Vennan Hoitokirja

[Anne]

© Robert

[Robert]

21. marraskuuta 2011 - Kankea alku

Kaikki oli jotenkin etäisesti tuttua. Bussissa edempänä istuva tyttöporukka puhui kovasti hevosista ja ratsastuksesta, osa jopa spekuloi puheissaan tulevaa jouluaattomaastoilua ja kirpeiden pakkaspäivien säestämiä maastoretkiä ylipäätään. Seurasin porukkaa katseellani. Eivät ne heppatytöt paljoa muuttuneet eri piireissä, nämäkin vaihtoivat aina rivien välistä uusimmat juorut puheiden perusteella naapuritallien ratsukoista, siinä missä ponitytöt kilpailuverkassa juoruilivat rataa suorittavasti ratsukosta. Sitä jälkimmäistä elämää ei ollut ikävä. Tietenkin sydämeen oli jäänyt poninmentävä aukko, mutta ehkä senkin täyttäisi aikanaan jokin toinen poni.

Kovaääninen tyttölauma nousi pysäkiltä muutamia kymmeniä metrejä tienhaaran jälkeen. Nousin bussista siinä samalla, jättäytyen pienen matkan päähän. Pimeä alkoi pikkuhiljaa laskeutua vaikka kello oli vasta puoli neljän pintaan. Tie Seppeleeseen ei ollut niin tuttu kuin saattaisi olettaa, Google Maps ja luonto olivat kaksi täysin eriasiaa, mutta päätin pitäytyä tyttöjen perässä. Yksi vaaleaverikkö vilkaisi taakseen poppoon kääntyessä pienemmälle hiekkatielle, joka arvatenkin johti ratsastuskoululle. Pidin katseeni jossain horisontissa, kuikuillen salaa jännittyneenä tallin tiloja. Olin sopinut treffit Annen kanssa tallille ennen neljää sekä saanut listan tallin ohi kulkevia bussilinjoja sekä tarkat reitti-ohjeet pysäkiltä tallille - ei sillä, että oli edes paljon eksymisen varaa.

Maa oli kova kuin kivi, pakkasen kiristyessä samaa tahtia kuin päivä alkoi muuttua illaksi. Matalavartiset, mustat Converset tallasivat maata tasaisesti laskien aina ajoittain nilkan tienoille viileää ilmavirtaa. Ehkä maailman huonoin yhdistelmä kylmälle päivällä: matalavartiset kengät ja sukat sekä harmaat höntsät (aka collegehousut). Ihan toppatakkikelit eivät olleet vielä ja mutsi oli varta vasten kaivanut mulle vanhan tallitakinkin esiin. Ja kaikkien hämmästykseksi se oli vieläkin ihan sopiva. Punaisen takin rinnuksiin oli brodeerattu Robert ja sen alla oli vielä näkyvissä jäljet nimestä, jonka mutsi oli siitä vähän aika sinne pois parsinut.

Ajatukset stoppasivat kuin seinään bongatessani tarhailevia poneja. Nimenomaan poneja. En ollut maailman paras yhdistämään oikeita hevosia näkemiini kuviin, mutta olin satavarma pienen liinaharjaisen shetlanninponin identiteetistä. Mahtoi olla Siiri. Nostin takin huppua siten, että se peitti korvia edes hiukan, ja laskin kädet taskuihini vetäen samalla takin kaulusta leuan suojaksi. Jännitys kohosi. Tyttölauma oli hävinnyt jo jonnekin tallin syövereihin - arvaisin näin - ja itse kökötin vielä pihalla. Nössö mikä nössö. Eka päivä oli aina pahin, kaikki tuomitsi jollain tapaa ja kaikkea ja niin. Hohhoijaa, ehkä oli aika kasvaa vastuuntuntoiseksi ja rohkeaksi nuoreksi?

Avasin tallin oven - tai niin ainakin oletin - ja samalla tieni ratsastustuntilaisten puheensorinan joukkoon. Lähimmäinen keskustelu taukosi hetkeksi ja sain oven suljettuani osakseni parit katseet, kunnes kaksi tummatukkaista tyttöä jatkoivat about mun kokoisen suomenhevosen harjailua. Hymähdin ja pujottelin riimunnarun alta etsien toimistoa. Avasin oven muitta mutkitta, paljastaen vain tyhjän toimiston. Jaahas. Vihasin näitä etsintäleikkejä, etenkin vieraassa paikassa! Joo, olin ehkä sosiaalinen tuttujen seurassa tai pienessä porukassa, mutta pitikö ihan totta kysyä apua joltain tallin vakkarilta, joka luultavasti söisi mut elävältä?

"Etsitsä jotakin?" oranssinpunertavat hiukset omaava tyttö kysyi sulkiessaan läheistä karsinaa. Käännähdin hieman kuin tarkistaakseni, että toinen ihan tosi puhui just mulle. Ja niinhän se puhuikin. Otin pari askelta lähemmäs karsinaa, ihan vain, ettei tarvitsisi ruveta huutelemaan jos tyttö ei vaikka kuulisi.
"Joo, Annea?" kysäisin katsellen samalla ympärilleni kuin etsien. Ja hyvä olikin etsiä, kun tiesin tasan tarkkaan miltä tämä Anne näyttää.. Lopulta nostin katseeni takaisin punapäähän, joka hymyili nyt leveästi. Kohotin hieman kulmaani.

"Tota, Anne on ihan tossa noin", toinen virnisti ja nyökkäsi oikealle. Tummanruskeat hiukset omaava naishenkilö jutteli luultavasti jonkun hoitajan kanssa vain muutaman metrin päässä pala ruutupaperia, oletin sen olevan tuntilista, kädessään.

"...jep, kiitti!" hymähdin nopeasti heittäen vaisun hymyn punapäälle, jonka jälkeen lähdin talsimaan kohti Annea.

"Hei, sun täytyy olla Robert!" nainen sanoi hymyillen huomatessaan meikäläisen.
"Mistä päättelit?" virnistin, ja pahoittelin samaan lauseseen etuajassa olemista sekä tapaamisen sopimisesta tuntiruuhkan aikaan. Anne heilautteli kättään välinpitämättömästi ja talsi ilmoitustaululle laittamaan ruutupaperin siihen nastalla kiinni. Tuntilistat, kuten olinkin olettanut. Samassa se kysyi, joko mennään katsomaan Vennaa.

Venna. Tammat olivat olleet aina sen mun juttu! Ihan oikeesti aina. En tiiä mikä siinä oli, mutta tuntui, että mä tulin aina tammojen kanssa toimeen. Orien kanssa ei ikinä mätsännyt ja ruunien kanssa tuntui olevan tylsää ja tasaista. Joten kun sain koulukaverin kautta kuulla läheisen ratsastuskoulun avoimista hoitajahauista, päätin käydä vilkaisemassa tallin nettisivuja. Ihan vain varmuuden vuoksi. Jollain olisi hyvä pitää Rainerin opettamia hevosenkäsittelytaitoja ja valmentajien hiomaa ratsastustaitoa yllä, right? Eikä tarvinnut kuin vilkaista sitä yhtä tammaa ja valinta oli sillä selvä.

"Muuten miten oot eksynyt alunperin talleille? Ja miksi Venna? Se on aika... No, tamma", Anne kyseli samalla kun kävelimme ulos tallin ovista kohti ponitarhaa. Kiiruhdin askeltani hieman päästäkseni nopeamman naisen rinnalle.

"No sisko harrasti hevosia ja innostuin sitten itekin oman ponin kautta. Joka oli kanssa ponitamma. Ponitammoissa on vaan sitä jotain, tiiäks? Ei pysty ees selittää, se on vaan se joku", virnistin ja katselin ponitarhaan, jossa olin shetlanninponinkin. Anne kyseli vielä jotain hevosharrastuksestani, kunnes pääsimme tarhan portille. Saatoin huomata ensisilmäyksellä ainakin neljä ponia, jotka tallin omistajatar nimesi Elmoksi, Pellaksi, Bonnieksi ja Siiriksi.

"Kyllä Vennan pitäisi olla täällä vielä..."

Kurtistin kulmiani ja katsoin ympärilleni. Näin pienen hahmon aivan tarhan perällä ja nyökkäsin sen suuntaan kysyen, mahtoiko yksinäinen susi olla nimenomaan Venna. Anne huokaisi, ja sanoi, ettei ihmettelisi yhtään. Muiden ponien tarhaillessa rauhassa, katsoin turvalliseksi talsia aidanviertä kohti ponia. Se oli kieltämättä ihan törkeän kaunis. Korkeat sukat ja valkoinen turpa korostivat valkeana hohtavaa harjaa, ja arabimaiset korvat painuivat lähestyessäni hieman taaksepäin. Poni kuitenkin kohotti turpaansa hieman, ilmaisten jostain pienestä uteliaisuudesta. Kunhan tahtoi esittää, ettei kiinnosta. Vilkaisin taakseni, Anne oli kymmenisen metriä kauempana ja kehotti mennä tutustumaan poniin.

"Terve vaan kaunokainen", hymähdin ja sulin pieneen virneeseen kun tamma ravisteli päätään. Otin ehkä puolikkaan askeleen sitä kohti. Ottaisikohan uteliaisuus siitä vallan ennemmin tai myöhemmin, vai tyytyisikö se vain seurailemaan puolinukuksissa menoani kuten muut ponit? Toinen askel, kolmas, neljäs. Olin ehkä metrin päässä Vennasta. Viides askel. Ja tamma pyrähti sivuloikalla oikealla ja ravasi lennokkain askelin pienen voltin. Jaahas. Leikkisä virne pyöri omilla kasvoillani, aivan kuten tammallakin tuntui. Käännyin kannoillani ja löysin tieni takaisin muutaman metrin päähän Annesta.

"No?" tummaverikkö kysyi kädet puuskassa.

"Kyllä se vielä tulee", virnistin ja käännyin katsomaan tamman suuntaan. Sain odottaa ainakin kolmisen minuuttia, että sain näköyhteyden liinaharjaan, joka tyytyväisenä seurasi muiden ponien rapsuttelua.

"Jaa tulee vai... Ootkohan nyt yliarvioinut taitos", Anne naureskeli vieressä ja vilkaisi kelloaan. Sain kuulemma jäädä itse puuhastelemaan tamman kanssa, ottaa sen sisään ja tehdä tuttavuutta - jos saisin sen kiinni. Näin ollen jäin yksin hämärään tarhailevien ponien kanssa. Hmm.

"Venna hei, tässä olisi oikein kauniin ystävyyden alku", yritin houkutella tammaa maanittelevalla äänellä. Se nosti päänsä maasta ja kallisti sitä hieman, puhkuen hieman ilmaa sieraimistaan. Olihan se ihan kohtuullisen upea elikko. Saattoipa olla ylpeä. Sitten joskus ehkä. Laskin kädet taskuihini ja piilouduin nenään asti takkini sisään katsellen Vennaa. Kyllä mulle tämäkin kelpasi! Lopulta uteliaisuus voitti - vaan ei suinkaan Vennan. Pienenpientä shetlanninponia, Siiriä, oli alkanut kiinnostaa jatkuva kököttämiseni ja se tulikin parin metrin päähän tutkailemaan meikäläistä ja peräti päästi jonkinlaisen äännähdyksenkin. Kyykistyin ja tarjosin kättäni toiselle ponille, joka tuli selkeästi kiinnostuneena tutkimaan paljasta kättä, jolla ei ollut mitään tarjottavaa. Rapsutin Siiriä ensin turvalta, sitten sen korvan takaa ja lopulta nousin ylös rapsuttamaan sen harjan juurta. Taisi tehdä gutaa, sen verran poni kallisteli päätään. Samassa se pakitti muutaman askeleen ja teki pientä väistöä kauemmas musta. Venna oli tullut peräti metrin päähän. Melkein säikähdin pikkutammaa, mutta toivuin nopeasti. Kallistin hieman päätäni, vetäen toisen käden taskuuni.

"Maittaisko rapsutukset sullekin?" kysäisin tarjoten oikeaa kättäni welshin suuntaan. Se otti vielä pari askelta ja pian tuuppasi jo lämpimällä turvallaan avointa kämmentäni, puhaltaen siihen lämmintä ilmaa. Otin varovaisen askeleen eteenpäin, ja pääsin peräti rapsuttamaan Vennan kaulaa. Pienen rapsuttelun jälkeen uskaltauduin siirtämään sen otsajouhia jonkin verran sivuun ja rapsuttamaan sen pyörrettä. Teki selvästi hyvää, tamma ummisti ajoittain silmiäänkin. Ehkä saisin sen sisälle asti ja pystyisin tekemään vielä enemmän tuttavuutta? Hapulin riimusta kohtaa, josta voisin ottaa kiinni, mutta poni pyrähti nopeasti raviin ja ravasi puolikkaan ympyrän pois luotani.

"Jaa et haluu sisälle vai?" kohotin kulmaani. Venna puhkui hieman ilmaa, pää korkealle kohotettuna korvat hörössä. Toinen suunpieleni nousi hymyyn. "Ei väkisin, ei väkisin", totesin ja käännyin jo kohti tallia. "Ylihuomenna ehkä?" kännähdin vielä kannoillani ja katsahdin tammaan kysyvästi. Vastaukseksi sain pari raviaskelta suuntani, peruutuksen ja pään ravistelun. Se, oliko tuo vastaus kyllä vai ei, tulisin selvittämään keskiviikkona. Ehkä.

[Robert]

23. marraskuuta 2011 - Rohkea rokan syö

"Neiti hei..." maanittelin vielä vartinkin jälkeen Vennan tarhalla. Se oli yksin tarhailemassa, muut oli jo otettu sisään jotain ponituntia, johon pikkuneitiä ei oltu otettu luultavasti vaativuutensa takia, varten. Sain siis ponin itselleni koko illaksi. Jos saisin. Se pinkoi karkuun - tai oikeastaan, ei karkuun, vaan meikäläisen ympäri - aina uudelleen ja uudelleen kun pääsin liian lähelle. Olin kärsivällinen Vennan kanssa, mutta en rakastanut antaa nirppanokkien jyrätä ylitseni. Toisaalta, tällaista tilannetta en ollut ikinä kohdannut - entinen ponini odotteli portilla aina sisääntuloaikaan ja ravurit... No, omistajat olivat aina näyttäneet kaapin paikan ja ne tulivat perässä kuin koirat konsanaan. Nousin kyykystä ja katsahdin taivaalla parahtaen pieneen ääneen. Nyt kyllä. Lähdin tomerin askelin seuraamaan welshponia, joka gasellimaisin askelein koikkelehti vähän joka puolelle, kuitenkin aina välillä tarkistaen, että varmasti pysyin sen perässä. Lopulta sain ahdistettua Vennan nurkkaan, jossa sain otteen sen riimusta. Ja zapataaaaa, poni tanssahteli vielä paikallaankin aikansa, kunnes hiffasi, etten ajatellut päästää irti. Ja näin alkoi yhteinen matkamme - ihan virallisesti.

"Kuule Venna, musta tuntuu, että me kumpikin tiedetään kuinka te tyttöset kiedotte välillä meitä poikia pikkusormienne ympärille, muttamutta, it doesn't really work on m--" selitin Vennalle ihan tosissani porttia sulkiessani ja käännyin ympäri kohtaamaan tytön ja ponin, mikä luonnollisesti keskeytti lauseeni. Tummatukkainen tyttö loimitetun, kimon poninsa kanssa seisoi about edessämme pieni kysyvä virne kasvoilla. Bongasin ruskeasta ratsastusliivistä Kingslandin logon, enkä voinut olla kohottamatta kulmaani hieman.

"Selvä", tyttö totesi rikkoen pienen hiljaisuuden ja suuntasi poninsa kanssa vasemmalle puolellemme. Tajusin toisen suuntaavan tarhan portille, jonka olin tietty just sulkenut. Tein pienen väistöliikkeen Vennan kanssa, ennen kuin hiffasin lähteä kävelemäänkin kohti tallia. Yllättävän kultaiseksi muuttunut welshponi kipitti rinnallani vaikka naru olikin löysähkö.

"Not doing so great, are we..." mutisin tammalle, joka päästi epämääräisen kiljahdushörähdyksen ja poikitti hieman, katsellen sieraimet väristen oritarhan tummaa herrasmiestä, jota ei Venna tuntunut kiinnostavan enempää kuin Vennaa meikäläinen. Kuitenkin päästiin talliin asti ja sain ponineidin peräti omaan karsinaansa. Eikä kellokaan ollut kuin vähän yli kolme. Valoakin vielä riitti. Mietiskellen suljin karsinanoven ja jäin ajatuksen tasolla oleviin suunnitelmiini uppoutuneena seisomaan kämmenet karsinan ovella.

"Jaa meidän uusi hoitajapoika sai tämänkin neitihenkilön sisälle!" kuului takaa Jossun huvittunut ääni, aiheuttaen meikäläiselle about paskahalvauksen, jonka ansiosta suusta pääsikin jotain epämääräistä muminan ja säikähdyksen sekaista sössötystä, josta sai muodostettua sanat holy ja tittyfuck. Kuultuani naurahduksen, nojauduin otsallani kaltereihin hetkeksi toipumaan, kunnes sain itseni kammettua ympäri.
"Jees, tietty! Naistenkäsittelytaidot on tallella! Ei vaatinut edes hurjia tänään", virnistin ja nappasin käteeni juuriharjan, jota pyörittelin hetken lapasissani. Jossu hymähti jotain kasvot hymyssä, kunnes jatkoi matkaansa mainiten jotain Toivosta.
"Selväselvä", totesin vaaleaverikön perään ja astuin karsinaan selkä edellä, varmistaen, että ovi meni kiinni niin, että saan sen auki. Ja auts. Jos en saisi sitä käsin auki niin Venna voisi vaikka murjoa mut läpi. Ainakin siltä ensimmäinen lyttäys tuntui, koko rintakehä taisi mennä tuhannen päreiksi siinä. Yskäisin ja työnsin pikkuponia (ei uskoisi, että se on oikeasti pikkuponi) kaikin voimin kauemmas. Se mulkaisi mua tyytymättömänä ja siirtyi lopulta niin kauas kun pystyi. Eli tosi kauas, ihan karsinan toiseen nurkkaan perse meikää kohti.
"Oot oikeesti vaikein nainen, jonka oon ikinä tavannu", huokaisin luovuttamisen sävyyn, mutta ryhdyin urheasti taistoon suunnaten tamman vasemman kyljen seudulle. Pian olinkin taas seinän ja ponin välissä, yrittäen ujuttautua noin parinkymmenen sentin raosta johonkin suuntaan. Venna siinä vaan mulkoili, kunnes alkoi äkkiarvaamatta kihnuttaa kaulaansa ja päätään mun olkapäähän ja käsivarteen. Jestas näitä naisia!

Tilanteesta äimistyneenä käännyin kylki Vennan lapaa vasten ja rapsuttelin welshponia molemmin puolin, oikea käsi sen kaulan yli oikeaa korvantaustaa rapsuttaen. Taisi löytyi tismalleen oikea spotti. Virnistin omahyväisesti, ja ihan oikeutetusti - olinhan sentän voittaja. Ainakin hetken. Oikea käsi jätti rapsuttamisen ja kurotin harjan lantioni ja seinän välistä. Näemmä harjaaminenkin maistui, tai ainakin Venna alkoi hieman nuokkua ja lepuuttaa toista takastaan kaikessa rauhassa. Hyräilin Coldplayn Christmas Lights -joulubiisiä tapaillen aina sieltä täältä ulkoamuistamiani kohtia. Sain harjattua tamman huolella joka puolelta, levyni jummatessa pahemman kerran. Lopulta siirryin jopa sormin selvittelemään tuulen tekemiä lettejä valkoharjan jouhista. Venna ei ehkä näyttänyt talvikarvansa vuoksi yhtä elegantilta kuin se voisi, mutta oli se kyllä kaunis. Ehkä voisin testata vanhoja letitystaitojani? Ei ehkä ihan sykeröillä kuten aiemmin oli tapana ratsuharjaisella ponilla, mutta muhkea harjamartoa myöten kulkeva ranskanletti?

"Those christmas lights, light up the street, down where the seeeeeeeea and city meet--" lauleskelin hiljaa astuessani ulos karsinasta, letityskuminauhaetsintäaikeissa (hieno sana). "--may all your troooooooubles sooooon be gone, oh christmas lights, keep shining ooon", jatkoin tutkiessani Vennan harjojen sekamelskaa etsiessäni pientä muovipussia, jonka olemassaolosta olin tietämätön - oliko sitä edes olemassa.
"So you're the boy who talks to himself, huh?" jonkun tytön ääni kuului lähimailta. Käännyin ja kohotin katseeni sillä sekunnilla, mutta en saanut ketään näköpiirini. Selvä brittiaksentti paistoi toisen äänestä pienen huvittuneisuuden kera. En saanut suustani ulos mitään muuta kuin epämääräisen whaaaa... -mutinan, kunnes vastakkaiselta karsinariviltä, muutama karsina oikeassa, astui ulos pienikokoinen tyttö, joka ei tainnut olla meikäläistä kyllä paljoakaan lyhyempi. Valkoisen pipon alta paistoi törkeän pitkät, vaaleat hiukset, ja tytön pieni hymynkare piiloutui paksun kaulahuivin alle. Hevosen tunnistin Eelaksi, jonka hoitajaksi pääsy oli ollut kakkoshaaveeni heti Vennan hoitajaksi pääsyn jälkeen. Kuitenkin, kiltimmälle Eelalle oli enemmän ykköshakijoita kuin tälle pikkuneidille....

"Umm, I guess?" sanoin selviteltyä kurkkuni, hienoisesti naurahtaen. Se poika, joka puhuu itselleen... Way to go, Robert, hieno tapa aloittaa tallielämä! Kuinka todennäköistä oli, että kaksi suomalaisen korvaan varmasti aavistuksen kömpelönkuuloisella brittiaksentilla varustettua hoitajaa eksyi juuri tänne? Kohotin hieman kulmaani antaen tälle ajatukselle enemmän... No, enemmän ajatuksia, kunnes Venna pukkaisi pienen turpansa selkääni. Senkin huomionhakuinen pikkukakara.
"Toi on Eela, right?" kysäisin nyökätessäni siropäisen puoliverisen suuntaan. Toinen nyökkäsi, katsoen tammaa itsekin, pieni tyytyväisyydestä, ylpeydestä ja ihailusta täyttynyt katse silmissään. Eela tuntui itsekin tietävän tasan tarkkaan kuinka hieno oli, sen verran päättäväisenä se tapitti meikäläistä pää hieman kallellaan, korvat liikkuen vähän joka suuntaan. Päätin jatkaa kumpparietsintöjä ennen kuin ehtisi tulla way too awkward hiljaisuus - a) en ollut mikään hypersosiaalinen kahden kesken, b) brittimisut eivät tykänneet musta Briteissä niin miksipä täällä ja c) Vennan jatkuva selkään pukkiminen häiritsi ajatuksenkulkua. Kuitenkin sain kysyttyä toiselta, selkä siihen päin, että olikohan se mahtanut nähdä letityskumppareita jossain. Samalla Venna sai nauttia otsarapsutuksista. Tyttö lähti kävelemään jonnekin, näin sen sivusilmällä. Jaa?

"Kuule Venna, se vähän niinku feidas mut nyt kyllä. Ihan täysin, jep", lässytin ponitammalle. Tykkäsin siitä jo nyt ihan liian paljon, harvemmin ponit iski tällä tavalla itsensä suoraan sydämeen.
"Tässä olis", tyttö huikkasi yhtäkkiä jostain takaoikealta. Käännyin, juuri ja juuri ajoissa nappaamaan pussin vaaleita letityskumppareita.
"Thanks! Ja muuten Robert. Meikä siis", hymähdin siihen perään kiittävän hymyn kera ennen kuin syöksyin Vennan karsinaan vetäen ovea kiinnemmäs perässäni, antamatta toiselle edes tsäänssiä esitellä itseään. Note to self: lopeta itsekseen puhuminen ja lauleskelu, lopeta se jatkuva englannin jankkaus ja lopeta se epäropsumaisesti käyttäytyminen. Pyöräytin silmiäni kun avasin pussia (jonka sisällöstä Venna halusi ehdottomasti maistiaisia). Koukkasin yhden etusormeeni, ja lopun heitin kirkkaanpunaisen tallitakkini taskuun.
"Maistuisiko neidolle jotakin vai?" kysyin tuntiessani tamman turvan taskuni suulla. Kaivoin höntsien taskusta porkkanan, joka oli jäänyt mutsilta yksinään jääkaappiin eilisen kasvissosekeiton jäljiltä. Vaikka porkkana olikin säälittävän kokoinen, näytti se maistuvan Vennalle ihan hyvin, ja se jätti taskuni rauhaan. Lähdin letittään valkeita jouhia.

Venna oli aika mallikelpoinen käytökseltään, kunnes oli aika kuroa lettiin myös "jämäjouhet" sieltä sään suunnalta. Tamma löysi yhtäkkiä jotain huomattavasti mielenkiintoisempaa ja lähti päättäväisenä kävelemään kohti suolakiveään. Liukkaat jouhet lipesivät sormieni lomasta ja letti purkautui. Ainoastaan ensimmäinen kolmasosa jäi jäljelle, ja jauhoturpa tyytyväisenä haisteli suolakiveään kuin ei olisi ikinä elämässään nähnyt moista. Keksipä se jopa säikkyä sitä... Lopulta (= vartin päästä) sain kohtuunätin ranskanletin tamman harjaan.
"Ehkä susta saadaan joku astetta hienompi poni joskus niin ruvetaan oikeen urakalla leikkimään sun tukalla, right?" kysäisin Vennalta astuessani pari askelta taaksepäin. Tamma vilkaisi muhun you-gotta-be-kidding-me -feissillä ja siirtyi sitten etsimään olemattomia kauranjyviä ruokakuppinsa pohjalta.
"Urpo", siirryin takaisin sen viereen taputellen welshin kaulaa. Ja se päätti alkaa maistelemaan meikäläisen takinhelmaa uhkaavan läheltä haaruksia. Jösses! Tein pienen ninjaväistöliikkeen oikealle ja aloin purkaa ranskanlettiä ripeää tahtia, ennen kuin tammalle iskisi oikein kunnon miesviha päälle. Tässähän alkaa kasvaa kunto Vennan kanssa! Lopulta tamma ajoi mut ulos sen karsinasta korvat luimussa. Meni vissiin tunteisiin urpoksi sanominen...

[Robert]

26. marraskuuta 2011 - Third time's a charm

"Afternoon, lovelies", jutustelin ponipoppoolle tallustaessani niiden ohi kohti tarhan nurkkaa hakemaan - surprise, surprise - Vennaa. Tamma hengaili jonkinasteisessa koomassa kimon ponin takana. Tunnistin kimon samaiseksi poniksi, jota Kingsland-liivinen tyttö oli taluttanut toissapäivänä tarhailemaan.
"Venna? Vennaaa", huhuilin vaimeasti lähestyessäni ponikaksikkoa. Kimo ei edes korvaansakaan lotkauttanut, mutta valkojouhinen tamma kurkisti sen kaulan alta meikäläistä ennen kuin se tallusteli välinpitämättömästi suoraan toisen ponin turvan edestä luokseni. Seisoin hoomoilasena paikallani, kunnes tajusin tarjota Vennalle rapsutuksia sen tökättyään turvallaan vatsaani.
"Onko hyvä päivä tänään?" kysäisin jauhoturvalta rämpiessäni hieman kohmeisesta tarhasta kohti porttia, pehmeä riimunnaru kiinni Vennan riimussa. Niitäkin oli monenlaisia, ja itse suorastaan vihasin niitä kovia, muovisen oloisia salmiakkinaruja. Sen sijaan yksiväriset, pehmeää materiaalia olevat letit olivat ihan parhaita! Aiemmin suosin nahkariimuja ja -naruja, mutta nykyään ei ollut enää tarvetta turhalle prameilulle.

Aamu oli ollut semijäätävä. Yhdeksän pintaan heitettiin aamulenkki koiran kanssa ja painuttiin sitten takaisin nukkumaan, kunnes kahdeltatoista suunnattiin nokka kohti tallia siskon kyydillä. Toinen oli vertaillut tallipihassa innokkaasti Seppelettä talleihin, joissa entinen ponimme oli asunut niin Surreyssä kuin Suomessakin. Ehkä saisin jossain välissä suostuteltua Pippan taas satulaan, olihan se jo kolme vuotta sitten ponivuosien päätyttyä. Ehkä se kipinä ratsastukseen syttyisi joskus uudelleen, senhän takia nykyään oli niitä tätiratsastajiakin?
Kuitenkin, maa oli ollut sen verran kohmeessa ja hengityskin höyrynnyt, että olin katsonut parhaaksi heittää päälle mustat höntsät, keltaisen laskettelutakin, ikivanhat Converset villasukilla sekä mustan pipon ja lapaset. Eikä tullut edes pahemmin kylmä, mitä nyt varpaat otti vähän jäätyäkseen, samoin nenänpää! Laskettelutakki oli ollut ihan oikea valinta - punainen tallitakki, "välikausitakki", menisi kyllä ratsastaessa kun tulee lämmin, mutta ei oleskelutakkina, ei ikinä. Vennakin oli saanut päälleen loimen vaikka tamma olikin ehtinyt jo ponimaisen talvikarvansa kasvattaa. Mammuttiponi.

"Moi", joku ehti jo tervehtiä säätäessäni ovea kiinni. Käytävällä oli puunattavana kaakaonvärinen suomenhevonen, joka tapitti mua ja Vennaa korvat hörössä pää pystyssä. Vaaleanruskeatukkainen tyttö harjaili pienikokoista otusta varmalla otteella.
"Moi", sain vastattua takaisin hetken viiveellä ja suunnattua kohti oikeaa karsinaa. Olin ihan käsittämättömän huono small talkissa jos piti puhua suomea. Siinä oli vain niin jotain käsittämättömän vaikeaa. Etenkin kun suomalaiset tuntuivat aina olemaan muutenkin niin varautuneita ja blaah. Olinpas taas ihan käsittämättömän ujolla tuulella.

"Mä oon Robert", kommentoin erittäin avaavasti lukittuani Vennan karsinaansa. Tyttö nosti katseensa arvatenkin hoitohevosensa kaulasta ja vilkaisi meikäläiseen.
"Ellu. Tai Elisabeth, Ellu on parempi", tyttö vastasi saaden kohteliaan hymyn kasvoilleen. Heitin samanlaisen hymyn omillekin huulille ja siirryin pyörittelemään Vennan harjoja, etsien kaviokoukkua. Kysäisin samalla ohimennen Elisabethin hoitamasta hevosesta, ja sainkin sen kuulla olevan Humu. Kommentoin tamman olevan ihan suloinen ja noukin samalla pari isompaa harjaa kainalooni pois tieltä. Miksi kaviokoukut oli aina hukassa?
"Onhan toi Venna melkein yhtä nätti", kuulin pientä huvittuneisuutta ja ilkikurisuutta toisen äänessä. Virnistin kääntäen katseeni hetkeksi Elluun, päättäen olla aloittamatta sen kummempaa mun-hoitsu-on-parempi -kamppailua. Lopulta löysin sen pienen vihulaisen, jota kaviokoukuksikin sanotaan, ja tunkeuduin Vennan seuraksi. Se oli ihan liian huomionhakuinen ja seurallinen tänään. Nytkin tapitti valmiina korvat hörössä meikäläistä, ei edes minkäänlaista yritystä tehdä musta seinäkoristetta tai vastaavaa. Ja kaviotkin nousi kuin ilmaa vain. Tässä oli ihan varmasti jokin koira haudattuna. Hyräilin itsekseni Pippan autossa tullutta kappaletta, tunnistin bändin brittiläiseksi ja that's it. Kuitenkin, Pippa tuntui olevan kyseisen bändin suurkuluttaja, sillä olin varmasti kuullut kappaleen miljoona kertaa aikaisemminkin. Katosin pian taas karsinaan juuriharjan kanssa, jolla taistelisin jalkamutia vastaan. jes.

"I know something you don't, it comes and goes like the strength, in your bones, who-ooooah--" lauleskelin huomiotaherättämättömällä äänellä. Että kuin pänni kuin ei tiennyt muita kohtia koko biisistä. "--so keep your mind, at a rest, i'll never let, the two of us beeee frieeeeeends, shalalalalaa. Kas näin loppui biisi siihen niin", totesin Vennallekin kun muisti ei tarjonnut enempiä laulunsanoja. Heitin harjan väliaikaisesti tamman ruokakuppiin ("Ei Venna, ei se ole ruokaa. Älä syö sitä."), availin muutaman soljet ja nostin fleecevuorellisen loimen Vennan selästä. Viikkasin sen nätisti käsivarrelleni ja noukin harjan (Vennan suusta) sipaistakseni olemattomattomat roskat ponin kaulalta, selästä, kyljiltä ja lautasilta pois. Ja ei muuta kuin loimi takaisin selkään ja harja oikealle paikoillaan.
"Tikitikitii, I know something you don't, it comes and goes bla bla blaa", huokaisin itsekseni ja napsautin kaulallani hengailleen narun takaisin kiinni Vennan riimuun. "Shall we go for a walk, huh?" kysyin tammalta ja talutin sen ulos karsinastaan. Heilautin kättäni ja huikkasin heipat astetta likaisempaa Humua puunaavalla Ellulle suunnaten itse kirpeään, lumentäyteiseen pakkasilmaan. Yeah right, you wish.

Oli kuivaa, koppuraista ja vähän slipperyn oloista. Kipiteltiin maastossa kaikessa rauhassa, kierrellen vähän missä sattuu. Pistin mieleeni teitä, jotka olisivat unelmapehmeitä laukkaamiseen kesäkuivalla, ja uskomattoman upeisiin maisemiin vieviä kinttupolkureittejä talven käyntimaastoille. Oli ihan mahtavaa olla pitkästä aikaa tallilla, jonka maastoihin kuului muutakin kuin valtatien viereinen pelto, sadan metrin metsäpolku muutaman puun seassa ja pikkuniitty. Maastoilu ei ehkä ollut mun lempijuttuni, se nyt oli sellaista turhanpäiväistä humputtelua, mutta silloin tällöin oikein railakas ja vauhdikas maastoretki tai vaihtoehtoisesti rauhallinen ja pitkä käyntimaasto ilman satulaa piristi päivää yllättävän paljon. Lopulta jäätiin Vennan kanssa kalliolle hetkeksi, ihan vain ihailemaan upeita maisemia. Kun kerran punarautiaallakin tuntui olevan niin hyvä päivä.

[Robert]

27. marraskuuta 2011 - Mitäs me brittilapset

Kaksi päivää tallilla putkeen - huisia! Olin ilmoittanut itseni Vennan kanssa koulutunnille, onneksi joulukuun puolelle. Ehtisi vähän käydä itsenäisestikin selässä. Toistaiseksi olin uskaltautunut vain taluttelemaan sitä - tai Venna mua. Tänäänkin käveltyämme Melodyn ja Eelan kanssa metsikössä neiti oli keskittynyt ihan huolella viemään heiveröistä meikäläistä 6-0. Futareillahan oli tunnetusti maailman köyhimmät habat.

Kohta tulisi ihan varmasti lunta (mun maailmassa ei ole vielä lunta :--D), sen verran pilvisen oloinen, mutta pakkasrikas yö oli tulossa. Sulkeuduttiin hoitajien lämpimään huoneeseen, aika iso lössi oli suuntaamassa maastoon, joten päätettiin toteuttaa peribrittiläistä iltapäiväaktiviteettia - iltapäivätee. Vedenkeitin ja suhteellisen köyhä valikoima erilaisia pussukoita oli melkoinen pettymys, etenkin kun meillä mummu aina teki teet kunnolla kattilassa lehtiä hauduttamalla. Faija oli kovin laiska ja se olikin Suomessa tyytynyt pelkkään pussitteluun, mama kunnon suomalaisena kittasi kahvia ainakin kolme kuppia päivässä. Kaapista löytyi Teetaivas-niminen, vajaa laatikko. Noukin itselleni Viisasten tee -nimisen pussin ja tarjosin rasiaa myös Melodylle, joka köyhästä valikoimasta noukki itselleen oranssiin taittuvan paperikääreen.

Aikamme kahviteltuamme teen parissa ja juteltuamme vähän kaiken maan ja taivaan (tai oikeastaan Brittilän ja ah-niin-kivan Suomen) välillä, Jossu avasi huoneen oven.
"Ai katos, meidän brittilapset täällä kahvittelee", nainen virnisti ja haki selvästi katseellaan jotain, tai jotakuta.
"Teetä", huomautin ja nyökkäsin pöydällä lojuvaa käärettä, jonka päällä oli käytetty teepussi, kohti.
"No niinpä tietysti", Jossu huokaisi, "ette oo sattunut näkemään Saraa missään?"
Mulla ei ainakaan ollut mitään hajua, kuka Sara oli, ja sen varmaan huomasikin, sillä vaaleaverikkö myöhemmin tarkensi Saran olevan kimon ponin, Bonnien, omistaja. Pudistin päätäni ja Jossu sinkaisi saman tien ulos. Mikä lie kiire asialla.

"So, you unpacked yet?" Melody kysäisi huuhdellessani mukiani. Vilkaisin tyttöä olkani yli ja nyökkäsin kohti sohvan edessä lojuvaa treenikassia kohti. Mustassa kassissa oli mäyrän pää, jonka yllä luki Brockham ja alla Robert. Vanha futiskassi. Sinne oli sullottu kaikki ratsastuskamatkin. Ehkä jouluna saisi vaikka uudet saappaat tai uuden kypärän, tai vastaavasti syntymäpäivänä, joka oli upeasti kolme päivää joulun jälkeen. Tungin kädet taskuihin, tuntien avaimen.
"Actually..." aloitin hymynkare huulillani ja nostin avaimen näkyville. Olin saanut sen keskiviikkona Annelta palattuani Vennan kanssa tallille. Huonompi juttu, että avaimessa ei ollut numeroa - ainakaan erottuvaa - eikä Anne ollut muistanut sanoa kaapin numeroa. Lähdimme Melodyn kanssa urheina taistoon kaappirivistöä vastaan ja kiivaan viiden minuutin kamppailun jälkeen löysin oman kaappini. Huh, aika tilava. Istahdin lattialle nostaen kassin viereeni. Melody istui ikkunan alle kaappirivistöjen väliin. Pulistiin samalla milloin mistäkin, muun muassa futiksesta ja ratsastusvarustemerkeistä. Todettiin olevamme melkein samiksia kun nostin CO Wellington Classic -kypäräni kaapin ylähyllylle. Ulkonäöllisestihän ne olivat suunnilleen identtisiä, itsekään en ollut varma niiden eroista, muuten kuin pienestä hintaerosta.

Kävi myös ilmi, että oltiin Melodyn kanssa kumpikin enemmän tai vähemmän varusteratsastajia. Toki meikäläisen Italian-reissulta ostetut nahkasaappaat oli (ison) piirun verran halvemmat... Heitin parit ratsastushousutkin kaapin ylähyllylle, perusmustat ja toiset tummanharmaat. Mama oli kova ostelemaan mulle ties mitä ratsastuskamaa, itsekään en pysynyt aina perillä, mitä merkkiä käytin, eikä sillä omalta osaltani ollut niin väliä. Toki kalliimpi kama oli aina myös mukavampaa ja kestävämpää, mutta Kingslandin kisapaidalle sanoin kyllä hyvästit kun onnistuin tipahtamaan esteen koristeena olleeseen kukkapenkkiin eikä lika ottanut lähteäkseen.

Olin juuri tallomassa treenikassia kaapinpohjalla kun Anne kipaisi yläkertaan, kertoi kahvin loppuneen toimistosta. Naisen ohittaessa mua takaisintulomatkalla, sain käskyn liikuttaa Venna reippaasti vaikka maneesissa. Ilmeeni mahtoi olla suuri kysymysmerkki. En ollut yhtään varautunut siihen, että pääsisin(/joutuisin...) ponitamman selkään näinkin pian. Etenkin, kun sillä ei ollut edes mikään draamavapaa päivä tänään. En ehtinyt edes sanoa mitään kun brunette jo koikkelehti portaat alas. Käänsin katseeni Melodyyn.
"Let's get you saddled up, huh?" toinen sai sanottua huvittunut hymy kasvoillaan ja ponnisti ylös. Seisoin yhä hölmistyneenä toinen jalka kaapissa ja vilkaisin ylähyllyn kypärää.
"Come on, it can't be that awful", tyttö taputti mua lohduttavasti olkapäälle ja meni itse jo edeltä, kunnes jäi portaikkoon odottelemaan. Sain ilmoitettua vaihtavani kamat nopeasti. Kuuliaisena kiskoin höntsät pois ja hilluin pelkillä pitkillä kalsareilla (heh) hetken taiteillen mustat ratsastushousut ylähyllyltä. Tuntui hassulta pitää ratsastushousuja ensimmäistä kertaa vuoteen. Saappaatkin sujahti yllättävän helposti jalkaan, nahka oli käyttövuosien aikana pehmennyt ihan täydelliseksi.

Tallustelin alakertaan kypärän hanskoineen toisessa kainalossa semihuolestuneen näkösenä. Melody seisoskeli Eelan karsinalla, jutellen tammalle hiljaisella äänellä. Hyvä puoli asiassa oli se, ettei tarvinnut enää tapella harjaamisen tai kavioiden putsaamisen kanssa, ainoastaan satulan ja suitsien. Awesome. Kirosin jotain itsekseni, kiinnittäen puolivahingossa paitsi Melodyn myös lähellä shettiksiä rapsuttelevan tytön.
"Vau, sähän näytät ihan ratsastajalta", kuulin selkäni takaa toisen huvittuneisuutta tihkuvan letkautuksen, suomeksi. Se oli jotenkin hienoinen yllätys, tuntui hassulta puhua ensin lähes pelkästään englantia ja siirtyä sitten suomeen.
"Joojoo, shut up", virnistin takaisin ja lähdin varusteidennoutoreissulle. Satula ja suitset löytyivät vikkelään. Palatessani Melody leperteli meikäläisenkin tammalle karsinanovella. Heittäessäni (okei, asettaessani) kamat maahan, sain kuulla noottia, että turhaan olin Vennaa aiemmin komentanut kun se on ihan kiltti. Tyrskähdin tytölle ja lähdin satula kädessä kohti kaksintaistelua. Jauhoturpa seisoskeli kaikessa rauhassa Melodyn paijattavana kun nostin satulan sen kaulalle ja liu'utin paikoilleen.
"Huh?" karkasi huulilta kun Venna ei elettäkään tehnyt edes satulavyötä kiristäessä. Melody katsahti muhun pieni voitonriemu silmissään. Onneksi korjasin potin suitsiessa. Miten niin pieni ponitamma saa päänsä niin hiton ylös! Siinä olikin kiva tapella sellainen kymmenisen minuuttia, kunnes taktisesti otin pään kainaloon, jolloin Venna oli taas ihan whatever, ja sain sen suitsittia. Karsinan ovelle päästyäni huokaisin raskaasti ja haroin hiuksiani. Kuuma.
"Sweating already?" Melody kysyi ojentaen kypärääni. Meinasin heittää jotain Eelasta, mutta kuulemani mukaan sekään ei ollut mikään kiltein hevonen tallissa. Nappasin hanskat käsiini ja painoin kypärän hiuspehkon päälle. Ei kun menoksi. Vähän jos jännitti.

A/N: Jatkan tätä ovelasti flashbackina seuraavassa tarinassa ;)

[Robert]

28. marraskuuta 2011 - Mökötystä puolin ja toisin

"Älä viitti mököttää sille, ei se noin kauhea eilen ollut", Elisabeth hymähti taluttaessaan jotain isompaa hevosotusta ohitseni. Seisoskelin Vennan karsinalla, pieni ärsytys pinnassa. Harvemmin meni näin paljon tunteisiin Vennan jo tavaksi muodostunut mökötys. Suunnilleen puolisen tuntia sitten, olin juuri saanut ratsastuskamat päälle ja huoneeseen astellut Elisabeth uteli, josko olisin menossa ratsastamaan. Tyttö oli saanut mission hakea jonkun tuntsarin sisälle, joten olimme sitten suunnanneet tarhoille kaksin ja pääsin vähän avautumaankin eilisestä ratsastusepisodista.

"Fuckfuckfuckfuck", mutisin pysäyttäessäni Vennan keskelle maneesia. Kuulin Melodyn kipuavan katsomoon jotenkin ivallisen huvittuneena. Ponitamma kuopi maata kyllästyneenä kun säädin jalustinten ja satulavyön kanssa. Lopulta keikautin itseni vähän äkkiarvaamatta selkään, uskoen, että se olisi tamman lyhyen kärsivällisyyden kannalta parasta. Yllättävän helpolta se tuntui, selkäännouseminen. Pidensin jalustimia vielä reiällä sellaisiksi yleispituisiksi, pitelin ohjia toisessa kädessä nostaen toisen reidelleni. Huokaisin helpottuneena ja annoin ryhtini lysähtää katsahtaen Melodyn suuntaan.
"That's a start", toinen sai sanottua erittäin epätsemppaavan kuuloisesti.
"And that's mean! Mercy please, this is my first time after a year-long break", vastasin, lievästi huvittuneena itsekin.
"You two look dashing together, just man up!" Melody totesi kävellessämme kohti katsomon päätyä. Saatoin nähdä tytön pyöräyttävän silmiään ilkikurinen hymynkare huulillaan. Sarcasm: fluent, I see.

"No joo, vähän masentaa taas vääntää", huokaisin ja nostin loimen sylistäni karsinan oven loimitelineeseen.
"Mutta ei se siitä helpotu jos oot itekin tolla fiiliksellä", Ellu totesi ja lukitsi suuren, vaalean hevosen karsinaansa. Tyttö taputti sitä vielä kaulalle, kunnes eksyytyi itsekin Vennan karsinalle. "Alku on aina kivikkoinen", toinen vielä muistutti. Eikös tuo ollut sanonta?
"Two wrongs make a right, huh?" vastasin kysyvällä äänensävyllä ja suuntasin rohkeasti karsinaan. Venna nappasi punaisen tallitakkini taskusta kiinni ja mässäili sillä yllättävän tyytyväisen oloisena kun harjailin tamman kaulaa.
"Niin kai sitten", Ellu hymähti hymyillen ja ilmoitti suuntaavansa oleskelutilojen lämpöön.

Tunsin olevani säälittävä aloittelija ponin selässä. Se kulki mukavan pirteänoloisena, korvat hörössä ympärilleen katsellen. Maneesissa työskenteli samalla joku toinenkin ratsukko: suuri musta puoliverinen jotenkin samannäköisen - pitkän, hoikan ja tummatukkaisen - ratsastajansa kanssa. Eipä sen säkä tainnut olla hirveästi yli 160 sentin, mutta olihan sentään suunnilleen 140-senttisen ponin kyydissä... Venna tuntui jotenkin kotoisalta. Entinen ponimme ei ollut ollut pikkuponi, vaan ihan iso poni, mutta kyllä tähänkin voisi tottua. Pohkeet tuntuivat asettuvan juuri oikeaan kohtaan, polvi nojasi tyytyväisenä satulaan ja persuskin mahtui penkkiin paremmin kuin odotin! Ehkä meistä tulisi vielä jotain.
Tunsin lieviä alemmuuskomplekseja yrittäessäni ravata jokseenkin samassa tahdissa ja temmossa pitäytyen, Venna oli ilmeisesti hieman sporttisempi neiti ja tykkäsi ottaa Vermon takasuoran aina pitkän sivun alkuun. Melodyn suunnalta kuului aina satunnaisia tyrskähdyksiä kun luultavasti kuulokkeet korvissa koulua ratsastava tyttö ravasi ohi musta hevonen siistissä peräänannossa. Pikkuhiljaa meidänkin meno muuttui tasaisemmaksi - sain oman rytmini kohdilleen, keventäminen alkoihin tuntua helpolta ja kädet lopettivat jatkuvan vispaamisen.

Sain varustaa Vennan kaikessa rauhassa, tilanne oli täysin utopisen oloinen. Koira haudattuna, sano minun sanoneen! Jauhoturpa tuntui olevan kiinnostunut lähinnä käsivarteeni kihnuttamisesta tai taskuni mässäilystä. Yksi kestosuosikki tuntui olevan myös turvan tunkeminen höntsien taskuun, ja nyt se äimistelikin kun päällä olikin ratsastushousut, joiden taskut olivat takin helmojen piiloissa. Ajauduin aina välillä rapsuttelemaan Vennaa, ihan vain, koska se oli niin hyvällä tuulella. Mietiskelin samalla omia sanojani, maybe two wrongs did make a right.

Kesti aikansa, puolisen tuntia, tottua ratsastukseen. Melody oli siirtynyt katsomoa ja maneesia erottavalle aidalle roikkumaan, ja kommentoi aina välillä jotain pikkujuttuja. Lopulta sain oman istuntani kondikseen - lantio alkoi toimia, käsi uskalsi pysyä paikoillaan ja kauan kadoksissa ollut ryhtikin löytyi. Harjoitusravi ei tuntunut enää kidutukselta ja osasin keventää ilman ylenpalttista varvistamista. Ei voinut sanoa, että Venna olisi kulkenut rennosti ja peräänannossa, tai edes vähän sinne päin. Takajalat olivat kyllä mukana, mutta pää heijaili jossain taivaan pilvissä. Kuitenkin pidin ponista. Pidin siitä aivan liikaa.

Vennan kaviot kopisivat pakkasen kylmettämällä maalla. Tie oli koppurainen - olihan se sentään sateen pieksämä ja äkkiseltään jäätynyt. Siitä huolimatta poni tallusteli varmajalkaisesti vierelläni kompuroiden vähemmän kuin minä itse. Matka maneesille ei ollut pitkä, siitä huolimatta olin jättänyt ohuehko fleeceloimen peittämään Vennan selkää ja lautasia. Jos sille pukkaisi edes pientä hikeä, niin en tahtonut seuraavan päivän jumien tai karvaan kuivuneen hien olevan mun niskoilla. Toisaalta, epäilin, että saisin ponia edes ratsastettua hikeen. Se tuntui olevan harvinaisen energiapitoista ja väsymätöntä sorttia.

"What, in the name of God, are you doing?" Melody kysyi yrittäessäni nostaa laukkaa. Laukkapohkeet olivat - tai ainakin muistelin niiden olevan - ihan oikeissa kohdin. Vennan reaktio asiaan oli kiihdytysravi ja ihmeellinen mutkittelu uralla ja sen sisäpuolella. Melodylta tuli napakka käsky siirtää käyntiin ja yrittää laukannostoa kulmasta kunnon valmisteluilla. Maneesiin saapui toinenkin ratsukko, mulle tuntematon pari. Suuri, vaalea läsipää näytti jylhältä - jälleen poniratsastajan näkökulmasta - mutta ratsastaja tuntui nousevan sen selkään ongelmitta. Keskityin hetkeksi seuraamaan kahden ratsukon rentoa jutusteltua. Hevoset seisoivat pitkin ohjin keskellä kenttää paljoakaan hievahtamatta. Meinasin saada paskahalvauksen Melodyn terävälle "focus!"-kuiskaukselle lyhyen sivun alussa. Aloitin valmistelun - puolipidätteet, valmisteleva pohje, puolipidäte, puolipidäte ja toisen lonkan nosto. Riemukseni laukka nousi. Venna poukkoili vähän joka suuntaan erinäisillä sivuaskelilla, kiihdytteli ajoittain ja ravisteli päätään, mutta voisin vaikka vannoa, etten olisi ikinä ollut yhtä veijarimaisen mutta samalla hurmaavan ponin kyydissä. Venna kuitenkin hyvin nopeasti palautti meikäläisen maantasolle muun muassa raviin tipauttamisilla, lentävillä laukanvaihdoilla täysin satunnaisissa väleissä ja pienillä pukin feattaamilla sivuloikilla. Lopputunti vietettiinkin taas taistellen, kunnes sain tamman loppuraveissa edes hieman taipumaan tahtooni.

Työskentely lähti yhtä keveästi käyntiin kuin viimeksi ja (meikäläisen) lämmittely vei vähemmän aikaa. En tiedä, oliko Venna jo näinkin nopeasti tottunut hieman epätasaiseen ratsastustaitooni vai oliko se itse vain niin häslä, ettei ottanut huomatakseen. Tunsin pomppivani harjoitusravissa kuin hullu ja kirosin esteratsastusvuoteni kankkulan kaivoon - sitä nopeasti oppii, että jalustimet ovat aina tuki ja turva. Päätin ottaa alkuverryttelyn jälkeen hieman riskaapelinkin teon, ottaa jalustimet kaulalle. Venna oli hieman kummastunut aluksi satulan edessä keikkuvista jalustimista, mutta palasi nopeasti työskentelemään taas itseensä keskittyen. Tunsin suuria riemuntunteita kun pysyin satulassa kuin liimattu, pomppimatta turhia, ja kun tamma myötäsi hieman niskastaan vain muutaman sekunnin ajaksi. Pienet oli ilot.

"Wasn't that awful, was it?" toinen hymähti kävellen kentän keskelle Vennaa rapsuttelemaan. Nousin alas selästä jotenkin helpottuneena, että se oli nyt ohi, mutta odottaen jo seuraavaa kertaa. Vennahan oli jotain aivan uutta mulle. Tallille johtavalla tiellä Melodyn keskustelusuoni pulppusi milloin mistäkin, eikä tyttö tainnut edes huomata kuinka olinkaan vaipunut ristiriitaisiin aatoksiini.

Maneesiin saapui muutama muukin ratsukko, hoitajia ratsastamaan tunneilla käymättömiä hoitohevosiaan. En edes huomannut toisia aluksi, vasta kun olin lähempänä törmäämistä jättikokoiseen kylmäveriseen. Jatkoin itsepintaista harjoitusravitreeniäni, jatkuvasti pitäen kuolaimen eloisana ja ponin pohkeiden välissä. Jossain vaiheessa taivuttelu, asettaminen, voltit, siirtymiset ja kaikki muu alkoi tuntua jo turhalta - Venna ei myöntyisi mulle vielä piiiiiiitkään aikaan. Päätin uhkarohkeana kokeilla jotain out-of-ordinary -ratsastusta, eli lisättyä ravia. Pakko sanoa, se ei lähtenyt ihan niin letkeästi kuin olin odottanut, mutta seuraava lisäys diagonaalilla oli uskomattoman hieno. Venna hieman ravisteli päätään, kunnes painui juuri sopivalle kuolaintuntumalle ja ravasi askeltaan pidentäen ja tempoa lisäten aina toiseen päähän asti. Jos muita ei olisi ollut paikalla, olisin luultavasti hihkunut innosta, mutta koska katsomoonkin oli pikkuhiljaa eksynyt tyttöjä, päätin jättää kyseisen episodin väliin.

Puolen tunnin päästä oltiin kumpikin saatu hieman hikeä pintaan, sekä meikä että Venna. Kävelin muiden työskentelyä seuraten sisäkentällä reilun kymmenisen minuuttia pitkin ohjin. Welshponi oli vieläkin kohtuullisen reippaalla tuulella ja se seurasi korvat hörössä aina ohikulkevia ratsukoita. Lopulta laskeuduin selästä ja nostin varaamani loimen maneesin oviaukolla Vennan selkään, minkä jälkeen vedit lämpimät lapaset ratsastushanskojen tilalle käsiini. Astuin ulos hiljakseen, sulkien oven perässäni. Huokaisten suljin silmät, ja hengitin raikasta, talvisen oloista ilmaa kääntyen.

Avasin silmäni vain huomatakseni ensilumen leijailevan hiljalleen maahan. Kyykistyin hieman, pyyhkäisemään maata tumpullani. Lunta, ihan tosi lunta. Kuiskasin saman myös Vennalle, joka katsahti korvat hörössä ensin meikäläistä, ja sitten eteensä. Talvi teki tuloaan.

5HM!

[Robert]

10. joulukuuta 2011 - Sleigh bells ring, are you listening?

Liukastelin kohti Seppelettä päättäväisin mielin. Viime päivät olivat menneet yllättävän rauhallisesti, niin koululla, kotona kuin tallillakin. Vennakin taisi olla joulu mielellä - ensimmäinen maastoreissu muiden kanssa ilman satulaa, muutama reipas koulutuuppaus ja monet taluttelureissut olivat sujuneet aika mutkattomasti. Tietenkin tamman persoonallisuus näkyi joka päivässä, olihan se kuitenkin melkoinen humoristi. Olin kehittänyt itselleni aivastusnuhaflunssan - jokapäiväinen tallilla hengailu johti hypotermiaan ilmeisesti useammin kuin kotona codin tahkoaminen tai lanit kaverilla...

Surffailin tasapohjaisilla kengilläni Seppeleen pihaan. Autojakaan ei ollut pihassa Jossun just-stopping-by -tyyliin pysäköityä Fordia lukuunottamatta, ja piha näytti muutenkin aika koskemattomalta. Ohut lumikerros oli satanut maahan aamun aikana, sillä nyt näytti olevan tyyntä lumirintamalla - vihdoinkin. Pääovi oli auki ja tyttö sekä ratsastustamineet päällä oleva Tia jumittivat siinä, luultavasti odotellen seuruettaan. Päätin siis slippailla vielä hetken liukkaalla pihalla ja suunnata satulahuoneen sisäänkäynnille. Vielä pari metriä ovelle ja vedin ehkä tyylikkäimmät lervat ikinä, liukuen metrejä kauemmas ovesta siinä samalla. Suljin silmäni ja lojuin maassa lievästi kyrpiintyneenä.

"Slippery, huh?" Melody kysäisi silmät vahingonilosta tuikkien samalla kuin sen ja Eelan varjot laskeutuivat ylleni.
"Really now?" kysäisin silmät edelleen ummessa, ääni huokuen sarkasmia. Samassa sainkin pari kourallista lunta naamaani.
"Come on, silly", tyttö tuhahti avattuani silmäni ja tarjosi kättään. Toisella oli ihan selkeästi jotkut huomattavasti pitävämmät kengät, koska pääsin itse ylös eikä Melody ollut lähelläkään kaatumista. Matkalla pelastimme mukaani mukaamme myös Ellun ("Ei luoja, tälle pihalle täytyy tehdä jotain!"), joka luisteli tallikengillään pihassa kuin New Yorkin keskuspuiston luisteluradalla. Melody kävi heittämässä loimitetun Eelan karsinaansa ja tuli sitten seuraksi portaita yläkertaan kipuamaan. Suljetun oven takaa kuului joululaulujen yli puheensorinaa.
"Uskaltaako tonne mennä?" kysäisin Ellulta huvittuneena. En ollut paljoa hengaillut muiden kanssa, lukuunottamatta Ellua itseään ja Melodya. Tyttö vilkaisi meihin perässätulijoihin ja pyöräytti silmiään hymy suunpielessä.

Niinpä Ellu työnsi meidät edellä oleskeluhuoneeseen, jossa puheensorina hetkeksi taukosi.
"Robert ja Melody, tossa on Inkeri, Fiia, Jolanda, Nilla ja Rosie", Ellu esitteli hyväntuulisena talsien itse saman tien jääkaapille. Jäätiin seisomaan awkwardeina oven eteen. Porukasta mulle tuttuja oli tasan Nilla - käytiin itsenäisyyspäivänä maastoilemassa ilman satulaa Nillan, Meerin, Ellen ja Saran kanssa. Eipä tullut kyllä paremmin tutustuttua kenenkään tytöistä kanssa, mutta ainakin helppo lähteä tutustumaan, right?
"Bonjour", totesin ja vilkaisin talliin tuotuun mankkaan. "Glee Christmas Album?" kysäisin tunnistaessani tutut äänet, jotka raikasivat naapurihuoneesta aina öisin kun Jenkkilässä oli tullut uusin jakso... Punahiuksinen tyttö nyökkäsi ja kysyi, eikö me oltu tavattu aikaisemminkin. Kohotin kulmaani ja painin tieni Inkerin ja Fiian puolelle pöytää.
"Silloin sun ihan ekana päivänä?" Fiia virnisti ja mullakin vihdoin napsahti - ahaa! Juteltiin hetki tyttöporukan kanssa asioista ylipäätään, Ellu kävi vaihtamassa kaapistaan hieman tukevammat kengät ja tuli komentamaan mut hiekottamaan pihaa kanssaan kun tallipoika-Jaakko oli luultavasti vieläkin nukkumassa. Kello taisi olla tosiaan vasta yhdentoista pintaan? Rosie ilmoittautui mukaan, joten lähdimme pian kolmisteen tarpomaan kohti lapioiden ja hiekan etsintäreissua...

Lopulta löydettiin autolleen kipittäneen (ja liukastuneen) Jossun avulla hiekkasäkit ja lapiot. Tyttöjen mielestä oli loogisinta aloittaa hiekottaminen alkutiestä ja mun mielestä tallin ovelta, eikä saatu sovintoa aikaiseksi, joten tytöt lähti yhden säkin kanssa kauemmas. Vitsi tota naisten logiikkaa, kaikista loogisinta aloittaa hiekottaminen omista jaloista ja edestä siitä eteenpäin omat jalat turvallisesti on unslippery ground, duh. Hiekottelin siinä yksinäni pihaa katsellen aina välillä kun tyttöset vetivät milloin missäkin lervat. Naureskelin juuri Rosien uusinta liukastumista kun tyttö oli heittänyt hiekkaa hieman kauemmas ja samassa sainkin takaraivooni napakan tuuppauksen.
"Manners", Melodyn ääni muistutti ja käännähdin katsomaan tyttöä - kohdatenkin Eelan turvan!
"Ai sä täällä mua pahoinpitelet", taputin tamman turpaa ignooraten selässä istuvan Melodyn. Tuhahtava tyttö jatkoi matkaa ja potkaisi mua matkalla kevyesti olkapäähän kieltä näyttäen. Keskityin jälleen hiekoittamiseen ja hetken päässä kohtasinkin Rosien ja Ellun.
"No, kumman logiikka oli parempi? Verrataan housujen lumisuutta?" kysäisin osoittaessani Ellun polvia, joista näki "muutamat" kosketukset maanpintaan.
"Joojoo", tytöt mutisivat ja seuraavaksi sainkin tuntuvan lumipesun palkinnoksi ansiokkaasta logiikastani ja hiekoitustyöstäni. Unfair. Tallille palattiin naama, etenkin nenä punaisena ja huuli vertavuotavana, koska onnistuin telomaan itseni omaa lapiooni

"Tsiisus, mitä kävi?" Inkeri kysyi semijärkyttyneen kuuloisena kun saavuttiin kolmisin virnuillen takaisin oleskeluhuoneeseen. Ellu selitti tapahtumat suurpiirteisesti, välillä jouduin muistuttamaan esimerkiski hienosti logiikastani ja liukasteluskaban voittamisestani... Mussutin talliin tuotua pullaa kun tyttöporukka mietti, millä huulen voisi paikata. Kieltäydyin laastareista, koska hei, miltä sellainen näyttää huulessa?! Pulla maistui ihan jättebralle, ja ilmoitin samassa lähteväni ponskini kanssa työn touhuun - vähän rentoa tuuppaamista ilman satulaa ja that's it.

Vaan Ventturapa olikin pahalla päällä, taisi olla se aika kuukaudesta. Toin persukseni kulinaristisista aromeista nauttivan neidin sisälle ja huomasin, kuinka muutamiin karsinoihin oli ilmestynyt jo joulukoristeita. Ilmoitin Vennalle arvon neidin karsinan koristelusta lähipäivinä, ja sain vastaukseksi terävän nykäisyn tallitakin helmasta. Harjatessani tammaa, huomasin aina välillä sen salaisesti nauttivan taas huomiosta. Ja heti kun se huomasi, että mä huomasin, niin sain sen tuta nahoissani! Meinasin muuttua itsekin jouluiseksi seinäkoristeeksi punaisen takkini kera...

Venna taisi itsekin diggailla ajatuksesta ei satulaa. Sen verran paremmaksi sen fiilis näytti muuttuvan kun talutin sen suitset ja ratsastusloimi päällä ulos tallista. Huulea jomotti hieman, mutta ainakaan se ei vuotanut enää verta. Mama tykkäisi - eihän huomenna ollutkaan kuin vuosittaisen joulukortin perhepotrettikuvaukset! Voin jo kuvitella sen motkottamisen ("how, in the name of god, did you get your lip that swollen? oh my good god...") ja ylimääräisen sähläyksen... Maneesi huusi tyhjyyttään, mikä ei yhtään haitannut meitä. Nousin ovella selkään ninjailleni itseni sinne katsomoa korokkeena käyttäen.
"You didn't seem to mind", mutisi Vennalle ja ohjasin sen sisään avoimesta portista. Leikimme hetken länkkäriratsukkoa ja suljin portin selästä käsin - awesome! Aloin hyräilemään monelle tuttua Winter Wonderland -kipaletta Frank Sinatran tyyliin. Aloitettiin verryttely chillisti kävellen pitkin ohjin vaikka kuinka kauan. Kokeilin myös aikani Vennan sietokyvyn rajoja - ajoittain makasin selässä rennosti, kokeilin maailmanympärimatkaa ja ratsastin väärinpäin. Venna didn't seem to mind, ilmeisesti päivästi oli tullut todella hyvä yhtäkkiä! Ravissa meni aikansa, että mieleni muisti, kuinka lantiolla myödättiinkään. Kuitenkin, lähti meno sujumaan ja Vennakin tuntui ihan oikeasti hyväntuuliselta. Päätinpäs ottaa siitä kaiken irti, ja lähteä sittenkin maastoon.

Lunta alkoi jälleen sataa, aluksi pieninä hiutaleina ja lopuksi järkyttävän kokoisina jalkarätteinä. Tyyni ilma säilyi silti, tuulta ei näkynyt, kuulunut, saatikka sitten tuntunut. Venna tallusteli rennosti pellonpiennarta pitkin, vilkuillen välillä ympärilleen korvat hörössä. Taputin tammaa kaulalle ja jäin mietiskellen rapsuttamaan sen säkää. Polkumme alkoi pian nousta metsikköön, ja hokkikengillä varusteltu Venna nosti ravin innokkaasti pyynnöstä. Nousin pieneen kevyeen istuntaan ylämäen ajaksi ja jatkoin ravailua päästyämme tasaiselle polulle. Joulubiisejä jälleen hyräillen, ravasimme läpi metsikön lumisateessa. Venna sai kulkea kohtuullisen löysin ohjin, luotin siihen jo yllättävän paljon ottaen huomioon tamman veijarimaisen luonteen. Ajoittain se ravisteli päätään, mutta muuten löntysteli rentoa ponin ravia koskemattomassa lumessa.

Edessä paljastui pitkä suora keskellä aukiota. Se päättyi muutaman sadan metrin päähän jälleen metsän alkuun. Nousin ja kurotuin hieman eteenpäin, kohti Vennan korvia. Kysyin siltä, maittaisiko vähän vauhdikkaampi meno ponille. Kysymykseni tueksi (en ollut kummoinenkaan hevosen taitaja, enkä uskonut Vennan osaavan sen enempää ihmistä) otin hieman ohjaa itselleni, joka tuntui olevan aina tammalle merkki siitä, että kohta mennään kovempaa. Se kiihdytti hieman askeltaan ja tunsin, kuinka sen kaviot samalla alkoivat nousta korkeammalle ja korkeammalle sen tallustaessa lumessa innokkaana. Kiitin onneani hyvästä tasapainostani, tuntui, kuin askellajiratsastukseen jalostetulla hevosella olisi mennyt!

Tarjosin tammalle valmistelut laukkaan ja painoin lopuksi laukkapohkeet sen kylkiin, nojautuen hieman eteenpäin keventäen istuntaani. Ja se oli menoa! Poni pinkaisi innokkaaseen laukkaan tarjoten pieniä ilopukkeja, ja kiihdytysvaihe tuntui samalta, kuin pillastuneen konin kyydissä istuminen! Lopulta Venna tasasi laukkavauhtinsa keskimääräistä reippaampaan ja oli välillä itsekin seota askeleissaan kun se innosta soikeana heitteli niin päätään kuin takapäätäänkin... Nauroin selässä, ei voinut olla kuin hyvä fiilis tämän reissun jälkeen! Aina välillä sain selkääni lunta tamman kavioista tai vaihtoehtoisesti kuolaa sen ravistellessa päätään, luonnollisesti jälkimmäinen ei ollut yhtä hauskaa, mutta melkein yhtä hauskaa!

Suora alkoi lähestyä loppuaan ja huomasin metsäpolun lähtevän melko lievään alamäkeen. Venna ei kuitenkaan tuntunut ottavan pidätteitä kuuleviin korviinsa. Kyllähän se hidasti vauhtiaan, mutta askellajin vaihto tuntui olevan se vaikea juttu! Vaikka ajatus lumen peittoamaan alamäkeen syöksymiseen, edes hokkikengillä, ei ollut järin hauska ajatus, mua nauratti silti. Oli vain niin yksinkertaisen hyvä fiilis!
Ja yhtäkkiä Venna vetikin jarrut pohjaan ja itse lensin tyylikkäästi kuperkeikalla tamman pään yli. Tai sinkosin. Tämän jälkeen liu'uin ja kierin ainakin kolme metriä eteenpäin kun tamma jäi pörheänä seisomaan kauemmas. Takin sisälle meni lunta, se nousi jonnekin korvien tienoille vetäen kaikki paidat alla mukanaan ja mustat höntsät imaisivat kaiken lumen itseensä. Nauroin katketakseni yhä enemmän, kunnes avasin silmäni ja näin edessäni - taas kerran - Eelan turvan. Se oli laskenut päätään ja tutkisteli nyt mua kummastuneena. Lopulta tamma hörisi naamalleni ja Venna tallusteli luokseni. Kuulin huvittunutta kikatusta yläilmoista ja jatkoin itsekin nauramista. Melody laskeutui Eelan selästä, auttaen meikäläisen taas kerran ylös.
"That was about the coolest thing I've seen", tyttö tokaisi kun vedin takkini alas ja ravistelin lunta housuiltani. Melody oli jossain välissä ujuttanut toisen kätensä Vennan ohjien välistä ja pyyhki lunta olkapäältäni ennen kuin ojensi ohjat mulle.
"Then you've seen nothing", virnistin takaisin ja ponnistin itseni maasta Vennan selkään. Melody kiipesi takaisin Eelan selkään kuin vettä vain, eikä tammammekaan tuntuneet olevan kovinkaan hermostuneita kohtaamisesta. Venna vähän pörisi, se oli ilmeisesti säikähtynyt kuin tyhjästä ilmestynyttä ratsukkoa. Mutta ainakin vauhti hidastui. Annoin tammalle pohkeet ja se lähti käynnissä ohittamaan Melodya ja Eelaa.
"Always a pleasure, miss", sanoin ja nyökkäsin pitäen kypäräni lipasta kiinni.
"Right..." kuulin huvittuneena mutinan (jota ihan varmasti seurasi silmien pyöräytys) takaani ja virnistin. Jatkoimme kumpikin omiin suuntiimme, meikä ja Venna huomattavasti rauhallisemmin. Loppumatkan ravit sujuivat huomattavasti rauhallisemmin, tammakin tuntui olevan jo normalisoitunut hetkelliseen intoon nähden.

[Anne]

Koulutunnille menossa



Spessu Robertille!

(Sori, olen maailman huonoin piirtämään teini-ikäisiä poikia. Toivottavasti kuvatus ei loukkaa.. =D)

[Robert]

12. joulukuuta 2011 - Joulutortut vs. Mince pies
Pahaa aavistamattomana olin saapunut tallilla neljän aikaan iltapäivällä, aikeissa puunata Venna putipuhtaaksi loskakelin jäljistä ja koristella sen karsina. Vaan ei, mut oli raahattu osittain vasten tahtoani leipomaan. Jossu hengaili pöydän ääressä kadehtittavan lämpöisen näköiset villasukat jalassaan, selaillen maanantain iltapäivälehtiä ja paikallissanomia. Radio rokitti tällä kertaa kotimaisia joululauluja, en ollut satavarma artisteista, mutta levy oli ilmeisesti jokin kokoelma. Various artists ja niin edelleen.
Riisuin takkini ja katsahdin kohti tyttöjoukkiota, joka kuunteli innolla Jossun tarinoita Seppeleen menneistä joulujuhlista ja -koristeluista. Ensisilmäyksellä tunnistin joukosta Nillan, Inkerin, Meerin ja Saran. Lisäksi Jossua vastapäätä istui punatukkainen tyttö vierellään tuttu ja turvallinen Melody.
"So.... Mitä me leivotaan?" ehdin kysäistä, ottaen pari askelta kohti muita, kunnes takaani rynnisti kaksi vanhempaa tyttöä, vai pitäisikö sanoa nuorta naista, kauppakassien kanssa.
"No pipareita tietty! Ja joulutorttuja!" joku hihkaisi.
"Ja kääretorttua!"
"Piparkakkutalo ainakin tehdään", Inkeri totesi innokkaasti muiden hälinän seasta. Tölläsin hieman hölmistyneesti tyttöjen vouhotusta kauppakassien purkamisen ja reseptien muistelemisen kanssa. Itse en kuollaksenikaan muistanut kuin muutaman perinteisen leivonnaisen reseptin. Tassuttelin parin metrin päähän Jossusta, edelleen muita tutkaillen.

"How 'bout mince pies? Or banoffee pie? Or spotted dick?" kyselin, vilkuillen lähinnä Melodyn suuntaan, joka innostui samaan syssyyn puhumaan joulumausteista ja fudgesta. Viimeinen ruokalaji, tai leivonnainen, aiheutti tytöissä jonkin verran huvittuneisuutta, ja jouduin jo selittelemäänkin kyseisen spotted dickin olevan hedelmäistä vanukasta..
Jostain kumman syystä muut eivät suostuneet ottaa menuun hedelmäistä vanukasta tai banoffia, mutta mince pie, jonka selitin olevan brittiversio joulutortusta, suostuttiin tekemään. Myös Melody onnistui kuvailemaan unelmafudgensa niin hyvin, että se otettiin muitta mutkitta listoille. Aiemmin kauppakassian kanssa sisään rynnänneet tytöt, joiden nimiksi olin kuullut mainittavan Jeccu ja Riella, pääsivät tällä kertaa riesasta ja Melody passitti Jossun käymään kaupalla puuttuvien ainesosien vuoksi.

Piparien leipominen kävi yllättävän rennosti, tosin en osannut arvostaa mustan hupparini sotkeutumista vehnäjauhoilla, mutta kun muillakin alkoi naamat, hiukset ja vaatteet pikkuhiljaa muuttua valkoiseksi, opinpahan itsekin pitämään hauskaa. Jossu saapui kaupasta valitellen kun piparit olivat jo uunissa ja Inkeri ja Miiraksi itsensä esitellyt punatukka suunnittelivat piparkakkutalon osia.
Pääsimme kuin pääsimmekin torttuleivontaan, jonka Sara julisti Suomi vs. Englanti -kilpailuksi. Ilmoitin tietty mielipiteeni kyseisen skaban reiluudesta (kaksi vastaan miljoona), mutta mutinoilleni viitattiin kintaalla ja kehotettiin ryhtymään töihin. Melody nakitti mut likaamaan käteni voin nyppimisessä ja taikinan valmistuksessa kun se itse alkoi työstämään täytettä, Suomesta kun ei mitä ilmeisimmin valmista mincemeatia löytynyt. Sivusilmällä vahtasin, mitä kaikkea tyttö seokseensa lisäsi. Jossu taikoi meille muffinssivuoan ja suostui vielä kaivamaan jostain brandyakin lirauksen. Saatiin hetkeksi apua Suomen puolelta kun Inkeri tarjoutui voitelemaan vuoan. Yhteistuumin saatiin aikaiseksi pohjat tortuille ja Melody oli juuri aloittamassa täytteen lisäämistä.

"What about pecan nuts?" kysyin, nojasen kyynärpäälläni keittiötasoon välttääkseni sen sotkemista taikinaisilla käsillä. Melody katsoi mua kuin hullu, pudisti päätään ja kertoi, että sellaiset hömpötykset eivät kuuluneet näihin torttuihin. Tyttö aloitti tyytyväisenä kallistamaan kulhoa, kunnes uhkasin taikinakäsilläni tekeväni jotain dramaattista, ellei ne pecanpähkinät ilmestyisi sekaan. Olin nähnyt niitä Jossun kaapissa, ja nainen pitkin hampain luopua salaisista lauantaiherkuistaan. Yhtä pitkin hampain Melody hienonsi niitä pienemmiksi ja lisäsi sekaan.
"You happy, mister?"
"Indeed", virnistin ja katselin tytön tarkkaa annostelua. Asettelin kansia torttujen päälle, suomiporukan katsellessa epäileväisinä torttujamme. Kansien koristelusta oli kuitenkin kaikille iloa, niihin syntyi niin sydämiä kuin joulukuusiakin, hevosenpäitä kuin kavionjälkiäkin... Muut jäivät juttelemaan sisälle ja itse lähdin uhmaamaan loskaista keliä hakeakseni Vennan sisälle. Olin erittäin päättäväisin mielin edelleenkin puunaamassa ja koristelemassa.

Venna tuli sisälle enemmän kuin mielellään, ja samaan aikaa sisälle olisi tahtonut myös moni muu poniotus. Tamma oli paketoitu kaulakappaleelliseen sadeloimeen - mun onnekseni - ja oli märkä tasan päästään, jaloistaan ja hännästä. Avasin kaulakappaleen tarrat ja loimen soljet, ja vedin koko setin tamman päältä pieni irvistys kasvoillani. Vennakin vaikutti erittäin tyytyväiseltä päästessään eroon märästä loimestaan. Ripustin ninjaillen loimen hetkellisesti kuivumaan pitkin pituuttaan Vennan karsinan loimitelineeseen.
"Such a nasty weather", huokaisin jauhoturvalle vetäessäni harjalla sen ponimaisen pörröistä talvikarvaa. Päätin jättää jouhet ja pään vielä sikseen, antaa tamman kuivua vielä hieman. Pahimmat pölyt ja pyörteet hoidettiin juuri- ja pehmeällä harjalla. Jalkoihinkin jätin kajoamatta, sen verran hurmaavilta loskabootsit Vennan jaloissa näyttivät...
Pyyhin juuri kosteita käsiä mustiin höntsiini kun Melody ja Meeri toivat hoidokkinsa sisään ja puhuivat yhteen ääneen siitä, että viiden minuutin päästä päästiin vertailemaan torttuja ja sitten kasaamaan piparkakkutaloa! Huokaisin vahingossa ääneen, ja kostoksi sain Melodylta tuntuvan potkun persuksille ohittaessani Eelan karsinaa. Lopulta raahauduin tyttöjen saatua loimet kuivumaan takaisin sisälle, ja pakko sanoa, mince piet eivät ole ikinä maistuneet niin hyviltä suomalaisen torttujen rinnalla. Tytöille ei oikein maistunut, Melodyn (ja Jossun, koska pecan nuts!) kanssa popsittiin koko vuoallinen hyvillä mielin.

Talliin sain lähteä taas yksinäni, muiden jäädessä kokoamaan ja koristelemaan piparkakkutaloa. Venna olikin jo kimpaantunut huomionpuutteesta ja sain hyvän aikaa rapsutella tammaa ennen kuin se otti leppyäkseen. Onnekseni neiti ei ollut sen pahemmin nokkaansa ottanut. Kävin metsästämässä sattarista tököttien joukosta vähintään kivikautiselta näyttävän suihkepullon, jonka kyljessä mainittiin sen auttavan jouhien selvittelyssä. Ja siinä olikin työ! Vennan kiharainen harja oli pahemmin takussa mitä se ulkoa päin näytti, puhumattakaan hännästä! Kevyen vartin jälkeen sormeni huusivat jo hoosiannaa, mutta urheasti letitin selvitettynä paljon paksumman oloisen harjan ranskanletille ja päätin pitää pienen tauon. Tauko sisälsi Vennaan nojailua ja haukottelua, kunnes hyökkäsin hännän pariin. Ihan ei uskaltanut seistä suoraan ponin takana, vaikka Venna tuntuikin olevan rennolla tuulella ja selkeästi tyytyväinen siihen, että sai olla sisällä huomion keskipisteenä. Hännän selvittelyyn kului mukavasti enemmän aikaa, ja sain jopa pestä loppupiiskan kurasta ja muusta epämääräisestä. Samalla vedessä hyökkäsin myös jalkojen kimppuun, jättäen hännän kuivumaan itsekseen. Parinkymmenen minuutin jälkeen itkin selkääni kyykyssä kun en päässyt ihan heti ylös ja rutisin itsekseni jotain huonoista polvista. Venna meinasi tuupata mut kumoonkin!
Muutaman lisäminuutin rutistuksen jälkeen näin jälleen tamman sukat. Nousin ylös tuskaisesti mutisten ja hetken pitelin selkääni, joka ei oikein diggaillut puolen tunnin kyykkimisestä. Fudging sukkajalat, ajattelin hieraisten niskaani, ja samalla muistin, että Melody oli jättänyt fudgensa valmistamatta. No, ehkä ensi kerralla.

7HM + toinen jouluaskare!

[Robert]

8. joulukuuta 2011 - Istunnan hiontaa
"What? Mä luulin, että tää on koulutunti", lähes parahdin kun Annelta kävi käsky suunnata maastoon. Ja vielä jotain länkkäri-istuntaa hakian, what! Joo, toki mä perusrentoilin paljon hevosen selässä, etenkin yksin mennessä ei aina huvittanut tehdä töitä vaan kävellä vaan chillinä. Nyt kuitenkin sen rentouden hakeminen oli jossain olan takana. Miten ollaan rennosti?? Miten!

Lopulta (mun helpotukseksi) päästiin tuttuun ja turvalliseen maneesiin. Melody näytti kovin epätoivoiselta Eelan, jolla oli selkeästi kovin tammamainen PMS-bitch -päivä, kanssa. Pieni juttutuokio tuskin piristi tyttöä, mutta enpä itsekään odottanut innolla westerntuntia vaikka ratsuna olikin varmajalkainen poni. Lohduttauduin vähän sillä, että maahan ei olisi pitkä matka.

Maneesissa Anne vielä luennoi tunnin pointtia, rentoa istuntaa, hetken ajan kun hengailtiin kaarrossa. Keskityin koko puheen ajan etsimään satulasta mukavaa asentoa, mutta sellaista ei tuntunut edes olevan. Yhtäkkiä satula oli ihan liian pieni mun perseelle vaikka viikko sitten olisin voinut vaikka vannoa, että tämä satula oli tehty minun arsekokoni mukaan!

Tunti tuntui alkavan ainakin melko helposti - ihan tavallisella kouluistunnalla kevyttä ravia. Vennallakin näytti olevan ihan okei fiilis, verrattuna kameli-Eelaan, jonka ajoittain oudoille liikeradoille tuli hymyiltyä kerta jos toinenkin. Kuin karman isku, heti tuli komento ottaa jalustimet ristiin kaulalle ja siirtyä harjoitusraviin. Nouuu.

"Shitshitshitshit", mutisin itsekseni kun poni lähti tökstökstöks-tahtia raviin. Seuraava hokema sisälsikin vain please-sanaa, ja hidastin vauhtia itselleni mukavaksi. Edelleen tamma kulki oudossa paketissa ja askeleen pituus oli kaksi senttiä. Ihan varmasti oli. Anne neuvoi tekemään voltin ja saamaan hevosen käyntiin, aloittaen näin uudelleen rentouden hakemisen. Seuraava informaatio lonkan kahdeksikosta oli semiuusi juttu, olin tietty kuullut, mutta ei mulle oltu ikinä neuvottu niin. Kokeilin, ja se tuntui ihan käsittämättömän utopiselta, joten keskityin vain tasapainon säilyttämiseen ja annoin lantion svengata omaa tahtiaan.

Unohduin ehkä liikaa jännitämään ja keskittymään siihen, etten heittelisi tasapainon osalta ja antaisi näin ponille vääriä apuja, ja Anne muistuttikin sisäohjan myötäyksestä ja kehuista kaulalle. Tämä myös kertoi, että näytin jännittävän reisiä ja että ne piti rentouttaa. Helpommin sanottu kuin tehty.
Viimeistään työn takana olleissa ympyräharjoituksiksassa tuli soija päälle! Piti ensin saada Venna kulkemaan ympyrää ja sitten pystyi vasta keskittymään Annen ohjeisiin. Onnistuneiden kertojen jälkeen siirsimme käyntiin pitkin ohjin ja tuli käsky ottaa se länkkäri-istunta. Kun se sujui kaikilta (ainakin joten kuten, itse vain yritin edes näyttää rennolta...), saimme ottaa rakkaat jalustimet takaisin. Seuraavaksi oli luvassa laukkaa, joka sujui yllättävän kivasti, tai ei ainakaan tullut Annelta noottia ja Vennakin pelitti sen verran mukavasti, että itselläkin oli kivaa. Siihen oli hyvä lopettaa, ja loppuraveissa, kun poni haki itsekseen eteen-alas, tuli onnistumisen fiilis! Vaikka ei meistä ihan westernratsukoksi kyllä ollut...

8HM

[Robert]

23. joulukuuta 2011 - Happy Christmas Eve...eve?
Lunta oli säälittäviä kasoja metsätien varrella ja maatakin peitti alle viiden sentin lumikerros. Huomenna olisi jouluaatto, millä ei tietenkään teknisesti ottaen ollut juurikaan mitään väliä - joulua juhlittaisiin vasta joulupäivänä. Eihän vappuakaan juhlittu vapunaattona? Tai juhannusta juhannusaattona? Ei sillä, että kumpaakaan edes juhlittaisiin, se oli vain syy ryypätä. Joulua enemmän meikäläinen odotti 27. päivää, 16-vuotissyntymäpäivää! Halleluja, vihdoin ja viimein! Luonnollisestikaan lahjavuori ei olisi mikään hurja, olisihan joulu juuri pari päivää ennen.

Ajatukset keskeytti mojova lumipallo osuma suoraan takaraivoon. Venna säikähti ja otti muutaman poikittavan askeleen, viskaten mut selästään vasemmalle maahan. What the fuck man??? Hölmistyneenä pidin tamman ohjista kiinni ja roikuin yhä vasemmasta jalastani jalustimessa. Venna hörisi epämäärisesti ja teki 180 asteen käännöksen, katsoen sitten jähmettyneenä lumipallon tulosuuntaan. Käännyin itsekin katsomaan sinne, kunnes Venna otti vielä pari askelta kiskoen meikää mukanaan. Mutisin tammalle jotain pysähtymisestä ja pienestä joulumielestä, ja kohottauduin rimpuleimaan itseni irti. Nousin ylös maasta, housut alkoivat inhottavasti kastua. Mulkaisin kikatuksen suuntaan kääntyessäni katsomaan taakseni.

Rosie ja Inkeri naureskelivat keskenään muutamien metrien päässä, kummallakin hoitohevonen narun päässä. Pyyhin housujani ja nostin kypärän päästäni. Pyyhin siitäkin lunta ja jotain hiekan kaltaista, kunnes siirsin sen kainalooni ja mulkaisin tyttöihin uudelleen. Ne tulivat hevosineen vähän lähemmäs, edelleen hymyillen.
"Your idea of fun, huh?" kysäisin ja pyyhin takkiani.
"Jep, ja olihan se hauskaa", Inkeri virnisti ja nosti kätensä hoitoponinsa kaulalle, taputellen sitä samalla. Kohotin katseeni käsivarrestani ja katsahdin tyttöön kulma koholla. Toisen hymy kalpeni kun vilkaisin ensin läheistä penkkaa ja sitten tyttöä.
"Et oo tosissas", Inkeri sai sanottua hieman kauhistuneen kuuloisena. Venna oli parkkeerannut itsensä poikittain tielle ja mutusteli pienen kuusipuun oksia tyytyväisenä. Siirsin ohjat toiseen käteeni, otin sylillisen lunta ja heitin sen Inkerin, joka yritti käsillään suojata päätään ja kasvojaan, päälle. Korkea kiljaisu kaikui hieman metsässä kun lumi ilmeisesti pääsi jotain kautta myös takin alle. Virnistin leveästi ja Rosie vieressä nauroi myöskin, kuitenkin samalla piiloutuen hieman Edin taakse. Inkeri huokaisi mutisten jotain koko lumipesun ansaitsemisesta ja mainitsi ohimennen myös Rosien. Sitten tyttö keskittyi ravistelemaan lunta takkinsa sisältä ja kauluksestaan hyväntuulisena.

"Oh, you too?" kysyin Rosielta ja siirsin katseeni vaaleaverikköön.
"No, uh, I--" tyttö aloitti puolustelevasti ja nosti kädet eteensä luikahtaen samalla Edin kaulan ali toiselle puolelle. Noukin kourallisen lunta ja muotoilin siitä kaikessa rauhassa palloa. Venna tuuppaisi mua selkään ja ravisteli päätään hieman. Vilkaisin tammaan virnistäen, kunnes Rosie yhtäkkiä ampaisi ohitsemme hoitsunsa kanssa. Tuijotin hieman hölmistyneenä kohti Seppelettä juoksevaa tyttöä ja sen perässä ravaavaa poniotusta.
"Oh man, we get to play cowboys!" iloitsin Vennalle ja hyppäsin kevyesti takaisin sen selkään. Poni vaikutti hieman loukkaantuneelta äkillisesti liikkeestäni, mutta kun kannustin sen raviin ja siitä laukkaan Inkerin ota-se-penteleen-rosie-kiinni -tsemppauksen myötä, se piristyi silmin nähden ja lähti hurjaa vauhtia jo kauemmas ehtineen kaksikon perään. Koska olin nyt cowboy, pidin ohjia vain toisessa kädessä ja muotoilemaani, suurikokoista lumipalloa toisessa.
"Hei Rosie! Venna juoksee nopeempaa ku sä!" huusin kun sain tytön kuuloetäisyydelle. Istuin takaisin satulaan kevyestä istunnasta, vaihdoin ohjien ja lumipallon puolta ja hidastin hieman vauhtia. Ohitimme Edin ja Rosien tytön puolelta, vasemmalta, ja mäiskäisin lumipallon kiljaisevan tytön niskaan. Nauraen hidastin Vennan laukasta raviin, ja siitä puuskuttavan ponin käyntiin. Käänsin sen ympäri ja nojasin toisella kädellä reiteeni.

"Merry Christmas!" virnistin, kunnes aloin tarkemmin miettimään sanojani. "Merry Christmast Eve's Eve? I don't know. Anyways, always a pleasure!" kumarsin hyväntuulisena selässä ja noustessani huomasin Inkerin tulevan nauraen muutaman kymmenen metrin päässä. Rosie mulkaisi mua käärmeisesti kun käänsin Vennan kohti Seppelettä ja annoin tammalle hieman ohjaa loppuraveihin. Se lähti rennosti ravaamaan ja itsekin kevensin huomattavasti paremmalla fiiliksellä kuin alkumaastoretkestä.

Jouluaskare 3: yllätä tallikaverisi jouluisasti! + 9HM!

[Robert]

18. maaliskuuta 2012 - I'll make a man out of you
Shitshitshit, kelasin liukastellessani Seppeleen tutulle ja (epä)turvalliselle pihalle. Kiitos viime viikkojen keväisen sään, lumet olivat todellakin menneen talven lumia ja tilalla oli paikoittainen jääkerros odottamassa huhtikuun aurinkoa. Viime kuukausien wanhojentanssiharjoitukset olivat pitäneet mut tiivisti poissa tallilta, ja sen jälkeen työssäoppimisjakso, mutta nyt, melkein kolmen kuukauden tauon jälkeen pääsin taas vetämään lipat pihamaalle. Nätti lauantai-ilta, ei siinä mitään. Kello oli about seitsemän kaheksan pintaan, olin rohkeasti soittanut Jossulle päivemmällä ja kysellyt, olisiko mulla vielä Venna-rakkaan hoitopesti. Ja oli, kuulemma liikutusvuorokin "lomalta paluun kunniaksi". Ohjeena oli tullut, että jos kaikki muut ovat jo safkansa saaneet niin mun piti heittää Vennalle sen karsinan edessä oleva kulho. Selvä.

Tallin ikkunoista loisti lämmin valo ja saatoin jo kuulla korvissani yläkerran iloisen puheensorinan naurulla säestettynä ja lämpimän kahvin ja kaakaon tuoksu melkein iski jo kasvoille. Hymy hiipi korviin asti väkisinkin tallin ovea avatessa. Harmi, että kahvi/kaakao -mix oli portaiden päässä, aromikas hevosenhaju löi hajuaistilta silmän mustaksi ja huulen auki saman tien. Tätä se pidempi tallitauko aina teetti. Ensimmäisenä vastassa oli pippurista hoitoponiaan (jonka nimen olin ehtinyt lomailuni aikana unohtaa) puunaava Inkeri, joka myös bongasi meikäläisen.

"Oho, ootsä pahastikin eksyksissä?" se kysyi ensimmäiseksi pokerinaamalla.
"Heko heko, pätkä, tossa oli vähän wanhoissa pyörähtelyä ja semmosta", tokaisin vastaukseksi ja potkaisin maassa lojuvan raipan sivummalle. Inkeri hiljeni, nostin katseeni raipasta tytölle poikkeuksellisen hiljaisuuden takia ja kurtistin kulmiani toista katsoen.
"What?" huulilta pääsi kun tilanne oli pelottavan outo. Inkeri ei ikinä ollut hiljaa. Pudistin vielä päätäni ja kohotin kulmaani kysyvästi. Kädet eksyivät höntsien taskuun. Pätkältä pääsi muutama tavu naurua.
"Sä frakissa", se tirskahti kun tassuttelin yläkertaan johtavien portaiden juureen. Nousin pari ekaa porrasta, kunnes nojauduin taaksepäin kaiteeseen tukeutuen ja siirsin katseeni takaisin Inkeriin. Ylempää kuului oven avaus ja pala puheensorinaa, sekä muutama askel.
"Naura vaan, mä frakissa tuun todennäköisesti piinaamaan sun päiväunia seuraavat viis vuotta", virnistin ja käännähdin, vain saadakseni kevyen läimäisyn otsalohkoon ohikulkevalta Ellulta.
"Ihan kun kukaan uneksis teikäläisestä frakissa", se huusi vielä ulko-ovelta. Hiton naiset. Pätkältä karkasi vielä pari naurahdusta sinä aikana kun pakenin yläkertaan.

Yläkerran lämmössä hengaili Meeri, sekä pari tytskyä, jotka tunnistin Linaksi ja Pilviksi. Tuoreen kahvin tuoksu leijaili ilmassa ah-niin-kutsuvasti, mutta mieli teki teetä. Tsekkasin vedenkeittimen toiveikkaana, mutta ilmeisesti ei ollut Melodyn tallipäivä - milloin sillä edes oli niitä kun ei ollut näkynyt pieneen ikuisuuteen! - kun se kerran huusi tyhjyyttään. Samalla kuulumisia lähinnä Meerin kanssa vaihdellen napsin kuivia keksejä pöydältä. Keskustelun aikana istahdin Pilvin viereen päätypaikalle ja potkasin Adidakset jalasta. Popsittuani keksit ja innostettuani myös Pilvin ja Linan pienen esittelytuokion jälkeen keskusteluun, nousin ylös aikeissa vetää höntsät pois ratsastushousujen päältä.
"Et kai siinä alas strippailemaan!" Meeri henkäisi kauhistuneena.
"What is wrong with you! All of you!" rääkäisin loukkaantuneena ja potkaisin pökät jalasta. Uudet, tummanharmaat synttärilahja-Pikeürit pääsivät vihdoin testiin. Tyttöset jotain jutustelivat meikäläisestä, mutta jätin tuollaiset egoa loukkaavat keskustelut muille korville, ja suuntasin sukkasilteni kaapeille. Saappaat odottelivat tyytyväisinä tauosta kaapin alaosassa. Noukin ne ja kypärän matkaani, hanskat tungin punaisen takin taskuihin. Istahdin takaisin puheensorinan pariin ja osallistuin saappaita säätäessäni jopa keskusteluun Annesta ja sen miehekkeestä, josta mulla ei ollut kyllä mitään hajua.
"Mutta nyt menen katsomaan rakasta hoitoponia, joka on todennäköisesti ihan PMS-bitch tänään", päätin puheenvuoroni ällöistä facebook-pariskunnista ja nousin takaisin jaloilleni. Ei kyllä hittoakaan kiinnostanut lähteä maneesiin vääntämään, varsinkaan jos Venna oli oikeasti ihan PMS-bitch.

Inkeri oli kadonnut tallista ja käytävä huusi tyhjyyttään. Venna hengaili sisällä, mulkoili mua karsinastaan heti kun sain sen näkökenttääni. Poimin satulan ja suitset jo etukäteen messiin, mikä oli, obviously, virhe. Sen verran verenhimoisena pikkutamma mua kyttäsi. Huokaisin (Pikeürieni puolesta) ja laskin kamat karsinan eteen. Venna käänsi jo valmiiksi persauksensa mulle ja suhtauduin siihen semikyllästyneellä huokauksella avatessani karsinan ovea.
"Whaddap, buddy?" kysäisin ja taputin tamman lautasta. Se vilkaisi mua korvat luimussa. Siirryin taputtelemaan sen kylkeä ja lopulta kun pääsin lavalle asti, se käänsi päätään sen verran, että sai tsekattua oliko mulla herkkuja. Ei valitettavasti ollut, ja siitähän prinsessa vasta mykkäkoulun aloitti.
"Mä oon melkein liikuttunut", mutisin napatessani harjan käytävän puolelta. Olin kyllä ansainnut tuon käytöksen sataprosenttisesti. Vietin puoli tuntia leperrellen ja harjaillen Vennaa, yrittäen lepytellä sitä. Loppujen lopuksi tamman huomionkipeys vei voiton. Robert 1, Venna 0. Todellinen pistetilanne oli tietenkin aina Vennan puolelle, sen verran monta kertaa se oli ovelasti houkutellut mut pahimpaan suohon tarhassa tai heittänyt selästään kovalle tielle ihan parin sentin päähän pehmeästä lumipenkasta.

Lopulta päästiin puoli kahdeksalta kohti maneesia. Venna oli jopa nätisti, seurasi mua venkuilematta vaikka pidin ohjasta kiinni pikkusormen voimin. Ehkä se oli yhtä innostunut ajatuksesta vääntää maneesissa puoli kahdeksan aikaan illalla. Valot räpsähtivät päälle kuin ärsyyntyneinä vielä yhdestä ratsukosta ja maneesi näytti hetken ajan kärsivältä slummilta. Pureksin alahuultani sulkiessani maneesin ovea ja talutin sitten poniotukseni suunnilleen keskelle maneesia. En tiedä, että mikä pakkomielle sekin oli. Rakennus tuntui yhtäkkiä pelottavan suurelta ja autiolta, eikä oloa auttanut yhtään se kun pääsin vihdoin Vennan selkään. Olin tyystin unohtanut kuinka säälittäväksi mies saattoikaan olonsa tuntea pikkuponin selässä. Millonkohan kasvaisin ulos poneista... Loppuvuodesta olin täyttänyt 16 vuotta, sekin näkyi tasan tarkkaan papereissa eikä naamassa tai terveystarkastajan mitassa. Ärsytti semisti.

Olin sopinut itseni kanssa kohtuullisen kevyen, maksimissaan 40 minuutin koulutuuppauksen. Riittäisi mulle, riittäisi Vennalle. Poni tuntui yllättävän rennolta, se kulki kaula pitkänä maneesin aitoja seuraten eikä tarvinnut tehdä paljon mitään kun yleensä sai tapella siitä, että mistä kohtaa käveltiin. Itsekin rentouduin selässä, kuunnellen tamman askelia, nahkasatulan narinaa ja tuulen ujellusta. Keväässä ehdottomasti ärsyttävintä oli tuuli. Sää saattoi olla lämmin, mutta tuuli. Se oli sama ollut aina Brittilässäkin. Tosin keväisiä reissuja Brightoniin kylmä tuuli ei ikinä pilannut, se vain kuului Brighton-reissujen henkeen. Right?

"Okay, let's get down to business", totesin lopulta autiossa maneesissa muisteltuani muutaman kierroksen ajan Brightonia, Brittejä ja hyviä muistoja koko maasta. Venna oli heti hereillä, ehkä sitä pitkästä aikaa huvitti tehdä töitä? Hetken päästä (haettuani sopivaa ohjastuntumaa ja korjattua lahnailuistuntani kouluistunnaksi) siirsin raviin ja tykästyin saman tien Vennan rentoon, mutta reippaaseen liikkumiseen. Fiilistelin vaikka kuinka kauan ihan vaan sitä, miten poni liikkui. Ravailtiin pitkin poikin maneesia mitään sen kummempaa tekemättä, korjailin omaa asentoa ja kevennystapaa. Poni hakeutui paikoittain peräänantoonkin! Hyräilin itsekseni Mulanista tuttua I'll Make A Man Out Of You -biisiä, koska siinähän lauletaan, että let's get down to business jajajaja-- You get it.

Sovitin Vennan Mulan-musikaaliini ja sain hetkessä sopivan koreografian aikaiseksi. Pakko mennä Vennan kanssa joskus kür-luokkaan tällä biisillä. Oli hyvä fiilis räjähtää laukkaan Lingin ja kumppanien soolojen jälkeisessä kertissä. Olin ehkä jopa niin fiiliksissä, että kun päästiin nurkasta ja jossain pääkoppani syövereissä soi nupit kaakossa mysterious as the
dark side of the moOOOOOOON niin annoin Vennan laukata ei-niin-kontrollissa ja nousin itse jalustimille ja levitin käteni. Sooloilessani kenraalin osuutta sain ohjattua kuuliaisen ja ihan mukana leikkivän prinsessatamman vain pohjevoimilla suurelle keskiympyrälle. Se laukkasi rennosti, nätissä muodossa eikä paljoa välittänyt siitä, että ohjat olivat löysällä tai että sen ratsastaja oli täyskahjo. Fiilistelin kenraalisooloa ja saatoin ehkä liikaa eläytyä how could I make a man
out of you -kohtaan muun muassa kädet-nyrkissä-rinnalle-ja-siitä-hitaasti-ilmaan -eleellä.

"Mitä helvettiä?"

WHAAAAAT. Musiikit seis, Venna seis, minä seis ja alas maahan. Venna veti jäihin kuultuaan maneesin sulkeutuvan oven, meikä täysin valmistautumattomana vedän kuperkeikan sen kaulaa pitkin ja pään yli maahan, siitä jotenkin tyylikkäästi kosimisasentoon, jossa hetken keimailtuani nousin ylös kuin ninja.

"Yes?" kysyin maneesiin saapuneelta Linalta pokerinaaman pitäen. Venna seisoi vähintään yhtä pokerinaamalla takanani, tunsin sen turvan hipaisevan selkämystäni. Lina vain risti käsivartena ja katsoi mua huvittuneena.
"Jos yrität väittää, ettet ite ikinä vaan fiilistelisi Mulania, niin valehtelet", totesin vakavana ja keikautin itseni takaisin Vennan selkään. Jatkoimme ravilla, poni toimi vähemmän-hyvin, mutta edelleen kuitenkin hyvin, joten annoin sille jo pidempää ohjaa.
"Kauanko sä kattelit", ennemminkin mutisin kuin kysyin ravatessani lyhyen sivun ohi.
"Jotain selviytymisestä ja sillee", Lina vastasi ja huomasin tämän pidättelevän naurua.
"Fuck off", heitin hyväntuulisena ja jatkoin kappaleen sävelmän hyräilyä. Siis Mulan-kappaleen.
"Heeei, mun piti vaan tulla kertomaan, että tehtiin jo iltatalli niin ruoki Venna käytävällä vaikka", tyttö virnisti ja teki jo lähtöä maneesista. Great, viimeistään ensi viikonloppuun mennessä olisin virallisesti Mulan-jätkä tai kenraali Li. Jälkimmäinen ei edes niin kovasti haittaisi. Pienestä itseni (ja Vennan) häpäisemisestä huolimatta oli hyvä fiilis kaikesta. Poni oli ollut loistava paitsi kouluheppana niin myös stunttiheppana. Siirsin ravien jälkeen käyntiin ja heitin jalustimet pois jaloistani. Rentouduttiin kumpikin. Ikkunoista paistoi ankea, kylmä ilta, ja vaikka maneesissa ei ollutkaan erityisen lämmin, ei mua kyllä uloskaan houkuttanut lähteä. Kuitenkin pitkien loppukäyntien jälkeen liu'uin alas, nostin jalustimet ja löysin satulavyötä. Venna vaikutti vielä pirteältä, mutta samaan aikaan jotenkin raukealta. Hassua.

Tallissa kävi tasainen kauran rouske, muuten se oli hiljainen. Yläkerrasta ei kuulunut mitään eikä ulos ollut paistanut edes tuttu vinttivalo. Tallin lämpö otti kylmettyneen (ja häväistyn) ratsukon syleilyynsä. Pari hevosta nosti päätään kaurojaan mussuttaen kun talutin Vennan niiden ohi ja iskin sen lähelle omaa karsinaansa kiinni. Varusteet pois, fleece niskaan, vettä tarjolle ja sitten ruoka nassun eteen. Istahdin ponin lähelle, nojailemaan seinään ja tarkkailemaan sen syöntiä. Hiljasta. Aina välillä Venna tuuppasi mua turvallaan heittäen samalla vähän kauramössöä mun päälle. Hymyilin itsekseni ja taputtelin hiljaisena sen kaulaa tai lapaa aina ajoittain. Välillä mietiskelin, miksi edes vaivauduin toimimaan draamakuningattaren orjana useamman kerran viikossa. But nah, it's moments like these that make me do it.

10HM!

[Robert]

13.5.2012 - Sunnuntaimaasto
"Käytiin muuten kattomassa kaverin kanssa se Nälkäpeli-leffa yks päivä", Riella mainitsi ohimennen Meerille kun maastoretkeä oli hallinnut hetken ajan täysi hiljaisuus. Meerin kärpäskimo ruuna käveli puolipitkin ohjin rauhallisesti sitä isomman Lailan rinnalla. Riella piteli satulan takakaaresta kiinni toisella kädellään ja istui satulassa rennosti. Sunnuntait olivat aina omiaan rennoille maastoreissuille. Meeri soi keskustelukumppanilleen kiinnostuneen hymähdyksen ja siirsi katseensa Frankin korvista toiseen tyttöön. Keskustelu syntyi hitaasti, mutta varmasti ja mielipiteitä vaihdeltiin puolin ja toisin.

"Mua kyllä vähän harmitti, mitä ne oli tehnyt Glimmerille siinä leffassa, se oli kirjoissa ihan erilainen", jupisin puoliksi itselleni isojen hevosten perästä. Riella ja Meeri olivat huolineet mut maastoseurakseen, ja olihan siinä ollutkin helvetisti työtä kun yritti pysyä tappijalalla neiti Pitkäkoipi van der Iso-Askeleen ja herra Reippaan perässä. Oltiinpa pysytty.

"Mitä pätkä siellä huutelee", Riella kysyi – ei, huudahti – ja vilkaisi vino virne kasvoillaan taaksepäin. Jos en olisi tehnyt pikkulettejä Vennan jouhiin, olisin näyttänyt keskisormea. Samalla tuli sellainen pakottava tarve läppäistä itseään – c’mon, pikkulettejä Vennan jouhiin. Olipas erittäin normaalia 16-vuotiaan pojan käytöstä. Nappasin vapain, pitkin ohjin kulkeneen tamman kontrollin taas käsiini – meidän luottamus oli päässyt jo sille tasolle, että uskalsin ratsastaa Vennalla muiden hevosten perässä pitämässä ohjia käsissäni – ja perustelin Glimmer-mielipiteeni Riellalle.

Venna tarpoi yllättävän kiltisti kesäisellä mutta sateiden jäljiltä lätäkkörikkaalla metsätiellä, ottaen huomioon sen prinsessageenit. Pitäytyi se kuitenkin sopivan välimatkan päässä Frankista ja Lailasta, jotka ajoittain roiskivat enemmän kuin tarpeeksi schaissea meidän päälle. Riellalla oli parhain etu tässä tapauksessa – iso hevonen, lyhyt tytsky, eli pienin kuraantumisprosentti – ja sitten olikin meikäläinen eli pieni mies ja pieni poni isompien perässä, kuraantumisprosentti noin 94,7%. Kyllä näitä amismatikallakin laskeskeli.

Huutelimme kolmisteen Nälkäpeleistä ja spoilattiin Riellan kanssa puolivahingossa kaikki Meerille, joka ei ollut brutaalia versiota BB-tositeeveestä vielä nähnyt tai lukenut. Tallille oli matkaa vielä ainakin pari kilometriä ja tunsin seutua jo sen verran, että tiesin muutaman kymmenen metrin päästä aukeavan loistavan, leveän laukkasuoran, jonka pohja piti pintansa kelillä kuin kelillä. Kesäinen, lintujen lauleskelun täyttämä metsä tuntui heränneen eloon auringonpaisteessa.

"Eiks tän mutkan jälkeen ala laukkasuora?" kysäisin kerätessäni Vennan ohjia paremmin kätösiini. Tamman askel jotenkin kummasti keveni ja liikekin suuntautui enemmän eteenpäin sen tiedostaessa saman asia. Riella vilkaisi taaksepäin, mutta turhaan, koska olin jo yllyttänyt pikkuponini ravaamaan isompien rinnalle. Tytskyt keräilivät myös ohjiaan, mutta liian myöhään. Otettiin jo varaslähtö Vennan kanssa ja toiset pääsivät A) tsiigailemaan meidän persuksia tai B) tukehtumaan/sokaistumaan pölystä. Naureskeltiin yhdessä ponin kanssa etumatkalla ja vilkaisu taakse kertoi, että isommat saavuttivat. Onneksi Vennasta irtosi vielä enemmänkin laukkaa, jos vain antaisin sille enemmän ohjaa. Joten niinpä ampaisimme kuin ohjus eteenpäin, oikein vedet tulivat silmiin. Teki mieli nauraa sydämensä kyllyydestä, mutta vaara kesän ensimmäisistä ötököistä hampaiden välissä ei houkutellut. Silti nauroin.

11HM!

[Anne]

Kevätmaastoilua - ei siitepölyallergikoille!



Spessu Robertille!

[Robert]

^ Tällee simply put: upea! Ihanat maisemat, joku hurmaavan kyllästyneen näköinen pikkuponi ja siitä ylpeä ratsastaja, perusarkea :--D

---

22. toukokuuta 2012 - It's a wonderful life
Tsirpailin tallille iloisesti sykkelillä sotkien, napit huudattamassa radiohittejä enemmän tai vähemmän täysiä. iPod rätisi aina satunnaisesti ja radiokanava vaihteli aika tarkkaan Rockista Yle Klassiseen ja Voicesta Iskelmäradioon. Tallipihaan saavuin (saapuminen päättyi melkein autolla lähtevän Jossun konepellille) Kaija Koon tahdittamana. Tein myös toisen törmäyksen, en tosin yhtä konkreettista, Brittaan, jonka kanssa jäätiin hetkeksi juoruilemaan pihalle. Samalla kuulin uusista hoitajista, Eelalla oli uunituore hoitaja, kun taas Myntin hoitajaksi pääsi Miira ja Januksen hoitajaksi Jeccu. Kun kyselin Riinan hoitajasta, Britan kasvot suorastaan syttyivät.

"No, sanotaanko vaikka niin, että mä en ole enää pelkkä kävijä!" tyttö hihkaisi ja alkoi loppua kohden pomppimaan hiukan paikoillaan. Omille kasvoillekin levisi hymy toisen vilpittömästi ilosta ja tarjosin Britalle ylävitosta, johon tämä luonnollisesti vastasi niin innokkaasti, että miehekäs kämmeneni sykki hetken iskun voimasta. Onnittelin uutta hoitajaa ja toivotin hyvät jatkot Riinan kanssa. Olin muutenkin empaattinen ihminen, mutta yleensä muiden ilo ei tarttunut noin voimakkaasti. Britan kanssa käydyn juttutuokion jälkeen iPodin radiokanavavaihtelu tai vanha joponrähjä eivät tuntuneet enää yhtään niin kamalilta, saatikka sitten se, että tulin ensimmäistä kertaa tallille pelkissä chinoissa ja teepparissa!

"Mikä hitto on The National?" Dani kysyi ensimmäisenä kun olin - tadaa, jälleen kerran - törmätä tallista ulostautuvaan kaveriin järkyttävän kokoisen hoitohevosensa kera. Vilkaisin valkoista bändipaitaani ja venytin sen helmoista myös omien silmieni katseltavaksi.
"Sellanen törkeen hyvä bändi. Kokeilisit, paljon parempi kuin One Direction", viittasin kulmat koholla joulukuusta asti pinnalla olleeseen, Talent UK -tietä tähtiin nousseeseen teinipoikabändiin. Kuitenkin sain Danilta vain täysin pöllämystyneen katsahduksen, kunnes se alkoi sohimaan "pätkää pois kuninkaiden tieltä". Excuse me?? Hiipparoin kuitenkin (edelleenkin brittailosta piristyneempänä) tallin puolelle ja Vennaa morjenstaa. Tamma menisi tänään tunnille. Kuitenkin matkalla pikkuponin karsinalle huomasi Eelan avonaisen karsinan ja jonkun hääräilevän tamman kanssa, vaikka se ei mennytkään tunneille tänään. Vaihdoin suuntani Vennasta Eelaan ja kipitin karsinalle. Nojauduin karsinan oviaukkoon ja tungin kädet housujen taskuun. Seuratessani täysin Eelan hännän setvimiseen keskittynyttä tyttöä, yritin samalla kaivaa päähäni Britan mainitsemaa nimeä ja olla ajattelematta tyttöä Melodyna.

Siinä ajatuksieni tempoillessa lähinnä Melodyssa ja Britan kanssa käydyssä keskustelussa, osittain siinä, että miten joku voi olla niin tietämätön, ettei tiedä Nationalia tai edes radiosoitossa olevia teinipoikabändejä, tyttö kääntyi kammasta jouhia nyppien ympäri. Tämä nosti katseensa ja hätkähti, ei kuitenkaan päästänyt mitään ääntä, ja huvittuneena virnistäen tarjosin oikeaa kättäni.
"Robert", esittelin itseni yksinkertaisesti. Tyttö hetken tuijotti kättäni, kunnes tarttui siihen hieman löyhästi ja esitteli itsensä Pinjaksi. Niinhän se olikin!
"Niinhän se olikin! Britta tossa kertokin, mutta of course, unohdin jo!" sanoin myös ääneen, puolivahingossa. Löpisin hetken aikaa Eelasta ja Melodysta, tamman käyttäytymisestä ja muusta yhtä turhasta, enkä saanut Pinjasta paljoa irti. Vihertävät silmät seurailivat ahkerasti joko selittäviä ja sohivia käsiäni tai omia silmiäni, välillä tyttö sormeili hiuksiaan ja mietin, jokohan se haluisi eroon musta. Kuitenkin, ennen loppureplaani Pinja tarttui esteratsastukseen ja kertoi sen olevan mielilajinsa. Hymyilin, vaikka itse olinkin koulutuuppari henkeen ja vereen ja jokainen esteratsastaja oli mielestäni vähintäänkin mielenvikainen (kenttäratsastajat olivat sitten niitä ei-toivottuja lapsia, jotka vanhemmat suorastaan tyrkyttivät hengenvaaralliseen ja hurjan vauhdikkaaseen lajiin). Pieni toivonkipiniä kuitenkin heräsi kun Pinja kertoi olleensa aiemmin kiinnostunut vain kouluratsastuksesta. Hiton esteet kun ne veivät ihmisiä noin vain mukanaan! Juttutuokio päättyi Vennan vaativaan hirnahdukseen - tiedä sitten mitä se vaati, mutta mut se saisi - ja käskinkin Pinjaa näkyillä jatkossakin, kertakaikkiaan loistavan oloinen lisä seppelepoppooseen!

Sitten siihen äänekkääseen, huomionhakuiseen pikkukuningattareen... Muutamalla askeleella saavutin karsinansa kaltereiden välistä ovelasti ujuttautuvan (lue: siis ujuttautumista yrittävän, eihän nyt koko poni mahtuisi siitä, mitä oikein ajattelit) tamman. Astuin karsinaan ja jubailin Vennan kanssa hetken englanniksi lähinnä siitä, kuinka tylsää korinoikaisu ja kolariarvion teko osasivat ollakaan. Onneksi koulua oli enää puolitoista viikkoa edessä. Ensi vuonna suunta kakkoselle ja taas vuotta lähempänä autokorjaajan uraa... Venna vastaili innokkaasti keskusteluun, lähinnä tuuppailemalla mua ja maistelemalla mun sormia kuin vasikka konsanaan (ihme, ettei purrut). Jostain syystä tamma oli todella herttaisella tuulella, toivottavasti olisi sille raukalle, joka sen selkään koulutunnillekin joutuisi.

"Hei urpo, mitä sä siinä joriset, sun pitää laittaa se peto valmiiks tasan tunnille!" ohikulkeva Inkeri yhtäkkiä rääkäisi raahatessaan Siirin satulaa mukanaan. Vilkaisin kännykän kelloa, joka kieli sen olevan jo kymmentä vaille.
"Mut eihän tätä oo ees harjattu!" vinkaisin vastahakoisesti ja tarrasin ensimmäiseen käteen osuvaan harjaan. Vennasta lähti pölyä kuin pienestä kirmailevasta puhvelilaumasta Saharan aavikolla ja tein tukehtumiskuolemaa karsinassa samalla kun Inkeri yritti huudelle "no oishan sun pitänyt tietää!" -tyylisiä puheitaan toiselta puolelta tallia. Kitisin aika ajoin jotain omaani takaisin ja Inkeri samoin - en usko, että kumpikaan loppujen lopuksi oikeastaan kuuli, mitä toinen huuteli. Venna käyttäytyi epävennamaiseen tapaan kärsivällisesti ja välillä lotkautti korvaansa mun vikinälle. Jätin karsinan oven rakoselleen hetken (kiire)huumassa ja puolihölkkäsin hakemaan Vennan koulusatulaa ja suitsia sattarin puolelta.

Takaisin tullessa vastassa oli tietenkin persaus juuri ja juuri karsinassa seisova poni, joka kuitenkin askeleet kuultuaan tapitti mua hetken nappisilmillään, kunnes peruutti takaisin karsinaan. Lol nope, Venna pinkaisi vastakkaiseen suuntaan, mutta pysähtyi suljetuille oville ja kääntyi kannoillaan. Olin vastassa käsivarret ristissä ja tamma pysähtyi turhautuneena eteeni. Talutin sen otsatukasta karsinaan ja satuloin rivakkaa vauhtia. Ilmeisesti neiti Kuningatar oli vielä niin adrenaliinipyörteissä, ettei tajunnut koko satulaa, ainakaan minkäänlaista altakarkaamista/luimimista/näykkimistä/ärsytystä ei ollut havaittavissa. Suitsien kanssa saikin tapella vähän kauemmin - onneksi en ollut kamalasti lyhyempi, muuten Vennamoinen olisi huidellut jossain taivaissa hölmösti naureskellen. Kuolaimet suuhun ja ohjat kaulalta, kunnes tajusin - kaviotkin voisi tietty putsata. Tässä vaiheessa oli pieni hiki jo pinnassa, beigeissä chinoissa jokunen vaalea jouhi ja hiukset vähintään sekaisin. Ja jalustimesta oli tietty irronnut vähän jotain kuraa paitaan. Ei jesus christ. Putsasin kavioita hiki hatussa, kunnes Inkeri huusi, että anna sitten ratsastajan taluttaa poni kentälle.

"Jaa minkä ratsastajan! Ei oo näkyny yhtää ketään, minä täällä joudun raatamaan hyvää hyvyyttäni, fudging hell with all this s--", ehdin manata puolihuutoa kunnes nousin ruohonjuuritasolta ja näin anteeksi-että-olen-tässä -rääpäleen seisomassa parin metrin päässä karsinasta. Haroin pikaisesti hiuksia ja pyyhin hikeä otsalta yrittäessäni kaivaa valloittavimman virneeni jostain hymykatalogin syövereistä. Löytyihän se, mutta ei tainnut kamalasti about ikäistäni (mutta lyhyempää hoxhox!) tyttöä lohduttaa. Luovutin ohjat tytölle ja selitin Vennasta ja sen hyvästä käytöksestä koko matkan kentälle, tarjouduin auttamaan satulavyön ja jalustinten kanssa ja kyselin tarvetta raipalle tai juomapullolle tai milleen. Lopulta mut passitettiin kentän laidalle Inkerin, Rosien ja Lexien seuraksi.

"Vooooooi voooooooi, eikä tytsky tykännyt sun hurmaavasta virnuilusta", Inkeri kysyi kädet ristissä vinosti hymyillen.
"Hurmaavasta virnuilusta..." Rosie hymähti huvittuneena vierestä. Mottasin tyttöä kevyesti käsivarteen ja huomautin olevani hurmaava noin 23 tuntia vuorokaudesta. Istuskeltiin tyttöjen kanssa hetki ah-niin-ihanan-kesäisellä nurtsilla pienen matkan päässä kentältä - juuri pölyn ulottumattomissa, mutta tarpeeksi lähellä seurataksemme hoitohevosiamme jatkotuntilaisilla. Nyhdin ruohoa maasta vähän väliä ja aloinkin kerätä sitä tylsistyksissäni (ei sillä, että juoruilu tyttökoplan kanssa olisi ollut tylsää) tyhjään ämpäriin. Venna saisi vähän extraherkkuja...

12HM!
Kevät 1 -merkki ansaittu erityisen keväisestä suoristuksesta:



-Anne