ja Venna näyttikin siltä, että se oliki lähdössä pian lastattavaksi seuraaviin kansainvälisiin koulukilpailuihin. Ehkä joskus, ehkä joskus...

Suljin pakin ja kävin dumppaamassa vedet läheiselle puulle (as if se ei saisi vettä jostain pohjamudista tai muualta - biologia ei ikinä ollut vahvin lajini). Ei muuta kuin pesusieni, meikäpoika ja poni aidalle kuivumaan. Tai poni jäi ihan maan tasalle, mutta otin narun omiin kätösiini.

Jossain vaiheessa saatiin seuraa pihalle. Salla ja Britta päättivät liittyä seuraamme, mukanaan sekä Hype että Tollo. Ennen kuin ehdittiin kaksikkoa (vai pitäisikö sanoa nelikkoa) tervehtiä niin Salma tanssahteli paikalle shortseissa ja topissa, iloiten lämpimästä säästä. Sain saman tien vastauksen myös likaiseen Bonnieen - se oli arvatenkin saanut ensimmäisen kylpynsä treenin jälkeen ja sitten piehtaroinut. Teoriaa tuki myös kevyet ratsastushousujen saumojen muotoiset painaumat Salman jaloissa ja tytön hätäisesti ilmavimmiksi pörrötetyt hiukset.

Salman höpistessä jo kaukaa onnistuneesta treenistä, ihanasta säästä ja superhienosta ponistaan, meikä seuraili katseellaan Sallaa, johon en ollut vielä päässyt kunnolla edes tutustumaan. Tyttö oli tajuttoman lyhyt kun vierellä seisoi Tollo. Punaiset hiukset oli vetäisty nopealle sotkunutturalle, joka oli kai isosiskostanikin päätellen jonkinlainen trendi tai jotain. Niin Salla kuin Brittakin olivat kumpikin t-paidoissa ja lahkeista ylös käärityissä ratsastushousuissa. Hevoset alkoivat hamuilla jo hieman vihertävää ruohoa ja tytsyt istuivat alas. Itsekin päätin laskeutua maantasalle (okei, Britta saattoi valittaa, että olin Hänen aurinkonsa edessä...) ja hypähdin alas.

Ehdin heittää hupparini maahan makuualustaksi kun sain jo hurmaavan vetisen rutistuksen Salmalta, olinhan ainoa jaloillani oleva ja näin ollen paras uhri.

"Ootpas ihana märkä", sain muristua jostain tytön kainalosta suunnilleen. Anthon hörähti kaksimielisyyttään ja Salma pörrötti jo ennestään sekavaa hiuspehkoa, jota ei enää yön jälkeen eilen laitetut tökötit oikein kurissa pitänyt.

"Älä viitti", tyttö virnisti, "Bonnie vaan oli sitä mieltä, että mäkin kaipasin raikastavaa suihkua!"

"Thank you, darling", mutisin katkerana ja yritin sukia hiuksiani edes jonkinlaiseen kuosiin. Sallan ja Britan naurahdus kertoi, ettei kannattanut edes yrittää. Niinpä luovutin ja vedin selälleni hupparini päälle. Seuraavan sydänkohtauksen aiheutti aidalta alas takaperin volttaava Anthon, jonka ilmiselvä murhayritys jäi muutamaa senttiä vaille onnistumisen.

"God damn it with you kids", huokaisin dramaattisesti käsi sydämella ja nousin takaisin istumaan. Vedin housujen lahkeet juuri ja juuri polvien yläpuolelle ja nojauduin sitten käsiini suunnaten lärvin kohti taivasta. Oli lämmin. Keskustelu kuoli hetkeksi kun kaikki yksinkertaisesti nauttivat kesäisestä päivästä. Hevoset nauttivat vihreästä Hypeä, joka nuokkui paikoillaan silmät ummessa, lukuunottamatta. Seesteistä rauhaa häiritsi vain yhtäkkiä sormi mun säärellä.

"Missä sun säärikarvat on", Britta ennemmin totesi kuin kysyi. Muut tyrskähtivät, sääriään paljastelematon Anthon ehkä enemmän kuin muut. Vilkaisin omia koipiani ja vertailin niitä tytsyjen suorastaan säihkyviin sääriin.

"Does it bother you?" kysyin virne huulillani. "Ei, mutta kun oon näin vaalee niin ne on ihan olemattomat", selostan perään ja heitän jälleen selälleni.

"Ootko muka oikeesti noin platinablondi? Ei oo mahollista!" Salla ilmoitti samalla nykien jo hieman harhailemaan lähtenyttä Tolloa takaisinpäin. Nyökkäilin niin hyvin kuin kädet pään takana maaten pystyi. Keskustelu eteni pikkuhiljaa mun hiuksista siihen, että jos suomalaiset ovat pääsääntöisesti vaaleaverikköjä ja sinisilmiäisi, niin olenko mä sittenkin täysverinen suomalainen ja vedän vaan kamalaa brittishowta. Totesin väliin, että aksentti on yllättävän vaikea feikata ilman että vetää överiksi.

"Miten niin? Ihan easy breezy! Kato vaikka", Anthon aloitti ja selvitti kurkkuaan ennen kuin jatkoi, "Splendid! Tea and crumpets! Fancy a fag, mate? Bollocks--"

"Are you done yet?" virnistin naurua pidätellen, keskeyttäen toisen. Kuten sanottu, vaikea feikata ilman että vetää överiksi.

"No, bugger off! Luvvly-jubbly--"

"Luvvly-jubbly?! Mistä sä oot oppinut nää sanat", nauraa räkätin tyttöjen kanssa viimeisimmän kohdalla. Se ei todellakaan ollut missään yleisessä käytössä - toisin kuin miltei kaikki muu mitä poika oli aiemmin suustaan suoltanut - vaan ennemminkin käytettiin ihan suosiolla sanaa lovely. Anthon tuhahti muka loukkaantuneena, mutta pidätteli hymyä. Nauruntäyteinen keskustelu jatkui kun yhdessä mietimme peribrittiläisiä sanontoja ja muut esittelivät parhaita aksenttejaan. Myöhemmin laajensimme australiaisiin ja texasilaisiin aksentteihin, nauraen entistä enemmän.

Hevosia naureskelu ei haitannut. Tollokin oli vihdoin löytänyt hyvän mutustelupaikan, Hype torkkui puoliunessa takajalkaansa lepuuttaen ja Venna vuorotellen hamuili tahallaan mun ruoholla lepäävää kättä tai hupparia ruohon sijaan. Ihmepentele. Aurinko paistoi siniseltä taivaalta ja kevyt tuulenvire kutitteli hiussortuvia aina silloin tällöin. Britan kasvoille oli ilmestynyt jo kaksinkertainen määrä pisamia talveen nähden, ja Salman iho oli jo auringon suutelema. Melkein pystyi tuntemaan omankin ihon ruskettuvan pikkuhiljaa. Satunnaisesti ohi kulki muita tallilaisia ja lähes kaikilla oli t-paidat päällä ja aurinkolasit nenällä.

Mä hetken aikaa melkein luulin, että kesä on jo täällä.

20HM!



Kevät 2 -merkki suoritettu keväisestä hoitomerkinnastä:

~Anne


Super-merkki ansaittu luistavasta ja helposta, sekä mielenkiintoisesta teksitstä!

~Anne

[Robert]

24. toukokuuta 2013
Alkeisorjana

"Kesälomaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaa!" ilmoitin ensimmäisenä puolihuutoa astuessani tallin avoimeen oviaukkoon. Kello oli puoli kaksi, tallissa seisoi keskellä käytävää Siiri Inkerin puunattavana. Fiia ja Emmy norkoilivat lähettyvillä jonkun punapäisen pojan (miehen? I couldn't tell) katsellessa tuntilistoja. Kaikki vaivautuivat vain vilkaisemaan meikäläistä ennen askareisiinsa (eli juoruiluun, ihmeen laiskamadot) keskittymistä. Tuhahdin loukkaantuneena ja tallustelin Siiriä rapsuttelemaan.

Ulkona oli tukahduttavan kuuma. Viime viikon lämpöaallon jälkeen oltiin saatu melko kurja viikonloppu, mutta nyt alkoi aurinko taas näyttää naamaansa. Ihan niinkin paljon, että raahauduin tallille peräti hihattomassa ja löysissä shortseissa. Snapback oli löytänyt tiensä päähän kun kerta fillarilla olin liikenteessä.

"Vai että kesäloma, toiset joutuu vielä kärsiin vaikka kuinka paljon", Inkeri puhisi pyöritellessään antaumuksella kuulemma viimeisiä talvikarvan rippeitä shetlanninponin jo yllättävän lyhyestä karvasta. Hörähdin ja laskin aurinkolasit taskuuni, eihän tolla ponilla mitään talvikarvaa enää ollut.

"Oon tehny kaikki kurssit jo, eli vapaus kutsui! Siksi mä oon täälläkin näin aikasin", virnistin, mutta lause muuttui loppua kohden jokseenkin hapuilevaksi kun seurasin mulle tuntemattoman pojan matkaa Huijari-oriin tarhan suuntaan.

"Kuka toi on?"

Oli ihan pakko kysyä. Käsittääkseni uusia hevosiakaan ei ollut ihan viime aikoina tullut Hestiaa lukuunottamatta, ja sen hoitajaksi tiesin Emskuksi kutsutun tytön enkä punatukkaista poikaa. Fiia virnisti huvittuneena ja naljaili jotain, mutta tyttökolmikon naurahdusten kuoltua Emmy sai vihdoin vastattua, että kyseessä oli oppisopimuksella hevosenhoitajaksi valmistuva Kasper. Ei kuulemma tiennyt paljoa mitään hevosista, mutta ihan mukiinmenevä kaveri. Kuulemma.

"No onko sille ihan järkevää antaa nuori ori vastuulle?" kysyin ensimmäisenä vähän hölmistyneenä ja sehän saikin Fiiaan, joka suorastaan ryntäsi kohti ovia AI NIIN -kiljahduksen saattelemana, liikettä. ("Sen piti auttaa Kasperia tänään", Emmy myöhemmin selitti, viitaten talutus- ja alkeistunnin hevosten valmisteluun.)

Koska olen superkiltti ja herrasmies ja hurmaava ja vielä mitä, uhrauduin itsekin avuksi. Tarkoitus oli ollut syötellä Vennalle vähän vihreää ja sitten puunata se oikein kunnolla alkeistuntia varten, mutta kävipä tämä näinkin. Piha oli jokseenkin kostea sateiden jäljiltä, ja vaikkei muilla ollut sen enempää vaatetta kuin mullakaan, niin tytöillä oli jokaisella sentään kumisaappaat jalassa. Itsehän kärsin Hennesiltä ostetuissa punaisissa kangastossuissa, hyppien lätäköiden ja mutakohtien yli. Inkeri vertasi mua Bambiin ja nauroi päälle. Just.

Kymmentä vaille kahteen mennessä olinkin saanut mulle langetetun Gitta-ponin valmiiksi. Se oli osoittaunut oikein mukavaksi tapaukseksi ja oli vielä nätti kun mikä. Ei yhtään haitannut joutua ekstrahommiin jos ne sai tehdä parinaan tollanen mukava tammanpyörylä. Melkein tuli ikävä Vennaa kun ei tarvinnutkaan pelätä henkikultansa edestä. Gitan kanssa kaikessa rauhassa häärätessä sitä oli jotenkin unohtanut koko muun ympäristön, ja karsinasta ulos astuessani bongasin Kasperin toimiston ja sattarin edessä olevaa käytävää lakasemasta ja Fiian juoksemassa kolmen eri karsinan välillä. Virnistin sulkiessani ovea ja jonkinlainen huvittunut äänikin vissiin karkasi, nimittäin ahkera siivojaherra kohotti katseensa muhun:

"No?"

Mitään muuta en saanut vastaukseksi mun ehkä semisti karanneeseen reaktioon, eikä se yllättänytkään mua. Pitkälettiset tyypit aiheutti mussa aina jonkun luolamiesoletuksen, eikä tämä no-murahdus poikennut mitenkään mistään. Suljin Gitan karsinan oven ja hymy nyki toisessa suunpielessä.

"Luulin, et sä oot täällä niinku hevosenhoitajana, you know, actually taking care of the horses", selvitin vähän mun sen hetkisiä ajatuksia Kasperille samalla kun tassuttelin lähemmäs lyhyempää käytävää. Pyyhkäisin matkalla käteni housujen sivuihin - ei Gitasta mitään schaibaa ollut irronnut, mutta kaikki tietää kuinka ihanaa keväinen pöly on. Kasper ei enää käytävää lakaissut, ennemminkin nojaili harjaan. Ymmärsiköhän se englantia edes. Syntyperäsenä englantilaisena mun oli vaikea ymmärtää ihmisiä, jotka eivät osanneet englantia, ei vaan mahtunut mun tajuntaan. Vähän niinku ruotsalaistenkin.

"Joo", se vastasi hetken päästä ja mun kulmat kohosi. "Kasper, joo, hevosenhoitaja", jatkui lyhyt aloitus pienen tauon jälkeen. Nyökkäilin kuin hidastetussa filmissä ja ristin käsivarret rintakehän päälle nojautuen Vennan karsinan oveen. Vennan karsina oli ihan paras, juuri sopivasti keskellä tallia ja tarpeeksi lähellä uloskäyntiä. Ihan paras. Ponnistin kuitenkin itseni siitä omille jaloilleni ja lähestyin the hevosenhoitajaa.

"Robert", tarjosin kättäni toiselle siinä ohi kulkiessani, ihan kohteliaisuussyistä. "I'm gonna go help her, I'spose", totesin vetäessäni käteni melkeinpä samaan hengenvetoon takaisin, huomattuani Fiian pinkaisevan sattarista kantaen sekä Elmon että Huijarin satuloita. "But see you around, yeah?" heitin vielä olkani yli ja lähdin sitten Huijarin karsinalle ottamaan edes yhden hevosen pois tytön harteilta. Fiia tosin vakuutteli olevansa ihan kunnossa, mutta se, että Huijarin selkään oli kovaa vauhtia menossa Elmon satula, kertoi omaa tarinaansa. Lupasin hoitaa vaikka Huijarin tästä loppuun ja Fiia lähti sitten Elmoa ja ilmeisesti Pampulaa viimeistelemään.

Päivän toinenkin uusi tuttavuus osoittautui mukavaksi. Nuoresta iästään ja sukukalleuksistaan huolimatta Huijari oli oikein kelpo veikko. Kyllähän sekin, että ori oli talutusratsastuksessa, kertoi jo omaa tarinaansa sen fiksusta luonteesta. Jos en tietäisi, sanoisin ennemmin vaikka Elmoa 5-vuotiaaksi oriiksi kuin Huijaria! Suomenhevonen vaikutti kaikin puolin sellaiselta kaiken nähneeltä ja kaiken kokeneelta vanhalta ruunanrupsukalta, niin rauhassa se oli koko varustamisen ajan ja jäipä vielä karsinaan kiltisti seisomaan ohjat jalustinten alla siksi aikaa kun tallille täyttä häkää suoraan koulusta ampaissut Akku kävi viemässä laukkuaan tai reppuaan tai jotain yläkertaan.

Harhailin käytävällä työttömänä kännykällä leikkien kun Anne pyyhälsi ohi puheista päätellen Kasperia etsien. Nurkan takana mua odottikin lauma pieniä tyttöjä höpöttelemässä toinen toistaan innokkaammin ratsuistaan, jotka Anne oli just niille kai luetellut. Virnistelin itsekseni, koska lapset oli ihan tajuttoman sympaattisia. Siinä ne seisoa pönöttivät ihan täpinöissään isoine turvaliiveineen ja -kypärineen, ratsastushousujen väriskaalan ollessa aina perinteisesti mustasta kirkuvan pinkkiin asti. Ja hetken päästä ne lähtivät yhtä täpinöissään ratsujensa ja näiden urhoollisten taluttajien kanssa kohti kenttää, jättäen meikäpojan ihan itsekseen talliin.

Hetken Candy Crush Sagaa tahkottuani (ja kaikki elämäni käytettyäni ilman etenemistä leveliltä toiselle) päätin hakea prinsessaponin sisälle hieman etuajassa. Ja sehän tuli enemmän kuin mielellään tarhan varjosta sisälle. Tallissa oli suorastaan raikastavan viileää ja Vennakin nousi heti normaaleille energiatasoilleen kun iskin sen käytävälle molemmin puolin kiinni. Kiinni oleminen ei ollut vissiin yhtä kivaa kuin sisälle pääseminen, kaikesta kuopimisesta ja narujen syöntiyrityksistä päätellen.

"Stop it, you silly", murahdin vähemmän vihaisena kuin oli tarkoitus ja päätin aloittaa harjauksen tamman päästä. Sain vastaukseksi mulkaisun ja pään kohotettuna niin korkealle kuin vain oli mahdollista. Syvä huokaus ja pieni pyytävä nykäisy riimusta. Ei mitään, sieltä se katseli mua ylhäisyyksistään. Ylettyisin kyllä jos tahtoisin, mutta tässä oli enemmän kyse tahtojen taistosta ja meikäpoikahan ei luovuttaisi! Syvä huokaisu numero dos ja vähän käskevämpi veto riimusta. Ei mitään taaskaan. Lisäsin vähän painetta ja kun poni vain käänsi päätään niin huokaisin vielä kerran.

"Ruunaa käsketään, oriilta pyydetään ja tammalle lähetetään kirjallinen hakemus kolmena kappaleena vai miten se sanonta meneekään?" Anthon virnisti matkallaan yläkertaan. Ei muuta kuin yrmyin mahdollinen ilme naamalle ja päätös muun kropan harjaamisesta. Tammat...

Puolen tunnin sisällä Anthonin lisäksi tallille oli saapunut myös Jennyfer ja Cat sekä Pipsa. Venna seisoi yhä käytävällä, nyt jo vähän kärsivällisempänä paikoillaan seisoen. Ehkä se oli hyväksynyt kohtalonsa - sen verran maansa myyneeltä tammaraukka näytti. Ihan kamalaa olla sisällä naruissa eikä ulkona ötököiden syötävänä auringonpaahteessa. Ihan kamalaa. Pulistiin tulevista kesäsuunnitelmista innoissamme porukalla - Taiga oli tuotu myös tallin puolelle hoidettavaksi ja Alman karsina oli sopivasti siinä vieressä. Cat oli puunannut jo Frankin puhtaaksi jättäen sen varustamista vaille valmiiksi ja istuskeli nyt käytävällä hengailemassa. Pipsa sen sijaan oli laittamassa nurkan takana Sikkeä valmiiksi, suunnitelmissa lähteä rennolle maastolenkille kuuman ja kesäisen päivän kunniaksi.

Jossain vaiheessa Cat oli hävinnyt Frankia varustamaan ja tytön oli korvannut Britta ja Salla, jotka puolestaan suunnittelivat kovaa vauhtia varjoissa syöttelyä hoitohevostensa pään menoksi. Varjot kuulostivat kieltämättä hyvältä - oli tukahduttavan kuuma. Tosin mulla ei ollut varaa valittaa. Sateisesta Britanniasta Suomeen muuttaessa olin vannonnut, etten ikinä valita jos vihdoin saan tasaisen hellekesän. Niinpä kesä kesän jälkeen oli mennyt valittamatta. Okei, ehkä rivien välistä saattoi superkuumina päivinä olla jotain valittamista havaittavissa...

"Damn, jos tällanen helle jatkuu niin täällähän täytyy heittää paita nurkkaan. Ratsastushousurusketusrajat ja tsilleen", huokaisin pyyhkäistessä hikikarpaloita otsalta taisteltuani Vennan satulavyön kiinni.

"No sitä nyt ei kukaan haluu nähdä", Anthon hörähti yrittäessään asetella suitsia Taigan päähän siten, että siisti otsatukka-muu harja -jakaus säilyisi niskassa.

"Älä sano hei. Oon kuullut, että ratsastuksessa vatsalihakset on niin aktiivisesti mukana", Britta hymähti viileältä betonilattialta, saaden hyväksyvää nyökyttelyä Sallalta, joka avasi myös suutaan: "voisi noi vanhemmatkin kaverit harkita paidattomuutta!" Kuten Seppeleessä tapana oli, keskustelu siirtyi nopeasti arvostelemaan sekä Dänin että Jessen mahdollisia vatsalihaksia (kenelläkään ei kuulemma ollut todisteita mokomien olemassaolosta - siis vatsalihasten, ei Dänin ja Jessen) ja vaatimaan mun massun esittelyä. Onneksi pari pikkuratsastajaa eksyi talliin juuri parahiksi hakemaan ponejaan alkeistunnille. Annen mukaan alkeistuntilaiset saisivat käydä talutustunnin lopputohinoiden ajan kiertämässä pientä kinttupolkua, joka taisi viedä parhaimmillaan viitisen minuuttia käynnissä.

Vennan ratsastaja oli tavattoman pieni, mutta tomera tyttö punaisissa ratsastushousuissaan ja mustassa pikee-t-paidassaan. Pidättelin hymyä vertaillessani omaa vakioratsastusvaatetustani tytön vastaavaan kun tämä reippaasti kertoi Vennan olevan ensimmäinen isompi poni, jolla hän nyt menisi Siirin ja Pampulan jälkeen. Lunttasin ohimennen listasta ratsastajan nimeksi Miisan. Ikää en osannut päätellä, mutta pituudeltaan tyttö oli niin lyhyt, että Venna näyttäisi ehkä isoponilta tämän alla!

"Mentäiskö sitten? Pihalla selkään?" Anthon kysäisi jossain välissä. Vennan mielipuuhaa ei ollut paikallaan pysyminen, varsinkaan jos se oli "vapaana" eli kukaan ei pidellyt siitä tiukasti kiinni. Niinpä nappasin Britan matkaan mukaan ponin pitelijäksi. Pihalla todettiin, että Miisa-raukka ei yltänyt maasta jalustimeen ja että mä en osaa puntata ketään selkään. Hätäratkaisuna nostin reippaasti Miisan kainaloiden alta selkään ja sain miltei paskahalvauksen kun Britta melkein kiljaisi.

"On sillä!! On sillä pienet! Vauva-absit!!" tyttö lähti iloisena talliin Sallaa etsimään. En ollut ihan varma olisiko pitänyt loukkaantua "on sillä pienet" -kohdasta, mutta mulkaistuani tallin sisäänkäynnin suuntaan jatkoin jalustinten säätämistä. Päästiin nopeasti yhteisymmärykseen Miisan kanssa - tyttö tiesi kyllä hyvin mitä halusi eikä pelännyt pyytää apua. Tarkastin vielä edestä olivatko ne samaa mittaa ja totesin olleeni oikeassa. Venna todellakin näytti hurjalta isoponilta siinä pikku-Miisa selässään. Vilkaisin muita ratsukoita pihalla ja odottelimme näemmä enää Frankin satulavyön kiristystä.

Lasten iloisesta puheensorinasta päätellen oli mukavaa päästä maaston varjoon varmajalkaisten otusten kera. Anthon talutti Taigaa kärjessä ja Venna kipitti perässä heti mun naruni päässä huomattavasti lunkimpien Alman ja Frankin pitäessä perää Jennyferin ja Catin kanssa. Oltiin näkevinämme Pipsa ja Sikkekin metsän siimeksessä! Kierrettiin vielä toinenkin pikkupolku kun kellon mukaan ei ollut mikään kiire ennen kentälle suuntaamista. En ollutkaan pitkään aikaan nauttinut oikeasta muiden paapomisesta, mutta Miisa oli yllättävän siedettävä penska ja Venna yllättävän siedettävällä tuulella. Mielipide muuttui kyllä nopeasti hiki hatussa alkeistunnilla laukkaavan ponin rinnalla juosten...

21HM!

(Tarina tosiaan aloitettu noin kuukausi sitten, tuntilistat sen päivän mukaan jne! Pahoittelut Kasperille jos on ihan täysin väärin kaikki! :--D)

[Robert]

29. kesäkuuta 2013
One thing

Oli hiljaista. Muuta ei voinut ajatella kun käveltiin Vennan kanssa lähimetsikössä alkukäyntejä. Musta pikeepaitakaan ei imenyt itseensä turhaa lämpöä vaikka napit oli pitänytkin jättää auki. Metsän viileydessä olisi voinut melkein harkita pitkähihaista lyhythihaisen sijaan, mutta kentällä vaihto saattaisi kaduttaa. Niinpä kohautin olkiani ja jätin paitamietinnät sikseen nauttien omasta rauhasta. Tallilla oli melkoinen hälinä, sillä yleisleiri oli käynnissä, kesäloma hevosten osalta alkaisi maanantaina ja samalla osa hoitajista jäisi omalle kesälomalleen tallin arjesta koko heinäkuuksi. Maanantaina osa hevosista lähtisi myös laitsalle ja Anne yritti värvätä tallilaisia mehupalkalla avuksi siihen rumbaan. Tosin tällä hetkellä muidu oli Dänin kanssa jossain huitelemassa eikä leiriläisiä paimentamassa.

Kello lähenteli jo kuutta kun raahauduttiin takaisin kentälle. Kiertelin uraa kaikessa rauhassa ja hyräilin jotain renkutusta, joka oli siskon kaiuttimista koko ihanan ilmastoidun avoautomatkan ajan soinut. Tarkat korvani olivat tunnistaneet kyllä biisin One Directionin - kai nyt kotimaan ylpeys ja menestystarina pitää tunnistaa? - hittibiisiksi, mutta se ei estänyt sitä porautumasta kaikista syvimpiin osiin tajunnastani. Ja koska meitsi on meitsi niin mukaan oli pakko heittää jotain epämääräistä pään heiluttelua.

"Mitä sä oikein laulat? Kuulevatko vanhat korvani oikein?" Inkerin ääni raikasi jostain kentän laidalta. Nostin katseeni Vennan niskasta ja siellähän nojaili aitaan melkein puolet leiriläisistä - Emmy, Emsku ja Salma - Inkerin ja Loviisan kanssa.

"Something's gotta give now, 'cause I'm dying just to know your name, and I need you here with me now, 'cause you've got that one thing", jatkoin lauleskelua rauhallisesti odotellen kertsiä, joka piti jammailla vähän reippaammin. Tytöiltä ei irronnut kun naurua. Miten viisi muuta jätkää sai noin 99% maailman tytöistä hullaantumaan samoilla lyriikoilla ja mä en! Makes no sense. Porukka heittäytyi nurtsille, joka oli jo kuivunut päivän satunnaisista kuuroista, höpisten siitä, kuinka ihanaa on saada vähän viileämpi päivä. Kävelin vielä hetken ennen ohjien keräilyä kuunnellen ohimennen tarinoita leiriltä ja jotain höpinää uudesta shetlanninponista, mutta kuittasin jutut lähinnä olankohautuksella ajatuksissani.

Aloitin alkuverkat tyynesti ravailemalla puolipitkällä ohjalla kaikenlaisia huolettomia kiemuroita. Näytti varmasti ihmeelliseltä haahuilulta ilman päämäärää, mutta tavoitteena oli saada poni taipumaan joka suuntaan hyvin. ("Liian pitkä ohja!" Salma intoutui huutelemaan jossain vaiheessa, mutta näytin tytölle vain kieltä. Ilmeisesti porukka oli päättänyt jäädä yleisöksi/valmentajiksi.) Kun volteilla ei enää tarvinnut jyrätä sisäpohjetta läpi vaan kevyempi puristus riitti, niin otin ohjat paremmin käsiin ja istuin harjoitusraviin. Ensimmäisenä hain vähän parempaa tuntumaa tekemällä kymmenen metrin voltit lyhyiden sivujen keskelle ja pysähdykset pitkien sivujen keskelle.

En ollut vähään aikaan liikuttanut Vennaa selästä käsin, joten ponin ravi vaati hieman totuttelua ennen kuin löysin oikean rytmin ja pystyin istumaan satulassa nätisti. Tamma oli vähän kiireinen ja jännittynyt alkuun, ravasi sipsuttaen kaula suorana ja pää miltei pystyssä, mutta ainakin se taipui hienosti volteilla ja pysähtyi pikkuhiljaa aina vain paremmin ja paremmin istunnalla. Pyörin molempiin suuntiin kiitettävän kauan ja ponikin alkoi jo rentoutua ja kulkea nätisti. En vielä vaatinut siltä korkeaa muotoa, vaan lähinnä puksuteltiin sellaisella matalammalla muodolla, jota näki hyvin paljon helppo B -luokissa ja nuorilla, joilla ei ollut vielä voimaa kantaa itseään kunnolla.

Vaihdoin suunnan vielä viimeistä kertaa ja jäin sitten keskiympyrälle pyörimään. Laukka nousi ravista todella siististi, Venna ei noussut muodosta tai kiihdytellyt, vaan nosti juuri sopivan terävästi vasemman laukan. Keräsin ohjia hieman enemmän kouraani ja vaadin vähän pyörivämpää laukkaa. Venna ei diggaillut kokoamisesta yhtä paljon kuin meitsi ja alkoi hangoitella vastaan, mutta sitten kun poni löysi takajalkansa ja alkoi astumaan kunnolla alleen, niin myös muu peräänanto loksahti kohdilleen. Vieläkään ei oltu ihan tamman omalla tasolla, mutta tarpeeksi hyvällä meille ratsukkona. Mistä tulikin mieleeni, että pitäisi anella Annelta kankilupaa joku kaunis päivä. Poniratsukot saivat sentään puksutella ilman kankia, mutta pian nekin tulisivat pakollisiksi kun tästä kasvettaisiin ja kilpailuluokat vaihtuisivat vaativampiin. Siis toivottavasti. Kerran ollut ponihuipulla esteratsastuksessa niin nyt veri veti ponihuipulle kouluratsastuksessa. Varsinkin kun ponivuodetkin lähenivät loppuaan!

Hifistelin vielä vähän laukan kanssa, kokosin siitä vielä vähän pontevampaa ja lyhyempää tekemättä menosta jännittynyttä. Venna alkoi olla jo erittäin hyvä, tukeutui juuri sopivasti kädelle ja takaosa polki hyvin alle. Vaihdettiin suuntaa täyskaarrolla ja jatkettiin vastalaukalla - tai piti jatkaa, Venna teki vaihdon kun suoristin sen uralle sisäpohkeella. Joten ei muuta kuin uusi yritys, tällä kertaa tuin ulkopohkeella vasenta laukkaa tarpeeksi ja saatiin kuin saatiinkin jatkettua vastalaukkaa kokonainen kierros ennen kuin tein vaihdon. Lentävä vaihto oli vähän lentävämpi takapäästä ja horjahdin kevyesti eteen, mutta Venna itse ei ollut moksiskaan. Jatkettiin vielä toiseenkin suuntaan laukkaan ensin pidempänä ja sitten kootumpana.

Laukkatyöskentelyn jälkeen siirsin takaisin raviin ja huh huh mikä ero! Laukka aina paransi Vennaa, ja nytkin ero oli aivan selkeä. Siinä mahdollisimman hiljaa kyydissä istuessani olin valmis lähtemään vaikkapa suoraan avointa vaativa B -luokkaa starttaamaan! Tamma tarpoi oikein tarmokkaasti eteenpäin heittäen jalkojaan kuin Totilas konsanaan (ei nyt sentään ehkä kuitenkaan...) ja kulki juuri sopivan korkeassa muodossa. Lähemmällä tarkastelulla olisi luonnollisesti löytänyt paljon pikkuvirheitäkin, mutta sillä hetkellä fiilis oli niin huikea, etten alkanut edes ajatella kuinka muoto voisi olla vieläkin korkeampi ja ravi vieläkin liidokkaampi tai kuinka oma jalkani vähän taaempana ja kyynärpäät paremmassa kulmassa. Mutta ei. Me vaan mentiin täydellisessä flow-tilassa.

Muutaman kierroksen ja voltin jälkeen siirsin käyntiin pelkästään istumalla syvemmälle satulaa ja jännittämällä vähän vatsalihaksia. Venna teki sujuvan siirtymisen ilman minkäänlaisia töksähtelyjä eikä muoto muuttunut lainkaan. Muutaman käyntiaskeleen jälkeen tuntui kuin olisin herännyt henkiin - hengitin ulos ja annoin Vennalla miltei täyspitkät ohjat taputtaen sitä häkeltyneenä. Samalla tajusin, että meille kummallekin oli tullut jo hiki pintaan ja mä olin jopa hengästynyt. Hengästyneisyys tosin taisi johtua siitä, kuinka breathtakingly gorgeous Venna oli!

"Nyt mä ymmärrän mitä noi tyttöset sussa näkee", virnisteli Jesse kentän laidalta. Havahduin Vennaa rapsuttelemasta ja joku palakin oli ilmaantunut kurkkuun. Onneksi nopeat toipumiset oli mun alaa ja sain virnistettyä takaisin ja vinkattua rivilliselle tytsyjä Jessen vasemmalla puolella. Tosin olin vieläkin vähän häkeltynyt kuinka uppouduin kouluratsastukseen noin helposti. Pitkään aikaan ei ollut tullut vastaavia fiiliksiä esteillä ja tämäkin oli ensimmäinen kerta kun koki hurjia onnistumisviboja Vennan kanssa.

"Shouldn't you be doing...camp stuff...or something?" kysäisin ratsastaessani pitkin ohjin yleisön ohi.

"Britta sai käskyn liikuttaa Huiska niin se on varmaan tulossa tähän mut ei meillä muilla. Eikä mä ja Loviisa edes olla leiriläisiä", Inkeri pyöräytti silmiään. Mutisin jotain huh-tyylistä mietteliäästi ja suuntasin katseeni kohti tallia. Vai että Britta Huiskalla. Huvittunut hymähdys karkasi huuliltani kun keräilin ohjia tarkoituksena pistää loppuaika kulumaan sulkujen parissa. Ehdin tekemään vielä kunnon hiomista kaipaavat sulut molempiin suuntiin kunnes Britta asteli ulos tallista Huiska käsipuolessa. Olin vähän sitä tyyppiä, ettei treenistä tule enää yhtikäs mitään jos joku kaveri on samaan aikaan kentällä. Niinpä suosiolla väänsin vielä loppuun yhden onnistuneen laukkaväistön ja aloitin sitten loppuravit. Venna venytti hienosti koko kroppaansa ravaten yhä ponnekkaasti. Tamma sai hurjan paljon rapsutuksia ja taputuksia siinä kevennellessä. Oli tajuttoman kuuma, eikä lyhythihaisen pikeen valinta haitannut enää yhtään! Silti tunsin pistävän kateuden kun Britta talutti vain suitsitun suomenhevonen kentälle pelkissä shortseissa ja topissa. Kokopaikkaiset ratsastushousut ja musta paita vaikuttivat yhtäkkiä maailman huonoimmilta vaatteilta. Kaapissa sentään odottaisi omat shortsit, mutta vaihtopaitaa mulla ei tainnut olla. Huokaisin ajatuksissani ja vaihdoin suuntaa.

Loppuravit menivät pitkälti juoruillessa ja Britta yritti samalla vääntää jotain alkuverkkojensa jälkeen. Olin itse pitkien loppuverkkojen kannalla, joten pitkän eteen-alas -ravailun jälkeen siirsin käyntiin ja annoin ihan täyspitkät ohjat urhealle pikkutammalleni taputtaen sitä kaulalle. Vennakin vaikutti supertyytyväiseltä itseensä siinä innokkaasti puhistessaan, ei malttanut edes kulkea enää turpa maassa vaan oli vähän pörheämmän näköinen ja seuraili Huiskan menoa.

"Näyttää tosi helpolta! Siis toi selässä pysyminen", valoitin vielä ensimmäistä lausettani viitaten toiseen ratsukkoon päin kun Britta vaivatta keikkui laukassa mukana. Omat ilman satulaa -kokemukseni koostuivat so far vain siroista poneista. Oikeastaan mä en ollut ikin ratsastanut edes hevosella. Huiska sen sijaan näytti mukavan pyöreältä. Suorastaan siltä, että se oli luotu ilman satulaa ratsastukseen.

"No tää on helppoa!" Britta virnisti suorittaessaan vähän hätäisen siirtymisen laukasta raviin, muttei. pomppinut kyydissä juuri lainkaan. "Suomenhevosilla tää on aina helppoa!" tyttö naureskeli ravatessaan meidän ohi turvallisen välimatkan päästä. "Ootko muka ikinä menny suokilla, jonka kyydissä ois vaikea pysyä?" Loviisa lisäsi kentän laidalta. Katsahdin hölmistyneinä kentän laidalla oleviin tyttöihin.

"En mä oo ikinä ratsastanut suomenhevosella", tuhahdin. Kyseinen lause aiheutti dramaattisia ja järkyttyneitä kohauksia tytöissä, ja Brittakin siirtyi käyntiin. "Robert Harrington!" se aloitti oikein vaativasti ratsastaen Huiskaa takaisin meitä päin. Pelotti. "Are you lying to me!" kuului yhtä vaativasti jyrisevä jatkokysymys.

"Of course I'm not lying to you, why would I lie to you? I didn't grow up in Finland, God damn it!" vinkaisin takaisin ja heitin kummatkin kädet puolustelevasti ilmaan koska dafuq! Venna onneksi jatkoi tyynesti uteliasta tutkailuaan ja rentoa kävelyään. Britta sen sijaan pysäytti Huiskan. "What are you doing?" kysyin varovasti.

"Robert Harrington, tänään on sinun onnenpäiväsi. Pääset korkkaamaan suomenhevosneitsyytesi!"

"Sounds disgusting, I'd rather not", irvistin toisen sanavalinnalle, "sitä paitsi en mä jaksa enää mitään ohjia pidellä tai tasapainotella kyydissä tän treenin jälkeen", mutristelin huulia sanojen tehosteeksi.

"No sit hyppäät tänne takapenkille!" Britta haastoi ja viittoili samalla Inkerin suuntaan jatkaen: "Inkeri voi kävelyttää Vennaa sillä välin! Come on, Huiska on tosi kiva! Superreipas, mutta tosi kiva! Et voi saada parempaa hevosta - kuskista puhumattakaan - sun ensimmäiselle suokkiratsastelulle!"

"Do I have to?"

"YES", rääkäisi koko yleisö, joka tosin oli tähän mennessä pienentynyt vain Salmaan, Emskuun, Loviisaan ja Inkeriin, sekä Britta.

"Fine", mutisin ja pysäytin Vennan uran sisäpuolelle. Hyppäsin alas selästä ja nostin jalkkarit ylös siinä Inkeriä odotellessa. Tyttö ottikin ohjat haltuunsa leveästi virnistellen ja lähti talsimaan uran vierustaa ponin seuratessa yllättävän kuuliaisesti takavasemmalla. Britta odotteli Huiskan kanssa kentän keskellä ja osoitti portin vieressä seisovaa jakkaraa. Kuuliaisesti raahasin jakkaran siihen Huiskan kylkeen ja nousin sen päälle.

"Now what?"

"Now you get up!" Britta vaati nykien mua paidan kauluksesta ihan kun se voisi nostaa mut siten hevosen kyytiin. Mietiskelin hetken mahdollisia toimintamalleja takapenkkiläiseksi nousemisen saralta ja samalla utelin Britalta järkeviä kysymyksiä ("Ootsä varma, ettei se mee rikki!") ja lopulta päädyin vain nostamaan toisen jalkani yli hevosen selän ja liu'uin kyytiin. Siellä sitä sitten oltiin. Huiska ei sanonut yhtään mitään.

"Mistä mä pidän kiinni?" kysyin hetken päästä kun oltiin vain seisottu paikoillani ja tytsyt naureskelivat vieläkin mun aiemmille kysymyksille.

"No musta!" Britta tuhahti kuin se olisi itsestäänselvyys. Tuhahdin takaisin jotain pyhhhh-tyylistä ja ilmoitin, että ei mun tarvitse pitää mistään kiinni. Hetken päästä Huiska kuitenkin sinkosi reippaaseen ja keinuvaan käyntiin, ja mun kädet kietoivat ihan itse itsensä Britan ympäri.

"Ei uskois, että sä väänsit äsken GP-koulua tolla ponilla. Näytät ihan siltä kun oisit ekaa kertaa hevosen selässä!" Salma virnisti kun ratsastettiin käynnissä porukan ohi.

"No tää on mun eka kerta hevosen selässä!!" rääkäisin takaisin. Sain lähinnä what the actual hell -reaktioita vastaukseksi, joten koin tarpeelliseksi selventää vähän hillitymmällä äänellä: "Siis oon ratsastanut koko ikäni vaan poneilla. Isoin on ollut 149 senttiä, kilpailin sellasella Briteissä poniluokkia kun se oltiin saatu mittaustodistuksen isoponiksi vippakonsteilla." Jätettiin tytsyt pulisemaan keskenään kun Britta päätti yhtäkkiä nostaa ravin. Takerruin entistä tiukemmin kiinni tyttöön, mutta tämä vain nauroi nauramistaan eikä huomioinut mun joojoovoitlopettaanauramisennyt-kommentteja. Ravi oli paljon pomputtavampaa ja reippaampaa kuin se oli maasta käsin näyttänyt.

"Kai jollain on puhelin! Nyt kuvia hei, Robsun pitää päästä instagrammaamaan tää myöhemmin!" Britta vain huuteli ja kurottautui taputtamaan mua vasemmalle olkapäälle oikealle kädellään (samalla kun meikä kauhisteli yhdellä kädellä ratsastamista). Mahtavaa, mun tähän mennessä järkyttävin ratsastuskokemus päätyisi todennäköisesti jonkun - luultavimmin Britan - Facebookiin. Lopulta ravihelvetti loppui ja keinuttiin vain käynnissä Britan antaessa tammalle pitkät ohjat. Ehdittiin ratsastella about kaksi kierrosta hiljaisuudessa (okei, Britta ja muut naureskelivat vieläkin) kunnes bongasin jonkun ihan randomduden seisoskelemassa tallin edustalla, jossa muuten seisoskeli myös tyhjä traileri takasilta laskettuna.

"There's a guy. Staring at me. Feels rather intense", kuiskasin mahdollimman dramaattisesti Britalle, joka kohotti katseensa tallin suuntaan. Se tosiaan tuijotti meitä siellä. En saanut tuntomerkkejä mätsäämään Anthoniin enkä kehenkään muuhun Seppeleen poitsuista, joten mysteeri jäi mysteeriksi kun Britalta ei vastausta herunut. Sen sijaan tyttö innostui trailerista.

"Who cares, siellä on traileri!" tyttö miltei kiljaisi. Hetkessä koko katsojaporukka - sekä Inkeri Vennan kanssa! - pinkaisi kohti tallipihaa ja traileria, taluttajatytön huudellessa jotain "mä hoidan tän kyllä pois!" tapaista siinä matkalla. Jesus Christ, kaikkea sitä, ajattelin ja hakkasin päätäni Britan olkapäähän kunnes tyttö kovin ystävällisesti miltei tuuppasi mut alas selästä.

22HM!

[Robert]

2. heinäkuuta 2013
Minor accidents

Hieraisin silmiäni. Ja vielä uudestaankin, mutta edessä oleva näky ei muuttunut miksikään. Siinä Venna seisoa tapitti korvat hörössä, hätistellen ajoittain ötököitä ympäriltään. Tamma alkoi olla jopa vähän kärsimätön kun multa ei irronnut minkäänlaista reaktiota. Kyllähän mä aina huutelin sen nimeä jo kaukaa, yrittäen kiinnittää sen huomion muhun ja mahdollisesti vähän havahtumaan ajatukseen, että kohta pitäisi tulla sisälle. Mutta ei, ikinä ei Venna ollut mua noteerannut. Nyt se oli suorastaan ravannut portille kuin salama konsanaan, vetänyt liinat kiinni juuri ennen porttia ja sitten jäänyt siihen seisomaan korvat hörössä.

Aurinko porotti täydeltä taivaalta eikä yhtään viilentänyt ilmanlämpötilaa, joka taisi olla lähempänä kolmea- kuin kahtakymmentä. Korjasin lätsääni hämmentyneenä ja iskin aurinkolasit takaisin silmille ennen kuin lopulta sain talsittua tarhan portille asti. Poni oli kuuliainen kuin mikä, toimi kuin ihmisen mieli suorastaan! Sain kaikessa rauhassa suljettua portin Vennan perässä eikä se yrittänyt sillä välin kiskoa mua mukanaan talliin. Taluttaessakin perässä kulki laiskanpulskea pikkuepeli eikä tavanomainen jatkuvasti rinnalle ja siitä ohi pyrkivä pikkuprinsessa. Taputin Vennaa kaulalle naureskellen. Ehkä se oli vihdoin löytänyt voittamattoman vastustajansa: kuumuuden yhdistettynä paarmoihin ja muihin öttiäisiin. Sen verran syvään ja henkäisi kun pääsi karsinaansa, hakeutuen heti nurkkaan, johon kävi pieni viileä ilmavirta. Hymähtäen jätin tamman omaan rauhaansa hetkeksi, saisi olla ylenpalttiselta helteeltä ja ötököiltä turvassa.

Yläkerrassa jengi tuskin istuskelisi, joten kävin hakemassa itselleni parhaimman näköisen omenan Vennan herkkujen joukosta, ja suuntasin sitten pihalle. Lopulta löysin kadonneen lössin ja yhden koiran varsalaitsan katoksen muodostaman varjon vierestä. Kukaan ei ollut ratsastusvarusteissa, joten oma lippis+löllötoppi+shortsi-kombinaatio ei tuntunut yhtään alipukeutumiselta - oikeastaan kaikilla taisi olla shortsit ja toppi tai t-paita päällä. Melkein kaikki paistattelivat auringossa massut paljaana ja shortsien lahkeet mahdollisimman ylös käärittyinä. Virnistin itsekseni muutaman metrin päästä ennen hiljaisuuden rikkomista.

"Well, well, well!" tuumasin mahdollisimman äänekkäästi, saaden ainakin Kimin ja Fiian hätkähtämään horroksestaan. Emsku, Inkeri ja Emmykin nousivat käsivarsiensa nojaan. Istahdin kovaa vauhtia helteessä hikoilevan kokikseni kanssa letkan jatkoksi levittäen koipeni ja nojautuen käsiini. Kauaa en ehtinyt käsien varassa hengailla kun sain jo valkoisen koiran syliini. Emsku esitteli sen Nivaksi. Onnekseni karvakasa ei kauaa viihtynyt sylissä vaan pakeni takaisin varjon puolelle lepäilemään. Varsatkin näyttivät lähinnä puolikuolleilta lojuessaan laitsalla.

"Näitkö sä jo niitä uusia?" Kimi kysyi aurinkolasiensa takaa ja haroi samalla otsalle karanneita sortuvia takaisin sotkunutturaansa kohti. "Tai hoitajista!" Emsku jatkoi. Kohautin olkiani ja haukkasin palasen omenasta. "Tai sun ja Britan jutusta?" Inkeri heitti vielä päälle ja sitte tunsinkin kaikkien tuijottavan meikäläistä aurinkolasiensa takaa.

"Hmh?" kysäisin suu täynnä omppua ja kohotin kulmiani katseen hengaillessa hetken ajan jokaisessa tytössä. "Tiiän vaan, että Aristoteles ja Walma, en tiiä hoitajista enkä tiiä mun ja Britan jutusta", vastasin hetken päästä suu edelleenkin täynnä omppua, "paitsi jos Britta on jotain sanonu niin kertokaa mullekin! Sehän on oikein nätti tyttö", virnistin ja heittäydyin nurtsille nostaen omenan vasten aurinkoa ja miettien, mistä kohtaa seuraavaksi puraisisi.

"Ei hittolainen, onko teillä oikeasti jotain!" Fiiakin sai suunsa avattua ja mä haukattua uuden palasen omenaa.

"You gotta stop talking to me while I'm eating", sain sanottua niin selvästi kuin vain kykenin suu täynnä, "mutta ei oo, ootte ihan hölmöjä kaikki", mussutin omenan loppuun ja pohdin hetken mitä tekisin lopun kanssa. Samalla mieleen pälkähti ajatus ihanan kylmästä kokiksesta, joten nousin ylös ja pyyhkäisin shortsit mahdollisesta irtonurtsista. Voisi hakea Vennankin syöpöttelemään vapaapäivän kunniaksi.

"Vai että nätti tyttö..." Kimi vielä puhisi kun käänsin selkäni porukalla ja lähdin takaisin kohti tallia.

"Te ootte kaikki kuulkaa nättejä! Paitsi Anthon!" heitin vielä ohimennen vilkaisemattakaan takaisin. Vai niin. Matkalla talliin nakersin vielä kaiken mahdollisen irti ompusta. Kavioiden kärsimättömästä liikehdinnästä päätellen jollain oli hevonen käytävällä, mutta suuntasin suoraan limukoneelle hankkimaan itselleni jääkylmää kokista. Dumppasin ompun odotellessa roskikseen ja sain kuin sainkin hetken päästä saman tien hikoilevan kokispullon käsiini. Samassa joku rääkäisi käytävän puolella ja manaavan heti perään anteeksipyyntöjä: "no hitto anna anteeks kun en päästänytkään sua vielä laitsalle, hmph!"

Brittahan se siellä. Siinä pahat missä mainitaan. Astuin Vennan karsinaan ja aloin suihkuttelemaan ötökkämyrkkyä poniin, kiinnittäen sekä tytön että Hypen huomion. Britta tokeni häiriötekijästä nopeammin ja sai riimun ujutettua suitsien tilalle samalla kun mä otin Vennan riimunnarun päähän. Tiedustelin syytä äskeiselle huudolle tytön lyödessä riimunnarun riimuun kiinni ja heittäessä sen vielä toistaiseksi hevosen kaulalle.

"Se astu mun varpaalle ja mulla oli vaan nää kangaskengät kun olin ilman satulaa kävelemässä ja syöttelemässä", toinen sai sanottua hammasta purren ja kyykistyi varvastaan painelemaan. Kurtistin kulmiani ja astelin lähemmäksi kun kangastossu potkaistiin pois jalasta. Ainakaan mikään ei näyttänyt vuotavan verta, mutta kieltämättä pari varvasta näytti jo nyt vähän turvonneilta. Britta mutisi jotain tykyttävästi kivusta, mutta laittoi urheasti kengän takaisin jalkaan ja alkoi irrottaa Hypeä naruista.

"Meinaatko sä kävelläkin sillä! Kolmen koon sääntö hei!" ilmoitin selkeästi ja suljin kokiksen vaikka en ollut ehtinyt edes yhtä huikkaa ottamaan. Britta vain katsahti muhun kulma koholla. "Kylmä, koho, kompressio", muistutin simppelistä ensiavusta.

"Mutta mun pitää saada tää ulos! Ja mistä mä muka saisin kylmää yhtäkkiä! Ei täällä oo pakastepusseja, daiju."

"Shut up, I'm working on it."

"Et sä voi sanoa mulle, että shut up, se ei oo--"

"Shut up. Thinking."

Britta pyöräytti silmiään ja nilkutti ulos Hypen kanssa. Se selkeästi varasi kaiken painonsa oikealle jalalleen. Luultavasti kyseessä ei olisi mitään vakavaa, kunhan olisi lihakset ja luu ottanut vähän osumaa. Mun poniaikoina olisi lennellyt sen verran useasti, että osasin kyllä tunnistaa, milloin kyse oli jostain vakavasta. Vaikka radalta oli joskus lähdetty paareillakin, niin silti oli seuraavana päivänä tällistä toivottuaan voinut nousta jo takaisin ponin selkään. Pinkaisin Venna perässäni tytön perään pysäyttäen tämän.

"Tossa on sulle kylmä", ojensin kokispullon tytölle, "ja heitetään tää tarhaan nopeesti, muut on tuolla varsalaitsalla, kannanko mä sut sinne vai tuutko reppuselkään?" tarjosin virnistäen. "No funny business, I swear!"

"Reppariin, en oo mikään neitokainen pulassa", sain varsin yrmeän vastauksen. Käännyin selin ja hetken päästä mulla olikin Britta, joka toisella kädellään piteli Hypen riimunnarusta ja toisella painoi kokispulloa jalkaansa vasten, reppuselässä ja Venna toisessa kädessä. Suunnattiin mahdollisimman vaivihkaa tarhoille, sillä en ollut ihan varma siitä, kuinka innokas Anne tai Jaakko olisi tällaisesta talutusmenetelmästä. Kasper tuskin tajuaisi siinä mitään väärää olevan, mutta koko viime viikon leiriä vetänyt Anne saattaisi olla semi pissed off tällaisesta toiminnasta. Kumpikaan hevosista ei ollut moksiskaan uusiutuneesta talutussysteemistä vaan tassuttelivat meidän molemmin puolin narut löysällä. Saatiin kimo tarhaan kohtuu ongelmitta ja suunnattiin sitten laitsalle.

"Tuntuuko paremmalta?" kysäisin kun hipsittiin päärakennuksen ohi.

"Vähäsen."

"Hyvä, voitko vähän korjata mun snapbackia?" jatkoin pääkysymykseen ja vastaukseksi sain tuhahduksen. Kohta mulla ei ollutkaan enää koko lätsää, vaan se oli mitä ilmeisimmin Britan päässä. Huokaisin ja pyöräytin silmiäni. Mä vaan olin superkiltti ja -ystävällinen ja näin mulle asiat korvataan. Kokiskin lämpeni sekunti sekunnilta, ihan varmana. Kohta tulisi auringonpistoskin. Hmph. Onneksi oltiin jo ihan varsalaitsan nurkilla. Koko insidentti varmaan hyvin tukisi mun aiempia ei-oo-mitään-juttua -argumenttia... Olihan Britta ihan huipputyyppi loppujen lopuksi, tultiin toimeen paremmin kuin hyvin ja meillä oli superhauskaa yhdessä, mutta en sitten tiennyt. Kohautin olkiani ajatukselle ja valmistauduin henkisesti kaikkeen mahdolliseen kiusoitteluun mitä nurkan takana tuleman piti.

"Jaahas", olikin ensimmäinen kommentti kun Niva herätti Emskun huomion ja siten myös muiden.

"Come on", sanoin heti anelevasti, koska come on, "tää neiti ei vaan voi käyttää turvakenkiä hevosten kanssa. Pitäs saada koholle toi jalka", totesin ja pysähdyin siihen Kimin viereen. Britta laskeutui varovasti toiselle jalalleen ja heitti siitä saman tien itsensä istumaan ja siitä makoilemaan. Vaadin kokispulloani takaisin käsi ojossa.

"Kylmä, koho, kompressio, Robert", Britta muistutti ja heitti mun snapbackin kasvoilleen. Se kun ei ollut aurinkolasejakaan näemmä mukaan raahautunut. "Tuleeko sitä kohoa", kuului vaativa kysymys hetken päästä kun kukaan ei reagoinut mitenkään. Lopulta muut miltei räjähtivät nauramaan ja itse ryöstin kokikseni takaisin ennen kuin heittäydyin itsekin selälteni auringosta nauttimaan. Hetken päästä erään nimeltämainitsemattoman neidin koipi lojuikin mun koukussa olevan polven päällä. Jotain kitinää niistä kahdesta puuttuvasta koosta vielä kuului, mutta muuten nautittiin auringosta varsojen laiskanpulskeaa temmeltämistä seuraillen. Mietiskeltiin uittoreissua illemmalle ja naurettiin kun Venna päätti hamuilla myös Emmyn varpaita ruohikon lomasta, aiheuttaen järkyttävän naurukohtauksen myös tytössä itsessään. Kesä oli kyllä parasta aikaa.

23HM!

Kesä 1 -merkki ansaittu kesäisestä suorituksesta!

[Robert]

13. elokuuta 2013
Rodeoshow

Makoisa haukotus karkasi huuliltani kun raahauduin kakkosperheen eli Seppeleen porukan kotia kohti. Eilinen leffailta, joka oli alun perin suunniteltu kesän hautajaisiksi, olikin muuttunut Kasperin supermyöhäisiksi tervetuliaisjuhliksi. Olin kyllä ollut aluksi ihan mukana tekemässä Kasperista vihdoinkin täysveristä sebeläistä, mutta ikävä kyllä suurin osa illasta oli mennyt omalta osaltani kuolatessa puolitajuttomana vuoroin vasemmalla puolella istuneen Salman (joka tosin jossain vaiheessa pakotti Britta-raukan tilalleen) ja vuoroin oikealle puolen istuneen Loviisan olkapäälle. Loppua kohti heräsin ihan yksin epämääräisenä möykkynä nurkasta kun muut remahtivat yhtäkkiä naruamaan keskustelulleen. Että sellainen ilta.

Oma ensimmäinen koulupäivä oli sujunut rennosti, käyty vanhat asiat läpi vielä uudestaan ja sitten päästy kotosalle. Oikein luksuselämää elävän tavoin avoautokyydillä - isosisko kun oli päättänyt aloittaa kampaajaksi opiskelut samassa lafkassa. Elämäkin varmaan helpottuisi kun kaksi vuotta vanhempi Pippa otti ja vaihtoi lukiosta amitsuun, pääsisi itsekin tämän avoauton kyydissä matkailemaan. Eikä bussittelua talvella. Hallelujah! Koulusta sain tosin kyydin suoraan tallille.

Tallin autioille käytäville hiippailtuani kävin tyynenä hakemassa koneesta kylmän kokiksen ja sitten tassutella jonnekin muualle jatkamaan tyhjäntoimittamista. Kuitenkin satuin tassuttelemaan tuntilistan ohi ja olin pyllähtää järkytyksestä persauksilleni - Vennan nimi oli listalla peräti kahdesti! Palasin takaisin listan kohdalle ja luin huolella uudelleen. Kyllä. Ensin Luxia (mikä nimi sekin lie) alkeistunnilla - ilman talutusta tosin - ja seuraavaksi Marika jatkokakkosella. Olin siinä kesäloman aikana ollut ponin ainoa ratsastaja, joten paluu arkeen oli kova kolaus.

Suuntasin takamus (ja aivot) kolauksesta hellänä kaapilleni, ja sen avatessani kasa loimia hyökkäsi vastaan. Miltei hautauduin mokomien alle. Hetken ajan pöllämystyneenä tallitoppikseen ja sadeloimeen kääriytyneenä seistyäni, sain loimet ravistettua epämääräiseen kasaan lattialle mulkoillen tätä kyseistä myttyä. Ehkä jos mulkoilisin tarpeeksi, se häviäisi sinne mistä oli tullutkin. Mistä mulla ei ollut mitään hajua. Paitsi ahaa. Mieleen palaili jotain muistikuvia viikonlopulta, loimien säilytystilat alakerrassa olivat rasahtaneet kaiken painon alla ja Jaakko erittäin äreänä oli huutanut kaikki hoitajat paikalle ja käskenyt viedä loimet omiin tiloihin. Eivät ne koput kesällä takkeja tarvi, äijä oli jylissyt keskeltä pettänyttä hyllynpalasta meille näyttäen.

Siinä loimia sivuun potkiskellessa kaapista ulos oli vyörynyt myös muutama kesän myötä hien hurmaavan aromin imaissut satulahuopa, jotain vaihtovaatteita about samoilla tuoksuilla, saappaat ja kumisaappaat, suitset ja parit suojat, jotka olin innoissani ostanut puhtaasti värin takia. Huokaisten tartuin vielä kaapista pilkottavaan fleeceloimeen ja kiskaisin sen voimalla ulos, heittäen lopunkin sisällön kaapistani ulos. Pienoinen pöly syöksyi ilmaan ja oma ilmeeni oli lähinnä tippua naamalta.

"What the actual fuck?" karkasi huulilta kun pitelin loimea kaksin käsin yläviistossa, jonne olin sen kiskaissut hetki sitten.

"Onko sun pakko viedä koko käytävä!" Inkeri miltei rääkäisi pölypilven ja tavaravuoren toiselta puolen. Loviisa katsoi kasaa järkytyksestä sanattomana, lopulta sekin sai kysyttyä, että miten yhteen kaappiin mahtuu noin paljon tavaraa. Mä en todellakaan tiennyt. En itsekään saanut sanaakaan suustani ja pian Inkeri jo ihan tyynenä käveli mun pienen vuoren yli, Loviisa perässään (kiltisti pienemmän kukkulan yli hypäten eikä mun kamoja mahdollisesti tuhoten...), kohti oleskelutiloja.

Syvän huokauksen siivittämänä aloin lajitella tavaramäärää järkeviin kasoihin, pyyhkiä kaappini hyllyjä ja lopulta latoa tavaroita takaisin kaappiin. Loimikasan kahmaisin avosyleilyyn ja samalla satuin vetämään keuhkot täyteen ilmaa nenän kautta. Melkein itku tuli. Outotoutoutoutout-rumban (ja parin melkein-tapaturmaisen-kaatumisen-ja-portaita-alas-vierimisen) jälkeen sain kuin sainkin raahattua sylillisen karvaisia ja aromikkaita loimia ulos. Kaija Koota hyräillen asettelin kaikki yhdeksän loimea - ihan tosi, milloin olin onnistunut nostamaan loimimäärän yhdeksään??? - hoitopuomeille mukavasti tuulettumaan. Jessekin saapui tallille juuri kun pöllyttelin fleecevuorellista sadeloimea, joka tunnetaan myös tehokkaimpana karvaimurina. Kaveri yski tahallaan kuin tukehtumiskuoleman partaalla, ansaiten siten itselleen keskisormen. Kasperin tallusti ohitse, mutta tyytyi vain hörähtämään mun please help me out -vikinälle naisellisen tuulettelun ja puistelun ohella.

Loimioperaation vaiheeseen saatuani suuntasin takaisin sisälle, sulloen satulahuovat siniseen ikeakassiin. Mama saisi pyöräyttää ne kotona koneessa, samoin pintelit. Suitset ja nahkariimu näyttivät puhtailta, ne pääsivät oven koukkuun roikkumaan. Omat varusteetkin olivat ihan siedettävässä kunnossa, kiitos pre-vaellushuollon. Lopulta kaappi näytti ihan siistiltä. Tosin säilytyslaatikoiden vuoksi varsinainen lattiatila alkoi noin metrin korkeudesta, ja siihen tilaan pitäisi sulloa loimet. No, se on sen ajan murhe. Kohtahan niitä taas tarvitsisi! Olin vakaasti päättänyt puhua Annen ympäri kokovartaloklippaamaan prinsessaponin, ilman vain sen hikoamisen takia. Ehkä vähän myös omaa työtäni läpi talven (ja etenkin kevään) helpottaakseni.

Seuraavaksi kello olikin sen verran, ettei olisi yhtään huono ajatus ottaa Vennaa sisälle. Matkalla satuin kuitenkin bongaamaan likaiset harjat ja askel pysähtyi siihen. Vähän empien vilkaisin ulkona ilakoivaa hoitajaporukkaa (todellisuudessa kaikki enemmän tai vähemmän marisivat tuntien ja koulun jatkumisesta myrtsinä) ja masentavasti pakissaan lepääviä harjoja. Lopulta pitkän ja syvän huokauksen seurauksena laskin itselleni kaksi ämpärillistä vettä, toisen saippualla höystettynä ja istahdin Jaakon vakiotuolille pihan puolelle - luonnollisesti ensin huolella pihan varmistettuani, Jaakko ei varmana diggailisi tuolien lainailusta...

Valikoin yhden, roskakoriin matkaavan harjan sivuun muista ja loput upotin lämpimään saippuaveteen. Jynssäsin niitä piikkisukaa vasten, ja dumppasin sitten toiseen ämpäriin jynssättäväksi. Lopulta sain ämpärillisen puhtaita harjoja (ja puhtaat ja ryppyiset kädet...). Huuhtaisin harjat vielä ja heitin ne loimien kaveriksi pihalle. Seuraavaksi edessä olikin Vennan tarhasta poimiminen.

Metsästykseksihän se meni kun poni paineli piereskellen ja pukitellen karkuun, selkeästi vähän viileämmän vuodenajan ovelle kolkuttelusta innostuneena. Lopulta Venna teki major mistaken ja jäi nurkkaan pyörimään, saatiin se Salman, Linnean ja Nadjan avulla sinne ovelasti piiritettyä. Mokastaan nolostuneena pikkuponi teki hetken ajan rodeota pienellä alueellaan kunnes nöyränä hölskytteli mun odottavan riimun luo. Harjauksesta nolo jauhoturpa sai nauttia käytävällä kun suin sitä läpi puolikuolleella ja harjaustuokion jälkeen roskakoriin päätyvällä harjalla. Ehdin jo iskeä satulan selkään kun tuntilainen saapui - tyttö osoittautui yläasteikäiseksi ja järkyttäväksi hölösuuksi. Onneksi hölöttäminen oli lähinnä aimo annos Liekkijärven suurimpia juoruja, ja tämä tuntui lähinnä olevan innokkaampi kertomaan niitä mulla kuin hoitamaan Vennaa, joten se jäi mun harteille siinä kun yritin samalla nyökkäillä tytölle osoittaen kuuntelevani.

Tasan tienoilla oltiinkin jo kentällä ja jeesasin tytön selkään - tai lähinnä pitelin ponia paikoillaan. Pikkupirulle oli tuntunut varastoituneen juuri tälle päivällä ekstrapaljon energiaa, se ei ollut pysyä housuissaan (kavioissaan? sukissaan?) edes sitä aikaa mikä meni satulavyön kiristykseen ja jalustimien pidentämiseen (mistä olin vähän myrtsinä, olivathan ne koulujalustimet MUN jäljiltä...) sun muuhun. Itse suuntasin kentän laidalla hoitajaporukan seuraksi. Onneksi jengillä oli mitä mielenkiintoisimpiä juoruja tarjottavana, muuten olisin varmaan pitkästynyt silmät päästäni - Venna ravasi laiskasti possujunussa kuten huipputuntsarin kuuluukin eikä temppuillut mitään ylimääräistä.

Tunti alkoi olla jo miltei lopuillaan kun jostain kuului yhtäkkiä epämääräinen ryske. Kaikkien päät kääntyivät eri suuntiin eikä kukaan kuitenkaan osannut sanoa, mistä mokoma melske oli peräisin. Ääni kuitenkin loppui yhtä nopeasti kuin oli alkanut, mutta sen silmänräpäyksen aikana kentällä vallitsi oikein järjestelmällinen epäjärjestys - hevoset sinkoilivat sinne tänne ja ratsastajat lensivät yksi kerrallaan komeassa kaaressa maaperätutkimuksia suorittamaan. Anne seisoi kentän keskellä silmät lautasen kokoisina tämän katsellessa "rauhallisia ja luotettavia" tuntihevosiaan, jotka oli nekin ilmeisesti yllättyneitä äkillisestä riehumisestaan. Välillä nainen sai huudeltua jotain ohjeita ("Älä tipu!!" taisi olla suosituin, mutta kukaan ei noudattanut sitä) ja lopulta tajusi huutaa meidätkin avustamaan. Suurin osa tuntipalleroista oli jo rauhoittunut kun saatiin raahattua luumme kentän aitojen välistä itse aitaukseen asti, mutta yksi siellä veti rundia ja kävi aina välillä katsomassa pääsisikö portista ulos.

Venna tietenkin.

Muut hevoset olivat sen muutaman pakoreaktion aiheuttaman laukka-askeleen tai äkillisen kääntymisen (tai mitä ikinä olivatkaan tehneet) jälkeen jääneet järkevästi niille sijoilleen todettuaan olevansa täysin turvassa. Hoitajat olivat jo keränneet hevosensa ja ratsastajansa kasaan, ja Anne yritti ympäripuhua kaikkia takaisin selkään, mutta Venna paineli pierupukkilaukkaa kentällä, yrittäen houkutella muita mukaansa - Huiska miltei monotti yli-innokasta pikkutammaa tuimana kun tämä ei kerta ymmärtänyt mitä "ei" tarkoittaa. Vapaudestaan villiintynyt poni teki kuitenkin toisen major mistaksen (Venna voisi harkita jonkin taktiikkakirjan lukemista) ja ajoi itsensä puolivahingossa nurkkaan, jota piiritti jo valmiiksi muutama isommista hevosista ja kasa hoitajia. Kun pakokeinoja ei ollut, luovutti Venna vallan tuttu en-minä-mutta-muut -ilme kasvoillaan ja käpytteli oikein nöyränä luokseni hörähtäen masentuneesti. Suunniteltu palopuheeni suli kuin suklaa kiehuvaan veteen (sulaako suklaa kiehuvaan veteen?) ja mun oli ihan pakko Annen mulkoilusta huolimatta rapsuttaa Vennaa vähän harjan juuresta. Olihan se ihan kiltti tyttö loppujen lopuksi vaikkei Anne niin aina jaksanut muistaakaan.

Vaan Vennapa ei ollut kilttiä tyttöä nähnytkään seuraavalla jatkotunnillakaan. Heti ensimmäisen ravipätkän aikana poni pisti aiempaa komeamman rodeoshown pystyyn ja pyrki lähettämään ratsastajansa - mua pienikokoisemman, mutta jo täysi-ikäisen tytön - Saturnuksen renkaille. Yritys epäonnistui tamman suureksi pettymykseksi ja se kävikin itse tutkimassa hiekassa hetken ajan hämmentyneenä lojunutta tyttöä. Brunette nousi takaisin selkään ihan itse ja vähän aikaa Venna kulkikin ihan siedettävästi. Saatoin kuitenkin nähdä, että jotain sillä oli vielä mielessä. Ja jep, laukaisu kaksi tuli kun ratsukon suorittivat tempon lisäystä diagonaalilla. Nurkassa oli näkevinään jotain kamalaa ja loikkasi ensin sivuun ja siitä muutaman 360 asteen rodeoloikan. Ratsastaja kapusi jostain tamman masun alta takaisin selkään (Anne käski laittaa sen ponin nyt kuriin) ja meno jatkui taas ihan siististi. Ensimmäinen laukkatyöskentelykin sujui ihan kiltisti ("Se vaan laskee oikeaa laukasukulmaa, ihan varmana", rodeoshowta seuraamaan tullut Jesse intoutui vakuuttelemaan muita katsojia).

Seuraava laukka nousikin kulmasta ja Venna lähti sellaista kiitolaukkaa korvat luimussa, että meiltä katsojilta aidan varrella meinasi lähteä tukka päästä. Ensimmäinen pukki oli pieni, mutta sen verran kiero, että ratsastaja humpsahti kuperkeikalle kaulan yli jaloilleen - olisi ansainnut aplodit, mutta Venna jatkoi pukittelua tehden isompia ja uhkarohkeampia pukkeja entistä tiheämpään vaikka ratsastaja oli jo jäänyt matkasta. Shown suoritettuaan poni pöristen ravasi Annen luokse, joka pisti Marika-raukan takaisin selkään vielä kerran. Tyttö oli itse lähinnä hämmentynyt ponin käytöksestä - kuulemma ensimmäinen kerta Vennan selässä - eikä ollut ottanut osumaa missään vaiheessa. Lopputunti sujui kuitenkin ihan hyvin, tamma toimi aika hyvin vaikkei rentoutunutkaan hirveästi.

Pitkien ohjien aika koitti vihdoin ja viimein, ja kaikki - me katsojat, Anne, ratsastajat sekä varmaan myös muut tuntiratsastajat ja jopa tuntihevoset! - huokaisivat helpotuksesta. Vaan ei. Marika ehti tuskin ohjista hellittää kun Venna pyörähti täyskäännöksen ja päätti, ettei pierupukitellut tähän suuntaan vielä tarpeeksi. Korvat hörössä se pisti menemään ja teki äkkipysähdyksen ihan yhtäkkiä, jolloin ratsastajat pyörähti kuin hidastetussa filmissä ponin kaulaa pitkin maahan istumaan. Siitäkös tamma taas riemastui ja pisteli menemään. Anne suunnilleen repi hiuksia päästään jo kentän laidalle vetäytyneenä, huusi mulle, ponille, ratsastajalle ja lopulta taisi huutaa jo itselleenkin. Venna laukkasi into piukeana kenttää ympäri kellottaen koko ajan vain nopeampia kierrosaikoja, yrittäen innostaa muita mukaan, mutta kaikki vain seisoivat tylsityneinä uralla. Tällä hetkellä Venna taisi olla se luokan idioottiapina, jonka takia kaikki muutkin pääsivät myöhemmin kotiin. Lopulta Anne marssi kohti häntä soihtuna ravailevaa tammaa eikä aikaakaan kun tämä nöyränä hidasti käyntiin ja antoi kiinni.

"Robert!!!" nainen jylisi riuhtoessaan kipittävää pikkuponia perässään. "Nyt sinne selkään. Pistät sen kuriin. Sinä oot sillä koko loman menny. Korjaa mitä oot sille tehny. Asennellut vaan pukkinappuloita", opettajattaren äänenvoimakkuus hiljeni ja madaltui lause kerrallaan ja glups-efektin siivittämänä sain Marikan kypärän lainaan ja kipusin selkään höntsissä ja Converseissa. Jatkokurssilaiset, Anne ja hoitajaporukka saivat nauttia rodeoesityksestä kun meikä yritti pysyä kyydissä parhaimpani mukaan. Kukaan ei taida vieläkään - meitsi kaikista vähiten - ymmärtää, miten olin sinne käpertynyt kun selässä pysyin, mutta vielä viidenkin minuutin päästä olin siellä satulassa. Joku luovutti mulle kouluraipan ja parin reilumman napautuksen jälkeen poni ravasi kiltisti peräänannossa pohkeenväistön läpi täydellisessä tahdissa. Se osaa kun se haluu, mutta siihen se sitten jääkin.

"Tuut sitten heti seuraavalle estetunnille sen kanssa. Jos sen jotakuta pitää heitellä esteiden sekaan kesälomalta palaillessa niin sua sitten eikä maksavia asiakkaita", Anne melkein murahti kun osoitti meidät ulos jatkotunnin loppukäynneistä. Pyörittiin hetki vielä maneesissa oikeasti työskennellen vaikka mun kädet alkoikin olla jo rakoilla. Vaihdoin kypärän löytyneeseen lainayksilöön, jotta Marika pääsisi kotiin parantelemaan traumojaan. Maneesissa Vennalla riitti vielä vähän ylimääräistä pelleilyä energiaa, mutta parin kaulalle valahtamisen jälkeen sain sen kontrolliin ja säästyin itse maatutkimuksilta. Jotain hyötyä kaikista niistä ponivuosista menneisyydessä...

24HM!

[Robert]

14. elokuuta 2013
Palailua

Joopa joo. Juuri kun olin innostunut autokyyteilystä, niin eikös sisko ilmoittanut, että sellaisia ei kyllä haisulilandiaan irtoaisi. Itsekin oli ollut heppatyttö joskus, pyh. Okei, ehkä Seppele ei ollut samaa tasoa kuin entinen kotitalli Briteissä... Sain asiasta karun muistutuksen kun jyristelin pihaan puiden kehystämää tietä pitkin tuhatta ja sataa vanhalla Jopolla - mopo oli rikki, nyyh. Kuoppa jos toinenkin osui matkan varrelle, eikä asiaa auttanut polkimilta karkailevat jalat, saatikka sitten fillarin jarrut, jotka toimivat vähän silloin kuin halusivat. Korvanapeista huusi Ellie Gouldingin uusi biisi eikä biisiin eläytyminen eli ilman käsiä ajaminen ja niiden kyseisten käsien viuhtominen oopperatenorin tavoin ollut kovin järkevää.

Nämä seikat totesit kun löysin tieni ulos heinäkasasta astetta pöllämystyneempänä. Se oli ihan varmasti tullut eteen aivan tyhjästä kuten kaikki muutkin paalit. Puistelin korsia harmaista Hollisterin collegehousuista (siskon mielestä sopivat New Yorkin tuliaiset olivat skinny fit -housut......) ja mustasta pitkähihaisesta, korjaten samalla snäpärin takaisin paikoilleen väärinpäin. Heinät takana kuitenkin ähkivät ja puhkivat, ja hetken päästä seasta pilkistää punainen fleda ja pisamanaama kirosanoja mutisten melko reipasta vauhtia.

"Shit, dude", älähdin käännyttyäni ja katselin sitten silmät pyöreänä kun äijä kaivautui ylös jostain paalien seasta. Jopokin pilkotti Kasperin vierestä ja kohottauduin kiskaisemaan vanhan fillarin ylös läjästä, ansaiten samalla mulkaisun tallin työntekijältä. Tarjosin epämääräistä daaaai'msorry-heittoa siinä pyörää kiskoessani ja sen saatuani kipitin mokoman fillarin kanssa suoraan talliin. (Hetken päästä pistin Salman vakoilemaan, että milloin Kasperia ei enää näkyisi heinien parissa, ja kuskasin sitten kulkuvälineeni vähän oikeampaan paikkaan.)

Päätin kantaa korteni kekoon vilkaisemalla Vennan karsinaan - se oli jo putsattu ja käyty läpi, mutta kyseinen puhtaustaso jäi kyllä sinne maantasolle. Ämpärin ja tiskiharjan kanssa kävin ensin vesiautomaatin pariin, veivaten sieltä ensin etovaa kauraheinävesiseosta kouralla maahan ja lopulta hinkkasin mokomaa tiskiharjalla. Ei se oikein ottanut puhdistuakseen, mutta ainakin vesi virtasi aiempaa paremmin. Ehkä. Seuraava uhri oli ruokakippo, josta löytyi epämääräisiä kasoja sieltä täältä. Raapaisin yhtä tiskiharjalla, mutta mitään muutosta ei tapahtunut. Lopulta päädyin heittämään koko ruokakipon täyteen vettä - ehkä se tehoaisi kuin laasti kiinni oleviin ruokasekoituksiin. Sillä välin pyyhkäisin kalterin ja niiden välit. Sitten ei muuta kuin helpottunut huokaus, hien pyyhkäisy otsalta ja kohti pihaa riimunnarun kanssa. Taivas ulkaili sadepilvillä ja mietin, kuinka kohta snapbackkelit vaihtuisivat pipokeleihin. Huokaus.

Venna nakerteli jotain ruohoja aidan toiselta puolen kun luikertelin sisään aitaukseen. Nimenhuuteluun se ei reagoinut mitenkään, mutta tassuteltuani vähän lähemmäs, se kohotti päänsä ja otti pari askelta vastaan. Jee. Ei tarvinnut kävellä niin kauas kuin olin alun perin luullut. Prinsessahan oli parantunut käytöstään eiliseltä! Yllättävän tepastellen se tuli narun perässä (tai minä tulin narun perässä), mutta talliin päästiin ihan hengissä. Käytävällä seisoi Aristoteles hoitajineen, moikkasin tätä ja melkein aloitin keskustelun kunnes Vennan karsinasta kuului epämääräistä polskimista - siellä narun päässä tamma uitti iloisena päätään ruoka-astiassaan.

"Dude!!" karjaisinkiljaisin ensireaktiona ja nyhdin narua minkä kerkesin. Lopulta miss Suicidal nosti hölmistyneen pärstänsä astiasta ja päätti, että nyt voisin vähän kihnuttaa. Siinä sitä sitten mentiin, koko hiha kostui mokoman hinkatessa märkää päätään meikäläiseen. Mutisten epämääräisiä manauksia solmin Vennan paikoilleen ja aloitin harjauksen, päättäen hoitaa uima-altaan tamman ruoka-astiasta pois myöhemmin. Ties miten sekin onnistuisi. Hienosti ajateltu, Robert, tosi hienosti. No, ainakin Venna oli jokseenkin puhdas, sille riitti huolellinen läpikäynti juuriharjalla ja loppusilaus pehmeällä harjalla. Kaviotkin nousi paremmin kuin tavallisina päivinä. Eilisen tempauksen perusteella olin toimintavalmiina vaikka minkälaisiin temppuihin, mutta Venna nuokkui kuin pystyynkuollut lehmä läpi hoitamisen. Lienikö upottautumisyritys ottanut voimille...

Vaparin kunniaksi päätin suunnata juoksuttelemaan ponia maneesiin näin ennen tunteja. Tallillakin oli vielä hiljaista, eihän kello tainnut olla kuin vasta kaksi. Huhuilin ovenraosta, mutta halli vastasi kaikuna ja paljastui tyhjäksi. Muutaman tunnin päästä alkavat tunnit varmaan pidettäisiin tänään siellä, sen verran tummia pilviä roikkui tallin yllä. Ehkä kesä oli lähtemässä taas yhtä nopeasti kuin oli pari kuukautta sitten tullutkin.

Suuntasin liina löysällä keskelle ja jäin siihen. Pienen hätistelyn jälkeen Venna löysi tiensä isolle keskiympyrälle. Sen liikkuminen oli kovin laiskan näköistä, käynnissä poni suorastaan mateli turpa miltei maassa. No, siinäpä mateli, totesin itsekseni ja kaivoin kännykän esiin. Muutama minuutti pyörimistä per suunta ja samalla ehdin käymään läpi Facebookin ja Instagramin uusimmat antimet sekä juttelemaan ensimmäiseksi mainitun chatissa muun muassa Inkerin, joka kyseli tiesinkö Siirin tuntiponitöistä (en tiennyt), ja Emmyn, joka kirosi säätä ja väitti ulkona jo tihuttavan vettä, kanssa.

Lopulta kännykkä löysi tiensä taskuun ja keskityin taas täydellä teholla Vennaan. Maiskautin pienesti, mutta se ilmeisesti heitti ponin turbovaihteen päälle. Räjähdysmäinen laukkapyrähdys päättyi lyhyeen kun tamma pyörähti kohti mua ja pörisi innokkaana. Heilautin liinaa ja maiskatin taas hiljaa, tällä kertaa poni lähti ihan nättiä, mutta vähän liian liidokasta ravia. Naurahdin. Venna näytti ihan kolmivuotiaalta welshpenikalta...

Työskentely sisälsi ravin rauhoittelua, pyöreää laukkaa (niin siis innokkaimpien pyrähdysten jälkeen) sekä samaa toiseen suuntaan. Varsinainen työskentelyaika jäi lyhyeksi, en halunnut rasittaa tammaa suotta juoksuttamisella, vaan vaihdoimme seuraavaan tehtävään heti kun olin senhetkiseen tyytyväinen. Venna oli kuin vanha tekijä, irroiteltuaan turhat energiat pois, se kulki oikein siistissä muodossa selkäänsä venyttäen. Käpyteltiin rauhassa vielä maneesi pari(kymmentä) kertaa ympäri, taputtelin tammaa kaulalle siinä matkalla ja höpöttelin sille kuulumisia.

"You know the brunette girl, Britta, right? Well, funny thing happened..."

Ja Venna kuunteli oikein kärsivällisesti, välillä henkäisten syvään. Best friends forever, ja niin edelleen.

25HM!

[Robert]

5. syyskuuta 2013
Mustasukkaisuutta ilmassa

En mä tiiä.

Ainoa ajatus, jota pystyin pyörittelemään päässäni kun scrollailin itseni läpi Facebook-feedini. Jostain kaverin tutun serkun kaiman koiranomistajan tyttöystävän veljentytön kautta seinällä oli jälleen kerran Seppeleessä vakituisesti ratsastavien hevostelukuvia. Etenkin se yksi junnutyttö meidän ammattikoulusta tykkäsi lisätä Vennasta kaikki mahdolliset otokset kansioonsa. Eihän se tyttö, Iida, ollut edes mun feissarikaveri, mutta joku aina onnistui tykkäilemään sen kuvasta tai kommentoimaan johonkin, ja sitä kautta ne eksyivät munkin etusivulle. Kyllä mäkin sen tunsin - heleä ja hurmaava vaaleaverikkö lähihoitajapuolelta, seurusteli mun kaverin Karrin kanssa ja piti Vennaa vakkarinaan. Se oli kieltämättä just sellasta tyyppiä, että siitä oli vaikea olla tykkäämättä. Mutta me kaksi ei oltu ikinä oikein natsattu. Ja syykin siihen oli selvä - Venna.

Feedsin syövereistä löytynyt profiilikuva Iidasta oli jäänyt näytölle kun ajatukset lukittautui tähän päivään. Torstai. Tänään olisi taas kerran estejunnut, joissa tyttö todennäköisimmin menisi Vennalla. Sille oli muutenkin vaikea löytää sen haastavuutta ja tasoa vastaavia hyppääjiä, varsinkin kun mäkään en ollut aktiivinen tunneilla kävijä. Mutta Iida oli taitava, se mun piti myöntää. Se ei ehkä ollut ihan mun tasoa, mutta mä olinkin valmentautunut ja kilpaillut jo niin kauan, Iida oli vasta Seppeleessä aloitettuaan saanut kickstartin edistymiselleen.

"Etteks te vieläkään oo frendejä facessa?"

Karrin ääni sai mun säpsähtämään ajatuksistani. Oli torstain vikat tunnit, semi-itsenäistä teoriaa ATK-luokassa. Korjasin vähän asentoani pyöräyttäen tuolia Karrin suuntaan jotain kieltävää mutisten. Eihän me oltu Facebookin ulkopuolellakaan kavereita. Scrollailin itseni takaisin alkuun, tykkäsin matkalla jostain tallikaverin statuspäivityksestä ja entisen tiimitoverin kisakuvasta, olivat vissiin loikkineet itsensä Iso-Britannian ponimestareiksi tai jotain. Ikävä tunne vatsanpohjassa ei saanut nimeä, ja klikkailin itseni ulos tyhmältä siniseltä sivustolta ja sammutin koko tietokoneen, yrittäen keskittyä vielä opettajan viimeisiin sanoihin.

Päästiin tunnilta ulos vähän etuajassa ja suuntasin ensimmäisen kouluvuoden aikana vakioituneen kaveriporukan - miinus Karri, joka lähti huitelemaan omille teilleen - kanssa parkkipaikan suunnalle. Pippakin pääsisi näillä näppäimillä, saisin tuurilla pummattua kyydin tallille - kello oli jo kolme, ensimmäinen tunti alkaisi neljältä. Ja mä valehtelisin, jos sanoisin, etten halua nähdä Iidan estetuntia. Huokaisin syvään reppua toisella olalla riiputtaen ja samalla onnistuin vetämään kaverien secondhand-savut keuhkoihini, päättäen dramaattisen huokailuna yskimällä.

Pippakin eksyi juuri parahiksi paikan päällä, veti mut kainaloon ja tivasi pojilta, että yrittikö ne vetää mua mukanaan pahoille teille. Eipä tietenkään. Mun kommentit keskusteluun jäi vain vaisuiksi naurahteluiksi, joku harmitti vieläkin. Pippakin taisi sen huomata, käänsi keskustelun hetkeksi johonkin muuhun ja ilmoitti sitten, että me voitaisinkiin lähteä. Autossa ei udellut mitään, mutta ei kyllä yrittänyt normalisoidakaan tilannetta. Pippa oli siitä ihan mahtava - se tunsi mut yhtä hyvin kuin itsensäkin. Ihan kuin oltaisiin sama tyyppi jaettuna kahteen eri kroppaan. Oltiinhan me ulkoisestikin tosi samannäköisiä, yhtä pitkiä (lyhyitä?) pisamanaamoja vaaleilla hiuksilla, ainoa merkittävä ero oli kahden vuoden ikäero.

"Take me to the stables, will you, please?"
"Yeah, of course."

Siihen jäi meidän sananvaihto ja loppumatkan juttelusta piti huolen autostereoihin liitetty puhelin, joka toi meille ripauksen kotia brittiläisen radiokanavan muodossa. Tallin pihassa Pippa sammutti auton. Ihan kuin se olisi tiennyt, että mulla menisi hetki ennen kuin astuisin ulos. Siinä kaikessa hiljaisuudessa istuttiin vain ja seurattiin hevosia sisälle hakevia ratsastajia ja hoitajia.

"Do you ever miss it?"
"What?"
"The life we had."

Pippa ei vastannut. Kyllä se varmasti oli tiennyt heti, mitä mä olin tarkoittanut. Viime aikoina mua oli entistä enemmän kaihertanut sen kaiken taaksejättäminen, kaikista eniten poniratsastajan arjen vaihtaminen kapisen hoitajan rooliin. Silloin meidän perheellä oli ollut ihan oma hoitaja kilpahevosille. Ja nyt mä olin se hoitaja. Pippa oli ehkä saanut kivuttomamman siirtymän, se oli löytänyt itselleen kivan vuokrahevosen, jonka omistaja oli estekammoinen. Siellä se kävi kahdesti viikossa hyppäämässä ja kävi kisoissa - jos siis huvitti. Mä usein kirjoitin sille ylös kisapaikkoja ja -päiviä sekä sopivia luokkia, mutta kaikeksi kauhukseni siitä oli tullut sellainen sunnuntaikilpailija. Silloin kun jaksoi, silloin kun huvitti.

"No."

Vastaus sai mut palaamaan takaisin todellisuuteen. Käännähdin katsomaan siskoani, joka tuijotti tiiviisti eteenpäin, sormien leikkiessä ratin alareunalla.

"When one door closes, another door opens. But we so often look so long and regretfully upon the closed door that we do not see the ones which open for us."

Kryptinen jatko ei paljoa vastausta avannut, ja mä olin niin valmis aloittamaan no but -kinastelun, mutta Pippa ehti keskeyttää mut ennen kuin ehdin aloittakaan, ihan vain käynnistämällä auton ja siirtämällä katseensa muhun. Kulmat kurtussa astuin ulos autosta ja hyvä, että ehdin edes oven läimäyttää kiinni kun sisko jo lähti liikkeelle. Kulma koholla seurasin kuinka auton takavalot katosivat tallitieltä.

"Talk about quick mood changes", mutisin itsekseni ja kallistin vähän päätäni. Yhtäkkiä joku läimäisi mun selkää ja horjahdin ajatuksissani eteenpäin. Karri. Jotain the fuck duden tyylistä karkasi huulilta ennen kuin ehdin kissaa sanoa. Nostin repun takaisin olalle ja fiksasin samalla avoimena heiluvan punaisen hupparinkin takaisin harteita peittämään. Virnistäen se vain totesi tuoneensa "muijansa" tallille hevostelemaan ja suuntasi sitten mopolleen, jonka olin puolisokeana missannut.

"Joku sun kaveri?" Salma kysyi yhtäkki mun selän takaa.

"God damn it!!" miltei räjähdin alkujärkytyksestä toivuttuani, "people need to stop just fricking popping up", manasin ohittaessani Salman ja suunnatessani suoraan kohti yläkertaa ja omaa kaappiani. Ärsytti. Ärsytti Iida, ärsytti Karri, ärsytti sisko ja sen kryptiset elämänohjeet, ärsytti jo miljoonas säpsähdys tälle päivälle, ärsytti jopa Salma. Matkalla ärähdin jopa jollekin viattomalle junnutytölle, joka sattui vahingossa astumaan juuri mun reittini tielle, ja mulkoilin Inkerin, Loviisan, Simonan ja Claran äänekästä keskustelua. Ärsytti. Isolla Ä:llä.

Heitin repun kaappiin, paiskaisin oven kiinni ja hieraisin naamaani jättäen käden sitten nipistämään nenänvartta. Olisi pakko rauhoittua. Venna olisi tasan yhtä veemäinen kuin minäkin muuten, se oli niin taitava peilaamaan hoitajaansa. Syvä henkäys. Ja toinen. Ja kolmas. Katse kohti kattoa, silmät umpeen ja neljäs.

"Ootko ihan okei?"

Päivän hätkähdys #9209385. Nadja, jonka tiesin Aristoteleen hoitajaksi, oli juuri astelemassa yläkertaan. Kirosin henkeni alla englanniksi silmät taas ummessa ja huokaisin syvään ennen kuin käännyin tytön puoleen, heittäen puolittaisen hymyn ilmoille. Ei sitä viitsisi puolitutuille ärähdellä. Salma ja Inkeri posseineen nyt ehkä ymmärtäisi, ettei kyseessä ole mitään henkilökohtaista, mutta tuntemattomimmista ei ikinä tietäisi.

"Joo."

With that, poistuin alakerran puoleen ja suuntasin Vennan karsinalle. Siellähän Iida oli sitä harjailemassa. Moikkasin välinpitämättömästi ja taputin tammaa kaulalle blondin kyykistellessä jalkojen juurella harjan kanssa. Sain vastauksesta iloiset heipat ja saman tien tyttö nousikin ylös.

"Ihanaa kun on näin pieni niin saa mennä tällä tykkiponilla", Iida kehaisi ja kietaisi kätensä Vennan kaulan ympäri vetäen ponia kainaloonsa. Tamma vähän murjotti, luultavasti se oli joutunut antautumaan tarhasti kun melkein kaikki kaverit olivat jo menneet tai jotain muuta yhtä dramaattista, josta oli syytä loukkaantua. Keplottelin mielessäni murjotuksen johtuvan siitä, että joku muu kuin meikä oli hakenut tamman sisään. Myrkytetyt ajatukset vievät koko mielen mukanaan ja hetken päästä suuntasinkin sanaakaan sanomatta ilmoitustaululle tuntilistoja katsomaan. Venna jatkaisi vielä toiselle junnutunnille - tämänkin ratsastajan tunsin kyllä jotenkin, tosin pikkuprinsessalla tämä ei ollut ikinä mennyt.

Mökötettyäni yksin oleskelutilassa vähän aikaa - muiden pyöriessä ahkerasti tallin puolella apukäsiä tarjoten - suuntasin sitten estetuntia seuraamaan. Reipas sadekuuro oli näemmä ajanut ratsukot maneesiin. Anne pyysi pari hoitajaa avukseen ja onneksi uudempia ilmoittautui sen verran, että mä pystyin jatkamaan portin juurella norkoilua ihan rauhassa. Venna tallusteli tyynesti uraa pitkin Iidan näyttäessä juuri sopivalta sen selässä. Hieraisin niskaani ja pakotin itseni tutkailemaan muitakin ratsukkoja, ehkä jopa kuuntelemaan sivukorvalla tutun porukan juttelua katsomossa.

Alkuravien aikana olin taas silmä kovana seuraamassa Iidan ja Vennan menoa. Poni kulki korvat tötteröllä melko tikittävää ravia - arvatenkin tiesi, mitä tuleman piti, olihan Anne rakennuttanut kentälle aika mahtavan näköisen radan. Iida keventeli rauhassa pitäen kätensä alhaalla eikä pidätteet näyttäneet yhtään niin kovilta kuin mulla helposti. En tiiä mikä siinä oli, mutta vaikka olin nuorena kisannut nimenomaan niillä kuumuvilla ja enemmän kiinniottamista vaativilla poneilla, niin esteillä silti mun käsi karkasi helposti liian ylös. Ehkä se liittyi jotenkin isoihin esteisiin - mitä ylempänä käsi, sitä helpompi hyökätä mukaan isoihin hyppyihin. Ehkä mä vain puolustelin itseäni. Ehkä, ehkä, ehkä.

Estejunnuissa oli pieniä tasoeroja, eikä mua yllättänyt mitenkään kun alkuverkkojen jälkeen hyppyjärjestys oli selvä - Iida viimeisenä. Kyllä kaikki tiesi, mitä viimeisenä hyppääminen tarkoitti. Sitä, että pääsee hyppäämään tunnin korkeusennätykset. Venna ei kulkenut mitenkään kadehdittavan hyvin, mutta pysyi irti puomeista. Lähestymiset olivat ajoittain pientä sotkua ja kerran iloitsin jo Iidan jäävän jälkeen. Sitten Anne kailottikin kehuja, että kuinka hienosti pysytty hypyssä mukana myödäten vaikka olikin itse hyppäämässä eri askeleella. Huokaisin ja hieraisin turhautuneena kasvojani.

Mä olin niin katkera. Mä olin tottunut olemaan ponin omistaja. Mä olin tottunut olemaan ainoa ratsastaja. Mä olin tottunut päättämään, kuka saisi ratsastaa milläkin ponilla. Olin saanut pitää Vennaakin koko tallin kesäloman aivan kuin omaani. Niiden viikkojen aikana olin tuudittautunut taas poninomistajan arkeen, ostellut roinaa tammalle, suunnitellut sen päivät, avustanut talleissa ja niin edelleen. Ja nyt siitä oli vaikea päästää irti.

Keskityin taas tunnin etenemiseen ja totesin pian olevan taas Vennan vuoro päästä radalle. Pörrötin vähän hiuksia takaraivolla ja jollekin alitajuntaiselle käskylle alistuneena suuntasin katsomoon. Inkeri, Loviisa, Nadja, Simona, Clara, Britta, Salma ja Ilona istuskelivat siellä hyväntuulisina parilla rivillä. Automaattisesti suuntasin Salman viereen, sopivasti Britan jalkojen juureen. Porukka hiljeni, mutta vain nanosekunniksi, kunnes iloinen papatus jatkui. Inkerillä oli värikäs tarina jostain nuorisoillasta kerrottavana, Salma kuvaili hiljaiseen ääneen kuinka itse ratsastaisi rataa Bonniella ja Britan kädet eksyivät sormeilemaan mun hiussortuvia hajamielisesti.

Ja yhtäkkiä mä tajusin, mitä Pippa oli tarkoittanut kryptisellä neuvollaan.

27HM!