Post by Carkki on Jun 28, 2010 12:23:21 GMT 2
28.6 Maanantai - Käyntimaasto muistellen
Aurinko paistoi suoraan pilvettömältä taivaalta Seppeleen päälle. Allani ruohoa jyystävä Palmikko huiskutteli hännällään paarmoja pois. Välillä se siirtyi etsien mehevämpää ruohotupsua. Itse makasin selälläni tamman selässä ja haaveilin maastoretkeilystä auringon paisteessa. Olin kuitenkin jo melkein luvannut tammalle että se saa pitää lepopäivän, mutta vähitellen aloin kuitenkin siirtyä maaston puoleen.
"Haittaisko sua jos me kuitenki käytäs tammaseni kävellen maastossa?" kysyin, ikään kuin odottaen vastausta. Palmi vain potkaisi taaksepäin paarmoja kohti ja heilutteli sitten kaulaansa. En tiennyt oliko se kyllä vai ei..
"Täällä sitä vaan lekotellaan", joku heitti vierestäni. Tunnistin silmät kiinnikin tulijan Anneksi.
"Jep, vaikka kyllä mä vahvasti harkitsen käyntimaastoa", huikkasin takaisin.
"No joo menkää vaan, mutta ota sitten ees kypärä päähän", Anne sanoi píenesti naurahtaen.
"Joojoo, kyllä mä sen tiiän. Nyt vaan tässä otetaan.. niin.. rennosti! Mutta aattelin kyllä et päitsillä mentäs, OK?" kysyin läpsäisten paarman reideltäni kuoliaaksi.
"Iha vapaasti, etköhän sä sen verran tammuskaa jo tunne", Anne lupasi ja lähti kävelemään, ilmeisesti kohti kenttää. Annoin Palmin vielä nauttia lepohetkestä ja laskeuduin sitten alas sen selästä. Talutin sen harjauspuomille ja kiinnitin sen siihen kiinni.
Puhdistin tamman vielä nopesti ja solmin sitten riimunnarun kiinni päitsiin muistuttamaan ohjia. Kiskaisin kypärän päähäni ja kuten monesti ennenkin, kiipesin puomin päältä selkään. Nakkasin crocsit jalastani ja laitoin puhelimeni äänettömälle taskuun. Tamma haukotteli, mutta kun pyysin puristin pohkeilla sitä kylkiin, lähti se kuitenkin kävelemään, häntä huiskien. Kesä oli muuten niin mukavaa aikaa, mutta inhosin ötököitä. Itselläni ei ollut päällä kuin toppi ja kuluneet nahkashortsit, joten paarmat suuntautuivat usein luokseni. Ohjasin tamman leiriläisten mökkien ohi tielle, mutta poikkesin kuitenkin leveälle metsäautotielle, en nimittäin halunnut retkeämme pilaamaan hurjia kaahajia autoillaan. Kävelimme pehmeäpohjaista tietä Palmin aina välillä pysähtyen ottamaan puusta oksan mukaansa ja koska olimme vain rennolla kävelylenkillä, annoin sen tehdä niin. Keinuin käynnin tahdissa ja ajattelin pian nukahtavani, niin lämmin ilma oli, ja niin uneen tuuduttava oli käynnin tahti. Kuitenkin aina välillä käytin silmiäni auki, jotta tiesin mihin olimme menossa.
Metsäautotien loppuessa käännyin risteyksestä vasempaan, eli pienen mäennyppylän kautta kulkevalle polulle, joka päättyi takaisin isommalle tielle, jota pitkin usein maastoilimme porukalla. Palmikko pujotteli puiden välistä korvat suuntautuneina eteenpäin. Aina välillä se kompastui hiukan, mutta onneksi loput jalat olivat tukemassa sitä takaisin tasapainoon. Nojauduin sen kaulaa vasten ja nostin jalat selänpäälle. Nautin maastoretkestä täysin siemauksin, ja niin uskoin tammankin tekevän. Mäennyppylän kohotessa eteemme palasin kuitenkin takaisin istumaan selälle, niinkuin normaalit ihmiset. Kyyristyin kuitenkin eteenpäin ja rutistin tamman jouhia kämmenissäni antaessani sen selän ja takajalkojen ponnistella vapaasti. Jyrkkä mäki ei kuitenkaan ollut mikään ihan helppo pala. Palmikko kuitenkin kiipesi sen onnistuneesti ylös ja pysäytin sen hetkeksi mäen päälle. Ihailin maisemia, jotka näkyivät kauas Zardaan ja sinne takaiseen Liekkijärveen asti.
Huokailtuani kauniita maisemia pyysin tammaa lähtemään jälleen liikkeelle. Alas mäen päältä menevä polku luikerteli loivemmin alas ja laitoin jälleen silmät kiinni. Samaisessa mäessä olimme kerran olleet Leevin kanssa lähellä tuiskahtaa nokalleen, kun ori säikähti pusikosta loikkaavaa jänistä. Vaivuin muistoihin ja havahduin vasta kun Palmi pysähtyi tuijottamaan eteensä jännittyneenä.
"No tyttönen, mitäs siellä on?" kysyin avaten silmäni ja katsoen suuntaan jonne tamma tuijotti. Edessä oli kuitenkin vain meitä kohti innokkaana ravaava ja joka suuntaan heiluva Janus hoitajansa Alinan kanssa. Jotenkin oletin aina Alinan omistavan vekkuliruunan, mutta Seppelehän sen todellisuudessa omisti. Meidän kohdallamme Janus heilutteli rajusti päätään Alinan pyytäessä sitä jarruttamaan. Ruuna koetteli kuitenkin tytön hermoja ja jyräsi ohitsemme kuin katujyrä.
"Moi, tää ei oikeen jarruta!" Alina huudahti hikipäissään kiitäessään jo kauempana mäessä.
"Juu no problems!" huusin takaisin ja pyysin Palmin takaisin liikkeeseen.
Jälleen kaulansa laskien ja selvästi rentoutuen jatkoimme matkaa polkua pitkin vain hetkisen aikaa, ennen kuin se loppui suuremmalle tielle. Kummastakaan suunnasta ei tullut ketään, ei autoja eikä hevosia, joten saatoin jatkaa matkaamme kohti Seppelettä. Emme menneet tien pätkää kuin hetken aikaa, sillä halusin jälleen virkistää muistiani eräällä aukealla, jolla kävin usein. Aukealle pääsi vain hetken kestävän umpimetsän kautta, joten ohjasin varmajalkaisen suomenhevosen sinne. Sekin tiesi minne olimme menossa, ja se tiesi myös pääsevänsä syömään yli polvenkorkuista heinää. Itseäni kuitenkin ällötti pitkä heinä ja siinä piilevät punkit niin paljon, että jäisin aukion reunalle erään kiven päälle ottamaan aurinkoa. Palmikko jyräsi puiden välistä oksia matalaksi ja pienen uurastuksen jälkeen saavuimme tuolle aukiolle. Laskeuduin selästä kiven kohdalla ja istahdin kivelle. Salamana Palmikko laski päänsä heinikkoon ja ryhtyi välipalalle. Nojauduin itse taaksepäin, pitäen silti silmällä irti seisovaa tammaa. Toivoin kovasti ettei se lähtisi kauas, mutta en kyllä uskonutkaan sen niin tekevän, niin kovasti se näytti rakastavan heinäänsä. Samaisella aukiolla olin viettänyt syntymäpäiviäni tamman kanssa, ja samaiselle aukiolla olin ollut murtaa käteni nuoren Leevin kanssa. Ori oli hypännyt pystyyn ja itse muksahdin heinikon sekaan käteni päälle. Leevi oli vielä kaiken lisäksi laukannut takaisint tallille, ja sain nilkuttaa takaisin koko matkan.
Noin puolen tunnin tauon jälkeen huomasin torkahtaneeni ja havahduin hädissäni katsomaan missä Palmikko oli, sillä en heti nähnyt sitä. Olin jo saamassa sydänkohtauksen, mutta lämmin puhallus niskassani kertoi hoitohevoseni sijainnin. Se seisoi takanani valmiina lähtemään kotiin.
"Hieno tamma, kiitti ku et karannu. Nyt mennään kotiin, ollaankin viivytty tällä retkellä varmasti yli pari tuntia", kuiskutin kiivetessäni takaisin leveään selkään. Palmi lähti ilman pyyntöäni tarpomaan toiseen suuntaan, josta pääsi nopeammin kotiin, joten annoin sen mennä. Umpimetsäpätkän jälkeen tuli pieni polun pätkä, jonka varrella oli kaatunut tukki, jonka yli täytyi hypätä. Hoputin tamman siis ravin kautta laukkaan ja innoissaan puksuttaen se saapui tukille ja inahtaen loikkasi yli. Tukin jälkeinen jarrutus meinasi venyä pitkäksi, mutta pääsimme kuitenkin turvallisesti käynnissä tielle. Tien pätkää oli jäljellä vajaa kilometri, joten laskin ohjat, siis riimunnarun, ihan löysäksi ja annoin tamman kävellä loppukäynnit. Pian Seppele jo näkyi edessämme ja hetkessä olimme tammatarhan portilla. Irrotin riimunnarun Palmikon päitsistä ja päästin sen tarhaan muiden rouvien seuraksi. Innoissaan se ravasi kohti keskellä sijaitsevaa hiekkaista kohtaa, jonne se laskeutui piehtaroimaan. Seurasin portilla hetken aikaa tamman piehtarointia, ennen kuin saapastelin takaisin talliin.
"No tehän olitte kauan, ehdin melkein jo huolestua! Mutta oliko kivaa?" Anne kysyi saapuessani sisälle talliin. Hymyilin ja aloitin kertomuksen aivan alusta, kertoen sen loppuun saakka.
157HM
Aurinko paistoi suoraan pilvettömältä taivaalta Seppeleen päälle. Allani ruohoa jyystävä Palmikko huiskutteli hännällään paarmoja pois. Välillä se siirtyi etsien mehevämpää ruohotupsua. Itse makasin selälläni tamman selässä ja haaveilin maastoretkeilystä auringon paisteessa. Olin kuitenkin jo melkein luvannut tammalle että se saa pitää lepopäivän, mutta vähitellen aloin kuitenkin siirtyä maaston puoleen.
"Haittaisko sua jos me kuitenki käytäs tammaseni kävellen maastossa?" kysyin, ikään kuin odottaen vastausta. Palmi vain potkaisi taaksepäin paarmoja kohti ja heilutteli sitten kaulaansa. En tiennyt oliko se kyllä vai ei..
"Täällä sitä vaan lekotellaan", joku heitti vierestäni. Tunnistin silmät kiinnikin tulijan Anneksi.
"Jep, vaikka kyllä mä vahvasti harkitsen käyntimaastoa", huikkasin takaisin.
"No joo menkää vaan, mutta ota sitten ees kypärä päähän", Anne sanoi píenesti naurahtaen.
"Joojoo, kyllä mä sen tiiän. Nyt vaan tässä otetaan.. niin.. rennosti! Mutta aattelin kyllä et päitsillä mentäs, OK?" kysyin läpsäisten paarman reideltäni kuoliaaksi.
"Iha vapaasti, etköhän sä sen verran tammuskaa jo tunne", Anne lupasi ja lähti kävelemään, ilmeisesti kohti kenttää. Annoin Palmin vielä nauttia lepohetkestä ja laskeuduin sitten alas sen selästä. Talutin sen harjauspuomille ja kiinnitin sen siihen kiinni.
Puhdistin tamman vielä nopesti ja solmin sitten riimunnarun kiinni päitsiin muistuttamaan ohjia. Kiskaisin kypärän päähäni ja kuten monesti ennenkin, kiipesin puomin päältä selkään. Nakkasin crocsit jalastani ja laitoin puhelimeni äänettömälle taskuun. Tamma haukotteli, mutta kun pyysin puristin pohkeilla sitä kylkiin, lähti se kuitenkin kävelemään, häntä huiskien. Kesä oli muuten niin mukavaa aikaa, mutta inhosin ötököitä. Itselläni ei ollut päällä kuin toppi ja kuluneet nahkashortsit, joten paarmat suuntautuivat usein luokseni. Ohjasin tamman leiriläisten mökkien ohi tielle, mutta poikkesin kuitenkin leveälle metsäautotielle, en nimittäin halunnut retkeämme pilaamaan hurjia kaahajia autoillaan. Kävelimme pehmeäpohjaista tietä Palmin aina välillä pysähtyen ottamaan puusta oksan mukaansa ja koska olimme vain rennolla kävelylenkillä, annoin sen tehdä niin. Keinuin käynnin tahdissa ja ajattelin pian nukahtavani, niin lämmin ilma oli, ja niin uneen tuuduttava oli käynnin tahti. Kuitenkin aina välillä käytin silmiäni auki, jotta tiesin mihin olimme menossa.
Metsäautotien loppuessa käännyin risteyksestä vasempaan, eli pienen mäennyppylän kautta kulkevalle polulle, joka päättyi takaisin isommalle tielle, jota pitkin usein maastoilimme porukalla. Palmikko pujotteli puiden välistä korvat suuntautuneina eteenpäin. Aina välillä se kompastui hiukan, mutta onneksi loput jalat olivat tukemassa sitä takaisin tasapainoon. Nojauduin sen kaulaa vasten ja nostin jalat selänpäälle. Nautin maastoretkestä täysin siemauksin, ja niin uskoin tammankin tekevän. Mäennyppylän kohotessa eteemme palasin kuitenkin takaisin istumaan selälle, niinkuin normaalit ihmiset. Kyyristyin kuitenkin eteenpäin ja rutistin tamman jouhia kämmenissäni antaessani sen selän ja takajalkojen ponnistella vapaasti. Jyrkkä mäki ei kuitenkaan ollut mikään ihan helppo pala. Palmikko kuitenkin kiipesi sen onnistuneesti ylös ja pysäytin sen hetkeksi mäen päälle. Ihailin maisemia, jotka näkyivät kauas Zardaan ja sinne takaiseen Liekkijärveen asti.
Huokailtuani kauniita maisemia pyysin tammaa lähtemään jälleen liikkeelle. Alas mäen päältä menevä polku luikerteli loivemmin alas ja laitoin jälleen silmät kiinni. Samaisessa mäessä olimme kerran olleet Leevin kanssa lähellä tuiskahtaa nokalleen, kun ori säikähti pusikosta loikkaavaa jänistä. Vaivuin muistoihin ja havahduin vasta kun Palmi pysähtyi tuijottamaan eteensä jännittyneenä.
"No tyttönen, mitäs siellä on?" kysyin avaten silmäni ja katsoen suuntaan jonne tamma tuijotti. Edessä oli kuitenkin vain meitä kohti innokkaana ravaava ja joka suuntaan heiluva Janus hoitajansa Alinan kanssa. Jotenkin oletin aina Alinan omistavan vekkuliruunan, mutta Seppelehän sen todellisuudessa omisti. Meidän kohdallamme Janus heilutteli rajusti päätään Alinan pyytäessä sitä jarruttamaan. Ruuna koetteli kuitenkin tytön hermoja ja jyräsi ohitsemme kuin katujyrä.
"Moi, tää ei oikeen jarruta!" Alina huudahti hikipäissään kiitäessään jo kauempana mäessä.
"Juu no problems!" huusin takaisin ja pyysin Palmin takaisin liikkeeseen.
Jälleen kaulansa laskien ja selvästi rentoutuen jatkoimme matkaa polkua pitkin vain hetkisen aikaa, ennen kuin se loppui suuremmalle tielle. Kummastakaan suunnasta ei tullut ketään, ei autoja eikä hevosia, joten saatoin jatkaa matkaamme kohti Seppelettä. Emme menneet tien pätkää kuin hetken aikaa, sillä halusin jälleen virkistää muistiani eräällä aukealla, jolla kävin usein. Aukealle pääsi vain hetken kestävän umpimetsän kautta, joten ohjasin varmajalkaisen suomenhevosen sinne. Sekin tiesi minne olimme menossa, ja se tiesi myös pääsevänsä syömään yli polvenkorkuista heinää. Itseäni kuitenkin ällötti pitkä heinä ja siinä piilevät punkit niin paljon, että jäisin aukion reunalle erään kiven päälle ottamaan aurinkoa. Palmikko jyräsi puiden välistä oksia matalaksi ja pienen uurastuksen jälkeen saavuimme tuolle aukiolle. Laskeuduin selästä kiven kohdalla ja istahdin kivelle. Salamana Palmikko laski päänsä heinikkoon ja ryhtyi välipalalle. Nojauduin itse taaksepäin, pitäen silti silmällä irti seisovaa tammaa. Toivoin kovasti ettei se lähtisi kauas, mutta en kyllä uskonutkaan sen niin tekevän, niin kovasti se näytti rakastavan heinäänsä. Samaisella aukiolla olin viettänyt syntymäpäiviäni tamman kanssa, ja samaiselle aukiolla olin ollut murtaa käteni nuoren Leevin kanssa. Ori oli hypännyt pystyyn ja itse muksahdin heinikon sekaan käteni päälle. Leevi oli vielä kaiken lisäksi laukannut takaisint tallille, ja sain nilkuttaa takaisin koko matkan.
Noin puolen tunnin tauon jälkeen huomasin torkahtaneeni ja havahduin hädissäni katsomaan missä Palmikko oli, sillä en heti nähnyt sitä. Olin jo saamassa sydänkohtauksen, mutta lämmin puhallus niskassani kertoi hoitohevoseni sijainnin. Se seisoi takanani valmiina lähtemään kotiin.
"Hieno tamma, kiitti ku et karannu. Nyt mennään kotiin, ollaankin viivytty tällä retkellä varmasti yli pari tuntia", kuiskutin kiivetessäni takaisin leveään selkään. Palmi lähti ilman pyyntöäni tarpomaan toiseen suuntaan, josta pääsi nopeammin kotiin, joten annoin sen mennä. Umpimetsäpätkän jälkeen tuli pieni polun pätkä, jonka varrella oli kaatunut tukki, jonka yli täytyi hypätä. Hoputin tamman siis ravin kautta laukkaan ja innoissaan puksuttaen se saapui tukille ja inahtaen loikkasi yli. Tukin jälkeinen jarrutus meinasi venyä pitkäksi, mutta pääsimme kuitenkin turvallisesti käynnissä tielle. Tien pätkää oli jäljellä vajaa kilometri, joten laskin ohjat, siis riimunnarun, ihan löysäksi ja annoin tamman kävellä loppukäynnit. Pian Seppele jo näkyi edessämme ja hetkessä olimme tammatarhan portilla. Irrotin riimunnarun Palmikon päitsistä ja päästin sen tarhaan muiden rouvien seuraksi. Innoissaan se ravasi kohti keskellä sijaitsevaa hiekkaista kohtaa, jonne se laskeutui piehtaroimaan. Seurasin portilla hetken aikaa tamman piehtarointia, ennen kuin saapastelin takaisin talliin.
"No tehän olitte kauan, ehdin melkein jo huolestua! Mutta oliko kivaa?" Anne kysyi saapuessani sisälle talliin. Hymyilin ja aloitin kertomuksen aivan alusta, kertoen sen loppuun saakka.
157HM