Bonnien ja Blisin Hoitokirja

[Salma]

Kilpailuja ja keramiikkaa
10.2.-3.3.2024

10.2.2024 - Kari-Matti
Blisin vieminen Viikkiin tuntuu joka kerta ristiriitaiselta. Tietyllä tavalla kaikki alkaa olla melkein mallillaan -- Blisillä voi ratsastaa, se saa ravata, lyhyt yksinäinen tarhailu oritarhassa on pidentynyt useamman tunnin ulkoiluihin milloin minäkin seurahevoseksi valitsemani pikkuponin kanssa -- ja välillä saatan jo melkein unohtaa, että tämä ei ole yksi niistä arkisista loukkaantumisista, jotka johtavat Blisin täyteen kuntoutumiseen. Taidan edelleen jollain tasolla kuvitella, että Blisistä ja minusta tulee vielä jollain tasolla esteratsukko, sanoo Kari-Matti mitä tahansa.

Ja mitä tahansa Kari-Matti sanookin. Asetelma on jo tuttu: Bliss tutkimuskarsinassa, traileri tutussa parkkiruudussa, Ada jossain valkoisten seinien ulkopuolella taluttelemassa erinomaiseksi matkaseuraksi osoittautunutta Pupua. Kari-Matti on kumartunut tutkimaan Blisin jalasta otettuja kuvia.

"Näyttää tosi hyvältä", hän jälleen sanoo.

Olen jo oppinut hahmottamaan hänen sanojensa takana olevan äänettömän lisäyksen: olosuhteisiin nähden. 

Illalla ratsastan pelkän Bonnien. Olen ikionnellinen Oliviasta ja siitä, että elämäni on välillä jopa rentoa ottaen huomioon omistuksessani olevat kolme hevosta. Lähden kotiin rauhallisin mielin tietäen, että Olivia pitää mitä parhainta huolta suuresta valkeastani.



25.2.2024 - Keramiikkaa
Liinu on antanut minulle ystävänpäivän maneesitansseissa ihanan itsetehdyn mukin ja kutsunut minut samalla koululla maanantaisin järjestettävään keramiikkakerhoon. Olen innoissani, kun seison verannalla iltahämyssä odottamassa, että Liinu tulisi hakemaan minua. Liinu on täsmällinen ja näyttää olevan jopa vähän tohkeissaan, kun kiirehdin pihan poikki ja hyppään auton etupenkille hänen viereensä.

Liinu ajaa rauhallisesti. Hän kertoo Annan vanhasta mökistä, jonka Make on remontoinut heille kodiksi, ja lukunurkkauksesta jonka Make oli tehnyt lahjaksi Liinulle. Kaikki se kuulostaa minusta ihanalta. Olen vuosien varrella ollut vähän huolissani Liinusta kun kuulin, että hän on Evgeniin kanssa, ja mieltäni rauhoittaa kuulla miten tasaista ja rauhallista heillä Maken kanssa nykyään on.

Suorastaan kadun, etten ole käynyt keramiikkakerhossa aiemmin ennen tätä viikkoa. En ole kovinkaan taitava, mutta puolentoista tunnin aikana saan muovailtua savesta pienen laakeasuisen kulhon, johon pistelen koristekuvioreunuksen. Kerhon nutturapäinen ohjaaja lupaa polttaa kulhon seuraavalle kerralle.

Kohotan Liinulle innoissani kulmiani. Seuraavalle kerralle! 

Minusta tuntuu, että olen ehkä saanut uuden harrastuksen. 


29.2.2024 - Karkauspäivän estekisat @ Rihtniemi
Karkauspäivänä minä,  Ada, Anton ja Riinis matkustamme Sauraan Rihtniemen ratsutilalle estekisoihin. Olen innoissani -- edellisistä kisoista tuntuu olevan pitkä aika, etenkin, kun pari viime viikkoa on kulunut enemmän ja vähemmän Blisin kuntouttamisessa. Ratsastan Blisillä kolme kertaa viikossa ja juoksutan sitä toiset kolme kertaa, enkä ole varma kummat päivät ovat helpompia: ratsastaessa Bliss on ihana (niin ihana, että sydämeeni joka kerta hieman sattuu) mutta niin innokas, että olen pyytänyt jotakuta tallilla olevista hoitajista joka kerta taluttamaan. Juoksuttaessa Bliss taas vaikuttaa ajattelevan, että mitä nopeammin se liikkuu, sitä tyytyväisempi minä olisin. Suurin osa juoksutuskerroista on hikisempiä Blisin sijaan minulle, kun teen kaikkeni pitääkseni sen hillityssä käynnissä tai vielä hillitymmässä ravissa.

Tänään Bliss on kuitenkin jäänyt tallityöntekijöiden hellään huomaan ja olen lastannut Bonnien traileriin. Poni vaikuttaa hyväntuuliselta, vaikka aamu on juuri vasta valjennut. Kukaan seppeleläisistä ei osallistu kahteen ensimmäiseen luokkaan, joten saamme lähteä matkaan reilua tuntia myöhemmin kuin muuten olisi tarpeen. Minä istun auton takapenkillä ja teen ristikkoa aikani kuluksi.

Metrin luokassa olemme sijalla 12/33. Ratsastan liian varovaisesti ja aika on huono, ja ilman  yhtä pudotustakin olisimme jääneet sijoituksilta. Olen kuitenkin luokkaan kohtuullisen tyytyväinen. Iso osa ratsukoista saa kahdeksan tai jopa kuusitoista virhepistettä, ja lämmittelyluokkana rata toimi meille oikein hyvin. 

Kahdenkympin luokka ei kuitenkaan mene ihan niin hyvin kuin olisin toivonut -- olemme sijalla 17/42. Vaikka sijoitus on oikein siedettävä keskisuoritus, minua jää harmittamaan muurilta tullut yllättävä pudotus. Bonnien hyväntuulisuus (se pärskii ja pyörittelee korviaan kuin olisi löytänyt jostakin aimo annoksen kevättä rintaansa) saa harmituksen kuitenkin vähä vähältä sulamaan. Taputan sen kaulaa ja ehdin talutella sitä hyvän tovin tallipihalla, ennen kuin jätän sen Adan hoiviin ja menen katsomaan viimeisiä luokkia. 

Neljässäkympissä taputan kämmeneni punaisiksi, kun Anton ratsastaa uskomattoman hienon tuplanollan Sylvillä ja pääsee viidennelle sijalle. Riinis jää luokan loppupuolelle, vaikka minun makuuni ratsastaakin Isalla rohkeasti ja hyvin. Puomit eivät kuitenkaan valehtele: ratansa jälkeen Riinis taputtaa Isaa kohteliaasti kaulalle ja katoaa sitten sen kanssa talliin. 

Päivän pidentymisen näkee selvästi. Kun olemme lastanneet hevoset ja lähdemme ajamaan kohti Liekkijärveä, heijastuvat laskevan auringon viimeiset säteet Antonin syliinsä laskostaman keltaisen ruusukkeen kiiltävistä nauhoista. 



2.3.2024 - J & R
Lauantaina käyn Jusun ja Rasmuksen tupaantuliaisissa ja häärääppiäisissä. Cella on kertoillut häistä viikon aikana tallilla törmätessämme, enkä malta odottaa, että pääsen tapaamaan Jusun ja Rasmuksen kasvotusten. Olen käynyt kevään mittaan useamman kerran auttelemassa heitä Ruskamäessä ja kuvitellut innoissani, millaista heidän elämänsä mahtoi olla nyt kun asettuminen uuteen kotiin ja arkeen on viimein päässyt alkuun. 

Tupareissa on sekä hauskaa että täyttä. Juttelen koko illan, aluksi muiden tallilaisten kanssa ja lopuksi pitkällisesti minulle vieraan mummon kanssa, jonka luulen olevan Rasmuksen isoäiti kunnes käy ilmi, ettei hän varsinaisesti ole minkäänlaista sukua kummallekaan talon asukkaalle. Vähän sen jälkeen kun Hannes on saapunut minua alkaa väsyttää. Livahdan kotiin miettien ihaillen, miten teräksiset unenlahjat osalla juhlavieraista täytyy olla, kun he pitkälle yöhön jatkuneiden juhlien jälkeen jaksoivat seuraavana aamuna lähteä Käkiharjuille kisaamaan.



3.3.2024 - Käkiharjujen estekisat
Aamulla kuulen, että Jusun ja Rasmuksen rantasauna on palanut eilisissä juhlissa. Kauhistun! Onko joku satuttanut itsensä, levisikö palo, millainen tunnelma juhlissa on mahtanut olla tilanteen jälkeen? Jusu rauhoittelee minua seesteisesti hymyillen Käkiharjujen tallipihalla, mutta minua jää mietityttämään, oliko hänen hymynsä ihan pikkuruisen liian seesteisen näköinen.

Kisaamaan ovat lähteneet minun ja Jusun lisäksi Riinis ja Anton.

Olen jahkaillut pitkään osallistumista, sillä Käkiharjujen pienin luokka on ollut 130 senttiä enkä ole ollut ihan varma, miten se sujuisi minulta ja Bonnielta. Olemme osallistuneet satunnaisesti saman tason luokkiin, mutta kisapäivien lähestyessä oloni on aina ollut enemmän tai vähemmän stressaantunut. Kahdenkympin luokissa tiedän, mitä tapahtuu, ja niin vaikuttaa tietävän Bonniekin. Kolmekymppiä taas on aina ollut uurastus, johon pystyn, mutta ennemmin kauhun kuin innon tuomalla lennokkuudella. Bonnieen minä luotan enemmän kuin itseeni. Tiedän sen hyppäävän mitä vain, tai jos vaadin siltä liikaa, kieltävän niin selvästi ettei asia jää sen enempää minulle kuin katsomollekaan epäselväksi. 

Tällä kertaa ei ole päivä, jona kolmekymppiä sopii meille. Bonnie kyllä hyppää, mutta itse olen niin jännittynyt, että ratsastan sen hätäisesti esteelle ja pudotamme kolme kertaa. Minua nolottaa vähän, sillä luokka on täynnä tuttuja ratsastajia, mutta lohdutan itseäni ajattelemalla, että ainoastaan luokkavoittaja sai puhtaan radan. Sekä Jusu että Anton hymyilevät minulle kannustavasti radan jälkeen, kun katseemme kohtaavat.

Vaikka oma kisasuoritukseni ei mene kovinkaan hyvin, on päivä yleisesti meidän kisaseurueellemme onnistunut: Jusu saa sinisen ruusukkeen sekä kolmesta- että neljästäkympistä, ja neljänkympin luokassa hänen jäljessään ovat siistissä jonossa sekä Anton että Riinis.

Paluumatkalla käymme kahvilla ja puhumme tulevan kevään kisoista.

En malta odottaa, että kisakausi pääsee kunnolla käyntiin.

[Salma]

Koeratsastuksia
12.-15.3.2024

Muutama viikko sitten olen viimein tehnyt jonkinlaisen rauhan asian kanssa: Bliss ei tule kuntoutumaan kisakentille, ja se tarkoittaa, että minulla ei tule pitkällä tähtäimellä olemaan sopivaa kisahevosta. Vaikka se tuntuu vielä tällä hetkellä kaukaiselta, tiedän, että kilparatsastajana jatkaakseni minulla täytyy olla Bonnien rinnalla hevonen kasvamassa. En halua väen vängällä taivuttaa Agista estehevosta, joten ainoa vaihtoehto on lopulta näyttänyt hyvin selkeältä: minun täytyy löytää alleni uusi hevonen. 

Aluksi olen harkinnut ponia, miten muutenkaan. Mutta kun ajatus jollain muulla ponilla kuin Bonniella -- tai sen jälkikasvulla -- ratsastamisesta alkaa tuntua liian kipeältä, kääntyy katseeni kuin varkain hevosten suuntaan.



Narsku
Ihka ensimmäisen koeratsastukseni teen Narskulla. Se on helppoa: asuuhan hevonen Jusun ja Rasmuksen myyntitallissa Ruskamäessä, eikä minulta kestä kuin puolisen tuntia pyöräillä sulavaa tienpiennarta heidän luokseen. Kypäräkassi roikkuu pyörän ohjaustangosta ja heijaa eturengasta vasten, kun jarrutan tallin pihassa ja varjostan kasvoja kädelläni nähdäkseni jommankumman Rosengård Alsiloista. Rasmus ilmaantuukin pyöräni kuultuaan tallista ja heilauttaa vaatimattomasti kättään.

Narsku on paperilla kaikin puolin mainio: kuusivuotias, hevoseksi pienikokoinen, sitkeä ja rohkea hyppäämään. Olen nähnyt sen jo muutaman kerran autellessani Ruskamäellä. Bonnien ja Blisin siron kauneuden rinnalla sen karkeahkot piirteet tuntuvat hieman vierailta (ja harjattava kylki loputtomalta, etenkin kun Narsku mielellään osallistuu harjojen tutkimiseen), mutta minun on pakko myöntää, että orin utelias luonne vetoaa minuun. 

Ruskamäen kenttä on vielä maaliskuisen jääkerroksen alla, joten lastaamme Rasmuksen kanssa yksissä tuumin Narskun traileriin ja ajamme Seppeleeseen. Matkalla minulla on outo olo: miten kummallista on, että trailerissa kulkee mahdollisesti uusi oma hevoseni.  

Narsku on huomattavasti vahvempi ratsastaa kuin mikään omista hevosistani. Ensimmäiset kierrokset se seilaa kuin aaltoja vastusteleva laiva, enkä minä ole löytää apuja joilla saisin sen kuuntelemaan. Vaikka Narsku on Agia pienempi, tunnen oloni pelkäksi sintiksi sen selässä. Rasmus huutelee katsomosta muutamia ohjeita aina ohi kulkiessani ja viimein, usean korvienpyöräytyksen ja kokeilevan sivuaskeleen jälkeen Narskun ja minun yhteistyö alkaa toimia.

Olen ajoittanut ratsastuksen puolenpäivän tienoille jotta saisimme olla rauhassa. Sana on kai kuitenkin kiirinyt, sillä koeratsastuksen aikana maneesiin kerääntyy muutamasta ratsastuskoululaisesta koostuva hiljaisen harras yleisö. He istuvat liikkumattomina paikoillaan kuin ratsastustani suojelevat toppaliiveihin pukeutuneet patsaat, mutta kun Rasmus kokoaa uran sisäpuolelle pari estettä, tulee heihin eloa. Pieni yleisömme korjaa silmälasejaan, kahisee toisilleen kuiskiessaan ja nojautuu kaidetta vasten lapasiaan sen yli roikottaen. Olen melko varma, että yksi heistä kuvaa.

Rasmus on sanonut, että Narsku hyppää mitä vain, ja se toden totta pitää paikkansa. En ole pitkään aikaan hypännyt isolla hevosella, joka todella haluaa hypätä. Agi on joskus ylittänyt muutaman yksittäisen 140 sentin esteen, mutta jokainen niistä on tuntunut ohuella jäällä leikkimiseltä eikä mieleeni ole tullut edes kokeilla, haluaisiko Agi harjoittaa samanlaista säännöllisesti.

Narsku kuitenkin hyppää korvat hörössä ja esteille imien, kuin se ei tietäisi maailmassa mitään niin hauskaa, ja sillä hetkellä minä hieman ihastun siihen.

Illalla koeratsastuksen jälkeen olen kahden vaiheilla. Hyppyjen tuoman adrenaliinin haamu tuntuu vieläkin lämpönä kehossani, mutta jokin ei kuitenkaan ole aivan kohdillaan. En osaa sanoa johtuuko se siitä, että Narsku on ensimmäinen kokeilemani hevonen (ja olen kaiketi sisäistänyt mitä syvimmin hevoskirjojen opin siitä, ettei ensimmäisenä koeratsastettuun hevoseen sovi ihastua) vai jostakin sellaisesta, jota en vielä osaa sanallistaa itselleni.

Päätän pohtia asiaa ja tehdä päätöksen Narskun suhteen vasta myöhempänä.



S'Hazel
Seuraava koeratsastamani hevonen on S'Hazel. Olen saanut siitä vinkin Emmyltä ja uteliaisuuteni on korkealla, kun matkustan parin tunnin matkan hevosta katsomaan. 

S'Hazel on auringossa melkein punaiselta näyttävä ruunikko, joka on varsonut vuosien aikana kaksi kertaa ja kisannut jonkin verran sekä esteitä että kenttää. Kun saavun katsomaan sitä, se seisoo sulavalumisessa tarhassa heinäkasan edessä ja katselee minua kuin arvaisi jo, miksi olen paikalla. Ehdin tuskin parkkeerata auton, kun se on jo kääntänyt korvansa ja tallustanut kaula pitkänä tarhan portille minua vastaan.

Hazel on mitä kaunein hevonen, ja melko nopeasti huomaan, ettei kuvaus koske vain sen ulkopintaa. Se seuraa minua kuin erityisen suureksi kasvanut tyyniluontoinen koira ja katsoo minua mietteliäillä, unenomaisilla silmillään, kun varusteet haettuani pysähdyn lämmittämään kuolaimia. Olen ajatellut, että tahdon ensisijaisesti ostaa nuoren hevosen, ja Hazelia katsoessani joudun muistuttamaan itseäni monta kertaa siitä, että etsin toden totta kisahevosta jolla on edessään vuosia mahdollisimman paljon.

Hazelilla on ihana ratsastaa. Se liikkuu kevyesti ja kuuliaisesti, mutta samaan aikaan minusta tuntuu, että se on kaiken aikaa puolisen askelta minua edellä. En osaa sanoa mistä olo syntyy: aivan kuin olisin jälleen ratsastuskouluoppilas ja saanut alleni opetusmestarin, joka ohjaa minua haparointieni läpi vaikka itse en näe minne olemme menossa. Hypätessään Hazel on hieman varovaisempi kuin Bonnie ja kieltäytyy kohteliaasti tiukoista kaarteista, joille yritän sitä pari kertaa ohjata -- mutta miellyttävä, sitä se ehdottomasti on.

Koeratsastuksen jälkeen oloni on jälleen ristiriitainen, mutta eri tavalla kuin Narskulla ratsastettuani. Olen korviani myöten hullaantunut Hazelin luonteesta ja siitä, miten älykkäästi se on minua luotsannut koko koeratsastuksen ajan. Koko illan mietin, voisinko nähdä sen allani isoissa esteluokissa, mutta ehdin kömpiä vuoteeseen ja nukahtaa ennen kuin minä ja vastaus löydämme toisemme. 




Ackerdistel 
Kolmas koeratsastamani hevonen on Ackerdistel AWB. Minua on jännittänyt etukäteen (Narskun onnistuneesta ratsastuksesta huolimatta) ajatus orin omistamisesta, mutta Ackerdistelin suku on niin kiinnostava, etten malta jättää sitä väliin. 

Ackerdistel on sanalla sanottuna utelias -- eikä sillä tavalla utelias johon olen tottunut, vaan utelias siten, että hoitotoimenpiteissä kuluu kymmenisen minuuttia pitempään ja matka-aika maneesiin  tuplaantuu, sillä Ackerdistel jää tutkailemaan tallinoven saranaelementtiä. Se on sanalla sanoen hurmaava: koskaan aikaisemmin en ole tavannut hevosta, joka olisi niin vilpittömän kiinnostunut kaikesta, mitä sen ympärillä tapahtuu. Kun kyllästyn odottamaan sitä, naksautan kielelläni ja se seuraa, totta kai. Haluaahan se tietää, mistä kiinnostava ääni on kuulunut.

Satulaan päästyäni Ackerdistel kaikeksi onneksi malttaa keskittyä minuun. Sen liikkeet tuntuvat vähän raaoilta, mutta se ei liiemmin häiritse minua: onhan hevonen vielä nuori. Kohtaamme alussa pienoisia virityshaasteita, mutta kymmenisen minuutin jälkeen ori alkaa liikkua rennommin ja myödätä niskastaan. 

Ja hypätä se kyllä osaa! Suorastaan pelästyn ensimmäisellä esteillä, kun Ackerdistel rynnistää viimeiset askeleet ja kauhoo tiensä esteen yli. Sen hyppytyyli on räjähtävä ja nopea, enkä esteen jälkeen osaa kuin roikkua sen harjassa ja etsiä toista kadonnutta jalustinta. Seuraavalla esteellä pidätän reilusti ja Ackerdistel hyppää hallitummin, vaikka potkaiseekin esteen jälkeen takajalkansa hieman mielenosoituksellisesti ilmaan. 

Uskaltaudun kokeilemaan muutamaa tiukempaa tietä esteiden välillä. Ackerdistel osoittautuu pelottomaksi: se selvästi luottaa minun harkintakykyyni ja taipuu parhaansa mukaan aina, kun pyydän sitä taipumaan. Se ei ole aivan yhtä hienostunut kuin Bonnie, mutta sen yritteliäisyys saa minut  hyvälle tuulelle ja kokeilemaan muutamaa tietä, jotka aluksi ajatuksena epäilyttivät minua. Viimeisillä esteillä huomaan hymyileväni leveästi. Ackerdistelin selässä on, yksinkertaisesti ja vastaansanomattomasti, hauskaa.

Koeratsastuksen jälkeen olen hikinen ja iloinen. Erityisen varma tulevasta uudesta hevosestani sen sijaan en kuitenkaan vielä ole.

[Salma]

Koeratsastuksia II
16.-20.3.2024

Maeve
Saan tiedon Maevesta Tulip Carnivalien kautta -- selaan Stal Groenendaalin nettisivuja, kun yhtäkkiä eteeni ilmestyy mitä sievin pieni puoliverinen, jolla on pitkät sukat ja iso tähti otsassa. Maeve on nuori ja vielä vähän raa'an oloinen, mutta kun huomaan sen olevan myynnissä, en malta olla soittamatta Hollantiin. Joran Jansen kuulostaa pitkän tovin melko epäluuloiselta, mutta lopulta hetken googlailtuaan lupaa, että voisin koeratsastaa hevosen kuukauden kuluttua tullessani kisamatkalle Stal Groenendaaliin. 

Varaan siis huolellisesti kalenteristani ajan, jona luokkien välissä ehdin käydä koeratsastamassa nuoren ruunikon, ja jään odottamaan huhtikuuta. 

Groenendaalin nettisivuilta huomaan yllätyksekseni, että Riiniksen entinen hevonen Indi asuu siellä nykyään. Hämmennyn. Minulla ei ole ollut hajuakaan mitä Indille tapahtui sen jälkeen, kun se yllättäen katosi Seppeleestä, enkä ole uskaltanut kysyä asiasta Riinikseltä. Olen ollut aistivani, että jokin Indin lähdössä on painanut Riinistä, ja hetken jo käteni häälyy puhelimen yläpuolella kun harkitsen, että soittaisin hänelle ja kysyisin, tiesikö hän missä Indi nykyään asuu. Jostain syystä en kuitenkaan uskalla tehdä niin. Selailen Indin kuvia kuin tekisin jotakin luvatonta, ja kun hetken kuluttua huomaan sen viime kesänä varsoneen, päätän tehdä parhaani nähdäkseni varsasta Tulip Carnivalin aikaan edes vilauksen.



Koma
En voinut vastustaa uteliaisuuttani, kun minulle tarjottiin mahdollisuutta koeratsastaa Nordwind E. Incin splashed white -rautias Koma, jolla oli kasvattajan mukaan mitä positiivisin elämänasenne ja sydäntälämmittävin luonne. Varaudun muutamalla porkkananpalasella saapuessani hakemaan Komaa sen omistajan Eliotin kanssa laitumelta, vaikka nopeasti käykin ilmi, ettei minkäänlaisille lahjoille olisi ollut tarvetta. Koma vie sydämeni saman tien! Se seuraa aidan toisella puolella ja jopa hörisee, vaikka arvelen hörinän johtuvan ennemmin Eliotista kuin minusta. 

Päästyäni Koman selkään minua harmittaa jo se fakta, jonka Eliot on minulle puhelimessa aiemmin kertonut: suurella todennäköisyydellä hevonen ei tulisi hyppäämään 160 sentin ratoja, vaikka toki lopullista skouppia oli vaikea arvioida niin nuoresta hevosesta. Keventäessäni Koman selässä toivon kovasti, että Eliot yllättäen muistaisikin sekoittaneensa Koman johonkin toiseen hevoseen -- Koma on ihana, niin yritteliäs ja helposti liikkuva, että minun tekee monta kertaa mieli kumartua ja halata sen auringossa kauniisti kiiltelevää kaulaa.

Ilmavire nostaa kyynelet silmiini, kun hyppään Komalla pari koe-estettä. Sen korvat kääntyvät höröön ennen hyppyä ja se lyhentää askeltaan monta kertaa selkeästi harkiten, ei sillä tavalla kuin kieltämistä suunnitteleva hevonen, vaan tavalla joka saa minut arvelemaan sen toden totta yrittävän parhaansa. Kun yksi puomi kolahtaa Koman takajalkaan huomaan kuitenkin, että mukana taitaa olla myös pieni osa jännitystä: tamma säpsähtää ja potkaisee laskeutumisen jälkeen toisen takajalkansa ilmaan, mutta jo lyhyelle sivulle käännyttäessä on yhteinen rytmi taas löytynyt.

Taluttaessani Komaa loppukäyntien aikana en voi olla miettimättä miten upeaa olisi, jos voisin ostaa kokonaisen pienen tallin täyteen Koman kaltaisia hevosia. 



Venya
Olin oikeastaan päätynyt kiinnostumaan Komasta siksi, että minulle tarjottiin aivan toista samalla tallilla asuvaa hevosta: Aveniryaa, jonka isän Gospodin Golovolomkan todellakin tunsin Hannaby Hanami Weekin GP-voitosta ja Power Jumpin kaksinkertaisesta kutsuvierasluokkavoitosta parin vuoden takaa. Minua jännittää tavalla, jolla ennen julkkisten tapaamista jännittää, kun sovin koeratsastuksen Venyalla tulevalle viikolle.

Venya on ihana: sellainen utelias hevonen, joka työntää heti turpansa kättäni vasten ja puhaltaa ilmaa sormiini, kuin olisimme tunteneet jo pidemmän aikaa. Näen hyvin, miten se mustankimolla karvapeitteellään ainakin ulkoisilta ominaisuuksiltaan sopisi hyvin kimojen tammojeni joukkoon. Ajatus huvittaa minua: etenkin Agin ja kaiken sen kanssa kokemieni kilpailuhaasteiden jälkeen tiedän, etteivät pelkät sopivat ulkoiset ominaisuudet riitä tekemään hevosesta sopivaa, etenkään sopivaa kilpahevosta.

Uteliaana nousen Venyan selkään ja painan pohkeeni sen kylkiin toivoen, että se osoittautuisi siksi kilpahevoseksi, jota olen jo vuosia etsinyt.

Eliot seuraa jälleen maneesin katsomossa, kun ratsastan Venyaa. Hänen ilmeensä on kaiken aikaa vakava ja odottava: niin alkukäynneissä, raviharjoituksissa joissa Venya harppoo eteenpäin niin voimakkaasti etten voi kuin ihailla sen moottoria kuin parilla pienellä pystylläkin, joiden yli Venya lentää itsevarmasti kuin olisimme koonneet sille pari harmitonta ristikkoa. 

Olen melko varma, että kumpikin meistä tietää sen kaiken aikaa, vaikkemme sano mitään ennen kuin ratsastus on loppunut.

Venya on mitä upein hevonen, enkä keksi siitä mitään vikaa -- mutta silti, siltikään vaikka sitä miten toivon, sekään ei ole minun hevoseni.

[Salma]

Kevään merkkejä ja keskittymiskykykokeita
30.-31.3.2024
(hox! allekirjoittanut ei ole vielä lyönyt lukkoon Salman uuden hevosen virallista nimeä, ja tästä syystä nimenä on vain Butterfly F. -- nimi päivittyy myöhemmin) 

30.3.2024 - Vaahterapolun pääsiäiskisat
Iki-ihanan pitkäperjantain mökki-illan jäljiltä tuntuu helpottavalta herätä kisa-aamuun jo valmiiksi Seppeleestä. Olen jäänyt nukkumaan keittiömökkiin, ja ulos kalvakkaan aamuaurinkoon astellessani leijuu ilmassa vielä vieno nuotion tuoksu eilisillalta. Aamu on kirpeä ja niin kylmä, että tuntuu uskomattomalta, että huhtikuu on jo kulman takana. Kohmeisen maan yli kiiruhtaessani mietin, mitä voimiaan koko talven kerännyt Bliss mahtaa tuumata lähestyvästä keväästä pitkine iltoineen ja helposti kuljettavine hiekkapolkuineen.

Juuri nyt Bliss saa kuitenkin jäädä talliin mutustelemaan aamuheiniään. Olen pakannut jo valmiiksi kisoja varten, ja alle tunnissa istun jo pelkääjänpaikalla Ada vierelläni ja availen yläkerran jääkaappiin jättämääni eväsleipää kääreestään.

Eilisen koululuokissa tutuistani on ollut kisaamassa Sonia, mutta en mökki-illan takia ehtinyt kysellä häneltä kisatunnelmasta ja -puitteista. Antonilta olen kuullut, että Sonia on ollut luokkansa ensimmäinen ei-sijoittunut. Olen samaan aikaan iloinen ja hiukkasen myötäharmissani siitä tuloslistan kenties hermoja raastavimmasta sijasta, joka heille on eilen siunaantunut. Ilo kuitenkin voittaa: sijoitusta tai ei, toivon Sonian nauttineen keväisestä päivästä Vaahterapolussa.

Olen kisapäivän ainoa seppeleläinen. Paikalla on tavallista enemmän tuntemattomia ratsukoita, ja on uskomattoman kiinnostavaa tarkkailla, kuinka he ratkaisevat radalla olevia kinkkisiä kohtia. Ada osoittaa arvonsa kisahoitajana ja kävelyttää Bonnieta sen aikaa, että ehdin käydä hakemassa kanttiinista lounasta ja seurata hetken kuudenkympin luokkaa.

Kisamatka on rento, onhan myötäjännitettävää nyt paljon vähemmän, kun paikalla olemme vain minä ja Ada. Yhdeksänkympin lämmittelyluokka sujuu rennosti ja hyppään Bonniella neljännelle sijalle -- aika on vähän huono, mutta muuten rata menee oikein hyvin. Metrin luokka yllättää minut vikkeläkinttuisilla ratsukoillaan, ja jäämme yhdeksänsiksi melkein tismalleen samalla ajalla kuin aiemmassa luokassa. Minua harmittaa hiukan, vaikka tiedän hyvin, mistä sijoitus johtuu: rentouduin liikaa ja unohdin ratsastaa.

Olemme Adan kanssa jo pakanneet Bonnien, kun puhelimeni kilahtaa. Jään nojaamaan kuljetusauton kylkeen, vedän ratsastushanskat käsistäni ja avaan viestin.

Vaalea ruunikko on siropiirteinen ja sillä on otsassa tähti. Se ravaa juoksutusliinassa pitkin vetävin askelin ja höristää korviaan kuvaajaa kohti. Henkeni salpautuu.

Butterfly F.



31.3.2024 - Adinan Villit kisat
En tiedä mikä minuun on mennyt, mutta seuraavana päivänä päässäni ei pyöri mitään muuta kuin Butterfly F. Pari kisatuttuani on luvannut vinkata vastaan tulevista myyntihevosista, ja Hailie Gunnarsonin (johon olen tutustunut Seppele Cupin aikana) linkkaama Butterfly on kaikkea sitä, mitä olen toivonut. Se on viisivuotias, virkeän näköinen ja vahva, ja vaikka mikään siinä ei ole yksiviivaisesti taitavampaa tai upeampaa kuin aiemmin koeratsastamissani hevosissa, olen jo soittanut kädet täristen sen omistajalle ja sopinut koeratsastuksesta. Butterfly on asunut kasvattajallaan Iso-Britanniassa koko elämänsä ajan, mutta jos haluaisin, voisin koeratsastaa sen Hannaby Hanamin Weekin aikaan.

Halusinko? Olen varannut koeratsastusajan niin nopeasti, että sanat melkein sotkeutuivat suussani.

Tänään Adinan kisoissa on päivänselvää sekä minulle, Bonnielle että kentän laidalla loimi sylissään seisovalle Adalle, että ajatukseni ovat jossain muualla. Huolimattomuusvirheeni takia Bonnie tiputtaa molemmissa villien kisojen luokissa, ja iltapäivällä Villi Cupiin siirryttäessä olen huomaavinani, että Adan kannustavassa hymyssä on aimo lisäys ekstrakannustusta -- kenties hän toivoo minun sen varassa keskittyvän paremmin. Ada joutuu kuitenkin kokemaan pettymyksen. Huolimattomuuteni jatkuu, ja jäämme kummassakin luokassa häntäpäähän.

Siitä huolimatta olen hyvällä tuulella. Joka vuosi olen odottanut Hanameita mitä suurimmalla innolla -- mutta tänä vuonna, jos se ylipäätään on fyysisesti mahdollista, olen vieläkin enemmän innoissani.

[Salma]

Kilpailukesän alku 
14.-19.5.2024

13.-15.5. - Hanami
Hanami menee meidän osaltamme vähän penkin alle. Olen ilmoittautunut Bonnien kanssa kuuteen luokkaan, ja vaikka minä olen osannut odottaa haastavia ratoja, ei Bonnie ole tainnut tehdä sitä. Maanantain ensimmäisestä lämmittelyluokasta saamme ruusukkeen ja toisessa jäämme juuri sijoitusten alle, mutta sen jälkeen Bonnie näyttää päättävän, että kisat on sen osalta kisattu. Tiistain metrin luokassa olemme keskivaiheen tienoilla, mutta kahdessakympissä Bonnieta ei yksinkertaisesti enää huvita. Olen jo vähällä keskeyttää radan kun Bonnie toisen kerran hidastaa niin, että arvaan sen harkitsevan kieltämistä, mutta sarjalla se löytää imun takaisin ja päätän ratsastaa loppuun. Kolmen puomin ja matelutahtisen laukan myötä sijoitumme kuitenkin lähes luokan viimeisiksi. 

Keskiviikkonakaan kympin luokka ei ota sujuakseen. Bonnie tiputtaa kaksi puomia, ja vaikka aika on eilistä parempi, jäämme roikkumaan tuloslistalla puolivälin alarajalle. Harkitsen pitkään kolmestakympistä jättäytymistä. Korkeus on jo itsessään sekä minulle että Bonnielle harvinainen (emmehän varsinaisesti edes kisaa sillä tasolla), mutta luokkien välissä Bonnie vaikuttaa piristyvän ja päätän kokeilla. Yllätyn iloisesti, kun Bonnie ottaa vain yhden puomin ja sijoitumme 23. sijalle yli seitsemänkymmenen ratsukon luokassa. 


17.5. - Twin Riders Cup
Hanami-tulosten jälkeen Twin Riders jännittää minua normaalia enemmän, eikä asiaa helpota, että olen sielläkin ilmoittautunut kolmenkympin luokkaan. Olen miettinyt yhtäkkistä intoani kokeilla kolmeakymppiä, vaikka aiemmin olen mieluummin jarrutellut ja pitäytynyt kahdenkympin tutussa turvallisuudessa. Automatkalla kisapaikalle mielessäni häivähtää mahdollisuus siitä, että kolmekymppiä on yritys kokea Bonnien kanssa kaikki mahdollinen ennen kuin -- mutta siirrän ajatuksen syrjään ja keskityn seuraamaan, miten aamuaurinko kurkistelee puunrunkojen takaa ja paistaa hetkeksi suoraan kasvoihini, kun käännymme Twin Ridersiin vievälle tielle.

Minun lisäkseni 130 sentin luokkaan ovat osallistuneet Anton ja Riinis. Rata on vaikea, mielestäni tietyissä kohdin vaikeampi kuin Hanameilla, ja puristan jännittyneenä Bonnien ohjia keventäessäni sen selässä lämmittelyn aikana. Useampi ratsukko on joko ottanut puomeja tai ratsastanut ihanneajan yli, enkä tainnut olla ratakävelyn aikana ainoa, joka tuskaili okserin ja punapuomisen pystyn välisen tiukan linjan kanssa.

Mutta tänään Bonnie tuntuu hyvältä. Radan alussa sydämeni hakkaa niin, että tunnen sen kylkiluita vasten, ja toisen esteen jälkeen joudun tietoisesti hengittämään keuhkoni tyhjiksi etten jännittäisi Bonnieta allani. Se kuitenkin hyppää mielellään ja korvat hörössä, aivan kuin Hanamin tahmeutta ei olisi ollut olemassakaan.

En olisi voinut olla iloisempi, kun sijoitumme luokassa viidensiksi. Heti palkintojenjaon jälkeen löysään Bonnien satulavyötä, livautan sen suupielestä muutaman porkkananpalan ja suuntaan poni perässäni tallin viilentävään varjoon. Siellä kiedon käteni Bonnien kaulan ympärille ja itken sen kaulaa vasten onnenkyyneleitä, kunnes juron näköinen Anton ilmestyy kypäräkampauksineen jostain ja kysyy, haluanko pizzaa vai syönkö mieluummin Bonnien kanssa tänä iltana.


18.5. - Power Jump -kvaalikilpailujen warm up
Kisaputkemme jatkuu, ja kokoonpanomme on minun ja Riiniksen lisäksi täydentynyt Valtterilla, Rasmuksella ja Jusulla. Anton ei ole tullut kisamatkalle mukaan. Power Jumpin kvaaliluokat ovat aiheuttaneet kuhinaa Seppeleen esteisiin suuntautuneissa kilparatsastajissa jo useamman viikon ajan, ja automatkan aikana jännitys on pariin otteeseen purkautunut suorastaan rätiseviksi keskusteluiksi. Kaikki tuntuvat olevan lopputoukokuun kilpailujen myötä väsyneitä jo ennen luokkien alkamista. Riinis vaikuttaa erityisen kireältä tarkastaessaan taskupeilistä moitteettomalta näyttävää kampaustaan tärisevän auton takapenkillä.

Olen osallistunut kahteen sunnuntain warm up -luokkaan, kymppiin ja kahteenkymppiin. Olen iloinen, että luokat ratsastetaan heti päivän aluksi. Koko kisapaikan tunnelma kvaalipaikkaa toivovine ratsastajineen on niin painava ja sähköinen, että haaveilen jo lämmittelyssä siitä, miten parin tunnin päästä Bonnien on hoidettu karsinaansa ja voin itse keskittyä joko nauttimaan kisoista katsomossa -- tai livahtaa buffetin edes jokseenkin rikkumattomaan rauhaan.

Lähden kympin luokkaan innokkaasti, mutta harmikseni teen virhearvion jo ensimmäisessä kaarteessa ja pudotan. Sekä minun että Bonnien pasmat vaikuttavat menevän sekaisin, eikä oikein mikään onnistu loppuradalla sen jälkeen. Otamme 12 virhepistettä, ja minun on pakko käydä hetken aikaa kokoamassa itseäni ennen seuraavan luokan alkua. 

Myös kahdenkympin luokka menee penkin alle. Puomi on omaa huolimatonta ratsastamistani, ja koska aika on siihen mennessä ollut ihan hyvä, jää 45. sija luokan isosta koosta huolimatta harmittamaan minua kovasti.  

Illansuussa tervehdin nopeasti Misangeja, jotka ovat saaneet hevosineen hienon ruusukesaaliin 150 ja 160 sentin luokista. Meistä Liekkijärveläisistä ainoastaan Jusu on sijoittunut. Ilta hotellissa nopean ravintolareissun jälkeen on melko hiljainen. En osaa sanoa, johtuuko se ennemmin päivän luokista vai uupumuksesta, joka on jo päiväkausia sitten vaikuttanut löytäneen meidät kaikki syleilyynsä.


19.5. - Power Jump -kvaalikilpailut 
Kisapaikan tunnelma on, jos mahdollista, vieläkin painostavampi kuin edellisenä päivänä. Ilmassa tuntuu olevan ukkosta, enkä osaa ihan sanoa, johtuuko se aidosti ilmasta vai siitä paineesta, jonka ratsastajat ovat asettaneet harteilleen. Bonnie kääntelee uteliaana korviaan lämmittelyssä ja tunnen pienen ilonpilkahduksen, kun edes herkkäluonteinen ponini näyttää suhtautuvan päivään kevyesti.

Kevyesti suhtautuminen on kuitenkin vähällä koitua meidän häviöksemme. Bonnie liihottelee esteiden yli melkein liiankin huolettomasti ja otamme reilusti puomeja sekä kahdesta- että kolmestakympistä. Olen tavallaan hyvin tyytyväinen kolmenkympin suoritukseen (31. sija on 100 ratsukon joukossa kuitenkin hirveän hyvä), mutta sydämeni on jälleen alkanut pamppailla arvaamattoman lujaa ennen päivän viimeistä luokkaa.

Ja -- kaikeksi onneksi -- siellä Bonnie terästäytyy. Saamme nippa nappa kvaalit, ja vaikka olinkin toivonut tarvittavan sijoituksen tulevan jo aiemmista luokista (en melkein kestä iltapäivään jatkunutta stressiä), olen enemmän kuin tyytyväinen.

Jusullekin päivä on ollut hyvä: hän jatkaa eilistä voittokulkuaan ja sijoittuu neljässäkympissä. Mietin jo haaveillen, miten itsekin toivottavasti tulen myöhemmin kisaamaan häntä vastaan samalla korkeudella allani Butterfly. 

[Salma]

Kisakesäkuu
6.-30.6.2024

6-8.6.2024 - Natalja's Garden
Onko kesä ollut aina näin kiireinen? Äsken oli toukokuu ja olin Power Jumpin kvaalikilpailuissa, nyt kesäkuuta on kulunut jo viikko ja kisamatka-arkku on jälleen pakattu. Olen päättänyt matkustaa Puolaan jo päivää ennen omia luokkiani, jotta sekä Bonnie että minä saamme tottua kisapaikkaan. Ja, jos totta puhutaan, saatuani vanhemmiltani pienen kesälomanalkajaisavustuksen en ole kyennyt vastustamaan ajatusta yhdestä ylimääräisestä päivästä hotellissa. Elämä Blisin kanssa Seppeleessä on ollut  helpompaa nyt, kun se pääsee liikkumaan enemmän, ja olen kyennyt jättämään sen Pyryn ja Inkerin hellään huomaan melko kevyin sydämin. 

Perjantaina vietän kolmasosan päivästä koulukentän laidalla, kolmasosan Bonnien karsinalla ja kolmasosan kylpyammeessa. Hotellihuoneen kylpyhuoneessa on pieni hylly täynnä erituoksuisia kylpyvaahtoja, ja hiljaisena kahisevaa mansikantuoksuista vaahtoa veden pinnalla liikutellessani melkein unohdan, missä olen. Aurinkoinen kisapäivä painaa janona otsallani, vaikka en olekaan joutunut tänään huhkimaan muussa kuin jännittäjän roolissa. Eedi on ratsastanut heti päivän alkuun helpossa A:ssa toiselle sijalle. Olen taputtanut käteni kipeiksi ensin hänelle, ja heti sen perään vaativassa B:ssä Sarahille, joka voitti koko luokan. Vaula on jäänyt Moonalla luokan häntäpäähän, enkä ole ihan osannut tulkita hänen ilmeistään mitä mieltä hän on siitä ollut. Mietin vaahtokylpylinnaa veden pinnalle rakentaessani, että seuraavan luokan viides sijan on toivon mukaan piristänyt hänen mieltään edes vähän.

Lauantaina saan nukkua vähän tavallista pidempään, hyppäänhän Bonniella vasta päivän kolmannessa luokassa. Bonnie tuntuu ihan hyvältä koko radan ajan. Niinpä pasmani menevät pahemman kerran sekaisin, kun täysin yllättäen se pudottaa viimeisellä esteellä. Käännyn hölmistyneenä katsomaan alas kolahtavaa puomia, mutta se ei kerro syytä putoamiselleen. Kun kiiruhdamme Valtterin kanssa täyttämään vesipullojamme luokkien välillä, en kehtaa valittaa kahdeksannesta sijastani. Hän on tullut neljänneksitoista eikä vaikuta siltä, että on juuri nyt erityisen kiinnostunut puhumaan aiheesta.

Kahdenkympin luokka menee kaikilta seppeleläisiltä tasaisen kohtalaisesti: minä olen kolmastoista, Anton viidestoista ja Valtteri yhdeksästoista. Kukaan meistä ei vaikuta erityisen yllättyneeltä tilanteesta. Rata on hankalampi kuin olen osannut odottaa, ja vaikka Bonnie tuntui sen aikana hyvältä, en yksinkertaisesti uskaltanut ottaa niin isoja riskejä kuin olisi pitänyt. 

Puolassa on kuitenkin kaunista ja seesteistä myös silloin, kun kaikki ruusukkeet jaetaan jollekulle toiselle. Käymme taluttelemassa hevosiamme kapealla hiekkatiellä, jonka molemmin puolin taipuu tuulen tuivertama kukkameri.

Tuntuu kesältä.



10.6.2024 - Laukka
On melkein vuosi siitä, kun Blisillä todettiin hankosidevaurio. Pitkä, kuristava, hämmentävä vuosi, jonka aikana olen yrittänyt sekä ottaa avosydämin vastaan sen hevosen, joka Bliss nykyään on, että päästää irti siitä hevosesta, joka se vielä vuosi sitten olisi voinut olla. 

Tänään on se päivä, melkein vuotta myöhemmin, kun Kari-Matti on antanut Blisille luvan laukata.

Kyynelet valuvat silmistäni jo siinä vaiheessa, kun nousen Adan pitelemän Blisin selkään. Kaikki ratsastuskertamme ovat tähänkin asti olleet lyhyitä, hapuilevia, ennemmän kokoaikaista totuttelua kuin lähelläkään sellaista treeniä, jota joskus olin minulle ja Blisille kuvitellut. Pitkien alkukäyntien aikana ehdin sekä niiskuttaa nenäni punaiseksi että kuivata kyynelet poskiltani. Minä ja Ada emme ole kertoneet kenellekään mitä tänään tapahtuu, ja olemme tarkoituksella ajoittaneet ratsastuksen tänään jo aamukymmenen aikoihin. Kentän laita tuntuu epätodellisen hiljaiselta.

Bliss kääntää korviaan melkein yllättyneen näköisesti, kun pitkän ravipätkän jälkeen istun satulaan ja siirrän toista pohjettani hieman satulavyön taa. Ensin se ei tee mitään, kiihdyttää vain vähän kuin kysyisi olinko tarkoittanut sitä. Sitten se keinahtaa laukkaan. 

Mikään koko kesänä ei tähän mennessä ole tuntunut niin hyvältä kuin se, miltä Blisin pehmeä, vahva, koko vuoden odotuksen jälkeen melkein terve askellus allani tuntuu. 



12.6.2024 - Summer Palooza
Summer Palooza tuntuu festivaalilta: kilpailut ovat alkaneet jo maanantaina, ja kun itse myöhään tiistai-iltana saavun paikalle, tuntuu kuin saapuisin keskelle keskiyön parhaimpia juhlatunteja. Tähän mennessä on ratsastettu jo kuuden luokan kunniakierrokset, Mistel on voittanut viidennestä sijastaan 500 euroa, jonkun hevonen karkasi jabastaan kesken luokan ja huhu kertoo, että Sarah Reyes ratsasti pankkitililleen kahdessa päivässä 9 000 euroa. 

Luokat ovat isoja. Vaikka isoimmat esteluokat hypätään vasta  huomenna torstaina, on tunkua tänäänkin sekä katsomossa että jabojen edustalla. En vaihda montakaan sanaa Valtterin kanssa, joka hyppää päiväni aloittavassa kympin luokassa. Lähtölistan silmäileminen hermostuttaa: Amy Wilson, Ada Granstad, Sylvi Sundberg, Dmitriy Kozlov... 

En voisi olla yllättyneempi siitä, miten hyvin rata menee. Bonnie tuntuu alkuun vähän haluttomalta ja valmistaudun jo henkisesti siihen, että aika jää huonoksi -- mutta ensimmäisen esteen jälkeen se terästäytyy ja alkaa suorastaan imeä seuraavalle esteelle. Uskallan antaa vähän enemmän ohjaa. Vaikka koko ajan toisella korvallani odotan putoavan puomin ääntä, ei sitä tule ennen kuin vasta uusinnassa. Tällä kertaa se ei kuitenkaan haittaa. Luokan voittanut Amy pudottaa myös, ja ratsastan hänen jälkeensä toiselle sijalle vain paria sadasosaa hitaammalla ajalla. Olen haljeta ylpeydestä, kun neljänneksi tullut Valtteri ja minä ratsastamme kunniakierrokselta ruusukkeet Bonnien ja Siriuksen poskihihnoissa leväten. 

Kahdenkympin luokka menee penkin alle, mutta en ole erityisen pahoillani siitä. Bonnien hoidettuani käyn ostamassa popcorneja ja kiipeän katsomoon seuraamaan kolmeakymppiä, jossa Anton ratsastaa mitä hulvattomimmalla keskittymisilmeellä sijoituksille.

Kun vielä Riinis sijoittuu seuraavana päivänä neljässäkympissä, on tunnelma jo huomattavasti korkeammalla kuin viikko sitten Natalja's Gardenissa. Anton ja Riinis eivät saa sijoituksistaan rahapalkintoa, mutta auton takapenkillä minä ja Valtteri uskaltaudumme hetkeksi juttelemaan siitä, mihin aiomme juuri ansaitut voittorahamme käyttää.

Kohennan sylissäni iskuvaimennettua kypärälaukkua, jonka olen saanut toisesta sijasta tuotepalkintona. Samalla mietin hiljaa itsekseni, että tiedän hyvin, millaiseen uuteen tuttavuuteen saan omat 3 000 euroani mitä nopeimmin kulutettua. 



14.6.2024 - Twin Riders Cup
Hyppään Twin Ridersissa vain yhden luokan -- onneksi. Alan olla kisaputkesta jo melko väsynyt, ja muutaman minuutin ajan Bonnieta harjatessani jopa harkitsen, että jättäisin luokan kokonaan välistä. Kolmekymppiä jännittää minua aina enemmän kuin muut luokat, enkä ole ihan varma, helpottaako tilannetta luokan pieni, mutta eittämättömän kova taso.

Onneksi kuitenkin hyppään. Bonnie on rento ja innoissaan, ja minusta tuntuu, että tämän päivän kisoista se nauttii meistä kahdesta enemmän. Olen ylpeä sekä ajastamme että siitä, että tulemme toiselle sijalle. Antoninkin päivä sujuu hyvin: hän on kolmas.

Pitkiin kisapäiviin verrattuna tuntuu uskomattomalta, kun alkuillasta hevoset on jo hoidettu ja olemme valmiita kotimatkalle. Anton puhuu videopuhelua Sonian ja lasten kanssa, ja minä nojaan puoliunessa auton ikkunaan. 

Seppeleessä on muuli, huomaan ajattelevani. Ja samalla hetkellä huomaan ajattelevani myös sitä, että toivoisin olevani poissa kisamatkoilta niin monta päivää, että ehtisin tutustua siihen edes hiukan.



22.6.2024 - Erikan tallin juhannuskisat & Kirka
Ehdin tutustua Kirkaan, ainakin hiukan. Käy ilmi, että puolet tallin hevosista pelkää sitä, ja sitten on Bliss, joka on ihastunut siihen koko sydämestään. Minun on pakko myöntää, että jaan Blisin tunteet. Kirka on samaan aikaan mitä hurmaavin ja mitä katalin otus, enkä melkein malta odottaa rauhallisempaa heinäkuun alkua ja sitä, että Whatsapista luettujen Kirka-tarinoiden lisäksi pääsen näkemään sen selkkaukset myös paikan päällä.

Juhannus on kai herättänyt kilpailijat, sillä luokkakoot ovat valtavia. Bonnie näyttää samaan aikaan etäisen uteliaalta ja etäisen hämmentyneeltä, kun yritän löytää lämmittelyssä riittävästi tilaa päästäkseni esteelle.  

En ole hetkeen ollut samoissa kisoissa Liinun kanssa. Sydämeni on pakahtua ylpeydestä, kun kympin luokassa hän ratsastaa hengästyttävimmän radan, jonka olen hetkeen nähnyt, ja voittaa koko hoidon melkein 70 muun ratsastajan edestä. Liinukin näyttää olevan hyvillään, kun luokan jälkeen hautaa kasvonsa Whinnyn kaulaa vasten. Taputan häntä nopeasti selälle ennen kun lähden valmistautumaan kahteenkymppiin ja huikkaan tarjoavani hänelle joku kerta keramiikkakurssimme jälkeen voittokahvit. 

Hyvä onni jatkuu, kun kahdessakympissä sijoitun itse lähes 80 ratsastajan joukossa neljännelle sijalle. Minä, Liinu, Valtteri ja Olivia päätämme ajaa kotiin pidempää reittiä. Käymme syömässä pienessä rantaravintolassa, avaamme ruoan jälkeen trailerin takaluukun ja nautimme alkavasta juhannuksesta ja tummuvasta taivaasta kunnes meitä alkaa paleltaa ja ajamme kotiin. 



30.6.2024 - Tammisaaren avajaiskisat
Tässä vaiheessa kesää Power Jump alkaa olla jo mielessäni.

Lasken päiviä. Ja yritän olla laskematta päiviä, ja kun onnistun olemaan laskematta niitä, lasken Bonnien laukka-askelia sillä tavalla, josta tiedän alitajuisesti laskevani myös päiviä Power Jumpiin, koska koskaan muulloin ei laukka-askelten laskemisessa ole samanlaista intensiteettiä. 

Vielä ei kuitenkaan ole Power Jumpin aika. Vedän henkeä Tammisaaren avaralla parkkipaikalla ja tarkistan trailerin luukun kiinnityksen. Päivä on ollut kuin lapsuuden syntymäpäivät; niin täynnä tapahtumia, että se tuntuu useammalta päivältä. Aamupäivällä Kurre on sijoittunut Rutulla, ja Aleksanteri (joka ei muistaakseni ole koskaan tullut groomiksi kotimaan kisamatkoille, mutta on ollut nyt paikalla, vaikka en ole ollut aivan varma ketä hän on groomannut), on huutanut kunniakierroksen aikana vierelläni katsomossa jee niin lujaa, että en ollut varma, oliko suurempaa minun pelästymiseni vai hänen häpeänsä. Krista on sijoittunut samassa luokassa hännille ja suhtautunut asiaan kypsemmin kuin kovinkaan moni hänen ikäisensä on nähteni suhtautunut.

Olen osallistunut Bonniella lämmittelymielessä kahdeksankympin luokkaan, pudottanut yhden puomin ja sijoittunut vain siksi, että puomin jälkeen päätin kokeilla ratsastaa niin tiukan ja hölmön linjan, että itsekin jälkikäteen ihmettelin miten olin uskaltanut tehdä niin. Metrissä olen sijoittunut uudelleen mutta kahdessakympissä enää en, mikä ei kuitenkaan siinä väsymyksen tilassa ole enää haitannut. Olen ollut enemmän kuin tyytyväinen, kun olen saanut lastata Bonnien ja levätä hetken Tammisaaren tallinkulmalla ennen kotimatkaa. 

Kesälaidunaikatauluja ei ole näkynyt tallin ilmoitustaululla. Emmy ei ole vaikuttanut kovinkaan innokkaalta, kun olen kysynyt häneltä kerran tai pari, pitäisikö listojen jo ilmestyä. 

Tässä vaiheessa minusta alkaa tuntua, että Bonnieta enemmän kesälaidunta taidan tarvita minä itse. 

[Salma]

Hevosheinäkuu
24.7.2024

Yhtäkkiä minulla on viisi hevosta.

En toden totta tiedä, miten niin pääsee käymään. Minulla on Agi, Bonnie ja Bliss, kuten tähänkin asti, ja sen lisäksi Butterfly, jonka Artsila-elämä on alkanut pikku hiljaa asettua hyväntuulisiin uomiinsa. Ja sitten on Birk. 

Olen myynyt Bonnien ensimmäisen varsan kauan sitten, vuoden 2015 tienoilla, ja seuraillut kaukaa miten se on kasvanut hämmästyttävän paljon Bonnieta muistuttavaksi nuoreksi hevoseksi. Silloin tällöin olen etsinyt Birkistä kuvia Instagramista, ja kerran tai kaksi käynyt katsomassa sitä, mutta muuten se on ollut minulle kuin kaukainen hevosihastus, jonka olemassaolon muistaa vain kun näkee sen menestyneen kisoissa tai siirtyneen uudelle omistajalle.

Muutamaa päivää sitten Birkin omistaja on kuitenkin soittanut minulle ja kertonut ääni surusta painuneena, että joutuu luopumaan Birkistä. Mielessäni on ehtinyt vain välähtää kuva kiertoon joutuvasta ponista, kun olen jo ehtinyt ilmoittaa ottavani sen takaisin itselleni.

Miten, mielessäni on käynyt, kun olen lopettanut puhelun. Olen juuri ostanut uuden hevosen, juuri löytänyt sille vuokraajan koska en ehdi hoitaa sitä itse, juuri täyttänyt jo ennestään täyttä kalenteriani kokonaisella uudella huomiota ja rakkautta ansaitsevalla hevosenelämällä. Miten minulla olisi aikaa pitää huolta myös Birkistä? 

*

En ole uskaltanut kertoa Birkistä vielä kenellekään. Minulla ei ole sille tallipaikkaa, eikä totta puhuen myöskään kovin suurta intoa etsiä sille sellaista. Hetki hetkeltä tuntuu yhä kaukaisemmalta, että muiden hevosteni lisäksi minulla olisi aikaa ja energiaa treenata ja kilpailla myös Birkillä.

Blisin naksutinkoulutus on yksi niistä asioista, jotka tuovat minulle rauhaa näinä päivinä. Bliss on alkanut taas olla enemmän oma itsensä. Energinenhän se on ollut koko vuoden, mutta enää energia ei ole turhautunutta ja joka suuntaan purkautuvaa, vaan sitä tuttua iloista energiaa, jonka muistan ajalta ennen hankosidevauriota. Se painaa innokkaasti päätään alas, jotta saan nostettua suitsien niskahihnan sen korvien taakse, ja naksautuksen kuultuaan kiiruhtaa työntämään turpansa ruoka-astiaan, johon livautan samalla pari palaa porkkanaa.

Kesä ulkona on ihana. On se tyyni, täysi, lämmin kesän vaihe, joka tuntuu lasittuvan talvea varten kaikista kauneimmiksi kesämuistoiksi. Ruoho taipuu tuulessa hiekkatielle, kukat kasvavat täydessä mitassaan puiden juurilla, ja Bliss astelee vierelläni niin innokkaana ja hyväntuulisena, että koko kuntoutustalvea ei tunnu olevan enää olemassakaan.

Tuntuu hassulta tietää jo etukäteen, että juuri tämä hetki tulee olemaan yksi niistä kesähetkistä, joita tulen tulevaisuudessa vaalimaan.

[Ada Laine]

25.8.2024 Adan toive

Adan elämä teki kuperkeikan yhtä kovaa kuin Salmankin, kun Bliss vuosi sitten loukkaantui. Mukavista maastoista ja ihanasta harrastuksesta haaveilevana kilpahevoseksi sopivan Tontun myyminen oli silloin tuntunut ainoalta oikealta vaihtoehdolta – olisihan Adalla silti Salman ponit, eikä Salmalla aikaa kolmen hevosen liikuttamiseen. Sitten Bliss loukkaantui ja yhtäkkiä Ada oli mennyt kolmen ratsun tasapainoilusta siistiin pyöreään nollaan. Tai kyllähän se joskus pääsi Seppeleen hevosten ja Bonnien selkään, mutta lukemattomat tallitunnit Ada käytti Blisin hoivaamiseen, taluttamiseen ja virikkeisiin Salman toiveiden mukaan. Ada alkoi kantaa mukanaan Blisin pitämiä vihreitä omenia, vaikka Bonnie ei niistä perusta.

Ada oli mukana, kun Salma alkoi taas ratsastaa Blissillä. Aina vierellä, aina tukemassa. Sulloen tuntemansa kateuden pinnan alle – olisi naurettava olla mustasukkainen ystävälle, jonka poni on loukkaantunut ja jonka kilpailevaa elämää ei itse edes haluaisi. Blisin piti päästä palaamaan normikäyttöön ”ens vuoden syyskuussa”. Se on ens viikolla. Mut sitten selvis ettei normikäyttö ole ponille suunniteltu kilpatulevaisuus jota Salma kaipaa. Salma on sellainen kilpaihminen, mutta Blisistä ei koskaan tule kilpaponia. Ei se pidä hevosia kilpavälineinä kuten jotkut, Ada tietää ja näkee kuinka Salma rakastaa Blisiä. Mutta Ada tietää myös että Salman sydän särkyis ilman kilpapäivien väreilevää jännitystä. Siinä ne on Adan kanssa päinvastasia, Ada on onnellisempi sivulinjoilla.

Jossain vaiheessa kateus nosti päätään liikaa ja suunnilleen samaan aikaa Salman kanssa Ada alkoi ajatella uuden hevosen hankkimista. Ehkä se auttais, jos Ada löytäis oman ratsun jolla täyttää omat unelmat. Se oli salainen haave, ja sydän pamppaillen Ada kävi katsomassa muutamaa myyntihevosta. Mutta niissä oli kaikissa jotain vikaa. Tai ehkä vika on väärä sana, ne oli kaikki ihania hevosia ja täydellisiä Adalle periaatteessa, mutta Ada ei halunnut niitä. Vieraan hevosen ostaminen vaan ei tuntunut enää kivalta ajatukselta, eihän se toiminut aikanaan Tontunkaan kanssa. Ada mietti jos toinen niistä Seppeleen kesäponeista sopis sille ja kävi katsomassa Ellan omistamaa Kämmiä. Kämmi on ihana, mutta Ada ei halua kantavaa tammaa. Lenita on söpö ja siinä on jotain tuttua, mutta lopulta Ada ei halua sitäkään.

Vielä salaisempaa kuin Adan hevosen etsintä on sen toive, että Bliss olisi sen. Se vain tuntuu olevan järkevää. Ada rakastaa Blisiä jo kuin sen omaa, tuntee ponin rajoitukset ja haluaa vain harrastaa. Salma tietenkin rakastaa Blisiä Adan mielessä varmaan enemmän kuin Ada, mutta ei sillä voi olla rahaa ja aikaa kaikille sen hevosille. Ada alkoi haaveilla jo silloin, kun Salma alkoi etsiä uutta hevosta. Se tiesi, ettei Salma hyväksyisi sitä ettei sillä voi olla aikaa Blissille loputtomiin kun kisakausi starttasi ja Salmalla oli Bonnie, kisat ja hevosen etsintä. Ja Agi. Sit tuli Butterfly, joka tuntuu Adasta kaukaisalle koska se on Artsilassa. Ada enää hädin tuskin näkee Salmaa, se käy kahdella tallilla ja sillä on neljä hevosta, ne ohittaa toisensa tallilla kuin vuoronvaihdossa. Ei Bliss siitä kärsi, se saa edellee ihan riittävästi huomiota, liikuntaa ja omenia molemmilta. Adan haave kasvaa kun se saa tilaisuuden olla Blisin kanssa kahden enemmän ja enemmän.

Ada rapsuttaa Blisin otsaa. Sen karsinassa on kaks pupua ja vähän rikkoutunut purppurapallo. Niistä kaneista on tullut Adan ystäviä, vaikka vuosi sitten se ei kaneista mitään tiennyt. Ulkona on meneillään Seppele Cupin täys kisahumu. Tunti sitten Ada seisoi kentän ulkopuolella, kun metri kahenkympin luokan kunniakierros oli täydessä vauhdissa. Sitä johti Tonttu. Aina välillä Adaa kaduttaa orin myyminen, mutta sen näkeminen elementissään saa unohtamaan epäilykset. Neljäntenä on Salma ja Bonnie. Salman hymy ulottuu korvasta korvaan. Se on sellainen kilpaihminen. Eikä Bliss ole sellainen kilpaponi. Ei enää koskaan.

Bonnie on hoidettu pois. Se mutustelee heiniään karsinassa, Ada pyyhkii satulaa. Salma pesee kuolaimia mukavassa rauhassa. Ehkä kaikki on vielä kisakentillä katsomassa isompia luokkia tai jo kotona raskaan kisapäivän jälkeen.
”Myisiks sä Blisin mulle?” Adan sanat tippuu varustehuoneen hiljaisuuteen, melkein sekoituen taustalla soivaan LiekkiRadion mainontaan, yllättäen Adan itsensäkin.
”- Tai siis, mä vaan ajattelin. Onks se jotain mitä sä voisit miettiä joskus? Mä haluaisin harrastehevosen ja Bliss on ihan täydellinen, ja sulla on kokoajan niin kiire”.

[Salma]

Kisakesä II
25.7.-31.8.2024

25.-26.7.2024 - Power Jump
Power Jump on hikinen. Sitä se on aina, mutta tällä kertaa huomaan sen vielä tavallista paremmin.

Koko kesä on ollut täynnä Butterflyn odotusta, Blisin kuntoutusta ja niitä kesäisiä asioita, joita haluan joka kesä ehtiä tehdä -- mansikoita, uimareissuja, tarhassa puun alla makoilua vanhoja Hevoshulluja lukien ja niitä näitä jutellen. Kaiken sen keskellä olen treenannut Bonniella niin paljon kuin vain olen ehtinyt.

Torstaina odotus on pitkä. Kokonaista neljä luokkaa ehditään ratsastaa, ennen kun minun tarvitsee edes alkaa lämmitellä Bonnieta. Maltan katsoa 120 sentin luokan kokonaan, mutta jo 130 luokan kohdalla olen niin hermostunut, että vain vääntelen kisakäsineitäni ja vilkuilen kelloa. Tunnen stressaantunutta kisamyötätuntoa kahdenkympin ratsastajia kohtaan: luokka on vaikea ja sarjalla tulee niin monta pudotusta, että vain neljä ratsukkoa ratsastaa uusintaan. Toivon, etten kykenisi aivan niin hyvin kuvittelemaan itseäni stressaamaan samalle radalle muutaman tunnin päähän. Kolmessakympissä Rasmus ratsastaa kahdeksan virhepisteen radan, ja taputettuani kohteliaasti hänelle livahdan talliin.

Vietän tallissa muutaman rauhallisen hetken, joiden aikana (kuten saan myöhemmin tietää) Riinis ja Isa kaatuvat ja kaatavat samalla Power Jump -haaveensa. Minä saan tietää tästä kuitenkin vasta oman luokkani jälkeen. Kutsuvierasluokka on helpottavasti paljon muita luokkia pienempi, vain neljäntoista ratsukon kokoinen, ja sen alkaessa iltapäiväkin on ehtinyt jo viilentyä leppeäksi.

Bonnie liikkuu hyvin, ja tirautan tallissa pari kyyneltä, kun kunniakierroksen jälkeen talutan tamman sisään toisen sijan vihreävaaleanpunainen ruusuke poskihihnasta roikkuen. Vasta seuraavana päivänä tajuntaani iskostuu, että ruusukkeen lisäksi voitimme 12 000 v€.

Perjantaina minulla on kuitenkin muuta mietittävää. Finaaliluokka on valtava, 78 ratsukon kokoinen, ja pitkäksi venyvä päivä alkaa selvästi jossain vaiheessa ärsyttää Bonnieta. Se ei vaikuta erityisen väsyneeltä, mutta hyppää lämmittelyssä haluttomasti ja yrittää kiskoa minua tallin kulmalle, jossa hevosten ja hermostuneiden ratsastajien määrä on keskipihaa vähäisempi.

Melkein 80 ratsastajan joukossa 16. sija on hirvittävän hyvä, etenkin kun ottaa huomioon Bonnien senpäiväisen mielialan. Minua harmittaa jonkin verran ainokainen puomi, jonka takia tipahdimme sijoituksilta, mutta olen silti hirvittävän tyytyväinen ja ylpeä Bonniesta. Olemme Valtterin kanssa perättäisillä sijoilla. Seppeleen edustus on muutenkin onnistunut: Emmy on yhdestoista ja Anton kahdeksas, juuri sijoitusten ulkopuolella. Anton vaikuttaa asiasta hieman myrtyneeltä, mutta hymyilee kuitenkin, kun käyn halaamassa häntä onnitellakseni hyvästä suorituksesta. Jusun ja Rasmuksen suoritukset eivät mene aivan yhtä nappiin, mutta he molemmat ainakin hymyilevät aurinkoisesti, kun hevoset hoidettuamme lähdemme yhdessä syömään illallista.

Power Jump on jälleen kerran ollut uuvuttava, mutta onnistunut.



9.8.2024 - Guldholm Summer Festival
Kultasaaren kisat ovat ihanat, vaikka kisasuoritukseni Bonnien kanssa onkin hieman hätiköity. Kesäinen Hanko on juuri sitä, miltä kesäinen Hanko kuulostaa. Taivas on kuin hangattu puhtaaksi pilvistä, meri aaltoilee leppeästi kentän takana siintävään rantaan ja isoin osa kilpailijoista tuntuu olevan tavanomaista rennommalla ja paremmalla tuulella.

Kisat kestävät koko viikon, mutta pistäydyn paikalle vain perjantain estepäivänä. Tuntuu, kuin tulisin keskelle kesäleiriä, jossa vähintään kisaturistit ovat ehtineet jo useamman päivän ajan tehdä tuttavuutta ja imeä itsensä täyteen suurten hevoskilpailujen innostavaa energiaa.

Sonia, Rasmus ja Lucia ovat osallistuneet alkuviikon kenttäluokkiin, mutta en ole juurikaan kuullut, kuinka heillä on sujunut. Rataestepäivänä meistä paikalla ovat minun lisäkseni Valtteri, Anton, Jusu ja Rasmus. Valtteri on tullut viime vuosien aikana niin tutuksi kilpakumppaniksi, että huomaan ikävöiväni häntä, kun koko kisapäivän aikana satumme törmäämään toisiimme vain kerran tai pari.

Osallistun metrikympin ja kahdenkympin luokkiin. Bonnie on riehakkaalla tuulella, ja joudun kympissä tekemään kaikkeni pidätelläkseni sitä. Se kostautuu sekä ajassa että puomeissa: pidätän liikaa, ja juuri kun olen ajatellut, että järkevä ratsastustyylini siunaisi meille sijoituksen viiden parhaan joukossa, Bonnie pudottaa viimeisellä esteellä. En tiedä ottaako merituuli sen korviin vai onko Power Jumpin kiihdyttävä tunnelma yhä kirkkaana sen mielessä, onhan tässäkin luokassa melkein 70 ratsukkoa.

Kahdenkympin luokka menee kohtalaisesti. Bonnie ei edelleenkään kuuntele minua niin hyvin kuin toivoisin, ja tällä kertaa sijoituksilta vievä puomi tulee jo ensimmäiseltä esteeltä. Päätän loppuradan keskittyä siisteihin teihin ja edes jonkinlaisen kontaktin löytämiseen Bonnien kanssa, ja onnistun siinä ihan hyvin. Valtteri ratsastaa niin huimapäisesti, että minun on pakko ennen Bonnien talliin viemistä jäädä seuraamaan hänen suoritustaan. Olen hyvin pahoillani hänen puolestaan, kun hän jää paria sekuntia vaille sijoituksilta.

Tuntuu ihanalta ajaa jo samana päivänä takaisin Seppeleeseen. Mustavuoren vaelluksen takia kisoista on tiedossa viikon tauko, ja toivon hartaasti, että kyseinen tauko olisi mitä rentouttavin.



16.8.2024 - Twin Riders Cup
Mustavuoren vaelluksen jälkeen osallistun Twin Ridersillä pieniin estekisoihin saadakseni Bonnien kanssa jonkinlaista rutiinia kolmenkympin ratoihin. Tarkoituksenani on pitää kolmekymppiä edelleen harvinaisena herkkuna, mutta koska muutamat isot kisat sillä korkeudella ovat menneet hyvin, tuntuu kokeileminen hyvältä idealta. Matkaan lähtee myös hieman väsyneen oloinen Anton.

Kokeilu onnistuu hyvin. Keskityn siistiin ratsastamiseen ja olen hirvittävän iloinen, kun puhdas rata tulee kevyesti ja puristamatta. Aika on melko hidas, mutta siitä en ole erityisen yllättynyt -- ja sekin riittää kaiken lisäksi viidennelle sijalle. Ada räpsii kentän laidalla pitkän pätkän valokuvia minusta ja Bonniesta, ja selailen niitä hyväntuulisena puhelimestani, kun ajamme kohti Seppelettä.

Odotan jo innolla tulevan viikon Seppele Cupia ja sitä, että pääsen hyppäämään myös Butterflylla ensimmäisen kerran.


24.-25.8.2024 - Seppele Cup
Seppele Cup sujuu hienosti. Hyppään Bonniella kympissä sijalle 8. ja kahdessakympissä sijalle 4., ja sijoitukset ovat juuri sellasia kuin olen toivonutkin. Kisaviikonloppu on minulle kokonaisuudessaan tavallista raskaampi, onhan minulla sunnuntaina koettuna kaksi hevosta, kolme kisapäivää ja neljä luokkaa. Itse luokkien tai kisapäivien määrä ei tunnu varsinaisesti väsyttävältä, mutta olen yllättynyt siitä, miten paljon henkistä kapasiteettia kahden eri hevosen ratsastaminen vaatii.

Tuntuu kummalliselta ajatella, että loppukesän ja alkusyksyn kisaputki on vasta aluillaan.



31.8.2024 - Harvest-time Endeavor
Aivan elokuun lopussa lähden hyppäämään kodikkaisiin kisoihin Königswaldeen. Sekä minä että Bonnie viihdymme loistavasti tallialueen pehmeässä auringonhehkussa. Kisat tuntuvat lähestulkoon lomalta, mikä minulle on harvinaista nautintoa. Luokat ovat mukavan kokoiset, vähän alle parikymmentä ratsastajaa, ja kisapäivän aikana on ilahduttavan paljon aikaa notkua katsomassa luokkia ja jutella kanssakilpailijoiden kanssa. Uppoudun ennen omaa luokkaani pitkään keskusteluun Reija Käkiharjun kanssa.

Luokat menevät kohtuullisen hyvin. Bonnie on hyvällä tuulella ja liikkuu kauniisti. Valtteri voittaa kympin luokan, ja jälleen kerran ajattelen, että häntä minun on pidettävä silmällä: Valtteri on lyhyessä ajassa kivunnut hyvin varteenotettavaksi kilpakumppaniksi.

Illalla nukahdan niin nopeasti, että se tuntuu melkein humahdukselta. Koko yön näen joutilaita ja rauhallisia unia Königswalden pehmeästä auringonvalosta ja kunniakierrosmusiikin alla aaltoilevasta lempeästä puheensorinasta.

[Salma]

Kisasyys
8.-21.9.2024

8.9.2024 - Solgården Slott

Solgårdenin kisat eivät mene minun ja Bonnien osalta ihan nappiin. Olemme matkustaneet Ruotsiin asti, ja olen elätellyt suuria toiveita, että syyskuulle viilentyneet säät näkyisivät Bonniessa sopivana intona ja keveytenä. Olen kuitenkin väärässä. Ehkä syynä on matka, ehkä Ruotsin kauniit maisemat, mutta Bonnie hyppää molemmat luokkamme keskittymättä ja hätäisen tuntuisesti. Kisakentän ulkopuolella se sen sijaan seuraa minua mielellään ja haluaa sekä jäädä syömään jokaista ruohotupsua että jopa tutustua joihinkin hevosiin, mikä ei ole sille yleensä lainkaan ominaista. Tuloksiin sillä ei ole enää vaikutusta. Olemme kympin luokassa kymmenen viimeisen joukossa ja kahdessakympissä viidenneksi viimeisiä.

Vaikka tulos harmittaa, on minusta mukavaa olla Ruotsissa. Kyseessä ovat mukana olevan Antonin ensimmäiset kisat Pebellä, enkä malta olla antamatta Bonnieta Adan käsiin, jotta pääsen livahtamaan katsomoon heidän luokkansa alkaessa. Anton ratsastaa 14. sijalle, hieman luokan puolivälin yläpuolelle, ja vaikuttaa yllättyneeltä, mutta tyytyväiseltä luokan jälkeen. Valtteri sen sijaan ei reagoi juuri mitenkään, kun hetken kuluttua huikkaan hänelle tallikäytävällä Antonin tuloksen. Valtteri vain ynähtää ja kohauttaa olkapäätään. Hämmennyn. Olen aistinut jonkinlaista kireyttä heidän välillään, mutta minulla ei ole hajuakaan, mistä siinä kaikessa on kysymys.

Loppuillan tarkkailen Antonia ja Valtteria. Jos oikein näen, he eivät puhu juuri mitään, hyvä jos katsovat toisiaan. Yritän tulkita Jasmiinan käytöksestä onko tämä normaalia. Jasmiina hymyilee ja juttelee meille kaikille (jonkin verran jopa Valtterille, jonka kanssa hänenkin välinsä taisivat olla tulehtuneet vielä jokin aika sitten), mutta en onnistu lukemaan hänestä, tarkkaileeko hänkin Antonin ja Valtterin käytöstä.

Päätän jättää itsekin tarkkailun sikseen ja palata asiaan vasta, jos jotakin nousee pinnalle. Käytän illan viimeisen tunnin ennen nukkumaanmenoa makoilemalla hotellin untuvapeitolla ja selailemalla kuvia, joita eräs minulle ennalta tuntematon valokuvaaja on ottanut Bonnien radan aikana.

Ainakin kuvat ovat hirvittävän hyviä, vaikka itse ratsastus ei mennytkään ihan nappiin.




14.9.2024 - Vaahterapolun syyskisat

On ihanaa lähteä vain päivän kisamatkalle. Vaahterapolkuun ei ole pitkä matka ja aamu on niin kaunis, että jo automatkalla mielialani kohoaa suorastaan riemukkaisiin tunnelmiin. Kellastuneilla pelloilla leijailee kevyttä usvaa, jonka läpi aurinko siilautuu, ja Ada jakaa kanssani salmiakkipussin, jonka on käynyt ostamassa huoltoasemalta. Autoradion aamujuontajat juttelevat niitä näitä samalla, kun käyn skrollaan puhelimestani läpi viime hetken osallistujalistamuutoksia. Päivä on alkanut mitä erinomaisimmalla tavalla.

Anton ja Sonia ovat tulleet Aidan ja Sagan kanssa Vientareelle jo edellisenä yönä ja nukkuneet Jesse Aron luona. Seuraan sivusilmällä Sonian 80-90 sentin luokkaa samalla, kun taluttelen tallipihalla matkajännityksiä sekä Bonniesta että itsestäni. Sonia jää luokan puoliväliin, mutta ei häviä missään nimessä heikoille vastustajille. Luokan voittanut Jade Dauer on radallaan niin ilmiömäinen, että minun on pakko pysäyttää Bonnie ja jäädä seuraamaan hänen ratsastustaan.

Minulla on korkeat odotukset kahdenkympin luokasta, sillä rata on hirveän hyvin rakennettu. Bonnie tiputtaa kahdella ensimmäisellä esteellä, ja vaikka hetken aikaa olen harmissani, haittaa se loppujen lopuksi minua melko vähän. Voittopaine on ikään kuin laskettu heti pois harteiltani: pystyn hidastamaan jonkin verran ja keskittymään loppuradan ajan nautiskelemaan siitä, miten tekniseksi se on rakennettu.

Ratsastan kahdessakympissä niin luokan loppupäässä ja kolmessakympissä niin luokan alussa, että ehdin jäähdytellä Bonnieta vain hetken ennen kuin on uuden lämmittelyn aika. Sonia ja Ada istuvat rinta rinnan katsomon eturivissä, kun ratsastan kentälle. Tällä kertaa rata menee paljon paremmin: yhtään pudotusta ei tule, ja aikakin on niin hyvä, että tulemme kuudennelle sijalle. Kahdessakympissä pienen kolauksen ottanut hyvä tuuleni saa taas tuulta alleen.

Anton sen sijaan vaikuttaa vähän poissaolevalta. Hän saa 12 virhepistettä ja irvistelee melko tuskaisen näköisenä, kun Sonia tulee juttelemaan hänelle radan jälkeen.

Itse jaan sämpylän Bonnien kanssa ja lähden sitten etsimään Adaa, jonka olen luvannut viedä lyhyen kisapäivän kunniaksi ravintolaan syömään, kunhan pääsemme takaisin Seppeleeseen.




21.9.2024 - Barrières en châtaignier

Kolmea isoa luokkaa hulppeissa maisemissa yhteen päivään on melko paljon, sen olen arvannut jo etukäteen. Joissain tilanteissa hulppeat maisemat tarkoittavat lisää stressaantuneita ratsastajia ja kiihtyneitä hevosia, mutta Hamilton Bravossa tunnelma on yllättävän tyyni.

Luokat sujuvat vaihtelevasti. Kympissä, johon olen ilmoittanut Bonnien pääasiassa lämmittelyn vuoksi, saamme kolme puomia. Vika on yksin minussa: ratsastan kolmoissarjalle liian huolimattomasti ja Bonnie pudottaa joka osalla, koska olen tuonut sen niin vinosti sisään. 115 sentin luokassa on kaikeksi onneksi vain kymmenen osallistujaa ja ehdin kasata hermojani sen aikana. Perusrata on puhdas, mutta samaisen kolmoissarjan viimeisellä osalla Bonnie ottaa uusinnassa puomin. Olen kuitenkin tyytyväinen suoritukseen, poni nimittäin tuntuu muuten hyvältä ja vastaa apuihin halukkaasti.

Lähden kahdenkympin luokkaan luottavaisin mielin. Tälläkin kertaa perusrata on puhdas, ja ajan perusteella uskallan odottaa sijoitustakin. Uusinnassa Bonnie ottaa kuitenkin jälleen puomin, joka tiputtaa meidät yhdeksännelle sijalle. Tällä kertaa puomi ei tule sarjalta, vaan melko tavanomaiselta okserilta, jolla pidätän Bonnieta hieman liikaa ennen ponnistusta.

Virhepisteistä huolimatta olen yhdeksänteen sijaan melko tyytyväinen. Bonniekin on hyvällä tuulella ja minua ilahduttaa, kuinka hyvin se on jaksanut kolme luokkaa saman päivän aikana.

Loppuillan kulutan taluttelemalla sitä pitkin Hamilton Bravon lähimaastoja. Tummanvioletti ilta tummuu ympärillämme ja tunnen sanoinkuvaamatonta onnea siitä, että minulla on hevonen, jonka kanssa kiertää maailmaa ja kokea kaikkia niitä asioita, joita olemme yhdessä jo tähän mennessä kokeneet.

[Salma]

Lumia
7.11.2024

On kulunut jo hetki siitä, kun Ada on kysynyt minulta, olisinko kiinnostunut myymään Blisin hänelle. Olen ajatellut asiaa useasti sen jälkeen: Adan aavistuksen jännittyneitä, hohtavia kasvoja, hänen punastuneita poskiaan ja sitä, miten hän on esittänyt kysymyksen varoen ikään kuin olisi pelännyt, että en koskaan voisi suostua siihen.

Miten kaukana tuo pelko onkaan ollut todellisuudesta! Jo Adan kysyessä asiaa olen nähnyt sieluni silmin, miten järkevää se olisi. Minä rakastan Blisiä ja toivon kisahevosta, ja myös Ada rakastaa Blisiä, mutta hän toivoo harrastehevosta. Bliss on harrastehevonen, ehdottomasti. Vaikka sen jalka on parantunut hyvin ja se on palannut jo normaalin ratsuhevosen normaaliin käyttöön, en koskaan voisi hypätä sillä sillä tavalla, kuin olin alun perin ajatellut. Tavalla tai toisella kaikki on mennyt juuri niin kuin on pitänyt, jotta Ada ja Bliss löytäisivät toisensa.

Vaikka tiedän, miten hyvä Ada tulisi olemaan Blisille, ei sydämeni hellitä niin helpolla. Monet illat istun Blisin karsinalla rapsuttelemassa sitä, ja katselen, miten se hamuilee  heinänkorsia Töksön ja Clyden ympäriltä -- nekin ovat heinäkasalla, aina juuri siinä kohtaa kuin Bliskin. Olen katsellut hevostani ja niiskuttanut salaa, ja ollut samaan aikaan iloinen ja surullinen siitä, että asiat ovat menneet juuri niin kuin ne ovat.

Tänään olen kuitenkin ymmärtänyt, että en voi antaa Adan odottaa enää pidempään. Olemme loimittaneet Blisin ja ottaneet sen mukaamme maastoon talutettavaksi, ja tarvomme nyt ohuen lumikerroksen peittämää hiekkatietä minä Blisin toisella, Ada toisella puolella. Ilta on jo alkanut pimetä ja meidän kaikkien kolmen hengitys höyryää metsätien lamppujen oranssissa valossa.

"Ada", sanon askeltemme narskunnan yli, kun olemme ehtineet kulkea jonkin matkaa. Ada kurkistaa minua Blisin kaulan yli ja hymyilee. En tiedä, arvaako  hän, mitä aion sanoa, vai onko hän vain Ada, oma itsensä: hän hymyilee ja katsoo minua tyynen odottavaisesti, juuri sellaisella tavalla, jolla toivoisin Blisin ihmisen maailmaa katsovan.

"Mä oon ajatellut", sanon, ja tunnen yllättävän lämmön hyökyvän ylitseni. "Ja kyllä mä haluun tehdä niin. Mä haluun myydä Blisin sulle."