Bonnien ja Blisin Hoitokirja

[Salma]

EUROPEAN SIM TOUR

Kisakutsu oli kuin kangastus kuuman aavikon keskellä. Olin odottanut, no, normaalia kesää pitkine iltapäivineen ja aika lailla rauhallisesti eteenpäin kääntyvine minuutteineen - ja nyt saisin sen, mutta lisäksi edessäni kohosi yhtäkkiä kokonaiset kaksi päivää kiiltävien hevosten ja juuri maalattujen estepuomien keskellä. Kisakutsun nähdessäni olin häthätää tarkistanut, että kalenterini näytti riittävän tyhjältä, ja sitten olin jo huiskaissut ilmoittautumisviestin matkaan kuin innostuneen kyyhkysen. Me starttaisimme kisaviikonlopun aikana kahdessa luokassa. Me lähtisimme Sveitsiin! 

Rullasin haltioituneena Instagramista #eurosimtour-hashtagia tammatarhassa puunrunkoa vasten istuskellen. Kuvat olivat ihania: ensimmäisen osakilpailun eteerisiä kuvia Ranskasta, käsittämättömän kauniita auringonlaskuja ja kaiken taustalla Eiffel-tornin siro rautainen profiili. Minua melkein hengästytti ajatella, että pian minäkin olisin siellä Bonnien kanssa, matkustaisin taas laivan hytissä ja kiipeilisin konepeltien yli tarkistaakseni ponin vesiämpärin tilanteen pimeässä ja hampaita kalisuttavassa autoruumassa. Nyt tuntui siltä, että kevään Hanami oli ollut kuin massiivinen alkufanfaari tälle kisakesälle. Ainoa, mikä minua harmitti oli se, etten ollut huomannut kisoja aiemmin. Ensimmäinen osakilpailu oli jo mennyt, uunituoreimmat cup-pisteet samaten. 

Laskin puhelimen kädestäni ja annoin katseeni levätä kisaponissani, joka laidunsi tyytyväisenä muutaman metrin päässä Bliss vierellään. Bliss oli kuin sen pieni harmaa varjo: varsa oli tummempi, vielä kapea ja hontelo, mutta muuten melkein ilmetty Bonnie silkkisine harmaanmustine harjoineen ja pitkäripsisine tummine silmineen. Vedin keuhkot täyteen ilmaa ja nojasin päätä puunrunkoa vasten. Tänä kesänä kaikki menisi niin hyvin. Olisimme Sommersolvervissa ensi viikolla ja saisimme sieltä hyvät lähdöt, ja sen jälkeen meillä olisi vielä muutama päivä aikaa treenata ennen kuin pakkaisin ponin varusteineen traileriin ja lähtisin kohti Sveitsiä. 

Ja kun palaisimme Suomeen, saisi Bonnie laiduntaa kokonaiset kaksi viikkoa kesälaitumella. Sen se olisi ansainnut. 

Nyhdin pari ruohonkortta maasta ja pyörittelin niitä hajamielisesti sormissani katsellessani poniani. Se oli kuin olikin palautunut varsomisesta niin, että uskalsin - ja halusin! - startata sillä kansainvälisissä kisoissa. Talvella minua oli pelottanut, että olin ajoittanut varsotuksen väärin ja ropisuttanut monta arvokasta kisavuotta Bonnien uralta seisottamalla sitä karsinassa. Ehkä osansa oli Jannallakin, mietin, sillä ilman säännöllistä treeniä poni varmaan olisikin jäänyt ihan kivaksi 120 sentin kotisuorittajaksi.

Nyt sillä oli kuitenkin järkeä hypätä kansainvälisissä kisoissa. Vaikka se olikin ollut Hanamissa epätasainen, minusta tuntui, että näissä kisoissa menestyksemme voisi olla muutamaa satunnaista sijoitusta parempi. Hanamissa olimme kisanneet isojen hevosten kanssa, ja vaikka Bonnie olikin hyvä, täytyi jopa minun myöntää, että ponina se jäi auttamatta isojen hevosten jälkeen mitä nopeuteen tuli. Samankokoisten hevosten keskellä uskoin, että se voisi kuin voisikin olla nopein, ketterin ja kokenein, olihan se jo vuosien kisakokemuksella kerännyt hermoja joilla se malttoi tehdä järkeviä päätöksiä.

Poniluokassa me olisimme rautaa. 

(402 sanaa)

[Salma]

GROOM

Tupareiden jälkeisenä aamuna päätäni särki. Heräsin auringon pistävään valoon puoli kahdeksan aikaan aamulla suu kuivana ja Jente jalkojeni ympärille kietoutuneena kuin karvainen koirapuuhka. Päässäni jyskytti yhtä paljon eilisiltaisista viinilasillisista heränneet pikku vasarat kuin tieto siitä, että parin tunnin päästä olisin jo tallilla hoitamassa hevosiani. Kyllähän joku aamutallissa (kuka raukka, sitä en halunnut edes ajatella, koska kaikki aamutallia normaalisti tekevät olivat pitkälle aamuyöhön istuneet tupariolohuoneessa silmät kirkkaina) olisi varmasti hoitanut hevoset, mutta minusta olisi tuntunut tuhlaukselta jättää sunnuntainen vapaa-aamu käyttämättä niiden kanssa. Olin hevoseni hankkinut ja halusin myös huolehtia niistä. 

Puoli yhdentoista jälkeen pyöräilin viimein Seppeleeseen. Tuulinen aamuilma oli saanut minut piristymään, eikä olo tuntunut enää ihan niin kauhealta, kun lukitsin pyörän tallin eteen ja luikahdin sisään viileään hämärään. Bonnie, Bliss ja Agi oli jo ruokittu ja ne laidunsivat ulkona, mutta ehtisin hyvin siivota niiden karsinat ennen kuin alkaisin treenata Blisin kanssa. Olin viime aikoina sovitellut tallin hoitopuomilla sen selkään niin loimea, juoksutusvyötä kuin pienintä tallilta löytynyttä ponisatulaa, ja se oli katsonut minua kuin hullua yrittäessään vaivihkaa livahtaa pois painon alta ja siirtyä mupeltamaan ruohoa tallin kulmalta. 

Kun olin hakenut kottikärryt, minua vastaan asteli yllättäen Lyyti.

"Moi!" Huudahdin yllättyneenä. "Mitä sä teet täällä?"

"Mie aattelin että tää piristäis vähän", Lyyti sanoi irvistäen. "Mutta en oo enää niin varma."

"Samat sanat", hymähdin. Viimeksi olin nähnyt Lyytin edellisyönä suunnilleen kahdelta Allun, Pyryn ja Inkerin keittiössä tekemässä pientä yöpalaa. "Ehkä maastolenkki piristäis, mut en oo niin varma tästä lannanlappamisesta."

"Mie voin tulla seuraksi!" Lyyti sanoi. "Aattelin käydä ottamassa päiväunet yläkerrassa, mutta kyllähän sen ehtii myöhemminkin."

Lyyti tuli istuskelemaan Blisin tyhjän karsinan kynnykselle ja alkoi nakertaa taskustaan löytämäänsä punakylkistä omenaa, kun parkkeerasin kottikärryt Bonnien karsinan eteen ja aloin käydä alusia läpi talikolla. 

"Monelta sä pääsit kotiin?" kysyin olkani yli Lyytiltä heitettyäni ensimmäisen lantatalikollisen kottareihin. Lyyti kohautti olkapäitään. 

"En mie ihan tarkkaan muista. Myöhään?"

"Sama", vastasin. "Se tuntu ihan hyvältä idealta yöllä."

Olimme hetken hiljaa - minä huhkin karsinassa viinivasarat otsani sisällä jälleen nuijien, Lyyti kynnyksellä omenaa pureskellen - ja äkkiä mieleeni juolahti jotakin. Se tuli yhtenä nopeana kuvana: tapahtumaketju jokin aika sitten, kun Blisin riimunnaru oli livennyt sormistani tallipihalla ja Lyyti oli saanut siitä kiinni, Lyytin rauha ja osaavat sormet ja koko hänen luotettava olemuksena. Pysähdyin talikkoon nojaten ja käännyin katsomaan Lyytiä. 

"Hei mä mietin - oon lähdössä Bonnien kanssa Sveitsiin kisaamaan", aloitin. "Ne kisat on tossa muutaman viikon päästä Sommersolvervin jälkeen."

"Okei?" Lyytin katse oli kysyvä.

"Mietin vaan, että olisitko sä halunnu lähteä mukaan? Ne on isot kansainväliset kisat ja mä tarvisin sinne groomin."

"Öö..." Lyyti näytti yhtä aikaa imarrellulta ja vähän kauhistuneelta. Hän naurahti ja pompautti omenanpuolikkaan kädestään toiseen. "No en mie varsinaisesti oo mikään groomi..."

"Sä olisit loistava siinä!" kiiruhdin väliin. Lyyti hiljeni ja hymyili melkein kuin sisäänpäin, mutta sitten hän jatkoi:

"Ei mulla oo semmosia rahoja."

Mietin hetken, muutaman tarkkarajaisen sekunnin, ja sitten sanoin:

"Mä voin kyllä maksaa sun matkat ja hotellin. Enhän mä voi olettaa että kukaan lähtis ilmaiseksi tollaselle reissulle."

"Oikeesti?" Sana tuli yllätyksen ja varovaisen ilahduksen sekaisena älähdyksenä. 

"Oikeesti."

Lyyti haukkasi omenaa ja pureskeli sitä mietteliäänä, ja nielaistuaan hän lopulta sanoi:

"No, jos sie oikeesti oot sitä mieltä että mie olisin siihen hyvä ja noi, hmh, rahahommat onnistuu - niin mie tuun mielelläni."

Hihkaisin, heilautin talikon nojalleen karsinan seinään ja tuiskahdin halaamaan Lyytiä. Hän nauroi häkeltyneen kuuloisena olkapäätäni vasten.

"Kyllä mie tarvin vielä jotain lisätietoja", hän sanoi, mutta näin että hän oli mielissään. 

Päänsärky oli hetkeksi kadonnut tipotiehen ja talikko unohtunut yksinään Bonnien puoliksi siivottuun karsinaan. Istahdin Blisin karsinan kynnykselle Lyytin viereen ja aloin puhua. 

(572 sanaa)

[Salma]

Sommersolvervin jengi lauantai-iltana vuonon edustalla

(vasemmalta oikealle Mistel ja Lasse, Manny, Aleksanteri, Kurre ja Halla, Emmy ja Chico, Rai, Nella, Saaga ja Abrianna, Salma ja Bonnie, Inkeri, Agi ja Edith, Lyyti, Verna sekä Kaija ja Poem) 

[Salma]

SOMMERSOLVERVIN MATKAPÄIVÄKIRJA
- osa 1/2, lauantai -

"Ei vielä!!!"

Lauantaiaamuna meidän ei onneksi tarvinnut herätä kukonlaulun aikaan, sillä ensimmäiset seppeleläiset - Kaija ja Poem - starttasivat vasta toisena ratsastettavassa helpossa C:ssä. Inkerin kärsivästä parahduksesta aamupalapöydässä oli kuitenkin vaikea uskoa, että kello alkoi olla jo yli kahdeksan. Hän makasi otsa puurolautasen vieressä ja huojutti toisessa kädessään voileipää kyynerpää pöytää vasten nojaten.

"Mä haluan syödä rauhassa aamupalan", Inkeri jatkoi puuskahtaen.

Istuimme Lysborgin yllättävän hulppeassa salissa aamupalalla, kaikki lukuun ottamatta Kaijaa, joka oli lähtenyt valmistautumaan luokkaansa ja Misteliä, joka oli lupautunut auttamaan häntä. 

"Sähän voit ottaa ton mukaan", Edith yritti nyökäten Inkerin voileipää kohti. Inkeri parahti.

"Mut entä nää muut!" Hän veti voileivällä laajan kaaren jogurttikulhon, mehushottien ja hedelmälautasen yli. "Antakaa mulle kymmenen minuuttia. Mä syön nopeesti."

Puolen tunnin kuluttua pakkauduimme autoihin ja lähdimme ajamaan kohti Shelyesiä. Olimme jättäneet hevosrekan eilen Shelyesin pihalle, ja matkan hotellihuoneista Lysborgin mosaiikkilattiaiseen aulaan Manny, Aleksanteri ja Lyyti väittelivät laiskasti siitä, kuka joutuisi ajamaan rämintä henkilöautoa ja kuka saisi citymaasturin. Väittely oli jatkunut vielä silloinkin, kun kaikki kuskeja lukuun ottamatta olivat kavunneet autoihin ja istuivat suljettujen ovien takana odottamassa, että matka alkaisi. Lopulta sadatteleva Manny kömpi viereeni rämäauton etupenkille, survaisi avaimen avaimenreikään ja murisutti moottoria odottaessaan, että Lyyti ja Aleksanteri herättelivät autonsa.

Shelyesissä oli vielä aamunraukeaa. Helpossa D:ssä oli ollut viisi ratsastajaa ja helppo C oli jo alkamassa, kun pääsimme puolijuoksua kentän laidalle rakennettuun katsomoon. Kaija oli juuri valmistautumassa rataan. Hän istui ylvään ja suoran näköisenä hyvin harjatun Poemin selässä ja näytti siltä, että olisi voinut taistella ryhdikkyydessä Hanskin kanssa ja saada murskavoiton. 

"Og neste - Kaija Salokannel og JB Black Poem. And next - Kaija Salokannel and JB Black Poem."

Seppeleen katsomo-osuudesta nousi aplodien meri, jolle Kaija nyökkäsi armeliaasti ennen kuin ratsasti radalle. 

En voinut valehdella, ettei minua olisi harmittanut, kun Kaija ja Poem sijoittuivat luokassaan toiseksi viimeiseksi. Ei suorituksessa ollut sinänsä ollut mitään vikaa, vaikka kentältä ratsastaessaan Kaijan nyrpistynyt ylähuuli antoikin ymmärtää, että hän itse tiesi missä oli mennyt vikaan. Istuimme tiiviinä rykelmänä katsomossa katsomassa pienen luokan loppuun, mutta kun kirkassilmäinen blondi mies ja kaunis musta puoliverinen saivat yli 84 prosentin tuloksen, alkoi meidän joukossamme olla hiljaisempaa.

"Mitähän Kaija tekee, jos ne tulee viimeiseksi?" Verna kuiskasi puoliääneen korvaani, kun iloinen blondi oli ratsastanut radalta ja tuomarit kumartaneet päänsä yhteen tarkistaakseen luokan tulokset. 

Kaikeksi onneksi Kaija ja Poem eivät tulleet viimeiseksi. Heidän jälkeensä sijoittui sievä pikkuruinen ponitamma ja sen ujon oloinen nuori ratsastaja, joka näytti kauhistuvan, kun tulosten varmistuttua Kaija kävi taputtamassa häntä olalle ja luultavasti antamassa pari Aikuisen Ratsastajan kannustavaa sanaa. Vaikutti siltä, että jos toiseksi viimeinen sija häntä vaivasikin, hän ei aikonut näyttää sitä. 

Helpossa B:ssä ei ollut yhtään seppeleläistä, mutta luokassa ratsasti muutama tuttu Tie Tähtiin -kisoista, joten katsoin pari rataa sillä aikaa, kun muut valuivat laumana hakemaan kanttiinista toista aamupalaa.
Helpon A:n alkaessa he palasivat kantaen mukanaan patonkeja, hedelmiä ja pillimehutetroja. Viereeni istunut Rai sysäsi syliini yhden vielä avaamattomista patonkikääreistä. Loin häneen kiitollisen hymyn. 

Edith oli viime hetkellä jättäytynyt pois kisoista ja istui nyt vierelläni vähän orvon oloisena. Agi oli ollut koko matkan vaikea, eikä se ollut rauhoittunut illalla karsinaansa vaan vaeltanut hermostunutta ympyrää ja kieltäytynyt syömästä. Sydäntäni oli kouraissut kun olin ajatellut, että kisamatka oli tainnut olla sille liikaa. Se tuntui epäloogiselta, olihan kaikki mennyt hyvin Hanamissa vaikka kisat olivat kestäneet pidempään ja puitteissa oli ollut enemmän kansainvälistä kisaglamouria ja vähemmän maalaisromantiikkaa, johon Agi oli tottunut. Olimme istuneet Edithin kanssa Agin väliaikaiskarsinalla pitkälle iltaan ja olleet pääasiassa neuvottomina hiljaa, vaikka kumpikin oli tiennyt, että vastaus tilanteeseen kolisteli ja kiersi kehää seinän takana. Agi lepäisi tämän kisapäivän, ja jos se huomenna olisi rauhallisempi, Inkeri voisi hypätä sillä esteluokat. 

Olisin halunnut puristaa Edithin kättä, kun luokka alkoi ja hiljenimme jännittämään miten Mistelillä ja Lassella menisi.


Riemullamme ei ollut rajaa, kun selvisi, että Mistel oli ratsastanut toiselle sijalle.

"Kultaahan mä tulin ottamaan", hän yritti irvistellen, kun hukutimme hänet halauksiin kentän kulmalla kunniakierroksen jälkeen. 

"Sä ratsastit loistavasti", Verna huoahti ja taputti kasvot hehkuen vaatimattomana ruohoa nyhtävän Lassen kaulaa. "Mä olisin halunnu nousta ylös ja sanoa, että toi ratsastaa meidän tallilla."

Mistel käänsi kasvonsa hyvillään pois ja oli silittävinään tomua Lassen satulasiiveltä.

"Huomennahan me saadaan toivottavasti juhlistaa lisää", hän sanoi diplomaattisesti. 

Kun Mistel oli saanut hoidettua Lassen, oli kisoista jäljellä enää yhden ratsukon vaikea A sekä kür-luokat. Matkalla takaisin katsomoon ehdimme nähdä nopeasti Kaijan, joka harjasi rivakasti Poemin jo ennestään peilityyntä vettä muistuttavaa mustaa karvaa.

"Samassa luokassa on se nuori mies", Kaija puhisi minulle olkansa yli. Hänen siististi meikatut kasvonsa punoittivat vienosti harjaamisesta. "Nyt voi olla, että me viedään voitto sen nenän edestä!"

Pakkautuessamme takaisin katsomoon (Mistel silitti punaisen ruusukkeen ensin sileäksi polvilleen ja piilotti sen sitten hienotunteisesti kätensä alle) toivoin todella, että Kaija ja Poem veisivät voiton. 

[Salma]

SOMMERSOLVERVIN MATKAPÄIVÄKIRJA
- osa 2/2, sunnuntai -

Viinilasillinen Lysborgin terassilla eilen illalla oli riittänyt minulle. Kun muut (ne, jotka eivät hyppäisi sunnuntaina) olivat hullaantuneet violetilla taivaalla hehkuvana pallona laskevasta kultakehräauringosta, olimme minä, Kurre, Emmy ja Inkeri ottaneet pari kuvaa upeasta illasta ja painuneet huoneisiimme nukkumaan. Saaga ja Nella olivat olleet vielä Midnattssol-vaelluksella, mutta vähän puolenyön jälkeen kuulin, miten he kolistelivat retkestä ihastuneina viereiseen huoneeseen. Minä jaoin huoneen Inkerin kanssa ja kuuntelin pitkälle yöhön, miten hän käänteli kylkeään kerta toisensa jälkeen. 

Aamupalalla tunnelma oli vaisu. Muut olivat kai olleet hereillä pitkälle yöhön: ainakin Verna nuokkui pöydän yllä tummine silmänalusineen, eikä Mistelin siisti meikki ollut ihan niin siisti kuin normaalisti. Me tänään kisaavat olimme hiljaisia ihan vain siitä syystä, että, no, tänään oli meidän päivämme. 

Manny ajoi citymaasturia, johon minä, Nella, Saaga ja Kurre olimme ahtautuneet kypärinemme ja siisteine takkeinemme. Saaga silitteli automatkan ajan hermostuneen oloisena kypäränsä pintaa, kuin se olisi ollut jonkinlainen turvaa tuova kovakuomuinen eläin. Kurre katseli ulos ikkunasta ja pureskeli alahuultaan. 

Shelyesissä seurasin puolittain huolestuneena, puolittain katkeransuloisin tuntein, miten kolmikko lähti hiukan huojuvin askelin kohti tallirakennusta käsivarret toisiaan hipoen. Miten hyvin muistin ajan, jolloin kisat - mitkä tahansa kisat - olivat saaneet jalat veteliksi! En osannut sanoa oliko minusta ihanaa vai kamalaa, että nyt maltoin katsoa Shelyesin siistiä pihapiririä ja nähdä yksityiskohdat (kauniita kisoja varten tuotuja kukkaistutuksia, siistejä opasteita) ja että pystyin vertaamaan niitä kymmeniin muihin kisapaikkoihin ja kymmeniin muihin yksityiskohtiin. 

Olin sopinut näkeväni Inkerin Agin karsinalla heti päivän aluksi. Minua jännitti, kun pujottelin vieraan tallin kuhisevilla käytävillä kohti Agin vieraskarsinaa. Toivoin sydämeni pohjasta, että hevonen olisi rauhoittunut eilisestä ja voisin hyvällä omallatunnolla sanoa, että sillä pystyisi hyppäämään tänään. Olin ollut äimistynyt (varmaan lähestulkoon yhtä paljon kuin Inkeri itse) siitä, miten hyvin Inkeri oli ratsastanut Agia Hanamissa. Tuntuisi kauhealta sanoa, ettei hän saisi startata.

Inkeri oli jo Agin karsinalla ja roikotti kättään karsinan puolioven yli. Valkoinen tammani seisoi pää korkealla ja puhalsi sieraimistaan ilmaa, kun näki minut. 

"Ainakin se on syöny."

Inkerin irvistyksestä näki, ettei hän vielä tiennyt oliko se vielä aihe hurrata.

"Pitäiskö ottaa se pihalle ja talutella vähän", ehdotin.

Agi käänteli korviaan ja venytti uteliaana kaulaansa, kun sen kaviot kopisivat tallikäytävän betonia vasten. Kisoihin valmistautuvat ratsukot väistivät, että saimme talutettua tamman Shelyesin pihalle. Siellä se nosti jälleen päätään, seisahtui ja jäi haistelemaan sunnuntain kevyttä kesäilmaa. 

Talutimme tammaa pitkin tallipihaa parikymmentä minuuttia ja vasta sen jälkeen uskalsin avata suuni.

"Kyllä se musta vaikuttaa jo paremmalta", virkoin hitaasti. "Jos se susta tuntuu -"

"Se on musta aika hyvä", Inkeri sanoi väliin. 

Hänen katseestaan näin, mitä hän tarkoitti. Kyllä hän halusi hypätä. 

Jätin Inkerin valmistautumaan Agilla, kävin tarkastamassa karsinassaan mukavasti loimen alla lepäilevän Bonnien ja lähdin katsomaan muutamaa luokkaa ennen kuin alkaisin laittaa Bonnieta kuntoon. Ehdin katsomoon juuri parahiksi, kun 70 sentin luokan kunniakierros alkoi. 

Ensimmäisenä laukkasi kaula korkealla Tie Tähtiin -kisoista tuttu kimo connemara, sen perässä selvästikin erityisen voitokas eilinen musta puoliverinen ja viimeisenä -

"Uskomatonta! Saaga!" Kiljahdin melkein suoraan Rain korvaan, kun Abriannan valkosukkainen, solakka hahmo suhahti ohitsemme aurinkoisella kentällä.

Saaga hehkui ylpeyttä istuessaan suoraselkäisenä Abriannan satulassa musiikin pauhatessa heidän taustallaan. Minua alkoi melkein itkettää, kun näin, miten onnellinen hymy keinahti hänen kasvoilleen, kun hän laski katseensa Abriannan punertavanruskeaan niskaan ja taputti ponin kaulaa.

"Tuplanolla!" Kuiskasin Saagan korvaan, kun olimme kunniakierroksen jälkeen vyöryneet kentän laidalle ja olin onnistunut likistämään hänet onnentoivotusten ja taputusten keskeltä halaukseen. "Ihan loistavaa!"

Minua harmitti ainoastaan samassa luokassa viidenneksitoista jäänyt Kurre. Hän kävi urheasti onnittelemassa Saagaa, mutta onnentoivotusryöpyn jatkuessa hän astui sivummalle ja jäi tutkailemaan kenkiään otsatukka silmillä roikkuen. Hän oli jo kai hoitanut Hallan talliin. Kahdeksan virhepisteen jälkeen sitä aika lailla arvasi, ettei sijoituksiin ollut mahdollisuuksia. 

Irrottauduin joukosta hänen viereensä.

"Miten menee?" Kysyin puoliääneen. Kurre vilkaisi minua tukkansa takaa ja kohautti olkiaan.

"Olis pitäny ottaa helpompi luokka."

"Eikä olis", sanoin. "Sä oot ratsastanu monta kertaa tollasia ratoja, etkä oo pudottanu silloin. Tää oli huonoa kisatuuria."

Kurre pusersi silmänsä kiinni ja hankasi kasvojaan sitten kämmenpohjillaan.

"Hyvähän sun on puhua, kun sä aina voitat."

"Mä en todellakaan voita aina", vastasin. Manny kohotti katseensa ja vilkaisi meitä. "Sä voit tehdä parhaas, mut silti on sattumaa miten rata sattuu onnistumaan. Usko mua."

Näin Kurresta, että hän ei uskonut. Hän kohautti olkiaan, hieraisi niskaansa ja nosti katseensa minuun.

"Okei. Kiitti. Mä pärjään kyllä."

Minulle jäi keskustelusta vähän hailea olo, mutta Emmyn 90 sentin luokka oli alkamassa ja Kurresta näki, että hän olisi mieluiten lopettanut keskustelun ja mennyt yksin nuolemaan haavojaan. 

Tuomareiden tauon ja kentän kunnostuksen aikana lähdin laittamaan Bonnieta kuntoon. Poni oli pysynyt karsinassaan hyväntuulisena ja siistinä. Tarkistin letityksen, harjasin olemattomia likatahroja kunnes totesin ettei poni realistisesti enää voinut tulla puhtaammaksi ja varustin sen pikaisesti. Minua oli yhtäkkiä alkanut jännittää valtavasti - ei tosin niinkään omat luokkamme, vaan se, miten Inkerillä ja Agilla menisi. 

Taluttaessani Bonnien tallipihalle toivoin, että voisin verrytellä ja seurata samalla luokkia, mutta totesin sen käytännössä mahdottomaksi. Ihmismäärä oli tuplaantunut. Jos kisat olivat aamulla tuntuneet mukavan kodikkaalta kisailulta, oli tunnelma tuomaritauon aikana vongahtanut uuteen muotoon. Hevosautoja oli enemmän ja niissä komeili lisää ulkomaisia rekisterikylttejä, hevosten jalat olivat pidentyneet ja varusteet muuttuneet kalliimmaksi - ja tuttuja oli kaikkialla. 

Minua kävelivät peräkanaa vastaan Isabella Sokka (pingottunut mutta ystävällinen nyökkäys, perässään eilen kisannut Sarah Reyes ja hevosta taluttava Anton Seljavaara), Disa Sund (sellainen leveän etäinen hymy, joka naamatutuille kilpakumppaneille annetaan), Majiná Ansamaa (nopea halaus ja onnittelu TT-voitosta) sekä Alexander Rosengård, joka piteli pitkään kättään isällisesti olallani, vaikka olin saman ikäinen kuin minä, ja kyseli miten Bollylla ratsastaminen sujui. Olin avaamassa suuni ja ilmoittamassa, että ponini nimi oli Bonnie, mutta hän ehti puristaa olkapäätäni ja saapastella pois ennen kun ehdin sanoa sanaakaan. 

En ehtinyt nähdä Inkeriä ja Agia ennen meidän luokkiamme. Metrikymppi oli meille ennen kaikkea lämmittelyluokka, mutta silti minua kylmäsi, kun ratsastin kentällä valmistautuvana ja seurasin, miten eteerisesti liikkuva hopeanmusta ori suoritti rataa. 

Ja meidän kohdallamme rata kaatuikin heti toisella esteellä. 

Se oli typerä pudotus, sellainen jonka saattoi tehdä kotiharjoituksissa ensimmäisillä verkkaesteillä, kun ei ollut vielä saanut riittävästi hevosta alleen. Purin huulet yhteen kuullessani puomin tumahduksen ja toivoin, että juuri sillä hetkellä katsomossa kököttävä Seppeleen porukka olisi katsonut toisaalle - mutta ei. Harmistunut voihkaus sai pasmani melkein enemmän sekaisin kuin yksi tympeä puomi. 

Loppurata meni aika tylsästi. Ratsastin hitaasti saadakseni Bonnieen tuntumaa enkä ihmetellyt, kun jäimme lopullisissa tuloksissa yhdeksänsiksi. Emmyllä oli mennyt hyvin, hän oli Chocolla viides. Sain pientä kurjaa tyydytystä ainoastaan siitä, että isoimmat ennakkohaastajani - Disa, Isabella ja Anton - olivat sijoittuneet alleni. Kylmäkin tyydytys tuntui hetken aikaa tyydytykseltä, kunnes muistin että edessä oli vielä toinen luokka jossa tulokset voisivat olla mitä tahansa. 

120 sentin luokassa tapahtui jotakin kummallista. Olin odottanut, että edes joku kilpakolmikostani olisi sijoittunut luokassa - mutta ei. Bonnie pudotti jälleen alkuradasta (minun huolimattomuuttani, en ollut ratsastanut hyvää lähestymistä), mutta kärkikahinoissa mukana oli minulle täysin tuntemattomia ratsukoita. Disa oli kahdeksas, Majiná ja Anton taas minun kanssani luokan häntäpäässä. Metrikympin voittanut Vincent oli viimeinen. 

Jostain syystä minua harmitti ja nauratti meidän kaikkien puolesta. Jos olimme tulleet Lofooteille pieniin kansainvälisiin kisoihin todistelemaan taitavuuttamme, oli meidän kai pakko myöntää, että maailmassa oli selkeästi pitkät jonot muitakin hyviä ratsukoita!

Kaiken lisäksi satuin huomaamaan Kurren kasvot katsomossa, kun pudotin metrikahdenkympin radalla. Harmituksen seasta näin, että hän ehkä sittenkin ymmärsi mitä olin tarkoittanut. 

Hoidettuani Bonnien vieraskarsinaan ja livautettuani sille kiitokseksi pari palaa porkkanaa, lähdin etsimään Inkeriä. Hän istui Agin karsinalla tukka auki ja tuijotti puhelintaan.

"Miten meni?"

Inkeri laittoi puhelimensa taskuunsa niin hitaasti, että tiesin jo miten meni. 

"Yhdeksäs ja neljästoista", hän sanoi ja katsoi minua silmät sirrillään kuin vastahyökkäykseen valmiina. 

Istuin hänen viereensä.

"Mehän tiedettiin, et se ei olis tänään parhaimmillaan", sanoin hiljaa.

"Me oltiin kolmanneksi vikoja", Inkeri älähti. "Ei sun kannata antaa mun hypätä sun hevosella, jos mä oon kolmanneksi vika."

"Inkeri."

Inkerin suu oli vääntynyt ja hänen silmiinsä oli noussut vesittynyt kajo. 

"Mä en itse halua kisata Agilla. Ja mä tajuan varsin hyvin, et se on kisahevonen. Kisaestehevonen", korjasin. "Mä haluan että joku hyppää sillä."

"Joku joka osaa -"

"Mä oon iloinen et sä hyppäsit sillä tänään. Sä sijoituit sillä Hanamissa eikä sellasta käy vahingossa. Sä osaat ratsastaa sillä."

Yllätyksekseni Inkeri oli hiljaa ja puhalsi sitten hitaasti ilman pois keuhkoistaan. 

"Joo. Mut ens kerralla mä kieltäydyn hyppäämästä samassa luokassa ku helvetti Isabella Sokka joka totta kai ratsastaa hyvin -"

"Mut eihän Isabella sijoittunut", sanoin väliin.

" - ja jolla on hienot vaatteet ja itse suunnitellut varusteet ja joka näyttää hyvältä kuvissa."

Inkeri kiskoi puhelimen taskustaan, pyyhki näyttöä hetken vimmaisesti ja näytti minulle sitten huolellisesti rajattua kuvaa sen näytöllä.

No, kyllähän Inkeri näytti siinä vähän hassulta. Kuvakulma sai hänen kasvonsa tavallaan näyttämään siltä, että hänellä olisi ollut kolmoisleuka joka jatkui ja jatkui kisatakin kauluksen sisään. Ja olisihan kokonaisvaikutelma ehkä voinut mairitella häntä enemmän, jos hänen silmänsä eivät olisi olleet puolitangossa.

Mutten aivan uskonut, että se oli Isabella Sokan vika. 

*

tähän tulee vielä pätkä after ridesta

[Salma]

APPENZELL 

Lyyti oli lähtenyt kanssani Sveitsin Appenzelliin kisahoitajaksi ja istui uskollisesti katsomossa valokuvaamassa, kun hyppäsin ponilla 120 sentin luokat perjantaina ja lauantaina. Perjantain lämmittelyluokka meni meiltä aika penkin alle, ja ehdin jo katua, että olin raahannut ponin ja Lyytin Sveitsiin. Illalla olin vienyt Lyytin ravintolaan syömään keskelle kattokruunuja ja hillittyä musiikkia toivoen, että tunnelma tekisi hyvää groomini lisäksi sielulleni.

Se oli tainnut tepsiä! Lauantaina oli kauhea sää ja ennen rataa minua jännitti, että alkava ukkonen hermostuttaisi Bonnien. Ilmassa oleva sähkö taisi kuitenkin vain tuoda pikantin lisäyksen ponin kavioihin - hyppäsimme nimittäin Appenzellin osakilpailun Ponicupin ykkösiksi! 

European Sim Tour, Appenzell, Ponicup 120 cm 1/23

[Salma]

BACK TO BARCELONA

"Monta luokkaa sä aiot ottaa?"

Seppeleeseen paluumuuttanut Adalind istui vieressäni tallin oleskeluhuoneen tupapöydällä nakerrellen punakylkistä omenaa ja tiirasi minua kysyvästi. Omenan kirpeänmakea tuoksu leijaili huoneessa ja välillämme tupapöydällä lojui kirkasnäyttöinen kännykkäni. Ulkona satoi ja satoi ja satoi.

"Perjantaille meille ei oo yhtään luokkaa", sanoin selaten puhelimen näytöllä European Sim Tourin kilpailukutsua. "Kaikki on joko liian isoja, tai sit, no -"

"Mä en tiedä menisitkö sä hyvällä tahdollakaan tohon metriviidentoista tutustumisluokkaan, jos se on tarkotettu alaikäisille ratsastajille", Adalind nauroi.

"Mä luulen, et menen sinne vasta sunnuntaiksi ja starttaan pelkän Ponicupin", tuumin selattuani luokat läpi. "Power Jump on kuitenkin jo ens viikolla ja mä haluan säästellä Bonnieta sitä varten. Eikä nää kesän kisat taida muutenkaan olla vielä loppumassa."

Adalind nyökäytti päätään niin, että pitkä vaalea letti heilahti hänen olkapäällään. Nojauduin seinää vasten, vedin jalat tupapenkille ja vilkaisin häntä. Minusta oli ihanaa, että hän oli muuttanut takaisin Seppeleeseen. Jo silloin, kun hänellä oli ollut Solttu ja olimme molemmat olleet Seppeleen sponsoriratsastajia, olin tuntenut häneen tietynlaista hengenheimolaisuutta. Nyt, kun kumpikin taisimme olla enemmän ja vähemmän kilparatsastajia, tunne oli vain korostunut. Mikä tuuri, että emme olleet juurikaan joutuneet kisaamaan samoissa luokissa!

Pitkän ja oudon hapsuisen teinikarvan kasvattanut Sense hyppäsi tupapöydälle ja kurotin silittämään sitä ohimennen. Kissan selkä aaltoili käteni alla.

"Kisahoitaja ei kyllä tekis pahaa", tuumasin puolihuolimattomasti. Adalindin irvistyksestä näki, että hän ymmärsi mitä tarkoitin.

"Vakituisesta groomista olis valmis vaikka rahtaamaan vedet kaikkiin maailman tarhoihin koko kesän ajan", hän vastasi.

"Etenki tällasena päivänä", naurahdin nyökäten päälläni kohti ikkunan takana valuvaa harmaata sadeverhoa.

Tuntui hullulta, että tänä viikonloppuna katselisin (toivon mukaan!) sadeverhon sijaan Barcelonan hiekkarantoja ja polttavaa aurinkoa. Olin matkustanut Bonnien kanssa paljon ulkomaille ja tiesin kyllä, ettei kisamatka ollut suoranaista lomaa, mutta siitä huolimatta jossain takaraivossani siinsi ennen kaikkea palanen sinistä taivasta ja Espanjan houkutteleva kesäloma-aurinko.

Kyllähän muutamaan rantabaariin yhden ratsastuskisaviikonlopun aikana ehtisi livahtaa. Ainakin hetkeksi.

(300 sanaa)

[Salma]

BARCELONA BEACH

Oli sunnuntai ja hevoset olivat upeita ja ihmiset, ne vasta upeita olivatkin.

Taluttaessani Bonnieta pitkin valtavan barcelonalaisen kisa-alueen (vai oliko paikka oikeasti hiekkaranta? Spa-keskus? Rikkaiden lomalukaali? Upea se joka tapauksessa oli) reunamia ja yrittäessäni löytää jaba-aluetta minusta tuntui, että läkähtyisin joko kosteasta helteestä tai kaikista niistä upeista neli- tai kaksijalkaisista olennoista, jotka liihottelivat ympärillämme. Minun oli yksinkertaisesti mahdotonta uskoa, että me liihottelimme täällä heidän joukossaan - ja että olimme vielä jopa voittaneet Sveitsissä luokkamme edellisessä osakilpailussa, mikä näkyi muutaman kanssakisaajan pitkistä katseista. Sunnuntai oli kisojen pääpäivä ja minusta tuntui, etten nähnyt Suomessa edes itsenäisyyspäivänä niin tälläytyneitä ihmisiä kuin tänään Sim Tourin katsomossa. Paitsi että näillä ihmisillä oli yllään iltapukujen sijaan bikinit.

Kiitin kaikkia maailman voimia siitä, että vet checkin eläinlääkäri oli puhunut hyvää englantia ja että Saksassa elämänsä ensimmäiset vuodet viettänyt Bonnie suhtautui lämpimään säähän paljon minua tyynemmin. Minusta tuntui, että helle saattaisi minä hetkenä tahansa tehdä minut hulluksi. Esteiden pääluokka oli juuri loppumaisillaan ja jos olin ajatellut, että katsojat lähtisivät ravintolaan tai rannalle Ponicupin ajaksi, olin ollut väärässä. Katsomo oli täyteen pakkautunut eikä huutelujen, käsiohjelmalla kasvoja leyhyttelevien käsien ja vesipullojen auringossa kimaltavien kylkien seasta osannut sanoa, kuinka moni heistä oli hevosfaneja (jotka normaalisti Suomessa täyttivät katsomot sen verran kuin nyt täyttivät) ja kuinka moni nyt vain oli halunnut tulla viettämään hauskaa rantapäivää katsellen ratsastuskilpailuja.

En tuntenut oikeastaan yhtään Ponicupin muista osallistujista. Mukana oli muutama muu ratsukko Suomesta, mutta ihmisiä oli niin paljon, että oli käytännössä mahdotonta löytää heitä sen paremmin jaba-alueelta kuin myyntikojuiltakaan. Jaboille tänään saapuessani olin kuullut selkäni takaa iloisesti juttelevien suomalaistyttöjen ääniä, mutta kun käännyin ympäri, olivat he jo kadonneet ihmisvilinään.

Taputin ohimennen Bonnien hiostunutta kaulaa ja vilkaisin sen rauhallista katsetta. Se oli hyvässä vireessä, minun oli pakko myöntää. Olin eilen illalla ratsastanut sitä satumaisessa auringonlaskussa hiekkarannalla vähän matkan päässä ja ollut itkeä silmät päästäni illan kauneutta, kun poni oli päästellyt rajua neliä rantaviivalla vesipärskeiden roiskuessa sen kavioista. Veteen se ei ollut astunut, tietenkään, vaan kurvannut terävästi kuin lantin päällä kohti sisämaata kun aalto kävi sen pienille kavioille. Olin kyyristellyt sen kaulalla onnesta huumaantuneena ja meinannut keikahtaa maininkeihin, mutta sekin oli ennemmin naurattanut minua. Bonnie oli päristellyt hiekkarannalla korvat merta kohti sojottaen ja kieltäytynyt enää astumasta vesirajaan ja minun oli täytynyt kumartua suukottamaan nauraen sen merivedentuoksuista kaulaa ja ratsastaa takaisin jaba-alueelle.

Nyt tunnelma oli hikisempi ja vähemmän euforinen kuin eilen illalla - mutta tiesin varsin hyvin, että kullalle ratsastamalla sama euforia palaisi ennen kuin ehtisin edes huomata.

(398 sanaa)

[Salma]

BARCELONA BABY

Bonnie tuntui hyvältä ja kaiuttimista jumputtava musiikki rytmitti sydämeni sykkeen. Oli aika hypätä Barcelonan auringon alla. 

European Sim Tour
3. osakilpailu (Barcelona)
Ponicup 120 cm 
4/16

[Salma]

ENSIMMÄINEN

"Nytkö mä vaan pidän kiinni?" Odessa tapitti minua kirkkailla silmillään sormeillen Blisin notkeaa riimunnarua ruskettuneissa käsissään. Riimunnaru kurotti nuoren tamman leuan alle, jossa se yhdistyi riimun kultaiseen renkaaseen, ja koko naru heilahteli rytmikkäästi Blisin käännellessä päätään korvat yllättyneessä hörössä. 

"Joo, ja juttele mukavia", sanoin yrittäen nielaista samalla äänessäni kuultavan jännityksen. "Sekä mulle että Blisille."

Bliss oli satuloitu, ja kentällä seisoessaan se näytti niin oudon paljon oikealta pieneltä ratsuhevoselta että minua melkein kylmäsi. Satula oli Lumin pieni ruskeanahkainen ponisatula, joka oli kai aiemmin ollut Tirpankin käytössä. Satula-asiat Bliss aika lailla osasi jo. Se oli viilettänyt satula selässään pitkin kenttää ja maneesia jo lopputalvesta, eikä hökötyksen nostaminen sen selkään aiheuttanut enää juurikaan reaktiota.

Mutta tämä olisi seuraava askel. Olin alkanut laidunloman jälkeen nojailla huolimattomasti Blisin selkään. Aluksi varsa oli väistänyt minua, ja kun se oli loppunut, olin aistinut, että pian voisi olla Oikea Aika. Tämä päivä oli täydellinen. Oli tuulinen loppukesän aamupäivä ja sunnuntai pidätteli vielä isointa osaa tallilaisista kodeissaan. Odessa oli sattunut minua vastaan tullessaan maastolenkiltä Röstin kanssa. Hän oli melkein hihkunut ilosta, kun olin pyytänyt hänet mukaan Blisin ensimmäiselle ratsastuskerralle.

Tai ei sitä ehkä vielä oikein ratsastukseksi voisi sanoa.

"Mä nousen selkään ja istun siellä hetken", sanoin Odessalle kumartuessani nojaamaan kevyesti Blisin satulaan. Se narahti kannustavasti käsieni alla. "Meidän ei tarvi edes kävellä, riittää että Bliss saa totutella ideaan."

Odessa nyökkäsi.

"Hyvin se menee", hän sanoi luottavaisen kuuloisena. 

Lisäsin painoa Blisin selällä ja vilkaisin sinistä palikkaa, jonka avulla minun olisi hetken kuluttua tarkoitus nousta sen satulaan. Olin roikkunut monta kertaa vatsallani sen selässä, mutta kertaakaan aiemmin en ollut istunut kuten satulassa istuttiin. Kun nostin jalkani palikalle, Bliss käänsi korvansa minua kohti, mutta keskittyi yhä hypistelemään rauhallisena ylähuulellaan Odessan käsivartta, jonka hän oli ojentanut ponin kaulalle.

Olin noussut satulaan varmasti tuhansia kertoja. Siihen meni muutama sekunti, lyhyt outo keikaus, jota ennen olin minä yksin ja jonka jälkeen olin riippuvainen yhteistyötaidoistani allani olevan hevosen alla. Tuhansista ratsautumiskerroista huolimatta vatsassani kouraisi, kun sain jalkani Blisin selän yli ja suoristauduin istuvaan asentoon sen selässä.

Minä olin sen satulassa. Minä olin Bonnien varsan satulassa. 

Bliss käänsi päätään minua kohti korvat hämmästyneessä hörössä ja tunsin hermostuneen naurun kuplivan kurkussani. Bliss kurotti mupeltamaan saapastani ja veti kaulansa niin pitkälle koukkuun kun taisi pystyäkseen katsomaan minua kunnolla. Se oli pieni ja kapea, paljon pienempi kuin Bonnie, sydäntäraastavan hellällä tavalla pienempi kuin Seppeleen pienimmät ja kapeimmat ponit. 

Istuin satulassa hetken hiljaa ja vain aistin Blisiä allani. Odessa seisoi jossain ajattelukykyni rajamailla riimunnaru sormissaan ja käsi rauhoittavasti Blisin kaulalla leväten. Tunsin, miten hän katsoi meitä.

"Hyvä Bliss", mumisin varsalle pehmeästi, ja sitten nojauduin hitaasti eteenpäin ja valutin itseni alas sen selästä. 

Bliss liikahti yllättyneenä, kun painopisteeni muuttui sen selässä, mutta jäi sitten seisomaan jälleen aloilleen. Vasta, kun jalkani olivat jälleen kentän lämpimässä pölyssä, minua alkoi äkkiä naurattaa kauheasti.

"Sehän meni hyvin!" sanoin Odessalle tuntien, miten helpotus lehahti punaksi poskilleni. 

Odessa taputti Blisin kaulaa molemmilta puolilta. 

"Sä oot ansainnu pussillisen omenoita!" hän sanoi mielissään.

"Ja sä kiitoslahjan", tirskahdin käsillä punaisia poskiani painellen. "Tuu! Viedään Bliss takaisin tarhaan ja ajetaan kaupunkiin. Mä tarjoan sulle siellä kahvit."

[Salma]

RAUHAA JA RUUSUKKEITA

Talliin oli viimeinkin asettunut hetkeksi rauha.

Minusta tuntui, että olin juossut jatkuvaa maratonia suunnilleen kesäkuusta alkaen ja tämä oli se hetki, jona istuin ensimmäistä kertaa alas. Olin ollut kuin jonkinlaisessa maagisessa putkessa, joka pyöritti minua ympäri kerta toisensa jälkeen, ja sysäsi sitten tähän hetkeen: lauantaiaamupäivään tallin oleskeluhuoneeseen teekupin ja ikivanhan Hevoshullun eteen. Olin antanut saman Polle-sarjakuvan lojua edessäni viimeiset kymmenen minuuttia ja tuijottanut jalka alleni vedettynä ulos yläkerran ikkunasta. Ruskalehdet liimautuivat ikkunalasiin, taivaalta tihutti sadetta ja sisälläni oli valtava tyhjä rauha.

En ollut oleskeluhuoneessa yksin. Samaan rauhaan kanssani, kuin yhteisesti sovittuun hiljaisuuteen, olivat asettuneet Lyyti, Alviina, Eedi ja Lailan uusi hoitaja Jassu. Lyyti istui tupapenkillä minua vastapäätä lukien ylösalaisin Pollen viereisellä sivulla olevaa teini-ikäisen Henry Säären haastattelua hänen monteshettiksestään Paplosta (olimme huutaneet naurusta löytäessämme sen). Eedi oli kantanut Noksun harjapakin yläkertaan ja lajitteli harjoja violetille sohvalle Sense karvaisena kieppinä sylissään, Alviina letitti hiuksiaan jostain syystä sfinksimäisen tyytyväisen näköisenä ja Jassu selasi puhelintaan sohvan toisessa päädyssä yhä höyryävä teekuppi kädessään.

Emme olleet puhuneet mitään viimeiseen kymmeneen minuuttiin, ja se oli minusta oikeastaan aika ihanaa. Istuin tuijottamassa sadetta ja annoin kämmeneni sisään kupertamani teekupin kyljen jäähtyä hiljalleen.

Kesä oli ollut samaan aikaan hullu ja ihana. Olin toivonut kisakesää ja saanut sen. Bonnie oli sijoittunut Power Jumpin arvoluokassa kolmanneksi ja olin ollut siitä niin häkeltynyt ja onnellinen, että olin tajunnut tarkistaa ranking-sijoituksemme vasta monta päivää varsinaisten kisojen jälkeen. Kun olin tajunnut olevani Power Jumpin kokonaisrankingissa toisena, oli huuma siivittänyt menoani vielä melkein viikon verran. Olin pussaillut Bonnien harmaansamettista turpaa ja hokenut sen pehmeäkarvaisiin korviin, ettei sitä parempaa ponia oikeastaan tainnut olla olemassakaan.

Power Jumpin lisäksi olimme kesän mittaan kisanneet European Sim Tourissa ympäri Euroopan pääkaupunkeja. Olin rakastanut kisoja (Appenzellin runollisissa vuoristomaisemissa, Barcelonan järisyttävän kuuman auringon alla ja Lontoossa hienojen pikkuputiikkien ympäröimänä), vaikka ne olivatkin imeneet joka ikisen energiarahtusen, jonka kotimaisemissa maastoileminen ja tallin oleskeluhuoneessa muiden seppeleläisten kanssa istuminen oli minuun pumpannut. Euroopanlaajuiset kisat olivat kuitenkin nostaneet itseluottamukseni pilviin, sillä olimme voittaneet Ponicupin Appenzellissä, sijoittuneet neljänsiksi Barcelonassa ja jälleen kolmansiksi Lontoossa. Enää minua ei juurikaan epäilyttänyt sanoa, että olimme kansainvälinen kilpaesteratsukko. 

Vaikka kotikentällä Seppele Trophyssa olimmekin sijoittuneet melkein huvittavan huonosti sijalle 31. Olin kokeillut radalla paria uutta jippoa, mikä oli käytännössä tarkoittanut, että Bonnie vetäisi herneet nenäänsä ja pudotti sarjaesteellä molemmat osat. Minua oli nolottanut, mutta toisaalta tallinomistajana Trophyn voittaminen olisi ehkä nolottanut vielä enemmän. 

Kisojen lisäksi olin pikkuhiljaa alkanut ratsuttaa Blisiä. Varsa oli vielä hömelö eikä oikein tajunnut mitään ratsuna olemisesta, mutta nautin iloisen pienen hevosen kanssa työskentelystä. Suorastaan odotin kisojen jäljiltä rauhallista syksyä ja sitä, että pääsisin keskittymään kunnolla Blisin kanssa puuhaamiseen. 

Kaiken taustalla mieleeni aina välillä välähti Agi, jonka kanssa en ollut ehtinyt tehdä oikeastaan mitään moneen kuukauteen. Kiitin sielustani maailmaa, että minulla oli Edith ja Inkeri, jotka pitivät huolta isosta ruotsalaisesta tammastani. Agi ei ollut osoittanut erityisen suurta voitokkuutta Cupin 90 sentin luokassa, mutta olin eilen pyytänyt Edithiä viemään sen pariin helppoon luokkaan Kalla Cupissa. 

En oikein tiennyt, mitä Agin kanssa pitäisi tehdä. En osannut sanoa mikä hevosen mieltä painoi. Sen näki hyväntuulisena oikeastaan vain silloin, kun tulin talliin Agin huomaamatta ja ehdin hetken katsella salaa, miten se makoili kaikessa rauhassa karsinan puruissa. Kun se huomasi minut, se nousi aina urahtaen jaloilleen ja painoi ainakin toisen korvansa tanaan kuin vaivaantuen läsnäolostani.

Ja joskus lujaa laukatessani tunsin Agin kaulalle painettuja käsiä vasten miten tamma hörähteli. 

Mietteeni irtosivat Agista, kun Jassu kohotti katseensa puhelimestaan ja sanoi ääni yllättyneisyydestä kohoten:

"Tää cupin ranking on nyt julkaistu!"

Tunsin, miten huoneen ilmapiiri sähköistyi. Tai - jos aivan rehellisiä oltiin - sähköiseksi suorastaan välähti se nurkka, jossa Alviina istui. Hän liimautui uuden hoitajan olkapäälle ja lähestulkoon tyrkkäsi kätensä kohti Jassun puhelinta nähdäkseen näytön kunnolla.

Hetken oli aivan hiljaista. Kohotin katseeni vastapäätä istuvaan Lyytiin, joka nielaisi ja heitti minulle nopean hymyn. Sitten: 

"Jaahas!" 

Alviinan kasvot olivat haljenneet loistavaan hymyyn. Hän nappasi puhelimen Jassun kädestä ja selasi näyttöä nautiskellen.

"Mä voin lukea täältä kaikkien sarjojen ranking-voittajat", hän lupautui posket tyytyväisyydestä hehkuen. "Tutustumissarja: Alviina Herrala." Alviina piti vaatimattoman tauon ja jatkoi sitten: "Avoin sarja: Katya Solovjeva. Se oli sen norjalainen. Seppele Trophy: Ellen Sirén. Ja oho!"

Alviina vilkaisi ympärilleen nähdäkseen, että hänellä oli koko huoneen rikkumaton mielenkiinto.

"Täällähän oli kans Seppeleen sisäinen ranking! Tätä mä en edes katsonut vielä. Sen johdossa on..." Hän napautti näyttöä huolettomasti, minkä jälkeen hänen kulmansa kohosivat ja suupielet värähtivät. "Mikael Laine?"

"Miku!" sanoin ilahtuneena. "Kiva!"

Alviina tuijotti minua tyrmistyneenä puhelimen yli. 

"Mutta eihän se edes kisaa Seppeleen hevosella!" hän huudahti.

"Miku on kuitenki Tuulian kautta käyny täällä enemmän ja vähemmän jo monta vuotta", sanoin olkiani kohauttaen. "Kai se on järkevää ottaa mukaan rankingiin, kun se kuitenkin pitää hevosia ihan lähellä. Eikö se olis muuten ainoa liekkijärveläinen, jota meidän omassa rankingissa ei ole?"

Alviinan kasvot punehtuivat ja hän sysäsi puhelimen takaisin Jassulle. Hän nousi sohvalta niin, että Sense pelästyi ja kipusi turvaan Eedin olkapäälle, ja marssi mitään sanomatta oleskeluhuoneen ovelle. Oven pamahtaessa kiinni hänen perässään huoneeseen laskeutui hiljaisuus.

Eedi ja Jassu tuijottivat minua suut puoliavoimina kuin odottaen, että paljastaisin mitä äsken oli tapahtunut. Kohautin olkiani.

"Mie vähän arvelinki tätä", Lyyti sanoi rikkoen hiljaisuuden. Vilkaistessani häneen huomasin, että hän oli nostanut puhelimensa pöydälle ja sen näyttö loisti avoimena. "Sija kaks meijän omassa rankingissa, yhden pisteen erotuksella: Alviina Herrala."

[Salma]

SYYS

Sense oli onneksi selvinnyt ehjin nahoin Peckin yllätysiskusta. Sen jälkeen se oli mulkoillut pikkuponia niin pahasti, että olisin itse pyörtynyt, jos olisin joutunut samanlaisen katseen kohteeksi. Sense oli kerännyt kunniansa nopeasti. Pörröinen häntä ylpeästi pystyssä se jolkotteli pitkin tallikäytävää ja hyppäsi välillä nuolemaan itseään karsinoiden puoliovien päälle. Peckiä se ehkä vältteli, mutta niin ylväästi ettei sitä olisi edes huomannut, jos ei tiennyt mitä oli tapahtunut. 

Olin tänään ratsastanut Bonnien aamulla ja ohjasajanut innokasta Blisiä maneesissa ennen tuntien alkua. Varsa oli niin sähäkkänä tuulesta ja syyslehtien pyörteilystä, etten ollut edes harkinnut harjoittelevani sen kanssa kentällä. Maneesin vaaleiden seinien syleilyssä se jokseenkin malttoi keskittyä ohjasapuihini ja sen tarmokkaasti askeltavien takajalkojen takaa aina tasaisin väliajoin kuuluvaan pttttrr-ääneen.

Olin päästänyt Bonnien ja Blisin tarhaamaan illansuussa ja napannut syliini tallikäytävällä vastaan tulleen Sensen. Lämmin kissankeho lämmitti syliäni, kun nojailin tarhan aitaan katsellen, miten hevosteni valkea karva kimmelsi laskevassa auringossa. 

[Salma]

RUSKA

Kaunis lokakuun alun maanantai houkutteli minut ja Edithin maastoon Bonniella ja Agilla. Vielä Suomessa jahkailevat muuttolinnut sirkuttivat pitkän heinikon seassa ja säpsyttelivät Agia, mutta tamma vaikutti loppujen lopuksi nauttivan kovasti rauhallisesta metsäretkestä. Ratsastimme käynnissä ja ravissa kellastuneilta pelloilta ohuenharmaiksi muuttuneiden heinikkojen läpi, Agi ja Bonnie rinta rinnan kuolaimiaan pureskellen.

Tallilla Agin korvat painuivat taas luimuun, mutta ainakin metsässä se oli Edith selässään jopa vähän pärskähtänyt ilosta. 

[Salma]

SHOW

Bliss irtohypytyksessä 3-vuotiaana (110 cm)

[Salma]

METSÄ

Tänä lauantaiaamuna tallipihalle kertynyt seurue olisi varmasti saanut tarhassaan seisoskelevan Hallan hieraisemaan silmiään, jos poni sellaiseen ihmetekoon olisi heinäimuroinnilaan ehtinyt. 

Kello oli tuskin kymmentä, mutta pihalla parveili jo kolme kaulahuiveihin, lapasiin ja villasukkiin pukeutunutta ihmistä kahden kimon ponin ympärillä. Syksy oli tullut varkain: mittari näytti vielä plussa-asteita, mutta hyisellä tallipihalla seisoessani olisin voinut vaikka vannoa, että katala pohjoistuuli puhalteli salaa muutamia pakkaspuhalluksia aina silloin tällöin.

Bonnie ja Bliss seisoivat ensi kertaa satuloituina rinta rinnan. Niiden näkeminen melkein kivisti sydäntäni: maailman tutuin ja rakkain Bonnie timanttiotsapannassaan, kuolaintaan rauhallisesti pureskellen, ja sen vierellä enkkuviltin alla kisaponiini verrattuna pieni ja hontelo Bliss, joka seisoi tasajaloin ja tuijotti korvat hörössä metsään. Vaikka Blisin ratsukoulutuksen alkamisesta oli jo aikaa, yhä silloin tällöin tuntui hassun nurinkuriselta nähdä se varustettuna. Minulle Bliss oli vieläkin se pitkäjalkainen, töpöhäntäinen otus, joka kurkisteli Bonnien hännän alta ja livisti tarhasta pakoon aina kun silmä vältti. 

Ja tänään se olisi jo niin iso, että ratsastaisin sillä ensi kertaa maastoon.

Annika ja Martta, jotka olin pyytänyt mukaan auttamaan, hypistelivät Bonnien ja Blisin ohjia sillä aikaa, kun tarkistin ponien satulavyöt ja vedin enkkuviltin pois Blisin selästä. Ei tarvinnut olla kovin tarkkasilmäinen tajutakseen, että heitä jännitti. Minunkin kurkussani oli kauhunmakuinen pala, jota yritin tuloksetta nieleskellä. 

"Mä en edes tiedä, mikä mua jännittää", sanoin olkani yli samalla, kun laskin Blisin jalustimia. "Tai et jos Bliss heittää mut pusikkoon, niin eihän tässä korkeelta putoa."

"Mua pelottaa, et Bonnie syö mut", Annika tokaisi ja irvisti muka kauhistuneena. Tirskahdin.

"Jos se syö sut, niin mä syön sen."

Martta kilautti riimunnarun Blisin kuolainrenkaaseen samalla, kun Annika veti mustalippaisen kypärän päähänsä ja siristi silmiään aamun viileässä syysauringossa.

"Nytkö mä vaan nousen selkään?"

*

Oli onni, että Martta oli mukana. Bliss kulki rauhallisesti tallipihalla, mutta heti kun pääsimme puiden väliin, se yritti kiilata Bonnien eteen ja nousta takajaloilleen. Martan hevostausta näkyi: hän painoi kätensä nuoren ponin kaulalle ja käänsi sen ketterästi ympäri niin, että ehdin vain horjahtaa satulassa ja korjata asentoni - ja yhtäkkiä olimme jälleen hiekkatiellä Bonnien takana, minä satulassa istuen ja Bliss melko lailla siistisi eteenpäin kipsuttaen. Vain sen verhona suihkiva häntä kertoi, että ponin kaviot kuhisivat kuin muurahaiset. 

"Täähän on paljon iisimpää kuin mä odotin", edessämme keikkuva Annika totesi olkansa yli ja taputti Bonnien kaulaa. "Mä jotenki odotin, että tää olis ihan hullu."

Minua nauratti.

"Ei sillä pystyis kisaamaan, jos se olis hullu."

Annika kääntyi virnistämään meille ja nojasi toisen kätensä Bonnien keinahtelevaan lautaseen. 

"Ois upeeta jos mä voisin lainata Bonaa joskus uudelleenkin", hän sanoi. "Pikku maastolaukoille vaikka?"

Maastolaukoista tällä retkellä oltiin tosiaan vielä kaukana. Blisin selässä istuminen tuntui suunnilleen samalta kuin keinuhevosen, jolle oli annettu liikaa kauroja. Martta talutti ponia niin hyvin, että minun ei juurikaan tarvinnut oikeasti ratsastaa, mutta siitä huolimatta käynti tuntui ainoalta järjelliseltä askellajilta. Arvelin, että samalla sekunnilla, kun olisin päästänyt Blisin raviin, se olisi vääntäytynyt voltille ja heittänyt minut selästään.

Hyvällä tuurilla olisin toki voinut lentää kolmoisslutzin ilmassa ja tipahtaa Bonnien satulaan suoraan Annikan taakse.

"Ootteks te tulossa Hubertusratsastukseen", kysyin, kun olimme kiertäneet melkein kokonaan pienen hiekkatien tallin ympäri ja tarhojen aidat alkoivat jo pilkottaa kellanoranssin lehtiverhon takaa. Annikan nyökkäyksen näin, Martan ennemminkin aistin.

"Mä kuulin, et siellä on joku piilokapakka", Annika sanoi. "Julmaa olla seitsemäntoista."

"Mä kyl luulen, et piilokapakka ei oo parasta koko tapahtumassa", Martta hymähti. "Ja toivon."

Tallin punakylkinen seinä paljastui röpelöisten koivunrunkojen välistä ja Blisin pää ponkaisi pystyyn, kuin sen aivoissa kaksi kauranjyvää olisi löytänyt toisensa ja se olisi tajunnut, minne olimme saapuneet. Martan käsi oli sen kaulalla jo ennen kuin poni ehti ottaa hypähteleviä raviloikkia. 

Satulasta alas valuessani kyhnytin salaa ponin kaulaa ja painoin suukon sen lämpimään karvaan. Bonnie, jonka selästä Annika oli juuri laskeutunut, pärisytti sieraimiaan ja ravisteli itseään kuin iso koira. 

"Kiitti kun autoitte", hengähdin Blisin kaulaa yhä taputellen. Martta oli irrottanut riimunnarun kuolainrenkaasta ja keräsi narua paraikaa rullalle kätensä ympärille. "Hoidetaan ponit nopeesti pois, mä tarjoon teille pullat."

Jotta Bliss tottuisi useamman ihmisen käsittelyyn, Annika ja Martta taluttivat sen karsinaansa ja minä seurasin perässä Bonnie rinnallani. Taivaanrantaan oli kerääntynyt tummia pilviä ja oranssinpunaiset puut seisoivat sen edessä kuin tulisoihdut. Talliin astuessani oli pakko räpytellä silmiä pari kertaa. 

Inkeri tai Pyry oli käynyt heittämässä päiväheinät karsinoihin, ja Bonnie työnsi puoli päätään heinäkasaan päästessään karsinaan. Kuuntelin Annikan ja Martan juttelua käytävän toiselta puolelta samalla, kun riisuin tammalta varusteet ja harjasin sen kauttaltaan läpi pehmeällä harjalla. Bonnie roikotti alahuultaan heinänkorsi suupielestä roikkuen. 

"Viedään nää vielä pihalle", huikkasin Annikalle ja Martalle.

Bonnie ja Bliss ravasivat tyytyväisinä tarhaan. Bliss ei malttanut pitää takajalkojaan maassa, vaan kiri Bonnien edelle ja heitti muutaman riemukkaan pukin ennen kuin kirmasi roikkumaan Hestian harjassa. Palatessamme talliin Annika ja Martta lupautuivat viemään ponien varusteet satulahuoneeseen.

"Mä meen lämmittään pullia sillä aikaa", vastasin. Martta näytti peukkua ja virnisti ennen kuin katosi yksäripuolelle. 

Olin olettanut, että oleskeluhuone olisi tyhjä. Kun avasin oven, katseeni kohtasi kuitenkin Inkerin, joka lojui violetin sohvan syleilyssä, ja Mannyn, joka istui kädet kahvikupin ympärillä tupapöydän ääressä. Kumpikin katsoi minua katseella, josta arvelin keskeyttäneeni jotakin.

"Moi!"

Vastaukseksi saamani moit tulivat liian liukkaasti. Jostain syystä jäin häälymään ovensuuhun. 

"En kai mä keskeyttäny mitään?"

"Et todellakaan", Inkeri sanoi painokkaasti. Hän työnsi kätensä sohvatyynyn alle, otti sieltä 2000-luvun alun Hevoshullun ja avasi sen umpimähkään keskiaukeamalta. Vilkaisin Mannya, joka katseli kiinnostuneena ikkunasta tuulessa itseään värisytteleviä lehtiä, ja astuin sitten sisään huoneeseen. 

Vasta, kun mikro oli piipannut pullat lämmenneiksi ja Martta kolisteli huoneeseen Annika kannoillaan, oli tunnelma sulanut sen verran, että Inkeri kurkisti Hevoshullun takaa. Olimme kerääntyneet tupapöydän ympärille (Manny nökötti yhä paikoillaan nurkassa ja katseli, jos mahdollista, vielä aiempaa kiinnostuneena ikkunasta jäähtynyttä kahvikuppia puristaen), keränneet sulalta sokerilta tuoksuvat pullat koriin keskelle pöytää ja kaataneet viimeiset kahvitilkat pannusta kuppeihin. 

"Onpa monta pullaa", Inkeri totesi. 

Jonkinlaisen inkerimäisen taikatempun avulla tilanne muutaman minuutin kuluttua oli muuttunut niin, että pöydän ääressä istuimme me kaikki, kahvien lisäksi pöydällä oli kuusi kokistölkkiä ja meidän lisäksemme sekä Inkerin että Mannyn edessä oli kaksi isoa korvapuustia.