|
|
Post by Salma on Sept 25, 2016 10:52:49 GMT 2
Tallipiha räpisteli keltaisia lehtiä. Koivukuja, jota pitkin pyöräni poukkoili, oli pudottanut kesäisen vihreän kruununsa ja katseli nyt menoani sirona ja kaljuna. Kun pysäytin pyörän tallin kulmalle, renkaassa rasahti hiekan lisäksi märkä mutaryöppy. Avainta kilisytteleviä sormiani palelsi. Syksy oli tippunut yllemme melkein yhdessä yössä.
Bonnie askelsi tyytyväisenä luokseni tarhan poikki punaisessa sadeloimessaan. Sen jalat olivat polvia myöten mustanruskeissa raparoiskeissa, ja eilen selvittämäni häntä roikkui kapeana hiekanharmaana luiruna. Korviaan se kuitenkin höristeli kuin pikkuvarsa, joka on päässyt ensi kertaa kevätlaitumelle.
”Sulla on tainnut olla hauskaa”, mumisin ponille kyhnyttäen hellästi sen otsan karvapyörrettä.
Riimunnaru kädessäni tuntui mukavan tutulta. Se heilahteli löysänä minun ja Bonnien välillä suunnatessamme kohti lämpimänä odottavaa pikkupuolen tallinovea. Vilkaisin sivusilmällä rauhallisena askeltavaa ponia. Olin eilen hypännyt kovempaa treeniä, ja se taisi kokea tiettyjä tuntemuksia lihaksissaan hyppyjen ja äskeisen tarharallin jäljiltä. Hyvä, mietin itsekseni. Hieroja tulisi tulevalla viikolla vaivailemaan Bonnieta, ja hän saisi tarkistaa että lihakset olisivat vetreytyneet juoksentelun jäljiltä.
Kun pyöräytin Bonnien karsinassa oikein päin ja aloin irrotella riimua, tamma oikein huoahti tyytyväisyydestä. Se kahautti turpansa päiväheiniin, jotka odottivat rehulaarin alla, ja antoi minun näpertää kaikessa rauhassa.
”Ulkokisat taitaa jäädä taakse”, sanoi ääni Siken karsinasta, kun nostin kosteaa loimea odottamaan karsinan edustalle. Kohotin yllättyneenä katseeni Pipsaan, joka seisoskeli nojailemassa karsinan oveen harja kädessään ja nyökkäsi kohti ikkunaan liimautunutta kellanpunaista vaahteranlehteä. ”Ottaen huomioon noi pohjat, siis.”
”Jep”, vastasin. ”Me ollaan painuttu treenitauolle ennen hallikautta.”
”Teillä meni kai aika hyvin ne viimeisimmät kisat? Metsälammessa?” Pipsa nojautui uteliaana karsinan oven ylitse huomaamatta Sikkeä, joka hamusi tyytyväisenä hänen kädessään roikkuvaa harjaa.
”Toinen sija”, virnistin salaisen tyytyväisenä. ”Siitä on hyvä taas lähteä treenaamaan.”
Sinä sunnuntaipäivänä oli ihanaa olla tallilla. Meluavat ja innostuneet tuntiratsastajat olivat omissa kodeissaan haaveilemassa ensi viikon ratsastustunneista, eikä pikkupuolella ollut minun ja Pipsan lisäksi ketään muuta. Bonnie ja Sikke hamusivat päiväheiniään ja me huhkimme harjatessamme niiden vaaleita karvapeitteitä. Saatuaan erityisen pinttyneen mutaläikän Siken kyljeltä Pipsa kävi napsauttamassa talliradion päälle.
”Ed Sheerania”, hän sanoi nautiskellen kulkiessaan takaisin karsinalle.
Ikkunaan yllättäen ropsahtavat sadepisarat rytmittivät tasaisella rummutuksellaan Ed Sheeranin sumuista ääntä. Suihkautin Bonnien harjaan Show Shineä ja vedin sormeni silenneiden vaaleanharmaiden jouhien läpi.
Oli helppo hengittää.
|
|
|
|
Post by Salma on Oct 8, 2016 15:29:16 GMT 2
Neljäs vuosi hevosenomistajana.
Tuijottelin hajamielisesti syyshallaisella nurmikolla laiduntavaa Bonnieta, jonka punainen loimi loisti väripilkkuna paljaita puita vasten. Neljä vuotta sitten olin hakenut sen tästä samaisesta tarhasta ensimmäistä kertaa, mietin kerta toisensa jälkeen. Oli pakko hymähtää huvittuneena. Miten vuodet saattoivatkin mennä niin nopeasti? Tuntui kuin viime rajapyykistä, kolmesta vuodesta, olisi vain pari hassua kuukautta.
Maistelin mukavaa kiitollisuuden tunnetta, joka velloi vatsanpohjassani. Se tuntui niin hyvältä, että tuskin uskalsin liikahtaakaan, ettei kaunis tunnelma menisi rikki.
Seisoskelin vain paikoillani katsellen auringossa kylpevää syysmaisemaa ja siinä rauhallisesti seisovaa poniani.
|
|
|
|
Post by Salma on Oct 16, 2016 10:53:11 GMT 2
”Nostanks mä vielä?”
Emmy kyyristeli estetolpan vieressä vihreässä sadetakissaan ja oli kääntynyt vaikean näköisesti katsomaan minua ja Bonnieta olkansa yli. Syysharmaa taivas vihmoi hänen ja kohollaan olevan estepuomin ylle pientä sumeaa tihkua, kun Emmy muutti sormet kylmettyneen näköisinä otettaan puomista. Siirsin molemmat ohjat toiseen nyrkkiini ja heilautin rauhoittavasti kättäni hänelle.
”Toi on ihan hyvä! Pohja ei kuitenkaan oo tänään mikään paras.”
Bonnie mukelsi kuolainta suussaan. Seurasin sivusilmällä, kun Emmy asetteli puomin takaisin kannattimelle, ja käänsin sitten ponin pääty-ympyrältä esteelle. Se kohotti innostuneesti päätään pyörähtäessään laukkaan. Askelten rytmi ryöpytti mutapisaroita ilmaan joka kerta, kun kavio ruopahti maata vasten, ja estettä lähestyessämme koetin parhaani mukaan olla miettimättä Bonnien valkeasta ruskeaksi tummuvia koipia. Hyppy oli ponnekas, mukavan viivähtävän hetken leijailimme tyhjän päällä ennen kuin liuku päättyi ja Bonnien etukaviot painuivat jälleen kentän sateen pehmittämään pohjaan.
Emmy seisoi kentän laidalla mittaillen katseellaan ylittämäämme estettä.
"Miten korkeita siellä Ponicupissa hypätään?"
"Metrikakskyt", huikkasin ratsastaessani keskihalkaisijaa kohti kentän päätyä. Sumu tiivistyi pisaroiksi Bonnien lämpimällä kaulalla ja meni silmiini niin, että jouduin siristelemään niitä. Lämpöasteita ei ollut enää paljoa, niin kovasti kolea syysilma nipisteli kosteilla poskilla. Sadetakissa oli yhtä aikaa kuuma ja kylmä.
”Sä saat tulla mulle joskus puominnostajaksi”, Emmy kommentoi ohimennen, kun hidastin pärskähtelevän Bonnien raviin ja annoin ohjien livahtaa sormieni lomitse pidemmiksi.
”Koska vaan”, lupasin hengästyneenä ja taputin läiskähtäen Bonnien kaulaa. Jalustimet kilahtivat ystävällisesti, kun aloin keventää. Ratsastin kierroksen hiljaisuuden vallitessa ja keskityin tasaamaan omaa hengitystäni. Tämän viikon hyppytreeni, viimeinen ennen torstain Sjöholma Ponicup -osallistumistamme, oli mennyt yllättävän hyvin. Sateesta huolimatta. Vaikka minun oli pakko myöntää, että cup-kisat lehauttivat yöunetkin ulottuviltani, olin tyytyväinen yhteistyöhöni ponin kanssa.
”Miten Birkillä muuten menee?” Emmy vilkaisi minua kiinnostuneena, kun kävelimme hetken kuluttua rinta rinnan kohti avoimia tallinovia. Bonnie kulki puhaltaen takaviistossani ja roikotti päätään tyytyväisen oloisena. Olin avannut alaturparemmin sen suitsista, ja nahkaremmi sojotti hassun näköisesti suoraan ilmaan.
”Mä en oo nyt hetkeen kuullut siitä”, hymähdin. ”Mut taitava siitä tulee. Esteponi ihan kevyesti.”
”Outoa ajatella että siitäkin on kohta jo vuosi”, Emmy sanoi haaveilevasti. ”Mieti. Vuosi sitten Bonnie oli jo melkein mammalomalla.”
”Ja nyt sillä treenataan täyttä päätä, että omistaja voi käydä hyppelemässä ympäri maailmaa”, sanoin sisäänpäin hymyillen.
Vein Bonnien suoraan tallin ison puolen pesukarsinaan. Wilma kipitti ohitsemme kiharainen tukka selässä hypähdellen ja moikkasi meitä nopeasti mennessään. Käännettyäni Bonnien oikein päin jäin katselemaan hänen peräänsä mietteliäänä. Ketjut kilisivät sormissani automaatiolla, kun kiinnitin ne kylmiin kuolainrenkaisiin.
”Ekaa kertaa mä olen oikeasti pihalla uusista hoitajista”, sanoin enemmän itselleni kuin Emmylle. Hän kohotti katseensa puhelimensa valoruudusta yllättyneenä.
”Mitä?”
”Mä olen ollut vaan liian kiireinen.” Heitin surumielisen irvistyksen Emmylle. ”En mä ole oikein ehtinyt tutustua kehenkään tän treenauksen lomassa. Mieti nyt. Elokuun jälkeen tänne on tullut kaks uutta hevostakin ja hyvä kun mä olen ehtinyt nähdä niistä toisen takakoiven tarhan perällä.”
Emmy ojensi minulle Bonnien riimun ja kaivoi sanaakaan sanomatta sinisen Helosan-tuubin harjapussista, jonka hän oli napannut ponin karsinalta mukaansa. Vetäessäni riimua Bonnien pehmeiden korvien ylitse hän asteli mietteliäänä lähemmäs.
”Sen kyllä ymmärtää”, hän sanoi, rullasi tuubin korkin auki ja turautti valkeaa rasvaa sormelleen. Bonnie käänsi sieraimensa suppuun, kun Emmy alkoi rasvata sen suupieliä. ”Kun aattelee miten paljon te treenaatte."
Loin syyllisen silmäyksen Emmyyn.
”Se harmittaa mua. Mä hoidan Bonnien, treenaan, jäähdyttelen ponin ja kun oon laittanut sille sapuskat ja kylmännyt jalat, kello on hyvin jo melkein kymmenen.”
”Mut se on vaan tää vaihe”, Emmy sanoi jääräpäisen rauhallisesti. ”Älä panikoi siitä.”
Nostettuaan satulan odottamaan pesarin nurkalle hän loi minuun veikeän katseen.
”Ja tänäänhän sä ehdit tulla oleskeluhuoneeseen. Hengailemaan. Ei kello oo kuin vasta viis."
Hän kääntyi paketoimaan Bonnien suitsia, mutta sanoi vielä olkansa yli:
"Eikä me kadota mihinkään."
|
|
|
|
Post by Salma on Oct 24, 2016 9:31:26 GMT 2
Salman ja Bonnien kisasyksy 2016
otteita tarinakisaosallistumisista
Löyty hepoille joulukalentereja täältä. Näis lukee, ettei haittaa jos lapsi syö suklaat kalenterista. Mut entä jos mä teen niin? Vahingossa?
(Alchemy Warmbloods 100 cm, 1/5)
Ponin karva on
suittu kiiltäväksi kuin
lumen kuori
Sään yllä pari
kisahansikkaita ja
helmeilevä hymy
Sydän kelluu jo
kaulakuopassa, mutta
nielaisen pelon
(Kuuramaan hevostalli 100 cm, 2/4)
1. En enää ikinä katso pystyväni poseeraamaan valokuvaajille kisasuorituksen aikana.
2. Aina ennen radalle ratsastusta muistan, että tämä laji on nöyrä eikä minun auta pröystäillä valovoimaisella ulkonäöllä ja hienolla hevosella.
3. En enää koskaan syö puoliraakaa sitruunaa ennen kisasuoritusta, sillä se ei saa ihoa näyttämään hehkeältä. Se saa näyttämään huonovointiselta.
4. Seuraavilla kerroilla muistan ratsastaa myös matkan viimeiseltä esteeltä maaliviivalle vilkuttamatta raivokkaasti mahdollisille kuvaajille.
5. Ensi kerralla hevoseni saa myös hypätä huolellisemmin ylitseni, kun vilkuttamisen huumassa humahdan sen selästä alas. Tallautuneita sormia jomottaa vieläkin.
6. Jatkossa kilpailen vain silmälaput päässä. Siis omassa päässäni.
7. Muistan ikuisesti miten noloa oli, kun konkkaan ulos kentältä Bonnien perässä ja tajuan, että kamerat räpsyvät edelleen.
(Metsälammen ratsutalli 100 cm, 2/16)
”Mä näin unta, että yks este oli RENGAS.”
”Mitä?”
Raotin toista silmääni ja käännyin unisena viltin ja kahden takin alta katsomaan Juusoa, joka tuuppaili autoa paraikaa parkkipaikan hämyisimpään ja ahtaimpaan nurkkaan. Haukotus jännitti hartioitani ja kipristin varpaat pois palelemasta kojelaudalta, kun Juuso heitti minuun lyhyen katseen ja vastasi:
”Siis sellanen minkä läpi leijonat hyppää sirkuksessa. Kyllä sä tiedät.”
”Missä vaiheessa sä olet ehtinyt nukkua?”
Juuso päästi tutun lyhyen niiskauksensa joka tarkoitti, että keskustelu oli ohitse. Käänsin katseeni ikkunaan. Tallipihalla loisti yksi aamuisen himmeä lamppu, muutoin tienoo oli pimeä ja nukkuva. Pitkänmatkalaisia ei ollut meidän lisäksemme vielä saapunut – tai sitten he lepäsivät hienoine MATKALAUKKUINEEN hotellisviiteissään ja soittelivat laiskasti hevosenhoitajilleen, että he voisivat kenties hiukan kohentaa estevimmoissaan täpisevän kisaratsun HEINÄVERKKOA sillä aikaa, kun itse ratsastaja hoiti shampanjakylvyissä herkkiä hermojaan. Minun kisahoitajani näki unia rengasesteistä ja leijonahevosista. Se oli meidän eromme.
Auton murina vaimeni ja sammui. Juuso veti avaimen pois virtalukosta ja nojautui koko vaalean viileässä olemuksessaan kuskipenkin selkänojaa vasten.
”Kello on kuus. Katsotko sä ponia sillä aikaa, kun mä soitan sille kisajärjestäjälle?”
Ilma ulkona oli hyinen. Puristin avonaisen untuvatakin liepeet yhteen leukani alta kipittäessäni vetoauton sivuovelle. Lätäkkö räiskähti allani ja lenkkitossut, jotka olin työntänyt huolimattomasti jalkoihini, imaisivat vedet sisuksiinsa samalla varmuudella kuin APINA aamubanaaninsa. Räpistelin pois lätäköstä avatessani sivuoven lukkoa.
Trailerissa oli onneksi lämmin. Untuvatakki liehahti perässäni, kun otin vauhtia kynnykseltä ja kiskaisin itseni sisään. Pehmeä hevosen ja matkaheinän tuoksu sekoittui aamuilman vastaheränneeseen kirpeyteen.
Bonnie oli unessa. Vein käteni sen sileälle valkealle kaulalle ja naksutin kieltäni kuin ORAVA. Se tepsi. Poni vipatti toista korvaansa, nojasi kättäni vasten ja päästi mukavan urahduksen. Sivelin hellästi sen lämmintä karvaa ja vein sormeni kohtaan, jossa sykeröille käännetyt jouhet nousivat siistinä rivinä kaulalinjasta.
Kisapäivä. Juuri siltä tämä aamuinen hetki tuntuikin.
(Micram Raceponies 100 cm, 2/3)
|
|
|
|
Post by Salma on Oct 28, 2016 16:53:49 GMT 2
Sumu peitti puiden latvat höttöisenä huntuna. Se leijaili metsässä, muuttui näkymättömäksi kun ratsastimme sen lävitse, ja kaarteli matalana pellon yllä läpitunkemattomana kuin savuinen vaippa. Se kasteli kaiken: hevosten karva kääntyi laineille, satulat luistivat kosteudesta ja pöheikköjen kylmistä sormista tippuvat vesipisarat jättivät märkiä rantuja kiiltäviin ratsastussaappaisiin. Pyöstinvuoren tummanharmaa, rosoinen seinämä, jonka olimme hetki sitten ohittaneet, oli valunut pisaroita kuin tointaan harjoitteleva pikku vesiputous. ”Etkö sä pelkää niitä pellejä?” Vierelläni ratsastava Nette kysyi samalla, kun käännyimme hiekkatieltä pienemmälle polulle ja päästimme hevoset rämpimään kosteaan mutaan. Hän ja Elsa olivat tallipihalla huiskuttaneet minut mukaansa maastoretkelle, ja Loeken kirjava hahmo seurasi uutterasti Edin ja Bonnien perässä polulle. Aloin aavistella, miksi minut oli otettu mukaan retkelle. ”En, eihän ne päiväsaikaan tule”, sanoin toivoen kuulostavani niin rauhalliselta kuin tilanteeseen sopi. ”Kaiken lisäksi Bonnie on niin nopea, että ne ehtis nähdä vaan takakavioista roiskuvaa rapaa.” ”Mutta Edi on aika hidas”, Nette huomautti, ehkä ennemmin itselleen kuin minulle. Vilkaisin häntä olkani ylitse ja sain kypärän lipalta vesiryöpyn kasvoilleni. ”Ei meidän tarvi pelätä niitä, jos me pysytään tallin lähellä”, sanoin napatessani ohjat käteen ja heittäessäni rauhoittavan hymyn kasvoja kuivaksi pyyhkivän käden ohitse. Toivoin, että olin oikeassa. Suoraan sanottuna ajatuskin syksyisellä polulla vastaantulevasta pellestä tuntui karmivalta. Tällä kertaa reissumme meni kuitenkin turvallisesti. Kierreltyämme siellä täällä pienillä poluilla annoimme ponien löntystellä takaisin Seppeleeseen. Minä ja Bonnie lähtisimme seuraavana aamuna Sjöholmaan kisaamaan, ja ennakoiden pitkää matkustamista ja yleistä kisastressiä päästin ohjat pidentymään jo siinä vaiheessa, kun Seppeleen valot loistivat pieninä märkinä lyhtyinä puiden välissä. Bonnie puhalsi tyytyväisenä ja venytti kaulaansa. Pyörivät korvat paljastivat kuitenkin, että väsähtäneen ulkokuoren alla sekin tiesi iltakaurojen odottavan laarissaan. ”Aika moni on kokeillut ilman varusteita ratsastusta”, Nette sanoi yhtäkkiä. ”Ootteko te ikinä yrittäneet? Bonnie näyttää niin pieneltä ja rauhalliselta, se olis varmaan hyvä siinä.” Vilkaisin huvittuneena Pientä ja Rauhallista ja yritin miettiä mielessäni sitä kuperkeikkaa, jonka se heittäisi, jos erehtyisin hiippailemaan sen selkään ilman varusteita. ”Mä luulen, et Bonnie ei arvostais sitä erityisen paljon”, tuumasin. ”Kokeile! Teillähän on hyvä yhteys”, Nette innostui. Mutristin miettiväisesti suutani. ”Kokeillaan vaikka yhdessä joskus. Sit kun ei oo kisoja tulossa.” Bonnie yritti kalastaa pesukarsinan vesiletkua suuhunsa. Kun tuuppasin sitä pehmeästi kauemmas, se heilutteli kärsimättömästi päätään niin, että kiinnitysköydet kilahtelivat koko tallikäytävän matkalta. Poni polki valkeaa takajalkaansa maahan ja astui syrjään betonilattialla, kun yritin letkuttaa harmaata rantua sen vatsan alta. ”Ootko sä nähnyt sitä kimoshampoota, joka on ollut tuossa hyllyssä?” Kysyin ohikulkevalta Randilta, joka kantoi harjakassia olallaan. Hän pysähtyi ruskea tukka pompahtaen ja viiväytti katsettaan hyllykön tyhjässä kohdassa. ”Anteeks, mä vein sen vessan kaappiin. Mä luulin et se kuuluu sinne. Mä voin hakee sen jos haluut!” ”Ei sun tarvi!” Kiiruhdin sanomaan. Noustessani Bonnien jalkojen juuresta painoin hanan kiinni ja ripustin letkun hätäisesti pidikkeeseensä. ”Mä voin kyllä hakea sen! Jos viitsit katsoa Bonaa sillä aikaa.” Shampoo oli kuin olikin vessan hyllyssä muoviin käärittyjen vessapaperirullien ja myrkyllisen väristen siivousainepullojen välissä. Olin jo tarttunut siihen ja valmis lähtemään, kun katseeni sattui lattialla, puolittain lavuaarin alla, lojuvaan vihreään kangasmyttyyn. ”Miks ihmeessä jonkun kalsarit olis vessassa?” Inkeri toljotti kulmat yhä hämmentyneemmässä ja hämmentyneemmässä kurtussa vihreitä boksereita, jotka oli kiikutettu raipan nokassa oleskeluhuoneen lattialle. Kalsareiden ympärillä, kunnioittavan välimatkan päässä, pälyili puolet Seppeleen hoitajakatraan uteliaista silmäpareista. ”Selviskö teille kenen noi on? Ne näyttää miesten boksereilta”, Anni sanoi sohvalta venyttäen kaulaansa lattialla lojuvaa myttyä kohti. ”Ehkä Kristerin”, Wenla kiljahti ja sai Inkerin hihittämään niin, että Cella joutui tuuppaamaan häntä selkään. ”Ei noi takuulla mahdu Kristerille”, hän laukaisi synkästi. ”Mutta! Edelleen! Miksi joku on riisunut kalsarit vessassa ja jättänyt ne sinne?” Inkeri, joka oli hypännyt kunnioitettavalla painiotteella Cellan päälle, jankutti pää blondin kainalosta pilkistäen. ”Oliko siinä lähistöllä ketään?” Randi varmisti. Pudistin huvittuneena päätäni. ”Mulla ei oo mitään hajua kenen kalsarit noi on. Enkä mä jotenkin usko, että niiden omistaja tulee hakemaan niitä pois, jos me pantataan niitä niin ku jotain muistomerkkiä.” Niine hyvineen Inkeri kävi nipistämässä bokserien kangassiivun huolellisesti etusormen kynsiensä väliin, kiiruhti seinälle ja koukkasi alushousut roikkumaan hevostaulun vieressä olevaan tyhjään naulaan. ”Tosta se voi ne hakea. Pitäkää vahtia tyypit! Te kyllä näette syyllisen kasvoista kuka noi omistaa, kun se saapastelee oleskeluhuoneeseen ja näkee omat kalsonkinsa roikkumassa seinällä.”
Psst! Tässä Salman ja Bonnien kisaosallistuminen Sjöholman 120 sentin luokkaan:
Arvoisa Stall Sjöholma,
toimitamme tämän vaatimattoman backstage-pyyntölistan koskien esteratsastaja Salma Stjärndahlia.
1. Omat VIP-tilat kisapaikalta. Ihannetapauksessa koko talli on pyhitetty Stjärndahlin ratsun Bonnie KN:n käyttöön viikoksi ennen kisaa ja kolme päivää kisojen jälkeen (jotta riittävä irtautumisaika kisasuorituksen aiheuttamasta stressitilasta ehditään taata asiaankuuluvasti).
2. Suora näköyhteys VIP-aitiosta lämmittelykentälle. VIP-aitioksi käy esimerkiksi satulahuone, josta on poistettu yksi seinä näköyhteyden parantamiseksi. Toimivasta lämmityksestä ja huoneen remontoinnista kitch-tyyliseksi kokonaisuudeksi luonnollisesti huolehditaan.
3. Oma pehmopuuvillaisilla seinillä vuorattu peilitön maneesi kisasuoritusta varten. Hypnoosikoulutuksen saanut juontaja, joka analysoi suoritusta rauhallisella äänellä.
4. Backstage-henkilökunta, jonka toivotaan koostuvan seuraavista henkilöistä: tallinomistaja perheineen, Stjärndahlin kuusi hevosenhoitajaa perheineen, Antti Tuisku, Sanni, heidän hevosalan perehdyttäjänsä, Japanin hallitsijan henkilökohtainen kokki, VIP-lipun voittajat.
5. Hopeakylpy. Ratsu Bonnie KN:n karvapeite valellaan laulavan backstage-henkilökunnan toimesta kolme kertaa vuorokaudessa viilennetyllä hopealinimentillä, jotta kimo väri hohtaa toivotulla tavalla.
6. Katosvuode. Vuode tulee sijoittaa niin, että Stjärndahl voi yöaikaan tervehtiä ratsuaan nousematta. Katokseen tulee asentaa aito kopio Sydneyn tähtitaivaasta juhannusaattona 1912.
7. 10x10 metriä tyhjää sisätilaa, johon asennetaan Stjärndahlin mukana kuljetettava palkintokaappi (134 pokaalia, 539 ruusuketta) spottivaloineen. Kultaista väriä korostava spotti, joka soittaa sykäyksittäin D3-säveltä koko kisavierailun ajan.
8. 10 tunnin keskeytyksetön lähetys ostos-TV:tä auttamaan unentuloa (myyntituote: Aromipesä).
9. 3,5-vuotias luppakorvakani, joka on nimetty Antti Tuiskun Koiraksi.
Sijoitus 1/5
Kiitos yhteistyöstänne!
|
|
|
|
Post by Salma on Nov 13, 2016 14:35:16 GMT 2
”Ihan jäätävän söpö! Mä en kestä tuota häntätupsua!”
”Miten sillä on noin hämmästynyt ilme!”
”Upeen värinen! Tosta tullaan vielä puhumaan!”
Hyppäytin kevyttä yleissatulaa parempaan asentoon sylissäni ja vilkaisin ohikulkiessani kännykkäkuvaa, jota tallikäytävän päädyssä seisova Pyry esitteli ihastuneen näköisille Elsalle, Katsulle ja Claralle. Ruudulla pieni hämmästyneen näköinen varsa seistä kökötti sillä sulkeutuneen ihmettelevällä ilmeellä, jolla vastaheränneet lapsetkin katselivat maailmaa. Kännykkäkuvastakin välittyi aamun hellämielinen valo, joka kiilteli pikkuvarsan pörheällä karvapeitteellä.
”Onks toi se Walman varsa?” Kysyin. Pyry sysäsi sormikaskädellään punaisen pipon paksua vuorireunaa pois kasvoiltaan ja nyökkäsi.
”Mä otin siitä tän kuvan kun tein aamutallia. Se on ori.”
Pyryn ympärille kerääntyneestä laumasta nousi ihaileva huokaisu.
"Mä muuttaisin Walman karsinaan asumaan jos voisin", Elsa sanoi onnellisen näköisenä. Minua hymyilytti.
Jättäessäni Pyryn seurueineen ihastelemaan Walman lasta laskeskelin mielessäni, että Seppeleessä oli tällä hetkellä kokonaista kolme varsaa, jos Annen Zodiacin laski mukaan. Sen perusteella, miten olin nähnyt Zodiacin lentelevän tarhassaan kuin keveä musta syyslehti, oli aika selvää että se meni vielä prikulleen samaan kastiin muiden päiväkotihevosen kanssa. En suoraan sanottuna tuntenut erityisen suurta kateutta siitä, että Anne ja Daniel pääsivät koulimaan orista säyseää kehäratsua. Hilatessani satulan sylistäni Bonnien karsinan edessä olevalle kylmälle metallitangolle ja vilkaistessani heiniään viimeistelevää punaloimista ponia tunsin salaista tyytyväisyyttä siitä, että sen kuusivuotispäivät olivat jo takana. Oli mukavaa keskittyä välillä vain ratsastamaan harjoittelun sijaan.
Bonnie veti häntänsä suppuun, kun talutin sen hetken kuluttua pihalle kosteaan räntäsateeseen. Kiskaisin toisella kädellä satulaa suojaavaa enkkuvilttiä paremmin hevosen ylle ja nyin toisella kädellä tuulitakin hupun nyörejä tiukemmalle, etteivät märät hiutaleet lentäisi kaulalleni. Harmaanvalkea tamma sipsutti pienin ketunloikin perässäni ja maiskutteli kuolaintaan kärsimättömästi. Sen nahanruskealle turpahihnalle ja otsan pyörteelle lennähteli sulamaan yksittäisiä lumihiutaleita.
"Sä oot niin soma", juttelin hiljaisella äänellä puhisevalle ponille, kun se varoi tarkkaan astumasta sohjoiseen lätäkköön. Poni painoi lämpimän turpansa olkapäätäni vasten ja mupelsi kuin pyytääkseen, että palaisimme takaisin lämpimään ja kuivaan talliin. Kyhnytin sen ohutta valkeaa harjaa ja lähdin askeleet lumipeitteessä naristen viemään sitä kohti maneesin tuikkivia ulkovaloja.
Olin luullut, että maneesi olisi tyhjä, mutta kiskoessani jyrisevän oven auki (kostea lumi pakkaantui ovensuuhun niin, että avaaminen oli raskasta) maneesin toisessa päädyssä ollut hevonen säpsähti ja vetäytyi seinää vasten.
”Anteeksi!” Huhuilin maneesin hämärään. Aleksanteri, joka oli laskenut rauhoittavasti kätensä hätkähtäneen Myntin kaulalle, kääntyi katsomaan meitä pöllömäisesti eikä sanonut mitään. Alviina, joka nökötti maneesin katsomossa mansikanvaalea tukka paksulla letillä, sen sijaan heilautti kättään iloisesti.
”Ei hätiä mitiä!” Hän huuteli takaisin.
Vasta kiristäessäni satulavyötä huomasin, että maneesissa oli neljäskin ihminen. Minulta kesti hetki tunnistaa hahmo, joka oli ollut Alviinan paksun turkoosin toppatakin takana piilossa ja näkyi vasta nyt, kun olin tullut keskihalkaisijalle. Nykäistessäni satulavön oikeaan reikään katseemme kohtasivat Bonnien satulan kaaren ylitse. Laskiessani hitaasti satulasiiven ja nykäistessäni jalustimen alas liukasta remmiään pitkin aivoni viimein rekisteröivät, että hasselpähkinän värisen pipon alta ryöpähtävä kihara ruskea tukkapehko ja mustat imagolasit kuuluivat Aleksanterin siskolle Maddelle.
Mikä yhdistelmä. Paloin halusta tietää, mikä oli saanut nämä kolme kaverusta tunkeutumaan yhtä aikaa samaan maneesiin.
Olin tippua satulasta, kun Bonnien keinahtelevien alkukäyntien aikana Alviina yhtäkkiä kääntyi laskemaan kätensä ystävällisesti Maddne olkapäälle ja syventyi keskusteluun hänen kanssaan yhtä luontevasti, kuin jos hän olisi tiputtanut hanskansa ja nostanut sen maneesin purusta. Hän heilutteli terhakkaasti toisen jalan päälle heitettyä pitkää säärtään, hymyili maireasti Maddelle ja nojautui katsomon kaiteeseen niin, että siisti talvitakki nousi ja paljasti housuja ylhäällä pitelevän kiiltävän vyön. Madde näytti ilahtuneelta.
”Mistä noi juttelee?” Kysyin uteliaasti Aleksanterilta, joka teki suunnilleen kahdeksatta ravivolttiaan välittämättä nähtävästi vähääkään siitä, että Myntti kulki selkä notkolla kuin väärinpäin käännetty kameli.
”Ratsastuskoulumestaruuksista”, Aleksanteri vastasi ja loi minuun oudon merkitsevän katseen kypärän himmeänmattaisen lippansa alta.
”Tietääks sun sisko niistä jotain? Tai siis onkse heppaihminen?”
”Ei.” Aleksanteri kohotti käsiään ja sai Myntin hidastamaan käyntiin. ”Mut Alviina kai haluais osallistua.”
”Meinaatko sä?”
Aleksanterin hiekanväriset hiukset, jotka mennyt syksy oli saanut venähtämään huvittavan pitkiksi, heilahtivat korvien molemmin puolin kun hän käänsi päänsä melkein loukkaantuneen oloisena pois.
”En mä oo oikein kisatyyppiä.”
Lause oli niin painokas, ettei minulla ollut epäilystäkään siitä, että keskustelu oli tarkoitettu päättyväksi.
Kun Aleksanteri ratsasti terävät olkapäät ahdistuneessa lysyssä keskihalkaisijalle ja pysäytti kiemurtelevan Myntin sinne, minulle tuli olo, että hän olisi ratsastanut huomattavasti paremmin ilman meidän kolmen silmäpareja selässään.
|
|
|
|
Post by Salma on Jan 4, 2017 15:02:55 GMT 2
Hyinen pakkastuuli sai minut miettimään suunnilleen yhdeksännen kerran minuutin sisään, miksi olin jättänyt paksut mustat ratsastusrukkaset lokerikkohuoneen penkille ja päättänyt lähteä ratsastamaan ohuissa villahansikkaissa. Heiluttelin sormiani harmaan neuloksen alla ja liu’utin niitä ylemmäs Bonnien valkealla kaulalla, jotta talviauringon kalpeat säteet painaisivat niille heikkoa hehkuaan. Vaikka ei se vielä lämmittänyt, sen minä nyt muistin.
Kevät hyppäsi mieleeni joka vuosi suunnilleen tammikuun toisena päivänä. Silloin unohdin tuhdin loimipinon, joka riippui paksuusjärjestyksessä Bonnien karsinan ovessa, jätin kotona valkeapuitteisen makuuhuoneen ikkunan auki (niin, että leveällä ikkunalaudalla oli lumikinos kun palasin illansuussa) ja aloin katsella kalenterista sopivaa päivää, jolloin kengittäjä voisi nitkutella Bonnien harmaista kavioista hokit irti.
Sitten lähdin vuoden ensimmäiselle maastoratsastukselle (aikeinani tietysti etsiä jokin kiinteäpohjainen polku ja hypätä parin kuuraisen tukin yli) ja muistin suunnilleen kymmenen minuutin jälkeen, että kevääseen oli vielä matkaa. Eiväthän vaaleanpunakultaista taivasta vasten laulavat linnutkaan olleet ohuthöyhenisiä kesälintuja vaan pörheitä punatulkkuja tai pari kylänraitilta harhautunutta vaappuvaa harakkaa.
Bonnieta valkohehkuinen pakkanen ei tuntunut haittaavan. Se tarpoi iloisesti eteenpäin kuivien talvikoivujen välistä selän ylle vedetyn enkkuviltin raskas helma lepattaen askelten tahdissa vasten pohjettani. Kipristävästä palelemisesta huolimatta tuntui ihanalta istua sen selässä. RK-mestaruuksien ja kisatauon vuoksi Bonnie oli saanut pääasiassa liihotella Marianne-kuvioidussa toppaloimessaan pitkin lumista tarhaa ja minä olin ratsastellut pimeneviä iltoja Loekella.
Viime vuoden kisoihin verrattuna minun ja Loeken yhteistyö ei ollut ollut aivan yhtä briljanttista kuin minulla ja Lemonilla. Ensimmäisissä osakilpailuissa olin jännityksissäni yrittänyt ohjata Loekea samoilla vivuilla kuin Bonnieta, mikä oli johtanut muutamaan komeaan pudotukseen ja yhteen kaarteeseen, jonka pelkäsin muuttuvan kumoonratsastukseksi. Sen jälkeen olin pyytänyt Pirreä pari kertaa katsomaan ratsastustani ja saanut paketin Yläkokkoon mennessä niin hyvin kasaan, että tulimme neljänsiksi. Uskoin sen olevan enemmän hyvää tuuria kuin hyvää ratsastusta, sillä arvioin muutaman ponnistuspaikan huonosti ja sekoilin askelten laskussa niin, että loppuradasta olin antanut Loeken melkeinpä itse päättää mistä se halusi ponnistaa.
Seppeleen osakilpailuissa Loeke oli käyttänyt kotikenttäedun hyväkseen ja muuttunut tuntipuksuksi. Se oli ollut parasta mitä siinä vaiheessa saattoi tapahtua. Kun jouduin hoputtamaan ja kannustamaan, en päässyt itse kissamaisen nopeaan kisamoodiin vaan ratsastin huolellisemmin kuin yhdessäkään aiemmassa osakilpailussa. Ilman yhtä hölmöä pudotusta olisimme voineet sijoittua hyvin.
Kahden hyvin menneen osakilpailun jälkeen ylpistyin kai liikaa, sillä Metsälammella ratsastin kuin ralliautolla ja sain kiltin Loeken kieltämään kääntäessäni sen liian jyrkästi esteelle. Kiemurrellessani vastahakoisen ponin kanssa voltilla menetin niin monta sekuntia, että melkein näin, miten finaalipaikkamme vilkutti taivaanrannassa ja katosi.
Vaikka ei se minua erityisen paljon haitannut. Kisatauko – sekä Bonniella että muilla hevosilla – tuntui itse asiassa oikein mainiolta. Tärkeimmän kokemuksen olin saanut ylipäätään kisaamalla jollakin muulla hevosella kuin Bonniella. Pirren sanojen mukaan ei ollut oikeastaan parempaa keinoa huomata, missä oman ratsastukset heikkoudet ja vahvuudet kulkivat.
Ja nyt minulla oli aikaa ristiä jalustimet kaulalle, piilottaa kylmässä ilmassa kovettuneet ratsastussaappaat enkkuviltin alle ja lämmitellä sormia Bonnien talvikarvaisella kaulalla. Ei hassumpi tapa käyttää vuoden ensimmäinen viikko.
|
|
|
|
Post by Salma on Jan 14, 2017 18:41:21 GMT 2
Aurinkoisella säällä ponitarhasta näki hyvin ruunatarhaan. Muutama korkea mänty, jotka kasvoivat välissä olevassa tammatarhassa, olivat kuin jyhkeä punakuorinen aita, jonka pienojen välistä saattoi katsella ruunien kumpuilevia hevosenselkiä. Olin monta kertaa katsellut siihen suuntaan, kun olin tarponut kiinni antamattoman Bonnien perässä tuhottoman pitkään ja pysähtynyt tasaamaan hengitystäni. Ruskeat ja vaaleat selät olivat rauhoittaneet minua.
Nyt yksi selkä puuttui. Katseeni harhaili auringon kilottaman lumipeitteen yli, haki vimmatusti, kierteli avuttomana hevosesta hevoseen. Se teki sen siitä huolimatta, että takaraivossani totuus tuntui kuin lämpimän päättäväisenä kätenä. Ei etsimääni löytynyt sieltä.
”Muistatko sä hoitajakurssin?”
Emmy, joka näperteli pipon alta puskevaa vaaleaa palmikkoa lapasissaan, vilkaisi minua. Puristin paljaat sormet kaakaokupin ympärille ja nojasin huoahtaen selkäni takana olevaan lumiseen aitaan.
”Mulla oli Rotta ja sulla Frank. Siitä on ikuisuus.”
Emmy ei vastannut mitään, laski vain katseensa ja jäi tutkimaan lumisen kosteaa saappaankärkeään. Aurinko kiilsi siinä.
”Mä olin jo melkein unohtanut, että Frank asu Bonnien naapurissa. Ennen kuin siihen tuli Tollo.” Naurahdin vaimeasti kaakaokupin posliinia vasten. ”Siitäkin on ikuisuus.”
Emmy päästi palmikkonsa ja siirtyi kyhnyttämään käsivarttaan. Tiesin sen, vaikka en katsonut häneen. Se oli asioita, joita olin vain oppinut hänestä vuosien aikana. Näin Emmy käyttäytyi, kun hän oli haikea. Pelkkä aistimus riitti näkemään sen.
”Jotenkin hullua. Ensin asioista kuluu niin kauan, että ne muuttuu muistoiksi ja niitä aina välillä ajatellaan hyväntuulisesti. Sit sattuu joku muutos, ja yhtäkkiä sanotaan että asioista on ikuisuus. Ne ei oo enää vaan muistoja, ne on jotain, mikä on kokonaan menetetty. Niin ettei sellaiseen hetkeen voi enää koskaan palata.”
”Niin ku vaikka Frank.”
”Ja Pella”, Emmy lisäsi lempeästi.
Oli onni, että ratsastuskouluelämä puksutti eteenpäin tapahtui mitä tahansa. Kun hetken kuluttua kuljimme päristelevä Bonnie välissämme kohti tallia, meitä vastaan tuli luimun näköinen Kasper perässään nuori hallakko poni. Se nosti korvansa pystyyn nähdessään Bonnien ja vääntyi liukkaasti niin notkealle mutkalle, että hyvä kun sen mustat töppöjalat eivät kääntyneet rusetille. Bonnie nyrpisti inhoten sieraimiaan.
Emmy moikkasi Kasperia, joka katsoi parhaaksi työntää ryskäyttää innokkaan ponikaverinsa vartalopanssarillaan seinää vasten. Minua hihitytti, kun Kasper mutisi tervehdyksen punaisen letinriekulansa takaa naama kiinni vaaleassa karvapeitteessä. Hänen käsivartensa alta vilkkui pari vekkuleita poninsilmiä, kun me ja sipsutteleva Bonnie ohitimme heidät ja jatkoimme matkaa kohti tallin ovia.
”Toi oli nyt vissiin toinen niistä eestiläisistä”, sanoin, kun kuorin Bonnieta talviloimestaan. Karsinan ovella roikkuva Emmy nyökkäsi ja työnsi kätensä rapsuttamaan Bonnieta.
”Arktik. Toi on se, josta tulee westernheppa isona. Cella alkaa kai hoitaa sitä.”
Jätin käteni Bonnien selälle ja käännyin terävästi Emmyn puoleen.
”Cella? Ei kai se lopeta Windillä?”
Emmy puisteli rauhoittavasti päätään.
”Sen päivän mä haluaisin nähdä, kun Cella vapaaehtoisesti luopuisi Windistä. Sehän melkein itki kun Aleksanteri sanoi sille, että Windi ei oo tulossa Kolinlampeen.”
”Miks se niin sanoi?” Kysyin palaten loimen pariin. Emmy veti kasvonsa hymyryppyyn.
”Se ei ollut tajunnut lukea listaa loppuun.”
Bonnie kääntyi pois altani ja työnsi huoaten turpansa juoma-astiaan, josta se alkoi imeä pitkiä suhisevia siemauksia. Laskin lämpimän loimimytyn karsinan puoliovelle ja kurotin kynnykselle yltääkseni kaivamaan harjapussia.
”Ne on vissiin taas puheväleissä. Cella ja Allu.”
”Nähtävästi.”
Kolinlampi oli pyörinyt tallilaisten puheissa siitä tiistaipäivästä asti, jona Anne oli käynyt kiinnittämässä ilmoittautumislomakkeen odotteluhuoneen korkkitaululle. Olin melkein jopa vältellyt oleskeluhuonetta, jonka tupapöytä oli täyttynyt leirikeskuksen esitteistä ja huolellisen kovaäänisesti kailotetuista lainauksista, joita paikan nettisivuilta luettiin ääneen. Hirsimökit, saunat ja pihatto olisivat saaneet kenet tahansa kuhisemaan. Seppeleessä kaikki tämä kuhina kävi tietysti potenssiin sata.
Olin itse tuijotellut ilmoittautumislappua useampaan kertaan, joskus jopa kynä kädessä valmiina kirjoittamaan nimeni siihen. Minun oli kuitenkin pakko myöntää – karvaasti – että oli hyvä syy, miksi aina laskin kynän ja palasin Bonnien karsinalle tai oleskeluhuoneeseen. Vaikka se tuntui kurjalta, niin tiesin varsin hyvin, miksi en kirjoittanut.
Kiire oli napannut minulta niin suuren haukkauksen viime syksystä, että nyt halusin levätä. Mökeistä ja ihanista ratsastusretkistä huolimatta en kaivannut aikataulua ja aikaista aamuherätystä, joka toisi melko kouriintuntuvalla tavalla mieleen makean yhdistelmän kello viiden kisaherätyksiä ja aamuvuoroon lähtemistä. Ajatus hiljaisesta tallista, jossa saisin puuhailla pari päivää kaikessa rauhassa Bonnien kanssa, tuntui ihanalta. Voisin käyttää maneesia niin pitkään kuin halusin, jutella satunnaisten tallille jääneiden hoitajien kanssa hevosenhoidon lomassa, vaikka kiinnittää Bonnien ketjuihin tallikäytävälle ilman että olisimme kenenkään tiellä. Voisin levätä niin paljon, että se riittäisi moneksi kuukaudeksi eteenpäin.
Lomaviikon jälkeen olisin jo ehtinyt ikävöidä kotiin palaavaa remujengiä.
|
|
|
|
Post by Salma on Mar 2, 2017 13:16:16 GMT 2
Se oli oikeastaan aika hauska yhdistelmä.
Oli sirittävälamppuinen maneesi, jonka kattovalot siilautuivat leveiksi kaistaleiksi kylmänä hohkaavaan puruun. Oli Bonnie, jolle olin valinnut talviloimista ohuimman – Wegan keltaruskean fleecen – ja joka pörhisteli pahemmin kuin ensimmäisenä lämpimänä kevätpäivänä. Se eteni uraa pitkin liitävässä ravissa, talven ohueksi kuluttama valkea häntä liinana liuhuten.
Oli pakkasen jähmettämä niska, jota kääntelin varovaisesti seuratessani Bonnien vapaata kulkua maneesin ympäri. Oli muovisesti rapiseva babyporkkanapussi, josta vähän väliä nakkasin suuhuni pureskeltavaa. Oli vettä tippuvat lapaset, jotka olin jättänyt roikkumaan maneesin ovelle, ja lumihileiset läikät housunpolvissa. Loskakeli ja ponin haku tarhasta olivat tehneet yhteistepposet.
Oli katsomossa pulputtava tätilauma, joka oli itsepintaisesti saapunut odottamaan omaa ratsastustuntiaan tunnin etuajassa. Himmeää samettia hohtavat kypärät kyynärvarsissa viuhahtelivat tätien painottaessa keskusteluaan. Raipankärjet väpättivät kuin nyökyttelevät päät.
”Nuoret uskoo nykyään vain Internettiin ja ufoihin…”
”Kyllä pitäisi Trumpin mennä itse rakentamaan muuria…”
”Ja se Smithin tapaus vaikutti niin kammottavalta, että käskin Millaa ottamaan heti kuvat pois siitä Instanista…”
Kuuntelin salaisen huvittuneena tätien tuohtumusta. Olin yrittänyt huikkailla heille tullessani, että olin sopinut Annen kanssa varaavani tyhjän tunnin irtojuoksutusta varten. Tädit eivät olleet ottaneet kuuleviin korviinsa, että heidät olisi ajettu seisoskelemaan tallipihalle kuin joku nuorisojengi. He istuivat orrellaan mukavasti, saivat pitää kenkänsä kuivina ja juoruilla sydämensä kyllyydestä ilman, että kukaan keskeytti. Uralla juokseva valkoinen poni ja sitä huoltava hassu polkkatukkainen tyttö eivät tätienergiaa paljoakaan himmentäneet.
Bonnie näytti melkein pirteämmältä kuin aluksi, kun kalastin sen riimunnaruun. Välillä kolmella, välillä kahdella jalalla poukahdellen se seurasi minua oville ja edelleen kostealle tallipihalle. Nappasin matkan varrella mukaani lapasparin. Ne tippuivat yhä vettä.
Kun viikkasin satulahuoneessa Bonnien fleeceloimea, ovi kävi ja sisään tuulahti pieni tyytyväinen pyörremyrsky. Vasta, kun tuulahdus tonki innokkaasti pintelipinoa, tajusin sen olevan Katsu.
”Mä pääsin Lassen hoitajaksi!” hän ilmoitti, ennen kuin ehdin edes nytkäyttää kättäni tervehdykseksi.
Tuntui, että kaikki uudet hoitajat olivat tallilla. Kun Katsu oli löytänyt Lassen pehmeän pinteliparin laatikon pohjalta, hän oli vähällä törmätä ovensuussa kiharatukkaiseen satulaa kantavaan nuoreen tyttöön.
”Oho!” tyttö huudahti väistäessään. Katsu, joka livahti satulan ja seinän välistä, hymähti iloisesti mennessään.
Satulaa kantava tyttö ei tullut yksin. Hänen kannoillaan tuli toinen, suunnilleen samanmittainen mutta tummatukkainen ja ympärilleen tarkkaavaisesti pälyilevä. Katseemme kohtasivat, sitten hänen silmänsä valuivat käsivarrelleni viikatulle Wegan loimelle ja siitä eteenpäin lattialle.
”Mä oon Fifi”, kiharatukkainen sanoi reippaasti eikä selkeästi välittänyt tippaakaan siitä, että hän oli juuri ollut vähällä tulla teilatuksi satulahuoneen ovenkarmiin.
”Salma”, vastasin.
”Mä oon tuon Rotan uusi hoitaja. Ketä sä hoidat?” Fifi hymyili minulle olkansa yli samalla, kun lykkäsi satulan telineeseen. Tummatukkainen tyttö oli mennyt ikkunalle ja näperteli punaisen kaapin kulmaa katsellessaan tarhoille päin.
”Mä oon Bonnien sponsoriratsastaja”, vastasin. Fifin tukka heilahti hauskasti, kun hän käänsi uudelleen päänsä minua kohti.
”Aaa, sä oot se!”
Sitten hän kääntyi takaisin satulan puoleen.
Loppuilta tallilla oli kuten loppuillat yleensä. Kävin vaihtamassa Bonnielle pinkkimustan verkkoloimen, jota se tapansa mukaan hinkkasi hetken aikaa karsinan seinään, kuten se teki kaikille kalliille loimilleen. Törmäsin sisään rehuvarastoon, jossa rehuja huolellisesti tyhjään kippoon mitanneet Aleksanteri ja Cella hytkähtivät hassusti oven käydessä ja sinkoutuivat vähän matkan päähän toisistaan. Sain Alviinalta makean hymyn, kun ojensin hänelle vesikupin pesupuuhissa puolioven yli lennähtäneen sienen. Pyry paljasti oleskeluhuoneessa kahden kesken etsivänsä asuntoa, johon muuttaa, ja leikittelin hetken ajatuksella miten saisin hänet mahdutettua meille minun ja Jessen kanssa. Pyry hymähti ystävällisesti mietinnöilleni. Räntäsateen alkaessa paikalle märin kengin tullut Pipsa lupasi heittää minut kotiin.
Autossa oli hiljaista. Valot pyyhkivät katua, märät hiutaleet löivät pehmeästi viiruiseen ikkunalasiin. Pipsa katsoi suoraan eteensä eikä puhunut mitään. Katsoessani häntä syrjäsilmällä tuntui hetken siltä, kuin katsoisi vierasta ihmistä. En heti tajunnut mistä se johtui. Vasta, kun Pipsa käänsi auton keikahdellen pihatielleni, tajunta kävi aivojeni lävitse, alkaen selkärangasta ja päättyen päälaelle silmien taakse. Se kävi niin nopeasti, että kyyneleet melkein nousivat silmiin. En ollut koskaan ennen nähnyt Pipsaa yhtä vakavana.
”Onko kaikki hyvin?” kysyin hakien ystäväni katsetta.
Hetken luulin, etten saisi sitä. Sitten Pipsa kääntyi katsomaan minua, huokaisi ja hymyili.
Hymy oli niin pieni, että hyvä kun sitä näki. Mutta sen keveys tuntui helpottavalta.
|
|
|
|
Post by Salma on Mar 5, 2017 12:10:34 GMT 2
Ihanimpia ääniä, joita tiesin, oli läpikuultavan pakkauspaperin kahina. Jo sen hetken ajatteleminen, jolloin kerroksittaisen paperin ohuita kerroksia nosteli yksi kerrallaan paljastaakseen alleen kätketyn yllätyksen, sai kurkkuni kuivumaan salatusta innostuksesta. Ensimmäinen vilaus paketin sisällöstä viilsi ihanasti sisuskaluja. Sileä, mustana päilyvä nahkapinta, joka oli automatkasta viileää kuin kuiva jää. Vahvantuoksuiseen nahkaan upotettu kultainen logo, joka hohti himmeänä kuin erikoislaatuinen pieni silmä. Pakkauspaperin värinä istuintyynyjen kaaria vasten. Uusi satula oli täydellinen. Hevosenomistajana joutui joskus sen heikon hetken eteen, jolloin varustekaupan esite odotti postilaatikossa itsetietoisena kuin luvatta kylään saapunut serkku. Yleensä päätin matkalla postilaatikolta kotiin, että jättäisin selailematta esitettä – tai jos selailisinkin, niin tekisin kauppalistan etukäteen. Tammikuun lopulla olin kuitenkin hairahtanut. Paksu uutuusesite kiiltävine kuvineen vilisi onnellisen näköisiä hevosenomistajia, lihaksikkaita hevosia ja mittatilattuina tehtyjä varusteita, jotka narskuivat uutuuttaan melkein paperinkin läpi. Olin rastinut muistiin ostoksen toisensa perään. Ja täällä ne nyt olivat, makuuhuoneessani, pakattuina virallisennäköisiin, logopainettuihin pahvilaatikoihin. Vaatimattomimmat, kuten pesusienipakkauksen ja Bridlemanin punaiset kumitutit, olin jo kaivanut esiin ja lajitellut sijatulle vuoteelle odottamaan tarkempaa tutkiskelua. Satulan olin säästänyt viimeiseksi. Koko satula oli oikeastaan pelkkää turhamaisuutta. Bonniella oli kaksi hyvää satulaa, Sir Classicin konjakinvärinen estepenkki ja Bridlemanin näppärä tummanruskea yleissatula, jolla maastoilin ja menin koulua. Kaiken järjen mukaan olisin voinut hypätä estekisoissa Sir Classicilla, vaikka se olikin vähän kulunut ja nuhruinen. Sen sijaan olin ostanut pari vuotta sitten Eliten tummanpunaruskean estesatulan, himmeästi kiiltävän ja hyvin muotoillun, jonka siivessä juoksi tarkkaan mitattu rivi pieniä messinginvärisiä timantteja. Se oli ollut ihana, pehmeäpintainen ja vankka. Nyt olin ostanut tismalleen samanlaisen satulan. Mustana. Olisin halunnut vyöryttää ostopäätöksen muiden ihmisten niskoille. Olisin halunnut sanoa, että Juuso oli vetänyt toista suupieltään tyytymättömään kurttuun aina, kun irrotti konjakinvärisen satulavyön Sir Classicista ja yhdisteli sen Eliten tummempiin vastinhihnoihin. Olisin halunnut sanoa, että Jesse lainasi minulle salaa valkoisia kisahuopia, koska Elite näytti hirvittävältä minkään muunvärisen kanssa. Olisin halunnut sanoa, että Jente oli kerran tallilla ollessaan nostanut rapaiset tassunsa Eliten satulasiipeä vasten, ja siihen oli jäänyt likaisten läikkien lisäksi epäsiistit urat koirankynsistä. Mutta eivät ne olleet mitään oikeita syitä. Oikea syy oli se, että minulla oli epäsiisti satula kisaamiseen, joten olin päättänyt ostaa oikean värisen. Ja sen lisäksi kaksi uutta valkoista kisahuopaa, yhden kultakanteilla ja yhden ilman (ne viisi muuta satulahuopaa, jotka olin ostanut samaan syssyyn, eivät liittyneet Elite-kamppailuuni). Ja vielä, jotta Juuso ei saisi toiselle puolelle kasvojaan vanhuudenryppyjä alle 25-vuotiaana, kaksi anatomisesti muotoiltua satulavyötä. Tummanruskea oli tarkoitettu yleissatulaan, jotta pääsisin ainaisesta vöiden vaihtelusta, musta uudelle Elitelle. Siihen se sopi täydellisesti. Seitsemän satulahuovan, kahden vyön ja yhden huikaisevan kalliin estesatulan ostaminen (puhumattakaan kahdesta loimesta, nahkaohjista, parista korvahuppuja, vihreistä ja keltaisista pinteleistä, jännesuojista sekä uudesta punaisesta riimunnarusta, jotka hankin samalla kertaa) tarkoitti sitä, että minun täytyi myös luopua jostakin. Se taas tarkoitti sitä, että järjestin Seppeleessä kirpputorin. ”Onks tää kiiltävä joku teltta?” Sandra puhisi möyriessään jossakin Bonnien kaulakappaleellisen heijastinloimen sisällä. Musta tukkapehko pilkisti hauskasti loimen aukosta. ”Paljon sä pyydät näistä pinteleistä?” Tuulia kysyi oleskeluhuoneen toiselta laidalta, jossa hän oli kumartunut sohvalle tutkimaan paria vaaleanruskeita WEGAN pinteleitä. Käännyin mikrolta, jonka kulmaan olin juuri ripustamassa ruskeita stopperiohjia. ”Saat ne vitosella. Kahdeksan euroa, jos otat kans tuon häntäsuojan mukaan.” Fiia hypisteli uudelle hevosenomistajalle ominainen huolellinen katse silmissään mustaa WEGA Royal -yleishuopaa, jota olin imuroinut melkein puoli tuntia saadakseni Bonnien valkeat irtokarvat imettyä pois. ”Harmi, että Bonnie on niin pieni”, hän sanoi hajamielisesti. ”Mua olis kiinnostanut se estesatula.” ”Tässähän on melkein koko paketti omaa hevosta ajatellen”, hymähdin. ”Harjapussi vaan puuttuu.” ”Mä ostan pelkästään nämä ohjat ja palkkaan Jutan esittämään mun hevosta”, Wenla huokaisi heilutellen ruskeaa ohjanippua. ”Mulla ei ole muuhun varaa.” Tein pientä tiliäni kaikessa rauhassa siihen asti, että punaposkiset Emmy ja Pyry paukahtivat sisään kolme uutta hoitajaa perässään. Käsitettyään, että meneillään oli markkinat, Emmyn silmiin syttyi innostunut pilke. Ja sitten kauhistunut. ”Salma!” Hän sanoi moittien, marssi huoneen poikki ja tarttui mustiin nahkasuitsiin, joiden strassiotsapanta välähti auringonvalossa. ”Et sä voi myydä näitä!” ”Miksi?” Kysyin rauhallisesti. ”Nää on sun ja Bonnien juttu! Nää suitset otsapannalla! Sullahan on aina nämä!” ”Ei ne oo samat suitset”, vastasin sisäisesti hymyillen. ”Noissa on toi valkoinen pehmuste turparemmissä. Mulla on kahdet melkein samanlaiset. En mä meidän nimikkosuitsia myy.” Emmy katsoi ensin minua, sitten paketoitua suitsinippua. ”Ootko sä varma?” Hän kysyi, ihan kuin olisin yhä saattanut huijata. ”Vuorenvarma.” ”Sulla on kolmet suitset?” ”Ei toivottavasti enää pitkään”, vastasin ja kumarruin rapsuttamaan tupapöydän pintaa salatakseni hymyni. ”Mä yritän näet myydä ne, joita sä pitelet.” Uudet hoitajat – minun mittaiseni blondi ja taempana kuikuileva otsatukkainen tyttö, joka ei näyttänyt haluavan tarkastella varusteita liian innokkaasti – pysyttelivät pahvilaatikolla, johon olin kerännyt Bonnien vanhan riimunnarun, korvahuppuja ja satunnaisia jännesuojia. Blondi kurotti hypistelemään riimunnarua. ”Paljon sä pyydät tästä?” Hän kysyi reippaasti huomatessaan, että norkoilin lähellä. ”Neljä euroa”, vastasin. ”Ketä sä hoiditkaan?” ”Loekea”, hän vastasi kerien riimunnarua auki ja kiinni niin, että skakkikuvio vilisi silmissä. ”Mun nimi on Inka.” ”Betha”, hänen takanaan seisova tummatukka sanoi, vaikka kukaan ei oikeastaan ollut kysynyt. Muistin hänen olleen sama, joka oli ollut satulahuoneessa pari päivää sitten. ”Teille mä voin myydä vaikka eurolla”, sanoin jalomielisesti. ”Onnitteluna uudesta hoitohevosesta.” Bonnie ei ollut yhtä innoissaan uusista varusteita kuin minä. Kun harjattuani sen vedin ponin selälle punaisen, ihanan tuntuisen Cassiel Basic -villaloimen, se yritti käytännössä katsoen kävellä ylitseni päästäkseen siemailemaan pitkiä kulauksia vesikupistaan. ”Ihan kuin sua pidettäis aavikolla”, puhisin työntäessäni ponia kauemmas. Se heilautti toista korvaansa, kääntyi ja upotti turpansa heinäkasaan. Bonnien syödessä livahdin karsinan ulkopuolelle ja jäin nojailemaan puolioveen. Se näytti hirvittävän somalta hamuillessaan korsia karsinan lattialta. Niin somalta, että minun olisi aivan pakko saada sovittaa uusia varusteita heti sen ylle. WEGAN estesatula istui Bonnien selkään juuri niin hyvin, kuin upouusi satula voi istua. Olin odottanutkin sitä, olihan tämä nykyinen samaa kokoa kuin sekin, jota yritin kaupata yläkerrassa. Kiskoin uusia satulahuopia pahvilaatikosta, johon olin pakannut ne tallille lähtiessäni. Vihreä huopa. Punainen. Musta kultakanteilla. Keltainen Cassiel Glitter, joka kimalteli ällöttävän ihanasti. Tummansininen yleishuopa, joka oli oikeastaan väärän kokoinen estesatulaan, mutta jota en malttanut silti olla asettelematta näön vuoksi satulan alle. Valkoinen kisahuopa ohuella kultareunuksella. Se näytti niin hienolta, että minun piti ottaa pari askelta taaksepäin. ”Sun pitäis saada kuvia tuosta”, joku sanoi selkäni takaa, kun kiinnitin uusien punottujen nahkaohjien solkia Bonnien suitsiin. Vilkaisin olkani ylitse Yasminiin, joka näytti punaisessa tikkitakissaan touhukkaalta kuin pieni virkaintoinen tallitonttu. Hän kantoi isoa heinäpaalia sylissään. ”Niinpä”, huokaisin. Bonnie, joka ei edelleenkään osoittanut kovin suurta innokkuutta varustamispuuhiani kohtaan, katseli ikkunasta ulos ja näytti upealta. ”Mä voin kuvata, jos sä haluat. Vaikka tuossa tallipihalla.” Ilma oli mahtava. Nahkaohjat nyrkkiini puristettuna talutin Bonnien pihalle ja yritin samalla nykiä pystyyn kaulusta, jottei kaulani paleltuisi puhurisen kevättuulen käydessä tallin yli. Bonnie nosteli jalkojaan ja puhisi hyväntuulisesti. WEGAN satulan ja valkoisen huovan innostamina olin punonut sen harjaan pienen, vähän vinon verkkoletin. Harja oli siihen oikeastaan liian lyhyt ja sileä, ja se sai kaulan näyttämään ennemmin liian ohuelta kuin sopivalta, mutta minulle se antoi ylevän tunteen. Saattoiko sellainen pikkujuttu kuin hutera letti huonontaa näin hienoa ponia? Yasmin oli hyvä kuvaamaan. Poseerasin Bonnien rinnalla, hymyilin kameraan nojaten sen selkään, yritin houkutella sitä seisomaan tasajaloin ja höristämään korviaan, kun kiedoin käteni sen turvan ympärille ja suukotin lämmintä poskikarvaa. Jossakin vaiheessa Yasmin ehdotti, että yrittäisimme ottaa samalla kuvaa ponin rakenteesta. Haikein mielin avasin anatomisen satulavyön, nostin estesatulan ponin selästä ja tasapainottelin sen auringon kuivattamalle kohdalle hoitopuomilla. Kun astuin kauemmas ja rapistelin taskuuni unohtunutta muovikäärettä, jossa uudet kumitutit olivat olleet, Bonnie suostui ojentamaan kaulaansa ja näytti niin hirvittävän hienolta, että sydämeni oli pakahtua. ”Näistä rakenteista tuli melkein parhaita”, Yasmin sanoi, kun katselimme hetken kuluttua lopputuloksia hänen puhelimensa näytöltä. Bonnien kiiltävänharmaa karva näytti tosiaankin hyvältä tallin seinää vasten. Päivän huippumalli oli itse kyllästynyt kuvattavana olemiseen ja kuoputti raudoitetulla kaviollaan tallin seinustaa löytääkseen sieltä viime syksyn kuivia ruohonkorsia. ”Se on oikeastaan aika hauskaa”, sanoin seuraillessani ponin tyytyväisessä lerppuasennossa heilahtelevaa korvaparia. ”Sitä voi ostaa miten paljon varusteita tahansa, mutta ei niillä loppujen lopuksi ole mitään väliä. Poni on poni, vaikka käyttäisi muovipressua satulana.” ”Ja hyvä niin”, Yasmin sanoi, nosti puhelimensa ja nappasi nopean räpsäisyn Bonnien takamuksesta, jonka se oli juuri kääntänyt meitä kohti voidakseen kuoputtaa maata paremmin. Siitä tärähtäneestä arkihetkestä tuli loppujen lopuksi suosikkikuvani. Pssst. Kaikki Bonnien uudet varusteet päivitetyissä loimitusohjeissa ja varusteissa. |
|
|
|
Post by Salma on Apr 6, 2017 8:39:14 GMT 2
Aamupäivän talli oli hiljainen. Se yllätti minut aina. Oli vaikea uskoa, että paikassa, jossa eli yli kaksikymmentä eläintä, se ylipäätään oli mahdollista.
Mutta niin se vain oli. Heinät kahisivat hiljaa. Hevoset kääntyilivät ääneti, hallitusti, kuin olisivat yhä aroilla käyskenteleviä villieläimiä valmiina piiloutumaan pedoilta. Rautakengät eivät kopisseet betonilattiaan, oleskeluhuoneesta ei kuulunut tömähdyksiä tai kaukaista puhetta, ilmoitustaululla ei parveillut yhtään tuntilaista. Kasperikin oli kadonnut ulos rehukärryineen.
Se oli seesteistä. Vain minä, valkea poni ja hiljaisuus.
Bonnie katseli ulos ikkunasta, kun kihnutin kumisualla irtokarvaa sen lautasen pyörteeltä. Aamuaurinko sai sen ilmaan pöllyävän talvikarvan kimmeltämään hopeanhohtoisena pilvenä. Ponin pitkät silmäripset olivat samaisessa kuivan maan kevätsäässä läpinäkyvät. Heinäkasa, jonka Kasper oli heittänyt sen eteen ennen kuin tasapainotteli kiikkerät kärryt päätyovista pihalle, oli hajotettu ja sen päältä Bonnie oli nyppinyt etuhampaillaan parhaat korret. Toisesta suupielestä roikkui yhä muisto aamiaishetkestä.
Kopautin kumisuan puhtaaksi karsinan seinää vasten ja pudotin sen takaisin harjapussiin, jonka sisällön olin pessyt sankossa edellisviikolla. Se oli tosin ollut liian aikaista. Karvanlähtöaika oli pahimmillaan, ja jossakin klippauskertojen ja viime viikon välillä Bonnie oli ehtinyt puskea nahastaan tiheän poninturkin, joka tipahteli pitkin pihaa yhtä iloisesti kuin napajäätikköponeja muistuttavilla shettiksillä. Saisin pestä harjat vielä moneen kertaan, ellen halunnut sirotella vanhaa talvikarvaa Bonnien ylle kesän varhaisina kisa-aamuina.
Bonnie hamusi hajamielisesti taskuani, kun pujotin punaisen riimun karvapehmusteineen sen päähän. Sen tummat silmät haikailivat keskittyneesti pihalle, se ei malttanut kääntyä pois vielä silloinkaan, kun kilautin riimunnarun lukon kiinni sen leuan alta. Jouduin työntämään sitä kevyesti lavasta, ennen kuin se hoksasi, mitä halusin.
"Me ollaan menossa pihalle, turhaan tuijottelet", selvensin sille vielä.
Ulkona oli vielä keväisempää kuin olin odottanut. Olin tullut aamulla tallille paksussa kevättakissa, jota tavallisesti käytin kaupungilla. Olin riisunut sen lokerikkohuoneeseen pitääkseni sen suhteellisen hevosettomana (mikä minun tapauksessani taisi olla toiveajattelua) ja pelännyt hiukan etukäteen, että tulisin paleltumaan ruskeassa poolopaidassani. Se oli turha huoli. Taivaalla vaelsi muutama valkea pilvenriekale, joita tuuli riepotti navakasti, mutta auringossa oli jo melkein kesäistä. Ei liian, jos piti silmiä auki niin näki kyllä sulavat harmaanruskeat lumikinokset ja lehdettömät puut, mutta jos oikein kuvitteli niin saattoi haistaa tulevat kesän ruohomaton.
Bonnie pörhisteli selkäni takana, kun avasin tarhan portin. Pari poninpäätä kauempana puun alla nousi ponnahdellen ylös, mutta tammat olivat liian keskittyneitä edessään lojuviin heinäkasoihin tullakseen tervehtimään. Jouduin taiteilemaan riimunnarun kanssa, jotta saisin portin suljettua Bonnien suunnatessa vankasti kohti muita hevosia. Kun lopulta tartuin riimun niskahihnaan ja vedin sen sen korvien yli, poni pinkaisi luotani kuin ensi kertaa laitumelle pääsevä lehmä pitkän navettatalven jälkeen.
Se teki kunniakierroksen muiden ponien ympäri, pysähtyi aurinkoiselle paikalle ja laskeutui urahtaen polvilleen. Tyytyväisesti se kierähti selälleen ja kihnutti itseään maan pölyyn niin antaumuksella, että Sikke jäi katselemaan toimitusta heinänkorsia pehmeistä suupielistä roikkuen.
Eikä Bonniella tietenkään ollut loimea. Valkea selkä muuttui harmaaksi sitä mukaa, kun se kieriskeli kyljeltä toiselle. Mutta mitä se haittasi? Nythän oli kevät.
|
|
|
|
Post by Salma on Apr 19, 2017 11:18:53 GMT 2
Trailerista katsova hevonen ei muistuttanut paljoakaan sitä vaaleaa mörrimöykkyä, jonka olin saatellut vuosi sitten matkaan ylpeydensekainen haikeus rintapielessä narskuttaen. Tämä hontelomaisen pitkäjalkainen otus näytti siltä, että se oli venytetty yhdessä yössä puolet suuremmaksi ja pumpattu sen jälkeen sopivan täyteläiseksi lihasmassalla. Se näytti hulvattomalta. Minua melkein pelotti ottaa hevonen ulos. Ei siksi, että se olisi ollut mitenkään erityisen vihaisen näköinen. Itse asiassa se oli aika rimpula, sellainen hevonen, joka saattaa ravata tarhassa naamalle ihan silkasta ilosta ja nostella hokkikavionsa ihmisen päältä yllättyneenä siitä, ettei se kestä samanlaista kohtelua kuin naapuritarhan karvaponi. Se seisoi tallipihalla kiiltävine vaaleine karvoineen ja nosteli takajalkojaan, joita pitkät siniset kuljetussuojat kai kutittivat hassusti. Takaani kuului parahdus. ”Et kai sä oo hankkinut toista hevosta?” Fiia toljotti minua satulahuoneen ovelta samalla ilmeellä kuin eräs Anne erästä tiettyä henkilöä, joka oli kadottanut erään tietyn vauvan eräälle tietylle alueelle ollessaan vastuussa siitä. Huudahduksen saattelemana hänen selkänsä taakse ilmestyi pieni ihmisparvi, päitä poukkoili yllättyneenä ja pesuvedestä märät harjat, joiden kanssa he nähtävästi olivat olleet puuhailemassa, tippuivat kiiltäviä vesipisaroita tomuiselle tallipihalle. Ennen kuin ehdin vastata, vaalea poni kääntyi kiinnostuneena katsomaan satulahuoneen ovelle, jossa Alviinan pitkä hahmo kuikuili Neten ja Randin matalampien päälakien takana. Sitten se kääntyi tarmokkaalla tasajalkaloikalla kohti tarhoja, korskahti huomatessaan paikoillaan löllyvät ruunat ja oli ottamassa askeleen niitä kohti, kun pikkulintu lehahti lehdettömästä pensaasta ja karautti orin melkein varpailleni. ”Eihän toi ole mikään uusi hevonen”, Fiia äkkiä tunnisti. Yhdessä punaisen tukan leimahduksessa hän oli harpponut vierelleni ja tarttunut rauhoittavasti mustan riimun poskihihnaan. ”Ei niin”, sanoin punaposkisena ja hengästyneenä. ”Birk tää on.” Samanlaista huomiota sain harvoin tallilla osakseni. Kun olin kiikuttanut ensimmäisiä nakupäiviään viettävän Bonnien tarhaan ja tulin hakemaan Birkiä Fiian hellästä huomasta, sen ympärillä kuhisi jo pieni kiinnostunut parvi. ”Kenen hevonen tää siis on?” Alviina kysyi hirvittävän kiltisti hymyillen samalla, kun seisoa tanotti pitkänä ja laihana käsi Birkin säällä. ”Se on Bonnien varsa”, vastasin pyyhkien Bonnien antamaa hellää kuolapusua kevätliivini rintamukselta. ”Birk. Se palautui mulle takaisin.” ”Miten kivaa, että sulla on rahaa pitää kahta hevosta ja koiraa”, Alviina päivitteli helähtävästi nauraen. ”Mä yritän itse asiassa myydä sen”, totesin. ”Ei mulla ihan niin paljoa rahaa ole.” Birk jatkoi osaansa päivän vetonaulana päästessään karsinaansa. Reinon uusi apuhoitaja Odette melkein huusi ääneen, kun hän kulki Pyryn ja Fifin vanavedessä tallin pikkupuolen poikki. ”Onko toi uusi tuntsari?” kuulin karsinaan hänen innostuneen äänensä. Huhut uudesta nuoresta orista olisivat varmasti levinneet nopeammin kuin kaatuva heinäkärry, ellei Pyryn tottunut pää olisi ilmestynyt näköpiiriini ja sitä seurannut rauhallinen: ”Se on Salman ponin varsa, ei sitä varmaan tunneilla näe.” Vaikka oli tallilla myös sieluja, joita samaiset faktat eivät kiinnostaneet. Olin harjaamassa Birkiä, joka luuli kai leikkivänsä ratkiriemukkaan hauskaa hippaa kanssani, kun Clara tuli muikean näköisenä roikkumaan karsinan ovelle. ”Tää on niin ihana”, hän huokaisi, kun Birkin mielenkiinto viivähti hetken hänessä ja ori tutki agentinnopealla turvallaan hänen lämmintä kämmentään. ”Myytkö sä tän oikeesti kolmella sadalla?” ”Mitä?” Naurahdin vahingossa ääneen. Clara vilkaisi minua hämmentyneenä. ”Niin. Alviina sanoi, että sä myyt tän halvalla, ehkä kolmellasadalla. Sä olit kuulemma sanonut.” Vilkaisin Birkiä, joka oli jo kyllästynyt etsintöihinsä ja siirtyi paraikaa hamuilemaan Bonnien harjapussia. ”Kolmellasadalla mä ostaisin Bonnielle ehkä viikon välipalat”, huokaisin. ”Hevoseni söi kaikki rahani, vai miten se meni”, Clara hymähti. Kuten isossa ratsastuskoulussa saattoi olettaa, en ollut saanut kotiinpalaavalle Birkille tallipaikkaa Seppeleestä. Toiveeni oli, että hevonen menisi pian myynniksi, sillä olin ratkaissut Annen kanssa tilanteen laittamalla Birkin Liekkijärven pihattoon. Kyllähän ori pärjäisi siellä (ja toivottavasti muut täyspäisemmät hevoset koulisivat siitä ison varsan sijaan nuoren järkevän hevosen), mutta minulle tulisi rankaksi pyöräillä Seppeleen lisäksi joka päivä myös pihatolle. Olin harkinnut, että pyytäisin joltakulta apua ponin hoidossa ennen kuin se lähtisi uuteen kotiin. ”Sä siis meinaat ratsastaa Birkin pihatolle?” Pipsa huikkasi ohikulkiessaan Siken satulaa kantaen. ”Meinaan. Kyllähän tällä on oltu jo maastossa, Monna treenasi tän kanssa aika tavoitteellisesti. Oikeastaan kaikenlaista, mitä nelivuotiaan kanssa voi kokeilla, ne on varmaan kokeilleet. Mutta ei mua harmittais, jos joku tulis mukaan. Mä en liiaksi luota nuoreen ponioriin vieraassa ympäristössä.” ”Etenkään ponioriin, joka ihan takuulla muistaa että tällä pihalla on riveittäin ihania tammoja”, Pipsa irvisti hyväntuulisesti. ”Mä voin kyllä tulla mukaan. Sikke kyllä laittaa sen kuriin. Ja kaiken lisäksi se on maastossa yhtä varma kuin juna.” Loppujen lopuksi mukaamme lähti vielä Betha. Hiljainen tyttö kiristi satulavyötä tallipihalla ja vilkuili kiinnostuneena Birkiä, jota Elmon apuhoitaja Heljä oli tullut pitelemään kun nousin satulaan. Birk tiesi tasan tarkkaan, mitä sen selkäpuolella hääräiltiin, mutta siitä huolimatta se melkein vinkui innosta päästä tekemään tuttavuutta sekä Sikkeen että Kössiin. Molemmat osoittivat tiettyä aikuismaista arvokkuutta, Sikke tuijottamalla maastoreitin alkua ja Kössi painamalla korvansa niin luimuun, että se näytti luppakorvakoiralta. ”Mä alan katua tätä suunnitelmaa”, henkäilin suunnilleen kahdeksan kertaa sinä aikana, kun ratsastimme tallipihalta sata metriä metsään. Ongelma ei ollut siinä, että Birk olisi huonosti koulutettu – päinvastoin, se näytti luulevan, että vieraassa pöheikkömetsässä vieraiden hevosten kanssa pärjäsi sitä paremmin, mitä kootummassa käynnissä kulki. Poni kalisteli nivelkuolaintaan samalla innokkuudella kuin emänsä, pysähtyi silloin tällöin kuopimaan pöllyävää multaa kuuramaan yltä ja kiiruhti sitten toisten perään. Sikke ja Kössi olivat kuin kaksi oudosti yhteen joutunutta vanhempaa, jotka eivät olleet vielä ihan keksineet kumpi kasvattaisi koltiaisesta kunnon hevosen. ”Tää on yllättävän erilainen kuin Bonnie”, huikkasin muille, kun ratsastimme rauhallista ravia pitkin kuivuvaa hiekkatietä. ”Ihan niin ku tää olis vähän kiinnostunut sileällä työskentelystä.” ”Se on vaan nuoruuden huumaa”, Pipsa vastasi armottomasti ja virnisti minulle sitten olkansa yli. ”Hyvin se kulkee. Onko sulla jo ostajaehdokkaita?” ”Ei vielä”, vastasin. ”Ja saattaa vielä olla, että entinen omistaja ottaa sen takaisin. Se oli hirveän hyvä, kiireinen vaan. Minkä kyllä ymmärtää, mäkin lähden tämän jälkeen takaisin tallille hoitamaan Bonnien.” ”Millä sä meinasit mennä?” Betha kysyi Kössin selästä. Se sai minut mietteliääksi. Yleensä ponilla johonkin ratsastaminen tarkoitti, että ponilla saapui myös takaisin kotiin. Birkin jäätyä pihattoon minulla olisi kuitenkin edessäni reipas patikkamatka ratsastuskengissä ja kevyessä kevättakissa. ”Tuota mä en tullut ajatelleeksi.” ”Tuut tietysti kakspäällä”, Pipsa sanoi varmasti. ”Ollaanhan me ennenkin menty Sikellä niin.” Minua melkein harmitti, kun Liekkijärven pihaton aidat alkoivat pilkottaa puiden välistä. Birkillä ratsastaminen oli ollut hauskaa. Se oli kuin kapea, Bonnietakin nopeammilla johdoilla toimiva pikku keinuhevonen, ja laukassa se oli yhtäkkiä pongahtanut pois polulta ja yrittänyt hypätä ojan yli. Olin ensiksi pelästynyt sydänjuuriani myöten, kunnes huomasin jalustinhihnan pään hilautuneen ryttyyn ja läiskyttäneen orin vaaleaa kylkeä. ”Mikä herkkis!” Olin äimistellyt Pipsalle ja Bethalle, kun he olivat kääntyneet taakseen nähdäkseen mihin Birk yllättäen oli singahtanut. Pihatossa oli tapahtunut muutoksia. Kun olimme kujerrelleet aidan yli Taigalle ja Ruusulle, jotka seisoivat haaleassa auringonpaisteessa katsellen uneliaina meitä, jatkoimme matkaa muhkuraista polkua vanhalle oripuolelle. Hetken näytti siltä, että olimme tulleet hevosten lilliputtimaahan. ”Onko nää kaikki varsoja!” Pipsa henkäisi ilahtuneena. Olivat ne – kaikki, paitsi tummanrautias romuluinen suomenhevonen, joka imuroi heinää aidan vierellä ja näytti tehtävänsä hyvin vakavasti ottavalta isoveljeltä. Isolla laitumella sen takana tuijotteli kaksi kirjavaa shetlanninponia, jotka valkeine karvoineen näyttivät melkein sulautuvan keväiseen maisemaan. Kolmas poni, kirjava sekin, leikki itsekseen kirkkaanpunaisen hevospallon kanssa. ”Tää on täydellinen ympäristö Birkille”, totesin hyvilläni. Pieni yleissatula ja paketoitu suitsinippu jäivät roikkumaan hämärään latorakennukseen. Birk itse pyrähti kirjavien kavereidensa luo heti, kun sain heitettyä sen ylle satulan alle puoliksi käärityn ulkoloimen. Jäin seuraamaan ovelle, miten se pongahteli korkein askelin toisten luokse, pysähtyi ja päästi kimeän varsamaisen hirnahduksen. Betha tuli kauempana tervehtimästä Torkkua, jota oli ollut taputtelemassa aitan toisella puolella. Hän kulki mutaisen laitumen yli Pipsan luo, joka piteli aidan takana sekä Kössiä että Sikkeä, ja otti tumman hevosen ohjat itselleen. Lähdin heitä kohti seuraillen sivusilmällä Birkiä. ”Se näyttää pärjäävän hyvin”, Pipsa sanoi, kun oli noussut satulaan ja ojensi kättään vetääkseen minut taakseen. Birk laukkasi kellertävänä läiskänä aidan ohi, rymisteli kaarteessa melkein kylkimyyryä ja sai pienemmät ponit nykäistyä samaan vauhtiin. Tullessaan liian lähelle isoa suomenhevosta se kaarsi laajasti, potkaisi takajalkansa ujon mieltäosoittavasti ilmaan ja kirmasi toiselle puolelle laidunta. Siken turvallisessa selässä, käsivarret Pipsan vatsan ympärille kiedottuina, lähdin keinahtelemaan takaisin kotia kohti. Katso Birkin myynti-ilmoitus täältä!
Tarjolla myös ylläpitoon. |
|
|
|
Post by Salma on Jun 16, 2017 12:01:40 GMT 2
”Viimeisiä ratsastustunteja viedään. Tälle kaudelle siis.”
Pipsa, joka oli minun tapaani siinä onnekkaassa asemassa, ettei kärsinyt hellesään alkeistunneista samalla tavalla kuin hoitajat, katseli vieressäni pölyn keskellä huhkivia ratsukoita tallin kentänpuoleisessa katoksessa loikoillen. Ilmassa leijailevien hiekanjyvästen keskellä saattoi hyvällä tahdolla erottaa Emmyn pomppivan letin ja Aleksanterin, joka raahasi jalkojaan Myntin rinnalla kuin orjatyöhön pakotettu masentunut tämänkesän varsa. Hevoseton on huoleton ei pädekään ihan aina, mietin ojentaessani shortsisääreni pitkäksi ja nojatessani penkillä taaksepäin. Tänään minun ja Pipsan päivä oli ainakin ollut erinomaisen huoleton.
Ponit olivat pihalla. Bonnie, joka ei ollut nähnytkään kisatraileria vähään aikaan, seisoi luultavasti puun alla ja kiskoi tuoretta sisäänsä niin paljon kuin pystyi. Olin treenannut sillä satunnaisesti koko kevään. Birkin kotiinpaluu ja uudelleenmyynti olivat vieneet treeniaikaa melko paljon, eikä sopivia kisoja ollut tahtonut tulla vastaan. Toisaalta se saattoi olla hyväkin. Bonniella oli kisattu tiiviisti useampi vuosi, eikä tekisi lainkaan pahaa pitää sitä kevyemmällä käytöllä muutamaa kuukautta. Vaikka 12-vuotias poni ei ollut esteille vielä erityisen vanha, olin alkanut kantaa pientä huolenpoikasta sen jalkojen puolesta.
Viime viikolla olin tehnyt retken hevostarvikeliikkeeseen aikeinani ostaa aineet, jolla Bonnien jalat pysyisivät hyvässä kunnossa vielä seuraavan vuosikymmenen. Olin palannut kotiin laukku täynnä savea, kaksiteholinimenttejä ja geelejä, täyttänyt niillä Bonnien hyllyn ja alkanut sitten tyytyväisenä testailla mikä tehosi parhaiten sen valkoisiin koipiin. Bonnie oli pääasiassa inhonnut käsittelyjä. Se oli elämänsä aikana tottunut siihen, että sen jalkoihin hierottiin mitä kummallisimpia tahnoja, mutta uusien tuotteiden kanssa jouduin kykkimään maanrajassa ja lukemaan etikettejä kunnes poni kalisteli itsensä melkein irti pesarista. Valkea harja vain lensi, kun se ravisteli päätään ja huokaili turhautuneen kuuloisena.
Hevosten laiskanpulskea jono kulki ohitsemme, kun Anne oli saanut höykytettyä alkeistuntilaisiaan riittävästi. Emmy poikkesi hetkeksi Kuutin luota ja tuli hakemaan hörpyn mehupullosta, joka seisoi viileänä minun ja Pipsan jalkojen juuressa.
”Mä voisin juoda Liekkijärven tyhjäksi”, hän huohotti silmät suljettuina. ”Onneksi Kuutti menee seuraavan vasta illalla.”
Kun me kyllästyimme Pipsan kanssa lojumiseen, lähdimme hakemaan hevosia sisälle. Bonnie kulki itsepäisesti viitisen askelta edelläni ja kieltäytyi jättäytymästä kiinni, ennen kuin Inkeri tuli hakemaan Tirkun sisälle. Katalana poninmetsästäjänä tunnettu Inksu ehti rapistella taskussaan olevaa suklaapaperia luultavasti alle sekunnin, kun sekä Tirkku että Bonnie ravasivat korvat myötämielisessä hörössä häntä kohti.
”Sori, Bonnie”, Inkeri kuului sanovan anteeksipyytävästi kimolle, kun hän talutti sitä otsatukasta pidellen minua kohti.
Oli hieno ratsastussää. Jätimme Siken ja Bonnien satuloimatta, käänsimme ne tallipihalla kohti leirimökkejä ja lähdimme ratsastamaan paljaat sääret ponien kyljillä heilahdellen.
”Mieti, kohta hevoset lähtee jo kesälaitumelle”, Pipsa sanoi tyytyväisen kuuloisena, kun olimme päässeet viileään puiden katveeseen.
”Tuntuu että edellisestä kesästä on vaan hetki”, hymähdin vastaukseksi.
”Muistatko sä sen Allun ja Cellan mopon? Sen vaaleanpunaisen?” Pipsa, pisamat nenänpäätä koristaen, kääntyi virnistämään minulle Siken selästä.
”Mä oon edelleen vuorenvarma, että ne ei käyneet kertaakaan katsomassa hevosia sillä. Ne ajoi metsään ja kuherteli mättään päällä.”
”Eikö ne olleet riidoissa silloin?” Pipsa kysyi.
Hiljenin miettimään. Niin se tosiaan taisi olla. Vuosi sitten, samanaikaisesti yhden pienen vilauksen ja kokonaisen vuoren takana, Aleksanteri ja Cella olivat olleet riidoissa. Nyt heillä oli mennyt hyvin jo niin pitkään, että eroa tuskin muisti.
”Laukataanko vähän?”
Ponit tuntuivat ymmärtävän kysymyksen. Bonnie nosti iloisesti päätään, Sikke heilautti kärpäsen hännältään, ja sitten me laukkasimme.
|
|
|
|
Post by Salma on Jul 4, 2017 14:42:40 GMT 2
”Jutta sanoi, että varsat kieltäytyi eilen kävelemässä tästä.”
Istuimme tasaisen harmaassa tihkusateessa hevosten selässä ja tiirailimme ryvettynyttä peltoa, jonka lakoavan viljan keskeltä erotti tummat rinkulat. Pilvet vyöryivät yllämme, ropsauttelivat tuulisia sadepuuskia, hevoset hytisivät korviaan käännellen. Bonnien valkea niska oli jännittynyt, ja tumma silmäkulma vilkkui sen tuijottaessa herkeämättä peltoa.
”Ne oli tulleet ihan kauniisti tähän peltotielle asti. Sit, peräkanaa, kaikki oli jähmettyneet paikoilleen. Ihan niin ku joku olis pakottanut ne pysähtymään.”
Loin nopean, epäluuloisen sivuvilkaisun Inkaan, jonka kasvot peittyivät vihreän öljykangastakin huppuun. Loeke kalisutti kuolaintaan, heitti päätään niin että pisarat levisivät. Sateen kastelema hiekka karahteli Soltun ruopiessa maata selkiemme takana.
”Emät tietty kieltäytyi kävelemästä. Mä en ole varma innostuiko Zodiac uudesta leikistä vai aistiko se paukapää jotain, mutta se jäi myös junnaamaan. Niillä oli kestänyt vartti saada hevoset pellon ohi.”
Peltokuvio aaltoili märän viljan lyödessä tuulen mukana sen rantuja vasten, kuin se olisi hengittänyt samaan tahtiin kanssamme.
Rankkasade alkoi juuri, kun olimme päässeet tallille.
Pisarat löivät heti läpi t-paitani olkapäistä. Ne olivat raskaita, kylmiä, ja saivat Bonnien hätkähtämään allani. Kiiruhdimme Inkan ja Adalindin kanssa hoitopuomille ehtiäksemme jalkautumaan ennen kuin taivas halkeaisi yllämme. Jalustimet kyljillä roikkuen, satulavyöt vielä ratsastuskireydellä me nyimme ohjat kaulalta ja juoksutimme hevoset tallikäytävän suojaan myrskyn alta. Bonnie piti päätään ylhäällä ja juoksi kuin arabialainen, jalkojaan nostellen ja silmänvalkuaiset muljahdellen.
”Toimiiko sun puhelin?”
Reinon apulaishoitaja Odette tuli Bonnien karsinalle, kun vedin hikiviilalla märkiä uria tamman harmailta hevosenkyljiltä. Hän pyyhkäisi puoliovea, nojasi siihen sitten siistiin puseroon piilotetun kyynärpäänsä ja näytti minulle sileäpintaista kännykkään, jonka näyttö heijasti mustaa tyhjyyttä niin että saatoin peilata siitä oman ratsastuksenjälkeisen kuohkeuteni.
”Se on tuolla hoitopussissa”, sanoin nyökäten karsinan ovessa roikkuvaa kangaskassia kohti. ”Sä voit katsoa jos haluat, mun kädet on likaiset ponista.”
Odetten ilmeestä oli luettavissa epäuskoa, kun hän työnsi itsensä käsivartta myöten kassiin.
”Miten sä uskallat pitää puhelinta täällä? Jos joku vie sen?”
”Eihän täällä käy kesällä kuin me”, totesin rauhallisesti. ”Ja maastossa se on mulla mukana, jos jotain sattuu.”
Yllätyksekseni minunkaan puhelimeni ei toiminut. Bonnie tuli ojentelemaan etuhuultaan karsinan ovelle, kun seisoimme Odeten kanssa päät vastakkain ja yritimme saada laitteeseen eloa.
”Outoa”, hymähdin. ”Kyllä siinä oli akkua vielä tunti sitten.”
Tuskin olin saanut lauseeni loppuun, kun talli – niin minä sen koin – kääntyi pois päältä.
Katonrajasta kuului epämukava surahdus. Sähkövalo sammui leikaten, ison tallikäytävän puolelta kuului kolahdus ja kiroilua. Bonnie ponkaisi kauemmas meistä, kohti ikkunaa, jonka takana valkea sade vihmoi kuin yrittäisi päästä sisään.
”Sähkökatkos”, joku huusi niin, että ääni kantautui kirkkaana yläkerrasta, oleskeluhuoneen lattian läpi.
Jostain syystä kaikki kokoontuivat Bonnien karsinalle. En ollut varma johtuiko se siitä, että ison tallikäytävän puolella yksinäinen kattovalo jäi välkkymään kuin hylätty majakka, vai siitä että yläkerran rappuset olivat riittävän lähellä oleskeluhuoneen turvaan pakenemista ajatellen. Fiia ja Alviina ilmestyivät vakavan näköisinä satulahuoneesta, sitten putkahtivat jonossa Fifi, Randi ja Alma. Inkeri ja Wenla hipsivät paikalle pikkupuolen päätyovista kovaäänisinä, kauhistuneina ja vettä valuvina. Kun he työnsivät toisen ovipuolikkaan auki tullessaan, kaikki me säpsähdimme ja Fifi tarrasi vinkaisten karsinan metallikalteriin.
”Tän on pakko liittyä siihen peltokuvioon”, Inkeri jankkasi sukien märkää valkeaa hiusmassaa kasvoiltaan. ”Ihan pakko.”
”Onhan täällä ennenkin ollut sähkökatkoksia”, Fiia huomautti.
”Mutta ei sähkökatkoksia JA peltokuviota”, Wenla heitti. Hänen isot silmänsä kimalsivat, luullakseni yhtä paljon kauhistuksesta ja innostuksesta.
Inkeri oli niin kiihdyksissä, että nyki Wenlaa käsivarresta sanojensa vakuudeksi:
”Hevoset pelkää mennä pellolle. Sähköt katkeilee yllättävästi. Joku meistä on liskoihminen joka vakoilee meitä alieneille. Kaiken lisäksi ulkona sataa EPÄILYTTÄVÄN paljon.”
Randi tirskahti hiljaa Inkerin sanoille.
”Tää on Suomen heinäkuu”, hän sanoi huvittuneesti.
”Niinpä. Heinä. Pelto. Peltokuvio. Kaikki täsmää.”
Oli mitä mieltä hyvänsä Inkerin ufohöperöitymisestä, oli sanoissa perääkin, mietin työntäessäni käden Bonnien lämmintä kaulaa vasten. Olihan Seppeleessä ollut ennenkin sähkökatkoksia.
Mutta ei niiden aikana kuulunut naputtavaa ääntä tyhjän ikkunan takaa, ajattelin katseeni kulkiessa hämärtyvän pihan poikki. Kuin lasin pintajännitystä olisivat rikkoneet pienet näkymättömät nyrkit.
|
|
|
|
Post by Salma on Jul 11, 2017 11:51:57 GMT 2
TAVALLINEN TALLIPÄIVÄ
eli
miten normaaliin eläintenhoitoon saa kulutettua niin paljon aikaa
14:05 Lähden tallille. Aurinko paistaa, toppi päälläkin on kuuma. Harkitsen, voinko pyöräillä pelkissä urheilurintsikoissa yksinäistä hiekkatietä. Tulen siihen tulokseen että voin. Idea tuntuu hyvältä, kunnes ohi ajaa punainen Volvo. Se hidastaa kohdallani, kolmen lapsen naamat littaantuvat takapenkin lasia vasten heidän tuijottaessaan hikistä olemustani.
14:25 Perillä. Jätän pyörän heinikkoon ja lähden hakemaan kottikärryjä lantalan takaa.
14:29 Tallissa on ihanan viileää. Olen pukenut paidan takaisin päälleni ja ladon lantakikkareita talikon nokkaan. Ne tumahtavat mukavasti lennähtäessään kottikärryjen pohjalle.
14:37 Käyn hakemassa uutta turvetta kipattuani kottikärryjen sisällön lantalaan. Moikkaan matkan varrella Adalindia, joka ratsastaa Solttua kentällä.
14:45 Käyn palauttamassa kottikärryt paikoilleen lantalan kulmalle. Ne jäävät nojaamaan mukavasti seinää vasten. Haen Bonnien riimun karsinalta ja lähden pyydystämään ponia sisälle.
14:50 Käyskentelen ympäri ponitarhaa Bonnien perässä. Se ei halua talliin. Pipsa kävelee ohitseni, käy nappaamassa Siken mukaansa ja lähtee auringossa punoittaen kohti tallipihaa. Sikke höristää minulle ystävällisesti korviaan.
14:56 Bonnie suostuu jäämään kiinni. Se huiskii tyytyväisenä häntäänsä, viuhtoo kai kärpäsiä tiehensä. Perässäni se kulkee kaula matalalla, alahuulta lörpöttäen. Siiri yrittää lähteä kanssamme portista, sullon sen takaisin sisään.
14:57 Päätän jäädä hoitopuomille harjaamaan Bonnieta. Poni odottaa vetosolmussaan, kun käyn hakemassa harjapussin karsinan edustalta.
15:00 Tavallinen hevosen harjaus. Bonnie on piehtaroinut, toinen kylki on kauttaaltaan pölynruskea. Aivastan kahdesti. Bonnie ei kertaakaan, se keskittyy nukkumiseen.
15:22 Bonnie odottaa puomilla, kun haen varusteet sisältä. Adalind pesee Soltun kuolaimia satulahuoneessa päässä aikamoinen kypäräkampaus. Mietin satula käsivarrellani, että pian näytän itsekin samalta.
15:37 Nousen kentällä satulaan. Bonnielle tulee yhtäkkiä kiire. Aurinko paistaa suoraan niskaan, poni kiemurtelee matomaisesti pohkeitten välissä. Tämä alkaa vaikuttaa tutulta.
16:32 Olen niin hikinen, että pelkään tuupertuvani ja tippuvani satulasta. Haron katseellani taivasta, mutta siellä ei lentele yhtään viilentävää pilvenhattaraa. Bonnienkin karva on kostea. Käännän sen kohti porttia.
16:40 Puiden välissä on viileämpää. Annan ohjien liukua sormieni lomasta pidemmiksi ja lasken jalat jalustimista. Loppukäyntien aikana suunnittelen verkkaisesti kesäsaappaita, joissa jalat eivät paahdu pannukakuiksi.
16:58 Bonnie seisoo pesarissa. Olen jättänyt satulan ja suitset odottamaan Gekon tyhjälle karsinalle. Vedenpuute kiristää päänahkaa. Letkutan hiet ponin karvalta, ja kun ketään ei ole näkyvissä, hörppään pitkän siemauksen suoraan letkun suusta.
17:12 Palauttaessani varusteita harkitsen hakevani kuivatusloimen, mutta tajuan samalla, että Bonnie kuivuu auringonpaisteessa huomattavasti nopeammin. Kuolaimet kilisevät pestessäni niitä kylmän veden alla. Se pistelee mukavasti sormia.
17:25 Haen riimunnarun Bonnien karsinalta. Loviisa tulee sattumalta Lyylin kanssa vastaan tallinovella ja päättää lähteä mukaamme kävelylle.
17:30 Valitsemme tällä kertaa aurinkoisemman hiekkatien. Hevoset kulkevat rentoina välissämme. Kesken matkaa tulemme janoisiksi ja keksimme, että käymme ostamassa kioskilta mehua. Onneksi Loviisalla on lompakko taskussa.
17:48 Tajuamme, että kioski saattaa mennä kuudelta kiinni. Meille tulee kiire. Kirimme hölkälle, hevoset ravata jolkottelevat takanamme. Loviisa maiskuttaa Lyylille.
17:59 Perillä kioskilla, hikisinä kuten asiaan kuuluu. Se onkin auki seitsemään asti. Ostamme mehujen lisäksi mehujäät. Kääntyessämme kotimatkalle haaveilemme, että voisimme hypätä hevosten selkään ja ratsastaa ne riimuilla tallille. Tulemme yhteistuumin siihen tulokseen, että hevosten yhteisen luonnekapasiteetin ja sylissämme hölskyvät mehupurkit huomioon ottaen se olisi huono idea.
18:34 Tallilla. Mehujäät on syöty, mehusta on jäljellä läikkyvä noro tetran pohjalla. Bonnien karva on kuin onkin kuivunut, mutta hiekkatien pöly on nostanut sille ikävän harmaan kalvon. Vien ponin puhtaaseen karsinaan, jossa se pyörii pari kertaa ympyrää, ja alan harjata sitä.
18:40 Tällä kertaa Bonnie on nopeasti siisti. Jätän harjapussin koukkuunsa ja lähden valmistamaan ponin iltapuuroa.
18:43 Cella istuskelee rehuvaraston penkillä laittamassa Arktikin sapuskoja. Juttelemme niitä näitä samalla kunn mittaamme ja hämmennämme. Jätän Bonnien ruuan turpoamaan kannen alle ja nostan ämpärin rehukärryyn iltaa varten.
18:50 Käyn päästämässä Bonnien takaisin pihalle. Se livistää iloisesti luotani ja jää nyhtämään ruohoa varjoon puun alle.
18:52 Jätän riimunnarun iltatallin tekijää varten tarhan portille ja lähden kotiin.
--
20:29 Fiia soittaa minulle ja kysyy, haluanko tulla tekemään iltatallia hänen kanssaan. Työnnän puoli lautasellista ruokaa sisuksiini minuutissa.
20:58 Tallilla. Seisoskelemme Fiian kanssa keskellä hämärtyvää pihaa ja mietimme, mitkä hevosista voi jättää yöksi pihalle. Tulemme lopulta siihen tulokseen, että ne pitää ottaa sisään vain ruokinnan ajaksi. Yöstä on tulossa lämmin ja tyyni.
21:00 Fiia alkaa tiputtaa heiniä, minä jaan rehut. Tuntuu, kuin olisimme pienellä yksityistallilla, hevosia kun on vain kolmetoista.
21:24 Ruuat on jaettu ja kärry palautettu rehuvarastoon. Avatusta paalista on tippunut heinäsilppua sinne tänne. Koska meillä ei ole kiire, Fiia suihkuttaa kastelukannusta vettä pitkin käytävää ja minä harjata suihkin sen puhtaaksi korsista.
21:35 Lähdemme hakemaan hevosia sisälle. Ulkona on jo mukava kesäinen pimeys. Ei kuitenkaan viluta vielä. Hevosilla on kiire syömään, ne hinkuvat tallin tuttavalliseen sähkövaloon ja työntävät turpansa vimmaisella kiireellä ruokakuppiin. Ei auta, että ne ovat saaneet koko päivän vihreää. Tämä on niille tärkeä hetki.
21:52 Istumme pihalle odottamaan, että hevoset ovat syöneet. Tallin pariovet ovat auki ja niistä loistaa rauhoittava valo. Juttelemme niitä näitä tarhojen yli pimeyteen katsellen. Yölintu huutaa.
22:15 Talli on hiljentynyt. Toistamme äskeisen sisälletuontirumban päinvastaisessa järjestyksessä.
22:26 Fiia sulkee viimeisen portin. Keräämme riimut nippuun, ettei kukaan vie niitä yön aikana, ja jätämme ne koukkuun tallikäytävälle Odelieta varten.
22:29 Minä käyn tarkistamassa, että yläkerrassa on kaikki hyvin. Fiia sammuttaa valoja alakerrassa.
22:32 Lukitsemme ovet: pikkupuolen, tuntilaisten odotteluhuoneen, satulahuoneen ja pääkäytävän kummatkin pariovet. Fiia ottaa avaimen mukaansa, Odeliella on aamutallia varten omansa.
22:39 Fiia on liikkeellä autolla. Nostamme pyöräni sen taakse telineeseen ja lähdemme ajamaan kotiin. Radiosta soi verkkaisesti venyttelevä kappale, juuri sopivaa yömusiikkia.
Tallilla vietetty aika tänään noin 6,5 tuntia.
|
|
Kiitti ihan sikana, nyt ongelma ratkaistu!