Bonnien ja Blisin Hoitokirja

[Salma]

PAIKKA KAHDELLE

Paperitöistä huolimatta homma oli edennyt nopeasti.

"Nehän on molemmat ihan loistavia hakijoita", Emmy oli aiemmin samana aamupäivänä todennut toimiston sohvalta jalat pikku jakkaralle nostettuna. Hän oli tasapainottanut (toistaiseksi vielä kovin litteän) vatsansa päälle oleskeluhuoneesta haetun posliinilautanen, jolta keko kaneliässiä oli viimeisen puolen tunnin aikana huvennut hyvää vauhtia. Emmy venytteli, nakkasi kaneliässän suuhunsa ja nyökkäsi kohti toimiston pöydällä lepäävää Seppeleen kännykkää. "Kumpi soittaa ja onnittelee?"

Milla-Riina ja Alisa vastasivat molemmat vain parin tuuttauksen jälkeen. Seurasin puhelinta korvaansa vasten pitelevän Emmyn kasvoja ja niille leviävää vienoa hymyä, kun hän kertoi yksärivalinnoistamme. En kuullut puhelusta mitään, mutta Emmy näytti minulle peukkua ja nojasi tyytyväisenä taaksepäin sohvalla puhelin korvallaan leväten. 

"Me ollaan tulostettu sopimukset, voit tulla allekirjoittaan sen tänne tallille ihan koska haluat", hän sanoi keksinmurusia sormistaan hypistellen ja pyyhki rintamukselle pudonneet muruset sitten toimiston sohvan uumeniin. 

Yhä edelleen minulle joskus kävi niin, että kesken täysin tavallisen päivän tajusin, että minä ja Emmy tosiaan omistimme Seppeleen. En voinut estää häkeltynyttä hymynkaretta nousemasta suupieleeni, kun Emmy lopetti jälkimmäisen puhelun Alisan kanssa.

"Päivän työt tehty!" hän sanoi iloisesti. "Mennäänkö ratsastaan?"

Nykyään jouduin toden teolla miettimään, minkä hevosista otin alleni. Blisin kanssa oli tietysti yhä enemmän ja enemmän töitä, mutta halusin pitää myös Bonnien hyvässä kunnossa, vaikka kisakausi olikin hiljennyt talveksi. Vaikka ratsastin Blisillä pari kertaa viikkoon, tein ison osan ponilapsen koulutuksesta vielä maasta käsin. Kaiken lisäksi en vielä ollut ratsastanut sillä muiden hevosten kanssa lukuun ottamatta Bonnieta. Ja vaikka Agia liikuttivat pääasiassa Edith ja Inkeri, halusin itsekin kivuta satunnaisesti sen selkään.

Tänään päätin kuitenkin pitäytyä tutussa ja turvallisessa. Bonnie hamusi ystävällisesti takkini selkää, kun seisoimme Chicon hännässä maneesin ovella Emmyn työntäessä jyrisevää oviparia auki. Anne oli vienyt heC-junnut sopivasti maastoon ja maneesi otti meidät vastaan pimeänä.

"Ehditään ratsastaa just sopivasti vajaa tunti", Emmy sanoi, kun kiristimme satulavöitä pituushalkaisijalla. 

Bonnie tuntui hyvältä ja kevyeltä, kun alkukäyntien jälkeen lähdin lämmittelemään sitä kevyessä ravissa. Emmy teki maneesin toisessa päässä taivutuksia käynnissä. Mietin, miltä tuntui ratsastaa tietäen, että odotti lasta. Pelottikohan tippuminen Emmyä enemmän? 

"Aleksanterin sisko muuten tuli jutteleen mulle yhtenä päivänä", huikkasin ratsastaessani Emmyn ohi.

"Ai jaa? Missä? Tunnetteks te?"

"Täällä tallilla." Käänsin Bonnien isolle ympyrälle niin, että Emmy kuuli minut. Poni taipui mukavasti allani ja pärskähteli kevennykseni tahtiin. "Se halus mukaan Hubertukselle."

"Mä en tienny et se ratsastaa."

"En mäkään." Vilkaisin Emmyä, joka juuri päästi Chicon raviin ja alkoi keventää sen liitelevien askelten tahdissa.

"Mitä sä sanoit?"

"Lupasin sille jonku tamman."

"Häh?" 

Emmy kääntyi Chicon satulassa melkein ympäri ja nauroi ääneen. 

"Tamman?"

"Se halus tulla ratsastaan jollain tammalla", sanoin olkiani kohauttaen. "Mä lupasin laittaa sille jonku tamman alle, kunhan ilmoittautumisaika loppuu ja nähdään ketkä hoitajista tulee. Mitä meillä nyt vielä olikaan vapaana, Windi ainakin."

"Uskomatonta", Emmy tirskahti. "Aleksanteri taitaa olla iloinen, kun koko sen suku ramppaa täällä."

"Siltä vaikutti", sanoin ja virnistin jonnekin ohi ratsastavan Emmyn suuntaan. "Mä näin sen eilen ja kun sanoin, et Juli oli ilmoittautunu mukaan, se vaan käveli pois eikä sanonu mitään."

Tunti meni nopeasti. Olimme juuri siirtyneet loppukäynteihin, heittäneet jalustimet jaloista ja ohjanneet Chicon ja Bonnien kulkemaan rinnakkain, kun maneesin oven takaa kuului vihellys. Hetken kuluttua Annen punaposkiset kasvot ilmestyivät ovensuuhun. 

"Tallinomistajatko ne täällä!" Hän huikkasi ja naurahti hyväntahtoisesti annemaiseen tapaansa. "Lopetelkaa jo pikkuhiljaa. Teidän uudet yksärit on tullu!"

[Salma]

HALLOWEEN


Päivän paradoksi: esteponia esittävä esteratsastaja vääntää koulua estettä esittävällä esteponilla. 

[Salma]

GOT POTENTIAL



... needs direction

[Salma]

KEKRI

Kekrikisojen päätteeksi Salma ja Bonnie lähtivät kisapaikalla iltakävelylle, mutta pusikosta esiin rymynnyt naapuritallin talikko-Tarmo sai sekä ponin että ratsastajan sisuskalut kalahtamaan kauhusta.

(2/2, tuomarin kommentti: "Hyvin toteutettu kuva. Kauniit värit, hyvin kuvattu säikähdys sekä tilanne, huomio keskittyy pimeästä taustasta olennaiseen tapahtumaan. Hyvin toteutettu valo. Jättää kuitenkin paljon avoimia kysymyksiä ilman kommenttia; mikä on säikäyttänyt parivaljakon, mitä tapahtui tilanteen jälkeen, jne. Tosin kuva ei vaadi juuri sen suurempia selittelyjä, vastaa tehtävänantoa, toteutus on nätti ja kaikkiin kysymyksiin ei tarvitsekaan aina vastauksia, katsoja itse voipi kuvitella tilanteen tapahtumat!"
)

[Salma]

VÄLIPÄIVIEN KOULUTUNNIT

Välipäivien koulutunti oli Blisin elämän ensimmäinen oikea ratsastustunti. Vaikka olin ratsastanut jo useamman kerran jonkun muun silmien alla, tuntui silti hullulta, että nyt Bliss oli oikeasti ratsastustunti-iässä.

Jännitystä ei suinkaan vähentänyt se, että olimme tunnilla kahdestaan. Leppoisasta kinkunsulattelutunnista sukeutui yksityisvalmennus, jossa saisin nauttia Annen silmien haukankatseesta koko tunnin ajan.

Bliss oli terhakas ja mupelsi uteliaana kuolainta, kun varustin sen joulun hiljentämässä tallissa. Poni ei vaikuttanut lainkaan jännittyneeltä, vaikka itse näpersin kädet täristen sen satulavyön kimpussa pidempään kuin aikoinaan alkeiskurssilla. Bonnie kurkisteli vastapäisestä karsinasta ja näytti lievästi pahastuneelta kaikesta siitä huomiosta, jota Bliss sai osakseen.

Maneesissa minua alkoi taas tärisyttää. Livahdin hyvissä ajoin hevostunnin loppukäyntien aikana kiristämään Blisin satulavyötä ja mittaamaan jalustimia. Anne ei sanonut mitään, taisi kai arvata, että perimmäisenä tarkoituksenani oli totuttaa varsaa maneesiin. Jotenkin minusta kuitenkin tuntui, että viilipyttymäisesti maneesin keskellä jököttävän Blisin rinnalla minä olin se, jolla oli tilanteeseen totuttelemista.

"Mä otan nopean tauon", Anne huikkasi minulle, kun kuljin ensimmäistä kierrosta uran ympäri. Hän jyrrytti maneesin oven auki ja katosi toppatakkeineen ja huiveineen ulos. Bliss kohotti korvansa kohti pimeää ovineliötä, josta lumi pyrytti pilkuttamaan maneesin hiekkaa. Tutisin satulassa niin, että pystyin juuri ja juuri huikkaamana heikon juun Annen selälle.

Oli helpottavaa saada ratsastaa muutama kierros yksin tyhjässä maneesissa. Olin pelännyt, että ponilapset tai hevosenhoitajat kansoittaisivat katsomon sillä sekunnilla, kun kuulisivat minun ratsastavan Blisillä ensimmäistä kertaa Annen silmien alla. Kaikeksi onneksi joulupyhät - tai kylmä päivä - takasivat sen, että katsomon penkeillä kohmettuivat vain sinne unohtuneet enkkuviltit.

Anne palasi maneesiin kylmää höyryten.

"Aloitetaan sitten ratsastaminen! Anna ohjan pysyä pitkänä, Bliss saa työskennellä itse. Ota vielä hetki käyntiä ja ala hakea kaarteita."

Blisin korvat kääntyivät uteliaana minua kohti, kun painoin kevyesti ulkopohkeen sen kylkeen ja käänsin katseeni kohti maneesin vastakkaista laitaa. Se kääntyi mutkitellen ja haparoiden, aivan kuin ei olisi aivan varma, kuuluiko sen todella seurata apujani. Pää nousi kaarteessa epätasapainoisesti koholle.

"Istu keskelle satulaa, niin Blisin on helpompi työskennellä", Anne huuteli tutulla opettajaäänellään selkäni takaa.

Muutaman kaarteen jälkeen Anne kai katsoi, että Bliss oli kaarrellut riittävästi mutkittelevalla ja pehmeäkylkisellä tavallaan, sillä hän käski meidät raviin. Aloin keventää ponin horjuvan ravin tahdissa ohjat yhä pitkinä roikkuen. Blisin askelta ei voinut hyvällä tahdollakaan vielä sanoa maatavoittavaksi tai rennoksi: se oli kuin Siiri ykkösen ja Susun sekoitus. Askellus, jota olisi pitänyt kutsua raviksi, oli ennemminkin tikittävää ja hyppelevää loikintaa välillä yhdellä, välillä kahdella uralla. Blisin kaula kaarteili edessäni kuin laiska boakäärme, joka tanssi lumoajansa edessä.

Anne kehotti minua ratsastamaan pääty-ympyrät ja asettamaan Blisiä niin kevyesti kuin pystyin. Tunsin, miten poni alkoi pureskella kuolainta. Saattoi nähdä, miten sen aivot joutuivat töihin, kun se yritti ymmärtää mihin kaikella tällä maneesissa pyörimisellä oikein pyrittiin.

"Myötää ja kiitä äänellä", Anne huikkasi, kun Bliss oli palannut uralle melko kohmeloiselta pääty-ympyrältä.

Käyntiharjoitteessa Bliss alkoi hiota. Ehdin juuri ajatella, että onneksi se ei ollut nuori Bonnie (olisin jo istunut maneesin puruissa), kun se täysin yllättäen potkaisi toisen takajalkansa ilmaan kesken kokoamisen. Kavio pamahti maneesin seinään ja Bliss pyrähti maneesin vastakkaiselle seinälle ennen kuin sen enempää minä tai Annekaan ehti avata suutaan. Muksahdin Blisin kapealle kaulalle, mutta kahmaisemalla kädet kaulalle onnistuin pysyttelemään ponin selässä, kunnes se pysähtyi ja jäi korvat harottaen seisomaan uran sisäpuolelle.

"Takaisin vaan satulaan ja uusi yritys!" Annen ääni kuulosti piristyneeltä. "Ei se oo nuori hevonen, jos se ei vähän kysele."

Hilauduin varovaisesti kaulalta takaisin satulaan ja kalastin jalustimet päkiöilleni. Bliss pörhisteli hetken, mutta teki kuitenkin pari melko siistiä pysäytystä ennen kuin Anne käski kokoamaan ohjat kunnolla. Kangasohjia sormieni lomitse keräillessä hän osoitti lyhyen sivun kulmaa.

"Nosta tuosta laukka ravin kautta. Ylimyötää sisäohjaa, että tasapaino pysyy. Ja sitten menoksi!"

Vatsanpohjaani kouraisi sekä innosta että jännityksestä, kun kannustin Blisin raviin ja ratsastin sen Annen osoittamaan kulmaan. Painaessani pohkeen satulavyön taakse se hypähti paikallaan, tuntui epäröivän hetken ja kiihdytti sitten mutkittelevan ravin kautta epätasaiseen laukkaan. Se kipitti kaula korkealla muutaman iloisen metrin (minä yritin sekä olla pidättämättä hengitystäni että hihkaisematta ilosta) ja hidasti sitten raviin.

"Hyvä!" Anne huuteli jostain selkäni takaa.

Lopputunnilla Bliss alkoi väsyä, mutta minun itseluottamukseni huiteli pilvissä. Vaikka suoruudesta tai tasaisuudesta ei voinut vielä edes puhua, Bliss tuntui ymmärtävän mihin pyrin. Se vastasi yritteliäästi apuihini, eikä sen takajalka enää toista kertaa tunnin aikana pamahtanut maneesin seinään.

Kulkiessani pitkin ohjin loppukäyntejä höyryävän ponini selässä Annekin näytti tyytyväiseltä.

"Sehän on oikein hyvä nuori hevonen", hän sanoi. "Kyllä siinä Bonnien hyvät puolet näkyy."

Olisin voinut syödä ilosta kilon melassileikettä.

Päivääni paransi enää vain Edith, joka tuli tallinovella minua ja Blisiä vastaan Agin kanssa.

"Miten Gekko?" kysyin Edithin kääntäessä Agia keskihalkaisijalle. Agi pärski Blisille ja levitteli sille sieraimiaan.

"Hengissä", Edith vastasi. "Itse asiassa se ja Agi näytti aika tyytyväiseltä."

Agi ja tyytyväinen samassa lausessa tuntui suunnilleen samalta, kuin jos olisin kuullut Blisin kvaalautuneen ensimmäisen ratsastustunnin myötä suoraan 130 sentin esteluokkiin.

[Salma]

5.1. PUMPATKAA

Välipäivien koulutunti ja sitä seurannut hölkyttely milloin maneesissa, milloin kentällä, oli valanut minuun rutkasti itseluottamusta. Olin värvännyt suunnilleen jokaisen hoitajan ratsastusseuraksi kaakaopalkalla (jotta Bliss-raasu ei luulisi jäävänsä yksin, sitä se ei kestänyt), ja kaikki heistä olivat sanoneet samaa: sehän näytti ihan hyvältä. Edith, jota olin mankunut seurakseni melkein joka päivä, oli jo opetellut ulkoa pitkän rimssun, jossa kehui ensin minua, sitten Blisin liikkeitä ja lopuksi Bonnieta, joka nyhti heinäverkkoaan jossain tallin uumenissa ja nautti siitä, että tenava sai työskennellä sen sijaan. 

Kaikki tähänastinen oli kuitenkin ollut sellaista normaalia ratsastusta, jota jutun jujusta kiinni saanut nuori hevonen osasi odottaa. En ollut hytkynyt, hyppinyt, huutanut tai halaillut pientä ponia, joka varovaiseti haki allani ratsuhevosen liikeratoja. Se oli sopinut meille molemmille hyvin. Minä sain hakea tuntumaa Blisiin rauhassa, poni taas sai ratkoa ilman häiriötekijöitä kysymyksiä siitä, miksi ohjastuntuma oli olemassa ja mitä niihin pohkeisiin nyt vastattiinkaan. 

Tänään pyhänä aikomuksenani oli kuitenkin koetella Blisin hermoja sen minkä ehtisin ja katsoa, kumpi meistä hikoilisi enemmän.

Alkukäyntien aikana noukin jalustimet varovaisesti Blisin kaulalle ja asetin ne lepäämään sen säälle kuin metallisen rusetin. Bliss käänsi korvansa kohti minua tuntiessaan painon kaulallaan, mutta ei väistänyt vaan jatkoi tasaista käyntiä Oilin perässä. Tarkkailin toisella silmälläni sen korvankärkiä, mutta tamma tuntui hyväksyvän jalustimet  vastaväitteittä. 

Yritin aluksi tehdä ylävartalon venytysliikkeitä käynnissä, mutta ehdin tuskin irrottaa käteni ohjista, kun tunsin Blisin jännittyvän allani. Se antoi minun nostaa kädet rinnan korkeudelle, mutta kun yritin ristiä sormia ja tehdä kiertoliikettä, se pyrähti hermostuneeseen raviin. Sain tartuttua sormenpäillä ohjiin ja käännettyä Blisin keskihalkaisijalle, mutta se oli jo nostanut päänsä korkealle ja yritti kuikuilla kaula mutkalla mitä puuhasin sen selässä. Eedin piti tulla hetkeksi pitelemään Blisin ohjasta, jotta sain tehtyä muutaman lilliputtimaisen venytyksen puolelta toiselle. 

Kun palasimme uralle ja kannustimme hevoset raviin, Bliss ampaisi liikkeelle kuin olisi paennut kokonaista laumallista vihaisia hanskeja. Hain kevennyksellä tasaisempaa tempoa ja yllätyksekseni poni kuuntelikin minua melko hyvin. Sain ravissa Blisiin parempaa kontaktia, eikä se enää juurikaan pyöritellyt korviaan, kun hetken kuluttua hidastin sen käyntiin ja aloin työntää jalkojani eteen- ja taaksepäin sen kyljillä. Kaipa se oli niitä hevosia, jotka pelkäsivät enemmän taivaalta hyökkääviä lokkeja kuin vatsan korkeudella vaanivaa puumaa. Kyhnytin tyytyväisenä ponin harjamartoa, kun se jatkoi tasaista käyntiä välittämättä tuon taivaallista sen lapoja hipovista saappaankärjistäni. 

Pidin Blisin tarkasti tuntumalla tunnin loppupuoliskon ravipätkän ajan. Pelkäsin, että se kuumuisi liikaa, eikä muistaisi tunnista mitään muuta kuin järjettömät rallittelut pitkin maneesin hiekkaa. Tein reilusti kaarteita (tai, Blisin tapauksessa, huikentelevaisia serpentiinejä, jossa se kulki kuudella uralla ja yritti hakeutua vielä seitsemännelle) ja keskityin keventämään kuin olisin valtamerilaivan ohjaaja. Bliss pysyi melko hyvin käsissäni jopa silloin, kun kannustimme hevoset laukkaan ja päästimme ne kirmaamaan pitkin maneesin kattovaloissa rantahiekanhohtoisena kiiltelevää hiekkaa. 

Bliss oli tunnin jälkeen hiostunut ja kuumissaan. Taputin sitä tyytyväisenä kaulalle, kun loppukäyntien jälkeen laskeuduin satulasta ja heitin katsomoon valmiiksi varaamani enkkuviltin sen selälle.

"Sehän tais mennä hyvin", tuntia katsomossa seurannut Liinu totesi.

"Mahtavasti", vastasin. "Mä en tippunut eikä Bliss järkyttynyt. Juurikaan."

Poni käänteli jälleen terävähuippuisia pikku korviaan ja katseli pää korkealla maneesia. Sydämessäni läikähti.

Hyvä hevonen siitä tulisi!

[Salma]

JÄISET VARPAAT

"Uskaltaispa ratsastaa ilman satulaa."

Virnistin Lyytille, joka nojaili tallipihan lumiseen hoitopuomiin enkkuvilttien alla pörhistelevien Oilin ja Blisin välissä. Odottelimme rauhallisen maaston alkamista pakkasessa, jossa kaulahuivit, kypärämyssyt ja rukkaset juuri ja juuri saivat kylmän pahimmat nuolaisut pysymään loitolla. Olin juuri rapistellut taskustani lakupatukan ja puraissut siitä palan. Patukka maistui lakritsin lisäksi yhtä paljon villahuivilta ja sulavalta lumelta.

Sekä Bliss että Oili höristelivät korviaan kohti punamustaa käärepaperia.

"Siun pitää pysyä hyvässä kunnossa", Lyyti sanoi hellästi Oilille kyhnyttäen sen villavaa talvikarvaa.

"Ens kevään kisoja varten?"

Lyyti puolittain nyökkäsi ja puolittain kohautti olkiaan. Minusta tuntui, että hän oli itsekin yllättynyt voitettuaan Seppele Cupin palkintogaalassa - no, suunnilleen kaiken, mitä yksi ratsastaja saattoi voittaa. Työnsin loput lakupatukasta suuhuni ja aloin sitä pureskellen vetää enkkuvilttiä Blisin selästä.

"Mä oon tosi ylpee susta", sanoin. "Ois kiva joskus treenata yhdessä."

Lyyti naurahti ja hymyili sitten ujosti. Hän puisteli lunta hanskoistaan ja painoi ne sitten Oilin kaulaa vasten.

"Kaipa sitä vois harkita", hän sanoi ilahtuneen kuuloisena ja laski katseensa Oilin jouhiin.

Pyry, Helmi ja Eedi kopisuttelivat hetken kuluttua hevostensa kanssa tallista ja pääsimme matkaan. Olin vetänyt enkkuviltin tilalle villaisen puoliloimen, koska näillä pakkasilla tuntui suorastaan järjettömältä pysytellä paikoillaan ilman kaikkia mahdollisia lämpökerroksia. Ratsastimme epämääräisessä letkan ja parijonon välimaastossa lumesta raskaiden puiden väliin. Blisin sieraimista kuului lähestulkoon äänetöntä pärinää, kun se tuijotteli valkeiden puunoksien väriin ja yritti kipittää muiden hevosten kylkeen.

Kuljettuamme vähän matkaa käynnissä ratsastin Pyryn ja Iitan rinnalle.

"Miten teillä menee kotona?" kysyin Blisin kaulaa samalla sormenpäilläni taputellen. Pyrystä näkyi kypärän lipan ja huivin välistä vain kaistale nenää ja kauluksen yli pilkistävä letti.

"Inkeri ja Allu yrittää päättää, pitäiskö meidän siivota joka päivä vai olla siivoamatta koskaan", Pyry vastasi hymähtäen.

"Kuulostaa tyypilliseltä", sanoin.

"Jep."

Iitan ja Blisin kaviot narskahtelivat lumessa välillemme laskeutuvaan hiljaisuuteen. Hengähdin ja jatkoin sitten:

"Entä muuten?"

Pyry päästi jalkansa jalustimista ja alkoi heilutella niitä Iitan kyljillä.

"Onneksi kohta on jo helmikuu", hän lopulta sanoi.

Minusta tuntui kurjalta. Olisin halunnut sanoa Pyrylle jotakin hienoa ja avuliasta, mutta en oikein tiennyt mistä aloittaa. Hän teki hommansa tallilla, hoiti Iitan kaviopaiseen kuntoon ja istui omana turvallisena itsenään oleskeluhuoneen nurkassa niin kuin kaikkina vuosina ennenkin. Silti minusta tuntui, että nyt meidän oli määrä tehdä jotain Pyryn eteen.

Mutta mistä minä tiesin, mistä aloittaa?

"Mä voin tulla auttaan sua joku päivä aamutallissa", sanoin äkillisyyden puuskassa.

Pyry nauroi hiljaa itsekseen ja kääntyi katsomaan minua satulassa.

"Eikö sulla oo aika paljon hommia ihan tallin pyörittämisessä?"

Minua alkoi punastuttaa.

"Mä haluaisin vaan... hengailla."

Se kuulosti hölmöltä omiin korviini, mutta Pyry nyökkäsi.

"Kyllähän se käy. Laita vaan viestiä, kun oot tulossa."

Kun lopulta pääsimme ravaamaan ja laukkaamaan, Blisistä tuli kuin pieni innokas höyryjuna. Minulla oli täysi työ saada se kantamaan itsensä ja kulkemaan edes suunnilleen oikein. Se yritti heittäytyä avuttomaksi ja kulkea selkä luirona muiden hevosten perässä kuin minua sen selässä ei olisi ollut olemassakaan. Kylmässä pakkasilmassa, maneesin mukavien seinien ulkopuolella, se tuntui unohtavan suunnilleen kaikki muut ohjeet kuin kovaa ja eteenpäin. Pelkäsin jo, että olin pilannut hyvän pohjatyön huitelemalla kuin ensimmäisen oman poninsa saanut kahdeksanvuotias. Onneksi käyntipätkällä kohti tallia Bliss kuitenkin tuntui pehmenneen ja teki pari oikein nättiä pätkää oikein päin.

Tallissa loimitin höyryävän ponin, juotin sen ja kiiruhdin yläkertaan lämmittelemään varpaitani. Ensi kerralla ottaisin kaakaotermarin mukaan ja kaataisin sen matkan puolivälissä saappaisiini.

[Salma]

SATULANKAIPUU
19.1.2021

Ennen ilman satulaa -tuntia minua vastaan oli kävellyt tallista surkea näky. Alviina, jonka uteliaasta nenästä (ja vielä uteliaammista silmistä) saattoi olla monta mieltä, oli raahustanut minua vastaan taluttaen riimunnarun päässä hiljalleen klenkkaavaa Charlieta. Olin heilauttanut kättäni Alviinalle, mutta hän oli tuskin vastannut  - jatkanut vain matkaansa kuin minua ei olisi ollutkaan.

Se oli kylmännyt selkäpiitäni.

Tiesin, että Charlien jalassa oli jokin vialla, mutta Alviina oli sykertynyt hevosensa kanssa kuin kukannuppu, joka sulkeutuu suojatakseen itseään. Olin kuullut ohimennen, että Alviina mutisi puhelimeen jotakin niveltulehduksesta, mutta en ollut uskaltanut ottaa aihetta hänen kanssaan esille. En ennen tätä hetkeä. Olin jättänyt suitsitun Blisin karsinaansa, kipaissut toimiston kautta Charlien tyhjälle karsinalle ja läntännyt oveen hätäisesti kirjoittamani lapun: "haluutko jutella t. salma".

Sitten olin hakenut karsinassaan hämmentyneenä seisovan Blisin, pussannut ohikulkiessani Bonnieta turvalle ja taluttanut nuoren tamman maneesiin. 

Ilman satulaa -tunti oli jännittänyt minua etukäteen, koska Bliss reagoi niin herkästi painonmuutoksiin. Sillä oli tapana lähteä kiertämään itseään, kuin se olisi yrittänyt väistää altani pyörimällä yhä pienempää ja pienempää kehää. Tapa oli inhottava. Olin tähän asti yrittänyt hakea tasaista perusistuntaa ponin kapeassa selässä satulalla, ja tunti tuntui jonkinlaiselta tulikokeelta tähän asti oppimastamme. 

Harjoittelin Blisin kanssa päivittäin helppo Ö -tason taitoja, jotka poni oli alkanut jo pikkuhiljaa sisäistää. Siitä huolimatta irvistin jännittyneenä Pyrylle, kun talutin Blisin maneesissa muovikorokkeen viereen ja liu'uin siltä valkeaan selkään. Pysähdyksissä Bliss ei osoittanut erityistä mielenkiintoa siitä, ettei välissämme ollut satulaa (olin lojunut sen selässä poikittain varmaankin useammin kuin putsannut harjakassia koko vuoden aikana). Kun pyysin sen käyntiin, se käänsi molemmat korvansa minua kohti ja lähti haparoiden liikkeelle.

Olin jo jonkin aikaa miettinyt uuden valmentajan ottamista minulle ja Bonnielle. Milla oli ollut valmentajana loistava, mutta en enää halunnut hevosteni lähelle yhtään ihmistä, joka huusi joko minulle tai niille. Tahdoin valmentajan, joka hoitaisi hommansa ja antaisi minun pitää hevosiani niin kuin halusin.

Joskus mietin, johtuiko Agin haluttomuus siitä, että olin antanut sen Millan ratsastettavaksi niin nuorena ja vihreänä. 

Valmentaja-aatteet palasivat mieleeni, kun hetken kuluttua laukkasin Blisillä loivaa pääty-ympyrää ja yritin pysytellä tasapainossa sen liukkaassa selässä. Tuntui turvalliselta, että Eedi seisoi jossakin selkäni takana kädet rennossa puuskassa ja seurasi meitä. Vaikka hän ei sanonut mitään, minusta tuntui, että tässä nyt todella tapahtui jotakin. Minä en vain ratsastellut Blisillä, vaan todellakin yritin tehdä siitä hyvää hevosta. Joskus yksin treenatessani minusta tuntui, että teinpä mitä hyvänsä, menin aina pikkuisen vikaan. Olin kuitenkin ennen kaikkea esteratsastaja, en estevalmentaja. 

Tunti meni paremmin, kuin olin osannut odottaa. Bliss alkoi loppukäyntien aikana pörhistellä ja viskoa päätään, mutta arvelin sen johtuvan enemmän syttyneistä menohaluista kuin siitä, ettei hevonen olisi viihtynyt. Sen korvat olivat ilahtuneesti hörössä - ja mikä yllättävintä, se ei ollut koko tunnin aikana yrittänyt keikauttaa minua satulastaan. 

Arvelin, että sekin päivä vielä koittaisi, mutta nyt taputin hyvilläni Blisin kaulaa ja annoin ohjien valua sormieni lomasta pidemmiksi. 

[Salma]

IMUSSA

26.1.2021

Jos Eedin hermostuneista käsistä oli aistittavissa, että estetunnin pitäminen jännitti häntä, niin alkukäyntien aikana sama kauhu suorastaan huusi minusta. Olin tehnyt kaikkeni, jotta Blisiä varustaessani olisin ollut niin normaali kuin kuka tahansa estetunnille valmistautuva hevosenomistaja oli. Nuoreen hevoseen se oli mennyt täydestä. Se oli seissyt pää heinätuppoon upotettuna siihen asti, että sujautin kuolaimet sen suuhun, ja tuijotellut sen jälkeen haaveilevasti tallikäytävällä kulkevia jatkotuntilaisia.

Nyt, maneesissa, se kuitenkin sipsutti kuin olisi yrittänyt luiskahtaa pois altani. Vaikka olin juoksuttanut sitä sata kertaa samassa maneesissa ja palkannut suklaapalkalla milloin kenetkin hoitajista raahaamaan puomeja, oli tilanne Blisistä selkeästi tyystin eri, kun istuin sen satulassa. Jouduin pyörimään maneesin hiljaisemmassa päädyssä pitkään, ennen kuin Blisin saapastani vasten hakkaava sydän rauhoittui ja saatoin ratsastaa sillä takaisin uralle.

Oli minun onneni, että kurssilla oli mukana sellaisia tyynen rauhallisia ihmisiä kuin Pyry, ja että saatoin ratsastaa kaikessa rauhassa hänen ja Iitan perässä hakiessani Blisillä hyvää laukkaa. Seura ei ylipäätään olisi voinut olla sopivampi minulle ja Blisille. Lyyti ja Oili taivalsivat tasaisesti vastakkaisella pitkällä sivulla, ja Pinjakin näytti Helmin alla yllättäen suorastaan viilipyttymäiseltä. Ensimmäisen pitkän sivun jälkeen aloin hakea tasaista esteistuntaa Blisin luisevan selän yllä.

Ensimmäisellä puomitehtävällä Bliss sekosi jaloissaan, kolautti etusensa puomiin, säpsähti ja pyrähti keveässä laukassa maneesin vastakkaiselle laidalle. Kerran mokattuaan se ei olisi halunnut tulla tehtävälle uudelleen, vaan kiemurteli kuin silakka ja yritti hypätä sivuun. Liimasin ponin tällä kertaa Oilin häntäjouhiin ja sain sen huijattua puomien ylitse.

Tunne oli hauska. Olin mennyt vastaavanlaisia puomitehtäviä suunnilleen tuhannella hevosella ja hinkannut niitä Bonnien kanssa niin usein, että olisin voinut laskea murtolukuja silmät kiinni ja ohjata meidät silti vaikka varpaillani tehtävästä läpi. Mutta nyt, kun allani oli Bliss, minuun levisi hengästynyt ilo. Kai tämä oli tavallaan meidän ensimmäinen estetuntimme.

Bliss ei vaivautunut juurikaan hyppäämään, vaan nosteli sirosti jalkansa puomien yli ja jatkoi laukassa kohti uraa pää korkealle nostettuna. Sen tyyneys olisi voinut hämätä, jos ponin kaulalle ei olisi alkanut kertyä ohutta vaaleaa jännitysvaahtoa. Se tuntui olevan kuitenkin hyvin käsissä ja jäi kääntelemään uteliaana korviaan, kun hidastimme käyntiin Eedin selittäessä seuraavaa tehtävää.

Bliss ei tainnut huomata viimeisen puomin nousseen kavaletiksi ennen kuin olimme jo sen kohdalla. Se käänsi korvansa yllättyneeseen höröön, veti etujalkansa tiukkaan suppuun ja lennähti matalan puomin ylitse kuin puhtaanvalkoinen vappuviuhka. Hyppy oli täysin liioiteltu ja minä olin lyödä nenäni ponin niskaan, mutta siitä huolimatta kehuin ja taputin sitä vuolaasti, kun se laukkasi yllättyneenä pitkälle sivulle ja viskaisi varmuuden vuoksi takajalkansa pari kertaa ilmaan. Minua melkein itketti. Kunpa joku olisi ollut katsomossa ja saanut kuvan!

Koko tunnin aikana Bliss ei tainnut ihan ymmärtää, ettei sen olisi tarvinnut nähdä niin paljon vaivaa hypätessään kavalettien ylitse. Se hikosi ja sinkoili, mutta näytti kaikesa huolimatta viihtyvän hyvin. Päätin jo hyvissä ajoin ottaa viimeisen ratapätkän ravissa, sillä en halunnut ottaa kuumuvan ponin kanssa riskiä täydellisestä räjähdyksestä. Rata meni vähän niin ja näin - loppupuolella, kun tajusin antaa Blisille ohjaa ja antaa sen hyppiä vain hyppäämisen ilosta, homma alkoi sujua.

Tunnin jälkeen en ollut varma kumpi oli loistavammalla tuulella, Bliss vai minä.

[Salma]

UUSI AAMUNKOI
8.3.2021

Hyppääminen tuntui tänään vielä paremmalta, kun viimeiset pari viikkoa olin pääasiassa ratsastanut helpon C:n perusasioita sileällä Blisin selässä.

Tuijotin Bonnien suippojen korvien välistä edessämme lähestyvää metrin okseria ja annoin vartaloni keinua ponin rytmikkäissä laukka-askelissa. Minun ei tarvinnut ajatella hyppyyn mukautumista: kehoni oli synkronoitu Bonnien askeliin ja sen notkeaan selkään. Työnsin käsiäni kaulalla ylemmäs, kohotin katseeni esteen yli kaukaisuuteen, jossa hetken leijuimme ennen laskeutumista, jännitin pohkeitani aavistuksen noustessani kevyeen istuntaan. Bonnien harja sipaisi kasvojani kuin valkeahanskainen kädenselkä.

Tumahdus maneesin hiekassa oli tyydyttävä. Bonnie potkaisi takajalkansa ilmaan esteen jälkeen ja minä annoin sen tehdä niin, ujutin ohjaa pidemmäksi ja päästin sen laukkaamaan kevyesti pitkin maneesin seinustaa.

Lauri seisoi keskellä maneesia kädet puuskassa ja tasapainotteli toista saapastaan sinisen kavalettikuution päällä. Minua hihitytti. Missä valmentajat oikein oppivat laittamaan kätensä tuohon puuskaan, joka kuvasti mietteliäisyyttä ja syvää ymmärrystä kaikesta äsken tapahtuneesta? Miten oli mahdollista, että valmentajasta riippumatta tiesin saman tien katsomalla jalan nitkutusta kavalettikuutiota vasten, oliko hyppy mennyt hyvin vai huonosti?

"Hyvä", sanoi Lauri, kuten hänen jalkansakin hetkeä aiemmin oli sanonut. "Ota se vain raviin."

Taputin Bonnien hiostunutta kaulaa ja aloin keventää. En uskaltanut katsoa suoraan Lauriin. Kuulin, miten hän puuhaili katsomon aidan luona, sitten hän kulki keskihalkaisijan poikki ja sanoi:

"Ja käynti."

Hän heitti syliinsä kootun enkkuviltin Bonnien lautasille ja jäi kävelemään meidän vierellämme. Sitten:

"Miten sun mielestä meni?"

Näpertelin Bonnien jouhia.

"Musta tää meni oikein hyvin", sanoin ponin korville. Minua oli alkanut jännittää. Mitä, jos Lauri olisi eri mieltä? En uskaltanut katsoa häneen suoraan, vilkaisin vain jonnekin hänen saappaidensa tuntumaan. Niiden harponnasta oli mahdotonta päätellä mitään.

"Mustakin tää meni oikein hyvin."

Lauri hymyili, ehkä siksi että minäkin hymyilin, mutta sillä ei ollut väliä. Ilme näytti hänen kasvoillaan aavistuksen kankealta ja hän räpytteli silmiään, kuin minun katseeni kohtaaminen olisi saanut hänet näkemään kirkkaan valon. Olisin halunnut kiljaista ilosta.

"No hyvä", henkäisin sen sijaan.

"Hyvä. Sovitaan tallissa sit tarkemmin kuinka usein käyn."

"Selvä", sanoin tavoitellen tasapainoisuutta ääneeni.

Hetken aikaa kuljimme hiljaa vierekkäin, äänettömyyden rikkoi vain Bonnien rauhallinen kuolaimen pureskelu.

"Sun kisasuunnitelmat tälle keväälle on siis jo aika selvät?" Lauri kysyi lopulta.

"Ainakin pohjat on valmiina", vastasin. "Tietysti me kisataan Seppele Cupissa. Kalla Cup ja Comber Cup meni ohi, mutta ehkä me yritetään myöhempiin osakilpailuihin. Eniten mä satsaan nyt Euro Sim Touriin."

Silmäkulmastani näin, miten Lauri nyökkäsi hitaasti. Laskeutuva hiljaisuus sai minut kipristelemään varpaitani.

"Siellä taitaa olla aika kova taso?" hän kysyi lopulta verkkaan.

"On kai", vastasin. "Mutta viime vuonna me voitettiin Ponicup."

Nyt Lauri vilkaisi minua kunnolla eikä enää räpytellyt silmiään.

"No niin", hän sitten vain sanoi.

Kun olin laskeutunut Bonnien satulasta ja löysäsin satulavyötä, Lauri kolautti puomivaraston luukun kiinni ja tuli rapsuttamaan ponin kaulaa.

"Missä luokissa te ootte", hän kysyi. Kohotin päätäni satulasiiven alta.

"Ponicupissa ainakin. Ekstraluokissa ei oikein ollu meille mitään sopivaa."

"Eikö sinne sais ainakin yhtä luokkaa Ponicupin lisäksi?" Lauri jatkoi. Sukelsin satulasiiven alta, vedin enkkuviltin peittämään ponin selän kunnolla ja kaivoin puhelimen taskustani.

"Torstaina pienin esteluokka on 130, siihen me ei päästä", sanoin kisakutsua selaten. Lauri nyökkäsi.

"Perjantaina?"

"125 sentin luokka -"

"Siihenhän te voitte mennä."

" - mutta se on avoinna vaan 14-16-vuotiaille ratsastajille."

"Aikakone käyttöön siis."

Katsahdin Lauriin. Hänen ilmeensä näytti kummallisen kupruilevalta ja sitten ymmärsin taas - hän hymyili.

"Hah hah", tirskahdin. "Hauskaa."

Kun kävimme viimeisiä luokkia läpi (tullen samaan tulokseen kuin minäkin aiemmin - ainoastaan Ponicup sopi meille) aloin ajatella, että ehkä Lauria saattoi jännittää. Olin tavannut hänet monta kertaa aiemmin ja ajatellut aina, että hän hallitsi tilanteen omalla vakavalla ja vähän jäyhällä, melkein danielmaisella tavallaan, mutta nyt minusta alkoi tuntua, että ehkä häntä tosiaan saattoi jännittää.

Vielä hetki sitten tunne oli ollut molemminpuoleinen, mutta nyt - pikku hiljaa - oma jännitykseni suli pois sisältäni.

Tuntui hyvältä, että olin löytänyt Bonnielle uuden valmentajan.

[Salma]

TROMSSALAINEN LUMI
13.3.2021

Alkuiltapäivä oli ehtinyt jo melkein kääntyä illaksi, ainakin mitä aurinkoon oli uskominen. Seisoskelin tromssalaisen jäähallin kupeessa hypistellen Bonnien kisaohjia ja mietin, miten olin taas päätynyt tällaiseen tilanteeseen.

Hienonhieno lumisade, joka tipahteli äänettömästi kypäräni lipalle ja Bonnien ohuelle puuvillaloimelle, ei saanut kuumissaan hakkaavaa sydäntäni rauhoittumaan tippaakaan. Ei ollut mitään apua siitä, että olimme voittaneet saman cupin edellisenä vuonna - nyt oli nyt ja me hyppäisimme tänään, eikä ketään kiinnostanut, miten olimme vuosi sitten pärjänneet. Tai mikä vielä pahempaa, asia nimen omaan kiinnostaisi, jos emme nyt onnistuisi.

Katselin (luultavasti miljoonilla euroilla lämmitetylle) Warm Snow Arenalle, jolla punaruunikko poni ja sen ratsastaja hyppäsivät tasaisesti kuin ompelukoneen neula. Ratsu keräsi etukavionsa siististi alleen ja ponnisti pelotta, se oli sellaista rautaista ponilaatua joka hyppäsi vesihaudat ja muurit nelivuotias selässään ja vielä kahteen kertaan. Taloeste, jonka katoille kertyneille lumihatuille joku poni oli korskunut, näytti melkein imeytyvän ratsukon alle.

Alle kymmenen ratsukkoa ennen meitä. Pian nousisin satulaan, ratsastaisin lämmittelyesteelle huutamaan hyppyä ja ravaisin hermostuneesti pitkin uraa, kunnes joku portilta tulisi päästämään minut radalle. Tämä oli se hetki, jonka vuoksi olimme matkustaneet melkein kaksikymmentä tuntia autolla. Tämän takia olin nukkunut epämukavasti parin tunnin unet auton takapenkillä tähtitaivaan alla odotellessamme, että saimme airbnb:n avaimet. Tämän takia olin siistinyt Bonnien vuohiskarvat, suihkuttanut jouhet Show Sheenistä liukkaiksi ja öljynnyt kaviot, vaikka Bonnie oli kerta toisensa jälkeen astunut ohitseni ja halunnut hamuta juuri niitä yksittäisiä heinänkorsia, jotka olivat olleet sen ulottumattomissa.

Tarkistin kypärän leukahihnan, työnsin kokeeksi pari sormea satulavyön alle ja vedin puhtauttaan kiiltelevät turvajalustimet alas. Villaloimen kiinnikkeet kilahtivat auki ja Bonnie käänsi uteliaana päätään, kun vedin loimen sen selältä ja asettelin sen katoksen alle hoitopuomille. Satulalle laskeutuvat lumihiutaleet sulivat heti osuessaan pehmeään nahkapintaan.

Vieraat ratsastajat taluttivat vieraita hevosia pitkin laajaa pihaa ja kevyt lumipeite tippui kuin hengitys yllemme, kun nousin Bonnien selkään. Satula narahti tutusti, jalustin kilahti, ohjat asettuivat sormieni lomaan kuin vanhaa ystävää tervehtien.

Bonnie kohotti päänsä ja käänsi korvansa höröön.

[Salma]

SÄTEET
12.3.2021

[Salma] tuli mieleen että mitä teet nyt tulevana viikonloppuna

[Lyyti] en mie oo vielä suunnitellu kovin paljoa

[Salma] tarvisin kisahoitajaa ja mietin että olisitko halunnu tulla

[Salma] ne kisat on kyllä norjassa

[Salma] maksan tietty matkat ja ruuat ja voin ajaa autoa.

[Lyyti] eli joku rapsuttelemaan ponia kun sie kävelet rataa

[Salma] haha jep suunnilleen näin

[Lyyti] kyllä mie tuun mielelläni kivaa kun kysyit

Kello oli tuskin kuutta aamulla. Varhaiset lumihiutaleet kimposivat vaaleanpunaisena nousevasta aamuauringosta ja saivat koko lumikuorrutteisen maan hohtamaan kuin kullanpunertava, kylmän ilman paikoilleen jäädyttämä vaahtopää. Lyyti kyykki tallipihalla torkkuvan Bonnien vieressä ja kiristi sen takajalan kuljetussuojaa.

"Onneksi Bonnie ei ota tästä mitään stressiä", hän sanoi noustessaan hetken kuluttua ponin viereltä ja taputtaessaan sen kuljetusloimen peittämää sinisenvillavaa selkää.

"Toista se oli viis vuotta sitten", puuskahdin. "Tää on nopeutunut varmaan puolella tunnilla. Mut se voi johtua toisaalta siitäkin, että oon tehnyt nää samat listat ehkä kolmesataa kertaa."

Seisoin kisa-arkun vierellä ja tutkailin puhelimellani olevaa pitkää listaa ympärilläni ämpäreitä, reppuja, rehusäkkejä ja saapaspareja, joita olimme aamutuimassa kylväneet ympäri pihaa. Näytti siltä, että toivoimme aivan erityisen kummallisen sadon nousevan tänä keväänä yhtä aikaa leskenlehtien kanssa. Napsuttelin etusormellani listaan ruskeja sitä mukaa, kun vielä kerran tarkistin, että kaikki oli pakattu.

"Pysähdytään aamupalalle jollekin Nesteelle", Lyyti ehdotti Bonnien kyljeltä. Hän näytti aistivan kisahoitajan vaistoillaan, että oma aamupalani oli tänään tarkoittanut puoliunessa hotkaistua paahtoleivänpalaa ja teekupillista, joka oli jäänyt jäähtymään yöpöydälle Jessen ja Jente-vanhuksen löydettäväksi.

"Ei Nesteelle", huudahdin. "Etitään paras bed and breakfast ja mennään syömään sen buffet tyhjäksi."

"Siks me kai oikeasti lähdettiinkin näin aikaisin liikkeelle", Lyyti tuumasi hymykuoppa toiseen poskeen nousten. Hän vilkaisi pihamaalle levitettyjä tavarakukkuloita. "Eiköhän sitten aleta pakata?"

Lyyti oli täyttä kultaa. Hän pakkasi juuri niin kuin toivoin ilman että edes avasin suutani, meni keittämään oleskeluhuoneeseen teetä kun kisa-arkun pikkutaskun vetoketju alkoi temppuilla ja tuuppasi kuuman mukin syliini, kun kaikki oli viimein valmista. Katselin hoitopuomiin voipuneena nojaillen, miten hän irrotti Bonnien loimivuorineen hoitopuomista ja talutti ponin kuljetusautoon. Bonnie nosti päätään ja hiippaili sillalla kuin yrittäisi poistaa muutaman satakiloisen painostaan, mutta sitten se jo seisoi paikoillaan ja nyhti isoja heinätuppoja verkosta, joka roikkui kopin päädyssä.

Kuppi lämmitti sormiani ihanasti. Nojasin hoitopuomiin Lyytin tarkistaessa kopin ja huikkasin sitten hänelle:

"Juodaan vielä toiset kupilliset tässä. Kyllä me silti ehditään bed and breakfastiin."

[Salma]

TROMSSALAISET TALOT
13.3.2021

[Salma]

BALSAMIA

"Onnea voitokkaalle ratsukolle!"

Nämä olivat ensimmäisten lauseiden joukoss, jotka Henrik Strand minulle lausui, ja ne yllättivät minut niin, että en oikein tiennyt olisinko nauranut ja kiittänyt, vai uppoutunut näpertelemään Blisin ohjia saadakseni jotakin tähdellistä tekemistä. Olin tottunut Laurin kaltaisiin valmentajiin, joiden vakavien kulmakarvojen nytkähtelyt olivat ainoa inhimillisyyden merkki - en Henrikin isoskihariin ja hymyyn, jolla hän valaisi tietään iltapimeän matkan maneesille. 

Olin saanut pääni pyörälle jo siitä, miten joustavasti sain kaiken sovittua Henrikin kanssa. Blisin kenkä oli tippunut ja olin joutunut siirtämään päivää, mutta ei se ollut mikään ongelma, kyllä hänellä oli aikaa, hän voisi hyvin tulla pari päivää myöhemmin. Hän oli luullut että valmennus alkoi neljältä ja minä että se alkoi kuudelta, mutta ei sekään haitannut mitään, hän istuskeli alakerran odotteluhuoneessa kuin hyvinkasvatettu lääkäriperheen esikoinen ja nyökkäili ohikulkeville ratsastajille. Bliss oli jumittanut maneesin ovelle, mutta sekään ei ollut väräyttänyt Henrikin hymyä, vaan hän oli ystävällisesti asettunut vähän sivummalle ja antanut minun maanitella itsepäistä poniani maneesin kellanhohtoisena ammottavaan kitaan. 

Ja nyt hän seisoi Blisin toisella puolella ponin harjamartoa rapsutellen, hymyili ja jatkoi:

"Miten Bonnie jaksoi paluumatkan? Kai sen lempinimi on Bonnie? Sori jos mä arvasin väärin."

"On se Bonnie", vastasin häkeltyneenä. "Hyvin se jaksoi. Meillä oli onneksi vain se Ponicup, yhden luokan jälkeen päästiin jo melkein pakkaamaan hevosta takaisin autoon."

"Mä tsemppaan teitä tuleviin osakilpailuihin", Henrik sanoi. "Vaikka olihan tuo loistava alku."

Minua melkein ujostutti, kun Henrik hetken kuluttua oli jäänyt maneesin keskelle ja itse kuljin käyntiä uralla Blisin selässä. Olihan Euro Sim Tourin ensimmäinen osakilpailu Norjassa tosiaan mennyt ihan nappiin - olin silitellyt kotimatkalla ykkösruusuketta ja tunnustellut sisälläni hiljalleen läikkyvää onnea. En ollut kuitenkaan tottunut siihen, että valmentaja kannusti minua niin paljon. Se tuntui - no, hyvältä.

Lauri oli alkanut valmentaa minua ja Bonnieta esteillä joka toinen torstai. Oli kuitenkin tuntunut hyvältä ajatukselta ottaa Blisille valmentajaksi joku muu. Ensinnäkin aikataulut oli helpompi sovittaa yhteen ja toiseksi toivoin, että kaksi valmentajaa tarkoittaisi kaksin verran hyviä ideoita. Jusu oli suositellut Henrikiä minulle. Olin jutellut valmennuksista myös parin muun kanssa, mutta näille valmentajille oli sopinut paremmin se, että he kävivät silloin tällöin tai pitivät tehoviikonloppuja. Henrik pystyisi käymään useammin, muistelin nähneeni hänet joskus kisaamassa ja sen jälkeen idea olikin ollut aika lailla rakentunut - pyysin häntä koevalmennukseen ja tässä sitä nyt oltiin. 

Bliss tikutti eteenpäin innokasta nuoren hevosen käyntiään, ei juurikaan kuunnellut minua vaan keskittyi maneesin peilien maagisiin heijastuksiin ja katsomon tyhjiin penkkiriveihin, joilla se luultavasti näki jos jonkinlaisia vain hevosten silmille tarkoitettuja tallihenkiä. Yritin ratsastaa sitä huomaamattomasti avuille, mutta se tuskin lotkautti korvaansa. 

"Ota vaan ohjat", Henrik sanoi. "Ja tee vähän taivutuksia. Mä kokoan tänne muutamat puomit."

Muutamat puomit oli minun silmiini aikamoista vähättelyä. Henrik kokosi maneesin toiselle sivulle pitkän tehtävän, jossa oli kavaletteja, siksak-puomeja ja pari pientä ristikkoa. Vaikka Bliss luultavasti vain nostelisi jalkojaan niiden yli, minua alkoi jännittää. Olin "hypännyt" sillä Eedin miniestetunnin jälkeen vain kerran tai pari, ja silloinkin Bliss oli käytännössä ravannut esteiden yli vain hiukan jalkojaan nostellen. Minua kammotti, jos Henrik ajattelisi, että tehtävät olisivat vain lämmittelyä ja nousisivat valmennuksen aikana maantasosta jonnekin Gekon selän korkeudelle.

Mikä tavallaan sisäisesti hihitytti minua, sillä olin muutama päivä sitten hypännyt kansainvälisissä kisoissa 120 sentin radan samaisen ponin emällä. 

"Sitten raviin", Henrikin ääni kuului selkäni takaa. Nyt se alkaisi.

Tehtävät eivät valmennuksen aikana vaikeutuneet. Henrik kieputti meitä puomeilla ja kavaleteilla niin pitkään, että ehdin jo miettiä hyppäisimmekö ristikkoja ollenkaan. Vasta loppuvalmennuksesta hän pyysi meidät tulemaan pari kertaa ristikot kumpaankin suuntaan. Ravissa ylitys sujui hyvin, laukassa Bliss hyppäsi kuin syötäväksi joutuva ja minä löin nenäni sen niskaan. 

"Okei, eli ponnua löytyy", Henrik nauroi kun oli varmistunut siitä, että niin nenäni kuin aivoni eivät olleet tärähtäneet pahemmin.

Minua hymyilytti koevalmennuksen jälkeen, kun talutin Blisiä pimeän tallipihan poikki takaisin talliin. Henrik kulki ponin toisella puolella. Bliss tuntui välissämme niin hirvittävän pieneltä, kuin leluhevoselta - tuntui uskomattomalta, että olin hetki sitten ratsastanut sillä. Kun avasin pikkupuolen oven, se kohotti päätään ja hirnui kovaan ääneen. Bonnie vastasi karsinastaan ja työnsi sitten tallikäytävälle siron päänsä. Sen harmaanvalkeista huulista tipahteli kauranjyviä tallikäytävälle. 

Henrik tuli nojaamaan karsinan puolioveen, kun riisuin Blisin varusteita.

"Hyvältä se näytti, ainakin mun mielestä", hän sanoi. "Joten..."

"Niin mustakin", kiiruhdin sanomaan. "Musta olis kivaa, jos sä alkaisit valmentaa meitä."

Taas se hymy. Henrik laski katseensa paksuihin talviratsastusrukkasiin, jotka hän oli vetänyt käsistään.

"Se olis kyllä kivaa." Hän kurotti kätensä rapsuttamaan Blisin otsaa. "Miten usein? Joka viikko, joka toinen?"

"Joka toinen viikko vaikka näin alkuun?" ehdotin. 

Henrik nyökkäsi - ja niin helposti se oli sitten käynyt. 

Minulla oli valmentaja kummallekin hevoselleni. 

[Salma]

VARUSTEHUONEEN SYDÄMESSÄ
VALMENNUSVIIKONLOPPU STORYWOODSISSA 22.-24.1.2021

PERJANTAI 22.1.
Kun hevosauto pysähtyi Storywoodsin pihaan minusta tuntui, että saattaisin minä hetkenä hyvänsä yksinkertaisesti pökertyä pelosta.

Tämä oli neljä kertaa pahempaa kuin yhdetkään isot kisat. Minua ei pelottanut esteen päälle tippuminen, ei huono sijoitus, eivät kanssakilpailijoiden arvostelevat nytkähdykset suupielissä - eihän nyt edes oltu kisoissa! Minua pelotti hevosautossa oleva nelivuotias nuori valkoinen poni, joka oli pelkkää terävää korvaa ja lihaksikasta jalkaa.  Juuri se, joka paraikaa hakkasi toista takakaviotaan kuljetusauton sivuseinään niin, että kumeat tömähdykset kaikuivat pitkin lumista pihaa.

Onneksi, onneksi en ollut tallipihalla yksin. Olin juuri ehtinyt alkaa pureskella poskeni sisäpintaa ja miettiä, miten saisin Blisin ehjänä ulos, kun takaani kuului kirkas ja iloinen ääni:

"Mä jo mietinkin että missä kaikki muut on!"

Maija oli reipas, hyväntuulinen ja näppärä käsistään. Purkaessaan Blisiä autosta kanssani hän ehti sekä kertoa olevansa ratsuttaja-hevoshieroja että maalata eteeni puolet hänen herasilmäisen Kuumo-ratsunsa elämäntarinasta. Outo jännitykseni alkoi sulaa jossakin hevosauton ja  vieraskarsinan välimaastossa.

Meitä ilmoittautuneita oli vain kolme. Jätettyämme Blisin syömään päiväheiniä suuntasimme tammatallin satulahuoneeseen ja törmäsimme siellä Emmyyn, joka oli jo selvästi ehtinyt purkaa tavaransa ja istuskeli pienellä sohvaryhmällä puhelintaan selaillen. Hän hymyili vienosti meidät nähdessään.

"Tässä me kai sitten ollaan", Maija totesi hetken kuluttua heittäydyttyään sohvalle Emmyn viereen.

Storywoods oli hienon näköinen. Talleja oli kaksi ja ne olivat niin avaria ja valoisia, että tuntui melkein siltä kuin olisi kävellyt ateljeessa. Hyvin harjatut hevoset työnsivät uteliaana päänsä kalterien ohi käytävälle ja levittelivät ääneti sieraimiaan meidän kulkiessamme niiden ohitse. Sisälläni hytkähti pari kertaa hassusti, kun näin tuttuja hevosia. Kuin kaksi diakuvaa olisi laitettu päällekkäin: se, jossa hevonen seisoi kaula kaarella, jouhet letitettyinä kirkkaasti valaistulla kisapaikalla ja se, jossa sama hevonen seisoi nyt omassa karsinassaan turpakarvat purupelletissä. Tunnistin Rosa Majalisin ja Ellietta Storyn, ne molemmat olivat pyörineet useamman kerran samoissa kisoissa kanssamme.

Tutustumiskierroksen jälkeen meidät patisteltiin varustamaan ratsumme. Jouduin kiinnittämään Blisin turparemmin kolme kertaa, niin paljon minua oli jälleen alkanut jännittää. Bliss vaikutti tyyneltä kuin viilipytty. En kuitenkaan saanut kammettua päästäni sitä ajatusta, että tämä oli ensimmäinen kerta, kun ratsastin ponilla kodin ulkopuolella. Tuntui, että olin kotonakin ehtinyt juuri ja juuri käydä sen selässä - miten selviytyisimme valmennuksesta vieraassa paikassa?

Olisin kaivannut Bonnien tuttua selkää, mutta allani olikin Blisin kapea satula ja luikkumainen kaula, joka näytti silmissäni lankulta suoraan haita kuhisevaan mereen. Sydän hakkasi kylkiluusta toiseen, kun kuljimme alkukäyntejä ympäri hulppeaa maneesia. Melkein puolet valmennuksesta minusta tuntui, etten saanut hengitettyä tai nieltyä. Vasta, kun Bliss pärskähti pitkään ja perusteellisesti kesken harjoitusravin, maltoin rentoutua. Se ei todella ollut pudottanut minua tai, mikä pahempaa, traumatisoitunut vieraasta paikasta loppuelämäkseen.

Loppukäyntien aikana minua alkoi hymyilyttää. Bliss oli ollut jäykkä ja yli-innokas, mutta ainakin se oli pärjännyt valmennuksessa kahden vieraan hevosen kanssa. Minua ei haitannut lainkaan, että kaikki tehtävämme olivat vastanneet suunnilleen oman nimen kirjoittamista tikkukirjaimilla - Bliss oli onnistunut, se oli tajunnut mitä halusin ja ainakin yrittänyt tehdä pyyntöni mukaan. Rapsuttelin salaa ponin harjamartoa kunnes meitä pyydettiin laskeutumaan satulasta.

Taluttaessani Blisiä talliin minulle tuli äkkiä kauhea ikävä Bonnieta. Vaikka oli tietysti luonnollista - ja pakollista -, että minun piti jossain vaiheessa hankkia toinen kisaponi, kivisti asian konkreettisuus minua yhtäkkiä. Olisin vaikka syönyt kourallisen kattovaloissa hiljalleen kimmeltävää kutterinpurua, jos olisin saanut Bonnien Blisin lisäksi tammatalliin keskelle vieraita hevosia ja ihmisiä. 

Söimme tammatallin varustehuoneessa Emmyn ja Maijan kanssa (kuin eläimet, sillä valmennus oli tainnut aiheuttaa erinäisiä sydämentykytyksiä itse kullekin). Ilta oli loppujen lopuksi aika ihana. Minun ei tarvinnut miettiä sekuntiakaan tuntilistoja, rehutilauksia tai yksityishevosten karsinamaksuja - istuimme varustehuoneen sohvaryhmällä jalat käsinojille nostettuina, juoruilimme ja kävimme ruoan laskeuduttua auttelemassa iltatallin kanssa. 

Melkein kuin olisi ollut lomalla. 

LAUANTAI 23.1.
Vaikka aamutalli oli merkitty vapaaehtoiseksi, tiesin tulevani auttamaan siinä. Olisi tuntunut täysin rikolliselta maata paksun untuvatäkin alla tietäen, että vähän matkan päässä talutettiin hevosia ja jaettiin aamukauroja. Saapastellessani kahdeksan maissa aamupalalle suorastaan puhkuin energiaa. Päivästä tulisi kaunis ja Blisin hölmistyneestä katseesta näin, että se oli nukkunut vieraassa paikassa hyvin.

Lähdimme ratsastamaan melkein heti aamupalan jälkeen. Olimme saaneet esittää toiveita ratsujenvaihtotuntia varten, ja olin selannut Storywoodsin nettisivuja innoissani. Varpaissani melkein pisteli, kun Minni huikkasi ohimennessään, että saisin tunnille  Dylanin. Mahtavaa! 

Dylan oli siro puoliveriori, joka oli teilata minut karsinassa kaksi kertaa kumoon. Purin kuitenkin hammasta ja päätin olla tyytyväinen ratsuvalintaani. Se oli hieno GP-tason kouluratsu ja vaikka se oli melko pieni, arvelin että minunlaiselleni esteratsastajalle sen liikkeet olisivat suorastaan megalomaaniset. Halusin päästä kokeilemaan mitä sellaisella ratsastaminen olisi. 

Ratsujenvaihtotunti meni hyvin, vaikka minusta tuntui, että en ehtinyt juurikaan oppia hallitsemaan Dylanin vipuja. Minusta tuntui, että se liihotteli kuin jousijalkainen gaselli, mutta siitä huolimatta Minni pyysi minua yhä uudelleen ja uudelleen vaatimaan hevoselta enemmän. Oloni oli suunnilleen sama kuin aikoinaan alkeiskurssilla, kun silloinen hoitohevoseni otti elämäni ensimmäiset laukka-askeleensa raskaasti ja haparoiden. Olisin itse halunnut huutaa ilosta, mutta ratsastuksenopettaja pyysi yrittämään heti uudelleen.
 
"Mun lihakset palautuu tästä varmaan vielä ens joulunakin", huokaisin, kun tunnin jälkeen söimme lounasta tammatallin varustehuoneessa.

Iltapäivällä oli jälleen sileän valmennus Blisillä. Poni oli ollut tarhassa ja siinä oli virtaa kuin täydessä akkuporakoneessa, kun talutin sen varustettuna maneesiin. Minua vähän jännitti nousta Blisin satulaan, mutta tälläkin kertaa pelkoni oli turha. Tuntui, että niin pitkään kun keskityin pyytämään mahdollisimman vähän ja tekemään tilanteen Blisille mukavaksi, se huiteli iloisesti pitkin maneesia eikä edes tajunnut sanoa vastaan. Tiesin, että jossain vaiheessa minun pitäisi alkaa ratsastaa sillä, mutta nyt tärkeimmältä tuntui vain opettaa, että ratsuna oleminen voisi olla hauskaa. Mitään erityisen vaikuttavia temppuja emme tämänkään valmennuksen aikana tehneet, mutta olin siitä huolimatta tyytyväinen Blisin kulmikkaisiin voltteihin ja löysään ravinsekaiseen jolkotteluun.

Lomatunnelmani jatkui illalla. Pelasimme korttia varustehuoneessa, juttelimme ja vain makasimme sohvillamme tuijottamassa katonrajasta laskeutuvia yksinäisiä pölyhiutaleita. Tuntui ihanalta, kun ei tarvinnut tehdä mitään. 



SUNNUNTAI 24.1.
Aamutallissa tunsin, että töitä oli tehty. Se oli tavallaan outoa - Seppeleessä ratsastin sekä Bonnien että Blisin että useamman kerran viikossa Agin tai jonkun tallin tuntihevosista. Ehkä jännitys oli saanut lihakset jumiutumaan pahemmin kuin kotona. Minua suorastaan harmitti, että valmennusviikonloppu päättyisi tänään jo puolenpäivän aikaan. Olisin mielelläni lojunut vielä yhden illan Maijan ja Emmyn kanssa tammatallin varustehuoneessa juttelemassa siitä, kannattiko vaaleanvihreitä pinteleitä ostaa vai likaantuivatko ne heti. 

Yhdeksältä kävin ratsastamassa Blisin vielä kerran. Halusin käyttää kaikki liikenevät tilaisuudet totuttaakseni ponin vieraisiin paikkoihin. Emmy halusi lepuuttaa Tillyä ja Maija oli jäänyt vielä syömään, joten minä pyörin Blisin kanssa maneesissa kahden. Se tuntui keveämmältä ja hermostuneemmalta, kun maneesissa ei ollut toista hevosta seurana, joten pääasiassa pyörimme käynnissä isoilla kaarilla ja ravailimme lyhyitä pätkiä. Laskeuduin satulasta jo parinkymmenen minuutin kuluttua, juuri kun Bliss oli alkanut rentoutua.

Heitin Blisille päiväheinät ennen kuin suuntasin tukikohdaksemme muodostuneeseen tammatallin varustehuoneeseen päiväkahveille ja loppupalautteeseen. Hörpin tulikuumaa teetä samalla, kun viikonlopun tunnit pitänyt Trevor selaili muistiinpanojaan ja kävi kommenttejaan läpi ratsukko kerrallaan.

"Blishän on tosi nuori vielä, sen huomaa", Trevor sanoi meidän vuoromme tultua. Hän plarasi papereitaan ja jatkoi sitten: "Se tottu nopeasti paikkoihin ja toimi yllättävän hyvin ottaen huomioon, että tää tais olla sen ensimmäisiä valmennuksia. Sä voisit toki pyytää siltä vähän enemmän. Se ihan selvästi osaa, mutta nyt se vähän lusmuilee, kun se huomaa että siihen on mahdollisuus."

Hän vilkaisi minua nopeasti silmiin.

"Mut hyvä poni siitä tulee, ihan varmasti."
 
 Sitten Trevor siirtyi käymään läpi Maijan ja Kuumon palautetta.

Mieleni kävi haikeaksi, kun lastasin Blisiä tunnin kuluttua hevosautoon. Viikonloppu oli ollut hieno. Vaikka Trevor oli oikeassa siinä, että olin päästänyt Blisin liian helpolla, en ollut kuitenkaan varsinaisesti pettynyt. Minulle oli tärkeintä, että poni oli toiminut - että saatoin nyt sulkea kuljetusauton oven ja ajatella, että odotin jo seuraavaa valmennusta. 

Vilkaisin Storywoodsin majesteettista tammatallia, soin lämpimän ajatuksen sen sydämessä olevalle varustehuoneen sohvaryhmälle ja ponnistin sitten hevoskuljetusauton avoimesta etuovesta sisään.