Elmon Hoitokirja

[Fiia]

22. syyskuuta 2014: Yliviritystila

Olen juuri vetänyt Elmon kanssa tehokkaan koulutreenin maneesissa, ja siltikin poni jaksaa vielä puhista tuulen polulle pyörittelemille lehdellä. Pidän ohjan puoliksi tuntumalla ja alan epäillä, oliko sittenkään kovin hyvä idea lähteä kävelemään loppukäynnit maastoon yksin, vaikkakin vain valaistulle lenkille. Elmon korvat pyörivät kuin propellit ja pienet sivuloikat sekä säpsähdykset säestävät matkaamme vähän väliä.

Ponin kunniaksi on kuitenkin sanottava, että se oli tänään harvinaisen hyvä ratsastaa. Saimme treenata tyhjässä maneesissa reilut neljäkymmentäviisi minuuttia ennen tuntien alkua, ja minä olin päättänyt ratsastaa tosissani kaikkien viime aikojen maastohumputteluiden edestä. Elmo hoiti homman kotiin kokemuksen tuomalla varmuudella – laukanvaihdot olivat puhtaita ja höyhenkevyitä, väistöissä enemmän ilmaa kuin aikoihin. Jos treeniä pitäisi minun osaltani kuvailla yhdellä sanalla, olisi se nautinto.

Niin minulle ja ponille tuli kuitenkin kuuma. Elmo on villavilttinsä alla hiestä märkä, ja minun kasvoni hehkuvat todennäköisesti paloautonpunaisina. Kävely tekee hyvää: viileä tuuli tuntuu ihanalta iholla ja voima alkaa palailla jalkoihinkin. Elmo pärskähtelee ja rentoutuu asteittain, joten minäkin uskallan huokaista syvään ja löysätä ohjaa.

Jälkiviisaana on toki helppo todeta, että ei olisi pitänyt. Olen juuri taputtelemassa ruunaa kaulalle, kun jossain edessäpäin, mutkan takana, ärjäisee moottori. Koko viikonlopun tallilla viettäneenä tiedän niin Claran kuin Salmankin saaneen osansa joidenkin vinksahtaneiden motoristien varomattomasta ajelusta, joten osaan saman tien yhdistää äänen moottoripyöriin. Elmo sen sijaan ei. Ponirukka on oikeutetusti sitä mieltä, että kohta törmäämme vähintäänkin itse Kuolemaan.

Elmo hyppää surutta suoraan ojaan ja siitä metsän puolelle. Saan ohjat takaisin käsiini noin sekunnin kuluttua, mutta siinä vaiheessa poni on jo karauttanut laukalla koivun alta. Juuri naamani kohdalle osuu lehdetön, kapea oksa, joka iskeytyy täydestä vauhdista suoraan poskeeni ja halkaisee ihon kipeästi.

”Ai jumalauta”, parkaisen ääneen ja kiskon kaikkea muuta kuin asiallisesti Elmon pysähdyksiin. Silmissäni kihelmöi vettä, ja toinen keskisormeni suoristuu automaattisena eleenä polulle päin. Moottoripyörät ovat kuitenkin jo paahtaneet ohitsemme, kohti tallia. Elmokin tajuaa pikkuhiljaa vaaran olevan ohitse, ja vaikka se pälyilee ympärilleen levottomana, suostuu ruuna palaamaan polulle ja lähtee kävelemään kireällä askeleella kotia kohden.

Sydän hakkaa tuhatta ja sataa. Tässäkin olisi ollut aineksia todelliseen katastrofiin, ihan niin kuin Salmalla ja Clarallakin. Mitä jos Elmo olisi ojan sijaan heittäytynyt poikittain tielle? Katkaissut jalan metsässä? Jos oksa olisi osunut minua posken sijaan silmään? Kiskon hanskan pois ja kokeilen poskeani. Se tuntuu kuumalta ja kipeältä, ja sormiin jää kosteantahmeaa verta.

Moottoripyöräilijät eivät jäljistä päätellen – onneksi – lähteneet tallipihaa kohden, vaan jatkoivat valaistulla polulla. Järkytyksen laannuttua iskee kiukku. Millä oikeudella ne ajelevat Seppeleen mailla? Vieläpä näin lähellä tallia! Ajattelemattomuus on saavuttanut täysin uuden tason… ellei kaksikko sitten tee sitä tahallaan.

Tallissa puran Elmolta varusteet, vaihdan sille kuivatusloimen ja jätän sen jalkojen tarkistuksen jälkeen syömään heiniään. Minä sen sijaan marssin yläkertaan täynnä ärsytystä. Kiskon saappaat pois ja repäisen sitten oleskeluhuoneen oven auki niin rivakasti, että sohvalla oleva Salma hypähtää ja pöydän ääressä istuvat Wenla, Britta ja Helge vilkaisevat minuun hämmentyneesti.

”Fiia! Mitä sulle on käynyt?” Salma kysyy huolestuneena.
Vilkaisen itseäni peilistä. Verta ei enää vuoda, mutta se on jo ehtinyt tuhria vasemman poskeni ja takin kauluksen. Nappaan paperia ja alan pyyhkiä pahimpia pois samalla kun lysähdän Salman viereen. Takapuoleni alta joudun kiskomaan pois jälleen yhden kopion Danielin naamasta – kuvat ovat näemmä vielä tallella Dänin ja ehkä Kasperinkin vastustuksesta huolimatta. ”Ne hiton moottoripyöräilijät! Olivat tällä kertaa valaistulla lenkillä. Elmo otti pikaiset lähdöt.”
”Mitä ihmettä”, Britalta pääsee. ”Toi on jo älyttömän törkeää.”
”Niinpä”, Salma komppaa ja kömpii hakemaan minulle laastarin. ”Ja ne vihellykset, joista juuri puhuttiin tyttöjen kanssa, ja kaikki… Mitä kummaa Liekkijärvellä oikein tapahtuu?”
Se on hyvä kysymys. Yleensä niin kovin unelias kylä on viime aikoina ollut kaikkea muuta kun unelias. Talliporukkakin tuntuu olevan yliviritystilassa: Danielilla ja Eetulla on meneillään kylmä sota, Inkeri on käyttäytynyt lievästi omituisesti viime aikoina, Kössin uusi hoitaja Rosa on kuin maaseudulle lennähtänyt Victoria’s Secretin enkeli ja omiaan aiheuttamaan pientä hämmennystä tallin miespuolisissa kävijöissä, ja niin edelleen.

”Meidän pitää tehdä jotain”, sanon tiukasti. ”Eihän tällainen peli nyt vetele, että meidän pitää pelätä omissa maastoissa ja omassa maneesissa kaiken maailman hulluja.”
Jotain pitäisi tehdä, niin. Mutta mitä?

Fiia & Elmo osa 80

[Fiia]

25. syyskuuta 2014

Torstai-iltana Seppeleeseen kurvatessani olen ensimmäisenä ajaa Kasperin päälle. Vielä ei ole edes kovin hämärää, mutta tallia kohden raahustava punapää onnistuu silti sulautumaan varjoihin niin hyvin, että saan tosissani polkaista jarrua välttääkseni törmäyksen. Kasper loikkaa alta pois ja näyttää kärttyiseltä, mutta se nyt ei ole mitään uutta.

Jätän auton parkkiin ja hyppään ulos. ”Sori!” huudan ensi töikseni. ”Ei ollut tarkoitus ajaa päälle.”
Kasper huiskaisee kättään. ”Sitä sattuu”, mies sanoo yllättävän lauhkealla äänellä ja vääntää jonkun virneentapaisenkin naamalleen.
Hymyilen takaisin. Kasper on ollut viime aikoina suoraan sanottuna mukava, omituista kyllä. Ei sillä, että minulla ja miehellä olisi koskaan mitään varsinaista kränää ollut – olemme molemmat aikuisia ja punapäisiä, joten ehkä jo siinä on riittävästi syitä ongelmattomaan yhteiseloon. Muutamana viime päivänä olemme kuitenkin käyneet jopa suhteellisen sujuvia keskusteluja ja viettäneet tiistai-iltapäivän pusikossa moottoripyöräjahdissa tuntematta kumpikaan oloamme erityisen vaivaantuneeksi. Juttua oli miehen ja mukavaksi osoittautuneen Rosan kanssa riittänyt, vaikka hurjastelijoita emme saaneetkaan nalkkiin. Ken tietää, ehkä Kassu on viimeinkin alkanut lämmetä tallielämälle ja meille hoitajille. Tai ihmissuhteille ylipäätänsä.

Kasper jatkaa matkaansa ja minä alan haalia autosta tallitavaroita syliini. Ne ovat iloisessa sekasorrossa pitkin penkkejä ja lattioita. Iltapäivällä riensin luennolta suoraan Artsilaan ja ratsastamaan Svanten, ja ravitallilta jatkoin pihatolle toimiakseni Inkun henkisenä tukena, kun Solbrittin emän lähti omaan kotiinsa. Sen jälkeen minä olin vielä käynyt omassa kodissani ennen ajomatkaa Seppeleeseen. Juostu siis on, ja kamat sen mukaisesti levällään. Saappaiden alta löytyy litistynyt pasteija, jonka tungen suuhuni ja lähden sitten pieni tavaravuori sylissäni tallia kohden. Pikainen pysähdys ilmoitustaulun kohdilla paljastaa, että Elmo juoksee parhaillaan päivän toista ja viimeistä tuntiaan. Astelen portaat yläkertaan ja työnnän varusteet kaappiini, minkä jälkeen painun oleskeluhuoneen puolelle.

Yläkerta on hiljainen: vain Britta istuu pöydän ääressä ja väkertää jotain epäilyttävästi matematiikantehtävältä näyttävää kulmat kurtussa. Luikahdan penkille tyttöä vastapäätä.
”Missä kaikki on?” kysyn. Yleensä tähän aikaan talli on täynnä väkeä.
”Inkeri, Clara, Jason ja Salma lähtivät maastoon”, Britta selittää. ”En mä juuri muita olekaan sitten nähnyt, Ode tässä pyöri äsken Eetun ja Danin kanssa. Se on muuten raskaana! Ode siis, ei Daniel.”
”Hei huippua”, ilahdun, mutta huolestun saman tien. ”Toivottavasti niille ei käy siellä maastossa mitään.”
Vaikka viheltelyepisodi olikin selvinnyt, moottoripyöräilijät terrorisoivat edelleen tallilaisia väijytysoperaatiosta ja muusta huolimatta.
”Sanos muuta, etkä muuten arvaa mitä mulle ja Hypelle kävi eilen –”

En saa kuitenkaan kuulla, mitä Britalle ja Hypelle on käynyt. Juuri, kun tyttö on alkamaisillaan selittää juttuaan, oleskeluhuoneen ovi tempaistaan auki ja Jason loikkaa sisään.
”Me saatiin ne kiikkiin!” poika kiljaisee posket punaisina.
”Mitkä?” minä kysyn yllättyneenä. ”Moottoripyöräilijätkö? Mitä kävi?”
”Just ne”, pojan perässä tuleva Clara tuleva vahvistaa. Inkeri ja Salma astelevat tytön vanavedessä sisälle ja istahtavat kuka mihinkin. Nelikko kertoo värikkään tarinan ajojahdista, joka päättyy moottoripyöräilijöiden kiinni saamiseen ja tiukkaan puhutteluun. Jason hehkuu innostusta, muut näyttävät lähinnä ärsyyntyneiltä – vaikka varmasti kaikkien meidän kasvoilta paistaa helpotus.

”Ne eivät vain tajunneet tekevänsä mitään väärin”, Salma kohauttaa olkapäitään. ”Ihan kuin eivät olisi hevosia ennen nähneetkään.”
”No, tietävätpähän nyt”, totean ja kosketan vaistomaisesti poskeani. ”Onneksi ennen kuin mitään oikeasti vakavaa sattui.”
”Jääks sulle arpi?” Jason tiedustelee.
”Se nähdään sitten”, hymyilen. ”Mä näyttäisin aika rajulta.”
”Varmasti ihan hyvältä”, poika arvioi ja me muut nauramme. Toivoa sopii!

Juttelu kääntyy kevyempiin aiheisiin. Seitsemän maissa palaan alakertaan, jossa saavun Elmon karsinalle juuri samaan aikaan ponin ja sen ratsastajan kanssa. Suunnilleen minun ikäiseni nuori nainen, jonka nimen muistelen olevan Hanna, pyöräyttää ruunan boksiin ja rapsuttaa sen hionnutta kaulaa.
”Moikka! Menikö hyvin?” kysyn ja hipaisen sormillani Elmon lämmintä turpaa. Poni pärskähtää tervehdykseksi.
”Aika kivasti”, tyttö vastaa. ”Poni oli vähän laiska alkuun, mutta lämpeni kyllä kivasti kun pääsi laukkaamaan.”
”Hyvä juttu”, hymyilen. ”Haluatko ite hoitaa sen pois? Se ei mene enää tänään.”
”Voit sä auttaa, jos jaksat”, Hanna sanoo ja vetää suitset pois Elmon päästä. Ruuna haukottelee leveästi – silläkin on ollut selvästi rankka päivä.

Hoidamme yhdessä ponin yöpuulle ja varusteet paikoilleen. Hannan lähtiessä pimenevään iltaan minä palaan vielä hetkeksi Elmon karsinalle rapsutteluhetkeä varten. Hellin sitä hyvän tovin, venyttelen nopeasti ponin jalat ja hieron sen selkää ja lapoja alkeellisilla taidoillani. Elmo olisi selvästi jo iltaheiniä vailla, ja se käy turvallaan tarkasti läpi jokaisen taskun herkkujen varalta.
”Sori, ei mulla nyt ole sulle mitään”, totean hellästi ruunalle. ”Pärjäile, kohta Kassu-setä antaa sulle heinät.”
”Mikä oli?” kuuluu matala murahdus käytävän toiselta puolelta. Tuttu punainen liuhuletti vilahtaa Reinon selän takana. Virnistän itsekseni – ehkä ei pitäisi koetella rajoja.

Muutaman minuutin kuluttua Kasper kolistelee kuin kolisteleekin heinäkärryjen kanssa käytävälle ja nakkaa Elmolle muutaman siivun. Poni käy kimppuun aivan kuin ei olisi nähnyt ruokaa viikkoon. Jätän sen ruuan pariin ja lähden itse käymään vielä oleskeluhuoneessa. Jos Britta olisi vielä paikalla, tyttö saisi kertoa, mitä hänelle ja Hypelle oli käynyt - olin aiemmin unohtanut muistuttaa häntä siitä. Minä toivon sydämeni pohjasta, ettei mitään pelottavaa ole tapahtunut. Nyt, kun viheltelijöistä ja moottoripyöräilijöistä on päästy, minulle maittaisi loppusyksy aivan tavallista, rauhallista tallielämää. Nähtäväksi jää, onko se liikaa pyydetty!

Fiia & Elmo 81

[Fiia]

27. syyskuuta 2014: Märkä maastoestetunti

Sää ei todellakaan helli meitä maastoestetunnille lähtijöitä. Jäinen sade tuntuu pieniltä neuloilta kasvoilla ja hyytävä viima puhaltaa ärhäkästi luihin ja ytimiin saakka turvaliivin päälle kiskomastani kuoritakista huolimatta. Siitä saakka tallipihalle on ilmestynyt minun ja Elmon lisäksi seitsemän urheaa ratsukkoa, ja lähdemmekin pikaisesti taittamaan matkaa maastoesteradalle Jesse kärjessä. Tollo vaikuttaa levottomalta eikä Elmoakaan pääse rauhallisuudesta syyttämään. Poni tikittää miniravia poikittain jo sadan metrin jälkeen, eikä meinaisi ravipätkillä pysyä ollenkaan halutussa askellajissa Myntin takana. Emme juuri juttele: kaikilla on tekemistä pelkästään hevosten hallitsemisen ja lämpimänä pysyttelyn kanssa.

Toisaalta päivä on varsin sopiva treenata vesiesteitä, kun olemme kuitenkin kaikki jo valmiiksi märkiä. Vesiesteellä meitä odotteleva Anne ei tuhlaa aikaa enää turhiin verryttelyihin, vaan pääsemme suoraan hommiin. Ensimmäisenä tehtävänä on yksinkertaisesti laukata veden läpi. Se on Elmolle kivaa ja helppoa, ruuna kun nauttii niin vedestä kuin hyppäämisestäkin valtavasti. Minä tosin saan tehdä pidätteitä niin paljon kuin jaksan, jotta saan pidettyä laukan kontrollissa. Joka kerta, kun myötään ponille, se sinkoaa täyttä vauhtia eteenpäin ja yrittää purra kuolaimeen. Yritän tasapainotella käden kanssa niin, etten jäisi pelkästään kiskomaan, mutta välillä juuri muu ei auta.

Vedestä ylöshyppy on Elmon mielestä hauskinta ihan hetkeen. Se ampaisee veteen kuin alligaattori ja ponnistaa sieltä takaisin kuivalle maalle kuin kahden metrin esteelle. Anne huutaa rannalta pitämään käden alhaalla ja vakaana, mutta jäädessäni hypyssä jälkeen otan väistämättä ohjasta tukea – Elmon lyhyessä pystyharjassa kun ei juuri ole, mistä napata kiinni. Poni kuitenkaan ei tunnu siitä suuttuvan, vaan se jatkaa suoritusta korvat hörössä. Seuraavalla kerralla ehkä vähän liioittelenkin myötäyksen kanssa, mutta toki aina parempi niin.

Kun siirrymme vedeltä alamäkiesteille, joutuu Elmokin keskittymään aivan toisella tavalla. Edelleen se steppailee omaa vuoroaan odotellessaan ja kiskoo laukassa pidätteitä vastaan, mutta ihan holtitonta meno ei ole enää ole. Ja onneksi niin – muuten alashypyillä voisi käydä köpelösti. Yritän pitää vakaan istunnan ja auttaa ja tukea Elmoa parhaani mukaan päästämättä ponia pitkäksi ja etupainoiseksi. Tukit sujuvatkin ilman sen kummempia ongelmia.

Bankettia ruuna hiukan katsoo, mutta kokeneena hyppääjänä se loikkaa kuitenkin reippaasti alas. Elmo tuntuu tehtävä tehtävältä rennommalta, ja banketilla pääsenkin jo mukavasti myötäämään sille ilman, että poni pinkaisee alta karkuun. Ruuna tekee varmajalkaisesti ja hyvällä asenteella töitä viimeiseen hyppyyn saakka. Muiden suorituksia en juuri ehdi katsella, sen verran ponissa on kuitenkin pitelemistä. Hymyistä päätellen kaikilla on kuitenkin hauskaa.

Hauskasta huolimatta on mukavaa lähteä takaisin Seppelettäkin kohden. Reiteni ovat aikaa sitten muuttuneet kylmästä tunnottomiksi ja kädet ovat Elmon kiskomisesta hellät. Poni rauhoittuu loppuravien jälkeen kävelemään, ja uskallan antaa sille pidempääkin ohjaa. Hevoset pärskivät ja ratsastajat taputtelevat urheita ratsujaan.

”Olikohan tää viimeinen maastoestetunti tänä syksynä”, edelläni kävelevä Emmy pohdiskelee ääneen.
”Varmaan”, arvelen. ”Kuitenkin aika liukasta tulee, jos vielä sataa.”
”Eihän sitä tiedä, jos vielä tulee kauniita kuivia päiviä ennen lumia”, tyttö naurahtaa.
”Nähtäväksi jää”, myönnyn ja rapsutan Elmon kaulaa.
”Niin tai näin, ei ollenkaan huono tunti ja mahdollinen lopetus kesäkaudelle!” Emmy toteaa, eikä ole väärässä. Tunti oli hyvin opettavainen – vesiesteitä en olekaan erityisemmin treenannut, en Elmon kanssa enkä muuta. Jättäisin maastoesteet hyvillä mielin talvitauolle, jos tämä olisikin viimeinen tunti tälle syksylle. Ensi kevättä odotellessa!

Fiia & Elmo osa 82

[Fiia]

9. lokakuuta 2014: Talven kynnyksellä

”Lokakuu”, Emmy huokaisi vierelläni ja vilkaisi ylöspäin. ”Miksi?”

Hyvä kysymys. Keli oli lähes koko syyskuun ja lokakuun ensimmäiset päivätkin ollut syksyisen hyvä, mutta nyt taivaalta satoi harmaata loskaa liki vaakatasossa. Kello kolmen ponien hyppytunti oli hiukan venähtänyt, ja Anne oli laittanut ratsukot kentälle loppukävelemään seuraavan tunnin tieltä. Edin ja Elmon ratsastajat, pienet vaaleahiuksiset kaksostytöt, olivat joutuneet lähtemään sillä siunaamalla kun kellon viisarit olivat näyttäneet neljää, joten ponien taluttelu oli langennut minulle ja Emmylle. Olimme päättäneet käydä kiertämässä valaistun lenkin mieluummin kuin rämpiä kentällä kurassa, mutta puustokaan ei suojannut meitä kosteilta räntähiutaleilta.

”Tulisi nyt edes kunnolla lunta, jos jotain on pakko sataa”, marisin. ”Ei tällaista jaksa.”
”Äläpä”, Emmy vahvisti. Jopa molemmat ponit, jotka olivat jo alkaneet kasvattaa talvikarvaa, näyttivät kerrassaan surkeilta. Ne olivat kummatkin hionneet estetunnilla kunnolla ja nyt ne näyttivät siltä kuin olisivat keksineet miljoona paikkaa, jossa olisivat olleet mieluummin. Niin kyllä keksin minäkin: oma sänky, hoitajienhuoneen sohva, Rosan poreamme.

Jälkimmäisimpäänkään pääsyä onneksi ei tarvitsisi odottaa kauaa. Aiemmin päivällä, kun olin nauttinut viiden minuutin torkkuni hoitajienhuoneessa ja tuntenut sen jälkeen itseni täydeksi zombiksi, Rosa oli keittänyt kahvit ja luvannut järjestää perjantaille vanhan kunnon tyttöjen illan. Ruokaa, juomaa ja poreista nauttimista – en todellakaan keksinyt, mikä olisi kääntänyt tappiomielialani nopeammin nousuun. Lauantaina tosin pitäisi olla aamulla maastoilukunnossa, mutta enköhän selviäisi. Rosa, tuo pelastava enkeli, tuntui muutenkin kauan kadoksissa olleelta sielunsiskoltani. Pari viikkoa aiemmin olimme viettäneet kaljanhuuruisen illan Artsilassa Tapin ja Kassun kanssa, mikä tuntui edelleenkin absurdilta. Mutta väliäkös tuolla. Hauskaa meillä ainakin oli ollut.

Nyt minulla, Emmyllä ja poneilla ei sen sijaan ollut yhtään hauskaa. Kun palasimme takaisin tallipihalle, räntä oli kastellut niin minut ja Emmyn kuin ruunatkin läpimäriksi. Olisi tehnyt mieli kuoriutua saman tien märistä vaatteista ja kietoutua vaikka Elmon loimeen, mutta poni oli tietenkin hoidettava ensin. Talutin sen karsinaansa ja aloin huokaisten riisua ruunalta suitsia. Elmo oli menossa vielä kuudelta tunnille, joten varusteet pitäisi saada kuivattua ja huollettua tässä välissä.

Poni oli edelleen kärttyisen oloinen ja uskalsi jopa näykkäistä takinhihaani, kun vedin satulan pois sen kylmänkosteasta selästä.
”Lopeta”, tiuskaisin sille. ”Mä yritän tässä vaan auttaa.”
Elmo mulkoili minua paksun otsatukkansa alla eikä selvästikään ollut samaa mieltä. Heitin loimen ruunan selkään ja jätin sen sitten ylhäiseen yksinäisyyteensä. Ponin kanssa olisi ihan turha seurustella, kun se oli tuolla tuulella. Raahasin satulan ja suitset varustehuoneeseen, kuivasin ne nopeasti pyyhkeellä ja vaihdoin satulahuovan uuteen. Suojat pitäisi pestä vielä illalla, eikä varusteidenkaan perusteellinen puhdistus olisi yhtään pahitteeksi. Tässä välissä aioin kuitenkin pyhittää puoli tuntia pelkälle teenjuonnille.

Yläkerrassa oli leppoisa tunnelma. Inkeri ja Tuulia juttelivat hiljaisella äänellä jostain koulutehtävästä, Pihla luki paksua romaania sohvan nurkkaan käpertyneenä ja Daniel jauhoi Odelielle ja Jasonille pöydän ääressä Lailasta. Päätin liittyä jälkimmäisten seuraan.
”Ei sulle taida jäädä arpea”, Jason totesi arvioivasti ensi töikseen. ”Harmi.”
”Jep”, naurahdin. ”Ei tällä kertaa taida jäädä. Mutta mites Laila?”
Yleensä varsin hillitty Daniel väläytti minulle levottoman innostuneen hymyn. ”Se on valtava kuin plussapallo, ja sillä on vahatapit.”
”Oho”, yllätyin. ”Senhän luulisi sitten synnyttävän jo tänään. Hauskaa!”
”Toivottavasti kaikki menee hyvin”, Daniel nyökäytti päätään.
”Varmasti menee”, Odelie vakuutteli äidillisellä äänellä.

Me kaikki varmasti toivoimme, että Odelie olisi oikeassa. Pianhan se nähtäisiin. Minuakin alkoi vähän jännittää. Toivottavasti Laila alkaisi pian tuumasta toimeen, ja viimeistään viikonloppuna Seppeleessä olisi taas pieni puoliverivarsa!

Fiia & Emo osa 83

[Fiia]

11. lokakuuta 2014: Lokamaasto

On kylmä. Kiskaisen takin vetoketjun leukaan asti kiinni ja hanskat kohmeisiin käsiini. Jos lämpötila jatkaisi tasaista laskusuhdannettaan, pitäisi varmaan piakkoin kaivella laatikoista jo talviratsastusvaatteita – pitkähihaisten tunkeminen syystakin alle ei enää meinaa riittää. Etenkään näin aamuisin, kun tuntuu ettei aurinko jaksaisi nousta taivaalle ollenkaan.

Elmoa ei kylmä haittaa. Sen korvat sojottavat terhakkaasti pystyssä ja hengitys höyryää laajalle levinneistä sieraimista. Poni on, kuten tavallista, lähdössä innoissaan maastoon isommalla porukalla. Mukana on taas täydet kaksitoista ratsukkoa, ja Anne on valinnut kärkiratsukseen Reinon. Minä eilisillan Rosan luona viettäneenä ja vain muutaman tunnin nukkuneena toivon sen tarkoittavan sitä, että tänään on tiedossa leppoisa maastolenkki eikä mitään intervallitreenejä.

Järjestäydymme jonoon, Elmo tuttuun tapaan puolivälin paikkeille. Kun kaikki ovat suurin piirtein linjassa, Anne kehottaa Reinon eteenpäin ja lähdemme matkaan. Siirrymme raviin heti metsäpolulla. Edessä Alex tuntuu hermoilevan, eikä Elmoakaan voi sanoa kovin rauhalliseksi. Se painaa ohjalle kuin vietävä ja tuntuu täysin kuurolta.

Toiveet rauhallisesta lauantaimaastosta valuvat tiehensä viimeistään siinä vaiheessa, kun ravipätkän jälkeen Anne komentaa meidät tekemään väistöjä ja avotaivutuksia. Saan herkistellä Elmoa hiki päässä, ennen kuin se suostuu vähän taipumaan kyljistään tai ottamaan kunnollisia ristiaskeleita. Muutaman reilumman huomautuksen jälkeen poni kuitenkin alistuu kohtaloonsa ja alkaa kuunnella pienempiäkin apuja. Ruuna ottaa takaosan alleen ja kevenee vähän edestä, vaikka selvästi se edelleenkin tuntuu olevan kunnon koulutreeniä vailla.

Metsässä ilma tuntuu pari astetta lämpimämmältä kuin teillä. Metsäniitty on kuurassa ja ilmassa leijuu vaaleaa utua. Elmo heiluttelee korviaan, pureskelee kuolainta mietteliäästä ja päästää lopulta lyhyen, kimeän hirnahduksen. Kukaan ei vastaa, mutta ehkä metsän siimeksestä meitä katsellaan silti – hirviä, kauriita, jäniksiä ja muita on varmasti liikkeellä metsästyskauden ansiosta.

Käsky siirtyä suoralla laukkaan ei tule kenellekään yllätyksenä. Otan ohjat paremmin tuntumalle ja pyydän Elmon laukkaan jätettyäni muutaman metrin välimatkan Gittaan. Poni pärskähtelee innoissaan ampaistessaan eteenpäin, mutta pysyy kuitenkin paikallaan jonossa. Nousen kevyeen istuntaan ja annan käsieni joustaa liikkeen tahdissa. Varpaita kipristelee kylmästä ja viima tuntuu poskilla jäätävänä, mutta muuten on lämmin. Jatkamme laukkaa suoran jälkeenkin, tosin rauhallisemmassa tahdissa. Elmo etenee kuin juna, korvat pystyssä ja tumma häntä soihtuna perässään.

Hidastamme raviin ja sitten käyntiin ennen autotien ylitystä. Elmo tanssahtelee innoissaan ja nyppii ohjaa, mutta lopettaa onneksi hetken kuluttua. Alkaa sataa lunta. Kosteat, valkeat tassut leijailevat hiljalleen päällemme, takertuen kaulahuiviini mutta sulaen Elmon tummalle takaosalle sekunnin kuluessa. Tuntuu talvelta.

Tienylityksen jälkeen jatkamme rauhallisessa laukassa. Elmo ei yritä enää painaa ohjalle, vaan etenee pyytämässäni tahdissa hevosenmitan päässä Gitasta. Jossain kaukana kajahtaa laukaus, mikä saa ruunan hetkellisesti painamaan korvansa luimuun ja hypähtämään askeleessa puoli metriä sivuun. Tilanne on kuitenkin ohi ennen kuin ehdin edes säikähtää. Täytyisi olla jatkossa maastossa erityisen tarkkana, ettei mitään vahinkoja pääsisi käymään. Heijastinliivikin on halpa henkivakuutus.

Lopuksi kävelemme niin pitkään, että minulle ehtii tulla jo vähän kylmä. Haaveilen hoitajienhuoneen lämpimästä sohvasta ja sammiollisesta teetä, vaikka maasto onkin ollut äärimmäisen mukava tapa viettää lauantaiaamupäivä – varmasti yksi parhaista tavoista.

Fiia & Elmo osa 84

[Fiia]

17. lokakuuta 2014: Suhdekiemuroita ja paljastuksia

Niin kuin minulla ja Rosalla, myös Kössillä ja Elmolla tuntuu olevan jonkinasteiset sukulaissielut.
”Mä olen aivan varma, että ne juttelevat koko ajan sanattomasti keskenään”, Rosa kuiskaa minulle.
Karsinassaan odotteleva Elmo höristelee korviaan, ja käytävällä sitä vastapäätä kiinni oleva Kössi puhisee pienemmälle ponille lämpimästi. Niiden turvat liki koskettavat toisiaan kaltereiden välistä ja elekieli kertoo rentoudesta.
”Joo, Elmo siinä sanoo, että ihan tyhmää kun pitää lähteä tarhasta keskellä päivää sisälle, kun se kurja Fiia haluaa maastoon”, tulkkaan.
”Mä en edes uskalla arvata mitä Kössillä on musta kerrottavana”, Rosa hymähtää ja pyörittelee silmiään.
”Pelkkää hyvää”, veikkaan virnistäen ja avaan Elmon karsinan oven. Ruuna ei edes vilkaise minua, vaan ottaa askeleen lähemmäs Kössiä ja venyttää kaulaansa kohti puoliverisen lapaa. Kössi taivuttaa komeaa kaulaansa ja pärskähtää korvat terhakkaasti pystyssä.

”Eipäs tungetella, herrasväki”, moitin Elmoa ja työnnän sen ryntäistä takaisin boksinsa puolelle.
Kössin korvat kääntyvät välittömästi luimuun, kun pieni ruunikko viedään pois sen ulottumattomista. Se narskuttelee hampaitaan ja näyttää happamalta, kun Rosa alkaa harjata sitä ripein ottein.
”Ai on sulla sellainen boytoy”, tyttö juttelee hevoselle. ”Vai sellaista peliä. Entä mä, hei?”
”Niinpä, Rosa, mites sun boytoy?” heitän tarttuessani itsekin pölyharjaan. Vastaukseksi saan pelkän tuhahduksen. En ihan tiedä, mitä Rosalla on meneillään Tappi-Kassu –akselilla, mutta aion kyllä ottaa selvää. Vielä tänään, itse asiassa.

Ruunat vilkaisevat toisiaan synkästi, kun siirrymme varustamiseen. Elmo yrittää kääntyä vaivihkaa näykkäisemään minua kostoksi siitä, että niin törkeästi riistin sen tarhasta melkein päiväheinäaikaan, ja kääntyy sitä komentaessani loukkaantuneen näköisenä pois. Kössi näyttää siltä, että jos ruuna ei olisi kahta puolen kiinni, se puraisisi kohta Rosalta pään irti. Hoidamme hevoset ripeästi lähtövalmiiksi, pujottaudumme heijastinliiveihin ja talutamme sitten ratsut peräkanaa pihalle. Elmo ilahtuu huomatessaan, että se ei joudukaan kentälle puurtamaan, mutta Kössiä ei asioiden saama käänne jaksa juuri innostaa. Se seisoo paikoillaan selkä kyyryssä ja korvat takakenossa sen aikaa, että Rosa mittailee jalustimet, kiristää satulavyön ja ponnistaa selkään. Elmo hyörii kuin esikoululainen ja kiskoo ohjaa omalla rasittavan tutulla tavallaan, kun vedän sen selässä hanskat käsiini ja tarkistan puhelimen olevan matkassa.

”Valmista?” Rosa varmistaa, ennen kuin ohjaa Kössin metsäpolulle. Elmo sinkaisee uutukaisen kaverinsa perään korvat tapillaan ja yrittää lyhyemmillä koivillaan pysyä aivan sen hännässä kiinni.
”Ei Kössi ehkä tykkää, jos sä meet ihan iholle”, torun ponia ja otan ohjaa kevyesti tuntumalle. ”Tulee kohta monosta.”
Rosa kääntyy vilkaisemaan taakseen. ”Kössi sanoo, että ei haittaa”, tyttö ilmoittaa aurinkoisesti. ”Elmo on Kössin oma pikku leikkikaveri.”
Nauran ajatukselle. Hoidamme tallin ehdottomasti mörököllimäisimpiä ruunia, jotka jostain kumman syystä käyttäytyvät toisiaan kohtaan kuin mitkäkin rakastavaiset. Ihmeellistä on elämä.

Kävelemme ja ravailemme rennosti maastoesteiden alkuun saakka ja lähdemme sitten tekemään paluumatkaa. Molemmat hevoset ovat menossa vielä tunneille, Elmo iltapäivällä ja Kössi illalla, joten niitä on turha väsyttää. Minullekin rento aivojentuuletusmaasto tekee pelkkää hyvää – viikkoon on ehtinyt jälleen kuulua niin koulua, töitä kuin talleilla juoksemistakin. Eilisen Annen koulurääkin jäljiltä kipeät lihakseni rentoutuvat metrien jäädessä taakse. Syksyinen luonto on kaunis ja keli suosii meitä vihdoinkin – aurinko paistaa pilven raoista ja saa metsän näyttämään kullanhohtoiselta.

Olemme jo kävelemässä loppukäyntejä, kun uskallan ottaa miesasian puheeksi.
”Onks Tappia näkynyt?” tiedustelen varovaisesti samalla, kun rapsuttelen Elmoa toisella kädellä.
Rosa vilkaisee minua tutkimaton ilme kasvoillaan, hänkin Kössiä taputellen. ”Ei nyt ihan lähiaikoina… En mä siitä oo niin kiinnostunut muutenkaan.”
”Ai”, hymyilen. ”Tuntui vaan, että tuutte tosi hyvin toimeen.”
”Ihan kiva poikahan se on”, Rosa kohauttaa olkapäitään. ”Mutta niin, en mä siitä ole kiinnostunut.”
Aivoni raksuttavat kuin pikkuoravalla. Tyttö ei ole kiinnostunut siitä.. ”Vaan?”
Rosa menee jotenkin vaikean näköiseksi ja jännittyy – sen huomaa siitä, kuinka Kössi heilauttaa kiukkuisesti päätään ja pyyhkäisee häntänsä melkein Elmon naamalle.
”No siis, tää nyt on vähän outo juttu ehkä”, Rosa mumisee. ”Mutta… Kassu.”
Viimeinen sana tulee niin pienellä äänellä, että minun täytyy miettiä kahdesti, kuulinko oikein. Ilmeisesti, sen verran levottomana Rosa tutkistelee reaktiotani.

”Sehän on.. hauska juttu”, sanon, kunhan tokenen hetken järkytyksestäni. ”En mä ehkä näe siinä samaa kun sä, mutta eipä sillä niin väliä. Anna mennä vaan, Kassuhan on ihan mukava nykyään.”
”Sehän siinä onkin”, Rosa puuskahtaa ja näyttää huojentuneelta, kun en räjähtänyt nauramaan. ”Mä kerroin sille.”
”Mitä! Miten se reagoi?”
”Ei hyvin”, Rosa irvistää.
Voin vain kuvitella. Kassu ei ehkä ole se smoothein tyyppi, mitä tulee suhde- ja tunne-elämän kiekuroihin. Mutta kyllä mies varmasti oppisi, jos joku jaksaisi riittävän lempeän jämäkästi opettaa. Sen sanon Rosallekin.

”Kattoo nyt, tuleeko mistään enää mitään”, tyttö epäröi.
”Todellakin tulee”, minä vastaan itsevarmana, ja toivon totisesti, että olen oikeassa. Nyt kun Elmolla ja Kössilläkin menee hyvin, mikään ei lämmittäisi enempää kuin se, että Rosalla ja Kasperillakin menisi. Saa nähdä!

Fiia & Elmo osa 85

[Fiia]

19. lokakuuta 2014: Ketunmetsästys-viikonloppu

Läsähdin oleskeluhuoneen sohvalle koko viidenkymmenen kilon elopainollani ja huokaisin raskaasti.
”Mä olen poikki”, julistin tupaten täynnä olevalle huoneelle. ”Heitätkö mulle teekupin, Rosa kiltti! Tai siis älä heitä.”
Tyttö naurahti ja teki työtä käskettyä. Linimentistä ja koko päivän ulkona olosta kohmeiset sormeni tuntuivat sulavan höyryävän kupillisen ympärille. Hörppäisin teetä ja olin polttaa kitalakeni, mutta täytyi tunnustaa, että harvoin oli tavallinen Earl Grey maistunut niin hyvältä kuin juuri nyt.

Takana on mahtavan hauska, mutta raskas viikonloppu. Aikaisin lauantaiaamuna olin taiteillut hiukseni nutturalle, kiskonut ylleni vastapestyt valkoiset housut, kisatakin ja lankatut saappaat. Tallilla Elmo oli saanut kunnon kiillotuksen ja häntäänsä ranskalaisen letin, selkäänsä uuden tummansinisen satulahuovan ja päällensä edellisiltana puhdistetut varusteet. Metsästysmajalle olimme ratsastaneet muiden seppeleläisten kanssa kuin hautajaissaatossa: tuskin koskaan olivat ratsastajat istuneet niin ryhdikkäästi ja tahti ollut maastossa niin rauhallinen. Hevoset olivat käyttäytyneet mallikelpoisesti, Elmokin hölkännyt menemään pikkusievää ravia kaula kaarella. Ne varmasti aistivat, että luvassa oli jotain erikoisempaa.

Metsästysmajalta olimme päässeet lähtemään itse suunnistukseen. Minä olin napannut parikseni Britan, joka oli puhdistanut vaalean Hypen korvista kavioihin saakka ilmeisen kovalla vaivalla. Ensimmäisen rastin olimme löytäneet Kasperin vihjeen avulla helposti – olimme antaneet hevosten ravata ja laukata rennosti ja nauttineet menosta. Sen jälkeen homma oli mennyt hitusen vaikeaksi. Toisen rastin ohitse olimme kävelleet ties kuinka monta kertaa, ennen kuin osuimme oikealle kohdalle. Täytyi myöntää, että siinä vaiheessa niin meitä kuin hevosiakin jo hermostutti – näinköhän joutuisimme vaeltelemaan metsässä pimeäntuloon saakka. Onneksi sentään keli ollut puolellamme, eikä rasteja tarvinnut etsiskellä sateessa vaan kirkkaassa, kuulaassa syyssäässä.

Muut rastit olivat löytyneet mikä helpommin, mikä vaikeammin. Vanhaa louhosta Elmo ja Hype olivat jostain syystä pelänneet ja Simorassa olimme harhailleet hyvän aikaa, ennen kuin rasti osui silmään, mutta kaiken kaikkiaan meillä oli hauskaa. Hevoset olivat saaneet juosta sydämensä kyllyydestä ja minä ja Britta olimme ehtineet jutella kaikenlaista maailman menosta. Oli ollut hupsua mutta jokseenkin hauskan juhlallista maastoilla kisavermeet päällä. Olimmekin Britan kanssa vitsailleet, miten jokaisen pudonneen tunnistaisi mutaisista housuista kilometrin päästä: parasta siis pysytellä tiukasti hevosten selässä.

Illalla olimme syöneet, juoneet, juhlineet ja tanssineet yöhön saakka. Tunnelma oli ollut katossa, buffet runsas ja makoisa ja paikallinen bändi – nimestään huolimatta – oli onnistunut soittamaan yllättävän sopusointuisesti. Yöksi olimme jääneet metsästysmajalle, ja kuten arvata saattaa, ei siitä nukkumisesta niin kauheasti mitään tullut. Aamulla ei kuitenkaan ollut auttanut kuin raahautua takaisin Seppeleeseen, hoitaa hevoset uudelleen paraatikuntoon ja lähteä vielä kerran metsän poikki Artsin ravitallille, jossa oli luvassa laukkakisat.

Ja millaiset kisat ne olivatkaan! Ilmassa oli ollut isommankin urheilujuhlan tuntua, kun hevoset olivat painelleet pitkin etusuoraa minkä kavioista lähti. Elmo oli ollut ihailtavan tosissaan – ruuna oli muuttunut melkein vaikeaksi pidellä, kun olin lämmitellyt sen kunnolla ja kertonut sille, että pian saisi päästellä. Isojen ponien ryhmässä Elmo oli laukannut hienosti toiseksi. Sikke oli ollut aivan liekeissä ja vienyt voiton, mutta Elmosta oli huomannut, miten se janosi revanssia. Ja sen poni olikin saanut finaalijuoksussa, jossa se oli ottanut vetoapua Tollolta ja pinkonut sen perässä korvat luimussa ja hampaat irvessä. Kun lopputulokset oli saatu painotettua, olimme sijoittuneet kolmanneksi – ja voiton oli vienyt Siiri, kaikista Seppeleen poneista. Elmo oli ollut tyytyväinen itseensä ja pärskinyt korvat hörössä koko kotimatkan.

Tallilla ruuna olikin saanut sitten kunnon hoidon venytyksineen ja linimentteineen. Vasta siinä vaiheessa, kun loimitettu poni oli jäänyt karsinaansa heinille ja minä olin saanut varusteetkin hoidetuksi, adrenaliini oli haihtunut ja olin huomannut, miten paljon jaloissa tuntuikaan. Eikä ihme – olinhan viikonloppuna viettänyt satulassa huomattavasti enemmän tunteja kuin yleensä.

Ja nyt sitten istuin oleskeluhuoneen sohvalla ja nautiskelin teetäni viikonloppuun äärimmäisen tyytyväisenä.
”Kuvitelkaa nyt, Siiri on nopein poni koko Seppeleestä”, Inkeri naureskeli kymmenettä kertaa. ”Siiri, mun kebabrulla!”
”Ensi vuonna uusinta”, vinkkasin Inksulle silmää. ”Me ainakin aiotaan treenata koko ens kesä.”
Näinköhän treenattaisiin, mutta täytyi kyllä sanoa, että aina säännöllisin väliajoin kunnon kiitolaukka teki hyvää kenelle tahansa – niin henkisesti kuin fyysisestikin. Olin varma, että sen voimalla jaksaisin pimenevää syksyä vielä pitkälle.

Fiia & Elmo 86

[Fiia]

25. lokakuuta 2014: Syksyn viimeiset maastoesteet

Vuoden viimeinen maastoestetunti on alkamaisillaan. Fiilis on jopa vähän haikea, kun istun Elmon satulassa matkalla kohti maastoesterataa ja mietin tulevaa pitkää, pimeää ja kylmää talvea. Joka vuosi se on hujahtanut ohi ennen kuin arvaakaan, mutta nyt lokakuisena lauantaina talvi tuntuu suorastaan ylitsepääsemättömältä.

Elmo on kuitenkin innoissaan. Sen korvat pyörivät päässä kuin propellit, ja se pureskelee kuolainta valmiina hommiin. Verryttelyssä yritän hakea poniin hyvää, tasaista tuntumaa ja kontrollia. Niitä tarvittaisiin tänään, kun tunnin aiheena ovat tarkkuus- ja hautaesteet, joiden kanssa en itse ole kovinkaan kokenut.

Ensimmäinen tehtävä, kapea porttieste, on mukavan helppo aloitus tunnille. Elmo hyppää sen yli silmää räpäyttämättä pehmeällä tiikerinloikalla, eikä ponnistuspaikkojen löytäminen tuota ongelmia. Sen vuoksi penkkiesteen vaikeus tulee minulle täytenä yllätyksenä. Poni jää tuijottelemaan estettä jo kymmenien metrien päästä ja liukuu sen edessä varovasti pysähdyksiin.

”Enemmän potkua laukkaan!” Anne ohjeistaa minua uusintayritystä varten. Puristan pohkeet ponin kylkiin ja pidän katseeni tiukasti horisontissa, kun ruuna lähestyy estettä. Tunnen, kuinka Elmo epäröi jälleen, mutta rohkaisee sitten mielensä ja hyppää penkin korvat hörössä. ”Hieno poni!” kehaisen sitä taputusten kera ravatessani takaisin muiden luokse.

Seuraavaksi siirrymme kahden portin linjan pariin. Tehtävä ei ole ihan helppo sekään, ja ensimmäisellä kerralla Elmo luikahtaa jälkimmäisen portin ohi. Poni on virkeällä tuulella ja sitä saa tosissaan ratsastaa: jos pohkeet ovat irti tai paino jossain muualla kuin satulan keskelle, Elmo käyttää tilaisuuden heti hyväkseen. Lopuksi saan kuitenkin oikein onnistuneen suorituksen, jolloin poni hyppää molemmat esteet suoraan keskeltä ja väli on sujuvaa, napakkaa laukkaa.

Hautaesteille Anne kehottaa ratsastamaan laukan reippaaksi, joten kannustan Elmon jo alusta saakka hyvin pyörivään, rytmikkääseen laukkaan. Poni hyppääkin hyvin, mutta esteen jälkeen se hidastaa raviin omin lupineen. Seuraavalla kerralla pidän Elmon liikkeessä pidemmän matkan hypyn jälkeen, jolloin suoritus on sujuvampi kokonaisuus. Siihen on hyvä lopettaa tunti ja jättää maastoesteet hautumaan seuraavaa kevättä varten. Varmasti se tulisi taas pikemminkin kuin uskonkaan!

Elmo & Fiia 87

[Fiia]

24. lokakuuta 2014: Tehoesteitä

Ilmassa on suuren urheilujuhlan tuntua. Ehkä se on vähän hassua: edessä on vain valmennus, ja niin ratsu kuin opettajakin on minulla vanha tuttu. Silti tunnelma maneesissa on odottavan sähköinen, kun me neljä tehoestetunnille osallistunutta valmistaudumme tuntiin. Jopa Elmolla on vaikeuksia pysyä paikoillaan sen aikaa, että kiristän satulavyön ja lyhennän jalustimet. Kun pyydän sen käyntiin, meinaa poni saman tien ampaista raville ja ravistelee sitten päätään kiukkuisena, kun jarrutan sen takaisin haluttuun askellajiin. Saapa nähdä, mitä tästäkin tulisi. Luotan kyllä täysin siihen, ettei Pirre pistä meitä liian vaikeiden tehtävien eteen, mutta varmasti tulemme menemään myös mukavuusalueeni – ja Elmon mukavuusalueen – ulkopuolelle.

Verryttely sileällä on nopea ja tehokas. Elmo toimii innokkuudestaan huolimatta yllättävän hyvin eikä ole yhtään liian villillä tuulella, mukavan tarmokas vain. Se tulee pienistäkin pidätteistä helposti takaisin, mutta vastaa myös pohkeeseen nopeasti. Jäykkähän se on, kuten aina, enkä verryttelyn päätteeksi ole vieläkään aivan tyytyväinen sen notkeuteen miljoonan kiemuran ratsastamisesta huolimatta. Käytänkin sen ajan, kun ensimmäisen tehtävän aloittava Salma hyppää, Elmon taivutteluun pienillä volteilla. Ruuna keskittyy siihen mukavasti, ja kun meidän hyppyvuoromme koittaa, poni on varsin tyynellä mielellä ja toivottavasti hiukan pehmeämpi kyljistäänkin.

Heti ensimmäisen hypyn jälkeen Elmo kuitenkin menettää zen-mestarin mielentilansa. Se nostaa korvat pystyyn, pyöräyttää häntäänsä ja sinkaisee kaarteen läpi ennen kuin ehdin kissaa sanoa. Ehdin tehdä suunnilleen kaksikymmentä puolipidätettä ennen okseria, mutta niistä viimeiset menevät kaikeksi onneksi läpi ja meno muuttuu hivenen tasaisemmaksi. Laukat vaihtuvat ilman turhaa vääntämistä eikä Elmo tunnu kaarteissa kaatuvan kumpaankaan suuntaan, vaan se laukkaa tasapainossa ja hyppää siivosti, joskin hieman liioitellen ja kaukaa.

Seuraava tehtävä, kiemuraura, näyttää alkuun haastavalta – etenkin, kun Pirre nostaa ensi töikseen puomeja ylemmäs ja komentaa sitten minut aloittamaan. Yritän ajatella kouluratsastusta ja tuoda Elmon pienellä laukalla sisään, jolloin minulle jää aikaa kääntää ja laskea askeleet. Poni ottaakin tarkat neljä laukka-askelta molempiin väleihin, vaikka jälkimmäiselle okserille se ajautuu hieman lähelle. Ensi kerralle muistutan itseäni ratsastamaan vähän pulleammat kaarteet. Laukanvaihdoissa ei sentään ole vieläkään ongelmia. Ilmeisesti niiden jankkaaminen sileällä on auttanut!

Sarja ei tuota Elmolle minkäänlaisia ongelmia. Se jaksaa keskittyä kunnolla ja huolehtii jaloistaan niin tarkasti, etteivät puomit kolise. Oman vinouteni suora linja kyllä paljastaa: viimeiseltä okserilta poni laskeutuu niin paljon oikealle, että hyvä ettei jalkani tönäise tolppaa kumoon. Yritän muistaa pitää katseen ja kropan suorassa eteenpäin ja sisäjalan Elmon kyljessä kiinni, mutta välillä se tuntuu vaikealta.

Sarjan ja kiemurauran yhdistelmä on Elmon mielestä hauska. Mukavasti lämmennyt poni meinaa kiemuran jälkeen pitkälle sivulle kurvatessaan lähteä tyystin lapasesta, ja saankin jarrutella sitä tosissani kaarteessa, jotta pääsisimme jumpasta yli elävinä. Fiksuna ruunana se onneksi tajuaa itsekin tulevansa liian kovaa ja kerää koipensa hyvin alleen ensimmäisessä hypyssä niin, ettei loikka mene pitkäksi.

Viimeisessä tehtävässä, mukavassa kahdeksikon tyyppisessä neljän esteen radassa, esteet ovat jo hyvinkin esteen kokoisia. Nieleskelen muutaman kerran, ennen kuin pyydän Elmon laukkaan. Rimakauhu kuitenkin häviää heti, kun keskityn ratsastamiseen. Poni keskittyy myös: se tekee pienet, mutta tasapainoiset kaarteet mukisematta ja ponnistaa tarkasti oikeasta kohdasta. Linja kolmannelta esteeltä neljännelle tuntuu hiukan vaikealta, mutta saan kuin saankin Elmon suoristettua ennen kuin on liian myöhäistä.

En edes huomaa pidättäneeni hengitystä ennen kuin huohottaen jarrutan Elmon ravin kautta käyntiin ja taputan sitä kunnolla. Esteratsastus jos ei ole urheilua – vaikkakin hyvin hauskaa sellaista – niin sitten ei mikään!

Fiia & Elmo 88

[Fiia]

1. marraskuuta 2014: Halloweenin jälkipuinti

”Mä en pysty”, kuiskaan Rosalle ja nojaan Elmon karsinanoveen. ”Sano Pirrelle että mä kuolin.”
Rosa vilkaisee minua toista kulmakarvaansa kohottaen. ”Tsemppaa, nainen. Viet muutaman ponin pihalle ja se siitä.”
”Siellä on niin kylmä”, voihkaisen. ”Ja mun kurkku on tulessa.”
”Mitä se Fiia korisee?” Cella huikkaa taiteillessaan vastapäisessä karsinassa loimea Ariston selkään. ”Liikaa boolia?”
”Liikaa kirkumista?” Pyry ehdottaa lakonisesti Reinon karsinanovelta. ”Oon aika varma, että mun kuulo on heikentynyt eilisestä asteen pari.”
”Se oli pelottava leffa!” Rosa puolustautuu.
”Infektio”, yritän vielä, mutta Rosa ja paikalle törmännyt Inkeri ovat ajautuneet väittelyyn siitä, olisiko paikalle tarvittu Kasperia pitelemään Rosaa kädestä vai ei, eikä kukaan kuuntele minua.

Käännynkin sitten Elmon puoleen. Se vaikuttaa kärttyisiltä silmäillessään minua ja muita halloweenin juhlijoita, jotka nyt kävelevät edestakaisin tallin käytäviä kuin zombit. Pitkä yö mutta lyhyet unet ovat vieneet veronsa – joka toinen vastaantulija haukottelee niin, että kitarisat näkyvät, joka toisella on silmät puoliksi kiinni. Minä tunnen oloni haudasta nousseeksi ja olen aika varma, että näytänkin siltä. Silmäni todennäköisesti hohkavat punaisina ja naama valkoisena: ainakin fiilis on melkoisen kalpea ja kuumeinen. Jos en tietäisi paremmin, epäilisin että Svante on tartuttanut influenssansa minuun.

Otan sadeloimen telineestä ja heitän sen Elmon selkään. Poni vilauttaa hampaitaan, mutta ei – kaikeksi onneksi – päätä teroittaa niitä minuun vaan karsinan seinään.
”Lopeta toi metelöinti”, moitin ruunaa. ”Mun päässä paukuttaa hedari jo muutenkin.”
Elmo mulkaisee minua, mutta jää töröttämään aloilleen happamana. Kiinnitän loimivyöt ja taiteilen ponille riimun päähän.
”Rosa vie sä tää”, rukoilen tytöltä. ”Mä en halua enää ulos.”
”Älä unta näe”, Rosa ilmoittaa. ”Mulla on Kössi hoidettavana. Moro.”
Tyttö on poissa ennen kuin ehdin kissaa sanoa. Rapsutan Elmoa korvan takaa ja huokaisen. ”On siinäkin mulla kaveri. Vie ite ittes tarhaan?”

Elmolla on kuitenkin aivan muita suunnitelmia. Talutan sen Reinon perässä pihalle, tapani mukaan äärimmäisen vastuullisesti riimunnarua suunnilleen kahdella sormella pidellen. Normaalisti se toimii – Elmo raahustaa lapa olkapääni kohdalle sinne minne sen nyt satunkin ohjaamaan. Mutta ei tietenkään tänään. Ehkä poni on vielä järkyttynyt eilisestä kauhujen illasta, ehkä se on vain päättänyt pilailla kanssani, mutta yhtä kaikki se saa ylidramaattisen kohtauksen tallinoven paukahtaessa takanamme kiinni. Ruuna vingahtaa ja ampaisee häntä takajalkojen välissä ja korvat luimussa eteenpäin. Otteeni pitää sen verran, että luiskahdan nykäisyn voimasta mahalleni jäiseen maahan, mutta sitten naru irtoaa otteestani ja Elmo huomaa olevansa vapaa. Se muistaa noin kaksi sekuntia olla peloissaan, mutta sitten ponin korvat nousevat pystyyn ja ilme kirkastuu. Se heittää iloisen pukin ja kaartaa tyylikkäästi tallin sivulle kenttää kohden.

”Ei hel-”, kiroan kömpiessäni ylös. Päässä jyskyttää kahta kauheammin. ”Poni!”
Elmo on jo kuulomatkan ulkopuolella. Shettikset näkyvät tempovan Inkerin ja Claran otteessa, mutta muuten tilanne on suhteellisen rauhallinen, ja hyvä niin. Yhdessäkin karanneessa ponissa on tekemistä.
”Sattuiko?” minua lähimpänä oleva Pyry kysyy, kun pääsen koivilleni.
”Ei”, vastaan ja yritän taikoa jotain hymyä muistuttavaa kasvoilleni. ”Heittäkää te vaan ne tarhoihin, mä lähden hakemaan kauraa ja metsästämään sitä elukkaa.”

Pyry nyökkää ja tytötkin saavat ponit hallintaansa. Loppujen lopuksi mitään kauroja ei kuitenkaan tarvita. Rosa astuu Kössin kanssa ulos juuri, kun olen lähdössä puolijuoksua rehuhuoneeseen. Iso, tumma ruuna haistelee ilmaa, kuulee kavioiden kopinat tallin takaa ja hirnahtaa kimeällä äänellä. Siinä vaiheessa seikkailevalle Elmolle tulee kiire – se kyllä tunnistaa Kössin, armaansa, hirnunnan sellaisen kuulleessaan. Poni pinkaisee pikavauhtia ison kaverinsa luokse naru etujalkojen välissä laahaten ja tervehtii sitä tyytyväisellä tönäisyllä turpaan. Siitä se on helppo napata kiinni.
”Vautsi, super Kössi”, Rosa sanoo hoitohevoselleen. ”Hyvin tehty.”
”Todellakin”, huokaan voipuneena. ”Mä en kestä enää sekuntiakaan tätä halloweenia. Viedään nää hevoset äkkiä.”

Kössi ja Elmo pääsevät jatkamaan seurustelua tarhan aitojen sisäpuolelle, ja me pääsemme vielä muutamat hevoset ulos raahattuamme takaisin mökkeihin makoilemaan. Olo on, jos mahdollista, vielä enemmän kuin kuolleella. Siinä vaiheessa saattaa herätä kysymys siitä, että kannattiko kaikki edellisillan rellestys? Onneksi vastaus on helppo: kannatti! Ilta oli minusta ehdottomasti yksi parhaista tänä syksynä, ja se on paljon sanottu se, kun takana on uskomaton Seppele-syksy kaikkine seikkailuineen. En voi kuin toivoa sormet tiukasti ristissä, että mahtavaa syksyä seuraa vielä uskomattomampi talvi.

Fiia & Elmo 89

[Fiia]

30. marraskuuta 2014: Kuudes aisti

Kuu loistaa taivaalta ohuen pilviverhon takaa ja heijastuu lumesta, luo siihen varjot ja valaisee tietämme vain sen verran, että Elmo näkee minne astuu. Jossain rääkäisee lintu. Tunnen kuinka Elmo jännittyy allani, mutta se toteaa nopeasti eläimen vaarattomaksi ja jatkaa tarmokasta käyntiään. Ehkä jossain toisessa hetkessä pelottaisi, ehkä jokin toinen ilta kääntyisin nyt pois. Ehkä jossain toisessa metsässä, jonkun toisen ponin kanssa, en uskaltautuisi enää pidemmälle.

Nämä polut kuitenkin tunnen kuin omat taskuni, ja niin tunnen tämän poninkin. Minä en tarvitse valoa tietääkseni, että Elmo kantaa minut paljaassa, lämpimässä selässään turvallisesti kotiin saakka. Tähän hetkeen kulminoituu se luottamus, jonka olen ruunan kanssa saavuttanut vähän kerrallaan viimeisten tasan neljän vuoden aikana. Se on pitkä aika, mutta päivääkään en vaihtaisi pois: takana on matka, jossa jokainen askel on ollut tärkeä. Perillä en koe olevani vieläkään, mutta onko kukaan ikinä? Tarvitseeko koskaan ollakaan?

Neljä vuotta sitten, kun aloitin Elmon hoitajana, minä olin kuusitoista ja poni seitsemän. Molemmat nuoria, molemmat epävarmoja, molemmat kesken. Minä olin juuri aloittanut lukion ja elämässäni taitekohdassa, eikä se ole ainoa taitekohta jonka olen näiden vuosien aikana Elmon kanssa kohdannut. Teini-iässä sitä monet asiat muuttuvat, vaihtuvat toisiin, mutta minä en lähtenyt Seppeleestä eikä Seppele minusta. Oli aikoja jolloin en käynyt tallilla kahteen kuukauteen, mutta kun lopulta palasin – ja minä palasin aina – Elmo odotti minua siellä, aivan kuin en olisi poissa ollutkaan.

Alku ponin kanssa oli ehkä vaikeaa, mutta niin sen kai kuuluu ollakin. Kun me sitten tutustuimme toisiimme paremmin, loimme Elmon kanssa yhteyden, jota jokainen kuluva päivä on sittemmin tehnyt vahvemmaksi. Monet elämäni parhaista hetkistä olen jakanut Elmon kanssa. Leirit, vaellukset, maastoreissut, koulutreenit, kisat – ponin kanssa olen kokenut niin paljon. Se on kuljettanut minua selässään läpi metsäpolkujen ja kisaratojen, opettanut minua omalla päämäärätietoisella tavallaan kärsivällisemmäksi, johdonmukaisemmaksi ja paremmaksi ratsastajaksi, hoitajaksi ja ystäväksi. Elmo on antanut minulle enemmän kuin osasin koskaan kuvitella, paljon enemmän kuin se itsekään tietää. Toivon ja uskon, että jotain olen onnistunut myös antamaan takaisin.

Annan Elmon kävellä omaa vauhtiaan, eikä sillä ole kiire. Poni on viettänyt sunnuntai-iltapäivänsä tarhassa kavereidensa kanssa syöden ja leikkien. Minä puhdistin aamupäivällä sen varusteet ja kulutin sen jälkeen monta tuntia yläkerrassa puoliksi tenttiin lukien, puoliksi muiden hoitajien kanssa kehittävästi rupatellen. Paikalla oli tavallista vähemmän porukkaa, ja lopulta päädyinkin lähtemään maastoon yksin. Heijastimilla muistin niin itseni kuin poninkin koristaa, mutta lamppu jäi tietysti kaappiin.

Ei minua tosin haittaa pimeys eikä seuran puutekaan. Tämä ilta ja tämä hetki on minun ja Elmon yksin. Minusta vuosien kulumisessa ei ole juuri mitään juhlistamista, mutta ystävyydessä kyllä on – ja taidamme olla Elmon kanssa yhtä mieltä siitä, että paras tapa juhlistaa tytön ja ponin välistä ystävyyttä on rauhallinen iltakävely kuunkajossa.
”On mulla kyllä sulle omenakin varattuna”, kuiskaan hiljaa ruunalle. Sen toinen korva kääntyy välittömästi kuulolle. ”Ihan vaan siitä hyvästä, että oot olemassa.”

Seppeleen valot kajastavat puiden välistä vasta, kun olemme jo melkein perillä. Elmo kävelee varmoin askelin päärakennuksen takaa tallipihalle ja hörisee tervehdyksenä aitassa heiniä pureskeleville ponitammoille. Minä kumarrun halaamaan nopeasti sen pörröistä kaulaa, ennen kuin valun alas ponin selästä ja talutan sen talliin.

Iloisesti viheltelevä Rosa tulee tallikäytävällä vastaan ja muistuttaa hilpeästi lähestyvistä pikkujouluista.
”Vaatteet jo valittu? Kai sä laitat mekon?” tyttö utelee Elmon karsinan ovella norkoillen.
Vilkaisen Rosaa virnistäen. ”Saa nyt nähdä! Pitää ehkä käydä kaupan kautta, ennen kuin osaan päättää.”
”Vuoden parhaat bileet vaatii arvoisensa asun”, Rosa teroittaa minulle. ”Mä lähden maneesille. Näkyy taas.”
Hymähdän. Juuri niin rosamaista puhetta. Sen lisäksi, että olen saanut Seppeleestä ainakin yhden poniystävän, olen saanut myös valtavan määrän ihmisystäviä – tyttöjä ja poikia, nuoria ja vanhoja, niin monenlaisia, mutta niin ihania persoonia. Seppeleessä ei koskaan tarvitse olla yksin, jos ei halua, ja juuri se on minusta yksi hevosharrastuksen hienoimpia puolia, joita ei voi mitata millään.

Mittaamattomissa on myös se rakkauden määrä, jota tunnen Elmoa kohtaan. Katsellessani, kuinka ruuna mukeltaa sille ojentamaani omenaa ja valuttaa vihertävää kuolaa heinilleen iloisen keskittynyt ilme silmissään minusta tuntuu, että rakkautta on niin paljon, että siihen voi pakahtua. Toivon, että Elmo ymmärtäisi puhetta jotta voisin kertoa sille, miten paljon minä siitä välitän ja miten kiitollinen olen siitä, että juuri sen ja minun tiet kohtasivat neljä vuotta sitten.

Mutta sitten kuitenkin – tietää Elmo kertomattakin, kuten eläimet aina tekevät. Niillähän on kuudes aisti juuri sitä varten.

Fiia ja Elmo, 90 osaa ja 4 vuotta

[Fiia]

13. joulukuuta 2014: Lucia-kulkue

Elmo kertoo Lucia-kulkueesta:

Tänään olikin omituinen päivä! Mut ja suurin osa mun tarhakavereista raahattiin ulkoa talliin ihan etuajassa, ennen kuin me oltiin ehditty edes päiväheiniä syödä loppuun. Vähän mua harmitti, mutta se unohtui siinä vaiheessa, kun mun karsinaan tunki aave. Hyppäsin suunnilleen seinälle ennen kuin tajusin haamun punaisista hiuksista, että Fiiahan se oli, ja ilmeisen elävänä vielä. Tyttö oli vain tunkenut ylleen kummallisen valkoisen lakanan. Kuulemma Lucian päivän kunniaksi. Mun mielestä me ei olla sellaista ennen juhlittukaan, eikä olisi ollut niin väliksi juhlia nytkään. Annoin kuitenkin vähän nyrpeää naamaa näyttäen Fiian taiteilla mulle valkoiset pintelit jalkoihin ja valkoisen satulahuovan selkään, ennen kuin me lähdettiin pihalle.

Ulkona Fiia hyppäsi mun selkään. Se tuntui olevan innoissaan, niin kuin monet muutkin pihalla pörräävät kaksijalkaiset. Juhlatunnelma tarttui ohikiitävän lyhyeksi hetkeksi vähän muhunkin, vaikka en mä sitä paljastanut. Fiia sai jostain käteensä rapisevan lyhteen, jonka mä pian havaitsin ruoaksi. Hei siistiä! Vihdoin Anne oli tajunnut, että me tarvittiin maastoon lähtiessä matkaevästä.
”Ei tää oo sulle, höntti”, Fiia kuitenkin torui mua romuttaen mun pilvilinnat, kun yritin kääntää päätäni ja ottaa vähän maistiaisia jo saman tien. Täh, miten niin ei ole mulle? Kellekäs sitten?

Ruokaepisodi harmitti mua sen verran, että en olisi millään halunnut mennä valokuvaan muiden kanssa. Olisin suostunut kiltisti jos olisin päässyt Kössin viereen, mutta kuulemma keskinäisen kokoharmonian kannalta oli parempi, että mä menin muiden ponien jatkoksi. Ahdistuneen näköinen Edi seisoi mun toisella puolella ja Patron toisella, ja niille tietysti piti vähän luimistella. Ja jestas, miten kauan siinä Sen Oikean kuvan otossa kesti! Melkein tuli jo kylmä ja nälkä ja pimeä, ennen kuin me edes päästiin matkaan.

Metsän rauhassa munkin sielu kuitenkin lepäsi – aina siihen asti, kunnes ratsastajat alkoivat laulaa. Eikä se ollut mitään mukavaa pikku hyräilyä, vaan ihan kunnon kailotusta. Anna mun kaikki kestää, huokaisin eteenpäin lompsiessani ja painoin korvat vasten niskaa. Se vähän vaimensi Fiian sulosointujen kantautumista mun luo, vaikka ärsytti se silti.

Me suunnattiin tavallisesta poiketen ihan kylälle asti. Tiellä odotti kunnon vastaanottokomitea: lapsia, mummoja, tätejä ja setiä, jokunen koirakin. Mua ei kovin moni halunnut taputella, kai sen verran kiukkuiselta näytin korvat tiukasti luimussa, kun ratsastajat jälleen lauloivat muutaman kappaleen kyläläisten iloksi. Ei se mua kyllä haitannut. Herkkuja näytti tulevan hyvin ja mä olin vakuuttunut siitä, että mullekin riittäisi siitä omena tai viisi. Kuka tarvitsee taputuksia kun luvassa on ruokaa? Kamerat räpsyivät jälleen, mutta enimmäkseen ihmiset olivat kiinnostuneita Rosa-ponista. Nättinä se kyllä olikin, vaikka ei se suonut mulle katsettakaan. No, oli mulla niitä neitoja omassakin tarhassa. Ja Kössi tietysti.

Kuvien ja laulujen ja herkunkeräyksen jälkeen me viimeinkin päästiin paluumatkalle. Matka taittui taas käynnissä, mikä oli musta vähän tylsää. Olisi ollut kiva pistää hangessa vaikka laukkakisa pystyyn. Yritin vähän ehdotella sitä Gitalle, mutta Fiia kielsi. Matkalla se hullu myös heitti lyhteen pois! Sinne se jäi, hangen päälle odottamaan syöjäänsä. Jestas sentään. Mä hörisen sen perään merkitsevästi, mutta Fiia höpisi jotain metsäkauriista ja niiden rankasta elämästä. Just juu.

Tallissa mua odotti kuitenkin muhkea heinäkasa ja kaksi omenanpuolikasta ruokakupissa, joten unohdin lyhteen kohtalon ja keskityin niihin ruokiin, joita mulla sentään oli. Fiia riisui multa varusteet ja heitti viltin selkään. Jäin aika tyytyväisenä ruokailemaan ja juttelemaan kavereiden kanssa, kun hälisevät tallitytöt pikkuhiljaa kerääntyivät satulahuoneeseen hihittelemään ja mässyttämään pullaa. Taisi sieltä joku laulukin vielä kajahtaa, mutta tajusivat onneksi laittaa oven kiinni sitä ennen.

Elmo ja Fiia 91

[Fiia]

21. joulukuuta 2014: Joulusiivousta ja -lahjoja

Joulusiivous. Helppo nakki: näyttäisin Elmon ruoka- ja juomakupeille vähän tiskiharjaa, varusteille sientä ja saippuaa ja omalle kaapilleni ehkä järjestelevää kättä. Sitten voisin käydä Elmon kanssa maastossa vielä ennen pimeää ja istua loppusunnuntain oleskeluhuoneen sohvalla glögimuki toisessa kädessä ja piparkakku toisessa. Nauttisin lomasta ja juttelisin muiden hoitajien kanssa joululahjoista, aattoratsastuksesta ja lähestyvästä uudesta vuodesta.

Niinhän minä kuvittelin.

Tosiasiassa Elmon kivennäisenjämät ovat jähmettyneet ruokakupin pohjalle kivikovaksi kerrokseksi ja karsinan seinällä on viiru kuivunutta lantaa, jota ei saa rapsutettua irti kirveelläkään. Ruunan suojat joku on jättänyt märkinä ja kuraisina harjakoriin ilmeisesti jo muutama päivä sitten, satulahuovan alapuoli on täynnä tummia irtokarvoja, turparemmistä irtoaa mustaa likaa kolmannen käsittelykerran jälkeen ja harjat pölyävät kuin kenttä elokuussa pahimmillaan. Jynssään, pesen, hankaan ja harjaan kuin viimeistä päivää hullunkiilto silmissäni. Jouluksi kaiken on oltava enemmän kuin siistiä, kaiken on oltava täydellistä.

Cella ja Rosa käyvät jossain välissä kyselemässä minua kanssaan maastoon ja hetken tekisi mieli myös suostua ja luovuttaa, mutta sitten sisukas Fiia sisälläni nostaa päätään ja lähetän tytöt keskenään matkoihinsa. Minähän hoitaisin tämän homman, vaikka siihen menisi koko yö. Otsaani jää tummanpuhuva likaviiru, hiukset liimautuvat pipon alla päähän, poskille kohoaa reipas puna ja kynnenaluseni tulevat jäämään todennäköisesti ikuisiksi ajoiksi mustiksi. Fiilis on kaikkea muuta kuin jouluinen ja hehkeä, ja kun lopulta olen tallin puolella valmis, ulkona on jo pilkkopimeää. Maasto taitaa siis jäädä tänään vain haaveeksi – olen saanut pimeästä viime viikkoina aivan tarpeekseni – mutta ehtisin minä sinne huomennakin, ja ties kuinka monta kertaa joululomalla yhteensä.

Käyn hakemassa Elmon sisään. Lähes kaikki ponit (shetlantilaisia lukuun ottamatta) odottavat jo portilla Kasperia tai ketä tahansa, joka pelastaisi ne tallin lämpöön, mutta minä en turvallisuussyistä nappaa mukaani kuin oman hoitohevoseni.
”Kyllä te pian pääsette”, lohdutan muita luikahtaessani ruunan kanssa portin toiselle puolen ja suljen sen murjottavan Bonnien turvan edestä. Elämäänsä tyytyväisen oloinen Elmo kävelee kepein askelin rinnallani tallia kohden. Saattaa hyvinkin olla, että kuvittelen omiani, mutta poni näyttää ilahtuvan päästessään putipuhtaaseen karsinaansa – tai ainakin se ilahtuu kuppiin sujauttamastani porkkanasta, jos ei muuta. Riisun Elmolta loimen ja taittelen sen telineeseen, tarkastan ponin jalat ja rapsuttelen sitä pienen hetken. Talvikarva tuntuu sormien alla sopivan viileältä, tiiviiltä ja kuivalta. Mihinkään niin pehmeään sitä saa harvoin upottaa kätensä.

Minulla on kuitenkin vielä pikku projekti yläkerrassa, joten jätän Elmon omaan rauhaan ja lähden jatkamaan siivousurakkaa. Kaapinsiivouksesta tulee melko suurpiirteinen: heittelen tavarat ulos ja laitan ne takaisin vähän järkevämmässä järjestyksessä. Muutamat kesävaatteet ja -kengät saavat mennä muovipussiin odottamaan varastointia ja parittomat hanskat päätyvät roskiin, mutta lopputulos ei erityisen häikäisevä ole siltikään.

Elmon tavaroiden siisteydestä en halua tinkiä, mutta omistani ei ole niin väliä. Annan siis olla ja astun kynnyksen yli oleskeluhuoneeseen. Maastosta palanneet Cella ja Rosa ovat siellä, samoin kuin Helge, Pyry ja Britta. Tunnelma on jouluinen, vieläkin jouluisempi kuin vielä aamulla: huonetta koristaa lukuisat jouluvalot ja jopa vanha kunnon kynttelikkö.

”Saitko siivottua?” Cella tiedustelee epämääräinen virne naamallaan.
”Mikä fiilis? Terve ja tyytyväinen olo?” Rosa jatkaa.
”Kokeilkaa itse, laiskat”, minä kommentoin. ”Siivoaminen puhdistaa paitsi kohteen myös sielun. Tekee hyvää ihmiselle.”
”Epäilen”, Britta vastaa. ”Mutta Fiia, me puhuttiin just joululahjoista. Annatsä jotain Elmolle?”
”Joo! Sen lahja tuli just eilen postissa. Tilasin EqProlta Royal-malliston satulahuovan tummansinisenä. Elmo tulee olemaan niin komea siinä”, hehkutan muille. Edellisillan olinkin kuluttanut ihanan paksua ja laadukasta huopaa hypistellessäni ja mietiskellessäni, miten hyvin se sopisi Elmolle.
”Voin kuvitella”, Rosa hymisee. ”Entäs mitä tuli tilattua itelle?”
Naurahdan sille, miten hyvin tyttö minut jo tunteekaan. Posti-Pate oli tosiaan kantanut kotiovelle huovan lisäksi myös ratsastushousut ja -hanskat minulle itselleni sekä uuden toppaloimen Svantelle. Lisäksi paketti oli sisältänyt kasan hevosnameja ja muuta pientä kivaa, kuten ratsastussukkia, jotta minulla olisi jotain paketoitavaa ja annettavaa myös läheisimmille tallikavereilleni. Vielä ei kuitenkaan ole niiden aika: näkisin kaikkia vielä keskiviikon aattoratsastuksessa.

Paitsi ehkä yhtä lahjansaajaa. Siksi nappaankin hänet mukaani, kun paria tuntia myöhemmin kotiin lähtöä tehdessäni törmään häneen käytävällä, ja raahaan vastahakoisen miehen mukaani takaisin yläkertaan.

”Mikä teitä oikein vaivaa, Salmakin mulle jo askarteli kortin”, Kassu mutisee ahdistuneen näköisenä portaita kiivetessään.
”Älä valita, tykkäät kumminkin”, kuittaan iloisesti ja kaivelen kaappini saavutettuani sen perukoilta ruttuisen paketin. Se on ollut siellä jo loppusyksystä odottelemassa tätä hetkeä ja ottanut matkallaan hiukan kolhuja. Pehmeä sisältö ei tosin niistä hermostu.
”Hyvää joulua, Kassu”, virnistän, työnnän paketin kanssa-punapääni käsiin ja halaan miestä noin sekunnin sadasosan verran.
”Hyvää joulua, kiitti hei”, vähän järkyttyneen näköinen Kasper vastaa ja kompastelee portaat edelläni alas kadoten sitten uudelle puolelle. Minä suunnistan katsomaan vielä viimeisen kerran, että Elmolla on kaikki hyvin, ja astelen sen jälkeen ulos. Lunta sataa hiljalleen ja minut valtaa rauhallinen, onnellinen olo.

Toivon mukaan Kassun fiilis muistuttaa edes etäisesti omaani, ainakin ennen kuin mies aukaisee pakettini. Papereista paljastuu nimittäin Laineen Kasperin fanipaita. Vitsi on mielestäni aivan hulvaton, ja samaa mieltä ovat olleet kaikki, joille olen paidasta kertonut - mutta jäisi nähtäväksi, mitä itse lahjansaaja siitä tuumaisi.

Fiia & Elmo 92

HM1

[Fiia]

24. joulukuuta 2014: Aattoratsastus

Seitsemän vuotta Seppeleessä, seitsemän joulua hoitajana, seitsemän aattoratsastusta. Jouluaaton yhteinen maasto on aina ollut minulle yksi vuoden kohokohdista, ihana perinne, jonka puuttuminen olisi suuri pettymys. Vuosi 2014 ei kuitenkaan laita tänään parastaan – vilukissa sisälläni hytisee jo, kun vain vilkaisenkin ulos. Lunta tulee vaakatasossa ja päivä on hämärä kellonajasta huolimatta. Ei auta kuin kiskoa ylle mahdollisimman paljon kylmää ja kosteutta kestäviä vaatteita ja yrittää suhtautua keliin positiivisesti. Ehkä myräkkä hellittäisi ennen lähtöä? Ehkä metsässä ei sataisi aivan yhtä paljon?

Toiveitani ei kuulla. Keli ei osoita mitään tyyntymisen merkkejä, kun purkaudumme hevosinemme ulos. Osa ratsuista näyttää nyrpeiltä, osa haltioituneilta. Elmo kuuluu tänään, ihme kyllä, jälkimmäiseen porukkaan. Se höristelee korviaan ja kääntelee päätään kuin ei olisi ennen lunta nähnytkään. Kiristän satulavyön ja ponnistan ponin selkään silmät sirrillään. Näkyvyys on melko lailla nolla, mutta Anne saa lopulta muodostettua meistä kelvollisen letkan. Näytän Frankin selässä kyyristelevällä Kasperille peukkua ohi ratsastaessani ja pohdin, joko mies on mahtanut avata lahjansa. Hiukan ahdistuneesta ilmeestä on vaikea päätellä mitään.

Lunta on satanut lyhyessä ajassa paljon. Elmo joutuu lyhyine jalkoineen tarpomaan välillä melkein polvenkorkuisessa hangessa. Sen menohalut vähenevät metri metriltä, eikä ihme – niin vähenevät minunkin. Istun puolittain kevyessä istunnassa tehdäkseni homman ruunalle mahdollisimman helpoksi ja pidän silmiä puolittain kiinni sivuuttaen julmasti turvallisuusnäkökohdat. Toivottavasti pikkuponit pysyisivät perässä, mietin. Toisaalta ne saisivat jo tallata lähestulkoon valmista polkua.

Isommalle tielle päästyämme Krister naputtelee ratsuilta pahimmat tilsat irti, minkä jälkeen letka siirtyy raviin. Osa poneista poukkoilee laukkaakin, mutta Elmoa pohja tuntuu hiukan arveluttavan. Se venyttää kaulaansa ja päättää pysyä ravilla, vaikka joutuukin venyttämään askeliaan kuin Vermon etusuoralla. Reippaampi pätkä ei ole mitkä, mutta saa jähmettyneet veret kiertämään niin ratsuilla kuin ratsastajillakin.

Seuraavan pysähdyksen aikana saamme lyhdyt käsiimme. Elmo säpsähtää ensin yllättävää valoa, mutta ei jaksa riekkua sen kummemmin. Minua jo pelkkä tulen näkeminen lämmittää. Kelistä huolimatta on mukava olla juuri tässä, ja sisimpään alkaa hiipiä tuttu ja turvallinen joulurauha.

Kun kaikkien lyhdyt on saatu syttymään, reitti kääntyy kotia kohden. Osa hevosista lisää vauhtia ja Elmonkin askel pitenee, mutta järjestys jonossa pysyy kuitenkin yllä. Puiden takana Seppeleen valot näyttävät harvinaisen kutsuvilta etenkin nyt, kun niin ratsut kuin ratsastajatkin tietävät pääsevänsä lämmittelemään, syömään ja juomaan, kun lenkki on ohi.

Sisälle talliin päästyämme Elmo saakin kunnon kuivauksen, muutaman porkkanan ja usean pusun tummalle turvalle. ”Hyvää joulua, Elmo”, toivotan ponille hiljaa. ”Hyvää joulua, Seppele.”

Fiia & Elmo 93

[Fiia]

8. helmikuuta 2015: Jäävaellus

”Tarviinko mä hupparin takin alle?” pohdin puoliääneen Elmon karsinanovella hetkeä ennen jäävaelluksen alkamista. Kylmissään ei olisi kiva olla, mutta toppatakkini on mallia superlämmin ja päivä helmikuun aluksi yllättävän leuto.
”Et tarvi”, Rosa huikkaa käytävän toiselta puolelta Kössin karsinasta. ”Sulle tulee kumminkin kuuma kun jarruttelet hurja-Elmoa.”
Vilkaisen silmät kiinni nuokkuvaa hoitoponiani. Näinköhän tulee kuuma, mutta päätän kuitenkin jättää hupparin laittamatta. Sen sijaan vedän kypärän päähän ja hanskat käteen. Porukkaa alkaa pikkuhiljaa valua pihalle, joten maiskautan Elmon hereille ja talutan sen muiden perässä ulos.

Kirkkaalta taivaalta paistava ja lumikinoksista heijastuva aurinko käy silmiin niin, että ne täytyy sulkea hetkeksi.
”Aah, mulle iski lumisokeus”, perässäni Hypeä taluttava Britta kiljaisee. ”Soittakaa ambulanssi.”
”Mä sentään osasin varautua”, Eetu huikkaa omahyväisesti Alexin selästä – aurinkolasit päässä.
”Et sä olekaan niin tyhmä miltä näytät”, Britta heittää takaisin.
Purskahdan tahattomaan nauruun ja saan Eetun suunnalta kiukkuisen mulkaisun. Täytyy kuitenkin pojan kunniaksi todeta, että idea ei ole ollenkaan huono. Silmät sirrilläni kiristän edelleen puoliksi uinuvan Elmon satulavyön, lyhennän jalustimia ja kapuan selkään.

Asetumme tottuneesti jonoon ja lähdemme Anne kärjessä kohti metsää. Puiden varjossa silmät uskaltaa jo avata kokonaan ja ihmetellä jälleen kerran talvisen luonnon kauneutta. Oksilla lepää paksu lumikerros, kinokset ovat puhtaanvalkoisia ja niin hevosten kuin ihmistenkin hengitys nousee höyrynä ilmaan. Elmokin alkaa heräillä – se nostaa korvat pystyyn ja katselee ympärilleen melkein yhtä haltioissaan kuin minä. Vaikka polut ovat tuttuja, muuttuu metsä vuodenaikojen mukaan kuin toiseksi maailmaksi. Täällä on hyvä hengittää ja unohtaa oikean elämän kiireet ja stressi.

Kuljemme rauhassa Liekkijärven rantaan. Siellä jakaudumme pareiksi ja lähdemme kaksittain ylittämään jäätä. Minun parinani on Kuú ja hieman levottomana steppaava Eela, jota jäälle astuminen ensin huolettaa. Tamma saa Elmonkin epäröimään sen kantavuutta.
”Täällä on ollut pakkasta koko viime kuukauden”, kannustan ruunaa ja puristan pohkeillani sen kupeita. ”Kyllä se jää yhden ponin kestää.”
Elmo heilauttaa korviaan kuunnellakseen, harkitsee vielä hetken ja ottaa sitten varovaiset ensimmäiset askeleet jäälle. Lumipeitteinen jää on paksua ja pitävää, joten poni jatkaa rentoutuneena matkaa. Eela tulee muutaman metrin jälkeen perässä hieman räväkämmällä loikalla ja asettuu sitten Elmon rinnalle kuolainta mietteliäästi pureskellen.

”Mennäänkö vähän laukkaa?” ehdotan, kun olemme saaren kohdalla.
”Mennään!” Kuú nyökkää heti ja lyhentää ohjaa. Eela on laukassa puolesta ajatuksesta, ja Elmo pinkaisee sen perään häntä pyörähtäen. Lumi pöllyää hevosten jalkojen alla ja nauru pulppuaa ulos suustani kuin vahingossa. Eela kiristää vauhtia ilmeisesti lupia kyselemättä, eikä Elmo aio jäädä jälkeen. Ruuna laukkaa korvat hörössä ja olen varma, että sekin nauraisi, jos osaisi.

Laukkapätkän jälkeen ravaamme hetken ja kävelemme sitten nuotiopaikalle saakka. Savun ja makkaran tuoksu on parasta, mitä juuri sillä hetkellä osaan kuvitella. Valumme Kuún kanssa alas ratsujemme selästä ja talutamme ne taukopaikalle. Löysään Elmolta satulavyön ja puen sille riimun suitsien päälle, jotta saan laitettua sen kiinni evästelyn ajaksi.

”Oi, lämmintä mehuakin!” innostun istahdettuani nuotion ääreen. ”Retkillä ehdottomasti parasta on kyllä eväät.”
”Niinpä, miten voikin makkara maistua näin hyvältä”, Lynn naurahtaa.
Nappaan itselleni makkaran tikun nokkaan ja työnnän sen liekkiin jaksamatta odottaa hiillosta. Nykyään olen syönyt lihaa harvakseltaan, mutta eiköhän tämä jos joku lasketa poikkeustilanteeksi. Ja kun varttia myöhemmin maistan melkein mustaksi hiiltynyttä makkaraa, totean saman kuin Lynn – koskaan se ei ole maistunut näin hyvältä kuin tässä, pikkupakkasessa parhaiden kaksi- ja nelijalkaisten ystävien seurassa.

Fiia & Elmo 94