Elmon Hoitokirja

[Anne]

Yleisleirillä



Kiitolaukkailun jälkeen eteen-alas ravia Artsilan raviradalla. Taustalla Santtu katselee ihmeissään, että kenelläs se Fiia ratsastaakaan. Ja Tappi virnuilee omiaan.

Spessu Fiialle!

[Fiia]

Ihana, kiitos!

30. kesäkuuta 2013: Yleisleirin leikisat!

Takana on kuusi mahtavaa leiripäivää ja edessä vielä viimeinen koitos: leirikisat. Aamulla puunasimme koko porukka omien tai hoitohevostemme varusteet, minä jaksoin jopa vetäistä omat saappaani saippualla. Sittemmin olimme käyneet virkistäytymässä järvellä, vetäneet vatsat täyteen lihakeittoa ja hoitaneet ravintotasapainon kuntoon suklaalla ja kokiksella. Eipähän pitäisi ruveta huippaamaan kesken radan.

Elmo on piehtaroinut, mutta onneksi muta on kuivunut kevyeksi hiekkakerrokseksi sen karvaan. Harjaan ponia niin, että loppujen lopuksi kättä kivistää ja poni nuokkuu puoliunessa, alahuuli lerppuen. Se ei välitä, vaikka käytävällä ravaa ihmisiä vähän väliä edestakaisin.
”Letitkö sä sitä?” Emsku kurkkaa Elmon karsinaan. ”Olisihan tässä aikaa. Nauretaanko meidät pihalle jos vähän laittautuu?”
”Kyllä mä voisin häntään jonkun ranskalaisen taiteilla”, nyökkään ja sipaisen vaivalla setvittyjä mustia jouhia. ”Kisathan ne on leirikisatkin.”
”Mä ainakin aion letittää Bonskun”, Salma huikkaa käytävältä satulaa kantaen. ”Tai siis Jesse letittää.”
”Se on sitten päätetty”, Emsku naurahtaa. ”Ykköset päälle, poni täyteen tällinkiin ja menoksi. Jaetaankohan tyylipisteitä?”

Anne tulee hetken kuluttua kertomaan, että kahdelta aloitetaan ja että tyylipisteitä ei kuulemma ole jaossa.
”Tulkaa rakentelemaan rataa ennen kuin satuloitte”, nainen pyytää. ”Vartti?”
”Onnistuu”, Taigaa käytävällä kuntoon laittava Anthon ilmoittaa koko jengin puolesta.
Minä nappaan letityskamman käteen ja alan väkertää Elmolle lettiä häntään. Poni jaksaa seisoa kiltisti kolmanteen yritykseen saakka, mutta sen jälkeen minun on tyydyttävä esitykseen, joka on vähän sinne päin. Muutama jouhi sojottaa itsepintaisesti keskeltä lettiä, joten nyppäisen ne kylmästi pois. Lopputulos välttänee tämän luokan kisoissa. Treenata kyllä pitäisi, jos meinasin startata syksyllä jossain kotitallin ulkopuolella. Harjan kanssa ei onneksi tarvitse säätää – pystäri ei ehkä ole aina se tyylikkäin vaihtoehto, mutta ehdottomasti helppohoitoisin, kun sen pitää tarpeeksi lyhyenä.

Olen juuri saanut viime silaukset tehtyä, kun Emmy hoputtaa meidät kentälle. Anne antaa meidän heittäytyä luovaksi, ja mehän teemme työtä käskettyä. Britta raahaa kentälle tynnyreitä – ”vähän western-henkeä kattokaa” – ja Jesse alkaa luonnollisesti askarrella esteiden parissa. Salma ja Emmy visioivat suojansiirtotehtävää estekannattimelta toiselle, minä ja Anthon rakennamme perinteisen puomikujan ja lyhyen, mutta haastavan pujotteluradan. Koko hommassa on paljon tekemästä kokeneemmallakin kuskilla. Tehtävät tulevat eteen nopeasti, joten hevosen on oltava hallussa ja vauhdin maltillinen. Jesse lupaa naureskellen voittaa koko skaban, mutta tytöt huutavat hänet onneksi nopeasti kumoon. Kaikki ovat hyvällä tuulella. Viikko on ollut mahtava uittoineen, kiitolaukkoinen, leiribileineen, jälkiruokineen, koulu- ja estetunteineen… Vain Seppeleessä pääsee kokemaan niin paljon kaikkea kuudessa päivässä. Hevosiakin olen ehtinyt testaamaan joka lähtöön – erityisesti rennon lupsakka Reino oli jäänyt positiivisena mieleeni. Elmokin on onneksi ollut koko viikon harvinaisen hyvä ja tasainen, ja olen taas saanut monta ahaa-elämystä niin kuin varmasti kaikki muutkin.

Satuloimme ratsut reippaasti ja siirrymme sitten verryttelemään. Kukaan ei sentään ole jaksanut vaihtaa sen siistimpää ylle, housut ovat viikon leirin jälkeen itse kullakin hiukan ryvettyneet ja kypäristä löytyy hiekkalänttejä mitä komeimpien ilmalentojen jäljiltä. Hevoset sen sijaan kiiltävät ja kokonaisuus on oikein kelvollinen. Teemme lyhyen mutta tehokkaan verryttelyn, jotta ensimmäinen ratsukko pääsee aloittamaan tasan kahdelta. Otan Elmon kanssa erityisesti temmonvaihteluita – radalla se kun on saatava reagoimaan mahdollisimman nopeasti. Poni toimii hyvin, vaikka se vähän innoissaan onkin. Laukannostoissa on poweria vaikka muille jakaa ja ravilisäykset irtoavat niin hyvin, että kuka tahansa koulutuomari antaisi niistä satavarmasti kahdeksikon.

”Me ei olla koulukisoissa, Fiia”, Jessekin huomauttaa nauraen, kun jään fiilistelemään hyväntuntuista ravia.
”Täh, ai ei?” virnistän. ”Kouluratsastus on sentään kaiken perusta, sunhan se pitäisi tietää.”
Jesse tuhahtaa ohjatessaan Tollon pienelle verryttelyhypylle, joka ei tietenkään tuota ratsukolle mitään ongelmia. Salma ottaa samaisen hypyn parivaljakon perässä ja minä heidän jälkeensä. Elmo on toden teolla kouluratsastusmoodissa ja laukkaa ensimmäisellä kerralla tyynesti esteestä ohi. Sen mielestä näköjään joko hypätään kunnolla tai ei ollenkaan.
”Vähän tsemppiä nyt”, Anthonkin nauraa.
”Joo joo”, näytän pojalle kieltä, lyhennän ohjaa ja ratsastan napakalla pohkeella Elmoa ylöspäin. Ruuna tekee työtä käskettyä, kiskaisee päänsä korkeuksiin ja nostaa korvat tötterölle, ja sitten mennään. Hyppy on iso ja laakea, hyväntuntuinen, mutta suurin osa siitä kontrollista jonka olin saanut aluksi aikaan, häviää saman tien.

Vaan kivaahan me olemme menossa pitämään, joten en anna sen haitata. Emmy aloittaa radan, ja me muut menemme kävelemään kentän ulkopuolelle siksi aikaa. Patron on pienenä ja ketteränä hyvissä asemissa, mutta kovin nopeasti se ei taida edetä. Minä olen Elmon kanssa seuraavana, ennen kuin esteitä aletaan pikkuhiljaa kohottaa. Poni suunnilleen pomppii paikoillaan lähtölupaa odotellessaan, ja kun Anne viheltää pilliin, ruuna loikkaa matkaan häntäänsä pyöritellen. Puomikujaa se kolhaisee höseltäessään ja suojansiirtopisteellä Elmo laukkaa melkein kolme kierrosta kannattimen ympäri, ennen kuin onnistun nappaamaan suojan. Mistään pysähtymisestä on turha puhuakaan. Pujottelu on tarkka ja nopea ja este ylittyy siivosti. Maaliin päästyämme annan Elmon laukata vielä puoli kierrosta niin kovaa kuin sen kavioista lähtee, ennen kuin poistumme kentältä. Voitto ehkä meni sivu suun, mutta hauskaa ainakin oli.

Kävelemme sen aikaa, että muutkin suorittavat ratansa. Hyviä suorituksia on paljon, mutta kuten aavistelinkin, täytyy valita joko nopeus tai tarkkuus – molempia ei tällä radalla oikein voi saavuttaa. Viimeisenä ratsastava Jesse laitetaan Tollon selkään ilman satulaa. Poika pärjää vallan mainiosti ja on tekemässä ehkä voittorataakin, ennen kuin jotain tapahtuu ja Jesse ottaa yhtäkkiä mielettömän ilmalennon. Ketään ei satu, joten me muut vain nauramme vatsat kippurassa. Jo oli aikakin!

Loppupeleissä voittaja ei ikinä selviä. Anne oli säheltänyt sekuntikellon kanssa siihen malliin, että tarkkaa aikaa ei voi sanoa, eikä kukaan muista enää omia virhepisteitään.
”Tasapeli”, Britta päättää, ja se kelpaa kaikille.
”Eli periaatteessa mä voitin”, päättelen. ”Hullun hauskaa!”
Ja hullun hauska on koko leiri ollutkin. Viimeistään ensi kesänä taas!

Fiia ja Elmo osa 51

[Fiia]

14. elokuuta 2013: Väsymystä ja syyssadetta

Yläkerta on keskiviikkoiltana täynnä jo ensimmäisten päivien jäljiltä kouluväsyneitä, syysflunssaisia tai muuten vain voimattomia hoitajia. Alkeiskurssilta jatko ykköselle syyskauden tullen siirtyneet pikkutytöt ja muutama poikakin on saateltu poneineen maneesiin Annen huoliksi, ja nyt on kaikkien mielestä aika istua alas ja kaataa kuppi piripintaan höyryävän kuumaa teetä.

”Frankin varusteet pitäisi putsata ja rasvata”, Loviisa valittaa. ”Suitsetkin ihan koppurat, kun nyt on satanut lähipäivinä niin paljon.”
”Ja näkisittepä sen määrän hiekkaa, minkä Hype kerää joka kerta tallista ulos astuessaan suojiinsa”, Britta huokaa.
”Mä en nyt vaan jaksa”, puuskahtaa Inkeri yksiselitteisesti. ”Mitä varten kesä menee aina niin äkkiä?”
”Meille tuli jo läksyjäkin”, Ilu kommentoi kiihtyneenä. ”Läksyjä. Antakaa armoa!”

Tytöt jatkavat aiheesta sujuvasti paikkakunnalle muuttaneisiin uusiin luokkalaisiin, eläkkeelle jääneisiin opettajiin ja onnettomiin sijaisiin. Minä olen hiljaa, niin kuin on jostain kumman syystä nyt muutamana iltana hoitajien seurassa aika ajoin istuskellut Kasperkin. Siitä, kun poika on viimeksi kuluttanut koulunpenkkiä, on varmasti jo jonkun verran aikaa. Minä taas en henno liiaksi korostaa sitä, että välivuoteen päätyneenä minulla ei ole koulua kahteentoista kuukauteen ollenkaan.

Välivuosi, niin; epämääräinen jatkoaika kaikelle sille, mistä en halunnut vielä luopua. Yliopisto olisi kyllä aukaissut ovensa, mutta minä en halunnut lähteä sen enempää kuin halusin sitoutua jäämään, joten tässä sitä nyt ollaan. Siivoojan kesätyö vaihtuu syksyisen kesäloman jälkeen päiväkotitädin tehtäviin, kun aloitan lokakuussa työni Liekkijärven päiväkodissa. En ole ihan varma mitä siitäkin tulee, mutta eikö se mennyt niin, että kaikkea pitää kokeilla.

Keskustelu on hiljentynyt väsyneeseen teenhörppimiseen. Kukaan ei tunnu jaksavan liikahtaakaan. Pää tuntuu täysin tyhjältä, enkä oikein millään keksi, mitä tehdä. Ne vähätkin ajatukset, jotka ajelehtivat läpi aivojen, koskevat Svantea ja ravijuttuja. En sano, että Elmon hoitaminen tuntuisi puuduttavalta, mutta kevään ja alkukesän kisarumban myötä olen saanut ihan tarpeeksi tavoitteellisesta treenistä ratsastuksen saralla. Siinä vaiheessa, kun jopa helpot kenttäkisat kotitallilla tuntuvat piinkovalta ahdistumisen arvoiselta puurtamiselta mukavan, leikkimielisen hauskanpidon sijaan, on jossain jotain vikaa.

Kolmea varttia myöhemmin, kun tuntiratsastajat kuuluvat alakerrassa purkavan ponejaan, en ole edelleenkään keksinyt mitään järjellistä puuhaa. Varusteet ovat puhtaat, karsina siivottu lattiasta kattoon, koulutreeni ei kiinnosta yhtään sen enempää kuin hypytkään, maastoilemaan ei viitsisi mennä jatkuvien kuurosateiden takia… Maneesi on kuitenkin nyt tunnin ajan tyhjä, ja kun muut hoitajatytöt kysyvät, lähdenkö mukaan taivuttelemaan poneja ilman satulaa, suostun sen kummemmin harkitsematta. Enköhän minäkin jaksaisi sen aikaa Elmon selässä roikkua, että saisin siltä vähän lapoja auki ja kylkiä venyteltyä.

Ruuna levittelee minut nähdessään sieraimiaan kuin höristäkseen, vaikka ääntä ei kuulukaan.
”Oliko Elmo kiva?” kysyn ponin satulavyötä aukaisevalta, ehkä seiskaluokkalaisen näköiseltä tytöltä, jolla on tummat hiukset nutturalla niskassa ja isot harmaat silmät. ”Mä menen sen kanssa maneesiin, niin suitset voi jättää päähän ja suojat jalkaan.”
”Okei”, tyttö sanoo hiljaa ja vetää satulan pois selästä. ”Oli se kyllä tosi kiva.”
Sen enempää en saa vaitonaisesta tytöstä irti, joten kiinnitän oman kypäräni ja rapsuttelen Elmoa sen aikaa, että muut ovat valmiina. Sitten me suuntaamme meluavana laumana maneesiin ja taistelemme itsemme omin neuvoin hevosten paljaisiin selkiin. Elmo liikehtii epävarmana, kun otan vauhtia ja hyppään ensin mahalleni sen selkään, mutta olen nopea ja heitän jalkani yli, ennen kuin poni ehtii karata alta.

Alkukäyntien ajan juttelemme niitä näitä, nauramme ja päivittelemme ratsujemme teräviä selkärankoja, mutta heti kun otamme ohjat käteen, keskustelu taukoaa. Itse kukin alkaa keskittyä ratsastamiseen. Elmo tuntuu jo tunnin liikkuneena mukavan vastaanottavaiselta ja hyvin lämmenneeltä. Minun tehtäväkseni jää vain houkutella esiin se jousto ja pehmeys, joiden tiedän olevan ponissa siellä jossakin.

Yritän ratsastaa eleettömästi ja paineetta, pitää käden kevyenä ja reagoida nopeasti mutta riittävän pienesti. Työskentelen pääosin käynnissä – teen sitkeästi ympyrällä sulkutaivutusta niin kauan, että se alkaa sujua molempiin suuntiin, sitten siirryn avotaivutukseen ja testaan ajoittain senkin, että Elmo kulkee suoralla oikeasti suoraan. Poni on ihanan rauhallinen ja rento, kun jaksan itse pyytää siltä toivottuja reaktioita selvin avuin ja hellittää heti ruuna tehdessä kuten haluan.

Ravityöskentelyssä annan Elmon liikkua ponnekkaalla, pitkällä askeleella eteen. Ratsastan isoja ympyröitä ja kahdeksikkoa, enkä anna itselleni lupaa hermostua, vaikka poni kuinka heittäisi pään seinälle ja sisäkyljen kovaksi vaan taivutan johtavalla sisäohjalla ja tehokkaalla sisäpohkeella niin kauan, kunnes Elmo joustaa. Kun olen saanut muutaman hyvän, tasaisen ravipätkän, siirryn takaisin käyntiin, ratsastan Elmoa eteen ja alas ja annan sen sitten venyttää ihan pitkälle ohjalle. Poni toimii hyvin, enkä näe mitään syytä ratsastaa sitä tämän rankemmin. Ilman satulaa meno on tuntunut myös aukaisevan omia jumejani jaloista ja alaselästä. Ehkä juuri tällainen humputtelun ja kevyen treenin välimaastossa tasapainotteleva ratsastus sopii myös minunlaisilleni tehokkaista treeneistä liikaa saaneille. Muut ehkä ovat kouluväsyneitä, minä taidan olla vain kouluratsastusväsynyt.

Fiia ja Elmo osa 52

[Fiia]

19. elokuuta 2013: Aikamoinen iltapuhde
Perustuen Salman tarinaan 19.8.

Vettä tulee kuin saavista kaatamalla, kun vilkaisen maanantai-iltana ikkunasta ulos. Ehkä ihan hyvä, että Jesse oli saanut minut suostuteltua kanssaan hyppäämään tuntien jälkeen maneesiin – ensin olin ajatellut käyväni maastossa, mutta tässä kelissä se olisi voinut olla aika ikävää.

”Mä oon valmis”, Jesse huikkaa kulkiessaan Elmon karsinan ohi. ”Käyn vaan sanomassa vielä Salmalle, että vipinää kinttuihin. Katotko ettei toi pönttö sotke itseään ohjiin? Se on kyllä kiinni, mut kuitenkin.”
”Jep”, nyökkään.

Elmolla on ollut tänään vapaapäivä tunneista, joten olen ehtinyt laittaa sen valmiiksi kaikessa rauhassa. Aikani ruunan kuivuneen kuran peittämiä jalkoja puhdisteltuani selvitin sen jouhet ja harjasin jo hiukan syksyä varten pidentynyttä karvaa niin kauan, että pölyä ei enää irronnut. Suojat olin pessyt aiemmin iltapäivällä ja ne olivat vielä märät, joten ponin jalkoihin käärin tummansiniset pintelit. Lopuksi vaihdoin satulahuovan puhtaaseen ja harjasin satulavyön niin hyvin kuin taisin. Vielä kun puhdistaisin ratsastuksen jälkeen tai huomenissa Elmon satulan ja suitset perusteellisesti, olisi varustehuolto taas hetkeksi tehty.

Suitsin Elmon sillä aikaa, kun Salma laittaa vauhdilla Bonnieta kuntoon. Puoli yhdeksän pintaan me poneinemme, Jesse Tollon kanssa ja estemiehiksi lupautuneet Wilu ja Ansqu kiirehdimme sateen läpi maneesin kutsuvien valojen alle. Avuliaat tytöt lupaavat rakentaa Jessen toiveiden mukaisesti innarin ja pari pystyä suoralle, joten me voimme alkaa hevosinemme verrytellä.

Elmo on laiskalla tuulella. Sitä ei yhtään huvittaisi siirtyä melkein kolmen päivän vapaalta töihin, ei, vaikka kuinka yritän ratsastaa sitä positiivisella asenteella ja nopealla jalalla. Jään ratsastamaan sitä pikkusievästi alitemmossa, mutta onneksi Jesse ja Salma jakavat muutamia vinkkejä heti kättelyssä, joten pikkuhiljaa saan paketin toimimaan. Poni ei haluaisi kääntyä uralta, joten loppupeleissä en päästä sitä sinne enää ollenkaan, vaan ravaan isoa kahdeksikkoa. Muutaman kerran joudun huomauttamaan Elmoa raipalla takajalkojen olemassaolosta, ennen kuin saan ravista kelvollisen. Laukassa baanaan sitä samaa kahdeksikkoa ja haen nopeat laukanvaihdot ravin kautta – Elmo tekee kyllä hyvänä päivänä ja selkeillä avuilla vaihdot suoraankin, mutta näin hitaana päivänä se tarjoaisi varmasti vain ristilaukkaa, jos sitäkään.

”Tullaanko järjestyksessä”, Jesse ehdottaa, kun olemme kaikki saaneet verryteltyä hevoset hyviksi ja kävelemme välikäyntejä. ”Mä voin tulla vikana niin saa tarvittaessa korotettua lopuks sitten reilummin. Ja tonne päätyyn voisi laittaa ristikon, jonka kautta voi sitten pyörähtää ympyrällä tarvittaessa.”
”Mä voin aloittaa”, tarjoudun nopeasti. Meille Elmon kanssa riittää varmasti pienemmätkin esteet, vaikka kesäkaudella olenkin hypännyt huomattavasti tavallista enemmän.

Otan ruunan kanssa vauhtia vastakkaiselta pitkältä sivulta. Nostan laukan ja nousen kevyeen istuntaan, annan liikkeen sujua ja pidän sitä yllä isona ja voimakkaana aina niin kauan, kunnes suoristan ponin estelinjalle. Elmon korvat nousevat pystyyn ja se alkaa imeä itse esteelle, joten pystyn istumaan hiukan lähemmäs ja pitämään ohjalla kunnollista tuntumaa ilman, että poni hyytyy täysin. Innariväli on siitä huolimatta Elmolle tällaisenaan pitkähkö, ja se ottaakin yhden hätiköidyn puolikkaan laukka-askeleen, joka melkein lennättää minut ruunan kaulaa vasten. Pikkupystyt ylittyvät kuitenkin suhteellisen sujuvasti.

Jesse kehottaa minua tuomaan Elmo innarille suhteellisen pohjaan, kuitenkin sujuvalla laukalla. Minä ratsastan selkä märkänä ja hiki otsalta valuen laukkaa pääty-ympyrällä niin kauan, kunnes se rullaa kunnolla ja paikat ristikolle löytyvät joka kerta ongelmitta. Sen jälkeen suora alkaa tuntua helpolta: Elmo kulkee halukkaammin, innari sujuu ja pystyt ovat lastenleikkiä niin ponille kuin minullekin. Wilu ja Ansqu nostavat esteitä muutaman kerran, ennen kuin sanon, että meille riittää, ja alan loppuverrytellä.

Tuntuu hyvältä huomata, että ratsastus on tuottanut hedelmää. Elmo ravaa reippaasti, mutta kaahottamatta, ja venyy mielellään ohjaa kohti, kun päästän edestä. Aikamoinen iltapuhdehan tämä oli, mutta toivottavasti poni nyt kulkee huomenna tunneilla vähän pirteämmin. Enkä voi kieltää, etteivätkö tällaiset hyvän mielen hypyt olisi tehneet minullekin hyvää!

Fiia & Elmo osa 53

[Fiia]

20. elokuuta 2013: Vielä on kesää jäljellä

Ilma on vaihteeksi taas lämmin: asteita on melkein parikymmentä ja aurinko vilahtelee vähän väliä pilvikerroksien takaa. Se tuntuu viimeiseltä oikealta kesäpäivältä, lämpimän kesän lopullisilta hyvästeiltä. Kesä on ollut minulle hyvä, ja otan mielelläni syksyn vastaan, kun se ehkä jo huomenna on ovella täysissä voimissaan.

Siitä huolimatta Seppeleessä luonnollisestaan otetaan ilo irti siitä, että ulkona tarkenee melkein lyhythihaisella. Hoitajienhuoneessa suunnitellaan kunnon maastoretkeä Liekkijärven rantaan, ja koska Elmo on menossa vasta illan viimeiselle tunnille, päätän liittyä mukaan. Edellispäivän estetreenin jälkeen täydellinen rentoutuminen luonnon helmassa kuulostaa äärimmäisen hyvältä, ja Elmostakin on varmasti mukavaa päästä vähän revittelemään maastoon.

Päätämme lähteä matkaan saman tien, ja retkelle lupautuvat mukaan Linnea, Pipsa Rotan kanssa, Wear, Britta, Loviisa ja minä.
”Mennäänkö laukkasuoran vai maastoesteiden kautta?” Britta kysyy virnistäen.
”Maastarien kautta mennessä ja laukkiksen tullessa?” Wear ehdottaa hetken vääntämisen jälkeen, ja me suostumme siihen.

Yritämme hoitaa hevoset nopeasti. Elmo kaikeksi onneksi ei ole piehtaroinut kuralätäkössä, joten se on nopeasti harjattu. Ruuna tuntuu olevan pirteällä päällä, eikä se millään malttaisi seisoa sen aikaa, että saan suojat jalkoihin ja satulan selkään. Muut alkavat jo yksi kerrallaan valua ulos, joten suitsin Elmon pikavauhtia, kiinnitän kypäräni ja talutan ponin siten ulos. En olekaan ihan lähiaikoina käynyt isommalla porukalla maastossa, ja on mukava käyttää näin kaunis päivä rentoon reissuun hyvässä seurassa.

Sentti johtaa joukkoa. Sen perään asettuvat ensin Rotta ja sitten Hype. Frank tulee seuraavana ja sitten Elmo ja Taiga perätysten. Kävelemme iloisesti rupatellen kunnon alkukäynnit. Wearia en olekaan nähnyt ihan hetkeen, joten vaihdamme kuulumisia pitkän kaavan mukaan. Tyttö kertoilee interrailistaan, minä kertaan lyhyesti omat suunnitelmani talven varalle ja kerron valittuja paloja kesästäni, Seppeleen kisoista ja Svanten treenistä. Sattuneesta syystä Wearin jutut ovat hiukan mielenkiintoisempia kuin omani.

”Ravataan!” Linnea huutaa kärjestä, kun pääsemme polulta leveämmälle metsätielle.
”Ravia”, Loviisa kääntyy toistamaan meille poniratsastajille, ennen kuin hoputtaa Frankin liikkeelle. Elmo käy jo nyt kuumana – se viskoo päätään ja painaa ohjalle. Poni janoaa lupaa lisätä vauhtia, mutta minä pidän sen tiukasti lyhyellä ravilla kiinni hitaahkon Frankin valkeassa takapuolessa. Aurinko siivilöityy puidenoksien lomasta maahan ja lämmittää selkää. Hevosten kavioista ei lähde ääntä.

Hyvissä ajoin ennen maastoesteitä otamme reilun pätkän verryttelylaukkaa, jotta hevoset saavat lihakset kunnolla lämpimiksi.
”Yrittäkää jättää vähän välimatkaa, okei?” Pipsa huutaa, kun ennen esteitä otamme hetkeksi seis hoitaaksemme välimatkat kuntoon. Minä siirryn suunnilleen paikoillaan pomppivan Elmon kanssa jonossa Frankin eteen, Britta lyhentää vielä jalustimia.
”Ja muistakaa ettei kaikkea ole pakko hypätä”, minä huomautan. ”Ei anneta Annelle syytä huoleen.”
Tytöt nyökkäilevät yksissä tuumin. Kun kaikki ovat valmiita ja jono järjestyksessä, Linnea pyytää Sentin laukkaan ja ohjaa sen kohti ensimmäistä estettä. Se ylittyy helposti, ja ratsukko kaartaa metsän siimekseen.

Lähdemme matkaan yksi kerrallaan, hyvillä välimatkoilla. Kun arvelen, että Hype on ehkä puolivälissä rataa, ohjaan Elmon pois Frankin ja Taigan vierestä ja nostan laukan. Poni sinkoaa matkaan kuin tykin suusta. Teen napakan pidätteen, saan ruunalta reaktion ja rentoutan sitten käden. Elmo tietää, mitä tekee, ja niin kauan kuin se ei kaahaa vaan pysyy hyvässä tasapainossa ja tahdikkaassa laukassa, ei minulla oikeastaan ole syytä jarrutella sitä. Poni hyppää jokaisen esteen täysin epäilyksettä ja tuntuu paljon varmemmalta kuin pari viikkoa sitten kenttäkisoissa. Kun saavutamme muut, jarrutan vastahankaisen ruunan käyntiin ja taputan sen lämmintä kaulaa.

”Olipa parasta”, henkäisen. Elmo kiskoo ohjat käsistä ja painaa turpansa nurmikkoon.
”Tää ei uskaltanut hypätä sitä venettä”, Pipsa harmittelee. ”Mutta lisää treeniä vaan. Aika hyvin se kulki jo.”
Frank laukkaa kaikessa rauhassa puiden välistä näkökenttäämme. Loviisa näyttää tyytyväiseltä. Välillä tuntuu hassulta, että tyttö on vaihtanut hoitohevosta, mutta toisaalta hän sopii kyllä kimoruunalle mainiosti.

Taigaa saamme odotella. Minä alan jo huolestua, mutta lopulta pikkutamma hölkkää luoksemme punainen Wear selässään.
”Jestas, ei tällä ole enää kuntoa yhtään”, tyttö puuskahtaa. ”Varmaan pikkuisen vaikeaa raahata tällainen heinämaha noitten esteiden yli.”
Me nauramme. Taiga-parka näyttää todella kaikkensa antaneelta, mutta jaksaa vielä ravata. Loppumatka Liekkijärven rantaan taittuu kevyesti rauhallisessa ravissa, välillä käyntipätkiä ottaen. Kotia kohden pitää ehkä tulla hitusen reippaammin, jotta Elmokin ehtii lepäämään hetken ennen illan tuntia, mutta toistaiseksi meillä ei ole mikään kiire.

Liekkijärvi kimaltaa syvänsiniseltä. Vesi ei ehkä ole enää uimalämpöistä, mutta hevoset kävelevät rantaveteen reippain askelin. Sentti kuopii pohjaa niin, että vettä lentää viiden metrin säteelle. Hype juo ja puhaltaa veteen kuplia, Elmo haahuilee tyytyväisen oloisena edestakaisin polvensyvyisessä vedessä. Me emme haluaisi jättää kesää, eikä kesä meitä. Siltikin on mukava nähdä, mitä syksy tuo tullessaan. Toivottavasti tällaisia samanlaisia maastoreissuja ainakin – joskin sänkipeltolaukoilla höystettynä!

Fiia & Elmo osa 54

[Fiia]

7. syyskuuta 2013: Syysmaastossa

Syyskuun alun aamu on kirpeä ja Elmo näyttää juuri niin väsyneeltä kuin millaiseksi tunnen itseni. Hieron silmiä, toimin hitaasti ja kankein sormin ruunaa harjatessani ja käyn yläkerrassa lisäämässä kaapistani takin alle villapaidan ennen matkaan lähtöä. Poni mulkoilee minua pahasti, kun lasken satulan sen selkään ja yrittää näykkiä, kun kiristän satulavyötä.
”Sama fiilis, ukkoseni”, huokaisen ponille. ”Kyllä mäkin haluaisin tähän aikaan vain makoilla sängyssä peiton alla, mutta nyt on aika reipastua ja käyttäytyä niin kuin Kunnon Kansalaiset, okei? Mekään ei olla käyty ikuisuuksiin maastossa.”
Elmo pärskähtää epäuskoisen kuuloisena. Taputan sitä, kaulalla on jo aavistus talvikarvaakin.

Pihalla poni virkistyy ja astelee edestakaisin, kun yritän pidentää jalustimia maasta käsin. Sormet ovat edelleen kohmeessa, mutta muuten minäkin alan pikkuhiljaa piristyä. Aurinko paistaa matalalta puiden takaa ja syksyinen ilma tuntuu hyvältä virratessaan keuhkoihin. Meitä on täysi tusina lähdössä maastoon Annen ja Frankin lisäksi. Asetun jonoon Salman ja Bonnien taakse, ja Lynn ohjaa Vennan Elmon perään.
”Moikka!” tervehdin tyttöä ilahtuneena. ”Mä en huomannutkaan että säkin olit tulossa.”
”Pitäähän sitä aina säännöllisin väliajoin tulla täälläkin käymään”, Lynn hymyilee. ”Svante oli muuten alkuviikosta aika hillitön.”
”Ei yllätä”, hymähdän. ”Sillä on nyt tosi paljon energiaa ja kohta vielä enemmän, kun mulla alkaa duuni. Mukava kun oot käynyt, ratsasta sitä vaan niin paljon kuin sielu sietää.”

Lynn lupaa tehdä niin. Pikkuhiljaa muutkin pääsevät jonomuodostelmaan, ja kun Anne ratsuineen vielä saapuu paikalle, lähdemme saman tien matkaan. Alkukäynnit ovat lyhyet – siirrymme raviin melkein heti metsän siimekseen päästyämme. Yöllä on satanut, maa on kostea ja puista tipahtelee hissukseen pisaroita. Elmo kuuntelee korvat taaksepäin taitettuina, kuinka Lynn juttelee Vennalle mukavia. Pikkutammalla tuntuu olevan kiire. Elmon ravi on lyhyttä ja jännittynyttä, poni tuntuu räjähdysherkältä, mutta se ottaa pidätteet tosissaan enkä minä jaksa olla huolissani.

Ravipätkät pidetään lyhyinä. Matkassa on niin erikokoisia hevosia, että pienimmät jäisivät takuuvarmasti matkasta pidemmillä suorilla. Minua se ei haittaa. Aamu on jotenkin satumainen. Ohitamme pienen metsälammen, jonka pinnasta höyry nousee vaaleanharmaina pilvinä. Veden pinta on ensin koskematon, sitten kala käy pinnassa ja rikkoo jännitteen. Renkaat pakenevat rantoja kohden säännöllisinä ympyröinä. Kaikki on äkkiä hirveän kaunista ja minä niin onnellinen siitä, että saan olla juuri tässä enkä siellä peittoni alla.

Saavumme sänkipellolle, jolla on ratsastajien mielestä vain yksi tarkoitus – toimia alustana kunnon peltolaukalle. Anne kieltää ohittelun, mutta hevosia se ei kiinnosta. Ariston häntä nousee tummanpunaiseksi soihduksi, kun nuori ruuna kiihdyttää saman tien Eelan rinnalle ja saa koko porukan peräänsä. Meidän edessämme Bonnie painaa päätään alemmas ja nostaa laukan. Minä nousen jalustimille, työnnän kättä eteen ja pyydän Elmoltakin laukkaa. Ruuna vastaa pyyntöön välittömästi, hyppää laukalle ja ottaa tilaa hieman jonosta sivuun.

Elmo painaa ohjalle ja minä tunnen, kuinka se pureskelee kuolainta ja kysyy: joko saa mennä?
”Ei”, minä vastaan päättäväisesti ääneen ja teen pidätteen. Elmo tulee hieman lyhyemmäksi ja ryhdikkäämmäksi, mutta tekee sitten omat ratkaisunsa. Poni vaihtaa laukan, pärskähtää leikkisästi ja ampaisee matkaan. Sitä ei paljoa pidellä, mutta onneksi pellolla on tilaa antaa mennä. Syysilma iskee takin ja villapaidankin läpi iholle, mutta minulla ei ole kylmä – siitä Elmo pitää huolen. Annen merkistä istun alas satulaan ja yritän kädet kipeinä saada pidätteet menemään läpi. Ruuna laskee lopulta raville itseensä täysin tyytyväisenä ja vilkaisee taaksepäin sivusilmällä. Se ei edes puuskuta. Vieläkö mentäisiin? Nyt ei mennä, mutta lupaan ponille, ettei tämä ollut viimeinen peltolaukkamme tänä vuonna.

Fiia & Elmo osa 55

[Fiia]

30. syyskuuta 2013: Kiukkupäivä ja tallikavereita

Elmo ei liiku mihinkään. Se ei reagoi pohkeeseen muuten kuin viskomalla päätään ja huiskimalla hännällään kiukkuisesti. Jos poni olisi mennyt yhtään vähemmän lastentunteja viime aikoina, epäilisin ensimmäisenä sen olevan kipeä jostakin. Mutta nyt tiedän, ettei ruunaa vain huvita, ja se kertoo sen niin selvästi kuin osaa.

”Elmo!” kivahdan ponille, kun se kolmatta kertaa yhden voltin aikana jämähtää paikoilleen. Napautan jalkani sen kupeisiin, ja kun mitään ei tapahdu, käytän raipan pohkeen takana. Elmossa ei ole sen vertaa virtaa, että se edelleenkään jaksaisi liikkua eteenpäin, mutta ponin takapää kyllä nousee. Korkealle. Hyvin korkealle. Lennän eittämättä varsin tyylikkään näköisesti ruunan kaulalle, jalustimet irtoavat jaloista ja kypärä valuu melkein silmille. Elmo ei kuitenkaan kisko mitään svantemaisia pukkisarjoja, vaan protestinsa tehtyään se jää seisomaan aloilleen. Minä yritän työntää itseäni kaksin käsin takaisin satulan, ja Elmo laskee kovin avuliaasti turpansa maanrajaan niin, etten vahingossakaan saa tukea ponin kaulasta.

Voi herranjestas. Tässä minä ja helppo A –luokkia minulle voittanut hoitoponini yritämme suorittaa volttia. Könyttyäni takaisin satulaan puuskahdan muutaman kerran syvään, mutta se ei paranna fiilistä yhtään, ei omaani eikä Elmon. Tönin ruunan käyntiin. Se kävelee edelleenkin kuin liisterissä, ja kun toinen huomautus raipalla saa aikaan samanlaisen pukin, päätän luovuttaa siltä erää. Elmo 1, Fiia 0.

Ihan kuin maanantai-iltapäivä ei olisi jo tarpeeksi kamala, taivas repeää juuri, kun laskeudun ratsailta. Sade iskee täydellä voimalla ja kastelee meidät välittömästi. Vesi raidoittaa Elmon kaulan ja valuu takkini kauluksesta niskaan. Tämä ei todellakaan ole minun päiväni. Heitän jalustimet satulan päälle ristiin, vedän ohjat ponin kaulalta ja lähden lannistuneena taluttamaan ruunaa talliin. Taivas on kylmänharmaa ja tuuli saa sateen tuntumaan kuin pieniltä jääpuikoilta.

Karsinassa Elmo on yhtäkkiä huomionkipeä ja rakkaudenkaipuinen poninpallero, joka tunkee melkein syliin, kun riisun siltä varusteet ja vedän fleeceloimen selkään ruunan kuivumista nopeuttaakseni. Sattuneesta syystä minun ei tee mieli halailla sitä yhtään. Tukahdutan kuitenkin mielihaluni painua Elmon läheltä niin kauas kuin pippuri kasvaa ja tutkin yksi kerrallaan sen jalat. Ne ovat kuivat, viileät ja haavattomat. Poni ei myöskään arista mitään kohtaa selästään, joten kai minun on vain sitten myönnettävä, että se yksinkertaisesti pelleilee kanssani.

Jätän Elmon kuivattelemaan ja lähden tuulettaman päätäni yläkertaan. Matkalla koputan toimiston oveen ja ilmoitan tuntilistoja viimeistelevälle Annelle Elmon olleen täysin kamala ratsastaa.
”Se ihan totta pukitteli”, sanon turhautuneena. ”Mutta ei vaikuta kipeältä, lihaksistosta tai muutenkaan.”
”Onpa outoa”, Annekin sanoo. ”No, pitää laittaa se huomenna kokeneempien tunnille ja katsoa, josko Elli ehtisi pyörähtää sen selässä päivällä.”

Ilmoitusasian hoidettuani jatkan matkaani oleskeluhuoneeseen. Nappaan laukustani kourallisen salmiakkia ja tungen ne yhdellä kertaa suuhuni sohvalle lysähtäen. Pöydän ääressä Britta juttelee epämääräisellä tavalla tutun pojan kanssa ja ponitytöt Clara ja Simona pelaavat korttia minulle vieraan, ehkä yläasteikäisen bruneten kanssa.
”Miten kulki?” Britta kohottaa katseensa ja virnistää nähdessään kevyesti ryvettyneen ulkomuotoni.
”Surkeasti”, puuskahdan. ”Mä en ratsasta enää ikinä. Opetan Elmonkin ajolle ja rupean kokopäiväiseksi ravitytöksi.”
Britta nauraa ja poikakin hymyilee.
”Mua ei yhtään naurata”, mesoan, mutta virnistän sitten kuitenkin. Sokeri helpottaa harmistusta kummasti. Pitäisi viedä Elmollekin muutama palasokeri lähtiessäni ja lahjoa se olemaan kunnolla huomisen tunneilla.

”Täs on muuten Eetu”, Britta esittelee juttuseuransa.
”Aa joo”, poika hätkähtää. ”Mä aloin hoitaa tota Alexia.”
”Onpa hauskaa”, innostun. ”Mä olen Fiia, hoidan Elmoa, sitä hapanimelää pystytukkaa. Entä sä?” katson brunettea tyttöä, joka on jäänyt seuraamaan keskustelua.
Tyttö hymyilee iloisesti. ”Mun nimi on Pihla ja oon Pellan uus hoitaja.”
”Jee, onnea molemmille hoitajanpestistä! Mä hoidin Pellaa joskus kolme vuotta sitten”, paljastan. ”Mutta vaihdoin sitten vähän isompaan, kun mummeli kävi pieneksi. Meidän pitäisi mennä joku päivä maastoon tai jotain.”
”Olis mukava”, Pihla nyökkää.
”Se on sitten sovittu”, päätän. ”Ja muutkin, mukaan vaan kaikki kynnelle kykenevät, ennen kuin tulee loskakelit ja mustaa jäätä.”
”Eihän sun pitänyt enää ratsastaa”, Britta huomauttaa.
Minä tyydyn vain mulkaisemaan tyttöä. Vaikka heikkoina hetkinä tulikin sanottua vaikka mitä, en minä niin helposti luovuttanut! Huomenna on taas uusi päivä.

Fiia & Elmo osa 56

Ihana syksyinen tarina, josta turhautumisen ja kiukun tunteet on hyvin aistittavissa, hauskan kerronnan avulla. Syys ja super:

[Fiia]

13. lokakuuta 2013: Poniporukalla maastoon

Melkein pari viikkoa siinä meni, mutta lopulta satumme ponityttöjen kanssa taas tallille samaan aikaan ja pääsemme lähtemään sille maastoreissulle, josta viimeksi oli puhetta. Mukaan lähtevät Pihla, Inkeri ja Simona, joten saamme Elmon kanssa olla todellisessa pikkuponiseurassa.
”Jos käydään ihan joku rauhallinen lenkki tänään”, ehdotan. Ulkona on pilvistä ja pohjoistuuli puhaltaa puuskittain, joten hevosetkin saattaisivat olla vähän tavallista säpäkämpiä. Enkä minä tietysti myöskään tiedä, miten paljon Pihla on jo Pellaa ehtinyt testailemaan eikä kunnon kiitolaukat senkään takia välttämättä ole se paras idea.
”Jep!” Inkku nyökkää. ”Lähetään heti, jos vaikka ehdittäis ennen sadetta.”

Hajaannumme omille teillemme laittamaan ponit valmiiksi. Elmo on pyörinyt mudassa mutta ehtinyt onneksi sittemmin kuivaa, joten saan rapsuteltua saven irti piikkisualla ja kovalla harjalla. Ruuna tuntuu olevan uteliaalla päällä – se tutkii harjapakin sisältöä aivan kuin ei olisi ennen moista ilmestystä nähnytkään ja jää sitten tuijottamaan käytävän toisella puolella olevia shettisboksilaisia korvat hörössä. Walma hörisee Elmolle ja Elmo hörisee takaisin.
”Se on sulle vähän liian pieni”, moitin ponia lempeästi. ”Ota joku Bonnie mieluummin silmätikuksesi, okei?”
Mutta Elmoa ei kiinnosta. Se jatkaa pikkutammojen ihailua niin intensiivisesti, että tuskin muistaa luimistaa korviaan, kun kiristän satulavyötä. Jos ei olisi jo näin myöhäinen syksy, veikkasin että joku tammoista on kiimassa, mutta nyt en ole varma, mistä tuulee. Inkeri ja Simona saavat ratsunsa valmiiksi hiukan ennen minua ja lähtevät ulos jättäen Walman kuikuilemaan kavereidensa perään. Minä suitsin Elmon nopeasti ja menen sitten perässä.

Tuuli iskee takin läpi kylkiin heti, kun astun tallin ovesta ulos. Onneksi ei ole kuitenkaan hirveän kylmä, joten ehkä me emme vajaan tunnin lenkin aikana ehdi jäätyä pystyyn. Pihla on jo Pellan selässä, Inkku mittailee jalustimia ja Simona kiskoo Pampua pois viimeisestä vihreästä ruohomättäästä. Elmo malttaa juuri ja juuri seisoa paikoillaan sen aikaa että pidennän jalustimet ja kiristän satulavyön loppuun; kyytiin saan hypätä vauhdista. Elmolla onkin tänään tällainen päivä, huokaisen mielessäni. Ajatus mukavan leppoisasta sunnuntaimaastosta taitaa olla kuolleena syntynyt.

Elmo kuitenkin yllättää minut siinä vaiheessa, kun pääsemme liikkeelle. Poni ottaa johtohevosen roolin liikuttavan tosissaan – se vilkuilee vähän väliä taakseen ja pysähtyy melkein itsestään odottelemaan tammoja, kun lyhyen ravipätkän päätteeksi olemme napanneet useamman metrin etumatkan. Matka sujuu muutenkin leppoisissa merkeissä. Inkku heittelee harvinaisen päättömiä vitsejä, Simona juttelee syyslomasuunnitelmistaan ja Pihla kertoo iloisen oloisena, että alkutaipale Pellan kanssa on sujunut hyvin. Minä kerron valittuja paloja pari viikkoa sitten alkaneesta työurastani päiväkotitätinä: työ on ollut kivaa ja lapset enimmäkseen sympaattisia, mutta ihan kommelluksitta en ole selvinnyt. Ei se myöskään ehkä tuleva oikea ammattini ole, mutta oikein hyvä tapa viettää ainakin alku välivuodestani. Kevättä pitäisi miettiä vielä erikseen.

Etenemme pitkälti käynnissä pienillä kinttupoluilla ja väistelemme puita, mutta aina sopivaan väliin otamme muutaman askeleen raviakin. Elmo hölkkää pitkällä askeleella korvat hörössä ja äänistä päätellen pienemmät ponit tikittävät perässä sen minkä ehtivät. Pellakin vaikuttaa erityisen virkeältä. Katselen sitä hellyydellä – vanha mummo on antanut minulle ja monelle muullekin niin paljon.

”Haluaisitko sä mennä vähän aikaa Elmolla?” ehdotan hetken mielijohteesta Pihlalle. ”Mun tekisi ihan kamalasti mieli ratsastaa ihan hetki Pellalla. Ei oo pakko tietenkään, mutta tääkin on ihan kiva maastossa.”
Pihla näyttää mietteliäältä mutta suostuu kuitenkin. Hyppäämme molemmat alas. Pitelen kumpaakin ponia sen aikaa, että Pihla pääsee selkään ja saa lyhennettyä jalustimia parilla reiällä. Sitten nostan jalkani Pellan jalustimeen ja hups vain, olen satulassa. Tamma on niin pieni! Se on Svantea kevytrakenteisempi ja tuntuu siksikin hurjan matalalta. Ajatella, tässä satulassa ja tämän ponin kanssa minä olin tehnyt yhtä jos toistakin.

Kävelemme ja ravaamme kymmenisen minuuttia väärillä hevosilla. Pella on ihana ja Elmokin käyttäytyy onneksi herrasmiesmäisesti eikä lähde viilettämään auringonlaskuun Pihla selässään. Laskeudun russtamman selästä posket viimasta ja onnesta hehkuen. Antaisikohan Anne minun mennä vielä jonkun koulutunnin Pellalla, jos oikein nätisti pyytäisin?

Elmon kyydissä en jaksa enää alkaa säätää jalustimia, vaan tyydyn vähän liian lyhyisiin. Tulisipahan kunnon treeniä reisille. Tytöt ehdottavat ihan pientä laukkapätkää, eikä minullakaan ole mitään sitä vastaan. Puristan pohkeeni ruunan kylkiin ja työnnän kättä eteenpäin. Poni lähtee kuin tykinkuula ja painaa ensimmäiset kymmenen metriä hullun lailla, mutta rauhoittuu sitten, ottaa pidätteet vastaan ja hidastaa mukavaan harjoituslaukkaan.

Käännyn katsomaan taakseni. Siellä ne tulevat, koko kolmikko; ensin Pella, sitten Siiri ja viimeisenä Pampu, kaikilla tammoilla harja tuulessa lepattaen. Kuskeilla on tyytyväiset ilmeet ja tilanne hallinnassa. Minä pyydän Elmolta lisää vauhtia.

Fiia & Elmo osa 57

[Fiia]

23. lokakuuta 2013: Vanhoja tuttuja

Taivas on synkänharmaa. Tuuli puhaltaa puuskittain, niin että välillä oranssit ja ruskeat lehdet pyörivät ympärilläni ja hiukset sojottavat joka ilmansuuntaan, ja välillä taas on aivan tyyntä ja hiljaista. Heiluttelen riimunnarua laajassa kaaressa ja viheltelen epätahdissa samalla, kun liukastelen päärakennuksenohi kohti ponitarhaa. Portilla pysähdyn laskemaan ponien pääluvun. Näen viisi hahmoa, jotka hakevat suojaa metsänreunasta hännät tuulta päin. Vaalein puuttuu, joten Salma lienee Bonniensa kanssa jossakin.

”Elmoooo!” huudan niin kovaa kuin jaksan, mutta tuulenpuuska vie äänen mukanaan. Yksikään poneista ei edes vilkaise taakseen. Ei kai auta. Lähden tallustamaan läpi tarhan ja yritän kovasti pysyä pystyssä. Pohja on paikoin pehmeän upottava, paikoin vielä yön jäljiltä jäässä. Syyskauden iloja – onneksi minulla on jalassa vanhat kunnon Hai-kumpparit. Kymmenen metrin päässä poneista Elmo huomaa läsnäoloni, nostaa korvat pystyyn ja lähtee tallustamaan luokse.

”Reipas poni”, mumisen ruunalle, kun se on saavuttanut minut. Painan otsani ponin otsaa vasten ja rapsutan toisella kädellä Elmoa korvan takaa. Se venyttää ylähuultaan ja kallistaa päätään rapsutusta vasten kuin iso, herttainen koira. Vaikea uskoa, mutta reilun kuukauden kuluttua koittaa päivä, jolloin minulle tulee täyteen kolme vuotta Elmon hoitajana. Kolme vuotta! Minne aika oikein menee? Vastahan Elmo tuli talliin. Päätän kuitenkin keksiä jotain mukavaa merkkipäivälle, joka sattuu vieläpä olemaan lauantai. Vähintäänkin poni saisi silloin kunnon lastillisen porkkanoita. Ihan vaan sen kunniaksi, että se on olemassa.

Talutan ponin lämpimään talliin. Kasperilla on vielä karsinoiden siivous kesken, joten päätän hoitaa Elmon pesupaikalla. Pyydän vastaan tullutta, punaposkista Salmaa katsomaan ruunan perään sen verran, että käyn hakemassa harjat. Tyttö lupautuu ja jää rapsuttelemaan ruunaa siksi aikaa, että piipahdan varustehuoneessa. Se on tyhjä ja vasta siivotun näköinen; kaikki on siististi paikoillaan ja lattia selvästi saman päivän puolella lakaistu. Yritän olla jättämättä siihen kuraroiskeita.

”Oliko hyvät treenit tänään?” kysyn palatessani Salmalta.
”Ihan joo!” tyttö hymyilee. ”Tehtiin vähän kavalettihommia. Ootsä muuten tulossa halloween-juhliin?”
Olinkin ihan unohtanut koko jutun. Mutta kyllä, kyllä minäkin olin ilmoittautunut mukaan ja hetkellisessä mielenhäiriössä vieläpä Svantella. Nyökkään Salmalle. ”Joo. Mä tuon oman ponini Artsilasta, niin Elmo vapautuu käyttöön jollekin, jolla ei ole omaa hoitoheppaa täällä. Tuuthan säkin?”
”Jep, aika paljon on tulossa mukaan muitakin tallilaisia”, Salma vahvistaa. ”Mutta kiva vaan, saadaan pidettyä oikein kunnon karkelot. Kyllä mäkin oon tulossa, vaikka saa nyt nähdä miten sujuu tuo pimeässä meno Bonskun kanssa.”
”Toivottavasti Anne ei ole kehitellyt mitään liian pelottavaa”, pohdin. ”Mutta sittenpähän nähdään.
”Sittenpähän nähdään”, Salma naurahtaa. ”Mä alan tehdä lähtöä, oon ollut ihan aamusta saakka. Palaillaan!”

Huiskautan kättäni tytölle, joka lähtee yläkerran kautta kohti kotia. Sitten keskityn Elmoon, joka on kiltisti odottanut vuoroaan. Poni menee tunnilla kolmelta ja neljältä, joten minun ei tarvitse liikuttaa sitä sen enempää. Päätänkin helliä ruunaa oikein kunnon hieronnalla ja harjauksella ennen tunteja ja puhdistaa illalla vielä varusteet. Työpäiväni oli tänään lyhyt ja huomenna menen vasta iltaan, joten aikaa ja energiaa riittää.

Riisun Elmolta loimen ja alan hieroa ruunaa kumisualla. Ponin kesäkarvaa tummempi talviturkki puskee jo paikoittain esiin ja saa ruunan näyttämään kummallisella tavalla laikukkaalta. Jos ilma jatkaisi viilenemistään tätä vauhtia, ei kestäisi kauaakaan, ennen kuin Elmo muistuttaisi taas jääkarhua. Ruuna tuntuu rennolta ja selvästi nauttii harjauksesta. Se laskee päätään ja ummistaa silmänsä toista takajalkaa lepuuttaen.

Olen juuri siirtymässä kumisuasta pölyharjaan, kun kuulen käytävältä kevyitä askelia. Elmokin avaa toisen silmänsä. Näköpiiriin ilmestyy tummatukkainen, lyhyt ja hoikka, minua vähän nuorempi tyttö, jonka tunnistan heti kaikkien näiden vuosien jälkeenkin.
”Karoliina!” hihkaisen innoissani. Luinkin ilmoitustaululta, että hän oli saanut Myntin hoitajanpaikan, mutta en ollut vielä onnistunut sattumaan tallille samaan aikaan tytön kanssa, vaikka olin sitä toivonutkin.
”Fiia”, Karoliina vastaa virnuillen. ”Kiva nähdä!”
”No älä vaan! Siitä on niin älyttömän kauan. Milloin sä lopetitkaan?”
”Kakstuhattakymmenen syksyllä”, tyttö vastaa. ”Onhan siitä hetki joo.”
”Sä et sitten ehkä ole Elmoa nähnytkään?” kysyn. ”Tää tuli silloin loppuvuodesta ja siirryin melko lailla heti tän hoitajaksi.”
Karo ojentaa kätensä ponin haisteltavaksi. ”En joo! Ihan suloinen tapaus kyllä. Entä Pella, vielä kai se on täällä?”
”Kyllä maar! Ilonahan sitä hoiti hyvän aikaa, mutta nyt sellainen Pihla-niminen tytsy hoitaa mummoa.”
”Eli vanhoja tuttuja naamojakin löytyy vielä useampi!” Karoliina nauraa. ”Tosi hyvä. Ilonan mä tuossa viime viikolla näinkin. Entä muita, ketä vanhasta porukasta on jäljellä?”

Joudun hetken rasittamaan aivojani. Onhan niitä, kun vain jaksaisi miettiä... vai onko?
”Ootas hetki”, sanon Karolle. ”Mä siirrän Elmon karsinaan niin mennään sitten ylös teelle ja muistellaan vähän menneitä. Ei kai sulle ole kiire?”
”Ei ole”, tyttö myöntää hymyillen. ”Teet kelpaa aina.”

Fiia ja Elmo osa 58

[Fiia]

19. lokakuuta 2013: Ruskamaastossa


Metsä loistaa punaisen, ruskean, keltaisen ja oranssin sävyissä tuttua ja turvallista vihreää unohtamatta. Minun ja Elmon edellä on kymmenen erikokoista ja –väristä ratsukkoa, takana vielä kahdeksan pientä ponia. Iloinen puheensorina valtaa muuten rauhallisen syksyinen metsän, jossain kaukana rääkäisee varis ja kohottautuu siivilleen. Elmo tuntuu rennolta, sen pienet korvat sojottavat pystyssä ja kyljet ovat lämpimät pohkeideni alla. Voisiko enempää edes toivoa?

Lyhyiden alkukäyntien jälkeen Anne siirtää jonon raviin. Etenemme kohti lampia reipasta vauhtia – Topilla näyttää olevan meno päällä, ja muut seuraavat perässä miten taitavat. Elmoa ripeä tahti ei haittaa, päinvastoin, se vetäisisi mielellään edellä ravaavan Bonnien ohi heti, jos antaisin sille vain luvan. Sitä poni ei tosin tule saamaan, mutta sekään ei tunnu olevan tänään ongelma. Pidätteet menevät helposti läpi ja Elmo reagoi niihin saman tien, joten minun ei selässä tarvitse jännittää.

Kierrämme lammet kävellen. Veden pinta on täysin tyyni, kuin peiliä. Muutama pilvien takaa karannut auringonsäde heijastuu vedestä ja korostaa entisestään ruskan mielettömiä sävyjä. Jälleen kerran iloitsen kaikesta tästä – Seppeleestä, Elmosta, maastoilusta huipussa seurassa näin kauniina päivänä. Jätämme lammet taaksemme ja menemme pientä kinttupolkua tielle. Nuori vaaleahiuksinen nainen hölkkää vastaan ja väistää tien toiseen laitaan hivenen arkaillen, eikä ihmekään, liki kaksikymmentä hevosta jonossa on aika kunnioitettava näky.

Pyöstinvuori kohoaa ravipätkän ja pihaton ohittamisen jälkeen sivullamme. Emme lähde kiipeilemään, vaan kierrämme sen. Kuvittelen näkeväni ketun kauempana rinteellä, mutta en ole varma ja kun räpäytän silmiäni, on se jo kadonnut. Elmoa eivät metsänelävät juuri kiinnosta. Se tuntuu harvinaisen leppoisalta eikä keskity säheltämiseen, vaan luonnosta nauttimiseen, niin kuin kuuluukin. Ounastelen kuitenkin, että jos reittimme kiertää laukkasuoran kautta, löytyy poniruunasta ihan uusi vaihde.

Ja kiertäähän se, enkä ole väärässä. Suora on vastikään kuorrutettu uudella hakkeella, joten siinä on oiva päästellä menemään. Topi kärjessä hevoset siirtyvät laukkaan ja venyttelevät kuka mitäkin tahtia pitkin suoraa. Bonnie edellämme menee kovaa, joten niin menee Elmokin. Siristän silmiäni kylmän ilman kirvoittaessa kyyneleet silmänurkista, nousen kevyeen istuntaan ja annan ponille ohjaa. Suora on nopeasti ohi, mutta jatkamme hillitympää laukkaa vielä pätkän metsätietä. Sen jälkeen Elmo pärskii ja nakkelee niskojaan innoissaan ja minä saan tasata hengitystä hetken. Mieletön aamu!

Elmo & Fiia osa 59

[Fiia]

17. joulukuuta 2013: Pitkästä aikaa

Väsyttää niin, että silmät eivät pysy auki. Olen ihan poikki, ollut pitkälti viimeiset puolitoista kuukautta. Olen tehnyt hullun lailla töitä kahdessa eri paikassa ja yrittänyt liikuttaa Svantea niin paljon kuin mahdollista, ja vaikka tilipäivinä itseäni kiitänkin, jossain kai menee raja. Minulla se menee suurin piirtein tässä. Nojaan yläkroppaani Elmon lämmintä, talvikarvaista selkää vasten ja lepuutan käsiäni sen toisella kyljellä. Ruuna pureskelee hitaasti välipalaheiniään ja vilkuilee välillä taakseen, mutta ei liikahda alta pois. Ja hyvä niin, reaktionopeuteni lähentelee tällä hetkellä ehkä minuuttia enkä varmasti saisi jalkojani riittävän nopeasti alleni pystyssä pystyäkseni, jos henkilökohtainen nojapuuni päättäisi pyörähtää ympäri.

Silittelen Elmon kylkeä toisella kädellä, toisella käyn läpi sen lyhyttä, jäykkää harjaa. Voisin täydellisen hyvin nukahtaa siihen. En ole edes ihan satavarma, miksi koko alkutalvi on ollut joka saralla niin väsyttävää aikaa. Ehkä se johtuu pimeydestä, siitä että ensilumi satoi niin hirveän myöhään, ehkä ihan vain siitä että olen tehnyt töitä niin paljon, kuin minulle on tarjottu, ja yrittänyt kaiken sen ohella vielä miettiä, mitä haluan tulevaisuudeltani.

Joka tapauksessa Elmo on jäänyt taas valitettavan täysin paitsioon. Mielessäni lupaan korvata sen sille heti, kun työtaakkani vuodenvaihteen jälkeen vähän vähenee. Olisi niin paljon kaikkea, mitä ponin kanssa pitäisin talven aikana ehtiä tekemään - hankitreenejä, hiihtoratsastusta, rentoja maastoja ilman satulaa, ehkä vähän koulutreeniäkin, niin ei pääsisi ote lipsumaan.

Jouluaattoon on tasan viikko. Lahjat ovat pitkälti vielä ostamatta, kotona pitäisi siivota, leipoa ja koristella vanhempien apuna. Viikonloppuna olisi Seppeleen pikkujoulut ja jouluna perinteinen aattoratsastus. Joulufiilikseni ei ole huipussaan, mutta uskon, että muutama litra glögiä, piparkakut ja joulutortut korjaavat asian itsestään. Elmollekin pitäisi hankkia jotain pientä mukavaa jouluksi, ja Svantelle myös.

Nyt en kuitenkaan jaksa stressata, vaan harjaan Elmon päällisin puolin ja laitan sille suitset. Poni on menossa vasta illan viimeiselle tunnille, joten ajattelin käydä sen kanssa pienen lenkin maastossa. Pimeä on jo aikaa sitten laskeutunut eikä lumikaan valaise maisemaa, joten päätän pitäytyä valaistulla lenkillä. Koristelen silti itseni ja ratsuni heijastimilla, ennen kuin suuntaamme ulos.

Elmo malttaa odottaa kiltisti sen aikaa, että kipuan selkään miten ilman penkkiä taidan. Ohjaan ruunan metsään ja annan sen päättää, kumpaan suuntaan kierrämme lenkin. Poni höristelee korviaan ja kuulostelee ääniä ympärillään, mutta tuntuu rennon letkeältä - käynti on pitkää, mutta ei kovinkaan kiireistä. Pitelen ohjista kevyesti ja annan hevosen selän lämmön rentouttaa jalkani sen kylkien ympärille.

Elmon pärskähdyksiä ja kavionpainallusten ääniä lukuun ottamatta metsä on hiljainen. Yritän katsella tähtiä, mutta ohut pilviverho peittää ne, edes kuu ei erotu taivaalta. Annan Elmon ravata pienen pätkän siellä täällä, kun pohja antaa myöten, mutta enimmäkseen me vain kävelemme. Minä hyräilen joululauluja, joiden sanoja en osaa, ja Elmo kantaa minua varovaisesti eteenpäin.

Lenkin jälkeen olen edelleen väsynyt, mutta en enää niin lamaannuttavalla tavalla - tätä olotilaa voisi ehkä kuvailla positiivisesti raukeudeksi. Tallin jäisellä pihalla hyppään alas Elmon selästä ja kiedon käteni sen kaulaan painaen kasvoni sen kaulaa vasten. Poni pärskähtää hämmentyneenä mutta ei liikahdakaan, ennen kuin päästän irti. Se on niin rakas. Pari viikkoa sitten meillä tuli täyteen kolme vuotta yhteistä matkaa. 1112 päivää olen saanut sanoa maailman parasta ruunaa hoitoponikseni, ja melkein joka päivästä minä olen onnellinen.

Talutan Elmon karsinaansa ja alan satuloida sitä hitaasti. Junnutunti alkaa parinkymmenen minuutin päästä, mutta ponin ratsastaja ei ole vielä saapunut. Rapsuttelen ruunaa sen aikaa, että vaaleahiuksinen nuori tyttö tulee posket punaisina ja kiirehtii maneesiin muiden perässä. Minä en jaksa mennä värjöttelemään katsomoon, vaan suuntaan vielä hetkeksi yläkertaan ennen kotiinlähtöä. Olen päättänyt, että Svante saa tänä vuonna joululahjaksi kunnon villaloimen ja Elmo uuden satulahuovan, mutta tarvitsen makutuomaria värin ja mallin valintaan. Oleskeluhuoneesta toivottavasti löytyisi useampikin innokas siihen hommaan, ja ehkäpä tarjolla olisi glögiäkin.

Fiia ja Elmo osa 60

[Fiia]

21. joulukuuta 2013: Tonttujahdissa

Elmo pomppii paikoillaan, kun yritän lyhentää jalustimia Seppeleen pihalla ennen lähtöämme Ruolammen tonttujahtiin. Ruuna on kuin sähikäinen, mutta en annan sen haitata: muutama tunti hortoilua metsässä saisi senkin varmasti väsytettyä. Saatuani jalustimet kuntoon ohjaan Elmon kohti Ruolammen ratsastushallia ja annan sen sinkaista raville heti, kun pääsemme metsän siimekseen.

Vuoden lyhyin päivä on vielä kirkas, mutta ei enää kauan. Siksi olenkin kuorruttanut itseni toppavaatteiden lisäksi heijastimilla, ja kypärään olen kiinnittänyt otsalampun käyttövalmiuteen. Elmokin näyttää joulukuuselta heijastinrintaremmeineen ja -suojineen, ja olen jopa sitonut sen häntään heijastinnauhasta rusetin. Ei minua ainakaan pääsisi turvallisuusnäkökohdan huomioimattomuudesta syyttämään, vaikka emme yhtään tonttua löytäisikään. Suunnistus ei ole ihan minun heiniäni, vaikka sitä edelliskesänä tulikin Seppeleessä treenattua - mutta kaikkea pitää kokeilla. Ja Seppeleessä olisi joka tapauksessa jouluisia herkkuja tarjolla, jos ja kun metsästä palaamme.

Maastoesteet ohittavalla polulla annan Elmon verrytellä jäseniään reippaassa harjoituslaukassa. Vastasatanut puuterilumi pöllyää, kun poni painaa menemään, ja minä nautin huurrekuorrutteen saaneesta maisemasta ja pehmeästä pikkupakkasesta. Isommalle tielle päädyttyämme jarruttelen ruunan käyntiin ja löysään ohjaa. En ole ikinä ennen käynyt Ruolammessa, mutta hallille löydän helposti kavionjälkiä seuraamalla. Seinällä olevat kysymykset aiheuttavat sen sijaan hiukan päänvaivaa. Elmo steppaa edestakaisin ja kiskoo ohjaa malttamattomana - sen mielestä pähkäilyni on ihan tylsää, eikä se millään viitsisi seisoa sen aikaa, että raapustan paperiin jotain epämääräistä ja ympäripyöreää.

Toiselle rastille seikkailemme metsän poikki, vaikka tie kulkisi melkein vierestä. Elmo puoliksi kävelee, puoliksi ravaa ja puhisee mennessään kuusille ja juurakoille. Tonttu näkyy seisovan joen jäällä. Jää näyttää paksulta ja kantaa eittämättä ihmisen, mutta ponista en olisi niinkään varma. Niinpä jalkaudun satulasta, sidon Elmon kaikkien ohjeiden vastaisesti ohjista kuuseen ja rukoilen, ettei se saa päähänsä karata mihinkään sillä aikaa, kun käyn vastaamassa tehtävään. Se on Seppele-aiheinen ja helppo kuin mikä.

Olen nopea, mutta Elmo on siitä huolimatta ehtinyt jo kuopia lumeen kunnon kuopan, ennen kuin palaan.
"Pönttö", torun viattomana korviaan höristelevää ruunaa, tungen kartan taskuun ja hyppään takaisin selkään. Kolmannelle tehtävälle luvassa on lisää hankikävelyä, joka tuntuu pikemminkin piristävän Elmoa kuin rasittavan sen tarmokasta askelta. Ongelmana onkin vain se, etten minä löydä rastia mistään. Palloilen edestakaisin Liekkikallion juurta ja pyörin hyvän aikaa rannankin puolella, ennen kuin tonttu osuu silmääni. Vastaan kysymyksiin nopeasti ja lähdemme sitten reippaalla ravilla kohti seuraavaa tonttua. Nyt pitäisi kiriä aikaa kiinni, jos meinasimme menestyä. Seuraavana on valerasti, mutta neljäs löytyy sen jälkeen ilman kummempia vaikeuksia.

Ennen viidettä rastia löydän kaksi valetonttua. Alan jo epäillä, että olemme ihan väärillä suunnilla, ennen kuin viides tonttu löytyy. Annan Elmon lasketella tehtävien välit metsäteitä pitkin reippaassa laukassa - ruuna on kuluttanut suurimmat energiansa ja kulkee siivosti, vaikka vauhtia sillä piisaakin. Viimeinen tehtävä ei ole vaikea. Siihen vastattuani hyppään ties kuinka monennen kerran tänään kevyesti hionneen Elmon satulaan, taputan sitä kaulalle ja annan pitkää ohjaa ajatuksenani kävellä kohti Seppelettä. Elmo on kuitenkin toista mieltä ja siirtyy ripeään hölkkään. Minä annan sen mennä.

Fiia ja Elmo osa 61

[Fiia]

24. joulukuuta 2013: Aattoratsastus

Vuoden 2013 perinteinen aattoratsastus alkaa järkytyksellä. Minä nimittäin tajuan tämän olevan kuudes perättäinen jouluaattoni Seppeleessä. Kuudes. Mitä ihmettä, milloin minusta tuli näin vanha? Kaksi ensimmäistä joulua ratsastin Pellalla, kaksi seuraava Elmolla, viidennen Svantella, ja nyt taas palaan vanhan kunnon Elmon selkään. En osaa enää edes kuvitella jouluaattoa ilman Seppelettä. Hevoset maastoon lähtevässä, monenkirjavassa letkassa ovat vaihtuneet ja ratsastajat sitäkin useammin, mutta jotkut asiat tuntuvat pysyvän vuodesta toiseen: Pella ja Humu, Anne joukon johtajana. Ja sitten olen minä: ikuisesti punatukkainen ikuinen poniratsastaja milloin russin, milloin new forestin selässä. Edelliset viisi vuotta myös Pipsa on kuulunut kuvioon, mutta tämän aattoratsastuksen osanottajalistoilla tyttöä ei näy. Harmi – olisin kovin mielelläni jakanut tämän olemassaolon kriisin jonkun kanssa.

Nyt joudun tukahduttamaan tunteeni lusikoimalla mahaani valtavan lautasellisen puuroa ja juomalla kaksi mukillista glögiä. Sen jälkeen unohdan ikäkriiseilyni ja valun rentoutuneeseen, jouluiseen tunnelmaan, joka korostuu entisestään, kun menemme joukolla tallin puolelle. Jostain kantautuu matala hörinä, ilmassa tuoksuu heinä ja kuusi. Olen harjannut Elmon jo ennen ruokailua, joten nyt laitan vain sille satulan selkään, viltin pepun päälle ja suitset päähän. Muut ovat yhtä vikkeliä, ja purkaudumme vartin sisällä tallipihalle. Elmo tuntuu levolliselta ja seisoo aloillaan kuin veistos ponnistaessani sen selkään. Vyö on jo kireällä ja jalustimet omilta jäljiltäni. Taputan ruunan karvaista kaulaa. Meidän molempien hengitykset höyryävät, vaikka ei onneksi ole kovin kylmä.

Maasto noudattaa edellisien vuosien hyväksi havaittua kaavaa: rauhallista menoa, maltillisia ravipätkiä, laukkasuoran kautta kotiin. Ponivoittoisessa porukassa olen Elmon kanssa asettunut melko alkupuolelle jonoa. Ruuna tuntuu tapansa mukaisesti pirteältä ratsastaa, ravissakin se painaa ajoittain ohjalle ja pyytää lupaa lisätä vauhtia ohi punaisen Ariston. Enimmäkseen Elmo kuitenkin nauttii matkasta, ja niin teen minäkin. Talvi ei ole ollut erityisen hohdokas kelinkään puolesta, mutta nyt maa on onneksi valkoinen ja taivaalta leijailee jotakin kosteaa, jota voisi hyvällä tahdolla kutsua lumeksi.

Laukkasuoralla annan Elmon revitellä, ja ponihan tekee työtä käskettyä. Sen pitkä, voimakas askel nielee maata. Ilmavirta saa nenän punaiseksi ja silmät vuotamaan. Laukan jälkeen suuntaamme, hevoset ja ratsastajat enemmän tai vähemmän raskaasti hengittäen, takaisin kohti tallia. Kun Seppeleen valot kajastavat jo näköpiirissä, heitän ohjan pois ja kumarrun Elmon kaulalle halaten sitä pikaisesti. Sen lyhyen hetken minäkin tunnen olevani taas kaksitoista.
”Hyvää joulua, Elmo”, kuiskaan ponin korvaan. Hyvää joulua, Seppele.

Fiia ja Elmo osa 62

[Fiia]

11. helmikuuta 2014: Poniterapiaa

Elmo tuijottaa minua synkästi pää alhaalla ja korvat takakenossa. Tiedän sen johtuvan siitä, että istun ponin välipalaheinien päällä ja pureskelen yhtä kortta hajamielisesti, mutta pieni, syylliseksi itsensä tunteva osa minussa uskoo tuon katseen olevan minulle tarkoitettu rangaistus. Mitäs menin ja hylkäsin poniparan, taas kerran.
”Mä tiedän, jätkäseni”, huokaan Elmolle. ”Mut pitäisi kierittää tervassa ja höyhenissä. Tai heittää lantalaan ja jättää sinne. Vähintäänkin sulle pitäisi vaihtaa hoitajaksi joku innokas jatkokurssilainen tällaisen vanhan lusmun sijaan.”

Elmo höristää korviaan ääntä kohden ja näyttää vietävän suloiselta. Osa minusta on jälleen kerran niin onnellinen, että juuri tuo ruuna on minun hoitoponini; osa taas tuntee entistä kovempaa syyllisyyttä. En nimittäin ole käynyt tallilla sitten Perlinon kuvausten eli… yli kolmeen viikkoon. Se on pitkä aika, ei ihan katoamistemppu mutta silti. Vakaa aikomukseni on kuitenkin tsempata kevättä kohden, niin kuin aika monena vuonna ennenkin.
”Tule poni tänne”, sanon Elmolle ja vihellän hiljaa. Ruuna heilauttaa jälleen korviaan ja nojautuu eteenpäin, mutta ei kuitenkaan liikahda. Onneksi tiedän täsmälleen mitä se on vailla.

Kaivan heinätukon reiteni alta ja heiluttelen sitä hitaasti edestakaisin. Isot poninsilmät seuraavat mukana pari kertaa vasemmalta oikealle, ennen kuin Elmo ottaa kaksi kärsimätöntä askelta eteenpäin ja hamuaa heinät suuhunsa. Raaputan vapaalla kädelläni sen otsaa. Muutama tumma karva irtoaa jo ja sähköistyy kiinni sormiin: aivan kuin olisi kevät eikä helmikuun puoliväli.

Käytävällä askeleet lähestyvät ja sitten ohittavat meidät, ehkä matkallaan yläkertaan tai toimistoon. Tulija puhuu puhelimessa, nuori ja vähän hermostunut tytönääni ynähtelee vuorotellen ei ja vuorotellen joo, kyllä kyllä. En tunnista ääntä, ehkä joku tuntilainen tai jopa uusi hoitaja. Tunti sitten, kun tulin päiväkodilta suoraan tallille, ilmoitustaululla oli jo lappu: HOITAJAVALINNAT! Neljän tuntihevosen perään oli kirjoitettu siistillä käsialalla neljä nimeä, joista jokainen kuuluu minulle vielä vieraalle, oletettavasti nyt varsin onnelliselle tytölle.

Muuten talli on hiljainen. Hevosista suurin osa on sisällä, muutama hoitaja paikalla ja ensimmäinen tuntikin jo menossa, mutta silti tunnelma on levollinen. Könyän jaloilleni ja käyn kipaisemassa satulahuoneesta Elmon varusteet. Poni on tuntihommissa vasta illan viimeisessä vuorossa ja vaikka ulkona ratsastaminen saattaa ollakin pääasiassa käyntiä pohjien vuoksi, ei minua huvita jäädä sisällekään istumaan.

Harjaan ja varustan Elmon kaikessa rauhassa sillä aikaa, kun se popsii pienen siivunsa heinää parempiin suihin. Kentälle liukastelemme miten sattuu, mutta siellä pohja on jopa yllättävän hyvässä kunnossa, paikoin toki pehmeä ja paikoin jäässä, mutta kyllä siinä hokkikengässä olevalla hevosella hetken ratsastelisi. Hyppään siis Elmon selkään satulavyön kiristettyäni ja annan ponin kävellä muutaman kierroksen pitkin ohjin. Maisema on harmaa ja vähäluminen, mutta valoa sentään riittää jo pitkälle alkuiltaan.

Aloitan muutamilla pysähdyksillä ja peruutuksilla ja jatkan sitten väistöihin. Elmo on tarkkaavainen ja hyvin jalan edessä. Sitä ei juurikaan tarvitse korjata tai komentaa – riittää, kun istun siististi ja käytän pieniä, selkeitä apuja. Väistöt kulkevat helposti molempiin suuntiin, joten siirryn nopeasti avo- ja sulkutaivutuksiin. Niihin ponia pitää hiukan enemmän herätellä, koota ja houkutella taipumaan kolmelle uralle, mutta sekin tuntuu vaivattomalta. Valun istumaan syvälle satulaan, rentoutan jalan ruunan kylkeä vasten, venytän rangan suoraan. Elmo kevenee edestä ja nousee matalasta peräänannosta ryhdikkäämmäksi, taipuu ja joustaa kyljistä vetreänä ja suoristuu pyydettäessä. Tuntuu hyvältä. Tuntuu yhteistyöltä, tuntuu siltä miltä ratsastuksen pitäisi aina tuntua.

Loppuun teen molempiin suuntiin muutamat takaosakäännökset laajan kaarteen kautta, ja koska Elmo tuntuu tahdikkaalta ja pehmeältä enkä halua väsyttää sitä liialla aivotyöllä, lopettelen siihen. Annan ponin kävellä pitkällä askeleella ja pitkällä ohjalla ja hengittelen raikasta ilmaa syvälle keuhkoihin. En tiedä, johtuuko se ulkona olosta, liikunnasta, Elmosta, ratsastuksesta vai talliympäristöstä ylipäätänsä, vai kaikkien yhteisvaikutuksesta, mutta tunnen oloni levänneemmäksi kuin aikoihin. Ehkä pitäisi, tai ei ehkä vaan ihan ehdottomasti pitäisi, harrastaa poniterapiaa useamminkin.

Fiia ja Elmo osa 63

[Fiia]

Talvimuistoja 4. joulukuuta 2013: Pirittan estetunnilla

Kieltämättä olin ollut hieman kauhuissani, kun Piritta oli ensi kerran maininnut, että tämän päivän esteet muuten sitten pomputeltaisiin ilman satulaa. Nyt, Elmon lämpimään, tuttuakin tutumpaan selkään päästyäni, idea alkaa tuntua jo aika hauskalta! Maneesi on vallattu käyttöömme kahdeksan ponin voimin, ja tunti alkaa kävelyiden jälkeen reippaasti – hipalla. Jään ensimmäiseksi varjostamaan muita Elmon kanssa. Otan aluksi uhrikseni Bonnien, mutta kimo on kerta kaikkiaan liian nopea, ja luovutan jo muutaman ravispurtin jälkeen. Sitten nappaan silmätikukseni Walman ajatellen, ettei pikkutamma ainakaan pääsisi livistämään kovaa karkuun. Kirsikka kuitenkin kääntelee ponia siihen malliin ristiin rastiin, että jään jälkeen väistämättäkin. Vaihdan taktiikka ja hoputan Elmon Vennan kannoille, ja sinnikkyyteni tuottaakin hetken kuluttua tulosta Pirittan huutaessa Akun seuraavaksi hipaksi. Minulla on jo lämmin, mutta posket hehkuen alan kehittelemään strategiaan hipan välttelemiseksi jatkossa.

Homma muuttuu äärimmäisen hauskaksi viimeistään siinä vaiheessa, kun otamme mukaan laukkaa! Elmokin innostuu ja painaltaa menemään milloin missäkin askellajissa. Onneksi se ottaa myös pidätteet kuuleviin korviinsa ja esittelee niin hienoja siirtymisiä laukasta käyntiin ja takaisin laukkaan, että sisäinen kouluratsastajani taputtaa käsiään ja hihkuu ilosta. Sen enempää en anna sisäisen kouluratsastajan kuitenkaan hallita menoa: tänään tarkoitus on pitää hauskaa hyvässä seurassa, ei nipottaa elastisuuden ja rytmin perään.

Varsinainen tehtävä kuitenkin vaatii myös kouluratsastajamoodini käyttöä. Luvassa on nimittäin viestirata, joka sisältää hyppyjen ja tyypillisten pujottelun lisäksi myös pysähdyksiä ja väistöjä. Vähän mietin, miten vahvan oloinen Elmo mahtaa pysytellä nahoissaan, mutta ei sovi surra ennen kuin on edes kokeillutkaan. Minä saan tiimiini Salman Bonnieineen sekä Inkun ja Simonan shettistammoineen.

”Pitäisikö meidän keksiä joukkueelle joku nimi?” virnistän, kun sumplimme lähtöjärjestystä ja asettelemme itseämme jonoon maneesin toiseen päätyyn.
”Vallattomat villit”, Inkeri heittää innosta pinkeää, lähtövuorossa ensimmäisenä olevaa Siiriä jarrutellessaan.
”Sovittu”, Salma nauraa. ”Go Inkeri ja Siiri!”
Pikkuponi sinkoaa matkaan niin, että jopa minua vähän hirvittää. Aikaa ei kuitenkaan ole turhalle kauhistelulle, sillä voitto on neljän ponin päässä eikä kukaan ehdottomasti halua hävitä!

Olen joukkueestamme kolmantena. Siihen mennessä on nähty jo parikin kappaletta vaarattoman näköisiä putoamisia, mutta myös formuloiden lailla kiitäviä poneja ja nauravia kuskeja. Elmo on seisoskelusta vähän kohmeessa ja lähtee alkuun hitaasti liikkeelle. Väistön puomin päällä se tekee tarkasti korvat lerputtaen ja odottaa selvästi, että seuraavaksi pyydän jotain muuta kouluratsastusliikettä. Minä kuitenkin painan pohkeeni tiukasti ruunan kylkiin, maiskutan ja kannustan Elmon laukkaan. Sillä kestää muutama hetki saada jalat järjestykseen, mutta kun se onnistuu, on ponia aika vaikea saada pujotteluun mennessä takaisin raviin. Pysähdyskin livahtaa vähän puomikujan yli. Tötterön ympäri Elmo kääntyy notkeammin kuin kouluradalla ikinä, ja takaisintulomatkan se paahtaa tajutonta haipakkaa.

Salman ja Bonnien hyvästä kiristä huolimatta joukkueemme häviää karvan verran toiselle. Ketään se ei kuitenkaan synkistä – hauskaa on pidetty ja pudonneillakin luut vielä kasassa! Hetken kävelytauon jälkeen jatkamme vielä muutamalla erällä maa-meri-laivaa. Meillä Elmon kanssa menee varsin kivasti siihen saakka, että unohdan kummassa päädyssä on maa ja kummassa laiva… Ei auta – ohjaan Elmon pois tieltä kävelemään pidemmällä ohjalla samalla kun seuraan huimaa loppukilpailua. Tällaiselle tunnille tulisin kyllä ehdottomasti uudelleenkin!

Fiia ja Elmo osa 64