|
Post by Anni on Apr 25, 2016 12:54:58 GMT 2
Anni & Laila osa 13 jalkautumisharjoituksia 24.4.2016
Laila puhisi ja yritti pakittaa talliin sen siliän tien, kun näki kentän työmaan ja pelottavat työmiehet. Ne samat, jotka se oli nähnyt viikonlopun aikana noin kymmenen kertaa. "Joo joo", mutisin ja ponnistin itseni jakkaralta Lailan paljaaseen selkään. Kauempana meitä hengailivat odottamassa Aleksanteri ja Myntti sekä Cella ja Windi, joiden seuraan mä olin päättänyt lyöttäytyä sunnuntaimaaston merkeissä.
Lailan kävely oli jännittynyttä ja mua vähän kadutti, etten ollut laittanut satulaa. Cella ja Allu keinahtelivat varsin mukavilta näyttävissä lännensatuloissa - sellaiseen mäkin pääsisin istumaan ihka ensimmäisellä Seppeleen westerntunnillani ensi viikolla. Myntti löntysti letkan kärjessä niin rauhallisesti, että mä jouduin koko ajan hillitsemään turhautunutta Lailaa, jolla meinasi olla taas vaihteeksi kevättä rinnassa. "Ravataanko?" Cella ehdotti kuin tilauksesta, joten kokosin ohjia vielä vähän paremmalle tuntumalle ja Myntin keinahtaessa raviin hipaisin Lailan kylkiä. Mustankimo siirtyi innokkaasti raviin, mutta tuntui rentoutuvan pykälän verran päästessään hölkkäilemään.
Suomen kevät oli aina yhtä arvaamaton: lähtiessä aurinko oli paistanut pilvettömältä taivaalta ja nyt paisteen kanssa vuorottelivat pilvet ja olemattomat sadekuurot. "Haluutteko te laukata?" Aleksanteri kysyi kohteliaasti reilunmittaisen käyntipätkän jälkeen. Mutisin myöntävän vastauksen ja pidätin Lailaa, joka oli syttynyt jo pelkän sanan 'laukka' kohdalla. Lailan laukka itsessään oli täysin mahdollista ilman satulaa - olin jo tottunut tamman suuriin liikkeisiin, eikä keinuva harjoituslaukka ollut niistä vaikein. Hommaa vaikeuttivat kuitenkin tienreunoilla vaanivat möröt ja pari kuralätäkköä, joiden vuoksi täytyi sinkoilla ja pompahdella suuntaan jos toiseenkin. Pyrin kuitenkin vain nojaamaan kevyesti taaksepäin ja pitämään käden rentona, ettei Laila saisi siitä lisää kimmoketta. "Huijui!" Cellan ääni kiljaisi takaa, kun Windi oli Lailan töllistellessä päässyt liian lähelle ja yrittänyt upottaa hampaansa kimon takalistoon. Siitäkös armas ratsuni oli vetänyt kokonaisen palkokasvin sieraimeensa ja loikannut noin metrin vasemmalle, mun heilahtaessa auttamatta maahan, jaloilleni onneksi. "Sori!" Cepa vingahti ja kurnutti edelleen murhanhimoisesti luimivaa Windiä selästä käsin. Allu oli tajunnut pysäyttää Myntin ja kääntää sen poikittain tielle, joka rajoitti ohjien päässä teutaroivan Lailan pakomahdollisuuksia. "Noniin rauhassa", rauhoittelin Lailaa ja puristin pakonomaisesti ohjia, jotka olivat pysyneet kädessäni koko episodin ajan. Puoliveritamman pää oli kohonnut taivaisiin ja se yritti edelleen kiskoa itseään vapaaksi, vaikka tilanne oli jo ohi. "Nyt riittää", murahdin lopulta ja näpäytin ohjia ilmassa. Laila jähmettyi niille sijoilleen ja toljotti mua järkyttyneenä: ai, eikö nyt enää tarvinnutkaan pönttöillä? Talutin kesyyntyneen tamman lähimmän kannon viereen ja kapusin takaisin selkään kuin mitään ei olisi tapahtunut, koska en halunnut Lailan keksivän tällaista toiste.
Vietyäni Lailan takaisin tarhaan, päätin puhdistaa ja rasvata tamman suitset. Siinä sivussa pyyhin pahimmat kurat myös saappaistani ja tarjosin niillekin rasvaa. "Musta tuntuu, etten mä voi vaatia sulta kakkua", huoneeseen marssinut Cella virnisti anteeksipyytävästi. Naurahdin ja suljin valjasrasvapurkin tahmeilla sormillani. "Puoliksi?" ehdotin huvittuneena, saaden blondin nyökyttelemään hyväksyvästi.
"Ai te olitte maastossa? Mäkin oisin halunnut!" tallille äskettäin saapunut Emmy huokaisi. Kaadoin kupin täyteen kahvia ja istuuduin pöydän ääreen Aleksanteria vastapäätä. "Anni näytti mallia turvallisesta jalkautumisesta", poika ilmoitti yllättäen vino hymy huulillaan, saaden muutkin läsnäolijat - Lynnin, Danielin, Wenlan ja Fiian - kääntämään katseensa meihin. "Kiitos Windin", mä virnistin. "Se on aina yhtä hurmaava", Cella jupisi sohvalta käsin. Hörppäsin varovasti kahvia ja vilkaisin Danielia, jota en ollut kohdannut perjantain jälkeen. Mikaela oli aamutallissa tivannut seuraavan valmennuksen ajankohtaa, ja olin luvannut selvittää asian kasvotusten Danin kanssa. Mä saattaisin kuitenkin unohtaa asian, koska mun täytyi vielä puhdistaa Lailan harjapakki ja pestä hiekkaiset ja talvikarvan rippeitä pursuavat suojat.
|
|
|
Post by Anni on Apr 27, 2016 14:54:12 GMT 2
Anni & Laila osa 14 keväinen piknik 26.4.2016
Kävelin aurinkolasit silmillä Seppeleen tallipihan poikki ostoskassia toisessa kädessä roikottaen, kun se tapahtui. Mun nenänpäähän oli tipahtanut sadepisara. Ei siinä muuten mitään, ellei mun ostoskassi olisi ollut täynnä herkkuja mun kaavailemaa yllätyspiknikkiä varten. Olin saanut idean eilen nautiskellessani iltapäiväkahveja kotipihassa lämpimästä kevätauringosta nauttien. Aurinko oli paistanut myös aamulla ja vielä Seppeleen ajaessani, mutta nyt vaaleansininen taivas oli harmaiden pilvien peittämä.
Muutaman kirosanan, jalan polkemisen ja pikaisen vinttireissun jälkeen olin pelastanut Lailan sadekuurolta ja varustanut tamman ratsastuskuntoon. Onneksi oli maneesi, joka yleensä ammotti tyhjyyttään yhdeltä päivällä. "Terve", Anne hymyili tullessaan vastaan tallikäytävällä. Tervehdin tallinomistajaa ja hiljensin vauhtiani, koska Laila oli päättänyt pysähtyä tutkimaan omistajansa taskut mahdollisten herkkujen varalta. "Mukavaa ratsastusta", Anne hymähti rapsuteltuaan Lailan turpaa hetken. Mustankimo oli näyttänyt niin hellyyttävältä, että mun oli vaikea hoputtaa sitä jatkamaan matkaa.
Laila höristeli korviaan Sallalle, a.k.a mun vappuheilalle, jonka selässä keikkui keskittynyt Elli. Nainen oli treenaamassa puomeja, joita oli ripoteltu pitkin maneesia. "Onko nää sun laittamat?" kysyin Elliltä, kun tämä siirtänyt Sallan hetkeksi käyntiin. "Joo, mun pitää kasata ne poiskin", nainen irvisti vastaukseksi. Naurahdin. "Mä voisin mennä näitä kans ja heivata ne sit poikkeen", totesin saaden Ellin hymyilemään. "Joo ilman muuta, kiitos sinulle." Kevenneltyäni Lailan kanssa hetken aikaa molempiin suuntiin, kokosin ohjia paremmalle tuntumalle ja lähdin tulemaan toiselle pitkälle sivulle aseteltuja ravipuomeja. Alkuun Laila kipitti puomien yli hirmuista kyytiä, joten tein pari kontrollivolttia ja hillitsin tammaa puomeilla puolipidättein. Vähitellen puoliveritamma tajusikin, että toivoin siltä jalkojen nostelua mahdollisimman nopean suorituksen sijaan, ja saimme tultua puomit kolistelematta molempiin suuntiin. Pienten välikäyntien jälkeen nostin laukan ja jäin hetkeksi pääty-ympyrälle. Lailan täytyi toki möllistellä maneesista pois lähtevää ratsukkoa, minkä jälkeen sain hetken houkutella tammaa takaisin työskentelymoodiin.
Ellin puomitehtävät osoittautuivat varsin kehittäviksi tehtäviksi - niitä oli niin kaarevilla kuin suorillakin urilla ja suhteutetuilla välejä pystyi tulemaan monilla eri askelmäärillä. Taputtelin Lailan kaulaa ja vilkaisin kelloa, joka kertoi mun ratsastaneen alkukäyntien jälkeen reilun puolituntisen. Ihan sopivasti siis. Siirsin Lailan vielä hetkeksi raviin tehdäkseni loppuverryttelyt eteen-alas, kunnes olisi virallisten loppukäyntien - ja puomien armottoman raahaamisen - aika.
Lähtiessäni viemään Lailaa takaisin tarhaan sain ilokseni huomata, että aurinko pilkahteli taas pilvien takaa. "Nyt lähdetään piknikille", virnistin Salmalle, joka oli juuri pölähtänyt tallipihalle. "Piknikille?" nainen toisti epäuskoisena mun lähtiessä raahaamaan tätä kohti tallia. Varttia myöhemmin me istuttiin pienehkön viltin ympärillä Salman, Emmyn, Adalindin, Tuulian ja Pihlan kanssa. "Onko tää niinku etukäteis-vappu?" Tuulia nauroi napatessaan käteensä munkin. "Sitäkin", virnistin. Oikeasti mä olin vain ollut jo kolme kokonaista päivää herkkulakossa ja kaipasin tekosyyn lipsahtaa siitä. "Kohta alkaa porukkaa valua paikalle", Salma virnisti ja kohotti voitonriemuisesti puhelintaan: brunette oli koodannut pikku piknikistämme sebeläisten Whatsapp-ryhmään. "Pitää syödä vielä kun näitä riittää", Emmy huokaisi syvään ja heitti suuhunsa pari viinirypälettä, saaden vieressään istuvan Pihlan tirskahtamaan huvittuneesti.
|
|
|
Post by Anni on May 16, 2016 17:08:21 GMT 2
Anni & Laila osa 15 extempore myöhäissynttärit 16.5.2016
Jirin sormet hipoivat omiani, kun astuin talliin. Vilkaisin hymyillen miestä, joka seurasi perässä rennosti virnuillen. Jiri ja Seppele oli mun yksi mun ehdoton lempiyhdistelmä, koska meille se oli omanlaisensa "pako" arjesta. Talleilu Seppeleessä oli erilaista. "Lailalla on tänään töitä illalla", mutisin ja vilkuilin ilmoitustaulua siltä varalta, että sinne olisi ilmaantunut jotain uutta. En kuitenkaan ehtinyt tutkailussani pitkälle, kun olinkin jo kaksinkerroin taipuneena aivastuspuuskan vuoksi. "Terveydeksi", Jiri naurahti, kun olin tointunut pärskinnästä. Haukoin nyökytellen henkeä veden valuessa silmistäni - siitepölyallergia teki muuten niin ihanasta keväästä tuskallista.
"Mä jo kuuntelinkin et kuka siellä pärskii", Cella virnisti, kun törmäsimme naiseen tallikäytävällä. Aleksanteri harppoi tämän perässä luoden kysyvän katseen Jirin suuntaan. Heppataustasta huolimatta Jiri taisi olla melko vieras näky Seppeleessä. "Mä kuuntelen tota aamusta iltaan", Jiri virnisti Cellalle kiepauttaen kätensä ympärilleni. Tunsin miehen posken päätäni vasten, mikä sai Cepan irvistämään. "Te ootte niin lällyjä", blondi virkkoi saaden Allun - epämääräisestä ilmeestä päätellen - puraisemaan kieleensä. Jiri hymähti ja mutisi perään jotain, mitä en kuullut niiskutukseni vuoksi. Silmiä poltteli ja uusi aivastuskohtaus teki tuloaan, mutta yritin silti virnistää urheasti. Kyllä tämä tästä.
Lailan tämänpäiväinen ratsastajakandidaatti oli tukehtua pölyyn, jota puoliveritamma levitti ympärilleen sitä mukaa kuin harjaus edistyi. Mustankimo ei ollut kimoa nähnytkään, kun olin lähtenyt hakemaan tammaa tuntilaisen kaverina: Laila oli juuri noussut piehtaroimasta, eikä paksu mutakerros ollut vain näkemämme piehtaroinnin tulos. "On se hieno", supisin Jirin korvaan pujahdettuani ulos karsinasta. Laila katseli mua korvat hörössä, saaden mun suuni sulamaan lämpimään hymyyn. Jirin huulet hipaisivat kevyesti poskeani, kun mies naurahti huvittuneena. Olin juuri kääntymässä bruneten puoleen suikatakseni suukon vuorostani tämän poskelle, kun mun elämä kirjaimellisesti pysähtyi karsinan ovessa seisovaan nimilaattaan. "MIKS SÄ ET KERTONUT ETTÄ SULLA OLI SYNTTÄRIT?!" mä rääkäisin, kun olin varmistanut näkyni todeksi: Lailalla oli toden totta ollut virallinen syntymäpäivä ensimmäinen toukokuuta, eli reilut kaksi viikkoa sitten. Jiri oli säpsähtänyt vierelläni ja Lailan ratsastaja näytti säikähdyksissään pudottaneen harjan kädestään. "Niin mitä?" Jiri kysyi muina miehinä, hänkin kun oli juhlinut syntymäpäiviään reilu viikko sitten. Ne mä olin onnekseni muistanut. "Lailalla on ollut synttärit enkä mä oo älynnyt mitään!" pajatin saaden ratsastajanaisen näyttämään entistä hölmömmältä.
Jirin epäröivästä katseesta huolimatta mä olin siltä seisomalta rientänyt rehuhuoneeseen ja ryhtynyt vääntämään pahoittelu-synttärikakkua Lailalle, joka oli jäänyt varustettavaksi. Taiteiltuani kaura-melassi-porkkana-leivänmuru mössön kasaan, rakensin siitä pienen keon ja kruunasin kokonaisuuden parilla omenasiivulla. Ehdin parahiksi paikalle, sillä Laila ei ollut vielä saanut suitsia päähänsä. "Anteeksi rakas", supisin mustankimolle, joka toljotti kakkuaan autuaan hämmentyneenä. Hyvin nopeasti taideteokseni kuitenkin katosi parempiin suihin Jirin ja anonyymin ratsastajan seuratessa huvittuneena vierestä. "Millon lauletaan?" Jiri vinoili. "Ei se saa luulla ettei siitä välitetä", puolustauduin saaden virneet levenemään entisestään. Mokomatkin. Ja sitten mä hyräilin onnittelulaulun, ihan vaan koska mä voin.
"Mukavaa tuntia", hymähdin saateltuani Lailan ratsastajineen matkaan. Tamman korvat pyörivät kuin väkkärä, kun se yritti töllistellä kentän väriä vaihtaneita aitoja kuin ei olisi niitä koskaan nähnytkään. Mun ei kuitenkaan tarvinnut rientää apuun, sillä sennuratsastaja oli päättäväisesti lukinnut pohkeensa Lailan kylkiin ja kääntänyt tamman pään toiseen suuntaan. Ilta-aurinko lämmitti selkää, kun talsin aurinkolasit silmillä takaisin talliin Jiri perässäni. Ovella vastaan vaappui Anne, joka tervehti meitä ystävällisesti hymyillen. "Käyhän ilmoittautumassa kisoihin", tallinomistajatar tokaisi rohkaisevasti. "Kisoihin?" tarkensin. "Niin, siellä on vähän joka lajia tarjolla", Anne myhäili vatsakumpuaan sivellen. Mä tunsin Jirin jännittyvän vierelläni, mikä oli jotenkin epäjirimäistä. Vilkaisin miestä, joka tuijotti lamaantuneena Annen vauvavatsaa. Nauruani pidellen nyökyttelin Annelle ja jatkoin matkaa, Jirin raahautuessa perässäni. En tohtinut kiusata Jiriä asiasta, mutta rustatessani omaani sekä Lailan ja Väiskin nimiä ilmoittautumislistoihin, päätin käyttää armasta avopuolisoani testimielessä vielä Harryn suloisen vauvamahan äärellä.
Harmikseni Jiri ei kuitenkaan reagoinut Harryn (ja tamman luona hengaavan Robertin) tapaamiseen mitenkään - mutta ehkä parempi niin. Itsekseni hymyillen annoin Jirin tarttua käteeni, kun loin viimeisen vilkaisun ilta-auringossa kylpevän kentän suuntaan.
Yhdessä kuljetaan Punaiseen auringonlaskuun Ja jengi kyselee perään
Molemmat tunnetaan Et jotai rinnassa hehkuu Eikä oo pimeää enää
|
|
|
Post by Anni on May 30, 2016 21:09:56 GMT 2
Anni & Laila osa 16 hämmennystä 30.5.2016
"Meneekö Laila vasta viimesillä tunneilla?" Cella kysyi kurvatessaan Seppeleen parkkipaikalle. "Joo", mumisin vastaukseksi ja nousin ulos autosta nenääni nyrpistäen. Olimme käyneet maastossa Väiskin ja Oton kanssa kirkkaassa auringonpaisteessa, mutta nyt taivaan olivat peittäneet harmaat pilvet, joista tihkuva sade ei paljoa hotsittanut. "Mennään sisälle", Cepa marmatti ja lähti viipottamaan tallia kohti sellaista kyytiä, että sain laittaa töppöstä toisen eteen melko ripeästi pysyäkseni blondin perässä.
Meidän piti mennä puhdistamaan varusteita, mutta sitten tuli Aleksanteri ja #cellanterin pakollinen kuherrustauko Myntin karsinassa - hevosparka. Niinpä mä hain lämmintä vettä, sienen ja satulasaippuaa ja ryhdyin toimeen. Jos mä jostain huolehdin, niin Lailan varusteista. Mä halusin, että tuntilaiset pystyivät peilailemaan itseään niistä. "Jos oot noin innokas, voit puhdistaa Siirin ja Tirpankin varusteet", huoneeseen marssinut Inkeri ilmoitti. Hymähdin itsekseni, kuivasin turparemmin vielä kertaalleen ja kaivoin esiin rasvapurkin. Kevyt kerros valjasrasvaa, kiillotus ja suitset pakettiin. "Pitääkö meidän ostaa Annelle joku lahja? Niinku vauvalahja?" Inkeri kysyi yllättäen, keskeyttäen samalla Tirpan harjapakin tonkimisen. "Miks ei", naurahdin. "Cella ainakin sekos ihan täysin, kun kuuli siitä pikkuprinsessasta."
"Joko te lopetitte?" kysyin suutani mutristaen Cellalta ja Aleksanterilta, jotka kävelivät vastaan tallikäytävällä. "Minkä?" Allu kysyi hölmistyneenä. Pyöräytin silmiäni Cepan purressa huvittuneena huultaan. "Väistättekö?" matala ääni kysyi takaani, ennen kuin ehdin täräyttää ilmoille jotain näsäviisasta. Otin vaistomaisesti askeleen sivulle ja käänsin pääni Topia pitelevän Danielin suuntaan. Varustuksesta päätellen mies oli menossa ratsastamaan, ja ilmeisesti vielä melkoisessa kiireessä. "Kyllä arvon herra kouluvalmentaja", Cella supisi niin hiljaa, ettei Daniel kuullut. Aleksanteri pukkasi tyttöystäväänsä kylkeen, mutta virnisti perään niin leveästi, että hämmästyin Danielin jatkaessa matkaansa.
Koska meillä tosissaan otettavilla hoitajilla ei oikeastaan ollut mitään kehittävämpää tekemistä (ja aurinkokin oli alkanut taas hetkellisesti paistaa), me päädyttiin Cellan kanssa norkoilemaan kentän laidalle katsomaan koulupariskunnan menoa. Allu oli kohteliaasti kieltäytynyt kutsusta ja tallustanut hakemaan vapaapäivää viettävää Myndeä harjattavaksi. "Tää on ihan kuin ennen vanhaan", Cella heitti ja sai mut virnistämään. Jospa blondi ei tällä kertaa nolaisi mua, vaikka toisaalta Danielin kanssa kokemani kiusalliset hetket eivät varmaan olisi voineet enää kiusallisemmiksi muuttua. "Mun pitäis kysyä siltä viimeisistä valmennuksista", huoahdin. Cella vilkaisi mua ja käänsi sitten katseensa takaisin kentällä työskentelevään ratsukkoon. "Oot vissiin tykännyt Danielista?" blondi kysyi huolettomasti, mutta sai mut silti vilkaisemaan itseään kulmiani kurtistellen. Mä aloin olla vainoharhainen. "No joo, me ollaan ratsukkona tasoituttu ihan huimasti", totesin. "Kai siitä voi antaa Danielille aika isot meriitit, että jaksaa käydä katsomassa meidän menoa." "Se saa siitä rahaa", Cella huomautti. "Silti", tuhahdin.
Kun Daniel siirsi Topin käyntiin loppuverryttelyjen jälkeen, Cella liukeni paikalta. Mä jäin kynsinauhaani jyrsien odottamaan tilaisuutta hoitaa valmennuskalenteri kuntoon. "Hei", mä huikkasin Danielille, kun mies laskeutui Topin selästä. "Miten sulla on aikaa, ehditkö käydä vielä koutsaamassa meitä ennen kuin lähdette?" Daniel nosti jalustimet ylös kaikessa rauhassa, talutti Topin ulos kentältä ja lähestyi sitten mua varovasti hymyillen. "Enköhän", mies virkkoi. Nyökkäsin ja käänsin katseeni kenkiini, miettien luonnollisinta mahdollista tapaa karata paikalta. Jokainen mun ja Danin välinen kanssakäyminen tuntui aiheuttavan kuohuntaa - vuoroin Lynnissä, Jirissä tai mikä pahinta, Danielissa itsessään. Mä en jaksanut sitä, vaikka se maksaisi yhden lupaavan ystävyyden. "Joo, kiva", huokaisin, koska mulla ei oikeastaan ollut enää muuta sanottavaa. Niinpä mä käännyin kannoillani ja yritin niellä pienen pettymyksen, joka kumpusi pintaan väkisinkin. "Tuleeko sulle oikeesti mua ikävä?" Danielin ääni kysyi. Miehen äänestä paistoi epäluulo, ehkä jopa epävarmuus, mikä tuntui siinä tilanteessa käsittämättömältä. "Onko tää nyt joku kompa?" mä kysyin kääntyen hitaasti ympäri. Vaikka mä kuinka siristelin silmiäni, Danin ilme ei värähtänytkään. Ja sitten oli Danielin vuoro tuijotella jalkojaan. "No siis kun - sä sanoit että tulee ja sitten sä halasit niin kuin... niin kuin se olisi ollut totta. Että sitä mä vaan että ihanko oikeasti mua jää tänne joku kaipaamaan." Sanat virtasivat Danielin suusta rauhalliseen tahtiin ja mies tuntui harkinneen niistä jokaista erityisen tarkasti. "Joo?" mä mutisin. "Sori jos järkytin." "Okei." Tilanne oli yhtä aikaa sekä kiusallinen että koominen, mikä sai mut naurahtamaan epäuskoisena - miten mä vedinkään puoleeni tällaisia tilanteita? "En mä järkyttynyt, olin vaan, öö, epäuskoinen", Daniel selitti sivellen Topin turpaa. Mä kohotin kulmiani. "Kiitti, toi selvensi paljon", virnistin. Danielin suupielet kohosivat pykälän ja samalla mä tunsin, miten kaikki mutkat meidän toveruudessa tuntuivat vihdoin suoristuneen. Se hölmistynyt tunne sai mutkin hymyilemään. "Hyvä", Daniel hymähti, TAPUTTI mua tyynesti olalle ja lähti sitten muina miehinä taluttamaan Topia tallia kohti. Samaan syssyyn myös taivas repesi uuteen sadekuuroon: luontoäitikin nauroi mulle. Siinä mä seisoin totaalisen hämmentyneenä ja vasta katseeni osuessa tuntilaisen taluttamaan Lailaan, sain pakotettua itseni liikkeelle mennäkseni tarjoamaan auttavaa kättäni - kuten tosissaan otettavan hoitajan kuuluikin. Mutta jostain syystä mä en kyennyt ajattelemaan muuta kuin Danin kättä. Mun olalla. Oltiinko me nyt niinkuin jollain tapaa sujut?
|
|
|
Post by Anni on Jun 12, 2016 9:12:25 GMT 2
Anni & Laila osa 17 nuori herrasmies 11.6.2016
Oli jotenkin hassua kuoria hionnutta Väiskiä varusteista Seppeleessä, tarkalleen ottaen Kössin karsinassa. Mikaela ja Lusmu olivat etenkin kentän rakennusvaiheessa käyneet hyödyntämässä maneesia harva se päivä, mutta mä olin treenannut sen aikaa lähinnä maastossa ja pellolla. Väiski korskui ja hörisi Lailalle, jonka se onnistui hädin tuskin näkemään karsinan ovelta. Robertin taluttaman mustankimon korvat kohosivat pystyyn, mutta muutoin tamma ei noteerannut lemmenkipeän orini kutsuja - vielä viikko sitten tilanne olisi ollut toinen, sillä Laila olisi tuntunut huolineen kenet tahansa tallin ruunista.
Mä jätin Väiskin syömään iltaheiniään lainaboksiinsa. Tallin hevosten laiduntaessa Anne oli järjestänyt Väiskille ilomielin viikonloppumajoituksen, mikä helpotti asioita huomattavasti. Olin ollut edellisen yön kotona, mutta nyt ajatuksenani oli yöpyä leirimökeissä: Jiri oli luvannut hoitaa iltatallin (joka sisälsi Oton ruokkimisen) ja ilmoittanut vielä järjestävänsä jätkien saunaillan. Mua ei siis todellakaan tarvittu kotona.
"Annii!" Fiian ääni kailotti, kun mä tyhjensin autuaana vesipulloani - Danielin tunnit ja yllättäen lämminnyt sää olivat tehneet tehtävänsä. "Niin?" hymähdin punapäälle, joka oli pysähtynyt eteeni hyväntuulisesti hymyillen. "Mä vähän niinkuin lupasin, että sä lähdet Lailalla mun ja Jasonin seuraksi maastoon", Fiia tirskahti. Kohotin kulmiani hämmentyneenä. "Maastoon? Lailahan on Robertin kurssiratsu", vastasin ja näin sieluni silmin Jasonin pettyneen ilmeen. "Se on vaan kävelylenkki", Fiia tokaisi ja heilautti rempseästi kättään. "Sille tekee hyvää vähän jäähdytellä." Niinpä mä riensin pää kolmantena jalkana Lailan karsinalle estääkseni Robertia viime hetkellä viemästä tammaa laitumelle. Niin ratsastaja kuin ratsukin vaikuttivat hämmentyneiltä napatessani riimunnarun vastustelemattoman Robertin käsistä ja pukatessani Lailan takaisin karsinaan. Vasta suitsiessani loukkaantuneen oloista tammaa Robert tuntui hahmottaneen tilanteen ja mutisi jotain Harrysta ja varsasta, kadoten sitten paikalta vähin äänin. "Fiia ootko jo valmis?" kailotin kiskoessani hikistä kypärää päähäni.
Jason myhäili Alexin selässä niin tyytyväisenä, etten mä voinut kuin virnuilla. Nuori miehenalku oli tivannut multa moneen otteeseen, loukkaantuisiko Jiri moisesta iltakävelystä, enkä mä voinut kuin ihmetellä pojan huomaavaisuutta. Jason hallitsi Alexia varmoin ottein, kun suuri ruuna yritti puskea edellä kävelevän Elmon ohi kapealla metsäpolulla. "Alex on tehty johtajaksi", Jason huomautti, kun Fiia yritti hillitä punarautiaan tungettelusta häiriintynyttä Elmoa. Poniruunan korvat olivat liimautuneet niskaan, kun Alexin turpa hipoi mustanruunikon lautasia. Lailan korvat sen sijaan sojottivat tympääntyneesti sivuille tamman tallustaessa laiskanpuoleisesti jonon hännillä. Edes metsässä rapistelevat linnut eivät saaneet yleensä niin herkkähipiäistä Lailaa säpsymään, mikä kertoi jälleen Danin ja helteen toimivasta kombosta.
Iltaisten auringonsäteiden maalaama metsä oli kaunis. Hevosletka eteni polulla rauhallista käyntiä, enkä mä ollut huomata Fiian pyöräyttäneen suunnan takaisin Seppelettä kohti. "Tuliko Daniel koutsaamaan sua vielä kurssin jälkeen?" tiedustelin Jasonilta, joka kääntyi vilkaisemaan mua Alexin selästä. "Ei", poika ilmoitti leuhkana. "Mä saan jo ratsastaa itsenäisesti." Mutristin huuliani ja nyökkäilin hyväksyvästi. Mä pystyin vain kuvittelemaan Jasonin kuittailun Danielille muuttuneesta tilanteesta: sen verran armotonta se oli ollut silloinkin, kun Daniel oli vielä joutunut vahtimaan pojan ratsastusta. "Mitä se Däni sanoikaan silloin, kun puhuitte minusta?" kysyin viattomana. Olin ollut Cellan ja Sartsun kanssa seuraamassa Jasonin ratsastusta ja kuullut omani ja Jirin nimen pojan ja Danielin keskusteluissa. "Että sä oot aivan liian vanha mulle", Jason huokaisi dramaattisesti. "Ja varattu." Fiia tirskahti äänekkäästi ja mullakin oli pokassa pitelemistä. "Vai että aivan liian vanha", mutisin. "Danielinhan se on hyvä sanoa." "Mun mielestä sä et kyllä näytä vanhalta", Jason huomautti. Fiia hihitti jälleen, kun kiitin Jasonia moisesta kohteliaisuudesta. "Että jos vaan sulle käy ja Jiri ei tuu mustasukkaiseks, niin me voitaisiin käydä maastossa uudestaankin."
Käytin Lailan vielä uudelleen pesuboksissa, jonka jälkeen tamma pääsi nauttimaan laitumen antimista. "Hieno poika", supatin kaltereiden lomasta Väiskille, joka oli rauhoittunut iltaheiniensä äärelle. Ääneni kuullut Lusmu höristeli korviaan viereisestä karsinasta, enkä mä voinut olla ajattelematta Ottoa, joka oli jäänyt viikonlopuksi ihan yksikseen. Cella oli vannonut orin pärjäävän ja Jirinkin mukaan musta ori oli vaikuttanut ihan tyytyväiseltä päästyään kerrankin laiduntamaan kaikessa rauhassa. "Miks toi on Alexin karsinassa?" Jasonin ääni kysyi. Poika oli hoitanut Alexin käytävällä, joten mä olin olettanut tämän tietävän myös syyn Lusmun läsnäoloon. "Me tultiin Mikaelan kanssa sille Danielin kurssille omilla hevosilla", kerroin. "Tämä Lusmu on Miksun ja Väiski mun." Jason harppoi tiirailemaan Väiskiä, jota pikkupoika - ja herkut - tuntuivat kiinnostavan kovasti. "Suomenhevoset on kyllä hyviä. Ei Huiska oo ihan niin taitava kuin Alex, mutta mukava se oli", Jason kertoi. Mua hymyilytti, kun nyökyttelin pojalle. "Haluaisitko sä joskus tulla ratsastamaan Väiskillä? Sillä voi myös ajaa, ootko sä kokeillu sellaista?" kysyin. Jasonin katse kääntyi sekunnin sadasosassa mun suuntaan, mutta innosta pyöristyneet silmät kapenivat nopeasti viiruiksi. "Ootko ihan varma, että Jiri kestäis sen?" "Joo, enköhän mä saa sen lepyteltyä", hymähdin ja yritin hillitä virneeni. Jason näytti mietteliäältä, mutisi sitten jotain äidistään ja Alexista. "Kyllä mulla pitäis olla aikaa, onhan nyt kesälomakin", poika virkkoi lopulta leveä hymy huulillaan. Asia oli sillä selvä, joten me lähdettiin kävelemään ulos rinta rinnan.
"Heippa Anni", Jason sanoi tärkeän oloisena ja huiskautti kättään suunnatessaan äitinsä autolle. "Heippa Jason", naurahdin ja nyökkäsin tervehdyksen autosta kurkkivalle Odelielle. Leirimökeille tallustaessani mä päätin varoittaa Jiriä etukäteen pikkumachoilijan tulosta. Nuori tai ei, Jasonilla oli jo hallussaan kaikki naistenmiehen elkeet - vaikka toisaalta jopa Jiri pystyisi luultavasti sulattamaan ne.
|
|
|
Post by Anni on Jun 22, 2016 17:29:38 GMT 2
Anni & Laila osa 18 kisamietteitä 22.6.2016
Mä taputin pihalla tönöttävää Lailaa kevyesti kaulalle. Tamma hohti puhtauttaan, koska mä olin tehokkaan puolituntisen ratsastuksen päätteeksi pessyt koko hevosen. Alkujärkytyksen jälkeen Lailakin oli jopa osannut nauttia kylpyhetkestään ja rentoutua hieman.
Tarhaelämä tuntui jo tympivän laitumelle kaipaavia hevosia, niin ärtyneiltä ne tarhassa näyttivät. Lailakin jäi möllöttämään portille, enkä mä voinut vastustaa kiusausta napata kuva elämäänsä kyllästyneestä tammasta. "Vielä pari viikkoa", mutisin. "Sitten pääset mättämään."
Koska mulla ei ollut mikään kiire ratsastamaan Väiskiä, jäin katselemaan hevosten superaktiivista tarhaelämää aitaan nojaten. "Mokomakin kyttääjä", naurahdin Lailalle, joka ei ollut jaksanut noteerata ohi lehahtanutta lintua lainkaan - toisin oli ollut Seppeleen estekisoissa toissapäivänä. Meidän kisapäivät olivat olleet yhtä vuoristorataa. Mä olin ilmottautunut samoihin luokkiin sekä Lailalla että Väiskillä, joten mulle oli tullut neljä starttia kummallekin päivälle. Vaikka se oli tuntunut illalla väsyneissä lihaksissa, oli se ollut sen arvoista - kisarupeama oli ollut niin älyttömän rento kotikisojen takia, että olisi ollut tyhmää jättää startit vähille.
Maanantai oli ollut mun päivä. Mä olin aamulla päässyt niin eufooriseen tilaan, että mä olin kerrankin ollut radoilla täydellisen tyyni ja keskittynyt. Myös mun kisaratsut olivat olleet terässä, Väiski etenkin. Laila oli ollut beessä mielettömän hyvä - enkä mä vähätellyt lainkaan. Tamma oli tehnyt kaiken, mitä mä olin pyytänyt ja sillä liikekapasiteetillä me oltiin liidelty luokan voittoon. Mutta vielä positiivisemmin yllättynyt mä olin ollut Väiskistä, joka oli sählännyt molemmat verkat tammojen perässä ja tuonut mulle silti sinisen ruusukkeen beestä, jääden vain vähän Lailaa huonommaksi. Kunniakierrokselle oli kuitenkin päässyt sinivalkoisen napannut Lashay, jonka laukkaan oli löytynyt sillä rundilla ihan ennennäkemätöntä volyymia. Toiseen luokkaan lähtiessä fiilis oli siis ollut hyvä. Nyt mä olin vuorostaan startannut Väiskillä ensin ja onneksi niin, sillä orin keskittyminen oli näin ollen pysynyt yllä koko toisenkin ohjelman läpi. Lailasta ei voinut sanoa samaa, sillä tamma oli pistänyt ranttaliksi noin puolessa välin koulurataa. Epämääräisten kyttävahtauskohtausten ja poikittelun jälkeen mä olin vain vääntänyt radan loppuun naama irvessä, mutissut anteeksipyynnön ja kävelyttänyt Lailan ulos kentältä päätäni pudistellen. Ja voin kertoa, että sen episodin jälkeen Mikaelan tuomat uutiset luokan senhetkisestä ja myös lopullisesta luokkajohdosta Väiskin kanssa tuntuivat ihan hemmetin hyvältä.
Tiistaina mä olin kevyesti tömähtänyt maan tasalle kolmen kouluruusukkeen jälkeen, kun mun ratsut olivat päättäneet, ettei mitään tehty ilmaiseksi. 80cm oli tuntunut helpolta, mutta mä olisin voinut itse vaatia enemmän. Molemmat ratsut olivat tehneet puhtaat radat, mutta olin löysäillyt uusinnassa aivan liikaa ja jäänyt siksi kärkisijoista monta sekuntia. Metriin mä lähdinkin hakemaan vähän reippaampaa tahtia, mikä olikin koitunut mun kohtalokseni. Lailan kanssa olimme päässeet perusradan puhtaasti, mutta uusinnassa olin tuupannut tammaa liikaa viimeisille esteille ja saldona olikin ollut kaksi puomia - ja ne molemmat olivat olleet mun puomeja, eivät Lailan. Kahdeksas startti kahden päivän sisään alkoi ottaa jo niin henkisen kuin fyysisenkin kunnon päälle ja pelihousunsa verkassa repinyt höyryjuna nimeltään Välskäri oli painellut sen enempää ksyymättä ohi kakkosesteestä. Kyllä, kakkosesta. Ai mitä oli tehnyt kuski? Matkustanut. Kieltämättä siinä oli saanut purra hammasta, koska ohimenoa seurannut kamikaze-loikka ja sen jälkeinen kiemurtelu seuraavalle esteelle oli koetellut kanttia. Lopulta me selvittiin perusradasta kahdellatoista virhepisteellä, jääden auttamatta luokan jumboksi.
Mutta niin tai näin, muutama hassu ruusuke koristivat nyt Lailan ja Väiskin karsinoita Seppeleessä ja kotitallilla, ja muutama ajatus treenejä varten oli iskostunut takaraivoon. Ja niin, ihan mieletön kisakuume oli nostanut päätään.
|
|
|
Post by Anni on Jul 5, 2016 16:25:22 GMT 2
Anni & Laila osa 19 ukonilmalla 5.7.2016
Mä olin luonut kaihoisia katseita Aleksanterin suuntaan jo parina päivänä. Me ei oltu ehditty best buddyillä viikkokausiin, minkä kyllä huomasi - Cellan ja Mikaelan kaltaisten frendien jälkeen mä tarvitsin välillä seuraa, joka jäisi välillä juttujensa kanssa mun jalkoihini. Ja sitäpaitsi Allu oli yksi niistä ainoista jätkistä, joista Jiri ei ollut mustasukkainen. Olin kerran kysynyt asiasta ja saanut vastaukseksi vain hyväntahtoista naurua: ilmeisesti nuoriherra Holma oli lipunut Jirin reviirille kuin vettä vain.
"Tossa", tokaisin ja tyrkkäsin Aleksanterin käteen kahden euron kolikon. "Mennään." "Minne?" Allu kysyi silmiään räpytellen. Pojan suu oli jäänyt hölmistyksestä ammolleen, kun olin yllättänyt sen istuskelemasta yksinään punaisen skootterinsa päältä. "No laitumille. Mun pitää nähdä Laila ja sun pitää viedä mut." En jäänyt odottamaan sen kummempaa vastausta, vaan tartuin toiseen kypärään ja vedin sen reippain ottein päähäni. "Mutta kun Cellan pitäis tulla koh-" "Joojoo, te kerkeette kyllä kuherrella myöhemminkin", puuskahdin ja kapusin skootterin kyytiin. Allun jalat tuntuivat painavan tuhat kiloa, kun se koetti töytäistä ajopelin pois jalaltaan ja hinata kinttunsa kyytiin. Lopulta punainen paholainen hyrähti kuitenkin käyntiin ja matka kohti laitumia saattoi alkaa.
Aurinko lämmitti kasvoja ja tuulenvire heilutti kypärän alta pilkottavia hiuksia, kun me päristeltiin Aleksanterin kanssa hiekkatiellä ihan luvattoman kovaa. Välillä mun teki mieli tarrautua Allun huppariin sen nykäistessä kaasun pohjaan, mutta epäilin sen järkyttävän poikaparan mielenrauhaa liiaksi ja johtavan meidät pois ojien välistä.
"Ne on ihan perkeleen kaukana", Allu jupisi. Myönnyttelin pojan sanoja - mä olin melko varma, että eilen laitumelle vapaaksi päässeet hevoset eivät olleet käyneet lähelläkään porttia sen jälkeen, kun ne olivat nelistäneet laitumen toiseen päähän. Tällä hetkellä tammat laidunsivat sopuisasti yhtenä isona laumana, josta erotti näin kaukaa vain läikikkään Hestian sekä pilkullisen Windin. Kaivoin porkkanapussin taskustani ja vihelsin. Muutama hevonen nosti päätään, kun me marssittiin Aleksanterin kanssa rinta rinnan laumaa kohti. "Onko toi Laila vai Salla?" Allu kysyi ja nyökkäsi meitä päin höristelevää hevosta kohti. Mulkaisin nuorta miehenalkua vähän turhankin äkäisesti, mikä paistoi sen säikähtäneestä ilmeestä. "No Laila?? Sallahan on paljon pienempi", puuskahdin. Allu mutisi hiljaisen anteeksipyynnön ja mä tunsin pienen omatunnonpiston moisesta ärhentelystä. "Kato, Mynttikin tulee", heitin kepeämpään sävyyn. Mustanruunikko oli erkaantunut laumasta ja hetken ajan näytti, että se oli Lailan tavoin kävelemässä meitä kohti. "Ei, se meni paskalle", Allu totesi ilmeettömänä. Mä purskahdin auttamatta nauruun, jolloin oli mun vuoroni saada osakseni pahansuopa katse. Mä olinkin muistellut, että Aleksanteri oli yleensä hauskaa seuraa.
Laila tyhjensi porkkanapussin melkoisella vauhdilla. Ehdin silti nakata pari porkkanaa Allulle, joka tallusti viemään niitä hoidokilleen. "Äläkä sitten tappele", höpisin Lailalle tsekattuani tamman läpi mahdollisten nirhaumien varalta. Mustankimo pyöritti järkyttyneenä silmiään suihkauttaessani sen päälle uuden hyttysmyrkkykerroksen, muttei kuitenkaan hävinnyt paikalta. "Koeta pärjäillä", supatin Lailalle ja hieraisin tamman otsaa vielä kerran. Myntille porkkanat syöttänyt Allu oli jo lähtenyt tulemaan takaisin, joten jätin Lailan rauhaan ja lyöttäydyin toisen kaksijalkaisen seuraan.
"Onko noi ukkospilviä?" Aleksanteri kysyi, kun me oltiin kiskomassa kypäriä päähämme. Vilkaisin sinertävänharmaita pilviä, jotka nostivat ihokarvat pystyyn - päiväkausia hautonut ilma ei voinut lupailla kuin kunnon ukkosmyrskyä. "Todennäköisesti", mutisin vastaukseksi. "Parempi pitää kiirettä." Nyt Allun skootterin vauhti ei tuntunut enää päätähuimaavalta. Päinvastoin, mun puolesta me oltaisiin voitu mennä kovempaakin. Tummat pilvet olivat peittäneet taivaan ja valomäärä oli pienentynyt puoleen. Noin puolessa matkassa taivas halkesi ja me saatiin niskaamme järjetön vesiryöppy ukkosen kunnioitusta herättävän jylinän saattelemana.
Vesisade hakkasi kasvoja vasten ja taivas välkkyi valtoimenaan: salama toisensa perään halkoi taivaanrantaa, jyrähdysten voimistuessa entisestään. "Kulkeeko tää kovempaa?" kiljaisin skootterin hyrinän lomaan. Aleksanteri pudisti päätään, mutta näin tämän silti vääntävän kaasua vielä pykälän enemmän. Mä olin aikalailla varma, että Allun tuurilla salama osuisi meihin tai vaikkapa skootterin renkaaseen. Niin ei kuitenkaan käynyt, sillä Seppeleen piha ilmestyi näköpiiriimme kuin tilauksesta. Sade tuntui yltyvän entisestään, kun mä hyppäsin skootterin selästä sillä sekunnilla, kun se pysähtyi Allun toimesta tallin oven eteen. Syöksyin sisälle kuin hengen hädässä, vaikka siinä vaiheessa se oli turhaa - mun vaatteet valuivat vettä, eikä perässä hiihtävä Aleksanteri näyttänyt sen paremmalta. "Mun pitäis veloittaa tosta jotain ekstraa", Allu jupisi, mutta annoin sanojen soljua toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Mokomakin, olihan se kuitenkin saanut viettää laatuaikaa mun kanssa.
"Aleksanteri missä perkeleessä sä oot ollu?? Meidän piti lähteä tunti sitten", Cella karjaisi, kun me könyttiin yläkertaan. "Ajelulla", Allu vastasi tyynesti ja marssi kahvinkeittimen luo. Mä sen sijaa hivuuttauduin tiskialtaalle vääntääkseni enimmät vedet paidanhelmastani. "Sataako siellä?" Fiia hymähti huvittuneen oloisena. Mä vilkaisin vaistomaisesti Aleksanteria, joka toljotti mua takaisin yhtä hölmistyneenä. "Öö joo, siellä ukkostaa", vastasin. "Ettekö te kuulleet sitä jytinää?" Cella pudisti päätään saaden Fiian hihittämään. "Cella pajusi Aleksanterin katoamistemppua niin kovaan ääneen, ettei me kuultu."
Mä en ehtinyt edes räpäyttää silmiäni, kun Allu päätti meidän ystävyysretken kliimaksiksi pärskäyttää suullisen kuumaa kahvia mun päälle. Paska reissu, mutta tulipahan tehtyä.
|
|
|
Post by Anni on Aug 5, 2016 13:51:32 GMT 2
Anni & Laila osa 20 muutoksia 5.8.2016
Kliseisesti ilmaistuna mun elämä tuntui vuoristoradalta. Sellaiselta, jonka kyytiin mä en ollut itse tietoisesti survoutunut. Kun mä olin kenttäratsastusleirin jälkeen toipunut siitä pienoisesta pettymyksestä, että olin jättänyt ilmoittautumatta leirille Väiskille ja jäänyt vaille vakiratsu-Lailaa, oli mun pitänyt jo heittäytyä poninkesyttäjäksi. Mun onneksi Väiski oli päässyt liikkumaan Miksun hellässä huomassa, koska mun energiat menivät uuden vuokralaisen kanssa. Tammoissahan ei tunnetusti ollut mitään muuta vikaa kuin sukupuoli. "ALMA PERKELE" oli kajahtanut luvattoman monta kertaa meidän pihassa kuluneen viikon aikana, kun hyvä kärryponi oli heittäytynyt pihamaalle pitkin pituuttaan aisoineen päivineen, tullut langoista läpi tai teutaroinut riimunnarun päässä. Ja me Jirin kanssa ei oltu mitään aloittelijoita näiden nelijalkaisten suhteen.
Elämä leirin jälkeen ei siis ollut missään nimessä palannut entisiin uomiinsa. Sen oli tehnyt selväksi myös se pikku fakta, että Cella ja Aleksanteri olivat eronneet. Allu oli vetänyt maton mun jalkojen alta niin perkeleen helposti, että se melkein nauratti. Mä olin katunut saman tien, että olin mennyt kaivamaan sen traagisen uutisen Aleksanterin suusta. Tai no, eihän se ollut sitä sanonut, koska nuoriherra Holma oli ilmoittanut, ettei asiasta puhuttaisi. Enkä mä ollut siitä sen koommin kuullutkaan. Edes eron toiselta osapuolelta. Se, ettei Cella ollut maininnut sanallakaan koko asiasta kalvoi mun mieltä jatkuvalla syötöllä. Mä tiedostin vaikean asemani kahden tulen välissä, mutta silti. Nyt oli kyse Cellasta - mä tiesin sen asiat parhaillaan jopa ennen sitä itseään, ja toisin päin.
Lailan turpa tuntui lohdulliselta tamman hapuillessa leivänmuruja kämmeneltäni. Mä olin ajatuksiini vaipuneena jynssännyt puoliverisen varusteita varmaan yli tunnin, vaikka mun oli ollut tarkoitus käydä ratsastamassa ensin. Ai mikä stressi? Lopulta mä päädyin vain loksauttamaan juoksutusliinan kiinni Lailan päitsiin ja taluttamaan hämmentyneen mustankimon kentälle. Hiekka pölähteli ilmaan suurina pilvinä Lailan ravatessa ympyrällä rennoin askelin. Mä pidin katseeni tiiviisti tammassa, jonka pää hipoi välillä taivaita vain palautuakseen taas hetkeksi alemmas työskentelymuotoon. Laila oli liian tunnollinen juoksutettava. Lailan laukkaa katsellessani mä en ihmetellyt yhtään, miksi Robert oli toivonut sitä leiriratsuksi. Musta oli oikeastaan vähän outoa, ettei tammasta ollut yleisestikään sen kovempaa kilpailua. Huoahdin. Ehkä mä arvostin Lailan kaltaista hevosta vielä pykälän enemmän käsiteltyäni vajaan viikon Alman kaltaista yksilöä.
Viedessäni Lailan harjapakkia pois mun katse pysähtyi ilmoitustaululla komeilevaan lappuun. Hoitajia haettiin neljälle hevoselle ja se tuntui käsittämättömältä. Tollo oli jo lähtenyt, eikä Vennaakaan näkisi tallilla enää monena päivänä. Mä olin huono muutosten kanssa, koska mä halusin aina ripustautua menneeseen. Mä näin yläkerrassa hengaavan porukan kasvoista, etten mä ollut yksin ajatusteni kanssa. Tollon ja Vennan lähdön lisäksi Loekekin oli vapautunut. Ei tällaisia uutisia halunnut kukaan. Istuutuessani sohvalle vaitonaisen Claran viereen annoin katseeni kiertää huoneessa. Niin Cella kuin Aleksanterikin loistivat poissaolollaan. Auringon olin nähnyt viimeksi eilen tytön lähtiessä maastoon Vennan kanssa. Sillä hetkellä mä olin onnellinen Lailasta, Väiskistä ja Jiristä. Ja ehkä jopa Almasta, vaikka saattaisinkin katua moista ajatusta jo illalla.
|
|
|
Post by Anni on Aug 11, 2016 12:20:03 GMT 2
Anni & Laila osa 21 loppukesän haikeutta 11.8.2016
Päivät kuluivat liian nopeasti, mutta samalla ne tuntuivat aivan äärettömän pitkiltä. Nopeasti silloin, kun tajusit auringon luovan mahdollisesti viimeisiä lämpimiä loppukesän säteitään ennen syksyn viileyttä, joka eksyi tuulenpuuskien sekaan aiempaa tiheämmin. Hitaasti päivät taas kuluivat niinä hetkinä, kun tajusi tappelevansa avomiehensä ylläpitoponin kanssa siitä, kumpi oli pomo tai huomatessaan, ettei paras ystävä halunnut avautua vieläkään. Tai edes viettää aikaa yhdessä. "Moi", tervehdin Windin selästä laskeutuvaa Cellaa. Blondi nyökkäsi vastauksen automatisoituneesti, ryhtyen sitten tyynesti nostamaan jalustimia ylös mun katsetta vältellen. "Käytäiskö maastossa illalla? Väiskille tekis hyvää päästä vähän revittelemään", ehdotin vaisusti. Cellan hiljaisuus riipi mua, mutta mä halusin yrittää tehdä jotain asioiden eteen silläkin uhalla, että saisin taas pettyä. "Otolla on vapaapäivä", Cella totesi ja väisti Windin näykkäisy-yrityksen satulavyötä löysätessään. "Aa", mutisin. "Ehkä joku toinen päivä."
Aleksanterista irtosi sentään pari lausetta enemmän. "Mä en tiedä nähdäänkö me enää", hymähdin seurattuani Allun touhuja hetken. Pojan harjaa pitelevä käsi pysähtyi Myntin kyljelle, kun tämä kääntyi katsomaan mua hölmistyneenä. "Minne sä oot lähdössä?" "Aion ratsastaa Almalla", valaisin pienesti virnistäen. Allun suupieli nytkähti, mutta synkkä ilme ei häipynyt nuoren miehen kasvoilta. "Onko se niin vaarallinen?" Aleksanteri kysyi luultavasti silkasta kohteliaisuudesta, ettei keskustelu katkeaisi alkuunsa. "En mä tiedä, mutta aika arvaamatonhan se on", vastasin olkiani kohautellen. Allu mutisi jotain itsekseen ja jäätyi rapsuttamaan Myntin turpaa, jolloin koin parhaimmaksi vaihtoehdoksi liueta paikalta.
Lailan ravi keinutti mua tamman paljaassa selässä. Kentän hiekka pölisi ja sai niin mut kuin Lailankin pärskimään aika-ajoin, mutta mä olin pyhästi päättänyt nauttia tästäkin kesäpäivästä viimeiseen pisaraan. Nostin laukan ja annoin Lailan venyttää kaulaansa. Mustankimo tuntui hyvältä eilisen kouluväännön jäljiltä, joten tämän päivän liikutus saisi hoitua palauttelun merkeissä. Syksyn mukana tuli myös väistämättä tuntikauden alku. Mä olin jo niin tottunut Lailan liikutukseen, etten olisi raaskinut laskea tammaa tunneille alkuunkaan. Onneksi mulla oli Väiski, joka lievensi kaipuuta huomattavasti.
Taputtelin Lailan kaulaa leveästi hymyillen siirrettyäni tamman käyntiin. Puoliveritamma höristeli korviaan aidalle laskeutunutta naakkaa kohti ja säpsähti linnun lehahtaessa lentoon. "Hölmö", tuhahdin pidättäessäni pyrähtämään yrittänyttä ratsuani. Pysäytin Lailan tyhjyyttään ammottavan kentän keskelle ja liu'uin alas tamman selästä, tömähtäen pehmeään hiekkaan. "Moi!" Alviina kajautti taluttaessani Lailaa talliin. Tytön takana seisova Ransu hörisi Lailalle, saaden tamman luimistamaan korvansa. Tervehdin Alviinaa vääntäen kasvoilleni pienen hymyn. Lettipään mielenliikkeistä ei ollut ikinä perillä, joten moinen ystävällisyys lähinnä epäilytti. "Miten Laila meni?" Alviina uteli kulmiaan kohotellen. Naurahdin. "Ihan hyvin." "No kiva!" tyttö hymähti ja komensi riimunnarua nykivää Ransua.
Jatkaessani matkaa tallia kohti en voinut olla vilkaisematta Alviinan loittonevaa selkää. Olikohan se jotain tietoja vailla? Vai yrittikö se vainuta uusia juoruja? Oli miten oli, mä tulisin olemaan hieman varuillani.
|
|
|
Post by Anni on Aug 21, 2016 17:40:32 GMT 2
Anni & Laila osa 22 vuosipäivä 21.8.2016
21.8.2015: Oli se tämäkin työmaa, Anni 21v. ja ikioma hoitoheppa - takuuvarma jäätyminen. Mä muistin sen vieläkin kuin eilisen, eikä siinä ollut mitään ihmeellistä. Muistinhan mä asioita useammankin vuoden takaa. Mutta vuosi sitten mun elämässä oli tapahtunut käänne, joka oli tuonut mun elämään pelkästään hyvää. Mä olin solminut uuden kavioliiton ja pujahtanut maailman cooleimpaan tallijengiin. Vaikka Mysteeriviikonloppu oli imenyt musta kaikki mehut, löysin itseni silti haahuilemasta tammatarhaa kohti. Heilautin kättäni Fiialle ja Salmalle, jotka laahustivat parkkipaikkaa kohti. Suurin osa porukasta oli jo lähtenyt, mutta mulla oli polttava tarve käydä paijaamassa Lailaa."Hei kaunokainen", mutisin ja sivelin Lailan turpaa. Tamma oli kävellyt puolimatkaan vastaan, mikä oli saanut hymyn huulilleni: sen täytyi olla joko vuoden tuoman luottamuksen tulos, tai sitten mä olin vaan lellinyt koko hevosen pilalle nameilla. Veikkasin kuitenkin optimistisesti ensimmäistä vaihtoehtoa, koska Laila ei hamuillut taskujani tai esitellyt tyytymättömänä hampaitaan - toisin kuin Windi, joka katseli mua lähimmän puun alta hampaitaan väläytellen. Ihmeellinen hevonen. Mä jumahdin tarhaan suunniteltua pidemmäksi aikaa. Laila hamuili harvakseltaan kasvavia ruohotupsuja mun vieressä, kun istuin maassa aidantolppaan nojaten."Moi?" hiljainen ääni tervehti. Käänsin katseeni tarhan portille, jonka ulkopuolella seisoi Robert. Se katsoi mua niin varovasti, etten voinut peittää huvittuneisuuttani."Moi", hymähdin. Robert ikään kuin huokaisi helpoituksesta - ainakin jätkän hartiat laskivat monta senttiä - ja sujahti sitten tarhaan. Hapuilin katseellani Harrya, joka höristi korviaan omistajansa puoleen."Mmm.. Mitä sä täällä? Eikö tee jo mieli lähteä kotiin?" Pöpö tiedusteli muina miehinä pysähtyessään sipaisemaan Lailan kaulaa."Piti vain tulla morjestamaan Lailaa", vastasin katse mustankimossa. "Meillä on vuosipäivä."Robert katsoi mua hölmistyneenä, kunnes mä lähes näin lampun, joka sen päässä syttyi."Onnea."Naurahdin, mutta kiitin kohteliaasti. Robert hymyili hassusti, mikä oli siinä tilanteessa jotenkin ihan erityisen huvittavaa. Me ei oltu koskaan edetty small talkista pidemmälle, mikä oli sinällään harmittavaa. Mutta se tarkoitti sitä, etten voinut kuunnella Robertin vuosipäiväonnitteluja vakavalla naamalla."Mä taidan jatkaa matkaa", Pöpö mutisi ja viittilöi käsillään Harryn suuntaan. Seurasin miehenalun loittonevaa selkää mietteliäänä. Ehkä munkin oli korkea aika jatkaa matkaa.
|
|
|
Post by Anni on Oct 14, 2016 21:03:37 GMT 2
Anni & Laila osa 23 harmautta 14.10.2016
Laila katseli mua suurilla silmillään ja työnsi turpaansa lähemmäs. Kimo oli kävellyt mun luokse tarhan portille, minkä vuoksi mä olin saanut pakotettua huulilleni pienen hymyn. Jos aamu alkaa riidalla avopuolison kanssa ja pari tuntia myöhemmin löytää hevosensa kolmijalkaisena tarhasta, olisi ollut varmaan paras vaihtoehto sulkeutua makuuhuoneeseen ja jäädä sinne loppupäiväksi. Mutta mä olin lähtenyt Seppeleeseen.
Koska tuntien alkuun oli vielä monta tuntia, mä napsautin riimunnarun Lailan päitsiin ja keplottelin puoliveritamman pihan puolelle. Laila tyrkkäsi mua päällään, kun säädin portin kanssa normaalia pidempään. Mun teki mieli ärähtää tammalle, mutta pieni ääni takaraivossa sanoi, ettei se kannattanut. Laila oli mun toivo saada tähän päivään jotain hyvääkin.
Sää oli masentavan harmaa. Hiekkatie oli peittynyt kuihtuneiden lehtien alle ja paljaiden puiden oksat irvailivat ankeudellaan. Vedin keuhkoni täyteen viileää syysilmaa ja koetin saada ajatukseni kuriin. Laila askelsi mun vierellä hitaasti, vaistoten mun mielialan - tamma tuntui lähes hiipivän mun vierelläni, yrittäen parhaansa mukaan tekeytyä näkymättömäksi.
Seurasin katseellani joutsenparven lentoa taivaan halki. Mulla oli niin naurettavan mitätön olo keltanokkien räpyttelyä katsellessa. Laila puhisi kysyvästi käsivarttani vasten, kun pysähdyin niille sijoilleni. Käänsin katseeni tammaan, joka seisoi hievahtamatta aloillaan ja vastasi katseeseeni korvat hörössä. Siinä mielentilassa Lailan seura oli parasta mitä mulla oli.
Kun me palattiin tallipihaan, Seppele oli valmistautumassa iltaan - valot olivat syttyneet hämärtävälle pihalle, ja ensimmäiset hoitajat ja tuntilaiset kävelivät tarhoille hakemaan ratsujaan. Mä talutin Lailan karsinaan katse lattiassa. Pieni hymynkare nousi jälleen huulilleni, kun sipaisin vielä viimeisen kerran mustankimon poskea ja jätin sen karsinaan odottamaan tuntilaistaan.
Matkalla autolle mä huomasin hymyileväni edelleen. Puhelin piippasi takin taskussa kuin alleviivaten mun huomion. Se oli Jiri, joka kysyi mua kotiin. Eläinlääkärikin tulisi huomenna, ja mä olisin toivottavasti viisaampi Väiskinkin suhteen. Ehkä tällä päivällä oli vielä mahdollisuus.
|
|
|
Post by Anni on Nov 4, 2016 22:20:28 GMT 2
Anni & Laila osa 24 onnellisuutta 1.11.2016 Ähäkutti.
Laila ylitti okserin niin vaivattomasti, että mun teki mieli kiljua. Puoliveritamman kaviot rummuttivat maneesin hiekkaa vasten, kun jatkoin esteeltä toiselle - vesimatolle.
Ähäkutti.
Mustankimo ei edes vilkaissut tummansinistä muovimattoa tai aaltolankkuja ponnistaessaan suureen hyppyyn. Tamman etukavioiden hipoessa hiekkaa mä en nojannut taakse ja ottanut laukkaa kiinni, vaan kumarruin reilummin eteen, annoin ohjien valua pidemmiksi ja taputin pärskivän Lailan kaulaa kaksin käsin. Siinä oli hevonen mun makuun, ja sen maneesin katsomoon kerääntyneet muutamat tallilaiset varmasti näkivät mun kasvoilta.
Alkuverryttelyjen pintapärskintä oli muuttunut treenin aikana syvemmäksi, mistä mä tiesin Lailan liikkuvan rehellisesti takaa eteen. Ilmavuus ravista ei ollut kadonnut minnekään, se oli vain muuttanut muotoaan: alun haparoiva koikkelehdinta oli muuttunut vakaaksi, selkään miellyttävän tuntuiseksi raviksi, josta liikenisi kouluradalla hyvät pisteet. Mä olin ottanut Annen liikutusohjeet siinä mielin tosissani, että olin oikeasti suunnitellut Lailan viikot tuntikalenteria mukaillen. Tänään kavalettitreeni oli kuitenkin ollut lyhyempi, koska olin halunnut ottaa mukaan hyppyjä. Väiskin diagnoosiksi oli tullut kaviopaise, josta aiheutunut ontuminen oli aiheuttanut pari ikävää jumia. Koppura kenttä ei auttanut tilannetta yhtään, sillä sen vuoksi liikutusta ei voinut suunnitella etukäteen. Kenttä joko oli sula, tai sitten se ei ollut - tai sitten se oli, mutta vain sen tietyn hetken iltapäivästä, kun keli kävi nollan yläpuolella. Kuuraisilla pelloilla käyntijumppaa pystyi toki tekemään, mutta siihen se sitten jäikin. Siksi mulle oli enemmän kuin terapeuttista harrastaa Lailan kanssa ja ylläpitää omaa ratsastuskuntoa.
Laila upotti tyytyväisenä turpansa lämpimään melassiveteen. Kannattelin sankoa reiteni päällä pieni hymy huulillani. "Mites Väiski?" Adalindin ääni kysyi. Käänsin katseeni blondiin, joka seisoi tallikäytävällä kouluraippa kädessään. Olin nähnyt Adalindin vilaukselta maneesilla, mutten ollut ehtinyt vaihtaa sanaakaan tämän kanssa. "Siinähän se", huokaisin. "Ei se nyt oo ep ollut, mutta tartteis päästä tekemään jumppaa muissakin askellajeissa. Siitä tulee muuten niin perkeleen virtainen." Adalind nyökytteli suu mutrulla. Tyttö oli osallistunut Väiskin kävelyttämiseen parina päivänä, mistä olin enemmän kuin kiitollinen - olin saanut tilaisuuden nähdä orin liikkeen maasta käsin ja suunnitella sen pohjalta omaa ratsastustani. Adalind oli muutenkin ollut mulle seuraa, jota mä olin kaivannut. Sellaista seuraa, jolla ei ollut minkäänlaisia ennakkopäätöksiä musta tai mun elämästäni, ja jonka kanssa ei tarvinnut miettiä, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Ei draamaa.
Laila jäi karsinaan odottamaan iltaheiniään, kun mä kävelin valkean tallipihan läpi parkkipaikkoja kohti. Maa oli juuri ja juuri lumen peitossa, mutta se riitti tuomaan valoa pimeään iltaan. Siristin silmiäni autonvalojen paisteessa, mutta hymyilin silti. Jirin lempeä katse seurasi mua koko kävelymatkan ratin takaa, mikä sai lämmön lepattamaan rinnassa. Siinä oli toinen syy, mistä mä olin ollut jo pitkään onnellinen.
|
|
|
Post by Anni on Nov 21, 2016 13:27:52 GMT 2
Anni & Laila osa 25 pikavisiitillä 20.11.2016
Vaihdoin painoa jalalta toiselle ja tuijotin puhelimen näyttöä huultani jäytäen. Adalind oli laittanut kuvan joulutarjoiluista, joista talliporukka parhaillaan nautti. Vilkaisin sängyllä makaavaa Jiriä, jonka toinen kulma oli kysyvästi koholla. "Adalind yrittää houkutella mua tallille", selvensin pienesti hymyillen. "Mene", Jiri hymähti. Huokaisin ja kohautin olkiani. Kun Jiri oli kotiutettu viikonlopun kynnyksellä, mä en ollut poistunut talosta kuin aamu- ja iltatalliin, joiden yhteydessä olin myös yrittänyt tarjota Väiskille ja Almalle pikaista liikuntaa. Jos mulle oli ollut vaikeaa vierailla terveyskeskuksella desinfiointiaineen katkun puistattaessa, oli elämä kotona vielä pykälän verran raskaampaa. Ei ehkä fyysisesti, mutta henkisesti - mä halusin, että Jiri parantuisi, ja olin kokenut olevani jollain tapaa vastuussa siitä.
Jiri sai mut ylipuhuttua, ja kun olin miljoona kertaa vannottanut palaavani kotiin kahden tunnin sisällä, starttasin auton. Matkalla kurvasin hakemaan pitsan lähimmästä pikaruokalasta, koska olin tajunnut unohtaneeni syödä. Oli ollut miltei onni onnettomuudessa, että Jiri oli päätynyt terveyskeskukseen - ilman diagnoosia keuhkoputkentulehduksesta ja sen seuraamia suonensisäisiä antibiootteja mies olisi voinut joutua keuhkokuumeen kouriin. Oli infektio nytkin laittanut Jirin kropan koetukselle, mutta parin viikon sairaslomalla tauti olisi lopullisesti selätetty.
Auton kello näytti seitsemää, kun talsin paikoitellen loskaisen tallipihan poikki pitsalaatikko kädessäni. "Kato, suakin näkee", ensimmäisenä vastaan pölähtänyt Emmy hymyili. "Juu", hymähdin. Pitsalaatikosta leijaileva tuoksu sai mahani murisemaan, joten luikin pienesti hymyillen yläkertaan päästäkseni syömään. "Mä tein sen", luokseni syöksähtänyt Adalind supisi mun korvaan istuuduttuani pöydän ääreen. "Minkä?" mutisin suu täynnä juustoa. "Soitin Linnealle", blondi vastasi sellainen hymy huulillaan, että tiesin silmieni pyöristyvän kahden euron kolikoiksi. "Onnittelut", tyydyin virnistämään, sillä en halunnut pilata Adalindin iloa kertoa asiasta muille. Ada tuntui aavistavan tämän, sillä blondi nyökkäsi hymyillen ja nappasi palan iltapalastani sen kummempia kyselemättä.
Oli sydäntä raastavaa keskeyttää Lailan vieno kuikuilu iltaruokia jakavan Kasperin suuntaan suitsimalla tamma pikaisesti ja raahautumalla maneesin kellertävien valojen kajoon. Laila vaikutti hivenen loukkaantuneelta kavuttuani tamman paljaaseen selkään korokkeelta. En ollut ehtinyt Seppeleeseen koko viikolla, joten kai mustankimolla oli oikeus nyrpeyteen - vaikka se johtuikin todennäköisemmin iltakaurojen venymisestä.
Musta tuntui, että mä olin maailman huonoin ratsastaja, kun ratsastelin Lailaa maneesissa vailla päämäärää. Välillä tein voltin jolla Laila kaatui sisäpohjetta vasten, sitten otin pätkän "keskiravia" lävistäjällä tai tajusin laukkaympyrällä, että tamma oli ristilaukalla. Mutta silti oli niin mukavaa olla Lailan selässä. Lopulta mä päädyin taivuttelemaan tammaa käynnissä, jotta humputtelusta olisi hyötyä edes kevyeksi jumppailuksi naamioituna.
Maneesin ovella väijyvä Daniel sai sekä mut että Lailan hätkähtämään. "Mitä sä tolleen säikyttelet?" puuskahdin sydän edelleen pamppaillen. "Sori", Daniel ähkäisi. "Etsin takkia." Mutristin huuliani ja olin juuri aikeissa jatkaa matkaa, kun Daniel kääntyi katsomaan mua jotenkin huolestuneen näköisenä. "Mites Jiri?" tämä kysyi niin muina miehinä, että hetken mua melkein huvitti. "Siellähän se kotona makaa", tuhahdin. Mä en ollut varma miten moni Seppeleessä tiesi tapahtuneesta, sillä Daniel oli ensimmäinen, joka Adalindia lukuunottamatta kysyi asiasta. "Ehtisitkö sä käymään ensi viikolla?" kysyin ennen kuin Daniel ehti sanoa mitään. "Väiski on höntsäillyt koko viikon, pieni treeni ei olisi pahitteeksi." "Joo, ilman muuta", Daniel hörähti ja taputti Lailan kaulaa. Tamma oli tökkinyt mua turvallaan jo tovin, joten näin parhaaksi päästää raukka pälkähästä (ja nälästä) ja jatkaa matkaa - Jirikin varmasti jo kaipaili hoivaajaansa.
|
|
|
Post by Anni on Dec 2, 2016 18:11:54 GMT 2
Anni & Laila osa 26 hetki 2.12.2016
Kun mä olin kuullut ratsastuskoulumestaruuksista, päätös oli ollut samantien varsin selvä: mä ilmoittautuisin mukaan. Viime vuonna kekkerit olivat jääneet kokonaan väliin muiden kiireiden vuoksi, mutta tänä vuonna mua ei pidätellyt mikään.
Laila laittoi mut katumaan päätöstä hetkeksi heti saavuttuamme Vaahterapolkuun. Mustankimo steppaili riimunnarun päässä ja oli täysin vakuuttunut siitä, että me oltiin vähintään tuotu se viimeiselle matkalleen tai ainakin aikeissa hylätä se vieraalle tallille. "Nyt", ärähdin ja nykäisin narusta saavuttaakseni silmänvalkuaisiaan vilauttelevan Lailan jakamattoman huomion. Tamma vastasi kohottamalla päänsä taivaisiin ja puhahtamalla niin äänekkäästi, että meidän vieressä tönöttävä Reino säpsähti valveille horroksestaan.
Seppeleen kisatiimi pääsi tuulettamaan ensimmäistä kertaa Inkerin johtaessa kunniakierrosta Tirpan kanssa. Mä ehdin nähdä ratsukon vain vilaukselta rientäessäni varustamaan Lailaa - kisahoitajia ei mitenkään riittänyt kaikille, joten mä sain pärjätä pääasiassa yksin. Mä en tiennyt, mitä mä näiltä mestaruuksilta odotin. Totta puhuen mä olin syksyllä harkinnut vakavasti hoitajapestistä luopumista, koska oma talli verotti aikaa niin rankalla kädellä, että mun vierailut Seppeleessä olivat vähentyneet tahtomattakin. Mutta silti Lailan kanssa viettämäni hetket saivat mut epäröimään ja lopulta luopumaan harkinnasta kokonaan. Mä tykkäsin tammasta ihan liikaa.
Yritin keskittyä istumaan ryhdikkäänä ja olemaan tuijottamatta uhkaavasti purkautuvaa sykeröä - sen ehtisi korjata vielä ennen starttia. Laila tuntui hieman hermostuvan verryttelyalueen hälinästä, mutta liikkui olosuhteisiin nähden letkeästi ja alkoi jo pätkittäin rentoutua. Kertailin kouluohjelmaa päässäni ja hapuilin kouluratsastajamielentilaa Lailan laukan keinuttaessa mua yhä syvemmälle ajatuksiini.
Vaikka rata oli mennyt ihan hyvin, mä jähmetyin silti aloilleni kuullessani kuulluttajan sanat. "...ja neljänneksi Anni Salo hevosella Lashay." Herkkäsielu-Laila meinasi vetää palkokasvin sieraimeensa mun nykäistessä paniikinomaisesti satulavyötä tiukemmalle ja kammetessani tamman selkään keskellä kävelyaluetta.
"Tässä pitää muistaa sujua", mutisin Adalindille sarjalla. Olimme lähteneet kävelemään rataa yhdessä muiden Seppeleen edustajien kanssa, mutta loput olivat jääneet sumplimaan edellisen esteen lähestymistä hiukan pidemmäksi aikaa. "Jännittääkö?" Ada virnisti. "Ei", hymähdin. Olin vieläkin jonkinlaisessa euforiassa koulusijoituksesta ja fiilis ei todennäköisesti kokisi kolausta vaikka jalkautuisin kesken esteradan. Nyt ei enää tarvitsisi stressata.
Stressittömyys ja löysin rantein -asenne sopi mulle pelottavan hyvin, vaikka oli kieltämättä suoranainen ihme, ettei Laila mun rentoilusta huolimatta keksinyt kyttäillä verryttelyesteitä. Maneesin kellertävä valo sai esteet näyttämään valtavilta: ei korkeilta, mutta järeiltä. En empinyt lähtömerkin saatuani, vaan nostin laukan ja käänsin korviaan vinhasti pyörittelevän Lailan kohti ensimmäistä estettä.
"Mitä??" Adalind parkaisi mun ratsastettua Laila takaisin lumisen tallipihan puolelle. "Mä menin johtoon", toistin ja aloin itsekin epäillä sanojani - olinko mä kuullut väärin? "Vau", blondi virnisti takastaan lepuuttavan Frankin satulasta. "Toivotaan, että pysytte siellä, mä kyllä nään teidät kunniakierroksella!"
Lailan marssiessa maneesiin sinivalkoinen ruusuke suitsissa lepattaen mä pohdin kuumeisesti, voisikohan Ada mahdollisest tulla valitsemaan meidän seuraavat lottonumerot. Mä ehdin nähdä vilaukselta Annen mairean hymyn katsomosta, kun me Lailan kanssa lähdettiin johtamaan päivän toisen esteluokan kunniakierrosta musiikin kaikuessa juhlavasti yleisön täyttämässä maneesissa. Tää oli niitä hetkiä, kun kaikki Seppeleen maneesissa ja kentällä Lailan kanssa vietetyt tunnit kulminoituvat yhteen laukkakierrokseen.
|
|
|
Post by Anni on Dec 7, 2016 16:42:28 GMT 2
Anni & Laila osa 27 mysteeriä kerrakseen 7.12.2016
Kursivoidut pätkät ovat Adalindin käsialaa!
Aamu oli vielä hämärä, kun mä hyppäsin Adalindin auton etupenkille suoraan aamutallin päätteeksi. "Et sitten yhtään aikasemmin halunnut lähteä?" nurisin. "Mä olisin vielä voinut painua hetkeksi peiton alle." "En", Ada virnisti. "Tällaisista pakkasaamuista pitää nauttia." Vilkaisin blondia epäröiden - milloin se oli hurahtanut tähän kylmyyteen? Toisaalta Adalindin sanoissa oli perää, sillä pakkanen lupaili myös kaunista auringonnousua.
Seppeleen tallipiha oli hiljainen, ihan ymmärrettävästi: arkiaamut eivät vetäneet porukkaa tallille. Lumi narskui kenkien alla, kun me tallustettiin aution pihan poikki kohti tallia. Suurin osa hevosista näytti olevan jo ulkona lukuunottamatta Lailaa, jota en kuikuilultani nähnyt. "Mä voin ottaa sen, vien sen sit uloskin", piipitin Lailan karsinaa kohti marssivalle Kasperille. Toppatakkiin verhoutunut tallityöntekijä tyytyi vain nyökkäämään kääntyen sitten sulavasti kannoillaan. "Kaikki ei voi olla yhtä pirteitä", Adalind supatti huvittuneena korvaani. Hymähdin ja tarjosin kättäni karsinasta kuikuilevan Lailan nuuhkittavaksi.
Adalind hävisi pihatolle Soltun luo, ja mä kävin heittämässä tallikamat hetkeksi kaappiin. Ovi pamahti kiinni perässäni, kun kipitin satulahuoneeseen hakemaan Lailan harjoja - tamma saisi nauttia heti aamutuimaan pitkästä harjaustuokiosta, jonka jälkeen pääsisi nauttimaan raikkaasta ulkoilmasta metsän siimekseen. Laila hörisi Soltulle, jonka Adalind talutti vastakkaiseen tyhjään karsinaan. "Mitä sä meinasit?" utelin Adalta. Tämä kohautti olkiaan pieni hymy huulillaan. "Maastoon tai maneesiin." "Minne se pakkasaamuista nauttiminen unohtui?" virnistin. "No joo. Maastoon", Adalind naurahti saaden tallikäytävällä Charlieta perässään hinaavan Kasperin pyöräyttämään silmiään.
Mä en ollut ihan varma, että miksi mun mielipide talvesta oli muuttunut niin yllättäen. Ensilumen tultua olin lähinnä valitellut muille kuinka inhosin talvea. Jotenkin lumien sulattua välissä, kurakelin tullessa ja lumien palatessa osasi arvostaa sitä pakkastakin aavistuksen enemmän. Ja siis olihan pakkasella monesti todella nättiä! Olinkin todella tyytyväinen kun olin saanut vedettyä Annin mukaan aamuratsastukselle, mikä pitäisi ehdottomasti toteuttaa useamminkin. Onneksi Anni oli ollut aika helppo saada mukaan, vaikka kukaan muu Seppeleläinen ei ollutkaan innostunut arkiaamun reissusta. Kaverit taisi kuitenkin olla jo ihan sitä varten, että ne sai vedettyä ties mihin hullutuksiin mukaan.
Harjasin Soltun talvikarvaa oikein urakalla, samalla kun Anni teki samaa urakkaa suuremmalle Lailalle. "Arvaa vaan miten söpö olis Lailalle joku todella karvanen varsa!" naurahdin yllättäen päähäni tulleelle ajatukselle Soltun ja Lailan yhdistelmästä. Puoliverinen karvakasa. Miten söpöä. Osasin siinä vaiheessa kuvitella Annin pyöräyttävän mulle huvittuneesti silmiään ja vaihtaessani harjan kädestäni kaviokoukkuun, huomasin bruneten tekevän juuri samoin. "No se olis söpö niin kauan kuin se olis pieni, mutta sit jos siitä tulee yhtä iso ku Lailasta niin apua", ystäväni hymyili ja naurahdin uudestaan.
Hoidimme hevoset huolella kuntoon ja saatuamme molemmat varustetuiksi lähdimme taluttamaan hevosia ihanaan pakkasaamuun. Aurinko näytti ensimmäisiä valonsäteitään kaukana puiden takana ja se piristi oloa kummasti, vaikka ulkona oli yhä hämärää. Kiipesin aidan päältä Soltun selkään, jonka olin tänään jättänyt ilman satulaa. Lämmin selkä oli vain paljon mukavampi istua kuin kylmä satula. Päästyäni istumaan tukevasti vilkaisin takana olevaa Annia. "Haluutko sä mennä edellä?"
Adalla ei tainnut olla minkäänlaista käsitystä Lailan maastovarmuudesta, mutta tarkistettuani vaaleaverikön ilmeestä tämän olevan tosissaan, ohjasin puhisevan Lailan Soltun edelle. Laila koetteli mun tasapainoa Seppeleen hädin tuskin jäätyä taaksemme - tamma kohahti lumiselle oksalle pyrähtänyttä talitinttiä niin voimakkaasti, että takana tuleva Solttukin taisi saada jonkinasteisen slaagin. "Voitais ravata kohta", mutisin. "Ehkä Lailakin vähän rauhottuisi."
Mustankimon hengitys höyrysi tamman kävellessä puuterilumen peittämällä tiellä. Lailan harja oli paikkapaikoin kuurassa, mikä todisti lämpötilan olevan oikeasti reilusti miinuksella. Pihattolaiset hörisivät meille ohittaessamme muhkeat talvikarvat kasvattaneet nelijalkaiset, jotka olivat mulle Tuulian ponia lukuunottamatta melko vieraita. "Solttu on ihan lääpällään", Adalind nauroi piensuokin hirnahdellessa hallakolle ponille, joka oli parkkeerannut aidan viereen sieraimet ihastuksesta laajentuneina. "Voi raukkaa", hymähdin ja hoputin pihattolaisia toljottamaan jäänyttä Lailaa eteenpäin.
Me ei kehdattu rääkätä pakkaseen tottumattomia hevosia järjettömällä juoksemisella, mutta pieni laukkaspurtti kuului silti asiaan. Laila tuntui nauttivan päästessään revittelemään hyväpohjaisella tiellä ja hetkeksi jarrutkin tuntuivat katoavan. Vähän reilumpi pidäte sai tamman kuitenkin lopulta kuulolle ja vauhti hidastui ravin kautta käyntiin.
Annoimme hevosten kävellä hetken aikaa reippaassa käynnissä tien reunaa pitkin eteenpäin. Laila ja Solttu taisivat kumpikin olla aika säpäkköinä laukkapätkän jälkeen ja se hymyilytti. Välillä seurasin katseellani Lailan käyttäytymistä, sillä olisihan se ihan eriasia jos suuri puoliverinen lähtisi käsistä kuin minisuokki, vaikka voimaa siitäkin löytyi. Olin vain ajatellut, että Lailan olisi silti hyvä mennä edellä, ettei se hermostuisi vielä enemmän jos Solttu sattuisi kävelemään hitaasti edellä. Orilla oli nimittäin käynti varsinkin aika rennon lupsakkaa, vaikka energiaa siinäkin riitti.
"Pitäiskö kohta kävellä jo takas Seppeleeseen?", kysäisin Lailan selässä istuvalta Annilta. "Mun sormet tekee jo puolta kuolemaa, vaikka laitoinkin paksut hanskat käteen", irvistin ja sain kaverini virnistämään. "Mennään vaan. Eiköhän tää ole ihan tarpeeksi pitkä aamulenkiksi", tuokin totesi ja yhteistuumin käänsimme hevoset seuraavasta tieliittymästä oikealle.
Annoimme hevosten ravata vielä hetken aikaa rentoa ravia (siis rento olisi ollut tavoite) ja molemmat hevoset olisivat olleet selvästi enemmän sitä mieltä, että laukka olisi parempi askellaji. Sen takia emme enää ravanneet kovinkaan kauaa ja askellajiksi valikoitui se hitain.
Paluumatka tallille sujui enemmän tai vähemmän rauhallisessa käynnissä - molemmat hevoset puhkuivat intoa, eikä kotimatka ainakaan hidastanut tahtia. Kasper oli ehtinyt saada loput hevoset ulos meidän maastoreissumme aikana. Laila hörisi tammatarhan suuntaan laskeutuessani alas satulasta tallin edustalla. Solttu sen sijaan ei olisi halunnut pysähtyä, vaan ori tuntui olevan sitä mieltä, että Adalind voisi jalkautua vauhdistakin. "Taitaa herralla olla kiire pihattoon heinien pariin", Ada mutisi ja hyppäsi alas Soltun vihdoin pysähdyttyä.
Laila puski turhautuneena päätään kättäni vasten, kun jäin himmailemaan karsinan ovelle kaviokoukku kädessäni. "Sori", mutisin ja nakkasin koukun harjakoriin, napaten sitten tamman loimen syliini. Laila nuuski toppaloimeaan varautuneena, mutta antoi mun silti heittää kahisevan sininutun selkäänsä.
Ehdin yläkertaan ennen Adaa, joten latasin kahvinkeittimen ja napsautin sen päälle. Pian huoneen täytti huumaava kahvintuoksu, josta istuuduin nauttimaan tyhjälle sohvalle. Oli outoa olla tallilla näin hiljaiseen aikaan. "Oi", Adalind henkäisi jo ovenraosta. Olin juuri kaatanut itselleni kupillisen kuumaa kahvia, jota maastossa jäätynyt sieluni kaipasi - yhtään liioittelematta.
Kahvi ei ollut varmaan ikinä tuoksunut niin hyvältä kuin silloin. Huoneeseen päästyäni nappasin kaapista nopeasti kupin käteeni ja kaadoin sen täyteen höyryävää nestettä saatuani kannun Annilta itselleni. Pelkkä käsien pitäminenkin kuuman kupin ympärillä oli jäisille sormille mitä ihanin tuntemus -lämpöä. Jotenkin ei enää tässä vaiheessa houkuttanut lähteä toiselle tallille liikuttamaan toista hevosta. Kyllä sillä kylmällä ilmallakin oli rajansa.
"Huomenna uudestaan?" virnistin Annille, joka näytti lähinnä järkyttyneeltä kysymykseeni. "Ei kiitti ihan heti huomenna, mutta ennen joulua vois olla ehkä kiva!" Kohautin olkiani ja join kulauksen kahvia.
Yhtäkkiä tajusin, että olin jättänyt puhelimeni kaappiini ja olisin mielelläni näyttänyt Annille kuvan, jonka olin maastoreissulla ehtinyt napata. Nousin penkiltä ylös sanomatta sanaakaan ja jätin kahvini pöydälle. Kuitenkin painaessani kahvaa alas ja työntäessäni ovea ei tapahtunut mitään. Katseeni palasi yllättäen kaveriini. "Ööm.. Anni?" Yritin tyrkätä ovea painonkin avulla, mutta mitään ei tapahtunut. Siinä vaiheessa brunettekin oli siirtänyt katseensa minuun. "Tää ovi ei liikahdakaan."
Kurtistin kulmiani Adalindin sanoille ja seurasin, miten tyttö yritti puskea ovea auki. "Ethän sä pelleile?" varmistin vielä. Ada mulkaisi mua tehden varsin selväksi, ettei hänen huumorinsa kattanut tällaista. Laskin kahvikupin pöydälle hiljaa nielasten.
Me yritettiin monta kertaa yhdessä: ensin toinen painoi kahvaa ja toinen työnsi, sitten toinenkin auttoi. Mutta ovi ei inahtanutkaan.
"Mitä helvettiä", mä puuskahdin. Adakin oli varsin totinen, yrittäen tuimasta tuijotuksesta päätellen polttaa oveen reikää. "Mitä me nyt tehdään? Mulla ei oo puhelinta." Adalindin ääneen hiipi pieni paniikki, kun ilmeenu paljasti minunkin puhelimeni olevan jossain muualla kuin taskussa. "Pidetään meteliä", totesin ja pamautin molemmat nyrkkini oveen.
Me paukutettiin ovea hetken aikaa ja taisimme yrittää huutamistakin -tuloksetta. Istuuduimme molemmat mietteliäinä ja aavistuksen hätääntyneinä takaisin pöydän ääreen. "Kyllä sieltä on pakko tulla joku kohta avaamaan", Anni totesi aika vakavalla äänensävyllä ja nyökkäsin. Toivottavasti, ajattelin. "Siis ihan varmaan Kasper on lukinnut meidät tänne!" tuhahdin perään ärsyyntyneenä samalla kun pyörittelin kahvikuppia kädessäni. "Eihän täällä muita pitäis olla ja mä en ymmärrä miten se ei olis kuullut meidän metelöintiä. Jätti vaan huomioimatta kun tiesi." Anni naurahti toteamukselleni, vaikka varmasti hänkin mietti asian totuudenmukaisuutta.
"En mä usko, että se uskaltais", brunette totesi kulmiaan kurtistaen. "Se pelkäis heppatyttöjen salakavalaa kostoa." Nyt oli mun vuoro tyrskähtää. Tilanne ei tuntunut enää niin hysteeriseltä ja olin juuri jatkamassa juttua aiheesta kun joku käveli sisään. "Dani?" me katsottiin valokiilaan joutunutta miestä ihan kummastuneina. Anni tokeni asiasta nopeammin. "MITEN SÄ PÄÄSIT TÄNNE?" kaverini katsoi toista melkein järkyttyneenä ja hyvä, ettei mies katsonut takaisin yhtä pahalla katseella. "No kävelin?" Daniel sanoi kuin asia olisi ollut mitä ilmiselvin asia. "Mutta ovi oli lukossa?" Sen todettuani ihan ymmyrkäisenä mä lähes hypähdin ovelle, joka tosiaan oli ihan auki nyt.
"Ei se ollut lukossa", Daniel murahti vilkuillen varovasti Adaa, joka aukoi ovea epäuskoisena. Daniel näytti hieman vaivaantuneelta kaataessa itselleen kupillisen kahvia. Mä istuin lamaantuneena sohvalla, eikä Adalind ollut vieläkään irroittanut otettaan ovenkahvasta. "Onko teillä kaikki okei?" Dani puhahti. Nyökyttelin pienesti hymyillen ja vaihdoin nopean katseen Adan kanssa - tämä olisi selvitettävä. "Ei me kuviteltu sitä", Adalind sihahti heti, kun olimme marssineet ulos huoneesta. "Nyt mennään hakemaan kännykät ennen kuin jäädään uudestaan jumiin."
Seuraavat sydämentykytykset aiheuttivat kaapit, jotka ammottivat auki. "Mitä täällä tapahtuu?" Adalind mutisi huolestunut sävy äänessään poimiessaan saappaansa lattialta. Annoin katseeni kiertää kaapissani, jonka sisältö roikkui puoliksi ulkona. "Mä laitoin tän kiinni. Mä laitan sen aina kiinni", jupisin puoliääneen. Ada älähti tallikassinsa vyöryessä ulos myltätystä kaapista. "Onko sulta hävinnyt jotain?" kysyin. Blondi pudisti päätään mietteliäänä. "Ei multakaan. Outoa."
"No nyt mä ainakin uskon, että tän takana ei oo Kasper", sanahdin tyytymättömään sävyyn. Jotenkin tuntui niin uskomattomalta, että joku olisi penkonut meidän kaappeja. "Vaikka en mä kyllä tiedä kuka olis nää saanut auki...", lause oli lähinnä ääneen sanottu tuumaus ja Annikin näytti mietteliäältä. "Ihan kuin joku olis etsinyt jotain", toinen sanoikin hetken päästä samalla kun laitoimme kaappien sisältöä takaisin omille paikoilleen. "Mutta vaan meidän kaapeista?" katsahdin kaveriini saatuani kaapinoven uudestaan kiinni. "Niin..."
Me käveltiin Annin kanssa varuilta talli läpi jos paikalla olisi sattunut olemaan tuntemattomia kasvoja -joita ei tietenkään sitten ollut. Edes Kasper ei ollut nähnyt muita kuin meidät ja Danielin. "Ehkä Dani on syyllinen?" kohautin lopulta olkiani ja se sai Annin tyrskähtämään. "Ei varmasti!" "No aattele nyt!" virnistin minäkin nyt huvittuneena. "Kai se olis muuten huomannut, että ovi oli lukossa tai edes kuullut meidän metelöinnin?" Päättelin vielä, vaikka edes minä en uskonut miehen olevan syyllinen. Juttu vaan tuntui todella ahdistavalta niin ylipäätänsä.
|
|