Bonnien ja Blisin Hoitokirja

[Salma]

23.6.2023 Sommersolverv
Tänään olen taas kisaturistina ja se on minusta mukavaa. Meitä on, jälleen kerran, iso joukko: 21 ihmistä ja 17 hevosta, jos pysyin laskuissa mukana. Majoitun samassa huoneessa Mistelin kanssa, ja aamutunnit olen keskittynyt auttamaan häntä sopivan kisavireen löytämisessä. Ei sillä, että Mistel vaikuttaisi tarvitsevan kovinkaan paljoa apua. Hän on tyyni yhtä lailla Seppeleen tallikäytävällä kuin Lofooteilla.

Kahdeksalta olemme jo kentän laidalla -- niin, paitsi tietysti ne, jotka starttaavat helpossa C:ssä. Krista, Jasmiina ja Sisu ratsastavat mielestäni hyvin, vaikka jäävät luokan puoliväliin. Valtteri kuvaa Jasmiinan koko suorituksen. Iiris on oman luokkansa puolivälissä. Aiemmasta tiedän, että Iiris voi olla luokan jälkeen pahantuulinen, ja käyn ratahuollon aikana kaiken varalta ostamassa yhden ylimääräisen Da Capon häntä varten.

Helpossa B:ssä unohdun ihailemaan aivan hurmaavaa Soft-N-Sweet-quarteria, jonka musta karva kiiltää auringossa niin, että koko hevonen näyttää hehkuvan. Iloitsen, kun se voittaa luokkansa. Aleksanteri on toiseksi viimeinen, eikä näytä lainkaan tyytyväiseltä. Sitten meneekin pitkä hetki, jossa ratsukko toisensa jälkeen saapuu kentälle eikä mitään erityistä tapahdu, kukaan seppeleläinen ei sen paremmin sijoitu kuin jää luokan häntäpäähän. Rauhallisten pätkien aikana käyn syömässä ja pääsen tarjoamaan Iirikselle Da Caponi. Hän syö sen, tosin hieman myrtyneen näköisenä.

Vaativassa A:ssa sijoittuvat sekä Lola että Eedi. Siihen mennessä päivä on ollut aika pitkä ja tiedän, että yksi jos toinenkin kisaaja on käynyt ottamassa päiväunet hotellilla. Itse maltan istua katsomassa vielä PSG:n, jossa Mistel ja Eedi jäävät täpärästi sijoitusten alapuolelle, mutta sen jälkeen olenkin jo aivan poikki. Otan pienet nokkaunet Bonnien karsinalla ja ehdin katsomaan keppari-küria vasta puolivälin jälkeen. En ole aivan varma mitä kilpailussa tapahtuu -- asiat tapahtuvat nopeasti ja katsomo nauraa niin paljon, etten kuule kaikkia kuulutuksia -- mutta ymmärrän riittävästi viimeistään siinä vaiheessa, kun kentälle astelevat vuoron perään Iiris Sonia II:lla ja Matthias Sukka Mollylla. Jälkikäteen saan kuulla, että Anton (joka ratsasti samaisella Sonia II) hylättiin epäurheilijamaisen käytöksen takia. En tohdi kysyä, mitä hän on tehnyt, vaan tyydyn vain hihittämään salaa. Pinteleiden Käärijä -niminen hevonen on jäänyt toiselle sijalle, kuinkas muutenkaan. 



24.6. Sommersolverv
Kisa-autossa olen niin uninen, että minua huolestuttaa mitä kisapäivästä tulee. Käytän melkein kaksikymmentä minuuttia ennen luokkien alkua lämmittelemällä pihalla itsekseni, jotta saan kehoni hereille. Kun viimein istun katsomoon valmiina seuraamaan 60/80 sentin rataa, olen ainakin fyysisesti erittäin hereillä. Sisu ja Kiri huolehtivat lopullisesta herättämisestäni sijoittumalla luokassaan. Iiriskin ratsastaa hyvin. Pohdin, onko hänelle viimein selvinnyt, että hän on osallistunut yksittäisten koulu-, este- ja maastoesteluokkien sijaan kenttäluokkaan. 

Sitten on aika lähteä valmistautumaan. Bonnie tuntuu hyvältä ja liikkuu rennosti. Ratsastan kuitenkin liian hitaasti ja saamme reilusti aikavirheitä. Valtteri, kuinkas muutenkaan, ratsastaa yli 15 sekuntia nopeamman ajan ja tulee kahdeksanneksi. En itsekään pelkää ratsastaa nopeita teitä, mutta Valtterin kyky tuntuu olevan suorastaan ilmiömäinen. Päätän kysyä häneltä, mikä saa hänet pelkäämään radalla niin vähän. 

Kahdenkympin rata menee paremmin, ja ilman yhtä pudotusta olisimme sijoittuneet. Kahdeksas sija tuntuu nytkin hyvältä. Luokan jälkeen riisun Bonnien satulan ja annan sen syödä hetken vihreää samalla, kun availen sen lettejä. Ponin harja kihartuu kauniisti ja auringonpaiste saa jouhet kiiltämään pehmeästi. Hörppään vesipullon tyhjäksi samalla kun seuraan sivusilmällä 140 cm:n luokkaa. Aina silloin tällöin olen surullinen siitä, ettei Agista koskaan tullut kilpahevosta, jolla ratsastaisin samanlaisia luokkia. 

Midnattssol-maastoretki on ihana. Mukana on melkein kolmekymmentä ratsukkoa. Olen katsellut haaveillen Brynhildin ja Shelyesin lainaponeja, mutta tullut lopulta siihen tulokseen, että Bonniekin on ansainnut maastoretken kisapäivän jälkeen. Hengitän vuonojen raikasta ilmaa ja annan ohjien valua pitkiksi kääntyessäni katsomaan auringonlaskua. Olen niin iloinen, että minua melkein itkettää.



25.6. Sommersolverv
Varaudumme maastoesteluokkiin, ostamalla mukaan niin paljon norjalaisia karkkeja kuin jaksamme kantaa, etsimällä parhaan mahdollisen katselupaikan ruohikkoisesta rinteestä ja ottamalla leppeässä keskikesän auringossa pienet torkut ennen luokkien alkua. Paikalla on yllättävän iso osa Seppeleen kisaporukasta, ainakin ottaen huomioon, että eilisiltana Midnattsolin jälkeen osa lähti hotellin baariin. Aikainen herääminen on kuitenkin sen arvoista: Saaga sijoittuu 60 sentin radalla. Krista hylätään, ja päätän jälkeenpäin kysyä, miten hän otti asian. Ainakin Geishan satulasta laskeutuessaan hän taputtaa poniaan monta kertaa. 

Olen itsekin ilmoittautunut metrin maastoesteluokkaan. Bonnie puhaltaa innostuneena ilmaa sieraimistaan, kun ratsastan lähtöalueelle. Se on näyttänyt eilen viihtyvän hyvin norjalaisissa metsissä ja kuopii nytkin maata kärsimättömänä, kun odotamme lähtölupaa.

Maastossa poni melkein lentää. Tuuli saa silmäni vuotamaan, kun painaudun Bonnien niskaa vasten ja annan sille lisää ohjaa. Saamme jonkin verran virhepisteitä enkä ole uskoa korviani kun tajuan, että sijoituimme toisiksi kolmenkymmenenkolmen ratsastajan luokassa. Nauran ja pörrötän Bonnien leteistä auennutta harjaa. Jos luulin kymmenen vuoden aikana jo oppineeni tuntemaan sen, taisin olla ainakin puoliksi väärässä. 

Ennen after rideä harjaan Bonnien väliaikaiskarsinassa ja annan sille pari ylimääräistä porkkanaa. 

Ehkä jo ensi vuonna pääsen kilpailemaan Sommersolvervissa kahdella ponilla.

[Salma]

Seppeleen toimistokännykkä: Tuntikauden alkamisen kunniaksi tänään hoitajille ja muulle tallin väelle muurinpohjalettuja leirimökkien luona nuotiolla! Lätyt paistuu heti klo 21 tuntien päätyttyä. Ekat harjoituslätyt voi olla syötävissä jo vähän ennen. Turo paistaa. Tervetuloa kaikki! ☀️

Maanantai-iltana kävin taluttelemassa Bonnieta tallia kiertävällä maastopolulla. Olin lukenut viestin muurinpohjaletuista jo aiemmin päivällä ja pidin huolta, että satuin leirimökkien nuotiopaikalle sopivasti puoli kymmenen aikoihin. Turo oli siihen mennessä jo vapautunut lätynpaistovastuustaan. Tyhjää nuotiolla ei kuitenkaan ollut: Valtteri, Iiris, Sisu, Aleksanteri, Matthias, Eedi ja Jasmiina pitivät huolen siitä, että kaikki paistetut lätyt tulivat syötyä. Minäkin söin niin monta lättyä kuin jaksoin ja annoin Bonnien laiduntaa leirimökkien kupeessa niin kauan, että nuotio alkoi jälleen muuttua hiillokseksi ja oli aika lähteä talliin.

[Ada Laine]

7.8.
Ada hautaa kosteat kasvonsa paperipyyhkeeseen ja hengittää syvään. Valinta on ollut oikea, vaikka sydäntä riipii kun Ada ajattelee Tonttua Ilvessuon myyntitallin karsinassa katsomassa poistuvaa Adaa. Vaikka Eedin uudemmassa päivityskuvassa ori on jo tyyntynyt syömään heinää kuin olisi aina asunut Ilvessuolla. On siinäkin petturi. Ada on ajanut suoraan Seppeleeseen, toivoen että Salman ponien seura auttaa sydänsuruun edes väliaikaisena lumelääkkeenä.

Tarhan portti narisee vähän ja tarhallinen poneja nostaa päänsä heinäkasoista. Melkein yhtä nopeasti huomio kuitenkin siirtyy takaisin Adasta ruokaan ja vain Bliss kokee huomion arvoiseksi kävellä Adan luo. Mutta Bliss tietääkin Adan taskuja usein täyttävistä porkkanan paloista. Ada hymyilee ponille ja rapsuttaa harjan juurta sujauttaessaan sille yhden herkuista. Muut ponit eivät huomaa.
"Voi Bliss" Ada naurahtaa ponin yrittäessä turpansa taskuun, jossa porkkanat asuvat.
"Sulle ei ole tänään enempää, Salma tulee sitten myöhemmin hoitaan sut".

Ada jatkaa kävelyä Bonnien luo Blisin seuratessa pienen välimatkan päässä. Ei Ada sitä myöntäisi sen paremmin Salmalle kuin Bonniellekaan, mutta kahdesta ponista Bliss on hänen suosikkinsa. Bonnie on kiva, mutta Adalla on vain paremmalla aaltopituudella Blisin kanssa. Hän on kuitenkin joutunut myöntämään itselleen kesän kuluessa, että on oikeastaan paremmalla aaltopituudella molempien Salman ponien kanssa kuin oman hevosensa kanssa. Eedi on vakuuttanut, että Ilvessuolla osataan etsiä hevoselle hyvä uusi omistaja ja Adakin uskoo niin. Ajatus Tontusta jonkun vieraan ratsuna välähtää Adan mielessä. Bonnie näyttää vähän tuohtuneelle, kun sen ruokailu keskeytetään, mutta se lähtee kuitenkin ystävällisesti Adan mukaan porkkanoilla lahjottuna. Bliss jää katsomaan kaksikon perään portille, mutta palaa pian syömään kylki kyljessä Hallan kanssa.

Bonnie liikehtii käytävällä vähän kyllästyneesti Adan jutellessa ponille hiljaa. Onneksi tamma ei ole kierinyt hiekassa vaan harjaaminen sujuu nopeasti. Kaviot putsatessa Ada liu'uttaa kättään jalkaa pitkin tottuneesti samalla kokeillen. Takajaloissa on vähän nestettä, mutta se on ihan tavallista etenkin kesän lämmössä ja sulaisi kyllä pois liikutuksen aikana. Karsinan satulatelineessä lepää tänään vain huopa ja loimivyö, poni on tarkoitus ratsastaa läpi vain kevyesti kisakauden tiimellyksessä. Bonnie pureskelee rauhakseen Adan sille salaa sujauttamaa porkkanapalaa, kun Ada kiristää loimivyön sen ympärille. Vaikka tuskin satulahuopa paljoa suojaisi, Adan kaikki tallivaatteet ovat valkoisten karvojen peitossa vaikka niitä kuinka pesisi.

Kentällä Bonnie on aktiivisesta liikunnasta huolimatta innokas. Sen pienet korvat osoittavat tötteröinä eteenpäin ja poni tuntuu ajoittain liikkuvan vietereillä. Ada hymyilee tammalle, tälläistä innokkuutta hän arvostaa hevosessa.
”No älä ny viitti”, Ada nauraa Bonnielle kun tamma yrittää ennenaikaisesti lähteä raviin. Kimo ponkaisee kimmoisaan raviin heti luvan saatuaan. Ada hikoilee kesäisessä säässä yhtä tahtia ponin kanssa. Bonnie joutuu välillä hillitsemään vauhtia, kun Ada lisää harjoitukseen pari pysähdystä. Poni viskelee päätään, mutta tottelee. Se innostuu lisäyksiä pyydettäessä, rikkoo laukalle. Ada huokaa, rentouttaa oman istuntansa ja yrittää uudelleen. Kimo pysyy ravilla, vaikka tahti tuntuukin kasvavan vähän turhan paljon.

Talliin palatessa ratsukko on kevyestä ratsastuksesta huolimatta hikinen ja Ada taluttaa Bonnien suoraan pesukarsinalle. Bliss on parkissa käytävällä vieressä, mutta Salmaa ei heti näy. Bonnie puistelee itseään kun Ada saa huovan pois.
”Moi Ada!” Ada kuulee Blissin takaa käynnistäessään hanan ja moikkaa takaisin Salmalle.
”Tää oli tosi hyvä tänää, kauheen pirtee”, hän kuvailee Bonnien päivän suoritusta ja kuulee Salman naurahtavan, sellainen Bonnie usein on.
”Tonttu nyt lähti tänään” Ada toteaa vielä Salmalle pestessään Bonnien kosteaa satulansijaa haalealla vedellä. Salma on hetken hiljaa.
”Uskon että teit ihan oikean päätöksen teille”, hän sitten toteaa.
” - jos sun tulee ikävä isoja hevosia, voit joskus lainata tota Agia.”
”Kiitti”, Ada hymyilee huuhtoessaan Bonnien jalat pölystä. Agi ei ole ihan Adan tyylinen hevonen, mutta Ada on onnellinen että sillä on niin hyvä ystävä kuin Salma.

Bonnie jää pureksimaan heiniä tarhaan kun Ada lähtee kotiin. Kotona Ilona on onnellinen nähdessään Adan, mutta myös vähän loukkaantunut ettei ole päässyt mukaan tallille.
”Keitin sulle teetä!” Kirin ääni kuuluu jostain keittiön suunnasta. Hän tietää Tontun lähdöstä, mutta varmaan aavistaa myös ettei Ada vielä halua puhua siitä.
”Kiitos!” Ada huutaa takaisin eteisestä päästyään, Ilonan hyöriessä jaloissa.

[Salma]

19.8.2023
Hevosfysioterapeutti pääsee paikalle vasta elokuun loppupuolella -- niin, missä vaiheessa heinäkuun viimeisistä päivistä on tullut elokuun loppu, sitä en oikein tiedä itsekään. Fysioterapeutti on uusi, Laurin suosittelema, ja aikoo katsoa samalla kertaa myös Nemon ja Hallan, joiden selissä on kai ollut jotakin Emmyä mietityttänyttä. Fysioterapeutin nimi on Hertta Isaksson ja hän on Helsingistä, valmistunut vasta pari vuotta sitten. Oikein mitään muuta tietoa hänestä en ole löytänytkään, mutta luotan Laurin makuun enkä epäröi, kun talutan Bonnien kentälle Hertan eteen.

Hertan lyhyt, kirkkaanpunainen tukka valuu tuulessa silmille, kun hän nostaa kädet lanteilleen ja pyytää minua juoksuttamaan Bonnieta. Pari tuntiratsastajaa maleksii kentän laidalle ja jää katsomaan. Juoksutan Bonnieta molempiin suuntiin, ensin käynnissä ja sitten ravissa, ja livautan sen suupielestä salaa porkkanan kun Hertta tulee luoksemme ja alkaa taivutella varovaisesti ponini jalkoja. Hänellä on kaulassaan pienistä simpukoista tehty koru.

"Vastusteleeks se liikkumista", Hertta kysyy vilkaisten minua Bonnien etujalkojen luota. 

Työnnän toista porkkananpalaa hamuavaa Bonnieta pehmeästi kauemmas ja pudistan päätäni.

"Se on kisoissa vähän epätasainen", vastaan. Näin sanottuna se kuulostaa paljon latteammalta kuin olen ajatellut. Mietin nopeasti, voiko kyse olla vain siitä, että sellaista 13-vuotiaalla ponilla aktiivisten kisavuosien jälkeen toisinaan on -- mutta työnnän ajatuksen pois mielestäni. 13 vuotta on aivan mainio ikä ponille, kisasi se tai ei. 

Hertta tutkii Bonnieta pitkään, ja vaikka yritän tulkita hänen ilmeitään, on hän kai harjoitellut fysioterapeutin taitojen lisäksi vienon mutta kannustavan Mona Lisa -hymyn, josta on mahdoton päätellä tunnusteleeko hän elämänsä parhaassa kunnossa olevan ponin lihaksia vai pelkkiä loppuunkuluneita luita, jotka nahka pitää kasassa. Viimein hän suoristautuu ja pyyhkii käsiään. 

"Ei siinä mitään vikaa oo", hän sanoo. "Mä annan teille venyttelyohjeet, ne auttaa varmasti." 

Hertta katsoo minua vähän syrjäkarein ja jatkaa sitten:

"Tai siis sen minkä auttaa. Eihän se enää mikään nuori poni oo, tällä käytöllä ainakaan."


20.8.2023
Eilen Hertan lähdettyä vein Bonnien tarhaan ja istuin melkein tunnin katsomassa sen rauhallista laiduntamista. Ei mikään nuori poni, tällä käytöllä ainakaan oli soinut takaraivossani niin, että lopulta minun oli ollut pakko puristaa silmät kiinni ja soittaa Cellalle. Cella oli käynyt hakemassa minut tallilta ja vienyt Liekkijärven ABC:lle, jossa Manny oli ollut ostamassa laastareita Lyytille (joka istui kuulemma Artsilan laitumella polvensa auki saaneen Armaksen kanssa). Lyyti oli lähettänyt Mannyn ostoksille, koska laastareita ei ole löytynyt koko Keilopellon tiluksilta, aivan kuin ne olisivat heränneet eloon ja ryömineet pois paremman elämän perässä -- ja lopulta minä, Cella ja Manny olimme pakkautuneet kolmestaan autoon ja lähteneet laastarinvientiretkelle Artsilaan. Minulle ei aivan selvinnyt, missä Artsi itse oli, mutta lopulta olimme istuneet koko joukko (Armas mukaan lukien) Lyytin pienessä asunnossa ja jutelleet, kunnes minulla oli parempi olo. Manny oli tainnut nukahtaa lattialle pää Lyytin sängynreunaan nojaten.

Tänään minä ja Sisu olemme törmänneet toisiimme tallipihalla ja lähteneet yhdessä maastoon. Minulla on Bliss, enkä sen takia uskalla lähteä kauas (Susu ei ole osoittanut kaikista tasaisimman vetohevosen piirteitä), mutta ratsastamme rauhallista hyväntuulista vauhtia tallialuetta kiertävällä hiekkatiellä. On tuulinen mutta aurinkoinen päivä, eikä sen enempää Sisu kuin Bliskään säiky, vaikka lehdet kahisevat puissa kuin joku ravisuttaisi niiden varsia hyvin huomaamattomasti ja ystävällisesti. 

"Pidetäänkö Saagalle ja Lolalle läksiäiset", ehdotan. "Ne lähtee kai ens viikolla."

Silmäkulmastani näen, miten Sisu nyökkää. 

"Harmi että porukkaa lähtee", se sanoo. "Annakin."

Nojaan taaksepäin Blisin satulassa ja nostan katseeni kesänsiniselle taivaalle.

"Jep", hymähdän. "Mut onneks Liekkijärvi ei katoo koskaan mihinkään. Tänne pääsee aina takas."

Ratsastamme hetken aikaa hiljaa. Susu jää syömään ruohoa tienvarteen eikä Sisu estä sitä. Näpertelen juuri pientä takkua Blisin harjasta sään yltä, kun Sisun epäluuloinen ääni kuuluu takaani.

"Ontuuks se?"

Käännyn katsomaan Sisua olkani yli, en tajua mistä hän puhuu.

"Ontuuks Bliss", Sisu toistaa. Hän osoittaa toisella kädellään ponini etujalkoja, rypistää kulmiaan ja näyttää huolestuneelta. "Näytti ihan siltä ku se..."

Istun syvälle satulaan, yritän tunnustella. En tunne mitään.

"Se ontuu", Sisun ääni sanoo selkäni takaa.

Tarkastamme kaiken: kaviot, jalat, varusteet, jopa tienpätkän jota olemme kulkeneet nähdäksemme, mistä on kyse. Kumpikaan meistä ei löydä mitään. Blisin jalat ovat ehkä aavistuksen lämpimät, mutta sen paremmin nestettä kuin aristustakaan niissä ei tunnu. Bliss kääntelee uteliaana korviaan ja haistelee selkääni, kun kyykin sen kyljellä taivuttelemassa jalkaa sen mitä osaan. 

Talutan Blisin kotiin. Se seuraa hyväntuulisena, reippaana, päätään syliini seurallisesti tunkevana -- ja (nyt kun kiinnitän asiaan huomiota) mitä selkeimmin ja vastaansanomattomammin toista etujalkaansa ontuvana. 


26.8.
On ihana kisata venetsialaisten Sänkikiihareissa. Ilma on kaunis, heinä taipuu kullankeltaisena auringossa ja minulla on kevyt, paineeton olo. Olen vähän surullinen siitä, etten pysty kisaamaan Blisillä. Olin alun perin ajatellut ottaa sen Sänkikiihareihin, mutta sunnuntaisen ontumisen jälkeen olen liikuttanut sitä hyvin varovaisesti ja tarkkaillut liikkeiden puhtautta koko ajan. Tasaisella Bliss on ollut ensimmäisen puolisen tuntia oikein hyvä, mutta joka kerta väsyessään se on alkanut ontua ensin tuskin huomattavasti ja sitten niin, etten ole enää raaskinut jatkaa ratsastamista. Toissapäivänä soitin eläinlääkärille, joka lupasi tulla katsomaan Blisiä ylihuomenna, maanantai-iltana.

Nyt allani on Agi. Se on vaikuttanut vähän epäluuloiselta, kun olen satuloinut sen, mutta maastoon päästyään sen korvat ovat kääntyneet höröön ja se on alkanut vaikuttaa oikein hyväntuuliselta. Nytkin se katselee kiinnostuneena muita hevosia ja tuntuu iloisemmalta kuin moneen viikkoon. Silitän sen kaulaa ja tunnen hellän kouraisun vatsassani. Olen alkanut aavistella, että mitä vähemmän pyydän Agilta, sitä onnellisempi se on. Tai, oikeammin: mitä enemmän Agi saa olla maastossa ja mitä vähemmän sitä painostetaan, sitä helpompi sen on olla. Muistelen viime vuoden western-kurssia ja sitä, miten tyytyväiseltä Agi on vaikuttanut siellä. Samanlainen se on nytkin. 

Sänkikiihareissa Agi pistää parastaan. Jonkinlainen kilpailuvietti selvästi  herää, koska se ikään kuin venyy ja kirmaa pellon yli niin nopeasti, että sijoitumme leikiten viidensiksi. Hidastaessaan raviin hevonen on tohkeissaan, se pärskii ja heittelee päätään, ja annan sen ravata niin kauan että se siirtyy itsekseen käyntiin. Agin karva on hiostunutta ja suupielet sotkeutuvat vihreään vaahtoon, kun se laskee päänsä nyhtääkseen heinää.

Jätän estelaukkakisat tällä kertaa väliin. Uumoilen, että kolme luokkaa voisi olla Agille liikaa -- ja jos hevostani yhtään tunnen, se valitsisi itse koska tahansa haybale racingin esteiden yli. Olen oikeassa, ainakin jos ottaa huomioon sen, miten mielellään Agi liikkuu allani haybale racingin radalla.

Sijoitumme kolmansiksi, ja vaikka kisat ovat leikkimieliset, minua melkein itkettää -- ei tosin menestymisen takia. En ole nähnyt Agia niin pitkään aikaan hyväntuulisena, että sen pärskyessä ja heitellessä päätään luokkien jälkeen en  voi kuin nauraa ja kietoa käteni hetkeksi hevosen kaulan ympärille. 

Jossain mieleni perukoilla olen kai viimein tehnyt itsenikin kanssa rauhan sen suhteen, että estehevosta Agista ei minulle koskaan tule. 

[Salma]

Eläinlääkäreitä ja esteseuraponeja
28.8.2023

Eläinlääkäri rypistää kulmiaan, hän näyttää tyytymättömältä ja ehkä jotenkin pahoittelevalta -- vaikka ikkunasta paistavan ilta-auringon raaoissa varjoissa on vaikea sanoa mikä on pahoittelevuutta ja mikä vain sellaista väsymystä, joka saa suupielet kiristymään ja pään kallistumaan juuri tuolla tavalla, aivan aavistuksen. Hevossairaalassa on valkoista ja hiljaista. Vain ilmastointilaitteen hurina ja käytävän päästä kantautuva ketjujen kalahdus läikittää äänettömyyttä.

Ja Blisin tylsistynyt huokaus, kun se vaihtaa painoa jalalta toiselle ja alkaa hamuta olkapäätäni.

Puristan Blisin riimunnarua ja puren huultani. Aurinko lämmittää selkääni ikkunan läpikin, mikä tuntuu käsittämättömältä kun ottaa huomioon, että kello on puoli seitsemän ja on jo melkein syyskuu. Aurinko on kuin rauhoittava käsi, joka sanoo kaiken olevan kunnossa, vaikka siltä minusta ei juuri nyt tunnu.  

Eläinlääkäri maiskauttaa huuliaan ja sammuttaa ultraäänilaitteen. Hänellä on tasaisen ruskea, pitkäksi kasvanut hapsutukka, josta tulee jostain syystä mieleen Pyry. Valkoinen takki roikkuu leveiltä harteilta kuin eläinlääkäri koko ajan haluaisi ravistaa sen pois, muttei aivan kehtaisi. 

"Niin, sillä on hankositeen yläkiinnityskohdan vaurio etujalassa."

Säpsähdän. En pysy kärryillä siitä mitä tapahtuu -- mistä hän puhuu? -- ja sitten ymmärrän, pudistan päätäni ja suutun. Olen odottanut, että hän sanoisi jotakin sensuuntaista kuin ikävä niveltulehdus, mutta kyllä se siitä tai kinnerpatti, sellaisen saa hoidettua helposti. Tuijotan eläinlääkäriä, mutta hän ei peru sanojaan, katsoo vain takaisin kuin ei olisi tiennyt mitä muutakaan olisi voinut tehdä kuin ojentaa lahjaksi diagnoosin, jota en halua Blisille saada. Suuttumus sulaa pois. 

Hankosidevamma on asia jota ei odota kuulevansa noin vain, ilta-aurinkoisessa tutkimustilassa kyllästynyt nuori esteponi olkapäätään vasten nuokkuen. Ei eläinlääkäriltä,  joka kyllä näyttää pahoittelevalta, mutta sellaisella epämääräisen kohteliaalla tavalla joka ei ehkä tule aivan hänen sydämestään. Ravistan päätäni.

"Miten paha?"

Eläinlääkäri alkaa riisua kumihanskojaan, heittää ne roskakoriin ja taputtaa Blisiä reippaasti vaaleakarvaiselle lautaselle. Läiskähdys tuntuu rikkovan jännitteen, jonka en huomannut laskeutuneen tutkimustilaan. 

"26 prosentin vaurio", eläinlääkäri vastaa. Kurkkuani kuristaa. "Varataan teille toinen aika kolmen viikon päähän ja katsotaan sitten tilannetta vielä paremmin. Saat laskun yhteydessä mukaan Blisin hoitosuunnitelman."

Jotenkin se, että hän kutsuu pientä urheaa poniani nimeltä, saa kyynelet nousemaan silmiini. Lasken katseeni Blisin harjaan. Eläinlääkäri epäröi, mutta ennen kuin hän kumartuu toisen kiinnitysketjun alta, taputtaa hän minua kömpelösti olkapäälle ja sanoo hieman aleksanterimaisella äänellä:

"Kyllä se siitä."

Sitten hän seisoo hetken juron näköisenä paikoillaan ja lähtee.

*

Seuraponiksi hevossairaalaan mukaan lähtenyt Pupu on loistavalla tuulella. Se on kiskonut kuskina olevan Lyytin parkkipaikan nurkkaan ja nyhtää kulottunutta ruohoa niin nopeasti, että luulisi sen olleen nälissään viikon. Kun talutan Blisin ulos heidän luokseen, Pupu nostaa päätään vihreät kuolatipat ryntäille tipahdellen ja hörisee sieraimet levällään. Bliss kiskoo ruohoapajalle Pupun viereen. Lyyti hymyilee ja avaa kysyvän näköisenä suunsa, mutta pudistan vain päätäni.

Pakkaamme hyväntuuliset hevoset vieri viereen autoon ja lähdemme ajamaan kohti Liekkijärveä. Aurinko on juuri laskemassa puunlatvojen taa. Lyyti kääntää radion päälle ja heittää hedelmäkarkkipussin syliini tallitakkinsa taskusta. Hetkeksi melkein ilahdun. 

"Blisillä on 26 prosentin hankosidevaurio", sanon äkkiä. Hyvä olo häilyy ja katoaa.  

Mutta kun Lyyti  hidastaa autoa nostaakseen kämmenensä hartialleni, leimahtaa jossain juuri ja juuri huomattavissa oleva lohdun liekki.

[Salma]

Naksutusta ja nenäliinoja

31.8.2023

Bliss kyllästyy karsinassa seisoskeluun suunnilleen tunnissa. Olen jo muutamana päivänä siirtänyt sen tuntien alkaessa tyhjään karsinaan tuntihevosten käytävälle, jotta se saisi katsella elämää ja ottaa vastaan ihailun- ja säälinsekaisia rapsutuksia. Matka tallin lisäsiivestä pitkän käytävän puoliväliin on ollut tukala, ehkä tosin enemmän minulle kuin Blisille. Vaikka etujalka vaikuttaa kipeältä, Bliss on ollut joka kerta energinen ja yrittänyt puskea ulko-ovilla ulos niin lujaa, että olen joutunut painamaan vastaan kaikin voimin.

En osaa sanoa, onko Bliss näyttänyt väliaikaiskarsinassaan tyytyväiseltä vai tyytymättömältä. Se seisoo aina pää puolioven yli työnnettynä ja katselee korvat hörössä jokaista ohikulkijaa, eikä näytä ymmärtävän, miksei kukaan vie sitä ulos.

Bliss on kerännyt sekä ihailijakunnan että juorujen aallon, joka velloo tallikäytävän päästä päähän. En pane pahakseni sitä, että tuntiratsastajat pitävät Blisille seuraa. Melkein aina, kun kuljen ohi, joku nojailee sen väliaikaiskarsinaan ja huokailee, miten surkealta se näyttää etujalka paksussa tukisiteessä. Bliss höristelee korviaan ja imee huomiota itseensä. Kun se jää yksin, etenkin iltaisin omassa karsinassaan, se alkaa melkein heti pyöriä ja potkia takaseinää. Ymmärrän, miksi sillä on tylsää.

Niinpä vietän sen kanssa aikaa niin paljon kuin pystyn. Ratsastan Bonnien ja Agin tuntien aikaan ja olen kaiken muun ajan Blisin luona. Edith on lopettanut Agin hoitamisen, mikä tuo oman lisänsä aikataulusoppaani. Onneksi Agi viihtyy tarhassa aina pitkälle iltaan ja onneksi, onneksi, minulla on Ada.

Istumme nytkin Blisin puoliksi avoimen karsinan kynnyksellä ja yritämme vuoron perään innostaa sitä leikkimään vanhalla muovipullolla, jonka olemme kiinnittäneet karsinan seinässä olevaan naulaan. 

"Mä löysin Jenten vanhan naksuttimen", sanon ohimennen, kun Ada on pullovuorossa. Olen aiemmin sattunut selailemaan oleskeluhuoneessa vanhoja Hevoshulluja ja törmännyt juttuun, jossa puhutaan hevosten naksutinkoulutuksesta. Se on saanut minut elättelemään toiveita siitä, että voisin keksiä Blisin piristykseksi edes jotakin, kun se joutui seisomaan päivät pitkät karsinassaan samalla kun muut jatkavat normaalia elämäänsä. 

Ada nyökkää.

"Mitä meinasit opettaa sille?"

Katsahdan tuumaillen hevostani, joka ei ole lainkaan kiinnostunut muovipullosta vaan hamuaa Adan takin olkapäätä.

"Aattelin aloittaa kohteen koskettamisella", sanon. "Voidaan treenata yhdessä jos haluut?"

Ada hymyilee ja nyökkää uudelleen.

Olen käynyt Adan kanssa läpi kaikki tulevien viikkojen tapahtumat: Blisin jalan kylmäyksen, karsinalevon, kahden viikon päässä häämöttävän ultraääniajan, sairaskengityksen, kontrolloidun liikutuksen joka alkaisi heti kun tilanne sen sallisi. Ada on ymmärtänyt ja halannut minua sanoen, että kaikki menisi varmasti hyvin. Yritän uskoa häntä.

Siinäkin tapauksessa, että kaikki menee hyvin tarkoittaa sitä, että seuraavan kerran saan jakaa aamukaurat terveesti liikkuvalle Blisille aikaisintaan ensi syksynä. 

[Salma]

Karsinapäiviä ja kyyneleitä
11.-12.9.2023

On edelleen sääli, etten päässyt osallistumaan Seppele Cupiin kummallakaan ponillani. Harkitsin pitkään Bonniella osallistumista, kunnes tulin lopulta siihen tulokseen, ettei oma mielentilani ollut Blisin takia parhaimmillaan kisaamiseen. Blisin poisjättäytyminen on tietenkin ollut päivänselvää -- jalkansa kanssa se ei  voi tehdä mitään. Se on seisonut karsinassaan päivästä toiseen, pää oven yli työnnettynä ja korvat toiveikkaassa hörössä, ja odottanut että joku tulisi hakemaan sen. Sydämeeni sattuu, kun kukaan ei ole tullut.

Viime viikkoina olen luultavasti istunut Blisin karsinanreunalla enemmän kuin nukkunut. Olemme alkanut harjoitella naksutinkoulutusta. Se on sujunut hyvin: Bliss osaa jo tuupata turvallaan pallopäistä keppiä, jonka olen ostanut Sisulta eläinkaupasta, ja odottaa herkkupalaa kauniisti paikoillaan hamuamatta kättäni. Ponista näkee, että se viihtyy seurassani, oikeastaan jopa enemmän kuin silloin kun ratsastin sillä päivittäin. Minulla tosin on ikävä Blisin satulaan. Useampana iltana olen odottanut, että iltarehut on jaettu, ja istunut sitten vielä hetken Blisin karsinassa itkemässä. 

Tänään olemme taas Viikissä, minä ja Ada, sekä tietysti Bliss. Eläinlääkäri on sama kuin viimeksi. Tilanne tuntuu muutenkin viime kerran toisinnolta: Ada on seurahevoseksi tulleen Pupun kanssa ulkona, eläinlääkärillä on anteeksipyytävä ilme ja huonosti istuva takki, ja Bliss nuokkuu ketjuissaan tylsistyneen näköisenä. Näperrän hermostuneesti sen harjaa, kun eläinlääkäri suoristautuu etujalan luota käsiään pyyhkien. Nyt ehdin katsoa  hänen nimikylttiään: Kari-Matti Anttila. 

"Hyvältä näyttää", Kari-Matti sanoo, ja kuulen hänen äänestään, mitä lause alleviivaa huomaamattomasti: hyvältä näyttää, kun ottaa huomioon 26 prosentin hankosidevaurion. "Se on ollu kai pirteä?"

Nyökkään. 

"Oon alkanu harjotella sen kanssa naksutinkoulutusta", kerron. "Ettei sen tarvi vaan seisoa."

"Hieno juttu", Kari-Matti sanoo ja hymyilee niin, että ahavoituneisiin poskiin tulee ujot uurteet. "Nythän sitä voi alkaa liikuttaa jo, ihan pari minuuttia päivässä alkuun. Tulehduskipulääkkeenkin voi lopettaa."

Luulen, että olen viimeksi alle kymmenvuotiaana ponityttönä ollut niin iloinen siitä tiedosta, että saan taluttaa hevosta pari minuuttia ympäri tallipihaa.

*

Kari-Matti on ollut tosissaan sanoessaan, että pari minuuttia päivässä riittää alkuun. Blisin ensimmäisen kävelytyskerran ohjeeksi on annettu kerran tallin ympäri. Kun seuraavana päivänä otan Blisin karsinasta lenkkiä varten, olen iloinen, että olen ollut ennalta viisas ja suitsinut sen. Ada on luvannut lähteä mukaan. Hän naksauttaa karsinan ovella riimunnarun Blisin kuolainrenkaaseen ja hymyilee minulle kannustavasti, kun lähdemme taluttamaan ponia ulos. On sateinen ja yllättävän hämärä aamupäivä, ja Bliss korskuu välissämme niin, että voisi kuvitella kevyen syystuulen yrittävän tempaista sen mukaansa. Tallin kiertämisessä kestää tuskin neljää minuuttia, mutta sinäkin aikana joudumme pysähtelemään kymmenkunta kertaa tyynnytelläksemme Blisiä. Se hirnuu sydäntäsärkevästi tarhoissa seisoville hevosille ja minua alkaa taas itkettää, kun viemme sen takaisin talliin.

Hetken kuluttua istumme Adan kanssa Blisin karsinan edustalla ja käymme läpi hoitosuunnitelmaa. 

"Seuraava ultraääni on joulukuussa", sanon selatessani aamulla tulostamiani papereita. "Ja siihen asti käyntitaluttelua. Ainakin alkuun olis varmasti hyvä, jos me talutetaan yhdessä, niin Bliss pysyy hallinnassa?"

Vilkaisen kysyvästi Adaa. Hän nyökkkää.

"Bliss voi varmaan tarhata toisessa oritarhassa silloin kun se on tyhjä, se on pienempi ku muut tarhat", tuumaan. "Siis sitten kun sen voi päästää tarhaamaan. Tammikuussa sitä voi alkaa liikuttaa ravissa."

Nielaisen ja käännän papereistani seuraavan sivun esille. 

"Helmikuussa on kans ultraääni. Jossain vaiheessa kevättä voi alkaa ratsastaa kevyesti, ja kesäkuussa Blisillä voi laukata. Sen pitäis olla normikäytössä ehkä -", ääneni sortuu, vaikka nielaisen uudelleen ja yritän pitää sen kasassa, "ens vuoden syyskuussa."

En enää kykene pidättelemään kyyneleitä. Painan kasvot kämmeniini ja tunnen, miten Ada liikahtaa lähemmäs ja kietoo kätensä varovasti ympärilleni. Istun olkapäät nyyhkäyksistä täristen häneen nojaten ja tuskin huomaan, miten paperit levahtavat sylistäni tallikäytävälle.

Jokin lämmin ja pehmeä painautuu niskaani vasten, ja tunnistan vasta hetken kuluttua, että se on Blisin turpa. 

[Salma]

Kisoja ja kolmijalkahyppelyä
27.8.-30.9.2023

27.8. Kultasaari Cup
Kultasaareen meitä on lähtenyt hyvin pieni porukka: vain minä, Anton ja Ada, joka on edellisenä iltana pessyt Bonnien kisahuovan sillä aikaa, kun harjoittelin Blisin kanssa naksutinkoulutusta. On sateinen mutta hiostavan lämmin päivä ja Bonnie tuntuu aamusta asti pirteältä. Se on muuttunut venyttelyjen ja ekstrahieronnan myötä taas paremmaksi ja liikkuu mielellään, ja minua melkein itkettää, kun näen miten se tallipihalla tähyilee ympärilleen korvat sievästi hörössä.

Starttaamme vain kahdenkympin luokassa. Osallistujia on kolmisenkymmentä ja niistä ponikokoisia Bonnien lisäksi viisi. Suomenpiekkari Mahtipöntinen on nimensä puolesta minulle tuttu useammista aiemmista kisoista, pari upeasti sijoittunutta ratsuponia taas ennestään vieraita. Minä ja Bonnie saamme radalta neljä virhepistettä huolimattomuuteni vuoksi, mutta aika ei ole yhtään hullumpi ja kisoista jää hyvä maku suuhun. Paluumatkalla, illan jo pimetessä, pysähdymme Antonin ja Adan kanssa ABC:lle ja ostamme ison kasan karkkia. Nojaan penkin selkänojaan ja katselen tummuvia maisemia oikein tyytyväisenä kuluneeseen päivään. 



15.9.
Kultasaaren jälkeen meillä onkin muutaman viikon kisatauko. Vietän yhä Blisin karsinalla niin paljon kuin mahdollista, mutta kuultuani Olivian aloittavan Agin hoitajana olen päässyt aavistuksen helpommalla isoimman kimotammani kanssa. Olemme sopineet Adan kanssa vielä aiempaa tarkemmin hoitovuoroja, sillä niin paljon kuin Blisin kanssa viettämästäni ajasta nautinkin, tekee minun pahaa nähdä sen vain seisovan karsinassaan. Bliss vaikuttaa turhautuneemmalta seisoskeluun nyt, kun olemme alkaneet taluttaa sitä lyhyitä lenkkejä tallin ympäri. Parina päivänä se on yksinkertaisesti kieltäytynyt tulemasta sisään. Eilen jouduin pyytämään Hanskia auttamaan ponin taluttamisessa, enkä muista hävenneeni aikoihin niin paljon kuin silloin, kun Hanski nyppäisi riimunnarun kädestäni ja talutti rasavillin ponini karsinaansa kuin minkäänlaista ongelmaa ei olisi ollutkaan. 

Tänään minulla ja Valtterilla on Laurin valmennus. Valtteri on vaikuttanut vähän kummalliselta jo pari viikkoa, mutten ole uskaltanut kysyä, mistä on kyse. Katsomoon on kokoontunut pieni jatkotuntilaisista koostuva joukkio puhelimineen ja limsapulloineen, ja huomaan miten Valtteri kerran tai pari vilkaisee heitä hieman ärsyyntyneen näköisenä. Bonnie käy niin kuumana, etten itse ehdi keskittyä juuri muuhun kuin sen hillitsemiseen. Lauri teettää meillä kohoavaa jumppasarjaa enkä valmennuksen jälkeen ole varma kumpi on hikisempi, poni vai minä. Jostain syystä Valtteri kieltäytyy kun kysyn, haluaako hän lähteä ratsastamaan loppukäynnit maastoon, ja kiiruhtaa  talliin. Heitän enkkuviltin Bonnien kostealle selälle ja ratsastan ruskaan taittavien puiden lomaan yksin. 



23.9. Åland Weekend
Alun perin tarkoitus ei tietenkään ole ollut, että Åland Weekendin ensimmäinen kilpailupäivä olisi ollut minulle vapaapäivä. Tarkoitus oli, että olisin kisannut Blisillä helpot koululuokat ja valmistautunut henkisesti seuraavan päivän esteluokkiin Bonniella. Olen itkenyt Cellan olkaa vasten tallin yläkerrassa, kun olen lähettänyt kilpailusähköpostiin peruutuksen minun ja Blisin osallistumisesta. Peruutuksen jälkeen minulla ei ole mitään muuta kuin aikaa, kasa pari viikkoa sitten ostettuja nenäliinoja ja jo etukäteen puutuneet pakarat kaikista kisakatsomossa vietetyistä tunneista. 

Ensimmäiset seppeleläiset starttaavat helpossa C:ssä, ja käytän aamun vaeltelemalla ympäri kisa-aluetta Adan kanssa. Yritämme vuoron perään puhua Blisin jalasta niin paljon kuin pystymme -- aivan kuin siten voisimme jäsennellä tapahtuneen, paketoida sen menneisyyteen ja palata tahdonvoimalla parantuneen ponin luo -- ja olla puhumatta Blisistä lainkaan. Suutani kuivaa, kun palaamme katsomoon. Luokka on aika suuri ja ehdin käydä sen keskellä ostamassa lounasta, mutta palaan parahiksi nähdäkseni viimeisenä starttaavan ratsukon. Aleksanteri näyttää riemastuneelta tullessaan vähän puolivälin yläpuolelle, Reiskalla luokan loppupuolelle jäänyt taas sillä tavalla ammattimaisen tyyneltä kuin paljon kisaavalta ratsastajalta voisi arvatakin. 

Helppo B toistaa aiemman kaavaa: Aleksanteri on kahdestoista, Eedi Reiskalla kahdeskymmenesviides. Antonin ystävä Sarahkin osallistuu luokkaan kauniilla kiiltävänmustalla orilla, joka näyttää vielä melko nuorelta. En ole koskaan ennen tainnut nähdä Aleksanteria yhtä liekeissä kuin näissä kisoissa. Hän suorastaan loistaa, ja luokan jälkeen onnitellessani hän hymyilee kiittäessään rennommin kuin olen kuukausiin nähnyt hänen hymyilevän. 

Loppuluokat seuraan puolella silmällä. Piristyn iltapäivästä, kun Sarah sijoittuu vaativassa B:ssä toiseksi ja heti sen jälkeen PSG:ssä neljänneksi. Antonin ilme on näkemisen arvoinen kun kysäisen, mitä Sarah mahtaa tehdä luokista voittamillaan 6 000 eurolla.

Illalla käyn Ryttare Galassa, mutta palaan hotellille jo pian sen jälkeen, kun päärynäsuklaa- ja vaniljajäätelölautaset rippeineen on kannettu pöydistä.



24.9. Åland Weekend
Sunnuntaina nukun pitkään, ovathan omat luokkani vasta iltapäivällä. Ada on lupautunut hoitamaan aamuruokinnan, mikä tuntuu jumalaiselta. Hoidan itseni kisakuntoon, tekstaan aiemmassa luokassa starttaavalle Valtterille kisaonnea ja hyppään hotellilta lähtevään kimppataksiin. 

Minusta tuntuu melko kurjalta, kun lämmittelyni ohessa satun huomaamaan, että Valtteri on jäänyt metrin luokassa viimeiseksi. En ole aivan varma, mitä on tapahtunut, enkä kehtaa juuri silloin kysyäkään: myöhemmin saan kuitenkin kuulla, että luokassa ainoastaan kolme ratsukkoa on saanut virheettömän radan. En ehdi nähdä Valtteria ennen kympin luokan alkua, mutta lähetän maailmalle nopean toiveen, että se sujuisi häneltä ja Siriukselta paremmin.

Bonnie tuntuu loistavalta. Tämäkin rata on aika kinkkinen, mutta poni taipuu allani kuin aalto ja hyppää niin sulavasti, että pysyn itse juuri ja juuri sen vauhdissa mukana. Olen villin, melkein pakahduttavan iloinen siitä, miten hyvältä Bonnie nyt tuntuu parin kuukauden takaisten ongelmien jälkeen. Tulemme luokassa toisiksi enkä oikein tiedä, miten voisin olla tyytyväisempi suoritukseen. Valtteri jää taas häntäpäähän ja vain irvistää alistuneesti, kun kuljen myöhemmin hänen ohitseen. 

Kahdenkympin rata menee pudotuksen takia vähän penkin alle. Minä, Anton ja Riinis olemme kaikki kahdenkymmenennen sijan alapuolella, ja luokkien jälkeen linnoittaudumme hetkeksi kanttiiniin potemaan heikohkoja suorituksiamme. Ainakin minun mielialani pysyttelee kuitenkin melko korkealla. Bonnie on hypännyt hyvin ja, ennen kaikkea, tuntunut liikkuvan mielellään. 

Kotimatkalla mieltä lämmittää myös ajatus sijoituksesta 6 000 euron palkintorahasta, ja siitä, miten se kartuttaisi Blisin eläinlääkärikassaa.


26.9. 
Pari päivää Ahvenanmaan jälkeen minä, Iiris, Liinu, Riinis ja Manny lähdemme Venäjälle Kozlov Estateen kisaamaan. Olen hieman uupunut edellisestä matkasta, mutta minua ilahduttaa, miten hyväntuuliselta Bonnie vaikuttaa. Olemme sekä metrissä että kahdessakympissä puolivälin tienoilla, ja vaikka olen toivonut parempaa tulosta, olen ihan tyytyväinen.

Olen pyytänyt kotiin jäävältä Adalta raportteja siitä, miten Blisin kanssa sujuu, ja saankin hotellihuoneeseen minuuttikaupalla videoita karsinassaan korvat hörössä seisovasta pienestä ponista. Ada on pyytänyt Pyryä ja Aleksanteria talutteluavuksi ja minua hellyyttää, kun Bliss kulkee niska korkealla kolmikon keskellä ja pärskii jokaiselle lehdelle ja oksanpätkälle, jonka ulkona näkee. Olen iloinen, että se ainakin vaikuttaa innostuneelta ja ympäristöstään kiinnostuneelta.

Hotellihuoneessa ihailen moneen otteeseen myös Liinun sormusta. Liinu vaikuttaa kainolta esitellessään sitä, mutta hymyilee silti niin leveästi että minuakin alkaa hymyilyttää. Saan itseni kiinni haaveilemasta samanlaisesta sormuksesta kuin hänellä. Ehkä minä ja Jessekin joskus menisimme naimisiin...? Rutistan Liinua monta kertaa ja pyydän häntä kertomaan heti, kun hääsuunnitelmat etenevät.

Pariin otteeseen löydän Riiniksen ja Iiriksen juttelemasta päät vastakkain hotelliaulan nurkassa tai tallilla karsinoiden välissä. Tavallaan siinä ei ole mitään kummallista, mutta se tapa, jolla muu maailma vaikuttaa katoavan heidän ympäriltään, saa minut kiinnostumaan. Yritän olla salakuuntelematta, mikä on oikeastaan helppoa: he kuiskivat niin hiljaa, ettei tavustakaan saisi selvää, ellei seisoisi heidän vieressään. Manny vaikuttaa suhtautuvan Iirikseen jotenkin erikoisesti. En ole kuitenkaan aivan varma, johtuuko se vain siitä, että hän on väsynyt. 



2x.9. Hamilton Cup
Kisaputki jatkuu, ja alan itsekin vähitellen päästä sen kyytiin. Hamilton Cupissa uskallan startata neljässä luokassa päätettyäni, että ottaisin pienemmät luokat pelkästään lämmittelyn kannalta. Metrissä ja kympissä ratsastan kaikessa rauhassa ja yllätyn ilahtuneesti, kun kympissä siitäkin huolimatta tulemme seitsemännelle sijalle ja melkein sijoitumme. Sama seitsemännen sijan tuuri jatkuu sekä 115 että 120 sentin luokassa. Niissä sija ei tunnu aivan niin hienolta -- etenkään kahdessakympissä, jossa osallistujia on vain yksitoista ja jossa olin toivonut meidän menestyvän -- mutta tärkeintä minulle on, että Bonnie jaksaa päivän loppuun asti ja liikkuu mielellään. Illalla, kun olemme ajaneet Hevosjärven tilalta kotiin, jään pitkäksi aikaa Bonnien karsinaan ja venyttelen sitä fysioterapeutin ohjeiden mukaan. Bliss seisoo pää tallikäytävälle työnnettynä ja huokailee.


30.9.
Olemme edellispäivänä käyneet kisaamassa Raven Crossingissa ilman mainittavampaa menestystä, ja nyt istun Bonnien paljaassa selässä heilutellen jalkojani enkkuviltin alla. On uskomattoman kaunis syyspäivä. Aurinko paistaa juuri ja juuri ja kaikkialla leijuu hienonhieno sumu jota ei juuri näe, ennemmin vain aistii. Pyry on lähtenyt Iitan kanssa mukaan maastoon ja katselee mietteliään näköisenä, miten tuuli ravisuttaa lehtiä puista. Emme ole puhuneet juuri mitään koko matkan aikana, kuunnelleet vain kavioiden ääntä ja kuolainrenkaiden hiljaista kilahtelua. 

Bonnien kisakalenteri näyttää syksyn osalta täydeltä jo nyt: ensi viikolla kisaisimme Vaahterapolussa, ja sen jälkeen parin viikon välein Merri Jumpingin ja Hamilton Cupin osakilpailuissa. Tuntuu hyvältä, että olen saanut muuta mietittävää Blisin rinnalle. 

Edessä on kuitenkin koko kaunis syksy, ja jos mietin asiaa oikein tarkkaan, on Bliss ja sen jalka päivä päivältä ainakin pikkuisen parempi kuin eilen. 

[Salma]

Poninleluja ja porkkanoita
7.10.2023

Olin ajatellut Doomista ensimmäisen kerran luultavasti silloin, kun kuulin Lucian ratsastavan sillä. Jos hetkeä kuvittelee alkusoittona, se ei ollut ollut minkäänlainen fanfaari; ennemminkin juuri ja juuri kulman takaa kuultava helinä, joka olisi saattanut mennä ohi, jos en olisi kuunnellut tarkkaan.

Istun oleskeluhuoneessa tuijottamassa Lucian Instagramista Doomiksen kuvaa. Jo kesällä olen kuvitellut, miten hienoja varsoja siitä saisi. Silloin kuvittelin villeissä puolipäiväunissa, että kun Bliss olisi sopivassa vaiheessa, sen voisi astuttaa. Ajattelin, että teettäisin sillä varsan kun tarvitsisin toisen nuoren kasvamaan, ehkä viiden tai kuuden vuoden päästä, riippuen miten hyvin se sopisi minun ja Blisin kisakalenteriin. Olen kuvitellut Power Jumpeja, Hanami-sijoituksia, kansainvälisiä cup-kisoja, sitä kaikkea mitä Bonnien kanssa olen päässyt maistamaan.

Nyt Bliss seisoo karsinassa päivät pitkät. Jostain syystä sen astuttaminen tuntuu kuitenkin kaikkea muuta kuin hyvältä ajatukselta.

Olen yrittänyt nostaa -- sekä minun että Blisin -- mielialaa ostamalla Blisille kaikenlaista viihdykettä. Nyt sen karsinassa on purppuranvärinen hevospallo (jonka kahvaa Bliss mutustelee kiinnostuneena), erityisen pienireikäinen heinäverkko, omenanmuotoinen karsinalelu, joka roikkuu köysijalkoineen karsinan seinällä, suolakiviverkko sekä pinkki Bizzy Ball, jota Bliss ensin pelkää, mutta parin päivän kuluttua löydän sen kerta toisensa jälkeen karsinasta tutkimassa juuri sitä.

"Onkohan sillä tylsää", satun kysymään erään kerran ohikulkevalta Aleksanterilta, kun nojaan Blisin karsinaan ja katselen leluvarastoa, joksi sen karsina on muuttunut. Aleksanteri vilkaisee minua, ja saattaa olla että näen väärin, mutta minusta hän näyttää hiukkasen kauhistuneelta.

Päivää tai paria myöhemmin norkoilen taas karsinalla, tällä kertaa Adan kanssa. Olemme käyneet päivittäisellä tallinkiertoretkellämme ja se on sujunut oikein hyvin: vain kaksi kertaa Bliss on ollut vähällä riistäytyä otteestamme. Ulkona on satanut ja Blisin harja sään yltä on taipunut pienille kosteille laineille. Se hamuilee ylähuulellaan Bizzy Ballia ja vaikuttaa juuri sillä hetkellä oikein tyytyväiseltä elämäänsä.

"Pitäisköhän mun hankkia sille ystäväksi pupu", tuumin.

Ada ei sano hetkeen mitään, mutta jo sen lyhyen hetken aikana huomaan, miten hyvältä idea minusta tuntuu.


En  jostain syystä pääse kaniajatuksesta eroon. Ajattelen kaneja illalla ennen nukahtamista, pyöräillessäni tallille, Bonniella ratsastaessani, rehuja jakaesssani ja erityisesti silloin, kun Adan kanssa talutamme itsekin kanimaisesti kulkevaa Blisiä, jonka elämän kiinnostavin asia tällä hetkellä taitaa olla tallin ympäri kerran päivässä käveleminen.

Niin siinä sitten käy. Soitan parille kaninkasvattajalle, kerron Blisistä, harkitsen pari päivää -- ja ennen kuin kunnolla ehdin edes ihailla, miten nopeasti kaikki sujuu, on minun ja Jessen kodin yläkerrassa suuri kaninhäkki ja siellä kaksi kania. Ne seuraavat kiinnostuneen näköisinä, kun valikoin vaatekaapista sopivia vaatteita Iiriksen 20-lukuteemaisia syntymäpäiviä ajatellen.

Vielä tänään ne eivät pääse tapaamaan Blisiä, mutta ehkä jo ensi viikolla nämä kolme porkkanoiden ystävää löytäisivät toisensa.

[Salma]

Ristiäisiä ja ruusukkeita
8.-16.10.2023

8.10. Vaahterapolun syyskisat
Meitä lähtee kisaamaan Vaahterapolkuun iso porukka: minä, Aleksanteri, Sisu, Valtteri, Riinis ja Anton. Matthias, Aleksanteri, Sisu ja Eedi ovat olleet kisaamassa eilenkin, mutta pupujen vuoksi olen itse päättänyt jäädä kotiin ja matkustaa kisapaikalle vasta saman päivän aamuna. Harkitsin eilen pitkään Iiriksen syntymäpäiville lähtemistä, mutta lopulta päätin jäädä kotiin: puoli kymmenen aikaan olin tullut siihen tulokseen, että kaipasin unta enkä tohtinut jättää uusia eläinystäviäni saman tien yksin, vaikka uskoin, että Jesse olisikin pitänyt niistä hyvää huolta.

Vaahterapolussa sujuu loistavasti. Bonnie hyppää kevyesti kuin iltapäivähaave ja sijoitumme molemmissa luokissamme. Riiniskin on suorastaan liekeissä: hän on kahdessakympissä toisella sijalla, heti meidän edellämme, ja kolmessakympissä voittaa koko luokan. Olen hieman yllättynyt, kun menestymisen riemun sijaan etenkin Anton, Riinis ja Valtteri vaikuttavat koko kisamatkan jotenkin synkiltä. En uskaltanut udella, mistä on kyse, vaan kiinnitän hyvilläni ruusukkeet Bonnien poskihihnaan ja sujautan sille puolikkaan sokeripalan sillä aikaa, kun muut lastaavat hevosia. Miten hienosti kaikki onkaan mennyt! 


10.10. Ristiäiset
Olin itkenyt ilosta kun olin kuullut, että Anton ja Sonia tahtoivat minut lapsensa kummiksi. Tänään liikutan hevoseni jo varhain aamulla, pukeudun hienoon siniseen mekkoon ja ajan Jessen kyydillä Antonin ja Sonian kotiin juhlimaan ristiäisiä. Kaikkialla on kaunista: pöydällä odottaa ristiäiskakku, ikkunoista sisään laskeutuu iltapäivän helmiäismäinen valo ja kaksoset näyttävät ristiäismekoissaan niin vakavilta ja herttaisilta että melkein pyörryn. Ristäiskakun ympärillä pöytä lähestulkoon notkuu aleksanterinleivoksista, lusikkaleivistä, graavikalasta, karjalanpiirakoista, voileipäkakusta ja maljoihin kootuista kerrosjälkiruoista, joiden Sonia kertoo olevan nimeltään tilslørte bondepiker. 

Seppeleestä paikalla on minun -- ja tietysti Antonin -- lisäksi Kiri. Tunnistan Jessen ja Sarahin, jotka näyttävät hienoilta juhla-asuissaan ja vilkuttavat minulle ja Kirille, kun saapuvat ulkoa peräkanaa. Muut kummit, Katya ja Nita, ovat minulle ennestään vieraita. He tulevat kuitenkin juttelemaan melkein heti, kun olen saapunut juhliin, ja esittelevät minulle Sonian kaksoisveljen Steenin. Steen ehtii juuri puristaa kättäni, kun rippipappi saapuu. Minulta kestää hetki tunnistaa, miksi pappi näyttää niin tutulta, mutta lopulta en voi olla tyrskähtämättä olkapäähäni muistaessani, kuinka sama tyylikäs harmaaohimoinen herrasmies oli suudellut Emmyn kanssa pari kuukautta sitten venetsialaisjuhlissa. 

Sarah ja Jesse toimivat sylikummeina. Ainakin minä pyyhin kyyneleitä rovastin puheen aikana -- ja jos näen oikein, en ole ainoa. Minua alkaa itkettää kaksin verroin enemmän kun huomaan, että Antonkin itkee. Vuosia kestänyt kisakumppanuutemme, kaikki se leikkimielinen kilvoittelu, pitkät kisamatkat, kaviokoukkulainat ja Antonin puolikas hymy, joka sanonut lempeästi joko voitinpas sinut tai miten menit voittamaan minut... katsellessani, miten Anton pyyhkii salaa kyyneliä kämmenselkäänsä, mietin miten tärkeä osa elämääni Anton on. 

Minun, Jessen ja Katyan kummilapsen nimeksi tulee Saga Sigrid. Katya hymyilee minulle Sagan pään yli, kun keräännymme kastetilaisuuden jälkeen kummien yhteiskuvaan. Kiri, Nita ja Sarahin sylissä lepäävä Aida Antoinette odottavat vähän matkan päässä. 

Vaikka ulkona tihuttaa vettä, on tunnelma korkea koko illan. Annan Saga Sigridille lahjaksi kastehelminauhan ja Antonille ja Sonialle Lieke-lahjakortin, jonka takasivulla lupaan tulla hoitamaan lapsia hotelliyön ajaksi. 

Alkuillasta Anton lämmittää saunan. Istun raukeana lauteilla kuuntelemassa, miten rääppiäisiin tulleet seppeleläiset juttelevat seinän takana pukuhuoneessa. Toivon, että ehdin ennen lähtöä käydä pihistämässä vielä muutaman lusikkaleivän...


15.10. Merri Jumping Tour, 1. osakilpailu
Merri Jumping Tourille kisaamaan lähtevät minun lisäkseni Rasmus, Emmy, Jusu, Valtteri ja Anton. Päivä on pitkä: aamulla seuraan kahdenkympin Small Touria ja neljänkympin Medium Touria, jossa Rasmus sijoittuu. 

Kahdenkympin Pony GP Tour, johon Bonnien kanssa osallistun, on harmillisen pieni: vain kuusi ratsukkoa. Rata on kyllä oikein hyvä ja aika tekninen. Saan Bonnien kanssa nopean ajan mutta kahdeksan virhepistettä, enkä suoraan sanottuna ole erityisen tyytyväinen huomatessani, kuinka hännille jäämme. Potiessani huonosti sujunutta luokkaa katsomossa harkitsen siirtoa kympin avoimeen luokkaan, jossa Valtteri sijoittuu kolmanneksi ja Jusu seitsemänneksi. Antonkin ratsastaa kolmessakympissä loistavasti ja on ensimmäinen ei-sijoittunut.

Ajelemme illansuussa kotiin kaikessa rauhassa. Ada on ratissa ja hyräilee hiljaa, kun käännymme tallipihalle. 

Olen melko varma, että nukahtaisin ennen kuin ehdin taluttaa ponini talliin, ellei aina niin hyvä groomini avaisi hiljaa hansikaslokeroa ja työntäisi syliini kokispulloa.


16.10. Puput
Maanantaina on viimein aika tuoda Blisin kaniiniystävät Seppeleeseen. Tähän asti ne ovat asuneet minun ja Jessen makuuhuoneessa ja vaikuttaneet viihtyvän oikein hyvin, ja minua jännittää, miten ne reagoivat talliympäristöön. Harmaa pupu, se rohkeampi, työntää päänsä kuljetuslaatikosta heti, kun tyhjässä karsinassa avaan pienen metallioven. Pörröinen ruskeavalkoinen pupu nököttää laatikon takakulmassa, mutta ei vaikuta erityisen pelokkaalta, hieman varautuneelta vain. Olen päättänyt, että annan pupujen tutustua talliympäristöön kaikessa rauhassa ennen kuin edes harkitsen niiden esittelemistä Blisille. 

Ei kulu kauaakaan, kun karsinanoven taakse kerääntyy pieni ihaileva tuntilaisjoukko. Harmaa pupu nauttii huomiosta, se hyppii karsinan ovelle ja nousee pieni nenä väpättäen takajaloilleen seinää vasten. Ruskeavalkoinen on mennyt heinäkasaan kuljetuslaatikon taakse ja pureskelee heiniä posket väpättäen.

"Mitkä niiden nimet on", eräs tuntilainen henkäisee roikottaessaan kättään karsinan puolioven yli.

Niin -- siinä vaiheessa tajuan, että nämä kaksi uutta talliasukkia tosiaan tarvitsevat nimet. 

[Salma]

Kohtalonsanoja ja kaninkarvaa
17.10.-

17.10. Bliss
Tänään saan viimein Kari-Matin kiinni. Eläinlääkäri on ollut kiireinen, pyytänyt parina päivänä soittamaan myöhemmin uudelleen ja kuulostanut viimeisen puhelun aikaan niin ärtyneeltä, että minua on hävettänyt jo ajatus hänelle soittamisesta. Vaihtoehtoja ei ole kuitenkaan ollut: monena yönä olen herännyt miettimään, onko tulevaisuudesta enää edes olemassa sellaista versiota, jossa Bliss kuntoutuu ja hyppään sillä kansainvälisissä kisoissa.

Olen satulahuoneessa, kun Kari-Matti soittaa. Minä ja Ada olemme juuri palanneet taas yhdeltä viiden minuutin kävelyltä Blisin kanssa ja seison toppaliivi ylläni, toinen ratsastushanska vielä kädessä, kun puhelin liivin taskussa alkaa väristä. Tuntilaiset kiertävät minut satuloitaan kantaen, kun vastaan puhelimeen nimelläni.

"Soitit", Kari-Matti sanoo ilman tarkempia esittelyjä.

Puristan ratsastushanskaa nyrkissäni ja tuijotan satulahuoneen ikkunasta heijastuvaa peilikuvaani.

"Halusin vaan kysellä niistä Blisin toipumisen todennäköisyyksistä", henkäisen.

Puhelimen toisessa päässä on hiljaista.

"Niin", Kari-Matti sanoo lopulta. Hän huokaa. "Mitä tarkalleen haluaisit tietää?"

Minua kylmää. Jos toipumisen todennäköisyydet olisivat korkeat, ei kai tarvittaisi tarkennusta siihen, mitä näillä kahdella sanalla tarkoitettaan. Haen katseellani sinistä muovipenkkiä, joka on kesällä kentän laidalla satulaannousua varten, pyyhin hiekanjyvät sen pinnalta ja istun alas. 

"Tuleeko siitä vielä kisahevosta", sanon niin tasaisella äänellä kuin pystyn.

Kari-Matti hengittää puhelimessa, istuu kenties toimistossaan tai on pysähtynyt hevossairaalan käytävälle kirkkaiden valkoisten valojen alle. Monen sadan kilometrin päässä minä hengitän kevyitä pelokkaita henkäyksiä, jotka kelluttavat minua hetki hetkeltä lähemmäs sitä sekuntia jolloin Kari-Matti vetää keuhkonsa täyteen, mutta ei puhallakaan niitä tyhjiksi vaan sanoo, anteeksipyytäen ja sanoja laahaten, kuin asia olisi hänen vikansa:

"Ei siitä varmaan enää sellaista tule."

Bliss ei tule koskaan kestämään kisakäyttöä. Siitä voi saada harrasteponin, sellaisen jolla voi ratsastaa omaksi ilokseen, maastoilla, treenata hauskanpidon vuoksi, tehdä kaikkia niitä asioita joista miljoonat hevosettomat ihmiset haaveilevat. 

Minäkin voisin haaveilla niistä. Mutta kun lasketaan yhteen kilpailut plus minä ja saadaan tulokseksi yksi vanheneva kisaponi, yksi kilpailuja vihaava herkkä hevonen ja yksi jännerikkoinen tulevaisuuden lupaus -- niin, silloin en tiedä, mitä lopputuloksella pitäisi tehdä. 



22.10. Puput II
Muutama päivä Kari-Matin uutisten jälkeen kuluu sumussa. Kerron tilanteesta saman tien Adalle, mutta kenellekään muulle en oikein osaa sanoa mitään. Cella ja Fiia kyselevät eräänä päivänä, onko Bliss jo parempi. Uskon heidän huomaavan, miten kömpelösti vaihdan keskustelunaiheen toisaalle.

Blisin kävelylenkin tallin ympärille ovat pidentyneet. Nykyään minä, Ada ja Bliss tepastelemme jo kaksi kierrosta: Bliss hurjasti reuhtoen, suurimman osan ajasta kolme jalkaa ilmassa ja yksi maassa, minä ja Ada pidellen ponia välissämme niin tiukasti kuin pystymme. Kengittäjä on käynyt uusimasssa sairaskengityksen enkä ole oikein tiennyt mitä sanoa, kun hän on tokaissut, että kaikki näyttää edenneen erinomaisesti.

Puput ovat muuttaneet tallin toimistoon. Olen saanut Emmyltä ja Hannekselta luvan siirtää niiden häkin sinne, ja ainakin tähän asti järjestely on toiminut hyvin: toimistossa on sopivan lämmin, ja sieltä puput on helppo siirtää tuntien ajaksi tyhjään karsinaan harjoittelemaan tallielämää. Tuntilaisetkin ovat tallikäytävältä kantautuvien ihastuneiden huokausten perusteella oppineet, mistä karsinasta pitkäkorvaiset ystävykset löytyvät.

Tänään toinen pupuista pääsee ensimmäistä kertaa tutustumaan Blisiin. Harmaa on huomattavasti rohkeampi ja saa toimia ensitutustujan roolissa sylistäni käsin. Bliss on juuri syönyt päiväheinänsä ja leikkii karsinassaan Bizzy Ballilla. Avaan puolioven varovaisesti pupu sylissäni ja astelen Blisin luo. Ada seisoo karsinan ovella valmiina auttamaan, jos jotakin tapahtuisi. 

Bliss ei ensin huomaa pupua. Sitten sen korvat höristyvät ja se silminnähden piristyy, puhaltaa ilmaa sieraimistaan ja kohottaa päätään varovaisesti syliäni kohti. Pupu painaa etutassunsa käsivarttani vasten ja kurottautuu uteliaana haistelemaan Blisin turpaa.

En voi olla pyyhkimättä ilonkyyneleitä hihaani, kun muutaman minuutin kuluttua nostan pupun heinäkasasta, johon se on hyppinyt mupeltamaan heinänkorsia Bliss vierellään. 



27.10. Hamilton Bravo Cup
Hamilton Bravo Cupiin ei osallistu yhtään toista seppeleläistä meidän lisäksemme. Olen hieman haluton lähtemään matkaan, sillä Bliss on vaikuttanut aamulla vaisulta. Vaikka tiedän, että jänteensä rikkonutkin poni voi vallan hyvin olla yhtenä päivänä vaisu ilman sen suurempaa syytä, minun tekee kovasti mieli jäädä kotiin. Ada saa kuitenkin kannustettua minut lähtemään, olenhan kuitenkin maksanut osallistumismaksunkin. Jalkansa murtanut Emmy lupaa käydä katsomassa toista potilasta päivän aikana. 

Ajatukseni ovat koko kisapäivän hieman muualla. Metrissä olemme luokan loppupuolella ja kympissä viimeisiä -- saamme kahdeksan virhepistettä ja hitaan ajan, sillä en oikein osaa ajatella mitään muuta kuin pientä kipeää tallissa odottavaa Blisiäni. Loppupäivän luokissa teen puhtaat radat, mutta ajat eivät ole erityisen hyviä. Olen suoraan sanottuna aika helpottunut, kun lähdemme kotimatkalle.

Tallissa minua, Adaa ja Bonnieta odottaa oikein pirteä Bliss. Emmy, joka klenkkaa keppiensä kanssa toimistosta, tulee kertomaan, että ponissa ei koko päivän aikana ole näkynyt yhden yhtä vaisuuden merkkiä. Se on seissyt pää käytävälle työnnettynä ja hirnunut ulos lähtevien hevosten perään, kunnes Emmy on pyytänyt Pyryä hakemaan ruskeankirjavan pupun toimistosta ja tuomaan sen tervehtimään Blisiä. Poni ja pupu ovat Emmyn mukaan haistelleet toisiaan puolioven yli, minkä jälkeen Bliss on tainnut saada sosiaalisen kiintiönsä täyteen ja viettänyt monta oikein mukavaa tuntia Bizzy Ballin kera. 

Voisin olla helpottuneempi vain, mikäli Bliss olisi kisapäiväni aikana parantanut jalkansa kokonaan.



xx.10. Harvest Moon Show
Tapahtumarikkaan -- ja minun mielestäni aika pelottavan -- halloweenleirin jälkeen tuntuu oudolta pakata kisavarusteet ja matkustaa Sevenoaksiin kisaamaan. Totta puhuen jäisin mielelläni kotiin lepäämään pariksi päiväksi, mutta kisat on järjestetty hyvin enkä malta jäädä matkasta. Minun ja Adan lisäksi kisaamaan lähtevät Valtteri ja Riinis. Olen leirillä huomannut, että heidän välillään näyttää olevan jotakin erikoista, ja minusta tuntuu aluksi hieman vaivaannuttavalta matkustaa niin kauas niin pienellä porukalla. Olo kuitenkin helpottaa saman tien, kun pääsemme kisapaikalle. 

Osallistun Bonniella vain kahdenkympin luokkaan, ja olen melkein tippua satulasta kun radalta ratsastaessani tajuan, että sijoitumme varmasti. Bonnie on tuntunut jo viikkokausia erityisen hyvältä: fysioterapeutilta saadut venytykset ovat selvästi auttaneet, eikä se enää ole lainkaan haluton, vaan hyppää nopeasti ja isosti jokaisen esteen jonka eteen sen tuon. 

Meidän jälkeemme on enää muutama ratsukko, eikä puhtaita ratoja ole siihen mennessä tullut seitsemää enempää. Luokka on iso, siinä on kolmekymmentä ratsastajaa, ja viimeistä ratsukkoa katsellessani minua jännittää niin paljon, että minun täytyy antaa ohjat Adalle ja kyykistyä tuuliselle pihalle seuraamaan suoritusta.

Ja me sijoitumme neljänneksi! Kiljahdan ja hyppään halaamaan Adaa niin pitkäksi aikaa, että olen vähällä myöhästyä kunniakierroksesta. 

Bonnien hoidettuani käytän loppupäivän katselemalla luokkia. Illalla lähden Valtterin ja Riiniksen mukaan Misangien luona järjestettäviin juhliin, mutta minua alkaa väsyttää pian ja suuntaan hotelliin nukkumaan. Ehdin juuri ja juuri nähdä, miten Valtteri voittaa arvonnasta melko kammottavalta vaikuttavan taulun ja toivon kovasti, että se jäisi Valtterin ja Riiniksen illan jännittävimmäksi tapahtumaksi -- uumoilen, että he ovat saaneet kokea yhtä jos toista jännittävää viime viikkojen aikana jo riittämiin. 




3.11. Puput III
"Joko niillä on nimet?"

Pudistan päätäni Lyytille ja Pyrylle, jotka nojailevat Blisin karsinanoveen ja katselevat heinäkasan eteen kerääntynyttä harrasta kolmikkoa. Bliss on upottanut turpansa niin syvälle kasaan, että siitä näkyvät vain silmät, puput taas ovat vallanneet parhaan paikan heinäkasan päältä ja syövät tietään alas. Olen antanut kolmikon olla vapaana karsinassa puolisen tuntia kerrallaan joka päivä, sen verran mitä olen ehtinyt niitä vahtia, ja kaikki on sujunut niin loistavasti että lähestulkoon kadun, etten saanut pupuideaa mieleeni jo kauan sitten.

"Mulla on niille nimilista", vastaan. "Se on ollu oleskeluhuoneessa, aika moni laitto siihen ehdotuksia."

Avaan puhelimestani kuvan listasta, joka lepää tupapöydällä, ja zoomaan sitä niin, että Lyyti ja Pyry pystyvät lukemaan.

Timpuri
Rumpali
Ruu
Tapsu
Viikka
Valko
Bubbano
Kani
Töksö
Aila
Taimi
Cecilia
Happy
Peppi
Lumiere
Clyde
Binksy
Tupuna

Pyry nyökkää hitaasti.

"Bubbano on kiva", hän sanoo. 

Näen, miten Lyyti vilkaisee sivusilmällään Pyryä.

"Mie kuulin että tuntilaiset oli sanonu niitä Mini-Sylviksi ja Mini-Poniksi", hän kertoo. "Ja että siun pittäis kuulemma hankkia paljon lissää pupuja että saatais kaikki yksärit kokoon."

"Nimet pitää selvästi päättää nopeesti", totean hihittäen. "Mulla ei oo varaa niin moneen pupuun."

Minulla on lämmin ja hyvä olo, kun hetken kuluttua Pyry ja Lyyti apunani nostamme puput karsinasta ja kannamme ne häkkiinsä toimistoon. Bliss vaikuttaa huomattavasti rauhallisemmalta, kun sillä on seuraa, eikä se enää pyöri karsinassaan läheskään niin paljon kuin ennen.

Lyyti ei ole puhunut minulle Konstasta sen kerran jälkeen, kun ilmoitti ottavansa nännilävistyksen, enkä minä ainakaan tänään kehtaa kysyä aiheesta mitään. 



5.11. Spooky Games @ Rihtniemi
Tänä vuonna Seppeleen menestyksen henget kiertävät Spooky Gamesin kaukaa. Meitä on kisoissa vain muutama ratsukko -- minä, Sisu, Anton ja Matthias -- ja me kaikki jäämme luokissamme joko keskivälille tai loppupäähän, ei poikkeuksia. Kisat on hyvin järjestetty ja päivä on oikein hauska, vaikka minua suoraan sanottuna harmittaakin, että varsinaiset luokat sujuvat heikosti. Bonnie on hyväntuulinen mutta poissaoleva, eikä tällä kertaa kehumista ole sen paremmin ajassa kuin ratojen puhtaudessakaan. 

Mutta siitä huolimatta päivä on kaunis, ja koska meitä on niin vähän, pääsemme kotimatkalle ajoissa. Olemme takaisin Seppeleessä niin aikaisin, että ehdin mukaan maastoretkelle, kun Olivia tulee tallipihalla vastaan Agia taluttaen. Kuljeskelemme kaikessa rauhassa pitkin ruskalehtien täplittämiä teitä Agi välissämme ja potkiskelemme hiekkatieltä sulavaa nuoskalunta, joka ei vielä aivan näytä osaavan päättää, jäädäkö maahan vai kadotako.

Palatessamme pihaan heilutamme Emmylle, joka klenkkaa keppeineen hitaasti jäisen pihan poikki kohti kotiaan. Emmy huikkaa tervehdyksen mutta ei keppeineen vilkuta.

"Mä aattelin pitää tuparit", Olivia sanoo, kun taluttaa Agin karsinaansa ja kääntää sen pään kohti ovea.

Minun tekee mieli halata Oliviaa kun ajattelen, miten muutama kuukausi sitten olisin hoitanut Agia kisapäivän jälkeen yksin ja nyt, aivan odottamatta, minulla ja Agilla onkin elämissämme hänet, ja hänellä Liekkijärvi. 

[Salma]

Joulunaikaa ja nimipäivätaikaa
27.12.2023

Hannes on järjestänyt Seppeleessä nimipäiväkahvit. Pari päivää tallilla on ollut rauhallista -- niin, hevosenomistajat ovat tietysti käyneet hoitamassa hevosiaan ja heidän lisäkseen yksi jos toinenkin hoitaja on kuin sattumalta pyörinyt tallikäytävällä jouluruoan väsyttämänä -- mutta välipäivien kuplahallitunnit ovat houkutelleet ratsastajat takaisin tallille. Minä, Ada ja Bliss olemme juuri palanneet tallinympäryskierroksiltamme, kun Hannes tulee toimistosta kantaen varovaisesti lasilautasta, jolla pieni mokkapalavuori huojuu vaarallisen näköisesti.

"Hyvää joulua ja tervetuloa nimipäiväkahveille", Hannes toivottaa ystävällisesti ja kääntyy tuntilaisten odottelutilaan. Vasta nyt huomaan, että penkki on työnnetty sivuun ja huoneen keskelle on aseteltu peräkkäin kolme puutarhapöytää. Höyryävän kahvipannun ja vedenkeittimen vieressä on eriparinen kokoelma kuppeja ja pienin voileipäkakku, jonka olen koskaan nähnyt.

"Hyvää joulua", minä ja Ada vastaamme yllättyneinä kuin yhdestä suusta. Ja totta kai me menemme.

*

Nimipäiväkahveille on kokoontunut sekalainen seurakunta hoitajia, omistajia ja tallityöntekijöitä. Hannes suorastaan säteilee istuessaan pöydän päädyssä siemailemassa nimipäiväteetään. Minullakin on oikein mukavaa. Joulun aikaa on varjostanut huoli Blisistä: kolmisen viikkoa sitten, kun kävimme ultraäänessä, Kari-Matti oli ensin kehunut miten hienosti jalka on lähtenyt parantumaan ja sen jälkeen toistanut, ettei minkäänlaista kisakäyttöä voisi harkitakaan. Olin selvästi jollain tasolla yhä toivonut, että Bliss parantuisi täysin, eikä Kari-Matin siitä tulee hieno harrastehevonen ollut juurikaan ilahduttanut minua.

Olemme päässeet mokkapalavuoressa jo puoliväliin, kun ovensuussa käy niin nopea säntäys, ettei sitä huomaisi, jos en juuri oikealla sekunnilla olisi sattunut katsomaan oikeaan suuntaan. Kun kurotan nähdäkseni toimiston ovelle minulle varmistuu se, minkä olinkin arvellut näkeväni. Sense seisoo ovensuussa karvat pystyssä ja tuijottelee vaaleat silmät selällään sisään toimiston ovesta. Sen hännänpää nytkähtelee varoittavasti puolelta toiselle.

"Anteeks, tuun kohta", sanon ja nousen. 

Sense välttää arvokkaasti edes katsomasta minua, kun kuljen sen ohi ja työnnän toimiston oven kevyesti kiinni. Hetken aikaa se tuijottaa suljettua ovea, sitten se istuu ja alkaa pestä etutassuaan kuin olisi saapunut toimiston ovelle juuri tätä tehtävää varten. Missään vaiheessa se ei luo minuun katsettakaan.

Hymähdän itsekseni, kun palaan kahvipöytään. Olen jo aiemmin huomannut, että Sense suhtautuu tietynlaisella kauhulla Blisin toimistossa asustaviin pitkäkorvaisiin ystävini. Pari kertaa olen nähnyt, miten se on hiipinyt toimistoon, huomannut kanit ja livahtanut pakoon niin nopeasti kuin pystyy. Se ei ole vaikuttanut siltä, että olisi millään muotoa kiinnostunut jahtaamaan kaneja. Tuntuu, ettei Sensen maailmassa tätä ennen ole ollut paikkaa pienille karvaisille olennoille, jotka syövät porkkanaa ja viettävät aikaa valkeiden ponien kanssa, ja tämä uusi tieto on selvästi vaatinut siltä hieman sulatteluaikaa.

"Oliks Sense tuijottamassa Clydea ja Töksöä", Pyry kysyy samalla, kun kaataa itselleen lisää teetä.  

Kanit ovat viimein saaneet nimensä. 

[Salma]

Tavallinen tallipäivä
10.1.2024

13.30
Saavun tallille. Hevoset seisoskelevat tarhoissaan ja nostavat päänsä heinäkasoista, kun kuljen ohi. On hiljaista, lukuun ottamatta Senseä, joka livahtaa aitalta tallin kulmalle jotakin suussaan. Aurinko paistaa paljaiden koivunoksien läpi niin, että minua alkaa hymyilyttää. 

13.40 
Haen Blisin sisään oritarhasta, jonka ylhäisessä yhden hevosen yksinäisyydessä se on saanut viimeisen tunnin ulkoilla. Pitkään tarvitsin toisen taluttajan näille tallista-tarhaan-ja-tarhasta-talliin-matkoille, mutta nykyään Bliss kulkee tämän matkan jo varsin mallikaasti. Se on pörheä loimensa alla ja näyttää hirmu suloiselta. Pysähdyn hetkeksi hoitopuomille tekemään temppuja, joita olen naksutinkoulutuksen avulla opettanut Blisille. Tämä pieni pysähdys on auttanut paljon: Bliss tietää herkuista, joita hoitopuomilla tulee saamaan, ja ojentaa auliisti kaulaansa kun neuvon sitä painamaan sen etujalkojensa väliin. 

13.50
Aurinko paistaa ihanasti Blisin harmaanvalkealle karvalle, kun harjaan sitä karsinassa.

14.10
Bliss jää karsinaansa päivärehuille siksi aikaa, kun haen Agin sisään. Westerntunnin ratsastajat ovat jo tulleet tallille, ja pari heistä vilkaisee kunnioittavalla kauhulla Agia, jonka talutan heidän ohitseen. Agin tavoin Gekkokin on tänään vapaalla, eikä sitä ole vielä haettu sisään. Kaikeksi onneksi Agi pärjää karsinassaan jonkin aikaa hyvin myös ilman poninmuotoista turvakaveriaan. Jätän aitan toisen ovenpuoliskon auki ja annan Agin katsella tallipihan elämää sillä aikaa, kun harjaan sen. 

14.40
Agi on puhdas ja varustettu. Westernryhmä on maneesissa, joten talutan tammani kentälle ja annan sen luuhata pitkin ohjin lumessa, kunnes se vaikuttaa lämmenneen. Agi on tyytyväinen, kun saa pysähdellä sinne tänne ja haistella kaikessa rauhassa kentän kulmia. Otan muutaman ravi- ja laukkapätkän, ja mitä vähemmän Agilta pyydän, sitä iloisemmalta se vaikuttaa. Jälleen kerran ajattelen sitä estehevosta, jonka joskus luulin Agin olevan, ja vertaan sitä tähän herkkään ja uteliaaseen eläimeen, joka nauttii rauhallisista rutiineista ja stressaantuu saman tien, kun ne rikotaan. 

En juurikaan maastoile Agilla yksin, mutta hyppään pitkien loppukäyntien ajaksi alas Agin selästä ja taluttelen sitä maastossa, kunnes kumpaakin meistä taitaa alkaa paleltaa.

16.05 
Agi on karsinassaan päivärehuillaan, se toisessa päässä karsinaa ja Gekko toisessa päässä. Silitän hevostani kiitokseksi ja palaan talliin. Matkan varrella Gekon hoitaja tulee minua vastaan harjakassin kanssa. Tervehdimme, hän kenties hieman ujosti. Olen miettinyt, miltä hänestä tuntuu hoitaa Gekkoa karsinassa, jossa on pahamaineinen Valkoinen Vihainen, ja päätän kysyä asiaa häneltä kun sopiva hetki koittaa.

16.10
Hannes, joka on ottanut innolla kanien ruokinnan hoitaakseen, on kyykistynyt Clyden ja Töksön häkille, kun tulen toimistoon. Moikkaan häntä houkutellessani kanit kuljetuskoppaan. Clyde ja Töksö nököttävät rauhallisina kopassa, kun kannan ne Blisin karsinalle ja päästän ne sisään. Ne ovat vähitellen tottuneet viettämään aikaa samassa boksissa, ja olen ollut  yllättynyt siitä, miten hyvin kaksi kania ja poni ovat sopineet samalle heinäkasalle. Olen pari kertaa päässyt todistamaan hellyyttävää näkyä, kun Bliss on asettunut karsinaansa makuulle ja kanit ovat asettuneet sen turvan viereen pienet ristikuonot väpättäen.

16.20
Haen Bonnien sisään. Poni on innokkaalla tuulella ja melkein juoksuttaa minut karsinaansa päivärehuille.

16.50
En ole tänään ehtinyt aamupäiväksi tallille, joten olen päätynyt suunnittelemaan ratsastukseni säiden armoilla. Vaikka Blisin  jalan tilanne on kaikkea muuta kuin ilahduttava, on minun pakko myöntää, että kahden hevosen ratsastaminen on huomattavasti kevyempää kuin kolmen. Nyt olen satuloinut Bonnien ja tuonut sen treeniaukiolle, jolla näkyy yhä puolivinoja lumiesteiden jäänteitä parin päivän takaiselta itsejärjestetyltä hyppytunniltamme. Tänään pohja on hyppäämiselle huono, joten ratsastan nuoskaisella pohjalla siirtymiä ja taivutuksia niin hyvin kuin pystyn. Jossain vaiheessa Riinis ja Anton liittyvät hevosineen seuraan, ja ilta pimenee kolmen hevosen tanssahdellessa lumisella aukiolla puiden katvessa.

18.00
Clyde ja Töksö vilkuilevat uteliaasti käytävälle, kun talutan Bonnien sisään. Hoidan ponin kaikessa rauhassa ja olen juuri loimittamassa sitä, kun Ada tulee paikalle suitsien ja kahden liinan kanssa.

18.20
Sydämeni hakkaa, kun minä ja Ada kierrämme tutulla tallinympäryskierroksellamme  Bliss välissämme. Viime aikoina olemme kulkeneet jo kymmenkunta kierrosta ja tänään -- tänään!!! -- on viimein vuorossa se päivä. 

"Otetaan tosta hoitopuomin kohdalta", sanon, "Ja hidastetaan heti kulman jälkeen."

Valkoinen ponini on viime kuukaudet kulkenut välissämme pelkkää käyntiä. Tänään, kun se luvan kanssa saa pyrähtää hallittuun raviin, en voi estää onnenkyyneliä valumasta poskilleni.

18.50 
Minun tallipäiväni alkaa olla ohi, vaikka itse talli tuntuu olevan eläväisimmillään. Istuntatuntilaiset kulkevat varustamassa hevosiaan hoitajat perässään. 

Iloisin mielin kiipeän taukohuoneeseen juomaan kaakaota ja juhlistamaan Blisin hienoa päivää.

[Salma]

Ruusukkeita ja rataratkaisuja
7.1.2024

Loppiaisen jälkeen lähdemme Riverview Racecourseen kilpailemaan. Seppeleestä mukana ovat minun lisäkseni Emmy, Riinis, Anton ja Valtteri. Kilpailut ovat vain päivän mittaiset, ja tuntuu suorastaan ihanalta, että niiden jälkeen pääsen palaamaan Seppeleeseen eikä hetkeen edessä ole sen enempää joulua, uuttavuotta kuin kilpailujakaan. 

Ehdin katsoa pari luokkaa ennen omaa starttiani. Emmy kisaa (ainakin minun silmieni edessä) ensimmäistä kertaa Lumililjalla ja sijoittuu 80 sentin luokassa kolmanneksi. Hihkun ilosta ja lyön käsiäni yhteen niin paljon kuin kykenen, kun hän nousee kunniakierroksella jalustinten varaan ja taputtaa Lumililjan kaulaa. Liikutuksen kyynelet eivät ole kaukana, niin iloinen olen uudelleenlöytyneen ystäväni menestyksestä. 

Metrissäkin seppeläisillä sujuu kohtuullisen hyvin. Valtteri, joka on vaikuttanut minun silmiini viime aikoina vähän poissaolevalta, tulee viidenneksi ja Emmy Lumililjalla kuudenneksi. Olen luokan aikana siirtynyt jo lämmittelemään Bonnieta, mutta vilkutan parivaljakolle iloisesti pihan poikki, kun näen heidät luokan jälkeen taluttamassa hevosiaan rinta rinnan kohti tallia. 

Metrikymppi on ratana melko hirvittävä. Kaikki ratsukot pudottavat, viimeistään kolmoissarjalla, jonka välit ovat niin kapeat että ihmettelen kuinka notkea hevosen tulisi olla mahtuakseen niihin. Bonniellakin on vaikeuksia sarjan kanssa. Olen puomin pudotessa jo melkein varma, että emme tulisi sijoittumaan, mutta yllätyksekseni voitamme koko luokan. Bonnie kääntelee hyväntuulisena korviaan palkintojenjaossa ja ojentaa päätään kohti Chicoa, joka seisoo vähän matkan päässä keltainen ruusuke poskihihnassaan. Päivä on totta tosiaan ollut Emmylle onnekas! Valtteri ja Sirius ovat pudottaneet kahdesti, mutta ainakin minun silmääni Valtteri vaikuttaa melko tyyneltä, kun luokkien välissä törmään häneen pihalla. Kahdenkympin alkuun on kuitenkin niin vähän aikaa, etten ehdi juurikaan jutella hänen kanssaan. 

Ratamestari on todellakin kaivanut valikoimansa kinkkisimmät haasteet, sillä tässäkään luokassa ei tule yhtään puhdasta rataa. Bonnie tuntuu hyvältä ja hyppää mielellään, mutta viimeisellä esteellä se pudottaa harmittavasti. Tulemme neljänsiksi, mihin olen myös oikein tyytyväinen. Palkintojenjaon jälkeen tervehdin nopeasti Majinaa, joka on myös kisannut samassa luokassa hienolla hevosellaan, ja suuntaan sitten talliin purkamaan Bonnieta. Emmy on jäänyt Chicolla luokan häntäpäähän, mutta päätämme siitä huolimatta käydä ostamassa pullat hyvin menneiden kisojen kunniaksi. Etenkin Lumililja on näyttänyt kyntensä, vielä paremmin kuin olisi kai voinut kuvitellakaan. 

Siirrymme pullinemme ja kaakaoinemme katsomoon seuraamaan kolmenkympin luokkaa. Riinis ratsastaa ajan, jolla olisi melkein päässyt sijoituksille, mutta pudottaa harmittavasti kahdella esteellä ja jää luokan keskiväliin. Anton ratsastaa Sylviä hienosti ja onnistuu ohittamaan pari puominpaikkaa, mutta jää luokan loppupuolelle. Neljässäkympissä osat kuitenkin vaihtuvat: Riinis on luokan loppupuolella ja Anton, jolle tämä on ensimmäisiä tämän korkeuden luokkia, ratsastaa puhtaasti ja sijoittuu kuudenneksi. Minun on pakko pidätellä ilonkiljuntaani hytkyessäni katsomossa, kun Anton ratsastaa ratansa loppuun. 

Hoidamme hevoset kisakarsinoihinsa, jaamme heinät, pakkaamme itsemme autoon ja ajamme pizzalle juhlistamaan niitä neljää ruusuketta ja kolmea melkein-ruusuketta, jotka olemme tänään saaneet matkamuistoina kotiin. 

[Salma]

Luottoponeja ja leffailtoja
7.1.-5.2.2024

7.1.2024 - Riverview Racecourse
Vuosi alkaa kilpailuilla. Tuntuu, että olen juuri ehtinyt palautua uudestavuodesta ja kaikesta siihen liittyvästä, kun on jo aika varata matkoja ja tarkistaa Bonnien varusteet. En kadehdi Emmyä ja Hannesta, jotka istuvat toimistossa pitkälle iltaan järjestellessään tulevan kauden tunteja ja hevosmuutoksia. Muistan vielä, miltä kaikki se suunnittelu ja paperipinojen pyöritteleminen tuntui, enkä kaipaa sitä. Hannes on ihastunut pupuihini ja hoitaa Töksöä ja Clydea niin paljon, että tuskin edes saan itse tilaisuutta ruokkia kanejani. Hannes vaikuttaa melkein pettyneeltä aina, kun tulen hakemaan puput häkistään toimistosta vierailulle Blisin karsinaan.

Seppeleestä kisaamaan ovat lähteneet minä, Valtteri, Riinis, Anton ja Emmy. 

Kahdeksankympin luokassa Emmy ratsastaa niin loistavan radan Lumililjalla, että tohkeissani melkein unohdan lähteä lämmittelemään Bonnieta. Seison katsomossa hakkaamassa käsiäni yhteen, kun Lumililja laukkaa kunniakierroksella keltainen ruusuke poskihihnassa lepattaen. Olen valtavan ylpeä siitä, miten Emmy vaikuttaa löytäneen yhteisen sävelen uuden hevosensa kanssa. Kunniakierroksen jälkeen pujahdan katsomoon ja vilkutan ohimennen Valtterille, joka jo valmistautuu yhdeksänkympin luokkaan Siriuksen selässä. Hän näyttää vakavalta ja pätevältä, sillä tavalla oikealta esteratsastajalta että melkein hätkähdän. 

Kympin luokka on vaikea, mutta menee minulta ja Bonnielta niin loistavasti kuin mahdollista. Yksikään ratsukko ei saa puhdasta rataa, mutta pudotettuamme neljännellä esteellä pidennän ohjaa ja annan Bonnien kiriä niin paljon kuin se tahtoo. Se toimii ja sijoitumme ensimmäisiksi yli sekunnin erotuksella seuraavaan ratsukkoon. Lumililjakin hyppää hyvin, ja olen melko varma, että jos Emmyllä ja sillä olisi ollut puoli vuotta enemmän yhteistä taivalta, ei punainen ruusuke olisi päätynyt Bonnien jabakarsinan oveen yhtä selvästi kuin nyt. 

Kaksikymppiäkin menee hyvin. Taso on kova, mutta Bonnie hyppää hyvin ja sijoitumme neljänsiksi. Emmyllä menee hieman heikommin Chicon kanssa ja he jäävät luokan häntäpäähän. Valtteri ei  hyppää tässä luokassa ja on luultavasti lähtenyt jo purkamaan Siriusta, en nimittäin huomaa häntä ainakaan katsomossa. 

Anton ja Riinis hyppäävät kolmessakympissä. Harjatessani Bonnieta jabakarsinassa kuunnellen kauempaa kantautuvaa kovaäänisten selostusta mietin hieman apeasti, miten paljon toivon, että Bliss olisi kunnossa -- että minulla olisi se kolmeenkymppiin tähtäävä poni, jota Blisistä olin toivonut. 

Vaikka onhan Bliss joka tapauksessa Bliss, hyppäsi se kolmeakymppiä tai ei.

Anton ja Riinis jäävät sekä kolmessa- että neljässäkympissä sijoituksilta. Valtteri näyttää olevan jo halukas lähtemään hotellille, joten hoidamme hevoset nopeasti luokkien päätyttyä ja ajamme enemmän tai vähemmän nuokkuvina kaupungin toiselle laidalle. Minun huoneessani on kylpyamme, ja nopean hotelliravintolaillallisen syötyämme suuntaan ammeeseen ja lillun siellä kunnes kaikki kylpyvaahto on haihtunut.



20.1.2024 - Satulaan
Kari-Matti on ollut selkeäsanainen sen suhteen, että kun Blisillä alettaisiin taas ratsastaa, pitäisi se tehdä hillitysti ja askel kerrallaan. Olen saanut jo viime viikon lopulla luvan ratsastaa, mutta ajatus on jännittänyt minua niin, että olen päättänyt suosiolla merkitä sen kalenteriini viikonlopuksi ja varmistaa, että saan riittävän määrän apukäsiä. Adan lisäksi Manny on luvannut tulla taluttamaan ponia.

Nyt Bliss seisoo maneesin keskellä korviaan käännellen ja maistelee kuolaintaan kuin yrittäisi muistella, miten tällaisissa tilanteissa kuuluikaan käyttäytyä. Ada seisoo ponin toisella puolella ja Manny toisella, ja kumpikin näyttää kovasti siltä, että yrittää olla näyttämättä hermostuneelta. He hymyilevät minulle kannustavasti, kun kokoan ohjat toiseen käteen ja nousen selkään.

Satula narahtaa. Bliss nostaa päätään ja seisoo paikoillaan ja harkitsee.

Sitten sen kaula rentoutuu ja se lähtee pohjeavustani kiertämään uraa kuin minkäänlaista taukoa viime kesän kamalien ontumisten ja tämän hetken välillä ei olisikaan. 



3.2.2024 - Itämeri
Blisin ensimmäisen ratsastuskerran jälkeen Manny on ottanut puheeksi Itämeriaiheisen dokkarin, josta olemme puhuneet tallilla pariin otteeseen. Manny on näyttänyt minulle dokkarin trailerin ja muutamia pätkiä sieltä täältä, ja ratsastuksen jälkeen olemme viimein sopineet katsovamme sen yhdessä. Nyt istun keittiönpöytäni ääressä vedenkeittimen kohistessa taustalla ja odotan sydän hakaten, että Manny tulee.

Mannyn saapuessa ovelle en ole aivan varma, kuuluisiko meidän halata vai ei. Vaikka olemme olleet ystäviä pitkään, ei meillä ole ollut tapana varsinaisesti kyläillä toistemme luona. Kun Manny astuu eteenpäin ja kietoo toisen käsivartensa kohteliaasti ympärilleni tajuan, ettei hän ole ehkä koskaan käynyt luonani.

Manny kiertää huoneet kohteliaasti, kehuu kaupasta hakemiani keksejä ja taputtaa Jenteä, joka löntystää koristaan tervehtimään ja heiluttamaan harmaantunutta häntäänsä jäykästi. Jesse ei ole kotona. Minä ja Manny juomme teetä keittiönpöydän ääressä ja juttelemme ensin hevosista ja sitten metsästä, eikä minulla yllättäen ole enää ollenkaan niin vaivaantunut olo.

Suljen verhot päivänvalolta, kun asetumme Mannyn kanssa sohvalle. Manny istuu sohvan toiseen päähän ja ottaa sohvatyynyn syliinsä, emmekä puhu mitään, kun dokkari alkaa ja ensimmäiset itämerensiniset kuvat piirtyvät television näytölle. Silitän hajamielisesti syliini hypännyttä Jenteä ja tunnen etäistä iloa siitä, että Manny on halunnut tulla kotiini.

Dokkarin jälkeen juttelemme vielä melkein tunnin. Manny on innoissaan ja nyökkäilee kun esitän pari kommenttia Itämereen liittyen. 

Ennen kuin huomaankaan, olemme jo suositelleet paria uutta dokkaria toisillemme ja sopineet, että ainakin jonkin niistä katsoisimme myöhemmin yhdessä.



5.2.2024 - Runeberginpäivä
Joku on tuonut torttuja. Tai -- oikeammin kysymys ei ole siitä, että joku on tuonut niitä, vaan jotkut. Taukohuoneen tupapöydällä on kuusi avaamatonta pakettia runebergintorttuja, ja en voi kuin naurahtaa hämmästyneesti, kun jätän oman torttupakkaukseni niiden viereen. Paperinpala, jossa lukee saa syödä, on peittynyt melkein kokonaan torttupakettien alle. Ujutan sen paremmin näkyviin ja nappaan yhden tortun mukaani, kun lähden alakertaan.

Tortun tuoma pieni lisäenergia tulisi kolmen hevosen ratsastamisessa varmasti tarpeeseen.