Bonnien ja Blisin Hoitokirja

[Salma]

Jäätävä tahti

22.11.2012 torstai

Ohuenohut lumikerros oli pakkautunut tallipihalla tiiviiksi, liukkaaksi auringossa kiilteleväksi jääpinnaksi, kun saappaat ja hevosenkengät olivat tallanneet sitä eilisen lumimyräkän jälkeen. Puiden tummat, kapeat oksat olivat läpikuultavassa hopeanhohtoisessa riitteessä ja ne ojentelivat jäseniään valkoisena savumassana hohkaavaa taivasta vasten.

Bonnie näytti upealta vaaleaa maisemaa vasten. Vaaleanharmaa harja, joka taipui kaulan yli kevyenä kuin unelma, laineili kylmässä ilmavirrassa ja putosi ryöppynä kimotamman kaulan puoleenväliin. Ponin siromuotoista päätä koristivat tummat nahkasuitset ja kuolainrenkaan kilahtelivat, kun se kohotti päänsä korkealle ja höristi korviaan nähdäkseen kaiken, mitä ympärillä tapahtui. Vahvat takajalat hakivat asemaa jäisessä maassa, ennen kuin hokkikengät pureutuivat kylmän kuoren läpi. Bonnien selässä, tummanruskean tyylikkään satulan alla, oli punainen villainen puoliloimi.

Minä pitelin ohjasperiä vaaleanruskein hansikkain peitetyissä käsissäni ja valmistauduin nousemaan satulaan. Olin viettänyt pitkän, mukavan hetken hoitelemalla ja paijailemalla hyväntuulista Bonnieta sen karsinassa, nyt olisi aika tehdä pieni estetreeni ennen ratsastustuntien alkua. Olin käynyt kokoamassa noin puolen metrin radan kahdesta pystystä, helposta okserista ja trippeleistä, jotka olin sijoittanut pääty-ympyröiden keskelle maneesiin kummallekin lyhyelle sivulle.

Maneesi oli tyhjä ja hiljainen, kuten olin odottanutkin. Ratsastustuntien alkuun oli vielä noin puolitoista tuntia, joten minulla olisi hyvin aikaa lämmitellä Bonnie ja ratsastaa se oikeasti vetreäksi ennen estetreenin alkua. Napsautin katkaisijasta sirisevät sähkövalot maneesiin ja seurasin tyytyväisenä katseellani, kuinka sinivalkoiset ja punakeltaiset puomit heräsivät loistoonsa valon määrän lisääntyessä. Tämä olisi hyvä harjoittelurata meille.

Puoliloimen riisuttuani kiristin satulavyön (Bonnie polki takajaloillaan maata, muttei yrittänyt purra, ainoastaan mulkaisi minua), laskin jalustimet ja nousin tottuneesti satulaan. Ponikokoisena minulla oli monesti ongelmia yltää jalkani hevosten jalustimiin, vaikka olinkin notkea, joten pienen Bonnien selkään nouseminen oli aina kuin juhlaa. Oma itsevarmuus kohosi, kun ei tarvinnut ottaa jakkaraa avuksi.

Bonnie lähti liikkeelle ennen kuin ehätin antaa sille apuja. Pruuasin, istuin syvälle satulaan ja odotin, että tamma seisoi hetken aikaa odottavaisena paikoillaan, ennen kuin painoin pohkeeni sen kylkiin. Vaikka se tiesikin, mitä tuleman piti, se ei saanut lähteä sooloilemaan.

Lämmittelin tamman ensin käynnissä ja sitten kevyessä ravissa. Kiersin esteiden ympärillä monenmoisilla kaarevilla urilla, vaihdoin usein suuntaa ja pidin huolen siitä, että Bonnie sai koko ajan olla skarppina. Sen korvat olivat kääntyneet aavistuksen taaksepäin minua kuunnellen, mutta esteiden vuoksi sillä oli hankaluuksia pitää keskittymistään kasassa. Aina silloin tällöin se otti levottoman sivuaskeleen, yritti pyrähtää lyhyeen laukkaan tai heitti päätään korkealle ilmaan. Siitä en pitänyt: se oli inhottava tapa, jota en ollut Bonniella ennen huomannut.

Poni kuumenisi liikaa, jos jatkaisin lämmittelyjä ikuisuuksiin. Istuin syvälle alas satulaan ja seuraavan lyhyen sivun lopulla asetin Bonnien ja annoin sen siirtyä laukkaan. Vaikka olin odottanut sen innostuvan, vauhdin räjähdys oli kuitenkin huimaavan kova ja hetken minulla oli olo, että olin menettänyt koko hallintani poniin. Se laukkasi kyllä uraa pitkin, mutta pinkoi niin päätöntä vauhtia, että pelkäsin sen juoksevan päätyseinästä läpi.

Päättäväisillä pidättävillä avuilla ja sivulle vievällä ohjasotteella sain käännettyä Bonnien voltille ja hidastettua sen tahdin raviin. Sydämeni tykytti – vaikka en ollut pelästynyt paljoa, yllättävä temponmuutos oli ollut hengästyttävä. Ratsastin pari kierrosta hillityn rauhallista ravia keventäen, jotta saisin Bonnien taas alleni, mutta se puhisi sähköisenä eikä halunnut kuunnella nivelkuolainta, joka sen suussa painoi. Kun lopulta istuin alas ja annoin laukka-avut, poni singahti sellaiseen vauhtiin, että tiputin toisen jalustimeni ja sain kalastella sitä raivokkaasti sen puolen kierroksen aikana, jonka Bonnie ehti kirmata häntä supussa ja kaviot maneesin pohjaa kumeasti rummuttaen.

Minun sisuni kuohahti. Tällä tavoin mikään hevonen ei ryntäilisi minun allani, se näytti kauhealta ja oli kaiken lisäksi vaarallista. Puristin käteni nyrkkiin, pidätin hiukan ja istuin syvälle satulaan, mutta vauhtiin päässyt Bonnie ei halunnut hidastaa. Se ei ollut ryöstänyt, vaan totteli hyvin sivulle vieviä ohjasotteita, mutta jätti hyvin kohteliaasti huomioimatta pidättävät avut.

”Älä viitsi!” sihahdin hampaideni välistä ja pidätin uudelleen. Bonnie ravisti päätään pettyneenä, hidasti voimakkaaseen raviin ja kulki hetken aikaa allani varsin mallikkaasti, vaikka puhkuikin menohaluista. Kun saisin kerran nostettua sen puhtaan, rauhallisen laukan, se saisi juosta suurimmat energiat pois ennen esteitä.

Kolmas kerta toden sanoo. Ratsastin Bonnien katsomonpuoleiselle lyhyelle sivulle, istuin harjoitusraviin ja annoin laukka-avut. Tällä kertaa Bonnie näytti ottaneen opikseen ja nosti oikean laukan hyvin innokkaasti, mutta silti mukavan hallittavassa tempossa. Taputin sitä oikealla kädelläni kaulalle ja kehuin vuolaasti samalla, kun myötäsin ohjista, nousin kevyeen istuntaan ja annoin ponin mennä.

Maneesin täytti keskittynyt pärskintä ja tasainen liikkeen rummutus, kun kaarsin Bonnien voltille, jonka keskivälillä oli mukavannäköinen pystyeste. Kimotamma höristi korviaan, väänsi pari kierrosta lisää mittariin ja loikkasi tiikerinhyppyyn. Pidin katseeni tiukasti edessämme uralla ja mukauduin liikkeeseen. Bonniella oli pehmeä, nykimätön tapa hypätä, ja sen ponnistukseen oli helppo tulla mukaan. Vaikka sillä olikin liikaa vauhtia, oli sillä myös jonkinlainen sisäinen taito hypätä oikeassa kohdassa ja oikealla tempolla.

Rata jatkui kaarevaa uraa pitkin keskihalkaisijalle, jolla kaksi muuta pystyä olivat peräkkäin. Bonnie valmistautui hyppyyn jo hyvissä ajoin. Sen korvat osoittivat tiukkoina eteenpäin, takaosa toimi moottorina ja kaula kaartui sen mitellessä välimatkaa. Hops vain, voimakas ponnistus, ja liisimme esteen yli. Nopea taputus, kaksi askelta, ponnistus ja siisti laskeutuminen. Bonnie viskoi energisenä päätään, heitti pienen ilopukin ja kääntyi halukkaasti takaisin uralle. Kiersimme lyhyen sivun ja ohjasin Bonnien pääty-ympyrälle, jolla toinen trippeleistä oli. Poni ajoitti ponnistuksensa melko lähelle estettä, eikä minun tarvinnut paljoakaan korjailla sen hyppyä, kun se jo leiskahti ilmaan ja suhahti tyylillä pitkän esteen yli. Minä jäin hieman hypyssä jälkeen keskittyessäni ajattelemaan jos seuraavaa trippeliä, mutta Bonnie sai jutun juonesta kiinni ja avitti minua, kun käänsin sen kahdeksikolle. Tunsin, kuinka loistava riemu singahteli meidän välillämme kuin iloinen pikku pallosalama.

Estetreenistä jäi hyvä mieli. Kun kuivailin satulan alle tullutta hikiläiskää Bonnien selästä, mietin, että tänään olin todellakin tuntenut meidän pelaavan yhteen. Vaikka ensimmäiset laukannostot olivat olleet epäpuhtaita ja liian rajuja, olin saanut ponin kuuntelemaan itseäni. Hymyilytti. Emme olleet hypänneet yhdessä kuin pari hassua kertaa, mutta minusta tuntui, että tänään olimme saaneet kumpikin kiinni siitä, mitä toinen haki.

Rapsutin vaivihkaa Bonnien harjantyveä ja sujautin sen pehmeiden huulien väliin sokeripalan, jonka olin varannut toppaliivini taskun uumeniin.

Iltapäivä kului varusteita puhdistaen. Satulahuone oli juuri tunnin alettua melko hiljainen, mutta nautin rauhasta ja tyyneydestä, joka huoneessa vallitsi. Ulkona oli kirkasta ja kaunista, joten asettauduin varusteineni, satulasaippuoineni ja sienineni niin, että saatoin katsella samalla ikkunasta. Minä pidin varusteiden pikkutarkasta jynssäämisestä, joten sain hommaan kulutettua pari tuntia. Vaahdotin, pyyhin ja tarkastin, että jokainen soljenreikä tuli puhtaaksi ja ettei pienempikään satulasiipi ollut alta kurainen.

Suojat ja satulahuopakin kaipasivat puunausta. Metsästysmaja-maastoreissulla mukana olleet pintelit olin heittänyt pois kun lika niistä ei vain ottanut lähteäkseen, mutta olin käynyt ostamassa niiden tilalle uudet vitivalkoiset pintelit ja niiden alle vielä paksut patjatkin. Ne olivat kaikeksi onneksi edelleen siistejä ja hyvässä kunnossa.

Ah tätä onnea, mietin. Tallilla kuluisi mukavasti vielä koko ilta. Kun saisin varusteet puhdistettua, kävisin syömässä pari voileipää ja juomassa kaakaota yläkerrassa. Ja sitten… niin, sitten olisi aikaa viettää vielä hetki kahdestaan Bonnien kanssa.



Talvi 1 -merkki ansaittu talvisesta suorituksesta! =)

~Anne

[Salma]

Hevosenleikkiä

23.11.2012 perjantai

Puhuri vinkui tallin pohjoisnurkassa. Ilma oli koleutunut yön aikana huomattavasti, nyt kaikki lätäköt olivat jäätyneet ja pilvistä leijaili silloin tällöin satunnaisia lumihiutaleita, jotka laskeutuivat tummaan maahan ja muodostivat vähitellen ohuen valkean puuterikerroksen.

Minä olin aamulla palelluttanut nenänpääni, kun olin kurkistanut ikkunasta ulos hengittääkseni talvi-ilmaa. Niinpä vaalean villapaidan, untuvaisen toppaliivin ja pörröreunuksisten tallikenkien lisäksi varustauduin paksulla villaisella kaulahuivilla, silmille valuvalla pipolla ja valkoisilla tumpuilla, jotka pystyi vetämään melkein kyynärpäihin asti. Pakkasin ylijääneen aamuteen pieneen termospulloon ja asetin sen reppuuni lähimmäksi selkää, jotta se lämmittäisi siellä matkalla tallille.

Catrina oli harjailemassa Frankia, kun talutin Bonnien tarhasta sisälle. Frank tunki suuren päänsä seurallisena puolioven yli ja hörähti Bonnielle tummat silmät iloisesti tuikkien. Kipakka tamma ei vastannut hörähdykseen, vaan kohotti päätään, muljautti silmänvalkuaisiaan ja asteli arvokkaasti perässäni karsinaan. Arvokkuutta heikensi hieman ponin selässä rytyssä oleva loimi, jonka se oli saanut reuhottua tarhassa niin, että toinen vaalea kankku loisti kankaan alta.

”Hei!” Catrina huikkasi seinän takaa. ”Mitä kuuluu?”

”Väsyttää!” haukottelin. ”En saanu unta, ku patteri lorisi koko yön. Se on varmaan rikki.”

Olin tullut viime päivinä hyvin tutuksi vanhan talon ongelmien kanssa. Ikkuna reistaili aina silloin tällöin ja jumiutui joko auki tai kiinni, mutta sen kanssa pärjäsin raa’alla voimalla. Äänekkäästi patterin putkissa lirisevä vesi taas esti tehokkaasti minun nukkumiseni ja piti Jenten hereillä, kun se ei voinut käsittää mistä vieras ääni tuli ja vahti varmuuden vuoksi talon joka senttimetriä häntä jäykkänä väpättäen ja muka äänetöntä kurkkumurinaa pitäen.

”Ikävää! Mä inhoan sitä, ku joutuu väsyneenä raahautumaan liikkeelle!” Catrinan ääni kuulosti myötätuntoiselta.

”Mut mä ajattelin muutenki pitää tänään Bonnien kanssa vapaapäivän. Me hypättiin eilen ja meni nii kivasti, et tänään se saa riehua tarhassa koko illan”, selitin samalla, kun selvittelin loimen solkia ja vedin talvipuvun sitten pois Bonnien selästä. Tamma käänsi päätään ja upotti sen ruokakuppiin.

Loimen alla Bonnie oli pysynyt siistinä. Harjasin sen tavan vuoksi kerran läpi, tarkistin jalat ja puhdistin kaviot. Poni oli selvästi hiukan väsyneellä tuulella: se ei jaksanut kiukutella, mutta osoitti mieltään heiluttelemalla päätään ja pyörähtämällä karsinassa aina niin päin, että minä jouduin kulkemaan uudelleen sen kaulan alitse päästäkseni oikealle puolelle. Ilmassa ei kuitenkaan ollut ärtymystä eikä kiukkua, joten sukelsin tyynesti tamman kaulan alta ja tartuin sen harjaan tukevalla otteella, jos se yritti pyörähtää kesken harjauksen.

Vierelläni Catrina avusti Frankin ratsastajaa satuloimaan kärpäskimoa. Kuuntelin puolella korvalla heidän juttelujaan. Entinen hoitohevoseni Vivalda oli ollut ratsastuskoulun pidetyimpiä tuntihevosia, joten minulle oli tullut tutuksi alkeistunnilla taluttaminen ja uusien ratsastajien perehdyttäminen. Nyt, Bonnien kanssa, tuntui välillä omituiselta, että sen kanssa ei puuhaillut suurta joukkoa muita ihmisiä. Vastuu pelotti hiukan.

Kurotin pudottamaan pääharjan takaisin harjapussiin, otin Bonnien pörröisellä turpahihnalla varustetun riimun ja pujotin sen ponin päähän. Bonnie sulki silmänsä ja värisytti sieraimiaan niin, että pärskähdyksen ääntä ei kuulunut. Ilma ulkosalla oli ollut reilusti pakkasen puolella, eikä varmasti lämpenisi iltaa kohden ollenkaan, joten nostin myös loimen tamman selkään ja kiristin vatsa- ja kaularemmit. Bonnie näytti hienolta loimitettuna. Olin jo miettinyt pitkään sen klippaamista, sillä paksun talvikarvan kuivattaminen kesti pitkään ja minua pelotti, että tamma saattaisi vilustua, jos se jäisi kosteaksi. Anne oli myös puhunut, että kiireiden hellitettyä hänellä olisi aikaa pitää minulle ja Bonnielle valmennusta. Viimeistään siinä vaiheessa toivoin, että rankan treenin jälkeen en joutuisi kuivattelemaan ponia tuntikausia.

Ponitarhan hämärässä näkyi seisovan ainoastaan yksi hahmo. Vaaleana hohtavasta karvasta ja pystyyn leikatusta punkkaritukasta tunnistin sen Sikeksi. Hyvä, ettei hevosten tarvitsisi tarhailla yksikseen. Itse olin jäämässä tallille vielä muutamaksi tunniksi puhdistamaan Bonnien ruokakuppia ja juoma-automaattia ja pyykkäämään sen loimia, joten voisin hakea Bonnien sisälle samaan aikaan kun Kirsikka tai Pipsa hakisivat Siken.

Avasin tarhan portin (Sikke oli onneksi kauempana tarhan keskellä, eikä tullut parveilemaan portille) ja Bonnie seurasi sievästi perässäni sisälle. Portin suljettuani käänsin tamman, irrotin riimunnarun ja taputin nopsasti sen kaulaa, ennen kuin se tajusi olevansa vapaana ja kirmasi liitävässä ravissa kauemmas. Jäinen maa ohuen lumikerroksen alla narskui sen hokkikenkien alla.

Hevoset aloittivat keskinäisen leikin. Bonnien silhuetti näkyi kohoavan puoliksi takajaloilleen, halkovan ilmaa etujaloillaan ja pyrähtävän sitten vauhtiin, kun Sikke leikkisästi näykkäisi sen lapaa. Tammat juoksivat rinta rinnan toisissaan kiinni, kääntyivät kuin yhteisestä sopimuksesta ja palasivat sitten samaa matkaa takaisin. Jompikumpi potkaisi takajalat ilmaan, mutta hämärässä minun oli vaikea erottaa, kumpi vaaleista hahmoista se oli.

Pimeyteen katoavien hevosten leikissä oli jotakin taikaa. Minua värisytti onnesta.

[Salma]

Surinaa ja sisupusseja

27.11.2012 tiistai

Bonnie seisoi uuden tallin käytävällä kaksin puolin riimunnaruilla kiinni ja asteli epäluuloisena paikoillaan niin, että metalliset kengät kopisivat betonilattiaa vasten. Tamman päässä oli musta riimu, jonka kultaiset soljet helähtelivät sen heitellessä päätään ja esitellessään silmänvalkuaisiaan. Vaalea sileä häntä oli vedetty suppuun takajalkoja vasten ja tamman lavat värähtelivät odottavina.

Taputin Bonnieta rauhoittavasti lavalle harja toisessa kädessäni, vein paksun harjan sen kaulan ylitse pois tieltä ja aloin harjata tamman kaulaa pitkin vedoin. Ulkona oli kuiva ja viileä sää, joten poni ei ollut varsinaisesti likainen tai pölyinen, etenkään kun olin hakenut sen sisälle jo hieman puolenpäivän jälkeen. Keskipäivällä olisi ainoastaan vammaisratsastajien tunti, varsinainen hulina tallissa alkaisi vasta iltapäivän tienoilla. Halusin hoitaa Bonnien kuntoon ennen sitä.

Tollo työnsi kellanvaalean päänsä karsinansa puolioven yli ja tapitti meitä sinisillä silmillään. Se hamusi silkkisellä turvallaan karsinan puista karmia niin, että pää meni hassusti kenoon, ja päryytti sitten sieraimiaan pitkään ja antaumuksella. Se ei näyttänyt jakavan Bonnien tunnetta siitä, että tässä oli nyt jotakin kovasti mätää.

Harjailin tammaa hiljaisuuden vallitessa. Olin toivonutkin, että tallissa olisi rauhallista, mutta juttukaverin puute vaivasi hiukan. Toki olin tottunut siihen, että pääasiassa yksityishevosten puolella elo oli verkkaisempaa kuin alati elävällä tuntihevospuolella, mutta minä vasta loin omaa identiteettiäni tuntihevosen hoitajan sijasta sponsoriratsastajana. Joskus kaipasin vilskettä ympärilleni.

Kaviot olin puhdistanut jo karsinassa, jotten likaisi tallikäytävää, joten harjaamisessa ei mennyt kuin parisenkymmentä minuuttia. Jossakin vaiheessa Bonnie rentoutui huomattuaan, etten minä aikonut suinkaan tehdä mitään hullutuksia.

Vaikka olihan siinä nyt eräänlaisesta hullutuksesta kyse. Bonnie oli hionnut talvikarvan kasvatettuaan treenin jälkeen niin, että olin saanut käyttää paljon aikaa ja vaivaa sen kuivattelemiseen. Entinen hoitohevoseni Vivalda (vaikka se olikin suurikokoinen puoliverinen) oli kasvattanut joka talvi karhumaisen karvakerroksen, joten olin tottunut klippaamaan sen muutamaan otteeseen talvessa. Annen kanssa olimme käyneet muutamia keskusteluja Bonnien karvatilanteesta, ja hän oli ollut myötämielinen klippauksen suhteen. Treenimäärämme ei keskitalvella tulisi ainakaan vähentymään, joten ponin olisi hyvä olla käytännöllisessä kunnossa. Kaiken lisäksi oli myös kisoja ajatellen paljon siistimpää, jos pitkää poninkarvaa ei heilahtelisi mahan alla kuin naalilla.

Anne oli neuvonut minua hakemaan toimistosta tuliterän sinisen klipperin, joten olin varannut sen Bonnien harjapussiin jo paria päivää aikaisemmin. Silloin tällöin harjailun yhteydessä olin napsauttanut koneen päälle, jotta poni tottuisi surisevaan ääneen. Ensimmäisillä kerroilla Bonnie oli laittanut oikean shown pystyyn ja riekkunut ympäri karsinaa vielä pitkin iltaa, mutta eilen se oli tuskin lotkauttanut korvaansa. Iholleen asti se ei ollut klipperiä päästänyt, mutta se oli väistänyt sitä hyvin siististi ja kohteliaasti. Arvelin, että tänään klippaus voisi jopa onnistua aivan mallikkaasti.

Valmistauduin juuri kaivamaan klipperiä esille harjapussista, kun yläkertaan vievistä portaista kuului saappaiden töminää ja hetken kuluttua käytävälle kurkkasivat Inkerin iloiset kasvot.

”Heippa!” hän huudahti kirkkaalla äänellään. ”Mitä sä puuhaat?”

”Alan klipata Bonnieta”, vastasin. ”Haluutko tulla auttamaan?”

”Joo!” Inkeri innostui ja hypähteli lähemmäs. Tytön ylitsevuotava energia ja hyväntuulinen olemus tuntuivat hyvältä hiljaisuuden jälkeen.

Bonnie käänsi hankalan näköisesti päätään kuullessaan takaoikealta Inkerin äänen. Se höristi korviaan ja ravisteli koko päätään kuin sanoen, että olisi hirvittävän mielissään, jos Inkeri auttaisi sen pois tästä tilanteesta. Inkku nauroi, kulki ponin kylkeä myöten sen pään viereen ja tarttui hellästi riimuun.

”Eikös meillä ookki mukavaa, Bonsku?” hän sanoi koko kasvot hymyssä.


”Mä aattelin klipata Bonnielle tällasen trace-mallin”, selitin samalla, kun vetelin harmaalla liidulla kevyitä vetoja Bonnien kylkeä pitkin. Vain kaulan alaosa klipattaisiin, samaten vatsanalus ja kyljet suunnilleen ratsastajan pohkeiden korkeudelta. Jalat, pää, selkä ja lautaset jäisivät kokonaan karvaisiksi. Kylmän talven ja pitkien ulkoilujen vuoksi sen enempää ei kannattaisikaan ottaa.

”Olispa jännä hoitaa tällasta kisaponia ni joutuis miettimään kaikenmaailman klippausmalleja ja muita! Siirin kanssa me vaan porskutetaan menemään!” Inkku hihitti.

”Miltähän Siiri näyttäis klipattuna?” pohdin. Hetken verran mielikuva nakusta pikkuponista kummitteli mielessämme, sitten molemmat purskahtivat nauruun.

”Ihan jäätävältä!” Inkeri hihkaisi.

Klipperi odotti karsinan puoliovella. Kun malliviivat olivat valmiina, napsautin virrat päälle ja lähestyin Bonnien kylkeä. Inkeri piteli riimusta kiinni ja rapsutti toisella kädellään tammaa harjan alta.

Bonnie säpsähti surinaa ja astui puolikkaan askeleen verran kauemmas. Kun vasemmanpuoleinen riimunnaru kiristyi ja esti sen liikun, se kohotti päänsä korkealle ja yritti peruuttaa pakoon. Sekään ei onnistunut. Inkeri tarttui rauhoitellen riimuun ja puheli ponille hiljaisella äänellä. Bonnie oli kuitenkin haluton rauhoittumaan ja potkaisi takajalkansa yllättäen ilmaan niin, että minä jouduin väistämään sivuun. Sammutin klipperin tärisevin sormin ja seurasin Bonnien teutarointia ennen kuin se hetken kuluttua tajusi, että ahdistava ääni oli lakannut. Minun ja Inkerin katseet kohtasivat toisen tiukalle kiristyneen riimunnarun ylitse.

Yritimme uudelleen. Bonnie koki siis tilanteen uhkaavaksi, kun se ei päässyt näkemään surisijaa, vaikka ääni sinänsä oli sille jo tuttu. Siirryin tallikäytävälle jonkin matkan päähän Bonnien eteen ja napsautin virtakatkaisijasta klipperin uudelleen päälle. Bonnie puhisi epäluuloisena ja heitti päänsä yläilmoihin niin, että Inkerin ote lipesi, muttei potkinut tai riuhtonut karkuun.

”No tästä on hyvä jatkaa!” totesin hieman happamana. Ärsytti, että Bonnie temppuili, etenkin kun Inkeri niin kiltisti oli halunnut tulla auttamaan. Olisi ollut mukava antaa vähän parempi kuva ponista.

Vähä vähältä sain siirtyä lähemmäs Bonnien kylkeä. Vähä vähältä oli todellakin oikeasti hitaasti: jos astuin liian lähelle ponia tai heilautin vahingossa kättäni, Bonnie säpsähti ja perääntyi. Kun olin viimein päässyt riimunnarun alitse ponin kyljelle, Inkeri oli jo siirtynyt pureskelemaan porkkanannaatteja, joita hänen taskussaan oli varattuna Siirille. Bonnie hamusi Inkerin poskea ruoanhimoisena, eikä ehtinyt pelätä jo tutuksi käynyttä surinaa.

”Mä alan klipata nyt”, ilmoitin Inkerille. Pahinta peläten painoin klipperin ponskun vaalealle kyljelle, mutta se ei korvaansa lotkauttanut minun suuntaani, vaan loi kerjääviä katseita Inkeriin. Käytin tilaisuutta hyväkseni ja aloin vedellä klipperillä vastakarvaan liidulla tehtyjen rajojen sisällä.

Klippaaminen osoittautui hikiseksi hommaksi. Bonnie muisti aina silloin tällöin, että sen kyljellä puuhattiin jotakin epäilyttävää, joten sain jatkuvasti varoa kavioita, jotka saattoivat milloin tahansa muuttaa sijaintiaan ja pyrkiä minun varpaideni kanssa samoihin koordinaatteihin. Etenkin vatsanalusen kanssa oli ongelmia, sillä jouduin kumartumaan pitkälle yltääkseni surruttelemaan joka kohdasta, ja Bonnie kannusti tahtiani pariin otteeseen kohottamalla takajalkansa mutkalle ja rapsuttamalla oikein antaumuksella kohtaa aivan minun pääni vieressä.

Inkeri piti tunnelman kuitenkin korkealla kertomalla kommelluksistaan Siirin kanssa.

”Tiiätkö, ykski päivä ku me oltiin Siirin kaa maastoestetunnilla, niin…”

Vaikka olin aloittanut klippaamisen jo hyvissä ajoin, olimme valmiita vasta, kun alkeistuntilaiset alkoivat jo valua tallille. Monilla kiinnosti Bonnien klippaaminen siinä määrin, että jouduin hetken kuluttua pyytämään heitä siirtymään muualle. Tamma hermostui vieraista katselijoista ja alkoi stepata paikoillaan, enkä kaivannut muutenkin haastavaan tehtävään lisäjännitystä.

Olin suunnitellut, että olisin käynyt ratsastamassa Bonniella kun se olisi siistitty, mutta nyt jouduin hautaamaan suunnitelman. Silloin tällöin käyvästä tallin päätyovesta näin, että oli alkanut sataa lunta, eikä hämärässä, jäisessä metsässä ratsastaminen houkutellut pahemmin. Luultavasti kaikki tunnit pidettäisiin maneesissa, joten saisin odottaa iltaan asti, ennen kuin pääsisin liikuttamaan Bonnieta.

Mutta mitäpä se haittaisi! Näin iltapäivästä talli olisi täynnä juttuseuraa. Bonnie saisi tutustella uuteen olomuotoonsa hetken verran itsekseen, ja sitten me testaisimme, kuinka hyvin uusi karvamalli täytti tehtävänsä.

[Salma]

Peilikirkasta

29.11.2012 torstai

Sinä iltana tallilla kävi valtava vilske. Suurin osa hevosista kulki tunneilla ja satulahuoneessa oli ahdasta, kun estejuniorit kulkivat tuomassa hikisiä varusteita posket innosta punoittaen ja alkeistuntilaiset tulivat vastavirtaan hiukan epävarmoina etsimässä ratsujensa satuloita ja suitsia virkaintoiset hoitajat perässään.

Minä istuin satulahuoneen nurkassa pienellä puupenkillä käärimässä Bonnien kuivumassa olleita pinteleitä takaisin rullalle ja tunsin olevani kaikkien tiellä. Olin valinnut paikkani niin, että mahdollisimman harva joutuisi kurottamaan ohitseni saadakseen varusteita, mutta silti nolotti olla tientukkeena.

Olimme edellisenä iltana hoitajaporukalla harmitelleet oleskeluhuoneessa kaakaokuppien äärellä, ettemme ehtineet tehdä mitään yhdessä, kun hevoset juoksivat tunneilla. Harmittelimme asiaa pitkät pätkät, kunnes Bladen hoitaja Dreamer sai idean: mitä jos lähtisimme seuraavana päivänä iltapäivämaastoon, mikäli säät sen sallisivat? Ne, joiden hoidokit joutuivat tuntikäyttöön olivat hieman näreissään, koska eivät pääsisi mukaan, mutta seitsemän ratsukon reipas porukkamme melkein hihkui innosta. Päätimme, että kokoontuisimme oleskeluhuoneeseen neljän hujakoilla suunnittelemaan tarkemmin reissua.

Oleskeluhuone oli vielä tyhjä. Pujottauduin tupapöydän ohi kurkistaakseni huuruisesta pikkuikkunasta kentälle. Hyisessä ikkunaruudussa oli pitsinohut niitty kuurankukkia ja näköalani peittyi pian hengitykseni aiheuttamaan huuruun. Käännyin kuullessani oven avautuvan.

Sieltä saapuikin koko porukka. Kaunispiirteinen Dreamer kulki joukon etunenässä, hänen perässään tulivat kovaäänisesti rupatellen Loviisa ja Inkeri, joiden kirkkaanväriset kaulahuivit saivat silmät melkein vuotamaan. Tyttöjen perässä tuli Anthon, joka oli kääntynyt juuri sanomaan olkansa yli jotakin pitkänhuiskealle Jesselle. Viimeisenä tulivat pikkuinen Kirsikka ja Reega, jonka vaalea kiharapilvi oli sähköistynyt kuivassa ilmassa ja leijaili kuin sädekehä hänen päänsä ympärillä.

”Ai sä oot jo täällä!” Loviisa kiljahti iloisesti. ”Ihan mahtava juttu tää maastolenkki! Upeeta!”

”Mut täytyy lähteä aika äkkiä, ennen ku tulee pimeetä!” Dreamer huomautti fiksusti. Tällä hetkellä ulkona oli mukava, harmaa loppusyksyn sää, mutta se voisi kääntyä kylmäksi yöksi koska tahansa. Pimeä tuli tähän vuodenaikaan ilman ennakkovaroitusta.

”Joo. Mä hain toimistosta karttoja…” Anthon sanoi ja laski sylissään olleen pinkan pitkälle puupöydälle. ”Voidaan porukalla miettiä, mitä reittiä mennään!”

”Oliskohan liian pitkä lenkki, jos kierrettäisiin tuolta Pyöstinvuoren kautta?” Jesse pohti kumarruttuaan yhden kartan puoleen. Hän seurasi sormellaan reittiä Seppeleeltä valaistun maastopolun kautta vuorelle ja sen ympäri.

”Voitais ehkä tulla takaisin laukkasuoran kautta!” Reega innostui.

”Mitenköhän ponit jaksaa?” Inkku kysyi. Vaikka Seppeleen shetlanninponit olivat pippurisia ja tomeria, pitkäjalkaisten ratsujen kanssa ne voisivat jäädä ikävästi jälkeen.

”Jos aloitetaan tuolta valaistulta polulta ja katsotaan sen jälkeen, miten shetut jaksaa?” ehdotin.

”Joo!” kaikki päästelivät hyväksyviä äännähdyksiä.

”Tunnin päästä lähdetään!” Dreamer päätti. ”Toimistossa taitaa olla otsalamppujaki, käydään hakemassa varmuuden vuoksi niitäkin.”

Bonnie, Pampu, Siiri, Sikke ja Taiga tarhattiin kaikki ponitarhaan, joten minä, shettisjengi, Kirsikka ja Anthon lähdimme yhdessä hakemaan hevosia sisälle. Kylmä kipristeli poskipäissä, mutta varsinaisesti pihalla ei ollut kylmä. Maassa oli ohut lumikerros, joka saattaisi minun arvelujeni mukaan jopa jäädä tämäntalvisten lumien pohjakerrokseksi.

Bonnien punainen toppaloimi näkyi kirkkaana kuin liekki tarhan portille asti. Anthon vihelsi terävästi hampaidensa välistä, kun olimme valmiita riimunnaruinemme, ja saman tien pörröinen, hiirakonvärinen poninpää ponnahti ilmaan. Sikkekin kohotti päätään etäisen kiinnostuneen oloisena, mutta Kirsikka sai silti tarpoa tarhan epätasaisessa maassa sen luokse. Shetlanninponit liikuttivat Inkkua ja Lovvua ravaamalla ketterästi karkuun, mutta ne eivät silti vetäneet vertoja Bonnielle, joka liiteli pitkin tarhan aitoja korvat hörössä ja kaula kauniisti kaarella. Nyt se ulkoilisi, enkö minä huomannut, ettei sillä ollut aikaa tulla sisälle!

Luonnollisesti minä olin viimeinen, joka sai poninsa kiinni. Muut odottelivat jo tarhan portilla valmiina lähtöön, kun minä lopulta sain ajettua Bonnien nurkkaan ja nappasin sen pitkästä harjasta kiinni. Kiinnitin riimunnarun ja maiskautin tammalle.

”Nyt mennään porukalla!” sanoin puoliääneen.

Nyt, kun Bonnie oli klipattu, se sai ulkoilla pikkupakkasillakin ainoastaan loimitettuna. Se pysyi sen vuoksi ihanan siistissä kunnossa, eikä tarvinnut kuin kevyen harjauksen sisälle tultuaan. Jos maa oli märkää, jalat pääsivät likaantumaan, mutta viime viikkoina harjaaminen oli ollut kuin leikkiä syksyn kurakelien jälkeen.

Tamma oli kipakalla tuulella. Kun vedin loimen pois sen selästä, se näykkäisi kangasta ja luimisti korviaan, vaikka ulospäin kiukuttelulle ei näkynyt minkäänlaista syytä. Nuhtelin ponia matalalla äänellä kääntäessäni sille selkäni ja laskostaessani loimen karsinan puoliovelle. Maastolenkistä voisi tulla energinen, mutta uskoin Bonnien pysyvän hyvin käsissä, kun liikkuisimme porukalla. Yksikseen sillä oli liikaa aikaa keksiä tekemistä ja kuunnella rapsahduksia, joita se voisi pelästyä.

Vajaan tunnin kuluttua kokoonnuimme tallipihalle. Olin varautunut sään kylmenemiseen ja vetänyt Bonnien satulan alle puoliloimen, jotta poni ei pääsisi maastolenkin aikana palelluttamaan itseään. Hämärä teki vielä tuloaan, mutta silti jokainen meistä oli varustautunut kypärään kiinnitettävällä otsalampulla. Yksissä tuumin valitsimme Dreamerin joukon johtajaksi, sillä Blade oli selväpäinen ja varmajalkainen ja oli kulkenut reiteille ennenkin. Reega ohjasi Suden Bladen perään, Kirsikka taas Siken sen taakse ja minä käänsin Bonnien Siken kaksivärisen hännän jatkeeksi. Pienemmät ponit asettuivat meidän peräämme. Tollo ja Jesse etsiskelivät hetken paikkaansa, ennen kuin asettuivat minun ja Bonnien taakse. Kulkisimme kuitenkin niin rauhallista tahtia, että jalkojen pituutta tärkeämpää olisi hevosten keskinäinen arvojärjestys.

Puhuri tuiversi kypärän alta pilkistävää tukkaa, kun lähdimme matkaan. Ratsut vaikuttivat reippailta ja eteenpäinpyrkiviltä. Ohitimme juuri maneesia, kun sen ovi vedettiin ripeällä liikkeellä auki ja alkeistuntilaiset valuivat pihalle hevosiaan taluttaen. Venna, jota talutti pieni punatukkainen tyttö, pysähtyi nähdessään letkamme, levitteli silmiään ja kohotti päänsä korkealle ilmaan. Sekin taisi haluta maastoretkelle mukaan.

”Joku toinen päivä sitten, Venna”, Inkeri huikkasi jonon hänniltä Pampulan ja Loviisan rinnalta.

Kaikeksi onneksi polku oli valaistu. Hevoset olivat niin menohaluissaan mukavasta, kirpeästä ilmasta, että rauhallisimmatkin paahtoivat eteenpäin ja pyrkivät raviin. Pysyttelimme päättäväisesti käynnissä, kunnes olimme päässeet pois tallin pihapiiristä ja kaartaneet metsän siimekseen.

”Ravi!” Dreamerin ääni kantautui letkan kärjestä.

Bonnie höristi korviaan ja sinkosi matkaan heti, kun ehdin painaa pohkeeni sen kylkiin. Se pureskeli kuolainta suussaan ja antoi takaosansa polkea vahvoin askelin lisävauhtia kuuraisesta maasta. Satulat narisivat kevennyksemme tahtiin ja Inkeri ja Loviisa kuuluivat juttelevan kovaäänisesti keskenään. Kun käännyin nopeasti avaralla polunpätkällä vilkaisemaan olkani yli näin, että he ratsastivat vierekkäin ja kevensivät vimmattua tahtia.

Etenimme pitkän pätkän ravissa. Aina silloin tällöin jouduimme hidastamaan, jotta pienemmät ponit pysyisivät tahdissa mukana, sillä vaikka ne ravasivatkin täyttä häkää, esimerkiksi Tollo, Susi ja Blade liitelivät aivan eri sfääreissä niiden kanssa. Kun polku vähitellen kapeni, hidastimme puuskuttavat hevoset käyntiin ja taputtelimme niitä kuin yhteisestä sopimuksesta kaulalle tai lautasille. Pakkasilma ympärillämme höyrysi.

”Miten on, kierretäänkö sen Pyöstinvuoren kautta?” Jesse kysäisi hetken hiljaisuuden jälkeen. Monet meistä kääntyivät katsomaan pienten ponien ratsastajia: reittivalintamme riippuisi pääosin heistä.

Inkeri ja Loviisa keskustelivat hetken aikaa niin, että me emme voineet kuulla mitä he sanoivat.

”Me käännytään ehkä takaisinpäin sit tän polun jälkeen!” Loviisa lopulta vastasi. ”Me jaksettais vielä, mut ponit on huomenna tunnilla, ne ei ehkä jaksa!”

”Selvä!” Dreamer sanoi. ”Ponit varmasti kiittää!”

Noin puolessavälissä maastopolkua me siis käännyimme pois valopylväiden reitiltä ohuemmalle polulle, jolla oksat kaartuivat kuin kovat sormet ja olivat matalalla riippuessaan tiputtaa meidät satulasta. Inkeri ja Loviisa jatkoivat pyöreiden poniensa selässä kaksin keskellä leveää polkua ja kuuluivat jatkavan iloista kälätystään vielä pitkälle. Me painauduimme hevostemme kauloja vasten, etteivät oksat pääsisi riistämään meitä alas satulasta.

Nyt, kun porukan pienimpänä oli shetlanninponien sijasta 140-senttinen Sikke, pystyimme kulkemaan paljon reippaampaa tahtia. Polun levetessä peltotieksi kannustimme hevoset rentoon raviin ja annoimme niiden edetä haluamaansa tahtia. Bonnie liikkui kauniisti – vaikka se oli edelleen sähäkällä tuulella, se pysyi käsissä paremmin kuin olin odottanut.

Pyöstinvuoren tullessa näkyviin oli hämärtynyt jo sen verran, että hidastimme käyntiin hetkeksi ja sytytimme otsalamput. Niiden valo loi hurjia varjoja maahan ja meitä ympäröiviin havupuihin. Vasemmalla näkyi pintajäässä oleva lampi, jonka kiiltävältä kannelta tuuli oli puhaltanut lumen pois.

”Onpa nättiä!” Kirsikka sanoi puoliääneen edestäni. Minä nyökkäsin metsän kauneuden mykistämänä.

”Naiset”, Jesse tuhahti. ”Nyt lopetetaan lässyttäminen ja laukataan!”

Se laukkahetki jäi pitkäksi aikaa mieleen. Kirpeänä keuhkoissa poltteleva alkutalven viima, Bonnien vahvat lihakset allani sen kiihdyttäessä, sileä harja, joka siveli kasvojani ja hevosten tyytyväinen puuskutus niiden saadessa irrotella. Nousin kevyeen istuntaan, kun edessämme aukeni pitkä suora, ja annoin Bonnielle pitemmän ohjan. Se venytti kaulaansa ja pärski.

[Salma]

Joulunalusvillityksiä

19.12.2012 keskiviikko

Sadekuurot uhkasivat sulattaa pehmeän lumivaipan ja painaa sen hitaasti ensin raskaiksi nuoskapaakuiksi maata vasten ja sitten edelleen sohjoksi, joka sotkeutuisi kavioissa ja muuttuisi väriltään tympeän harmaaksi.

Minä istuin oleskeluhuoneessa omissa oloissani ja mursin joulutortusta pieniä paloja, joita napostelin hitaassa tahdissa samalla kun katselin ikkunaan piiskuttavaa sadetta. Edessäni odotti korkea mukillinen vaaleaa glögiä, mutta ajatuksiini uppoutuneena olin antanut siitä kiemurrelleiden höyrykiehkuroiden vähitellen asettua. Nyt juoma oli jo viileää.

En ajatellut oikeastaan mitään sen erikoisempaa. Kello ei ollut vielä kovinkaan paljoa ja minä olin juuri hakenut Bonnien sisälle pois yhä tihentyvän sateen tieltä. Se oli jäänyt karsinaansa tyytyväisen oloisena ruskea fleeceloimi yllään ja varmasti mutusteli paraikaa päiväkauroja rentona ja korvat puolitangossa roikkuen.

Nojauduin taaksepäin pirtin pitkällä penkillä ja kiskottelin kaikin voimin. Olin puurtanut osa-aikatyöläisenä siellä sun täällä, käynyt läpi niin kaupan kassat kuin henkilökohtaisen avustajan hommat ja ehtinyt käydä Seppeleessä aivan luvattoman vähän. Bonniekin oli muutaman kerran mulkaissut minua oikein pahasti, kun olin iltamyöhällä kiiruhtanut tallille ja ehtinyt vain nopeasti harjata sen. Ansaitsihan tamma itsekin toki joululoman, mutta atleetikkona se toki nautti siitä paljon pienemmissä määrissä kuin minä.

Tänään olinkin siis suunnitellut ratsastavani Bonniella oikein kunnolla. Ennen iltapäivätunteja ehtisin tehdä melkein parin tunnin tehotreenin – mutta varovaisesti, olihan poni ollut viime aikoina hiukan kevyemmällä käytöllä eikä liian rankka liikunta yllättäen tekisi sille hyvää.

”Mut vähän vaihtelua sillekin siihen ainaiseen lomailuun”, mutisin haukatessani tortusta viimeiset palat.

Bonnien karsinan ovenpielessä, niin korkealla ettei poni voinut siihen ylettää, oli rehevänvihreä joulukranssi, jossa kierteili hopeanhohtoinen samettinauha. Joulu oli asettunut asumaan talliin. Frankilla oli päässään punainen riimu ja Toivo näytti uskomattoman somalta kurkkiessaan vastapäisestä karsinasta pitkän kermanvärisen otsatukkansa alta. Joku oli sitonut rusetteja sen harjan täyteen.

Bonnie ravisteli unisen näköisenä päätään, kun astuin sen karsinaan. Vaalea harja lensi kaulan puolelta toiselle puuhkan tavoin ja poni ummisti tumman suklaan väriset silmänsä, kun sen suu levisi valtavaan haukotukseen ja paljasti pitkät, kellertävät hampaat. Kaurat oli nähtävästi jo aikaa sitten syöty ja oli tullut ruokalevon vuoro.

”Nyt jo herätään, Bonsku”, sanoin hellästi tammalle alkaessani availla fleeceloimen kiinnikkeitä. ”Ei me päivällä nukuta!”

Kimo karvapeite oli ilokseni pysynyt niin puhtaana, että pintapuolinen harjaus riitti. Puhdistettuani kaviot (Bonnie heräsi tässä vaiheessa kokonaan ja päätti kujeilla hiukan, eikä antanut minun ottaa toista takastaan kuin vasta pitkän maanittelun jälkeen) taputin tammaa reippaasti kaulalle ja jätin sen karsinaan siksi aikaa, kun kävin hakemassa varusteet satulahuoneesta.

Aavistelin pahaa jo siinä vaiheessa, kun satulan ja suitsien kanssa palatessani Bonnien karsina näytti loistavan tyhjyyttään. Hetkeksi ilma pusertui ulos keuhkoistani, kun pelästyin, että olin unohtanut karsinan oven auki. Säppi näytti kuitenkin olevan yhtä tiukasti kiinni kuin aina ennenkin. Missä poni oli?

Kiiruhdin loppumatkan karsinalle ja kurkkasin puolioven yli. Tummilla puruilla makoili äsken niin siisti poni, joka jossain vastahankitun maastokuvionsa alla oli valkoinen. Se katsoi minua yllättyneen oloisena ja kiepahti vielä kerran ahtaasti selän kautta toiselle kyljelleen.

”Voi ei, Bonnie!” huoahdin. ”Oliko sun pakko!”

Aika valui vuolaana kuin maustepurkkien sisältö meksikolaisessa keittiössä. Uuden harjauskierroksen jälkeen Bonnien karvapeite oli sileä, kiiltävä ja hyvinhoidetun näköinen, mutta minulla oli kuoritakkeineni ja säärystimineni hikinen ja vaikea olo. Ilmassa leijailevat irtokarvat tunkeutuivat kutittavina silmiin ja nenään, keskivartalo tuntui hiostuneelta ja varpaat olivat tunkkaiset villasukkien täyttämissä saappaissa.

Ja totta kai juuri silloin, kun olo tuntui kaikista hiertävimmältä ja ahdistavimmalta, tallin pikkupuolelle astelivat Jesse pitkänhuiskeassa olemuksessaan ja hänen perässään Jaakko, joka näytti hiukan tympääntyneeltä ja puhui matalalla äänellä virtaviivaisen muotoiseen kännykkäänsä. Jessellä oli yllään tummanharmaa talvitakki ja vaalea hiustupsu valui pipon alta otsalle ja osittain silmille.

”Kas! Joku muukin on reippaana jo liikkeellä!” hän virnisti huomatessaan minut Bonnien karsinassa. Vedin satulan puoliovelta, jolle olin laskenut sen odottamaan, ja loin väsähtäneen katseen olkani yli parivaljakkoon.

”No ohhoh! Sähän oot kärty!” Jesse jatkoi. Hän heilautti kättään Jaakolle, joka jatkoi matkaansa edelleen tallin päätyyn ja sieltä ulos. Hänen kulkiessaan pitkin harppauksin ohi erotin puhelusta sanat ”kentän aita”, ”vasta korjattu” ja ”täytyy tarkistaa”.

”Tää prinsessa päätti piehtaroida heti sen jälkeen ku mä olin saanut sen harjattua”, informoin laskiessani satulan Bonnien selälle. Tamma osoitti mieltään viskaamalla päänsä ilmaan ja sivaltamalla hännällään kuin ruoskalla.

”Älä nyt, se vaan halus viettää ekstra-aikaa sun kanssa kahdestaan karsinassa”, Jesse väitti. Hän oli pysähtynyt nojailemaan karsinan oveen ja kurotti hansikkaan peittämiä sormiaan Bonnien puoleen voidakseen rapsuttaa sitä. Tamma mulkaisi häntä niin rumasti, että halusin tyrskähtää naurusta.

”Mä luulen, et mä en oo meistä kahdesta lainkaan se kärty”, korjasin sukeltaessani tottuneesti ponin kaulan ali ja laskiessani satulavyön.

”Ehkä et”, Jesse hymyili vetäessään kätensä takaisin. ”Mut ahkera sä oot tainnut olla, oot sen verran rähjääntyneen näköinen.”

”Anteeks kuinka?” pysähdyin kesken satulavyön kiristyksen, käännyin epäuskoisena Jessen suuntaan ja purskahdin nauruun. ”Kuule Jesse, sä et ainakaan tuu saamaan ihan heti Vuoden Herrasmiehen pystiä!”

”En nii, se palkinto kuuluu Tollolle”, Jesse jatkoi pokkana. Näin, että hän kiusasi minua aivan tahallaan ja minun oli pakko myöntää, että vähitellen harmistukseni Bonnien tempauksesta alkoi sulaa pois kuin lumi sateen tieltä. Hymyilytti.

”Saat säki siitä pienen osan”, lupasin. ”Oot sä sentään niin pitkämielisesti jaksanu meitä tän syksyn.”

Jesse jäi harjailemaan touhukkaana karsinassaan pyörivää Tolloa, kun minä lopulta sain Bonnien varustettua ja lähdin taluttamaan sitä kohti maneesia. Tuuli huuteli tallin kulmalla ja pelotti Bonnieta. Sain maiskuttaa tammalle moneen otteeseen ja tehdä sen kanssa pieniä voltteja melkein paikallamme kapeahkolla kinttutiellä, ennen kuin sain tamman talutettua pimeänä avautuvalle tallipihalle ja edelleen maneesin lämpöön.

Lämmittelin Bonnieta pitkään käynnissä ja kevyessä ravissa. Vaikka kello tikutti huolestuttavaa vauhtia kohti iltapäiväkolmea, notkistelin ponin kylkiä kiemurauralla, kahdeksikolla ja erikokoisilla ympyröillä. Jossakin vaiheessa Bonnie alkoi rentoutua ja myödätä niskastaan kauniisti. Minua hykerrytti: tänään ratsastus sujui todella hyvin!

Välikäyntien aikana päästin ohjat lipumaan sormieni lomitse niin pitkiksi, että ainoastaan ohjasperät roikkuivat löyhästi sormissani. Laskin jalat jalustimista ja pyörittelin viileässä maneesissa kylmettyneitä nilkkojani puolelta toiselle. Bonnie puhalsi, pärskähti ja venytti askeltaan. Mietin, miten mukava olisi päästä kisaamaan sillä kevätkaudella. Minä ja Bonnie, valkoinen sähäkkä salama, voisimme hyvinkin olla kova vastus kunhan pääsisimme oikean harjoittelun makuun!

[Salma]

UUdet ja urheilulliset

20.12.2012 torstai

Aamuni oli alkanut epätavallisesti puhelimen reippaaseen pirinään jo kymmenen korvilla. Remusin silmät sikkaralla ja tukka pörrössä ylös sängystä, kiiruhdin täpäkkänä jo ylhäällä ollut Jente jaloissani pyörien latauksessa olleen puhelimeni luokse ja painoin sen korvalleni ensin ylösalaisin. Kylmä lattia jalkojen alla hytisytti.

”Joo?” vastasin unenpöpperöisellä äänellä, irrotin puhelimen latausjohdostaan ja tallustin vaalean lautalattian poikki takaisin sänkyyni. Lysähdin makaamaan mahalleni ja annoin silmien painua uudelleen kiinni.

”No huomenta Salma!! Jonas täällä!” luurista kantautui reipas pojanääni. Terästäydyin ja kampesin istumaan sängyn keskelle untuvavällyjen väliin.

”Jonas? Kuinka sä soitat mulle? Ja tähän aikaan?” änkytin epäselvästi. Jonas ja minä olimme tutustuneet aikaisemmin syksyllä, kun olin osallistunut Jenten kanssa toko-kurssille, ja olimme kaverustuneet heti. Jonas omisti itse 2-vuotiaan japaninpystykorvanarttu Havan, joten olimme olleet heti samalla aaltopituudella ja löytäneet jutunjuurta. Kurssin jälkeen olimme ehtineet pitää melko harvoin yhteyttä, sillä Bonnie piti minut kiireisenä, joten puhelu oli toden teolla yllättänyt minut.

”Mulla on tylsiä päiviä näin joulun alla. Mä ajattelin, että josko mä voisin tulla sun seuraksi sinne hevostallille!”

Olin pökerryksissäni ja hämmentynyt vielä silloinkin, kun vettäpitävään ruskeaan takkiin, paksuihin lapasiin ja moniväriseen kaulahuiviin suojautuneena kävelin rivakkaa tahtia Seppelettä kohti. Tuuli vinkui kasvoja vasten ja lennätti mukanaan ryöppyjä märkää, vihmaista lumenripettä. Totta kai olin vastannut innostuneelle Jonakselle myöntävästi, mutta en voinut täysin käsittää, kuinka hän oli keksinyt soittaa minulle ja ehdottaa jotakin niin hänelle vierasta kuin tallikäyntiä.

Olimme sopineet, että tapaisimme yhdentoista maissa tallipihalla. Jonas oli saanut minulta tarkat ajo-ohjeet, mutta hän oli kommentoinut olevansa aikamoinen huithapeli ja että tarkastaisi reitin vielä älypuhelimellaan. Puhelin oli tainnut jekuttaa ja tehdä muutaman ylimääräisen mutkan, sillä ehdin seisoa tovin tallipihalla selkä tuulta vasten, ennen kuin pitkänhuiskea hahmo harppoi kaukaa leirirakennusten suunnalta. Jonas heilautti kättään laajassa kaaressa ja minä vastasin hieman maltillisemmin, ettei kylmä ilma saisi yliotetta minusta.

”Terve! Vai tällanen paikka tää on!” Jonas hihkaisi päästyään hiukan lähemmäs. Hän oli pukeutunut onneksi lämpimästi: punainen, öljytynnäköinen toppatakki riiteli iloisesti kirkkaansinisen pipon kanssa. Hiekanvaaleat hiukset kaartuivat otsalle ja niskaan, silmät olivat kirkkaat ja nenä teräväpiirteinen.

”Taitaa olla vähän eri maailma mihin oot tottunu. Haetaan Bonnie sisälle”, vastasin hampaitani kalisuttaen. Räntäsade sen kun yltyi, ja vaikka päivän kirkkain hetki olikin käsillä, se ei poikennut merkittävästi vuorokauden vallitsevasta valomäärästä.

Bonnie kyhjötti moneen kertaan loimitettuna tarhan tallipäädyssä yhdessä Elmon ja Pellan kanssa. Kun astuimme portista sisään ja tasapainottelimme lumisohjon poikki ponien luokse, Elmo painoi tummat korvansa epäluuloisesti pörröistä niskaansa vasten, mutta pikkuinen Pella sen sijaan ojensi pehmeää turpaansa Jonasta kohti ja yritti hamuilla hänen takinhelmaansa.

”Mä en kauheen monesti oo ollut näin lähellä hevosia”, Jonas tunnusti paikoilleen jähmettyneenä, kun Pella jatkoi tutkimusmatkaansa hänen taskujaan kohti. Minä tartuin ulkoiluun kyllästyneen Bonnien riimuun ja sain kalastettua ponin helposti riimunnarun jatkeeksi.

”Nää on itse asiassa ihan pieniä poneja”, oikaisin. ”Etenkin se Pella siinä on tosi kiltti. Sä voit silittää sitä ihan reilusti.”

Jonas veti villahansikkaan kädestään epävarman näköisenä ja antoi Pellan haistella kämmenselkäänsä. Aluksi käsi oli hyvin varovainen ja näytti siltä, että Jonas odotti syytä vetäistä sen pois, mutta nopeasti hän rentoutui ja uskaltautui rapsuttamaan Pellaa vaivihkaa harjantyvestä.

”Ei nää ole paljoakaan erilaisia kuin koirat”, naurahdin. ”Narun päässä nääkin kulkee ja tottelee, jos saa ruokapalkkaa.”

Bonnie kulki tallille pää korkealla ja häntä pöyhkeänä lippuna perässään. Sillä oli kiire pois märästä lumisateesta, joka tuntui ikävältä herkissä poninjaloissa ja sai aikaan vilunväristyksiä, jotka kulkivat vaaleita kylkiä pitkin lautasille asti. Huomasin, että Jonas arasteli hiukan Bonnieta. Vaikka pitkän pojan vierellä tamma näyttikin pieneltä, sen kipakka luonteenlaatu ei ollut tainnut jäädä epäselväksi. Kun talutin Bonskun karsinaansa, Jonas jäi kunnioittavasti odottamaan tallikäytävälle.

”Mitä sille nyt tehdään?” hän kysyi.

”Riisutaan ja harjataan, niin ku koiratkin”, selitin. ”Kuvittele, että nyt on tultu aamulenkiltä sisälle. Nää hepat vaan osaa hoitaa sen ulkoilun ihan itsekseen. Haluatko sä harjata?”

Jonas katseli mieluummin. Riisuin sade- ja fleeceloimen Bonnien yltä, laskostin ne kömpelösti karsinan puoliovelle ja aloin harjata tamman kylkeä kertoen samalla, mitä olin tekemässä. Jonas nojautui kiinnostuneen oloisena väliseinän ylitse ja esitti silloin tällöin jonkin peruskysymyksen, kuten kuinka usein harjaamisen joutui toistamaan ja eikö hevonen tosiaan kutissut yhtään.

”Ja eikö tässä tallissa oo muita hevosia?” hän vielä lopetti käsiään heilauttaen. Minua nauratti.

”Kello ei oo vielä paljon mitään, kaikki muut hevoset ulkoilee. Bonsku on vaan sellanen hienohelma et mä haen sen sisälle jo aiemmin ja ratsastan sen. Miten on, haluatko sä tulla katsomaan?”

”Enkö mä sais kokeilla ratsastaa?” Jonas kysyi pilkahdus toiveikkuutta äänessään.

”Hei, yhden faktan mä haluan sulle sanoa”, virnuilin. ”Bonnie on siro poni, sä oot noin kolme metriä pitkä hujoppi. Te kaks ette käy kovin hyvin yksiin.”

Lopulta päätimme, että kävisimme maastolenkillä, jotta Jonas voisi kävellä rinnallamme ja jutella. Mielessäni käväisi pieni epäilys ikävän sään vuoksi, mutta Jonas oli innoissaan, joten en hennonut vastustella. Bonniekaan ei ollut yhtään sen heiveröisempi kuin yksikään toinen poni, se ei menisi pilalle ulkoilusta hiukan rankemmassa lumisateessa. Ja kaiken lisäksi metsässä puut suojaisivat meitä tuulelta.

Varustamisessa Jonas tahtoi olla apuna. Aluksi häntä jännitti olla Bonnien karsinassa, vaikka hän ei sitä myöntänytkään, mutta rohkeasti hän kiinnitti suitsien remmejä ohjeitteni mukaan ja pyöritteli pinteleitä etujalkoihin kuin vanha tekijä. Koirien kanssa hän oli selvästi oppinut sitä tiettyä varmuutta, jota eläinten kanssa täytyi olla.

”Ja sitten mennään!” totesin reippaasti, kun poni seisoi varustettuna ja loimitettuna. Minä olin vetänyt ratsastuskypärän ylitse kuoritakkini hupun ja kieputtanut kaulahuivin pään takin alle, jotta se ei tuuleen tarttuessaan pelästyttäisi Bonnieta. Poni vaikutti kaikeksi onneksi melko hyväntuuliselta, antoi Jonaksen rapsuttaa itseään ja ainoastaan kohteliaasti käänsi takaosansa häntä kohti, kun ei enää kaivannut hellyydenosoituksia.

Fiia ja Loviisa olivat juuri tulossa tallille, kun minä, Bonnie ja Jonas astelimme ulos tallin pääovesta. Heilautin satulahuonetta kohti suuntaaville tytöille ja he hidastivat hetkeksi vauhtiaan huomatessaan vieraan pojan seurassani. Pojat Seppeleessä olivat edelleen harvinaisuus – edellisen päivän espanioolit, jotka Ilu oli tuonut tutustumaan tallielämään, olivat hykerryttäneet tallilikkojen rivejä.

”Täällä käy aika nuorta väkeä”, Jonas kommentoi pidellessään käskystäni Bonnien ohjasperiä, kun ponnistin tamman selkään.

”Ihan hyvän ikäisiä kaikki on”, esitin oman mielipiteeni. ”Nuorimmat on tainneet just mennä yläasteelle, vanhimmat on reippaasti suakin vanhempia. Etkös sä ole yhdeksäntoista?”

”Joo, olen, joo”, Jonas nyökytti päätään hätääntyneenä, sillä Bonnie oli kääntynyt hänen puoleensa ja yritti kihnuttaa silmäkulmaansa pojan takin paksuun hihaan.

”Ei se pahaa tahdo”, hymyilin ja silitin tamman paljasta kaulaa. ”Kuhan vaan kaipaa rapsutuksia.”

Jonas osoittautui mukavaksi seuralaiseksi. Hän kulki Bonnien kaulan kohdalla kädet syvälle taskuihin tungettuina ja rupatteli niitä näitä askeleensa ponin askeliin sovittaen. Kuljimme valaistua maastopolkua pitkin, jotta mahtuisimme polulle vierekkäin. Bonnie näytti hiukan yllättyneeltä, kun vauhti ei kiihtynyt reippaasta käynnistä tai ajoittaisista lyhyistä ravipätkistä mihinkään. Tie oli kuitenkin niin liukas ja lumisohjon peitossa, etten minä edes olisi uskaltanut kannustaa ponia lujempaan vauhtiin.

”Munkin tekis joskus mieli kokeilla tuota ratsastamista”, Jonas sanoi mietteliäällä äänellä, kun käännyimme reilun puolen tunnin lenkin jälkeen takaisin tallia kohti. Lumipyry oli yltynyt ja märät tiskirätit kasvojen paljaalla iholla alkoivat jo ärsyttää hiukan. Olisi tehnyt mieli kaivautua syvälle kaulahuivin sisään ja laukata kotiin, mutta Jonaksen takia en voinut tehdä sitä.

”Vinkkaa Annelle, kyllä se on ihan mahdollista”, sanoin tukahtuneella äänellä kaulukseni sisältä. Jonas katsoi minua syrjäkarein.

”Ei kai sulla palele?” hän varmisti.

”Pakko myöntää, et ei tää käynnissä istuminen ihan hikijumpasta käy”, lohkaisin. Bonnie kulki tavalliseen tahtiinsa nähden niin tahmeasti, vaikka mentiin kotiin päin, että todellakin aloin vähitellen jäätyä satulaan.

”Hölkätään vähän!” Jonas ehdotti herrasmiesmäisesti. Hän pyrähti reippaaseen juoksuun ja minun teki mieli huoahtaa onnesta, kun sain kannustaa Bonnien rauhalliseen raviin.

Ulkolenkiltä palattuamme Bonnien kuivaamiseen meni melkoinen tovi. Vaikka sillä olikin ollut loimi yllään, jalat olivat kauttaaltaan märät ja häntäkin oli saanut osansa kylmästä pesusta. Jonas oli arvokkaana apuna, kun hieroin pyyhkeellä tamman jalkoja, harjasin toisella kädellä sen kylkeä puhtaaksi ja asettelin kolmannella kuivaa loimea sen selkään.

Puuhamme keskeytti Jesse, joka harppoi satulahuoneen suunnalta pitkillä askelillaan. Hän oli jo kulkemassa Bonnien karsinan ohi ja moikkaamassa tutuksi tulleella rennolla päännyökkäyksellä, kun hän huomasi Jonaksen.

”Haa! Terve! Mikäs kasanoova sä oot?” hän jarrutti ja tyrkytti nopeana kuin kettu kättään karsinan puolioven ylitse. ”Mä oon Jesse.”

”Jonas. Moi. Mä oon tuon Salman kaveri”, Jonas esitteli hiukan hämmentyneenä. Hän pyyhkäisi irtokarvat pois hansikkaastaan ja kätteli Jesseä.

”Ootko sä Salman poikakaveri?” Jesse painosti tuttuun tapaansa. Jonaksella näytti menevän jauhot suuhun.

”Mitäh? En! En oo! Mä tulin tänne ihan muuten vaan…” hän änkkäsi ja näin sivusilmällä, miten hänen kasvojaan pitkin alkoi nousta joulukukan värinen soma puna. Keskityin muka ahkerana harjaamaan Bonnien lapaa.

”Okei, okei. En mä kiusaa enempää. Jatkakaa te vaan, kyyhkyläiset”, Jesse irvaili suu leveässä virneessä, kääntyi ja jatkoi rennosti vihellellen matkaansa Tollon karsinaa kohti.

”Huhhuh!” sanoin puoliääneen, kun karsinan ovi kuului avautuvan kauempana käytävällä ja Jesse tervehti reippaalla äänellä hevostaan. ”Nytpä oot sitten tavannut Jessen. Älä anna sen järkyttää!”

Siistimme Bonnien reipasta vauhtia ja ohjasin Jonaksen sitten yläkerran oleskeluhuoneeseen. Olin toivonut, että saisin olla pojan kanssa kahdestaan, jottemme joutuisi vastaamaan kiusallisiin kysymyksiin, mutta totta kai joukko hoitajatyttöjä oli tekemisen puutteessaan pakkautunut sohvalle istuskelemaan ja lukemaan hevoslehtiä. Huoneeseen laskeutui hiljaisuus, kun minä ja Jonas astuimme kynnyksen yli.

”No mutta terve Salma!” Fiia sanoi liioitellun kovalla äänellä. Hänen kasvoilleen leviävä hymy taisi yltää korvasta toiseen.

”Hei. Tässä on mun kaveri Jonas”, esittelin ja painotin erityisen kovasi kaveri-sanaa.

”Mä oon Fiia”, Fiia sanoi reippaasti.

”Hei, mä oon Loviisa”, pikku Lovvu vilkutti tupapöydän äärestä.

”Catrina.”

”Riella.”

”Mappe, terve!”

”Linnea!”

”Hei. Mä oon Jonas”, Jonas näytti hiukan hätääntyneeltä tyttöjen innokkaasta vastaanotosta. Päätin pelastaa hänet hädästä.

”Juotko sä teetä vai kahvia? Mä keitän sulle. Nää on ihania tyttöjä, älä niitä ujostele. Kerro vaikka kuka oot ja mitä teet!”

Vähitellen Jonas rentoutui joukossamme. Tytöt olivat luonnollisesti ylitsevuotavan kiinnostuneita uudesta pojasta ja monta kertaa he kysyivät, aikoiko hän tulla mahdollisesti uudestaan Seppeleeseen. Mappe ja Riella loivat Jonaksen olan yli minulle niin merkitseviä silmäyksiä, että uskoin korvieni punan antavan heille syytä aivan tyhjiin juoruihin. En minä Jonakseen ihastunut ollut, mutta paineen alla saatoin antaa ymmärtää muuta.

”Mahtavaa ku täällä on uusia poikia!” Linnea sanoi iloisesti kieputtaen samalla pitkät, ruskeat hiuksensa nutturalle päälaelleen.

”Nii, no en mä oo vielä ihan vakikävijä kuitenkaan…” Jonas yritti sanoa ujosti väliin.

”Niinpä! Meitä vahtimaan tarvitaankin pari raavasta miestä!” Mappe hihitti sohvalta välittämättä Jonaksen heikoista vastaväitteistä.

Jonas loi minuun pelästyneen katseen pöydän ylitse.

”Älä välitä, Jonas”, virnistin silmät tuikkien. ”Sä et vaan vielä tiedä, että me leivotaan susta vakikävijä!”

”Kerran ku Seppeleeseen tulet…” Catrina aloitti.

”… niin ei täältä enää halua lähteä pois!” Loviisa päätti lauseen iloiseen naururyöppyyn.

[Salma]

Aattoaamu Seppeleessä

24.12.2012 maanantai

Pakkanen paukkui kahdenkympin pahemmalla puolella ja puri innokkaan koiranpennun tavoin poskipäitäni, jotka piirtyivät punaisina esiin paksun kaulahuivini alta. Kiiruhdin reipasta vauhtia Seppeleen tallipihalla kohti satulahuoneen ovea. Lunta oli paljon, pitkälti lämpimien, karvaisten bootsieni vartta pitkin, ja lumikiteet kimaltelivat ilmassa ohittaessaan tallin seinillä palavat huurteiset lyhdyt.

Kello oli kuusi aamulla. Olin sukeltanut aikaisin nukkumaan paksun vällypeittoni alle ja herännyt hyvissä ajoin, jotta ehtisin käydä aamulla Seppeleessä. Olin sopinut äidin kanssa, että hän hakisi minut kotiin puolen tunnin ajomatkan päähän iltapäivällä, kun aattoratsastus olisi ohi, mutta nyt aamupäivällä olin ajatellut kokoontua parin kaverini kanssa jakamaan joululahjoja, syömään jouluherkkuja ja seuraamaan Joulupukin Kuumaa Linjaa. Kuuma Linja oli ollut minulle hyvin rakas jo pienestä pitäen, ja vaikka Pukki olikin vaihtunut tänä vuonna, se ei minua pahemmin häirinnyt, kiinnosti ainoastaan. Välillä mietin puolitosissani, olinkohan ihan varmasti täysi-ikäinen, mutta mietteet eivät jaksaneet pahemmin huolestuttaa minua.

Talli oli täysin hiljainen, kuten olin saattanut arvatakin. Joku – arvattavasti Jaakko – oli sytyttänyt satulahuoneen joulutähden, joten huone oli hämärä ja seiniin muodostui syviä varjoja. Tassuttelin äänettömin askelin lattian poikki, avasin narisevan puuoven ja jatkoin sipsutellen kohti Bonnien karsinaa. Tuntui oudolta, kun jalassa oli saappaiden tai tallikenkien sijaan kaupunkikengät.

Tässä osassa tallia sähkövalot olivat myös pois päältä. Valonauha, jota oli kierretty katonrajaan, loisti punaisina, sinisinä ja keltaisina tähtinä. Myös talliin oli laskeutunut joulurauha.

Rehulasta kuului kolinaa. Jaakko siellä taisi olla tekemässä hevosille aamuapetta. Ihailin hänen tarmoaan: itse olin välillä auttamattoman huono aamuherääjä, ja jouduin valmistautumaan aamutalleihin henkisesti jo paria päivää etukäteen. Jaakko tietenkin eli aamurytmissä jatkuvasti, joten hän oli tottunut.

Bonniella oli yllään punainen villaloimensa, sillä se oli muutamaan kertaan hytissyt kylmästä, kun olin jättänyt sen illalla loimittamatta. Vedin lapaset pois käsistäni, työnsin ne ohimennen Bonnien harjapussiin ja avasin karsinan oven.

”Huomenta, tyttö”, mumisin tammalle hiljaisella äänellä ja sivelin sen vaaleita, silkinpehmeitä suippokorvia. Poni hörisi niin hiljaa, että sen saattoi nähdä ainoastaan värisevistä sieraimista. ”Tänään on jouluaatto, tiesitkös sitä?”

Bonnie oli uninen. Se lepuutti vasenta takastaan, antoi alahuulensa venyä pitkänä ja rentona ja lerputti laiskana korviaan puolitangossa. Kiedoin käteni tamman kaulan ylitse ja rapsutin sitä harjantyvestä. Jouhet tuntuivat sileiltä kättä vasten ja pitkä talvikarva, jota kaulalla oli, tuntui karhealta verrattuna lyhyeen kesämalliinsa.

”Sä olet hieno. Hyvää joulua”, jatkoin jutustelua hiljaisella äänellä. Viereisessä karsinassa Frank kuului liikuskelevan ympäriinsä, heinät kahisivat, hevonen ei ollut ehkä vielä saanut niitä syötyä edelliseltä illalta.

Minulla odotti taskussa pieni joululahja Bonnielle. Taputin tamman kaulaa kevyesti ja työnsin toisen käteni ruskean toppaliivini taskuun. Rapisevassa muovipussissa oli aamulla pienempiin paloihin haljottu porkkana, jotka olin dipannut melassileikkeeseen ja kauranjyviin. Bonnie höristi korviaan ja käänsi kaulansa kaarelle äkätessään rapinan.

”Ole hyvä. Hieno Bonnie”, sanoin ottaessani porkkananpalat pussista ja kolistellessani ne ponin ruokakaukaloon. Yhden porkkananpalan, sen pienimmän, kalastin kämmenelleni ja ojensin itse ponille. Se hamusi herkun pehmeiden huultensa väliin ja rouskutteli tyytyväisen oloisena.

Äänettömällä oleva puhelimeni värisi taskussani. Rapsutin tamman kaulaa vielä kerran ja koukkasin puhelimen korvalleni.

”Hyvää joulua!” puhelimesta kuului hyvän ystäväni Sannin ääni. ”Me odotetaan autossa täällä tallin luona! Tuu jo!”

”Iltapäivällä nähdään”, kuiskasin Bonnielle, kun Sanni vastaustani odottamatta painoi puhelun poikki.

Aatto tallissa tuntui ihanalta. Samanlaista rauhaa sai harvoin kokea kuin hevosten kanssa!

[Salma]

Joulupäivänä livistin jälleen Seppeleeseen. Pysyin aloillani kotona äidin soppakulhojen ääressä aina joulupäivällisen yli, mutta sen jälkeen kohteliaasti pahoitellen ilmoitin lähteväni tallille ja tulevani illalla takaisin kotiin. Äiti lainasi minulle armollisesti autonavaimensa vannotettuaan, etten hurjastelisi tai ajelisi huvikseni ympäriinsä. Herranen aika, enhän minä sellaista tehnyt.

En ollut ollut istunut auton ratissa muutamaan hetkeen, joten pieni jännitys kipristeli sisälläni ajellessani rauhallista maantietä kohti tallia. Ilma oli selkeä ja tyyni, eikä tie ollut erityisen liukas, joten minun oli helppo ajaa. Vastaantulijoiden vähyydestä arvelin, että melko moni taisi nauttia joulusta neljän seinän sisällä.

Bonnie sen sijaan ulkoili sydämensä kyllyydestä. Se ravasi tarhassa pitkin askelin, pärski tyytyväisenä ja näytti kaikin puolin vilkkaalta ja elämää täynnä olevalta. Vihelsin ponille hampaitteni välistä ja se hidasti, nosti päätään ja höristi suippoja korviaan.

Sain ponin helposti kiinni, mikä oli minulle aikamoinen yllätys, sillä se oli näyttänyt vallan tyytyväiseltä ulkoillessaan. Kilautin riimunnarun lukon riimuun kiinni nopealla ranneliikkellä, ja kun lähdin astelemaan tallia kohti, Bonnie kulki perässäni niin tiiviisti, että riimunnaru roikkui löysänä välillämme.

Harjasin Bonnien talvikarvaista selkää pitkin, voimakkain vedoin. Olin pukeutunut ekstralämpimästi äidin vanhaan toppatakkiin ja paksuimpaan kaulahuiviini, joten harjatessa tuli hiki. Hilasin pipoa pois otsalta käsivartta apuna käyttäen, ja samassa selkäni takaa kuului iloinen tytönääni.

"Terve! Ja hyvää joulua!" kääntyessäni huomasin, että Bonnien karsinan ulkopuolelle oli hipsutellut Alman hoitaja Jenny.

Minä pidin Jennystä. Hän oli hiukan ujo, pian viidelletoista kääntyvä tyttö, ja ihailin hänen tapaansa suhtautua asioihin niin kypsästi niin nuorena. Jenny toi kovasti mieleen minut itseni silloin, kun olin ollut yläasteella. Välillä niitä aikoja oli ikävä.

"Hei vain. Mä en taida olla ainoa, jonka sydämen Seppele on vienyt kokonaan", nauroin keskeyttäessäni harjaamisen. Bonnie kääntyi uteliaana Jennyn suuntaan ja antoi hänen silittää otsaansa. Karva ponin silmien välissä kiertyi pyörteelle ja irtosi pilveksi, kun siitä rapsutti voimalla.

"Mun oli pakko tulla käymään", Jenny tunnusti. "On täällä muitakin, Mappe, Soffi ja Taru ja Catrina."

"Meitähän on aika iso porukka!" päivittelin. "Miten meidän suvut jaksaa meitä, kun koko lössi ryntää tänne heti joulupäivänä..."

Jenny nauroi heleästi.

"En tiiä. Mä lupasin äitille, et kävisin täällä vaan nopeasti, mut olis myös ihana käydä ratsastamassa... joulussa on vaan niin paljon tunnelmaa!" hän sanoi haaveilevalla äänellä.

"Totta! Mut..." pieni ideakehittelijä-Salma nosti päätään. "Tietysti me voidaan käydä. Kerätään porukka koolle ja kierretään pieni maastolenkki!"

Tytöt innostuivat valtavasti, kuten olin osannut arvellakin. Sovimmee, että tapaisimme neljänkymmenen minuutin kuluttua tallipihalla. Ensin suunnittelimme, että olisimme käyneet ainoastaan valaistun maastolenkin ympäri, mutta sitten Mappe muisti, että oli käynyt koulun kanssa vaeltamassa lähimaastoissa. Hän osasi kertoa, että maastoesteradan suunnalla oli laavu.

Yhtenä hyväntuulisena pyörteenä kiiruhdimme toimistoon, jossa karttoja säilytettiin. Annea ei näkynyt, vaikka Catrina tiesi, että hän oli tallilla.

"Meidän pitää antaa Annelle joululahjaksi vapaa viikonloppu!" Soffi julisti päättäväisesti.

"Ja hemmotteluhoito jokaiselle tallivapaalle tunnille!" Taru jatkoi.

Tulimme karttaa tutkittuamme siihen tulokseen, että laavulle oli matkaa juuri sopivasti. Kaikilla oli allaan suunnilleen yhtä nopea ja jaksava hevonen, eikä niitäkään varmasti haittaisi ulkoilu kirpeässä talvisäässä.

"Jihuu!" Mappe hihkaisi. "Kohta nähdään tallipihalla!"

Kartasta olimme nähneet, että laavulle kulki hyvin selkeä reitti. Järjestäydyimme tallipihalla kuuden ratsukon letkaksi ja lähdimme Tiia ja Soffi kärjessä kohti metsää. Ilma oli viileä, muttei millään tavalla epämiellyttävä, ja pihalla oli vielä valoisaa. Taivaalla olevat suuret pilvenlongat olivat vaaleanharmaita kuin Bonnien karvapeite aamuauringossa.

Ratsastimme rauhallista vauhtia lumisessa metsässä. Paksut nietokset hiljensivät tehokkaasti äänemme, kaviot eivät kopisseet eivätkä oksat ympärillämme suhisseet tuulessa. Pidimme yllä kevyttä keskustelua: kaikki kertoivat, mitä joulupukki oli tuonut ja kuinka omassa kodissa oli vietetty joulua. Monen paketeista oli löytynyt hevosaiheisia yllätyksiä.

Päätimme kiihdyttää vauhtia hetkeksi, jotta hevoset ja me emme pääsisi paleltumaan. Pitkällä suoralla painoimme pohkeemme hevosten kylkiin (minä Bonnien tapauksessa ainoastaan myötäsin reilummin ohjista, sillä poni kulki täpäkkänä ja polvet jäykkinä menohaluista) ja annoimme niiden pyrähtää matkaavoittavaan raviin.

"Bonnie tahtois kiilata!" huikkasin varoituksena edessäni ratsastavalle Jennylle, jonka alla Alma lönkytteli mukavan tasaista tahtia. Musta, pitkä häntä heilui edessämme kuin sileä verho.

"Laukataan kohta!" Soffi määräsi kauempaa edestä. Bonnien lisäksi Alman edessä kulkeva Humukin näytti haluavan kiihdyttää. Kun polku leveni, puut harvenivat ja valo pääsi tunkemaan oksiston lomitse lumivaipalle, Soffi nosti kätensä ja istui alas satulaan. Hevoset ampaisivat vauhtiin.

Laavu näytti kodikkaalta. Se oli korkea ja tumma ja sen keskellä oli kivestä rakennettu tulisija. Reunoja kiersivät kulmikkaan ympyrän muodossa pitkät, vaaleat puupenkit, ja yhden penkin alle oli työnnetty kaksi suurehkoa puulaatikkoa. Jonkin matkan päässä laavusta oli hyvinhoidettu hevosten kiinnityspaalu.

"Täähän on just hyvä!" Mappe sanoi mielissään. "Kumma ku ei olla käyty täällä aikasemmin!"

"Kuka osaa sytyttää nuotion?" Jenny kysäisi äkkiä. Hän, Soffi ja Taru olivat ottaneet reput selkäänsä ja lastanneet niihin makkaraa, omenoita ja glögiä, jotta energiavaje ei iskisi kesken matkan.

"Mä osaan, mut mulla ei oo tulentekovälineitä", harmittelin.

"Ei kai tää tähän tyssää?" Taru kuulosti jo huolestuneelta.

"Ei hätää!" Catrina sanoi äkkiä. "Mulla on mukana sytkäri ja tulitikut. Toivottavasti täällä on tuohta!"

"Ihanaa!" Mappe huoahti melkein liioitellun helpottuneena. "Me ei jäädytä hengiltä tai näännytä nälkään!"

"Mä voin pidellä Frankia sillä aikaa, kun sä sytytät nuotion", Jenny tarjoutui. Hän liukui alas rauhallisena odottavan Alman selästä ja ojensi kätensä ottaakseen vastaan Frankin ohjasperät.

"Täällä on puuta!" Catrina sanoi tyytyväisenä nostettuaan ähkäisten toisen puulaatikoista pois penkin alta. "Mä sytytän heti."

Sillä aikaa, kun Catrina ähersi tuohen ja tulitikkujen kanssa, minä annoin periksi uteliaisuudelleni, laskeuduin Bonnien selästä ja kurkistin toiseen laatikkoon.

"Hei! Ihan mahtavaa!" huudahdin innostuen. "Täällä on vilttejä!"

Tuli syttyi ja tytöt pääsivät paistamaan makkaraa. Ennen sitä vedimme hevosten päähän riimut, jotka olimme survoneet Soffin reppuun pohjimmaisiksi, ja kiinnitimme ne riimunnaruilla kiinnityspaaluun. Viltit osoittautuivat kullanarvoisiksi, kun tajusimme, että hevoset saattaisivat joutua seisoskelemaan hetken verran paikoillaan. Nekin näyttivät kiitollisilta, kun peittelimme ne huolellisesti ja annoimme jokaiselle rouskuteltavaksi oman joulunpunaisen, kiiltäväposkisen omenan.

Savun vahva, pökerryttävä haju tarttui vaatteisiin, makkara maistui herkulliselta ja vaniljasta ja kanelista lisävivahteen saanut glögi lämmitti varpaissa asti. Kääriydyimme itsekin ylijääneisiin viltteihin ja vietimme mukavan hetken nuotion loimussa lämmitellen.

Pitkään emme kuitenkaan voineet jumittaa laavulla. Hevoset alkoivat jonkin ajan kuluttua liikahdella hermostuneesti, joten popsimme viimeiset makkaranpalat, jaoimme omenat pieniin lohkoihin ja sujautimme ne herkkusuille sillä aikaa, kun osa meistä sammutti nuotiota ja keräsi vilttejä takaisin toiseen laatikkoon. Piilotimme raskaat laatikot takaisin sen penkin alle, josta olimme ne löytäneet, ja nousimme ratsujemme selkään. Kaikkien kasvoilla oli iloinen hymy.

Lumisade yllätti, kun olimme noin puolessa matkassa takaisin päin. Hiutaleet olivat suuria, höyhenenpehmeitä ja kauniita, mutta ne mäiskähtivät ikävästi laskeutuessaan märkinä päin kasvoja. Jouduimme kiihdyttämään tahtiamme ja ravaamaan pitkän pätkän, jotta ehtisimme pois kunnon myräkän alta. Hevoset innostuivat saadessaan kiiruhtaa kotiinpäin ja huutelimme toisillemme ehdotuksia reittivalinnasta, jotta ehtisimme kulkea myös kunnon loppukäynnit. Lopulta päätimme kiertää kapeamman polun kautta, sillä siellä ei pystyisi kulkemaan lujempaa kuin etanavauhtia.

Talli tuntui lämpimältä ja ihanalta reippaan ulkoilun jälkeen. Talutin Bonnien karsinaansa, riisuin varusteet väsyneen oloisen tamman yltä ja huoahdin onnellisena täysin sitä etukäteen suunnittelematta. En voinut vastustaa kiusausta, vaan kiedoin käteni tamman kaulan ympärille ja moiskautin sitten pusun sen turvalle.

Velvollisuudet oli kuitenkin pakko hoitaa loppuun. Nautiskelin hetken ponin lämmöstä ja hyvästä mielestä, joka sisälläni vallitsi. Ja sitten jälleen töihin.

Talli hiljeni vähitellen jouluiltaan. Joku kävi sammuttamassa valot tallin puolelta, ainoastaan oleskeluhuoneessa joulutähti loi kullanhohteista valoaan ikkunalta. Patterilla kuivui joukko märkiä sukkia, lapasia ja pipoja, jotka olivat käyneet nauttimassa maastolenkillä joulun taiasta. Oli rauhallista, ainoastaan hevoset liikuskelivat hiljalleen karsinoissaan - joulun tunnelma oli käsin kosketeltavissa.

Mahtava superior-hoitomerkintä, siitä hyvästä Super 1 -merkki:

~Anne

[Anne]

Salma ja Bonnie iltalenkillä



Pakkasen paukkeessa Salma ja Bonnie lähtivät iltakävelylle. Vastaan tuli räyhäävä koira, joka sai Bonnien lievästi hermostumaan.

Spessu Salmalle!

(Salmasta piti tulla kauhistuneen näköinen, mutta nyt lähinnä näyttää, että kuolailee koiran omistajan perään =D)

[Salma]

(Tuhannet kiitokset Anne spessusta! Ihana!)

Hurjat ja kurjat

5.1.2013 lauantai

Joskus tallipäivät osaavat olla pitkän pitkiä. Lauantaiaamuna, löhöttyäni joululomaviikon pelkästään kotona äidin puurokattiloiden ääressä, vedin pitkästä aikaa lämpimät tallikengät jalkaan ja paksun, vaaleanruskean toppaliivin villaisen vaatekerroksen päälle. Bonnie oli saanut lomailla oikein olan takaa, joten osasin arvata, että se olisi energinen.

Ponitarhasta oli haettu sisälle vasta shettikset, Pella ja Venna. Joku oli käynyt heittämässä aamuheinät pihalle ja pörröiset pikkuhevoset seisoivat päät alhaalla ja leuat jauhaen tekemässä selvää kasoista. Bonnien shakkikuvioinen riimunnaru roikkui aidanpielessä, näin jo kaukaa tallin luota. Napsautin tallin ulkoseinässä olevasta katkaisijasta tikuttajan pois päältä ja lähdin harppomaan kohti tarhaa lumipaakkujen sohjoontuessa kengän paksun pohjan alla. Oli lauha ja kaunis sää tammikuuksi: aurinko piilotteli aivan taivaanrannan takana ja maalasi taivaan puiden tummien, kaartuvien oksastojen takana vaaleanpunaiseksi.

Bonnie ei halunnut lähteä sisälle. Kun sujahdin tarhaan ja lähdin kieltäni naksauttaen kohti tammaa, se käänsi minulle peräpäänsä ja ravasi hyvin itsetietoisesti kauemmas kohti varsalaitumen katosta.

”Bonsku! Älä viitsi!” huikkasin tarpoessani harmistuneena ponin perässä. Elmo, Sikke ja Taiga huomasivat ahdinkoni ja kääntyivät minua kohti kaulat pitkällä ja korvat ystävällisesti hörössä, mutta päivän prinsessa pysähtyi häntäpää meitä kohti ja jäi rauhassa mutustelemaan edessään olevaa olemattoman pientä heinäkasaa. Kun yritin lähestyä ponia, se kääntyi ja huiskaisi varoituksen hännällään.

Minua harmitti. Paksussa toppaliivissä alkoi tulla kuuma, kun kääntyilin Bonnien perässä ja yritin saada sen kalastettua kiinni. Jos tein hyökkäykseni heinäkasan puolelta, poni kääntyi kuin kolikon päällä ja laukkasi pää korkealla ja harja hulmuten toiseen päähän tarhaa. Hampaita purren sain talsia sen perässä, riimunnarun lukko valmiina kädessäni auki.

Kirsikka näkyi tulevan tallin suunnalta posket punaisina ja iloisenvärinen pipo päässä reippaasti keikkuen. Hän heilautti minulle kättään ja huudahti tervehdyksen, mutta hidasti vauhtiaan huomatessaan, että olin aivan helisemässä Bonnien kanssa.

”Haluatko sä apua?” Kimi huudahti.

”Se olis mukavaa”, vastasin hampaiden välistäni. Kirsikan avuliaisuus oli ihanaa, minua pisti niin kovasti harmittamaan, että Bonnie temppuili kanssani.

Yhdessä Kirsikan ja ponien avustuksella saimme Bonnien lopulta satimeen. Elmoa, Sikkeä ja Taigaa kiinnosti mahdottomasti, mitä me puuhasimme tarhassa, joten ne seurasivat meitä kuin suurikokoiset koirat ja jättivät Bonnien loukkuun väliinsä melkein huomaamattaan. Poni luimisteli, polki takasellaan jäistä maata ja viskoi päätään huomatessaan, ettei päässyt pakoon, muttei mahtanut ylivoimalle mitään. Kirsikkaa tuhannesti kiitellen napsautin riimunnarun lukon kiinni kimon riimuun.

”Älä turhaan kiittele, olisit säkin auttanut mua, jos Sikke olis tuollainen tuuliviiri”, Kirsikka nauroi napatessaan helposti Siken narunjatkeeksi. Lähdimme peräkanaa tallia kohti – luulen, että jos Kirsikka ei olisi kulkenut edessämme iloisesti pärskähtelevän Siken kanssa, en olisi saanut Bonnieta talliin ennen iltaa.

Karsinassa Bonnien käytös ei parantunut piiruakaan. Kun vedin punaista villaloimea sen selästä, se tarrasi hampaillaan loimen etukappaleeseen kiinni ja ravisteli niin, että otteeni kirposi. Bonnie kääntyi korvat luimussa, viskoi päätään loimi suussaan ja päästi sen lopulta tippumaan karsinan pohjalle. Minun täytyi kerätä rohkeuteni kappaleet ja koota itseni nopeasti, että uskaltaisin luikahtaa poimimaan loimen maasta, ennen kuin poni sotkeentuisi siihen.

Monesti minä en pelännyt Bonnien kanssa. Olin jo oppinut, että se saattoi uhkailla, mutta ei tahtonut pahaa. Tänään se kuitenkin kiukutteli, väläytteli hampaitaan ja käänsi peräpäätään minua kohti niin usein, että katsoin parhaaksi riimuttaa sen ja sitoa harjauksen ajaksi. Vaikka tamma oli kiinni, se yritti kuitenkin silloin tällöin napata hampaillaan takamuksestani, kun kumarruin puhdistamaan etukavioita, tai potkaisemaan seinälautoja, kun harjasin kintereitä.

”Miksi sulla on noin huono päivä?” kysyin kummissani Bonnielta irrottaessani riimunnarua siksi ajaksi, kun kävisin hakemassa varusteet. Suoraan sanottuna ratsastus niin kiukkuisella hevosella ei herättänyt kovin suurta ennakkoinnostusta, mutta vastuutehtävä oli vastuutehtävä. Jos tänään jättäisin ratsastamatta, poni olisi huomenna niin täpinöissään, etten pääsisi edes selkään.

Satulahuoneessa hääräilivät Daniel, Catrina ja Britta. Puuhista näki, että olisin tuskin ainoa maneesinkäyttäjä tänä iltapäivänä.

”Moi!” kolmikko tervehti minua. Catrinan ja Britan kanssa olimme jo hyviä kavereita, mutta Danielia ujostelin hieman. Hän kuului tallin vanhimpiin aktiivikävijöihin ja näytti välillä siltä, että toimi mieluummin yksikseen kuin meidän tallilikkojen kanssa. Nyt hän kuitenkin hymyili hurmaavasti niin, että kirkkaansiniset silmät menivät sirriin.

”Me ollaan menossa maneesiin, tuutko seuraksi?” hän kysyi.

”Joo, kyllä mä ajattelin”, nyökkäilin päätäni napatessani Bonnien tummanruskeat suojat seinällä olevasta korista. ”Pitää päästä liikuttaan tuo poni ku se on niin tulisilla hiilillä.”

”Kiva homma!” Catrina sanoi. Hän oli jo saanut varusteet kerättyä ja lähti suitset olallaan ja satula raskaana sylissään kohti satulahuoneen ovea. ”Mennään yhtä matkaa!”

Jouduin sitomaan Bonnien kiinni, että sain varustettua sen. Se kuopi etujaloillaan, kun yritin laittaa sille suojia, ravisteli päätään ja luimisteli tympääntyneen näköisenä korviaan. Vaikka laskin satulan sen selkään niin kauniisti kuin osasin ja kiristin lampaankarvapehmusteisen satulavyön ainoastaan toiseen reikään, poni steppasi paikoillaan ja näytti kaikin keinoin olevansa oikein ikävällä tuulella. Minuakin alkoi inhottaa sen iänikuinen tappelu.

”Joko te pian ootte valmiita?” Catrina huikkasi naapurikarsinasta. Hän seisoi jo kypärä päässään ja rauhallinen, valmiiksi varustettu Frank ohjat löysinä vierellään. Minä tuskailin vasta suitsien remmien kanssa.

”Ihan kohta”, sanoin. Minua ärsytti, kun viikkoon ensimmäinen tallikerta tuntui menevän näin penkin alle. Aina ei voinut olla kaikista mukavinta, mutta olisi Bonniekin voinut edes esittää, että siitä oli kiva nähdä minua.

”No niin”, huoahdin, kun huonosti taipumattomat remmit oli saatu kiinni. Suitset pitäisi puhdistaa ja rasvata. Kypärä roikkui odottamassa karsinan ulkopuolella ja vaaleanruskeat ratsastushanskat killuivat sen sisällä.

Daniel ja Britta olivat olleet meitä nopeampia, joten Topi ja Hyperion kulkivat jo tasaista käyntiä uralla. En ollut ennen nähnyt Topia ratsuna, mutta se oli niin komean näköinen, että ihastuin heti sen laajoihin liikkeisiin. Siihen verrattuna Bonskun ponimaiset askeleet tuntuivat auttamattoman tikuttavilta, vaikka tiesin sen liikkuvan kauniisti.

Selkäännousu sujui yllättävän helposti. Varustettuna Bonnie rauhoittui hiukan ja antoi minun laskea jalustimet, kiristää vyön ja ponnistaa selkään. Oli mukavaa, kun meitä oli ainoastaan neljä ja koko maneesi käytössä.

Alkukäyntien jälkeen kokosin ohjat ja kannustin Bonnien raviin. Tunsin, kuinka se pureskeli kuolaintaan ja painoi niskaansa alas liikkuessaan pontevasti uralla eteenpäin. Aloin työskennellä tekemällä puolipidätteitä jokaisen koulukirjaimen kohdalla, pyörittelemällä voltteja ja pääty-ympyröitä ja lisäämällä ravia pitkillä sivuilla. Britta suoritti samanlaista tehtävää, mutta istui harjoitusravissa (minä kevensin, jotta minun olisi helpompi hallita ravin tempoa) ja Daniel ja Catrina harjoittelivat maneesin toisessa päässä siirtymiä. Otin heistä hetken kuluttua mallia: ohjasin Bonnien uran sisäpuolelle, istuin alas satulaan ja kevyellä pidätyksellä pysäytin sen.

Yllätyksekseni Bonnie kuumeni vain hiukan ja jaksoi keskittyä hienosti tehtäviin. Jatkoin siirtymiä vielä hetken aikaa ja siirryin sitten ratsastamaan suurta kahdeksikkoa harjoitusravissa. Lävistäjillä lisäsin ravia yrittäen työskennellä mahdollisimman paljon pelkästään istunnallani, ja Bonnie vastasi apuihin kiitettävän hyvin. Mielialani alkoi kohentua.

Reippaiden välikäyntien jälkeen nostin laukan. Äkkiä maneesi alkoi tuntua ahtaalta – Bonnie painoi kädelle ja kiilasi pari kertaa niin tiukasti Topin ja Danielin eteen, että halusin vajota häpeästä maan alle. Vaikka yritin istua rauhassa satulaan, ohjata sitä ympyrälle ja rentouttaa laukkaa, tamma puri kuolaimeen ja kiiti banaanin muotoisena puolittain uran sisäpuolella.

Ei tästä tänään tulisi mitään. Hidastin raviin, ratsastin useilla puolipidätteillä, ympyröillä ja temponmuutoksilla Bonskun takaisin kädelle ja tein sitten muutaman hyvin yksinkertaisen käynti-laukkasiirtymän.

”Sä oot kyllä sinnikäs, Salma”, Catrina kehaisi ratsastaessaan Frankilla ohitsemme.

”Ärsyttävää joutua olemaan näin sinnikäs”, vedin toista suupieltäni hymyyn. Oli kyllä totta, että palkinnot näin sisukkaan hevosen kanssa olivat paljon suuremmat.

Palasimme letkana takaisin tallille. Daniel ja Britta olivat erikoisen tyytyväisiä treeniin: he keskustelivat hyväntuulisesti siitä, kuinka hienosti hevoset olivat kulkeneet. Edessäni kulkeva Catrina kääntyi myötätuntoisena vilkaisemaan minua, hän kun näytti huomanneen, ettei minulla ja Bonniella ollut mennyt aivan nappiin. Minusta tuntui hyvältä nähdä hänen lohduttava katseensa.

Anne oli hääräilemässä Toivon karsinassa, kun talutimme hevoset Catrinan kanssa tallin päätyovesta sisään. Jäin katselemaan keskittyneenä puuhailevaa naista. Hän harjasi vaaleaharjaista ruunaa oikein erikoisen hienoksi, selvitti jouhia ja toimi ahkeruudella, kuin olisi valmistanut sitä kisoihin.

”Ai terve!” Anne hymyili huomatessaan katseeni. Hän kietoi kätensä Toivon kaulan ympärille jotenkin sen näköisenä, kuin olisi halunnut sulkea hevosen syliinsä oikein pitkäksi ajaksi.

”Moi! Kylläpä Toivo näyttää hienolta”, vastasin.

”Niin…” Annen äänestä kuulsi haikeus. ”Pitäähän sen olla hienona, kun se on kohta lähdössä.”

”Mitä?” Frankin karsinasta kuului Catrinan järkyttynyt ääni ja hänen kasvonsa ilmestyivät pelästyneinä ovelle. Minuakin kylmäsi.

”Ai lähdössä… mihin?” sain kysyttyä. Olin täysin unohtanut Bonnien varusteiden riisumisen, oli kuin minut olisi juurrutettu maahan.

”Toivo ja Liinu lähtevät molemmat Seppeleestä”, Anne selitti ja nyt äänestä pystyi oikeasti kuulemaan surun.

”Voi ei!” Catrina huudahti.

”Kauheeta!” sanoin minäkin. Toivo ja Liinu olivat molemmat niin mukavia, lempeitä ja kilttejä, oli sääli että ne lähtisivät. Liinullakin oli vielä pieni varsa tallissa.

”Talliin pitää saada tilaa uusille hevosille”, Anne selitti. ”Näin täytyy aina välillä tehdä.”

Talliin laskeutui hiljaisuus. Anne jatkoi Toivon harjaamista, minä ja Catrina vilkaisimme toisiamme ennen kuin aloimme riisua omia hevosiamme varusteista. Taisimme ajatella samaa asiaa: kuinka ikävä meille tulisikaan tallin suokkivahvistusta. Kurjaa.

[Salma]

Puhdistuksia

7.1.2013 maanantai

Liinun vanhasta karsinasta kuikuili rautias piirtopäinen suomenhevostamma. Se oli jykevä, paksukarvainen ja vantterarakenteinen, ja sillä oli tiivis runko ja paksuna ryöppynä kintereiden yli valuva häntä. Tamma höristeli korviaan suuntaani, hamusi turvallaan kaltereiden väliä ja ravisteli sitten suurta päätään niin, että vaaleanruskea harja lensi viuhkana kaulan ylitse. ’Ilo-Huiska’, oli kirjoitettu karsinan ovessa olevaan tauluun.

Minä ja kanssani yhtä aikaa talliin tullut Linnea katselimme ihastuneina suomenhevosen puuhia.

”Onpa nätti!” Linnea hengähti sen kuuloisena, että uusi hevonen täytti hänen odotuksensa täysin ja vielä jopa hiukan ylitti ne.

”Ihanaa, että Liinun ja Toivon tilalle tuli toinen suokki. Ja vielä näin nopeesti!” minä jatkoin. Vaikka olikin outoa, että Toivon karsinasta kurkotteli nyt pikkuinen ja vielä sirorakenteinen Huijari, tiesin, että näin ratsastuskoulu toimi. Piti olla tyytyväinen, että Seppeleessä oli niin paljon elämää.

Linnea oli tohkeissaan jo valmiiksi. Ensimmäisenä, kun olin nähnyt hänet, hän oli hihkaissut minulle:

”Blade astutettiin Sentillä!”

Varsoja olisi siis tulossa lisää. Minusta se oli ihanaa: pikkuhevosten kasvaminen oli lumoavaa seurattavaa. Ja jos Myntistä pystyi mitään päättelemään, niin varsasta tulisi ainakin hurjan kaunis, kun sillä oli emänä Bladen kaltainen tumma veistos.

Eilinen talli-ilta oli muuttunut loppua kohti oikein mukavaksi. Kaikki oli alkanut, kun pippurinen Siiri oli karannut ja törmäsin tallinovella Jesseen Siiri ja Tollo käsipuolessaan, kun hän yritti saada hevosia sisälle. Olin auttanut viemään pörröisen, innoissaan puhaltelevan ponin karsinaansa ja suunnittelin jo palaavani Bonnien luo, kun Jesse hyökkäsi taas minua vastaan, tällä kertaa satulahuoneen edustalla.

”Ratsastatko Tollon?” hän oli kysynyt täysin puskista. Kolme sekuntia luulin, että se oli hänen käsityksensä pilasta, mutta kun olin nähnyt Jessen rehellisen, melkein pyytävän katseen en voinut muuta kuin suostua. Tollo oli kuin olikin ollut mukava ratsastaa - totta kai hieman vahvempi ja suuriliikkeisempi kuin Bonnie, mutta ori kuunteli apujani mukavasti ja teki parhaansa. Kun palautin vaalean hevosen Jesselle, poskeni olivat punoittaneet tyytyväisyydestä.

Bonnie saisi olla tänään pitkään pihalla. Minä kävisin hyppäämässä sillä vielä illalla, mutta ennen sitä hoitelisin ne siisteyspuolen jutut, joista oli normaalisti helppo luistaa. Päätin aloittaa karsinan siivoamisella. Yleensä puhdistin Bonnien karsinan nopeasti ennen kuin hain tamman sisälle, mutta perusteellisempi siivous meinasi olla minulle pakkopullaa. Työtä en pelännyt, mutta laiskuus vei monesti voiton.

Kottikärryt pomppivat tallikäytävällä ja meinasivat kaartua vinoon. Onneksi Bonnie oli siisti: lantakikkareet olivat karsinan nurkkaseinustalla niin tarkassa kasassa, ettei minulta mennyt kuin pari minuuttia lappaa ne tummaksi kasaksi kottikärryihin. Lommoinen pohja peittyi märkään turpeeseen.

Minulta kesti hetki huomata, että joku oli jäänyt seuraamaan aherrustani. Jesse nojaili vaaleine hiuksineen ja ilkikurisine silmineen karsinan puolioveen Tollon suitset olallaan pakettina roikkuen. Pysähdyin talikko kädessäni ja sipaisin silmille kaartuvat punertavat hiukseni pois tieltä, että näkisin pojan kunnolla.

”Kelpuutatko?” kysyin virnistäen. ”Laaduntarkkailijahan siihen pysähtyi, vai mitä?”

”No sepä se”, Jesse naurahti ja sipaisi paljaalla sormellaan karsinanoven puupintaa. ”Tässä on vielä pölyä, putsaapas vähän tarkemmin!”

”Käskystä”, vastasin. ”Puhdistanko seuraavaks herra iso herrankin hevosen karsinan?”

”No, Salma, älä ala nyt leikitteleen”, Jessen silmät tuikkivat iloisesti ja hän nauroi, kun pyöräytin silmiäni ja painoin talikon viimeiseen lantakasaan. ”Hyvää työtä sä kyllä eilen teit Tollon kans.”

”Ai. Kiitos!” käännähdin yllättyneenä pojan puoleen. En ollut tottunut kuulemaan kehuja vitsailevien parikymppisten miestenalkujen suusta. Mieltä lämmitti. ”Oli kyllä mukava ratsastaa sillä. Vähän vaihtelua Bonskuun.”

”Kiva vaan ku suostuit auttaan!” Jesse sanoi ystävällisesti. Hän soi minulle hymyn, kääntyi ja lähti sitten harppomaan Tollon karsinan suuntaan. Äkkiä minun karsinanpuhdistukseni sai uutta puhtia.

Bonnien varusteet puhdistin myös tarkkaan, vaikka tiesin, että sen puuhan joutuisin toistamaan parin päivän kuluttua vielä uudelleen. Olin hetken mielijohteesta ilmoittanut meidät Keski-Pohjanmaalla sijaitsevan Tahdin koulutuskeskuksen estekisoihin. Olin kisannut aiemmin edellisellä tallillani ainoastaan seurakisoissa, joten minua jännitti käytännössä jatkuvasti, mikäli erehdyin ajattelemaan kisoja. En ollut varma Bonnien kisahermoista, etenkään, kun se olisi vieraalla tallilla, mutta jostakin olisi pakko aloittaa. Anne oli luvannut ajaa meidät tulevana perjantaina Tahtiin ja toimia henkisenä tukena ja olkapäänä, meni miten meni.

Kädet satulasaippuan tuoksuisina ja öljystä pehmenneinä ja sileinä talsin lopulta yläkerran taukotupaan eväshetkelle. Inkku ja Pipsa lojuivat syvällä sohvalla selaillen hevoslehtiä. He kohottivat katseensa, kun tulin sisään, ja moikkasivat uupuneina. Molemmilla oli lumiset kengät ja kaksi märkää takkia kuivui pirtinpöydän penkeillä, joten tytöt olivat tainneet olla pihalla hevosten kanssa.

”Ihanaa ku saa istua hetkeksi syömään”, huoahdin painaessani mikron pyörimään ja istuessani eväsleipä kädessäni seuraamaan kaakaon lämpenemistä lasi-ikkunan lävitse. Puraisin ruisleivästä palasen ja mussutin sen nautiskellen. Punainen paprika, kurkku ja juusto leivän välissä maistuivat taivaalliselta.

Kun kaakao oli valmis, istuin niin, että pystyin katsomaan ikkunasta tarhoille. Pureskelin hitaassa tahdissa leipää, hörppäsin aina väliin paksua, lämmintä kaakaota ja annoin ajatuksen juosta. Miten ihana rento hetki tallielämän vilskeessä ja tiimellyksessä.

Iltapäivällä hyppäsin Bonniella kahdeksankympin rataa, samantapaista, jota luultavasti tulisimme viikonloppuna kisaamaan. Bonnie oli hyvällä tuulella ja kulki reippaasti, kuunteli apujani ja jopa tahditti laukkaansa käskyjeni mukaan, vaikka siitä huomasi, että se olisi mieluummin painanut kuolaimelle ja hypellyt esteet miten lystää. Reega, Anthon ja Taru ilmestyivät kesken hyppäämiseni maneesin katsomoon värjöttelemään ja huutelivat minulle silloin tällöin hyviä vinkkejä.

”Kyllä ne kisat tän perusteella tulee meneen hyvin”, Anthon sanoi, kun ratsastin käynnissä hänen ohitseen.

”Toivotaan”, vastasin olkani ylitse. Tosiasiassa minua vähän hirvitti, vaikka tiesin, että kisapaikalla olisin pää kylmänä enkä edes muistaisi jännittää. Etukäteis- ja jälkijännitys oli kuitenkin kaameaa.

Täytyisi kuitenkin vain luottaa Bonnieen ja pitää siitä erikoisen hyvää huolta tämä viikko, jotta olisimme perjantaina parhaimmillamme.

[Salma]

Pieniä iloja

22.1.2013 tiistai

Kylläpä Seppeleessä olikin ehtinyt tapahtua niiden parin viikon aikana, joina olin elänyt hiljaiseloa! Minua melkein hengästytti, kun seisoin tallikäytävällä katselemassa Bladen karsinaan, jossa kauniin hopeanmustan tamman lisäksi liikuskeli kaksi hiilenväristä varsaa. Akku, joka oli tullut kanssani sisään talliin, nojautui karsinan puolioven yli ja sipaisi läsipäisen varsan turpaa.

”Tuo isompi on Dädi, se on ori ja aika pahaluonteinen”, hän kertoi osoittaen hansikkaan peittämällä etusormellaan tummempaa hevosta, joka hamusi juuri Bladen nisiä sen pyöreän vatsan alla. ”Tää taas on Dalia.”

”Kauheen nättejä”, huoahdin ihastuneena. Kun olin tullut hetki sitten tallille ja kuullut, että ihana Tiia oli jouduttu lopettamaan, olin melkein kääntynyt kannoillani ja lähtenyt. Pienet hevosenalut piristivät kuitenkin vähän, vaikka kaunista tammaa olikin valtavan kova ikävä.

”Ne tarvii vaan paljon omaa aikaa, Anne on pyytänyt, ettei tässä karsinalla kamalasti rampattaisi”, Akku selitti ja veti kätensä pois karsinasta. Dalia katseli meitä suurilla, kosteilla silmillään ja sen tumma hännäntöpö vipatti. ”Mutta ootko sä nähnyt jo Gitan?”

No enhän minä ollut. Minun olisi tehnyt mieli huutaa onnesta, kun näin pyöreän kulomustan ponitamman, jolla oli vino piirto ja veikeä katse silmissään. Se seisoi Tiian vanhassa karsinassa tummanruskea häntä ovelle päin ja näytti pullealta suklaanapilta.

”Aivan ihana!” sain sanottua. Ikuisena ponityttönä vinkeännäköiset, pyöreät temppukoneet olivat ehdottomia lemppareitani. ”Kuka sitä hoitaa?”

”No arvaa vaan kuinka moni on hakenut sen hoitajaksi”, Akku nauroi. ”Gitan karsinalla pyörii jatkuvasti siihen ihastuneita.”

”Se on kyllä hurmaava”, minun oli pakko myöntää. ”Vaikka kyllä tässä tallissa on muitakin ihania poneja…”

Eräs näistä ihanuuksista seisoskeli karsinassaan tylsistyneen näköisenä, lepuutti vasenta takastaan ja näytti mököttävää ilmettä sinisessä villaloimessaan, kun avasin karsinan oven. Olin ehtinyt käydä ratsastamassa Bonniella melkein joka ikinen päivä, mutta tallikäyntini olivat käytännössä rajoittuneet satulahuoneen, ponin karsinan ja maneesin välille. Ihmeen hyvin olin onnistunut välttämään muut tallitytöt ja hevosvaihdokset.

”Hei Bonsku”, tervehdin ponia hellästi. ”Tänään on tiedossa vähän juoksutusta!”

Poni näytti olevan oma vähän pahantuulinen itsensä. Olin oppinut näiden kuukausien aikana, että Bonnie piti hoitotoimenpiteistä, mutta sillä oli hassu tapa näyttää se murjottamalla paikoillaan. Jos jokin suoranaisesti ärsytti sitä, se pisti heti vastaan, mutta paikallaan seisoessaan se oli usein vallan tyytyväinen. Vain pari kertaa olin saanut sen höristelemään korviaan tullessani karsinaan, mutta olin jo oppinut, että Bonskun tapauksessa senkaltaista huomionosoitusta sai odottaa kauan. Poni piti minusta aivan varmasti, vaikka se ei hirnunutkaan ilosta aina nähdessään minut.

Loimitelineessä oli ahdasta, sillä olin lykännyt punaisen tallitoppiksen ja eräällä maastolenkillä likaantuneen enkkuloimen pesua jo jonkin aikaa. Villaloimi mahtui telineeseen hankalasti kaksin kerroin. Päätin lisätä sisäiselle muistilistalleni loimien pesun jossain vaiheessa.

Bonnie oli nopeasti harjattu, sillä sen karva oli edelleen lyhyttä ja siistiä. Klippaamisen tarve alkoi kuitenkin jo näkyä: etenkin kaulan alla ja kyljissä karva lähenteli jo melkein kesäkarvan mittaa, eikä enää pysynyt siistin näköisenä saatikka sitten kuivana rankan treenin jälkeen. Poni antoi minun puhdistaa kaviot ongelmitta, ainoastaan viskoi takajalkojen kohdalla vähän häntäänsä. Kapsoni paikoilleen, siniset pintelit joka jalkaan, kypärä päähän, vaalea liina käteen ja pitkä juoksutusraippa mukaan. Meillä oli reilu tunti aikaa ennen ensimmäisen ratsastustunnin alkua.

Bonnie tuntui aistivan, että tällä kertaa tiedossa olisi jotakin vähän erilaisempaa. Se poukkoili kirkkaassa, poutaisessa talvisäässä, säikkyi lumikinoksia ja muodosti hokkikengillään monimutkaisia kuvioita lumeen stepatessaan ympäri pihaa. Kulkiessamme oritarhan ohi Bonnie pisti keimailuvaihteen päälle, heitti häntänsä korkeaksi lipuksi selän ylle ja sipsutti pienin askelin Rotan, Hujun ja Suden ohitse.

”Oo kunnolla”, naurahdin ponille. Sen kimo karva kiilteli niin kauniisti auringossa, ettei ollut mikään ihme, kun hevoset aidan toisella puolella ryntäsivät riehakkaaseen pukkilaukkaan.

Aloittelimme hämärässä maneesissa rauhallisesti. Tiesin, että Bonnie osasi vallan hyvin kulkea liinan päässä, mutta se näytti energiseltä ja kulki vinottain ja kaula liioitellulla kaarella. Tein pari selkeää taaksepäin pidättävää liikettä liinalla ja kun poni pysähtyi, kiitin sitä ja kannustin takaisin käyntiin koskettamalla juoksutusraipan päällä sen kinnertä. Jatkoin tasapainoisen, reippaan käynnin hakemista samalla käynti-seis -harjoituksella niin kauan, että Bonnie odotti rauhassa käskyni liikkua tai pysähtyä ja totteli nopeasti. Annoin sen hetken kulkea vapaasti eteenpäin löysällä liinalla, ennen kuin hankaloitin tehtävää.

”Ravi!” lisäsin kevyeen raipannapautukseen äänikomennon. Bonnie pyrähti hiukan liian reippaaseen, liitävään raviin, mutta korjasi tahdin pian itse rauhallisemmaksi. Kehuin tammaa vuolaasti, pidätin ja annoin sen kulkea hetken käynnissä. Tämähän sujui hyvin.

Hain ponin kuulolle molemmissa suunnissa niin käynnissä ja ravissa. Vasen kylki oli selvästi hiukan jäykempi: näin jännityksen Bonnien niskassa, kun se siirtyi raviin vasemmassa kierroksessa. Annoin sen verrytellä lihaksiaan hiukan pidempään tähän suuntaan ja hain maiskautuksilla tai kevyillä pidätteillä reipasta liikettä, jossa olisi hyvä tempo. Kerrankin Bonnie oli jatkuvasti hyvin kuulolla ja käytti kaiken energiansa käsillä olevaan tehtävään. Meidänhän pitäisi kokeilla juoksutusta useamminkin!

”Hieno Bonnie!” kehuin tammaa. ”Laukka!”

Vasen laukka nousi pyöreänä ja kauniina jo siitä, kun nostin juoksutusraipan päätä ylös ja vein sitä kohti Bonnien takajalkoja. Minua hykerrytti, kuinka hienosti tamma kuunteli nyt minua. Olisipa joku ollut katsomassa!

Saimme kuitenkin harjoitella koko loppuajan yksin. Tein käynti-ravi-laukka –siirtymiä vielä muutaman kumpaankin kierrokseen ja – tarkistettuani, että maneesin ovi oli varmasti kunnolla kiinni – päästin Bonnien hetkeksi irti. Aluksi se ei tajunnut olevansa irti, mutta kun kävin kääntämässä radiosta hiljaiselle volyymille jumputtavan listahitin, poni nosti reippaan laukan ja spurttasi maneesin pitkää sivua kumpaankin suuntaan. Se kaartoi iloisesti häntäänsä, rummutti maneesin pohjaa ja pärski tyytyväisen oloisena. Minun oli pakko nauraa onnesta katsellessani Bonnien touhuja. Olipa se mahtava!

[Salma]

Lumiveistosponi

28.1.2013 maanantai

Aamupäivällä kävin viettämässä pari unista tuntia Seppeleessä. En ollut saanut yöllä kunnolla nukutuksi, joten tarpominen sankassa lumipyryssä ja vaakatasossa huutavassa tuulessa tuntui joka askeleella yhä typerämmältä idealta. Juntturana olin kuitenkin tehnyt päätökseni mennä tallille ja pysyin siinä, vaikka hampaat kalisivat ja hiukset tuntuivat jäätyvän jopa paksun villapipon alla.

Kun normaalisti vartin kestävä matka Seppeleeseen oli lopulta taitettu, tuskin tunsin enää varpaitani. Olosuhteiden pakosta kopistelin lumet kengistäni satulahuoneessa ja suuntasin suoraan yläkertaan, missä ilma oli hitusen lämpimämpää. Kaappini kohdalla potkin tallikengät pois jalasta (olisi ollut mahdotonta avata rusetille jäätyneitä kengännauhoja), kalastelin pienen avaimen taskusta ja sukelsin etsimään kaapista kaikkein lämpimimpiä varavillasukkiani.

Keitin itselleni kaakaota oleskeluhuoneen mikrossa ja nautiskelin hetken verran yläkerrassa omassa rauhassani. Tallin hiljaisuus tuntui melkein humisevan korvissa. Unenpuute särki päätä ja painoi silmäluomissa kuin parvi tummia lintuja, mutta kun katsoin ikkunasta, sankan pyrynkin seassa ilma oli jo päivänkirkas. Ei nyt ollut aikaa nukkua.

Bonnie näytti kerrankin todella tyytyväiseltä, kun tarvoin sitä kohti ponitarhan paksussa lumikinoksessa. Se ravaili pirteänä minua kohti yllään uusi Marianne-toppaloimensa ja ravisteli päätään niin, että hempeän vaaleansinisen riimun metalliosat kilisivät toisiaan vasten. Sileä harja lennähti valkoisena puuhkana kaulan toiselle puolelle.

”Hyi miten suloinen sä oletkaan”, sanoin hellästi tammalle kiinnittäessäni riimunnarua sen leuan alla pyörivään lukkoon. ”Jos sä jäisit pihalle, susta jäätyis maailman söpöin pikku jääveistos. Tule, mennään lämpimään.”

Tänä aamuna en lähtisi ratsastamaan ollenkaan, lunta satoi liian sankasti maastoiluun eikä minua huvittanut ratsastella maneesissa näin väsyneenä. Bonnie oli hyvällä tuulella, se hamusi paksun toppatakkini taskuja herkillä huulillaan niin, että pitkät turpakarvat väpättivät. Harjailin tamman kaikessa rauhassa vielä tavallistakin paremmin, rapsutin kumisualla kutiavaa kohtaa sen sään sivulla ja rasvasin rohtuneen suupielen Helosanilla. Meillä oli ihanan tyyni suvantohetki yhdessä. Bonnie ei luiminut, ei yrittänyt näykkiä eikä kohotellut takajalkaansa kertaakaan uhkaavasti, vaan seisoi rentona paikoillaan ja painoi päänsä minua vasten, kun silitin sitä ohimennen niskasta.

Mukavasta hetkestä energiaa saaneena päätin ryhtyä ikuisuushankkeeseeni eli loimenpesuun. Bonnielle oli kertynyt minun aikanani yhteensä seitsemän loimea ja neljä satulahuopaa, joista huovat lampaankarvaa lukuun ottamatta ja neljä loimea kaipasivat jo ehdottomasti pesua.

Sain metsästää loimia pienen tovin. Marianne-loimi oli hyvässä tallessa karsinan ovessa olevassa metallitelineessä, samoin usein käytössä ollut minulle kovin rakas sininen villaloimi, mutta uutta turkoosi-ruskeaa fleeceloimea sain etsiä pitkään. Lopulta se löytyi oleskelutuvan sohvalta hauskanväriseen enkkuloimeen kietoutuneena. Olin kenties itse lämmitellyt loimissa jonakin erityisen kylmänä päivänä.

Paksu loimipino, jonka päällä kaksi punaista ja yksi musta satulahuopa keikkuivat, tuntui syntisen raskaalta. Tasapainottelin ne sylissäni keskellä satulahuonetta ja pyörin hetken tyhmänä ympyrää, ennen kuin tajusin, että enhän minä ollut nähnyt tallin tiloissa kertaakaan pesukonetta.

”Hitto…” kirosin hiljaa ääneen. Ei kai hyvä operaatio kaatuisi tähän?

Mutta ei – äkkiä minulla välähti. Jossun talo! Siellä olisi taatusti loimikokoinen pyykinpesukone. Nyt täytyisi ainoastaan löytää Anne.

”Joo, täällä loimet pestään. Onhan Bonskulla varaloimi siksi aikaa, sen karva on niin jäätävän ohut”, Anne rapisteli lukon kanssa ja avasi sitten oven suureen pesutilaan, jossa leijonanosan vei massiivinen valkoinen pyykinpesukone.

”Joo, mä jätin tallitoppiksen tarkoituksella pesemättä nyt”, kerroin kurkkiessani loimipinon takaa.

”Hyvä. Mä voin avustaa tän koneen käytössä, tää on aika antiikkinen. Luultavasti nuo Bonnien loimet täyttää sen kokonaan!” Anne nauroi.

Täytimme koneen ja se lähti pyöriä kolistelemaan tyynnyttävästi huristen. Ohjelmassa menisi kuulemma pari tuntia, joten minulla olisi hyvin aikaa puuhailla omiani.

Päätin viettää aikaa yleishyödyllisesti istuskelemalla oleskelutuvassa. Ehdin asettaa pyllyni tupapöydän ääreen ja ottaa käteeni vanhan Hevoshullun, jonka kannessa Polle virnisteli veikeästi, kun ovi kävi ja kaksi minulla vierasta tyttöä astui sisään. Molemmat olivat ehkä yläasteikäisiä, toisella oli hyvin pitkä ja paksu punainen tukka ja toisella kiharaiset oljenvaaleat hiukset.

”Moikka! Keitä te olette?” tervehdin hymyillen ja työnsin lehden syrjään.

”Hei. Mä olen Gitan uusi hoitaja Aino”, vanhemman näköinen tyttö sanoi reippaasti.

”Moi, mä olen Nia Lindholm ja hoidan Huiskaa”, sanoi vaaleampi hiukan ujon kuuloisesti.

”Onpa kiva tutustua, mä olen miettinytkin et millaisia uudet hoitajat on!” ilostuin. ”Mä olen Bonnien sponsoriratsastaja Salma.”

”Onks se se kimo poni?” Aino kysyi. ”Huh, se taitaa olla aika säpäkkä!”

”Niinhän se välillä onkin, mut tänäänkin se oli ihan pullamössöponi”, kerroin hellästi. ”Jos teillä ei oo kiire niin tulkaa istumaan, jutellaan hetki!”

Aino ja Nia istuivat minua vastapäätä ja hymyilivät kiitollisina. Muistin, millaista oli tulla uutena Seppeleeseen – päätin näyttää tytöille, että täällä ei tarvinnut pelätä ankeaa vastaanottoa. Seppeleeseen kaikki olivat tervetulleita.

[Salma]

Alkeet

4.2.2013 maanantai

Odelie seisoi Seppeleen lumisella tallipihalla paksuun siniseen toppatakkiin pukeutuneena ja piteli riimunnarun päässä suurikokoista, hehkuvan punarautiasta täysiverioria, joka seisoi tyynen näköisenä korviaan höristellen ja näytti valtaavan olemuksellaan koko tallipihan. Minä – maastolenkin jäljiltä pirteä Bonnie allani – pidätin ratsastusrukkasten peittämillä käsillä ja jäin katselemaan ilmestystä.
”Hei Ode, kuka tuo on?” huikkasin sopivan matkan päästä. Odelie kääntyi puoleemme ja hänen kasvonsa sulivat ylpeään hymyyn.
”Alex, mun oma hevonen. Englantilainen täysiverinen”, hän vastasi ja taputti ruunan lämpimän näköistä karvaa.
”Ai! Mahtavaa!” en voinut estää innostusta kuultamasta läpi äänestäni. Seppeleen hevoskatras oli muuttunut viime aikoina paljon, mutta oli mahtavaa, että joku pitkäaikaisista hoitajista sai tuotua oman hevosensa talliin. Tyhjänäkään karsinoita ei kannattanut seisottaa. Mutta entä…
”…kuinkas sitten Edi?” aloitin kysymyksen arastellen, sillä en ollut varma, olisiko se Odelielle arka paikka. Hän kuitenkin nauroi, oli tainnut huomata varovaisuuteni.
”Ei hätää, mä jatkan Edin kanssa ihan niin kuin tähänkin asti. Alexille mä sen sijaan saatan hyvinkin ottaa hoitajan”, hän selvensi.
Bonnie alkoi väsyä paikoillaan seisoskeluun. Se heitti vaaleaa päätään niin, että kuolainrenkaat helähtivät, polki takajaloillaan ja päräytti sieraimiaan käskevästi. Rapsutin tammaa sään kohdalta.
”Tosi hyvännäköinen hevonen”, kehaisin. Alex oli tyylikkään näköinen piirtopäineen ja suurine tummine silmineen. ”Meidän täytyy jatkaa Bonskun kanssa, tää ruutitynnyri sekoaa muuten!”


Kuljimme loppukäynnit tallin ympäri kiertävällä maastopolulla. Lumi painoi raskaina puiden oksia alaspäin, ilma oli viiltävän kylmä ja Bonnien kaviot narskahtelivat hämärtyvässä iltapäivässä sen astellessa osittain jäätynyttä tietä pitkin. Annoin ohjien valua pitemmiksi ja rentouduin liikkumaan ponin askelten tahtiin. Sen lämpimät kyljet tuntuivat pehmeiltä, kun valutin jalkojani pitkän pitkiksi kohti maata…
Puhelimen värinähälytys surisi vaaleanruskean toppaliivini taskussa. Vatsanpohjassa kouraisi lujasti ja hätkähdin niin, että olin tuiskahtaa kyljelleni lumihankeen Bonnien selästä. Haparoivin sormin vedin paksun rukkasen pois kädestäni, työnsin sen odottamaan satulan etukaaren alle ja kaivoin kännykän taskun villavuoren sisältä. Pidätin Bonnien pysähdykseen ja heilautin itseni nopeasti alas selästä luuri tiukasti käteen puristettuna. En uskaltanut aloittaa puhelua ponin selässä, olisin löytänyt itseni lähimmästä kinoksesta ennen kuin ehtisin kissaa sanoa.
Näyttö oli niin kirkas, että tyynnyttävän hämärän jälkeen se häikäisi silmiä. Sillä tanssi tuttu nimi: Jonas.


Minä ja Jonas olimme pitäneet melko aktiivisesti yhteyttä sen erään iltapäivän jälkeen, jona hän oli kutsunut itsensä vierailulle Seppeleeseen. Olimme puhuneet, että hän tulisi käymään tallilla uudestaan, mutta työtätekevänä ihmisenä ajanpuute vaivasi häntä vielä enemmän kuin minua, joka vain kuvittelin olevani kiireinen. Jonas työskenteli kaupan kassalla – niinpä, tylsin ammatti, minkä saattaa kuvitella – mutta soitteli jonkin verran kitaraa ja lauloi niin hyvin, että teki silloin tällöin keikkaa.
Jonas oli puhelimessa ilmoittanut minulle, että tulisi käymään tallilla ja olisi paikan päällä tarkalleen vartin kuluttua. Sujuvana supliikkinaisena olin änkyttänyt monta epäselvää sanaa vastaukseksi ja saanut Jonaksen nauramaan niin makeasti, että olin jo pelännyt hänen ajavan päin vastaantulevaa autoa. Lopulta olimme päättäneet, että näkisimme tallipihalla hetken kuluttua. Minua jännitti.


Tuttu kirkkaanpunainen toppatakki loisti kuin lyhty. Jonas oli valinnut paraatipaikan keskeltä tallipihaa: hän seisoi pitkänä ja hontelona odottamassa ja loi molemminpuolisia oudoksuvia katseita tallityttöihin, jotka kulkivat kahteen suuntaan hänen ohitseen. Miira, joka olalla roikkuvasta riimunnarusta päätellen oli menossa hakemaan Mynttiä sisälle, irvisti minulle innosta hehkuen, kun tiemme kohtasivat ponitarhan kohdalla.
”Tuolla seisoo joku vieras poika!” hän supatti minulle kuin kertoisi suurenkin salaisuuden. Jouduin kumartumaan Bonnien selästä hänen puoleensa, jotta kuulisin kunnolla.
”Hölmö, se on mun tuttu. Sen nimi on Jonas”, kerroin muka muina naisina, vaikka oikeasti olinkin aika ylpeä, että tunsin Jonaksen. Kun tallille toi uuden pojan, tuntui, kuin olisi löytänyt jotakin harvinaislaatuista ja aivan erikoisen arvokasta.
”Ääk! Salma!” Miira kiljahti niin lujaa, että Bonnie hypähti pelästyneenä. ”Se on ihan hullun söpö!”
”Älä huuda”, supisin vuorostani tarpeettoman hiljaa. ”Kyllä mä tiedän, et se on söpö!”
”Onko se sun poikakaveri?” Miira kysyi kasvo loistaen, ihan kuin olisin juuri kertonut menneeni vähintään naimisiin.
”No ei todellakaan ole”, vastasin. Olo tuntui hassulta: toisaalta olin kiusaantunut, mutta toisaalta oli ihanaa nähdä Miiran into.
”Mee pian sen luokse”, hän hoputti. ”Ja kerro sit kaikki, mitä se sanoo!”


Kun lähestyimme Bonnien kanssa Jonasta, minua alkoi äkkiä ujostuttaa niin paljon, että olisin halunnut kääntyä ympäri ja mennä talliin sisälle takakautta, jotta en joutuisi kohtaamaan häntä. Ajatukseni nolottivat minua. Olinko minä, täysi-ikäinen ihminen, oikeasti kuin korviaan myöten ihastunut teinityttö? Vaikka enhän minä edes ollut ihastunut Jonakseen, minä vain satuin pitämään häntä mukavana tyyppinä. Ja oli totta kai hauskaa, että hän halusi tulla käymään Seppeleessä, vaikka luultavasti se johtui enemmän hevosista kuin minusta.
”Moi karvakasa!” Jonas tervehti iloisesti, ojensi kätensä kohti allani steppailevaa ponia ja nauroi päälle vähän käheää naurua.
”Kai sä nyt Bonskuakin moikkaat”, sanoin hymyillen.
”Hei sullekin, silosääri”, Jonas antoi Bonnien haistella harmaan villahansikkaan peittämiä sormenpäitään ja vilkaisi minua kilteillä silmillään. Laskeuduin liukuen alas satulasta ja aloin nostaa jalustimia saadakseni jotakin järkevää tekemistä käsilleni.
”Mikä sut Seppeleeseen sai?” kysäisin.
”No mä en ole hetkeen ehtinyt käydä täällä”, Jonas vastasi kuulostaen siltä, että kysymykseni oli vähän tyhmä. Minun oli pakko hymähtää.
”Et sä mun tietääkseni vielä mikään aktiivi olekaan.”
”No en en, mut se ei estä mua piipahtamasta tällasena kylmänä maanantai-iltana keskellä sydäntalvea katsomassa sydämeni valittuja, ah noita sielukkaita kauraturpia”, Jonas maalaili. Käännyin katsomaan poikaa nähdäkseni kuinka tosissaan hän on ja purskahdin nauruun.
”Just! Mikä keskiajan runoilija susta on kuoriutunut”, sain sanottua naurunpuuskan lomasta. Bonnie tuijotteli meitä molempia vähän epäluuloisena, se ei näyttänyt olevan varma, oliko tilanne sen mielestä miellyttävä vai ei.
”Ei mikään runoilija, älä sitä luule. Mut ratsastaja musta kuoriutuu, ehkä. Mä ajattelin mennä alkeiskurssille!”

[Salma]

Kevättä rinnassa

8.2.2013 perjantai

Olin päättänyt treenata Bonnien kanssa tänään kouluratsastusta. Viimeisen viikon aikana olimme joko tallustelleet rauhalliseen tahtiin metsässä tai parina päivänä hypänneet, joten perusteellinen apujen läpimuistuttaminen ja koko ponin kuulolle saaminen ei tekisi pahaa.
Suuntasin tapani mukaan tallille jo puolenpäivän aikaan, jotta ehtisin nauttia päivän kauneimmista ja aurinkoisimmista tunneista. Tänään ilma olikin mitä mainioin. Aurinko pilkitti lumikinokset säihkymään, taivas oli huikaisevan vaaleansininen ja kirpsakka pikkupakkanen nipisteli poskipäissä mukavasti.

Törmäsin Miiraan ja Ansquun, kun lähdin hakemaan harjatulle Bonnielle satulahuoneesta varusteita. Tytöt istuivat huoneen matalan punaisen kaapiston päällä ja puhdistivat isoa kasaa harjoja. Heidän jalkojensa juuressa oli pesusoikko ja kummankin ranteissa oli pitkä rivi kapeita kuminauhoja, jotka kiepautettiin harjasten ympärille, etteivät ne alkaisi kosteina sojottaa.
”Hei!” tervehdin tyttöjä. He kohottivat katseensa ja vastasivat iloisesti tervehdykseen. Aurinko paistoi heidän selkänsä takaa ikkunasta, valaisi huoneen ja läikehti vesiämpärissä. Tunnelmassa oli kevättä.
”Meinaatko sä lähteä ratsastamaan?” Miira kysyi. Hänen punainen palmikkonsa näytti välkehtivän huoneen valossa.
”Joo, ajattelin tuupata vähän koulua kun viime aikoina ollaan Bonskun kanssa vain höntsäilty”, selitin ja kurotin samalla liu’uttamaan ponin vaaleanruskean, nahkaisen yleissatulan telineeltään. Se tuntui sylissä raskaammalta kuin usein käyttämäni tyylikkään tumma estesatula, joka nökötti ylempänä katon tuntumassa.
”Ai! Me suunniteltiin Miiran kanssa, et lähdettäis maastoon”, Ansqu harmitteli. ”Olis ollut kiva, jos oisit tullu mukaan.”
”Tai sitten…” Miiran kapeille kasvoille ilmestyi kiero hymy. ”Me voitais ehkä yhdistää maasto ja koulu!”
”Totta!” innostuin saman tien. ”Missähän kunnossa kenttä on?”
”Siellä on jättiläisen korkeudelta lunta”, Ansqu huoahti. ”Mut ei kai se meitä estä?”
”Kyllä meidän superpollet pystyy tekemään uran sinne!” Miira intoili.
”Joo! Mä varustan jo nyt Bonnien ja menen vaikka edeltä! Päästään jumppaamaan!” hihkaisin. Mahtavaa! Ei näin kauniina päivänä kannattanut puurtaa sisällä maneesissa. Äkkiä satulakin tuntui paljon äskeistä kevyemmältä.

Pakkasta oli kymmenisen astetta, joten hain matkan varrella vielä villaloimen yläkerran kaapista, jonne olin laskostanut sen siististi vaihtovaatteiden ja epämääräisten pikkutavaroiden päälle. Bonnien varusteiden kohdalla sisäinen materialistini pääsi välillä heräämään: kulutin pienen mukavan hetken miettien, sopisiko hennon vaaleansiniseen loimeen paremmin musta vai punainen yleishuopa ja pukisinko sen alle lampaankarvaa vai en. Lopulta päädyin vähemmän käyttämääni mustaan huopaan, jota säilytin sillä hetkellä lokerossani, ja kipaisin vielä satulahuoneessa hakemassa lampaankarvapehmusteen sen alle. Miira ja Ansqu tirskuivat nähdessäni yhä kasvaneen varustepinon sylissäni.
”Ei se Bonnie ole menossa hevostarvikelehden kuvauksiin”, Miira aukoi hyväntahtoisesti.
”Tuollaisia ne yksityishevosten omistajat ovat”, Ansqu päivitteli tarpeettoman kovaan ääneen ja asetti käden traagisesti otsalleen. Hänen kädessään ollut punainen juuriharja valutti vettä ruudullisille ratsastushousuille. ”Ja me tuntihevosten hoitajat vain aherramme ja puurramme!”
”Suu kiinni”, nauroin. ”Kyllä mullakin pitää omat pienet hupini olla!”

Bonnie irvisteli minulle tervehdykseksi, kun saavuin sen karsinalle. Asetin satulan roikkumaan karsinan puoliovelle, vyörytin loimen, huovan ja lampaantaljan sen viereen, kurkotin suitset koukkuunsa ja keräsin ponin hivutussuojat käsiini.
”Olepa kunnolla”, kehotin Bonnieta, kun astuin sen karsinaan ja se käänsi peräpäänsä minua kohti. Valkoinen häntä sivalsi merkiksi ja tamma kääntyi mulkaisemaan minua pyöreän takalistonsa ohitse, mutta se ei kuitenkaan vastustellut, kun astuin reippaasti sen kyljelle ja kumarruin kiinnittämään etujalkojen suojia. Bonnien kanssa täytyi tietää, mitä tehdä, niin se ei joutunut itse ottamaan komentajan paikkaa.
Poni näytti valtavan suloiselta, kun olin saanut sen varustettua. Suitset ja satula olivat ruskeat, varusteet taas siniset lukuun ottamatta tyylikästä, paksua mustaa satulahuopaa ja lampaankarvaa, jota oli niin jalkojen suojissa kuin satulan alla ja satulavyössä. Bonnie näytti pörröiseltä ja herttaiselta, vaikka sen korvat sojottivatkin mielenosoituksellisesti päätä myöten ja se loi minuun tympeitä katseita.

Tummanruskea toppaliivini lämmitti mukavasti kermanvärisen villapaitani päällä. Nostin kaulukset liivistä toisella kädellä pystyyn, kun talutin Bonnien ulos tallin päätyovesta. Aurinko sai silmät siristymään. Lumi narisi minun mustien saappaitteni ja Bonnien hopeisten hokkikenkien alla ja tallin lumisella räystäällä pörheä pikkulintu lauloi toistuvaa titityytä.
Kentällä oli vielä enemmän lunta kuin olin osannut odottaa. Portin auki saaminen vei hyvän hetken, sillä hanki ulottui minua polviin asti ja sain nitkuttaa valkoista porttia sentti sentiltä, ennen kuin lumi antoi periksi. Bonnieta pöyristytti, että yritin ohjata sitä sellaiseen syvänteeseen, ja se harasi hetken vastaan kaikilla neljällä jalallaan, ennen kuin kokosi voimansa ja hypähti suoraan portista sisään. Sen oli helpompi liikkua lumessa kuin minun, joten meinasin tuiskahtaa nenilleni, kun se ravasi korkein askelin ympyrää ja teki hankeen syviä jälkiä. Taistelin kinoksien yli sen perässä minkä pystyin, ennen kuin poni sai tarpeekseen ja pysähtyi suunnilleen kentän keskelle.
Satulaan nouseminen osoittautui haastavaksi, kun alla ei ollut kovaa maata, vaan ponnistaminen piti tehdä hangen puolikovalta kuorelta. Hinasin itseäni pari kertaa puoleenväliin ponin selkää, ennen kuin löysin sopivan paikan ponnistuspaikan ja pääsin kyytiin. Näin satulasta käsin kenttä tuntui heti paljon miellyttävämmältä, minulle kun oli tullut hiki jo äskeisestä rämpimisestä.

Aloitin käynnillä. Bonnie tuntui hiukan säpsyltä, se taisi jännittää avointa tilaa nyt, kun mukana ei ollut muita hevosia turvana. Korkea hanki piti sen kuitenkin keskittyneenä, eikä se saanut tilaisuutta hypellä omiaan. Kuljimme muutaman kierroksen muodostaaksemme jonkinlaisen uran, ja kun ponin askel keveni ja liikkuminen helpottui niin paljon, että sille jäi aikaa havainnoida ympäristöään, aloin taivutella sitä ja ratsastaa voltteja ja suuria pääty-ympyröitä. Bonnie hangoitteli vastaan, kun yritin kääntää sitä syvempään hankeen, mutta ratsastin päättäväisesti ulkopohkeella, käänsin katseeni menosuuntaan ja asetin ponin siromuotoisen pään hiukan sisälle. Se pärisytteli sieraimiaan mielenosoituksellisesti, mutta alistui sitten kohtaloonsa.

Hain tammalle hyvätempoista käyntiä ja sopivaa poljentoa sen liikkeeseen. Sain tehdä paljon töitä kädellä: minun piti muistaa pitää se sopivan kevyenä, mutta silti aktiivisena, jotta Bonnie hyväksyisi kuolaimen ja alkaisi kuunnella. Pohkeelle ja istunnalle se oli jo valmiiksi herkkä, mutta kättä vastaan se yritti taistella muutamaan otteeseen. Kun käynti alkoi rullata, vaihdoin suuntaa ja taivuttelin ponia myös oikeaan kierrokseen. Tämä kylki tuntui vetreämmältä ja Bonnie kääntyi mielellään.
Miira ja Ansqu astuivat tallista ulos hevosineen juuri, kun aloin ottaa käynti-seis-peruutus-käynti – siirtymiä. Reino ja Myntti näyttivät hauskoilta rinnakkain: isompi ja sirompi Myntti kulki pää korkealla ja tarkkaili kärppänä ympäristöään, pilkullinen Reino taas kulki pitkän ohjan päässä lunkisti, eikä välittänyt edelleen räystäällä laulavasta pikkulinnusta. Se oli saanut punatulkun kaverikseen ja Myntti näytti olevan sitä mieltä, että parivaljakko suunnitteli vuorenvarmasti vähintään lurauttavansa sille pommin korkealta katonrajasta. Se väisti sivulle ja Miira joutui muistuttamaan kevyellä raipan kosketuksella, että suunta oli eteenpäin ja tahti oli tämä.
”Ihan jäätävä hanki!” Ansqu kommentoi tarpoessaan Reinon edessä kentän keskelle. Myntti ja Miira seurasivat perässä.
”Olisitpa nähnyt tän silloin, kun me aloitettiin!” vastasin. Bonnie hirnahti tervehdykseksi isommille kavereilleen ja minä kannustin sen istunnallani käyntiin. Toivottavasti sen keskittyminen ei nyt herpaantuisi, olin saanut sen melko hyvin kuulolle.

Kuljin käyntiä niin pitkään että sekä Myntti että Reino olivat lämmenneet. Aurinko lämmitti mukavasti selkää, eikä minua palellut ollenkaan, vaikka tuuli kävikin villapaidan läpi. Olisi melkein tehnyt mieli avata vähän toppaliiviä, mutta kurkkukivun pelon vuoksi en tehnyt sitä. Varhainen kevätkeli osasi olla petollinen.
”Ravataanko?” Miira kysyi korkealta Myntin selästä. Tamma myötäsi kauniisti niskastaan ja pureskeli kuolaimiaan, vaikka siitä näki, ettei syvä hanki ollut sen suosikkipaikkoja.
”Joo!” vastasimme Ansqun kanssa kuin yhdestä suusta.
Kannustimme hevoset reippaampaan askellajiin.

Se reilu puolitoista tuntia, jonka kentällä vietimme, ei ollut ehkä kaikista tehokkain mahdollinen koulutreeni. Hauskaa meillä sen sijaan oli. Miira ja Ansqu olivat rennommalla asenteella kuin minä ja antoivat hevostensa kulkea melko pitkinä - viettiväthän ne sentään vapaapäivää. Minä vaadin Bonskulta reipasta liikettä ja kuuliaisuutta hakiessani harjoitusravissa liitävää tempoa sen askeliin. Hanki tallautui allamme kovaksi ja liukkaaksi, joten olin tarkka, että poni oli keskittynyt niin alustaansa kuin minuun ja hidasti, jos pyysin sitä.

”Olipa mahtavaa!” Miira sanoi posket terveen punaisina, kun seisoimme lopulta pituushalkaisijalla nostamassa jalustimia ylös.
”Toivottavasti tunnit siirretään pian kentälle”, Ansqu haaveili. ”Musta on ihanaa ratsastaa ulkona!”
”Niinpä!” nyökkäilin innokkaasti. Bonnie oli rauhoittunut päästessään jumppaamaan, se seisoi tyynenä vierelläni eikä pullikoinut vastaan, kun löysäsin vyötä ja vedin ohjat sen kaulalta.
”Miten olis kaakaokupponen seuraavaksi?” kysäisin. Tyttöjen vastaus oli painokkaan myönteinen.

Ilma oli niin kaunis, että riisuttuani Bonnien varusteista ja harjattuani sen pikaisesti päätin viedä sen tarhaan. Venna ja Taiga olivat vielä pihalla, kaikki muut oli haettu sisään pian alkavien tuntien vuoksi. Kirsikka tai Pipsa taisivat olla ratsastamassa Sikkeä, sillä vaaleaa vuonohevosta ei näkynyt.
Bonnie ravasi tyytyväisen näköisenä kapeana rankana seisovan puun alla odottelevan Taigan luokse. Ponit pärisyttelivät sieraimiaan päät vastakkain, heittelivät harjaansa hyväntuulisina ja lähtivät sitten laukkaan rinta rinnan.

Oleskeluhuoneen mikro humisi, kun kiipesin rappuset ylös ja vedin raskaan puuoven auki. Miira ja Ansqu olivat tiskanneet kolme kuppia ja asettaneet ne siistiin riviin tupapöydälle. He olivat heittäytyneet rennosti sohvalle odottelemaan kaakaon valmistumista ja juttelivat laiskasti Jessen, Jecun ja Linnean kanssa.
”Eikö teillä ole koulua tänään?” Jeccu kysyi juuri, kun valahdin sohvalle Linnean viereen ja vedin ähkäisten saappaat jaloistani. Tuntui hyvältä saada liikutella punaisten villasukkien peittämiä varpaita vapaasti.
”Me ollaan tehty tunteja niin paljon sisään, että saatiin olla kotona tänään”, Miira selitti.
”Ja meidän ope oli sairastunut”, Ansqu lisäsi vielä.
”Ihanaa, että on aikaa tulla jo aamulla Seppeleeseen”, Miira huoahti.
”Niin, yleensä täällä on tähän aikaa aika paljon hevosenomistajia”, Jesse kommentoi tupapöydän penkiltä, jolla hän makaili pipo silmillä ja kädet rennosti pään takana.
”Kivaa, että hoitajatkin ehtii välillä tähän aikaan käymään”, minä jatkoin. ”Sebeläisiä on kuitenkin niin paljon, et on kiva nähdä välillä myös hoitajien naamoja.”
”Mitä, onko näissä naamoissa sit joku vika?” Jesse kohotti pipoa silmiltään muka loukkaantuneena ja kurkotti katsomaan minua penkillä eri suuntaan sojottavien jalkojensa välistä.
”Nii-i…” venytin kiusallani sanojani ja iskin leikitellen silmää. ”Kyllä ainaki sun naamaan aika pian kyllästyy!”
”Jaaha!” Jesse nauroi. ”Kuules ponityttö, älä mulle ala…”
Mikro piippasi merkiksi siitä, että kaakao oli valmista. Tuli hyörinää, kun minä, Ansqu ja Miira hyppäsimme ylös ehtiäksemme ensimmäisinä varaamaan valmiin kupin itsellemme.

Päätimme yhdessä tuumin kaakaokupit saatuamme, että olisi tyhmää viettää aikaa sisällä.
”Mä aion lähteä kentälle ratsastamaan, jos te kerran ootte lananneet sen lumesta”, Jesse ilmoitti.
”Me tullaan katsomaan!” minä ja Linnea päätimme yhdestä suusta.
Jesse lähti varustamaan Tolloa ja me aloimme etsiä termospulloa, johon voisimme varata lisää kaakaota. Miira ehti valmistaa lisäsatsin kuumaa juotavaa, ennen kuin alakaapista löytyi teräksenvärinen, melko korkea pullo, johon lorotimme kapeana virtana lämmikettä. Minä kävin vielä pukemassa lokerossa olleet toppahousut jalkaani, jotta en jäätyisi pihalla.

Tollo liikkui kauniisti. Minä, Linnea, Miira, Ansqu, Jeccu ja tallipihalla seuraamme liittynyt Britta nojailimme kentän aitaan, hörpimme herkullista kaakaota ja katselimme, kuinka Jesse istui sinisessä toppatakissaan satulassa kuin hänet olisi naulattu siihen. Tollo pureskeli kuolaintaan, kaarsi kaulaansa ja käytti takaosaansa kuin paraskin kouluhevonen.
”Tollo näyttää kyllä niin hyvältä..” Britta huoahti ihastuneena.
”Anteeksi, sanoiks sä Tollo vai Jesse?” Miira kiusasi.
”Hiljaa!” Britta suhahti, kun Jesse ravasi ohitsemme. Hän vilkaisi meitä syrjäsilmällä, mutta ei näyttänyt kuulleen juttujamme.
”Okei, ei Jessekään mikään rumilus ole”, Britta myönsi pojan siirryttyä toiselle puolelle kenttää. Jeccu tuuppasi minua leikkisästi kylkeen.
”Etkös sä, Salma, ole auttanut Jesseä ratsastamaan Tolloa?” hän kysyi maireasti hymyillen. Siniset silmät vilkkuivat.
”Vaan yhden kerran!” pyöräytin silmiäni ja hörppäsin kaakaota suun täydeltä.
”No hei, ei se ihan joka tyttöä pyydä auttamaan!” Miira liittyi kiusoitteluun.
”Hei, antakaa olla!” nauroin. ”Heppatytöillä on varmaan joku erikoistaito mitä tulee draaman löytämiseen mistä tahansa!”
”Niin varmaan!” Britta hihitti tyytyväisenä siitä, että fokus oli saatu hänestä pois.
Kaapaisin kentän aidalta lunta ja heitin sen nauraen Brittaa kohti. Britta väisti ja tönäisi vahingossa Linneaa, jonka kupista läiskähti kaakaota hangelle ja sulatti siihen kolon.
”Mun kaakao!” Linnea voihkaisi teatraalisesti.
”Draamakuningattaret!” Jesse huikkasi kentältä Tollon selästä. Koko tyttöjoukko purskahti nauruun.