Bonnien ja Blisin Hoitokirja

[Salma]

Viikonloppu oli mennyt kisoissa.

Perjantaina hyppäsin Auburnissa pari luokkaa sekä Bonniella että Agilla. Bonnie oli tullut viikon alussa kiimaan ja uumoilin jo etukäteen, että se voisi aiheuttaa radalla tiettyjä ongelmia.

Ensimmäisessä luokassa, metrikympissä, hyppäsin Bonniella perusradan puhtaasti ja ehdin jo iloita, että kiima vaikutti taittuneen ja meillä voisi olla oikeasti mahdollisuuksia pärjätä näissä kisoissa. Puitteet olivat loistavat ja minusta oli hauska päästä taas näyttämään julkisesti, mitä olin hevosteni kanssa treenannut. Bonniessa tuntui vielä vähän hitautta, olihan se palannut mammalomalta vasta hetki sitten ja ottanut aikamoista takapakkia parhaimmasta kisakunnosta. Uusintaan ratsastaessani olo oli kuitenkin toiveikas - mutta liian aikaisin. Valmistautuva ratsu oli Bonnien mielestä mitä ihanin oldenburgilaisori, eikä hyppääminen olisi tämän huomion jälkeen voinut vähempää kiinnostaa tuulipäistä tammaani. Se kulki kuin hunajaan kastettu ankerias (vuoroin hidasteli pitääkseen oldenburgilaisen näköpiirissään, vuoroin kiemurteli tarjotakseen sille siistiksi suittua hevosentakamustaan) ja pudotti kahdella esteellä. Kun ohitimme radan jälkeen puomeja nostavat toimihenkilöt, tamma vielä pärskähteli monta kertaa peräkkäin ja ravisteli päätään iloisesti kuin kertoakseen, miten kivaa sillä oli. Se oli tietysti sinänsä hyvin positiivista. Bonnie, 110 cm, 16/24

Kahdenkympin hyppäsin sekä Bonniella että Agilla. Bonnie aloitti luokan, mikä oli minusta mainio sattuma - sain ylläpidettyä hevosen hyvää tuulta edelliseltä radalta. Edelleen se vilkuili ympärilleen etsiskellen ruunikkoa rakastajaansa, mutta malttoi tällä kertaa keskittyä paremmin, vaikka olin etukäteen arvellut, että rataan valmistautuva esterengastuttumme Henki voisi olla Bonnien makuun. Perusrata meni hyvin, mutta uusinta oli kinkkinen eikä kovinkaan moni ratsastaja saanut puhdasta tulosta. Ratsastin toiseksi viimeiselle esteelle huonon tien ja tiesin jo ponnistuksessa, että puomi tulisi putoamaan. Kolahduksen kuullessani minun ei auttanut kuin taputtaa ponia kaulalle ja antaa sen venyttää askeltaan. Tämä luokka olisi kuitenkin meidän kisaviikonlopustamme vasta ensihaukkauksia. Bonnie, 120 cm, 14/25

Agi tuntui samaiselle kahdenkympin radalle ratsastaessani häkeltyvän lähestulkoon kaikkea ympärillä tapahtuvaa. Se ei pitänyt siitä, että katsomossa oli ihmisiä; ei tuomarista, joka antoi lähtöluvan; ei juuri esteistäkään, joita se silmäili epäluuloisesti ja kiersi mahdollisimman kaukaa. Se suostui hyppäämään, mutta tyylissä ei ollut kehumista. Puomit kolisivat heti ensimmäisellä esteellä, mistä tamma hermostui entisestään. Se veti häntänsä kapeaan suppuun ja laukkasi lyhyttä pakolaukkaa esteeltä toiselle vain puoliksi minua kuunnellen. Minua alkoi harmittaa, että olin osallistunut koko luokkaan Agilla, sehän oli sille selvästi liian vaikea. Onneksi starttasimme luokan alkupuoliskolla. Koska kumpikaan hevosistani ei tulisi tässä luokassa sijoittumaan, vedin radan jälkeen ohjat Agin kaulalta ja vein sen nyhtämään talviruohoa Auburnin pihamaalle. Ehkä hevonen rauhoittuisi siitä edes hiukan.  Agi, 120 cm, 25/25

Toki minua kirpaisi kun huomasin, että Agi oli koko kahdenkympin viimeinen. Se puri sekä itsetuntooni esteratsastajana että hevosen omistajana - minun olisi pitänyt osata sekä ratsastaa paremmin että valita nuorelle hevoselle sopivammat luokat. Harkitsin vakavissani, että en starttaisi kolmeakymppiä Agilla, mutta kun hevonen tuntui rauhoittuneen Auburnin kuivakasta talvinurmesta, päätin yrittää antaa sille edes hyvän kokemuksen radasta. Luokka oli vähän muita pienempi ja starttaisimme jo toisena, eli voisin ratsastaa rennon radan ja lähteä sen jälkeen saman tien pakkaamaan hevosiani. Tällä kertaa Agi pelkäsi maneesia vähemmän ja malttoi hypätä huolellisemmin kuin pienemmässä luokassa - ja melkein ennen kuin tajusinkaan, oli se hypännyt puhtaan radan. Uusintaan ratsastaessani minusta tuntui siltä, että taju tilanteesta oli unohtunut jonnekin perusradan kolmannen esteen tietämille. Agi hyppäsi nopeasti (melkein hätäisesti) ja alkoi radan loppupuolella tukeutua apuihini kuin iso hellyyttävä koira. Olin tipahtaa saappaistani, kun luokan loppupuolella selvisi, että olimme tulleet toisiksi. Minä ja nuori kauhistunut hevoseni, jolla melkein jätin osallistumatta koko luokkaan! Taputtelin Agia samalla rakkaudella kuin täti parasta kummilastaan ja sujautin sen suupieleen porkkananpaloja suunnilleen porkkanapussillisen verran.  Agi, 130 cm, 2/17

Lauantaina ja sunnuntaina hyppäsin kummallakin hevosella 3-tason kisoissa Ruunaankoskella. 

Aloitin kummallakin hevosella 105 sentin luokalla, mikä tuntui kivalta - melkein palauttelulta - edellisen päivän isojen luokkien jälkeen. Avasin luokan Bonniella. Poni liikkui hyvin ja hyppäsi iloisesti, eikä kiimakaan enää tuntunut puskevan päälle niin pahasti kuin eilen. Tilanteeseen saattoi toki myös vaikuttaa valmistautuvana oleva suomenhevonen, joka oli minun silmiini valtavan kaunis pitkine hopeanharmaine harjoineen, muttei tainnut mennä Bonnien keskieurooppalaiseen makuun. Sekä perusradalla että uusinnassa Bonnie oli niin täysin se innokas ja korkealta hyppäävä esteponi, jota rakastin syvemmin kuin mitään, että arvelin hymyni radan jälkeen jääneen kestoilmeeksi kasvoilleni. Laukatessani Bonniella kunniakierroksella sinisen ruusukkeen lepattaessa sen poskihihnassa minusta tuntui, että hevoseni olivat jo nyt ansainneet niin paljon palkintonamipaloja, että nyrjäyttäisin vielä selkäni yrittäessäni kantaa niitä perille. Bonnie, 105 cm, 2/21

Agikin pärjäsi luokassa yllättävän hyvin, vaikka se oli vielä auttamattoman huono missään, mikä poikkesi perusradasta. Se hyppäsi parhaiten, kun sai aika lailla itse päättää lähestymispaikat ja tempon. Nopeammilla radoilla se hämmentyi antamistani avuista, jäi junnaamaan eikä ehtinyt enää tehdä muuta kuin jyrätä täyttä vauhtia päin estettä. Ratsastin sitä melko lyhyessä ja rauhallisessa muodossa, mikä taisi olla syy siihen, että teimme puhtaan perusradan. Uusinnassa en ratsastanut kaarretta kinkkiselle okserille riittävän hyvin ja puomi tippui, mutta Agi oli joka tapauksessa jo ylittänyt odotukseni tämän luokan suhteen. Toinen kisapäivä putkeen oli sille uutta ja olin hyvin tyytyväinen, että se malttoi keskittyä rataan melkein yhtä hyvin kuin kotimaneesissa. Olimme ensimmäinen ei-sijoittunut ratsukko ja minua ilahdutti ajatella, että ilman omasta virheestäni johtuvaa pudotusta Agi olisi mitä luultavimmin sijoittunut.  Agi, 105 cm, 6/21

Myös 115 cm:ssä avasin luokan Bonniella. Rata oli teknisesti vähän vaikeampi kuin aiempi, mikä minun olisi pitänyt huomata paremmin jo ratakävelyssä. Alkurata meni valtavan hyvin ja ehdin ottaa liian kevyen asenteen loppuradan vaikeaan kaksoisesteeseen, minkä vuoksi Bonnien takajalka kolahti jälkimmäisen esteen puomiin pudottaen sen. Minua harmitti, koska este oli radan toiseksi viimeinen. Bonnie ei vaikuttanut olevan pudotuksesta millänsäkään, vaan näytti enneminkin tyytyväiseltä valkealta puudelilta upottaessaan puolet turvastaan heinäverkkoon, kun vein sen väliaikaiskarsinaan odottamaan seuraavaa luokkaa. Bonnie, 115 cm, 7/14

Minusta tuntui, että ratsastin Agilla samalla huolellisuudella kuin vanhemmat, jotka yrittävät selittää maailmankaikkeuden suuria mysteerejä epäluuloiselle kuusivuotiaalle. Otin tälläkin radalla lähtötavoitteeksi ratsastaa hitaasti, mikä (kiitos maailmalle!) toimi ja sai Agin keskittymään hiukkasen. Kamala kaarteessa oleva pysty uusintaradalla sai hevosen sekoamaan askeleissaan ja pudottamaan, mutta muuten sekä perusrata että uusinta menivät mallikaasti. Niinpä - perusrata ja uusinta! Nuori tammani, joka oli edellisenä päivänä tullut luokkansa viimeiseksi, hyppäsi nyt kohtuullisen siistin radan haparoimatta enempää kuin sen tasoiselta hevoselta saattoi odottaa. Jo toista kertaa saman päivän sisään sain ratsastaa kokemattomammalla hevosellani kunniakierrokselle niin iloisena, että tunne tuntui valuvan vatsaan ja hykertelevän siellä itsekseen. Agi, 115 cm, 3/14

Sunnuntai alkoi rennolla metrin luokalla, johon osallistuin vain Bonniella. Tämä luokka oli sekä korkeudelta että teknisyydeltään meille aika helppo nakki, mikä tuntui sekä reilulta Bonnieta kohtaan että hyvältä ajatellen minun mielenterveyttäni. Yhdellä hevosella kisaaminen oli vielä siedettävää, mutta kahden hevosen edestä jännittäminen koko viikonlopun ajan oli ollut viedä niskani sellaiseen jumiin, että sitä avaamaan olisi tarvinnut koko kulmakunnan hierojat. Perusradalla ratsastin helppoja, rentoja lähestymisiä Bonnielle, ja uusinnassa päätin antaa sen päästellä niin lujaa kuin tahtoi. Ponini painoi pienet kolmiokorvansa niskaa vasten ja rummutti pitkin maneesia niin, että sain vain toivoa ettäs se tiesi miten hypätä ja puomit pysyisivät paikoillaan. Takanamme olevat estevuodet taisivat tuottaa tulosta, sillä Bonnie hyppäsi puhtaasti ja heitti vielä muutaman ilopukin radan jälkeen niin, että tuiskahdin sen kaulalle. Iso puoliverinen ja menevä nyffi pääsivät ajassa edellemme, mutta rata oli ollut hauska ja vetreyttänyt Bonnieta hyvin sen päivän pääluokkaa varten. Bonnie, 100 cm, 3/15

Kympissä Bonnie oli päässyt minulta vähän avuilta. Edellinen luokka oli kai saanut sen ajattelemaan, että nyt oli tarkoitus mennä lujaa välittämättä sen enempää sellaisista asioita kuin hyppytyyli tai oikea estejärjestys. Se kauhoi maneesin pohjaa kavioillaan vimmoissaan, ja vaikka sen korvat olivat painuneet lähelle niskaa, ei se tehnyt niin ainakaan minua kuunnellakseen. Se pudotti jo ensimmäisellä esteellä ja minä sähläsin sen jälkeen esteväleissä niin paljon, että Bonnie turhautui ja alkoi viskoa takajalkojaan ilmaan. Pitääkseni sen vireyden hyvänä annoin loppuradalla pidempää ohjaa ja päästin sen hyppäämään niin kuin poni itse halusi. Olihan rata lopulta nopea, mutta aika epäsiisti, eikä meillä pudotuksen jälkeen ollut asiaa uusintaan. Bonnie oli kaikesta huolimatta hypännyt sinä viikonloppuna oikein hyvin ja minun itsevarmuudelleni oli tehnyt hyvää nähdä, että sen saisi nyt saatujen sijoitusten perusteella nostettua vielä Blisinkin jälkeen hyvään kisakuntoon. Bonnie, 110 cm, 9/10

Agi tuntui kaiken Seppeleessä käydyn hampaiden kiristelyn ja treeneissä junnaamisen jälkeen tajunneen, että yhteistyötä tekemällä radoilla oli helpompaa. Minusta oli suorastaan hauskaa hypätä sillä. Se lähestyi esteitä varovaisesti ja halusi tuijotella jokaista värikästä tai erikoisen muotoista, mutta hypätessään se veti jalkansa korkealle suppuun ja alkoi löytää selästä käsin jo ihan mukavan tuntuisen hyppytyylin. Aloin olla varovaisen toiveikas hyvin menneen perusradan jälkeen, mutta maltoin silti ylläpitää valitsemani tyyliä enkä antanut hevosen juurikaan pidentyä uusinnassakaan. Hyppäsimme lyhyessä keinuhevoslaukassa uusintaesteiden yli ja vasta maalilinjan jälkeen pidensin ohjaa antaen Agille luvan venyttää askelta. Se toimi! Meidän edellemme sijoittui minulle tuntematon ratsastaja ja eilen ihastelemani hopeatukkainen suomenhevonen, mutta vielä yksi sijoitus tämän viikonlopun aikana tuntui aivan yhtä hyvältä kuin sinivalkoinen ruusuke. Agi, 110 cm, 3/10

Olin harkinnut Bonniella tulevani myös sunnuntain kahteenkymppiin, mutta jättänyt ilmoittautumisen viime hetkellä väliin. Nyt, hyvin menneen viikonlopun jälkeen, se harmitti minua. Starttasin kuitenkin Agilla. Olin ajatellut, että korkeammat esteet parantaisivat sen keskittymistä, mutta radan alusta asti hevonen tuntui väsyneeltä ja vähän haluttomalta hyppäämään. Ajattelin, että tärkeintä olisi antaa Agille hyvä kokemus viimeisestä radasta, joten venytin ohjaa sen verran kuin uskalsin ja annoin tammalle hippusen enemmän päätäntävaltaa mitä tempoon tuli. Agin korvat kääntyivätkin hitaasti höröön, mutta yksinään se ei osannut tehdä niin järkeviä ratkaisuja kuin aiemmilla radoilla sitä ohjatessani. Se pudotti kerran ja häkeltyi siitä niin, että oli laukata seuraavan esteen ohitse. Sain sen ohjattua lempeästi takaisin oikealle reitille, mutta menetimme tähän välinumeroon monta sekuntia. Olin joka tapauksessa hyvin tyytyväinen Agiin. Odotukseni oli ollut, että olisimme olleet joka luokassa puolivälin alapuolella, mutta tamma olikin yllättänyt minut. Se olisi kunniakierroksensa ansainnut, sijoittui tässä luokassa tai ei. Agi, 120 cm, 13/19

---

Viikonlopun kokonaistulokset

Bonnie

• 105 cm, 2/21, Ruunaankoski (3-tason kilpailut)
• 100 cm, 3/15, Ruunaankoski (3-tason kilpailut)
• 115 cm, 7/14, Ruunaankoski (3-tason kilpailut)
• 120 cm, 14/25, Kalla Cup (4-tason kilpailut)
• 110 cm, 16/24, Kalla Cup (4-tason kilpailut)
• 110 cm, 9/10, Ruunaankoski (3-tason kilpailut)

Agi

• 130 cm, 2/17, Kalla Cup (4-tason kilpailut)
• 115 cm, 3/14, Ruunaankoski (3-tason kilpailut)
• 110 cm, 3/19, Ruunaankoski (3-tason kilpailut)
• 105 cm, 6/21, Ruunaankoski (3-tason kilpailut)
• 120 cm, 13/19, Ruunaankoski (3-tason kilpailut)
• 120 cm, 25/25, Kalla Cup (4-tason kilpailut)

(Kaikki luokat arvontaluokkia.)

[Salma]

Tie tähtiin, 1. osakilpailu

TO 2.4. 

Osallistuminen oli jäänyt myöhään enkä oikein ymmärtänyt, miten niin oli päässyt käymään. Olin startannut Tie Tähtiin -kisoissa aiemminkin (kuinka monesti? En saanut päähäni määrää, vaikka pusersin kulmat mataliksi kaariksi silmien ylle ja yritin visualisoida edessäni edellisiä kisakertoja. Vasta kisakalenteriani taaksepäin selaillessani mieleeni palasi viime vuoden huvittavat kisat, joissa Bonnie oli pärjännyt loistavasti koululuokissa ja ollut esteillä kuin märkä silakka, sellainen jonka selässä oli yksinkertaisesti mahdotonta istua). Kisakutsu oli tullut minua vastaan netissä ihan sattumalta ja olin ollut hypätä pöksyistäni tajutessani, että ensimmäinen osakilpailu ratsastettaisiin tämän viikon sunnuntaina.

Olin lähettänyt osallistumisen aika lailla mitään ajattelematta. Jonkinlaisella nopealla aivoliikkeellä olin järkeillyt, että jos haluaisin mukaan, minun täytyisi startata ensimmäisistä osakilpailuista alkaen. Kilpailuviettini ei kestäisi sitä, että osallistuisin vain osaan osakilpailuista tietäen, että jokaiset starttaamattomat kisat vähentäisivät koko kilpailun voittomahdollisuuksia.

Nopea osallistuminen oli niitä hyötyjä joita seurasi, kun alla oli säännöllisessä valmennuksessa oleva poni. Olimme olleet kisoissa viimeksi viime viikolla ja tiesin, että Bonnie pärjäisi näillä lämmöillä aivan mainiosti myös tulevissa kisoissa. Lisäksi olin ratsastanut uuden estevalmentajamme Janna Luhdan silmien alla niin Seppeleen estevalmenusrenkaassa kuin muutamissa yksityisvalmennuksissa, jotka olin saanut sovittua hänen kanssaan omaan pussiini.

Olin oikeastaan aika innoissani. Kevät oli näyttänyt muutamia satunnaisia kisoja lukuun ottamatta aika rauhalliselta ja nyt meillä olisi taas jotakin, jonka vuoksi treenata.

Osallistumisen lähetettyäni olin napsauttanut itseni osallistujalistaan ja skrollannut sen saman tien läpi. Helpoissa luokissa oli paljon minulle tuntemattomia ratsukoita, pääasiassa kai hallavalaisia ja muista ratsastuskouluista tulevia tuntiratsastajia. Expert-luokat, joihin olin osallistunut Bonniella sekä koulu- että estepuolelle, olivat pienempiä verrattuna helppoihin. Se tuntui ihan mukavalta. Viime viikonlopun kisat Auburnissa ja Ruunaankoskella olivat olleet, no, mittavia. Olin osallistunut kahdella hevosella useampaan luokkaan ja tuntenut pienoista heikotusta kolmen päivän pyörityksen jälkeen, kun ajelin kisareissulta kotiin.

Ilahduin huomatessani, että vaativaan B:hen osallistuisi Robert Harrylla. Sen jälkeen, kun Robert oli muuttanut Liekkijärveltä Kallaan, olin tajunnut kolon jonka hän jätti jälkeensä. Vaikka kisoissa näkeminen tuntui katkeransuloiselta, oli se parempaa kuin ei mitään.

Esteluokassa meidän seuranamme ei ollut edes kouluaitojen sisällä ikuisesti jurnuttavaa Robertia. Kaikki ratsukot olivat minulle tuntemattomia ja se tuntui oikeastaan aika kiinnostavalta. Olin kisannut viime aikoina paljon tuttujen ratsastajien kanssa ja jännittänyt yhtä paljon heidän suorituksiaan kuin omaani. Nyt, kun kisaisin melkein incognitona (tai näin ainakin ajattelin omassa päässäni ottamatta huomioon sitä seikkaa, että koska nykyään omistin Seppeleen, ei kisaaminen välttämättä onnistuisi NIIN incognitona), voisin ehkä ottaa vähän rennommin.

Näpyttelin mielenkiinnosta hevosten ja ratsastajien nimiä Googleen yrittäen löytää jotakin, edes pienen suttuisen kuvan, viikonlopun kisatovereistani. Se oli tapa, joka oli syntynyt jo vuosia sitten joidenkin pikkukisojen yhteydessä. Minusta oli hauska tietää, millaisia ratsukoita vastaan kisasin. Kaiken lisäksi etukäteen ratsukoita selaamalla minulla olisi mahdollisuus löytää uusia kiinnostavia ihmisiä.

Puoliverityyppinen punarautias, läsipäinen ruunikko, tuttu Man O'War, mustankirjava ratsuponi (siinä oli jotakin tuttua? Olimmeko nähneet ennenkin?), kaunis holstein, toinen puoliverisen näköinen rautias. Vaikutti kiinnostavalta.

Olin kiitollinen siitä onnekkaasta sattumasta, joka oli kelluttanut kisakutsun silmieni eteen.



(464 sanaa)

[Salma]

Tie Tähtiin, 1. osakilpailu

PE 3.4. 

Perjantaina ennen kisoja tein Bonniella kevyen estetreenin saadakseni poniin hyvää tuntumaa. Olin ylipuhunut Oilin hoitajan Lyytin nostelemaan minulle puomeja lupaamalla, että lähtisin hänen kanssaan treenin jälkeen maastoon. Agille tekisi hyvää päästä maastolenkille, ennen kaikkea jonkun Oilin kaltaisen järkevän hevosen kanssa, joka osaisi tehdä muutakin kuin säikkyä jokaista vastaantulevaa puskaa.

"Mille korkeudelle nää tulee?" Lyyti huuteli minulle maneesin keskeltä kasa puomeja sylissään. Olimme haaveilleet, että treenaisin kentällä, mutta ulkona tuuli niin paljon, että Bonnie oli vähällä hyppiä ulos varusteistaan jo matkalla maneesiin. Maneesi oli kaikeksi onnesi meitä varten typötyhjä.

"Laita vaikka metriin", huikkasin takaisin samalla kun kevensin Bonnien selässä sen pehmeisiin raviaskeliin. "Ja kaks vikaa kahteenkymppiin."

Lyyti hiljeni ja keskittyi kääntelemään puomeja paikoilleen. Äkkiä minua alkoi jännittää. Olin ilmoittautuessani ajatellut, että osallistuminen olisi lastenleikkiä - mutta nyt minusta tuntui, että olisi pitänyt harkita osallistumista hiukan pidempään. Uskoin kyllä, että Bonnie varmasti PÄRJÄISI luokissa, mutta eihän meille erityisemmin jäänyt aikaa valmistautua. Ratsastaessani pääty-ympyrää valoisassa maneesissa tunsin selvästi, miten avut menivät läpi ja missä oli se piste, jonka jälkeen Bonnie ei enää taipunut niin hyvin kuin olisi voinut. Me olimme esteratsukko ja panostaisimme totta kai esteisiin, mietin itsekseni. Ei olisi mitään väliä, miten pärjäisimme vaativassa B:ssä.

Siitä huolimatta tein muutamat pätkät pohkeenväistöä samalla, kun odottelin Lyytin radanrakennusta. Kun hän viimein istui pieneen kyyryyn muovisen estetuen päälle ja painoi leuan käsiinsä, nostin laukan ja lähestyin ensimmäistä estettä.

Lyyti oli rakentanut helpon radan, jossa kolmen pystyn jälkeen oli sarjaokseri ja yksinäinen vesimatto. Viimeisenä toisen pitkän sivun laidassa nökötti metrikahdenkympin korkuiset pystyt. Bonnie tuijotteli tapansa mukaan vesimattoa ja keräsi kavionsa sievästi kasaan hypätessään sen yli, muttei kieltänyt kuten olisi muutama vuosi sitten tehnyt. Se valoi minuun uskoa. Oli kestänyt vuosia opettaa Bonnie pois vesipelostaan, eikä se edelleenkään suhtautunut aina ongelmitta erikoisesteisiin. Vaikka tätä vesimattoa se oli tuijotellut satoja kertoja, saattoi se edelleen satunnaisesti muistaa hirveydet, joita ihan tavalliset vesimatot saattoivat pahaa-aavistamattomille hevosille tehdä, ja kieltää rauhallisesti esteen eteen.

"Miltä se tuntuu?" Lyyti kysyi estetukensa päältä, kun olin hypännyt radan muutaman kerran.

Bonnie laskeutui juuri trippeliltä ja pärskähti tyytyväisenä.

"Tuntuu, että ponilla on kivaa", naurahdin samalla, kun koetin ratsastaa mahdollisimman tiukan kaarteen isoille pystyille. Bonnie taipui vasemmasta kyljestään ja tuntui painuvan matalammaksi. Tässä se oli hyvä, kääntymään niin että isot hevoset olivat sen rinnalla kuin legopalikoita, joita yritettiin työntää avaimenreiästä. "Vauhtia mä aina haluaisin lisää."

Bonnie leiskahti kahdenkympin pystyjen yli kuin aalto. Hidastin sen raviin ja taputin sen hionnutta kaulaa.

"Mä otan välikäynnit tähän väliin", sanoin.

Olin salaa oikein tyytyväinen Bonnien hypyistä. Päästäisin sen tänään helpolla, että sillä olisi riittävästi kierroksia sunnuntaita ajatellen. Vielä muutama hyppy, sitten se jo pääsisi takaisin tarhaan nautiskelemaan alkukevään hailakasta auringosta ja isosta heinäkasasta.

(432 sanaa)

[Salma]

Tie Tähtiin, 1. osakilpailu

SU 5.4.


"Sääli että me startattiin samassa luokassa."

Robert nakkasi suuhunsa muutaman viinirypäleen edessämme olevasta rasiasta tuijotellen samalla kentän pikku esteradalla asaisesti etenevää ruunikkoa lämminveristä. Aurinko paistoi sivusta hänen kasvoilleen ja loi niille raukeita varjoja.

Istuin hänen vierellään Hallavan ulkokentän katsomossa samalla penkillä neljänkymmenen muun kanssa, niin pieneen rakoon puristuneena, että polveni osuivat jatkuvasti Robertin polviin. Oli mukavan leuto päivä, kisatunnelmainen sillä tavalla kumman juhlallisella tavalla, joka joskus laskeutui ei-ammattilaiskisojen ylle. Kun tiedettiin, ettei kenenkään elanto riippunut tästä, sai jännittää pienistä asioista. Se oli helpottavaa.

"Miks sääli?" kysyin samalla, kun nojauduin penkillä taaksepäin ne viisi senttiä, jotka muut katsomossa istuvat ihmiset sallivat, ja seurasin katseellani radalle nyt ratsastanutta siistiksi suittua ratsuponia. Se nosteli polviaan korkealle ja ravasi kuin avaimella käyntiin väännettävä lelu, terhakkaasti ja iloisesti.

"Sä oisit voinu groomata mua."

Robertin äänensävy ja sen perään heitetty irvistys sai minut nauramaan vapautuneesti. Olimme kumpikin ratsastaneet juuri vaativan B:n, ja Robertin raahaaminen 60 sentin esteluokkaa katsomaan oli ollut pienen urotyön arvoinen suoritus. Hän oli mankunut, että halusi jo lähteä kotiin, mutta minä olin tarttunut häntä käsivarresta mitään sanomatta ja istuttanut puoliväkisin katsomossa olleeseen tyhjään koloon. Vaikka minulla oli edessä vielä oma pääluokkani, 120 senttiä, tuntui hyvältä istua hetken aikaa Robertin kanssa tekemättä mitään. Siitäkin huolimatta, että hän käytti kaikki tilaisuudet heitelläkseen robertmaisia piikkejään.

"Ja mäkö olisin groomannu sekä Bonnieta että Harrya?" kysyin virnistäen ja käännyin kohti Robertia. Minun oli pakko sulkea toinen silmä ja killittää häntä kasvot kurtussa, niin kirkkaasti aurinko kentän takaa paistoi.

"Sähän hoitelet koko tallia nykyään. You know, we have just two horses here, so..."

En ollut edelleenkään tottunut siihen, että Robert puhui minusta Seppeleen omistajana. En saanut kiinni hänen äänensävystään. Oliko hän kateellinen? Vai ylpeä? Mieleeni palasi viime viikonlopun Kalla Cupin jälkeinen after ride, jossa olin kärttänyt Robertia kertomaan, mitä hänelle oikeasti kuului. Robert ei ollut silloin vastannut. Tuntui, ettei nytkään ollut oikea tilaisuus palata kysymykseen.

Harkitsin hetken sanovani jotakin siitä, etten pyörittänyt tallia yksin, mutta tunnelma tuntui liian herkältä, liian tulenaralta. En ymmärtänyt täysin miksi. Suuni oli jäänyt puolittain auki ja yritin nopeasti keräillä ajatuksiani ettei Robert huomaisi hämmennystäni. Miten tämä loputtoman tuttu ihminen saattoi yhtäkkiä hämmentää minua?

"Mä olisin todellakin groomannut sua", sanoin sen sijaan tavoitellen mitä kevyintä sävyä ääneeni. "Harrylla ei olis koskaan ollu niin kiiltäviä varusteita. Sä olisit voinu käyttää satulaa lautasena."

Robert hymähti ja heitti pari uutta viinirypälettä suuhunsa. Katselimme hetken hiljaisuuden vallitessa, miten upeaharjainen pohjoisruotsinhevonen hyppäsi herasilmä välkähdellen. Se eteni vääjäämättömällä rauhallisuudella esteeltä toiselle ja kalisutteli kuolaintaan niin, että ääni kuului katsomoon asti. Pienen hetken ajattelin erästä toista pitkäharjaista hevosta, pienempää ja vaaleampaa tosin, sellaista jonka selässä Robert oli itsekin aikoinaan hypännyt. Kuva oli niin elävä, että hetken ajattelin näkeväni tämän pienemmän (ja avoimemman) Robertin, jos vain kääntäisin päätäni. Tunsin sen hymyn, vähän häkeltyneen, vähän ylpeän, ja äänen joka hänen saappaistaan lähti kun hän palasi talliin estetunnin jälkeen Vennaa taluttaen.

Mutta se oli vuosia sitten, silloin kun me kumpikin olimme käytännössä teini-ikäisiä. Robert oli nyt tämä Robert, se joka halusi ratsastaa koulua isolla harmaalla hevosellaan, ei hypätä pienillä liinaharjaisilla poneilla maastoesteillä ja nauraa niin, että varikset lensivät puunoksilta pakoon.

(506 sanaa)

[Salma]

Tie tähtiin, 1. osakilpailu

SU 5.4. 

Olimme harjoitelleet vesimattoa turhaan. Se oli ensimmäinen - suorastaan ilahtunut - ajatukseni, kun ratsastin Bonniella Hallavan ulkokentälle ja nostin laukan odottaessani tuomarin lähtömerkkiä. Se oli kummallisia kisa-ajatuksia, niitä jotka pulpahtavat mieleen täysin odottamattomissa kohdissa ja aiheuttavat nopeita, porisevia tunteita, kuin ilmakuplia jotka nousivat veden alla kivenkolon raosta kohti pintaa. En ollut suonut treeneissä ratsastamalleni vesimatolle ajatustakaan ratakävelyssä, mutta nyt sen puuttumisen tuottama ilo sai minut suorastaan hytkähtämään satulassa. Tämähän voisi mennä suorastaan hyvin.

Tuomarin pillinpuhallus sai minut kääntämään Bonnien lyhyelle sivulle ja ensimmäiselle esteelle johtavalle linjalle. Oli hieno aurinkoinen päivä ja tuulentuiverruksessa oli hauska hypätä. Mielessäni välähti, että jos säät Liekkijärvelläkin olisivat tällaisia, en hyppäisi enää yksiäkään treenejä maneesissa ennen ensimmäisiä syyssateita.

Bonnie hyppäsi kevyesti ensimmäisen esteen yli ja vastasi helposti apuun, kun käänsin sen kohti pitkällä sivulla olevia esteitä. Kolmonen, lankkuokseri, oli vähän jännittänyt minua ennestään - ei siksi, että se oli okseri, vaan siksi, että sen edessä oleva lankkupysty oli niitä viattoman näköisiä perusesteitä, joita aina aliarvioitiin. Jos ratsastaisin pystylle huonon lähestymisen, ei olisi toivoakaan päästä okserista ilman puomia.

Lähestyminen pystylle meni kaikeksi onneksi hyvin, enkä kuullut okserin jälkeen puomin masentavaa kumahdusta kentän hiekkaan. Päätin ratsastaa neloselle nopean tien. Näitä olimme harjoitelleet kotona tuhansia kertoja, melkein sutivia kaarteita joissa poni taipui ja voitti monta sekuntia lähestymisessä.

Tie onnistui, mutta tulimme nelosesteelle aavistuksen vinossa. En ollut varma, osuiko Bonnien kavio ylimpään puomiin, enkä ehtinyt vilkaista taaksepäin tarkastaakseni sitä. Kannustin ponia jo kohti iloisenväristä vitosestettä.

Vitonen meni hyvin, samoin kutonen, vaikka sen yllä valmistauduin jo pitkän sivun keskivaiheen tienoilla olevaan trippeliin. Annoin Bonnielle ohjaa ja päästin sen kauhomaan pidempiä laukka-askelia ennen ponnistuspaikkaa. Se leiskahti esteen yli ja tällä kertaa annoin sen jatkaa laskeutumisen jälkeen pitkän pätkän suoraa, ennen kuin aloin kaartaa sarjaesteelle.

Sarjan b-osalle saimme vähän huonon ponnistuksen. Silmiäni auringossa siristellen tein parhaani sukeltaakseni Bonnien kaulaa vasten ja antaakseni sille mahdollisimman hyvät mahdollisuudet sukeltaa esteen ylitse. Loppuradalla annoin vielä lisää ohjaa ja painoin kevyesti pohkeeni sen kylkiin.

Vaikka Bonnien laukka oli ollut melko vetävää jo aiemminkin, nyt minusta tuntui, että se käänsi uuden vaihteen päälle. Se pärskähti ilahtuneena, viskasi häntäänsä (kuulin valkeiden jouhien sihahduksen) ja rummutti kentän tiivistä pohjaa aiemmasta selvästi kiihtyneellä tahdilla. Ysieste oli pelkkä suhahdus ja ehdin juuri ja juuri mukautua kympin ponnistukseen, kun poni jo liiteli ilmassa ja laskeutui sulavasti alas esteen jälkeen.

Vilkaisin taakseni ja yritin siristellä silmiäni auringolta. Olimmeko ratsastaneet puhtaan radan? Jatkaisimmeko uusintaan?

(386 sanaa)

[Salma]

AINA ON MUITAKIN
(sunnuntai 5.4.)

Kisoissa sitä tosiaan törmäsi yllättäviin ratsukoihin. Päivän aikana kävi ilmi, että en tosiaankaan tainnut olla ainoa, joka lähetti osallistumisensa viime tingassa. Expert-luokat, jotka olivat muutama päivä sitten näyttäneet aika maltillisilta, olivat ryöpsähtäneet ihan oikeiden kisaluokkien kokoisiksi. Onneksi starttasin vain yhdellä hevosella ja minulle jäi luokkien lisäksi aikaa kuljeskella ympäriinsä ja imeä kisavilinää sisääni.

Huomioni kiinnitti easy-luokissa kivistävän kaunis ratsuponitamma. Jos minulla olisi lapsena ollut mahdollisuus pitää hevosta, olisin myynyt varpaani saadakseni senkaltaisen ponin itselleni. Se oli pieni hörökorvainen tapaus, jonka selässä ratsastaja istui iloisena kuin puolikkaan maailman omistaja. Vilkaisin osallistujalistaa ratsukon suorittaessa helppoa C:tä. Ponin nimi oli Moonshine Chick. Sydäntäni värisytti se pieni ponityttö, joka olin joskus itsekin ollut. Pieni tamma oli mitä täydellisin.

Helpossa B:ssä minua ilahdutti pyöreähkönpuoleinen russi, joka tikutti eteenpäin kuin matala, luonteikkaasti häntäänsä viuhtova juna hevosen hahmossa.

”Hyvä Zaida ja Fosse!” Lettipäinen tyttö kiljahti katsomosta, kun poni nosteli tummia polviaan hakien samaa lennokkuutta kuin kokopitkällä kouluradalla suorittava kisahevonen. Ei siltä ainakaan puhtia puuttunut! Ratsastaja soi puolittaisen hymyn kypäränsä lipan ja kisatakin kauluksen välistä ja keskittyi sitten hakemaan pienestä ponistaan vielä liitävämpää liikettä keskihalkaisijalle siirryttäessä.

Koulupuolen hard-luokissa starttasi lähtölistan mukaan pari Danielin kasvattia, kauniita Sinevan-puoliverisiä, mutta en ehtinyt katsoa niiden suorituksia valmistautuessani omaan luokkaani. Minulla ei ollut muutenkaan ollut aikaa pysytellä mukana Danielin elämässä niin paljon kuin olisin tahtonut enää sen jälkeen, kun hänestä oli tullut oikea valmentaja. Hevoset olivat hienoja, sen kuitenkin huomasin jopa pihan poikki, kun satuin näkemään molemmat jäähdyttelemässä helpon A:n jälkeen. Maksanrautiassa oriissa ja ystävällisen näköisessä voikossa tammassa tuntui melkein näkyvän Danielin kädenjälki, vaikka se vähän outo ajatus olikin. Ne olivat kaunisliikkeisiä, hyvärakenteisia, reaktiivisesti apuja kuuntelevia hevosia ja Daniel – no, Daniel oli Daniel, ei ehkä niin hyvärakenteinen ja reaktiivinen kuin hänen kasvattamansa hevoset, mutta oikein kiva joka tapauksessa.

Yllätyin kovasti kun huomasin, että medium-luokassa starttasi Belisa, jonka kanssa Jusu oli juuri aloittanut Seppeleen estevalmennusrenkaassa. Hevosen selässä ei kuitenkaan ollut Jusua, vaan minulle tuntematon teini-ikäinen poika. En voinut vastustaa kiusausta mennä jututtamaan heitä, kun poika purki luokkien jälkeen Belisaa trailerin vieressä.

Belisa käänsi päänsä minua kohti ja seurasi lähestymistäni ystävällisesti, vaikkakin hiukan varautuneesti. Poika huomasi hevosensa katseen ja seurasi sitä. Hänen ilmeensä oli samantyyppinen kuin hevosen, joskin toisin päin – hän oli ennen kaikkea varautunut, ystävällisyyden ripe näkyi vain ohuena juovana luotaantyöntävän silmäyksen alla.

”Hei, mä aattelin tulla tervehtimään”, sanoin, kun pääsin kuuloetäisyyden päähän. ”Mä oon Salma. Jusu käy Belisalla meidän tallin valmennuksessa.”

”Okei.”

Poika jatkoi suitsien poskihihnan avaamista ja laski katseensa niin, että ripset peittivät katseen.

”Mä en tiennykään, että joku muuki hyppää Belisalla.”

Se oli selvästi virhe. Poika nosti katseensa kylmästi minuun. Hänen kätensä olivat pysähtyneet puoliksi avatulle poskihihnalle.

”Belisa on siis mun oma hevonen. Jusu vaan ratsastaa sillä.”

Minun piti pelata aikaa. Avasin suuni ja lausuin sitten ne ainoat sanat, joiden ajattelin estävän sekä minun että pojan kasvojen menetyksen. Siitäkin huolimatta, että olin koko tämän ajan ajatellut nimen omaan Jusun olevan Belisan omistaja, mikään muu vaihtoehto ei ollut käynyt edes mielessäni.

”Mä tiedän.” Pidin hetken tauon ja harkitsin. ”Kyllä Jusu on sen mulle kertonu.”

Poika katsoi minua arvioivasti eikä näyttänyt olevan varma, pystyikö hän luottamaan sanoihin. Lopulta hän kuitenkin nyökkäsi ja jatkoi suitsien parissa pakertamista.

”No nyt me sitten ollaan moikattu”, hän sanoi. ”Sä saat kyllä sanoa hei Belisallekin jos tahdot.”

Taputtaessani vaatimattoman näköisen tamman lämmintä kaulaa toivoin hartaasti, ettei tämä vieras omaa hevostaan hoitava poika ollut pahoittanut mieltään.

Loppujen lopuksi päivän yllättävin kohtaaminen sattui kuitenkin 120 sentin luokan lämmittelyssä. Hyppäsin juuri Bonniella lämmittelyesteen yli ja olin kaartamassa takaisin uralle, kun näkymättömistä melkein eteemme ilmestyi iso vaaleanrautias puoliverinen. Ehdin kaartaa tammallani sivuun ja kohotin katseeni nähdäkseni parivaljakon, jonka olin juuri melkein teilannut, kun tajusin että edessäni oli –

”Rasmus!”

Rasmus Alsila laukkasi kohti lyhyttä sivua näyttäen melkein yhtä hölmistyneeltä kuin minä.

”Säkin oot täällä!” Sanoimme melkein yhdestä suusta, mutta sen jälkeen Rasmus oli jo laukannut puhumisetäisyyden ulkopuolelle ja Bonnie ravisti tyytymättömänä päätään, kuin se olisi ärsyyntynyt huomioni herpaantumisesta.

Minua nauratti. En ollut arvannut, että Rasmus (joka hänkin hyppäsi Seppeleen estevalmennusrenkaassa) olisi myös paikalla!

Minun täytyisi jututtaa häntä luokan jälkeen.

—

Miten valmistautua poninsa kanssa kisoihin?
(lauantai 4.4.)

– Etsi kaikki ne varusteet, jotka olet onnistunut viikon aikana sirottelemaan ympäri tallia. Muista tarkistaa myös tuntilaisten odotushuone, koska löydät oman kisaraippasi sieltä. Älä välitä siitä, että kisaraippa näyttää vähän taittuneelta. Se kyllä suoristuu, kun pidät sitä yön yli parin kaurasäkin alla.

– Raahaa kisa-arkkusi satulahuoneeseen. Kiitä siitä, että on viikonloppu eikä tallilla ole tunteja. Hoitajat ja yksityisomistajat osaavat kyllä pysytellä poissa satulahuoneesta pahimman tavararäjähdyksen aikana. Kaiken lisäksi olet tuntenut puolet heistä koko aikuiselämäsi ajan, eli sinun on helppo suostutella pari-kolme ajamaan Liekkijärven kioskille ja hakemaan välipalaa sillä aikaa, kun pakkaat.

– Puhdista satula ja suitset. Älä säästele satulasaippuaa. Pese kuolaimet ja kuolainrenkaat hammasharjalla (ei omallasi) ja jätä varusteet kuivumaan satulatelineelle. Älä unohda pakata niitä!

– Koska olet ollut myös viime viikonloppuna kisoissa ja osallistuit tämän viikonlopun kisoihin vain muutaman päivän varoitusajalla, älä edes harkitse satulahuovan pesemistä. Hae yläkerran lokerostasi se ei-niin-hyvä valkoinen kisahuopa, jossa on vähän nolo hopeinen koristereunus ja 2000-luvun alun tatuointeja muistuttava reunakuviointi. Harjaa olemattomat karvat huovasta ja pakkaa se.

– Etsi se pieni paperinen lista, johon on listattu kaikki kisareissulla tarvittava, ja ala täyttää kisa-arkkua sen perusteella. Muista harjat ja pakki, varusteet (jotka tosin vielä kuivuvat), hevosen viralliset paperit, varaletityskummarit, kisanumero, varasatulavyö ja -jalustimet (jotka harjaat puhtaiksi), varaohjat, pintelit (joita hinkkaat harjalla vartin ennen pakkausta), ylimääräinen riimunnaru ja kasa loimia. Tarkista, että loimet ovat siistejä.

– Tarkista ensiapupakkaus, joka on aina valmiina kisa-arkussa. Lisää sinne hevosen jalkojen hoitoon tarvittavat linimentit ja aineet, jotka eivät ole ensiapupakissa, koska käytät niitä muutenkin jatkuvasti ja pakki on yleensä lukkojen takana kisa-arkussa tallin heinävintin pienessä huoneessa.

– Huoahda helpotuksesta ja syö kavereidesi tuomat eväät.

– Siirry rehuvarastoon. Pakkaa kahisevansinisiin Ikea-kasseihin valtavasti heinää. Laita ponin mössöt seuraavaa päivää varten turpoamaan valmiiksi. Ota mukaan varmuuden vuoksi lisäelektrolyyttejä ja melassia, jolla ponin saa juomaan, vaikka sillä olisi nirppanokkainen päivä. Pakkaa mukaan kolme ämpäriä, vaikka tiedät tarvitsevasi vain kaksi.

– Ota esille kuljetussuojat, -loimi ja riimu naruineen aamua varten. Vie ne ponin karsinalle. Pusuttele ponia hetki.

– Käy tarkistamassa trailerin kunto.

– Ota poni käytävälle ja harjaa se niin hyvin, että lopputuloksen kauneus melkein itkettää. Käy pakkaamassa tässä välissä kavioöljy, jonka meinasit unohtaa. Suihkuta ShowShineä niin paljon kuin jaksat ja ihastele sen jälkeen sitä, miten ponisi jouhet tuntuvat Barbien hiuksilta. Kadu suihkutteluasi kun huomaat, miten vaikea lettejä on tehdä sileään harjaan. Tee letit silti.

– Siisti vuohiskarvat.

– Käy kalastamassa tarhasta karannut ponisi varsa takaisin aitojen sisään.

– Syötä ponille vähän herkkuja, loimita se kevyesti ja vie takaisin karsinaan. Pidä mielessä, että teet seuraavana aamuna harjauksen ja puolet leteistä uudelleen, mutta iloitse silti nyt edessäsi seisovasta kauniista näystä.

– Kalasta uudelleen karannut varsa tallipihalta seilaamasta ja tuo se sisälle.

– Hoidettuasi normaalit, kisoihin liittymättömät tallityöt lähde kotiin.

– Älä lepää vielä. Laita pesukoneeseen hyvät alusvaatteet, kisapaitasi, siistit kisahousut ja varavaatteet. Pesukoneen pyöriessä syö toisella kädellä ja harjaa toisella kädellä tummaa kisatakkia puhtaaksi. Ihaile hetki plastrongin kauneutta ja laita se sitten talteen kisatakin taskuun.

– Mene ulos ja siisti siellä kypärä ja saappaat, sillä ne ovat likaisia. Kenkälankkia voi käyttää paljon. Peilaile hetki saappaistasi ja vilkuta sitten tuijottaville naapureille.

– Laita kisavaatteesi kuivumaan. Pakkaa meikit, hiusharja, ponnareita ja hiusverkko. Et kuitenkaan laita itseäsi valmiiksi ennen kuin vasta autossa tai kisapaikalla.

– Lataa kameran akku.

– Vie kaikki kisoihin liittyvät asiat eteiseen äläkä unohda niitä.

– Laita neljä herätystä seuraavaksi aamuksi ja yksi niistä normaaliin herätyskelloon, jos puhelimesi hajoaisikin yön aikana.

– Ole tyytyväinen ja unohda kisat, kunnes seuraavana aamuna heräät herätyskelloon viisi kolmekymmentä.

[Salma]

Tie tähtiin, 2. osakilpailu 
lisäarvat

10.4.2020

Ykkössija ensimmäisestä osakilpailusta oli sekä innostanut että kauhistuttanut minua. Tavallaan se oli todistanut, että jotakin oli mennyt oikein: meitä vastassa oli ollut hyviä ratsukoita, mutta valintani kurvata nopeat ponireitit ja voittaa sitä kautta sekunteja oli ollut järkevä. Minun omalle mielenterveydelleni oli myös tehnyt oikein hyvää, että olimme saaneet ykkösruusukkeen. Olin varsottanut Bonnien nyt toista kertaa ja suoraan sanottuna pelännyt, ettei 13-vuotias poni enää saavuttaisi sitä kisatasoa, jolla se oli ennen Blisiä ollut.

Ratsastaessani Seppeleen tuulisella kentällä puomiharjoituksia seuraavaa Tie Tähtiin -osakilpailua varten en voinut olla miettimättä, että poni tosiaankin oli jo kolmentoista. Olin aloittanut sen kanssa, kun se oli ollut kuusi - pieni kuusivuotias olento, joka oli leiskunut esteiden yli ennemmin voimalla kuin tekniikalla. Tuntui, että nyt kun se vanhempana osasi käyttää sekä tekniikkaa että voimaa oikein, oli painopiste kääntynyt enemmän minuun. MInun piti osata ratsastaa sitä oikein, muuten emme pärjäänneet. Viime vuosina olin kiinnittänyt aivan erityistä huomiota siihen, että hyppäämisen täytyi olla Bonnielle hauskaa. Halusin tietysti hypätä sillä niin kauan kuin mahdollista (olihan se ensimmäinen ja rakkain kisaponini) mutta samalla tiesin, että minun täytyisi lopettaa saman tien sinä kirpeänä päivänä, jona Bonnie ei enää imisi esteille kuten se nyt imi. Vaikka tiesin, että minulla oli tallissa kasvamassa Bliss juuri tätä varten, halusin kuvitella kisaavani Bonniella ikuisesti.

Bonnie ravisteli päätään ja mupelteli kuolainta suussaan, kun palasin ajatuksistani Seppeleen kentälle ja käänsin sen pitkälle sivulle asetetulle puomitehtävälle. Tuntui aika mukavalta tehdä ihan tavallisia puomiharjoituksia. Huhtikuusta oli yllättäen tullut kiireinen - vaikka toinen osakilpailu olikin vasta seuraavalla viikolla, meillä olisi tänä viikonloppuna kolme starttia toisissa kisoissa. Toivoin, että kisat tukisivat toisiaan. Nyt tuntui järkevimmältä tehdä kotona tekniikkatreeniä pienillä esteillä ja säästellä ponnua varsinaisia ratoja varten.

Kun oli pyöritellyt Bonnieta puomeilla jonkin aikaa, nostin laukan ja käänsin sen toisessa päädyssä olevalle esteparille. Ne oli asetettu kulmittain siten, että yksi estetolppa lähestulkoon kosketti toista. Puomit olin jättänyt matalalle niin, että ne roikkuivat tuskin 40 sentin korkeudessa. Bonnie käytännössä katsoen astuisi niiden ylitse.

Estepari oli kuitenkin mitä loistavin harjoitus nopeisiin teihin. Käytin seuraavat parikymmentä minuuttia hakemalla tiukkoja linjoja esteiden välille kummastakin suunnasta. Vasemmalle Bonnie taipui suorastaan erinomaisesti, mutta oikealle se tuntui vähän jäykemmältä. Painoin mieleeni, että koulutreeneissä minun pitäisi kiinnittää erityistä huomiota oikean puolen jumppaamiseen.

Tuntui hyvältä harjoitella jotakin, jossa Bonnie jo luonnostaan oli hyvä. Se kaarsi innostuneesti pohkeitteni välissä ja hyppäsi iloisesti niin, että hiekka vain lensi sen pienistä vaaleista kavioista. Pari kertaa se ponkaisi pikkuesteen ylitse kuin kyseessä olisi ollut metrikahdenkympin uusinta ja minua nauratti, kun sukelsin sen valkeaa harjaa vasten.

Oli ihanaa tuntea, että poni oli hyvässä kunnossa ja nautti hyppäämisestä.

(420 sanaa)

---

18.4.
Auto jäi jumiin jossakin Rovaniemen pohjoispuolella. Lunta oli tupruttanut suunnilleen puolet päivästä, mutta Pyry oli ohjannut vetoautoa tasaisesti kuin uuttera työjuhta, eivätkä lasiin osuvat varpusenkokoiset lumiräiskäleet olleet saaneet itsevarmuutamme horjumaan.

Mutta inhottavassa pitkässä vaaranrinteessä vauhtimme hidastui, hidastui ja hidastui, ja lopulta pysähtyi epämukavasti urahtaen syvenevään hankeen. Vaikka Pyry kuinka karjutti moottoria, auto ei liikkunut metriäkään. Sivupeilistä näin, miten renkaista lensi korkea sohjosuihku liilaksi hämärtynyttä taivasta vasten.

"Mä ajattelin, että nyt olis huhtikuu", Pyry sanoi, kun seisoimme hetken kuluttua hevosvilttiin kietoutuneina auton vierellä ja katselimme vaaralta avautuvaa uskomatonta auringonlaskua. Taivas oli oranssin-, vaaleanpunaisen- ja violetinkirjava, valtavan kaunis.

"Huhtikuita taitaa olla monenlaisia", vastasin antaen huovan kutittaa leukaani sanojen tahdissa. "Voispa tästä ottaa valokuvan, täällä on upeeta. Mut akkua on varmaan parasta säästellä."

Yllättävää kyllä olimme kumpikin melko rauhallisia, vaikka auto ei liikahtanut tielle ajautuneesta lumikinoksesta metriäkään. Ilta ei ollut erityisen kylmä ja valo riitti vielä hyvin. Taputin kevyesti trailerin seinää.

"Pitäiskö antaa ponille vähän raikasta ilmaa?" Kysyin.

Yhteistuumin laskimme raskaan sillan alas. Bonnie kuikuili taaksepäin trailerin hämäristä kaula mutkalla ja häntä siivosti takajalkojen väliin suppuun vedettynä.

"Hei rakas", kuiskasin ponille samalla, kun pujahdin traileriin sen viereen. Sitten huikkasin seinän läpi Pyrylle. "Mä otan Bonan hetkeksi ulos autosta. Voidaan sit kaikessa rauhassa kaivaa tätä kotteroa irti."

Ei kestänyt kauaakaan saada Bonnie ulos, kiinnittää se riimunnarusta trailerin seinään ja heittää mukava sylyksellinen heinää sen nenän eteen. Sillä oli yllään kuljetusloimi, ja vaikka minun teki mieli heittää sen ylle vielä toinen viltti, ajattelin sen olevan liioittelua. Vaikka minua paleli, ei ollut syytä kääriä Bonnieta loimiin ja laittaa se hikoilemaan.

Pyry seisoskeli auton toisella puolella tutkimassa renkaita.

"Vähän pahalta näyttää", hän sanoi takkinsa ison hupun alta ja irvisti. Tullessani hänen vierelleen näin, että auto oli tosiaankin painunut montakymmentä senttiä märkään lumisohjoon eikä näyttänyt siltä , että aikoisi liikkua ennen kuin lumivaippa koko tienoon yltä sulaisi.

Me yritimme kyllä kovasti. Pyry lapioi auton takaosassa olleella matkalapiolla ja minä potkin lunta renkaiden ympäriltä minkä ehdin. Tuntui kuitenkin, että mitä enemmän me huhkimme, sitä runsaammin lunta alkoi tippua taivaalta. Jossain vaiheessa minun oli pakko ottaa Bonnie takaisin sisään autoon ja puistella pois ohut lumikasa, joka sen loimen ylle oli kertynyt.

Olimme neuvottomia. Seisoimme vierekkäin pimenevässä illassa ja tuijotimme kädet puuskassa, miten renkaat peittyivät lumeen.

"Onks mitään paikkaa, mihin me voitais soittaa?" Pyry kysyi pitkän renkaidentuijottelun jälkeen.

Googlasimme. Olimme Rovaniemeltä sadan ja Kolarista reilun kuudenkymmenen kilometrin päässä. Ympärillämme oli, no, vaaraa ja metsää, muutama lehdetön puu ja kilometritolkulla kumpuilevaa yksisuuntaista autotietä kumpaankin suuntaan. Toivottomana Pyry soitti rovaniemeläiselle autohinaamolle, mutta näin jo hänen puhelun aikaisesta ilmeestään, ettei toivoa kannattanut elätellä.

"Ne lähtee ajamaan tänne viidestäsadasta plus varsinaisen hinauksen hinta. Ehkä meidän kannattais ennemmin yrittää löytää joku Kolarista, se on lähempänä."

Pyry syventyi googlailuun autoon nojaillen, mutta minä en uskaltanut kaivaa omaa puhelintani esille. Olisi hyvä, että ainakin toisella olisi akkua, jos Pyryn kännykkä simahtaisi avunetsinnästä. Katselin miten aurinko painui pikkuhiljaa vastakkaisen vaaran taakse ja värjäsi sen laen tumman kullan väriseksi. Nälkä alkoi kurnia vatsassa pikkuhiljaa. Olimme ajaneet koko päivän ja laskeskelleet, että tähän aikaan olisimme perillä - emme kuudenkymmenen kilometrin päässä kisapaikasta.

Äkkiä Pyry nosti puhelimen korvalleen ja alkoi puhua.

"Joo? Joo. Me ollaan tässä autotien vieressä, mä voin laittaa sijainnin sulle Whatsapissa. Kiitos. Kiitos miljoonasti! Me kyllä korvataan tää."

Vasta kun näin, miten hänen kasvonsa rentoutuivat puhelun myötä ja tunsin, miten itsekin rentouduin, tajusin kuinka paljon olimme jännittäneet. Pyryn kasvoille oli noussut ilon puna, kun hän lopetti puhelun ja kääntyi katsomaan minua.

"Mä sain Lehtovaarasta sen tallinomistajan kiinni. Ne tule kaivaan meidät hangesta!"

Odotellessamme pelastusauton saapumista linnoittauduimme Pyryn kanssa auton ohjaamoon vilttiemme kanssa ja avasimme suklaarusinarasian. Nostin villasukkani kojelaudalle ja Pyry veti pipon päähänsä, ja siinä me sitten istuimme kuin kaksi koloonsa kaivautunutta kettua. Suklaarusinat hupenivat vähitellen meidän tuijotellessamme pimenevää iltaa.

"Oikeastaan aika mukavaa", sanoin hiljaisuuteen, kun olimme istuneet autossa parisenkymmentä minuuttia. Minun ei tarvinnut edes katsoa Pyryä nähdäkseni hänen suupieleensä karahtavan pienen hymyn.

Olin odottanut, että Lehtovaaran tallinomistaja puksuttaisi meidän luoksemme lumituiskun läpi pienellä maastoautolla, joten en ymmärtänyt pelastajiemme saapuneen, kun luoksemme kurvasi reipasta tahtia pieni minipakullinen täynnä iloisennäköisiä tyttöjä. Vakavailmeinen parikymppinen nainen, joka ajoi autoa, pysäytti pakun sutien tielle meidän viereemme ja viittoili meitä avaamaan ikkunan. Kun sain kammettua käsivääntöisen pelkääjänpuolen ikkunan auki, oli hän jo nojautunut meitä kohti. Hänen takanaan tuijotti uteliaannäköinen joukko paksuihin takkeihin, pipoihin ja kaulahuiveihin hautautuneita vieraita kasvoja.

"Tekö ootte niitä kisaajia? Me tultiin nyt auttaan."

Kävi ilmi, että autoon oli ahtautunut yhteensä kuusi ihmistä kuskin lisäksi. He kömpivät yksi kerrallaan auton sisuksista, moikkasivat minua ja Pyryä ja painuivat sitten auton takaosaan hakemaan liinoja ja lapioita. Minä ja Pyry olimme tulleet ohjaamosta ja seisoskelimme auton vieressä kuin kaksi lumen halki kasvanutta tattia.

Viimein punatukkainen nainen työnsi lapion käteeni, virnisti hurmaavasti ja sanoi:

"Mä oon Rosa, me kisataan samoissa luokissa. Sä jäät tästä sitten kiitollisuudenvelkaan."

He olivat ihania. Autoa esiin kaivaessaan he ehtivät jollain ihmeellisellä tavalla esittäytyä yhtä aikaa, vähän päällekkäin (Rosa, Minttu, Veronica, Iiris, kuskina ollut Mer ja vaikein nimipari, Julia ja Julie, joita ei saisi sekoittaa) ja kysellä pitkän litanian meidän arjestamme Seppeleessä.

"Etkö sä oo se tallinomistaja", Julie kysyi minulta ujosti, kun olimme saaneet autosta jo puolet esille ja Pyry oli siirtynyt rattiin antaakseen työlle tukea kevyellä kaasujalalla.

"Joo, mutta mä oon ollu ennen sitä melkein kahdeksan vuotta ihan vaan tallilaisena", sanoin. "Se omistajuus tuli vähän niin kuin vahingossa."

Kävi ilmi, että myös Julia - ei siis tämä Julie - kisasi kanssani samassa luokassa Donna-puoliverisellä. Muistin kirkkaasti ison, hiennonäköisen tamman punertavine karvoineen viime kisoista.

"Kivaa, että nyt kisojen takia törmäilee useamman kerran teihin uusiin tyyppeihin", Julia sanoi rennosti sanoja venyttäen. "Mua voi muuten sanoa ihan Julleks vaan."

Viimein auto saatiin kaivettua ulos lumesta ja Pyry sai sen ajettua nykivää etanavauhtia vaaran päälle. Tunsin helpotuksen hulahtavan lävitseni. Yhdeksältä ihmiseltä työssä oli kestänyt parikymmentä minuuttia, kahdestaan Pyryn kanssa olisimme kaivaneet autoa lumesta luultavasti vielä juhannuksena.

"Lopultakin!" Blondi tyttö - Veronica, muistelin - huoahti puistellen valtavista lapasistaan lumipaakkuja.

"Me voidaan hypätä teille reittioppaiksi", sinitukkainen Minttu sanoi suorasukaisesti Iiris, porukan kuopus, vierellään.

Auton ohjaamossa tuli ahdasta, mutta Minttu ja Iiris vakuuttivat, että kaikkien etu olisi jos he neuvoisivat meille reitin. Muut pakkautuivat takaisin Merin ohjaamaan autoon, ja sillä aikaa kun hän nitkutteli auton nokkaa oikeaan menosuuntaan, yritimme mahduttaa kolmenistuttavalle etupenkille neljää ihmistä. Onneksi Iiris osoittautui melko kapeaksi ja sujahti lopulta minun ja Mintun väliin.

"Mäkin oon poniratsastaja", Iiris sanoi minulle, kun olimme ajaneet jonkin aikaa pimentyvällä tiellä lehtovaaralaisten auton perässä. Lumisade oli onneksi lakannut. "Eiks sulla oo tuolla takana nytkin se valkoinen poni?"

"On joo", vastasin. "Millainen sulla on? Poni siis?"

"Se on mun hoitohevonen oikeestaan", Iiris selitti kättään heilauttaen. "Ruusa. Connemara. Se on hirveen vaikee hoitaa, mutta muuten tosi ihana. Mä kisaan sillä mediumissa."

"Mun täytyy tulla katsomaan", hymähdin. "Poniratsastajat kuitenki tukee toisiaan aina."

Auton ohjaamossa alkoi olla lämmintä ja mukavaa. Taivas yllämme ei pimentynyt kokonaan, vaan se loisti kuin vielä kostea tummansininen muste. Näin jo silmieni edessä mukavan väliaikaiskarsinan, johon saisin purkaa Bonnien, ja majoitustilojen lämpimän hehkun.

Eikä tuntunut ollenkaan hullummalta, että olin ehtinyt tutustua lehtovaaralaisiin jo ennen kuin pääsimme edes perille koko kisapaikalle.

(1 145 sanaa)

---

19.4.2020
Viileä ilma oli saanut Bonnien pörhäkkääksi. Kun kuorin sen punaisesta loimesta Lehtovaaran pihalla ratsastaakseni maneesiin valmistautumaan, heitteli poni päätään niin, että puhtaaksi hinkatut kuolainrenkaat kilahtelivat ja välkkyivät ilmassa. Se nosteli takajalkojaan ja steppasi (kai lämmitelläkseen itseään sen valkealle karvalle hyökänneiltä Lapin puhureilta) eikä oikein malttanut rauhoittua aloilleen vetäessäni jalustimet alas ja noustessani sen selkään.

Onneksi maneesissa oli hyvin tilaa. Ratsastelin voltteja ja pari taivutusta tyhjässä päädyssä edellisen ratsukon hypätessä ja ehdin saada Bonnien melko hyvin kuulolle ennen lähtömerkkiämme. Se oli ollut verkkaesteilläkin ihan hyvän tuntuinen, enkä uskonut, että äskeinen kylmän kosketus olisi saanut pilattua hyvää virettä.

Mutta jos olin kuvitellut, että maneesin tuulensuoja saisi ponin rauhoittumaan, olin ollut väärässä. Laukkapohkeen saatuaan se sinkosi kuin valkea luoti, heitti takajalkansa ilmaan ja oli teilata pelästyneen näköisen toimitsijan kumoon. Ehdin nopeasti ajatella nettikirjoituksia - se ekan osiksen voittanut poni yritti hypätä toimitsijan yli ja hylättiin - mutta en päässyt pitkälle, kun näköpiiriini osui radan ensimmäinen este ja pääni yli hulahti lempeä tyhjyys.

Vihreä pysty oli helppo, sellainen leikkiin kutsuva viekoitteleva houkutus, jonka yli ponini suorastaan heittäytyi. Tunsin Bonnien lämpimän kaulan käsieni molemmin puolin, kun käänsin katseeni viistoon kohti kakkosestettä ja ohjasin tammaa tiukalla kaarteella sitä kohti. Se painui matalaan suppuun, terästäytyi ennen sileistä lankuista tehtyä juhlavaa rakennelmaa ja lennähti sitten lähestulkoon pystysuoraan esteen yli. Sukelsin sen kaulaa vasten, tunsin nykäyksen kun ponin kaviot irtosivat maasta, ja myötäsin koko vartalollani kun se laskeutui esteen toiselle puolelle. Maneesin pohja tumahti mukavan pehmeästi.

Kolmosesteelle annoin Bonnien kiihdyttää ennestään. Minun tarvitsi vain hipaista sitä toisella pohkeella ja antaa ohjan hiukan valua sormien välistä - se riitti. Bonnie oli selkeästi päättänyt, että tänään mentäisiin lujaa. Ajattelin puolihuolimattomasti tulevia esteitä, joilla joutuisin vähän jarruttelemaan menoa, ja yritin muistaa kauanko niille oli samalla, kun mukauduin hyppyyn. Paljon ajatteluaikaa ei jäänyt, sillä Bonnie suuntasi jo kohti pääsiäisenkeltaista okseria.

Onneksi okserin jälkeen oli isompi kaarre, sillä sen aikana sain vähän lyhennettyä Bonnieta. Tein vitosena olevalle muurille rauhallisemman lähestymisen myös siksi, että tiesin kiinteiden esteiden olevan Bonnielle vaikeampia. Se kyllä hyppäsi nykyään minkä tahansa hökötyksen ylitse, mutta saattoi vetää herneet nenäänsä väärännäköisistä esteistä takautuvasti ja temppuilla loppuradalla. Aivan kuin se olisi tajunnut vasta myöhässä millaisen hirvityksen yli oli loikannut ja kauhistunut siitä.

Rata oli meidän puolellamme. Muurin jälkeen oli jälleen pidempi tie, jota kirin niin paljon kuin uskalsin tekemällä pelottoman syöksyn aivan kolmosesteen vieritse. Samalla Bonnie ehti laukata äskeisen muurin pois järjestelmästään. Minulla alkoi olla hauskaa. Bonnie tuntui valtavan hyvältä hypätessään kutosen ylitse, eikä sen jälkeen meidän edessämme ollut enää kuin sarjaeste ja uusinta.

Mikä tässä vaiheessa enää voisi mennä vikaan?

(415 sanaa)

---

19.4.2020

Kisapäivän kuvasaldoa:

- Kuva, jonka pääosassa oli iso harmaa suttu. Vain minä tiesin, että kuvassa oli Bonnien turpa kisapäivän aamuna puoli kahdeksan tienoilla. En tosin ollut aivan varma, muistaisinko tätä faktaa itsekään muutaman viikon kuluttua, sillä harmaa suttu olisi yhtä hyvin voinut olla otos viimeisistä talvikarvoista, jotka Bonnie oli päättänyt pudottaa täällä, keskellä Lapin haaleaa kevättä.

- Kuva Bonnien kerrankin onnistuneesta häntäletistä tallin hämärissä. Kuvan reunassa joko minun tai Pyryn peukalo.

- Yksi erittäin kaunis pääkuva Bonniesta. Ponin taustana oleva vaaleanpunainen aamutaivas ja pari sillä kellottavaa pilveä saivat kuvan näyttämään siltä, että se olisi voinut olla Hevoshullun kannessa.

- Pari yksittäistä kuvaa esteistä, joita paraikaa kootaan Lehtovaaran maneesiin. Joku oli laittanut liikkeelle huhun, jonka mukaan Daniel Susinevan naama olisi printattu estepuomeihin. Seppeleen Whatsapp-keskustelu oli palanut halusta saada selville pitikö huhu paikkansa. Harmikseni se ei pitänyt.

- Kuva minun nenärei'istäni ja Pyryn hiuksista. Meidän oli tarkoitus ottaa yhteiskuva, mutta minulla oli niin kiire lämmittelyyn, ettemme ehtineet tarkistaa miltä lopputulos näytti.

- Todella hyvälaatuinen ja tarkka kuva omista kasvoistani Lehtovaaran tallinseinää vasten. Olin halunnut tarkistaa, oliko kisameikkini levinnyt kylmässä tuulessa, mutta lähistöllä ei ollut peilejä. Puhelin ajoi mainiosti peilin virkaa.

- Kuva lämmittelystä ja Bonniesta, joka näytti ponnistavan noin kuutta metriä ennen estettä. Minun kauhistunut naamani pienenä keikkuvana täysikuuna kuvan yläkulmassa.

- Pari kokonaan mustaa kuvaa, kun radan ja lämmittelyn aikana puhelintani pitänyt Pyry oli näpytellyt vahingossa joukon taskukuvia kameran jäätyä päälle.

- Kuva oravasta kurottelemassa lintulaudalle kuin pitkä karvainen makkara.

- Erittäin epäselvä kuva, josta oli hyvällä mielikuvituksella tunnistettavissa kaksi tulitikkua, niiden välistä pomppaava valkea peruna ja sen selässä kärähtäneen ranskanperunan näköinen muotopuoli hahmo. Pyryn kädet olivat tärisseet kylmästä (tai jännityksestä) niin paljon, ettei radan aikana otettuja maneesikuvia oikeastaan voinut valokuviksi sanoa. Ennemmin ne olivat kuin jonkinlaista abstraktia taidetta, jota käytiin katsomassa kellariin tehdyssä ateljeessa ja joista sanottiin jälkeenpäin että onpa hienoa, vaikka ei ihan tajuttu mitä kuvat esittivät.

- Kuva tarhan aidasta, luultavasti.

- Yksi ainoa tarkka otos minusta ja Bonniesta radalla. Bonnie näytti terhakkaalta ja se osa, joka minusta näkyi ponin kaulan takaa, melko lailla tyylikkäältä. Tämän kuvan pyyhkäisin suosikkien joukkoon ja päätin teetättää myöhemmin.

- Kuva Bonniesta ja minusta radan jälkeen. Minun kasvoni olivat miljoonalla rypyllä aurinkoa kohti hymyilemisestä ja Bonnie näytti pieneltä kuikuilevalta leluhevoselta, jonka silmänvalkuaiset välähtelivät uteliaasti aamupäivän valossa.

- Kuva jonkin toisen luokan palkintojenjaosta etualalla minulle täysin tuntematon ratsukko.

- Kaverikuva minusta ja Rasmuksesta poseeraamassa hevostemme kanssa Lehtovaaran tarhojen edessä. Auringonpaistetta.

(381 sanaa)

---

19.4.2020

Vaativan B:n jälkeen istuimme Pyryn, Robertin ja kanssani samassa estevalmennusrenkaassa ratsastavan Susannan kanssa Tunturikonissa ja lapoimme ruokaa sisuksiimme. 60 sentin luokka oli juuri alkanut maneesissa ja seurasin ruokaa pureskellessani ison, valoja heijastavan ikkunalasin läpi, miten rautias lämminverinen suoritti parhaillaan rataa. Muistelin, että se oli ehkä voittanut luokkansa ensimmäisissä osakilpailuissa.

Robert keikkui tuolillaan, hän oli jo syönyt ja katseli olkani yli jonnekin maneesin suuntaan. Jostain syystä arvelin, että hän ei keskittynyt rataan. Vilkuilin häntä salaa. Sen jälkeen, kun Robert oli lähtenyt Seppeleestä, olin nähnyt hänet jotenkin uusin silmin. Aivan kuin vasta vieras ympäristö olisi saanut minut tajuamaan, että Robert oli nyt aikuinen, että hän oli ihminen joka saattoi tehdä omia valintojaan ja elää miten lystäsi.

Nyt hän näytti kadonneen ajatuksiinsa. Kattovalo kiilteli hiljalleen hänen hiuksissaan ja sai kasvonpiirteet näyttämään ihmeen teräviltä. Yllätyin ajatellessani, että Robert oli - no, melkein komea. Ajatus aiheutti minussa kumman hytkähdyksen. Melkein kuin olisin ollut äiti, joka yhtäkkiä huomasi että hänen lapsestaan oli tullut aikuinen.

Robert taisi aistia katseeni, sillä hän käänsi katseensa äkisti minuun ja lopetti tuolillaan keikkumisen kolahduksen saattelemana. Olin jo avaamassa suuni ja tekaisemassa jonkinlaista selitystä, mutta hän antoi katseensa liukua ylitseni Pyryyn ja kumartui tätä kohti.

"So, you're gonna live together?" Hän kysyi.

Pyry kurtisti tummia kulmiaan ja avasi hämillään suunsa, mutta Robert jatkoi:

"I mean you and Aleksanteri."

"Aa, joo." Näin, miten helpotus hulahti Pyryn ylitse. "Joo. Me ja Inkeri."

Robert nyökäytti päätään pari kertaa, piti tauon ja nyökäytti sitten vielä kerran.

"I can give you some tips", hän sanoi sitten lyhyesti. Ei hymyillyt, ei irvistänyt, sanoi vain äänellä josta ei voinut päätellä minkäänlaista äänensävyä. Vilkaisin häntä nopeasti. Minulla ei ollut hajuakaan siitä, mitä Robertin ja Aleksanterin väleille oli käynyt, kun Robert oli muuttanut Kallaan. Toivoin, että kaikki oli kunnossa.

Susanna kulautti vesilasinsa tyhjäksi ja kysyi sitten:

"Kuka tää Aleksanteri siis on?"

Robert ja Pyry alkoivat selittää puolittain toistensa suuhun Aleksanterin hienovireistä persoonaa (mikä oli oikeastaan aika somaa, melkein kuin he olisivat puhuneet yhteisestä lemmikkikoirastaan), ja samaan aikaan minä vilkaisin Susannaa.

Hän näytti niin reippaalta ja osaavalta, että minua melkein kivisti.

Olimme törmänneet viime viikonloppuna Ruunaankoskella ja hän oli voittanut siellä kaksi luokkaa. Vaikka en ollut itse edes startannut samaisissa luokissa, olin tuntenut kummallista tylppää kateutta, joka harhaili jossain rintalastan ja kylkiluiden välimaastossa kuin eksynyt eläin. Ajattelin, että Susanna oli hyvä.

Ennen kaikkea ajattelin, että halusin pitää hänestä. Siitäkin huolimatta, että hän oli niin hyvä.

(393 sanaa)

---

19.4.2020

Kisapäivä oli kääntynyt iltaan. Luokat olivat päättyneet vasta vähän ennen kahdeksaa, eikä mielessäni siinä vaiheessa päivää kangastellut oikeastaan mikään muu kuin halu päästä nukkumaan mahdollisimman pian.

Olin juuri kylmäämässä Bonnien jalkoja lumella sen väliaikaiskarsinassa, kun kuulin tallinoven käyvän ja hevosenkavioiden epätasaisen rumpukompin kaikuvan lattiaa vasten. Vilkaisin ulos karsinasta ennemmin vanhasta tavasta kuin varsinaisesta mielenkiinnosta.

Tallikäytävällä meitä kohti käveli ällistyttävän kaunispiirteinen nainen, jonka vaaleat hiukset oli kammattu taaksepäin tasaisen kiiltävälle nutturalle. Hänen takanaan kulki kaula pitkällä kirkkaankimo, hyvinharjattu hevonen, joka näytti niin siistiltä etten olisi ihmetellyt, vaikka se olisi tuoksunut vienosti hajuvedeltä.

Kyllähän minä heidät olin nähnyt ennenkin. Nyökkäsin kevyesti naiselle - hänen nimensä taisi olla Ellie, jos muistin oikein - ja hän nykäytti minulle vähän jäyhästi leukaansa. Hevosenkin nimen muistin. No Duchess.

Ellie ja No Duchess ohittivat meidät ja olin jo vetäytymässä takaisin karsinan suojiin, kun ovista lehahti sisään toinen, aiempaa kovaäänisempi ratsukko.

"Mä oon niin poikki! Haluaako kukaan lähteä maastoon tyhjentään päätä? Tuolla on upee lumisade!"

Ääni läpäisi koko tallikäytävän ja sai muutaman hevosen nostamaan päätään korvat hörössä. Ovensuussa seisoi lyhyt brunette, jonka takana mustanpäistärikkö ratsuponi mupelsi kuolaintaan. Nainen oli vetänyt kisatakin tilalle hurjan tyylikkään hopeanhohtoisen toppatakin ja piiloutunut leukaansa myöten sen pehmeän kauluksen sisään. Työnnyin puolittain ulos karsinasta. Väsymys oli yhtäkkiä kadonnut tipotiehensä.

"Mä tuun!"

Samanlainen huikkaus kajahti kaanonissa selkäni takaa. Kääntyessäni katseeni kohtasi sinitukkaisen naisen, joka roikkui äkillisestä tuplavastauksestamme ällistyneenä karsinan ovella. Kumpikin purskahti nauruun.

Ellie oli pysähtynyt tallikäytävälle No Duchessin matkakarsinan eteen ja kääntynyt puolittain taaksepäin, aivan kuin ei olisi ihan tiennyt miten reagoida tilanteeseen. Nojauduin ovelta häntä kohti ja yritin tavoittaa hänen katsettaan.

"Tuutko sä?" Kysyin.

Ellie katsahti tahdikkaasti jonnekin hevosensa suuntaan aivan kuin saadakseen miettimisaikaa, mutta sitten hän kääntyi takaisin ja hymyili minulle. Valkea hammasrivi oli säntillinen.

"Tuun toki."

Pihalle päästyämme emme voineet olla jauhamatta koko alkumatkaa siitä, miten outoa oli, että kisasimme kaikki samassa esteluokassa. Jätimme autuaan onnellisina huomioimatta sen tosiasian, että aiempien luokkien ratsastajat olivat varmaan jo majatalossa lepäämässä eivätkä keikkuneet tallilla odottelemassa illan pimenemistä. Tartuimme kynsin hampain iloon joka syntyi, kun tunsi löytävänsä jonkinlaisen yhteyden toiseen ihmiseen keskellä vieraita.

Vaikka olin toki nähnyt kaikki ratsukot ennalta, en ollut koskaan ennen kunnolla jutellut heidän kanssaan. Ellien ja No Duchessin (tai Ankan, kuten hän melko arvokkaasti käski hevostaan kutsumaan) olin kaiken järjen mukaan nähnyt Auburnissa kisatessani, vaikka en suoranaisesti muistanutkaan heitä sieltä.

"Olitko sä White Partyissa?" Kysyin, kun olimme päässeet hevosinemme puiden väliin ja ratsastimme rauhallista käyntiä lumihankien keskellä.

"Olin joo", Ellie vastasi. "Ehkäpä me siellä sitten juteltiin."

Hallavalaisen Lilyn hevosensa Orionin kanssa olin takuulla nähnyt monta kertaa ennenkin, tai sitten kiiltäväkarvainen akhaltek vain oli niitä hevosia, jotka kerran nähtyään jäivät mieleen. Silvia ja Roki sen sijaan olivat minulle täysin outoja entuudestaan.

"Siis missä se Vihiniemi on?" Lily uteli Orionin selästä, kun Silvia oli kertonut mistä he olivat kotoisin.

"Keski-Suomessa", Silvia vastasi ja heilautti kättään aivan kuin olisi piirtänyt sormenpäistään suoran viivan heidän kotitallilleen.

"Onnekkaat", virnistin. "Me ajettiin etelästä koko päivä."

"Sen sun kisahoitajan kanssa vai? Kuka se on? Seurusteletteks te?" Silvia uteli.

"Pyry", vastasin ja tunsin, miten sisääni nousi yhtä aikaa naurua ja outo häkellys. "Ei me seurustella. Me ollaan oltu kavereita monta vuotta."

"Enkä mä tiedä mitä siitä tulis, jos kaikki seurustelis kisahoitajiensa kanssa. Tai ystäviensä", Ellie hymähti korkeuksistaan Ankan selästä.

Maastolenkki oli hauska. Ravasimme yltyvässä lumisateessa kahden tunturin väliin jäävällä leveällä metsätiellä sillä mukavan rennolla tavalla, jolla kisapäivän jälkeen usein ratsastaa. Bonnie tuntui kevyeltä ja hyväntuuliselta, vaikka aistin, että sekin oli väsynyt pitkästä kisapäivästä. Kun taivaanranta alkoi himmetä musteensiniseksi, käännyimme takaisin ja annoimme ratsuille pidempää ohjaa. Juttelumme kaikui tunturien rinteiltä ja sai hevoset kääntelemään korviaan.

Kun pääsimme takaisin tallipihalle, oloni oli ilahtuneempi kuin yhdenkään ruusukkeen jälkeen.

(594 sanaa)

[Salma]

"Tiedätkö sä mitä tehdä", Inkeri kysyi, kun seisoskelimme aidan ulkopuolella ja katselimme keväthankea vasten tempoilevaa Blisiä.

"No... suunnilleen", vastasin.

Sillä olihan teoria aina eri asia kuin käytäntö. Oli eri asia hypätä kuusivuotiaan hevosen selkään ja pärjätä hyvin, saati sitten kisata ja treenata valmiilla hevosella, jota oli vuosia laitettu kuntoon. Ratsukouluttaminen alusta asti oli minusta oikeastaan aika kammottavaa. Hienoa, mutta kammottavaa. 

Bliss laukkasi vielä muutaman kierroksen satula selässään heitellen takajalkojaan ilmaan, mutta sitten se tyyntyi ja pysähtyi. Se jäi seisoskelemaan keskelle maisemaa kuin mietiskelisi jotakin. Lopulta se kääntyi meitä kohti, asteli aidalle ja tunki siron päänsä syliäni vasten. 

Kyhnytin hetken sen otsan pyörrettä ja kiipesin sitten aidan yli löysätäkseni satulavyötä. 

[Salma]

Tie tähtiin, 3. osakilpailu
lisäarvat, 1. satsi

KULTAINEN
21.4.2020

Seuraavana tiistaina kisojen jälkeen pyöräilin tallille keväisen lehtiverhon poikki jo puolenpäivän aikaan. Huhtikuun auringon polttavankarvaisessa hohteessa, aivan liian paksuun talvitakkiin pukeutuneena, huhkin kentälle pienen esteradan nautiskellen siitä, että tunnit alkaisivat vasta iltapäivällä ja saisin ratsastaa niin pitkään kuin haluaisin. Bonnie, joka loikoili tarhassa makuullaan (Bliss jalkojensa väliin jäävässä pesässä ketarat levällään nukkuen) loi minuun hyvin pitkän ja hyvin hyisen katseen, kun tulin hakemaan sitä tarhasta töihin.

"Okei, hetken päästä sitten", lupauduin huoahtaen tamman syyttäville silmille. Asetuin istumaan Bonnien selän puolelle, nojasin sen lämpimän leveään säkään ja nostin kasvoni kohti aurinkoa. Blisin varsamainen unihengitys kuului vaimeana selkäni takaa.

Olin valtavan tyytyväinen minun ja Bonnien suoritukseen viime osakilpailuissa. Toinen sija oli tietysti aina kirvelevän lähellä ensimmäistä - nytkin kyse oli ollut vain parista sekunnista, jotka ensimmäiseksi tullut Man O'War oli tikannut pitkine jalkoineen nopeammin kuin me - mutta rankingpisteissä joka tapauksessa johdimme. Toisena oleva Majiná oli kyllä kova vastus, samoin kuin seuraavilla sijoilla olevat Lily ja Anni, mutta minä ja Bonnie olimme ainoita, jotka olivat sijoittuneet kummassakin osakilpailussa.

Nyhtäisin maasta muutaman hennon ruohonkorren ja aloin nipsiä niitä sormissani pieniksi paloiksi. Vaikka meillä olikin mennyt tähän mennessä loistavasti, tiesin, että itse kilpailu oli kuitenkin vasta puolivälissä. Kisakausi vain tiivistyi kevään mittaan ja realistisena riskinä oli, että Hanamissa starttaaminen näkyisi Tie Tähtiin -osakilpailuissa ei-niin-mairittelevalla tavalla. Kisamatka Ruotsiin vaati minulta ja ponilta jo itsessään paljon, saati sitten seitsemässä luokassa starttaaminen yhden viikon aikana. Onneksi Bonnie kuitenkin oli jo sen ikäinen kuin oli, se osasi suhtautua kisamatkoihin rauhallisemmin kuin aiemmin. Tuntui, että nykyään se osasi tehdä olonsa kodikkaaksi missä tahansa, kunhan minä olin sen mukana.

Kuulin, miten Bliss liikahti selkäni takana ja hetken kuluttua tunsin sen pehmeät huulet kutittamassa auringon lämmittämää niskaani. Käännyin Bonnieen nojaten rapsuttamaan varsaa (Bonnie puhalsi ilmaa sieraimistaan mielenosoituksellisesti ja työnsi mustasukkaisena turpansa sormiani vasten) ja mutisin pienelle hevoselle:

"Pitäisikö sut ottaa kisamatkalle joskus mukaan harjoittelemaan, napero?"

Bliss heilutti villisti pientä häntätöpöään, nousi pitkille miniatyyrijaloilleen ja koikkelehti sitten luotamme kauempana heinäkasaa tuhoavan Lumin luokse. Laskin käteni Bonnien kaulalle ja kyhnytin sitä pehmeästi harjamarrosta.

"Hieno poni", mumisin sille niin lempeästi kuin kykenin. Se hengitti syvään, valkoiset turpakarvat auringossa värähtäen, ja sulki kauniit tummat silmänsä.

"Bonnie", jatkoin kurottaen käteni sipaisemaan kevyesti ponin suippoa valkeaa korvaa. "Joko mennään töihin?"

Kuin poni olisi ymmärtänyt sanani se veti jalat alleen (minä vetäydyin siitä kauemmas) ja nousi ähkäisten seisaalleen. Vaaleanharmaata lippuhäntäänsä korkealla kantaen se asteli kohti tarhan porttia, nappasi ohimennessään Lumin heinäkasasta suullisen ja jäi sitten katselemaan minua aurinko takaansa loistaen, kultaisessa hohteessa, heinänkorret suupielistä vipattaen ja valkea karva kuin kimaltava hanki pakkaskylmänä aamuna.

(413 sanaa)

---

MITEN SALMA SAI ALEKSANTERIN KISAHOITAJAKSI KOLMANSIIN OSAKILPAILUIHIN?
23.4.2020

[Salma] hahhah, en oo laittanu sulle koskaan ennen viestiä

[Salma] mieti, vaikka ollaan tunnettu joku viis vuotta

[Salma] noloa että eka viesti on pyyntö

[Salma] mut

[Salma] mun pitäis saada kisahoitaja seuraavaan tt-osikseen ja olin jo ajatellut että pyry vois varmaan mielellään tulla, mut kävi ilmi että sillä on työvuoro. ajattelin siis että olisitko sä halunnut tulla? ne on 3.5. ja olis hyvä jos voitais mennä jo edellisenä iltana

[Aleksanteri] moi

[Aleksanteri] en ihan tiää. pitääkö siinä osata jotain.

[Salma] ei kyllä mitään sellasta mitä sä et todellakin jo osais käytännössä tarvin jonkun joka taluttaa bonnieta ja pitelee sitä kun käyn kansliassa ja kävelen rataa jne

[Aleksanteri] kuulostaa helpolta

[Aleksanteri] etkö pärjää siis yksin?

[Salma] tarvin kyllä jonkun jeesimään, siinä on aika paljon hommaa yhdelle. plus ollaan sillä viikolla ruotsissa kisaamassa niin mielelläni otan apukäden mukaan. you know, että saa edes vähän levättyä

[Aleksanteri] aa. ymmärrän

*

[Salma] moikka, palaan nyt kun et vastannu tuohon aiempaan viestiin. pääsetkö siis auttamaan sinne osiksiin? voin myös maksaa jonku verran, etenki jos oot myös kuskina

[Aleksanteri] paljon suunnilleen voisit maksaa jos pystyt arvioimaan sitä summaa?

[Salma] no aattelin että vaikka kakskymppiä?

[Aleksanteri] ajamisesta ja hoitamisesta?

[Salma] oisko 30 parempi?

[Aleksanteri] joo.

[Salma] okei! eli sovitaanko että tuut mulle kisahoitajaksi silloin 3.5?

*

[Salma] moi, palailen taas. sovitaanko tuo 3.5?

[Aleksanteri] mun pitää tarkistaa kaleteri

[Salma] voit myös sanoa jos sulla on jotain toiveita. onko se summa esim hyvä mikä sovittiin?

[Aleksanteri] no mietin sitä että kuuluuko siihen ruat

[Salma] voin kyllä siis tarjota sulle ruoat!! tietysti jos tuut mukaan niin ei tarvi maksaa itse. ja voin maksaa myös sun majoituksen

[Salma] paitsi jos haluat nukkua autossa hah hahahah

*

[Salma] moikka, varmistetaanko nyt tää päivämäärä?

[Aleksanteri] joo katon just kalenneria

[Salma] kiva!

[Salma] joko ehdit katsoa?

[Aleksanteri] joo ja en nyt ihan tiedä että sopiiko se mun kaltrereriin

[Salma] okei, no harmi

[Salma] ei voi mitään

[Salma] kivaa kun kuitenkin edes harkitsit ehkä sitten myöhemmissä kisoissa!

[Aleksanteri] jep. harmi.

[Salma] olis varmasti ollu hauskaa pitää sellanen reunion. viime osiksissa juteltiin esim robertin kanssa ja se oli tosi kivaa

[Aleksanteri] onko robrete nisä kisois

[Salma] joo, luulin että tiesit! voin sanoa terveisiä

*

[Aleksanteri] hei tuli vaan mieleen

[Aleksanteri] että jos et oo vielä saanu ketään kisahoitajaa

[Aleksanteri] nin kyllä mä pääsen sittenki tulemaan

(379 sanaa)

---

UUDEN AJAN TUOMARIT
27.4.2020

"Eikö sua harmita, että sä olit koulussa toiseksi vika?"

Kysyjä oli pieni ja vähän punakka ponilapsi, joka oli vanunut roikkumaan kentän aidalle sinä samaisena hetkenä, kun olin taluttanut Bonnien ulos tallin ovista. Hän oli seurannut kasvot vakavina, pieni mutruinen pullaposki kevättakissaan sormet arvioiden kentän aitamaalia nyppien, miten lämmittelin Bonnieta kevyessä ravissa kumpaankin suuntaan aloitellakseni mukavan reipasta esteluokkiin valmistelevaa sileän treeniä. Oli kevyt ja kirkas kevätpäivän ilta ja tunnit olivat jo loppuneet, mutta tämä pieni lapsi oli tarrautunut Seppeleen pihapiiriin takiaismaisine tahmeine sormineen ja mutaisine vihreine kumisaappaineen. Hänen kantava äänensä tuntui marssivan kentän ylitse pellon takana vihertyviin nuoriin koivuihin, kimpoavan sieltä takaisin ja ylittävän meidät uudelleen ennen kuin se haipui tallin punaharmaaseen seinään.

Pidätin Bonnieta mietteliäänä ja tein tasajalkapysähdyksen juuri lausahduksensa ilmoille kajauttaneen lapsen eteen. Hän katsoi meitä kirkkaalla, luottavaisella katseella - jonka läpi näin vallan hyvin, että hän pian toistaisi vaativan kysymyksensä, ellen vastaisi.

"Ei mua juurikaan harmita", vastasin sanoja pudotellen. Bonnie ravisti päätään ja kalisutti kuolainta. "Me ollaan ennemmin esteratsukko-"

"Mutta tehän treenaatte nyt koulua!" Lapsi haukahti moittivan näköisenä. Hän nousi pulleroisilla käsivarsillaan roikkumaan aidalle ja laski vankan leukansa kämmeniään vasten.

"Nii-in", vastasin hitaasti. "Se on... mun tietysti täytyy treenata koulua, vaikka se ei oliskaan meidän päälaji. Ja estetreeniin kuuluu myös paljon sileällä ratsastamista. Mä itse asiassa ajattelen ennemmin, että tää on estetreeni."

"Jaa." Lapsen ilmeestä näin, ettei hän allekirjoittanut sanojani, mutta hetken mietinnän jälkeen hän kuitenkin nyökkäsi. Katsoin häntä odottaen, mutta kun vastakatse oli suora ja tyyni, livutin silmäni jälleen Bonnien korvien väliin ja annoin sille pohkeita.

Meille koulustartit olivat tosiaan ennemminkin treeniä esteitä varten kuin jotakin, jossa olisin varsinaisesti halunnut voittaa. Nytkin sileän treenissä ajatukseni olivat esteluokissa: sekä Tie Tähtiin -kisoissa että Hanamissa, joka lähestyi koko ajan. Tuntui, että hyppääminen oli tehnyt Bonnielle hyvää ja se oli vetreytynyt paljon mammalomansa jälkeen, ja samaan aikaan tuntui, että nyt onnistumisemme jäisi kiinni siitä, ratsastaisinko esteiden välit riittävän hyvin.

Siirsin Bonnien raviin ja aloin ratsastaa irtonaisia pohkeenväistöpätkiä kummallekin pitkälle sivulle. Poni oli lämmin ja liikkui mielellään. Minua hymyilytti tapa, jolla se käänteli korviaan kuullakseen paremmin metsänreunassa laulavat iltalinnut. Pohkeenväistöjen jälkeen istuin satulaan ja nostin laukan.

Poni ilahtui. Tunsin, miten se tiivistyi allani ja melkein näin silmäkulmastani, miten se huiskaisi kaunista lippuhäntäänsä. Aloin ratsastaa laukan lyhennyksiä ja pidennyksiä pitkin hyvinlanatun kentän pitkiä sivuja. Bonnien lavat alkoivat hiota ja se pärski kuin olisi halunnut sanoa, että meidän olisi pitänyt hylätä kentän surkeat aidat ja suunnata pikimmin maastoon.

Tunsin ponilapsen katseen tuulitakkini selkämyksessä. Olin juuri päästänyt Bonnien pitkään ihanaan laukkaan, kun aidalta kuului kirkkaan syyttävällä äänellä:

"Mä katsoin sun suorituksen ekoista osakilpailuista netissä ja te olitte sielläkin viidenneksi viimeisiä. Mä oon itse kouluratsastaja niin mietin vaan sitä, että miksi sä et ratsastanut sitä sulkutaivutusta vähän paremmin?"

Avasin suuni, mutta minua alkoi äkkiä huvittaa niin paljon, etten saanut sanottua mitään. Bonnie laukkasi lapsen ohitse kaula kaarella, hiekka kavioista ropisten, puuskuttaen hyväntuulista esteponin puuskutusta.

"Kuulitko sä? Voisitko sä nyt ratsastaa sen ohjelman? Mä voin vaikka antaa sulle palautetta."

Olin jo kieltäytymässä, olin jo sanomassa ettei hän tietenkään voinut osata ratsastaa sillä tavalla kuin vaativan B:n tasoisessa luokassa piti osata ratsastaa - mutta sitten vilkaisin ponilasta uudelleen. Hän näytti vakaalta ja päättäväiseltä, ei erityisen pätevältä tai itsevarmalta, mutta hiilenharmaine katseineen siltä kuin hevosia todella rakastavat lapset näyttivät kun käsillä oli jotakin heille tärkeää.

Olin hetken hiljaa ja sitten sanoin:

"Mä aloitan tuolta lyhyen sivun keskeltä. Meetkö sä tonne vastakkaiseen päätyyn? Tuomarihan istuu yleensä siellä."

(557 sanaa)

---

LÄPI
28.4.2020

Minun ja Jannan suhde oli saavuttanut muutamissa kuukausissa sellaisen oudon tason, jolle en ollut ajautunut kovinkaan monen muun ihmisen kanssa edes vuosien tuntemisen jälkeen. Toisaalta olin hänen työnantajansa (minä olin valinnut hänet, minä maksoin hänelle palkkaa, minä kerroin milloin hän sai pitää valmennuksiaan ja mitä piti tehdä, jos joku hoitajista oli päättänyt samaan aikaan tulla kentälle ratsastamaan), toisaalta hän treenasi minua ja Bonnieta ja nautti niin valtavaa kunnioitusta minun puoleltani, että hänen hyväksyvän nyökkäyksensä vuoksi olisin tehnyt mitä tahansa.

Tänään Janna oli luvannut läpiratsastaa Bonnien minulle.

"Mikä tuuri olla melkein ponikokoinen", hän vinoili pidentäessään Bonnien jalustimia kentän keskellä ja noustessaan sen selkään.

Seisoin käsiäni yhteen puristellen kentän keskellä ja yritin muistaa, koska olin viimeksi katsonut kun joku muu ratsasti ponillani. Totta kai joku kavereistani kävi aina välillä sen selässä, mutta silloin kukaan meistä ei odottanut muuta kuin normaalia iloista arkiratsastusta. Jannan alla Bonnien pitäisi osata temppuja ja pelkäsin suunnattomasti, että itseäpinen ponini olisi päättänyt esittelevänsä niitä vain minulle.

Bonnie nosti päätään ja otti pari sivuaskelta tuntiessaan Jannan painon selässään. Hän oli minua pidempi ja istui aivan eri tavalla - suorana ja terävänä, mutta oudon joustavana. Kun Bonnie lähti liikkumaan hänen allaan, sekin liikkui eri tavalla kuin videoilla, jotka olin nähnyt omasta ratsastuksestani. Se oli vähän epävarmempi ja käänsi molemmat korvansa kohti Jannaa, mutta muutaman kierroksen käyntityöskentelyn jälkeen alkoi liikkua pehmeämmin ja myödätä kauniisti niskastaan.

"Sulla on tulossa kovat viikot", Janna huomautti, kun hän kulki Bonniella ohitseni. Hänen katseensa oli myötämielinen ja ihmeellisen avoin. Kuin hän olisi ollut innoissaan meidän puolestamme!

"Toivottavasti hyvä putki jatkuu", hymähdin.

Vanuteltuaan Bonnieta huolellisesti käynnissä hän siirsi hevosen raviin ja alkoi ratsastaa kentän päätyihin isoja pääty-ympyröitä. Hän kiemurteli tahdikkaasti maata tallaavalla hevosella ohitse muutaman pystyn, jonka olimme ennen läpiratsastusta koonneet kentälle Jannan kanssa. Esteet olivat pienestä koostaan huolimatta melko teknisiä lähestymisineen ja minua jännitti, miten Bonnie selviytyisi niistä Janna selässään.

Kun ratsukko nosti laukan, minun oli pakko työntää kädet tuulitakkini taskuihin ja puristella liukasta vuoria pysyäkseni rauhallisena. Laskin ääneti ponin laukkoja pystymättä irrottamaan katsettani sen pienistä harmaista kavioista, jotka ruopivat kentän hiekkaa tasaisella tahdilla.

Janna hyppäsi melkein puoli tuntia ja minusta tuntui, etten koko aikana pystynyt hengittämään kunnolla. En tiennyt kumpaa pelkäsin enemmän: sitä, että Bonnie ei tottelisi vai sitä, että se tottelisi liian hyvin. Jokin sisäinen ääneni kuiski haluavansa, että minä olin ainoa joka osasi ratsastaa Bonnieta oikein.

Poni kuitenkin jatkoi mukavaa pyöreää laukkaansa ja voimakkaita tiikeriloikkiaan pikku esteiden ylitse. Yritin tarkkailla Jannan ilmettä ja päätellä, mitä hän ajatteli allaan liikkuvasta ratsusta. Oliko Bonnie riittävän hyvä? Osasiko se asioita? Jäikö jotakin tekemättä siksi, ettei Bonnien kantti kestänyt? Vai ylittikö se Jannan odotukset?

Kun Janna viimein hidasti ponini raviin, huomasin, että olin purrut poskeni sisäpintaa kuin hullu. Hän heitti minulle pehmeän hymyn.

"Ihan hyvähän tää on", hän sanoi. "Sillä on jäykkyyttä vasemmalle, eli sun kannattaa jumpata sitä puolta että saatte vakautta. Ja ihan normaalilla kuntokuurilla toi vauhtikin lähtee parantumaan. Eihän tää tietenkään välttämättä tavoita missään vaiheessa isojen hevosten vauhtia ihan jalkojen pituuden vuoksi, mutta jos saat yhdistettyä ketteryyden nopeuteen, ootte kyllä vahvoilla. Hyvä hyvä!"

Hän oli hetken hiljaa ja tunsin jo helpotuksen sulan puron vatsanpohjassani, mutta Janna jatkoikin:

"Miltä teidän treenikalenteri näyttää? Kai sä tiedät, että sä voit pärjätä tän tason hevosella kolmos- ja nelostasonkin kisoissa ihan vaan hyvällä perusratsastuksella, mutta jos sulla on mitään toiveita vitostasolle, niin sulla pitää olla oikea treenisuunnitelma. Muuten sä tuut ikuisesti vaan ratsastelemaan."

(552 sanaa)

---

#THROWBACK #LEHTOVAARA
28.4.2020

salmastjarndahl * Seuraa

Lehtovaaran Ratsutila

(Kuva punaloimisesta Bonniesta ja Salmasta, joka istuu ponin selässä katse painettuna sen vaaleaa niskaa kohti. Loimi on vedetty satulan päälle ja kiedottu mukavasti Salman jalkojen ympärille. Salmalla on yllään tumma kisatakki, jonka kultaiset koristeet hohtavat himmeästi sinertävässä valossa, ja ratsastushousut jotka kuva on lähestulkoon polttanut puhki. Hänen valkohansikkainen kätensä on kurottunut taputtamaan Bonnien harmaanvalkoista kaulaa, jota rivi tiukkoja sykeröitä kauniisti rajaa. Otsatukka on jo auennut letiltään ja sojottaa kiharana ponin silmillä, mutta silti voi huomata, että se katsoo suoraan kameraan. Kiiltävänpuhtaiden suitsien poskihihnaan on aseteltu sininen ruusuke, jonka yllä hohtaa ratsukon tunnusmerkki - Svarowski-kimalteinen suora timanttiotsapanta. Kuvan taustalla on pehmeitä lumikinoksia ja kauempana tiheä kuusimetsä, jonka oksien välistä muutama ilta-auringon oranssi säde siilautuu.)

[salmastjarndahl] Tie Tähtiin -osis Lehtovaarassa oli yhtä kuin kauan kauan kauan kestävä automatka, paljon tärkeitä (JA TAITAVIA!!) tyyppejä ja tää pippuriponi, johon voin aina luottaa. Kuva: Rasmus Alsila #tietähtiin2020 #lehtovaara #lappi #esteratsastus #bonniekn #equestrian #showjumping

[teamponnypon] ONnee!!

[mirjaponi] onks toi ykkösruusuke?

[hetlatheshetland] @mirjaponi toi on kakkossija ei ne voittanu tällä kertaa vaikka kannustan teitä aina ootte ihanin ratsukko!!

[liljaxriding] voitko pitää liven?

[jusurosen] hyvä salmis! <3

[liljaxriding] kuinka vanha bonnie on? se on niin söpö <3 rakastan sitä <3

[salmastjarndahl] kiitos <3 @liljaxriding Se on 13v

[teamohlala] eiks 13 vuotta oo aika vanha estehevoseksi? just asking

[kikke_showjumping] @teamohlala meidän tallilla käytetään kisakäytössä 15 v hevosta ja kyse on ennemmin siitä, että toimiiko hevonen hyvin ja tykkääkö se siitä mitä se tekee. että en huutelis kenellekään ketä en tunne. etenkin kun salma kyllä näyttää siltä että se osaa hoitaa bonnieta ja se on hyvässä kunnossa. ei ne voittais nuorempia hevosia jos sillä olis kipeä poni alla.

[zaidanponylife] upee kuva!

[lionellion] lovely picture! loving you. hope to see you (and the snow) again soon <3

[este-emmi] mitä luokkia menitte?

[salmastjarndahl] @este-emmi 120 cm

[sakkevuonis] pls voitko pitää liven ja kertoa miten oot tullu noin hyväksi ratsastamisessa ja miten koulutetaan noin hyvä hevonen (tai poni-hevonen)? oon 13v ja haluaisin kans esteratsastajaksi

[sakkevuonis] mulla on vuonohevonen sen nimi on sakke se on 15 vuotta eli ei ole paljon ikäeroakaan meillä

[sakkevuonis] jos voisin vaihtaa sen nimen niin laittaisin ekaksi kirjaimeksi B niin ku bonniella koska tykkään teistä niin paljon se olis teitä ajatellen tehty. mutta en voi vaihtaa saken nimeä koska rakastan sitä niin annan sen olla sakke.

(380 sanaa)

---

TOUKOKUUN ESTEVALMENNUSRENGAS - VAPPUISET TIET

1.5.2020

Seppeleen estevalmennusrenkaan toukokuun valmennus osui meidän osaltamme täydelliseen saumaan: perjantaille ennen Hanamia ja Tie Tähtiin -kisojen kolmatta osakilpailua. Olisi voinut kuvitella, että intoani olisi hälventänyt valmentautua vapunpäivänä, mutta rehellisesti sanottuna tilanne oli päinvastainen. Olin päivemmällä viettänyt valtavan hauskat vappuvaihtarit, ahtanut itseni täyteen tippaleipää (jota olin epätoivoisesti ja onnistumatta yrittänyt pehmentää simalla) ja ottanut tallin yläkerrassa Cellan ja Inkerin kanssa päiväunet ennen alkuillan valmennusta. Oloni oli lämmin ja tukeva, kun satuloin Bonnien ja talutin sen kentälle muiden valkkaryhmään kuuluvien kanssa.

"Mä johdan! Mä johdan!" Inkeri karjui keuhkojensa pohjasta, kun Janna meitä hetken kentällä pyöriteltyään käski koko letkan maastoon alkulämmittelyjen ajaksi. Lähtiessämme tallin pihasta ilmassa tuoksui lämmin sokeri ja uppopaistetut munkit, taivas oli piilottanut kalpean sinensä hattarapitsin taakse ja taivaanrannan kultainen reunus oli kuin satukirjasta. Päivä oli mitä täydellisin.

Me olimme vauhdikas nelikko. Janna oli kehottanut hakemaan hevosiin hyvää tuntumaa, mutta tuntuman lisäksi saimme ojia ja mäkiä vilisevän maastoratsastussimulaation á la Inkeri kiemurrellessamme tallia ympäröivillä pikkupoluilla. Kun palasimme kentälle, oli selkäni turvaliivin alla jo litimärkä viileästä iltailmasta huolimatta.

Lämmitellessämme kentällä kävin mielessäni läpi aiempia kevään startteja. Penkin alle menneiden Kalla Cupin ja Ruunaan Maljan jälkeen Bonnie oli alkanut tuntua hyvältä. Olimme voittaneet 120 sentin luokan pikkukisoissa Sjöholmassa, eikä meidän menestyksemme Tie Tähtiin -kisoissakaan ollut mielestäni hassumpaa. Mielessäni kummittelivat kuitenkin Jannan sanat treenikalenterista. Minun pitäisi saada ponille lisää kuntoa ja nopeutta ja kenties maksaa Jannalle siitä, että hän suunnittelisi meille kisakalenterin. Minua myös pelotti, ettei kanttimme enää riittäisi isoihin kisoihin. Tuntui, että vasta Hanamin kansainväliset puitteet antaisivat osviittaa siitä, oliko Bonnie todellakin palannut varsomisen jälkeen oikean kisaponin tasolle.

Tunsin kyllä, että voitontahtoni kevään suhteen oli kivunnut pikkuhiljaa portaitaan ja saavuttanut nyt huipputason. Minä tahdoin voittaa koko Tie Tähtiin -kisan. Tahdoin voittaa kaiken mahdollisen Hanamissa ja tahdoin voittaa myös ne kesän kisat, joihin emme olleet vielä edes ilmoittautuneet.

Tämänkertaisessa valmennuksessa keskityttiin teiden ratsastamiseen. Esteet olivat matalaa treenikorkeutta ja Bonnie hyppäsi niiden yli hyväntuulisesti ja rennosti. Tunsin selässäni Jannan katseen, kun yritin kiriä nopeimpia reittejä esteiden välille. Tiesin, että se oli meidän valttikorttimme. Viime osakilpailussa olimme jääneet toiselle sijalle vain siksi, että Bonnie oli ollut hitaampi.

Se ei saisi pitkiä puoliverisen jalkoja, mutta toivoin sydämestäni, että sen jalat voisivat olla niin kepeän balettimaiset, että ne mahtuisivat raoista joista puoliveriratsastajat voisivat vain haaveilla.

(366 sanaa)

---

MATKASEURA VERRATON
2.5.2020

"Mä en sitten majoitu missään matkailijakodassa."

Kaduin kuskivalintaani. Harvoin koin kisa-avuksi lähteviä ihmisiä kohtaan mitään muuta kuin mitä syvintä kiitollisuutta, mutta nyt kaduin niin kitkerästi, että pureskelin poskeni sisäpintaa ja tuijotin tiiviisti ulos auton pölyisestä ikkunasta, etten menettäisi malttiani. Toukokuun alun aurinko, vapunjälkeinen auton ohjauskorissa lämmennyt siman katku ja pölyiset banaanit takapenkillä olisin vielä jaksanut, mutta nyt pinnani oli täyttymässä.

Kun Aleksanteri avasi suunsa ja oli jatkamassa matkailijakotien surkeudesta verrattuna kaikkiin niihin uskomattomiin majoituspaikkoihin, joissa hän olisi niin paljon mieluummin ollut, huomasin kääntyväni terävästi häntä kohti (turvavyö painoi kipeästi rintaa) ja kivahtavani:

"Kuule Aleksanteri, sä lähdit vapaaehtoisesti mun mukaan ja mä maksan sulle tästä. Sä oot ylihuomenna jo kotona. Voit majoittua ihan missä haluat, mutta älä pliis valita siitä mulle ennen kuin me ollaan edes perillä."

Aleksanteri hiljeni ja näin hänen otsaprofiilistaan, että hän suuttui. Hytkähdin takaisin omalle paikalleni. Auto hyrräsi avautuvan kevään poikki kohti Hopiavuorta ja me olimme hiljaa.

Pyryllä oli ollut työvuoro eikä hän ollut päässyt tulemaan mukaan kisoihin, joten Aleksanteri oli avokätisesti lupautunut kuskiksi reipasta korvausta vastaan. Olin pitänyt sitä hyvänä ideana, Aleksanterihan oli harmiton ja hiljainen - niin olin ajatellut. Minusta kuitenkin tuntui, että sen jälkeen kun Cella oli alkanut taas pyöriä Seppeleessä, oli Aleksanteri muistuttanut enemmän pahaa päivää viettävää Windiä kuin omaa helposti sulateltavaa itseään. En ollut kehdannut kysyä syytä.

Viimein saavuimme Hopiavuoren pihalle. Hevosautoja ei ollut vielä juurikaan paikalla, vaikka päivä alkoi jo kääntyä kullankukertavaksi illaksi. Kentällä ravasi keväisten koivupuiden taustoittamana punahallakko ratsuponi, mutta muuten tienoo oli autio.

"Saadaan valita parhaat paikat päältä", yritin, kun Aleksanteri tuuppaili autoa eestaas pitkin muhkuraista parkkipaikkaa. Hän oli arvokkaasti vastaamatta.

Siinä vaiheessa, kun aloin purkaa Bonnieta autosta, oli Aleksanteri jo kadonnut näköpiiristäni pitkin askelin tallirakennusten väliin. Kumauttaessani lastaussillan alas Bonnielle (joka käänsi päätään kohti vaaleanvihreää kevätiltaa ja levitti sieraimiaan) arvelin itsekseni, että hän oli mitä luultavimmin tupakalla ja että hänet löytäisi lähimmän autotallikatosta muistuttavan rakennelman alta savukiehkurat kiharahiuksien ohi ilmaan nousten, kun tarvitsisin häntä.

Bonnie asteli varovaisesti autosta yksi kavio kerrallaan ja jäi seisomaan häntä korkealla Hopiavuoren parkkipaikalle. Se käänteli korviaan, veti sieraimiinsa multavalta tuoksuvaa ilmaa ja puhisi sitten kuin pieni yllättynyt höyryjuna. Huomatessaan kentällä ravaavan ponin se ryhdistäytyi entisestään ja hirnui niin, että kimeä kaiku vastasi sille kaukaa metsäisen maiseman toiselta laidalta.

Kolmas osakilpailu oli alkamaisillaan.

(368 sanaa)

---

MÖSSÖ

3.5.2020

Joskus minusta tuntui, että koettelin Robertin rajoja. Hän oli vähän kuin sellainen kesäleirien ämpäri, johon piti tunkea silmät sidottuina kädet ja etsiä avain märän ja limaisen mössön keskeltä. Välillä kävi niin, että hämmennellessään veden, melassin ja erinäisten keittiökaapin aarteiden sekaista mössöä sitä sattui puristamaan pari kiinteäkuorista mustikkaa muhjuksi sormiensa välissä. Se kävi aina vahingossa, mutta tummansininen väri pinttyi tiiviisti sormiin, eikä se lähtenyt kunnolla edes kaikella leiripaikan vessasta löydetyllä saippualla.

Sellainen Robert oli. Jos häntä puristeli liikaa, jälkien puhdistamiseksi tarvittiin Tolua ja desinfiointiainetta pienen sekatavarakaupan verran.

Tämänkertainen rajanylitys oli tapahtunut, kun kisapäivän aamuna ennen koululuokan alkua söimme voileipiä Harryn väliaikaiskarsinan edustalla. Itse asiassa emme olleet kahden: Aleksanteri, joka oli ollut haluton kaikkea kohtaan, oli valinnut paikkansa heinäpaalilta Robertin vierestä ja näytti vähemmän tyytymättömältä kuin koko senastisen kisamatkan aikana. Hän ei puhunut mitään eikä syönyt voileipää, mutta hartaasta ilmeestä päätellen kävi Robertin kanssa jokinlaista telepaattista keskustelua johon minua ei kutsuttu mukaan.

Olin voileivänmutustuksen kyytipoikana selaillut edellisen osakilpailun tuloksia ja rankinglistaa. Katseeni oli pysähtynyt vaativaan B:hen ja siihen näennäisen viattomaan kohtaan, jossa oli Robertin ja Harryn nimi toisen sijan kohdalla.

Silloin minuun oli iskenyt jonkinlainen pieni hulluus. Olin kohottanut katseeni Robertiin ja sanonut:

"Mä lyön vetoa että te tuutte voittamaan seuraavan osiksen."

Robert oli vilkaissut minua vähän tympeästi, katseella joka sanoi ettei hän kaivannut kehuja siitäkään huolimatta, että kisa-aamu oli saanut hänet näyttämään ennemminkin sairaalta kissalta kuin kouluratsastajalta. Huiskautin kuitenkin voileipää häntä kohti kuin sanoakseni, ettei hän ollut ymmärtänyt mitä tarkoitin.

"Siis oikeasti lyön vetoa. Jos sä voitat, mä lupaan tarjota sulle jotain. Tai tehdä jonkun palveluksen."

Robert rykäisi kurkkuaan vaivaantuneena, nosti jalan toisen päälle ja laski sen saman tien alas.

"Älä viitti, Salma, I don't want any presents or somebody to pity me."

"Mä en todellakaan sääli sua, mä oon tosissani!" Huudahdin. "Mä lyön vetoa, että sä tuut voittamaan. Allu, tuutko sä mukaan?"

"Ei vedonlyönti toimi niin, että me molemmat äänestetään samaa", Aleksanteri sanoi vaivaantuneen näköisenä äänellä, joka sai hänet kuulostamaan Robertin uskolliselta teini-ikäiseltä aseenkantajalta.

"Sittenhän sä voit lyödä vetoa sen puolesta että Robert ei voita. Tiiätkö, ihan vaan näön vuoksi", yritin, mutta Aleksanterin ilme muuttui hetki hetkeltä yhä haluttomammaksi.

"Mä äänestän paljon mieluummin sen puolesta että Robert voittaa", hän mutisi.

Robert oli punehtunut ja näytti huomanneen sen itsekin. Kuin häntä olisi inhottanut yhtä paljon sekä punastuminen että tilanne, johon olimme ajautuneet, hän alkoi hieroa kasvojaan voimakkaasti toisella kädellä ja rutisti silmänsä kiinni. Kämmenensä läpi hän sanoi:

"Give up already. I really don't want anything."

"Sovittu sitten", sanoin Robertin ylitse Aleksanterille. "Jos sä lyöt vetoa, että Robert voittaa tän osiksen, mä lyön vetoa että se voittaa molemmat. Sekä tän että finaalin."

Jälkeenpäin ajatellen en ollut varma, oliko hyvä tarkoitukseni tehnyt tehtävänsä vai lisääntyikö Robert-paran stressi siitä tiedosta, että minun ja Aleksanterin silmät seurasivat hänen ratsastustaan erityisen tarkkaan.

Mutta sellaista hänen kanssaan välillä kävi. Sitä yritti olla hienotunteinen ja hyvä ystävä, mutta päätyi tilanteeseen, jossa avainta ei löytynyt koko leirikasteämpäristä kauhoi sitä miten pitkään tahansa, ja vasta vartin kuluttua joku huomasi sanoa, että avain oli jo kauan sitten viety takaisin tallin avainkaappiin eikä mitään löydettävää koskaan ollutkaan.

(506 sanaa)

---

ONNENAMULETTI
3.5.2020

Lämmittelyn ja startin välillä kävi se, minkä olin pelännyt tapahtuvan oikeastaan jokaisissa kisoissa, joihin olin koskaan osallistunut. Jotakin meni rikki.

Olin varustautunut melkein kaikkeen: meillä oli varasuojia, varakuolaimet, kaksi varasatulavyötä, varajalustimet jalustinhihnoineen, varakypärä ja niin iso pino varaletityskuminauhoja, että niillä olisi kääntänyt puoli tallia sykerölle. Mutta kun tarkistin Bonnien suitsitusta odotellessani meidän vuoroamme ja päätin nopeasti tarkistaa, oliko poskihihnan remmi kunnolla soljessaan, huomasin äkkiä seisovani kädessäni pitkä pätkä katki hapertunutta poskihihnaa.

Ensimmäinen rekisteröimäni tunne oli rummuttava kauhu. Seisoimme tuulensuojassa Hopiavuoren toisen tallin kulmalla, minä tahansa hetkenä tulisi meidän vuoromme startata, muita kisaajia parveili joka puolella autuaan tietämättöminä tapahtuneesta ja Aleksanteri (jonka vannoin jättäväni paluumatkalla ensimmäiselle ABC:lle) paineli ties missä viis veisaten siitä, että juuri tällaisena hetkenä ihminen olisi tarvinnut kisahoitajaa vierelleen.

Vilkuilin varovaisesti suitsia yrittäen arvioida tuhon suuruutta. Poskihihna oli katkennut soljen yläpuolelta ja vasen kuolainrengas lerpatti ikävystyneen näköisenä Bonnien suupielellä. Minua alkoi itkettää. Tähänkö kisat nyt kaatuisivat? Olin hankkiutunut paikalle aivan turhaan, maksanut ison summan Aleksanterille ja korvannut rankingpaikkani pätkällä katkennutta poskihihnaa.

Paniikinomaisia kyyneleitä silmistä räpytellen nostin katseeni ja haravoin tallipihaa. Jos minulla olisi ollut aikaa, olisin voinut yrittää keksiä jotain - miksen ollut ottanut varasuitsia mukaan, miksi olin ajatellut ettei Tie tähtiin -osakilpailuihin tarvitsisi sellaisia? Purin hampaita huulien sisällä vastakkain soimaten itseäni ylpeydestäni. Meidän luokkamme soljui eteenpäin ja siinä me vain seisoimme, Bonnie huonosti istuvat suitset yllään ja minä naurettava pätkä nahkaremmiä kädessäni.

Äkkiä edessäni kulki kuin kangastuksena punatukkainen poika, jonka muistelin hyppäävän medium- tai hard-luokassa, ja hänen iloisennäköinen pisamainen kaverinsa, joka puhui ja heilutteli käsiään niin, että oli tyrkätä vahingossa Bonnieta kylkeen. Katseeni liimautui poikaan. Oliko hän - muistinko oikein - hyppäsikö hän sirolla voikolla eestinhevosella?

Minun oli pakko yrittää. Kavahdin eteenpäin Bonnien kyljeltä ja hengähdin:

"Hei! Oota ihan hetki."

Poika kääntyi yllättyneenä katsomaan minua, mutta hänen puhumisesta innostunut seuralaisensa ei huomannut mitään, vaan jatkoa eteenpäin kohti Hopiavuoren kenttää. Vasta muutaman askeleen päästä hän huomasi jääneensä yksin ja kääntyi uteliaasti vilkaisemaan taaksepäin.

"Mä mietin... tää on outo pyyntö, mutta olisinko mä saanu lainata sun hevosen suitsia?"

Poika katsoi minua hyvin hitaasti ja sitten hänen kasvoilleen levisi epäuskoinen, melkein pelästynyt hymy.

"Siis... mitä?"

"Meidän poskihihna katkes", kiiruhdin selittämään ja työnsin hihnapätkän kohti pojan pisamaista nenää. "Ja me startataan ihan kohta. Eikö sulla oo se eestinhevonen?"

"On", poika vastasi edelleen vähän epäuskoisen kuuloisena. "Onks se, öö, luvallista?"

"Suitsien vaihtamisesta ei puhuta säännöissä mitään", vastasin. "Eikö sen pitäis olla luvallista etenkin nyt, kun ne on rikki?"

Poika mietti muutaman sekunnin, jotka saivat sydämeni pamppailemaan kuin pelästytetyllä metsäneläimellä. Mitä jos hän sanoisi ei? Mitä jos emme ehtisi enää tehdä mitään?

"Kaipa se käy."

"Kiitos."

Sana tuli turtana, melkein automaattisena, ja vasta kun poika kääntyi kannoillaan hulahti ylitseni iloisensekainen helpotus.

Poika oli yllättävän nopea liikkeissään. Kadottuaan hetkeksi parkkipaikalle hän jo harppoi takaisin mukanaan kiiltävät, hyvin puhdistetut suitset, jotka näyttivät helpotuksekseni kokonsa puolesta kutakuinkin Bonnielle sopivilta. Kaikeksi onneksi tämä tuntematon pelastava enkeli, joka osoittautui paitsi ymmärtäväiseksi myös näppäräsormiseksi, piteli Bonnieta sillä aikaa kun riisuin siltä suitset, näpersin kuolaimet irti, vaihdoin ne lainasuitsiin ja aloin mitata remmejä sopiviksi.

Onneksi, onneksi meidän luokassamme oli reilu kymmenkunta ratsastajaa ja me olimme vasta loppupäässä. Ehdin sovittaa suitset Bonnielle ja nousta satulaan ennen kuin meidät kuulutettiin valmistautumaan. Punatukkainen poika hymyili minulle maantasolta Bonnien suitsia kädessään puristaen.

"Kiitos vielä mil-joo-nas-ti!" Sanoin. "Mä korvaan tän jotenkin."

Vasta radalle ratsastaessani tajusin, että kisatakkini taskussa oli edelleen se katkennut pätkä poskihihnaa, jota olin hetki sitten puristanut toivottomana sormissani.

Se saisi toimia nyt onnenkalunamme.

(558 sanaa)

---

NOPEUDESTA
3.5.2020

Aleksanteria ei voinut hyvällä tahdollakaan sanoa erityisen hyväksi kisahoitajaksi. Hän kyllä auttoi minua verkkahypyissä (kaiken aikaa pieni kärsivä nyrpistys huuliensa yllä), mutta kun tuli meidän vuoromme siirtyä valmistautumaan, hän ei jolkotellutkaan Hopiavuoren ulkokenttään laidalla olevaan katsomoon - ei, hän oli kadonnut jo ennen suitsiselkkausta kohti tallirakennuksia olkapäät korkeina nyppylöinä surkeannäköisen tukkapehkon molemmin puolin. Pienen hetken ajan minun kävi häntä sääliksi suuttumuksen keskellä. Luulin, että Aleksanterilla ei mennyt kovin hyvin. Vaikka hän tuskin olisi sitä itse myöntänytkään.

Karistin ajatukset Aleksanterin orvonnäköisestä hahmosta ja keskityin allani pörheänä ravaavaan Bonnieen. Edellinen ratsukko oli juuri lopettanut ja poistui portista, ja tuomaroiva Joonas Hopealinna kiskoi tuulipusakkansa vetoketjua leukaan asti hytisten silminnähden lakeudelta käyvästä tuulenpuuskasta.

Rata oli vähän helpompi kuin edellisessä osakilpailussa, mikä oli minulle pelkkä ilo. Se alkoi viattomalla punavalkoisella pystyllä - siitä kaarsin Bonnieta niin terävästi kuin uskalsin keltaiselle okserille, joka oli kävelyssä ollut minun silmiini koko radan vaikein este. Bonnie lehahti ilmaan tasaisella pyöreällä kaarella, laskeutui ja suuntasi halukkaasti kohti kolmatta estettä. Päässäni kihahti nopea tyytyväisyyden kuplameri, kuin avattu shampanjapullo. Vaikein osuus oli suoritettu, nyt voisin vain keskittyä ratsastamaan.

Edellisen osakilpailun harmittavista muutamasta kakkossijan tuoneesta sekunnista viisastuneena olin jo kävelyssä hakenut tiukimpia reittejä, jotka uskaltaisin Bonniella ratsastaa. Kolmosen jälkeen kaarsin sen terävästi sarjaesteelle (Bonnie hyppäsi kuin aalto, ylös-alas ja ylös-alas) ja siitä vitoselle kutoen pois niitä näkymättömiä sekunteja, jotka määrittelivät miten hyvin me sijoittuisimme. Vitosesteen jälkeen, muurilla, tulin jopa vähän huikentelevaiseksi. Annoin enemmän ohjaa kuin normaalilla kisaradalla olisin uskaltanut ja päästin ponin singahtamaan allani kuin kiiltävä, lihaksikas, valkeanharmaa henki. Se imi kentän hiekkaa eikä osoittanut minkäänlaisia epäilyn merkkejä, kun ratsastin sen tiukassa kulmassa seiskaesteelle. Hetken aikaa ajattelin, että olin ratsastanut liian uhkarohkeasti, mutta en kuullut puomin kolahdusta seiskaesteeltä laskeutuessamme. Annoin ohjan pysyä pitkänä, nousin pieneen kyyryyn jalustimien varaan ja kannustin Bonnieta mukavalle loppusuoralle kohti kasiestettä.

Poni laukkasi melkein kokonaisen kierroksen viimeisen esteen jälkeen pärskähdellen ja kaulaansa venyttäen. Taputin äärettömän tyytyväisenä sen hionnutta kaulaa ja tähyilin kohti katsomoa nähdäkseni Aleksanterin kasvot. Hän oli kisahoitajani, kyllähän hän olisi radan aikana tullut katsomaan miten meillä meni.

Katsomo oli täynnä tuttuja kasvoja, jo luokkansa hypänneitä ratsastajia, muiden kisahoitajia, iloisen näköinen rypäs hopiavuorelaisia.

Aleksanterista ei näkynyt väläystäkään.

(343 sanaa)

[Salma]

Throwback pääsiäisviikonloppuun: ponin ja ponivarsan irtohypytystä

[Salma]

SJÖHOLMAN PÄÄSIÄISESTEKISAT

Pysähdyimme ajomatkalla Citymarketissa. Parkkipaikka oli niin täynnä, että näin etuikkunan läpi siiloutuvassa himmeässä kevään valossa, miten kisakuskiksi lupautuneen Pyryn otsalle kohosi rivi pieniä hikihelmiä vaivihkaa kuin pajunkissat autereiseen huhtikuun metsään.

"Ootko ihan varma, ettei ajeta suoraan Sjöholmaan?" Hän kysyi minulta kolmannen kerran samalla, kun yritti runtata vetoautoa linkkuveitseksi.

Mutta revenneet kisahousut olivat revenneet kisahousut, eikä palmusunnuntaina taatusi löytynyt yhtään niin sielukasta hevostarvikeliikkeen pitäjää, että hän olisi palannut pääsiäislomaltaan ja avannut kauppansa ovet minulle. En ollut ottanut varahousuja mukaan, joten vaihtoehtoja oli tasan yksi.

Viimein Pyry sai auton aivan parkkipaikan reunalle, ison perhevaunun ja mintunvihreää kevätruohoa puskevan ojan väliin. Ojasta nouseva mehevän multainen lemu toi minulle mieleen lapsuuden pääsiäislounaat. Mamma oli herännyt puoli seitsemältä kokkaamaan, eikä minulle ollut edelleenkään selvinnyt, miten hän sai kammottavalta haisevan lampaanpotkan, joka makasi säälittävänä ja raakana tiskipöydällä, muuttumaan muutaman tunnin kuluttua oikeaksi juhla-ateriaksi.

Muisto lampaasta sai minut jostain syystä puistelemaan hartioitani, aivan kuin sen kokemat kärsimykset olisivat olleet verho, jonka läpi huomaamattani kävelin. Onneksi en enää syönyt lihaa, mietin astuessani Cittarin kiirastulimaiseen hulinaan. Pidin lampaat mieluiten poissa pöydältäni.

Saatuani syliini jeesuksenripsenvalkeat housut (jotka menivät melkein kisahousuista, ei kukaan yhden startin aikana huomaisi eroa) päätin vilkaista miten Bonniella auton takaosassa meni. Kun kalistelin sivuoven auki, se käänsi pimeydessä kauniinmuotoisen päänsä minua kohti ja pärskähti. Se näytti pieneltä somalta pääsiäismunalta kirkkaansinisessä loimessaan ja harja tiiviille kananmunankuorenvärisille sykeröille nostettuna. äkkiä minua alkoi naurattaa. Työnsin pääni Pyryn puolelle.

"Paljon kello on, ehdittäiskö me pitää pieni tauko? Tää ajomatka on ollut yks kärsimysnäytelmä."

Pyryn käsivarrella keikkui pari patonkia ja pasharasiat kummallekin, kun hän harppoi Cittarin pääovilta takaisin kohti traileria. Olin ottanut Bonnien ulos ja annoin sen mupeltaa rairuohomaisen hentoja ruohonkorsia ojanpielestä. Huomatessani pasharasiat minusta pääsi ilahtunut kiljahdus.
"Nytkö me jo juhlitaan!" Huudahdin. "Ennen kisoja!"
"Eiks Jeesuksellakin ollu viimeinen ehtoollinen", Pyry kysyi pieni leikkisä hymy suupielessään roikkuen. "Jos kisoista tuliskin yhtä mämmiä, niin ainakin oltais saatu nauttia ennen sitä."

Kyykimme Pyryn kanssa kylmää hohkaavan maan yllä mutustellen aterioitamme. Bonnie teki selkäni takana selvää pajunvitsoista, joita kasvoi ojan yllä. Jonkin ajan kuluttua (kun Pyry jo availi omaa pasharasiaansa) muutama keltapilkkuisiin huiveihin pukeutunut trulli tuli ulos Cittarin ovista trippimehut käsissään.

"Kattokaa! Hevonen!" Kiljui matalampi trulli niin, että piha raikui, ja kohotti palleroisen kätensä trippimehuineen kohti meitä ja Bonnieta.

"Jooko-jooko-jooko!" Toinen trulli karjui takana kulkeville oletetuille vanhemmilleen vaivautumatta tarkentamaan kysymystään sen enempää. Näin kaukaa, että vanhemmat vastasivat jotakin (ilokseni huomattavasti sivistyneemmällä äänenvoimakkuudella).

"Mihinhän ne pääty?" Pyry kysyi mietiskellen.

Se oli selvää. Trullit vanhempineen olivat jo muuttaneet kurssiaan ja vyöryivät meitä kohti.

Lähietäisyydeltä pienet noitalapset olivat paljon herttaisempia kuin kaukaa. Kuin heidät olisi lumottu - niin suuri oli muutos ovella karjuvista olennoista näihin kahteen kainoon lapseen, jotka tuijottivat Bonnieta kuin pyhää ilmestystä.

"Saako sitä silittää?" Isompi trulli melkein kuiskasi. Nyökkäsin heille.

Kuin Bonnie olisi ollut roihuava pääsiäiskokko, jota vain töin tuskin saattoi lähestyä! Lapset kohottivat varoen kätensä ja hivelivät sen valkeaa karvaa. Bonnie oli keskittynyt henkilökohtaiseen virvontasessioonsa pajupuun kanssa, eikä reagoinut heihin oikeastaan mitenkään. Hivelynsä lomassa pieni trulli kääntyi kohti minua ja kysyi:
"Mitä te teette täällä Sittarin pihalla?"
"Me ollaan menossa kisoihin", vastasin.

Lapset näyttivät (jos mahdollista) vieläkin vaikuttuneemmilta. Uumoilin, että Bonnie oli noussut vielä yhden kastin ylemmäs - aiemmin se oli ollut vain hienojen hevosten kategorian ykkösopetuslapsi (ja vielä aivan heidän kauppareittinsä varrella!), nyt joku, joka heidän silmissään kykeni luultavasti johdattamaan ylösnousevat sielut taivaaseen ja takaisin.

Katseeni kohtasi trullilasten vanhemmat ja vaihdoimme vaivihkaisen hymyn.

Se joka väitti, ettei hevosurheilu synnyttänyt muuta kuin ristiinnaulitsemiseen verrattavia epäonnistumisia tai liian leuhkaksi tekeviä vahinko-onnistumisia, ei ollut koskaan pysähtynyt kisamatkallaan tavallisen Citymarketin parkkipaikalla ja nähnyt sitä iloa, joka pienten lasten silmiin syttyi, kun he näkivät pihalla ruohoa syövän hevosen.

(120 cm, 1/4)

[Salma]

Salma ja Bonnie Markarydissa Hannaby Hanami Weekissä

[Salma]

Tie tähtiin, 3. osakilpailu
lisäarvat, 2. satsi

KAKSI PARIA KAIKKEA
1.5.2020

Pakkaaminen kolmatta osakilpailua varten tuntui suunnilleen samalta, kuin olisi verrannut iltapäivää GP-hevosta läpiratsastaen ja alkeistunnilla taluttaen. Kaikki oli isompaa, ilmavampaa ja vaati huolellisempaa suunnittelua kuin olin osannut odottaakaan. Tavaraa oli enemmän kuin koskaan, muistilistat rönsyilivät puhelimesta pienille post it -lapuille ja sieltä aina kisa-arkun seinään teipattuun listaan, jota täydensin sekä mustekynällä että kolmella erivärisellä puukynällä.

Seisoin satulahuoneen keskellä ympärilläni kisa-arkku ja erinäinen kasa Bonnien varusteita. Oli ilta ennen lähtöä Hopiavuoreen, poni oli juuri hoidettu ja nyt edessäni odotti vain tavaroiden pakkaaminen. Tällä kertaa tuntui, että olisin tarvinnut mukaan kolme kisa-arkkua. Sunnuntaina, osakilpailun jälkeen, ajaisimme takaisin Liekkijärvelle, jättäisin Aleksanterin kotiin, kurvaisin Seppeleeseen ja pakkaisin autoon Inkerin ja kisahoitajaksemme lähtevän Edithin kanssa Bonnien lisäksi Agin. Lähtisimme Ruotsiin jo yötä vasten.

Minua jännitti järjettömästi. Vaikka Inkeri ja Edith olivat lupautuneet pakkaamaan Agin tavarat, en ollut malttanut olla lähettelemättä heille muutaman tunnin välein viestejä, joissa varmistin, että he tiesivät missä oli jokin pieni helposti kaappien pohjalle unohtuva tavara, kuten Agin EU-passi tai paremmat varakuolaimet, joita olin säästellyt isoja kisoja varten ja jotka pääsisivät nyt käyttöön ensimmäistä kertaa.

Bonnielle olin päättänyt pitkän sisäisen väännön jälkeen ottaa mukaan kolme satulaa - hyvän estesatulan, jolla olin hypännyt aiemmat osakilpailutkin, koulusatulan joka narisi yhä uutuuttaan ja jonka jättäisin kotiin osakilpailun jälkeen, ja Sir Classicin järjettömän laadukkaan mustan estesatulan, jonka käyttöä suorastaan pelkäsin, niin hieno ja kallis se oli.

Olin viittä vaille upottanut Bonnien kahdet kisasuitset (rakkaat aachensuitset timanttiotsapannalla ja koululuokkiin tarkoitetut Elite-kankisuitset, kummatkin Wegalta) satulasaippuavaahtoon ja minun täytyi pitkin hampain myöntää, ettei saippua ollut ehtinyt vielä kunnolla imeytyä varusteisiin. Jotta ne saisivat kuivua kaikessa rauhassa, päätin pakata Hopiavuoreen mukaan Bonnien varasuitset ja napata varsinaiset kisasuitset mukaan vasta Hanamiin. Varasuitsiparikin oli siistiä, hopeanmustaa Sir Classicia, jonka nahka oli jo patinoitunut pehmeäksi. Timanttiotsapannan kuitenkin näpersin irti Wegan suitsista ja siirsin Sir Classiceihin. Jätin varsinaiset kisasuitset roikkumaan Bonnien suitsitelineeseen ja laitoin itselleni kolme muistutusta, jotta muistaisin ottaa ne mukaan sunnuntaina ennen matkaa Ruotsiin.

Olin ohjien kanssa fanaattinen, joten käärin mukaan kaksi samanlaista paria nahkaohjia stoppareilla ja työnsin ne kisa-arkun lokeroon, jossa ne eivät voisi missään olosuhteissa katketa, kiertyä, haurastua tai kärsiä sen enempää kuin omassa kehdossaan nukkuva vauva.

Huopien kanssa päätin pysyä kovana, sillä yhdeksässä luokassa kisaaminen viikon aikana herätti minussa himon pakata mukaan uusi huopa joka päivälle. Lopulta otin mukaan vain kaksi siistiä, nukkaantumatonta estehuopaa kultabrodeerauksella ja samaa sarjaa olevan kouluhuovan. Hinkattuani tuplaparin saranallisia turvajalustimia kumeineen puhtaiksi pakkasin ne ja kaksi Wegan anatomisesti muotoiltua, vatsapanssarillista satulavyötä kisa-arkkuun.

Laskiessani kuinka monta ämpäriä reissulle tarvitsisimme vasta tajusin, että olisimme tosiaan viikon pois, ja sen viikon aikana sekä hyppäisimme kolmannen osakilpailun että kokonaisen luokkaryppään kansainvälisissä kisoissa.

Ja palatessamme kotiin olisi enää viikko Tie Tähtiin -kisojen finaaliin.

(432 sanaa)

---

KENEN TIE VIE TÄHTIIN?
2.5.2020
Ratsastajat.com
virtuaali-Suomen suosituin nettihevoslehti

Pronssijokelainen ratsastuskoulu Hallava isännöi tänäkin vuonna Tie Tähtiin -cupia, jonka tämänvuotiset voittajat nousevat palkintosijoilleen muutaman viikon kuluttua. Tänä viikonloppuna ratsastetaan cupin kolmas osakilpailu, jonka jälkeen voidaan jo arvailla, mitkä ratsukoista tuovat kotiinsa kirkkaimmat pokaalit.

Ratsastajat.comin toimittaja Hanna Kannus perkasi Tie Tähtiin -kilpailujen rankingia päivää ennen kolmatta osakilpailua. Vaikka seuraava tykitys on taattua valiolaatua Ratsastajat.comin rakastetuimman kilpailutoimittajan kynästä, älkää vielä vetäkö vaaleanpunaisia laseja nenällenne - vielä ollaan tilanteessa, jossa mikä tahansa voi muuttua!

Easy-tason helpossa C:ssä pisterankingin kärkeen on kirinyt Hallavan oma Nessa Taylor Hallavan tuntiratsulla Shahraiz Aquil. Ratsukko loikkasi ensimmäisen osakilpailun neljänneltä sijalta toisen osakilpailun voittajaksi, joten odotettavissa on, että arabiverta kantava hevonen ja sen päättäväinen ratsastaja tulevat pitämään puolensa myös cupin tulevissa osioissa. Kummassakin osakilpailussa kolmatta sijaa pitänyt Niko Piirainen lämminveriruuna Imperial Vengeancelle ja vain puoli pistettä heidän jälkeensä tuleva Unna Kivivaara ponilla Liverwort tarjoavat Taylorille hyvän vastuksen.

Easy-tason 60 cm:n luokassa sama kolmikko pitää tiukasti pintansa, mutta tällä kertaa järjestyksessä Piirainen - Taylor - Kivivaara. Piiraisen isoliikkeinen lämminverihevonen on osoittanut pätevyytensä sijoittumalla kummassakin osakilpailussa, mutta erityismaininnan Ratsastajat.com antaa Kivivaaralle, joka on napannut siistillä ratsastuksellaan kolmannet sijat molemmista osakilpailuista vain 5-vuotiaalla Liverwort-gotlanninrussilla.

Medium-luokissa (helppo B, 80 cm) kilpailu kiristyy ja hajonta kasvaa. Helpossa B:ssä rankingin kärkipaikkaa pitää Inna Paakkasen FWB-ori Kallan Fiveomango, jonka vanhempia ovat KTK-II -palkittu Banana Mania ja aiempina vuosina myös Tie Tähtiin -kisoissa nähty Fiveofive. Raamikkaalta nuorelta orilta on odotettavissa hyviä suorituksia myös myöhemmissä osakilpailuissa, minkä lisäksi Ratsastajat.com toivoo, että tämä vakuuttava hevonen nähdään tulevaisuudessa myös korkeamman tason luokissa.

Ykköspaikkaa havittelemassa ovat Inari Roihu ja luotettavasti suorittanut norjanvuonohevostamma Oxeye Daisy Lehtovaaran ratsutilalta. Heidän perässään taitoja myös haastavampiin luokkiin väläyttelee suomenhevostamma Tuiskeen Tähkäpää ratsastajanaan Rhea Kiurula.

80 cm:n luokan myötä Lehtovaaran ratsutila havittelee paikkaansa suomalaisen esteratsastusopetuksen kärkipaikoilta. Koko kolmen kärki edustaa tätä Kolarin pohjoispuolella sijaitsevaa kovatasoista ratsastuskoulua. Rankingia johtava Zaida Yliluoma Fight For Flash-gotlanninrussilla on ratsastanut loistavat suoritukset kummassakin osakilpailussa todistaen, että pieni poni voi vallan mainiosti viedä voiton isompien hevosten edestä. Puolen pisteen päässä tuleva Inari Roihu taas herättää kysymyksen siitä, onko tämä nimi syytä painaa mieleen tulevia kilpailuja ajatellen. On hyvin mahdollista, että tilanne kääntyy ja Roihu vie kirkkaimman pokaalin medium-tasolla sekä koulu- että esteratsastuksessa.

Kolmannella sijalla luokassa on mainio Deeann Roberts ratsuponilla Silent Eternity. Roberts on hallitulla etenemisellään tarjonnut hyvän esimerkin vähäeleisestä ja rauhallisesta esteratsastuksesta.

Hard-tason helppo A on koko kilpailun osallistujamäärältään suurikokoisin luokka. Hienoisen kaulan seuraaviin rankingsijoihin on ottanut luokkaa johtava hevossuvun vesa Marshall Kozlov tilastotammalla Arlekin.

Jälleen vain puolen pisteen päässä toisistaan ovat toista sijaa pitävä Outi Halme hevosella Forceful sekä kolmannella sijalla oleva Agnes Svartbacka tyylikkäällä Susinevan-kasvatilla Sinevan Balenciaga. Pitkä rivi monessa lajissa palkittuja sukulaisia asettaa kovat paineet tälle näyttävälle orille, jolla povataan olevan potentiaalia menestyä jopa 4- tai 5-tason kisoissa kisarutiinin kertyessä.

Koko kolmikko edustaa Hopiavuoren hevostilaa.

100 cm:n luokassa muut kilpailijat reilulla pistesaldolla taakseen on jättänyt Seela Aalia Hallavan tuntihevosella Reykur. Varmaa ratsastusta esitellyt Aalia on pysytellyt kärkikolmikon tuntumassa kummassakin osakilpailussa. Toista sijaa pitää Sora Hunt suomenhevosorilla Pihlan Vaaraton. Taas vain maagisen puolikkaan pisteen päässä kolmannella sijalla on näyttävä hollanninpuoliverinen Sand Pond, jota ratsastaa Nitthan Paithoonbuathong. Teurasmyynnistä nykyiselle omistajalleen löytynyt Sand Pond on osoittanut osakilpailuissa hyvää potentiaalia estehevoseksi.

Expert-tasolla ratsukot ovat selkeästi eriytyneet omien lajiensa mestareiksi, eikä samoja nimiä juurikaan näe koulu- ja esteluokan tuloslistojen kärjessä (tästä poikkeuksena fantastinen Lily Wilson hevosella Man O'War, joka pitää koululuokassa neljättä ja esteluokassa kolmatta sijaa).

Vaativan B:n kolmen kärjessä ovat Nelly Jokikangas arabialaistammalla Cozmina KHW, Robert Harrington erinomaisella ratsullaan Harriet V sekä Nita Merisalo GP-hevosella Audrey v. Helmwald. Vaikka Jokikangas on kahdella sijoituksella kerryttänyt välimatkaa seuraavana tulevaan Harringtoniin, on viime vuoden kouluratsastusrankingissa toiselle sijalle tullut Harrington varmasti varteenotettava vastus - eikä vähiten siksi, että ratsukko on niittänyt hienoa menestystä myös arvostetussa Ruunaan Silinterissä. Merisalon Audrey v. Helmwald jäi ensimmäisessä osakilpailussa viimeiseksi ja voitti toisessa luokkansa, mutta tämän epätasaisen tuloksen jälkeenkin on odotettavissa, että GP-tason hevonen antaa luokan kärkisijoille erittäin kovan vastuksen.

120 cm:n luokassa suurimman pistesaaliin on kerännyt Salma Stjärndahl tehokkaalla ratsuponillaan Bonnie KN voittamalla ensimmäisen osakilpailun ja sijoittumalla toisessa toiselle sijalle. Viiden pisteen päässä heitä haastavat tasatuloksella Majiná Ansamaa harvinaista eleia-rotua edustavalla He iti te mea hangalla sekä jo mainittu Lily Wilson Man O'Warilla. 120 cm:n luokka on tallinomistajien juhlaa, sillä Stjärndahl on osaomistajana Liekkijärvellä toimivassa Seppeleessä ja Ansamaa pyörittää nimenmukaisesti Ansamaiden tallia yhdessä puolisonsa kanssa.

Tiimirankingin kolmen kärjen muodostavat hallavalainen Rakettiryhmä (Niko Piirainen, Rhea Kiurula, Seela Aalia, Lily Wilson), Hopiavuoren Komiat (Marshall Kozlov, Agnes Svartbacka, Nitthan Paithoonbuathong) sekä kallalainen Verivaahterat (Inna Paakkanen, Robert Harrington, Nita Merisalo, Sarah Reyes). Rakettiryhmä nauttii pistekaulaa, jolla se kenties pystyy pitämään pintansa, mutta ei ole vielä ennustettavissa, mikä joukkueista todella vie voiton.

Muutaman viikon kuluttua julkistetaan Tie Tähtiin -kilpailujen este- ja koulutähdet sekä tähtitiimi, joka jättää joukkueena muut taakseen.

Mutta mitkä nimet painetaan muistiin tämän vuoden tähtiratsukoina?

Ratsastajat.comin nettilehdessä kattava artikkeli vuoden 2020 Tie Tähtiin -kilpailuista maanantaina 18.5. heti finaalipäivän jälkeen.

Ratsastajat.com
kilpailutoimittaja
Hanna Kannus

(811 sanaa)

---

HYMY
3.5.2020

Kisapäivän aamuna, kun kello oli tuskin kahdeksaa, lähdin Susannan kanssa lenkille.

Emme olleet sopineet lenkkiä etukäteen. Olin ollut sitomassa kirkkaansinisten juoksukenkieni nauhoja Hopiavuoren kiiltävänkylmällä pihalla haaleassa aurinkolaikussa, kun tallin takaa oli yhtäkkiä tullut tukkaansa poninhännälle vetävä Susanna. Hänellä oli yllään vaaleanpunavihreät juoksuhousut ja tuulipusakka, ja minut nähdessään hänen kasvoilleen levisi aamun jännityksensekaisista tunneista huolimatta aurinkoinen hymy.

"Lenkille menossa?" Hän huikkasi tuulisen pihan poikki.

Se oli sillä sovittu. Nousin penkistä, hyppelin muutaman kerran lämmitelläkseni kohmeisia lihaksiani ja mitään sanomatta lähdimme hölkkäämään rinta rinnan kohti tallin takana nousevaa metsää. Oli viileää, tuulista ja aurinkoista, sellainen sää jossa ajatteli kevään olevan jo pitkällä huolimatta muutamista lumikinoksista, jotka sulattelivat viimeisiä rippeitään rehevien kuusten alaisissa varjopaikoissa.

Maa vaihtui allamme kovasta tallinpihasta pehmeästi tumisevaksi hiekkatieksi. Juoksimme suut avoimina, mitään sanomatta, ja kiskoimme kumpainenkin kevätmullalta ja ensimmäisiltä valkovuokoilta tuoksuvaa ilmaa keuhkoihimme. Minua jännitti. Ei niinkään kisat, ei pelkästään, vaan myös se, että olin lenkkeilemässä Susannan kanssa.

Olin tutustunut häneen vasta hiljattain, enkä tiennyt hänestä oikeastaan muuta kuin sen, mitä samassa estevalmennusrenkaassa ratsastavasta ihmisestä nyt yleensäkin tiesi. Yksi asia oli minulle kuitenkin selvää: hän oli mielestäni loistava ratsastaja. Siksi minua hämmästyttikin, ettei hän ollut pärjännyt Tie Tähtiin -kisoissa paremmin. Hän oli ratsastanut aina siististi, aina rauhallisesti ja hevosen kanssa yhteistyössä, mutta jäänyt muistikuvieni mukaan kokonaisrankingissa jumbosijoille. Kai siinä päti jonkinlainen hevosmaailman laki - mikään ratsukko ei voinut aina pärjätä, koska ei riittänyt, että toinen parivaljakosta onnistui. Molempien piti sekä haluta että onnistua.

Minusta tuntui inhottavalta jännittää Susannan seurassa olemista. Ajatus hakkasi mielessäni yhtä voimakkaasti kuin allamme humahtavat jalkaparit, jotka tömähtelivät metsäpolun neulasmattoiseen pintaan. En saanut pyristeltyä itseäni irti ajatuksesta.

Ainoalta järkevältä ratkaisulta tuntui lähteä ratkaisemaan itse omia ongelmiaan.

"Mä oon muuten miettinyt", sanoin pitäen katseeni tarkasti edessämme aurinkoisella polulla. Olisi tuntunut helpommalta, jos olisimme olleet hevosten selässä. Tunsin oloni ihmeellisen alastomaksi, kun metsässä ei ollut mitään muuta kuin minä, Susanna ja hengästyneet äänemme. "Tää voi kuulostaa vähän oudolta, mutta oon halunnu sanoa sulle, että sä oot musta ihan loistava ratsastaja."

"Ai?" Kuulin Susannan äänestä, että hänen päänsä käännähti minua kohti. Vilkaisin Susannaa. Katse oli yllättynyt, ja jos en tulkinnut aivan väärin, hän näytti yllätyksensä keskellä hiukkasen ilahtuneelta.

"Joo. Mä mietin sitä jo valmennuskatsastuksessa."

"Kiva kuulla." Susanna naurahti kuivasti. "Musta ei oo ihan tuntunu siltä näiden kisojen aikana."

Hän ei kuulostanut suuttuneelta, ennemminkin rauhallisella tavalla pettyneeltä. En sanonut mitään. Hän takuulla tiesi kaikki ilmeiset vastaukset, jotka minulla olisi ollut hänelle antaa - ettei yksikään hyvä ratsastaja aina onnistunut, että kyse oli paljon hevosesta, että saatoimme tehdä asioita, jotka vaikuttivat huomaamattamme kaikkeen, ja joita emme huomanneet ennen kuin oli aika.

Tuntui, ettei minun tarvinnut sanoa mitään. Juoksimme hetken hiljaa, edelleen rinta rinnan, ja sitten Susanna sanoi:

"Kiitos. Mä, tuota, arvostan sitä mitä sä sanoit."

Vilkaisin häntä ja hänen katseestaan olin näkevinäni, että yhtä paljon kuin hän puhui siitä mitä olin todella sanonut, hän puhui niistä asioista, jotka olivat roikkuneet ilmassa välillämme.

Hymyillessäni Susannalle ajattelin, että se hymy oli kymmenkertaisesti keveämpi kuin se toinen, jonka olimme pariakymmentä minuuttia aiemmin tallin pihalla toisillemme heittäneet.

(490 sanaa)

[Salma]

Tie Tähtiin, finaali
lisäarvat 

BONNIEN TREENIPÄIVÄKIRJA
4.5.2020

"Eilen oltiin Hopiavuoressa kolmansissa Tie Tähtiin -osiksissa. Tai oikeastaan tänään, en oo vielä nukkunut ja kirjoitan tätä laivassa. Kello on ehkä kolme yöllä. Bonnie on autossa sata kerrosta alempana ruumassa, kävin vähän aikaa sitten antamassa sille heinää ja tarkistamassa että sillä on vielä vettä. Moikkasin samalla Harrya, Robert kisaa sillä useemman luokan ens viikolla. Ollaan menossa Hannaby Hanami Weekille. Edessä on yhdeksän esteluokkaa ja takana kolme osakilpailullista Tie Tähtiin -osiksia.

Mun teki mieli antaa tänään tupla-annos elektrolyyttejä ponille. Se tekee niin hienoa työtä niin uutterasti, hyppää aina kun mä käsken. Se tuntuu välillä ihan kauheelta. Mä tunnen isoa vastuuta siitä, että pyydän sitä hyppäämään. Tänään osiksissa se tiputti tokavikalla esteellä puomin ja mä tiesin, että se johtu pelkästä väsymyksestä. Tuntuu vähän pelottavalta, että me ollaan vasta menossa hyppäämään isoihin kisoihin ja poni tiputti puomin jo nyt.

Mutta toisaalta se oli vaan yks puomi ja väsymys oli ihan yhtä lailla mun väsymystä. Ja Markarydin jälkeen me ollaan viikko kotona. Siinä ehtii palautua aika hyvin, eikä TT-finaalin jälkeen oo hetkeen tiedossa isompia kisoja. On pelkkää kesätreeniä, lomaa ja jotain satunnaisia startteja. Tai no onhan siellä tietty parit kisat joita mä odotan tosi innolla, mut ehkä ne menee kotirutiinilla.

Se puomi harmittaa mua. Mä tiedän, et Hannabyssa pärjääminen varmaan määrittää enemmän ollaanko me "vakavasti otettava" esteratsukko, mut suoraan sanottuna mä haluan voittaa ihan mitä tahansa. Tärkeintä mulle on vaan se, et voitan taitavia tyyppejä. Jos mä kisaisin 80 cm:n ratoja hyppääviä vastaan Bonniella, en varmaan sais siitä juurikaan mielihyvää. Mut Tie Tähtiin -kisoissa on hyviä ratsastajia. Mä ihailen Lilyä ja Majináa ja muita, monia niistäki jotka ei oo sijoituksilla, enkä oo voinu ratsastaa yksiinkään osakilpailuihin OLETTAMAAN että voittaisin. Tää on ollu hauskaa siks, et mun on pitäny nähdä vaivaa että me pärjätään.

Nyt mun on pakko yrittää nukkua (ja unohtaa se puomi). Huomenna me jo kisataan Ruotsissa. Mä toivon, et finaaliin mennessä Bonnie on ehtiny palautua kunnolla ja mä oon saanu nukuttua ainaki parit kymmenen tunnin yöunet.

Salma"

(329 sanaa, tehtävänanto 10)

---

TÄHTIEN TIELLÄ ON MUTKIA MATKASSA
15.5.2020
Ratsastajat.com
virtuaali-Suomen suosituin nettihevoslehti

HIKIPISARAT - JOKA - MERKKEJÄ - TIEDÄMME - KUUMANA

Vasta muutamaa viikkoa sitten Ratsastajat.com tarjosi kattavan artikkelin pronssijokelaisen Hallavan isännöimästä Tie Tähtiin -cupista, jonka luokkakohtaiset kolmen kärjet ovat kokeneet kovaa kolinaa ennen kilpailusarjan finaalia. Ilmoilla olevat MERKIT antavat olettaa, että nytkin voimme vain arvailla, ketkä lopulta tulevat viemään kotiinsa kirkkaimmat pokaalit - yritetään siis! Tällä kertaa polttopisteenä kysymys siitä, millä tallilla voitokkaimmat ratsukot on näissä kisoissa leivottu.

Odotettavasti easy-tasolla helpossa C:ssä ja 60 cm:n esteluokassa ranking on pysynyt samana kolmannen osakilpailun yli. Tasoa dominoivat Unna Kivivaara (Hallava), Nessa Taylor (Hallava) ja Niko Piirainen (Hallava) ovat kirineet muihin kisaajiin niin huomattavan kaulan, ettei muilla ole juurikaan mahdollisuuksia palkintosijoille. TIEDÄMME siis jo, että Hallava tulee viemään kolmoisvoiton easy-tasolla kummassakin lajissa.

Tilanne käy kuitenkin KUUMANA. Helpossa B:ssä aiemmin kolmannella sijalla ollut Rhea Kiurula (Hallava) suomenhevosella Tuiskeen Tähkäpää on jättänyt taakseen luokkaa johtaneen Inna Paakkasen (Auburn Estate). Inari Roihu (Lehtovaara) tippuu harmittavalle neljännelle sijalle, kun Nio Luosujärvi (Hallava) eestinhevosella Virmalised ratsastaa puolella pisteellä heidän edelleen. Jää nähtäväksi, anastaako Roihu kolmannen sijan takaisin itselleen, vai jatkaako Luosujärvi matkaansa kohti kirkkaampia mitaleita. Tässäkin luokassa hallavalaiset ratsukot ovat vahvasti kärkipaikkojen tuntumassa. Perusratsastusopetuksen voidaan siis sanoa olevan Hallavassa erinomaisella tasolla.

Koko medium-tason huomattavin nousija on Nio Luosujärvi, JOKA on helpon B:n tavoin myös 80 cm:n luokassa ilmestynyt kuin tyhjästä kärkikolmikkoon. Kiinnostavaa onkin nähdä, kuinka kovan vastuksen Luosujärvi tarjoaa luokan kärjessä hyvän piste-etumatkan kerryttäneille Zaida Yliluomalle (Lehtovaara) ja Inari Roihulle. Nuori ratsastaja on esitellyt koko kilpailusarjan ajan siistiä, vaatimatonta ratsastusta, joka alkaa kerryttää hedelmää finaalia lähestyttäessä. Lehtovaaran hyvän esteratsastusopetuksen lisäksi Hallavan kunniaksi voineen sanoa, että mentaalinen valmennus on selvästi osattu ottaa huomioon ja valjastaa läpi luokan voittosijoille nousuun.

Hard-tason helpossa A:ssa voittokahinat näytetään jo käyneen. Koko ikänsä hevosten parissa elänyt Marshall Kozlov (Hopiavuori) jatkaa tasaista putkeaan myös finaaliin siirryttäessä - myös muu kärki (hopiavuorelaiset Outi Halme ja Agnes Svartbacka) näyttävät, ettei HIKIPISAROILTA vältytä, jos tämän kivisen kärkikolmikon haluaa haastaa. Luokassa on useita näyttäviä ratsukoita, mutta kolmikon työnteko loistaa kirkkaasti ja kauas, eikä jätä muille ratsastajille pienintäkään virhevaraa. Hopiavuori näyttää näiden kilpailujen perusteella olevan erinomainen kouluratsastuskeskittymä.

100 cm:n luokassa voittaja sen sijaan on mahdotonta ennustaa ennalta. Nitthan Paithoonbuathong (Hopiavuori) on siirtynyt luokan johtoon, mutta ainoastaan puolella pisteellä toisena olevaan Sora Huntiin (Hallava) - luokkaa aiemmin johtanut Seela Aalia (Hallava) on tippunut kolmannelle sijalle. Ratsastuskoulutasolla isojen luokkien osalta Hopiavuoren taso näyttää siis olevan kohdallaan, vaikka Hallava ankarasti haastaakin kärkeä.

Expert-tason vaativan B:n johtoon on noussut Robert Harrington (Kaajapuro / Auburn Estate) yhden pisteen erotuksella Nita Merisaloon (Auburn Estate). Luokan yllättäjäksi ratsastaa Trevor Andrew (Storywoods) hienolla Ellietta Storylla. Puolen pisteen erotuksella heidän takanaan luokan johtopaikkaa aiemmin pitänyt Nelly Jokikangas (Hopiavuori) voi yhä nipistää piste-eron kiinni ja ratsastaa johtoon. Kärkikaksikon perusteella näyttä siltä, että Auburn Estaten hienoja puitteita on hyödynnetty oikein ratsuhevosten valmennuksessa, mutta Hopiavuorella tai yllättäjä-Storywoodsilla on yhä mahdollisuus sinetöidä oman tallinsa nimi johtopaikalle.

120 cm:n tasolla Salma Stjärndahl (Seppele) Bonnie KN:lla hallitsee yhä johtopaikkaa. Kakkossijaa pitää Lily Wilson (Hallava) ja seitsemän pisteen railon takana on hienolla ratsastuksella kolmannelle sijalle noussut Ellie von Brandt (Auburn Estate) No Duchessilla. Selvää dominoijaa esteluokista on siis vaikea löytää. Voi toki kysyä, ratsastaako viime viikolla Hannaby Hanami Weekilläkin kisannut tallinomistaja Salma Stjärndahl nyt oikeissa kisoissa- mutta pistesaldon perusteella näyttää, että oppinsa Seppeleessä saanut Stjärndahl todistaa, että jotakin tallin esteopetuksessa tehdään oikein.

Ratsastajat.com
kilpailutoimittaja
Hanna Kannus

(540 sanaa, tehtävänanto 15, sanat kirjasta Miksi valita tämä kirja eli miten teemme päätöksiä)

---

YLLÄ
17.5.2020

Finaalia varten olin hinkannut Bonnien varusteet vielä parempaan kuntoon kuin aiemmissa osakilpailuissa. Se oli hykerryttänyt minua. Oli tuntunut hauskalta ajatella, miten ihanalta poni tulisi näyttämään varusteissa, joiden nahka kiilteli himmeästi ja miten pehmeä valkea, tikattu satulahuopa olisi kun nostaisin sen puhtaaksi harjattuun selkään kisapäivän aamuna.

Tällä kertaa olin päättänyt tehdä kaikkeni välttääkseni edellisen osakilpailun suitsimokan. Olin pakannut mukaani sekä Bonnien timanttiotsapantaiset Wegan mustat suitset että ihan hyvät varasuitset, jotka takuulla pysyisivät ehjänä, vaikka kaksikymmenpäinen lapsilauma samaan aikaan roikkuisi molemmista ohjista ja yrittäisi purkaa suitset atomeiksi.

Ja hienolta poni nyt näyttikin, kun seisoimme Hallavan pihalla valmiina 120 sentin verryttelyyn. Suitset kiilsivät juuri niin himmeää hohdetta kuin olin ajatellutkin, Swarovski-timanteilla koristeltu otsapanta häikäisi ponin kääntäessä päätään ja kaikki hopeiset soljet oli kiillotettu niin, että kuolainrenkaasta pystyi melkein peilaamaan. Ohjasperät lepäsivät mustalla satulalla, joka suorastaan narskui puhtauttaan keväisen auringon hyväillessä sitä lempeillä säteillään. Paksu, vatsapanssarinen satulavyö lepäsi tikatulla valkoisella satulahuovalla, jonka reunassa kulki ohut kultainen brodeeraus. Olin miettinyt pitkään, mitkä suojat valitsisin (siinä kohtaa turhamaisuus oli iskenyt minuun) ja päätynyt lopulta yksinkertaisiin, mustiin suojiin, joissa oli puhtaanvalkoiset kiinnikkeet ja aivan ohut lampaankarvareunus.

Bonnien harjan olin letittänyt vaaleansinisillä kuminauhoilla, jotka vilahtelivat kireälle vedettyjen jouhien välistä aina silloin tällöin, kun sattui katsomaan oikeasta kulmasta.

Kiersin varovaisesti aurinkoa pilkahdellen tervehtivän lätäkön varoen sotkemasta saappaita, joiden kiillottamiseen olin eilen käyttänyt yli puoli tuntia. Oli juhlallinen olo. Tiesin, että housuni olivat yhtä valkoiset kuin Bonnien karva, ja että tummansininen takkini tasapainotti kokonaisuutta hyvin. Leukaani kohottaessani tunsin, miten kypärän leukahihna painui kaulan pehmeään ihoon. Se oli melko uutena pysynyt kypärä, sellainen jota käytin vain kisoissa, sellainen josta olin erityisen ylpeä. Olin voittanut sen joissain kisoissa pari vuotta sitten ja jokin taikauskoinen osa minusta ajatteli, että se toi onnea.

Tiesin, että kisa-asun juhlallisuus säilyisi tismalleen radalle asti. Sen jälkeen minulle olisi ihan sama, ropisisiko Bonnien ryntäille kuraa tai sotkeentuisivatko saappaani pieniin harmaisiin likapisaroihin, jota ponin kaviot lennättäisivät hypätessä ilmaan.

(309 sanaa, tehtävänanto 9)

---

OLGA JA VALKOINEN
17.5.2020

Olga oli seurannut valkoista ponia koko päivän. Kun 120 sentin luokka oli kuulutettu alkavaksi, hän oli puikkelehtinut aikuisten välistä katsomon eturiviin (ja tuupannut jotakuta ehkä vahingossa kylkeen, hän ei ollut jäänyt katsomaan oliko osunut) istuutuakseen kädet täristen penkin reunalla. Hän puristi sen tikkuista reunaa sormissaan. Pian valkoinen poni tulisi, pian se hyppäisi, poni joka oli voittanut ensimmäisen osakilpailun täällä Hallavassa ja sijoittunut ulkomaisissa kilpailuissa, joissa Olgakin haluaisi joskus kilpailla.

Hänen oli pakko nielaista, kun poni ravasi radalle valmistautumaan. Sen ratsastaja ei ollut paljon häntä itseään pidempi, mutta näytti niin itsevarmalta, että kylmät sormet juoksivat Olgan selkää ylös alas. Toivottavasti hän voisi tulla samanalaiseksi - ei kasvaisi liian pitkäksi, vaan pysyisi sellaisena, pienenä ja kevyenä, ihmisenä joka pystyi lentämään valkoisen ponin selässä.

Hän tiesi, että poni oli saanut kaksi varsaa, ja oli ollut huutaa ihailusta kun oli tajunnut, että ratsastaja omisti varsoista nuoremman. Hän kuvitteli mielessään, miten kodikkaassa kivitallissa asuisi sekä tämä valkea ihme että sen pieni, yhtä kirkkaanpuhdas kopio, joka myös hyppäisi jonakin päivänä tällaisella esteradalla.

Ehkä Olga olisi silloin muuttanut heidän kotipaikkakunnalleen (Olga kuvitteli sen vihreäksi ja valoisaksi) ja saisi ratsastaa varsalla? Ehkä hän olisi jopa sen hoitaja?

Lähtömerkki soi ja valkoinen poni terästäytyi, kun ratsastaja painoi pohkeensa sen kiiltäviin kylkiin ja nosti laukan. Olga kurotti lähemmäs aitaa, hän halusi nähdä kaiken - miten ratsastaja ohjasi hevosta, miten he yhdessä päättivät milloin ponnistaa, miten hiekka ropisi kauas kauas heidän alleen jääville puomeille.

He olivat niin nopeita! Olgaa kauhistutti, että he kaatuisivat kaarteessa. Hän tiesi, että viime osakilpailuissa poni oli tiputtanut toiseksi viimeisen esteen ja häntä pelotti, että niin kävisi nytkin. Riski oli olemassa! Niin voisi käydä koska tahansa, tällä esteellä tai seuraavalla - mutta tänään oli finaali ja hän toivoi valtavasti (toivoi niin että olisi halunnut puristaa silmänsä kiinni), että näkisi miten poni laukkaisi kunniakierroksella.

Se oli kuitenkin kilpailujen vaikeimman esteratsastusluokan toiseksi ainoa poni! Eikä Olga osannut samaistua isoihin hevosiin, ei isoihin ratsastajiin joiden ei tarvinnut kiepauttaa jalustinhihnoja lyhyemmäksi saadakseen jalkansa sovitettua talomaisen ratsun kyljille.

Olga halusi ymmärrettäviä hevosia. Ja hän halusi ymmärtää miltä voittaminen tuntuisi sellaisella hevosella, joka oli melkein hänen saavutettavissaan.

(341 sanaa, tehtävänanto 2)

[Salma]

KESÄ

Nakkelin Bonnien likaisia pinteleitä kisa-arkusta pyykkikoneeseen tallirakennuksen vessassa. Olimme olleet perjantaina kisaamassa Sysälässä ja oli satanut niin, että valkeiden kisapinteleiden pinta oli täplittynyt mustanruskeilla kuraläikillä jo ennen kuin pääsimme verkasta. Se ei ollut haitannut, kisat olivat olleet kodikkaat ja aika pienet ja Bonnie oli voittanut kummatkin 120 sentin luokat. Toisessa olimme tosin olleet ainoa osallistuja, joten tunnelma oli muistuttanut ennemmin kotikentän kisaharkkaa kuin niitä isoja kisoja, joita olimme keväällä Bonnien kanssa kiertäneet. Emmykin oli osallistunut Chicolla metrin luokkaan ja voittanut. Kahden tuoreen tallinomistajan kotimatka, sinivalkoiset ruusukkeet etupenkillä leväten ja omat hevoset hevosauton takaosassa heinää nyhtäen, oli ollut sanalla sanoen riehakas. 

Painettuani pesukoneen päälle kävin raahaamassa kisa-arkun lokerikkohuoneeseen oman lokeroni alle, hain riimunnarut ja kalastin Bonnien ja Blisin karsinoistaan. Bliss oli niin napero, että sen taluttamiseen olisi oikeasti tarvittu kaksi kättä, mutta arvelin saavani sen kyllä Bonnien mukana lyhyen matkan tallista tarhaan. Se oli kasvanut paljon ja alkoi näyttää jo ihan järkevän näköiseltä ponilta, hontelolta tietysti vielä ja pitkäjalkaiselta kuin jonkinlainen harvinaislaatuinen harmahtava peura. Tuntui uskomattomalta, että kesälaitumen jälkeen alkaisi sen ratsukoulutus. 

Pääsimme mitenkuten tallipihalle. Bonnie kulki vierelläni hyvin tyynesti (se oli kopsutellut tämän matkan tuhansia kertoja ja tiesi kyllä että tarhaan se pääsisi aina), mutta Bliss kulki laukansekaista ravia ja yritti ravistella sekä riimun että minut irti itsestään. Tallin kulmalla tapahtui monta asiaa yhtä aikaa. 

Ruut ja Lyyti, joilla ei onneksi ollut hevosia mukanaan, yllättyivät meihin tallin kulmalla törmätessään yhtä paljon kuin minä hevosineni yllätyin heistä. Bonnie tyytyi kohottamaan päätään ja ottamaan sivuaskeleen, mutta Bliss näki tilaisuutensa tulleen. Se nousi puolittain takajaloilleen ja heittäytyi sivuttain, enkä ehtinyt tuntea kuin poltteen sormissani riimunnarun valuessa otteestani. 

Onneksi Lyyti oli nopea. Hän suorastaan kimposi kohti Blisiä ja sai otteen varsan riimunnarusta ennen kuin itse ehdin edes ojentaa kättäni. Bliskin näytti yllättyneen, se käänteli korviaan ja jäi nököttämään tasajalkoin paikoilleen kuin lelukaupan ikkunan hevonen. 

"Kiitos", hengähdin. Olin jo hetken ajan nähnyt sieluni silmin, miten Bliss ei todellakaan jäisi minun ja Bonnien luo vaan lähtisi viipottamaan puitten väliin riimunnaru etujalkoja vasten rummuttaen. 

"Eipä mitään", Lyyti sanoi ja hymyili vienosti. "Mie voin taluttaa tätä jos tarviit apua. Tarhaanko sie olit näitä viemässä?" 

"Joo", vastasin, ja heti sen perään vielä uudelleen: "Kiitos." 

Lähdimme kaikki kohti tarhoja, minä ja hevoset ja Ruut ja Lyyti. En ollut ehtinyt vielä juurikaan jutella Ruutin ja Lyytin kanssa ja tajusin ilahtuneena, että nyt voisi olla minun tilaisuuteni. Tuntui, että olin oudossa välikädessä - yhtä aikaa tallinomistaja, joka oli valinnut heidät hoitajiksi, yhtä aikaa suunnilleen heidän ikäisensä ihan tavallinen hevosia rakastava ihminen, joka halusi hengailla Seppeleen oleskeluhuoneessa kuten aina ennenkin. Päätin, että keskittyisin mieluummin jälkimmäiseen vaihtoehtoon. 

"Ootteks te tulossa Sommersolverviin?" kysyin nostaen samalla käteni Bonnien kaulalle ja kyhnyttäen sen harjamartoa. 

"Joo, mie tuun ainakin", Lyyti vastasi. "Tai en tuu kisaamaan, mutta ihan autoa ajamaan. Ja voin mie groomatakin jos tarvii."

Taas hän heitti pienen iloisen hymyn. 

"Mä en oo vielä päättänyt", Ruut sanoi meidän toiselta puoleltamme.

"Tuu!" Sanoin. "Mitä isompi porukka, niin sen hauskempaa. Meille on vuokrattu iso rekka, sinne kyllä mahtuu."

Ruut nyökkäsi lyhyesti.

"Pitää katsoa", hän sitten sanoi. 

Hestia oli meitä vastassa tarhan portilla ja Ruut sai hätistellä sitä kauemmas sillä aikaa, kun minä ja Lyyti valmistauduimme päästämään Bonnien ja Blisin irti. Kun olimme saaneet tarhan portin auki ja ponit sisään, jäimme aidalle katselemaan miten ne ravasivat kauemmas häntä kummallakin lyhdyksi selän päälle nostettuna. 

Minusta tuntui, että tästä tulisi hyvä kesä. En tiennyt, odotinko enemmän Bonnien kanssa kisaamista vai sitä, että pääsisin viimein koulimaan Blisistä ratsuhevosta. Kisojen suhteen alku oli ollut kevään osalta niin vahva, että odotukseni olivat korkealla. Vaikka Hannabyssa meno olikin ollut epätasaista, olimme kuitenkin tulleet kansainvälisessä joukossa seitsemänsiksi 120 sentin luokassa ja viidensiksi maastoestenäytösluokassa. Olihan mukana ollut muutama kummallinen suoritus, joissa Bonnien väsymys oli näkynyt (kuten ihan kauhea 125 sentin rata, joka oli ollut meille sekä liian vaikea että liian tekninen ja jossa olimme saaneet 15 virhepistettä), mutta suurin osa radoista oli ollut tasaisia, yksittäiseen tympeään puomiin kaatuneita suorituksia. Itseluottamustani oli parantanut vielä Tie Tähtiin -cupin kokonaisrankingin Estetähtitittelin voittaminen kevään lopuksi. 

Mutta ennen kaikkea minusta tuntui hauskalta olla tässä, kotitallilla, ja seisoa Ruutin ja Lyytin vierellä katsomassa miten hevoseni rauhoittuivat laiduntamaan kesänurmelle.