Elmon Hoitokirja

[Fiia]

25. lokakuuta 2015: Hubertus-ratsastus

Elmo tuntuu ymmärtävän, että sillä on tämänpäiväisessä Hubertus-ratsastuksessa ihan erityinen rooli. Ennen matkaan lähtöä ruuna puhisi kaikelle liikkuvalle, nyppi ohjaa ja steppasi sinne tänne, mutta heti kun pääsemme matkaan, Elmo rauhoittuu ja askeltaa arvokkaasti letkan rinnalla niin kuin piköörin ponin kuuluukin. Minäkin alan päästä tunnelmaan pahimman aamuväsymyksen karistettuani enkä tunne enää oloani joulukuuseksi kirkuvanpunaisessa takissani. Se on löytö Liekkijärven kirpputorilta. Minulle kaksi kokoa liian isosta 70-luvun takista tuli ompelukoneella surauttelun jälkeen oikein kelvollinen Hubertus-asu.

Vinkkaan silmää letkan toisella puolella Windillä ratsastavalle Cellalle, joka on asiaparini tänään, ja saan nopean hymyn takaisin. Vaikka tehtävämme on todennäköisesti hyvin helppo kaikkien ratsukoiden ollessa jo kokeneita maastossa, minua vähän jännittää silti. Toivon kovasti, että hevoset ovat sopuisalla tuulella eikä kukaan saa aikaan kaaosta. Onneksi päivän master Salma, jolla on allaan pieni ja terhakka Soturi Bonnien sijaan, pitää huolta järjestyksestä yhtä lailla.

Ensimmäinen ravipätkä sujuu mukavasti. Hevoset ovat kyllä innoissaan, kuten olettaa saattaa, mutta kukaan ei onneksi lähde kaahaamaan horisonttiin silmitöntä vauhtia. Elmo on yllättävän tasainen ja kuuntelee tarkalla korvalla apujani, mistä olen varsin kiitollinen. Hommasta ei varmasti tulisi mitään, jos se päättäisi ruveta hankalaksi. Taputan ponia kaulalle nopeasti ja toivon, että muut ottavat siitä mallia.

Laukka saa osan ratsuista spurttaamaan kovempaa, osa jää auttamatta jälkeen lyhyine jalkoineen. Elmo haluaisi sinkaista isompien hevosten perään, mutta kaikeksi onneksi se reagoi heti, kun pyydän sitä jarruttamaan. Laukkaan jonon rinnalla ja pidän silmällä, että kaikki pysyvät mukana mutta pitävät reilusti välimatkaa toisiinsa, jotta esteillä ei tulisi ongelmia.

Ratsukot tekevät esteradalla tarkkaa työtä, eikä läheltä piti -tilanteita ainakaan minun nähdäkseni pääse syntymään. Tunnen lämmittävää ylpeyttä kaikkien ratsukoiden puolesta. On mahtavaa, että meillä on talliporukassa niin taitavia ratsastajia ja osaavia hevosia, että tällaisia tapahtumia voidaan järjestää ilman katastrofeja. Elmon kanssa hyppään muutaman helpon esteen, mutta osan kierrän kokonaan. Poni tekee siivoja tiikerinloikkia ja on jälleen ansainnut taputukset, kun kaarramme Salman johdolla laukkasuoralle.

Elmo ilahtuu päästessään pidentämään askeltaan. En tiedä, kuuluisiko Hubertus-ratsastuksessa oikeasti istua satulassa koko ajan, mutta nousen silti kevyeen istuntaan ja annan ponille vähän ohjaa. Se pinkoo menemään korvat pystyssä. Vilkaisen taakseni, mutta kun kaikilla näyttää olevan kaikki hyvin ja hauskaa, käännän nopeasti katseeni takaisin menosuuntaan. Kengitetyt kaviot lennättävät hiekkaa pitkälle taaksepäin, kun hevoset laukkaavat. Kiitän onneani, etten ole kenenkään takana.

Laukkasuoran jälkeen suurin osa hevosista malttaa hyvillä mielin ravata hetken. Osalle energiaa vielä piisaa, mutta onneksi luvassa on vielä muutamia hyppyjä ja sitten päivän kohokohta – varsinainen ketunmetsästys. saa nähdä, kuka pääsisi ketuksi tänä vuonna ja kuka saisi napattua puuhkan. Minun ja Elmon mahdollisuuksiin en usko, mutta onneksi sillä ei ole mitään väliä. Meillä on ollut mahtava iltapäivä joka tapauksessa, ja luvassa on vielä lisää hauskuutta illallisen muodossa. Saisi nähdä, mitä vanhalla kunnon metsästysmajalla tapahtuisi tänä vuonna!

Fiia & Elmo 109

[Fiia]

31. lokakuuta 2015: Halloween

Jostain syystä me voitamme Elmon kanssa laukkakilpailut.

Lähtökäskyn kuultuaan puristan pohkeeni Elmon kylkiin, eikä ponia tarvitse huomauttaa kahta kertaa. Se hypähtää korvat hörössä eteenpäin, ponnahtaa kerran tai kahdesti paikoillaan ja ampaisee sitten matkaan niin kovaa, että jos kypäräni olisi ollut yhtään löysemmällä, olisi se pudonnut saman tien matkasta. Annan ponille ohjalla tilaa venyttää kaulaansa ja painaudun matalammalle sen pystyharjaa kohden. Tuuli saa vedet kirpoamaan silmistäni jo ensimmäisten metrien aikana enkä loppumatkasta näe enää juuri mitään. Minulla ei ole aavistustakaan, olemmeko voittamassa vai häviämässä vai kenties laukkaamassa väärään suuntaan.

Sänkipellon reunan lähestyessä Elmo jarruttaa itse harjoituslaukan kautta raviin. Osa ratsukoista saavuttaa reunan kanssamme yhtä aikaa, osa tulee vähän perässä. Pyydän pärskähtelevän ponin käyntiin ja käännän sen ympäri. Nyt vasta huomaan, miten olen unohtanut hengittää – puhallan keuhkot tyhjäksi ja vedän sisään raikasta syysilmaa. Elmonkin kyljet kohoilevat jalkojeni alla, mutta poni tuntuu yhä olevan täynnä energiaa ja valmis vaikka toiseen samanlaiseen starttiin.

”Voittajaksi selviytyivät tällä taikaeläinten hoidon oppitunnilla Fiia ja Elmo!” Piritta kailottaa pellon toiselta laidalta. ”Toiseksi tulivat Rosa ja Kössi, kolmanneksi Allu ja Myntti ja neljänneksi Loviisa ja Frank. Onnea sijoittuneille!”

Minulla kestää hetki rekisteröidä Pirittan kuulutus. Kun tajuan, että me todella voitimme – minä ja lyhytjalkainen Elmo – kiedon käteni ruunan kaulan ympärille ja annan sille rakkaudentäyteisen halauksen selästä käsin. Elmo ei arvosta hellyydenosoitustani, vaan painaa turpansa sänkipeltoon hamuillakseen jotain syötäväksi kelpaavaa. Minä joudun työntämään itseni posket punaisina takaisin satulaan valahdettuani puolittain ponin kaulalle, ennen kuin pääsen tuulettamaan voittoani.

”Kössi kompastui lähdössä”, Rosa marmattaa vierelläni. ”Muuten me oltais aivan varmasti voitettu.”
”Jos Myntti ei olis hermostunut, kun Kössi irvisti sille, me oltais voitettu”, Aleksanteri toteaa vakavasti.
”Höpö höpö”, minä virnistän molemmille iloisesti. ”Me vaan ollaan parhaita.”

Sandra, joka sijoittui jonnekin puolenvälin tienoille, ratsastaa Ariston lähemmäksi hymyillen valkoiset hampaat vilkkuen.
”Saappaankärki!” tyttö hihkaisee. ”Me niin voitetaan tämä.”
”Yläfemmat sille”, vinkkaan silmää ja ojennan käteni ilmaan. Aristo ei haluaisi tulla luimistelevan Elmon viereen, joten ylävitosemme on vähän heikko suoritus, mutta tyhjää ehdottomasti parempi kuitenkin. Jätän Rosan ja Allun väittelemään kilpailun kulusta ja ratsastan Sandran vierellä muiden tupalaistemme luokse.

”Ei oltu vikoja!” Clara naurahtaa Nettaa taputtaen, kun saavutamme heidät.
”Hyvin tehty, Saappaankärki! Tupapisteitä sataa ropisee”, Anni iloitsee.
”Seuraavaksi huispausta”, Emmy muistaa. ”Pidetään vire yllä!”

Minä nyökkään innoissani. Laukkakisa on tuonut tullessaan tervetulleen adrenaliinipiikin ja minusta tuntuu, että juuri nyt voisin otella vaikka ruotsalaista ruttukuonoa vastaan ja voittaa yhdellä kädellä. Huispaus olisi sen rinnalla varmasti pikku juttu.

Fiia ja Elmo, osa 110

[Fiia]

3. marraskuuta 2015: Likapyykki

”Vai että Harpyijakin etsii hoitajaa”, totean ensi töikseni talliin astuttuani. Ilmoitustaululla hoitajahakuilmoitus loistaa niin isona ja huomiota herättävänä, että on suoranainen ihme, ettei sen alla tällä kertaa parveile laumaa nuoria ponityttöjä Edistä haaveilemassa.
”Näin on”, kanssani samaan bussin sattunut ja siten yhtä matkaa tallille saapunut Emmy sanoo tietäväisesti. ”Robertilla on kuulemma kiireitä.”
”Mitäköhän se puuhaa”, minä mietin puoliääneen samalla, kun jatkan taulun silmäilyä. Soturin sponsoriratsastajahaku on otettu pois ja tilalle on tullut hoitajaa etsivät hevoset, tällä hetkellä neljä. Lisäksi siellä roikkuu ilmoitus ratsastuskoulumestaruuksista. Pitäisikin mennä ilmoittautumaan, mietin hajamielisesti, ehkä sekä kouluun sekä esteille.

Emmy kohauttaa hartioitaan. ”Urheilee”, tyttö arvioi ja tökkää sitten sormensa hoitajahakupaperiin. ”Rotalle on jo löytynyt hoitaja, aika hauskaa. Se on kuulemma kaapin kokoinen. Vai näitsä sitä eilen?”
”En!” hämmästyn. Soltun uuden, mukavan oloisen sponsoriratsastajan olin tavannut edellispäivänä, kun olin pikaisesti pyörähtänyt tallilla juoksuttamassa Elmon, mutta muuten vastaan on toistaiseksi tullut vain tuttuja kasvoja. ”Siis joku mies?”
”Kyllä vain”, Emmy virnistää pikaisesti. ”Nimi taisi alkaa aalla.”
”Jännittävää”, nyökäytän päätäni. ”Enköhän mä siihen pian törmää.”
”Cellan mukaan sitä ei voi oikein olla huomaamatta. Näkyillään!” Emmy heilauttaa kättään poistuessaan Kurbuksen karsinaa kohden.

Minä käyn ensi töikseni toimistossa ilmoittautumassa ratsastuskoulumestaruuksiin. Luokiksi valikoituvat vanha kunnon helppo A sekä seitsemänkymmenen senttimetrin esteet. Kummassakaan ei pitäisi lähtökohtaisesti olla minulle ja Elmolle mitään liian vaikeaa, mutta päätän silti valmistautua huolella ja tehdä pari kunnollista koulutreeniä ennen ensi viikolla koittavaa ensimmäistä osakilpailua. Ajatus ulkopuolisista kilpailuista tuntuu yllättävän kutkuttavalta – edellisistä on päässyt kulumaan jo hetki. Toisaalta on myös mahtavan hauskaa päästä lähtemään kilpailuihin usean tallilaisen voimin. Eipähän tarvitsisi jännittää yksin.

Olen juuri toimiston ja Elmon karsinan välisen lyhyen taipaleen puolivälissä, kun Kassu ilmestyy nurkan takaa ja heittää riimunnarun syliini.
”Voitko sä ottaa Elmon sisälle”, mies kysyy stressaantuneen näköisenä ja jatkaa matkaa, ennen kuin ehdin vastata yhtään mitään. Kohautan olkiani ja suuntaan askeleeni ponitarhalle. Siellä ehkä ymmärrän, miksi Kasper oli niin halukas jättämään Elmon vastuulleni – poni on verhoutunut mutaan yltä päältä. Pitkään jatkuneet sateet ovat jättäneet maan paikoin pelkäksi kuravelliksi, ja jossain erityisen pehmeässä kohdassa ruuna on selvästi päättänyt kierähtää ympäri. Loimea sillä ei ole päällä, tietenkään.

Nappaan sottapytyn narun päähän ja marssitan sen suoraan pesupaikalle, joka on kaikeksi onneksi vapaa. Koska puomitunnin alkuun on alle puoli tuntia, en ehdi suorittamaan mitään täydellistä pesu ja fööni -operaatiota, mutta lämpimän veden, sienen ja harjan avulla saan Elmon melkein itsensä näköiseksi. Minusta kuitenkin lähinnä tuntuu, että lika siirtyy sujuvasti ponista minuun – kuraa on vaatteilla, silmissä, nenässä ja suussa ja kumisaappaideni sisällä vähintään puoli litraa vettä, kun olen valmis.

Saan talutettua Elmon takaisin karsinaansa juuri ennen kuin nuori tyttö satulaa kantaen ilmestyy paikalle. Tyttö taputtaa ponia tuttavallisesti kaulalle ja hymyilee sitten minulle.
”Sepä näyttää siistiltä”, saan kuulla.
Hymyilen voipuneesti takaisin ja teen tilaa, kun brunette alkaa satuloida Elmoa. Juttelen Veeraksi esittäytyneen tytön kanssa sen aikaa, että kaikki ratsukot ovat valmiina ja lähtevät Piritta etunenässä kohti maneesia. Toivotan Veeralle hyvää tuntia ja ampaisen kohti yläkertaa heti, kun tyttö on kääntänyt selkänsä. Olen ehdottomasti ansainnut kuivat sukat, teekupillisen ja keksin tai kaksi. Lisäksi palan halusta kuulla uusimmat käänteet Seppeleen arjessa – näin vilkkaalla ratsastuskoululla jotain on varmasti tapahtunut sitten edellispäivän.

Fiia ja Elmo 111

[Fiia]

16. lokakuuta 2015: Vaelluksen riemuja??

Jo yksittäisenä sanana vaellus on erittäin lupaava. Se henkii runsasta ulkoilua, terveellisiä elämäntapoja, kauniista luonnosta nauttimista, hyvää retkiruokaa, pakoa arjen oravanpyörästä ja kaiken tämän jakamista samanhenkisessä seurassa. Jotkut vaellukset menevät kuin Strömsössä ja kaikki odotukset täyttyvät, ei, ylittyvät. Kotiin palaa punaposkinen joukko reippaita urheilijanuoria, jotka ovat nähneet valon.

Ja sitten on toisenlaisia vaelluksia, niin kuin tämä meidän. On kylmä. On nälkä. Sataa. Väsyttää. Lihaksia särkee. Wenlan saappaassa on reikä. Ruusun kenkä on löysällä. Kurbuksen riimu on kateissa. Aleksanterin puhelin on kateissa. Seikkailumieli on kateissa. Luonto olisi ehkä kaunis, jos sumu ei olisi niin sakea, etten näe eteen ojennettua kättäni pidemmälle.

Noin yhdeksäntoista vaeltajaa kahdestakymmenestäkahdesta olisi taatusti jäänyt mieluummin Grundsbergin kartanoon takkatulen ja antiikkiesineiden ääreen kuin lähtenyt jatkamaan matkaa kohti Tervamäkeä. Harvassa ovat ne hetket, kun seikkailupuisto on kuulostanut vähemmän houkuttelevalta kuin nyt. Mutta koska aikataulussa on pysyttävä, kapuamme jälleen kerran luimistelevien ratsujemme selkään ja järjestäydymme jonoon. Anne ja nimensä veroinen Soturi lähtevät johdattamaan letkaa läpi metsien ja niittyjen, enkä varmasti ole ainoa joka toivoo, että tämä vielä jollain ihmeellisellä tavalla iloksi muuttuisi.

Elmo kompastelee omiin jalkoihinsa puolinukuksissa ja vetää kymmenennen kerran ohjat kädestäni. Kumarrun huokaisten noukkimaan ohjasperät ponin korvien takaa ja olen saada Ariston kaviosta lentävän mutaklimpin päähäni, mutta ehdin väistää viime hetkellä. Muilla ei tunnu sujuvan yhtään sen paremmin. Windi liukastelee kuralätäkössä ja Harry näyttää siltä, että kävelisi mieluummin takapuoli edellä puuhun kuin tätä mutaista polkua pitkin. Ainakin olemme kaikki tässä samassa veneessä. Riittäisi jälkipolville kertomista, jos selviäisin elossa siitä keuhkokuumeesta, joka epäilen iskevän tämän reissun jälkeen meistä jokaiseen.

Tienylityksen jälkeen maisemat muuttuvat tutuksi ja tajuamme olevamme aivan Seppeleen tuntumassa. Elmo nostaa ensimmäistä kertaa tänään korvat pystyyn ja Walma ottaa jo suunnan kotia kohden, ennen kuin Simona saa käännettyä sen takaisin jonon jatkoksi.
”Niin lähellä”, Inkeri huokaa perältä kaihoisasti, ”mutta niin kaukana.”
”Ainakaan ei enää sada”, Pihla yrittää, mutta vilkaisu taivaalle kertoo, ettei sekään ole kaukana.
Jos luovuttaminen olisi vaihtoehto, olisin jo täyttä laukkaa matkalla kotia kohden, mutta eihän se Seppeleessä koskaan ole. Yritämme ajatella iloisia ajatuksia ja piristää toinen toisiamme, mutta ei se oikein auta. Kaikista vähiten enää sitten, kun ensimmäiset sadepisarat alkavat kopsahdella kypäriimme isoina ja yllätys yllätys, märkinä. Tuskin koskaan on vesi tuntunut niin jäiseltä.

Sadekuuro ei onneksi kestä kauaa. Tummat pilvet ajelehtivat hetken päästä huoletta pois ja päästävät auringon näyttäytymään puolittain. Kun polku putkahtaa metsästä valtavalle sänkipellolle, huomaan sumunkin viimein hälvenneen. Anne hoputtaa Soturin raville, ja surkuhupainen reissueemme koikkelehtii perässä kuka mitenkin.

Lopullisen niitin arkkuuni on laittaa punaruskea fasaani, joka lehahtaa lentoon lähestulkoon Elmon jalkojen juuressa. Tarraan ruunan kaulaan, kun se hypähtää säikähtäneenä ylöspäin, ja näen sivusilmällä Pihlan roikkuvan poukkoilevan Loeken harjassa. Tämähän tästä vielä puuttuikin, mietin ohikiitävässä hetkessä – kohta makaisin pellon pohjalla ja Elmo pinkoisi täyttä laukkaa kotiin. Vaellus olisi osaltamme siinä, voi mikä pettymyksien pettymys.

Tilanne on kuitenkin ohi yhtä nopeasti kuin se alkoikin. Osa vähemmän tarkkaavaisista hevosista ja ratsastajista ei ole edes huomannut minkään olevan vialla, ennen kuin Pihla saa jo komennettua Loeken takaisin raville ja Elmo säntää sen perään päätään ravistellen.

”Kaikki kunnossa?” Anne huutaa jostain kymmenien metrien päästä. Edessä olijat toistavat lausetta taaksepäin. Kaikki kunnossa? Kaikki kunnossa?
”Kaikki ok”, Salma vahvistaa vilkaistuaan taaksepäin ja nähtyään, että kaikki ovat edelleen ratsujensa selässä ja matka jatkuu ongelmitta.

Viesti kulkee jonossa eteenpäin, Annelle saakka – kaikki ok, kaikki ok. Ehkä, jos toistaisimme sitä tarpeeksi – sanotaanko vaikka tunnin tai kahden ajan – alkaisimme uskoa siihen tosissamme. Huokaisin ja maiskautan Elmoon lisää vauhtia, jotta saamme muut kiinni.

Aurinko sentään suvaitsee jälleen näyttäytyä ja antaa hataran lupauksen siitä, että loppuvaelluksesta voisi tulla vielä valoisa.

[Fiia]

5. marraskuuta 2015: Maalaustalkoot

Torstai. Ajan kaupungista Liekkijärvelle kohti viikonloppua ja jätän taas yhden opiskeluviikon taakseni. Radiossa soi vanha Dingo, taivas on yllättävän kaunista siniharmaata ja oransseista tummanruskeiksi muuttunut, jo mädäntyvät lehdet tanssivat tienpientareilla, kun Fiatini sujahtaa niiden ohi. Naputtelen musiikin tahdissa rattia ja hymyilen itsekseni. Minusta tuntuu, että tänään sataa lunta.

Seppeleen parkkipaikka on niin täynnä autoja, että joudun käyttämään kaiken taitoni saadakseni oman menopelini parkkiin ojan ja harmaan Nissanin kapeaan väliin. Niinpä en ylläty, kun myös tallissa on kuhinaa kuin muurahaispesässä. Alkeistuntilaiset ovat juuri saapuneet maneesista ja helppo C -ryhmän seniorit vasta lähdössä. Pääsen heti ensi töikseni estämään Vennan ja Gitan nokkakolaria tapahtumasta ja minuuttia myöhemmin pelastan pulasta tytön, joka on harhailemassa Humun kanssa yksityispuolen käytävälle.

”Humu asuu tuolla aitassa, mä voin tulla näyttämään”, tarjoudun ja huiskautan kättäni Bonnien mahaa keskittyneesti tutkailevalle Salmalle. Tyttö heilauttaa kättään hymyillen takaisin ja huikkaa: ”Me meinattiin maalata puomeja tunnin päästä! Tuu mukaan jos ehdit.”
”Kuulostaa hauskalta”, innostun. ”Nähdään sitten!”
Herkullisia väriyhdistelmiä päässäni pyöritellen ohjaan Humun ja tytön aitalle, jossa jätän kaksikon juuri sopivasti paikalle saapuneen Lunan huomaan. Kun palaan, talli on jo vähän hiljentynyt jälleen vajaan tunnin ajaksi. Elmo nuokkuu karsinassaan korvat lerpallaan ja silmät puoliummessa, toista takajalkaansa lepuuttaen.

”Hei, poni”, tervehdin sitä astuessani harjapakin kanssa sisään ja rapsutan ruunaa poskelta. Elmo raottaa laiskasti toista silmäänsä, räpäyttää kerran ja sulkee sen sitten uudelleen. Poni on jo aiemmin iltapäivällä ollut yhdellä tunnilla, joten puunausta se ei varsinaisesti tarvitse, mutta otan kuitenkin pakista kumisuan ja alan pyöritellä sillä ruunan tummaa karvaa. Elmo venyttää päätään maata kohden ja roikottaa alahuultaan, kun hieron sen säkää molemmilta puolilta. Selvitän ponin hännän joululauluja hyräillen ja päätän siistiä ruunan pystyharjankin vielä ennen ratsastuskoulumestaruuksien ensimmäistä osakilpailua. Eipähän ainakaan tarvitsisi murehtia kaikista mahdollisista asioista sitä, että ratsuni näyttää homssuiselta.

Tunti kuluu kuin huomaamatta. Havahdun vasta, kun Cella ja Rosa tulevat siveltimet ja maalipurkit käsissään hätistämään minua mukaan maalauspuuhiin.
”Tuun ihan hetken päästä!” lupaan. ”Pitää puhdistaa vielä kaviot.”
”Äkkiä sitten”, Rosa heristää sutia naamani edessä. ”Anne pitää iltatunnit kentällä, niin voidaan maalata maneesissa.”
Vannon olevani nopea. Tytöt lähtevät värväämään lisää apulaisia, minä puhdistan Elmon kaviot, rapsuttelen sitä vielä hetken ja suorin sitten maneesille.

Salman, Cellan ja Rosan lisäksi paikalla on lievästi ahdistuneen näköinen Pyry, Clara, Sussu ja varmaankin Claran mukaan pakottama Aurinko.
”Tää ainakin on ihan kuivunut”, Pyry toteaa kurkistaessaan valkoiseen maalipönttöön. ”Mistä te edes löysitte nämä?”
”Kassu ne meille kaivoi”, Aurinko mutisee ja kohauttaa olkiaan.
”Kai jossain on sen verran jäljellä maalia, että saadaan edes nuo kuluneimmat maalattua uudelleen”, Salma toivoo ja nappaa lähimmän purkin käteensä. Tyttö vääntää kannen auki vasaran perällä ja hihkaisee: ”Täällä on punaista!”
Me muutkin alamme aukoa purkkeja. Osa on jähmettynyt kokonaan umpeen, osassa ei ole tippakaan jäljellä, mutta osa on vielä ihan käyttökelpoisia. Järjestämme kelvolliset maalit riviin, nostelemme puomit valmiiksi kannattimille, taiteilemme Claran paikalle tuomista jätesäkeistä itsellemme suojapuvut ja alamme hommiin.

”Varmaan kannattaa maalata samalla värillä vaan yksi kerros päälle, niin riittää maalia useampaan puomiin”, Sussu arvioi.
”Mä ainakin aion tehdä pilkkuja!” Cella ilmoittaa vakaasti, mutta suostuu luopumaan ideastaan hetken kiistelyn jälkeen. Minä nappaan sinisen maalin toiseen käteen ja sudin toiseen ja otan huolekseni kaikkein kuluneimmat, sinivalkoraidalliset puomit. Maalaaminen on yllättävän rentouttavaa, ei liian pikkutarkkaa mutta kuitenkin luovaa työtä – ainakin siihen saakka, kunnes Rosa tulee huitomaan viereeni valkoisen maalin kanssa. Yhteistyömme jäljiltä minulla on hiuksissa ja naamassa tuhansia valkoisia pikkuisia pilkkuja, aivan kuin sairastaisin käänteistä vesirokkoa.

Parin tunnin urakan jälkeen katsomme ylpeydellä aikaansaamaamme lopputulosta.
”Kyllä sunnuntaina kelpaa hypätä näitä valmennuksissa”, Salma iloitsee. ”Ja mestaruuksissa sitten myöhemmin!”
Minäkään, vannoutunut kouluratsastaja, en malta odottaa pääseväni ylittämään puomeja Elmon selässä. En myöskään panisi pahakseni, jos kirkkaanväriset puomit jännittäisivät muualta tulevia kilpakumppaneitamme. Sitä en tosin sano ääneen, sillä niin kauan kuin joku kysyy, tärkeintähän ei ole voitto vaan rehellinen kamppailu.

Fiia ja Elmo, osa 112

[Fiia]

7. marraskuuta 2015: RKM-kouluvalmennus

Jostain syystä minut ja Elmo on jätetty ainoana ratsukkona edustamaan Seppelettä ratsastuskoulumestaruuksien helpossa A:ssa. Tuntuu, että Daniel on hylännyt minut jollain henkilökohtaisella tasolla. Myös valmennusseurani Cella ja Robert olisivat ratsastaneet helpon A:n vaikka unissaan, mutta molemmat höpisevät jotain sekavaa mammalomalta palailevasta/vieraasta hevosesta, kun tiukkaan heiltä perusteluja luokkavalintaan. Ei auta kuin yrittää pitää Seppeleen lippu pystyssä miten parhaiten taidan ja toivoa, että helpommissa luokissa muut ottaisivat vähintään kolmoisvoiton.

Valmennuksen perusteella minun ei kuitenkaan tarvitse lähtökohtaisesti hävetä. Elmo lähtee halukkaasti hommiin ja tuntuu mukavan vastaanottavaiselta jo alusta saakka. Annen ohjeiden mukaisesti verryttelen ruunan rauhassa letkeässä ravissa, ennen kuin alamme kunnolla hommiin. Ratsastan paljon loivia kaarteita ja annan Elmon lämmetä omassa tahdissaan. Se ei onneksi ole kovin jäykän tuntuinen, vaan taipuu mukavasti sisäpohkeen ympäri ja joustaa niskasta. Välillä saan muistutella ponia ottamaan takajalkoja alle ja liikkumaan vähän tarmokkaammin, mutta muuten se tuntuu minusta oikein hyvältä.

Verryteltyäni Anne ilmoittaa, että tänään otetaan ensimmäiseksi tarkasteluun koottu ravi. Sitä varten siirrän Elmon ensin käyntiin ja haen siinä oikeaa kokoamisastetta. Se onnistuu helposti, mutta kun siirrän ponin raviin, alkavat vaikeudet. Ruunasta huomaa, ettei siltä ole taas ihan hetkeen vaadittu helpon A:n vaikeimpia asioita, eikä sitä huvittaisi millään aloittaa työntekoa nyt. Elmo nakkelee niskojaan ja loikkii häntä pyörähdellen eteenpäin, kun en päästä sitä kaatumaan tavanomaiseen, pitkään hölkkäraviin.

”Jatka vaan ratsastusta!” Anne komentaa. ”Pohkeet töissä. Vatsalihakset on tässä tärkeät, pidä istunnalla homma kasassa!”
Tiristän vatsalihaksistani irti kaiken minkä saan ja pyydän Elmon kiukuttelua huomioimatta ruunaa liikkumaan eteenpäin. Muutaman koikkaloikan jälkeen se asettuukin ja ravaa äkkiä kaunista, tarmokasta koottua ravia. Kovin pitkään paketti ei pysy koossa, mutta ainakin pääsen kiittämään ponia kunnolla ja saan ajatuksen siitä, millainen ravi pitäisi löytää kisaradallakin.

Avotaivutus on Elmon mielestä mukava liike, ja se tekee hyviä ja tasaisia taivutuksia molempiin suuntiin. Anne kuitenkin huomauttaa, että kokoamisaste pääsee vähän leviämään. Siihen pitäisi jatkossa kiinnittää enemmän huomiota, mutta muuten avoissa ei ole mitään sen ihmeellisempää korjattavaa.
”Katsotaan sitten laukanvaihdot käynnin kautta”, Anne ohjeistaa nähtyään hyvän pätkän taivutusta. ”Pehmeä siirtyminen käyntiin, hyvää käyntiä, ja tarmokas uusi nosto.”

Nyökkään ja pyydän Elmon pienellä pohjemerkillä laukkaan. Perusteellisen ravityöskentelyn jälkeen se tuntuu mukavan laadukkaalta ja helposti säädeltävissä olevalta. Ratsastan muutaman laukkaympyrän ja esittelen sitten laukanvaihdot molempiin suuntiin. Siirtymiset käyntiin saisivat olla vielä sujuvampia, mutta nostot ovat hyviä eikä vääriä laukkoja juuri tule.

”Hyvä! Sitten vielä vastalaukka tässä ympyrällä. Miten se on viime aikoina sujunut?”
”Ei kovin hyvin”, tunnustan. ”Elmohan on mielellään vaihtamatta laukkaa askeleessa silloin kun pitäisi, mutta vaihtaa usein silloin kun ei pitäisi.”
Niin käy nytkin. Elmo tekee tyylipuhtaan laukanvaihdon myötälaukkaan muutamaan kertaan, vaikka kuinka yritän antaa sille selkeitä apuja ja pitää asetuksen vähän ulos. Anne kehottaa minua asettamaan liioitellusti ympyrän vastaisesti, jotta ponille saadaan ajatus siitä, mikä jalka edellä sen pitäisi liikkua. Teen työtä käskettyä, ja vaikka Elmo vähän jäykästi liikkuukin, pysyy se kuitenkin vastalaukassa.

”Treenaile näitä”, Anne ohjeistaa. ”Muuten oikein hyvä. Rennosti vaan radalla.”
Nainen taputtaa Elmoa pikaisesti hioneelle kaulalle ja kääntyy sitten Cellan puoleen. Minä painan neuvot mieleeni, löysään ohjaa ja siirrän Elmon raviin. Poni pärskähtelee ja hölkkää rentoa, isoa ravia. Toivoa sopii, että se on yhtä mukavalla tuulella myös huomisessa estevalmennuksessa – sekä tietenkin itse mestaruuskilpailuissa.

[Fiia]

16. marraskuuta 2015: Valmistaudu

On niin paljon asioita, joita voisin tehdä Seppeleessä maanantai-iltana. Voisin tutustua upouusiin hoitajiin ja päivittää vanhojen kanssa kuulumisia. Voisin pohtia seuraavan kisareissun huonejakoja muiden kanssa yläkerrassa. Voisin päivitellä sitä, että joulukuu odottaa vain kahden viikon päässä ja aivan pian on vuosi 2016. Voisin lämmittää glögiä ja nakertaa keksiä sohvan uumenissa, eikä mihinkään olisi kiire.

Kaikkien niiden mukavien vaihtoehtojen sijaan ratsastan Elmoa puolijäisellä kentällä hyytävässä tuulessa ja räntäsateessa. Onnistuimme voittamaan helpon A:n ratsastuskoulumestaruuksien ensimmäisissä osakilpailuissa, ja vaikka tiedän, ettei siitä kannattaisi ottaa paineita, on se helpommin sanottu kuin tehty. Minulla on ahdistavan pakottava tarve osoittaa seuraavissa osakilpailuissa, ettei menestyksemme ollut vain aloittelijan tuuria, ja siksipä hionkin ravipohkeenväistöä kuntoon jo ties kuinka monennetta pitkää sivua.

Elmo ei tunnu hyvältä eikä huonolta. Kovin mielellään se ei kokoaisi raviaan, mutta ottaa kuitenkin kunnollisia ristiaskeleita ja pysyy tahdissa. Suoruuden kanssa joudun tekemään vähän töitä ja melkein hermostuttamaan sekä itseni että ponin, ennen kuin se kuuluisa jokin loksahtaa paikoilleen. Avut menevät läpi, Elmo tulee suoraksi ja ryhdikkääksi ja tekee muutaman metrin niin kaunista väistöä, että lopetan saman tien siihen. Heitän ruunalle pitkän ohjan ja rapsutan sen höyryävää kaulaa kohmeisilla sormillani.

Pyydän tyytyväisenä pärskähtelevän Elmon uran sisäpuolelle kävelemään. Kentän toisessa päädyssä Adalind kävelyttää Soturia juoksutuksen jälkeen ja vastakkaisella pitkällä sivulla Robert työstää Harryn kanssa avotaivutuksia. Harmaa tamma tuntuu olevan hankalalla tuulella, eikä Robertkaan näytä kovin tyytyväiseltä tuijottaessaan hevosen niskaa suu pelkkänä kireänä viivana.

”Hengitä hei”, huikkaan, kun Harry hipsii kaviouralta ohitsemme. Robs vilkaisee minua vähän äkäisesti, mutta kuulen Elmon selkään saakka, kuinka poika puhaltaa hitaasti keuhkot tyhjiksi. Harryn olemus rentoutuu hetkeksi ja minä mietin hilpeästi, että tätä menoa minun kannattaisi ryhtyä mentaalivalmentajaksi. Fiian henkisen tuen klinikka kuulostaa minusta erinomaisen hyvältä, ja jos laittaisin tuntipalkan sopivalle tasolle, en Robertin lisäksi muita asiakkaita tarvitsisikaan.

Ratsastan Elmon hetkeksi Adalindin ja Soltun viereen kävelemään, vaikka yltymään päin oleva sade houkuttelee painumaan takaisin tallin lämpöön.
”Mites teillä on sujunut?” tiedustelen. Soturi venyttää turpaansa Adalindin ohi Elmoa kohti, mutta poni painaa korvansa tiukasti luimuun ja saa nuoremman hevosen väistämään sivulle.
”Oikein kivasti”, tyttö hymyilee. ”Tää on niin mukava, kiva on ollut treenailla.”
”Se kyllä näyttääkin nykyään tosi hyvältä”, nyökkään. Seppeleen oma kasvatti on tosiaan kasvanut kauniiksi ja fiksuksi nuoreksi oriiksi, jota on varmasti ilo ratsastaakin.
”Ootko sä lähdössä Vaahterapolkuun kisoihin?” kysyn samalla, kun hyppään puolittain vauhdista Elmon satulasta alas. Nakkaan jalustimet ristiin satulan päälle ja löysään vyötä yhdellä kädellä.
”Pitäähän se tulla teitä kannustamaan”, Adalind naurahtaa. ”Huonejaot kuulemma arvotaan tänään.”
”Täytyykin lähteä sitten heti katsomaan”, virnistän. Talutamme ponit yhtä matkaa talliin. Hoidan Elmon rauhassa ja jätän sen kuivattelemaan hetkeksi loimi päällä heinäkasan ääreen.

Matkalla satulahuoneesta yläkertaan törmään Cellaan, joka seisoo kädet lanteilla ilmoitustaulun edessä.
”Mä oon Pirren kanssa samassa huoneessa!” blondi hihkaisee. ”Ja mut on laitettu Dänin ajamaan autoon. Tästä tulee hulvaton reissu.”
”Anna mäkin katson”, innostun ja asetun Cellan seuraksi tuijottamaan ilmoitustaulua. Minut on laitettu majoittumaan huoneessa 38 Sussun, Tuulian ja Kuuran kanssa. Jälkimmäinen on suostunut auttelemaan Elmon kanssa kisapäivän kiireissä, mistä olen kovin kiitollinen. Näin isolla porukalla matkaan lähdettäessä jotain aina unohtuu, ja on hyvä tietää, että vapaita apukäsiä on tarvittaessa lähellä.

”Tsekkaa, Tappi on suostunut kuskiksi”, Cella osoittaa.
Katseeni ampaisee huoneista autojakoihin. Totta tosiaan, Tappi on laitettu kuskaamaan kahden hevosen autoa. Toinen kyytiin lähtevistä hevosista on Aristo. Toinen on Elmo. Kuinkas muutenkaan. Suljen silmäni sekunniksi ja yritän kiihkeästi ajatella, että kuuden tunnin automatka pohjoiseen Tapin, Tuulian ja Kuuran kanssa tulee olemaan hauska ja rento ja luonteva. Ei ollenkaan ahdistava. Ei ollenkaan kiusallinen. Yritän käyttää kaikki life coach -temppuni siihen, että saan luotua edessä olevasta matkasta positiivisen kuvan.

En aivan täysin onnistu.

[Fiia]

18. marraskuuta 2015: Eräs idea

Tavanomaisen, meitä kahta lukuun ottamatta tyhjässä oleskeluhuoneessa käydyn kuulumistenvaihdon päätteeksi Lynn oli tokaissut olevansa sitä mieltä, että Daniel oli lähdössä takaisin Saksaan. Ei ehkä tällä viikolla tai tässä kuussa, mutta ennemmin tai myöhemmin. Minä en näe tottunein ottein Topia käytävällä satuloivassa miehessä mitään erityistä poltetta karata Seppeleestä. En, vaikka kallistan päätäni ensin oikealle ja sitten vasemmalle piileskellessäni Elmon karsinassa puolittain ponin takana, harja kesken vedon ruunan kyljelle pysähtyneenä. Daniel näyttää synkältä eikä juuri nosta katsettaan tervehtiäkseen ohikulkevia tuntilaisia tai hoitajia, mutta sellainen hän tuntuu olevan suurimman osan ajasta.

Mutta jos Lynn sanoo, että Daniel on lähdössä, niin sitten Daniel on lähdössä. Lynn ei osannut sanoa, palaisiko mies milloin vai palaisiko ensinkään. Tyttö puhui rauhallisella äänellä ja hymyili lempeästi kertoessaan, miten Saksa houkutti tällä hetkellä Danielia niin paljon enemmän kuin Seppele. Saisi nähdä, Lynn oli kohauttanut olkiaan. Daniel tekisi omat valintansa ja Lynn hyväksyisi ne, tietenkin.

Minä olen kuitenkin tuntenut Lynnin tarpeeksi kauan tietääkseni, ettei asia ollut ohitettu olankohautuksella. Minusta Lynn on saanut kärsiä aivan tarpeeksi ikävää ja kokea riittävän monta muutosta tälle vuodelle, tai viidelle vuodelle tästä eteenpäin. Jotain pitäisi tehdä, niin että Daniel näkisi, ettei ruoho ole aina vihreämpää Keski-Euroopassa. Liekkijärvellä ei ehkä ole yhtä paljon ja yhtä hienoja hevosia kuin siellä, mutta ei tänne jääminen lähtökohtaisesti tarkoita paikoilleen jämähtämistä, vaikka Daniel nyt niin ehkä kuvitteleekin.

Sen sanon Robertillekin, kun hoidettuani Elmon kuntoon estetuntia varten kipuan yläkertaan ja lysähdän pojan viereen sohvalle. Jotain pitäisi tehdä.
”Like what?” Robs rypistää kulmiaan nostamatta katsettaan puhelimestaan.
”Jotain”, intän. ”Mikä saisi sen jäämään tänne. En mä tiedä, ehkä se voisi vaikka alkaa pitää koulutunteja Seppeleessä. Jotain sellaista.”
”Osaako se muka opettaa?” poika puhahtaa ja selaa kilometrin mittaista viestiä alemmas huomio selvästi enemmän siinä kuin minussa.
”Miksei osais”, mietin. Kyllä niin taitava ratsastaja pystyisi jotain jakamaan oppimastaan muillekin, vaikka pedagogiset taidot eivät olisikaan huippuluokkaa. Ja mistäs minä tiedän, vaikka Danielin olisivat – ei ollut koskaan tullut puheeksi. Daniel saisi mielekästä tekemistä, Lynn saisi pitää miehensä lähietäisyydellä ja me seppeleläiset saisimme lisää valmennuksia. Täydellinen idea, kehun itseäni mielessäni.
”Because reasons”, Robert toteaa merkitsevästi lytäten ideani ja alkaa sitten näpyttää puhelintaan kiivaasti. Hänen mielestään keskustelu taitaa olla loppuun käsitelty, ja minä alan kovasti kaivata jotakuta, joka ymmärtäisi pettämättömien suunnitelmien päälle.
”Sä et nyt keskity”, marisen ja tökkään poikaa kylkeen.
Saan osakseni harvinaisen synkän katseen. ”Tiedätsä, joidenkin tarvii tehdä töitä.”

”Hyvä on sitten”, luovutan huokaisten ja nousen ylös. ”Mä hoidan tän itse.”
Jätän Robsin sohvalle mököttämään/tekemään töitä ja lähden takaisin tallin puolelle. Ehdin ennen tunnin päättymistä lakaista käytävän ja suunnilleen haalia kokoon kisavarusteet ensi viikon reissua varten. Kummallista, miten paljon enemmän tarvitsee parin yön matkalle päiväreissuun verrattuna – loimiakin vähintään neljä ja kaikkea muuta mielellään kaksin kappalein, jos jotain pääsisi rikkoontumaan tai katoamaan.

Elmon ratsastaja Miia hoitaa ponin itse iltakuntoon, mutta kun talli on jälleen hiljentynyt, luikahdan ruunan karsinaan harja kädessäni. Elmo hinkkaa vielä vähän hikistä päätään selkääni ja näyttää uuvahtaneelta, vaikka se on tehnyt tänään vain yhden tunnin. Ehkä ponillakin on syysväsymystä ainaisen pimeyden, kylmyyden ja kosteuden takia. En yhtään ihmettelisi, kun mietin omaa olotilaani joskus, kun pitkän päivän jälkeen kaadun puolikuolleena sängylleni ja päätän nousta seuraavan kerran huhtikuussa.

Harjaan Elmon nopeasti ja selvitän sen hännän pehmeän harjan ja sormieni avulla. Olen juuri saanut viimeisenkin takun auki, kun tallin ovi käy ja Daniel taluttaa Topin sisään. En ole vielä aivan päättänyt, miten esittäisin asiani – ”Hei Daniel, mitä jos alkaisit opettajaksi” ei kuulosta kovin loistokkaalta – mutta vedän silti henkeä ja marssin päättäväisesti Topin perään.

Ei minulla mitään menetettävääkään ole, eikä Daniel minua elävältä söisi. Ehkä.

[Fiia]

21. marraskuuta 2015: RKM-estevalmennus II

Ratsastuskoulumestaruuksiin valmistavassa Pirittan estevalmennuksessa olin päättänyt ratsastaa hyvin. Osaksi sen takia, että Kasper oli ohi raahustaessaan sihissyt kieltäytyvänsä nostamasta yhtään Elmon pudottaa puomia, osittain siksi että meillä oli selvästi petrattavaa seuraaviin osakilpailuihin. Ensimmäisten kisojen kahdeksan virhepistettä ja sijoitus luokan puoliväliin ei ollut kovin kehuttava suoritus, kun otti huomioon Elmon todellisen kapasiteetin. Kaiken lisäksi olimme hinkanneet samaa tuttua seitsemääkymppiä jo vuosia, ja kaiken järjen mukaan meidän pitäisi alkaa jo pikku hiljaa pärjätä.

Aina välillä minusta tuntui, että vaikeudet johtuivat treenin puutteesta; välillä päätin, etten pärjäisi esteratsastajana vaikka treenaisin päivät ja yöt läpeensä. Valmennuksessa en kuitenkaan antanut itsni vaipua epätoivoon, ja miksipä olisinkaan vaipunut – Elmo toimi kerrankin kuin ajatus ja Pirrekin yltyi ensimmäisten pikkuhyppyjen jälkeen kehumaan meitä. Kuulemma avainsana(t) tulevaan huimaan menestykseemme olisi oikein ajoitettu verryttely.

”Tekisin sinuna sen kanssa mahdollisimman tiiviin esteverkan”, Pirre aprikoi ja oli toki aivan oikeassa. Kouluratsastajana olin oppinut jumppaamaan, lämmittelemään ja taivuttelemaan reilusti yli puoli tuntia ennen starttia ja se sopi Elmollekin hyvin, kun kyseessä oli koululuokka. Esteillä se kuitenkin lähinnä väsyi ja laiskistui. Ruunan paras terä pitäisi saada estekisoissa käytettyä hyödyksi, joten tästedes lyhentäisin esteverryttelyä reilusti ja tekisin vain niin vähän kuin välttämätöntä. Pohjatyö hoidettaisiin luonnollisesti kotona, verryttelyssä ei ollut enää aikaa alkaa hinkkaamaan perusratsastusta.

Hypyt onnistuivat mukavasti, vaikka muutamalta pudonneelta puomilta emme tänäänkään välttyneet. Pääty-ympyrällä olevalla linjalla minun piti muistaa olla tarpeeksi jämäkkä ulkoapujeni kanssa, jotta poni ei päässyt liian lähelle esteen laitaa. Sieltä se hyppäsi helposti hätäisen hypyn ja veti pari kertaa puomin takajaloillaan mukaansa. Kolmoissarjalla taas piti huolehtia, että laukka oli kunnossa ja että Elmo oikeasti liikkui eteen. Muuten väli jäi pitkäksi, ruuna joutui tekemään suhteettoman paljon töitä venymisensä kanssa ja välillä kolisteli taas puomeja. Vauhtia ei kuitenkaan saanut hakea kontrollin kustannuksella, eikä Elmo saanut painua liian pitkäksi.

Pitäisi ottaa säännölliset puomi- ja kavalettitreenit mukaan itsenäisiinkin ratsasteluihin, mietiskelin valmennuksen lopuksi posket punaisina ja lihakset tärisevinä. Niillä saisin pidettyä hyppyrutiinia edes vähän yllä ja tehtyä paljon laukkaharjoituksia, joista olisi taatusti Elmon kanssa suurta hyötyä. Ehkä ahkera treenaaminen alkaisi kantaa hedelmää – myös estekisojen puolella.

[Fiia]

24. joulukuuta 2015: Aattoratsastus

Jouluaatto on täydellinen: luminen, viileä ja kaunis. Elmon hengitys höyryää hämärtyvässä iltapäivässä ja minä mietin, miten vähän valoa meille riittääkään. Katoavan pieni määrä, vaikka tänään jo minuutin verran enemmän kuin eilen, ja huomenna minuutin verran enemmän kuin tänään.

Soturin selkään kiivennyt Elli ottaa poniporukan komentoonsa. Elmo kävelee tottuneesti Kurbuksen taakse jonoon ja odottaa korviaan heilutellen sen aikaa, että letka löytää lopullisen muotonsa. Meitä on jälleen ilmoittautunut mukaan kunnioitettava määrä, ja Anne on saanut houkuteltua tai pakotettua lievästi synkän näköisen Tapinkin mukaan.

Ehkä mukava maastoretki sekä Annen, Sartsun ja Mikaelan puhelias seura saavat miehenkin joulutunnelmaan. Minut ainakin valtaa kummallinen, tyytyväinen rauha jonon nytkähtäessä liikkeelle. Elmo pärskähtää ja minä annan ohjan valua sormieni välistä muutaman tuuman pidemmäksi. Vaikka osa hevosista tuntuukin olevan pörheänä, en jaksa uskoa, että Elmo menisi mukaan hölmöilyyn. Sekin tuntuu julistaneen itselleen jo joulurauhan ja kävelee Kurtun perässä kiirehtimättä.

Kulunut vuosi on ollut minulle hyvä, mietin, kun käännymme isommalle polulle ja siirrymme rentoon raviin. Sekä Svante että Elmo ovat pysyneet terveinä ja enimmäkseen tyytyväisinä, eikä paljoa enempää voi hevosenomistaja tai -hoitaja pyytää. Tapahtumat ovat seuranneet toisiaan: kisoja, valmennuksia, leirejä, kursseja… Sekä sitä aivan tavallista parasta arkea, pitkiä iltapäiviä maastoretkillä ja iltoja oleskeluhuoneessa ystävien kanssa. Aivan sitä samaa toivon tulevaltakin vuodelta, en mitään uutta ja ihmeellistä. Muuta joululahjaa en haluaisikaan, jos vain tämä toiveeni toteutuisi.

Kylänraitille on jälleen kerääntynyt ihmisiä katsomaan ohikulkevia ratsukoita. Elmo höristää korviaan ja levittelee sieraimiaan nähdessään lapsilaumat ja muutaman koirankin. Alkeistunnilta tuttu punaposkinen tyttö vilkuttaa Elmolle, ja minä vilkutan ponin puolesta takaisin.

Hetken päästä on aika sytyttää lyhdyt valaisemaan iltaa. Elmo pyöräyttää tulelle muutaman kerran silmiään ja ottaa pari hätäistä ristiaskelta, kun Anne ojentaa lyhdyn minulle, mutta asettuu sitten. Letkamme näyttää entistä juhlallisemmalta tuikkivien valojen loisteessa. Hymyilen itsekseni: on mahtavaa olla osa juuri tätä porukkaa ja kokemusta. Ilman aattoratsastusta joulu ei näin kahdeksan vuoden jälkeen kyllä alkaisikaan.

Loppumatkan tallille ratsastamme rauhallista vauhtia, vaikka monen hevosen askel vähän piteneekin tallin lähestyessä. Ne tietävät, että heinäannoksen lisäksi karsinoissa saattaa odottaa myös porkkana tai kaksi. Elmolle minulle on varattuna muutama kuivahtanut ruisleipä ja myös pieni pehmeä paketti, jonka sisällön poni saanee selkäänsä joulunjälkeisissä koulutreeneissä.

Tänään ei kuitenkaan ole aika miettiä vielä tulevan vuoden treenejä vaan nauttia joulusta, herkuista, tunnelmasta ja ystävistä. Elmon selästä laskeuduttuani painan suukon ponin kylmälle turvalle ja toivon, että se on ystävänäni vielä pitkään.

[Fiia]

17. tammikuuta 2016: Talvipakkasella

Kaksikymmentäyksi talvea Suomessa enkä vieläkään ymmärrä, miten voi olla, että tammikuun upea aurinko alkaa painua puiden taakse kello kaksi iltapäivällä. Kun mä tavallisesti herään parhaimmillaankin puoliltapäivin, ei valoisista päivistä kyllä ehdi turhan pitkään iloita. Ei auta kuin ottaa D purkista ja pitää mielessä, että viiden kuukauden päästä aurinko ei painuisi puiden taakse koskaan.

Tänään me kuitenkin ollaan Pipsan ja Wenlan sovittu kanssa lähtevämme maastoon jo yhdeltätoista, jotta ehditään käydä lenkki ennen auringonlaskua. Vielä varttia vaille mä kuitenkin kiskon topparatsastushousuja jalkaan aikataulun yllättävästi petettyä. Saatuani housut ja kengät jalkaan kiirehdin alakertaan vain tajutakseni, että mä unohdin kypärän ylös. Pinkaisen takaisin ylös, uudestaan alas ja Elmon karsinan kautta ulos niin äkkiä, että melkein törmään ovella Tolloa taluttavaan Kristianiin.

”Apua sori”, mä soperran enemmän pörisevälle Tollolle kuin Kristianille ja luikahdan kermanvärisen hevosen kyljen ohi ulkoilmaan. Pakkanen iskee päin näköä kuin joku näkymätön seinä, vaikka mittarissa ei ole edes kahtakymmentä astetta.

Matkalla ponitarhalle mä liukastun. Jään päälle on satanut juuri sopiva kerros puuterilunta, joka peittää jään mutta ei auta mua pysymään pystyssä, kun liidän puolijuoksua sen päältä. Makaan rähmälläni maassa, ennen kuin ehdin kissaa sanoa, ja kirosanoja lentää mun suusta epätavallisen liukkaasti.

Alkuun mä olen varma, että mulla on vähintäänkin häntäluu poikki. Alaselkää vihloo raivokkaasti, kun nousen ensin istumaan ja sitten vaivalloisesti seisomaan. Painellessa mä en kuitenkaan tunne kropassani olevan irtonaisia osia ja koska kävelykin luonnistuu jotenkuten, päätän, etten anna tämän pikku takaiskun estää mua nauttimasta maastoreissusta.

Kiidän vähän vähemmän vikkelästi Elmon tarhalle ja kalastan ponin narun päähän. Varmuuden vuoksi roikun toisella kädellä sen pystyharjassa, kun me hipsimme pihan poikki talliin. Heitän Elmon karsinaan ja käyn sähisemässä yksäripuolella karsinoita ottavalle Kasperille pihan hiekoituksesta. Mies levittelee käsiään mutta lupaa käydä heittelemässä vähän soraa siihen kohtaan, missä mun ruumiin kuva on jäänyt lumihankeen.

Tasapainotellessani Elmon satulaa, suitsia ja harjapakkia sylissäni matkalla satulahuoneesta takaisin karsinalle mä vähän vahingossa näen Inkerin ja Andrein Rotan karsinalla. Ne on juuri irrottautumassa jostain mikä näytti epämääräisesti suudelmalta ja mun sydänalassa hypähtää hiukkasen.

Olenhan mä juttuja kuullut, mutta Andreita sen kummemmin tuntematta on vaikea ottaa kantaa siihen, pitäisikö Inkerin pysyä siitä kaukana, vaikka kaikki muut tuntuvatkin olevan sitä mieltä. Kieltämättä Andrei herättää mussa kaikkea muuta kuin luottamusta ja Inkeri on sille aivan varmasti ihan liian nuori. Mutta koska mä olen joka tapauksessa viimeinen ihminen, joka puuttuisi näihin asioihin, mä laitan toisen silmän kiinni ja kurvaan Elmon karsinaan aivan kuin en olisikaan.

Harjaan onneksi jo valmiiksi putipuhtoisen Elmon pikaisesti. Satulan mä päätän jättää lennosta pois, joten pistän vain suitset ponin päähän ja kypärän omaani. Lopulta me ei olla kuin kymmenisen minuuttia myöhässä.

”Ei se mitään”, Siken paljaassa selässä istuva Pipsa hymyilee mun pahoiteltua ylitsevuotavasti myöhästymistäni. Gitta ja Wenla näyttävät molemmat jo suunnilleen jäätyneen paikoilleen, mä hyppään äkkiä ponitammoille hörisevän Elmon selkään ja ohjaan sen ensimmäisenä kohti valaistua polkua. Ruunan kapeaan selkään osuva häntäluu protestoi lähettämällä aika voimakkaita kipupiikkejä, mutta mä siirrän itseni vähän vinoon ja puren hammasta.

”Oliko Gitta eilen ihan ok?” mä utelen Wenlalta suurimman tuskan mentyä ohi ja käännyn katsomaan taaksepäin. Gitta näyttää nyt liikkuvan ihan sopuisasti, mutta mistäs sitä tammoista koskaan tietää – ei mistään.

”Ihan joo”, tyttö toteaa ja rapsuttaa ponin kaulaa harjan juuresta. ”Pirre oli vähän huutelemassa meille ohjeita, oli kyllä tosi paljon apua.”

”Pirre vois tulla huutelemaan miullekin”, Pipsa nauraa. ”Ei ole nyt ihan hirveästi ehtinyt tuuppaamaan. Mites teidän treenit?”

”Ei oikein mitenkään nyt Elmon kanssa”, mä vastaan totuudenmukaisesti. ”Mutta Eela on kyllä ollut koko ajan parempi. Sen kanssa on kiva tehdä hommia.”

Jostain syystä mun omatuntoa äkkiä vähän pistelee. On totta, että joululomalla ja sen jälkeenkin mä olen lähinnä keskittynyt Eelaan. Tietysti mä olen hoitanut melko tunnollisesti Elmoakin, putsannut varusteita ja selvittänyt jouhia, mutta ruunan liikuttaminen on vähän rajoittunut pikaiseen maastossa humputteluun ja kiireisimpinä päivinä vain juoksutukseen. Tunnillakin mä olen ollut sen kanssa luoja ties milloin viimeksi, varmaan marraskuussa.

Korvat hörössä polkua pitkin tallustelevaa Elmoa ei luultavasti juurikaan haittaa, että se ei ole ”päässyt” mun kanssa maneesiin oikeisiin treeneihin, mutta päätän silti ratsastaa sen kunnolla heti ensi viikolla. Rakas pystyharja kun on, ja tulee aina olemaankin, mun ykkösprioriteetti, eikä mikään honeymoon Eelan kanssa saisi poistaa sitä tosiasiaa.

[Anne]

Fiia ja Elmo sekä välkkyvän majakan salaisuus





Fiia ja Elmo Liekkikalliolla. Miksi majakka on päällä, vaikka järvi on jäässä? Sitä Elmokin ihmettelee ( )

Spessu Fiialle - 10 tapahtumaa!

[Fiia]

Aivan upea kuva, Anne!! Kiitos tuhannesti<3

26. tammikuuta 2016

Pieni ruunivoikko varsa seisoo niska kenossa puolittain Myntin alla ja imee hännäntöpö heiluen emänsä nisää. Tamma näyttää ylpeältä vilkuillessaan pikkuistaan vähän väliä. Minä, Loviisa ja Rosa seisomme käytävällä ja kurkistelemme sisään silmät suurina.

”Joyeuse”, maistelen nimeä suussani. Hieno nimi, ja hieno on hevoslapsikin.
”Se on ranskaa ja tarkoittaa iloista”, Loviisa osaa kertoa.
”Nimetty varmaan Allun mukaan”, Rosa naurahtaa kuivasti. ”Kaunis varsa.”
”Niin on, ihanan värinenkin”, minä ihastelen. Pitkäkoipinen varsa on saanut vatsansa tällä erää täyteen ja putoaa jokseenkin holtittoman näköisesti oljille. Sen pitkien ripsien reunustamat silmät painuvat välittömästi kiinni, eikä orivarsa tunnu edes huomaavan, että me tuijotamme sitä lumoutuneina.

Myntti sen sijaan huomaa, eikä se ole asiasta enää erityisen ilahtunut. Tamma tulee jököttämään korvat luimussa karsinanoven ja lapsensa väliin ja mulkoilee meitä pahaenteisesti. Jätämme tuoreen äidin vastentahtoisesti omaan rauhaansa ja suuntaamme oleskeluhuoneeseen.

”Ihan mahtavaa, että Seppeleessä on jo tammikuussa kaksi varsaa!” Loviisa huokaa. ”Mitäköhän seuraavaksi?”
”Ponivarsoja ei ole ihan hetkeen ollut”, minä muistelen.
”Joo, miettikää miten söpö joku Vennan tai Netan varsa olis”, Rosa haaveilee, ”tai Trinityn! Toivotaan, että Anne äitihormoneissaan pistää vielä muutaman tamman astutettavaksi.”

Oleskeluhuone on täynnä ihmisiä ja iloista puheensorinaa. Britta kaataa meille kupit täyteen teetä, ennen kuin ehdimme pyytääkään, ja Luna jakelee itse leivottuja suklaahippukeksejä halukkaille. Nappaan yhden hampaideni väliin ja istuudun Loviisan ja Salman väliin pirtinpöydän ääreen.

Keskustelunaiheet ovat niitä perinteisiä: varsauutiset, parisuhdeuutiset, sääuutiset. Useimmat alkavat olla kyllästyneitä pakkasiin, eikä ihme. Suurin osa hevosista on saanut kummasti lisää virtaa kylmästä kelistä ja vähemmästä liikutuksesta. Eelakin on viime aikoina ollut suorastaan hankala käsitellä ja Elmon ratsastettavuus on painunut miinuksen puolelle yhtä paljon kuin säätila.

Helmikuun viimeisellä viikolla minä ja kolmetoista muuta olemme päättäneet karata pakkasta pakoon Yhdysvaltoihin. Vaikka Greywood Ranchilla Montanassakin on talvi, kolmenkymmenen asteen pakkasia ei kuitenkaan pitäisi olla luvassa. Maltan tuskin odottaa reissuun lähtöä, vaikka valehtelisin kyllä jos väittäisin, ettei minua jännitä. Matkaan on kuitenkin lähdössä puolet enemmän väkeä kuin viimeksi. Minun pitäisi varmaan hankkia jonkinlainen matkanjärjestäjän sateenvarjo, jota seuratessaan porukka pysyisi kasassa edes sen aikaa, että pääsemme ranchille Miken valvovan silmän alle.

”Mä taidan lähteä ratsastamaan”, Salma nousee viereltäni ylös ja venyttelee. ”Lähteekö joku mukaan?”

”Mä tuun”, minä havahdun ja kömmin jaloilleni. Vaikka kiukkupylly-Elmon ratsastaminen lumisateessa ei ihan hirveästi houkuttele, pitäisi ruuna tavalla tai toisella liikuttaa tänään. Muuten se olisi tiistain junnutunnilla pitkän vapaan jälkeen entistä kamalampi.

Muut kieltäytyvät kohteliaasti kutsuvat ja jäävät oleskeluhuoneen lämpöön pohtimaan, minne Joyeuse muuttaa vieroituksen jälkeen, kun minä ja Salma lähdemme vaatteiden vaihdon jälkeen alakertaan laittamaan ponit valmiiksi. Elmo jököttää korvat luimussa karsinassaan ja kääntää takapäätä kohti, kun avaan sen karsinan oven.

”Kiva nähdä suakin”, hymähdän ja käyn riimusta kiinni pitäen kääntämässä ponin oikein päin. Se murjottaa kahta kauheammin, kun en selvästi vinkistä huolimatta jättänyt sitä rauhaan, ja irvistelee rumasti, kun pikaisen harjauksen jälkeen lykkään ruunalle satulan selkään.

Salma on minuakin nopeampi ja kävelee jo Bonnien kanssa kentällä, kun suitsittuani Elmon talutan sen kirpeänraikkaaseen ulkoilmaan. Kiristän satulavyötä ja ponnistan jo puoliksi jäisin varpain ruunan selkään. Tästäkin treenistä saattaisi tulla aika lyhyt, arvelen haudaten nenäni villahuivin suojiin. Pitäisi yrittää olla tehokas senkin edestä.

”Mä ajattelin, että olisi voinut käydä viikonloppuna vilkaisemassa sitä majakkaa”, kerron Salmalle ratsastettuani Elmon Bonnien vierelle kävelemään. ”Mutta oli sitten vähän liian kylmä niin pitkälle maastoreissulle.”

”Joo, se oli kyllä outo juttu”, Salma nyökäyttää päätään. ”Ehkä seuraavana viikonloppuna?”

”Otetaan tavoitteeksi”, päätän.

Siirrän vastahakoisen Elmon raviin ja alan ratsastaa sitä isolla kahdeksikolla hakien vain ajatusta eteen ja ohjastuntumalle. Vaikka ponin kanssa on todella tekemistä, alkaa sormia, varpaita reisiä kylmätä jo muutaman kierroksen jälkeen. Toivottavasti pian todella lauhtuisi - parin viikon paukkupakkaset alkavat ehdottomasti olla liikaa.

[Fiia]

15. helmikuuta 2016: Talvimaanantai

On viimein kunnolla pakkasta ja kaunis, talvinen keli – taivaalla on leveä kaistale sinistä ja aurinko muistuttelee silloin tällöin olemassaolostaan. Tie on toisaalta kyllä liukkaampi kuin Liekkijärven luistinrata, joten ajelen hissukseen molemmat kädet ratissa. Toissapäivänä Ada oli jo minä kyydissään ajaa hurauttanut ojaan, enkä toivo joutuvani penkkaan parin vuorokauden sisällä toista kertaa. Antaisi kiireisempien mennä ohitse.

Kiireisemmät, kuten Andrei sinisellä Bemarillaan, hurauttavat ohitse, ja minä köröttelen kaikessa rauhassa Seppeleeseen. Tallin piha on onneksi hiekoitettu, joten pääsen parkkipaikalta ovelle ilman, että hengenlähtö on lähellä. Pitäisi käydä kiittämässä Kasperia – tai ehkä pikemminkin Pyryä – hyvästä työstä. Andrei on jo ehtinyt hoitaa Rotan ratsastuskuntoonkin ja kävelee nyt ruunan kanssa kentällä. Pohja näyttää teiden liukkaudesta huolimatta pitävältä, joten voisin juoksuttaa Elmon siellä myöhemmin tänään. Nostan miehelle kättä ja saan vinolla hymyllä varustetun nyökkäyksen takaisin.

Ilmoitustaululla ei ole mitään uutta: Elmolla on vapaapäivä ja Eela menee parin tunnin päästä kahdelle perättäiselle tunnille. Talvilomaleirille on ilmoittautunut kaksi pappilalaista, Joona ja Oona. Jälkimmäisellä taisi olla ratsastuskoulumestaruuksien aikaan jotain kärhämää seppeleläisten kanssa, joten ei auta kuin pitää sormet ristissä sen puolesta, että leiriviikosta on tulossa leppoisa ja riidoilta vältyttäisiin. Se on tosin ehkä liikaa toivottu, kun miettii miten räväköitä persoonia paikalle on ilmaantumassa.

On vasta iltapäivä, joten päätän antaa Elmon ja Eelan vielä ulkoilla. Suunnistan yläkertaan, jossa ovenkin läpi tuoksuu vastakeitetty kahvi. Oleskeluhuoneen sohvilla istuskelevat Kuura, Ilona, Jutta ja Robert syventyneenä keskusteluun Harryn jalasta.

”Hyvä siitä tulee”, kuulen Jutan vakuuttavan. Kaadan itselleni kahvia ja istahdan Ilonan viereen.

”Hei Fiia”, Ilona kääntyy puoleeni. ”Lähdetsä mun ja Simonan kanssa myöhemmin maastoon, eikö Elmolla ollutkin vapaa?”

”Joo!” ilahdun. ”Jos ei käydä kovin kaukana, pitää ajaa vielä takaisin kaupunkiin tänään.”

Ilona lupaa, että selviäisimme alle tunnissa metsästä pois. Jätän juoksutussuunnitelmat ilolla tulevaisuuteen – milloinkas maastoretki ei olisi ollut parempi idea kuin kentällä ympyrää hölkkäävän ponin tuijottaminen. Sitä paitsi pitäisi maastoilla nyt, kun keli on kerrankin kunnollinen. Kun kevät jossain hamassa tulevaisuudessa pääsisi rapakeleihin saakka, ehtisi seinien sisällä pysytellä ihan riittävästi.

Nappaan pöydältä Equestrian Pron uusimman kuvaston ja selaan kisavaatteiden puolelle. Ratsastuskoulumestaruuksien viimeisten osakilpailujen jälkeisissä juhlinnoissa onnistuin kaatamaan punaviiniä kisahousuilleni, ja vielä kymmenen Vanish-pesun jälkeenkin niitä koristavat haaleanpunaiset läikät. Pitäisi hankkia uudet, jos vielä jossain vaiheessa haluaisin uskaltautua kouluaitojen sisälle, ehkä jopa Eelankin kanssa.

”Nämä vai nuo kisahousut?” kysyin mielipidettä muilta ja tyrkkään kuvaston Jutan käsiin kahvikupin seuraksi.

”Mitä väliä, valkoiset kisahousut on valkoiset kisahousut vaikka voissa paistaisi”, Robert toteaa kuivasti ja minä mietin, että tuolla synkistelyn määrällä poika muuttuisi ennen pitkää yhtä harmaaksi kuin Harry.

”Keltaiset ne kyllä on jos voissa paistaa”, Jutta kuittaa ja tökkää sormensa Cool Riderin housujen kuvan päälle. ”Nää Classyt on aika classyt, ota ne.”

”Samaa mieltä”, Kuura nyökyttelee, joten asia on sillä päätetty. Pitäisi laittaa tilaus menemään saman tien, ennen kuin erehtyisin ostelemaan Svantelle ja hoitohevosilleni jotain turhaa ja liian kallista.

Ehdimme juoda vielä toiset kupit kahvia ja pohtia tulevaa leiriä, ennen kuin Simona ilmaantuu hoputtamaan minua ja Ilonaa liikkeelle. Kuulemma ulkona alkaa jo hämärtää ja säätiedotus on luvannut kelin muuttuvan huonommaksi pimeän tullen, joten pitäisi kiirehtiä. Sovimme tyttöjen kanssa tapaavamme pihalla vartin päästä ja hajaannumme kuka minnekin.

Elmo on minusta lihonut. Voi olla, että paksuakin paksumpi pörheä talvikarva hämää silmää, mutta nyt poni näyttää lähinnä tynnyriltä, johon on isketty jalat ja pää. Kevään tullen ruunan voisi laittaa kuntokuurille, päätän itsekseni. Sama suunnitelma koskee myös Svantea ja ehkä vähän itseänikin.

Harjaan ja suitsin Elmon pikaisesti. Vähän aikaa harkitsen laittavani ponille satulankin, jos se sattuisi olemaan virkeällä päällä viikonlopun jäljiltä. Tulen kuitenkin toisiin aatoksiin, kun vilkaisen ruunan pulleita kylkiä – ei noin leveästä selästä ihan hevillä pudottaisi, vaikka Elmo sattuisikin innostumaan.

Fiia & Elmo 122

[Fiia]

20. maaliskuuta 2016: Paluu majakalle

Elmo kävelee pitkin askelin vielä lumisella maastopolulla ja pärskähtelee tyytyväisenä. Minä nautiskelen pääsiäissunnuntain hiljaisuudesta, pikkupakkasesta ja pilvikerroksien välistä satunnaisesti vilahtelevasta auringosta, joka lupailee kevättä saapuvaksi jo lähiaikoina. Minulla tai ponilla kummallakaan ei ole kiire mihinkään: tämän maastoretken raviaskeleet ovat laskettavissa yhden käden sormilla, ja ajattelin edetä samaa tahtia paluumatkankin.

Kävelemme Liekkijärven rantaa, Elmo puoliunessa ja minä omiin ajatuksiini vaipuneena, kun äkkiä jokin kiinnittää ponin huomion. Se pysähtyy töksähtäen, nostaa päänsä ja korvansa pystyyn ja jähmettyy tuijottamaan järvenselälle.

”No, mennään vain”, minä yritän ja pyydän tuloksetta ponia liikkeelle. Sitten huomaan itsekin, mitä Elmo katsoo, ja jäykistyn sen satulassa suolapatsaaksi.

Jäällä liikkuu yksinäinen hahmo.

Toivottavasti jää kantaa vielä, on ensimmäinen ohikiitävä ajatukseni. Seuraavaksi huomaan, että kulkija liikkuu hankeen selvästi tallattua polkua pitkin kohti majakkaa. Joko se on sattumaa – mahdollista toki sekin – tai sitten juuri tuo hahmo on se, jota olemme Salman kanssa yrittäneet jäljittää nyt jo viikkoja ja taas viikkoja.

Majakan arvoitus on talven kääntyessä kevääksi muistutellut itsestään vain aika ajoin. Joskus hämärän jälkeen tehdyillä maastolenkeillä Liekkijärveltä on kajastanut sinne kuulumaton valo. Kerta toisensa jälkeen olemme miettineet päämme puhki, mitä majakalla tapahtuu ja miksi, mutta päätyen aina umpikujaan. Joskus olen muistellut tutkimusmatkaamme majakan sisälle, lampun alla mytyssä olleita petitarpeita ja täyttä roskapussia – selviä jälkiä elämisestä. Toisinaan olen tuntenut jännitystä, välillä turhautumista, mutta enimmäkseen puhdasta uteliaisuutta.

Kumarrun Elmon satulassa eteenpäin ja siristelen silmiäni. Kulkija on niin kaukana, että tarkkoja yksityiskohtia en näe, mutta riittävästi kuitenkin. Hahmolla on kaira toisessa kädessä ja reppu toisella olalla, saalista ilmeisesti ei. Hän ei ole pitkä eikä lyhyt, ei lihava eikä laiha, melko varmasti kuitenkin mies. Kulkija on pukeutunut mustaan kiireestä kantapäähän ja vetänyt hupun päähänsä. Mitään erityistä tai erottuvaa miehessä ei ole, ja vaikka tuntisinkin hänet, todennäköisesti en näin kaukaa tunnistaisi.

Hahmo saapuu majakan ovelle, laskee kairan nojaamaan seinää vasten ja lakaisee rappuset puhtaaksi lumesta. Muutama sekunti vain, ja hän olisi mennyt. Kääntyisipä mies katsomaan taaksepäin, minä toivon sormet valkoisina ohjia puristaen. Vai pitäisikö minun huutaa? Tai lasketella täyttä laukkaa jään poikki tivaamaan, mitä kulkija tekee täällä? En kuitenkaan tee mitään, ja hetken kuluttua mies painuu sisään kolauttaen oven kiinni takanaan.

Odotamme Elmon kanssa aloillamme vielä joitain ikuisuudelta tuntuvia sekunteja, ennen kuin poni päättää maiseman käyneen tylsäksi ja jatkaa omatoimisesti matkaa. Minä valutan ohjat pitkiksi sormieni välistä ja kuuntelen, kuinka kovaa sydämeni hakkaa omassa rinnassani.

Ratsastan hitaasti takaisin Seppeleeseen ja yritän jälleen keskittyä nauttimaan luonnon rauhasta. Ajatukset kuitenkin sinkoilevat päässäni mitä sekavimpina. Joka toinen sekunti päätän antaa koko majakkajupakan olla, joka toinen sekunti olen valmis kääntämään Elmon takaisin kohti järveä ja selvittämään asian nyt heti.

Loppujen lopuksi palaan kuitenkin tallille tekemättä kumpaakaan vaihtoehdoista. Pihalla valun alas Elmon selästä, taputan ponia kaksin käsin kaulalle ja talutan sen talliin. Olen juuri saanut pyöräytettyä ruunan karsinaansa, kun Cella ilmaantuu paikalle Windiä taluttaen.

”Moi!” blondi hymyilee aurinkoisesti.”Olitteko lenkillä? Olisitte odottaneet meitä, olisi ollut kiva saada seuraa!”
”Oltiin joo, mahtava keli”, nyökäytän päätäni. ”Niin olis! Sori, ensi kerralla lupaan olla vähemmän aamuvirkku.”

Hetken harkitsen kertovan Cellalle kaiken tämänpäiväisestä ja aiemmasta, mutta en sitten kuitenkaan uskalla. Kehtaa? Tilaisuus avautua tulee ja menee ja on äkkiä ohi.

”No, me mennään nyt”, Cella sanoo ja pikaisesti Elmoa otsalta rapsutettuaan lähtee pois Windiä perässään raahaten.
”Moi moi”, vastaan nopeasti.

Salmalle kuitenkin päätän kertoa seikkaperäisesti kaiken, heti kun tyttö ilmaantuisi paikalle. Salma kyllä tietäisi, mitä seuraavaksi pitäisi tehdä.

Fiia & Elmo 123