Bonnien ja Blisin Hoitokirja

[Salma]

TUTTUA KAURAA

31.3.2021

Tuntui oudolta, että Daniel oli jälleen Seppeleessä. Minua häkellytti nähdä samaan aikaan se juro, outoa parranhaiventa kasvattava juuri-kaksikymmentä-täyttänyt Dani ja tämä vakava ja ammattimainen Daniel, jonka hienoja hevosia joskus huvikseni selailin orikatalogista.

Ja olisin voinut melkein vannoa, että Danielista tuntui yhtä oudolta nähdä minut tallinomistajana. Kun olimme törmänneet ensimmäisen kerran toimiston ovella, olin ollut näkevinäni että hän vilkaisi olkani yli kuin etsien Annen turvallista hahmoa.

Mutta toimistossa olinkin vain minä ja sohvalle rojahtanut Emmy mittavine vatsoineen.

Nyt me kumpikin olimme kai vähitellen tottuneet siihen, että tallissa vastaan astelivat ponityttö-Salman ja jöröjukka-Danin sijaan tallinomistaja-Salma ja huippuvalmentaja-Daniel. Oli kalsea keskiviikkoiltapäivä ja minä olin juuri satuloinut Bonnien, kiskonut ratsastushanskat käsiini ja alkanut lämmitellä ponia kevään jäljiltä sulaneella kentällä. Daniel, jonka valmennukset alkaisivat parin tunnin päästä, oli ilmestynyt tallin takaterassille räpläämään puhelintaan ja valunut siitä hetken kuluttua nojailemaan kentän aitaan kuin vahingossa. Kun nostin katseeni kesken lämmittelyravien huomasin, että hän katseli meitä.

"Mihin sä nyt treenaatkaan?" Hän kysyi, kun ravasin ohi.

"Euro Sim Touriin", huikkasin olkani yli ja käänsin Bonnien voltille. Se pärskähti, kaarsi kaulaansa ja alkoi heitellä häntäänsä.

"Mitä luokkia teillä on?"

"Nyt Skotlannissa on kolme luokkaa", vastasin. "Kaks kertaa satakakskyt ja sit satakakskytviis."

"Satakakskytviis?" Danielin ääni kysyi selkäni takaa.

Melkein punastuin. Olisi pitänyt arvata! Jos olin ajatellut, että pystyisin esittämään Danielille pikkuisen kehittyneempää, pikkuisen pidemmälle ponnistunutta ratsastajaa kuin olin, niin taisin erehtyä. Olisi pitänyt ymmärtää, että ihminen, joka oli rämpinyt kanssani samaa uraa niin monta vuotta, tiesi kyllä mihin ponini rahkeet riittivät. Nielaisin ja käännyin kohti Danielia.

"Ollaanhan me ennenkin hypätty pari luokkaa. Ja nekin meni ihan hyvin."

Danielin kasvoilla kävi erikoinen värähdys. Hetken luulin jo, että hän irvisti, mutta sitten kaukainen muistikuva menneisyydestä ehti samalle viivalle nykyhetken kanssa. Tajusin, että tuo oli se alistumisen ja kuivakan huvittuneisuuden sekainen ilme, jonka Daniel oli vuosia sitten vetänyt kasvoilleen, kun hänelle oli sanonut jotain vähän nenäkästä.

En voinut olla hymyilemättä Danielille. Hän kohotti kulmiaan vähän yllättyneen näköisenä (arvelin, ettei Daniel ollut ehkä niin kiinnostunut analysoimaan tunne-elämänsä oikkuja suhteessa meidän yhteiseen menneisyyteemme), mutta hymyili sitten takaisin. Se oli pieni ja hallittu ammattilaishymy, sellainen jonka hän olisi hyvin voinut opetella bisnestilanteita varten - mutta hymy yhtä kaikki.

"Anna vähän enemmän tukea sisäpohkeella", hän sanoi kuin ohimennen.

Miten kummallista, että hän oli jälleen täällä.

(366 sanaa)

[Salma]

KAHVIPÖYTÄKESKUSTELUJA

2.4.2021

Olisi oikeastaan voinut ajatella, että Daniel olisi kouluttanut minut käsittelemään Laurin kaltaisia ihmisiä. Kun olin vuosia harjoitellut (ja nähnyt vierestä, miten aiheen ammattilainen eli Lynn hoiti hommansa), kuinka Danielin sai puhumaan tai miten hänen jurottava kuorensa kopautettiin auki, olisi luullut, että oppi olisi imeytynyt syvälle sieluuni. Danielissa ja Laurissa oli sellaista perustavalla tavalla samanlaista juroutta, joka minun olisi pitänyt oppia hallitsemaan jo iloisena 20-vuotiaana tallityttönä.

Mutta ei - kun istuin Seppeleen päärakennuksen keittiössä Lauria vastapäätä, olin valmis syömään kilon melassileikettä saadakseni Lynnin henkiseksi tuekseni.

Olin ehdottanut valmennuksen jälkeistä palaveria päärakennuksessa, sillä Emmy teki toimistossa töitä valtavan vatsansa kanssa. En myöskään uskaltanut viedä meitä oleskeluhuoneeseen ja ottaa sitä riskiä, että kesken kiivaimman kisakalenterisuunnittelun puolet tallilaisista olisi saapastellut sisään. Päärakennuksen keittiö oli hyvällä tavalla ei kenenkään maata.

Lauri istui minua vastapäätä naputellen kynnentynkiään kahvikuppia vasten ja katsellen ulos ikkunasta. Olin levittänyt pöydälle eteeni puhelimeni, kalenterin ja Bonnien hoitopäiväkirjan - ne valtasivat puolet pöydästä siinä missä Laurin siisti tabletti vei vain pienen siivun kahvikupin ja hänen kyynärpäänsä viereltä. Oman teekuppini olin jo laskenut turvaan ikkunalaudalle.

"Eli miltä tää kevät nyt näyttääkään", Lauri kysyi ikkunalta.

"EST on edelleen meidän päätavoite", vastasin.

"Eikö sieltä tullut voitto?"

"Tuli." Minua alkoi hengästyttää. "Ponicupista."

"Mutta Runiacissa teillä meni huonosti?"

Lauri käänsi katseensa minuun. Käännyin kalenteriini. Hänen oli pakko tietää millainen paino hänen sanoillaan oli.

"Kyllähän se meni vähän penkin alle. Kahdeksan virhettä molemmissa luokissa."

"Mistä se johtu?"

Kohotin katseeni yllättyneenä Lauriin. Yleensä valmentajani (ainakin Milla) olivat valmentaneet pääasiassa painavalla hiljaisuudella, jonka aikana sain kaikessa rauhassa mietiskellä omia virheitäni.

"Mä olin liian uhkarohkea", vastasin. "Se oli ihan täysin mun oma moka."

Lauri nojautui tuolillaan taaksepäin ja kääntyi jälleen tiirailemaan tallipihan suuntaan.

"Eli vaikuttaa siltä, että isoissa kisoissa sä pelkäät riittävästi ja ratsastat siksi puhtaasti", hän sanoi. "Ja kun sä et pelkää, alkaa tulla virheitä. Eikö?"

"Kuulostaa järkevältä." Sanat maistuivat kitkeriltä.

"Miten sä aiot välttää sen, että samalla tavalla ei käy Edinburghissa?"

Yritin nielaista huokauksen, joka nousi jostain syvältä ja kipusi selkärankaani pitkin kuin luisevajalkainen hämähäkki.

"Varmaan pelkään enemmän?"

Lauri hymähti.

"Se on yks vaihtoehto." Hän näpäytti tablettinsa näytön päälle ja alkoi kirjoittaa. "Voidaan tietysti miettiä myös vähän konkreettisempia asioita."

Kun Lauri alkoi syytää eteeni videoita, joissa ratsastajien joustava istunta suorastaan sinkosi hevoset esteiden yli, alkoi takaraivossani kuplia ajatus.

Olin ajatellut, että Bonnie pärjäsi Ponicupissa ja muissa isoissa kisoissa hyvin siksi, että se oli hyvä esteponi. Mutta mitä jos syy siihen, miksi se EI pärjännyt pienemmissä kisoissa niin hyvin johtui siitä, että minä en ratsastanut sitä riittävän hyvin?

Ajatus oli outo. Olin niin tottunut ajattelemaan ratsastavani Bonniella loistavasti, että ajatus tuntui suorastaan loukkaukselta minua kohtaan.

Minun pitäisi miettiä tätä toden teolla.

(429 sanaa)

[Salma]

EDINBURGH

8.4.2021

[Salma]

KIRKAS TAIVAS
11.4.2021

Pitkään aikaan oloni ei ollut tuntunut yhtä seesteiseltä kuin nyt. Kuin en olisi ikuisuuteen - viikkoihin tai kuukausiin -  ymmärtänyt, että ylläni kaartuva taivas todellakin oli kirkas ja korkealla, eikä hengittänyt raskaasti niskaani. Tai ehkä se olikin hengittänyt: ehkä se vain nyt oli keventynyt ja leijunut korkeammalle, kaareutunut kuin saippuakuplan kimmeltävä kuori. 

Oli hetki, jolloin sitä huomasi seisovansa Bonnien ohjasperiä pidellen tallipihalla, hengitti keuhkot täyteen viileää iltailmaa ja ajatteli, että kaikki oli kuten pitikin.

Viikonloppu oli ollut mahtava. Edinburghissa oli ollut kaunista kuin lumisadepallossa, jossa hiutaleiden tilalla oli kimmeltävää sadetta ja kumpuilevia vaaleanpunaisia pilviä. Vaikka torstain avausluokka (metrikaksikymmentä vanhan ajan estekentällä, jolla saattoi melkein kuulla säkkipillien soiton - tai välillä kuulikin) oli mennyt penkin alle, en ollut ehtinyt jäädä harmittelemaan. Kun olin talutellut Bonnieta radan jälkeen ja keräillyt kunniani rippeitä kahdeksan virhepisteen jäljiltä, olin samaan aikaan jo henkisesti valmistautunut edessä häämöttävään 125 sentin luokkaan. Kai elämä meni niin. Kun päätti hypätä vähän liian isoihin saappaisiin, ei jäänyt aikaa murehtia että pikkukengät hankasivat.

125 sentin luokassa olimme sijoittuneet kuudensiksi, enkä ollut tiennyt nauraako vai huutaako ilosta, kun laukkasimme kunniakierroksella skottikenttää ympäri. Alexander Rosengård voitti koko luokan ja olimme käyneet ilahtuneen, vaikkakin vähän vaivaantuneen sananvaihdon onnitellessamme toisiamme jabojen luona. Kun lauantaina vielä sijoituimme toisiksi Ponicupissa, en osannut kotimatkalla kuin hymyillä hulluna vaaleanpunakultaisille pilvenhattaroille. 

Nyt olimme jälleen kotona. Bonnie oli matkan jäljiltä innoissaan ja seisoi korvat pystyssä tuijottelemassa tarhoihin. Oli ilta, mutta olin tekstannut Inkerille ja pyytänyt jättämään Blisin ulos - ja niin Bonnie äkkiä nosti päätään vielä aiempaa korkeammalle, hirnahti kimeästi ja pyrähti ravinsekaisesti kohti tarhaa. Nauroin juostessani tammani rinnalla, kun se kiiruhti kohti pientä valkeaa poninriepua, joka niin ikään ravasi kaula korkealla kohti emäänsä mutaisen tarhan keskeltä.

Bliss ja Bonnie pysähtyivät aidalla päät vastakkain, puhalsivat toistensa sieraimiin ja päästivät niitä pieniä matalia perheääniä, joita tuskin saattoi kuulla. Työnsin käteni Bonnien harjaan ja hengitin kirkkaan, vaaleankellertävän taivaan alla.

Oli tallinomistajana olemisen etuja, että saatoin jättää trailerin sunnuntai-iltana keskelle tallipihaa siksi aikaa, kun purin Bonnien ja hoidin sen matkan jäljiltä takaisin karsinaansa. Ahtaan jaban jälkeen tuntui suorastaan luksukselta harjata poni, heittää sen selkään tuttu talliloimi ja hakea omasta rehuvarastosta iltapuurot ja -kaurat. Olin ottanut Blisin sisälle samalla kun vein Bonnien talliin, ja se seurasi kiinnostuneena puuhailujani tallikäytävän toiselta puolelta. 

Tallissa oli jo hiljaista. Emmy oli heilauttanut minulle kättään päärakennuksen ikkunaverhon lomasta, mutta en ollut törmännyt kehenkään muuhun. Ehdin ruokkia Blisin, hoitaa trailerin parkkipaikan kulmalle ja purkaa kisa-arkun puoliväliin ennen kuin kuulin tallista ensimmäiset äänet.

Tunnistin Inkerin tavasta, jolla hän klonksutteli rehukärryjä pitkin tallikäytävää. Ensin kuului suurpiirteisen kaarteen aiheuttama renkaan läpsyntä, sitten metallinen ruopahdus kärryn osuessa seinään ja sitten tasaisen rytmikästä kolinaa, jonka puolityhjä rengas aiheutti Inkerin työntäessä kärryjä tarmokkaasti pitkin tallikäytävää. 

Jätin kisa-arkun satulahuoneeseen ja kurkistin tallikäytävälle. Inkeri oli käytävän vastakkaisessa päässä jakamassa iltapuuroja tuntihevosten karsinoihin eikä hän huomannut minua.

"Haluutko apua?" 

Inkeri säpsähti. Hän kääntyi vilkaisemaan minua, veti vaalean tukkapehkon kasvoiltaan ja puuskahti.

"Anna mennä." 

Ehdin kävellä puoliväliin käytävää, kun hänen pokkansa ilmeisesti petti, sillä hän läimäisi kätensä shettisten puuroämpärin kannelle ja puuskahti:

"Tai sano nyt eka vaan suoraan. Joko se on kannellut?"

Seisahduin paikalleni. Inkeri oli nostanut leukansa pystyyn ja puri hampaitaan yhteen kuin olisi odottanut hyökkäystä. 

"Kuka?" kysyin ihmeissäni. 

"Se", Inkeri sylkäisi ja heilautti kättään kuin minun olisi siitä pitänyt osata päätellä jotakin. "Alkaa jo miettiä, että uskaltaako tässä ruokkiakaan sen hevosta kun senkin voi varmasti tehdä väärin." 

Katsoin hämilläni, miten Inkeri survaisi Susun puuroämpärin auki ja iski ilta-appeet hevoselle, joka seisoi ylväänä karsinan nurkassa haluamatta selvästi lähestyä raivokasta ruokkijaansa. Inkeri puuskutti.

"Mä teen vaan parhaani, että jos se on väittänyt mitään muuta, niin se valehtelee", hän jatkoi. "Tää on niin helvetin kohtuutonta." 

Hän nosti seuraavan puuroämpärin kärryistä ja jäi seisomaan sitä kädessään roikottaen. Lola, jolle ämpäri selvästi kuului, seisoi karsinassaan korvat ujossa hörössä ja levitti odottavasti sieraimiaan.

"Kato nyt tota", Inkeri sanoi. "Mitä se on tehnyt saadakseen sellasen omistajan?"

"Siis kenestä sä nyt oikein puhut?"

Inkeri avasi puuroämpärin kannen ja antoi Lolan työntää päänsä siihen. Hän huokaisi syvään katsomatta minua.

"Safista. Kenestä muustakaan." 

[Salma]

KESÄLOMA

30.6.2021

Jostain syystä koko tähänastinen kesä oli tuntunut minulle kesälomalta. Ei siksi, ettei töitä olisi ollut, vaan siksi, että henkisesti olin painanut jonkinlaista pause-nappia ja vain kuljeskellut päivästä toiseen. Kaikki oli lipunut omalla vanhalla tutulla painollaan: Bonnien treeniä, Blisin treeniä, Agin hyvänmielen maastolenkkejä ja satunnaista treeniä (minkä jälkeen melkein aina syljeskelin hiekkaa ja mietin, miksen ollut vain mennyt maastoon). Elelin jonkinlaisessa melko miellyttävässä pumpulinpehmeässä kuplassa, jossa energiani ei riittänyt juuri muuhun kuin tavallisten tallihommien hoitamiseen.

Kai se johtui kiireisestä keväästä. Minusta tuntui, että olin käyttänyt kaiken energiani, aina siihen pisteeseen asti, että asiat olivat alkaneet pikku hiljaa lipsua sormenpäistäni. En ollut kisannut Bonniella koko kesänä, ratsastelin vain ja pidin yllä kevyttä treenitahtia tulevaa Power Jumpia ajatellen. Bliss edistyi pikku hiljaa ja alkoi näyttää välillä jo ihan oikealta pieneltä ratsuhevoselta. 

Tänään alkaisi Artsin kesäleiri - se kesäviikko, jolloin minulla oli ihan oikeasti lupa antautua pumpulimaailmaani ja haaveilla luvan kanssa pitkin kesäisiä heinäpeltoja Artsin luikkukylkisten ravihevosten kanssa. Aioin istua illat saunassa ja juoruta monta tuntia putkeen, etenkin Fiian ja Lynnin ja muiden kauan kaivattujen vanhojen tallilaisten kanssa. Makoilisin raviradan katsomossa Tapin ja Artsin hiitatessa hevosia ja kävisin välillä hakemassa muiden kanssa pizzaa, jonka söisimme makeanvihreän laitumen keskellä. Ehkä jonakin yönä heräisin yöuinnille, ellen sitten mieluummin soittaisi Jesselle ja nukahtaisi hänen puhelinääneensä.

Sellaista leiriä minä ainakin odotin. Toivoin syvästi, että Artsi osaisi vastata minun kainoon ponitytön toiveeseeni. 

[Salma]

TEMPPURATA
2.2.2021 - Eedin hyvän mielen ratsastuskurssi

Viime viikon hyvin menneen miniestetunnin jäljiltä odotin innolla Eedin järjestämää temppuratatuntia. Minun oli pakko myöntää, että tallin pyörittämiseen menevien kiireiden keskellä oli Eedin kurssi muodostunut melko merkittäväksi osaksi Blisin ratsukoulutusta. Tuntui, että asiat loksahtelivat ponin päässä paikoilleen aivan eri tavalla, kun se pääsi kiertämään maneesia Oilin, Pinjan ja Iitan kaltaisten täyspäisten hevosten kanssa. 

Olin odottanut, että Bliss pelkäisi kirkkaanoransseja tötteröitä tai ei suostuisi ylittämään pientä somaa puusiltaa, mutta nuori tamma onnistui yllättämään minut. Kai se huomasi, miten tyynenviileästi muut hevoset suhtautuivat tehtäviin, sillä se kipsutteli korvat hörössä rataa eteenpäin eikä säikkynyt edes silloin, kun töpeksin itse siirtäessäni hattua estetolpasta toiseen ja pudotin sen maahan. Itse asiassa Bliss kiinnostui hatusta niin, että pysäköi sen eteen ja hamuili sitä huulillaan hyvän tovin - ei vain kerran, vaan joka ainoalla kerralla, kun lähestyimme estetolppia ja houkuttelevaa hattua. Se käänsi kaulaansa kuin kirahvi ja yritti kurottaa lörppyvällä ylähuulellaan hattuun, enkä voinut kuin hihittää ratsastaessani edelleen maaliviivan virkaa tekevän kavaletin yli. 

Minun olisi melkein tehnyt mieli kokeilla tehtäviä laukassa, mutta pidin järkeni mukana kypärän alla ja tyydyin ratsastamaan tehtäväradan muutamaan kertaan ravissa. Bliss toimi niin hyvin, että suurimpana haasteenamme taisi olla se, miten minä malttaisin pitää tehtävät riittävän helppoina sen vielä kehittyville aivonystyröille. 

HEVOSJALKAPALLO
16.2.2021 - Eedin hyvän mielen ratsastuskurssi

Ulkona oli niin kirpeän kylmä tuuli, että oli ihanaa päästä sisään maneesiin - jos ei nyt lämpimään, niin ainakin hiukan siedettävämpiin oloihin. Bliss oli ollut koko aamun kuin kiristetty ruuvi. Se oli tullut mörköikään, jossa tuijotteli jokaista tuulenpuhaltamaa lumipöllähdystä ja saattoi rynnätä täyteen laukkaan, jos sen takaa kuului yllättävä ovennarahdus tai kavion kilahdus.

Itsevarmuuteni oli siis kahden loistavasti menneen tunnin jälkeen laskenut hiukan viileämpiin lukemiin. Itse asiassa valtavien pallojen ja muiden hevosten keskellä koikkelehtiminen tuntui sillä hetkellä kaikkea muuta kuin hyvältä idealta. 

Onneksi, onneksi saimme tutustua palloihin maastakäsin ennen selkäännousua. Olin nähnyt mielessäni kauhukuvia, joissa Eedi heittelisi palloja katsomon kaiteen yli hihkuen ja Bliss seilaisi isojen hevosten keskellä kuin jättimäisen raekuuron keskelle jäänyt pikku paatti keskellä valtamerta. Se todellisuus, jossa ratsastajat seisoivat kärsivällisesti hevosten ja pallojen rinnalla yrittäen innostaa niitä tuuppaamaan palloa turvallaan oli kaikeksi onneksi melko kaukana kauhukuvistani. 

Oli selvää, että Pinja ja Bliss eivät olleet niitä hevosia, jotka ryntäsivät ensimmäisenä tarhassa hevosten aktivointipallojen pariin. Kumpikin seisoi häntä supussa oman pallonsa vieressä ja astui järkyttyneenä sivuun, kun minä ja Helmi tuuppasimme saappaankärjellämme palloa puoli senttiä eteenpäin. Bliss suostui nuuhkaisemaan palloa pari kertaa, mutta siitä näki hyvin selvästi, ettei sen mielessä edes käynyt ajatus pallon tuuppimisesta ympäriinsä. Oili sen sijaan töni palloa ohitsemme sekä edestä että takaa. 

Kun olin pukannut palloa saappaallani noin kuusisataa kertaa, suostui Bliss koskettamaan palloa turvallaan yhden ainokaisen kerran. Kosketus oli tosin ehkä väärä termi, sillä poni kurotti kaulansa niin pitkälle kuin pystyi, yritti näykätä palloa etuhampaillaan ja singahti sitten ohjanmitan verran kauemmas. Kun pallo ei hyökännyt takaisin, Bliss jäi kyljet kohoillen tuijottamaan vastustajaansa selkäni takaa. 

Viittä minuuttia ennen tunnin loppua Bliss pukkasi palloa pari kertaa lisää, tällä kertaa hiukan vähemmällä patoutuneella puolustushalulla. Taputtelin sen kaulaa pitkään seuraten samalla, miten Oili vielä kerran tökkäili palloa ohitsemme maneesin toiseen päätyyn.

Toivottavasti mörköikä ei kestäisi kovin pitkään. 

[Salma]

VIESTIKILPAILU
23.2.2021 - Eedin hyvän mielen ratsastuskurssi

Olin helpottunut tunnilla kahdesta asiasta: ensin siitä, että olimme saaneet harjoitella viestikilpailun tehtäviä jo aiemmalla tunnilla ja seuraavaksi siitä, että viestiparinani oli Lyyti. Minun oli pakko myöntää, että olin tiedustellut Eediltä etukäteen tehtäisiinkö temppuratatunnin tehtäviä vielä ja käynyt harjoittelemassa niitä salaa maneesissa viikon mittaan. Se oli tehnyt hyvää Blisille. Hevosjalkapallon jäljiltä se oli hetken aikaa suhtautunut melko epäilevästi viritelmiin, joita rakentelin maneesiin, mutta päivien kuluessa se oli näyttänyt toteavan, etten yrittänyt saattaa sitä hevossairaalan vakiopotilaaksi. Nytkin se katseli tuttuja tehtäviä, kartioita ja estetolppaa, korvat kiinnostuneessa hörössä. 

Olin alkanut pikku hiljaa tottua Blisillä ratsastamiseen. Enää minusta ei kaiken aikaa tuntunut siltä, että roikuin pikkuriikkisen leikkihevosen yllä ja yritin olla rikkomatta sitä - tunne oli enemmänkin kuin olisi ratsastanut aallolla, joka vähä vähältä keräili voimia allani. Nautin siitä, kuinka erilaisia Bonnie ja Bliss olivat keskenään. Bliss toi minulle mieleen kuusivuotiaan nuoren Bonnien, siinä oli samaa terävyyttä joka sen emässä oli nykyään hioutunut yhteistyökyvyksi ja luottamukseksi. 

"Mä en vielä uskalla kilpailla voitosta", huikkasin varoitukseksi Lyytille, kun lämmittelyn jälkeen valmistauduimme varsinaiseen viestikilpailuun. "Yritän vaan saada Blisille hyvän kokemuksen."

"Mun pitää siis ratsastaa tuplavauhtia", Lyyti älähti muka kauhuissaan. 

Virnistin hänelle. Kun Eedi antoi meille lähtömerkin, kannustin Blisin ravissa kohti kartiopujottelua. Iita nytkähti vierellämme harppovaan askellukseensa ja jätti Blisin heti taakseen. 

Puistelin niskassani leijailevaa kilpailunhimoa kauemmas ja yritin sulkea Iitan ja Pyryn näköpiiristäni. Käänsin katseeni Blisin teräväkärkisiin korviin ja annoin sen pujotella kartiot huolellisella pikku ravitikutuksellaan. Se ei vielä kantanut itseään oikein, notkisti selkäänsä ja kupruili kaarteissa.

Mutta ehtisin treenata sen lihaksia kaikessa rauhassa.

PARITUNTI
2.3.2021 - Eedin hyvän mielen ratsastuskurssi

Bliss tuntui pitävän Oilia jonkinlaisena kurssiemänään. Jo edellisen tunnin lopulla, kun löysäsimme satulavöitä kaarrossa, oli Bliss yrittänyt tunkea lähemmäs Oilin kylkeä tehdäkseen tuttavuutta ison tamman kanssa. Kun se nyt huomasi, että pääsi kulkemaan suomenhevosen rinnalla, se oli vähällä kävellä jalkansa solmuun pelkästä ihastuksesta. 

Oli harmi, ettei paritunnilla ollut toista pientä ponia Blisin vastapariksi. Vaikka Lyyti ratsasti Oilia hyvin, näki tammasta, että sitä ärsytti kulkea Blisin tahdissa. Olin kuvitellut etukäteen, että paritunnilla pääsisimme helpolla, ehtisin jutustella Lyytin kanssa ja ratsastus tapahtuisi vähän niin kuin siinä sivussa. Toisin kuitenkin kävi. Olin  hiessä ensimmäisen kymmenen minuutin jälkeen, vaikka ulkona oli melkein viisitoista astetta pakkasta. En ollut harjoitellut Blisin kanssa vielä kovinkaan paljoa askelpituuden säätelyä, joten ponikin hikosi ja turhautui ja alkoi kalisutella kuolaintaan, kun ei ymmärtänyt, mihin pyrin. Varsinainen vastuu ratsastamisesta jäi paljon Lyytin vastuulle. 

"Tää tuntuu melkein Hanskin tunnilta", Lyyti puuskahti minulle, kun olimme monen kierroksen ajan yrittäneet saada Blisin ja Oilin kulkemaan edes suunnilleen samassa tahdissa käyntiä uralla. Olimme yrittäneet muutamaa volttia, mutta ne olivat olleet kiemurareunaisia kuin huonosti paistetut räiskäleet. Painopisteeni oli heijannut, kun olin käännellyt niskaani nähdäkseni missä Lyyti ratsasti, eikä Bliss ollut voinut käsittää mitä siltä pyysin.

Selkäni oli takin alla hiessä, kun yksinkertaiset peilitehtävät alkoivat viimein onnistua Blisiltä ja Lyytiltä. Bliss oli kuuma ja puhalteli sieraimistaan ilmaa niin, että arvelin sen vetävän kolme varttia pukkilaukkaa, kun päästäisin sen tarhaan tunnin jälkeen.

Kokeilimme lopputunnista samoja peilitehtäviä vielä ravissa. Blisin kapasiteetti ei riittänyt enää minun kuuntelemiseeni, joten keskityin vain ratsastamaan sillä siistit voltit ja annoin Lyytin hoitaa varsinaisen peilaamisen. 

Loppukäyntien ajaksi heitin loimen Blisin hikiseen selkään ja kävelytin sitä Oilin ja Lyytin rinnalla monta kierrosta maneesia ympäri. Kaiken hikensä ja tarmonsa keskelläkin Bliss vaikutti tyytyväiseltä, olihan se saanut viettää kokonaisen tunnin esikoululaishevosen elämää uuden kurssimammansa rinnalla. 

KATRILLITUNTI
9.3.2021 - Eedin hyvän mielen ratsastuskurssi

Katrillitunnin alussa ajattelin ensimmäisen kerran, että ilmassa alkoi olla jo kevättä. Tähän asti oli tuntunut ihanalta päästä maneesiin pakoon kylmää tuulta ja viiltävän jäistä lumisadetta, mutta tänään - tänään olisin mielelläni ratsastanut kentällä ja nauttinut kalvakan talviauringon ensimmäisistä säteistä.

Oli harmi, että Eedin kurssi päättyisi tänään. Minusta tuntui, että se oli ollut juuri sellainen koulu, jota Bliss oli kaivannut tähän väliin. Kaiken lisäksi se oli pitänyt ratsukouluttamisen hauskana. Puursin ponin kanssa niin paljon kaurapuuromaisten perusasioiden kanssa, että Eedin kurssilla vasta muistin hengittää ja pitää hauskaa. Blisistäkin näki, että sille teki hyvää osallistua tunnille, jossa oli muitakin hevosia. 

Etenkin Oili. Bliss oli, jos mahdollista, kasvattanut ihailuaan vielä viime viikosta. Se oli pari kertaa viikon mittaan hirnunut kimeää ja hellyyttävää fanihirnuntaa, kun Oili oli kulkenut sen ohi tallipihalla. Kun Oili ja Lyyti nyt tulivat maneesiin, Bliss kääntyi allani ja alkoi stepata makeilevasti puolittain kohti Oilia, puolittain siitä poispäin. En voinut kuin nauraa ponini selässä.

"Toi on niin kaikki tai ei mitään", Lyyti tirskahti pysäyttäessään Oilin keskihalkaisijalle. 

Olin jännittänyt katrillituntia etukäteen, sillä paritunnin perusteella Bliss ei ollut vielä valmis katrillitunnin tehtäviin. Olin joutunut muistuttamaan itselleni, että tunti pitäisi ottaa pelkästään huvin ja urheilun kannalta. Hyvän mielen ratsastuskurssi, sillähän me olimme. Riittäisi, että poni tekisi sen, mihin pystyisi.

Katrillitunti oli tosiaan pienimuotoinen kaaos. Vaikka olimme harjoitelleet tehtäviä jo viime tunnilla, kaikki tuntuivat ottavan paineita siitä, että nyt pitäisi ratsastaa oikea ohjelma. Bliss haahuili miten sattuu ja yritti kääntyä Oilin perään, vaikka sisäpohkeeni teki niin paljon töitä että tuntui olevan tulessa. Onneksi Eedi suhtautui kaikkeen kuten kuului, katseli katsomon laidalta ja tipahti aina välillä hihittämään kaidetta vasten.

"Ei kun tulkaa sieltä vasemmalta", hän sanoi naurunsa seasta. 

Tunti, joka olisi voinut olla hermoja raastavan sekava, olikin oikeastaan aika hauska. Bliss ei luultavasti tajunnut koko tunnin aikana mitään, mitä tapahtui ja kulki kuin kantava kuormajuhta-aasi, mutta vaikutti hyväntuuliselta ja hörisi pari kertaa ohittaessaan Oilin. Pari kertaa se myötäsi vahingossa niskastaan, mutta muisti sitten romahtaa iloiseen remonttihevosen köyryyn, jossa se juoksenteli ravinsekaista käyntiä ja puhkui innoissaan, kun annoin pohkeita. 

Tunnin loputtua Eedi hyppäsi katsomosta maneesin keskelle näyttäen tyytyväiseltä.

"Tässä tää nyt sitten oli. Kiitos."

Hän kulki maneesin poikki, saappaat tumahdellen pehmeästi vaaleaan hiekkaan, ja avasi pariovet maaliskuun kellankarvaiselle auringolle. 

[Salma]

POWER JUMP

Kun nyt viimein olen täällä, näyttävät asiat erilaiselta kuin olen aina kuvitellut.

Tuuli pörröttää mitenkuten sutaisemaani poninhäntää, kun kurkistelen ympärillä aukeavaa pihaa katsomon yläriviltä. Häikäisee. Tuntuu siltä, kuin yrittäisin katsoa vääristävän linssin läpi: derbykenttä on isompi kuin ajattelin (huomattavasti, en ole koskaan edes kuvitellut että kenttä voisi olla näin suuri), välimatka maneesiin ja kartanoon taas paljon pienempi. Pääni kompuroi kehoni perässä eikä ymmärrä, että todella olen täällä.

Huomattavasti luulemaani pidempi Amanda Sokka kulkee verryttelykentän viertä näyttäen tärkeilevältä – miksi, en tiedä. Hänen jaloissaan narisevat saappaat, joiden mustasta pinnasta aurinko kurkistaa takaisin.

Puristan kisaohjelmaa käsissäni. Amandan koppavuus on aina ollut kuin lisämauste, sellainen jälkimakuna tuntuva potku, jonka varaan on hauska juonia asioita. Nyt kun oikeasti näen hänet en voi kuin toivoa, ettei hän koskaan kohdista koppavuuttaan minuun.

Mutta hän ei edes huomaa minua. Olen yksittäinen katsoja yksittäisenä kisapäivänä seuraamassa yksittäistä luokkaa, jota katsomaan on pakkautunut sivumennen sanoen huomattavasti enemmän ihmisiä kuin olin odottanut.

Radan puolivälissä huhkii iso perusruunikko hevonen, joka lähestyy juuri makoisansinistä Hortensia-kolmoissarjaa korvat tiukassa hörössä. Vilkaisen kisaohjelmaa, vaikka tiedän, mitä odottaa. Tämä ratsukko, ja sitten –

Minun ei tarvitsekaan odottaa kauaa, että tämä sitten tapahtuu. Ehdin tuskin nostaa katsettani ohjelmasta, kun sivuportille ilmestyy pieni ratsukko.

Tuntuu, kuin katsoisin parasta ystävääni ensi kertaa vuosien erossaolon jälkeen. Tai sisarta, josta olen kuullut tarinoita koko elämäni, mutta jonka vasta nyt tapaan. Jotakin tippuu sisälläni, ei suinkaan vastenmielisellä tavalla – tippuu ja jää leijumaan, kuin vesihöyry, joka hiljalleen kihoaa kurkun kautta silmien taakse.

Salma on yllättävän pieni ja jäntevä. Hän selvästi leikkaa hiuksiaan useammin ja paremmalla kampaajalla kuin minä – siinä missä itse olen vetänyt tukkani sinisellä scrunhiella jonnekin niskan ja päälaen välille, voi hänestä aistia vastapestyjen hiusten ja puhtaiden vaatteiden turvallisen tuoksun.

Tuossa on ihminen, jonka minä olen luonut 18-vuotiaana.

Hän on minun paperille painettu kaksoseni, minun salainen siskoni. Tuossa kentän portilla on kaikki se hyvä, jonka melkein kymmenen vuotta sitten päätin kääntää itsestäni valoon ja ikuistaa. Olen kulkenut hänen olkansa takana tallipihalla, kisoissa ja leireillä, ojentanut sydämeni mukaan kun hän rakastui ja varjellut häntä tavalla, jolla ketään toista luomaani ihmistä en ole varjellut.

Tajuan poskillani valuvat kyyneleet vasta, kun vieressä oleva suippoviiksinen mies vilkaisee minua pitkään. Kyynelverhon läpi näen, miten Salma taputtaa Bonnien kaulaa nopeasti, melkein hajamielisesti. Vatsassani hytkähtää. Tuon eleen minä olen kirjoittanut hänelle, samoin kuin sen, miten hän nyt nyökkää tuomarille toinen poski vaivihkaa hymykuopalle painuen. Käsittämätöntä.

Bonnie on kuin luonnonvoima, kun se hyppää. Miten en ole koskaan tajunnut, millaisen hurrikaanin selkään olen Salman kirjoittanut – miten rohkeaksi olen hänet pakottanut! Puristan ohjelmaa käsieni välissä, kun Salma tyynen viileästi ohjaa Bonnien esteeltä toiselle. Poni on kaunis, sen virtaviivaiset lihakset näyttävät soljuvan kiiltävän karvan alla. Minäkin rakastaisin sitä, jos olisin Salma.

Tai niinhän minä rakastan, vaikka olen minä. Sekä yhdessä että erikseen he ovat turvasatamani. Kun olen yksinäinen ja väsynyt, ovat Salma ja Bonnie aina tallikujan päässä odottamassa. Lukemattomia kertoja he ovat vieneet minut sinne, missä muistan ne hyvät asiat, jotka kauan sitten kuiskasin Salman korvaan herättäessäni hänet henkiin.

Rata loppuu.

Haluaisin nousta ja mennä puhumaan Salmalle, tai päästä hipaisemaan Bonnien hiostunutta karvaa. Sydämeni tykyttää niin, että en ole kuulla seuraavana starttaavan ratsukon nimeä.

En kuitenkaan nouse. Kilpailuhumu ympärilläni jatkuu – ihmiset taluttelevat hevosia, selkäni takaa verryttelyalueelta kuuluu huudahduksia ja makkarakojun nokinen tuoksu leijuu kohti kenttää. Salma katoaa Bonnien kanssa ihmis- ja hevosvilinään. Käännän katseeni nähdäkseni auringossa kuumuutta hohkaavalta tulostaululta Salman ja Bonnien ajan –
– ja sitten istun tässä, upottavalla sohvalla siniviolettiruudullisen viltin alla. Tuuletin hurisee hiljaa, viereisestä huoneesta kuuluu olympiaselostajan hillityn innostunut ääni. Näppäimistö tuntuu hionneen kisaohjelman jälkeen viileältä sormenpäissäni. Käteni lepäävät hiljaa paikallaan.

Ja sisälläni on lämmin.

---

tuotosluokka, sija 1/26

TULOS: 0-0 VIRHEPISTETTÄ
⭐⭐⭐⭐⭐ kokonaisuus – ensireaktio oli "vau!"
⭐⭐⭐⭐⭐ persoonallinen kertojanäkökulma
⭐⭐⭐⭐⭐ luonteva, mieleenpainuva

"Kekseliäästä kertojakulmasta kirjoitettu, koskettava ja erottuva teksti. Mukana kilpailuiden tunnelmaa ja kauniita, harkkituja sanavalintoja. Viimeistelty vaikutelma!
Yllättävä kertojavalinta, hyvällä tavalla! Suu loksahti auki kun alun pähkäilun jälkeen ymmärsin, kuka tätä tarinaa kertoo. Ihastuttava, jopa henkilökohtaiselta tuntuva tarina, jota oli todellinen ilo lukea. Erinomaisesti toteutetun tunnelman ja kerronnan vuoksi tarinasta välittyy aito rakkaus ratsukkoa kohtaan, sekä se etenee hyvässä, selkeässä tahdissa. Tästä ei puuttunut mitään – kokonaisuudessaan erinomainen."

"Voihan Salman äiti! Oliko kisapaikka liian kaukana, eikö aikataulu sattuneet passaamaan vai oliko taustalla kenties jokin muu syy, miksi rouva Salmaa ei nähtykään kannustamassa tätä erityisen rakastettua kaksikkoaan kisakentän katsomossa? Salmalla ja Bonniella näytti rata menneen muuten kyllä erittäin luontevasti, katsomoa saattoi osin hyvinkin jännittää enemmän kuin itse ratsukkoa. Siinä on varmasti parivaljakko, jonka monet nuoret ovat asettaneet itselleen tähtäimekseen ja ihan syystä! Voisiko Salman äiti ollakaan tytöstään enää ylpeämpi? Ei ainakaan tämän loistokkaasti ansaitun tuloksen jälkeen."

"No tässähän tuotoksessa oli varsinainen plot twist lopussa, jota ei olisi voinut alkuun ajatellakaan. Aloitus oli vahvaa, jossa tekstiä oli maustettu hienosti kuvailemalla; olisi voinut kuvitella olevansa ihan paikan päällä ja sitähän tässä tekstissä selvästi haettiin. Ehkäpä sen takia tekstin lopussa saattoi pystyäkin tuntemaan ripauksen haikeutta, mikä toikin tuotokseen sitä jotain, jolla onnistuttiin viiteen tähteen lopulta pääsemään. Erinomaisesti kirjoitettu, mieleenpainuvaa tekstiä. Erottuu massasta, kun tarinaa ei kerrotukaan ratsukon näkökulmasta. Bonusta siitä."

[Salma]

POWER JUMP II

Edessämme rytmikkäästi ruohonkorsia lennättävät takajalat kuuluvat mustankimolle puoliveritammalle, joka korskuu ja lennättää vaahtoa suupielistään kohti meitä. Jostain kaukaa kuuluu jylyä, ehkä musiikkia, en pysty vauhdissa sanomaan varmaksi. Kauempana, kaarteessa, elegantti ranskanpuoliverinen nostaa päätään. Sen poskella liehuu kullan ja kerman värinen ruusuke.

En ole varma, itkenkö, vai johtuuko poskiani pitkin valuva vesi vauhdista. Bonnie kiitää allani samalla lailla kuin se kiitää Liekkijärvellä pitkin laukkasuoraa, matalana ja kaikkensa peliin antavana. Se on miniatyyriratsu, koristehevonen, edellämme maata halkovien puoliveristen rinnalla.

Mutta se hyppäsi niin hyvin. Ei ole kysymystäkään siitä, riittikö se. Työnnän hansikoidut sormet ponin kaulaa vasten ja yritän hengittää kaikkea sisään niin, että minut vallannut leijuttava tunne kaivertuisi selkäpiihini ja olisi noudettavissani aina, kun tarvitsen sitä. Etäämmällä aistin taputtavan yleisön, vielä derbykentällä häämöttävät esteet (Hortensia-kolmoiseste 160 sentin korkeudessa herättää kauhua) ja jossain hyvin hyvin kaukana sen tavallisen maailman, jossa ihmiset käyvät kaupassa ja vastailevat aamulla laiskasti eilispäivän Whatsapp-viesteihin.

Kunniakierros päättyy pian, kuten se aina päättyy. Oskari ja Zéphyrine taputtelevat hevosiaan, Zéphyrine keventää hiostuneen Charmeusen selässä, hymykuopat napsuen hymyilevä nainen avaa porttia. Bonnie pärskii ja heittelee päätään, kun annan ohjan valua pidemmäksi ja päästän ponin seuraamaan puoliverisiä ulos kentältä. Ulkomaankisojen jälkeen Bonnie on tainnut pitää Auburnia käytännössä kotikisoina. Se on ollut pirteä ja seurallinen koko päivän, eikä ole vaikuttanut tippaakaan stressaantuneelta.

Koko kolmikko, ruusukkeet tuulessa tuivertaen, ratsastamme kuin yhteisestä sopimuksesta tallin kulmalle ja liu'umme alas hevostemme selistä.

"Onneksi olkoon", huikkaan Bonnien satulankaaren yli Oskarille ja Zéphyrinelle. Zéphyrine nyökkää, naurahtaa ja huokaa melkein yhtä aikaa.

"It's been quite a day", hän vastaa ja suo jalon hymyn niin minulle kuin satulavyötä löysäävälle Oskarille, jonka kypärän alta paljastuneet hiukset ovat hikiset ja kihartuneet.

"Totally", Oskari vastaa. Vaalea tamma ravistelee päätään niin, että suitsien kauniisti puhdistetut metalliosat kilisevät. Sametinsinisen ruusukkeen nauhat lentävät ilmassa.

"A peppery one, that pony", Zéphyrine vielä sanoo ennen kuin vetää ohjat arvokkaasti odottavan hevosensa kaulalta ja suuntaa kohti suihkulähdettä. Hän huikkaa vielä olkansa yli: "Let's raise a toast at after ride. For us."

Katseeni kohtaa Oskarin kanssa, enkä voi olla virnistämättä niin, että poskiini sattuu.

Tältä tuntuu hurja, sekopäinen onnistuminen niin monen vuoden yrittämisen jälkeen. Trailerissa odottavalta huumaavantuoksuiselta kukkakimpulta ja kahdelta ruusukkeelta, joista valkoinen sointuu sydämeenpistävällä tavalla Bonnien karvaan ja sinivalkoinen odottaa jo autossa kukkapuskan vierellä.

Minun on pakko suikata suukko Bonnien turvalle. Tallinomistaja tai ei, aikuinen tai ei - jos ponityttöhaaveet ovat tarkoittaneet minulle joskus jotakin, niin tätä.

[Salma]

MUTAISIA JÄLKIÄ

18.8.2021

Power Jumpin jälkeen syksy oli henkäissyt kerran Seppeleen ylle ja vienyt kesän mennessään. 

Vielä siellä täällä yksittäiset voikukat jaksoivat värjötellä märkinä väriläiskinä pitkin sateista pihaa, mutta ne olivat jo nuokkuvia varjoja niistä uhkuvankeltaisista pikkuauringoista, joita olivat vielä pari viikkoa sitten olleet. Isosta osasta oli jäljellä pelkkä kavioiden litistämä varsi, josta untuvaiset siemenkodat oli jo aikaa sitten puhallettu pois. 

Astuessani tallinovista sisään oli tunnelma käytävälläkin jotenkin vaisu. Ihan kuin kaikki - hevosetkin - olisivat kärsineet akuutista stressistä ymmärtäessään, että kesä alkoi todellakin olla ohi. Vain ponilapset seisoivat juuri talliin muuttaneen Chillyn karsinalla ja lepertelivät tammalle, joka työnteli ihastuneen oloisena päätään puolioven yli ja nyökytteli. Heidät ohittaessaan tuntui, että astui hetkeksi lämpimään valokeilaan. 

Lyyti seisoi pesukarsinassa letkuttelemassa Oilin jalkoja ja nosti katseensa, kun ohitin heidät.

"Kaikki kunnossa?" Hän kysyi. 

Se yllätti minut. Power Jumpin jälkeen olin ollut riemuissani - liidellyt tallilla, liidellyt kotona, liidellyt jopa Seppeleen toimistossa - ja tähän riemuun yhdistettynä en ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti. 

"Totta kai", vastasin kurottaen kyhnyttämään Oilia, joka työnsi isoa päätään minua kohti ja hamuili huulillaan takkini hihaa. "Miten niin?"

Lyyti irvisti siirtyessään letkuineen Oilin etujalan pariin.

"Täällä on ollu vähän..." hän haki sanaa, "outo tunnelma."

"Ai jaa?"

Lyyti vilkaisi minua ja venytti sitten kurkottamaan Oilin riimunnarun yli tallikäytävälle. Kun hän vaikutti todenneen reitin turvalliseksi, hän jatkoi.

"En mie oikein tiedä mistä se johtuu. Pyry on maassa. Inkeri on tosi vihainen." Hän haki jälleen sanoja. "Ja sie kai kuulit Noksusta?"

Nielaisin ja nyökkäsin. Kylmä, joka oli häilynyt jossain vähän tietoisuuteni ulkopuolella, tuntui äkkiä löytävän aukon puolustuksestani ja lehahtavan sisään. 

"Ootko nähny Eediä?" kysyin. Lyyti puisteli päätään.

"Se on varmaan aika poissa tolaltaan", hän sanoi.

"Nii."

Hiljaisuuden rikkoi vain Oilin riimunnarujen vaimea kilahtelu, veden solina ja Chillyn ympärillä parveilevien ponilasten autuas pulina. Lyyti oli painanut päänsä ja seurasi katseellaan, miten samea vesi valui Oilin jalkoja pitkin viemäriin. Annoin sormieni levätä Oilin lämpimän turvallisessa karvassa ja mietin.

"Mä heitän heinät Bonnielle ja Blisille", sanoin lopulta. "Nähäänkö sit yläkerrassa?"

*

Kärrätessäni heinäannosta korvat pystyssä odottaville poneilleni alkoi lämpö pikkuhiljaa palata jäseniini. Bonnie työnsi päänsä heinäkasaan jo ennen kuin ehdin heittää sen puolioven yli, Bliss taas yritti kiivetä ulos karsinasta ja viuhtaisi hopeanvalkoiseksi vesiputoukseksi kasvanutta häntäänsä kuin piiskaa. Jäin nojailemaan heinäkärryyn ja katselemaan, miten ponini upottivat päänsä melkein silmiä myöten heinäkasoihin ja alkoivat rouskuttaa hiljaa. 

Idea oli ollut mielessäni jo pidempään, mutta vasta Power Jump oli pyyhkinyt pölyt sen yltä ja herättänyt sen kunnolla eloon. Se oli ollut kuin pieni koneen osanen, joka oli jo pitkään ollut vähän poissa paikaltaan hangaten viereistä osasta päivästä toiseen. Nyhersin sormellani kottikärryjen työntökahvasta irtoavaa muovinpalasta Bonnien selän yli tuijotellen ja yritin aistia, oliko idea jo kypsynyt niin pitkään, että olisi aika toteuttaa se. 

Kärryt palautettuani puikahdin nopeasti toimistoon. Seisoin hetken - sytyttämättä valoja - hengittämässä ummehtuneenpimeää ilmaa. Tietokone ja korkea kirjahylly mappeineen häämöttivät seinänvierustoilla, upottava sohva lepäsi tutulla paikallaan. Saatoin yhä edelleen aistia Annen läsnäolon jossain selkäpiissä. Niin kuin edelleen ajattelisin, että minä ja Emmy olimme vain kaksi tallinomistajan elämää leikkivää ratsastajaa, jotka ajettaisiin kohta takaisin poniensa pariin. 

Puhalsin keuhkoni tyhjiksi, käännyin kannoillani ja kopisuttelin portaat yläkertaan. 

[Salma]

LOHTU

19.8.2021

"Ei mennä hevosilla."

"Millä sitten?"

"Pyydetään Allua ajamaan."

Kahvikuppi kolahti pöytään.

"Uskaltaako sen kyytiin mennä?"

"Uskaltaa, ei se oo enää niin hullu kuski ku joskus aiemmin."

"En menis vannomaan."

Sohvan jouset narahtivat, joku naurahti. 

"Mä luotan Inkerin sanaan, se kuitenki asuu Allun kanssa."

"Mennään sit. Mä käyn kysymässä Allulta."

Viisi paria loppukesän sateen kastelemia saappaita luisteli lokerikkohuoneen poikki ja rappuset alas talliin. Tunnit olivat juuri alkaneet ja alkeiskurssilaiset raahasivat tohkeissaan liian isoja satuloita pitkin tallikäytävää poskillaan innon tuoma puna. Pujottelin Inkerin, Lyytin ja Alviinan perässä heidän ohitseen. Alviinakin oli käyttäytynyt tänään tavallista paremmin, yllättävää kyllä. Inkeri oli näyttänyt monta kertaa siltä, että halusi sanoa jotakin tulikivenkatkuista, mutta hänkin oli pitänyt suunsa kiinni.

Allu suostui ajamaan meidät, mikä oli päivän toinen yllätys. Hän kiskoi takkinsa kauluksen pystyyn, polki tupakan maahan ja livahti autotallin katokselta roiskuavan räystään alta meidän peräämme kuin laiha vakavailmeinen eläin. Kun marssimme peräkanaa autolle, ohikulkeva Liinu tarttui matkaamme kuultuaan, minne olimme menossa. 

Inkeri purnasi pitkään tajutessaan, että auto tulisi liian täyteen, mutta suostui lopulta istumaan jonnekin Lyytin polvien ja auton oven väliin kun tajusi, ettei kukaan meistä halunnut jäädä pois. 

Auto hyrräsi hiljaa Aleksanterin ajaessa maantielle. Kukaan ei puhunut mitään. Harmaa taivas ripotteli tuulilasiin pisaroita, jotka valuivat lasipintaa alas vuoroin läpinäkyvinä, vuoroin katulamppujen oranssinhohtoiseksi maalaamina. Tuijottelin ulos ikkunasta polvi Alviinan polvea vasten painautuneena. 

"Oliskohan Emmy halunnut tulla mukaan?" Lyyti kysyi äkkiä, kun olimme ajaneet jo useamman minuutin. 

"Sillä tais olla kiireitä vauvan kanssa", vastasin. 

Uusi hiljaisuus laskeutui yllemme. Allu alkoi naputella sormenpäillään ohjauspyörän tekonahkapintaa. Vesipisarat tippuivat hänen hiuksistaan, hän oli tainnut seisoa pitkään tupakkansa kanssa autotallin katoksen alla.

"Miten tallinomistajan elämä on sujunu nyt kun Emmy on lisääntyny?" Alviina kysyi kirkkaalla äänellä vierestäni. 

Pidin katseeni tiukasti tien viertä pitkin juoksevissa kuusissa.

"Niin", vastasin. "Hyvin."

Tunsin, miten takapenkin toisella laidalla seinänraossa istuva Inkeri kääntyi katsomaan minua. Välttelin hänen katsettaan.

Viimein auto kaarsi pihaan ja pysähtyi. 

"Tuunko mäkin mukaan?" Allu kysyi, kun Inkeri oli jo hypännyt ulos autosta ja me muut availimme omia oviamme.

"Tuut tietenkin", Lyyti sanoi. "Kyllä kaikkien apu on varmasti tarpeeseen."

"Okei." 

Niin me sitten seisoimme sinisen rivitalon pihalla, pikkutihkussa hytisten ja odottaen, että joku meistä uskaltaisi soittaa ovikelloa. Viimein Alviina ravisti vesipisarat hiuksistaan ja kurotti painamaan nappia. 

Kesti pitkään, monta kymmentä paikallaan jauhavaa sekuntia, ennen kuin Eedi avasi oven.

Hän uppoutunut ylisuureen huppariin ja tuijotti meitä harjaamattoman tukkansa alta yllättyneenä kuin olisimme olleet joukko seonneita kummituksia, jotka eivät tajunneet, että Halloweeniin oli vielä aikaa. Hänen selkänsä takaa kuului, miten joku televisiossa selitti jankkaavalla äänellä kuinka oli aina luullut, että heidän rakkautensa kestäisi viettelysten saaren. 

"Mitä te täällä teette?"

"Ei kai me nyt yksin anneta sun surra täällä."

Se oli Inkeri, ja samassa hän oli kiskonut takkinsa vetoketjun auki, potkaissut toisen saappaansa Eedin pieneen eteiseen ja halannut häntä sellaisella vihaisella raivolla, jolla olin uumoillut Inkerin lähestyvän yhtä jos toistakin vaikeaa tilannetta. Inkerin poninhännän takaa näkyi vain kaistale Eedin hämmästyneitä kasvoja hänen vilkaistessaan meitä muita, jotka vielä odotimme ovella.

"Ei musta kyllä oo teille seuraksi tällä hetkellä", hän sanoi. "Oikeesti. Mä oon mielelläni yksin."

"Ootko sä varma -", yritin. Eedi keskeytti.

"Oon tosissani. En mä halua seuraa."

Vilkaisimme Liinun kanssa toisiamme.

"Me siis ajateltiin", hän aloitti, mutta Eedin katse sai sanat kuolemaan.

Hiljaisuus valtasi pihan. Edes Inkeri ei sanonut mitään, kurotti vain kohti juuri riisumaansa saapasta ja alkoi pukea sitä takaisin jalkaansa.

"Me vaan ollaan sun luona. Ei sun tarvi välittää meistä. Sä voit vaikka itkeä sohvalla ja huutaa. Me sit tuodaan paperia tai jotain."

Se oli Aleksanteri. Minusta tuntui, että joka ainoa meistä - saapasta roikottava Inkeri, Alviina, Lyyti, Liinu, jopa orvon näköinen Eedi - pysähtyi hetkeksi ja kääntyi varmistamaan, että näiden empaattisten sanojen takana tosiaan oli Aleksanteri eikä joku hyväntahtoinen naapuri, joka oli sattumalta hiipinyt seuraamme juuri samalla hetkellä. 

Mutta Aleksanteri se oli. Hän veti kätensä puuskaan, näytti yhtä aikaa sekä ällistyneeltä että ärsyyntyneeltä ja tuhahti sitten:

"Mitä?"

Eedin silmiin oli kohonnut kiiltävä kalvo, mutta hän niiskaisi ja naurahti yhtä aikaa.

"Mä en voi uskoa tätä. Sä et oo ehkä koskaan sanonu mitään noin empaattista kenellekään."

Hän epäröi hetken, mutta kohautti sitten olkiaan ja siirtyi syrjään niin, että pääsimme eteiseen riisumaan kenkiämme.

"Mä meen sit makaan tonne sohvalle." Hän kääntyi isossa hupparissaan ja lähti jo syvemmälle asuntoon. Sitten hän pysähtyi, veti kätensä hihojen sisään ja sanoi kääntymättä, ääni itkusta puuroutuen:

"Tai siis. Kiitos. Kiva kun te tulitte tänne."

Hän ei varsinaisesti hymyillyt vilkaissessaan meitä kyyneltensä läpi, mutta jokin etäinen sitä muistuttava kare hänen suupielessään silti käväisi. 

[Salma]

HALLOWEENDONITSI

30.10.2021

"Tuun tästä ohi."

Bonnien pienet kaviot kopsahtelivat tallikäytävän betonilattiaan tuskastuttavan hitaasti, kuin poni olisi yllättäen ollut satavuotias ja unessa. Olisin voinut mennä lankaan, jos en olisi juuri itse taluttanut ruskalehtien välissä pärskähtelevää tammaa, jonka alla tuntui olleen hyvin menneen treenin jälkeen kahdeksan jalkaa ja moottori. Nyt se hikosi puoliloimensa alla, pärskähteli ja painoi korvansa luimuun kun ohitimme karsinan ovella odottavat Emmyn ja varustetun Chicon.

Olisin halunnut peittää ponin harjaa vasten painuneet korvat Chicon karsinan edessä roikkuvalla froteepyyhkeellä - tai vielä mieluummin pyyhkiä sillä Emmyn kasvoilla olevan ilmeen.

Emme olleet juurikaan jutelleet sen päivän jälkeen. Se tuntui kamalalta. Ei ollut ollut oikeastaan mitään: ei miksi sä teit niin, ei jätit mut sitten yksin, ei oltais me jotain keksitty. Eikä anteeksi että en kertonu sulle etukäteen.

Sitä häpesin.

Bonnie käänsi korvansa höröön ja yritti kiilata edelleni, kun kiepautin sen käytävän päässä karsinaansa. Se oli lämmin, hyväntuulinen ja iloinen eikä välittänyt tippaakaan siitä, että minä painoin kasvoni salaa sen harjaan ja hengitin monta kertaa syvään pidätelläkseni kyyneleitäni.

"Onks siinä harjassa jotain?"

Ääni selkäni takaa sai minut säpsähtämään niin, että Bonniekin pelästyi ja hypähti puolikkaan askeleen niin ylös- kuin taaksepäin. Se heitti päätään saaden suitsien metalliosat kilahtamaan ja esitteli päivän seuraavan luimimisnäytöksen ovelle pysähtyneelle Milla-Riinalle. Milla-Riina kantoi sylissään harjoja täynnä olevaa ämpäriä onnistui näyttämään yhtä aikaa sekä ärsyyntyneeltä että vähän huolestuneelta.

"Ei kun mä -", aloitin, mutten sitten tiennytkään, miten olisin jatkanut. Hämmentynyt naurahdukseni sai Milla-Riinan suupielen nytkähtämään alaspäin.

"Itkitkö sä täällä?"

Katsoin Milla-Riinan oudon pistäviin silmiin ja aioin sanoa en, mutta uusi kyynelvuo nousi kurkunpään tienoilla joten sanoinkin kyllä.

En ollut koskaan ajatellut, että minä ja Milla-Riina olisimme ystäviä. Ei hänessä ollut mitään vikaa, tietenkään - mutta hänessä oli jonkinlainen piikikäs peilipinta, joka sai minut varuilleen. Milla-Riina oli kuin Inkeri, jolta en ollut koskaan saanut nähdä sitä teini-ikäisen vaihetta, jossa hän oli hukassa ja hellyttävä. 

"Miksi? Emmynkö takia?"

Milla-Riina vaivautui laskemaan äänenvoimakkuuttaan vain puolikkaan askeleen, aivan kuin hänelle olisi ollut se ja sama oliko Emmy vieressämme tässä oudossa terapiaistunnossa. Hän korjasi ämpärin asentoa sylissään ja kohotti hienopiirteisiä kulmiaan.

"Me ei taideta olla Emmyn kanssa puheväleissä", vastasin hiljaa. Tuntui kaamealta myöntää, että se oli totuus: olin Emmyn entinen kollega ja ystävä melkein kymmenen vuoden takaa enkä tiennyt, vastaisiko hän jos sanoisin hänelle jotakin kolmisanaista lausetta vaativampaa.

Milla-Riinan huokaus oli pitkä ja väsynyt.

"Mä toivoin et kyse olis ollut jostain loppuosingoista joita se ei oo muistanu maksaa. Mut PUHEVÄLIT!" Hän toden totta pyöräytti silmiään.

Sitten katse terävöityi.

"Sullahan on auto, eiks niin?" Hän tuskin odotti nyökkäystäni. "Jos mä saan lainata sitä, voit matkalla kaataa kaiken mun päälle. Mun pitää viedä nää kirpparille."

Hän ravisutti ämpäriä niin, että sen sisällä olevat harjat kolisivat toisiaan vasten.

*

Milla-Riina hermostui niin paljon odotellessaan, että sain Bonnien riisuttua varusteista, että luulin jo hänen viskaavan vanhat harjansa tuntihevosten löytötavaraboksiin ja lähtevän tiehensä. Kun ojensin autonavaimia, hän kuitenkin nappasi ne kiivaasti kädestäni ja harppoi puoli askelta edelläni autolle. Hän käänsi rattia jo ennen kuin olin saanut turvavyön kiinni.

"Hirvee nälkä", hän puhahti kun olimme ajaneet tallipihalta. "Haetaan donitsit huoltsikalta."

Harjat kolisivat ämpärissään, kun Milla-Riina kurvasi pitkin Liekkijärven teitä. Emme puhuneet mitään. Sisälläni oli kummallinen tulppa, joka tuntui odottavan sopivaa nykäisijää itselleen, eikä pikkuruinen autoni keskellä pimentyvää lokakuun iltaa tuntunut jostain syystä oikealta paikalta.

Mutta huoltoaseman lämpimissä valoissa, halloweeninoranssin donitsin imelyys suussani, alkoi sisuksissani pikkuhiljaa liikehtiä.

"Mä tiedän että meidän pitäis jutella", sanoin Milla-Riinalle pyöritellen donitsin viimeistä oranssinruskeaa palaa, "mutta mä en tiedä miten aloittaa."

"Sanot vaan suorat sanat", Milla-Riina tokaisi hyvin yksinkertaisesti.

Vilkaisin häntä: punaisia hiuksia, joissa oli yksittäinen heinänkorsi, huoltoaseman loisteputkivalossa kellertäviä kasvoja, halloweendonitsin lakritsihämähäkistä jäänyttä tahraa huulten vieressä. Milla-Riinan maailmassa tilanne oli selvästi hyvin yksinkertainen ja jokapäiväinen, sellaista joka vain piti hoitaa samalla tavalla kuin jokasyksyinen rivi.

"Mä vain haluaisin sanoa suorat sanat niin, ettei mikään mee rikki", sanoin.

Milla-Riinan silmienpyöräytys kertoi hyvin selvästi, millainena amatöörinä hän minua piti, mitä riidoissa olemiseen tuli.

[Salma]

GOT POWER

Throwback elokuun huumaaviin päiviin, jolloin Salma ja Bonnie sijoittuivat Power Jumpin Prix de ERJ-luokassa (tuotosluokka) ensimmäisiksi ja kilpailujen arvoluokassa kolmanneksi. Poninomistajan sydän taisi pamppailla rakkaudesta!

Kuva Anne L.

[Salma]

UUSI TALVI
17.11.2021

Maneesin katosta olisi yhtä hyvin voinut sataa raakoja loppusyksyn sadepisaroita, niin märkä selkäni oli.

En ollut tiennyt, että hevosen ratsuttaminen saattoi olla niin rankkaa. Oli marraskuinen iltapäivä, tunnit alkaisivat hetken kuluttua, maneesin peilit lähestulkoon höyrysivät ja minä kuplin ohuen talvitakkini alla. En ollut edes pukenut villapaitaa ylleni! Siitä huolimatta hiki valui noroina kypärän alta niskaan ja sieltä kuumankylminä puroina selkärangan kuoppaan. Bliss pörisi ja kauhoi allani, ei ymmärtänyt mihin pyrin vaan kuumui niin, että harmahtava karva oli ryntäiltä lähestulkoon mustaa.

Koko viime viikon olin yrittänyt saada ponin ymmärtämään jotain tahdinmuutosten hienouksista, mutta sen päässä tuntui olevan blokki, joka esti korkea-askelisten kouluhevosten maailmasta lainattua viestiä asettumasta viiripäiseen ratsuuni. Aika ajoin se potkaisi takajalat taakseen kuin ilmoittaakseen, ettei ymmärtänyt lainkaan, mitä tahdoin - muun ajan se sahasi kummallisessa l-kirjaimen muotoisessa kaaressa pää täysin vinossa. Takajalat potkivat kuin pienen laivan perämoottori, etujalkansa Bliss taas tuntui työntäneen sammiolliseen erityisen tahmaista melassileikettä. Ja minä hikoilin.

Luultavasti oli koko illan pelastus, että maneesin ovi kävi. Bliss sai syyn säpsähtää (ja karata allani ravinsekaiseen laukkaan, jonka sain hillittyä vasta seuraavalla pitkällä sivulla) ja kulki sitten kuin sattumalta monta jumalaista askelta siistissä lisätyssä ravissa. Sen korvat olivat kääntyneet kohti Charlien pilkukasta olemusta ja kahta hahmoa, jotka olivat luikahtaneet hevosen sivulla maneesiin.

Alviinan tunnistin heti, tietysti (minusta tuntui, että koko tallille oli syntynyt jonkinlainen alviinantenni, joka aisti sekä Alviinan läheisyyttä että mielentilaa). Hänen vierellään oleva hahmo oli vieras.

"Ai tää onkin varattu", Alviina sanoi omituisen kimeällä äänellä, jolla ei tuntunut olevan mitään tekemistä hänen todellisen äänenvärinsä kanssa. "Me vaan tultiin Olgan kanssa liikuttaan toi kopukka."

Hidastin Blisin käyntiin.

"Kyllä te tänne mahdutte", sanoin pyöräyttäen samalla olkapäitäni niin, että hiostunut paita irtosi ihostani ja maiskahti jääkylmänä takaisin.

Alviina kohautti olkiaan ja viittoi toista hahmoa taluttamaan Charlien sisään.

"Mee sä vaan eka", hän sanoi seuralaiselleen ja kääntyi sitten harppoakseen katsomoon. Istuttuaan ensimmäiselle riville hän risti niin kätensä kuin jalkansa ja jäi nököttämään paikallaan kuin kypäräpäinen punatulkku.

Alviinan seuralainen vilkaisi minua kulmiensa alta samalla, kun pysäytti Charlien keskihalkaisijalle. Hymyilin hänelle.

"Alviina on varmasti kiitollinen, kun joku muu hyppää välillä Charlien selkään", sanoin.

"Olga on Charlien vuokraaja." Alviinan ääni kuului selkäni takaa jostain katsomon syleilystä. "Jos ette oo ennen nähneet siis."

"Mä oon Salma", sanoin.

"Joo, mä tiedän." Olgan ääni oli matalampi, kuin olin osannut odottaa. "Sähän oot se tallinomistaja. Tai..."

Hän vilkaisi Alviinaa sen näköisenä, että ymmärsin aiheesta keskustellun kahden kesken. Hänen selväpiirteisille kasvoilleen lehahti vieno puna.

"Entinen tallinomistaja", jatkoin Olgan puolesta. Kylmänkuuma, hikinen tunne tuntui siirtyneen iholtani jonnekin sisuskalujen väliin kuten aina, kun Se Aihe tuli puheeksi.

Alviina nauroi kireästi selkäni takana kuin joku olisi sanonut jotakin hauskaa enkä voinut olla ajattelematta, etten ollut koskaan nähnyt häntä yhtä hermostuneena.

*

Puolta tuntia myöhemmin talutin enkkuviltin alla leluponilta näyttävää Blisiä talliin läpi hyisen tallipihan. Bliss oli keskittynyt keimailemaan Charlielle, eikä treenaamisesta ollut tullut enää mitään, joten olin keskittynyt perusteiden perusteisiin ja antanut ponin lopulta vain kulkea allani rentoa ravia kierros kierroksen perään. Ehkä Blisin lapsenomainen flirtti oli vaivaannuttanut Alviinaa, sillä hän oli puhua pajattanut koko puolituntisen tallin pikkujouluista antamatta niin minulle kuin Olgallekaan puheenvuoroa. Pari kertaa katseemme olivat kohdanneet, mutta joko Olga oli loistava kivikasvo tai sitten hänelle sopi vallan mainiosti, että hänen vuokrahevosensa omistaja piti intohimoista monologia itselleen, kun hän ratsasti.

Tallin kulmalla meitä vastaan asteli vieras mies mukanaan Laila. Kaikki me neljä hätkähdimme. Vanha tamma pysähtyi, kohotti päätään ja levitti siromuotoisia sieraimiaan näyttäen järisyttävän kauniilta kellertävissä ulkovaloissa. Mies painoi kätensä rauhoittavasti Lailan harjamartoon ja hengähti samalla:

"Anteeksi! Mä en tajunnu, että sieltä vois tulla joku."

"Ei se mitään!" Kietaisin käteni Blisin kaulan ympärille estääkseni sitä tunkeutumasta Lailan kylkeen. Nuoren hevosen korvat olivat kääntyneet tanaan ja se steppasi etujaloillaan. "Ootko sä uusi hoitaja?"

"Joo, Lasse."

"Mä oon Salma", vastasin.

Lasse nyökkäsi tavalla, josta en osannut päätellä tunnistiko hän minua entiseksi tallinomistajaksi vai ei. Hän vilkaisi Blisiä ja avasi suunsa kuin sanoakseen jotain, mutta hetken kuluttua napsautti leukansa kiinni ja veti suupieliään ujoon hymyyn.

"Haluutko tulla yläkertaan kaakaolle?" Kysyin rikkoakseni hiljaisuuden. "Olis kiva tutustua."

*

Onneksi olin jo ehtinyt liikuttaa sekä Bonnien että Agin. Bliss jäi tyytyväisenä karsinaansa heinäannoksen eteen, eikä kiinnittänyt minuun enää mitään huomiota, kun harjattuani tamman heitin sen selkään fleeceloimen ja hypin portaat yläkertaan. Bonnie nosti laiskasti päätään ohittaessani sen (se oli ollut estetreenissä ihana, aivan ihana). Loin nopean ajatuksen Agiin, joka luultavasti palautui päivän koulutreenistä aittakarsinassaan Gekon hellässä huomassa. Agin ajatteleminen sai tutun hellyyden- ja surunsekaisen kouraisun tuntumaan vatsanpohjassani. En tiennyt, mitä tehdä sen kanssa, en vieläkään.

Lasse odotteli jo, hän nojaili oleskeluhuoneen oveen ja vilkaisi minua ujosti hiustensa takaa, kun kopistelin portaat ylös.

"Siellä ei varmaan oo ketään", sanoin potkiessani kenkiä jaloistani."

"Mistä tiiät?"

Virnistin.

"Me oltais kyllä kuultu se jo."

Kaakao keittyi nopeasti. Joku (kenties Cella) oli jättänyt jääkaappiin metallisen spraykermavaahtopurkin. Lasse istui minua vastapäätä tupapöydän ääreen ja veti toisen jalkansa penkille.

"Sä oot vissiin pitkään käynyt täällä", hän kysyi hörpättyään kermavaahdon kaakaon päältä.

"Joo", laskin nopeasti mielessäni", yhdeksän vuotta."

Lasse kohotti kulmiaan ja naurahti.

"Oho. Mä odotin, että jo joku kolme vuotta olis pitkä aika."

Laskin hymähtäen katseeni kaakaokuppiini.

"Tästä on tullu vähän niinku koti."

Olimme jälleen hetken hiljaa. Lasse hörppi kaakaotaan ja katseli ympäri oleskeluhuonetta sillä tavalla, jolla kaikki juuri Seppeleessä aloittaneet katsoivat: silmillä, jotka näkivät vuosien kerrokset kirkkaammin kuin me, jotka olimme olleet rakentamassa niitä kerroksia. Lopulta hän kysyi:

"Sulla on siis kisaponeja vai?"

Jotakin hän siis tiesi minusta. Nyökkäsin.

"Kaksi ponia ja hevonen. Tai sillä mä en juurikaan kisaa. Enkä ratsasta. Edith on melkein kokonaan siitä vastuussa."

"Hyvä tilanne", Lasse sanoi verkkaisesti. 

"Kiinnostaako sua kisaaminen?" Kysyin. Lasse vilkaisi minua pitkien ripsiensä alta.

"No joo. Ei se ajatus mua nyt ainakaan ällötä", hän sanoi ympäripyöreästi ja sukelsi sitten jälleen kaakaonsa puoleen. Minua alkoi hihityttää. Tämän vähättelyn olisin tunnistanut, vaikka Lasse olisi puhunut siansaksaa ja istunut loimen alla piilossa.

"Me voitais joskus treenata yhdessä", ehdotin.

Lassen kasvot pysyivät peruslukemilla, kun hän nyökkäsi. 

[Salma]

JOULUVIERAISILLA

Salma kävi ostamassa kranssin Bonnien oveen ja järjesti photoshootin, johon porkkanapalkalla malliksi suostuteltiin myös Bliss naapurikarsinasta